Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

PAMELA ELI HYVEELLISYYDEN PALKKA

Kirj.

Samuel Richardson

Suomentanut ja johdannolla varustanut

V. Hämeen-Anttila

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919.

Mikään ei estä lukijaa häiriintymättömästi tutustumasta tähän teokseen niinkuin tavalliseen "suuren yleisön romaaniin", ilman minkäänlaista ennakkovalmistelua, vaikka se ilmestyykin maailmankirjallisuuden vakaantuneita huippusaavutuksia edustavassa sarjassa, jollaisessa yleensä tarvitaan nykyaikaista johdantoa iäkkään esityksen pohjaksi. Pyylevän lontoolaisen kirjanpainajan tuote ei ole vieläkään erityisemmin vanhentunut käsittelyltänsä, eikä sen yleisinhimillinen sisältö kaipaa kääntäjän reunamuistutuksiakaan, paikallisvärityksen tai ajanviitteiden lisävalaistukseksi; sellaista asiatieto-luetteloakin klassillinen kirjallisuus kyllä enimmiten vaatii ollakseen täydesti tajuttavaa meidän päivinämme.

"Pamelan" lukijalle, kuten sanottu, ei tarjoa mitään välttämätöntä alkuopastusta se selvitys, että hän täten tulee tuntemaan maailman runsaimman kirjallisuudenhaaran lähtökohdan — romaaneista ensimäisen. Jos hänen luonnonlaatunsa on siinä vireessä, että Richardsonin henki löytää vastakaikua, niin tämä historiallinen seikka vain hiukan kartuttaa lukemisen tuottamaa mielihyvää, — ja toisaalta taasen on myönnettävä, että se tuskin on riittävä kannustin niille, jotka ilman tuota myötätuntoisen ymmärtämyksen edellytystä tahtoisivat pelkästä uteliaisuudesta väkisinkin tarkata läpi näin laajan teoksen. Mutta kun kaikki inhimillinen työskentely on edistyväistä laadultaankin, joten myös romaaneja on saatavissa sisällöltään ja rakenteeltaan etevämpiä kuin "Pamela", on tämän kirjan yleisestä asemasta huomautettava maltillisille tutkijoille, jotka haluavat ottaa selkoa lukemistonsa "klassillisuuden" perusteista ja saada yhtenäistä käsitystä ihmiskunnan henkisen luomistyön päävaiheista. Edustavimpia kaunokirjailijoita ja heidän merkitystänsä opiskellessaan ei voi sivuuttaa nykyaikaisen romaanin keksijää.

Samuel Richardsonin (1689-1761) rauhallinen elämänura on muutamalla sanalla novellinmainittu. Hän oli maalais-puusepän poika ja sai kaikeksi opilliseksi sivistyksekseen vain kyläkoulun tiedot, paitsi mitä satunnaisesti tuli myöhemmällä tutustuneeksi aikansa kirjallisuuteen. Pienestä pitäin sävyisänä ja hempeäluontoisena hän viihtyi paremmin tyttöseurassa kuin vallattomien poikien parissa, ja hän huolitteli nuorten ystävättäriensä rakkauskirjeitäkin kuntoon ensimäisenä ituna vanhuutensa kirjalliselle tuotannolle. Hän joutui seitsemäntoista ikäisenä Lontooseen kirjanpainajan oppiin, edistyi rehellisyydellä, uutteruudella ja hyvällä liikemies-älyllä, perusti oman kirjapainon, meni naimisiin entisen isäntänsä tyttären kanssa ja vaurastui vuosi vuodelta yhä huomattavampaan porvarilliseen asemaan. Hänen leppoisa olemuksensa saavutti runsaan ystäväpiirin, ja kun hän usein autteli asiakkaitansa — painatustöiden tilaajia esipuheiden ja omistuskirjoitusten kyhäämisellä kaikenlaatuisiin kirjasiin, sattui kerran niinkin, että pari kirjakauppias-ystävää pyysi häntä sommittelemaan "maittavaan muotoon" sarjan kotoisia kirjeitä, jonkunlaiseksi tavallisiin elämänsuhteisiin käytännölliseksi kaavioksi.

Richardsonilla oli silloin jo kuudes ikäkymmen alulla, kun hän ryhtyi tähän tehtävään, joka aavistamattomasti ikuisti hänen nimensä. Hänen onnellisena aatoksenaan oli antaa "kirjemalleille" syvempää inhimillistä mielenkiintoa siten, että kokoelmalla olisi yhtenäinen koossapitävä juoni ja opettavainen moraali. Ja kerran käytyänsä käsiksi työhön hän lämpeni laventamaan kuvailuansa ja menetti piankin näkyvistään alkuperäisen tarkoituksen. Sellaisesta satunnaisesta sysäyksestä on monta muutakin kirjallisuuden merkkituotetta sukeutunut — sitenhän esim. Dickensin ensimäinen suurteos "Pickwick-kerhon paperit" sai alkunsa tilauksesta, jonka piti toimittaa hupainen teksti muutamiin urheiluelämästä valmistettuihin kuvalaattoihin. Ihan läheltä Richardsonia on mainittavissa samanlaisena tapauksena, että romaanikirjallisuuden toinen uranaukaisija, Henry Fielding, joutui tälle alalle vain tahtoessaan tehdä pikku pilaa "Pamelasta".

Tämä kirjeromaani nimittäin oli Richardsonin kolmikuukautisen työn tuloksena. Sen toiminta on varsin yksinkertainen — meistä sitäkin enemmän, kun kirjanpainajamme romaani sai suunnattoman määrän suoranaisia jäljittelijöitä, joiden jäljittelijöitä on kaikkialla työssä vielä tänä päivänä. Mutta "Pamela" osoittausi aikalaisilleen uudeksi ilmestykseksi ja saavutti tässä ominaisuudessaan aivan tavatonta suosiota; vuoden kuluessa myytiin viisi painosta — siihen aikaan poikkeuksellinen menekki —, ja varsinkin naiset olivat hurmaantuneita kirjaan, ihan palvoen sen tekijää. Richardsonin viimeiset vuodet vierivät kunnian ja maineen sädekehässä, jonka loistetta lisäsi erityisesti vielä onnistuneempi romaani "Clarissa" (1748). Sitä ennen oli hän antanut houkutella itsensä kyhäämään "Pamelalle" jatkonkin, jossa päähenkilö esitetään avioliiton koettelemuksista suoriutuvana; tämä toinen jakso on kaikin puolin eri kirja, eikä tekijänsä tasalla. Vähemmin onnistunut on myös neljäs romaani, "Sir Charles Grandison", jossa — yhäti kirjetyylillä — esitellään Pamelan miehinen vastine. Richardsonia yleensä kuvataan tältä loistoajaltaan "pönäkäksi, punakaksi, turhamaiseksi, arkipuheiseksi pikku mieheksi". Voisi ajatella, että tässä on jotakin puolueellisuutta sen kiistan vaikutuksesta, joka syntyi hänen ja Fieldingin "leirien" kesken: mutta kaikesta päättäen hän ei tosiaan ollut mikään varsinainen henkevyyden edustaja, ja tuon vakinaisen naispiirin ainainen rajaton ihailu luonnollisesti teki tehonsa vaillinaisesti koulittuun porvarissieluun, — hänellä ei edes ollut meidän päiviemme Paul Bourgetin sisäistä ylemmyyttä ihastelijattariinsa verraten.

Silti "Pamelasta" koitui nykyaikaisen romaanikirjallisuuden perusteos, kuten sanottu; se esiintyi eri kehitysasteena kirjallisessa sepittelyssä eikä vain enemmän tai vähemmän pysyväisesti menestyneenä saavutuksena jo valmiiksi suuntaillulla kerronnan alalla. Ainoastaan tämä kirjallisuushistoriallinen merkitys on säilyttänyt Richardsonin esikoisen suurten uudempien edistysten rinnalla.

Näytelmä ja varsinaisen runouden päähaarat eepos ja lyriikka — ovat meille periytyneet oleellisissa piirteissään jo esihistoriallisilta ajoilta ja ammoin nostattaneet esiin kaikkein korkeimman tason mestareita. Kolmas niistä päämuodoista, joihin kaunokirjallinen luominen muovailee mielikuvituksen ainehistoa, — romaani, — ei ainoastaan jäänyt myöhäisimmäksi synnyltään, vaan vieläpä polveutuu siis vasta vuodelta 1740! Tahi jos hyvinkin laveasti tulkitsemme sitä todella venyvää käsitettä, jota nyttemmin romaanilla ymmärretään, emme kuitenkaan pääse muutamaa vuosikymmentä tuonnemmaksi, tämän kertomislaadun ensi alkua etsiessämme. Se ilmiö tuntuu nyt jälkeenpäin ajatellen omituiselta, kun tarinoiminen silti varmastikin on maailman vanhin taiteellinen kyky ja syvimmälle juurtunut ihmissydämeen. Saaneehan pitää selvänä, että ammatillisiakin jutustelijoita esiintyi jo ennen kuin järeimpiäkään luolapiirroksia kiveen kaiverrettiin. Kaikki varhaisin runous on pelkästään kertomista erityiseen poljentoon ja somisteluun sovitettuna. Tarinat, jutut, kertomukset ovat lapsen heräävän mielen ensimäisenä kirjallisena harrastuksena. Mikä siis pidätteli romaanin kehittymistä, vaikka se kaikista kirjallisista kertomisen tavoista tuntuu suullista juttelua likeisimmältä?

Syyksi ei näy olevan esitettävissä muuta kuin että näytelmä ja runous olivat kaunokirjallisen luomistyön ehdottomasti innoittavimpina muotoina päässeet kaikkivoittavaan vauhtiin niin pitkäksi aikaa kuin niillä vain riitti uutta elinvoimaisuutta kunkin aikakauden täydeksi viehäkkeeksi. Ne olivat vanhana sivistyskautena ja jälleen uudennuksen (renesanssin) herätessä yksinomaan vetäneet kaunokirjailija-kykyjä puoleensa ja tyydyttäneet sitä valiopiiriä, jolla oli tilaisuutta ja halua taidenautintoon. Ainaista kehittelyä ja kilvoittelua täytyi kuitenkin yhä tiheämpään ilmenevän ehtymyksen ja rappeutumisen seurata, niinkuin ihmiskunnan sivistyshistoria lakkaamatta jatkuu aaltoliikkein. Silloin kohdistettiin harrastusta aivan uusienkin sepitystapojen kokeiluun, ja askel askeleelta näemme maailmankirjallisuudessa romaanin ensi aihelmien ilmestyvän ja täydentyvän, kunnes se ilman Richardsoniakin olisi epäilemättä jo pian esiintynyt nykyisessä hahmossa jommallakummalla puolen Englannin Kanaalia, missä tämä virtaus viimeksi oli parhaiten voimistunut.

Toisaalta sitä yrittelyä suoranaisestikin muodosteli kaikki muu inhimillinen kehitys. Näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi, varhaisempi runous samaten suullisesti lausuttavaksi; mutta kun keskiajan lopulla pääsi yleinen sivistysliike leviämään kirjapainotaidon keksimisen avulla, siirtyi esilukemisen sijalle itselukeminen: käsikirjoitusten syrjäytyessä painettujen kirjojen tieltä piankin ihan katosi se viimeinen muoto, jolla runous oli koettanut tyydyttää uutuudenvaatimuksia — runoromaani —, ja vanhoja aiheita oli sommiteltava sellaisiin muotoihin, jotka eivät lainkaan perustuneet lausunnallisiin kauneuksiin, sekä sellaisiinkin, jotka olivat helposti tajuttavia vähäisemmän yleissivistyksen saaneille, lukutaitoisten enemmistölle; tämän elpyvät henkiset harrastukset eivät myöskään voineet käyttää hyväkseen teatteria lainkaan siinä määrin kuin entinen suppea yleisö. Lisäksi osoittausi suorasanainen esitys ehdottomasti soveliaammaksi uusille aiheille kuin näytelmä ja runous, joiden aihepiiri on luonnostaan jotensakin tarkoin rajoitettu ylevään ja (huvinäytelmän) naurettavaan, kykenemättä tehoisasti laajentautumaan ihmiskunnan valtavan keski-enemmistön elämän esittämiseen, joskin sitä on meidän päivinämme yritelty. Tätä taasen kaipasi yhäti voimistuva kansanvaltaisuuden henki. Suorasanaisen sepittelyn erityisiä aiheita kartuttivat ja vilkastuttivat myös suuret löytöretket seikkailurikkauksillaan ja oudoilla toimintanäyttämöillään.

Tämänlaisista yleisvaikutteista juontuu romaanimme synty. Mutta mitä lopulta tarkoitamme romaanilla, voidaksemme puhua sen ensimäisestä varsinaisesta edustajasta?

Itse sana on kotoisin Ranskasta, missä nykyaikaisen romaanin edelläkävijät runsaimmin kehittyivätkin. Se on nimisanaksi muuttunut laatusana, jolla ensimältä ilmaistiin kaikkea kansankielellä sepitettyä, vastakohtana latinankieliselle kirjallisuudelle, — ja kun tieteellistä tutkistelua kauvan keskiajallakin julkaistiin yksinomaan "kansainvälisellä kielellä", jäi kansalliskielen käsiteltäväksi nimenomaan ei-tieteellinen eli mielikuvitukseen perustuva tuotanto, jossa siihen aikaan esiintyivät huomattavimpina edellämainitut "runoromaanit". Sama nimi ulotettiin sittemmin syntyneeseen suorasanaiseen kerrontaan, ja myöhempi käytäntö on vähitellen supistanut romaani-sanan varsinaista merkitystä kirjallisen tutkimuksen luokittelussa. Nykyisen pääpiirre-määritelmän mukaan romaani on yhtenäinen suorasanaiseksi sepitetty laajahko kertomus, joka esittää yhden tai useamman henkilön ("sankarin", "sankarittaren") kehitystä ja kohtaloa heidän määrättyyn suuntaan tapahtuvan pyrintönsä alusta tämän päättymiseen asti — kuten sankarin rakastumisesta häihin tai kuolemaan saakka. Romaanin tulee tällöin yleensä sisältää runsaanlainen sarja samaan toimintajuoneen punoutuvia tapauksia, tuon yhteyden kuitenkaan olematta niin ankarasti rajoitettua kuin näytelmän rakenteessa. Pelkästään jo suorasanaisella asullaan romaani siis eroaa toisesta naapuristaan eepoksesta ja laajuutensa puolesta jotenkuten (mutta paljon rajamuotoja esiintyy) toisesta, — novellista, jonka tulisi kuvaellen kertoa yksityinen tapaus, erillisempi vaihe, mielenkiintoinen, uudenlaatuinen [Tästä novellin nimitys, merkiten "uuteloa", joksi se meidän kaunokirjallisuutemme äskeisinä alkuvuosina käännettiin, vaikka tämä suomalaisuusharrastuksen tulos ei valitettavasti päässyt yleiseen käytäntöön.], yllättävä ihmiselämän ilmiö. Romaanisepittelyn syntyä eritelläksemme on meidän kuitenkin lisättävä, että romaanilta on johduttu vaatimaan erikoista sielullista syvällisyyttä, sattuvalta tuntuvaa henkilö- ja luonnekuvausta, tarkkaa tunteiden tapailua sekä viimein myös romaanin toimintakautta vastaavaa olojen ja tapojen havaannollistuttamista, kuten todenmukaista paikallisväritystäkin ja luonnontunnetta. Englanninkielisessä osassa maailmaa ja Espanjan kirjallisuudessa ei nimityksen uusi merkitys ollenkaan kotiutunut, vaan nykyinen romaani sai novellin nimen, jälkimäisen käsitteen tullessa ilmaistuksi toisin.

Tällaisenaan ajatellessamme romaania me Richardsoniin pysähdymme, samalla nähden moninaisia alkukehityksen asteita, joiden säilyviin piirteisiin hän liitti vain yhden tärkeän lisän, tullessaan siten luoneeksi sen esitystavan, jota usein erikseen nimitetään "perheromaaniksi", kun tahdotaan lyhyeen määritellä se eroon niistä vanhemmista sepittelyn muodoista, joilla kirjallisuushistoriassa on samasta juurisanasta saatu yhdysnimi; arvostelevan tutkimuksen ulkopuolella taasen sanotaan nykyään "romaaniksi" melkein mitä hyvänsä kaunokirjallisuutta, mutta se sikseen. Ainoakaan varhaisemman suorasanaisen kerronnan neljästä suuresta ja kaikissa sivistysmaissa mitä ahkerimmin viljellystä päähaarasta ei lähene nykyisen romaanin olemusta.

Se novelli, jonka Italia loi 14. vuosisadalla (Boccaccion "Decamerone"), vastasi meidän kertomus- tai jutelma-käsitettämme, — novelli nykyisessä merkityksessään on romaania nuorempi, — ja sellaisena se kyllä on edistänyt romaaninkin kerrontavilkkautta. 1400-luvun loppupuolelta kukoistukseen päässyt ritariromaani — peruskirjanaan portugalilainen tai espanjalainen "Amadis Gallialainen", italialaisen Sannazaron "Arcadiasta" v. 1502 sukeutunut paimenromaani ja espanjalaisen kertoelman "Lazarillo Tormesilaisen" samaan aikaan alottama veijariromaani taasen olivat rakenteeltaan vain hyvinkin mielivaltaisesti jatkeltuja seikkailusarjoja, käsittelyltään jättiläiskertomuksia ja -kaskuja tai kokoelmia. Ne olivat pohjaltaan yksinkertaista ja ulkokohtaista kertoilua, ulkonaisesti vaikuttavaa ja vailla kokonaisuudeksi kiertyvää toimintajuonta, jossa tapaukset liittyisivät henkilölliseen kehitykseen ja kuuluisivat tämän edustaman perusajatuksen välttämättömään esillesaamiseen.

Ritari- ja paimenromaani eivät muuten oikeastaan laisinkaan kuvanneet todellista inhimillistä elämää, jota uusi romaani yhä uskollisemmin esittää aihe-alanaan. Edellinen sepitteli ylettömästi ihannoitujen haaveluomuksiensa tiliin uskomattomia mainetöitä, joissa henkimaailmakin esiintyi mukana, ja paimenromaanin "henkilöt" olivat tunnelmoimishaamuja: nämä asetettiin aivan sovinnaisesti kaavaillun luonnon helmaan harjoittelemaan loputtomia hiutuvan lemmen ja hienostelevan kauneudenrakkauden keskustelemuksia, jotka parhaasta päästä ilmaisivat kirjoittajan lukeneisuutta. Nämä yleensä runoelmilla kukitetut sepitysmuodot sulausivat sittemmin yhteen, muodostuen ylimykselliseksi, sievisteleväksi ja haaveksivaksi salonkikirjallisuudeksi, joka parhaiten kukoisti Ranskassa, markiisitar de Rambouilletin seurapiirissä 1600-luvun ensi vuosikymmeninä; mutta sekään kehitys ei erityisesti tähdännyt meidän romaaniimme, tuntuvammin ilmeten yhäti ulkonaisessa: sepittelyn suunnattomasti paisuvassa laajaperäisyydessä, kun kuluneita aiheita kyettiin koristamaan vain yltyvään monisanaisuuteen johtavalla tunteilun tehostamisella, joka samalla vaati rungokseen ainiaan lisääntyvää tapahtuma- ja tilannejaksoittelua sekä vaihtelukseen kaikenmoisia irrallisia jutelmia jonkun toimivan henkilön suuhun sovitettuina. Nykyaikaisen tutkijan on mahdoton enää perehtyäkään tähän hautautuneeseen tuotantoon; mitä sen ajan joutiot jaksoivat ja ehtivät lukea, siitä antaa käsitystä maininta, että esim. La Calprenèden suosittu "Cléopâtre" ilmestyi kolmenakolmatta tavallisen nykyromaanin kokoisena nidoksena ja neiti de Scudéryn "Grand Cyrus" — toinen enimmin levinneitä siitä piiristä — 7,000-sivuisena.

On vaikea puhua näistä mahtipontisista, ritarillisista, sirostelevista tekeleistä vakavasti. Jos yrittää lyhyimmiten selostaa tuollaisen tuotteen "juonta", niin se tuntuu ilvehtimiseltä. Niiden oleellisena lisänä kirjallisuuteen oli yrittely eritellä ja esittää miesten ja naisten luonnonlaadun nopeita tunne-elähdyksiä; juuri tätä romaanin puolta kehitteli sitten edelleen Richardson, ja sitä tietä on meidän aikamme realistinen sielullisuudenkuvaus päässyt pitkälle. Mutta huomautettava on myös siitä haitallisesta vaikutuksesta, jota tuo peräti teennäinen kirjallisuudenhaara on saanut tuntumaan tähän päivään asti vuoropuhelun teatraalisuutena ja kamarisommitteluna sekä "sankarin" tai "sankarittaren" ei-ihmisellisenä ihannoimisena; todellisuusharrastus ja järkevämpi huomioitseminen ei ole näitä luontevuuden puutteita vielä kokonaan häivyttänyt monien johtavienkaan kirjailijain tuotannosta, kun heidän lukemistossaan on yhä tarttumusta niistä. Melkoisessa määrin on keskustelu vielä deklamationia esim. Walter Scottin historiallisissa romaaneissa, joissa myös on näytteitä runokukittelusta ja irtokertomuksista, ja vanhanaikaisen värittömän ihannesankarittaren saatamme tavata niinkin myöhäisellä mestarikertojalla kuin Thackeraylla ("Turhuuden markkinain" Amelie). Ja vain vähitellen on romaani ylimalkaan supistunut kooltansa; todellisuustajun tuottaman ytimekkään sanonnan lisäksi ja taiteellisuustunteen kehittelemän kiinteämmän rakenteen ohella on tähän toisaalta pakoittanut se seikka, että nykyajan hyörinässä on ihmisillä vähemmän malttia ja tilaisuutta kovin eepillisestä esityksestä nauttimiseen.

Englannissa, uuden romaanin aluksi vallitsevassa tyyssijassa, on vasta äskettäin (1880-luvulla) vapauduttu kolminiteisen romaanirakentelun kaavasta; siellähän enimmin voimistuikin n.s. romanttinen hengensuunta, joka kirjallisuudessa suosi kaikkinaisten tyylillisten apukeinojen runsautta ja höllempää toiminnan yhteyttä. Mutta Ranskassa sai tuo supistus alkunsa jo varhain, juuri noiden jättiläistuotteiden vastavaikutuksena, liittyen n.s. klassilliseen virtaukseen, joka kreikkalaisroomalaisen esitystavan jälleenheräämisenä puolsi käsittelyn asiallisuutta ja oli valloittanut suureksi vaikutusvälineeksensä teatterin — kun sitävastoin Englannissa oli draamakin omista kansallisista alkuvaikutteista itsenäisesti kehittynyt romanttiseksi. Se ranskalainen uudistus suorasanaisen kerronnan alalla loikin ne kolmen kirjailijan teokset, jotka esiintyvät entisen ja nykyisen romaanin suoranaisina välimuotoina; useat tutkijat pitävät näitä jo ensimäisinä uuden ajan romaaneina, varsinkin milloin kansallisylpeys saattaa tuntua tässä käsityksessä mukana. Joka tapauksessa kreivitär de Lafayette, apotti Prevost ja Marivaux edustavat aivan erityistä astetta romaanin kehityshistoriassa.

Suorasanaisen sepittelyn silloisessa päämaassa ei sankarillis-hienosteleva sen paremmin kuin realistinenkaan (veijari)romaani kyennyt pitkäksi aikaa kumpikaan omaa yleisöänsä tyydyttämään. Neiti de Scudéryn lyhemmätkin vanhuudentuotteet — v:n 1660 jälkeen — saivat yhä vähenevää menekkiä, ja Furetièresin "Porvarisromaanin" ilmestyttyä veijarikirjallisuuden lähimpänä askeleena nykyromaania kohti v. 1666 tuntui harrastus tätäkin tavattoman vilkkaasti suosittua tapakuvailua kohtaan huomattavasti laimentuneen. Toisessa lajissa lopultakin kylläännytti mahdottomuuksien ja teennäisyyksien tulva, toisesta puuttui sitä haaveellista, tunteellista ainesta, jota ajanvietelukemiseen sentään jossakin määrin kuuluu. Mitä toisen lajin edustajilla oli liiaksi, sitä ilmeni kovin niukasti toisaalla. Oli tullut uuden kertomislaadun vuoro, ja kreivitär de Lafayetten ansioksi on tunnustettava psykologisen eli sielunelämää esittävän romaanin synty.

Sielulliseen syventymiseen oli ranskalaisessa kirjallisuudessa tosin jo varemminkin pyritty, vuosisadan alkupuoliskolla, eräissä d'Audiguierin, Duverdierin, Mareschalin ja du Bailin kaunokirjallisissa tuotteissa, joissa senaikuisen toisiaansaseuraamisen mukaisesti kaikissa on aiheena sama ongelma: keimaileva, oikullinen nainen, jonka luonnetta koetetaan eritellä, mutta vielä kutakuinkin paimenromaaniympäristöön asetettuna. Että nimenomaan kuitenkin oltiin pyrkimässä uuteen romaanimuotoon, siitä on todisteena muuan de Puren satiirissa esiintyvä huomautus: sen henkilöistä eräs esittää, että valtaanpäässeiden romaanien sijaan pitäisi saada uusi laji, joka ulkonaisten tapausten asemesta kuvailisi sisäisiä, sielullisia vaiheita — minkä kreivitär de Lafayette toteutti "Kleven prinsessassa" v. 1678. Ja toisaalta vaikutti tähän heräävään sielunelämän harrastukseen se kaihomielisyyden muotitauti, joka samaan aikaan sai etevimmän ilmauksensa kirjekirjallisuudessa.

Siro ja henkevä kirjetyyli oli saanut vauhtinsa venetialaisesta kardinaalista Pietro Bembosta 1500-luvulla ja muun italialaisen hienostelun mukana kulkeutunut Ranskaan Katarina di Medicin hoviseurassa. Kaikenlaatuisia kulttuurikysymyksiä käsittelevä kirjetuotanto sai markiisitar de Rambouilletin piirissä, johon myös kreivitär de Lafayette kuului, mainehikkaiksi kehittäjikseen J. L. Balzacin, Voituren ja rouva de Sévignén, jonka viimeksimainitun sepitelmät tältä alalta sukeutuvat erinomaisen vilkkaaksi elämän ja ihmisten kuvailuksi, paljon vaikuttaen myöhemmän romaanin elävyyteen. Montesquieun "Persialaiset kirjeet" v:lta 1721 on jo tavallaan kirjeromaani, vaikkakin vain ulkonaisesti kaunokirjallinen ja olemukseltaan kuuluva siihen suoranaisen satiirin luokkaan, jota Rabelais, Cervantes ja Swift olivat veijariromaanista kehitelleet erityiseksi kirjallisuuden haaraksi.

Varsinaisena tunteen ja muun sielunelämän välineenä sai kirjesepittely eri edustuksensa, parhaana innoituksenaan muuan aivan pienoisena kirjasena v. 1669 ilmestynyt ranskalainen käännös n.s. "Portugalilaisen nunnan kirjeistä"; uudemman ajan tutkimusten mukaan oli niiden kyhääjä fransiskaaninunna Marianna Alcofarado, ja ne ovat todelliselle henkilölle kirjoitettuja. Nämä välittömän tunnekuohun vallassa syntyneet naissielun syvyyksien ilmaukset vaikuttivat ihan ilmestykseltä, ja esim. Rousseau sittemmin kirjeromaanissaan "Uudessa Heloisessa" nojasi yhtä paljon tähän vihkoseen kuin Richardsonin vankkoihin Pamela-niteisiin. — "Vanha" Heloise oli samojen portugalilaisten kirjeiden ansiosta herättänyt uuden harrastus-innon: Abaelardin ja Heloisen liikuttava kirjeenvaihto oli käännetty ranskaksi v. 1687, ja runsas lemmenkirje-teoksien sepittely kohosi suureen "kukoistukseen".

Tässä ympäristössä ilmestyi "Kleven prinsessa". Se on todella perin huomattava edistysaskel Rambouillet-koulun esitystavasta; koreat ulkonaiset haavekulissit on riisuttu pois, naiivit luonnottomuudet karsittu järkevällä harkinnalla, ihmeellisyys siirretty sielunilmiöihin. Hienona ja hellyttävänä sielullisten ristiriitojen käsittelynä se kuitenkin on pikemmin meidän novellimme lähtökohta kuin laajapohjaisemman romaanin; ei voi todenperään väittää, että se antaa yksityispiirteisen kuvan jokapäiväisestä elämästä siinä piirissä, johon sen ajatusperäinen ongelmatehtävä on sijoitettu, ja tämän piirin täytyi yhäti olla ylhäisöä, kun ei vielä tajuttu, että silloin suosiossa ollutta mielenylevyyden ja hentomielisen tunteellisuuden esittelyä voitiin saada siitä yhteiskunnan varsinaisesta osasta, josta veijariromaani oli vain koomillisia piirteitä valinnut. Kuvauksena hovipiirin seurustelusta se omalla suunnallaan kyllä edisti todellisuudentavoittelua, jollaiseksi veijariromaanikin oli kehittymässä, ja yhä enemmän edistyy tämä ihmiselämän tutkistelu apotti Prevostin "Manon Lescaut" -kertoelmassa (1733).

Siinäkin ilmenee sama nykyiselle romaanikäsitteelle vielä liian yksipuolinen kohdistuminen tunne-elämään tai oikeastaan yhteen tunteeseen, ja tässä suhteessa se on maailmankirjallisuuden ensimäinen teos jossa todella syvennytään kaikista kaavautuneista rajoituksista vapautuneella taiteella vakuuttavasti erittelemään kiihkeätä rakkautta kaikkivoipana intohimon lieskana, joka joutuu toivottomaan ristiriitaan siveellisten periaatteiden ja porvarillisten kunniallisuuskäsitysten kanssa, samalla kun naisen arvoituksellinen olemus on toimintajuonen pontimia. Yhä lähempänä meidän romaanikäsitettämme ovat jokseenkin samanaikuiset Marivauxin teokset "Mariannen elämä" ja "Talonpoikaisnousukas". Näiden ilmeinen porvarillinen henki — nykyaikainen ajatussuunta — nimenomaan kääntyy yleensä kevytmielistä hienostoa vastaan. On olemassa muuta arvossapidettävää — ja parempaakin — kuin usein vain mahtipontisuudella esitetty sankariurhous ja salonkisievistelynä ilmenevä komea maailmansivistys; porvarillisen piirin vakavat periaatteet, sen rehellisyys, siveät kotiolot, sydämellinen tunteellisuus, luonnollinen esiintyminen, velvollisuudentuntoinen uurastus elämänosansa täyttämisessä ansaitsevat todenmukaista kuvailua kirjallisuudessa mieluumminkin kuin hienosto-elämän korkealentoista haave-ihanteellisuutta, ja paremmin kuin "suuren yleisön" heikkoudet ja muut koomilliset puolet antavat aihetta veijariromaanin satiireille. Kaunokirjalliselta kannalta emme silti tämänkään ranskalaisen kertojan tuotteissa havaitse varsinaisen romaanin monipuolista kuvailumuotoa ja arkielämän tarkkapiirteisyyttä, mutta etenkin "Mariannen" aiheesta tekisi mieli päätellä, että Richardson on jotenkuten välillisesti saanut siitä vaikutusta. Marivaux taasen, kuten muutkin hänen suuntansa silloiset ranskalaiset edustajat, nojautui Englannissa Anne-kuningattaren aikana tapahtuneeseen porvarillisuuden henkiseen nousuun, joka oli siellä kirjallisena virtauksena erikoisimmin ilmennyt "The Spectator"-aikakauslehden luonnekuvauksissa.

Viimeksimainittu kirjallisen sepittelyn laji viimein vie meidät suoranaisesti Richardsoniin.

* * * * *

Kreikkalaisen kulttuurin jälkikaudelta antoivat Theophrastuksen "Luonnekuvat" sysäyksen sille yksilöiden luonteiden tutkistelulle ja määrittelylle, joka 17. vuosisadalla loi eritoten Ranskassa ja Englannissa kaksikin kirjallisen tuotannon haaraa. Toinen näistä perustui myöskin antiikkiin elämäkerta-kirjallisuuteen (Platarkhokseen, Cornelius Nepokseen) ja tahtoi osaltaan tyydyttää vähemmin haaveelliseksi muuttuneen ajanhengen vaatimusta, tämän kaivatessa todenteolla eläneiden miesten ja naisten tunteiden sekä sisäisten ajatusten ja aistimusten erittelyä; siten syntyi nykyinen biografinen ja autobiografinen eli muistelmakirjallisuus, joka pääasiallisesti on tuottanut romaanille vain aiheita, etenkin historialliselle romaanille. Mutta suoranaisemmin vaikutti romaanityypin muodostumiseen se luonnekuvailu, jota alettiin omistaa erityisille ihmisyksilöiden perikuville tai vallitseville inhimillisille ominaisuuksille; se tutkistelu oli viimeksi saavuttanut suurinta sattuvaisuutta ranskalaisen La Bruyèren "Luonteita"-teoksessa v. 1688, kunnes tämän esikuvan perusteella päästiin jo aivan lähelle nykyaikaista romaania Englannissa.

Täällä oli saman vuosisadan kuluessa tullut suureen suosioon tuo oman ajan ihmistyyppien esittäminen lyhyissä kuvailevissa kyhäyksissä, joissa tupakankaupustelijan tai aatelisperheen pöydänkattajan olemusta esitettiin realismiin kehittyvältä kannalta, tosihuomioiden perusteella; La Bruyèren vaikutuksesta muodostui Englannissa erikoinen uusi kerronnan laji, jossakin määrin yhtenäisiä pakinasarjoja; näissä Daniel Defoen — peräti tuotteliaan sanomalehtimiestemme uranuurtajan —, Richard Steelen ja etenkin Joseph Addisonin kehittelemissä kuvaussikermissä esiintyy jatkuvaa suunnittelua, uudestaan samoja henkilöitä, todelliselta vaikuttavaa ja vilkasta vuoropuhelua, arkielämän kirjavien ilmiöiden ja pientenkin piirteiden havaannollistuttamista, syvää tunnetta ja leppoista huumoria, luonnekehitykseen ja luonteen monijakoisuuteen liittyviä ja vauhdikkaasti kerrottuja tapauksia, terveellistä ivaa, luontevan, luonnonmukaisen esitystavan tietoista tapailua, — kaiken kaikkiaan varsinkin Coverley-sikermä jo osoittaa meille nykyisen romaanin päämerkityksen: se ei ole entisaikaisen selostuksen ulkokohtaisuutta eikä vallitsevan tunteen selvittelyä, vaan vähitellen kehittyvää kerrontaa, jossa näkymätön ja kaikkitietävä huomioiden tekijä esittelee todellisia eläviä ihmisiä täydessä ympäristövalaistuksessaan.

Romaaneja ei siten vielä syntynyt, eheän toimintajuonen puutteessa, mutta Richardsonia se jo on, joskin kirjanpainaja ja hänen lähimmät seuraajansa palasivat siihen varhaisempaan esitysmuotoon, autobiografiseen kerrontaan, jossa päähenkilö itse esiintyy kokemustensa kuvailijana. Sitä enimmäkseen käytti veijariromaani paremman uskottavuuden saavuttamiseksi; ilmeisine rajoituksineen se toki tämän tarkoituksen täyttääkin. Ja useita perikuvallisia veijariromaaneja sepitettyään Defoe tällä esitystavalla loi uuden kirjallisuudenlajin, yhdistelmäksi edellisestä ja matkakertomuksista: syntyi nykyisten seikkailuromaani laatujen suureksi edelläkävijäksi "Robinson Crusoe". Ainoastaan sitä puuttui: Richardsonin tehtäväksi koitui vuorostaan yhdistää tämä sepittelyn muoto "Spectatorin" pakinasarjoihin.

Defoe sai teoksiinsa aivan eksyttävän todellisuussävyn, tarkoin ottaessaan vaarin kaikista pikkupiirteistä, kertoessaan näennäisesti turhiakin sivuseikkoja, joihin päähenkilö muka eksyy "omakohtaisissa muistelmissaan", mutta joiden pelkkä mainitseminen kuitenkin herättää lukijan luottamuksen. Ilman Defoeta me tuskin näkisimme "Pamelassa" niin huolellisesti kerrattavan kirjetukkujen sisältöä vartavasten isälle ja äidille, niiden jo ollessa lukijalle tunnettuja, mutta aiotuilta vastaanottajiltaan hukkaan joutumassa, — tai selitettävän, miten erinäisiä vieraiden kirjeiden jäljennöksiä on saatu liitetyksi mukaan. Monet nykypäivienkin kertojat tekevät tässä kohden huomaamattomuuden virheitä, joita suurten kirje- ja päiväkirjeromaanien sepittäjä visusti varoi. Defoen niinikään tunnemme Pamelan irtaimen luetteloimisista ja kaikesta muusta runsaasta arkisuudesta, joka kyllä vaikuttaa lukijaan nyt painolastilta, mutta samalla alinomaa vetää hänet uskomuksen myötätuntoiseen valtaan. Ja erityisesti on Richardson suoriutunut hyvin siitä vastaväitteestä, jonka tällainen kirjeromaani muuten helposti herättää: vähin erin hän yhä vakuuttavammin valaisee lukijalle, miten Pamela johtuu näin tuotteliaaseen ja perusteelliseen kynäilyyn.

Defoen kuviteltu matkakertomus esittää tavallisen sielunelämän toimintaa oudoissa ja ihmeellisissä olosuhteissa; Richardson loi sellaisen kertomislajin, joka esittää tavallista sielunelämää tavallisissa oloissa. Siihen asti ei oltu milloinkaan ajateltu, että halpasäätyisen ja vähäpätöisen ihmiselämän jokapäiväisen aineksen epälukuisista pikkuseikoista voitaisiin ikäänkuin mikroskoopilla tutkien saada ilmi omituisia ja uusia, syvää harrastusta herättäviä näkyjä. "Spectatorin" luonnetutkimukset olivat pääasiallisesti kohdistaneet huomion erikoislaatuisiin ilmiöihin ja oikullisuuksiin, Richardson lisäsi luonnekuvailuun mitä yksityispiirteisimmän tähystelyn, joka tarkkaili ja merkitsi muistiin itsetiedottomiakin henkisiä ja tunne-elähdyksiä, ja vasta hänestä alkaen esittää kaunokirjallisuus unohtumattomia eläviä henkilöitä, jotka tunnemme tuttaviksemme.

Erityisesti juuri autobiografisessa esitystavassa ei enää ulkonainen tapahtuminen ole harrastuksen aiheena, vaan sen tapahtumisen sielullinen heijastus toimivien eli kirjoittavien henkilöiden mielessä. Sellainen esitystapa tavallisesti johtaa suureen toiminnan yksinkertaisuuteen, ja Richardsonin ylen laveiden teoksien varsinainen juoni on helppo selostaa muutamalla rivillä. Mutta nimenomaan kirjeromaani, yhtenä itsekertovan sepittelyn muotona, tarjoaa erityisen edun siinä, että samalla kun tapahtumisen jakso jää sivuasiaksi, tapaukset ja ilmiöt saavat mitä erilaisinta valaistusta useinkin laajalle haarautuvassa kirjeenvaihdossa eri henkilöiden kesken, ja taitavasti käyteltynä tämä saman asian erilainen esittäminen ja arvosteleminen antaa mielenkiintoisen havaannollista selvyyttä kunkin henkilön yksilöllisyydestä.

Harjaantuneelle ammatilliselle kirjeidenkirjoittajallekin tämä sepittelyn laji silti luonnistui niin tavatonta mielenkiintoa herättävästi vain sen johdosta, että hän samalla oli peräti "kotiutunut" säveän ja terveluontoisen naisolemuksen tuntija. Naisten ystävyys ja likeinen luottamuksellisuus oli ollut hänen seuranaan pienestä pitäen, ja nykyisten romaaniemme sankaritarten alku-ilmiöinä hänen romaaniensa naishenkilöt hämmästyttävät meidänkin päiviemme lukijaa sillä luonnollisuudella ja yksilöllisellä elävyydellä, joka hänen aikalaisilleen oli sellainen ihme, että skeptillinen ranskalainen valistusfilosofi Diderot saattoi verrata kirjanpainajaamme Homerokseen ja Moosekseen! Tuskin mikään maailmankirjallisuuden teos, "Robinson Crusoeta" lukuunottamatta, on niin nopealla vauhdilla valloittanut koko sivistysmaailmaa kuin "Pamela" ja sitä seuranneet muut Richardsonin romaanit, ja ani harvalla ihmishengen saavutuksella on ollut niin laajakantoista vaikutusta kirjallisuuden kehittymiseen kautta aikojen.

Rousseaun "Uusi Heloise" sai suoranaisimman sysäyksensä "Pamelasta" ja tuntui vuorostaan laajalti Ranskassa ja Saksassa, niinkuin sitte samasta lähteestä syntynyt Goethen "Nuoren Wertherin kärsimykset" taas nostattivat vastakaikua Italiassa (Foscolon "Jacopo Ortisin viimeiset kirjeet"), Unkarissa ja muualla. Wielandin "Aristippos" ja Hölderlinin "Hyperion" ovat "Pamela"-satoon kuuluvia kirjeromaaneja, Lessingin näytelmä "Miss Sara Sampson" on muodostettu Richardsonin "Clarissasta", "Sir Charles Grandisonin" mukaan kirjoitettu on Musäuksen "Toinen Grandison", j.n.e. Näiden teoksien välityksellä tuntuu "Pamelan" tekijän vaikutus alinomaa meidänkin aikamme romaanituotannossa, mutta suurimman merkityksensä saa tuo kirjallisuushistoriallinen tapahtuma v:lta 1740 nykyisen perheromaanin alkuna eräitten englantilaisten kirjailijain esiintymisen voimasta.

Rousseaunkin romaani, joka läheisimmin liittyy "Pamelaan", kohoaa suuresti sen yläpuolelle oman voimakkaan intohimon kannattelemana; sen rinnalla "Pamelan" pikkumaisen moralisoiva sovittautuminen vanhanpuoleisten kunniallisten englantilaisten porvarisrouvien teepöytää varten tuntuu sellaiselta harkitulta säädyllisyydeltä, joka nykyaikaisessa arvioimisessa jää matalalle. Mutta jo Richardsonin omassa ympäristössä tajuttiin tämä puute, ja niinpä sattui, että jälkimaailma todella saa olla Richardsonille kiitollisempi "Pamelan" heikkouksista: ne antoivat sukkelalle lakimiehelle Henry Fieldingille aiheen pilaromaaniin, jonka päähenkilönä oli olevinaan Pamelan veli Josef (!) niinikään hyveellisyyttänsä puolustamassa. Fielding ajatteli vain sivuhommakseen pikku ilvettä, mutta hänkin lämpeni tehtäväänsä ja otti vaikutuksia myös "Pamelan" ansioista, kuitenkaan käyttämättä kirjetyyliä, — ja nyt oli meidän romaanimme jälleen päässyt melkoisen askeleen eteenpäin kehityskulussaan: "Josef Andrewsin seikkailut" on ensimäinen kaunokirjallinen tuote joka on todella kerrottu hyvin. Fieldingillä ei ole Richardsonin harrasta tunteellisuutta ja naissielun tuntemusta, mutta hänellä on peräti elävien mies-yksilöiden tehokkaan ryhmittelyn taito, erityinen käsittelytapa henkilöiden oman aistimuspiirin ulkopuolella tapahtuvan esillesaamiseksi, ehtymätön huumori ja se vapaa rakenne, joka sittemmin siirtyi englantilaisesta romaanisepittelystä vallitsemaan romaanikirjallisuutta yleensä, ennen uutta realismia, vaikkakaan ei niin väljänä kuin Dickensillä. Fielding on taiteilija, jonka siveellinen elämänkatsomus perustuu maailmantuntemukseen eikä supistu Richardsonin tunteilevan, arkisen ja usein liian käytännöllisenkin siveellisyysopetuksen rajoihin, ja jälkimäinen lopultakin kuvasi enemmän ihmisluontoa kuin ihmiselämää, jonka kirjava vilinä heijastuu Fieldingin tuotannossa.

Nyt olivat romaanituotannon sulut lauenneet; kirjallisuuden kehitys oli kaikkialla joutunut sellaiselle asteelle, että tällä uudella sepittelyllä ei ollut mitään kilpailijaa yleisön suosiossa, ja ihmeellisenä tulvana alkoi mestariteoksia vyöryä varsinkin saarivaltakunnan kirjapainoista. Richardson ja Fielding jatkoivat kilpailuansa, kumpainenkin sai heti peräti kyvykkään sarjan seuraajia, suuri romanttinen heräännys myös otti uuden romaanimuodon yhdeksi välineeksensä kaikissa sivistysmaissa, ja todellisena hyökylaineena otti tämä sepittelyn laji haltuunsa melkein koko kaunokirjallisuuden. Siinä asemassaan se on säilynyt.

Uudemman romaanin monijaksoisesta kehityksestä tulee puhetta sen edustavimpien tuotteiden liittyessä vuoronsa jälkeen tähän suomennossarjaan. Sen aikaisempia ilmauksia on mahdoton täydesti tajuta ilman "Pamelaa", mutta suomentajan on täytynyt yhtyä siihen monen auktoriteetin lausumaan käsitykseen, että tämä siveydestään arka ja hieman kiusallisen järkeväkin pikku neitonen ansaitsee tutustumista myös oman itsensä tähden, vaikka hänellä on peräti laajasanainen esittelijä ajalta, jolloin ihmisillä ei ollut kiirettä. Sitäpaitsi: onhan kirjallisuudella kaksinainen suhde elettyyn elämään; se on sekä kuvastin että vapautus. Taannoisina rauhan vuosina oli jännityskirjallisuuden suuri valtakausi; mieli kaipasi vastaelähdykseksi huimia seikkailuja. Nyt olemme kylliksi kokeneet jännitystä, kiihtymystä, melskeitä; niinkuin juuri sotaisimpina aikoina viehätyttiin paimenromaaniin, samoin nyt monikin saattaa hakea kirjallisuudesta rauhaisaa viihdykettä.

"Pamela" ilmestyi alkuaan kaksiosaisena; myöhemmin kirjoitettu lisäys, niinikään kaksiosainen, tunnetaan englantilaisessa kirjallisuudessa nykyään useimmiten nimellä "Pamela naimisissa" — mutta vain nimeltään, joskin siitä on äskettäin otettu uusi painos "Everyman's Library "-sarjaan. Suomennoksessa on katsottu asiallisemmaksi omaksua tämä nimitys alkuperäisen "Pamelan" toiselle niteelle, ja sen mukaan on edellinen saanut nimekseen "Pamela vainottuna", käsitellessään hyvinkin erillistä tapausjaksoa.

PAMELA

ELI

HYVEELLISYYDEN PALKKA

1. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minulla on suurta murhetta, ja hiukan lohtuakin, ilmoitettavana teille. Murheena on se että hyvä emäntäni kuoli siihen viime kerralla mainitsemaani sairauteensa ja jätti poislähdöllään syvän kaipuun: hän oli herttaisen sävyisä rouva ja ystävällinen kaikille meille palkollisilleen. Suuresti pelkäsin, että kun hänen armonsa oli ottanut minut erityiseksi yksityisavukseen, nyt joutuisin jälleen aivan hoivattomaksi ja häätyisin palaamaan teidän ja äiti-rukan luokse, joilla on kylliksi huolta omasta elannostanne. Ja kun armollisen rouvan suopeus oli toimittanut minulle kirjoitustyötä ja tilinpitoa, tehnyt minut hieman harjaantuneeksi neulan pitelijäksi ja muutenkin antanut minulle asemani yläpuolelle kuuluvaa kehitystä, niin ei olisikaan jokainen perhe kyennyt suomaan Pamela-poloisellenne soveliasta paikkaa.

Mutta Jumala, jonka laupeutta olemme omassakin kohdassamme saaneet niin usein kokea, johdatti hyväsydämisen valtiattareni mieleen juuri tuntia ennen kuolemaa suositella nuorelle herralleni kaikkia palvelijoitansa, yksitellen; ja minun vuoroni tullessa (kun nyyhkytin ja vaikersin hänen päänalusensa ääressä) hän sai sanotuksi ainoastaan: "Rakas poikani!" ja siihen sortui ääni, mutta tointuessaan hän sitte lisäsi: "pidä mielessäsi Pamela-parkaani". Ne olivat hänen viimeisiä sanojaan. Oi kuinka silmäni vettyvät! Älkää ihmetelkö tämän paperin tuhrautumista.

Niin, mutta Jumalan tahdon täytyy tapahtua! Ja niin tulee se lohdutus, että minulle ei käy pakolliseksi palata sinne rakkaiden vanhempieni rasitukseksi! Sillä nuoriherra lupasi: "Minä otan pitääkseni huolta teistä kaikista, hyvät neidot. Ja mitä sinuun tulee, Pamela" — ja hän tarttui käteeni, niin, hän otti minua kädestä kaikkien nähden — "tahdon rakkaan äitini tähden olla sinulle ystävä, ja sinä saat hoitaa liinavaatteitani". Jumala häntä siunatkoon! ja rukoilkaa te, isä ja äiti, minun kanssani siunausta hänelle; sillä hän on lahjoittanut vuoden palkan ja surupuvun kaikille hänen armonsa palkollisille, ja kun minulla ei ollut vielä mitään palkkaa, koska hänen armonsa oli sanonut sen järjestävänsä niinkuin osoittaisin ansaitsevani, käski hän talouden hoitajattaren laitattaa minulle surupuvun samalla kun toisillekin ja antoi minulle omakätisesti neljä kultaguineaa ja muutamia hopearahoja, jotka olivat vanhan rouvan taskussa hänen kuollessaan. Siinä hän sanoi, että jos olin hyvä tyttö, ja uskollinen ja ahkeroitseva, hän olisi minulle ystävä, äitinsä tähden.

Niinpä lähetänkin tämän mukana ne neljä guineaa teidän mukavuuttanne varten, sillä Kaitselmus ei täällä jätä minua puutteeseen: osalla voitte siis maksaa jonkin vanhan velan ja toisen osan käyttää olonne huojentamiseen. Jos saan lisää, niin varmastikin on velvollisuutenani ja tulee huolekseni rakastaa ja helliä teitä kumpaistakin, jotka olette minua rakastaneet ja hellineet silloin kun minusta ei ollut tekemään mitään hyväkseni. Ne saa tuoda meidän palvelijamme John, jolla on käyntiä sinne päin: mutta hän ei tiedä, mitä käärössä on, sillä minä sinetitsen lähetykseni sellaiseen pieneen pillerirasiaan, joita hänen armollaan oli, ja kiedon rahat tiukasti paperiin, jotta ne eivät helise. Ja varokaa te avaamasta rasiaa hänen nähtensä.

Minä tiedän, rakas isä ja äiti, että minun täytyy tuottaa teille sekä surua että mielihyvää, ja pyydän siis vain rukoilemaan Pamelanne puolesta, joka tahtoo ainiaan olla kuuliainen tyttärenne.

Nyt jouduin ihan tolkuttomaksi säikähtymään, sillä vastikään, juuri kun taitoin tätä kirjettä kokoon rouvavainajan pukuhuoneessa, astuikin nuoriherra sisälle! Kuinka minä peljästyinkään! Käännyin kätkemään kirjettä poveeni, mutta nähdessään minun vapisevan kysyi hän hymyillen: "Kenelle sinä olit kirjoittamassa, Pamela?"

"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sopersin minä sekaannuksissani, "suokaa minulle anteeksi! — isälle ja äidille vaan".

"No, annahan siis nähdä, kuinka pitkälle olet kehittynyt kirjoittamisessa", sanoi hän.

Voi kuinka minä olin häpeissäni! Hän otti kirjeen sen enempää virkkamatta, luki läpi ja antoi takaisin, jolloin minä toistin: "Pyydän, teidän arvoisuutenne, suokaa minulle anteeksi!" En kuitenkaan tiedä, mitä olisi saattanut lukea siinä viakseni, sillä hän on aina täyttänyt velvollisuutensa vanhempiaan kohtaan, ja miksi olisi häntä pahastuttanut, että minä samaten muistin teitä! Eikä hän ollutkaan vihoissaan, sillä hän tarttui käteeni ja haastoi:

"Teet hyvin, Pamela, ollessasi hyväsydäminen iällistä isääsi ja äitiäsi kohtaan. Minulla ei ole mitään muistuttamista siitä, että kirjoitat tällaista viatonta — joskin sinun pitää punnita, mitä meidän perheemme asioita kerrot ulommaksi. Ole uskollinen ja ahkera, ja tee mitä sinulta sopii odottaa, niin yhä paremmin pidän sinusta silloin." Ja sitte hän jatkoi: "Mutta sinullahan on perin sievä käsiala, Pamela, ja oikokirjoituksesikin välttää. Kelpo äitini huolenpito sinun opiskelustasi ei näy menneen hukkaan. Hänellä oli tapana sanoa, että lukeminen viehättää sinua; saat kyllä tutkia hänen kirjojaan edistyäksesi, kunhan pitelet varoen."

Minä en muuta kuin niiailin ja itkin, ja olin aivan hämmennyksissäni hänen hyvyydestänsä. Totisesti hän on herrasmiesten parahin, luulen — mutta tästähän pyrkii sukeutumaan toinen pitkä kirje, joten lisään ainoastaan, että olen aina teidän kuuliainen tyttärenne,

PAMELA ANDREWS.

2. KIRJE.

RAKAS PAMELA,

Kirjeesi toi suurta murhetta, mutta myös viihdytystäkin, minulle ja äiti-rukallesi. Meitä murehduttaa hyvän emäntäsi kuolema, kun hän niin erityisesti huolehti sinusta ja auttoi opiskelemaan, ja kolmen tai neljän vuoden ajan on pitänyt sinut vaatteissa ja muissa tamineissa sillä lailla, että vallasnaisenkaan ei olisi tarvis niissä hävetä. Mutta meidän pahimpana surunamme on, ja kovasti painaakin mieltämme, semmoinen pelko, että jos sinä juohtuisit johonkin kunnottomuuteen taikka pahanjuonisuuteen noin ollessasi nyt ylempänä asemaasi.

Jokainen sitä puhuu, kuinka sinä olet edistynyt, ja mikä hieno tyttö sinä olet; ja jotkut sanovat, että sinä olet hyvin sievä: ja niin minä kuusi kuukautta takaperin sinut viimeksi nähdessäni olisin itsekin ajatellut, jollet olisi meidän lapsemme. Mutta mitä hyvää tästä kaikesta on, jos se on maksettava sinun tärviölläsi ja hukkaantumisellasi? Rakas Pamelani, me alamme olla raskaassa huolessa sinun tähtesi, sillä mitä merkitsee kaikki maailman rikkaus, jos omatunto soimaa ja mieli on viallinen? Olemmehan me kyllä hyvin köyhiä, ja toimeentulomme on vaikeata, vaikka aikoinaan olimme vauraammassa tilassa, niinkuin tiedät. Mutta mieluummin eläisimme vedellä ja, jos mahdollista, niiden ojien savella, joita kaivan, kuin saaden mukavuuksia lapsemme pilaantumisen hinnalla.

Toivottavasti ei hyvänsävyisellä herrallasi ole mitään mielessä; mutta kun hän on antanut sinulle niin paljon rahaa, ja puhuttelee sinua niin ystävällisesti, ja kiittelee edistystäsi — ja voi tuota onnetonta huomautusta, että hän suosii sinua, jos teet mitä sinulta sopii odottaa, se ihan lamauttaa meidät ahdistuksella!

Olen puhunut siitä kunnon leskimuori Mumfordille, joka on aiemmin ollut säätyläisperheissä, niinkuin tiedät, ja hän hiukan tyynnytti mieltämme. Hän nimittäin sanoo, että vallasnaisen kuollessa ei ole tavatonta antaa hänen kaikkia taskuvarojaan kamarineidolle ja niille jotka ovat hänen tautivuoteensa ääressä valvoneet. Mutta toisekseen, mikä hänet panee niin sydämellisesti hymyilemään sinulle? minkä takia hän ottaa sinunlaistasi köyhää tyttöä kädestä, niinkuin kirjeessäsi sanotaan kahdesti tehneen? Miksikä hän alentuu lukemaan meille kyhäämääsi kirjettä ja kehumaan käsialaasi ja oikokirjoitustasi? Ja mitä syytä hänellä voi olla tarjota äitinsä kirjoja sinun luettavaksesi?

Tosiaankin, rakkahin lapsonen, meidän sydäntämme kivistelee sinun vuoksesi: ja sinä vielä tunnut olevan niin iloissasi hänen ystävällisyydestään, niin viehättynyt hänen sydämellisistä sanoistansa (jotka kyllä ovatkin hyvin suuria suosiollisuuden osoituksia, jos hänen tarkoituksensa on oikea), että me pelkäämme — niin, rakas lapsi, pelkäämme — sinun ehkä tulevan liian kiitolliseksi ja palkitsevan häntä hyveellisyytesi jalokivellä, jota sinulle ei voisi korvata mikään varallisuus eikä suosio, ei mikään tässä elämässä.

Minultakin on kirje pitkäksi venynyt, mutta lausun vielä yhden seikan, — että nimittäin me köyhyytemmekin ja vastoinkäymistemme keskellä olemme luottaneet Jumalan hyvyyteen ja olleet kunnollisia ja uskomme pääsevämme onneen tämän jälkeen, jos ajallisen osamme raskaudesta huolimatta pysymme horjumattomina; mutta rakkaan lapsemme puhtaan mielen menetys olisi sellainen isku, jota me emme kykenisi kestämään, vaan se veisi meidän harmaat hapsemme hetikohta hautaan.

Jos siis rakastat meitä, jos toivot Jumalan siunausta ja omaa tulevaista onneasi, niin me molemmin vannotamme sinua asettumaan varuillesi: ja jos havaitset vähäisimmälläkään yrityksellä uhattavan hyveellisyyttäsi, niin jätä kaikella muotoa kaikki siihen ja tule pois meidän luoksemme; sillä mieluummin me sinut näkisimme ryysyjen peitossa ja kirkkomaallekin sinua saattaisimme, kuin kuulisimme kuisketta, että meidän lapsemme on pitänyt mitään maallista mukavuutta hyveen tietä parempana.

Hyvällä mielellä otamme vastaan sinun alttiin lahjasi, mutta ennen kuin pääsemme tästä tuskasta emme voi sitä käyttää, jotta me kenties emme olisi osilla tytär-poloisemme häpeän hinnasta; niinpä olemmekin sen tallettaneet riepuun kiedottuna katto-olkiin ikkunan kohdalle, joksikin aikaa, varkaita varoaksemme. Siunaten sinua ja kaikesta sydämestä rukoillen sinun puolestasi olemme sinun huolekas, mutta rakastava isäsi ja äitisi,

JOHN JA ELIZABETH ANDREWS.

3. KIRJE.

RAKAS ISÄ,

Minun täytyy sanoa, että teidän kirjeenne on saattanut minut kovasti raskaalle mielelle. Sydämeni oli tulvillaan kiitollisuutta isäntäni suopeuden johdosta, mutta nyt se on epäluuloinen ja pelokas; toivoakseni en sentään milloinkaan havaitse hänen toimivan asemalleen arvottomasti, sillä mitä hän kostuisi tällaisen nuoren olento-paran elämän tärvelemisestä? Mutta enimmin painostaa minua se että teiltä näkyy puuttuvan luottamusta lapsenne kunnollisuuteen.

Ei, rakas isä ja äiti, olkaa vakuutettuja siitä, että Jumalan armon vahvistamana minä en konsaan tee sellaista, mikä toimittaisi harmaat hiuksenne murheella hautaan. Tuhatkertaisesti kuolen ennen kuin millään tavoin antaudun mihinkään kelvottomuuteen. Ottakaa se varmaksi tiedoksi ja antakaa sydämenne rauhoittua; sillä vaikka nyt jonkun vuoden olenkin elänyt asemaani ylempänä, minä kykenen kuitenkin tyytymään ryysyihin, köyhyyteen, vedellä ja leivällä elämiseen, ja valitsen mieluummin sen kuin menetän hyvän nimeni, olkoon kiusaajana kuka tahansa. Minä pyydän, uskokaa nämä sanani ja ajatelkaa parempaa kuolemaan asti kuuliaisesta tyttärestänne.

Isäntäni on edelleen hyvin huomaavainen minua kohtaan. Vielä en näe mitään arastumisen aihetta. Rouva Jervis, taloudenhoitajatar, on niinikään erittäin sävyisä minulle, ja minulla on kaikkien rakkaus. Ei suinkaan se kohteliaisuus osoita heillä kaikilla olevan vehkeitä minua vastaan! Toivon käyttäytyväni aina sillä tavoin, että jokainen pitää minua arvossa, ja että kukaan ei tuottaisi minulle enempää vastoinkäymistä kuin minä millään muotoa kellekään soisin. Meidän John käy niin usein siellä päin, että minä pyydänkin häntä poikkeamaan aina tervehtimässä, kuullaksenne minusta joko kirjallisesti (mikä harjaannuttaa käsialaanikin) tai suusanallisesti.

4. KIRJE.

RAKAS ÄITI,

Viime kirjeeni osoitin isälle vastaukseksi, joten kirjoitan nyt sinulle, vaikka minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kuin sellaista mikä saa minut näyttämään melkeinpä vaan turhamaiselta hupakolta; toivottavasti en toki niin ylpisty että unohtaisin oikean asemani. Salaista mielihyvää sentään synnyttää kiitoksensa kuuleminen.

Minun tulee mainita, että armollinen rouva Davers — herrani sisar, muistanethan — on asunut talossa kuukauden ajan ja ottanut paljon huomatakseen minua ja antanut minulle hyviä neuvoja, varmistuakseni itsestäni. Hän sanoi minulle, että minä olin hyvin sievä tyttönen ja että jokainen antoi minusta erittäin hyviä todistuksia ja piti minusta; mutta samalla hän varoitti minua pidättämään miesväkeä loitolla, vakuuttaen minun kyllä kykenevän siihen ja siten saavuttavan vain suurempaa arvonantoa lähentelijäinkin taholta.

Mutta erityisesti tunsin ilahdusta siitä, mitä nyt kerron sinulle. Rouva Jervis sanoo, että nuoriherra ja hänen armonsa osuivat pöydässä puhelemaan minusta, jolloin hänen armonsa arveli minun olevan miellyttävimpiä neitosia, mitä hän oli konsaan tavannut; minä muka olinkin liian sievä asumaan nuorenmiehen talossa, koska hän naimisiin mennessään ei kuitenkaan löytäisi sellaista puolisoa, joka huolisi edelleen pitää minua perheessä. Siihen oli nuoriherra sanonut, että minä olin hyvin huomattavasti kaunistunut, mutta ymmärtäväisyyden ja järkevyyden puolesta kehittynyt enemmän kuin tällä iällä oli tavallista: olisi sääli, jos ansiollisuuteni kääntyisi minulle onnettomuudeksi.

"Ei", virkkoi hänen armonsa, "Pamelan pitänee muuttaa minun luokseni". Nuoriherra mukausi kaikesta sydämestään; hän oli hyvillään, jos minulle suotiin niin edullinen hoiva. "No niin", päätti hänen armonsa, "minä neuvottelen asiasta loordin kanssa". Hän kysyi, kuinka vanha minä olin, ja rouva Jervis vastasi, että täytin helmikuussa viisitoista. "Niinkö!" lausui hän sitte; "jos tyttö pitää huolta itsestään, niin hän kohenee vielä yhä enemmän ja enemmän, sekä ulkonäöltään että henkisen puolensa kehityksessä".

Sanokaahan, rakas isä ja äiti: vaikka tämä saattaa näyttää liian turhamaiselta minun kerrata, eikö teitä sentään riemastuta niinkuin minuakin, kun herrani on niin valmis eriämään minusta? Tämähän osoittaa, että hänellä ei ole mitään pahaa sydämessään. Mutta John on juuri lähdössä, joten minun on vain vakuutettava, että minä olen nyt ja aina teidän vilpitön kuten kuuliainenkin tyttärenne.

Käyttäkää vaan niitä rahoja. Sen voitte tehdä huoletta.

5. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kun Johnilla on taas käyntiä sinne päin, tekee mieleni kirjoittaa, sillä hän on niin aulis toimimaan asiallani. Hän sanoo sydäntään virkistävän nähdä teitä kumpaakin ja kuulla haasteluanne, te kun olette niin järkeviä ja suoramielisiä, että hän aina oppii teiltä jotakin elämän ohjeeksi. On kerrassaan sääli, hän sanoo, että tuollaista kuntoisuutta ei ole enemmän onnistanut maailmassa, ja hän ihmettelee, että te, isä, joka olette niin kyvykäs opettamaan ja kirjoitatte niin sievää käsialaa, ette saanut yrittämäänne koulua menestymään paremmin, vaan näitte pakolliseksi ryhtyä ruumiilliseen työhön. Mutta minulle on suurempana ylpeytenä tämä, että olen saanut sellaiset kunnon vanhemmat, kuin että olisin jalosukuinen synnyltäni.

En ole vielä kuullut mitään muuttamisesta armollisen rouva Daversin luo, ja minulla on täällä nykyään hyvin viihdyttävät olot, kun rouva Jervis kohtelee minua kuin omana tyttärenään; hän on erittäin hyväluontoinen nainen ja ottaa herrani edut omikseen. Hän antaa minulle aina sattuvaa opastelua, ja teitä kahta lähinnä minä luullakseni rakastan häntä enimmin kaikista. Hän pitää niin hyvää hallintaa ja järjestystä, että me kaikin kunnioitamme häntä, ja hyvin halukkaasti hän kuulee minun lukevan ääneen; ainoastaan hyvistä kirjoista hän välittää, ja sellaisiin me syvennymme kahden kesken ollessamme, niin että silloin tuntuu kuin olisin kotona teidän parissanne.

Eräs miesväestämme, Harry, joka ei ole parempi kuin hänen pitäisi olla, oli hänen kuultensa vapaapuheinen minulle, — taisi sanoa minua kaunoiseksi Pamelakseen ja tarttui minuun kuin suudellakseen. Voitte arvata varmaksi, että minä suutuin kovin; mutta rouva Jervis otti hänet lujalle ja oli hänelle niin vihoissaan kuin suinkin saattaa olla, sanoen sitte minulle olevansa oikein hyvillään ymmärtäväisyydestäni ja häveliäisyydestäni, kun kartoin kaikkea kurielua. Ja varma olen siitä, että ylpeyttäni minä en pysyttele heistä loitolla, sillä minä koetan esiintyä säveästi kaikkia kohtaan; mutta minusta tuntuu sietämättömältä olla miespalvelijani katseltavana, sillä he näyttävät ihan kuin tahtovan tuijottaa lävitse. Sentähden olenkin hyvilläni, kun minulla on niin vähän puhuttavaa heille, saadessani yleensä aamiaisen, päivällisen ja illallisen rouva Jervisin seurassa — niin hyväntahtoinen hän on minua kohtaan. Kyllähän he ovat minulle varsin kohteliaita rouva Jervisin tähden, jonka näkevät kiintyneen minuun, ja hän vaikuttaa heihin silläkin, että hänen tiedetään olevan säätyläisnainen syntyään, vaikka sittemmin joutuikin vastoinkäymisiin.

Kirjoittamiseen viehättyneenä olen taaskin johtunut lavertamaan pitkälti ja pian väsytän teitä. Mutta alottaessani piti minun ainoasti sanoa, että minulla ei nyt ole mitään vaaran pelkoa, ja saatan vain ihmetellä itseäni, kun hupsuuttani olin kovin rauhaton; teidän varoittelunnehan taasen johtui valppaasta rakkaudestanne. Varmana saan pitää, että herrani ei alentautuisi ajattelemaan tällaista tyttö-parkaa vahingokseni. Sillä se pilaisi hänen maineensa kuten minunkin, se on tiettyä, — ja hänhän saa katsoa puolisonsa maan parhaimmista vallasnaisista. Ei siis enempää tällä kertaa, paitsi että minä olen teidän ainiaan kuuliainen tyttärenne.

6. KIRJE.

RAKAS ISÄ ja ÄITI,

Herrani on ollut viimeisen jälkeen hyvin suosiollinen minua kohtaan, sillä hän on antanut minulle rouvavainajan varastosta vaatekerran, puoli tusinaa paitoja, kuusi hienoa nenäliinaa sekä kolme hänen kamritsiesiliinaansa ja neljä Hollannin-aivinaista. Pukineet ovat kallista silkkiä, ja minulle totisesti liian ylelliset ja hienot. Soisin ettei niiden muuttaminen rahaksi olisi loukkaus häntä kohtaan, voidakseni lähettää teille; se tyydyttäisi mieltäni paremmin.

Nyt te kai jälleen pelkäätte jotakin juonittavan minua vastaan, kunnes kerron teille, että lahja annettiin rouva Jervisin ollessa saapuvilla, ja hän antoi tälle kahmalollisen kaikenlaatuista hyvää samalla kertaa ja pyysi häntä käyttämään niitä yllään hyvän ystävänsä, hänen äitinsä muistoksi. Ja valittuaan minulle nuo hienoudet hän sanoi: "Nämä ovat sinua varten, Pamela; laitata ne sopiviksi itsellesi siihen mennessä, kun luovut surupuvusta, ja pidä niitä hyvän emäntäsi nimeen. Rouva Jervis on puhunut esiintymisestäsi peräti suotuisasti, ja toivoakseni käyttäydyt edelleenkin yhtä ymmärtävästi, jotta saat jokaisesta itsellesi ystävän."

Olin niin ihmetyksissäni hänen suopeudestaan, etten tiennyt mitä vastata. Niiasin hänelle ja ystävällisestä puoltolauseestaan rouva Jervisille ja sanoin toivovani, että voisin ansaita armollisen herran suosiollisuutta ja rouva Jervisin lempeyttä, ja koettavani tässä parastani mikäli vain tiesin. Oi kuinka herttaista on tehdä hyvää! Ainoastaan siitä minä kadehdin isoisia.

Olen aina pitänyt nuorta herraani sydämenäänkin aatelisena, niinkuin jokainen sanoo hänen olevan; mutta nämä suuriarvoiset lahjat hän jakoi meille niin ylevästi, että minä ihan ajattelin enkeliä.

Rouva Jervis sanoo hänen kysyneen, osasinko minä hillitä tungettelijoita, kun muka olin hyvin sievä ja antautuminen mihinkään turhanaikaiseen seurusteluun voisi saattaa minut turmioon sekä ennen pitkää kärsimyksiin ja kurjuuteen. Sydämellinen taloudenhoitajattaremme ei milloinkaan lyö laimin tilaisuutta hyvän sanan lausumiseen minusta ja alkoi nytkin ylistellä minua, kertoi hän. Mutta toivottavasti ei hän ole taannut enempää kuin minä yritän täyttää, vaikka tällä haavaa en sitä kaikkea ansainnekaan. Varmastikin minä rakastan häntä aina lähinnä sinua ja armainta äitiäni, ollen teidän aina kuuliainen tyttärenne.

7. KIRJE.

RAKAS ISÄ,

Viime kirjeeni jälkeen antoi herrani minulle lisää koruja. Hän kutsui minut rouva-vainajani vaatekaapille, veti auki laatikoita ja lahjoitti minulle kaksi hienoa pitsinauhaista hilkkaa, kolme paria parhaita silkkikenkiä, — kaksi vain vähän käytettyjä ja aivan sopivia minulle (kun hänen armollaan oli hyvin pieni jalka) ja toisessa taotut hopeasoljet, moniväriset nauhat ja ruusukkeet, — neljä paria valkoisia puuvillasukkia, kolme paria hienoja silkkisiä ja kaksi paria muhkeita kureliivejä. Minä olin ihan hämmästyksissäni ja kykenemätön puhumaan vähään aikaan; mutta kuitenkin minua ajatuksissani hävetti ottaa vastaan sukat, sillä rouva Jervis ei ollut mukana: jos hän olisi ollut, niin siinä ei olisi ollut mitään. Lienen korjannut ne haltuuni kovin kömpelösti, sillä hän hymyili epävarmuudelleni ja sanoi: "Älä punastu, Pamela; etkö luule minun tietävän, että sievillä neitosilla täytyy olla kengät ja sukat?"

Olin niin hämilläni näistä sanoista, että minut olisi voinut lyödä maahan höyhenellä. Sillä teidän on ajateltava, että tällaiseen ei ollut mitään vastattavana, ja niinpä minä hupsun tavoin olin herahtaa itkuun ja läksin pois niiaten ja varmastikin korvia myöten punehduksissa; sillä vaikka hänen huomautuksessaan ei ollut mitään pahaa, en kuitenkaan tiennyt miltä kannalta sen ottaisin. Mutta minä menin ja kerroin kaikki rouva Jervisille, joka sanoi, että Jumala on saattanut hänen sydämensä hyväksi minua kohtaan ja että minun tulee ahkeroida kaksin verroin. Hänestä näytti, hän sanoi, kuin aikoisi nuoriherra varustaa minulle soveliaat vaatetustarpeet armollisen rouva Daversin yksityisen kamarineidon paikkaan.

Mutta vieläkin tulivat mieleeni teidän sydämelliset isälliset varoituksenne, niin että kaikki nämä lahjat eivät olleet minulle lähimainkaan sellaisen mielihyvän aihe kuin ne olisivat muutoin olleet. Kuitenkaan ei huolestuksella ole toivoakseni mitään perustetta, sillä mitä hyvää hänelle koituisi tällaisen yksinkertaisen tytön vahingoittamisesta? Sitäpaitsi, varmaan ei yksikään vallasnainen päästäisi häntä näkyviinsä, jos hän niin itsensä häpäisisi. Sentähden häädän painostuksen mielestäni, enkä tosiaan olisi mitään ahdistusta koskaan tuntenutkaan, jollette te olisi johdattanut ajatuksiani tuollaiseen mahdollisuuteen, oman menestykseni tähden, sen hyvin tiedän. Mutta kukaties minä liiaksi pöyhistyisin, jollei moisia levottomuuden puuskauksia sekaantuisi kokemiini suosiollisuuden osoituksiin: päättelen siis, että kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme. Ja Jumala siunatkoon teitä, rakas isä ja äiti; tiedän että te alituiseen rukoilette siunausta minulle, joka ainiaan olen teidän kuuliainen tyttärenne.

8. KIRJE.

RAKAS PAMELA,

En voi muuta kuin uudistaa varoitteluni herrasi ystävällisyydestä ja hänen vapaapuheisuudestaan sukkien suhteen. Kuitenkin on mahdollista, että asiassa ei ole mitään, ja näin toivon ilmenevän. Mutta kun ajattelen, että siinä saattaa olla ja että jos olisi, siitä ei ole uhattuna sen vähempää kuin lapseni iäinen onni tässä maailmassa ja tulevaisessa, niin se riittää tekemään mielen pelokkaaksi sinun tähtesi. Varustaudu, rakas lapseni, pahimpaan, ja päätä menettää pikemmin henkesi kuin hyveellisyytesi. Vaikkakin epäilykset, joita olen sinussa herättänyt, vähentävät mielihyvää, jota muutoin olisit herrasi suosiollisuudesta saanut, niin mitä kuitenkaan merkitsevät hyvän omantunnon rinnalla ilahdukset, joita muutamat hienot vaatekappaleet tuottavat?

Perin anteliaasti hän sinulle osoittaa hyväntahtoisuuttansa, mutta sitä enemmän tämä aiheuttaa aavistelua; ja kun sanot hänen näyttäneen niin herttaiselta ja enkelimäiseltä, niin pahemminpa pelkään noiden lahjojen vaikuttavan sinuun liiaksi! Sillä vaikka sinulla onkin järkevyyttä ja ymmärtäväisyyttä yli ikävuosiesi, niin vapisen kuitenkin ajatellessani, millainen surullinen uskallus on vasta viisitoista täyttäneen köyhän neitosen asettua tämän maailman kiusauksia ja salakavalaa herrasmiestä vastaan — jos hän sellaiseksi osoittautuisi —, jolla on niin paljon mahtia pakoitteluun ja jonkunlainen käskyvalta isäntänäsi.

Lasken sydämellesi, rakas lapseni, meidän siunaustemme nimessä, niin köyhiä kuin olemmekin, että pysyt varuillasi: siitä ei voi olla mitään vahinkoa. Ja koska rouva Jervis on niin hyvä säätyläisnainen ja sinulle niin ystävällinen, niin tunnen siitä paljon huojennusta, samoin kuin äitisi; ja me toivomme, että sinä et salaa mitään häneltä, vaan noudatat hänen neuvojaan kaikessa. Toivottaen sinulle siis siunausta ja vakuuttaen rukoilevamme sinun puolestasi enemmän kuin omastamme me olemme sinun rakastava isäsi ja äitisi.

Pidä huoli siitä, että ihmisten mairitellessa sinua sieväksi et anna sijaa turhamaisuudelle, sillä sinä et ole tehnyt itseäsi, joten et ansaitse siitä mitään kiittelyä. Ainoastaan hyveellisyys ja sydämen hyvyys luovat todellisen kauneuden. Muista se, Pamela.

9. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Pahoilla mielin ilmoitan teille, että toiveeni armollisen rouva Daversin kamarineidoksi pääsemisestä ovat lopullisesti rauenneet. Hänen armonsa olisi kyllä ottanut minut, mutta herrani ei kuulu suostuneen siihen. Hän oli sanonut, että loordin veljenpoika saattaisi mieltyä minuun ja minä houkuttaa häntä tai joutua hänen houkuteltavakseen, ja koska hänen äitinsä rakasti minua ja uskoi minut hänen huolenpitoonsa, niin hän oli mielestään velvoitettu pitämään minua edelleen taloudessansa ja rouva Jervis olisi minulle äitinä.

Rouva Jervis kertoo hänen armonsa pudistaneen päätänsä ja sanoneen: "Ah, veli!" ja siinä kaikki. Ja kun te olette tehneet minut pelokkaaksi varoituksillanne, niin sydämeni joutuu toisin ajoin ahdistuksen valtaan. Mutta minä en sano vielä mitään teidän muistutuksistanne tai omasta levottomuudestani rouva Jervisille; luottaahan saan häneen, mutta minua pidättää pelko, että hän saattaisi pitää minua havittelevana, turhamaisena ja itseluuloisena, kun saan sellaista päähänikään, tuollaisen aatelismiehen ollessa niin toisella tasolla kuin köyhä palvelustyttö. Mutta rouva Jervis tuntui sentään perustavan jotakin armollisen rouva Daversin päänpudistukseen ja lyhyeen sanelmaan.

Jumala varmaan antaa minulle armonsa, ja niinpä tahdon välttää liikanaista rauhattomuutta, mikäli voin sitä auttaa, sillä toivoakseni ei siihen ole aihetta. Mutta teen teille selvää pienimmästäkin seikasta, mitä sattuu, jotta sieltä voidaan edelleen suoda minulle hyvää neuvontaanne ja sulkea rukouksiinne murheellinen

PAMELA.

10. KIRJE.

RAKAS ÄITI,

Te ja isä-hyvä varmaan oudostelette, kun ette ole näin moneen viikkoon saaneet minulta kirjettä; mutta siihen on ollut syynä surkea, hyvin surkea kohtaus. Sillä nyt on toki liiankin selvää, että kaikki teidän varoituksenne olivat täysin oikeutettuja. Voi, rakas äiti! Minä olen onneton, todella onneton! — Mutta älkää kuitenkaan säikähtykö, olen kunniallinen — Jumala laupeudessaan säilyttäköön minut sellaisena!

Oi, tämä enkelimäinen isäntä, tämä hieno herrasmies, tämä Pamela parkanne armollinen hyväntekijä, jonka piti hoivata minua hyväsydämisen, kuolevan äitinsä rukousta noudattaen, — joka oli niin huolissaan puolestani loordi Daversin sukulaisen takia, että hän ei voinut sallia minun muuttaa armollisen rouva Daversin palvelukseen, — tämä samainen herrasmies (niin, siksi minun täytyy häntä sanoa, vaikka hän on alentunut sen nimityksen tasolta) on kehdannut esittää vapauksia palkollis-poloiselleen! Hän on nyt näyttäytynyt oikeassa karvassaan, ja minusta ei mikään näytä niin mustalta ja kauhistavalta.

Minä en ole ollut jouten, vaan olin tuon tuostakin piirtänyt paperille, kuinka hän viekkain pikku astein paljasteli häijyjä tarkoituksiaen; mutta joku varasti kirjeeni, ja minä en tiedä mihin se on joutunut. Se oli hyvin pitkä. Pelkään että se, joka oli kyllin halpamainen pahuuteen yhdessä suhteessa, ei tätäkään epinyt. Mutta olkoon se miten tahansa, muuhun ei hän voi sitä käyttää kuin ehkä hävetäkseen omasta puolestaan, minun joutumattani siitä sekaannuksiin: sillä hän näkee vain, että minä olin päättänyt pysyä siveänä ja ylpeilin köyhien vanhempieni kunnollisuudesta.

Kerron teille kaikki ensi tilassa, sillä minua pidetään hyvin tarkoin silmällä ja hän sanoo rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; minusta hän saisi olla paremmassa askartelussa." Ja kuitenkin minä tunnit läpeensä neuloskelen hänen liinavaatteitaan ja perheen hienompia pukutarpeita, ja sitäpaitsi parhaillaan kukitan hänelle liivejä. Mutta voi! sydämeni on melkein murtunut, sillä mitä saanenkaan palkakseni muuta kuin häpeätä ja häväistystä, tai sitten kovia sanoja ja tylyä kohtelua! Selitän teille kaikki kohdakkoin, ja toivon löytäväni pitkän kirjeeni. Tuskainen tyttärenne.

Kenties minä hänettelen häntä liian paljon: mutta on hänen oma vikansa, jos niin teen. Sillä miksi hän hukkasikaan kaiken arvokkuutensa minun silmissäni?

11. KIRJE.

RAKAS ÄITI,

No, kirjettäni ei löydy, joten yritän muistella sitä kaikkea ja kerrata niin lyhyeen kuin voin.

Kaikki kävi ylimalkaan varsin hyvin jonkun aikaa viimeisenedellisen kirjeeni jälkeen. Lopuksi havaitsin hiukan syytä epäillä, sillä aina minut nähdessään hän katseli minua sellaiseen tapaan, että se ei tuntunut oikealta. Eräänä päivänä hän tuli luokseni, kun ompelin pikku puutarhan kesämajassa; rouva Jervis oli juuri poistunut, ja minäkin aioin lähteä, mutta hän sanoi: "Ei, älä mene, Pamela; minulla on puhuttavaa sinulle: ja sinä aina pakenet minua lähelle tullessani niinkuin pelkäisit."

Minä olin pahoin hämilläni, kuten saatatte arvata; mutta viimein virkoin: "Ei ole soveliasta teidän halvan palkollisenne jäädä saapuville, herra, teidän asianne sitä vaatimatta, ja toivoakseni minä aina oivallan sijani."

"No", hän sanoi, "minun asiani vaatiikin sitä toisinaan, ja nyt haluan, että jäät kuulemaan, mitä minulla on sinulle sanottavana".

Seisoin yhä sekaannuksissa ja aloin vavista, ja vielä pahemmin häkellyin, kun hän tarttui käteeni, eikä ainoatakaan sielua ollut lähettyvillä.

"Sisareni Davers", hän alotti (ja tuntui saavan sanoiksi yhtä epävarmasti kuin minäkin) "olisi tahtonut ottaa sinut palvelukseensa; mutta hän ei tekisi sinun hyväksesi mitä minä olen päättänyt tehdä, jos pysyt uskollisena ja alttiina. Mitä sinä sanot, tyttöseni", hän kysyi hieman kiihkeästi, — "etkö mieluummin jäisikin tänne kuin menisit sisareni luo?" Hän katsoi minuun niin että värjyin: en osaa sanoa kuinka, — rajusti, tuntui minusta.

"Teidän arvoisuutenne suokoon minulle anteeksi", sanoin kyetessäni puhumaan, "mutta kun teillä ei ole rouvaa palvellakseni ja hänen armonsa on jo vuoden ollut vainajana, minä mieluummin, jos se ei pahoittaisi teitä, palvelisin armollista rouva Daversia, koska —" olin jatkamassa, ja hän keskeytti hiukan pikaisesti: "Koska sinä olet pikku hupsu etkä tiedä, mikä sinulle on hyväksi. Kuulepas, minä teen sinusta vallasnaisen, jos olet myötämielinen etkä jättäydy oman katsantokantasi kammitsaan", ja samassa hän kietaisi kätensä vyötäisilleni ja suuteli minua!

Nyt, sanonette, kaikki hänen pahuutensa ilmeni selkeästi. Minä tempoilin ja vapisin ja olin niin lamaannuksissa kauhusta, että vaivuin maahan, en tainnuksissa enkä kuitenkaan itsenäni; ja tunsin yhä olevani hänen sylissään, ihan voimattomana, ja hänen suutelevan minua kahteen kolmeen kertaan kamalan kiihkeästi. Viimeinkin tempauduin hänen käsistään ja olin livahtamassa ulos kesämajasta, mutta hän pidätti minut ja sulki oven.

Olisin ollut valmis heittämään henkeni siihen paikkaan. Ja hän sanoi:
"Minä en tee sinulle pahaa, Pamela; älä pelkäile minua."

"En jää tänne", minä sanoin.

"Etkö jää, letukka!" koveni hän; "tiedätkö kelle puhut?"

Minä menetin kaiken pelkoni ja kaiken kunnioitukseni ja vastasin:

"Kyllä, tiedän, herra, liian selvästi! Hyvin sietää minun unohtaa, että olen palvelijanne, kun te unohdatte mitä isännän arvoon kuuluu."

Minä niiskutin ja voikersin mitä surkeimmin.

"Mikä tyhmä letukka sinä oletkaan!" sanoi hän; "olenko tehnyt sinulle mitään pahaa?"

"Olette, herra", vastasin minä, "maailman suurinta pahaa: te olette saanut minut unohtamaan itseni ja mitä minun asemaani kuuluu, ja vähentänyt välimatkaa, millä sääty on meidät eroittanut, alentautumalla kohtelemaan köyhää palvelijatarta noin vapaasti. Kuitenkin rohkenen sanoa, että minä olen kunniallinen, vaikka köyhä: ja vaikka ruhtinas olisitte, minä en olisi toisin."

Hän oli suutuksissaan ja kivahti:

"Kuka sinua tahtoo toisin olemaan, hupakko! Herkeä jo vetistelemästä siinä. Myönnän kyllä alentautuneeni, mutta ainoastaan koetellakseni sinua: jos osaat pitää tämän asian salassa, niin annat minulle paremman käsityksen ymmärtäväisyydestäsi, ja tässä hiukan" — hän lisäsi pistäen pari kultarahaa käteeni — "korvausta peljästytyksestäni. Mene, tee kävely puutarhassa, äläkä pistäydy sisälle ennen kuin olet toipunut itkustasi; ja muista olla hiiskumatta sanaakaan tapahtuneesta, niin kaikki kääntyy hyvin päin ja minä annan sinulle anteeksi."

"En ota rahaa, en millään muotoa, herra", epäsin minä; "köyhä kyllä olen, mutta minä en ota". Sillä toden sanoakseni se tuntui minusta kuin käsirahalta, ja niinpä laskin kolikot rahille, ja kun hän näytti kiusaantuneelta ja hämmentyneellä tekosestaan, minä käytin tilaisuutta avatakseni oven ja pujahdin ulos kesämajasta.

Hän huusi vielä jälkeeni: "Pidä salassa, muistutan sinua, Pamela, äläkä mene vielä sisälle, kuten sanoin."

Voi kuinka kehnoja ja halpoja täytyy tuollaisten tekojen olla ja kuinka vähäisiltä niiden täytyy saattaa parhaatkin herrasmiehet näyttämään, kun he tarjoavat sellaista mikä ei ole heidän arvoistansa ja asettavat alempiensa valtaan olla suurempia kuin he!

Tein pari kierrosta puutarhassa, mutta pahimman varalla talon näkösällä, ja huo'uin kädelleni, jotta sain silmäni kuiviksi, kun en tahtonut olla tottelematon. Ensi kirjeeni kertoo teille lisää.

Rukoilkaa minun puolestani, rakas isä ja äiti, älkääkä olko vihoissanne, kun en ole vielä juossut tieheni tästä talosta, joka niin äskettäin oli viihdytyksenäni ja ihastukseni aiheena, mutta nyt tuottaa minulle kauhua ja tuskaa. Minun täytyy keskeyttää joutuin. Kuuliainen ja kunniallinen tyttärenne.

12. KIRJE.

RAKAS ÄITI.

Niin, minä jatkan surullista kertomustani. Kuivattuani silmäni menin sisälle ja aloin pohtia, mitä minun oli paras tehdä. Väliin ajattelin jättää talon ja lähteä lähikaupunkiin odottamaan tilaisuutta päästä teidän luoksenne; mutta siinä jouduin ymmälle, ottaako mukaani hänen lahjoittamansa tavarat vai eikö, ja miten viedä ne matkassani. Arvelin taas kyllä sopivimmaksi luopua niistä ja pitää vain mitä ylläni oli; mutta toisaalta oli otettava lukuun, että kaupunkiin oli puolenkolmatta penikulmaa [1 Engl. penikulma vastaa 1,600 metriä. Suom.] ja syrjätietä, ja ollen varsin hyvissä pukimissa saattaisin joutua ikävyyksiin, melkein yhtä tukaliin kuin mistä olin karkaamassa. Ja sitten johtui mieleeni: "Minun huhuttaisiin varastaneen jotakin ja siten häätyneen pakosalle, — ja surkeata olisi minun viedä paha maine mukanani rakkaitten vanhempieni luo!"

Oi kuinka minä toivottelinkaan takaisin harmaata takkiani ja karkeata pukua, jolla te varustitte minut (ja lujallekin otti teidän saada sitä aikaan!) tullakseni tähän paikkaan, vasta kahtatoista käydessäni, armollisen rouvani päivinä! Toisinaan teki mieleni kertoa rouva Jervisille ja kysyä häneltä neuvoa, ja pelkäsin ainoastaan hänen käskyänsä, että minun oli pidettävä salassa koko asia, — sillä hän saattaa olla häpeissään eikä kenties enää milloinkaan yritä sellaista, ajattelin, ja kun rouva Jervis-parka on riippuvainen hänestä, kohtaamiensa vastoinkäymisten vuoksi, olisi surullista toimittaa hyväsydäminen taloudenhoitajatar mahdollisesti hänen epäsuosioonsa minun tähteni.

Tässä pulassa — harkiten, itkien ja tietämättä mitä tehdä — minä pysyin iltaan asti sulkeutuneena kamariini, kunnes rouva Jervis, kuultuaan minun estelevän tulemasta illalliselle, pistäysi ylös luokseni ja tiedusti: "Minkätähden minun pitäisi illastaa ilman sinua, Pamela? Kuulehan, huomaan että sinua vaivaa jokin; sano minulle, mikä sinun on."

Minä pyysin saada maata hänen kanssaan öisin: pelkäsin henkiä, ja ne eivät häiritsisi niin hyvää ihmistä kuin hän oli.

"Siinäpä tyhmä veruke", sanoi hän, "sillä mikset sitten ennen ole henkiä peljännyt?" Sitä en tosiaan ollut tullut ajatelleeksi. "Mutta kaikesta sydämestäni otan sinut makuukumppanikseni", hän myöntyi, "olkoon syy mikä hyvänsä; tulehan vain illalliselle".

Minä pyysin saada pysyä poissa, "sillä minä olen niin itkettynyt", huomautin, "että toiset panisivat sen merkille, — enkä tahdo salata teiltä mitään, rouva Jervis, sitte kun olemme kahden kesken".

Hän suostuikin suopeasti oikkuuni, mutta piti kiirettä makuulletulossa ja ilmoitti toisille, että minä nukkuisin hänen kanssaan, kun hän ei oikein saanut unta ja halusi ottaa minut lukemaan hänelle ääneen unetukseen asti, tietäen minun pitävän lukemisesta.

Yksinäisyydessämme minä kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut, sillä minä olin johtunut sille mielelle, että asemani ei olisi pahempi, vaikka hälyyttäjäni saisikin kieltonsa rikkomisen tietoonsa. Nyt nimittäin pelkäsin tuollaisen salaisuuden säilyttämisen ehkäisevän minulta hyvää neuvontaa, jota en ollut koskaan kipeämmin kaivannut, ja saattavan rohkaista häntä luulottelemaan, että minä en ollutkaan niin pahastuksissani kuin minun olisi pitänyt, joten muka pysyisin vaiti pahemmastakin; sellaisen käsityksen katsoin voivan yllyttää häntä yhä häikäilemättömämmäksi. Olinko minä oikeassa, rakas äiti?

Rouva Jervis ei voinut olla kyyneltymättä minun mukanani, kun seikkailua kertoessani itkin kaiken aikaa ja rukoilin häntä neuvomaan mitä tehdä; ja minä näytin hänelle kaksi rakkaan isäni kirjettä, ja hän kiitti niiden oikeamielisyyttä ja sanamuotoa ja lausui minulle mieluisia huomautuksia teistä molemmista. Mutta hän pyysi, etten ajattelisi palveluksestani poistumista, "sillä kaiken todennäköisyyden mukaan", hän haastoi, "sinä käyttäydyit niin kunnokkaasti, että hän häpeää tekoansa eikä enää koskaan loukkaa sinua sillä tavoin, — vaikkakin, rakas Pamelani", hän virkahti, "pelkään sinun viehkeyttäsi enemmän kuin mitään muuta, koska maan parhainkin voisi rakastaa sinua" — niin hän suvaitsi lausua. Hän toivotteli, että hänen vallassaan olisi asustaa omintakeisena; silloin hän vuokraisi pienen yksityistalon, ja minä saisin jäädä hänen luokseen kuin omana tyttärenä.

Ja kun sinäkin käskit minun noudattaa hänen ohjaustansa, minä päätin viipyä nähdäkseni, kuinka asiat kehittyisivät, jollei hän eroittaisi minua palveluksesta, vaikka kyllä ensimäisessä kirjeessäsi sanoit, että minun piti tulla pois hetikohta, kun saisin mitään pahan aavistuksen aihetta. Ei siis toivoakseni ole tottelemattomuutta, rakas isä ja äiti, että jäin tänne; sillä minä en voisi odottaa siunausta enkä rukoustenne hyviä hedelmiä, jollen olisi kuuliainen.

Koko seuraavan päivän olin syvästi murheissani ja alotin pitkän kirjeeni. Hän näki minun kirjoittavan ja sanoi (kuten mainitsin) rouva Jervisille: "Tuo tyttö se aina kirjoittelee; eikö hän voisi löytää muutakin tehtävää", tai siihen suuntaan. Ja lopetettuani kirjeen minä panin sen pöytäliinan alle rouva-vainajan pukuhuoneessa; siellä ei käy muita kuin minä ja rouva Jervis, paitsi herraani. Mutta tullessani jälleen ylös sinetitsemään sitä, se suureksi hätäännyksekseni olikin kadoksissa, eikä rouva Jervis tiennyt siitä mitään, eikä kukaan tiennyt herrani käyneen lähelläkään sillaikaa. Olen ollut suuressa huolessa siitä; mutta rouva Jervis luulee kuten minäkin, että se on hänen hallussaan, sillä hän näyttää nyreältä ja vihaiselta ja tuntuu karttelevan minua samaten kuin hän moitti minun häntä väistelleen. Parempi olisi aseman jäädä tälleen kuin paheta!

Mutta hän on käskenyt rouva Jervisin kieltää minua kuluttamasta niin paljon aikaa kirjoittamiseen. Ei kannattaisi sellaisen herrasmiehen kiinnittää huomiotansa niin vähäiseen seikkaan, minä kun en ole leväperäinen muussakaan, jollei hän ole äkeissään siitä, mitä kirjoitin, — ja tuo muistutus tuntuu siihen ikävyyteen viittaavan.

Minä olen kyllä muuten melkoisesti keveämmällä mielellä sen jälkeen kun saan maata rouva Jervisin kanssa, vaikka minulla silti on enemmän kuin kylliksi kärsimistä omassa pelonalaisuudessani ja nähdessäni hänen äreän tyytymättömyytensä minun askartelustani.

Voi, jospa en olisi konsaan jättänyt pikku ylisvuodettani, joutuakseni täten alttiiksi kiusauksille toiselta puolen tai inhontunteille toiselta. Kuinka onnellinen olinkaan vähän aikaa takaperin! Kuinka toisin on nyt! Sulkekaa surkutteluunne ja rukouksiinne tuskainen

PAMELA.

13. KIRJE.

RAKKAHIN LAPSENI,

Meidän sydäntämme viiltelee sinun ahdinkosi ja viekoituksiin joutumisesi. Sinulla on puolellasi meidän jokahetkiset rukouksemme, ja tahtomme on, että sinä pakenet sitä pahaa isoista taloa ja miestä, jos huomaat hänen uudistavan lähentelyänsä. Sinun olisi pitänyt se tehdä hetikin, jollei sinulla olisi ollut rouva Jervisiä neuvojanasi. Emme tähän asti havaitse käytöksessäsi mitään vikaa, mutta pahimman pelko kuitenkin puristaa sydäntämme. Oi lapseni, kiusaukset ovat karvaita koettelemuksia, mutta ilman niitä me emme tunne itseämme emmekä pystyväisyyttämme.

Sinun vaarasi on suuri: sinun on seistävä rikkautta, nuoruutta ja komeata herrasmiestä vastaan; mutta suurtapa kunniaa sitte saatkin torjumisestasi! Kun ajattelemme sinun entisiä esiintymistäsi ja hyveellistä kasvatustasi, joka on sinut johtanut enemmän häpeämään kunnottomuutta kuin köyhyyttä, niin luotamme Jumalaan, että hän toimittaa sinut voitolle. Meidän nähdäksemme käy sinulle elämä kuitenkin raskaaksi noiden suurten huolten aina painaessa mieltäsi, ja voipi olla vaativaista luottaa liiaksi sinun omaan lujuuteesi. Sinä olet vasta peräti nuori, ja paholainen saattaa johduttaa hänen mieleensä joitakin juonia, jollaisista ylhäisillä ei ole puutetta, sinun viettelykseksesi. Sentähden arvelen että sinun olisi muutenkin parempi vain tulla kotiin osalliseksi köyhyydestämme turvassa kuin asustaa tuollaisen painostuksen alaisena kylläisyydessä, joka saattaa olla vaarallinen.

Jumala sinua parhain päin ohjatkoon! Niin kauvan kuin sinulla on rouva Jervis neuvojana ja makuukumppanina (ja siinä sinä menettelit hyvin ymmärtäväisesti, rakas lapseni!), on mielemme toki tyynempi kuin muutoin olisi mahdollista, ja jumalallisen varjeluksen huomaan sinut uskovat siis todella rakastavaiset, mutta varovaiset isä ja äiti.

14. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Rouva Jervis ja minä olemme nyt kaksi viikkoa elelleet hyvin mukavasti yksissä; herrani oli koko tämän ajan lincolnshireläisellä tilallaan ja sisarensa, armollisen rouva Daversin luona. Hän tuli kotiin eilen ja antausi pian jälkeenpäin puheluun rouva Jervisin kanssa, enimmäkseen minusta.

"No, rouva Jervis", oli hän sanonut, "tiedän teidän arvostelevan Pamelaa hyvin suotuisasti; mutta luuletteko hänestä olevan mitään hyötyä perheessä?"

Taloudenhoitajatar kertoi kummastuneensa kysymyksestä, mutta vastanneensa, että minä olin siveimpiä ja ahkerimpia olentoja, mitä hän oli milloinkaan tuntenut.

"Miksi juuri siveimpiä", tokaisi hän, "kuulkaas? Onko ollut mitään syytä olettaa häntä toisenlaiseksi — tai onko kukaan saanut päähänsä koetella häntä?"

"Minua ihmetyttää, herra", huomautti toinen, "että sellaista kysyttekään! Kuka rohkenisi esittää hänelle mitään sopimatonta näin säädyllisessä ja hyvinhallitussa taloudessa, jonka isännällä on niin hyvä kunnon ja kunniallisuuden maine?"

"Suuri kiitos suosiollisesta mielipiteestänne, rouva Jervis", virkkoi hän; "mutta kysynpä luuletteko, että jos joku yrittäisi, Pamela antaisi teidän tietää sen?"

"Ka, teidän arvoisuutenne", vakuutti taloudenhoitajatar, "hän on viaton lapsukais-parka, ja uskoakseni hän luottaa minuun sikäli, että hän kuulustaisi minun neuvoani siinä missä oman äitinsäkin".

"Viaton — taas! ja siveä, tietenkin. Runsaasti te ja'atte nimittelyä, rouva Jervis; mutta minun käsittääkseni hän on viekas heilakka, ja jos minulla olisi nuori pulska kellarimestari tai isännöitsijä, niin hän väleen kietoisi tämän kauppoihinsa, jos katsoisi kannattavan siepata siitä miehen itselleen."

"Hyväinen aika, herra", päivitteli rouva Jervis, "liian varhaista se olisi Pamelalle, eikä hän vielä naimisiinmenoa ajattele, sen takaan; ja teidän kellarimestarinne ja isännöitsijänne toki ovatkin ikämiehiä molemmin eivätkä ota lukuun mitään sellaista".

"Eivät kylläkään", hän myönsi, "ja jos he olisivat nuorempiakin, niin heillä sentään olisi enemmän älyä kuin tuommoisen tytön pauloihin puuttuakseen. Sanon teille suoraan mielipiteeni hänestä, rouva Jervis: minä en usko tätä suosikkianne niin peräti vakaiseksi tyttöseksi kuin te kuvittelette."

"Minun ei sovi väittää teidän arvoisuuttanne vastaan", lausui rouva Jervis, "mutta rohkenen sanoa, että jos miehet jättävät hänet rauhaan, ei hän ota heitä ajatellakseenkaan".

"No, tiedättekö keitään miehiä, jotka eivät jättäisi häntä rauhaan, rouva Jervis?" kysyi hän.

"En todellakaan, herra", vastasi taloudenhoitajatar; "hän pysyttelee niin itsekseen ja kuitenkin käyttäytyy niin ymmärtävästi, että he kaikin pitävät häntä arvossa ja osoittavat häntä kohtaan sellaista kunnioitusta kuin hän olisi säätyläisneiti syntyään".

"Niin, se on sitä hänen oveluuttaan, josta huomautin", väitti hän. "Mutta minä sanon, että siinä tytössä on turhamaisuutta ja itseluuloisuutta, ja ylpeyttä myös, ellen erehdy; ja kenties voisin mainita teille siitä esimerkin".

"Teidän arvoisuutenne kykenee näkemään pitemmälle kuin tällainen yksinkertainen ihminen", sanoi rouva Jervis; "mutta minä en ole koskaan havainnut hänessä muuta kuin viattomuutta".

"Ja siveyttä samaten, — niinhän!" virkahti toinen. "Mutta entä jos minä voisin mainita teille sellaisen tapauksen, että hän on hieman liian vapaasti laverrellut eräältä taholta osakseen tulleista ystävällisyyden näytteistä ja turhamaisesti tulkinnut muutamia pelkästä nuoruutensa ja olosuhteittensa säälittelystä johtuneita myötätunnon sanoja sala-aikeeksi itseänsä vastaan, — vieläpä rohjennut sekoittaa hullutteluunsa nimiäkin, joita hän ei saisi mainita muutoin kuin kunnioituksella ja kiitollisena, — mitä siihen vastaisitte?"

"Siihenkö, herra!" vastasi suojelijattareni; "en ollenkaan osaa sanoa, mitä siihen vastaisin. Mutta Pamela toivoakseni on kykenemätön sellaiseen kiittämättömyyteen."

"No, sikseen jo se hupakko", lopetti hän. "Ystävänä teidän vain sietää varoittaa häntä omaksumasta liiallisia vapauksia sen suosiollisuuden nojalla, jota hänelle osoitetaan; ja jos hän jää tänne, älköön kirjoitelko minun huonekuntani asioista pelkästään kynänsä ja mielikuvituksensa harjaannuttamiseksi. Uskokaa minua, hän on nokkela, juonikas huippana, ja ajan mittaan sen kyllä huomaatte."

Onko mokomaa ennen kuultu, rakas isä ja äiti? On ilmeistä, että hän ei ollut odottanut sellaista torjumista ja että hän epäilee minun kertoneen rouva Jervisille; ja nyt myös vahvistuu, että hänellä on hallussaan se pitkä kirje, jonka aioin teille lähettää, joten hän tuntee tästä kaikesta tukalaa kiusaannusta. Mutta sitä en minä voi auttaa. Mieluummin annan pitää itseäni ovelana ja juonikkaana kuin olen sitä hänen tarkoittamassaan merkityksessä; ja niin kepeältä kannalta kuin hän ottaakin sanat siveys ja viattomuus minusta puheen ollessa, hän olisi vähemmän suuttunut niistä, jos minä olisin vähemmin ansainnut tätä hänen tulkintaansa, sillä silloin olisi kenties minun viallisuuteni ollut hänen mielestään avuni — niin ilkeä herrasmies hän on! — Kirjoitan taas pian, mutta nyt minun on lopetettava vakuuttaen, että minä olen ainiaan teidän vilpitön tyttärenne.

15. KIRJE.

RAKAS ÄITI,

Keskeytin äkkiä viime kirjeeni, kun pelkäsin hänen olevan tulossa, ja niin kävikin. Sujautin kirjeen poveeni ja otin neulomukseni, joka oli vieressäni; mutta minussa oli niin vähän sitä nokkeluutta, jota hän muka oli havainnut, että näytin niin hämmentyneeltä kuin jostakin suuresta pahanteosta tavattu.

"Istu alallasi, Pamela", alotti hän, "äläkä anna minun häiritä hommailuasi. — Et toivota minua tervetulleeksi kotiin matkaltani Lincolnshirestä."

"Olisi kovaa, teidän arvoisuutenne", vastasin minä, "ellette olisi aina tervetullut omaan taloonne".

Olisin samalla poistunut, mutta hän kielsi: "Älä juokse tiehesi, sanoinhan jo. Minulla on pari sanaa lausuttavana sinulle." Voi hyväinen, kuinka sydämeni alkoi pamppailla! "Kun olin hieman ystävällinen sinulle kesämajassa", hän jatkoi, "ja sinä sen perusteella käyttäysit niin hupsusti kuin olisin aikonut tehdä sinulle suurta pahaa, niin enkö kieltänyt sinua kielimästä kellekään mitä oli tapahtunut? Ja kuitenkin sinä olet asian saattanut yleiseksi puheenaineeksi, pitämättä arvossa minun mainettani sen paremmin kuin omaasikaan."

"Minäkö saattanut puheenaiheeksi, herra!" virkahdin minä. "Minullahan ei ole ketään puhekumppania, juuri."

"Juuri, — sinä pikku verukkelehtija!" keskeytti hän; "mitä sillä rajoituksellasi tarkoitat? Kysynpä: etkö ensiksikin ole kertonut rouva Jervisille?"

"Pyydän, teidän arvoisuutenne", sanoin minä kiihdyksissä, "sallikaa minun mennä alas, sillä minun ei sovi ryhtyä väittelyyn teidän arvoisuutenne kanssa".

"Taas kiertelyä!" tiukkasi hän käteeni tarttuen; "mitä sinä väittelystä puhut? Kiistaatko muka minun kanssani, jos vastaat yksinkertaiseen tiedustukseen? Anna vastaus kysymykseeni." —

"Voi, hyvä herra", estelin minä, "älkää nyt pakoittako minua pitemmälle, jotten taas unohtaisi itseäni ja olisi röyhkeä!"

"Vastaa minulle vaan, minä vaadin!" kovisti hän; "etkö ole kertonut rouva Jervisille? Se röyhkeätä on, jos et vastaa minulle oitis siihen, mitä kysyn."

"Teidän arvoisuutenne", sanoin yrittäen vetää kättäni pois, "kenties tekisi mieleni vastata teille toisella kysymyksellä, ja se ei olisi huomautuksekseni soveliasta".

"Mitä haluaisit sanoa?" kysyi hän; "puhu suoraan".

"Miksi siis", tokaisin minä, "teidän arvoisuutenne olisi niin suutuksissaan rouva Jervisille tai kelle hyvänsä kertomisesta, jos te ette tapahtuneella tarkoittanut mitään pahaa?"

"Hyvin sanottu, sievä viaton ja vakainen, kuten rouva Jervis sinua nimittelee", tuohtui hän; "ja näinkö sinä julkeat ilkkua ja viisastella minun edessäni! Mutta yhäkin tahdon selvän vastauksen kysymykseeni."

"No sitte, herra", mukausin minä, "kun en missään nimessä voisi valehdella: minä kerroin rouva Jervisille, sillä sydämeni oli pakahtua; mutta kellekään muulle en ole suutani avannut".

"Hyvä on, ynseäsilmä", sanoi hän, "ja verukkelehtija jälleenkin: sinä et suutasi avannut kellekään muulle, mutta etkö kirjoittanutkaan?"

"Kas nyt, suvaitkoon teidän arvoisuutenne", huomautin minä (ollen juuri sillähaavaa aivan pelkäämätön), "tätä te ette olisi voinut kysyä minulta, ellette olisi siepannut kirjettä isälleni ja äidilleni; tunnustan kyllä siinä avomielisesti selittäneeni asian, kun kysyin heidän neuvoaan ja haastoin murheitani!"

"Ja tuollainen hurnakka siis tahtoo solvata minua sekä kodissani että kotini ulkopuolella, koko maailmalle, niinkö?" kivahti hän.

"En, hyvä herra", minä vastasin, "ja toivon että teidän arvoisuutenne ei olisi suutuksissaan minulle: enhän solvaa teitä, jollen muuta sano kuin totta".

"Vai niin, taasko pitittelyä! Sinua julkeata!" kiivastui hän; "tällaista puhuttelutapaa minä en suvaitse!"

"Pyydän, herra", kysyin minä, "keltä voi kokematon tyttö-parka kuulustaa ohjausta, ellei vanhemmiltaan ja sellaiselta hyvältä ihmiseltä kuin rouva Jervisiltä?"

"Hävytöntä!" hän ärähti jalkaa polkien; "sinunlaisesiko kelpaa asettamaan minut tutkisteltavakseen?"

Minä painuin polvilleni ja sanoin:

"Taivaan tähden, teidän arvoisuutenne, säälikää taitamatonta olentoa, joka ei osaa velvollisuudestaan muuta kuin kuntonsa ja hyvän nimensä varjelemisen! Minulla ei ole mitään muuta turvaa, ja köyhänä ja ystävättömänäkin minua on aina opetettu pitämään kunniallisuutta kalliimpana kuin henkeäni."

"Kunniallisuutesiko tässä nyt tulee tielle, hupsu tyttö!" sanoi hän. "Eikö kunniallisuuteesi juuri kuulukin olla tottelevainen ja kiitollinen isäntääsi kohtaan, vai mitä?"

"Niin, mahdotonta onkin, herra", vastasin, "minun olla kiittämätön teidän arvoisuuttanne kohtaan, tai uppiniskainen, tai ansaita julkean ja hävyttömän nimityksiä, joilla minua puhuttelette, paitsi milloin teidän tahtonne on ristiriidassa sen ensimäisen velvollisuuden kanssa, joka ainiaan pysyy elämäni perustana".

Hän näytti liikutetulta, nousi seisaalle ja asteli isoon kamariin parille kolmelle kierrokselle, jättäen minut polvilleni. Minä heitin esiliinan kasvojeni yli, laskin pääni tuolille ja itkin katketakseni, jaksamatta hievahtaakaan.

Viimein hän tuli jälleen sisälle, mutta voi! pahanjuonisuutta oli hänellä sydämessään. Kohottaen minut ylös hän haastoi:

"Nouse, Pamela, nouse; sinä olet oma vihollisesi. Luonnoton hupsuutesi johtaa sinut vielä hukkaan. Kuulepas nyt, olen kovasti vihoissani siitä, että olet sillä tavoin halventanut nimeäni taloudenhoitajattarelleni kuten isällesikin ja äidillesi; ja niinpä sinulla sopii yhtä hyvin olla todellista aihetta vapaaseen esiintymiseesi minun suhteeni kuin kuvitella kaikenlaista kiusakseni."

Ja hän yritti ottaa minut polvelleen, hiukan voimaakin käyttäen. Oi kuinka kauhuissani minä olin! Parahdin mitä olin iltaa tai paria ennen lukenut eräästä kirjasta: "Enkelit ja pyhimykset, ja koko taivaallinen joukko, suojelkaa minua! Älköönkä jääkö minuun hetkeksikään henkeä sen turman tapahduttua, että hukkaan viattomuuteni."

"Sievä hupakko", sanoi hän, "kuinka sinä hukkaisit viattomuutesi, jos sinun on alistuttava voimaan, jota et voi torjua? Ole huoletta, tapahtukoon pahintakin mitä voipi, niin sinä saat ansion ja minä vian, — ja siitä koituu hyvää aihetta kirjeisiin isällesi ja äidillesi sekä päällisiksi pakinoimisen aineksia rouva Jervisiä varten."

Hän suuteli väkisin niskaani ja huuliani ja jatkoi: "Kuka konsaan onkaan soimannut Lukretiaa! Kaikki häpeä kohtasi ainoasti raiskaajaa: ja minä tyydyn ottamaan kaiken moitteen itselleni, kun olen jo saanut liiallisen osan siitä mitä olisin ansainnut."

"Saanko minä", huudahdin, "Lukretian tavoin puhdistautua kuolemallani, jos minua pidellään raakamaisesti?"

"Ohoo, tyttöseni", ivasi hän, "sinulla on lukeneisuutta, huomaan; ja mepä laitammekin keskenämme sievän romanttisen tarinan, ennen kuin eriämme, sen takaan".

Hän pisti sitte kätensä poveeni, mutta järkkymys antoi minulle kaksin verroin voimia — äkillisellä ponnahduksella pääsin irti ja juoksin ulos huoneesta; ja kun viereinen kamari oli auki, minä syöksähdin sinne ja vedin oven kiinni perässäni, ja se meni lukkoon. Mutta hän ahdisti minua niin kintereillä, että sai kahmaistuksi hameestani, jota repesi kappale riippumaan oven ulkopuolella, sillä avain oli sisäpuolella.

Muistan hädin sen, että pääsin tähän turvaan; mitään muuta en tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Minä nimittäin sain kauhusta kohtauksen, ja siinä minä makasin, kunnes hän avaimenreiästä tirkistäessään lienee keksinyt minut sortuneena lattialle kasvoilleni pitkin pituuttani. Silloin hän kutsui luokseni rouva Jervisin, joka hänen avullaan röykytti oven auki; ja nähdessään minun alkavan tointua hän meni pois, varoittaen taloudenhoitajatarta hiiskumasta mitään asiasta, jos oli viisas.

Rouva Jervis-parka luuli pahemmin käyneen ja itki minun ylitseni kumartuneena niinkuin olisi ollut äitini, ja kahteen tuntiin minä en vironnut tajulleni. Juuri kun hiukan pääsin jalkeille, hän astui huoneeseen, ja silloin minä uudestaan peljästyin pyörryksiin. Hän peräytyi heti, mutta jäi viereiseen huoneeseen ehkäistäkseen ketään osumasta lähellemme, jotta hänen rumat hankkeensa eivät tulisi tiedoksi.

Rouva Jervis ojensi minulle hajupulloansa, ja hän oli leikannut poikki kurenauhani ja asettanut minut isoon tuoliin, kun herra kutsui hänet luoksensa.

"Kuinka tyttö jaksaa?" hän kysyi; "en ole eläissäni nähnyt sellaista hupeloa. Minä en tehnyt hänelle mitään." Rouva Jervis ei itkultaan kyennyt puhumaan. "Kas, hän näkyy kertoneen teille, että minä puhuttelin häntä ystävällisesti kesämajassa, mutta vakuutan teille, että siinä ei ollut mitään pahaa sen enempää kuin nytkään, ja pitäkää te tämä juttu omana tietonanne älkääkä antako minua siinä nimetä."

"Oi, teidän arvoisuutenne tähden ja Kristuksen nimessä —!" alotti taloudenhoitajatar. Mutta hän ei tahtonut kuunnella, vaan tokaisi:

"Teidän itsenne tähden sanon teille, rouva Jervis: jättäkää se silleen. Minä en ole kohdellut häntä pahoin. Ja minä en enää suvaitse häntä talossani lörpöttelemässä kaikenmoisia hassuja kuvitelmia! Mutta koska hän on niin luontuvainen saamaan kohtauksia tai ainakin teeskentelemään niitä, niin valmistakaa hänet esittäytymään puheilleni huomenna päivällisen jälkeen äitini kammiossa; olkaa te mukana kuullaksenne koko haastelun."

Ja niin hän läksi äkeissään ulos, käski esille nelivaljakkonsa ja ajoi jonnekin vieraskäynnille.

Rouva Jervis tuli sitte minun luokseni; kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut ja sanoin päättäneeni, etten jää taloon, ja hänen vastatessaan: "Samaa hän tuntui uhkaavan", minä sanoin: "Siitä olen iloissani; sitte saankin olla huoletta." Kuulin nyt kaiken, mitä edellä mainitsin hänen puhuneen. Rouva Jervis on kovin vastahakoinen näkemään minun lähtevän, ja kuitenkin hän, nais-parka, alkaa olla peloissaan omastakin puolestaan; mutta missään nimessä hän ei antaisi minun joutua vahinkoon. Hän sanoo, että herra varmastikaan ei haudo mitään hyvää, mutta että hän ehkä nyt nähdessään minut niin päättäväisenä luopuu kaikista yrityksistä, ja että minä paremmin tiedän mitä tehdä huomisen jälkeen, jolloin minun on ilmestyttävä varsin pahan tuomarin eteen, aavistelen.

Voi kuinka minä kauhistelen tätä huomispäivän esittäytymistä! Mutta olkaa huoletta, rakkaat vanhempani, lapsi-rukkanne kuntoisuudesta, niinkuin minäkin taatusti tiedän teidän pitävän rukouksissanne oman kuuliaisen tyttärenne.

Oi tuota kamalaa huomispäivää! kuinka sitä pelkäänkään!

16. KIRJE.

RAKKAAT VANHEMPANI,

Tiedän teidän kaivanneen kuulla minusta pian, ja lähetän tämän heti kun tuli tilaisuutta.

Niin, voitte arvata, kuinka rauhattomasti aikani kului hänen määrähetkeensä asti. Hetki hetkeltä sen lähetessä yltyi kauhuni, ja väliin olin hyvin miehuullisella päällä ja sitte taas aivan lannistunut, ja luulin pyörtyväni, kun herrani sitte pääsi päivälliseltä. Minä puolestani en voinut syödä enkä juoda, enkä mitenkään voinut pidätellä itkua turvottamasta silmiäni.

Viimein hän meni ylös kammioon, joka oli ollut hyvän emäntäni pukeutumishuoneena; kammosin sitä huonetta nyt yhtä paljon kuin ennen rakastin. Eikö teidän sydäntänne kivistele minun tähteni? Minun lepatteli niinkuin vastapyydetty lintu häkissä. — Oi Pamela, — mietin itsekseni, — miksi olet niin hupsu ja pelokas? Et ole tehnyt mitään pahaa! Jos pelkäät väärämielistä tuomaria ollessasi viaton, niin mitä tekisitkään syyllisenä oikean edessä? Ole urhea, Pamela; sinä tiedät pahimman! Ja kuinka helppoa onkaan valita köyhyys ja kunniallisuus mieluummin kuin yltäkylläisyys ja syntisyys.

Näin minä elvyttelin mieltäni, mutta kuitenkin masentui sydän-parkani, ja minä olin ihan murtunut. Vähimmänkin liikahduksen ajattelin kutsuvan minut tilille; minä säikyin sitä selvittelyä ja kuitenkin jo toivottelin tulevaksi.

No, vihdoin hän soitti kelloa. — Oi, — ajattelin, — jospa se olisikin minun ruumiskelloni! — Rouva Jervis meni ylös, sydän kylläkin täynnä, sillä hyväsydämisellä nais-paralla!

"Missä Pamela on?" sanoi herra. "Toimittakaa hänet tänne, ja tulkaa te hänen kanssaan."

Taloudenhoitajatar tuli kamariini; minä olin varustautunut lähtemään, mutta sydämessäni olin rakkaan isäni ja äitini luona valmiina käymään osalliseksi teidän köyhyydestänne ja kovaonnisuudestanne. Menin kuitenkin ylös.

Oi, kuinka voivat pahat miehet näyttää mustin sydämin niin tyyniltä ja huolettomilta, viattomien poloisten seistessä kuin rikoksentekijät heidän edessään!

Hän oli niin ankara sävyltään, että sydämeni salpautui ja minä toivottelin olevani missä hyvänsä muualla kuin siellä, vaikka juuri edellä olin ponnistanut kaiken miehuullisuuteni.

— Armias taivas, — rukoilin ajatuksissani, — anna minulle rohkeutta seistä tämän ilkeän isännän edessä! Oi, pehmitä hänet tai karkaise minut!

"Tule sisään, hupakko!" hän käski vihaisesti ja tempasi minua kädestä; "kyllä sietääkin sinua hävettää nähdä minut hälyämisesi ja jaarittelusi jälkeen, solvattuasi minua houreillasi."

— Minuako hävettäisi nähdä sinut! — ajattelin; — vai sillä tavalla! — Mutta minä en hiiskunut mitään.

"Rouva Jervis", virkkoi hän, "tässä nyt olette kumpainenkin. Istuutukaa te, mutta hän seisköön jos tahtoo." (— Kyllä, — ajattelin minä, — jos voin, — sillä polveni hytisivät yhteen.) "Ettekö, nähdessänne tytön siinä tilassa, missä hänet tapasitte, ajatellut että minä olin hänelle antanut suurinta valituksen syytä, mitä naiselle voi sattua? Ja että minä olin suorastaan saattanut hänet tärviölle, puhuakseni hänen tavallaan? Sanokaa, saatoitteko ajatella mitään vähempää?"

"Todellakin, sitä ensimältä pelkäsin", myönsi toinen.

"Onko hän kertonut teille, mitä hänelle tein, ja kaiken mitä tein, aiheuttaakseni tuollaisen hupsuttelun, joka on voinut halventaa arvoani teidän ja koko huonekuntani silmissä? Ilmoittakaa minulle, mitä hän on teille puhunut."

Taloudenhoitajatar oli hiukan liiaksi säikyksissä, kuten jälkeenpäin tunnusti, hänen ankaruudestaan ja sanoi:

"Kyllä hän minulle kertoi että te ainoastaan veditte hänet polvellenne ja suutelitte häntä."

Silloin minä sain hieman rohkaistuksi luontoani. "Ainoastaan, rouva Jervis?" puutuin puheeseen; "eikö se riittänyt osoittamaan minulle, mitä minulla oli peljättävää? Kun hänen arvoisuutensa tasolle kuuluva isäntä alentuu kohtelemaan noin vapaasti minunlaistani halpaa palkollista, niin mitä on lähinnä odotettavissa? Mutta teidän arvoisuutenne menikin pitemmälle: te uhkasitte minulle, mitä tekisitte, — puhuitte Lukretiasta ja hänen kovasta kohtalostaan. Teidän arvoisuutenne tietää, että menitte paljoa pitemmälle kuin isännän sopii käyttäytyä palvelijaa tai vertaistansakaan kohtaan, ja minä en voi sietää sitä." Ja niin minä puhkesin haikeaan itkuun.

Rouva Jervis alkoi puolustella minua ja pyyteli häntä säälimään tyttö-parkaa, jolle maineensa oli niin suuren arvoinen.

"Pidän häntä varsin sievänä", lausui herrani, "ja luulin häntä nöyräksi, enkä siis olisi uskonut hänen pöyhistyvän suosiollisuuteni osoituksista tai huomaavaisuudesta, jolla annoin tunnustusta hänen edistyspyrkimyksilleen; mutta minua kammoksuttaisi ajatellakaan hänen pakoittamistansa mihinkään. Tunnen itseni paremmin", hän vakuutti, "ja mitä asemaani kuuluu; ja totisesti olenkin kylliksi alentautunut ottaessani huomatakseni hänenlaistansa letukkaa, — mutta hän lienee viehättänyt minut esiintymään vapaammin kuin minulle oli sopivaa, joskaan en millään muotoa aikonut pitemmälle jatkaa pilaa."

Kuinka viheliäistä puhdistautumista tämä olikaan, rakas äiti, järkimiehen puheeksi! Mutta siinä näkee, kuinka sekaannuksiin huono asia ja kehnot teot saavat etevimmänkin älyn. Se antoi minulle silloin hiukan rohkaisua; huomaan että viattomuus alhaisessakin asemassa ja heikkojen luonnonlahjain avittamana on edullisemmalla puolella kuin kaiken rikkauden ja viisauden kannattelema paheellisuus.

Lausuin siis: "Teidän arvoisuutenne sanokoon sitä pilaksi tai kujeiluksi taikka miksi hyvänsä; mutta, herra, sellainen pilanteko ei sovellu isännän ja palkollisen etäisyyteen toisistansa."

"Kuuletteko nyt, rouva Jervis", huudahti hän, "tämän heilakan nenäkkyyttä? Sain melko lailla tätä lajia jo ennen kesämajassa, ja eilen niinikään, ja se saattoikin minut kenties maltittomammaksi häntä kohtaan kuin olisin muutoin ollut."

Rouva Jervis varoitti: "Älä ole noin tokinainen hänen arvoisuudelleen, Pamela: sinun pitää käsittää alamaisuutesi; näethän että hänen arvoisuutensa tarkoitti vain leikkiä."

"Oi rakas rouva Jervis", sanoin minä, "älkää tekin moittiko minua. On kovin vaikea pysyä täysin kunnioittavana ylhäisimpiäkään kohtaan silloin kun he itse eivät säilytä välimatkaa halvimpien palkollistensa kohtelussa."

"Siinä taas!" virkahti hän; "voisitteko tätä uskoa nuoresta suupaltista, jollette olisi itse kuulemassa?"

"Sentäänkin, teidän arvoisuutenne", pyysi rouva Jervis, "olkaa tyttö-paralle armollinen ja antakaa hänelle anteeksi. Hän on vain tyttönen ja pitää siveyttänsä kalleimpanaan; minä menen hengellänikin vastuuseen hänestä, että hän ei ikinä käyttäydy nenäkkäästi teidän arvoisuuttanne kohtaan, jos suvaitsette olla kiusaamatta häntä sen enempää tai uudestaan säikyttämättä. Te näitte hänen kohtauksestaan, herra, että hän oli kauhun vallassa; hän ei voinut sitä auttaa, ja vaikka teidän arvoisuutenne ei aikonut hänelle mitään pahaa, kävi kuitenkin sen pelko melkein kuolemaksi hänelle, ja suurella vaivalla minä vaan sain hänet toinnutetuksi."

"Oh, sitä pikku ulkokullattua", väitti hän, "hänellä on sukupuolensa kaikki viekastelulahjat — ne ovat synnynnäisiä hänellä. Huomautinhan teille jo äskettäin, että te ette tuntenut häntä. Mutta tämä ei ollut pääasiallisena syynä siihen, että kutsuin teidät yhdessä puheilleni: minä huomaan, että tämän tytön mieletön hulluttelu hyvinkin saattaa haitata mainettani. Hän on kertonut teille kaikki, ja varmaan enemmän kuin kaikki, — epäilemättäkin; ja hän on kyhännyt kirjeitä (sillä hän on osoittautunut valtavaksi kirjeiden sepustelijaksi) isälleen ja äidilleen sekä mikseipä muillekin, esittäen itsensä niissä valon enkeliksi, mutta suopean isäntänsä ja hyväntekijänsä hän mustaa ilmetyksi paholaiseksi." (— Oi kuinka ihmiset toisinaan osuvat antamaan itselleen sattuvia nimityksiä! — ajattelin minä.) "Ja tällaista", hän lisäsi, "minä en ota sietääkseni; ja niinpä olen päättänyt, että hän palatkoon ahdinkoon ja köyhyyteen, mistä hänet otettiin, — ja varokoonkin pitelemästä minun nimeäni kovin vapaasti, lähdettyään tästä talosta."

Minä elähdyin näistä tervetulleista sanoista; vilpittömästi ilostunein sydämin heittäysin polvilleni hänen jalkoihinsa ja haastoin:

"Olkoon teidän arvoisuutenne ainiaan siunattu päätöksestänne! Nyt saan olla onnellinen. Sallikaa minun polvillani kiittää teitä kaikista hyvistätöistä ja suosionosoituksista, joita olette minulle niin runsaassa mitassa jaellut — edistyksen ja oppimisen tilaisuuksista, joita minulla on ollut armollisen rouvan ja teidän välityksellänne. Tahdon nyt unohtaa kaiken mitä teidän arvoisuutenne on yrittänyt minulle, ja minä lupaan teille, etten milloinkaan anna nimenne tulla huuliltani muutoin kuin kunnioituksen ja kiitollisuuden tunteilla. Jumala kaikkivaltias siunatkoon teidän arvoisuuttanne iankaikkisesti, aamen!"

Kohoten asennostani poistuin sitten aivan toisella mielellä kuin olin hänen eteensä astunut, — ja niin ryhdyin kirjoittamaan tätä kirjettä. Ja näin on kaikki onnellisesti lopussa.

Ja nyt, rakkahin isä ja äiti, odottakaa pian näkevänne tytär-parkanne taas luonanne nöyränä ja kuuliaisena, älkääkä peljätkö, etten minä osaisi olla teidän parissanne yhtä onnellinen kuin aina, sillä minä makaan ylisillä kuten ennenkin, ja toimittakaahan pikku vuoteeni kuntoon. Minulla on vähän rahaa, ostaakseni vaatekerran, joka paremmin soveltuu asemaani kuin nykyiset pukineeni, ja leskimuori Mumfordin avulla hankin siellä ompelutyötä; älkää peljätkö, että koidun taakaksenne, jos vaan terveenä pysyn. Minä tiedän, että minulla on siunausta — ehkei omasta kohdastani, niin teidän kumpaisenkin tähden, jotka olette kaikissa koettelemuksissanne ja vastuksissanne säilyttänyt sellaisen nuhteettomuuden, että kaikki puhuvat teistä pelkkää hyvää. Mutta toivottavasti hän sallii hyvän rouva Jervisin antaa minulle päästökirjan, jotta minun ei luultaisi tulleen eroitetuksi jonkin vilpin takia.

Ja olkoon siis teillä siunausta minun puolestani, rakkaat vanhemmat, ja minulla teidän puolestanne. Ja minä tahdon aina sulkea rukouksiini isäntäni ja rouva Jervisin. Hyvää yötä vain, — sillä on jo myöhä, ja minut kutsutaan pian makuulle.

Toivoakseni ei rouva Jervis ole pahastuksissaan minulle. Hän ei pyytänyt minua illalliselle; tosin en olisi voinutkaan mitään syödä, vaikka olisi kehoitettukin. Mutta varmastikin nukun puhtaasti ensi yönä ja näen unta, että olen jälleen teidän kanssanne rakkaassa, rakkaassa onnekkaassa ullakkosuojassani.

Hyvää yötä siis uudestaan, rakas isä ja äiti, toivottaa teidän kunniallinen tytär-poloisenne.

Kenties en pääse tulemaan vielä tällä viikolla, kun minun pitää laittaa kokoon liinavaatteet ja jättää järjestykseen kaikki mitä minun hoidossani on ollut. Lähettäkää minulle rivi, jos voitte, antaaksenne tietää olenko tervetullut; John paluumatkallaan käy kysymässä sitä. Mutta älkää hänelle vielä mainitko mitään minun poistulostani, jotta minun ei sanottaisi hölpöttelevän kaikkea.

17. KIRJE.

RAKKAHIN TYTTÄRENI,

Tervetullut, kymmenkertaisesti tervetullut olet sinä luoksemme, sillä palaathan viattomana, onnellisena ja vilpittömänä: sinä olet vanhuutemme tuki ja viihdytys. Ja vaikka me emme kykene hyväksesi tekemään mitä tahtoisimme, niin huoletta saat toki olla siitä, että me elämme yhdessä onnellisesti: minä kun yhäti raadan, äiti-rukkasi kehrää ja sinä otat neulomista, niin varmastikin me tulemme toimeen paremmin ja paremmin. Äiti-parkasi silmät vaan alkavat jo heikontua, mutta minä — Jumalan kiitos — olen yhtä hyvissä voimissa ja kykenevä ja työteliäs kuin koskaan. Ja oi, rakas lapseni, sinun kunnokkuutesi tuntuu elähdyttäneen minut jaksavammaksi ja terveemmäksi kuin ennen olinkaan. Suuria siunauksiapa ovat koettelemukset ja kiusaukset silloin kun meillä on voimaa niiden vastustamiseen ja voittamiseen.

Mutta olen rauhattomalla mielellä noista neljästä guineasta: minun nähdäkseni sinun pitäisi antaa ne takaisin isännällesi, ja kuitenkin olen jo rikkonut rahaa tästä säilystä. Valitettavasti on nyt vain kolme jäljellä; mutta yritän neljännen saada lainatuksi osittain palkkaani vastaan ja osittain muori Mumfordilta, lähettääkseni koko erän sinulle palautettavaksesi Johnin ensi käynnillä, jos hän tulee uudestaan ennen sinua.

Tahdon tietää kuinka olet tulossa. Kelpo John kaiketi mielelläänkin saattaa sinua osan matkaa, jollei isäntäsi ole niin nyreissään että kieltää. Jos ilmoitat kyllin tarkkaan ajan, niin äitisi kävelee viitisen penikulmaa sinua vastaan taipaleella ja minä kymmenenkin tai kunnes kohtaan sinut, mikäli yksi vapaapäivä riittää — sillä sen verran minä kyllä saan luvan pitää lomaa tällaisella perusteella; ja me otamme sinut vastaan suuremmalla mielihyvällä kuin syntyessäsi tunsimme tai olemme koko elinaikanamme kokeneet.

Ja Jumala siis siunatkoon sinua, kunnes se onnellinen hetki koittaa, toivotamme sekä äitisi että minä; eikä nyt muuta ole sanottavaa sinun hartaasti rakastavilla vanhemmillasi.

18. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Tuhannet kiitokseni hyvyydestänne, jota viime kirjeessänne ilmaisette minua kohtaan. Kaipaan nyt päästä suoriutuneeksi hommastani ja takaisin vanhaan omaan ylissuojaani, joksi voin sitä sanoa. Olen ollut ihan toinen olento siitämisin kun herrani antoi minulle eron; ja kun tulen luoksenne kunniallisena tyttärenä, niin onpa se mielelleni viihdyttävää siihen verraten, että ainoasti paheeseen sortuneena olisin voinut silmienne eteen astua. No, kirjoitteluaikani päättyy pian; käytänkin sitä siis nyt vielä ja kerron kaikki mitä on tapahtunut viime kirjeeni jälkeen.

Kummeksuin että rouva Jervis ei kutsunut minua illastamaan kanssansa ja pelkäsin hänen olevan pahastuksissaan; ja lopetettuani kirjeeni kaipailin häntä makuulle. Hän tuli viimein ylös, mutta näytti aralta ja pidättyvältä.

"Rakas rouva Jervis", virkahdin minä, "olen iloissani, kun näen teidät; ettehän ole suuttunut minuun?"

Hän vastasi pahoittelevansa, että asiat olivat kehittyneet näin pitkälle. Hän oli minun mentyäni puhellut vielä melkoisen tovin herrani kanssa; tämä oli näyttänyt liikutetulta minun sanoistani ja polvistumisestani hänen eteensä sekä siitä, että eron saadessani rukoilin hänen puolestaan. Minä olin omituinen tyttö, oli hän huomauttanut; hän ei tiennyt miten päin käsittää minua. "Ja joko hän nyt meni?" sanoi hän. "Aioin lausua hänelle vielä jotakin muuta; mutta hän käyttäysi niin oudosti, etten tullutkaan pysähdyttäneeksi häntä." Rouva Jervis kysyi, pitikö hänen kutsua minut takaisin. "Kutsukaa", virkkoi hän, ja samassa: "Ei: menköön vain, se on parasta hänelle ja minullekin; hän saa jättää paikkansa, kun nyt olen sanonut hänet irti. En osaa ymmärtää, mistä hän on tuon kaiken saanut, mutta eläissäni en ole hänen kaltaistansa kohdannut."

Rouva Jervis sanoi hänen kieltäneen häntä kertomasta minulle kaikkea, mutta hän uskoi, että hänen arvoisuutensa ei koskaan enää yrittäisi minulle mitään; ja hänen arvatakseen — joskaan hän ei ollut siitä varma — minä saisin kyllä jäädä, jos pyytäisin sitä suosiollisuutena.

"Minäkö jäisin, rakas rouva Jervis!" huudahdin; "mieluisampaahan uutista en olisi voinut saada kuin että hän antaa minun mennä. Ikävöitsen takaisin ahdinkooni ja köyhyyteeni, joilla hän minua uhkasi, sillä vaikka olenkin varma köyhyydestä, en joudu kokemaan puoleksikaan sellaista ahdinkoa kuin näinä viime kuukausina."

Rouva Jervis, se rakas hyvä sielu, syleili minua kyynelsilmin ja pahoitteli:

"No, no, Pamela, en minä olisi luullut osoittaneeni niin vähän rakkautta sinua kohtaan, että sinä ilmaisisit noin suurta ilahdusta minut jättäessäsi. Varmastikaan en ole edes omaan lapseen kiintynyt puoleksikaan niin suuresti kuin sinuun."

Hyrähdin itkuun kuullessani hänen puhuvan minulle noin sydämellisesti, jollainen hän tosiaan on aina ollutkin. "Mitä mielestänne voisin tehdä, rakas rouva Jervis?" valitin. "Teitähän rakastan lähinnä isää ja äitiä, ja teistä eriäminen on minulle suurimpana huolena tästä paikasta lähtiessäni; mutta olen varma siitä, että jääminen olisi ehdoton hukka. Voinko jäädä ja tuntea oloni turvalliseksi tuollaisten yritysten ja uhkausten jälkeen — kun hän juuri viime kerralla jo vertasikin itseänsä julmaan raiskaajaan ja sitte käänsi puheensa sellaiseksi leikiksi, että me laittaisimme keskenämme sievän romanttisen tarinan? Eikö hän jo kahdesti ole alentanut itseään? Minun on varottava kolmatta kertaa, koska hän voisi virittää ansansa taatummin, sillä hän ei kenties ollut odottanut, että halpa palvelustyttö tekisi siinä määrin vastarintaa herralleen. Ja jos tämän jälkeen pysyisin paikassani, eikö sitä katsottaisi jonkunlaiseksi oikeutukseksi tuollaisille teoille? Sillä minun nähdäkseni, jos joku meidän sukupuoleemme kuuluva kohtaa törkeätä hätyyttelyä ja ilman pakkoa asettuu sille alttiiksi, se on ahdistajalle rohkaisua hankkeittensa pitkittämiseen: se ei ole muutakaan kuin hänen johdattamistansa ajattelemaan, että hänelle annetaan anteeksi mitä suorastaan ei saa antaa anteeksi. Sellainen alistuminen ei ole mitään vähäistä kannatusta rumille teoille, sanon teille."

Hän painoi minut rintaansa vasten ja huudahti: "Sanon teille! Mistä sinä saatkaan kaiken tietosi, kaunoiseni, ja järkevät päätelmäsi, vuosiltasi noin nuorena? Ihme sinä olet ikäiseksesi, ja minä rakastan sinua elämäni ajan. Mutta päätätkö siis jättää meidät, Pamela?"

"Kyllä sen teen, rakas rouva Jervis", vakuutin minä, "sillä mitä muuta voisin asiain ollessa tällä kannalla? Mutta ensin lopetan keskeneräiset tehtäväni, jos se suvaitaan, ja toivon saavani teiltä päästökirjan, mainetodistuksekseni, jotta minun ei luultaisi joutuneen pois paikastani millään haitallisella perusteella."

"Kyllä, annanhan tietysti", lupasi hän; "kirjoitan sinulle todistuksen jollaista yksikään tyttö ei vielä ole sinun iälläsi osoittanut ansainneensa".

"Olen varma siitä", lausuin kiitollisena, "että ainiaan rakastan ja pidän kunniassa teitä kolmantena parhaana ystävänäni, minne hyvänsä menen tai miksi vain kehitynkin".

Niin menimme vuoteeseen, ja minä en herännyt ennen kuin oli aika nousta; vilkkaana kuin lintunen sitten aloin peräti hyvillä mielin valmistella hommiani.

Herrani lienee minulle suutuksissaan, sillä hän meni pari kolme kertaa ohitseni sanaakaan virkkamatta. Illemmalla hän sitte kohtasi minut puutarhaan johtavassa käytävässä ja lausui minulle sanan sellaisen, jota en ollut koskaan kuullut hänen käyttävän miehelle, naiselle tai lapselle. Ensin hän ärähti: "Tuo letukka on aina tiellä." Painautuen niin kiinni seinään kuin saatoin (ja käytävän leveys olisi ollut riittävä vaunuillekin) minä virkoin: "Toivoakseni en enää kauvan ole teidän arvoisuutenne tiellä." — "Mene h—ttiin siitä", tulistui hän (ja se oli se hänen jyrkeä sanansa), "pikku hylky; viet minulta jo kaiken maltin". Vapisinpa kuullessani hänen noin kiroavan, mutta huomasin samalla, että hän oli kiusaantunut, ja ollen menossa pois en piitannut siitä niin paljoa. No, näen, rakkaat vanhemmat, että kun joku tahtoo tehdä pahuutta, ei ole ihme jos hän pahoin puhuukin. Olkoon niiltä molemmilta suojassa Jumalan avulla teidän kuuliainen tyttärenne.

19. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Johnimme saadessa tilaisuuden kulkea sitä kautta kirjoitan jälleen ja lähetän molemmat kirjeet yhtaikaa. En osaa vielä sanoa, milloin pääsen lähtemään tai millä tavoin tulen, syystä että rouva Jervis näytti herralleni liivejä, joita hänelle kukitan, ja hän oli sanonut: "Se näkyy olevan kylläkin hyvää työtä; sen letukan lienee paras jäädä kunnes saa sen valmiiksi."

Hänellä ja rouva Jervisillä näkyy nykyisin olevan kahdenkeskistä puheltavaa, josta minulle ei mainita mitään; mutta rouva Jervis on kuitenkin hyvin ystävällinen minua kohtaan, enkä minä epäile häntä — kovin kehnoa olisikin, jos epäilisin. Taloudenhoitajattaren tietenkin täytyy tehdä hänen mielikseen ja totella kaikkia hänen laillisia määräyksiään; muunlaisia hän ei toki ota noudattaakseen: siksi hyväsydäminen hän on ja minuun kiintynyt. Mutta hänen on pysyttävä paikassaan minun mentyäni, joten hänen on kartettava herättämästä nurjamielisyyttä.

Hän on taas suostutellut minua jäämään ja nöyrtymään.

"Mutta mitä minä olen tehnyt, rouva Jervis?" surkeilin minä. "Jos olen ollut hurnakka, ynseäsilmä ja nenäkäs letukka, kuten hän minua nimittelee, niin eikö minulla ole ollut syytä puolellani? Luuletteko että olisin koskaan unohtanut asemaani, jollei hän olisi unohtanut esiintyä herrani tavoin? Sanokaa minulle suoraan sydämestänne, rakas rouva Jervis, saatanko mielestänne jäädä turvallisesti: mitä te ajattelisitte tai kuinka te tekisitte minun sijassani?"

"Pamela kulta", vastasi hän suudellen minua, "enpä tiedä kuinka menettelisin tai mitä ajattelisin. Toivoakseni tekisin kuten sinä teet. Mutta tuskin kukaan muu. Hänen arvoisuutensa on hieno herrasmies; hänellä on paljon sukkeluutta ja hyvät järjenlahjat, ja häntä ihailee, kuten tiedän, puolisenkymmentä vallasnaista, jotka tuntisivat olevansa onnellisia hänen huomaavaisuudestaan. Hänellä on uljas kartano; ja kuitenkin luulen hänen rakastavan sinua, vaikka oletkin hänen palkollisensa, enemmän kuin kaikkia maan säätyläisneitejä. Hän on varmaan yrittänyt voittaa tunteensa, kun olet niin paljoa alempana häntä, ja arvatenkin hän huomaa, että hän ei voi. Se kiusaannuttaa hänen ylpeätä sydäntään ja saa hänet päättämään, että sinun on muutettava pois: ja siksi hän puhuttelee sinua äreästi, kun sattumalta näkee sinut."

"No, mutta, rouva Jervis", muistutin minä, "kysynpä teiltä: jos hän voi kumartua minunlaiseni halvan tyttösen puoleen, — kuten on juuri mahdollista, sillä olenhan lukenut melkein yhtä kummallisista tapauksista isoisten miesten ja köyhien neitosten kesken, — niin mihin se voi tähdätä? Hän saattaa kenties alentautua ajattelemaan, että minä ehkä kelpaisin hänelle huvinaiseksi; ja maailman ollessa nykyisellään ei semmoinen elämä toimita miehiä häpeään, mutta syöksee naispoloiset perikatoon. Ja jos minä taipuisin moiseen paheellisuuteen, hän siis pitäisi minut kunnes olisin mennyttä ja hänen mielensä muuttuisi — sillä paheellisetkin miehet, olen lukenut, pian kyllästyvät irstaaseen elämään saman henkilön kanssa ja tahtovat vaihtelua. Silloin Pamela-rukka häädettäisiin matkaansa ja häntä osoiteltaisiin hyljittynä pillomuksena; jokainen halveksisi häntä, ja oikeudenmukaisesti, rouva Jervis, sillä se joka ei kykene siveyttänsä säilyttämään ansaitsee häpeän. Mutta, rouva Jervis", jatkoin, "vakuutanpa teille, että jos olisin varmakin hänen pysyväisestä suosiollisuudestaan ja turvattomuudesta säästymiseltä, minulla toivoakseni toki on voimaa Jumalalta inhotakseni ja vastustaakseni hänen kiusauksiaan, vaikkapa hän ei ainoastaan olisi isäntäni, vaan kuninkaanikin — itse synnin kammossa. Tätä ovat rakkaat vanhempani aina opettaneet minulle; ja minä olisin aivan kurja olento, jos rikkauden tai suosion tavoittamiseksi hukkaisin hyvän nimeni, — niin, ja kelvottomampi kuin yksikään muu nuori tyttö, kun kerran saan ihan tyytyväisenä palatuksi köyhyyteeni ja pidän vähäisempänä häpeänä joutua kulkemaan ryysyissä ja elämään ruisleivällä ja vedellä kuten ennenkin, kuin ruveta maailman ylhäisimmänkään miehen ilottelijaksi."

Rouva Jervis kohotti käsiään, ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. "Jumala sinua siunatkoon, kultaseni!" hän sanoi; "sinä olet ihailtava ja viehättävä. — Kuinka voinkaan erota sinusta?"

"No, hyvä rouva Jervis", lausuin minä, "sallikaa minun nyt tehdä teille kysymys. Teillä ja hänellä on ollut jotakin keskinäistä puheltavaa, ja teillä mahdollisesti ei ole lupaa kertoa minulle kaikkea: mutta arveletteko että, jos pyytäisin saada pitää paikkani, hän on pahoillaan käytöksestänsä? — niin, ja häpeissään siitä myös, sillä varmastikin hänen pitäisi hävetä, kun ottaa lukuun hänen korkean säätyarvonsa ja minun alhaisen asemani, jossa minulla ei ole mitään muuta turvaa kuin kunniallisuuteni. Uskotteko omassa tunnossanne — rukoilen teiltä suoramielistä vastausta — että hän ei enää koskaan yrittäisi minulle mitään ja että minä saisin täyden rauhan?"

"Voi, rakas lapsonen", vältteli hän, "älä asettele vastattavakseni tuollaisia suorasukaisia tiedustuksiasi noin viehkeän totisin katsein. Minä tiedän vaan, että hän on pahoillaan esiintymisestään; hän suututteli ensimäisestä kerrasta ja vielä enemmän toisesta."

"Niin", virkoin minä, "ja samaten hän kaiketi suututtelee kolmannesta ja neljännestäkin kerrasta, kunnes on saattanut neito-paran ihan tärviölle — ja kellä silloin on syytä pahoitteluun?"

"Ei, Pamela", sanoi hän, "älä vain kuvittele, että minä millään muotoa edistäisin osaltani sinun hairahduttamistasi. Voin ainoastaan muistuttaa, että hän ei ole vielä tuottanut sinulle mitään vahinkoa, eikä ole ihme, jos hän rakastaakin sinua, kun olet niin sievä, vaikkakin niin paljoa alempi häntä, mutta uskaltaisin vannoakin, että hän ei enää milloinkaan yritä sinua kohtaan väkivaltaa."

"Te sanotte", huomautin minä, "että hän pahoitteli ensimäistä yritystä kesämajassa. No, kuinka kauvan sitä mielialaa kesti? Vain siihen asti kun hän jälleen tapasi minut yksinäni, ja tällöin hän oli hurjempi kuin ennen ja joutui niin uudestaan pahoillensa. Ja jos hän on ajatellut rakastavansa minua eikä — teidän sanojenne mukaan — voi sille mitään, niin eihän hän uuden tilaisuuden ilmetessä voisi kolmannellakaan kerralla pidättyä kiusaamasta minua. Ja minä olen lukenut, että moni mies, joka on hävennyt kehnoja hankkeitaan torjutuksi tultuansa, ei olisi lainkaan hävennyt, jos olisi onnistunut yrityksessään. Sitäpaitsi, rouva Jervis, jos hän todellakaan ei aio yrittää mitään väkivaltaa, niin mitä se merkitse? Sanoessanne että hän ei voi olla pitämättä minusta — sillä rakkautta se ei voi olla — eikö sillä tule lausutuksi, että hän toivoo suistavansa minut turmioon omalla suostumuksellani? Minä luulen", sanoin (ja toivoakseni minulla olisi Jumalan avulla voimaa siten tekemään), "että minä en missään nimessä myötäisi hänen viekoitteluunsa; mutta kovin vaateliasta olisi minun luottaa omaan lujuuteeni noin etevälahjaista ja rikasta herrasmiestä vastaan, joka on isäntäni ja katsoo olevansa oikeutettu soimaamaan minua julkeaksi ja miksi hyvänsä, vain asettautuessani puolustautumaan, vieläpä käyttäessäni itsevarjelusta ainoastaan siinä, mikä yhtaikaa koskee sieluni ja ruumiini turvaamista sekä velvollisuuttani Jumalaa ja vanhempiani kohtaan. Kuinka siis, rouva Jervis", lopetin, "voisin pyytää tai haluta pysymistä paikassani?"

"No, no", arveli hän, "koska hän näkyy kovasti tahtovan, että sinä et jäisi, niin se toivottavasti johtuu hyvästä vaikuttimesta — pelosta että hän lankeisi häpäisemään itsensä kuten sinutkin".

"Ei, ei, rouva Jervis", väitin minä. "Minäkin olen sitä ajatellut, sillä ilomielin pitäisin häntä arvossa asemani velvollisuuden mukaisesti. Mutta silloin hän olisi heti suostunut minun siirtymiseeni armollisen rouva Daversin luo eikä olisi estellyt edistymistäni; eikä hän olisi sanonut minun joutuvan palaamaan ahdinkooni ja köyhyyteeni, kun olin hänen äitinsä hyväntahtoisuuden nojalla jo kohoutunut kärsimästä puutetta. Hän aikoi säikyttää ja rangaista minua, kuten luuli, kun en ollut mukautunut hänen paheellisuuteensa; ja tämä osoittaa, mitä minun on odotettava hänen vastaiselta suosiollisuudeltaan, ellen ota ansaitakseni sitä hänen omalla kalliilla hinnallaan."

Taloudenhoitajatar jäi äänettömäksi, ja minä lisäsin:

"No niin, siitä ei ole sen enempää puhumista. Minun on lähdettävä, se on selvää; ainoaksi huolekseni koituu, miten erota teistä ja teidän jälkeenne kaikista toisista, sillä koko toveripiirini on ollut minuun kiintynyt — te ja he tulette maksamaan minulle vielä usein huokauksen ja kyyneleenkin." Ja samassa purskahdin itkuun, en voinut sitä auttaa, sillä mieluista on olla maahovissa suuren palveluskunnan parissa ja heidän kaikkien rakastamanansa.

Niin, minun olisikin jo varemmin pitänyt kertoa teille, kuinka ystävällisesti ja kohteliaasti herra Longman, isännöitsijämme, esiintyy; tavattoman huomaavainen hän tosiaan on kaikin ajoin! Hän virkkoi kerran rouva Jervisille toivottelevansa minun tähteni, että hän olisi nuori mies; minusta muka tulisi hänen vaimonsa, ja hän säätäisi minulle naimasopimuksessa kaiken omaisuutensa — ja hänellä arvioidaan olevan paljon varoja, tietäkääs.

En ollenkaan ylpeile tästä, vaan kiitän Jumalaa ja teidän hyvää esimerkkiänne, rakkaat vanhempani, kun olen kyennyt käyttäytymään sikäli, että minulla on jokaisen hyvä sana puolellani — paitsi että keittäjättäremme, joka on väliin hieman ärtyinen, eräänä päivänä nurisi minulle: "Kas, tämä meidän Pamela kulkee hienona kuin vallasnainen. Siinä sen näkee, mitä on saada korukasvot! — mihinkähän se tyttö viimeiseltä päätyykään." Hän oli kuumissaan työstänsä, ja minä menin pois, kun harvoin pistäydynkään alhaalla keittiössä. Kuulin vielä kellarimestarin huomauttavan: "Sinullapa, Jane, ei ole hyvää sanaa kellekään: mitä Pamela on sinulle tehnyt? Ei suinkaan hän ketään loukkaa." — "Ja mitä minä sitte sanoin hänelle, siunailija", kivahti närkäs palvelijatar, "muuta kuin että hän on korea?" Sitte kuulin heidän riitaantuvan ja olin siitä pahoillani, mutta en sen enempää välittänyt asiasta. Antakaa anteeksi tämä tyhmä lörpötykseni, pyytää kuuliainen tyttärenne.

Ka, unohdin mainita, että tahtoisin jäädä valmistamaan ne liivit, jos käy turvallisesti päinsä: rouva Jervis vakuuttaa, että minun varmasti sopii viipyä siihen asti. Minulla ei ole milloinkaan ollut sirompaa työtä, ja olen valveilla varhain ja myöhään suoriutuakseni siitä, sillä minä ikävöin teidän luoksenne.

10. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

En saanut toimitetuksi perille viime kirjeitäni niin pian kuin toivoin, syystä että John (epäilleekö herrani vai eikö, en tiedä sanoa) oli lähetetty armollisen rouva Daversin luo Isaacin sijasta, jolla on ollut tapana siellä käydä; ja minä en rohjennut niin vapaasti vaivata Isaacia enkä niin luottaakaan häneen, vaikka hän kyllä on hyvin kohtelias minulle. Minun oli siten pakko viivytellä kunnes John tuli takaisin.

Kenties en taas kohdakkoin voi laittaa uutta kirjettä matkalle. Tiedän teidän säilyttelevän kyhäyksiäni ja lukevan niitä uudestaan ja yhä uudestaan — niin John kertoi — puhdehetkinänne: siinä määrin saa sydämellisyytenne teidät rakastamaan kaikkea tytär-raiskaltanne tulevaa. Saattaa myös minulle tuottaa hiukan huvia lukea niitä itse, tultuani luoksenne, johdattaakseni mieleeni mistä olen selviytynyt ja kuinka suuri Jumalan laupeus on ollut minua kohtaan; ja se toivoakseni edelleen vahvistaa minua hyvissä päätöksissäni, jotta en tästäpuoleenkaan toimita huonolla käytöksellä ikäänkuin omia sanojani tuomitsemaan itseäni. Näillä kaikilla perusteilla aion kirjoitella sikäli kuin saan aikaa, ja tilaisuuden mukaan lähetän selostukset teille, kun sattuu asioita; ja jollen joka kerta muodollisesti uudista loppuvakuutustani, niin varmastihan aina uskotte, että se ei tapahdu kuuliaisuuden puutteesta. Jatkan siis jo taas heti siitä, mihin viimeksi jäin — rouva Jervisin kehoittelusta, että pyytäisin saada pitää paikkani.

Taloudenhoitajattaren tietämättä otin käytäntöön erään suunnitelman, joksi voinen sitä sanoa. Ajattelin itsekseni joku päivä takaperin: Tässä minä nyt joudun menemään kotiin köyhän isäni ja äitini luo, eikä minulla ole mitään asemaani soveltuvaa ylleni, sillä miltä näyttäisikään tytär-rukkanne silkkisessä yönutussa, silkki-alushameissa, kamritsihilkoissa, hienoissa Hollannin-aivinaisissa liinavaatteissa, päärmekengissä, jotka olivat armollisen rouvan, ja muhkeissa sukissa! Ja vähän ajan kuluttua olisi näiden täytynyt näyttää vanhalta hylkytavaralta, ja minun samaten, esiintyessäni niissä. Ihmiset olisivat sanoneet — sillä köyhä kansa on kateellista yhtä hyvin kuin rikkaatkin: "Katsokaas matami Andrewsin tyttöä passitettuna kotiinsa hienosta paikastaan! Onpas se nyt prameilevinaan! Sopiiko tuommoinen asu hänen köyhien vanhempiensa olosuhteisiin!"

Kuinka viheliäisinä nuo hepenet verhoisivatkaan minua, ajattelin, kun kävisivät hiukioimiksi ja menisivät pilalle! Ja miltä näyttäisin siinäkään tapauksessa, että voisin sitten ostaa kotikutoisia vaatteita, kutistuakseni niihin yksitellen sikäli kuin saisin hankituksi? Vanhan silkkihameen alta vilahtelisi esimerkiksi puolivillainen alushame, ja niin edelleen. Katsoinpa siis paremmaksi laittautua uuden asemani mukaiseen asuun. Ja vaikka tämä vaatekerta saattaa näyttää kovin vaivaiselta siihen verraten, mitä olen viime aikoina tottunut panemaan ylleni, niin se kuitenkin kelpaa minulle teidän luonanne hyväksi juhla- ja pyhäpuvuksi ja on sellainen, että voin toivoa kykeneväni edelleenkin pysyttelemään sen tasalla, jos uutteruudellani on siunausta. Kenenkään tietämättä, kuten sanoin, ostin sentähden lampuoti Nicholin vaimolta ja tyttäriltä hyvää tummanruskeata kangasta, heidän omaa kutomaansa, sen verran että siitä riitti minulle puvuksi ja kahdeksi alushameeksi; ja somistelua ja rintamuksen sain sievästä kuviollisesta sitsikaistaleesta, joka oli varastossani.

Minulla oli myös varsin hyvä läpineulottu kamlottitakki, joka mielestäni kelpasi edelleenkin, ja ostin kahdet flanelliliivit, jotka kylläkään eivät ole yhtä hyvät kuin joutsenennahkaiseni ja hienot aivinaiseni, mutta lämpimänä ne minut pitävät, jos joku naapuri ottaa minut auttamaan lypsyssä, kuten joskus ennen. Sillä minä olen päättänyt tehdä kaikille teidän hyville naapureillenne mitä palveluksia suinkin voin, ja toivoakseni saavutan teidän läheisyydessänne yhtä paljon ystävällisyyttä kuin täällä on osakseni tullut.

Myöskin hommasin itselleni skotlantilaista palttinaa ja kenenkään näkemättä valmistin siitä aamu- ja iltapuhteina kaksi paitaa. Jäipä siitä vielä kahteen pariin teillekin, rakas isä ja äiti. Kotiin tultuani ompelen ne teille ja toivon teidän ne kelpoittavan.

Sitten ostin kulkukauppiaalta kaksi sievää korville ulottuvaa hilkkaa, pienen olkihatun, parin kudottuja sitsipäärmeisiä käsineitä ja kaksi paria valkoisilla suikkeleilla koristettuja sinisiä piukkalankaisia villasukkia, jotka tosiaan tekevät hyvin siron vaikutuksen, sekä kaksi kyynärää mustaa nauhaa paidanhihoihin ja kaularuusukkeeksi. Saatuani ne kaikki kotiin menin kahden päivän mittaan niitä joka toinen tunti katselemaan: minulla, nähkääs, vaikka nukun rouva Jervisin kanssa, on oma vaatekammioni, jonne kellään ei ole asiata. Sanonette, etten ole ollut huono taloudenpitäjä, kun olen säästänyt niinkin paljon rahoja kokoon; mutta hyvä herttainen emäntäni aina antoi minulle jotakin.

Minulla oli mielestäni sitä suurempi syy näin menetellä, kun minut oltiin eroittamassa paikastani muka puutteellisen velvollisuudentunnon takia ja koska isäntäni odotti lahjoistaan muuta tunnustusta kuin aioin hänelle myöntää, ja minusta siis oli vain oikeudenmukaista lähtiessäni jättää hänen lahjansa jälkeeni; sillä mitenkäpä olisin voinut niitä pitää, ellen tahtonut ansaita hänen palkkaansa?

Älkää olko huolissanne niistä neljästä guineasta tai lainatko niiden suorittamiseen takaisin, sillä ne annettiin minulle muutamien hopearahojen kanssa satunnaistulona, ne kun olivat hänen armonsa taskussa hänen kuollessaan. Ja kun en odota mitään palkkaa, rohkenen ajatella ansainneeni nuo rahat armollisen rouvan kuolemasta kuluneina neljänätoista kuukautena: hänen armonsahan — kunnon sielu — ennen maksoi minulle liiaksikin ystävällisyydellään ja toimittamalla minulle oppia. Jos hän olisi elänyt, ei mitään tällaista olisi kaiketikaan tapahtunut! Mutta minun tulisi olla kiitollinen, ettei ole käynyt pahemmin. Kaikki kääntyy vielä parhain päin; se on luottamuksenani.

Kuten sanottu, olen siis hankkinut uuden ja sopivamman puvun ja kaipaan esiintyä siinä halukkaammin kuin ikinä olen uuteen vaatteukseen laittautunut; sillä silloinhan jo pian pääsen teidän luoksenne ja rauhalliselle mielelle — mutta, hst! Nyt hän taitaa tulla… Teidän j.n.e.

21. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minun täytyi keskeyttää, koska pelkäsin isäntäni tulevan; mutta se olikin vain rouva Jervis.

Hän sanoi: "En voi sallia, että sinun on oltava niin paljon yksinäsi,
Pamela."

"Mitään en pelkää pahemmin kuin seuraa", vastasin minä, "sillä juuri nytkin säikähdyin niin että sydämeni melkein lakkasi sykkimästä, kun luulin herran tulevan. Mutta teidän näkemisenne, rakas rouva Jervis, minua aina ilahduttaa."

"Olen kovin paljon saanut puhua sinusta isäntäni kanssa", huomautti hän.

"Minua surettaa", virkoin, "kuulla itseäni pidettävän kyllin tärkeänä hänen minusta haastaakseen".

"Oh", sanoi hän, "minä en saa kertoa sinulle kaikkea. Sinä olet hänelle tärkeämpi kuin luuletkaan."

"Tai toivonkaan", lisäsin minä, "sillä seuraukset siitä, että hänelle jotakin merkitsen, tekisivät minut arvottomaksi itselleni — ja kaikille muillekin".

"Oletpa älykäs kuin konsaan joku säätyläisneiti", sanoi rouva Jervis siihen; "mistä lienetkin sen oppinut". Mutta kehnoja vallasnaisia niiden täytyy olla, täytyy tosiaan, jotka suurine mahdollisuuksineen eivät muka ole minua älykkäämpiä. Jääköön tämä kuitenkin sikseen!

"Luulen", lausuin minä, "että olen toki kyllin tärkeä kiusatakseni häntä, vaikka vain saattamalla hänet ajattelemaan, ettei hän voi pitää pilkkanaan minunlaistani tyttöstä. Ja se ei muuta ole kuin soimaus hänen korkeasta asemastaan johtuvalle ylpeydelle, jollaista nuhdetta hän ei odottanut ja johon hänen on vaikea alistua."

"Siinäkin saattaa olla perää", myönsi taloudenhoitajatar, "mutta hän on sinulle kovin vihainenkin, Pamela; herjaa sinua kymmenillä nimityksillä ja ihmettelee omaa hupsuuttansa, kun muka osoitti sinulle niin suurta suosiota, johon sanoi ensin olleensa taipuvainen äitinsä vuoksi, ja olisi tästedes osoittanut sitä sinun itsesi tähden, ellet olisi oma vihollisesi".

"Nyt olette minusta häijy, rouva Jervis", sanoin minä; "tahdotte kehoittaa minua pyytämään, että saisin jäädä tänne, vaikka tiedätte, mihin vaaroihin siinä antautuisin".

"Ei", muistutti hän, "armollinen herra sanoo, että sinun on lähdettävä: hän näet ei luule maineellensa edulliseksi, että pitää sinua kartanossaan. Mutta hän toivotteli (älä kerro sitä maailmalle, Pamela), että tuntisi jonkun jalosukuisen neidin, aivan sinun kaltaisesi ulkonäöltään ja mielenlaadultaan; ja hän naisi hänet huomispäivänä."

Punehduin korviani myöten tämän kuullessani, mutta vastasin: "Jos olisin tuo jalosukuinen nainen ja hän tekisi ensin törkeitä ehdotuksia, kuten on kahdesti esittänyt minulle raukalle, en tiedäkään, huolisinko hänestä; sillä sitä naista, joka sietäisi senlaatuisen loukkauksen, en pitäisi arvokkaana todellisen herrasmiehen puolisoksi, enempää kuin syyllinen itse olisi mielestäni herrasmies."

"No, no, Pamela", sanoi taloudenhoitajatar, "kyllä sinä menet sentään liian pitkälle mielipiteissäsi". "Nähkääs, paras rouva Jervis", puhuin minä perin vakavasti, sillä muuta en voinut, "minä pelkään nyt enemmän kuin koskaan ennen. Minä tahdon vain anoa teiltä, joka olette parhaimpia ystäviäni maailmassa, ettette sanallakaan kehoita minua jäämään. Puhua isäntäni mieltymyksestä minuun, kun tiedän mihin hän pyrkii, on kauhistus korvilleni; enkä minä katso olevani turvassa ennen kuin olen päässyt äiti-rukkani ja isä-parkani luo."

Hän oli minulle hiukan vihoissaan, kunnes vakuutin hänelle, etten vähääkään ollut levoton hänestä, vaan uskoin olevani turvassa hänen suojeluksessaan ja ystävyydessään. Ja niin lopetimme keskustelumme siksi kertaa.

Toivon saavani ne kurjat liivit valmiiksi kahdessa päivässä, jonka jälkeen minun on vain järjestettävä joitakin liinavaatteita. Sitten ilmoitan teille, millä keinoin saavun kotiin. Sillä rankkasateet tekevät jalkapatikassa kulkemisen tukalaksi. Mutta ehkä saan tilaa lampuoti Nicholin katetuissa kärryissä ja pääsen siten kymmenen penikulman päähän matkan varrella. Minä näettekös en osaa ollenkaan hyvin ratsastaa, ja kenties ei kenenkään suotaisi näkevän minua julkisella valtatiellä. Mutta toivoakseni saatte pian kuulla enemmän kuuliaiselta tyttäreltänne.

22. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kaikilla palvelustovereillani on nyt vihiä lähdöstäni, mutta he eivät osaa arvata syytä. Rouva Jervis kertoo heille, että isä ja äiti vanhentuessaan eivät tule toimeen ilman minua, jonkavuoksi palaan kotiin viihdyttelemään heitä iällisyydessään; mutta sitä eivät näy uskovan.

He saivat sen tietää kellarimestarilta, joka kuuli isäntäni kysäisevän minulta eteissuojamaan vievässä käytävässä: "Kuka siellä?" — "Pamela, teidän arvoisuutenne", vastasin minä. — "Pamela!" sanoi hän, "kuinka kauvan sinä täällä viivyt?" — "Vain siksi kun olen kukittanut liivit, jos armollinen herra suvaitsee", selitin minä, "ja ne ovatkin melkein valmiit". — "Olisit voinut valmistaa ne jo aikoja sitten", tiuskaisi hän. — "Olen tosiaan, sen vakuutan teidän arvoisuudellenne, ahkeroinut varhain ja myöhään: niissä on melkoisesti työtä." — "Niissäkö työtä!" huudahti hän. "Sinä käytät uutterammin kynääsi kuin neulaasi; en huoli mokomista laiskoista letukoista talossani."

Hän tuntui säpsähtävän nähdessään kellarimestarin, astuessansa eteissuojamaan, missä herra Jonathan seisoi. "Mitä te täällä teette?" sanoi hän. Kellarimestari joutui yhtä hämilleen kuin minäkin; sillä kun ei minua koskaan ennen ollut noin töykeästi ja syyttävästi puhuteltu, puhkesin haikeaan itkuun ja riensin pois heidän kummankin tieltänsä rouva Jervisin luo suruani valittelemaan.

"Se rakkaus", virkkoi hän, "on sitä riivattua! Kuinka monenlaisissa muodoissa se ihmisissä esiintyykään! Ja jotkut se saa esiintymään aivan päinvastaisesti omalle sisimmälle luonteellensa."

Yksi ja toinen on senjälkeen kuiskaillut: "Ka, rouva Jervis, menetämmekö me Pamela-rouvan?" kuten he minua nimittävät. "Mitä hän on tehnyt?" Ja sitten hän kertoo heille kotiinlähdöstäni yllämainittuun tapaan.

Hän sanoi jälkeenpäin minulle: "No, Pamela, sinä olet tehnyt isännästämme, joka ennen oli maailman säysein herrasmies, mitä närkkäimmän kiukuttelijan. Mutta sinun vallassasi on lauhduttaa hänet entiselleen, vaikka toivon ettet koskaan tee sitä hänen ehdoillaan." Tämä rouva Jervisin puhe oli hyvin ystävällistä, mutta se vihjaisi minulle, että hän ajatteli yhtä pahaa herrani aikeista kuin minäkin; ja koska hän tunsi hänen aivoituksensa paremmin kuin minä, saivat nuo sanat minut vakuutetuksi, että minun oli lähdettävä pois niin pian kuin suinkin.

Isäntäni tuli juuri silloin sisälle juttelemaan rouva Jervisin kanssa talousasioista, koska hän oli kutsunut vieraita päivälliselle huomiseksi. Minä nousin ylös, ja kun olin itkenyt hänen tylyytensä vuoksi käytävässä, käänsin kasvoni poispäin. "Voit hyvinkin", sanoi hän, "kääntää kirotut kasvosi pois; jospa en olisi niitä koskaan nähnyt! — Rouva Jervis, kauvanko häneltä menee niiden liivien kukittamiseen?"

"Teidän arvoisuutenne", virkahdin minä, "jos olisitte suvainnut, olisin ottanut työn mukaani; ja vaikka saisinkin sen valmiiksi jo muutamassa tunnissa, tahdon vieläkin menetellä niin ja poistaa tämän vihatun Pamela-rukan talostanne ja silmistänne ainiaaksi".

"Rouva Jervis", sanoi hän, vastaamatta minulle, "luulen että tuo pieni huippana osaa noitua, mikäli noitia koskaan on ollut; sillä hän lumoo kaikki, jotka tulevat hänen lähelleen. Hän saa teidätkin, jonka pitäisi paremmin tuntea maailmaa, luulemaan häntä enkeliksi."

Aioin lähteä pois; sillä luullakseni hän tahtoi pyytää minua pysymään paikoillani suuresta suuttumuksestaan huolimatta; ja hän sanoi: "Jää tänne, jää tänne, kun minä käsken!" ja tarttui käteeni. Minä vapisin ja myöntelin: "kyllä, kyllä!" — sillä hänen ankara puristuksensa kivisti sormiani.

Hänellä näkyi olevan mielessä sanoa minulle jotakin; mutta hän pidättäysi äkkiä ja kivahti: "Mene tiehesi!" Ja tieheni minä tipsutin niin nopeasti kuin pääsin. Ja hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa, kuten tämä minulle kertoi, ja oli muun muassa maininnut pahoittelevansa, että oli puhunut herra Jonathanin kuullen.

Teidän on tiedettävä, että herra Jonathan, kellarimestarimme, on hyvin vakava, hyvänlaatuinen vanha mies, hapset hopeanvalkoiset; ja rehellinen, kunnon mies hän on. Riensin pois kirppu korvassani, kuten sanotaan, ja mennessäni portaita alas vierashuoneeseen minä tapasin hänet. Hän tarttui käteeni (kuitenkin lempeämmin kuin isäntäni) molemmin käsin ja sanoi: "Ah, herttainen, herttainen rouva Pamela! Mitä minä vastikään kuulin? Olen sydämestäni pahoillani; mutta kyllä minä uskon, että syy pikemmin on kenessä muussa tahansa kuin sinussa."

"Kiitos, herra Jonathan", sanoin minä, "mutta jos pidätte paikkaanne arvossa, älkää näyttäytykö puhuttelemassa sellaista kuin minä". Minä itkin myös ja livahdin pois hänen lähettyviltään niin sukkelasti kuin voin, hänen itsensä tähden, jotta hänen ei nähtäisi minua säälivän.

Ja nyt kerron teille esimerkin näyttääkseni kuinka suuressa arvossa myöskin herra Longman minua pitää.

Olin jollakin tavoin hukannut kynäni, ja kun olin kirjoittanut paperinikin loppuun, pistäysin herra Longmanin, isännöitsijämme, toimistoon, pyytämään häneltä muutaman kynän ja pari arkkia paperia. Hän sanoi: "Kah, kyllä saat, suloinen tyttöseeni!" ja antoi minulle kolme kynää, muutamia suulakkoja, lakkapuikon ja kaksitoista arkkia paperia; sitten hän astahtaen esille pöytänsä takaa, missä kirjoitti, lisäsi: "Annahan minun haastaa jokunen sana kanssasi, suloinen pikku emäntäni" (täten nuo kaksi vanhaa herraa minua usein nimittävät, sillä luullakseni he pitävät minusta oikein paljon); "olen kuullut pahoja uutisia: sanotaan, että menetämme sinut. Toivoakseni se ei ole totta?"

"Kyllä se totta on, herra Longman", myönsin minä, "mutta olin toivonut, ettei asia tulisi tiedoksi ennen lähtöäni".

"Mikä h—tto", huudahti hän, "on isäntäämme viimeiseltä mennyt! En ole eläissäni nähnyt sellaista muutosta kenessäkään miehessä! Hän ei tunnu olevan tyytyväinen kehenkään; ja kuten herra Jonathan minulle juurikaan kertoi, hän on aivan mahdoton sinua kohtaan. Mitäpä sinä olisit saattanut hänelle tehdä? Ellei rouva Jervis olisi perin kunnollinen nainen, niin pelkäisin, että hän on ollut vihollisesi."

"Ei", vakuutin minä, "ei mitään sellaista. Rouva Jervis on rehellinen, hyvä ihminen ja lähinnä isääni ja äitiäni paras ystävä, mitä minulla maailmassa on."

"No, sitten", arveli hän, "se on jotakin pahempaa. Arvaisinko! Sinä olet liian kaunis, suloinen emäntäni, ja kenties liian hyveellinen. Ah, enkö osannut oikeaan?"

"Ei, hyvä herra Longman", vastasin minä, "älkää ajatelko, että isännässäni on mitään vikaa. Hän on kyllä äreä ja vihainen minulle, se on totta; mutta olen saattanut antaa hänelle siihen aihetta, mahdollisesti. Ja koska minä haluan mennä isän ja äidin luo mieluummin kuin jäädä tänne, hän kenties pitää minua kiittämättömänä. Mutta tiedättehän", jatkoin, "että isän ja äidin lohduttaminen on hyvälle lapselle rakkain velvollisuus, mitä ajatella saattaa".

"Suloinen neitoseni!" sanoi hän: "tuo on sinussa kaunis piirre, mutta minä tunnen maailman ja ihmiset liian hyvin, vaikka minun täytyy olla kuulemistani ja näkemistäni mitään hiiskumatta! Ja seuratkoon siunaus pientä sulotartani, mihin tahansa menetkin!" Minä lähdin huoneesta niiaten ja kiitellen.

Niin, minulle on mieluista, armas isä ja äiti, että minua rakastetaan. Kuinka paljoa parempi onkaan puhtaalla maineella ja vilpittömyydellä ansaita hyvä sana jokaiselta, paitsi yhdeltä, kuin tuota yhtä miellyttämällä tehdä jokainen muu vihollisekseen ja joutua sitäpaitsi inhotuksi hylkiöksi! Teidän j.n.e.

23. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Meillä oli suuri joukko naapuriston herrasmiehiä ja heidän rouvasväkeänsä tänään päivällisillä. Isäntäni toimitti heille muhkeat pidot: Isaac, herra Jonathan ja Benjamin palvelivat pöydässä; ja Isaac on kertonut rouva Jervisille, että naiset aikovat piakkoin käydä taloa katselemassa, uteliaina tarkatakseen minua, sillä he kuuluvat sanoneen isännälleni, kun ilo oli ylinnä: "Kuulkaahan, herra B…, teillähän on palvelustyttö, joka on maan kuulu kauneudestaan; ja me tahdomme kaikin mokomin nähdä hänet ennenkuin täältä lähdemme."

"Tyttönen on varsin mukiin menevä", vastasi hän, "joskaan ei sellainen kaunotar kuin te sanotte. Hän oli kamarineitona äidilläni, joka kuolinvuoteellaan kehoitti minua kohtelemaan häntä hyvin. Hän on nuori, ja kaikki, mikä on nuorta, on kaunista."

"Niin, niin", virkkoi eräs naisista, "se on totta; mutta vaikkei äitinne olisikaan häntä siten suositellut, kauneudella on sellainen teho, että teidänlaisenne komea herrasmies epäilemättäkään ei olisi tarvinnut mitään kehoitusta ollakseen hänelle ystävällinen".

He nauroivat kaikin isännälleni ja hän kuuluu nauraneen seuran vuoksi, mutta sanoneen: "En tiedä, mistä johtuu, että katselen toisenlaisilla silmillä kuin muut. Olen näetten kuullut hänen kauneuttansa kehuttavan enemmän kuin se mielestäni ansaitsee: hän on varsin sievä, kuten sanoin; mutta hänen suurin etunsa on siinä, että hän on nöyrä, kohtelias ja uskollinen ja saa kaikki palvelustoverit häntä rakastamaan. Varsinkin taloudenhoitajattareni on häneen hullaantunut, ja tiedättehän, hyvät naiset, että hän on perin tarkkasilmäinen. Mitä taasen meidän Longmaniin ja Jonathaniin tulee, olen kuullut, että jos he olisivat kyllin nuoria, he taistelisivat tytöstä. Eikö totta, herra Jonathan?"

"Tosiaankin, teidän arvoisuutenne", vastasi tämä, "suvainnette minun vakuuttaa, etten koskaan ole tuntenut hänen vertaistaan; ja armollisen herran koko huonekunta on samaa mieltä".

"Nyt sen kuulitte!" virkkoi isäntäni.

"Kah", huudahtivat naiset, "lähdemmekin tästä rouva Jervisiä tervehtimään ja toivomme näkevämme tuon helmen".

Luulen että he ovat tulossa. Kerron teille lopun myöhemmin. Jospa he jo olisivat käyneet ja menneet tiehensä! Eivätkö he voi leikitellä ilman minua?

* * * * *

Niin, ne hienot naiset kävivät täällä ja ovat jälleen menneet. Olisin tahtonut olla poissa, jos olisin voinut, ja pujahdinkin pukuhuoneeseen; mutta he näkivät minut sisälle tullessaan. Niitä oli neljä: lady Arthur, joka asuu suuressa valkoisessa talossa mäellä, lady Brooks, lady Towers ja neljäntenä kuulemma joku kreivitär, jonka vaikeasti lausuttavan nimen olen unohtanut.

"Kah, rouva Jervis", sanoi eräs naisista, "hyvää päivää! Olemme tulleet tiedustamaan vointianne." — "Olen hyvin kiitollinen armollisille naisille", vastasi rouva Jervis; "suvaitsetteko istahtaa?"

"Mutta", virkkoi kreivitär, "emme ole tulleet ainoastaan tiedustellaksemme rouva Jervisin vointia, vaan samalla katsomaan harvinaisuutta". — "Ah", säesti lady Arthur, "en ole nähnyt Pamelaanne kahteen vuoteen, ja sanotaan hänen sillävälin varttuneen ihmeellisen sieväksi".

Silloin toivoin, etten olisi ollut pukusuojassa, sillä tullessani ulos heidän täytyi ehdottomasti tietää, että olin kuullut heidän puheensa: mutta olen usein huomannut, että ujot ihmiset tuottavat itselleen kiusaa ja häkeltyvät sitä enemmän, kun koettavat sellaista välttää.

"Niin, niin", myönsi rouva Jervis, "Pamela on tosiaan hyvin sievä; hän onkin tuolla pukuhuoneessa. — Pamela, tulehan tänne!" Minä tulin ulos aivan punehtuneena, ja he hymyilivät toisilleen.

Kreivitär tarttui minua kädestä. "Kas, todellakin", suvaitsi hän sanoa, "huhu ei ole liioitellut, vakuutan teille! — Älä ujostele, lapsi", — ja hän tuijotti minua suoraan kasvoihin; "soisin, että minäkin voisin tuollaisista kasvoista kainostella". Oi, kuinka hupsulta minä näytinkään!

Lady Arthur virkkoi: "Niin, hyvä Pamelani" (kertaan hänen armonsa lauseen sanasta sanaan), "älä noin hämmästy, vaikka sekin sinua pukee. Minusta kunnon emäntä-vainajasi valitsi viisaasti ottaessaan itselleen sellaisen suloisen ja sievän seuralaisen. Jos hän vielä eläisi, niin hän olisi sinusta aika ylpeä, koska hän sinua aina ylisteli."

"Ah, madam!" puuttui puheeseen lady Brooks, "ettekö luule, että niin kuuliainen poika kuin naapurimme, joka aina ihaili mitä hänen äitinsä rakasti, ylpeilee tällaisesta sievästä neitosesta, puhuipa hän pöydässä mitä tahansa?" Hän katseli niin ilkkuvasti ja virnistellen, — en voi häntä sietää.

Lady Towers sanoi vapaapuheisemmin (häntähän kuulutaan pidettävänkin nokkelana): "No, rouva Pamela, en voi sanoa pitäväni sinusta niin paljoa kuin nämä arvoisat naiset; sillä jos olisit minun palvelijattareni, en suinkaan huolisi jättää sinua herrasi kanssa kahdenkesken samaan huoneeseen." Sitten he kaikki purskahtivat isoon nauruun. Minä tiedän mitä olisin sanonut, jos olisin uskaltanut. Mutta he ovat ylhäisiä naisia — ja sellaiset saavat haastaa mitä tahansa.

Lady Towers virkkoi: "Osaako tuo ihana kuva puhua, rouva Jervis? Puhuvat silmät sillä ainakin on! Voi sinua pikku veitikkaa", lisäsi hän ja taputti minua poskelle, "sinä olet syntynyt syöksemään muita turmioon tai itse siihen joutumaan!"

"Jumala varjelkoon kummastakin, teidän armonne", sanoin minä. "Pyydän saada poistua; sillä halpuuteni tunto tekee minut sopimattomaksi näin ylhäisten ihmisten seuraan."

Sitte lähdin pois parhaimman taitoni mukaan niiaten, ja lady Towers huomautti mennessäni: "Näpeästi sanottu, totisesti!" Ja lady Brooks sanoi: "Katsokaa tuota vartaloa! En ole eläissäni nähnyt moisia kasvoja enkä moista vartaloa; ihan varmaan hän on parempaa sukua kuin olette minulle kertoneet!"

Ja niin he jatkoivat vielä puolisen tuntia minun ylistelemistäni, kuten minulle on mainittu; ja iloinen olin päästessäni heidän sanojensa kuuluvilta!

Mutta he näkyvät alas mentyään kertoneen isännälleni sellaista ja puhuneen niin paljon minusta, että hänen oli vaikea sitä kestää; mutta koska se ei juuri ollut edullista maineelleni, en tietenkään voinut siitä ylpeillä; ja pelkäsin ettei siitä minulle mitään hyvää koituisi. Tämä on uusi syy, miksi toivon pois tästä talosta.

Nyt on torstai-aamu, ja ensi torstaina toivon pääseväni lähtemään; sillä minä olen nyt lopettanut työni, ja hänen arvoisuutensa on hirveän äreä! Minua suututtaa, että hänen äkäisyydestänsä niin paljon piittaan. Jos hän joskus onkin tuntenut minua kohtaan ystävällisyyttä, uskon että hän nyt minua sydämestään vihaa.

Eikö ole omituista, että rakkaus niin paljon lähentelee vihaa? Mutta tämä häijy rakkaus ei suinkaan olekaan todellisen hyveellisen rakkauden kaltaista: sellaisen rakkauden täytyy olla yhtä kaukana vihasta kuin valo on pimeydestä. Ja kuinka paljon tämä viha olisikaan karttunut sitte kun hänen ilkeä tahtonsa olisi tullut tyydytetyksi, jos hän olisi löytänyt viheliäisen rikostoverin!

Niin, pienestä esimerkistä voimme käsittää paljon. Ellei viattomuudella voi saavuttaa tavallista kohteliaisuutta, mitä syyllisyys voikaan toivoa, sitte kun uutuuden viehätys on haihtunut ja mieli kaipaa vaihtelua? Luemmehan pyhässä raamatussa, kuinka jumalaton Amnon saatettuaan Tamar-paran tärviölle vihasi häntä enemmän kuin milloinkaan oli häntä rakastanut ja tahtoi häätää hänet talostaan.

Kuinka onnellinen olen, vaikka minut häädetäänkin, kun minulla on suloisena seuralaisena viattomuuteni! Pysyköön se aina kumppaninani! Ja kun en ylimielisesti luota omiin voimiini ja tahdon välttää kiusaajaa, toivon Jumalan armollansa minua auttavan.

Suokaa anteeksi, että kirjeessäni toistan osan jokahetkistä rukoustani. Lähinnä Jumalan hyvyyttä olen kaikesta kiitollisuudenvelassa teidän hurskaudellenne ja opettavaiselle esimerkillenne, rakkaat köyhät vanhempani! Lausun tuon sanan ilolla, sillä teidän köyhyytenne on minun ylpeyteni, kuten teidän vilpittömyytenne on oleva esikuvanani.

Heti kun olen syönyt päivällistä, puen ylleni uudet vaatteeni. Minä ikävöin niiden käyttämistä. Tiedän, että tuotan rouva Jervisille yllätyksen, sillä hän saa nähdä minut vasta kun olen täysissä tamineissa. John on palannut, ja pian lähetän teille kirjoittelujani. Olen kuullut hänen lähtevän varahin aamulla, ja siksi lopetan tähän, vakuuttaen olevani teidän mitä kuuliaisin tyttärenne.

Älkää hukatko aikaanne tulemalla minua vastaan, kun hetki on niin epätietoinen. On kovaa, ellen saa kyytiä teidän luoksenne. Mutta ehkei isäntäni kiellä Johnia lähtemästä minua tuomaan. Luullakseni voin varsin hyvin ratsastaa hänen takanaan, sillä hän on perin huolellinen ja rehellinen. Te tunnette Johnin yhtä hyvin kuin minäkin; hän rakastaa teitä molempia. Sitäpaitsi voinee rouva Jervis minua jollakin tavoin auttaa matkalle.

24. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kirjoittelen niin kauvan kuin viivyn, vaikkakin pelkkiä typeryyksiä. Sillä minä tiedän teidän iltaisin lueskelevan kirjeitäni, senvuoksi että ne tulevat minulta. John on kertonut, kuinka suuresti te ikävöitsette kotiintuloani; mutta hän mainitsi sanoneensa teille, että hän toivoi tapahtuvan jotakin, mikä sen estäisi.

Olen mielissäni, ettette ilmoittanut hänelle poismuuttoni syytä; sillä jos palvelustoverini sen arvannevatkin, on parempi niin, kuin että kuulisivat sen teiltä tai minulta. Sitäpaitsi todellakin soisin, että isäntäni lakkaisi minunlaistani tyttö-poloista ajattelemasta. Paitsi häneltä osakseni tullutta epäsuosiota on hänen luonteensa muutenkin aivan muuttunut, ja minä alan uskoa rouva Jervisin sanoja, että hän pitää minusta eikä voi sille mitään. Ja kuitenkin hän koettaa ne tunteensa voittaa eikä keksi siihen muuta keinoa kuin olla minua kohtaan tyly.

Älkää pitäkö minua havittelevana ja itseluuloisena. Sillä minua pikemmin surettaa kuin ylpeillyttää nähdessäni sellaisen herrasmiehen alentavan itsensä ja minun takiani vähentävän kunnioitusta, jota kaikki hänen palkollisensa häntä kohtaan ennen tunsivat. — Mutta tänään minun on kerrottava teille uudesta puvustani.

Päivällisen syötyäni menin siis ylikertaan ja sulkeuduin pieneen kammiooni. Siellä laittausin uuteen asuuni ja panin tavallisen pyöreän hilkan päähäni, mutta vihreällä solmukkeella somistettuna. Pukeuduin kotikutoiseen viittaani ja hameeseeni, ja sileihin nahkakenkiin, jotka kuitenkin olivat valmistetut niin sanotusta Espanjan sahvianista. Vedin jalkaani vaatimattomat sukat — nimittäin vaatimattomat niiden rinnalla, jollaisia viimeiseltä olen käyttänyt, vaikka mielestäni nämä oivallisesta langasta kudotut kelpaavat varsin hyvin jokapäiväisiksi; sidoin kaulaani musliinisen poimukauluksen ja mustan silkkihuivin armollisen rouvan minulle antaman ranskalaisen röyhelön asemesta, ja irroitin korvarenkaat korvistani. Kun olin täysissä pukimissa, otin kahdella sinisellä rihmalla kiinnitettävän olkihatun käteeni ja vilkaisin kuvastimeen niin ylpeänä kuin konsaan. Sanoakseni totuuden en ole ikänä esiintynyt mielestäni niin hauskassa asussa.

Kovin suloiselta tuntuu astua alas vaatimattomaan olotilaan kevein mielin, viattomana ja kohtaloonsa tyytyväisenä! Mitään sen vertaista ei olekaan! Näen selvästi, ettei nöyrää sydäntä voi kohdata mikään varsin kamala pettymys, kääntyköön onnen ratas minnepäin tahansa.

Menin siis alikertaan etsimään rouva Jervisiä, nähdäkseni mitä hän asustani piti. Portaissa tapasin sisäkkömme, Rachelin; hän niiasi minulle syvään eikä näkynyt minua tuntevan. Minä hymyilin ja astuin taloudenhoitajattaren tupaan, missä kunnon rouva Jervis istui työnsä ääressä ompelemassa naisenpaitaa: ja voitteko sitä uskoa? Hänkään ei aluksi tuntenut minua, vaan nousi, sieppasi silmälasit nenältänsä ja virkkoi: "Etsittekö todellakin minua?"

En voinut olla nauramatta ja sanoin: "Hei, hei, rouva Jervis! mitä, ettekö minua tunne?" — Hän seisoi aivan kummastuneena ja tarkkasi minua kiireestä kantapäähän. "Kah, sinä ihan hämmästytät minut!" hän sanoi. "Mitä, Pamelako noin muuttuneena! Kuinka se on tapahtunut?"

Isäntäni sattui astumaan sisälle, ja kun seisoin selin häneen, luuli hän minua rouva Jervisin kanssa juttelevaksi vieraaksi ja poistui jälleen, kuulematta taloudenhoitajattaren kysymystä, oliko hänen arvoisuudellaan mitään määräyksiä annettavana. Rouva Jervis käänteli minua puolelle ja toiselle, ja minä näytin hänelle kaikki pukineeni alushametta myöten, jolloin hän kävi istumaan lausuen: "Kah, olen ihan ihmeissäni! Minun täytyy istua. Mitä tuo kaikki tarkoittaa?"

Kerroin hänelle, että kun minulla ei ollut uuteen asemaani sopivia vaatteita isän kotiin palatessani, oli parempi, että varasin niitä jo täällä, koska lähtöni oli lähellä, jotta palvelustoverini näkisivät minun osaavan sovittautua niihin olosuhteisiin, joihin nyt jälleen jouduin.

"Oh", sanoi hän, "en ole sinunlaistasi ennen nähnyt. Mutta tämä surullinen lähtövalmistus (sillä nyt näen sinun olevan aivan tosissasi) vaikuttaa minuun niin masentavasti, etten tiedä kuinka kestän. Oi, rakas Pamelani, kuinka voin sinusta erota?"

Isäntäni soitti takasalista, joten minä poistuin ja rouva Jervis riensi häntä palvelemaan. Hän sanoi tälle: "Olin tulossa sisälle ilmoittaakseni teille, että matkustan Lincolnshireen ja mahdollisesti sisareni luo Daversille, viipyen poissa jonkun viikon. Mutta sanokaahan, kuka sievä neitonen teidän luonanne oli?"

Rouva Jervis sanoo hymyilleensä ja kysyneensä, eikö hänen arvoisuutensa tiennyt, kuka se oli. "En", vastasi hän; "en ole häntä koskaan ennen nähnyt. Lampuoti Nicholilla ja lampuoti Bradyllä ei kummallakaan ole sellaista siistiä, keimeätä tytärtä, ei suinkaan? Vaikken nähnyt hänen kasvojansakaan", lisäsi hän. "Ellei teidän arvoisuutenne pahastu", virkkoi rouva, "tuon hänet nähtäväksenne; sillä minun mielestäni hän vie voiton Pamelastamme".

Tästä en ollut hänelle kiitollinen, kuten hänelle jälkeenpäin sanoinkin (sillä se tuotti minulle paljon kiusaannusta ja ikävyyksiäkin, saatte kuulla).

"Ei voi olla mahdollista", suvaitsi armollinen herra lausua, "mutta jos saatte keksityksi jonkun verukkeen, niin antakaa hänen tulla sisälle".

Sitten rouva Jervis tuli minun luokseni ja sanoi, että minun oli lähdettävä hänen kanssaan isännän puheille. "Mutta", hän lisäsi, "anna hänen kaikella muotoa itse ottaa selko siitä, kuka olet, sillä hän ei tunne sinua". — "Hyi, rouva Jervis", pahoittelin, "kuinka saatoitte minulle sellaista tehdä? Sitäpaitsi se näyttää liian vapaalta sekä minun että hänen esiintymiseksi." — "Sanon sinulle", tivasi hän, "että sinun on tultava sisälle; ja älähän paljasta itseäsi ennen kuin hän sinut tuntee".

Niin menin sisälle, tyhmä tyttö mikä olinkin; vaikka kyllähän hän olisi minut joskus toiste nähnyt, ellei silloin. Ja taloudenhoitajatar pakoitti minut ottamaan olkihattuni käteeni.

Niiasin syvään, mutta en virkkanut sanaakaan. Kaiketikin hän tunsi minut heti kasvoni nähtyänsä; mutta hän oli viekas kuin Lucifer. Hän astahti luokseni, tarttui käteeni ja virkkoi: "Kenen sievä tyttö sinä olet? Varmaankin Pamelan sisar; olet niin hänen näköisensä. Niin siro, niin siisti, niin kaunis! Kah, lapseni, sinulle ei sisaresi Pamela läheskään vedä vertoja!"

Jo hämmästyin aivan tolkuttomaksi; olisin puhunut, mutta hän tarttui minuun niskasta. "Ka", sanoi hän, "sinä olet perin sievä, lapseni; en olisi näin vapaa sisartasi kohtaan, sen vakuutan; mutta minun täytyy suudella sinua".

"Armollinen herra", hätäännyin minä, "voi, olen tosiaan Pamela, olen,
Pamela minä olen, juuri hän itse!"

Hän suuteli minun kykenemättäni sitä estämään ja sanoi: "Mahdotonta! sinä olet puolta suloisempi tyttö kuin Pamela; ja varmaan voin olla viattoman vapaa sinun kanssasi, vaikken osoittaisi sellaista suosiota hänelle."

Tämä oli minulle todellakin paha kepponen, jollaista en ollut voinut odottaa; ja rouva Jervis näytti yhtä hölmistyneeltä kuin minäkin — avuliaisuutensa vuoksi. Vihdoin pääsin pois ja juoksin ulos salista mitä tuskallisimmin kiusaantuneena, niinkuin saatatte arvata.

Hän jutteli paljon rouva Jervisin kanssa ja määräsi vihdoin minut saapumaan luoksensa. "Tule sisälle, hälläkkä!" kutsui hän — siten hän minua todellakin nimitti. Voi hyväinen, olipa se puhetta! "Ketä varten sinä kujeilit? Olin päättänyt, etten enää koskaan osoittaisi niin paljoa huomaavaisuutta mokomalle kelvottomalle", sanoi hän; "ja sinun pitää silloin laittautua valepukuun viehättääksesi minua, ja vielä olla olevinasi, senkin tekopyhä…"

Nyt loppui kärsivällisyyteni. "Heretkää, hyvä herra", lausuin, "älkää ainakaan syyttäkö minua valepuvusta ja teeskentelystä: sillä molempia minä vihaan, vaikka olenkin halpa. En ole pannut ylleni valepukua."

"Mitä hittoa" — juuri niin hän sanoi — "sitten tarkoitat tuolla asulla?"

"Kah, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sallikaa minun sanoa, että tarkoitukseni on mitä rehellisin. Olen tosiaan käynyt valepuvussa aina siitä asti kun armollinen rouvani, teidän äitinne, otti minut köyhien vanhempaini luota. Tulin hänen armonsa taloon niin köyhänä ja halpana, että nämä vaatteet, joihin nyt olen puettuna, ovat ruhtinaalliset niihin verraten, mitkä minulla silloin oli ylläni. Ja hänen hyväntahtoisuutensa kasaannutti minulle rikkaita vaatteita ja muita lahjoja. Mutta koska nyt niin pian palaan köyhien vanhempaini luo, en voi käyttää noita uhkeita pukineita joutumatta sormella osoitetuksi, ja senvuoksi olen ostanut sellaista, mikä paremmin sopii asemaani ja samalla kelpaa hyväksi pyhäpuvuksi, kun pääsen kotiin."

Hän otti minut syliinsä ja samassa työnsi minut luotaan. "Rouva Jervis", sanoi hän, "viekää pois tämä pieni velho; en voi häntä sietää enkä olla sietämättäkään!" — Kummalliset sanat! — "Mutta odotahan; älä mene!… Mene sentään!… Ei, tule jälleen!"

Luulin, että hän oli hullu; sillä hän ei tiennyt mitä tahtoi. Aioin kuitenkin lähteä, mutta hän astui perässäni, tarttui käsivarteeni ja vei minut jälleen sisälle: varmaan hän puristi käsivarteni sinelmiin, sillä siinä on vieläkin merkit. "Herra, herra", rukoilin minä, "säälikää toki; tulenhan minä sisälle, tulenhan minä!"

Hän istahti ja katsoi minuun, ja tätä jälkeenpäin ajatellessani hän tuntui minusta yhtä houkkiomaiselta kuin minunlaiseni tyttö-parka. Vihdoin hän lausui: "Niin, rouva Jervis, kuten teille sanoin, te voitte sallia hänen viipyä vähän kauvemmin, nähdäkseni huoliiko sisareni Davers hänestä, jos hän sillävälin nöyrtyy, pyytää sitä suosionosoituksena sekä katuu nenäkkyyttänsä ja sitä vapautta, millä hän on minua kuvaillut talonväelle kuten muillekin".

"Niin teidän arvoisuutenne minulle sanoi", virkkoi rouva Jervis, "mutta en ole nähnyt hänessä pienintäkään taipumusta tunnustamaan mitään rikkoneensa".

"Ylpeyttä ja nurjuutta", sanoi hän, "oikein kukkuramitalla! Ja kuitenkin hän on teidän erikoinen suosikkinne! No, vielä kerran alennun ilmoittamaan sinulle, huippana", lausui hän puhuen minulle, "että saat viipyä edelleen kaksi viikkoa, kunnes olen tavannut sisareni. Kuuletko mitä sanon, kuvapatsas? Etkö osaa puhua, etkä ole kiitollinen?"

"Teidän arvoisuutenne säikähdyttää minut niin", selitin, "että tuskin osaan puhua: mutta rohjennen sanoa pyytäväni ainoastaan sitä suosionosoitusta, että saan lähteä isän ja äidin luo".

"Hupsu tyttö", virkkoi hän, "etkö tahdo mennä sisarelleni Daversille kamarineidoksi?" — "Hyvä herra", vastasin minä, "kerran olisin ollut mielissäni siitä kunniasta, mutta te suvaitsitte sanoa, että hänen armonsa sukulainen olisi minulle vaarallinen tai minä hänelle." "Kirottua nenäkkyyttä!" tiuskaisi hän; "kuuletteko, rouva Jervis — kuuletteko, kuinka töykeästi hän minulle vastailee? Onko tuollaista verratonta, itsetietoista röyhkeyttä ennen nähty?"

Silloin minä purskahdin itkuun. Rouva Jervis sanoi: "Hyi, Pamela, hyi!" Ja minä sanoin: "Osani on tosiaan hyvin raskas. Minä en suinkaan tahtoisi loukata ketään; ja kuitenkin näyn tehneen itseni syypääksi varomattomuuksiin, jotka ovat maksaneet minulle palveluspaikkani, ja herrani suosion; ja niin minut on häädetty. Ja kun aika on tullut, jolloin minun pitäisi palata köyhien vanhempaini luo, minun ei sallita rauhassa lähteä. Armollinen herra, mitä olenkaan tehnyt, jotta minua kohdellaan pahemmin kuin varasta?"

"Varasta!" huudahti hän, "se sinä juuri oletkin, letukka; sinä olet minut ryöstänyt".

"Kuka, minäkö, herra", sanoin minä. "Minäkö teitä ryöstänyt? Ka, tehän olette rauhantuomari ja voitte lähettää minut vankilaan, jos tahdotte, ja alistaa minut henkipattona tuomittavaksi! Jos voitte todistaa, että minä olen teiltä varastanut, niin varmaan ansaitsen kuoleman."

En laisinkaan käsittänyt hänen tarkoitustansa, vaikken siitä sittenkään pitänyt, kun se jälkeenpäin minulle selitettiin. — Kas niin, — ajattelin, — mitä tästä lopuksi tuleekaan, jos Pamela-rukkaa syytetään varkaaksi! — Sitten juolahti heti mieleeni, kuinka julkeisin näyttää kasvojani rehellisille köyhille vanhemmilleni, jos minua vain epäiltäisiinkin.

"Mutta, hyvä herra", sanoin minä, "sallikaa minun tehdä vain yksi kysymys älkääkä minua senvuoksi herjatko, pyydän; sillä minä en tarkoita mitään puutteellisesti kunnioittavaa: jos olen tehnyt väärin, miksei minua jätetä taloudenhoitajattarenne tutkittavaksi ja häädettäväksi, kuten on tapahtunut muille tytöille? Ja jos Jane, Rachel tai Hanna rikkoisivat, alentuisiko armollinen herra ottamaan heitä huomioonsa? Ja miksi niin alennutte minun tähteni? Sanokaahan, herra, ellen ole ollut muita pahempi, niin miksi minun on kärsittävä enemmän kuin muiden? Miksei minua ajeta talosta enemmittä mutkitta? Sillä minä en tosiaan ole kyllin tärkeä, jotta isäntäni alentuu minusta välittämään ja vihastuu minunlaiseni olennon tähden."

"Kuuletteko, rouva Jervis", huusi hän jälleen, "kuinka nenäkkäästi tuo hävytön suupaltti minua kuulustelee? Ka, julkimus", sanoi hän, "eikö hyvä äitini toivonut, että pitäisin sinusta huolta? Ja eikö sinua aina ole kohdeltu tavallista palkollista parempana? Siitäkö sinä kiittämättömyydessäsi minua moitit?"

Mutisin jotakin itsekseni, ja hän vannoi tahtovansa sen kuulla. Pyysin päästä sanojani ääneen lausumasta, mutta hän vaati sitä. "No hyvä", virkoin, "jos teidän arvoisuutenne täytyy tietää, minä sanoin, ettei hyvä emäntäni toivonut huolenpitonne ulottuvan huvimajaan eikä hänen pukuhuoneeseensa".

Niin, tämä oli jokseenkin röyhkeätä, sanonette. — Ja hän suuttui niin kovin, että minun täytyi puikkia tieheni; rouva Jervis sanoi olleenkin onnellista, että pääsin livistämään.

No, mikä siis paneekaan hänet noin ärsyttelemään? Se vastaukseni kyllä melkein surettaa minua; mutta joka tapauksessa olisin iloinen päästessäni heti pois. Sillä minä alan käydä yhä pelokkaammaksi.

Juuri nyt herra Jonathan lähetti minulle nämä rivit (hyväinen aika, mitä minun on tehtävä?):

RAKAS PAMELA-NEITO,

Ole varuillasi; sillä Rachel kuuli isäntäni lausuvan rouva Jervisille, joka hänen luullakseen puolusteli sinua: 'Älkää sanoko enempää, rouva Jervis, sillä jumaliste, minä otan hänet.' Polta tämä heti.

Oi, rukoilkaa tytär-poloisenne edestä! Rouva Jervis kutsui minua makuulle, sillä kello on yli yksitoista, ja kylläpä hän saa tästä kuulla; sillä kaikki oli hänen syytänsä, vaikkei hän tarkoittanut pahaa. Mutta minä olen ollut ja olen vieläkin kovin kiihtyneenä, ja kaiketi hän sanoo, että olen ollut perin suulaskin.

Oi, rakas isä ja äiti, mahti ja rikkaus eivät koskaan tarvitse asianajajia! Mutta tuo köyhä säätyläisnainen ei voi elää ilman häntä, ja herra on ollut hänelle kovin ystävällinen. — Hyvää yötä siis! Kenties lähetän tämän aamulla, mutta saattaa jäädä lähettämättäkin, minkävuoksi en lopeta, vaikken voi kyllin usein toistaa (joskin teen sen varsin pelokkaasti), että olen teidän kuuliaisin tyttärenne.

25. KIRJE.

RAKKAAT VANHEMMAT,

Oi, sallikaa minun uudistaa valitukseni ja sanoa: Koskaan ei ole ollut maailmassa niin onnetonta ihmislasta, eikä ketään ole niin raa'asti kohdeltu, kuin Pamela-rukkaa. Tosiaan, rakas isä ja äiti, sydämeni on aivan murtunut! En osaa kirjoittaa niinkuin minun pitäisi, enkä voi olla kirjoittamattakaan: kellepä muille paitsi teille voin kertoa surujani, jotta sydän-poloiseni ei pakahtuisi? Häijy, häijy mies! Minulla ei riitä kärsivällisyyttä häntä ajatellessani! Mutta älkää sentään säikähtykö, sillä minä toivon olevani hyveellinen! — Mikäli pääni ja käteni sallii, kerron teille kaikki. Eikö ole mitään konstaapelia tai kunnanvanhinta, joka veisi minut pois tästä talosta? Olen varma, että voin hyvällä omallatunnolla syyttää isäntääni väkivaltaisuudesta: mutta voi! hän on mahtavampi kuin mikään konstaapeli, hän itse on rauhantuomari. Pelastettakoon minut sellaisen tuomarin käsistä! — Mutta toivoakseni Jumala kaikkivaltias vielä kerran suo minulle oikeutta; sillä hän tuntee sydämeni vilpittömyyden!

John lähti teille päin tänä aamuna; mutta olin liian sekaannuksissa lähettääkseni kirjeeni hänellä, enkä ole nähnyt ketään muuta kuin rouva Jervisin ja Rachelin sekä erään, jonka näkemistä kammon ja jonka en soisi myöskään itseäni näkevän. Muuten minulle onkin perin vastenmielistä nykyisin tavata ketään. Merkillisiä asioita minulla on teille kerrottavana, jotka tapahtuivat sitten eilis-illan. Kunnon herra Jonathanin kirje ja isäntäni tylyys saivat minut kovin kiihdyksiin; mutta en tahdo pitää teitä jännityksessä.

Menin rouva Jervisin huoneeseen; ja voi kauheata! isäntäni, tuo kurja mies, oli piiloutuneena hänen pukukomeroonsa, missä hänellä on muutamia kirjoja, lipasto ja muuta sellaista. En voinut sellaista aavistaa, vaikka tähän yöhön asti aina oli ollut tapani vilkaista tuohon kammioon ja toiseenkin huonekomeroon sekä sängyn alle aina siitä pitäin, kun hän teki tuon kepposensa kesämajassa; mutten koskaan ollut mitään löytänyt. Senvuoksi en sitä nyt tehnytkään, koska olin päättänyt vihoitella rouva Jervisille päivän tapahtuman johdosta enkä siis tullut muuta ajatelleeksi.

Minä istahdin vuoteen toiselle syrjälle ja hän toiselle. Aloimme riisuutua, mutta hän oli lähemmällä puolella tuota kurjaa komeroa, missä maailman ilkein sydän oli kätkettynä. "Kah, Pamela", virkkoi rouva Jervis, "sinä et tahdo minulle puhua! Huomaan sinun olevan minulle vihoissasi." — "Niin, rouva Jervis", vastasin, "hiukan kyllä; turhaa olisi sitä kieltää. Näettehän, mitä olen kärsinyt, kun pakoititte minut isäntäni puheille: teidän ikäisenne ja niin kokeneen naisen täytyi toki tietää, ettei minun sopinut itseni tähden eikä kunnioituksesta herraa kohtaan olla olevinani joku muu."

"Mutta", sanoi hän, "kuka olisi arvannut, että asia niin päin kääntyi?"

"Ah", lausuin minä, aavistamatta kuka minua kuunteli, "Lucifer on aina valmis edistämään työtänsä ja avustamaan sen tekijöitä. Näittehän kuinka herra käytti tilaisuutta hyväkseen olematta minua tuntevinaan, voidakseen käyttäytyä minua kohtaan vapaasti sekä toruakseen minua ja kovistellakseen sitte kun suvaitsi minut tuntea. Ja vielä tekin huusitte: 'hyi, hyi, Pamela!' — se viilsi sydäntäni."

"Luuletko, rakas lapsi", virkkoi hän, "että minä tahdoin häntä rohkaista? En ole koskaan ennen sinulle niin sanonut; mutta koska sinä pakoitat minut siihen, täytyy minun mainita, että siitä asti kun kysyit neuvoani, olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänet luopumaan häijyistä aikeistaan; ja hän antoikin kauniita lupauksia; mutta sanoakseni kaiken yhdellä sanalla, hän on sinuun hullaantunut, ja alan käsittää, ettei hän itse sille mitään voi."

Onneksi en maininnut mitään herra Jonathanin kirjelapusta. Aloin epäillä koko maailmaa, mutta sanoin rouva Jervisiä koetellakseni: "No, mitä sitte neuvoisitte minun tekemään? Nyt hän nähkääs haluaa toimittaa minut lady Daversin palvelukseen."

"Ka, kerron sinulle avomielisesti, rakas Pamelani", vastasi hän, "ja luotan siihen, että järkevästi pidät puheeni salassa: hänen arvoisuutensa on usein toivonut minun kehoittavan sinua pyytämään häneltä, että saisit jäädä…"

"Sallikaa minun keskeyttää, rouva Jervis", lausuin minä; "tahdon ilmoittaa teille, miksen voisi sellaista ajatellakaan. Se ei johdu sydämeni ylpeydestä, vaan viattomuuteni tunto sitä vaatii. Sillä millaisiksi täytyykään tapahtumat käsittää? Isäntänihän on käyttäytynyt minua kohtaan kovin karkeasti, kerran ja kahdesti. Te sanotte, ettei hän voi sitä auttaa ja että hän on siitä pahoillaan. Hän on sanonut minut irti palveluksestaan ja kohtelee minua perin tylysti. Kenties hän tahtoo peloittaa minua alistumaan tarkoituksiinsa, hän kun otaksuu, että mielelläni jäisin — kuten tosiaan jäisinkin, jos tuntisin olevani turvassa; sillä minä rakastan teitä ja kaikkea talonväkeä sekä pitäisin häntä itseänsä arvossa, jos hän käyttäytyisi kuin isännän tulee. Mutta koska tiedän hänen tarkoituksensa ja hän myöntää, ettei voi itseänsä hillitä, olisiko minun pitänyt pyytää tännejäämistäni, tietäen että hän hätyyttäisi minua uudestaan? Sillä te voitte minulle vakuuttaa ainoastaan sen, että hän ei käyttäisi väkivaltaa, jotenka minä, heikko tyttö-rukka, jäisin oman voimani varaan! Eikö se niin sanoakseni olisi samaa kuin sallia hänen saattaa minut kiusaukseen ja rohkaista häntä jatkamaan häijyjä elkeitänsä! — Kuinka, rouva Jervis, siis voisin näin ollen pyytää tai toivoa jäämistäni?"

"Sinä puhut hyvin, rakas lapseni", sanoi hän; "ja arvostelet asioita oikeammin ja järkevämmin kuin sinun ikäiseltäsi odottaisi; ja ottaen huomioon kaikki nuo näkökohdat sekä sen, mitä kuulin tänään poisjuostuasi — iloinen olenkin, että menit, — en voi kehoittaa sinua jäämään. Olisin mielissäni — ja sitä en koskaan luullut voivani sanoa — että jo olisit isäsi luona; sillä jos lady Davers haluaa ottaa sinut, hän voi yhtä hyvin saada sinut sieltä kuin täältäkin."

"Nyt puhutte hyvin, rakas rouva Jervis!" kiitin minä. "Jumala siunatkoon teitä tästä kovin ahdistetulle neitsytrukalle antamastanne hyvästä neuvosta! Mutta kertokaahan, mitä hän sanoi sitte kun olin lähtenyt?"

"Niin", virkkoi rouva Jervis, "hän oli sinulle kovin vihainen".

"Mutta hän tahtoi sen kuulla!" huomautin minä. "Kaiketi olin hiukan röyhkeä, mutta hän ärsytti minut siihen. Ja ellei kunniani olisi ollut kysymyksessä, en suinkaan olisi ollut niin nenäkäs. Sitäpaitsi, rouva Jervis, se oli mielestäni totta; ellei hän halua kuulla kesämajasta ja pukuhuoneesta, miksei hän häpeä jatkaa samoja mielitekojaan?"

"Mutta", muistutti taloudenhoitajatar, "kun olit mutissut sen vain itseksesi, olisithan voinut lausua hänelle jotakin muuta".

"Minä nähkääs en osaa tahallani valehdella, siinä kaikki. Mutta huomaan teidän nyt lakkaavan häntä puolustelemasta ja ajattelevan, että täällä viipyminen on vaarallista. Taivas teitä palkitkoon! Kunpa olisin etäällä tästä talosta, vaikkapa sitten liejuisen ojan pohjalla Englannin autioimmalla kedolla."

"Niin", lausui hän, "on hyödytöntä kerrata sinulle kaikkia hänen sanojansa, mutta hän lausui kylliksi herättääkseen minussa pelon, ettet ole täällä niin turvallisena kuin toivoisin; ja vakuutan sinulle, Pamela, en ihmettelekään, että hän sinua rakastaa, sillä imartelematta sanoen sinä olet hurmaava tyttö! En ole eläissäni nähnyt sinua suloisempana kuin tuossa uudessa puvussasi. Ja sitten se oli aika yllätys meille kaikille! Luulen tosiaan, että vaarasi osaksi johtuu siitä herttaisesta asusta, missä ilmestyit eteemme."

"Siinä tapauksessa", virkoin minä, "tahtoisin paiskata vaatteet tuleen: en odottanut niiden tekevän mitään vaikutusta, tai jos odotinkin, niin odotin aivan päinvastaista. — Hst! ettekö kuullut jotakin liikkuvan tuolla komerossa?"

"Ei, tuhma tyttö", sanoi hän; "sinä aina säpsähtelet".

"Mutta", intin minä, "luulin kuulleeni jonkun rasahduksen".

"Mahdollista", sanoi hän, "kissa on saattanut päästä sinne; mutta minä en kuule mitään".

Heristin korviani, mutta hän sanoi: "No, tyttöseni, riennäpäs makuulle. Katso, onko ovi lukossa." Tein niin ja aioin kurkistaa komeroon; mutta kun en sieltä enää mitään kuullut, pidin sitä tarpeettomana, palasin istumaan vuoteen laidalle ja jatkoin riisuutumistani. Rouva Jervis, joka nyt oli jo riisuutuneena, meni vuoteeseen ja käski minun kiirehtiä, koska häntä jo nukutti.

En tiedä, mistä se johtui, mutta sydämessäni tunsin pahoja aavistuksia: herra Jonathanin kirje sen lisäksi, mitä rouva Jervis oli kertonut, riitti kylläkin tuon levottomuuteni aiheeksi. Riisuin kureliivini ja sukkani ja kaikki vaatteeni alushametta myöten. Sitte kuulin komerosta jälleen rahinaa. — Taivas meitä varjelkoon! Ennen kuin luen iltarukoukseni täytyy minun vilkaista tuonne. — Ja niin minä menin sinne hatarassa puvussani, mutta voi kauheata! Ulos hyökkäsi isäntäni kallisarvoisessa silkkisessä hopealla kirjaillussa aamunutussa.

Minä kiljahdin ja juoksin vuoteeseeni; myöskin rouva Jervis parkaisi. Hänen arvoisuutensa sanoi: "En tee teille mitään pahaa, jos herkeätte tuosta melusta; mutta muutoin saatte syyttää itseänne."

Hän astui heti vuoteen luo (sillä minä olin ryöminyt siihen rouva Jervisin viereen nuttu ylläni ja kengät jalassa) ja ottaen minut syliinsä virkkoi: "Rouva Jervis, nouskaahan toki ja menkää ylikertaan estämään palvelustytöt tulemasta tähän hälinään. Minä en tee tälle kapinoitsijalle mitään pahaa."

"Säälikää minua Jumalan tähden, rouva Jervis!" pyysin minä. "Ellei minua ole kavallettu, älkää jättäkö minua; ja minä rukoilen teitä herättämään koko talon."

"Ei", vakuutti rouva Jervis, "minä en hievahda paikaltani, karitsaiseni; en jätä sinua. Te kummastutatte minut, herra", puhui hän tarttuen ystävällisesti kiinni nutustani ja kietaisten käsivartensa vyötäisilleni. "Te ette saa loukata tätä viatonta", jatkoi hän; "sillä minä puolustan häntä henkenikin kaupalla. Eikö ole maailmassa", hän lisäsi, "kyllältä riettaita tyttöjä teidän viheliäisiin tarkoituksiinne, kun teidän täytyy hätyyttää tällaista karitsaa?"

Isäntä oli vimmatun vihainen ja lupasi heittää rouva Jervisin ikkunasta ulos ja häätää hänet talostaan seuraavana aamuna. "Sitä teidän ei ole tarvis, armollinen herra", sanoi tämä; "sillä minä en tahdo tänne jäädä. Jumala varjelkoon Pamela-rukkaani huomiseen asti, ja sitten me molemmat lähdemme yhdessä."

Isäntäni sanoi: "Salli minun vain väitellä pari sanaa kanssasi, Pamela." — "Älä, Pamela", varoitti rouva Jervis, "älä kuuntele ainoatakaan sanaa, ellei hän lähde vuoteen luota ja mene toiselle puolen huonetta". — "Niin, vieläpä huoneesta ulos", tiukkasin minä; "puhukaa huomenna, jos teillä on jotakin sanottavaa!"

Minä tunsin hänen kätensä povessani, ja niin pian kun pelolta tulin tolkulleni olin valmis kuolemaan; minä huokasin, parahdin ja menin tainnuksiin. Ja yhä hänen käsivartensa olivat kaulassani; rouva Jervis piteli jalkojani ja nuttuani. Minä uin kylmässä kastemaisessa hiessä. "Pamela! Pamela!" kertoo rouva Jervis huutaneensa. "Oi!" ja sitten hän taas kirkaisi, "Pamela-rukkani on varmaan kuollut!" Ja sitä minä jonkun aikaa olinkin; sillä minä en tiennyt enää mistään, kohtaus seurasi kohtausta, kunnes noin kolmea tuntia myöhemmin huomasin olevani vuoteessa ja näin rouva Jervisin istumassa viittaansa kääriytyneenä toisella puolen ja Rachelin toisella; mutta isäntääni ei näkynyt, sillä se jumalaton mies oli lähtenyt. Olin niin ylen iloinen, että itse tuskin saatoin sitä uskoa. Ensi sanoikseni lausuin: "Rouva Jervis — neitsyt Rachel, voinko olla varma, että te siinä olette? Sanokaa minulle, voinko? — Missä olen ollut?"

"Hiljaa, rakas lapsi", tyynnytti rouva Jervis; "sinulla on ollut setki toisensa perään. En ole ikänä nähnyt ketään niin kauheassa tilassa!"

Tästä päätin, ettei Rachel tiennyt asiasta mitään; ja häijy isäntäni näkyi livahtaneen pois, kun rouva Jervis pyörtyessäni oli alkanut jälleen huutaa; ja ikäänkuin parkumisen hälyttämänä omasta kamaristaan tullen hän oli mennyt palvelijatarten huoneeseen — missä nämä melun kuullessaan vapisivat uskaltamatta liikahtaa — ja käskenyt heidän rientää alas katsomaan, mikä rouva Jervisiä ja minua vaivasi. Hän varoitti taloudenhoitajatarta ja lupasi antaa tälle anteeksi, mitä hän oli sanonut ja tehnyt, jos pitäisi asian salassa. Palvelijattaret tulivat siis alas meidän luoksemme, mutta minun vähän toinnuttuani kaikki palasivat ylikertaan, paitsi Rachel, joka jäi valvomaan vuoteeni ääreen rouva Jervisin seuraksi. Luullakseni he kaikin arvaavat, että asia on varsin paha, vaikka eivät tohdi mitään hiiskua.

Ajatellessani vaaraani ja niitä vapauksia, mitä hän todella itselleen otti, vaikka rouva Jervis luullakseni pelasti minut pahemmasta, kuten hän sanoo tehneensäkin (mutta mitäpä minä tiedän, joka olin tainnuksissa ja tolkuttomana?), tulen melkein hulluksi.

Ensin pelkäsin rouva Jervisiä, mutta nyt olen täysin vakuutettu hänen hyvyydestään ja kunnollisuudestaan, ja ilman häntä olisin joutunut hukkaan; tapaus koskee häneen kovin. Miten olisi minun käynyt, jos hän olisi poistunut huoneesta palvelustyttöjä rauhoittamaan, kuten isäntäni käski? Herra olisi varmaan sulkenut hänet ulos, ja silloin voi minua onnetonta! Kuinka olisi käynyt Pamela-parallenne?

Minun täytyy hiukan pysähtyä; silmäni kirvelevät ja päätäni pakottaa. Tämä oli kauhea koettelemus! Tämä oli pahin kaikesta! Oi, kunpa jo pääsisin tuon hirveän häijyn miehen vallasta! Rukoilkaa ahdistuksessa olevan tyttärenne puolesta.

26. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Nousin vasta kello kymmeneltä, ja koko huonekunta oli huolissaan ja lausui toivomuksiansa minun suhteeni, ja tehtiin lukemattomia kysymyksiä voinnistani. Häijy isäntäni oli aikaisin aamulla lähtenyt metsästämään! mutta oli ilmoittanut palaavansa murkinalle. Ja niin hän palasikin. Hän tuli meidän huoneeseemme yhdentoista tienoilla, eikä hänellä mielestään ollut syytä katumisiin, sillä olihan hän isäntämme, ja sen vuoksi hän alussa näyttäytyi hyvin vihaisena. Tunsin suurta järkkymystä hänen astuessaan huoneeseen, viskasin esiliinan pääni yli ja puhkesin itkemään kuin olisi sydämeni ollut pakahtumaisillaan.

"Rouva Jervis", sanoi hän, "koska minä tunnen teidät ja te minut niin hyvin, en tiedä, kuinka tästäpuoleen saamme eletyksi samassa talossa".

"Teidän arvoisuutenne", vastasi taloudenhoitajatar, "otan itselleni vapauden sanoa, mikä mielestäni on parasta meille molemmille. Olen kovasti pahoillani, että yritittekään tehdä mitään pahaa tälle tyttö-rukalle ja päällepäätteeksi minun huoneessani, ja pitäisin itseäni osallisena pahuuteen, ellen siitä mitään välittäisi. Vaikka turmioni voi siitä olla seurauksena, en halua jäädä, vaan pyydän teitä sallimaan Pamela-poloisen ja minun yhdessä lähteä."

"Hyvin kernaasti", sanoi isäntä, "mitä pikemmin, sitä parempi". Rouva Jervis puhkesi itkuun. "Huomaan", jatkoi toinen, "että tämä tyttö on saanut koko talonväen liittolaisikseen minua vastaan".

"Viattomuudellaan hän sen meiltä kaikilta ansaitsee", virkkoi taloudenhoitajatar hyvin ystävällisesti, "enkä koskaan olisi voinut aavistaa rakkaan hyvän emäntä-vainaani pojan siihen määrin unohtavan kunniansa, että yrittäisi tuhota hyveen, jota hänen tulisi suojella".

"Ei siitä sen enempää, rouva Jervis", tiuskaisi hän, "en sitä siedä. Mitä Pamelaan tulee, hänellä on onnellinen luontumus saamaan kohtauksia milloin vaan haluaa. Mutta teidän kummankin kirottu parkuna se sai minut unohtamaan itseni. En aikonut tehdä hänelle mitään pahaa, kuten teille molemmille sanoin, jos olisitte lakanneet ulvomasta: enkä mitään pahaa tehnytkään muille kuin itselleni; sillä minä häristin parven vaapsahaisia pesästään korvilleni ja ne ovat hyvinkin saattaneet pistää maineeni kuoliaaksi."

"Teidän arvoisuutenne", sanoi rouva Jervis, "sitte pyydän, että herra Longman saa järjestää tilini, ja minä lähden talosta niin pian kun voin. Mitä Pamelaan tulee, niin hänellä on toivoakseni vapaus lähteä ensi torstaina, niinkuin hän aikoo?"

Minä istuin ääneti, sillä minä en voinut puhua enkä katsahtaa ylös, hänen läsnäolonsa kun sai minut kokonaan ymmälle; mutta olin pahalla mielellä kuullessani onnettomuudeksi aiheuttaneeni rouva Jervisin palkanmenetyksen, ja toivon että asia vielä korjautuu.

"Niin", sanoi hän, "järjestäköön herra Longman tilinne niin pian kuin tahdotte; ja rouva Jewkes" (hänen taloudenhoitajattarensa Lincolnshiressä) "saa tulla teidän tilallenne, eikä hän suinkaan ole vähemmän tottelevainen kuin te olette ollut".

Rouva Jervis vastasi: "Tähän asti en koskaan ole ollut teille tottelematon, ja sallikaa minun sanoa teidän arvoisuudellenne, että jos tietäisitte mitä maineenne ja kunnianne vaatii…"

"Ei enää, ei enää", keskeytti hän, "noita vanhentuneita puheenaiheita. Olen ollut teille ystävä; pidän teitä aina arvossa, vaikkette ole vartioinut salaisuuksiani niin uskollisesti kuin olisin voinut toivoa, ja vaikka olette paljastanut minut tälle tytölle ja saattanut hänet pelkäämään minua enemmän kuin hänellä oli syytä."

"Ka, hyvä herra", sanoi rouva Jervis, "sen jälkeen, mitä tapahtui eilen ja viime yönä, menin mielestäni pikemmin liian pitkälle teidän ohjeittenne hyväksi kuin päinvastoin. Olisin ansainnut jokaisen moitteet viheliäisimpänä olentona, jos olisin voinut ryhtyä teidän laittomia yrityksiänne avustamaan."

"Yhä te, rouva Jervis, yhä te kohdistatte sananne minuun ja syytätte minua luulotelluista rikoksista. Mitä pahaa sitten olen tälle tytölle tehnyt? En tahdo kuulla tuota, sen teille vakuutan. Mutta kunnioituksesta äitiäni kohtaan haluan sentään erota teistä sovinnossa; vaikka teidän molempain pitäisi miettiä vapaapuheisuuttanne minun suhteeni, josta olisin suuttunut paljoa enemmänkin, jollen olisi tietoinen siitä, ettei minun olisi sopinut pujahtaa teidän huonekomeroonne, missä saatoin odottaa kuulevani paljon hävyttömyyttä teidän keskustelussanne."

"No niin, herra", esitti taloudenhoitajatar, "toivoakseni ei teillä ole mitään sitä vastaan, että Pamela lähtee torstaina?"

"Te olette kovin levoton Pamelasta", sanoi hän siihen; "mutta en minä hänestä välitä, — lähteköön milloin vaan haluaa: hän on pahankurinen tyttö ja on tuottanut itselleen kaiken tämän vaivan ja minulle enemmän kiusaa kuin hänellä on voinut olla minun tähteni. Mutta olen sen voittanut enkä enää koskaan välitä hänestä. — Minulle on tehty ehdotus", hän lisäsi, "senjälkeen kun olin ulkona tänä aamuna, ja melkeinpä olen varma, että otan sen varteen. Toivon siis ainoastaan, että sitä, mikä on tapahtunut, käsitellään hienotuntoisesti ja varovasti. Ja nyt on kaikki minun ja Pamelan välillä lopussa, sen vakuutan."

Panin käteni esiliinani alla ristiin ylen iloisena tämän kuullessani, vaikka olinkin pian lähdössä pois. Sillä vaikka hän on ollutkin minulle paha, toivon hänelle kaikesta sydämestäni menestystä hyvän vanhan emäntäni tähden.

"No, Pamela", lausui hän, "sinun ei nyt tarvitse peljätä, minua puhutellessasi. Sano minulle: miksi kohotit kätesi ylös?" Kun en virkkanut mitään, hän jatkoi: "Jos sinulle on mieluista mitä haastoin, anna minulle kätesi sen vakuutukseksi." Minä pistin käteni esille esiliinani takaa, sillä minä en voinut hänelle puhua, ja hän tarttui siihen ja puristi sitä, mutta ei niin kovaa kuin eilen käsivarttani. "Miksi se pikku hupakko peittää kasvonsa?" kysyi hän; "vedä esiliinasi pois ja anna minun nähdä kasvonilmeesi viimeöisen vapaan puhuttelusi jälkeen. Eipä ihme, että häpeilet katsella minua. Sinä tiedät, että arvostelit minua kovin vapaasti."

En voinut kestää tätä karkeata herjausta, jollaiseksi sen käsitin ottaen huomioon hänen käytöksensä minua kohtaan. Niinpä puhkesin puhumaan: "Oi kuinka erilainen mieli sinun luontokappaleillasi on, hyvä Jumala! Kuinka toiset painuvat alas viattomuudessaan toisten ylvästellessä rikollisuudessansa!"

Näin lausuen menin portaita ylös kammiooni ja kirjoitin tämän. Sillä vaikka hänen ärsyttelynsä kiusasi minua, olin kuitenkin mielissäni, kun kuulin, että hän aikoi avioliittoon ja että hänen häijyt elkeensä minuun nähden niin onnellisesti raukesivat. Tämä sai minut tuntemaan hiukan huojennusta sielussani. Toivon suoriutuneeni pahimmasta; tai muutoin ottaa perin kovalle. Enkä kuitenkaan voi tuntea täyttä levollisuutta ennen kuin olen teidän luonanne: sillä minusta näyttää sittenkin, että hänen katumuksensa ja parannuksensa ovat tavattoman äkillisiä. Mutta jumalallinen armo ei ole ajan pituudesta riippuvainen ja on saattanut, kuten toivon, iskeä hänen sydämeensä yhtäkkiä hänen minulle poloiselle osoittamiensa loukkausten tähden! Mutta en tahdo olla liian varmanakaan.

Tilaisuuden saadessani lähetän teille nyt tämän, minkä tiedän murehduttavan teitä sydämenne syvimpään. Mutta toivoakseni tuon ensi riimusteluni itse; ja siis lopetan nyt, vaikka puolittain murtunein sydämin, ollen alati kuuliainen tyttärenne.

27. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Olen iloinen, että pyysin teitä olemaan tulematta minua vastaan, ja John sanoo, että te ette tulekaan; sillä hän oli teille vakuuttanut että minä kyllä pääsen joko jonkun palvelustoverini takana hevosen selässä tai lampuoti Nicholin välityksellä. Mutta mitä hänen teille mainitsemiinsa vaunuihin tulee, en varmaankaan voi odottaa sellaista suosiota; enkä siitä välittäisikään, koska se näyttäisi minun säädylleni sopimattomalta komeudelta. Mutta lampuoti Bradyllä kuuluu olevan yhden hevosen vedettävät kääsit, ja toivomme hänen kyllä ne lainaavan tai vuokraavan. Tosin alkavat rahani käydä vähiin tekemieni ostoksien jälkeen. Mutta siitä en huoli täällä mainita, vaikka varmaan saisin mitä tahtoisin, — rouva Jervisiltä, herra Jonathanilta tai herra Longmanilta. Mutta kuinka sen kykenisin maksamaan, sanoisitte silloin, enkä muutenkaan halua velkaantua.

Pääsyy, miksi iloitsen, ettette tule minua vastaan, on kuitenkin saapumiseni epätietoisuus; sillä näyttää siltä, että minun on viivyttävä vielä toinen viikko, mutta toivon varmasti pääseväni lähtemään torstaista viikon päästä. Rouva Jervis rukka näetten sanoo lähtevänsä samalla kertaa, eikä hän tule aikaisemmin matkavalmiiksi.

Oi, jospa jo olisin turvassa teidän luonanne! — vaikka isäntäni onkin minulle hyvin säyseä nykyisin, eikä niin yrmeä kuin ennemmin. Ja kuitenkin hän on yhtä kiusallinen toisella tavoin, kuten saatte kuulla. Sillä eilen hän tuotatti itselleen kallisarvoisen vaatekerran, jota nimitetään syntymäpäivä-puvuksi; hän aikoo nimittäin matkustaa Lontooseen ensi syntymäpäiville, käydäkseen hovissa, ja väki täällä otaksuu, että hänestä tehdään loordi. Toivon että tekisivät hänestä kunnon miehen, jollaisena häntä aina on pidetty — vaikka hän minulle onnettomalle ei ole sellaiseksi osoittautunut!

Niin, kuten sanoin, hänelle lähetettiin nuo pukineet kotiin, ja hän koetti niitä ylleen. Ja ennen kuin hän riisui ne jälleen hän kutsutti minut vierashuoneeseen, missä ketään muita ei ollut hänen kanssaan. "Pamela", virkkoi hän, "sinä olet niin sievä ja viehättävä omassa asussasi" (ah, enpä sitä tiennyt!) "että sinun on oltava meidän pukumme arvostelijana. Miten ovat nämä vaatteet tehdyt? Sopivatko ne minulle?"

"Minä en ole mikään arvostelija, armollinen herra", sanoin, "mutta mielestäni ne ovat hyvin komeat".

Hänen liivinsä olivat hopeanauhalla päärmätyt, ja hän näytti perin ylväältä. Mutta hänen viime tekosestaan olen tullut kovin vakavaksi enkä voinut häntä kohteliaasti onnitella. Hän sanoi: "Mikset sinä käytä tavallisia pukineitasi? — Tosin näyttää kaikki mielestäni sievältä sinun ylläsi" (minä käyn nimittäin yhä uusissa vaatteissani).

Sanoin hänelle: "Minulla ei ole muita pukineita kuin nämä, joita voisin nimittää omikseni: eikä ole väliä, millaisissa vaatteissa minunlaiseni käy."

"Kah", sanoi hän, "sinä näytät kovin totiselta, Pamela. Huomaan, että osaat kantaa kaunaa."

"Kyllä sitäkin, hyvä herra", vastasin minä, "jos asianhaarat niin vaativat!"

"Kah", toisti hän, "silmäsi punoittavat aina, niin minusta näyttää. Etkö ole hupsu, kun lasket äskeisen vapaan käyttäytymiseni niin kovin sydämellesi? Varmasti sinä ja se hupakko rouva Jervis säikähdytitte minut kauhealla kirkumisellanne yhtä paljon kuin minä saatoin säikähdyttää teitä."

"Se olikin meille ainoana hyvityksenä", sanoin minä, "ja jos te noin pelkäsitte omien palkollistenne saavan tietää yrityksistänne poloista arvotonta olentoa kohtaan, joka täällä viipyessäni olen suojeluksessanne, epäilemättä teidän arvoisuutenne tulisi vielä enemmän kavahtaa kaikkivaltiasta Jumalaa, jonka kasvojen edessä kaikki seisomme, mitä ikinä elämässämme teemmekin, ja jolle suurimpain yhtä hyvin kuin pienimpäinkin on vastattava töistänsä, ajatelkoot mitä tahansa."

Hän tarttui käteeni hyväluontoisen ilkkuvaan tapaan ja lausui: "Hyvin sinä saarnaat, kaunis papittareni! Kun kappalaiseni Lincolnshiressä kuolee, puetan sinut kauhtanaan ja messupaitaan, niin täytät hyvin hänen paikkansa."

"Toivon", sanoin minä hiukan närkästyneenä hänen ivailustaan, "että teidän arvoisuutenne omatunto saarnaisi teille, jolloin ette tarvitsisi mitään muuta kappalaista".

"Riittää, riittää, Pamela", hillitsi hän, "lopeta jo tuo muoditon jaarittelusi. En kutsunut sinua niin paljon senvuoksi, että lausuisit mielipiteesi uudesta puvustani, kuin ilmoittaakseni sinulle, että olet tervetullut jäämään, koska rouva Jervis haluaa sitä, kunnes hän itse lähtee."

"Tervetullut!" toistin minä. "Minä riemuitsen, kun olen tästä talosta lähtenyt!"

"Hm", virkahti hän, "sinä olet kiittämätön kappale; mutta minusta on sääli, että noine valkoisine hienoine käsinesi ja kun hipiäsikin on noin hurmaavan hieno" (niin hän sitä nimitti tarttuen käteeni) "palaisit raskaaseen työhön, kuten sinun täytyy, jos lähdet isäsi luo. Senvuoksi neuvoisin rouva Jervisiä vuokraamaan huoneuston Lontoosta ja ottamaan meitä parlamentin jäseniä asumaan, jahka lähdemme pääkaupunkiin; ja sellainen sievä tytär, jona sinä voisit esiintyä, täyttäisi kyllä aina hänen huoneustonsa, ja hän ansaitsisi melkoisesti rahaa."

Hänen raaka leikkinsä suututti minua kovin; mutta kun jo muutoinkin olin itkuun purskahtamaisillani, syöksyivät kyyneleet silmistäni, ja yrittäen turhaan irroittaa kättäni hänen puristuksestaan lausuin: "En voi parempaa odottaakaan: teidän käytöksenne minua kohtaan, herra, on ollut juuri tuon puheenne mukaista; niin, minä sanon sen, vaikka tulisitte kuinka vihaiseksi."

"Minäkö vihaiseksi, Pamela! Ehei, siitä kaikesta olen päässyt", vakuutti hän; "ja koska sinä kerran olet lähtemässä, katselen sinua nyt rouva Jervisin vieraana niin kauvan kun te kaksi viivytte, enkä palkollisenani, joten voit lausua mitä tahdot. Mutta sanonpa sinulle, Pamela, miksi sinun ei tarvitse tästä seikasta niin ylväästi loukkaantua! Sinulla on varsin romantillinen taipumus hyveellisyyteen ja niin edespäin. Enkä epäilekään, että siinä yhä pysyt ja ettei kukaan voi sinua suostutella. Mutta tyttöseni" (ilkkuen hän sen sanoi), "ajattelehan toki, mikä oivallinen tilaisuus sinulla silloin olisi saada kerrottavaksesi joka päivä uusi tarina kelpo Jervis-äidille ja millaisia aiheita kirjeiden kirjoitteluun vanhemmillesi, ja mitä sieviä nuhdesaarnoja voisit pitää nuorille herrasmiehille. Kautta kaiken! Minusta se olisi parasta, mitä sinä ja hän voisitte tehdä."

"Teette kauniisti, hyvä herra", vastasin minä, "kohdistaessanne sukkeluutenne minunlaiseeni tyttö-rukkaan; mutta sallikaa minun sanoa, että jos ette olisi rikas ja mahtava ja minä köyhä ja alhainen, niin ette minua tuolla tavoin solvaisi. Suokaa minun kysyä teiltä: sopiiko tämä mielestänne noiden komeiden vaatteiden kantajalle ja isännän asemalle?"

"Miksikä olet niin tosissasi, sievä Pamelani", sanoi hän, "minkätähden niin vakavana?"

Tässä hän tahtoi suudella minua; mutta sydämeni oli täynnä, ja minä vastasin: "Jättäkää minut rauhaan, minä sanon teille, että vaikka olisitte kuningas, niin herjatessanne minua, niinkuin olette tehnyt, olette unohtanut käyttäytyä herrasmiehen tavalla. Enkä minä tahdo viipyä tällaisen kohtelun alaisena: menen läheisimmän lampuodin luo odottaakseni siellä rouva Jervisiä, jos hänen täytyy muuttaa. Tietäkää, herra, että näine kurjine pehmeine käsineni mieluummin alennun keittiötyttöjenne halvimpiin toimiin kuin kuuntelen mokomia epähienoja, sivistyneen miehen arvolle sopimattomia vihjauksia."

"Olin hyvällä tuulella antaessani sinut tänne kutsua", puhui hän; "mutta on mahdotonta tuollaista julkeutta kauvemmin kestää: kuitenkin tahdon malttaa mieleni. Mutta kun olet täällä silmäini edessä, niin älähän toki tekeydy noin synkän vakavaksi: kah, tyttö, sinun tulisi jo oman ylpeytesi tunnosta sellaista välttää; sillä talonväki luulee sinun surevan lähtöäsi."

"Sitten, herra", sanoin minä, "koetan saada heidät vakuutetuiksi päinvastaisesta samoin kuin teidän arvoisuutennekin; sillä juuri siitä syystä tahdon yrittää olla iloisempi niin kauvan kun vielä viivyn".

"No", vastasi hän, "merkitsen tämän huomiooni ensimäisenä kertana, jolloin mikään antamani neuvo on sinuun jotakin vaikuttanut".

"Ja minä lisään", sanoin, "että se ansaitsee tulla merkillepannuksi ensimäisenä noudatettavaksi kelpaavana neuvona, minkä minulle viimeiseltä olette antanut".

"Toivoisin", virkkoi hän (melkein häpeän kirjoittaa, mitä se hävytön herrasmies lausui), "että olisit yhtä nopsa toisessa suhteessa kuin olet terävissä vastauksissasi". Ja hän nauroi. Minä riuhtaisin käteni irti ja tipsutin tieheni niin nopeaan kuin voin. Ah, ajattelin minä, naimisiin! Varmaan teidän tulisikin olla naimisissa, sillä näissä oloissa ei kenenkään siivon neitosen sovi elää talossanne.

Rakas isä ja äiti, hänestä tulee varmaan oikea huikentelija! Kuinka helppoa on luisua yhä loitommaksi pahalla polulla, kun kerran antaa alhaisille vaistoille valtaa!

Kuinka suuresti olisikaan emäntä-parkani surrut, jos olisi ollut tätä näkemässä! Mutta ehkä herra olisi käyttäytynyt paremmin silloin! Vaikka kuuluuhan hän sanoneen rouva Jervisille, että hän jo äitinsä eläessä minua tähtäili; ja hän aikoi joskus kertoa sen minullekin, sanoi hän hänelle! — Tässä saatte kuulla julkeutta! Epäilemättä täytyy maailmanlopun olla lähellä; sillä kaikki herrasmiehet täällä ovat kuulemma yhtä pahoja kuin hän. Ja näkyvätpä sellaisten esimerkkien hedelmätkin! Niinpä maajunkkari Martinin talossa Grovessa kuuluu viimeisten kolmen kuukauden ajalla syntyneen kolme lehtolasta: yhteen tapaukseen on hän itse syypää, toiseen hänen kuskinsa ja kolmanteen metsänvartija, eikä hän ole ketään heistä häätänyt. Ja mitenkä hän voisikaan, kun he vain seuraavat hänen omaa esimerkkiänsä? — Hän ja pari kolme muuta hänenlaistaan asuu täällä kymmenen penikulman piirissä meiltä; he seurustelevat ja käyvät metsästysretkillä uljaan isäntämme kanssa, enkä suinkaan luule heidän esimerkkinsä olevan hänelle hyväksi. Mutta taivas armahtakoon minua, sanon minä, ja lähettäköön minut pois tästä jumalattomasta talosta.

Mutta, rakas isä ja äiti, minkälaisia olentoja täytyykään niiden naisihmisten olla, jotka antautuvat sellaiseen pahuuteen? Ka, siitäpä johtuukin, että jokaista pidetään samanlaisena: ja, voi sentään! millaisessa maailmassa me elämmekään! Onhan miesten halujen vastustamista alettu pitää ihmeellisempänä kuin naisten suostumista. Tämä kaiketi tekee minusta sellaisen ynseäsilmän, nokkaviisaan ja hurnakan, ja kaikki vain senvuoksi etten todellisuudessa halua olla julkimus ja letukka.

Mutta olen suruissani näistä seikoista: en voi tietää, mitä keinoja ja sotajuonia miehet käyttävät päästäkseen häijyjen pyyteittensä perille; ja siksi ajattelen niin hyvää kuin voin niistä tärviölle joutuneista tyttöparoista ja säälin heitä. Sillä murheellisesta tarinastani ja vaaroista, jotka töin tuskin olen välttänyt, näette mitä vaikeuksia ne poloiset neitoset saavat kokea, joiden osana on mennä maailmalle palvelukseen, varsinkin sellaisiin taloihin, missä perheen päät eivät elä Herran nuhteessa eivätkä noudata Hänen viisaita käskyjänsä.

Näette, että olen tullut aivan vakavaksi ja totiseksi; ja se sopiikin kuuliaisen tyttärenne nykyiseen tilaan.

28. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

John sanoo teidän itkeneen lukiessanne viime kirjettäni, minkä hän teille toi. Olen pahoillani, että sallitte hänen sen nähdä; sillä kaikki he jo aavistelevat asiain todellista laitaa; eikä minulle ole suositukseksi, että minua on hätyytetty, vaikka kieltäytymiseni kylläkin. Mutta silti on mieleni raskas senvuoksi, että he jonkun meikäläisen tähden saavat aihetta ajatella isännästäni niin pahaa.

Rouva Jervis on järjestänyt tilinsä herra Longmanin kanssa ja jää paikkaansa. Olen siitä iloinen hänen itsensä ja isäntäni tähden; sillä tämä on hänelle hyvä herra, kuten tosiaan kaikille muillekin paitsi minulle raukalle; ja rouva Jervis taas hoitaa hänen talouttansa hyvin.

Herra Longman kuuluu ottaneen puhuakseen isännälleni, kuinka uskollinen ja hänen etujaan valvova rouva Jervis on ja kuinka täsmälliset hänen tilityksensä, ja sanoi hänelle, ettei niihin voinut verratakaan rouva Jewkesin kirjanpitoa hänen lincolnshireläisellä tilallaan.

Hän kuuluu lausuneen niin paljon ylistelevää rouva Jervisistä, että isäntäni lähetti noutamaan hänet herra Longmanin läsnäollessa; ja hän sanoi, että Pamela voisi tulla hänen mukanaan. Kai hänen aikomuksensa oli minua nöyryyttää ja solvaista, koska minun oli lähdettävä, kun emännöitsijä sitävastoin jäisi. Mutta koska minä talon jättäessäni en lähdekään hänen kanssaan eikä hän ollut lähtevä minun kanssani, ei se paljoa merkinnyt. Olisihan vain ollut luottamusta herättävää minunlaiseeni köyhään tyttöön nähden, jos taloudenhoitajatar olisi lähtiessäni tehnyt minulle seuraa. Herra sanoi hänelle: "Niin, rouva Jervis, Longman sanoo teidän järjestäneen tilinsä hänen kanssaan tavanmukaisella uskollisuudellanne ja täsmällisyydellänne. Minulla oli hyvä halu ehdottaa teille, että jäisitte edelleenkin luokseni, jos voitte hiukan katua pikaisia sanojanne, jotka tosiaan eivät olleet niin kunnioittavia kuin olisin teidän puoleltanne ansainnut." Rouva Jervis näkyi olevan aivan ymmällä, koska hän herra Longmanin kuullen ei voinut puhua noiden sanojen aiheesta, jona olin minä.

"Todellakin", virkkoi herra Longman, "minun on sanottava teille suoraan, että siitä asti kun olen tuntenut isäntäni perheen, en ole koskaan tavannut täällä niin hyvää talouden hoitoa enkä niin sydämellistä huolenpitoa ja sopusointua. Kunpa Lincolnshiren kartano olisi yhtä hyvän emännän hoivassa!"

"Ei siitä sen enempää", päätti isäntäni; "mutta rouva Jervis saa jäädä, jos tahtoo. Ja tässä, hyvä rouva, ottakaahan vastaan nämä, pyydän; sen summan lahjoitan teille jokaisen vuoden tilinpäästössä vuosipalkkanne lisäksi niin kauvan kun pidätte taloudestani yhtä hyvää ja kiitettävää huolta." Hän antoi hänelle viisi guineaa. — Rouva Jervis niiasi syvään, kiittäen häntä, ja katsahti minuun ikäänkuin jotakin sanoakseen.

Hänen arvoisuutensa käsitti luullakseni hänen tarkoituksensa; sillä hän lausui: "Minä tahdon tosiaan rohkaista ansiollisuutta ja palvelevaisuutta, Longman: mutten voi koskaan olla yhtä ystävällinen niille jotka eivät sitä minulta ansaitse, kuin niille jotka ansaitsevat"; ja tässä hän katsahti minua suoraan kasvoihin. "Longman", jatkoi hän, "sanoin että tyttö voisi tulla sisälle rouva Jervisin mukana, koska he mielellään ovat aina yhdessä. Sillä rouva Jervis on hänelle hyvin ystävällinen ja rakastaa häntä kuin omaa tytärtä. Mutta muutoin…"

Keskeyttäen hänet herra Longman virkkoi: "Ystävällinen Pamela-neidolle! Niin, sir, sitä hän epäilemättä on! Mutta jokaisenhan täytyy olla hänelle ystävällinen; sillä…"

Hän aikoi jatkaa, mutta isäntäni kielsi: "Ei enempää, ei enempää, herra Longman. Näen että vanhat miehet viehättyvät sieviin nuoriin tyttöihin yhtä hyvin kuin muutkin; ja kaunis ulkomuoto kätkee monet viat, jos henkilö osaa käyttäytyä miellyttävästi."

"Suokoon teidän arvoisuutenne anteeksi", yritti herra Longman;
"Jokainen…"

Kaiketi hän aikoi lausua vielä jotakin ylistyksekseni; mutta herra pidätti hänet sanoen: "Ei sanaakaan enempää tästä Pamelasta; en voi sallia hänen jäädä, sen vakuutan teille, en ainoastaan hänen oman röyhkeän puhetapansa vuoksi, vaan myöskin siksi, että hän kirjoittelee kaikista perheeni salaisuuksista."

"Niin", myönteli kunnon vanha mies, "siitä minäkin olen pahoillani!
— Mutta, herra…"

"Ei enempää, sanon minä", vastusti isäntäni; "sillä minun maineeni on niin hyvin tunnettu" (on tosiaankin! ajattelin minä), "etten välitä siitä, mitä joku minusta puhuu tai kirjoittelee; mutta sanoakseni teille totuuden — vaikkei sitä tarvitse pitemmälle levittää — aion piakkoin päättää nuorenmiehen elämän; ja te tiedätte, että nuoret jalosukuiset ja varakkaat naiset valitsevat itse palkollisensa. Se on pääsyy, miksi en voi kauvemmin pitää Pamelaa. Muutoin", hän jatkoi, "tyttö on varsin hyvänlaatuinen, kun ottaa kaikki huomioon; vaikka minun täytyy sanoa, että hän äitini kuoleman jälkeen on käynyt hiukan nenäkkääksi vastauksissaan ja antaa kaksi sanaa sanasta. Sitä minä en voi sietää, eikä minulla tietääkseni ole siihen syytäkään, Longman."

"Eipä suinkaan, herra", vastasi hän, "mutta on kummallista, että Pamela, ollessaan perin lempeä ja nöyrä meille kaikille tässä talossa, unohtaa itsensä sen edessä, jolle hänen tulisi osoittaa suurinta kunnioitusta!"

"Niin todellakin", myönsi isäntäni, "mutta näin on asian laita, vakuutan teille; ja hänen nenäkkyytensä tähden rouva Jervisille ja minulle sattuikin sananharkkaa. En siitä niin paljoa välittäisi, ellei tyttö — tuossa hän seisoo ja sanon sen hänelle vasten silmiä — olisi ikäisekseen perin järkevä ja osaisi paremminkin käyttäytyä."

Minua halutti kovin lausua jotakin, mutten tiennyt, mitä olisin herra Longmanin kuullen voinut sanoa. Rouva Jervis katsahti minuun ja käveli ikkunan luo salatakseen huolestumistansa minun suhteeni. Vihdoin virkoin: "Teidän, hyvä herra, sopii puhua mitä suvaitsette, mutta minun sopii sanoa ainoastaan: Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne!"

Longman-parka änkytti puhuessaan ja oli vähällä puhjeta kyyneliin.
Herjaava isäntäni sanoi minulle: "No, Pamela, osoittauduhan nyt herra
Longmanille sellaisena kuin olet. Etkö voi antaa hänelle näytettä
röyhkeydestä, jota minä toisinaan olen saanut sinulta kokea?"

Eikö hän, rakas isä ja äiti, ansainnut, että hänelle olisi sanottu koko totuus? Mutta minä hillitsin itseni sikäli että virkoin vain: "Teidän arvoisuutenne voi ilkkua tyttö-rukalle, jonka tiedätte voivan teille vastata, vaikkei hän sitä uskalla."

"Kah, ole hyvä nyt, vihjailija", lausui hän, "ja sano pahin, mitä voit: Longmanin ja rouva Jervisin kuullen haastan sinut paljastamaan kaiken röyhkeytesi; ja koska sinä olet pois lähtevä ja koska sinua jokainen rakastaa, olisi minulle pieneksi puolustukseksi perheeni edessä, että sinulla ei ole syytä valittaa kovaa kohtelua ja sortoa minun puoleltani, kuten minulla on valituksen aihetta sinun nenäkkäiden vastaustesi ja kielittelevien kirjeittesi vuoksi".

"En suinkaan minä, herra", vastasin, "ole niin tärkeä teidän arvoisuutenne perheen silmissä, että teidänlaisenne mahtavan herrasmiehen tarvitsee minun suhteeni puolustautua. Olen iloinen, että rouva Jervis jää teidän arvoisuutenne palvelukseen; ja minä tiedän, etten minä ole ansainnut jäädä, ja enemmänkin, — tiedän etten halua jäädä."

"Mitä joutavia!" huudahti herra Longman astahtaen minua kohti, "älä sano niin, älä sano niin, rakas mamseli Pamela! Me kaikki pidämme sinusta hyvin paljon; lankeahan polvillesi anomaan hänen arvoisuudeltaan anteeksi, ja kaikki yhteisesti, minä ja rouva Jervis etunenässä, rukoilemme sinulle hänen arvoisuutensa suosiollisuutta ja pyydämme häntä pitämään sinut, ainakin siksi kun hänen arvoisuutensa menee naimisiin."

"Ei, herra Longman", kieltäysin minä, "en voi anoa; enkä tahdo jäädä, vaikka saisinkin. En halua mitään muuta kuin palata köyhän isäni ja äitini luo; vaikka rakastan teitä kaikkia, en tahdo jäädä."

"Hyväinen aika, hyväinen aika!" huudahti vanha kunnon mies, "tätä en odottanut! Kun olin saanut asiat näin pitkälle ja olin järjestänyt kaikki rouva Jervisin hyväksi, toivoin tuottavani kahdenkertaisen riemun koko perheelle siitä, että sinäkin saisit anteeksiannon."

"Kah", virkkoi isäntäni, "tässä on pieni näyte siitä, mitä teille kerroin, Longman. Nyt näette, että hänessä on sisua, jollaista ette odottanut."

Rouva Jervis kertoi minulle jälkeenpäin, ettei voinut viipyä kauvemmin kuuntelemassa, kuinka nurjasti minua kohdeltiin; ja jos olisi viipynyt kauvemmin, hänen olisi täytynyt puhua, ja sitä hänelle ei olisi koskaan suotu anteeksi. Hän lähti siis ulos. Minä katsoin hänen jälkeensä aikoen myöskin lähteä, mutta isäntäni sanoi: "No, Pamela, annahan toinen näyte Longmanille, minä haluan sitä: ja varmaan et voi ollakaan sitä tekemättä, kunhan vain avaat suusi."

"Hyvä on, herra", vastasin minä, "koska teidän mahtavuutenne näkyy tarvitsevan minun alhaisuuteni puolelta syyttömäksi julistamista ja koska en suinkaan halua, että kärsisitte perheenne silmissä, tunnustan polvillani" (ja tässä minä polvistuin), "että minussa on ollut paljon vikaa ja että olen ollut kovin kiittämätön isäntien parhaalle; olen ollut kovin häijy ja nenäkäs, enkä ole teiltä muuta ansainnut kuin että minut häädetään huonekunnastanne häpeässä ja epäsuosiossa. Minulla ei siis ole muuta sanottavaa itsestäni kuin että en ole kelvollinen jäämään, enkä siis voi jäämistäni toivoa, enkä tahdo jäädä. Siunatkoon siis teitä Jumala kaikkivaltias — ja teitä, herra Longman — ja hyvää rouva Jervisiä — ja jokainoata huonekuntaanne kuuluvaa! Minä rukoilen teidän kaikkien puolesta niin kauvan kun elän." — Sitten minä nousin, ja minun oli pakko tukea itseäni isäntäni nojatuolia vasten, koska muutoin olisin lysähtänyt lattialle.

Vanha kunnon mies itki enemmän kuin minä ja huudahti: "Hyväinen aika, voi hyväinen… onko tällaista koskaan ennen kuultu! tämä on liikaa, liikaa, en voi sitä kestää. Niin totta kuin toivon eläväni, olen ihan sulanut. — Rakas herra, antakaa hänelle anteeksi; tyttö-parka rukoilee teidän puolestanne, hän rukoilee meidän kaikkien puolesta, hän tunnustaa vikansa eikä kuitenkaan tahdo anteeksiantoa! En totisesti tiedä, mitä tästä ajatella."

Isäntäni itsekin, niin paatunut heittiö kuin olikin, näytti hiukan liikutetulta, otti nenäliinan taskustaan ja astui ikkunan luo. "Minkälainen ilma on tänään?" sanoi hän. Ja sitten käyden vähän kovasydämisemmäksi virkkoi: "No, saat lähteä näkyvistäni, sinä kummallisen epäjohdonmukainen olento! mutta et saa viipyä talossa yli aikasi."

"Ei, hyvä herra, ei, hyvä herra", rukoili vanha kunnon mies, "heltykäähän hiukan. Totta toisen kerran, te nuoret herrasmiehet olette raudasta ja teräksestä, niin minusta näyttää. Mutta minun sydämeni", sanoi hän, "on varmaan muuttunut voiksi ja valuu sulaneena silmistäni. En koskaan ennen ole tähän tapaan tuntenut."

Isäntäni sanoi käskevään sävyyn: "Mene näkyvistäni, huippana; en voi sietää sinua silmieni edessä." — "Hyvä herra", vastasin minä, "menenhän niin nopeasti kuin voin".

Mutta tosiaan, rakas isä ja äiti, päätäni huimasi ja jäseneni vapisivat niin että minun täytyi astua koko matka pidellen molemmin käsin laudoituksesta, enkä luullut pääseväni ovelle. Mutta kynnykselle ehdittyäni ja koska toivoin tämän olevan viimeinen kohtaukseni kauhean, kovasydämisen isäntäni kanssa, minä käännyin, niiasin syvään ja sanoin: "Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne! — Jumala siunatkoon teitä, herra Longman!" ja sitten menin isoon saliin vievään eteiseen, missä lysähdin ensimäiselle tuolille; sillä pitkään toviin en kyennyt astumaan edemmäksi.

Jätän kaikki nämä asiat teidän harkittaviksenne, rakkaat vanhempani; mutta en voi kirjoittaa enempää. Sydän-parkani on melkein särkynyt, on todellakin. — Oi, milloin pääsen täältä pois? Lähetä minut, hyvä Jumala, jälleen turvallisesti köyhän isäni rauhalliseen mökkiin! ja pahinkin, mitä siellä voi tapahtua, tuottaa ehdotonta iloa siihen verrattuna, mitä nyt kärsin. Oi, säälikää ahdistettua tytärtänne.

29. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Minun pitää kirjoittaa, vaikka jo pian tulenkin: sillä nyt minulla on tuskin mitään puuhaa. Olen saanut valmiiksi kaikki, mitä minulla oli tehtävänä, ja odotan sopivaa tilaisuutta lähteäkseni. Rouva Jervis sanoi, että rahavarojeni täytyy olla vähissä, kun olin tehnyt niin paljon ostoksia, ja halusi senvuoksi lahjoittaa minulle kaksi guineaa niistä saamistaan viidestä, mutta minä en voinut ottaa niitä häneltä vastaan, koska hänellä, poloisella vallasnaisella, on maksettavana lastensa vanhoja velkoja, ne kun olivat tuhlaavaisia, ja hän kyllä tarvitsee itse rahansa. Hyvin ystävällistä hänen tarjouksensa oli.

Olen pahoillani, että minulla on vain vähän tuotavaa, mutta tiedän, että te ette ole, — suuressa hyvyydessänne! ja minä aherran sitä uutterammin, kun tulen kotiin, jos voin saada vähän liinavaatteiden ompelua tai mitä työtä tahansa. Mutta koko naapuristonne on niin köyhä, että pelkään minulle tulevan työn puutetta, ellei matami Mumford kentiesi toimita minulle sellaista joistakin tuntemistaan säätyläisperheistä!

Tässä on surullista se, että minut on kasvatettu väärään suuntaan, asiain näin ollen! Sillä hyvä emäntänihän, joka nyt on taivaassa, rakasti laulua ja tanssia; ja koska minulla hänen mielestään oli hyvä ääni, antoi hän minun oppia kumpaakin. Usein, varsin usein hän pyysi minua laulamaan itselleen jonkun viattoman viisun tai hurskaan virrenkin sekä tanssimaan hänen edessään. Ja minun täytyi oppia myöskin kukitusta, piirustusta ja koruompelua; ja niinpä olenkin näissä taidoissa kehittynyt jokseenkin näppäräsormiseksi, kuten sanovat; ja hänellä oli tapana ylistää minua, ja hyvinpä hän osasikin sellaista arvostella.

Mutta nyt, mitä kaikki tuo hyödyttää, kun asiat ovat kääntyneet tälle tolalle?

Ka, ei muuta kuin että olen niinkuin sadun heinäsirkka, josta luin eräässä armollisen rouvan kirjassa tähän tapaan:

"Kun muurahaiset kerran talvella tuulettivat muonavarastojansa, tuli nälkäinen heinäsirkka (ehkä se olin minä raukka) anomaan niiltä almua. Ne vastasivat sille, että sen olisi pitänyt kesällä uurastaa, ellei tahtonut talvella kärsiä puutetta. 'Mutta', sanoi heinäsirkka, 'en minä jouten ollutkaan, sillä minä lauleskelin kaiken suvea'. — 'Sitten', neuvoivat ne, 'sopiikin sinun viettää iloinen vuosi ja talvella tanssia kesäisten säveltesi tahtiin'." [Aisopoksen satuja. Tekijä.]

Kylläpä olen soma otus laulu- ja tanssitaitoineni, kun tulen kotiin. En kelpaa siellä edes vappukisoihin, sillä nämä menuetit, rigadunit ja ranskalaiset hypyt, joita olen harjoitellut, soveltuvat minulle huonosti vastaisten toverieni, karjatyttöjen, seurassa. Näin ollen olisi parempi, että olisin oppinut pesemään vaatteita ja lattioita, panemaan olutta, leipomaan ja muuta sellaista. Mutta ellen voi saada ompelutyötä ja pääsen palveluspaikkaan, toivon pian oppivani nuo taidot, kunhan vain joku on kyllin ystävällinen kärsiäkseen minua, kunnes ehdin harjaantua: sillä isäntäni väitöksestä huolimatta toivon olevani nöyräluontoinen ja opetuksesta vaarinottavainen; ja lähinnä Jumalan armoa se onkin ainoa lohdutukseni. Minä näetten en pidä mitään kunniallista työtä liian halpa-arvoisena. Alussa se saattaa tuntua hiukan vaikealta; mutta voi ylpeätä sydäntäni, jos koetuksessa sen sellaiseksi huomaan! Minä pakoitan sen taipumaan asemaansa tai muserran sen.

Olen lukenut hurskaasta piispasta, joka oli uskonsa tähden tuomittu poltettavaksi. Koettaakseen, kuinka sen kestäisi, hän pisti sormensa sytytetyn kynttilän lieskaan. Niinpä minäkin äskettäin Rachelin ollessa kääntynyt minuun selin koetin, osasinko puhdistaa tinalautasta, jota hän oli alkanut hangata. Vähitellen se onnistui; sainhan vain kahteen kohti rakon käteeni.

Nyt ajattelen ainoasti, että jos saisin kylliksi liinavaatteiden ompelua, niin minun ei tarvitse pilata sormiani; mutta ellen saa, tulkoot käteni vaan punaisiksi kuin verivanukas ja koviksi kuin pyökkinen leikkuulauta, soveltuakseen minun asemaani. Täytyy keskeyttää kirjeeni: joku tulee. — Se oli vain Hanna tuomassa sanaa rouva Jervisiltä. — Mutta seis! taas tulee joku. — Kah, se oli Rachel.

Minä säikähdyn yhtä paljon kuin samassa satukirjassa mainitut kaupunkilaishiiri ja maalaishiiri, kun vain kuulen jonkun hisahduksen. Näitä seikkoja kertomalla voin huvittaa teitä talvi-iltoina sitte kotiin tultuani. Jos voin saada työtä ja minulta jää vähän aikaa lukemiseenkin, toivon meidän olevan hyvin onnellisia turvevalkeamme ääressä. Syy, miksi vihjaisin teille, että toisin vain vähän mukanani, on tämä:

Teidän on tiedettävä, etten aikonut tehdä niinkuin tänä iltapäivänä olen tehnyt, — otin nimittäin kaikki pito- ja liinavaatteeni ja jaoin ne kolmeen osaan, kuten olin rouva Jervisille maininnut aikovani, ja sanoin: "Nyt on maanantai, rouva Jervis; minun on lähdettävä aikaisin torstai-aamuna: ja vaikka tiedän, että te ette epäile rehellisyyttäni, pyydän teitä tarkastamaan tavarani ja antamaan jokaiselle mitä hänelle kuuluu; tiedättehän että olen päättänyt ottaa mukaani ainoasti mitä todella voin nimittää omakseni."

Hän sanoi (en tiennyt, mihin hän silloin pyrki; epäilemättä hänen tarkoituksensa oli hyvä; mutta en ollut hänelle siitä kiitollinen, kun sen sain tietää): "Anna viedä tavarat alas viheriään huoneeseen, niin teen kaikki mitä minulta tahdot."

"Hyvin mieluusti", sanoin minä, "viheriään huoneeseen tai mihin hyvänsä; mutta minusta voisitte tulla ylös ja katsastaa ne sellaisina kuin ne ovat". Kuitenkin vein ne alas ja asetin ne kolmeen myttyyn kuten ennenkin. Senjälkeen menin siis kutsumaan hänet niitä katsomaan.

Mutta hän näkyi tietämättäni ilmoittaneen herralle tästä kohtauksesta; ja tässä viheriässä huoneessa on työntöovella ja uutimella varustettu komero, missä taloudenhoitajatar säilyttää hillojansa ja muita makeita ruokia. Hän teki sen kaiketi saadakseen isännän muuttamaan mielensä, kun tiesi tarkoitukseni, ja aikoi siis taivuttaa hänet antamaan minulle nuo tavarat. Sillä siinä tapauksessa minä olisin niiden myynnillä voinut hankkia rahaa, mikä olisi tullut meille hyvään tarpeeseen kotiin päästyäni. Enhän minä niitä kapineita koskaan olisi voinut itse käyttää.

No niin, kuten olin sanomassa, hän oli tietämättäni livahtanut tuohon kylkeiseen, luullakseni sillä välin kun menin rouva Jervisiä kutsumaan, ja jälkeenpäin tämä tunnusti minulle, että se oli isännän tahto hänen kuullessaan aikomuksestani. Muutoin hän ei olisi niin menetellyt: vaikka minulla on syytä muistaa viimeistä komeroseikkailua.

Emännöitsijän saapuessa lausuin siis: "Tässä, rouva Jervis, on ensimäinen mytty: levitän kaikki nähtäväksi. Nämä ovat hyvän emäntäni minulle antamia. Ensiksikin" — ja sitte minä luettelin pito- ja liinavaatteet, jotka armollinen rouva oli minulle lahjoittanut, ja tätä tehdessäni siunasin vähän väliä häneltä kokemaani ystävällisyyttä. Käytyäni sen mytyn läpi sanoin: "Se siitä vaatekasasta, rouva Jervis; ne olivat hyvän emäntäni lahjoja.

"Nyt tulen arvoisan hyveellisen isäntäni lahjoihin: heh, tiedättehän, tässä on komeron edestä, rouva Jervis!" Hän nauroi ja sanoi: "en ole iässäni nähnyt niin lystikästä tyttöä, mutta jatka". — "Niin teenkin, rouva Jervis", vastasin minä, "heti kun olen avannut mytyn"; sillä minä olin perin reipas ja nokkela, ollenkaan aavistamatta, kuka minua kuunteli.

"Tässä nyt", sanoin, "ovat alati arvokkaan isäntäni lahjat", ja sitten minä luettelin yksin kappalein toisen mytyn sisällön. Senjälkeen käännyin omiini ja virkoin:

"Nyt tulee Pamela-rukan nyytti; ja pieni se on toisiin verrattuna. Tässä on ensiksikin puuvillainen yöhame, jota oli tapani käyttää aamusilla. Se on minulle kotiin tultuani melkein liian hieno; mutta jotakinhan minulla täytyy olla. Sitten on tässä vanulla sisustettu röijy kukitetusta villakankaasta, pari kaupustelijalta ostamiani sukkia, olkihattu sinisine nauhoineen sekä palanen skotlantilaista palttinaa, josta tulee kaksi miehen- ja kaksi naisenpaitaa (samaa kangasta kuin ylläni oleva), isä- ja äiti-rukalleni. Ja tässä on neljä muuta paitaa, yksi niistä aivan samanlainen kuin nyt ylläni, toinen varsin hyvä ja molemmat muut vanhoja kelpo kapineita, jotka sopivat kotona työssä laahattaviksi, sillä ne eivät ole tännejättämisen arvoisia; ja tässä on kaksi paria kenkiä: olen ottanut niistä päärmeet pois, myydäkseni, ja ehkäpä niistä saamillani rahoilla ja parilla vanhalla hopeasoljella voin vielä ostaa jotakin hyödyllistä, jos tiukalle käy. — Mitä te nauratte, rouva Jervis?" kysyin. "Kah, te olette kuin huhtikuun päivä; itkette ja nauratte samassa hengenvedossa!

"No, odottakaas: tässä on kaupustelijalta ostamani puuvilla-nenäliina; pitäisi minulla olla vielä toinenkin. Kas tässä se on! Ja tässä ovat äsken ostamani kudotut kintaat; tämä on uusi flanellitakkini, samanlainen kuin on ylläni; ja tässä nuppineuloilla kiinnitetyssä kimpussa on useita paloja karttuunia, silkkiuikkuja ja sen sellaista, mikä kelpaa liepeiksi, rintamuksiksi ja muuhun, jos onnistun saamaan työtä. Tässä on pari taskupussia, liian hyviä minulle, mutta minulla ei ole huonompia. Hyväinen aika, en aavistanut, että minulla oli niin hyviä tavaroita!

"Kas niin, rouva Jervis", lopetin, "nyt olette nähnyt koko varastoni, ja nyt istahdan kertomaan teille hiukan mitä ajattelen".

"Mutta puhuhan lyhyeen, tyttöseni", kehoitti hän; sillä, kuten hän jälkeenpäin mainitsi, hän pelkäsi minun sanovan liian paljon.

"Asia näetten on tällä tavalla: minä aion toimia tasapuolisesti ja omantunnon mukaan, rouva Jervis; ja minun täytyy pyytää, jos minua rakastatte, että sallitte minun pitää oman pääni. Noihin emäntäni antamiin tavaroihin ei minulla voi olla sellaista oikeutta, että ottaisin niitä mukaani; sillä hän antoi ne minulle edellyttäen että käyttäisin niitä hänen palveluksessaan ja tuottaakseni tunnustusta hänen anteliaisuudelleen ja hyvälle sydämelleen. Mutta kun minut nyt häädetään paikastani, en tietenkään voi käyttää niitä köyhän isäni kodissa; sillä minä saisin koko kylän niskaani; ja senvuoksi päätän olla niitä ottamatta.

"Siis, rouva Jervis", puhuin edelleen, "on minulla vielä paljoa vähemmän oikeutta arvoisan isäntäni lahjoihin: näettehän, mikä hänen tarkoituksensa oli hänen antaessaan ne minulle. Ne olivat aiotut häpeäni hinnaksi, ja jos minä voisin niitä käyttää, en usko, että ne koskaan tuottaisivat minulle menestystä. Ja sitäpaitsi, käsitättehän, rouva Jervis, että kun en tahdo tehdä mitä tuo arvoisa herrasmies minulta vaatii, niin miksi ottaisin häneltä vastaan palkankaan? Omantunnon, kunnian ja kaiken nimessä minulla ei ole sinulle mitään sanottavaa, sinä häijy toinen mytty.

"Mutta", lausuin, "tulehan käsivarsilleni, rakas kolmas nyyttini, köyhyydentoverini ja kunniallisuuteni todistaja! Enkä tahdo tunnustaa ansaitsevani pienintäkään siinä olevaa riepua, jos joskus menetän oikeuteni siihen viattomuuden hohteeseen, jonka toivon aina olevan elämäni ylpeytenä. Varmaan se on korkein lohdutukseni kuolemaan asti, jolloin kaikki maailman rikkaus ja komeus on arvottomampaa kuin viheliäisimmät ryysyt, mihin kerjäläisetkään voivat olla puettuina!"

Tässä minä syleilin kolmatta myttyäni. "Mutta, rouva Jervis", virkoin sitte (ja hän itki kuunnellessaan minua), "vielä on minun vaivattava teitä eräällä seikalla, ja sitten olenkin sanonut kaiken sanottavani.

"Oli neljä guineaa, kuten tiedätte, jotka hyvän emäntäni kuoltua löydettiin hänen taskustaan, ja ne ynnä hiukan hopearahaa nuori isäntäni antoi minulle: ne neljä guineaa lähetin köyhille vanhemmilleni, ja he ovat ne rikkoneet. Mutta he tahtoisivat ne korvata, jos niin haluan. Ja jos se teidän mielestänne on tehtävä, niin se tehdään. Mutta ilmoittakaahan minulle rehellisesti mielipiteenne; luuletteko että, kun niinä kolmena vuonna ennen emäntäni kuolemaa en nauttinut mitään palkkaa, minua voitaisiin pitää velasta vapaana? Sanoessani velasta vapaana en tietenkään tarkoita, että vaivaiset palvelukseni olisivat vastanneet armollisen rouvan hyvyyttä; sehän olisi mahdotonta. Mutta koska kaikki hänen suomansa oppi ja kasvatus asiain käännyttyä tälle tolalle minua nyt vähän hyödyttävät, olisi parempi, jos minut olisi totutettu raskaaseen työhön, joka kuitenkin lopuksi on edessäni, ellen onnistu saamaan paikkaa — ja kyllähän te tiedätte, että palveluspaikoissakin joutuu vallan kamalien kiusausten alaiseksi. Velattomuudesta puhuessani tahdon sanoa: enköhän, palautettuani kaikki hänen antamansa oivalliset lahjat, voi asettaa vähäpätöistä palvelustani ylläpitoni vastineeksi, koska oppini ei nyt tule kysymykseen ja varmasti tiedän, että rakas kunnon emäntäni olisi samaa mieltä, jos vielä eläisi? mutta siitä on nyt turha puhua. No, jos niin on, tahtoisin kysyä teiltä, enkö tämän runsaan vuoden mittaan, jonka olen viettänyt isäntäni palveluksessa, jätettyäni hänen lahjansa jälkeeni ole oikeutettu katsomaan elantoni lisäksi ansainneeni noita neljää guineaa sekä näitä ylläni ja kolmannessa mytyssäni olevia vaatekappaleita? Sanokaa nyt minulle vapaasti mielipiteenne puoltani pitämättä tai minua suosimatta."

"Ah, rakas tyttöseni", virkkoi hän, "sinä teet minut kykenemättömäksi sinulle laisinkaan puhumaan: olisi suurin loukkaus, mitä voit tehdä, jos jättäisit mitään näistä tamineista jälkeesi; sinun täytyy ottaa kaikki myttysi, tai muutoin ei herra koskaan anna sinulle anteeksi".

"No niin, rouva Jervis", sanoin minä, "en välitä, olen liiaksi tottunut torumiseen ja kovaan kohteluun isäntäni puolelta viimeksi. En ole tehnyt hänelle mitään pahaa; rukoilen ainiaan hänen puolestansa ja toivon hänen tulevan onnelliseksi. Mutta minä en ansaitse näitä tavaroita; en voi käyttää niitä, vaikka ne ottaisinkin, joten niistä ei ole minulle mitään hyötyä. Toivoakseni minulta ei puutu se vähäinen erä, mitä minä vain haluan sielun ja ruumiin koossa pitämiseksi. Vedellä ja leivällä voin elää varsin tyytyväisenä. Vettä saan mistä hyvänsä; ja ellen saa leipää, elän kuin lintu talvella orjantappuran ja orapihlajan marjoilla ja muina aikoina multasienillä, perunoilla ja nauriilla. Mitäpä minä siis näillä kapineilla teen? — Mutta kysyn mielipidettänne ainoasti niistä neljästä guineasta: luuletteko että minun tulee ne palauttaa? Vain sen minä haluan tietää."

"Ei suinkaan, hyvä lapsi, sitä sinun ei tarvitse", vastasi hän; "sinä olet ne hyvin ansainnut jo pelkästään niillä liiveilläkin".

"Ei, en luule pelkällä sillä työllä niitä ansainneeni; mutta luuletteko, että liinaompeluni ja muut askarteluni siihen riittävät?"

"Kyllä, kyllä", vakuutti hän, "ja enempäänkin."

"Ottaen huomioon myöskin ylläpitoni, tarkoitan", sanoin minä, "ja ne vaatekappaleet, jotka minulla on ylläni, muistakaa se, rouva Jervis".

"Kyllä, hyvä lapsi, epäilemättä sinulla on oikeus niihin rahoihin."

"No sitte", sanoin, "olen onnellinen kuin prinsessa. Olen aivan niin rikas kuin toivon olevani; ja vielä kerran, rakas kolmas myttyni, minä tahdon painaa sinut poveani vasten. Pyydän ettette sano tästä mitään, kunnes olen lähtenyt, jotta isäntäni ei kovin suutu, vaan että saan lähteä rauhassa; sillä teistä kaikista erotessani on sydämeni pakahtua, muista seikoista puhumattakaan. Nyt, rouva Jervis", jatkoin, "vielä yksi asia, isäntäni viimekertainen esiintyminen minua kohtaan herra Longmanin läsnäollessa".

"Kuulehan, rakas Pamela", tokaisi hän, "pistäydypäs kamaristani noutamassa pöydälle jättämäni paperi. Minulla on siinä jotakin näytettävää."

"Sen teen", sanoin minä ja lähdin alas; mutta se olikin hänellä vain veruke isäntäni määräysten kuulustamiseen, huomasin sitte. Tämä sanoi pari kolme kertaa olleensa syöksähtämäisillään esille; hän ei voinut sitä kestää ja toivoi etten minä saisi tietää hänen siellä olleen.

Mutta minä tepsutin niin ripeästi takaisin (mitään paperia kun en löytänyt), että ehdin parahiksi näkemään hänen selkänsä, ikäänkuin hän olisi ollut tulemassa viheriästä huoneesta ja menossa sitä lähimpään. Ensimäisestä ovesta, joka oli avoinna, minä livahdin sisälle ja suljin ja salpasin sen.

"Oi, rouva Jervis", surkeilin, "mitä olette minulle tehnyt! Näen
etten voi luottaa kehenkään. Minua ahdistetaan joka puolelta.
Kurja, kurja Pamela! mistä voit toivoa tapaavasi ystävän, jos rouva
Jerviskin liittyy sinua noin pettämään?"

Hän vakuutteli hartaasti hyvää tarkoittaneensa, kertoi minulle kaikki ja sanoi isäntäni tunnustaneen, että olin saanut hänet pari kolme kertaa pyyhkimään silmiänsä; hän sanoi toivovansa, että se tekisi hyvän vaikutuksen, ja muistutti minulle, etten ollut lausunut muuta kuin sellaista, mikä pikemmin herättäisi sääliä kuin suuttumusta. Niinpä annoinkin hänelle anteeksi. Mutta oi, kunpa pääsisin turvallisesti tästä talosta! Sillä koskaan ei ihmis-poloista liene niin kiusattu kuin minua jo monta kuukautta perätysten. Mitähän lähinnä tapahtuu teidän kuuliaiselle tyttärellenne.

Rouva Jervis sanoo olevansa varma, että minut saatetaan vaunuilla kotiin teidän luoksenne. Vaikka tämä näyttää minulle liian suurelliselta, osoittaa se kuitenkin, ettei minua ole epäsuosiossa häädetty paikastani. Lincolnshirestä onkin saapunut matkavaunut, ja luullakseni pääsen niissä, sillä toiset ovat aivan muhkeat.

30. KIRJE. RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Kirjoitan jälleen, vaikka ehkä tuonkin tämän teille taskussani; toivoakseni ei minulle teidän luoksenne tultuani jääkään aikaa kirjoittelemiseen. Nyt on keskiviikko-aamu, ja toivon pääseväni kotimatkalle huomenaamulla; mutta minulla on ollut uusia koettelemuksia ja uusia vastuksia, toisenlaatuisia, vaikka kaikki samasta lähteestä.

Metsästämästä palattuaan isäntäni eilen kutsutti minut. Menin kovin peloissani, sillä odotin että hän riehuisi ja olisi minulle vihainen vapaapuheisuudestani. Senvuoksi päätin heti alussa alistuvaisuudella riisua hänen suuttumukseltaan aseet ja lankesin polvilleni niin pian kun hänet näin, lausuen: "Arvoisa herra, sallikaa minun, niin totta kuin itse toivotte anteeksiantoa sekä rakkaan kunnon emäntäni — teidän äitinne — vuoksi, joka viime sanoikseen suositteli minua teille, rukoilla teitä suomaan minulle anteeksi kaikki vikani. Ja myöntäkää minulle vain se suosio, viimeinen jota teiltä pyydän, että sallitte minun lähteä talostanne, rauhassa ja tyynellä mielellä, voidakseni minulle sopivalla tavalla jättää jäähyväiset palvelustovereilleni ja jotta sydämeni ei aivan murtuisi."

Hän nosti minut ylös ystävällisemmin kuin olin koskaan kokenut ja sanoi: "Sulje ovi, Pamela, ja tule luokseni työhuoneeseeni: tahdon hiukan vakavasti puhella kanssasi."

"Kuinka minä voin, herra", estelin minä, "kuinka voisin!" ja vääntelin käsiäni. "Oi, hyvä herra, sallikaa minun poistua läheisyydestänne, minä rukoilen teitä." — "Jumalan, Luojani kautta", vakuutti hän, "minä en tee sinulle pahaa. Sulje vierashuoneen ovi ja tule luokseni kirjastoon."

Sitte hän meni työhuoneeseensa, joka on hänen kirjastonsa ja sitäpaitsi täynnä kallisarvoisia tauluja: uhkea suoja, vaikka sitä nimitetään työhuoneeksi; ja se sijaitsee yksityispuutarhan vieressä, jonne siitä käy ovi. Suljin vierashuoneen oven, kuten hän käski, mutta jäin epäröiden sen viereen seisomaan. — "Koetahan vähän luottaa minuun", pyysi hän: "epäilemättä sinä voit, kun olen puhutellut sinua näin juhlallisesti". Sitte minä hiivin häntä kohti vapisevin askelin ja pamppailevan sydämeni kohautellessa kaulahuiviani. "Tule sisälle", tivasi hän, "kun sinua käsken".

Minä tottelin. "Pyydän, teidän arvoisuutenne", virkoin, "säälikää ja säästäkää minua!"

"Sen teen", vastasi hän, "niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi". Hän istahti muhkealle leposohvalle, tarttui minua kädestä ja sanoi: "Älä epäile minua, Pamela. Tästä hetkestä alkaen en enää katsele sinua palvelijanani: ja toivon ettet ole kiittämätön siitä ystävällisyydestä, jonka aion sinulle lausua." Tämä hiukan rohkaisi minua; pitäen molempia käsiäni omissaan hän jatkoi: "Sinä olet liian järkevä ollaksesi huomaamatta, että ylpeän sydämeni uhallakaan en voi olla sinua rakastamatta. Katsahda minuun, ihanakasvoinen tyttöni! Minun täytyy sanoa, että rakastan sinua: ja minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan tavalla, joka oli vallan vastoin sydäntäni, toivoen peloittavani sinut luopumaan arasta karttavaisuudestasi. Näet että tunnustan sen vilpittömästi; äläkä senvuoksi käytä sukupuolesi valtteja minua vastaan."

En kyennyt mitään lausumaan, ja kun hän näki minun olevan liian tuskastuneena ja häkeltyneenä jatkaakseen samaan suuntaan, hän virkkoi: "Ka, Pamela, ilmoita minulle, millaisessa asemassa isäsi elää; tiedän kyllä, että hän on köyhä mies: mutta onko hän yhtä alhaisessa asemassa ja kunniallinen kuin hän oli silloin kun äitini otti sinut luokseen?"

Silloin kykenin hiukan puhumaan ja luoden katseeni alas (sillä minä tunsin kasvojeni hehkuvan kuin tulessa) sanoin: "Kyllä, herra, yhtä köyhä ja yhtä kunniallinenkin: ja se on minun ylpeyteni." — Hän sanoi: "Tahdon tehdä jotakin hänen hyväkseen, ellet sinä asetu esteeksi, ja tehdä koko perheenne onnelliseksi."

— "Ah, hyvä herra!" vastasin minä, "hän on jo onnellisempi kuin miksi hän koskaan voi tulla, jos hänen tyttärensä viattomuus on suosionne hintana; ja minä pyydän teitä olemaan puhumatta siltä ainoalta puolelta, miltä minua voi haavoittaa".

"Minulla ei ole mitään sellaisia aikeita", kielsi hän.

— "Oi, hyvä herra", huudahdin minä, "älkää sanoko niin, älkää sanoko niin!"

"On helppoa", vastasi hän, "rakentaa isäsi onni sinua vahingoittamatta." — "No, armollinen herra", sanoin siihen, "jos se on mahdollista, sallikaa minun tietää millä tavoin; ja kaikki, minkä hyveellisenä pysyen voin tehdä, koituu elämäni pyrkimykseksi ja harrastukseksi. Mutta mihinkäpä minunlaiseni tyttö-parka kyennee?"

"Minä soisin", lausui hän, "että viipyisit vielä edes viikon tai kaksi ja käyttäytyisit minua kohtaan ystävällisesti; nöyrryn sitä sinulta pyytämään, ja saat nähdä, että kaikki käy paremmin kuin toivotkaan. Huomaan", jatkoi hän, "että aiot vastata toisin kuin minä haluaisin; ja minua alkaa jo ärsyttää, että pitää näin viheliäisesti kerjäillä. Käytöksesi kunnon Longmanin edessä, jolloin kohtelin sinua niin tylysti ja helposti olisit voinut puhdistautua, on aivan hurmannut minut. Ja vaikkei minua miellytä kaikki, mitä eilen sivukammiossa kuunnellessani lausuit, on se kuitenkin saattanut minut ihailemaan sinua entistä enemmän; näen sinussa suurempaa arvollisuutta kuin konsaan olen naisessa havainnut. Kaikki palkolliset, ylimmästä alimpaan, ovat sinuun hullaantuneet, sensijaan että sinua kadehtisivat, ja pitävät sinua niin ylempänänsä, että sekin aavistuttaa, millaisen aseman ja arvon sinä ansaitsisit. Olen nähnyt useampia kirjeitäsi kuin luuletkaan" — tämä hämmästytti minua! — "ja olen aivan ihastunut sinun kirjoitustavastasi, se kun on niin vapaata, niin keveätä, ja monet mielipiteesi osoittavat sinun ikäisellesi harvinaista kehitystä. Kaikki tämä yhdessä saa minut ylenmäärin rakastamaan sinua. Nyt, Pamela, olen alentunut sinulle tämän tunnustamaan. Jää minun mielikseni vielä vain viikoksi tai kahdeksi, antaaksesi minulle aikaa järjestää joitakuita asioita; ja sinä saat nähdä, kuinka edulliseksi se sinulle osoittautunee."

Vapisin huomatessani sydän-parkani myötäävän. "Oi, hyvä herra", sanoin, "säästäkää poloista tyttöä, joka ei voi teihin katsahtaa ja teitä puhutella. Sydämeni on täysi; ja miksi te tahtoisitte saattaa minut turmioon?"

"Jäähän vain minun mielikseni vielä pariksi viikoksi", toisti hän, "niin John saa viedä sanan isällesi, että sillä välin haluan tavata hänet joko täällä tai hänen kotikylässään Joutsenen majatalossa".

"Oi, teidän arvoisuutenne", vastasin, "sydämeni on pakahtumaisillaan; mutta polvillani rukoilen teitä, että sallitte minun lähteä huomenna, kuten olin aikonut, älkääkä ryhtykö kiusaamaan tyttö-rukkaa, jonka tahto olisi teidän tahtonne, jos hyveellisyyteni sen vain sallisi".

"Se sallii sen", vakuutti hän, "sillä minä en aio tehdä sinulle mitään pahaa, siitä otan Jumalan todistajakseni!"

"Mahdotonta!" huudahdin minä: "senjälkeen, herra, mitä on tapahtunut, en voi teitä uskoa. Kuinka monella tavalla voidaankaan poloiset ihmis-lapset saattaa tärviölle! Hyvä Jumala, suojele minua vielä tämä kerta ja saata minut turvallisesti rakkaan isäni majaan!"

"Kummallinen, kirottu kohtalo", sadatteli isäntäni, "että näin juhlallisesti puhuessani minua ei uskota!"

"Mitä minun sitten tulisi uskoa, armollinen herra?" sanoin minä, "ja mitä voin uskoa? Mitä te olette sanonut, paitsi että minun olisi jäätävä vielä kahdeksi viikoksi? Ja mihin minä sitten joudun?"

"Sukuylpeyteni ja varallisuuteni — hiiteen kumpikin", huudahti hän, "koskeivät ne voi vaikuttaa sinuun, vaan ainoastaan lisäävät epäluulojasi! — eivät salli minun yhtäkkiä alentua: pyydän sinua senvuoksi viipymään vain viikon, jotta voin rauhoittaa niiden korskeat vaatimukset". Oi, kuinka sydämeni värähti! ja minä aloin (kun en tiennyt mitä tehdä) lukea isämeitää. "Älä huoli minun tähteni vieritellä rukousnauhasi helmiä, Pamela!" virkkoi hän; "sinä olet oikea nunna". Mutta minä lausuin ääneen, silmäni kohotettuina taivasta kohti: "Älä johdata minua kiusaukseen; mutta päästä minut pahasta, oi hyvä Jumala!"

Hän sieppasi minut syliinsä ja sanoi: "No niin, tyttöseni, sinä jäät siis näiksi kahdeksi viikoksi, ja saat nähdä, mitä tahdon hyväksesi tehdä. Jätän sinut tuokioksi ja menen viereiseen huoneeseen, antaakseni sinulle miettimisaikaa ja osoittaakseni sinulle, etten sinua väijy." Tuo ei mielestäni näyttänytkään pahalta.

Hän läksi ulos, ja hetkisessä ahdisti minua parikymmentä erilaista ajatusta; joskus tuumin, että viikon, parin pitempi viipyminen tässä talossa häntä totellakseni ei rouva Jervisin ollessa kanssani voinut paljoa vahingoittaa: — Mutta sitten, — ajattelin, — mistä tiedän, mitä voinen tehdä? Olen kestänyt hänen vihansa; mutta enkö saattaisi heltyä hänen ystävällisyydestään? Kuinka voin sen kestää? No, toivoakseni saman suojelevan armon avulla, johon aina tahdon turvata. Mutta mitä hän sitten on luvannut? Niin, hän tekee isä- ja äiti-rukkani elämän mukavaksi. Oh! — sanoin itsekseni, — se on ihana ajatus; mutta en huoli viipyä siinä, jotten antaisi sen johdattaa itseäni perikatoon. Mitä hän voi tehdä sellaiselle köyhälle tytölle kuin minä? Mihin saattaa hänen ylevyytensä alentua? Hän puhuu, — ajattelin, — sydämensä ylpeydestä ja isoisesta asemastaan: oi, ne mietteet ovat hänen päässänsä ja myöskin hänen sydämessänsä, muutoin hän ei niitä minulle tällaisella hetkellä tunnustaisi. No sitten, — tuumin, — se saattaa tarkoittaa vain minun viettelemistäni. Hän ei ole mitään nimenomaan luvannut. Mutta saanhan nähdä, mitä hän aikoo, jos jään vielä kahdeksi viikoksi. Eivätkä nuo kaksi viikkoa kovin suuri asia ole: ja näenhän jo muutaman päivän kuluessa, kuinka hän käyttäytyy. — Mutta kun sitten jälleen ajattelin hänen ja itseni välistä juopaa ja hänen nyttemmin avonaisesti tekemäänsä rakkaudentunnustusta, kuten hän sitä nimitti, ja että hän tämän jälkeen haastaisi minulle asiasta selvemmin kuin koskaan ennen ja minä kenties olisin heikompi ja aseettomampi häntä vastustamaan, niin silloin tuumin: — Ka, ellei hän tarkoittanut mitään häpeällistä, niin hän puhuisi rouva Jervisin kuullen; ja inhoittava, hirveä komeroselkkaus, josta töin tuskin olin pelastunut, muistui taas mieleeni; ja minä ajattelin, kuinka helppo hänen olisi lähettää rouva Jervis ja palvelustytöt tieltä pois, ja että kaikki hänen minulle aivoittelemansa tuho voisi tapahtua lyhemmässä kuin siinä ajassa: ja niin päätin lähteä talosta ja jättää kaikki kaitselmuksen huomaan, luottamatta ollenkaan itseeni. Ja kuinka kiitollinen tulisi minun tästä päätöksestä ollakaan, kuten saatte kuulla! Mutta päästyäni juuri tähän kohtaan kirjettäni John lähettää minulle sanan, että hän ihan hetikohta lähtee teille päin. Toimitan siis teille sen, mitä olen kirjoittanut, ja toivon jo huomen-illalla anovani siunauksianne omassa köyhässä, mutta onnellisessa majassanne ja kertovani teille lopun suusanallisesti. Jään siis siihen asti ja ainiaan teidän velvollisuudentuntoiseksi tyttäreksenne.

31. KIRJE.

RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Tahdon vielä jatkaa kirjoitustani, koska ehkä mielelläni luen sitä teidän luoksenne tultuani, nähdäkseni mitkä vaarat olen kyennyt välttämään; vaikka tuonkin kirjeen itse mukanani.

Kerroin teille päätöksestäni — onnellisesta päätöksestäni, jollaisena minulla on syytä sitä pitää; ja juuri silloin isäntäni palasi hyvin ystävällisen näköisenä ja virkkoi: "En epäilekään, Pamela, että minun mielikseni viivyt vielä nämä kaksi viikkoa." En tiennyt, miten asettaa sanani kielloksi häntä kuitenkaan raivostuttamatta.

"Mutta", sanoin minä, "antakaa anteeksi, hyvä herra, poloiselle hätääntyneelle palvelijattarellenne, — tiedän etten voi hyveellisenä pysyen ansaita teiltä minkäänlaista suosiota, ja minä pyydän, että sallitte minun mennä köyhän isäni luo".

"Kah", päivitteli hän, "sinä olet suurin hupsu mitä olen koskaan tavannut. Sanonhan sinulle, että tapaan isäsi; minä lähetän huomenna noutamaan hänet matkavaunuillani tänne, jos niin tahdot. Ja minä annan hänen tietää, mitä aion tehdä hänen ja sinun hyväksesi."

"Mitä, hyvä herra, saattaisi se olla? Teidän arvoisuutenne voi ylhäisessä asemassanne helposti tehdä hänet onnelliseksi, ja ehkä te voitte tavalla tai toisella käyttää häntä hyödyksennekin. Mutta mikä hinta on minun suoritettava kaikesta tästä?"

"Sinä tulet niin onnelliseksi kuin saatat toivoa", sanoi hän, "sen sinulle vakuutan: kas tässä, tahdon antaa sinulle tämän kukkaron, jossa on viisikymmentä guineaa, ja sen summan suoritan isällesi joka vuosi ja hankin hänelle mieleistään hommaa ansaitakseen sen ja enemmänkin: Pamela, hänen ei milloinkaan tarvitse kärsiä puutetta, siitä saat olla varma. Olisin antanut sinulle enemmänkin hänelle vietäväksi, ellen olisi peljännyt sinun epäilevän siinä jotakin juonta minun puoleltani."

"Oi, hyvä herra", virkoin minä, "ottakaa takaisin kultarahanne; minä en koske ainoaankaan niistä, eikä isänikään, siitä olen varma, ennen kuin hän tietää mitä niiden edestä on tehtävä, ja eritoten, miten minun käy".

"No sitten, Pamela", sanoi hän, "otaksukaamme, että hankin sinulle puolisoksi rehellisen miehen, jolla on arvossapidettävä toimi ja joka tekee sinusta eliniäksesi vallasnaisen!"

"Minä en huoli puolisosta, herra", vastasin; sillä nyt aloin nähdä hänen kaiken mustuutensa; mutta kun olin niin suuresti hänen vallassaan, päätin hiukkasen teeskennellä.

"Mutta", sanoi hän, "sinä olet niin kaunis, että menet minne tahansa, et koskaan voi säästyä joidenkuiden meidän sukupuoleemme kuuluvien ahdistelulta; ja mielestäni en kunnollisesti täytä kuolevan äitini tahtoa, joka jätti sinut minun huostaani, ellen hanki sinulle aviomiestä puolustamaan kunniaasi ja viattomuuttasi; ja oikein kunnollinen puoliso minulla onkin sinulle katsottuna."

— Oi, musta, petollinen olio! — ajattelin minä, — millainen väline sinä oletkaan paholaisen käsissä hänen tärvelläkseen tämän vilpittömän sydämen! — Mutta kuitenkin vielä teeskentelin; sillä minä pelkäsin sekä häntä että paikkaa, missä olin. "Mutta ketä sitten, hyvä herra, olette minulle ajatellut?" — "No", sanoi hän, "nuorta herra Williamsia, kappalaistani Lincolnshiressä; hän tekee sinut onnelliseksi".

"Tietääkö hän", kysyin, "mitään teidän arvoisuutenne aikomuksista?" — "Ei, tyttöseni", vastasi hän ja suuteli minua (aivan vastoin tahtoani; sillä hänen henkäyksensäkin oli minulle myrkkyä), "mutta hänen riippuvaisuutensa minun suosiostani sekä sinun kauneutesi ja ansiokkuutesi saavat hänet riemuitsemaan hänelle osoittamastani ystävyydestä".

"No sitten, armollinen herra", sanoin minä, "on vielä aikaa tätä asiaa tuumia, eikä se voi estää minua lähtemästä isäni luo; sillä mitäpä kahden viikon täällä viipyminen tässä merkitsisi? Teidän arvoisuutenne huolenpito ja ystävällisyys voivat ulottua minuun siellä yhtä hyvin kuin täälläkin; ja herra Williams ja koko maailma saa tietää, etten häpeä isäni köyhyyttä."

Hän aikoi suudella minua jälleen, mutta minä sanoin: "Jos minun on puolisokseni ajateltava herra Williamsia tai ketä tahansa, pyydän teitä välttämään liikoja vapauksia minuun nähden; se ei suinkaan ole kaunista." — "Niin", puhui hän, "mutta jää nyt sentään seuraaviksi kahdeksi viikoksi, ja sillä ajalla minä kutsutan Williamsin ja isäsi tänne. Sillä minä tahdon, että asia ratkaistaan omassa talossani: ja kun olen sen saanut sille tolalle, niin te voitte yhdessä päättää kuinka itse tahdotte. Sillävälin saat ottaa ja lähettää nämä viisikymmentä kultarahaa isällesi suosiollisuuteni vakuudeksi, ja minä teen teistä kaikista onnellisia."

"Herra", sanoin minä, "pyydän ainakin kaksi tuntia tämän asian harkitsemiseen". — "Minun on lähdettävä tunnin päästä", vastasi hän; "ja haluan että kirjoittaisit isällesi ehdotuksestani; John saa sitte vartavasten lähteä sitä viemään, ja hän ottaa myös tämän kukkaron sille vanhalle kunnon miehelle annettavaksi, jos siihen suostut". — "Hyvä herra", sanoin minä, "ilmoitan siis päätökseni teille tunnin kuluttua". — "Tee niin", kehoitti hän, suuteli minua vielä toistamiseen ja laski menemään.

Oi, kuinka riemuitsin, että olin päässyt hänen kynsistään! — Sitte kirjoitin teille tämän, jotta voisitte nähdä, miten asiat ovat; sillä minä olen päättänyt tulla pois, jos mahdollista. Kurja, jumalaton, petollinen herrasmies, mikä hän onkin!

Tässä oli minulle, Pamela-rukallenne, ansa asetettu! Vapisen sitä ajatellessani! Millaisen näytelmän tässä olikaan häijyys suunnitellut koko elämäni varrelle! Mustasieluinen heittiö, kuinka minä häntä vihaan! — Sillä ensiksi, kuten kirjoittamastani näette, hän tahtoi saattaa minut uskomaan muuta; ja tuo herra Williams luullakseni juolahti hänen mieleensä sen jälkeen kun oli lähtenyt ulos yksityishuoneestaan ehtiäkseen miettiä miten minut paremmin pettäisi: mutta verho oli nyt liian ohut ja helposti läpi nähtävissä.

Menin huoneeseeni ja ensi työkseni kirjoitin hänelle; sillä minä ajattelin, että olisi parasta olla häntä jälleen tapaamatta, mikäli se oli mahdollista; ja jäljennettyäni kirjoitukseni pistin hänen arkihuoneensa oven alle näin kuuluvan kyhäykseni:

ARVOISA HERRA,

Viimeksi minulle tekemänne ehdotus saa minut vakuutetuksi siitä, ettei minun pidä jäädä tänne, vaan että minun on mentävä isän luo, vaikkapa vain kysymään hänen neuvoaan herra Williamsiin nähden. Ja olen tässä päätöksessäni niin varma, ettei minua voi saada sitä muuttamaan. Kiittäen siis teidän arvoisuuttanne tuhat kertaa kaikista suosionosoituksistanne minä lähden aikaisin huomenaamulla; vaunujanne taas, minkä kunnian rouva Jervisin sanojen mukaan olitte minulle aikonut, en tarvitsekaan, koska luullakseni saan vuokrata lampuoti Bradyn kääsit. Pyydän siis, ettette pane sitä pahaksenne, ja olen aina teidän kuuliainen palvelijanne.

Mitä kukkaroon tulee, hyvä herra, ei köyhä isäni suinkaan antaisi minulle anteeksi, jos sen ottaisin, ennen kuin hän tietää, miten se on ansaittavissa: ja se on mahdotonta.

Juuri nyt hän onkin lähettänyt rouva Jervisin ilmoittamaan minulle, että koska olen päättänyt lähteä, niin lähteä saan, ja matkavaunut laitetaan valmiiksi; mutta sitä pahempi muka minulle, sillä hän ei enää eläissään minusta välitä. No niin, vähät siitä, kunhan vain pääsen tästä talosta; mutta olisin iloinnut, jos hyveellisenä pysyen olisin voinut tehdä teidät, rakkaat vanhempani, onnellisiksi.

En voi keksiä syytä siihen, mutta John, jonka piti lähteä viemään viime kirjettäni, tekee nyt vasta lähtöä; ja hän lähettää kysymään minulta, onko minulla mitään muuta vietävää. Siksi keskeytän ja lähetän tämän kyhäykseni edellisen kirjeeni mukana.

Valmistaudun nyt matkaan ja sanon kohta jäähyväiset palvelustovereilleni: ja ellei minulla ole aikaa kirjoittamiseen, kerron teille loput, jahka saan onnen olla luonanne.

Vielä sananen: pistän mukaan paperin, johon on kyhätty runosäkeitä lähtöni johdosta — vaivaista sepustusta, mutta kun ne ovat minulta, niin ette niitä kenties halveksu. Näytin niitä rouva Jervisille, ja hän piti niistä, ottipa jäljennöksenkin; ja antoi minun laulaa ne itselleen, vielä viheriässä huoneessa; mutta minä vilkaisin ensin komeroon. Lisään vain, että olen teidän velvollisuudentuntoinen tyttärenne.

Saan vielä sanoa, että juuri tällä hetkellä hän rouva Jervisin välityksellä lähetti minulle viiden guinean lahjan taskurahoikseni. Olen siis kovin rikas; sillä hänen, rouva Jervisin, tuomina katsoin voivani ottaa rahat vastaan. Isäntäni sanoo, ettei hän tahdo minua nähdä: ja minä saan lähteä aamulla, milloin haluan. Lincolnshireläinen Robin tulee minua kyyditsemään: mutta herra on niin vihainen, että on kieltänyt ketään lähtemästä kanssani ulos ovesta edes vaunupihalle. No, en sille mitään voi, en minä! Mutta eikö se saata häntä itseänsä juoruille alttiiksi pikemmin kuin minut?

Mutta John odottaa, ja minä olisin tuonut tämän samoin kuin edellisenkin kirjeen itse mukanani. Hän sanoo kuitenkin asettaneensa sen muiden kapineiden joukkoon, joten voi yhtä hyvin tuoda molemmatkin.

John on hyvin ystävällinen ja rehellinen: olen hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Nyt kun olen näin rikas, antaisin hänelle guinean, jos luulisin hänen ottavan sen vastaan. En kuule mitään emäntäni vaatteista enkä isäntäni minulle lahjoittamista: sillä minä sanoin rouva Jervisille, etten niitä ottaisi; mutta parista korvaani sattuneesta sanasta päättelen, että ne lähetetään minulle jälestäpäin. Hyväinen aika, kuinka rikkaana saattekaan Pamelanne kotiin, jos ne saapuvat! Mutta kun en sittekään voi niitä käyttää, en niitä halua; ja jos ne saan, vaihdan ne tilaisuuden tullen rahaksi. No, ei enempää — minulla on tulinen kiire.

LÄHTÖNI JOHDOSTA.

Te kumppanini, kuulkaahan, kun piirsin rivin muutaman; ma tiedän teidän uskovan: teit' aina muistaa Pamela.

Majasta matalasta vain
perheeseen hienoon paikan sain:
oi' ansioton siihen ain'
avuton, arka Pamela.

Mut sentään tämän onnenkin
ma vaihdan mielin tyytyvin
taas köyhään, halpaan kotihin, —
jo sinne kaipaa Pamela.

Ja mitä muuta onni on
kuin omatunto tahraton?
Se mulle aarre olkohon, —
ja Luojaa kiittää Pamela.

Ma tulevaista tiedä en,
mut minne vaan ma matkannen,
mit' olen, teen, ma sanon sen:
on kiitollinen Pamela.

Ei kaiho kalva sydäntäin.
eest' isännän ja rengin näin
ja teidän muitten päivittäin
käy rukoukseen Pamela.

Ja Luojan tahto teillekin
ain' olkoon ohje ylhäisin,
eest' isäntämme lämpimin
rukoilkaa mielin Pamelan.

Kateuden sijaan säälikää
isoisten tilaa täperää:
kiusausten vaarain väijymää,
joit' emme tunne me pienet.

Vie ansat heidän ilojaan,
vaaroistaan ovat huolissaan, —
keveempää heidän konnullaan
on palvella — päättää Pamela.

Ain' olkoot teille vanhemmat —
omaiset kaikki — rakkahat,
niin taivaan armon siunaamat
te ootte, ja niin on Pamela.

Jos konsaan hävettänyt ois
mua synty halpa, työntäin pois
onnesta kodin, — mitä vois
odottaa kehno Pamela?

Teit' onni aina seuratkoon
ratoksi kunkin kohtaloon;
ja milloin mielessänne oon,
rukoilkaa eestä Pamelan.

Rukoilkaa hälle tyytyvää
kotoisen rauhan elämää,
ja konsaan ette pois te jää
hartaudentyöstä Pamelan.

Nyt jääkää haltuun Jumalan, ma laulun pienen lopetan; vain kiitoksensa kauneimman näin tulkita tahtoo Pamela.

* * * * *

Tässä on tarpeellista lukijan saada tietää, että kaunoisen Pamelan koettelemukset eivät vielä olleet ohi: pahin oli jäljellä ja sattui aikaan, jolloin hän luuli ahdinkonsa jo päättyneen ja pääsevänsä kodin suojaan. Sillä kun hänen isäntänsä oli turhaan koettanut voittaa intohimoaan ja näki, ettei hänen hyveellisyyttänsä voinut horjuttaa, oli hän elostelevana ja juonittelevana herrasmiehenä määrännyt Lincolnshiressä olevan ajomiehensä tuomaan sieltä hänen matkavaununsa, koska hän ei huolinut luottaa bedfordshireläiseen hevospalvelijaan, tämä kun muiden palkollisten mukana suuresti rakasti ja kunnioitti herttaista neitoa. Ja isännän annettua ensinmainitulle asianmukaisia toimintaohjeita ja kiellettyä muita palvelijoita — muka siksi että oli suuttunut Pamelan käytökseen — saattamasta tyttöä askeleenkaan vertaa, kyyditsi Robin Pamelaa viisi penikulmaa hänen isänsä kotia kohti, mutta kääntyi sitte poikkiteitse toisaalle, viemään häntä isännän lincolnshireläiselle maatilalle.

On myös merkille pantava, että lähetti, joka kuljetti tytön kirjeitä tämän isälle ja jolla muka niin usein oli asiaa sinnepäin, toimi isäntänsä kätyrinä, jonka palveluksia tämä sitten käytti hyväkseen. Mies luovutti tytön kirjeet aina ensin herralleen, jolla oli tapana avata ne ja lukea ja sitte lähettää ne perille. Näin ollen ei Pamelan kirjeiden sisältö ollut kartanonherralle tuntematon; siihenhän tämä kerran itsekin viittaa, kuten niiden lähettäjätär eräässä kyhäyksessään mainitsee. Täten oli neito-parka joka puolelta ahdistettu; ja se kaikki osoittaa mitä kehnoja keinoja salakavalat miehet häijyjen tarkoitustensa toteuttamiseksi käyttävät, sekä kuinka kauniimman sukupuolen on oltava perin varuillaan taitavia vehkeilyjä vastaan, varsinkin milloin rikkaus ja mahti yhtyvät väijymään alhaissyntyistä viattomuutta.

On vielä muutama sana huomautettava seuraavan paremmaksi ymmärtämiseksi. Juonitteleva herrasmies katsoi näet kuitenkin sopivaksi pidättää tytön kolme viimeistä kirjettä isälle saapumasta. Näissä tämä kertoo, kuinka talonherra oli piiloutunut kuuntelemaan mitä hän puhui vaatteitaan jaoitellessansa, mainitsee tämän viime yrityksestä saada hänet jäämään taloon vielä kahdeksi viikoksi, uskotellusta kappalaisen kosinnasta, toivomuksistaan pian nähdä vanhempansa sekä runosepitelmästään. Julkesipa aatelismies lähettää neitosen isälle näin kuuluvan kirjeenkin:

KUNNON ANDREWS,

Varmaan ihmettelette saadessanne minulta kirjeen. Mutta mielestäni tulee minun ilmoittaa teille keksineeni teidän ja tyttärenne omituisen kirjeenvaihdon, perin haitallisen kunnialleni ja maineelleni; sitä teidän ei olisi minun nähdäkseni sopinut rohkaista ennen kuin tiesitte olevan riittäviä perusteita noihin herjauksiin, joita hän runsaalla mitalla minua vastaan syytää. Jotakin perää voi kenties olla siinä, mitä hän tuontuostakin lavertelee; mutta uskokaa minua, teeskennellyn yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa ohella hän kykenee niin paljoon romantilliseen sepittelyyn, etten ole moista ennen nähnyt. Sanalla sanoen tytön ovat saaneet päästänsä pyörälle ne haaveelliset lorukirjat, joiden pariin hän on ylenpalttisesti sulkeutunut siitä saakka kun hänen hyvä emäntänsä kuoli. Ja hän on niin olevinaan kuin olisi hän täydellisyyden kuvastin ja ikäänkuin jokainen juonittelisi häntä vastaan.

Älkää sentään käsittäkö sanojani väärin; uskon hänet hyvin rehelliseksi ja hyveelliseksi; mutta olen myöskin saanut selville, että hän harjoittaa jonkunlaista kirjeenvaihtoa tai on lemmensuhteissa nuoren pappismiehen kanssa, josta toivoakseni voin aikanaan pitää huolen, mutta jolla nykyisin ei ole mitään muuta omaisuutta kuin minun suosioni: ja mikä, ajatelkaahan, olisi seurauksena, jos kaksi nuorta ihmistä, joilla maailmassa ei ole mitään omasta kohden turvakseen, liittyisivät yhteen ja saisivat lukuisan perheen ennen kuin heillä on leipää syödäkseen?

Minä puolestani tunnen liian suurta ystävyyttä heitä kumpaakin kohtaan ollakseni yrittämättä sellaista ehkäistä, jos voin; ja senvuoksi olen lähettänyt Pamelan pois hänen lähettyviltään, kunnes saan heidät molemmat järkevämpiin mietteisiin. Siksi pyydänkin, ettette kummeksu, jos ette näe tytärtänne niin pian kuin ehkä odotatte.

Kuitenkin vakuutan teille kautta kunniani, että hän on turvassa ja loukkaamattomana; ja toivoakseni ette epäile minua, vaikka hän lieneekin vähän pöyhistellyt hilpeän leikinlaskuni johdosta sekä siitä, että olen hänen kanssaan joskus viattomasti kisaillut, mikä on tavallista eri sukupuoliin kuuluvien nuorten ihmisten kesken, kun ovat kauvan tunteneet toisensa ja yhdessä kasvaneet: ylpeys näetten ei ole vahvoja puoliani.

Koska hän on veikeä kirjeiden kirjoittaja, on hän toivoakseni ollut kyllin velvollisuudentuntoinen ilmoittaakseen teille lemmensuhteestansa nuoreen pappismieheen; enkä tiedä, katseletteko sitä hyväksyvillä silmillä: mutta nyt, kun Pamela on jonkun aikaa poissa (sillä minä tiedän, että tuo mies olisi seurannut häntä teidän kyläänne, jos tyttö olisi tullut kotiin; ja siellä he ehkä avioliittoon menemällä olisivat saattaneet toisensa turmioon), en epäile saavani häntä näkemään oman parhaansa ja luopumaan naimahommista, kunnes tietää kykenevänsä vaimon elättämään; ja sitte kun se on mahdollista, yhtykööt he Jumalan nimessä, minun puolestani.

En odota tähän muuta vastausta kuin hyvän ajatuksenne minusta ja luottamuksenne kunniallisuuteeni, koska olen harras ja etuanne katsova ystävänne.

J. K Kuulen että John-palvelijani on välitellyt tuota kirjeenvaihtoa, jossa minua on niin vapaasanaisesti kosketeltu. Annan sen nenäkkään olennon pian itselleni sopivalla tavalla tietää, kuinka paljon paheksun hänen osallisuuttansa tässä hommassa. On katkeraa, että omat palvelijat näin vapaapuheisesti lörpöttelevät minun asemassani olevasta miehestä.

On helppo arvata, kuinka vanhus-poloinen huolestui lukiessaan tämän, niin mahtavan ja arvossapidetyn herrasmiehen lähettämän kirjeen. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä, eikä mitenkään epäillyt tytär-parkansa viattomuutta, varmana että rumia juonia oli suunniteltu häntä vastaan. Kuitenkin hän toisinaan toivoi parasta ja oli valmis uskomaan pappismiehen ja tytön luuloteltuun kirjeenvaihtoon, kun ei ollut saanut viimemainitun kyhäämiä kirjeitä, joista asia olisi selvinnyt.

Mutta sittenkin hän päätti sekä omansa että äidin levottomuuden tyynnyttämiseksi lähteä matkalle aatelisherran kartanoon; ja jättäen vaimo-rukkansa toimeksi pyytää hänen poistumistansa anteeksi maanviljelijältä, jonka työssä hän oli, hän lähti jo samana iltana, vaikka olikin myöhä; ja matkattuaan kaiken yötä hän heti päivännousun jälkeen saapui herraskartanon portille ennen kuin huonekunta vielä oli jalkeilla. Siinä hän sitten istahti levähtämään, kunnes näkisi jonkun liikkeellä.

Ensimäiseksi hän näki tallirengit, jotka tulivat hevosia juottamaan; ja hän tiedusteli Pamelan kohtaloa niin hätäännyksissään, että nämä luulivat häntä mielipuoleksi ja sanoivat: "Ka, mitäpä Pamela teitä koskee, äijä-rukka? Menkää pois hevosten jaloista."

"Missä isäntänne on?" kysyi ahdistunut. "Älkää, hyvät miehet, vihastuko: sydämeni on melkein murtunut." — "Hän ei koskaan anna mitään ovella, uskokaa minua", ilmoitti eräs rengeistä; "näette turhaa vaivaa". — "En minä vielä ole kerjäläinen", virkkoi vanha mies. "En pyydä häneltä mitään muuta kuin Pamelaani: voi minun lastani, voi lastani!"

"Istu ja pala", sanoo muuan, "eiköpä tämä mies olekin Pamelan isä!" — "Niin, niin", vakuuttaa vanhus väännellen käsiänsä, "niin olen"; purskahtaen itkuun: "missä on lapseni? missä on Pamela?" — "Kah, isä", virkkoi eräs heistä, "suokaa anteeksi; mutta hän on lähtenyt kotiin luoksenne: kauvanko olette ollut kotoa poissa?" — "Vasta eilis-illasta", vastasi hän; "olen vaeltanut kaiken yötä. Onko kartanonherra kotona vai eikö?" — "On, mutta hän ei vielä ole liikkeellä", ilmoitti renki.

"Jumalalle kiitos siitä!" huudahti vanhus, "Jumalalle kiitos! Sitten toivoakseni sallitaan minun häntä jo pian puhutella." He kehoittivat häntä tulemaan sisälle, ja hän astui talliin, istahti siellä portaille ja kuivaillen silmiänsä huokaili niin surullisesti, että palvelijain teki pahaa sitä kuulla.

Huonekunta pääsi pian jalkeille, kun kuultiin Pamelan isän saapuneen kuulustamaan tytärtänsä; ja palvelijattaret, olisivat mielellään toimittaneet hänet keittiöön. Mutta kun rouva Jervisille oli ilmoitettu hänen tulostaan, riensi tämä arkihuoneeseensa, otti hänet mukaansa sinne, antoi hänen kertoa koko surullisen tarinansa ja luki kirjeen. Taloudenhoitajatar itki katkerasti, mutta koetti kuitenkin vanhuksen edessä salata huolestumistaan ja virkkoi: "Ka, kunnon Andrews, en voi olla itkemättä teidän murheenne vuoksi, mutta toivoakseni ei siihen ole mitään aihetta. Älkää näyttäkö tätä kirjettä kellekään, tehnettepä muuten mitä tahansa. Rohkenen vakuuttaa, että tyttärenne on turvassa."

"Niin, mutta", väitti toinen, "minä näen, että te, hyvä rouva, ette tiedä hänestä mitään: jos kaikki olisi oikein, niin asiata ei olisi kätketty teidänlaiseltanne kunnolliselta säätyläisnaiselta. Varmastikin te luulitte hänen olevan minun luonani!"

Rouva Jervis sanoi: "Herra ei aina ilmoita palvelijoilleen toimenpiteistänsä, mutta teidän ei tarvitse hänen rehellisyyttään epäillä. Teillä on siitä vakuutena hänen käsialansa: ja näettehän, ettei hän voi hautoa mitään juonia tyttöä vastaan, koska hän ei ole matkustanut eikä edes puhu aikomuksesta lähteä täältä."

"Oi, se onkin minulle ainoa toivonsäde, todellakin ainoa!" sanoi Andrews. "Mutta…" lisäsi hän, aikoen jatkaa, kun kartanonherra, joka oli ehtinyt kuulla hänen tulostansa, saapui aamunutussa ja tohveleissa arkihuoneeseen, missä hän ja rouva Jervis haastelivat.

"Mikäs on hätänä, kunnon Andrews?" kysyi hän, "mikäs on hätänä?" — "Oi lastani!" huudahti rehellinen vanhus, "antakaa minulle lapseni! Minä rukoilen teitä, armollinen herra." — "Kah", virkkoi isäntä, "luulin jo tyynnyttäneeni teidät hänen suhteensa: ettekö sitten ole saanutkaan teille omakätisesti kyhäämääni kirjettä?" — "Olen, olen, teidän arvoisuutenne", sanoi hän, "ja sen johdosta minä tänne tulinkin; olen kävellyt koko yön".

"Mies-parka", vastasi isäntä näköjään hyvin säälivästi, "olen siitä pahoillani, tosiaan! Ka, tyttärenne on aiheuttanut kummallista hälinää perheessäni; ja jos olisin luullut sen teitä niin suuresti häiritsevän, olisin päästänyt hänet kotiinsakin. Mutta sen minkä tein, tein tyttärenne ja teidän etuanne silmällä pitäen. Hän on täydessä turvassa, sen vakuutan teille, kunnon Andrews; voin antaa teille kunniasanani, etten tahtoisi häntä millään ehdolla vahingoittaa. Luuletteko, että sen tekisin, rouva Jervis?"

"Ette, toivoakseni ette, herra", sanoi emännöitsijä. — "Toivoakseni ette!" huudahti mies-poloinen. "Niin, sitä minä toivoin: mutta, pyydän että teidän arvoisuutenne antaa minulle lapseni; en muuta halua; ja minä pidän huolta, ettei mikään pappismies saa häntä lähennellä."

"Ka, Lontoo on varsin etäällä", virkkoi kartanonherra, "enkä minä nyt heti voi lähettää häntä noutamaan". — "No, oletteko siis lähettänyt minun Pamela-parkani Lontooseen?" hämmästeli vanhus. — "En tahtoisi niin sanottavan", vastasi isäntä; "mutta minä vakuutan teille kautta kunniani, että hän on aivan turvassa ja tyytyväisenä ja ilmoittaa siitä pian teille kirjeessä. Hän on hyvämaineisessa perheessä, ei vähäisemmän henkilön kuin piispan luona, rouvan kamarineitona, siihen asti kun saan teille mainitsemani asian järjestetyksi."

"Oi, kuinka voin sen tietää?" päivitteli isä. — "Mitä!" huudahti herrasmies teeskennellen suuttumusta, "epäilläänkö minun sanojani? Uskotteko minulla voivan olla joitakin aikeita tytärtänne kohtaan? Ja jos niin olisi, luuletteko että käyttäisin siihen tarkoitukseen tämänlaisia menettelytapoja? Totisesti, mies, te unohdatte, ketä puhuttelette!"

"Oi, hyvä herra", haastoi Andrews, "pyydän anteeksi; mutta muistakaa, että rakas lapseni on kysymyksessä: ilmoittakaahan minulle vain, kuka piispa, se on ja missä, niin vaellan jalkaisin Lontooseen tapaamaan tytärtäni, ja sitten minä olen tyytyväinen". "Kah, kunnon Andrews, luulenpa että olette lukenut tarinoita samoin kuin tyttärennekin, ja ne ovat panneet päänne pyörälle. Eikö minun sanani riitä? Luuletteko että tekisin tyttärellenne mitään häpeällisiä tarjouksia? Onko mitään aihetta sellaiseen luuloon? Ajatelkaahan toki hiukan, kuka olen; ja ellei minua uskota, niin mitä hyödyttää puhuminen?"

"Niin, teidän arvoisuutenne", virkkoi toinen, "pyydän että suotte minulle anteeksi: mutta eihän olisi mitään haittaa siitä, että sanoisitte kuka piispa se on ja missä hän asuu?"

"Niin, ja sitten te menisitte kiusaamaan hänen kunnianarvoisuuttansa sopimattomalla pelollanne ja jutuillanne? Tyydyttekö, jos viikon päästä saatte tyttäreltänne kirjeen? ja ellei hän ole huolimaton, kirjoittanee hän jo ennenkin vakuuttaakseen teille, että hän voi aivan hyvin."

"Olisihan siitä jotakin lohdutusta", myönsi miesparka.

"No hyvä", virkkoi herrasmies, "vaikka minä en tietenkään voi vastata hänen laiminlyönnistään, mikäli hän itse ei huoli kirjoittaa; ja jos hän lähettää kirjeen teille, rouva Jervis (minä en halua sitä nähdä; olen jo kylliksi kiusaantunut hänen tähtensä), niin älkää unohtako toimittaa miestä ja hevosta matkalle sitä viemään heti kun sen saatte".

"Sen teen varmasti", takasi taloudenhoitajatar.

"Kiitän teidän arvoisuuttanne", sanoi kunnon maalainen; "ja minun täytyy siis jäädä odottamaan niin kärsivällisesti kuin voin viikon ajaksi, mikä minusta tuntuu vuodelta".

"Huomautan vieläkin", virkkoi aatelismies, "että ellei hän kirjoita, niin se on hänen oma vikansa; sillä siihen minä häntä vakavasti kehoitin oman maineeni vuoksi, enkä minä liikahda tästä talosta, sen teille vakuutan, ennen kuin hänestä saadaan tyydyttäviä uutisia".

"Jumala siunatkoon teidän arvoisuuttanne", lausui mies-poloinen, "niin totta kuin tarkoitatte mitä sanotte". "Aamen, aamen, kunnon Andrews", sanoi talonherra: "näette, etten pelkää sanoa aamen. Kestitkää siis, rouva Jervis, tätä kelpo miestä parhaanne mukaan; älköönkä toimitettako minulle mitään kohua tästä asiasta." Sitten hän kuiskaten taloudenhoitajattarelle pyysi tätä antamaan vanhukselle muutaman guinean kotimatkan kuluiksi, ja selitti hänelle, että hän olisi tervetullut viipymään talossa kirjeen saapumiseen asti, jos tahtoisi, todetakseen että hänen tarkoituksensa olivat rehelliset.

Mies-poloinen jäi päivälliselle rouva Jervisin kanssa jokseenkin levollisena, toivoen muutaman päivän kuluttua kuulevansa rakkaasta tyttärestään; ja sitten hän ottaen lahjan vastaan palasi kotiin ja päätti olla mahdollisimman maltillinen.

Sillävälin rouva Jervis ja koko huonekunta olivat mitä suurimmassa murheessa Pamela-rukalle tehdystä kepposesta, ja hän sekä isännöitsijä esittivät sen herralleen niin liikuttavin sanoin kuin rohkenivat. Mutta heidän oli tyytyminen hänen ylimalkaisiin vakuutuksiinsa, ettei aikonut tytölle mitään pahaa. Tätä rouva Jervis ei kuitenkaan juuri uskonut, kun tiesi että kartanonherran kirjeessään mainitsema kirjeenvaihto Pamelan ja nuoren pastorin kesken oli vain keksitty veruke, vaikkei hän tohtinut sitä sanoa.

Mutta viikkoa myöhemmin heitä jonkun verran rauhoitti tuntemattoman henkilön tuoma ja rouva Jervisille annettavaksi jättämä kirje, jonka hankkiminen myöhemmin kerrotaan:

RAKAS ROUVA JERVIS,

Minut on kurjasti petetty, ja sensijaan että Robin olisi kyydinnyt minut rakkaan isäni luo, minut vietiin pois erääseen paikkaan, jota en saa mainita. Kuitenkaan ei minua nykyisin oleellisesti kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni (joiden sydämet varmaan ovat pakahtumaisillaan), että olen terve ja että Jumalan armosta olen ainiaan heidän kunniallinen ja kuuliainen tyttärensä, teidän kiitollinen ystävänne

PAMELA ANDREWS.

En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa; mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu, että minua kohdellaan kunniallisesti. Tämä on ainoa kerta, jolloin alhainen asemani on tuntunut minusta tukalalta, koska se on saattanut minut kaikkeen siihen säikkymiseen, mitä olen saanut kokea. Sydämellinen tervehdys teille itsellenne ja kaikille palvelustovereilleni. — Jääkää Jumalan haltuun, mutta rukoilkaa puolestani!

PAMELA.

Vaikkakaan tämä kirje ei kokonaan tyynnyttänyt heidän pelkoansa, se näytettiin koko huonekunnalle ja kartanonherralle itselleen, joka ei ollut tietävinään, kuinka se oli saapunut. Rouva Jervis lähetti sen rehellisille vanhuksille, jotka ensin epäilivät sitä väärennetyksi, arvellen tyttärensä käsialan olevan mukailtua; mutta huomattuaan ettei niin ollut laita he tunsivat hiukan huojennusta tiedosta, että tyttö oli elossa ja hyveellinen. He kyselivät sitte kaikilta tuttaviltaan, mitä olisi tehtävä, mutta kukaan ei osannut neuvoa heille mitään menettelytapaa näin erikoisessa tilanteessa tuollaista rikasta ja päättäväistä herrasmiestä vastaan; ja kun vanhemmat pelkäsivät pahentavansa asiaa (vaikka selvästi näkivät ettei tyttö ollut minkään piispan perheessä ja senvuoksi epäilivät koko juttuakin), antautuivat he rukouksiin tytär-poloisensa puolesta, anoen onnellista päätöstä asialle, joka melkein sai heidät suunniltaan.

Jätämme nyt rehellisen vanhan pariskunnan rukoilemaan rakkaan Pamelansa puolesta ja palaamme kertomukseen, jonka hän itse kaikesta tästä on laatinut. Hän oli kirjoittanut sen päiväkirjan muotoon, huvikseen ja ajankulukseen, toivoen että ilmaantuisi joku tilaisuus lähettää se ystävilleen ja — kuten hänen ainaisena silmämääränään oli — voidakseen myöhemmin kiitollisena vilkaista takaisin vaaroihin, joista oli päässyt, sitte kun ne olivat onnellisesti väistyneet, niinkuin hän toivoi kerran käyvän; ja saadakseen tarkastuksessansa joko hyväksyä tuonaikaisen käytöksensä tai katua sitä.

32. KIRJE.

OI, RAKAS ISÄ JA ÄITI,

Sallittakoon minun kirjoittaa valittaakseni kurjaa kohtaloani, vaikkei minulla olekaan mitään toiveita, että kyhäykseni on teille toimitettavissa. Minulla ei ole nyt muuta tehtävää kuin kirjoittaa, itkeä ja rukoilla! Mutta mitä voinkaan toivoa, kun näyn joutuneen häijyn, Jumalan ja ihmisten lakien rikkojan mielivallan uhriksi? — "Mutta laupias taivas, suo minulle anteeksi äkkipikaisuuteni ja masentumukseni! Oi, älä salli minun tehdä syntiä sinua vastaan; sillä sinä parhaiten tiedät, mitä palvelijasi tarvitsee! Ja koska et salli poloisia luotujasi kiusattaa yli voimiensa, minä alistun sinun suojelevaan tahtoosi!" Kuitenkin toivon, näyttäköönpä asemani kuinka valottomalta tahansa, että — koska nämä koettelemukset eivät ole tulleet osakseni omasta alotteestani eivätkä johdu pöyhkeästä itserakkaudesta tai turhamaisuudesta — minä kykenen ne voittamaan ja Jumalan nähdessä hyväksi tulen niistä pelastetuksi.

Näin minä rukoilen puutteellisesti, mieltäni järkyttävän pelon ja kaameiden aavistusten ahdistuksessa. Oi, yhtykää rukouksiini, rakkaat vanhempani! Mutta, ah! kuinka voitte tietää, kuinka voin ilmaista teille tytärparkanne kauhean tilan! Onneton Pamela voi joutua tärviölle (mistä Jumala varjelkoon ja pikemmin riistäköön minulta hengen!) ennen kuin saatte tietää hänen kovaa kohtaloansa!

Voi noiden herrasmiehiksi itseänsä nimittävien ääretöntä häijyyttä ja vehkeileväisyyttä! Tuosta nimestään huolimatta he kääntävät nurin kaitselmuksen suunnitelmat, saatuaan siltä runsaita keinoja hyviintöihin, ja siten saattavat itsensä ikuiseen turmioon sekä poloisen, vainotun viattomuuden tärviölle!

Nyt kerron teille, mitä minulle on tapahtunut; mutta kuinka te sitten voitte kirjeeni saada? Täällä ei ole ketään rehellistä Johnia niitä teille kuljettamassa! Ja sitäpaitsi vartioidaan joka askeltani, ja niin tapahtunee edeskinpäin, kunnes kova kohtaloni kypsyttänee hänen ilkeät aivoituksensa minun tuhokseni. Tahdon kuitenkin joka päivä kirjoitella kurjasta tilastani, ja kenties ilmestyy joku keino lähettääkseni surullisen kuvaukseni teille. Mutta, ah, saatuanne tietää kohtaloni, mitäpä se tieto muuta kuin pahentaa kärsimyksenne! Sillä mitä voivat köyhät ja kurjat rikkaita ja mahtavia vastaan, milloin nämä ovat päättäneet heitä sortaa?

No niin, mutta minun täytyy kirjoittaa vielä edelleen asioista, joita olin toivonut muutaman hetken päästä saavani teille suullisesti kertoa, samalla kun uskoin saavani vastaanottaa teidän kiitolliset siunauksenne palatessani kotiin näistä monista vaikeuksista.

Alotan kertomukseni siitä, mihin päättyi viimeinen teille kyhäämäni kirje, johon olin liittänyt vaivaiset säkeeni, ja jatkan aina tilaisuuden mukaan, vaikka, kuten jo sanoin, en tiedä millä tavoin sanani teidät saavuttaisivat.

Tuli kauvan odotetttu torstai-aamu, jolloin minun oli määrä lähteä matkalle. Olin jo edellisenä iltana sanonut hyvästi palvelustovereilleni: murheelliset jäähyväiset ne olivat meille kaikille; sillä mies- yhtähyvin kuin naispalvelijatkin itkivät erotessaan minusta; ja omasta puolestani olin aivan upota kyyneliin nähdessäni heidän liikuttavan sydämellisyytensä ja arvonantonsa. Kaikki he tahtoivat antaa minulle pikku lahjoja rakkautensa merkiksi; mutta minä en huolinut mitään alemmilta palvelijoilta. Herra Longman kuitenkin vaati minua vastaanottamaan usean kyynärän Hollannin palttinaa, hopeisen nuuskarasian ja kultasormuksen, jota hän pyysi minun pitämään muistona häneltä. Hän itki minun tähteni, mutta sanoi: "Varmasti Jumala siunaa niin kunnollista neitoa; ja vaikka palaat köyhän isäsi luo ja hänen halpaan asemaansa, kyllä kaitselmus sinut löytää. Muista niin sanoneeni; ja kerran, vaikka minä en sitä päivää nähne, sinä saat palkkasi."

Minä vastasin: "Oi, paras herra Longman, te teette minut liian rikkaaksi ja ylpeäksi, mutta minun täytyy nyt tällä haavaa sentään kerjätä, sillä usein minä haluaisin kirjoitella" (vähänpä aavistin, että se näin pian tulisi ainoaksi työkseni) "ja pyydän teitä hankkimaan minulle hiukan paperia. Heti kotiin päästyäni tahdon lähettää teille kirjeen kiittääkseni teitä kaikkia minulle osoittamastanne ystävällisyydestä, ja kirjoittaa myös hyvälle rouva Jervisille."

Tämä oli onnellinen ajatus; sillä muutoin minulla ei olisi ollut mitään paperia käytettävissäni, ellen olisi pyytänyt ja saanut sitä tylyluontoiselta emännältäni, kuten häntä voinen nimittää. Mutta nyt minä voin kirjoittaa mieleni kevennykseksi, vaikken saakaan sitä teille lähtemään, ja kirjoittaa mitä tahdon, sillä hän ei tiedä, kuinka hyvin varustettu minä olen. Kunnon herra Longman antoi minulle nimittäin viidettäkymmentä arkkia paperia, tusinan kyniä ja pienen pullollisen mustetta, minkä viimemainitun pistin paperiin kietaistuna taskuuni, samaten kuin hiukan lakkaa ja muutamia suulakkoja.

"Herra Longman", sanoin minä, "olette minut oivallisesti varustanut; miten voin teidät palkita?" Hän vastasi: "Suutelolla, kaunis tyttöseni", ja minä annoin sen kernaasti, sillä hän on hyvä vanha mies.

Rachel ja Hanna itkivät haikeasti sanoessani heille hyvästi; Jane, joka välistä oli ollut hiukan äreä ja Cicelykin nyyhkyttivät surkeasti ja lupasivat rukoilla puolestani; mutta Jane-rukka epäilemättä sen unohtaa, sillä harvoin hän rukoilee omastakaan puolestaan, sen pahempi! Puutarhuri Arthur, kuski Robin ja myös pieni Lincolnshiren Robin, jonka oli määrä tulla minua kyyditsemään, olivat hyvin herttaisia. Heillä oli kyyneleet silmissä, ja sillä hetkellä näytti minusta perin ystävälliseltä, että Lincolnshiren Robinkin oli liikutettu, vaikka hän tunsi minua vain vähän. Mutta myöhemmin havaitsin, että hänellä kyllä oli syytä, sillä hän oli jo saanut ohjeensa ja tiesi että hänen oli oltava välikappaleena saattamassa minua ansaan.

Kolme muuta miespalvelijaamme, Harry, Isaac ja Benjamin, sekä tallirengit ja apumiehet olivat myös kovin suruissaan; ja poloinen pieni Tommy, keittiöpoika, oli murheen murtamana.

He olivat kaikki kerääntyneet yhteen illalla, odottaen aamulla saavansa muuta hommaa; kaikki halusivat puristaa kättäni. Minä suutelin tyttöjä ja rukoilin Jumalaa heitä kaikkia siunaamaan; ja kiitin heitä kaikkia minulle osoittamastaan rakkaudesta ja ystävällisyydestä. Minun täytyi jättää heidät pikemmin kuin halusin, koska en voinut sitä kestää: en tosiaan voinut. Harry (en olisi sitä aavistanut, sillä hän on hiukan huimapää, niin sanovat) itki aika paljon. Rehellinen John-parka ei ollut silloin vielä palannut teidän luotanne. Mutta mitä isännöitsijään, herra Jonathaniin tulee, niin hän ei edes voinut viipyä muiden seurassa. Olin aikonut kertoa teille tästä paljonkin, mutta on muita, pahempia seikkoja kiinnittämässä ajatuksiani.

Rouva Jervis, kunnon rouva Jervis nyyhkytti rajusti myöhään yöhön, ja minä tein parhaani häntä lohduttaakseni; hän vaati minua lupaamaan, että jos isäntäni matkustaisi Lontooseen parlamentin istuntoihin tai Lincolnshireen, minä saapuisin viikoksi hänen luokseen. Olisi hän antanut minulle rahaakin, mutta minä kieltäydyin siitä.

Valkeni sitten aamu, ja minä ihmettelin, kun kunnon Johnia ei näkynyt, sillä minä halusin jättää hänelle jäähyväiset ja kiittää häntä kaikesta auliista avuliaisuudestaan minua ja teitä kohtaan. Mutta luullakseni isäntäni oli lähettänyt hänet jonnekin etäämmälle, joten hän ei ehtinyt palata. Pyysin siis sanomaan hänelle terveiseni.

Kun rouva Jervis suru sydämessä ilmoitti minulle, että vaunut olivat valmiina ja neljä hevosta valjastettuna eteen, olin vaipua maahan, vaikka niin kaipasinkin kotiin teidän luoksenne.

Herra oli ylikerrassa eikä halunnut ollenkaan minua nähdä. Olin siitä ylipäätään iloinen; mutta hän tiesi, tuo vilpillinen mies, etten ollut hänelle saavuttamattomissa! — Oi varjele minua, taivas, hänen vallastaan ja häijyydeltään! Palvelijain ei sallittu tulla kanssani askeltakaan, kuten teille jo varemmin kirjoitin; sillä hän seisoi ikkunassa katsellen minun lähtöäni. Ja ulko-ovelle vievässä käytävässä seisoivat he kaikin hänen näkemättänsä kahdessa rivissä eivätkä voineet sanoa muuta kuin toivottaa: "Jumala siunatkoon sinua!" ja "Jumala siunatkoon sinua!" kummaltakin puolelta. Mutta Harry kantoi vaunuihin oman myttyni, kolmannen myttyni, kuten minun oli tapana sitä nimittää, sekä hiukan luumukakkua ja minua varten edellisenä iltana valmistettua hienoa ruokaleipää, vähän makeisia ja kuusi pulloa kanariviiniä, jotka rouva Jervis tahtoi minun ottamaan mukaani vasussa, ilahduttaaksemme mieltämme, kun tulisimme yhteen, sanoi hän. Suutelin jälleen kaikkia tyttöjä; mutta herra Jonathan ja herra Longman eivät olleet saapuvilla; sitte tipsutin portaita alas vaunujen luo rouva Jervisin itkiessä mitä haikeimmin.

Ajopelien luo päästyäni kohotin silmäni ja näin isäntäni seisomassa ikkunan luona aamupuvussaan. Niiasin hänelle kolmasti hyvin syvään ja rukoilin hänen puolestaan ylösnostetuin käsin, sillä puhua minä en voinut, en mitenkään siihen kyennyt. Ja hän kumarsi minulle, ja minä tulin hyvin iloiseksi tästä huomaavaisuudesta. Niin astuin vaunuihin. Olin pakahtumaisillani murheeseen; ja kunnes Robin alkoi ajaa saatoin vain huiskuttaa heille kyynelistä kosteata nenäliinaani. Vihdoin karautimme aika vauhtia, Jehun tavoin, niinkuin sanotaan, ulos kartanolta, ja pian huomasinkin, että minulla oli syytä vielä suurempaan ja syvempään ahdistukseen.

— No, — ajattelin, — tätä menoa pääsen pian rakkaan isän ja äidin luo. — Siihen asti, kun arvelin kulkeneeni puoli matkaa, ajattelin jälkeen jääneitä hyviä ystäviäni; ja kun Robin pysähtyessään hevosia syöttämään mainitsi minulle, että olinkin melkein puolitaipaleessa, tuumin että oli jo aika kuivata kyyneleet ja ajatella niitä, joiden luokse olin tulossa. Sitten aloin miettiä millainen kohtaukseni teidän kanssanne olisi; kuinka iloisiksi tulisitte nähdessänne minut kaikkien vaarojeni jälkeen turvassa ja viattomana luonanne. Näin aloin viihdytellä itseäni ja koetin karkoittaa synkät aatokset mielestäni, vaikka ne tuon tuostakin palasivat; sillä olisinhan kiittämätön, jollen rakastaisi heitä, kun hekin minua rakastavat.

Lähtö tapahtui luullakseni kahdeksan tienoissa aamulla. Kun kello kahden vaiheilla ajoimme erään pienen kylän läpi ja sen tapulikellosta näin ajan, ihmettelin että seutu näytti minusta vain yhä oudommalta. — Ohoh! — ajattelin, — onpa varsin omituista, että tällä kummalla vauhdilla kulkien viivymme näin kauvan taipaleella, jota ei ole paljoa päälle kahdenkymmenen penikulman! Mutta kyllähän Robin tien tuntee, — rauhoittelin sitten mieltäni.

Vihdoin hän pysähdytti ja katsahti ympärilleen ikäänkuin epävarmana suunnasta. Minä sanoin: "Herra Robert, olette varmaan ajanut harhaan!" — "Sitä pelkään", vastasi hän; "mutta paljoakaan emme ole voineet tolalta poiketa; kysynpä ensimäiseltä henkilöltä, jonka tapaan." — "Tehkäähän niin", kehoitin minä; ja hän antoi hevosilleen heinätukon; ja minä tarjosin hänelle kakkua ja kaksi lasia kanariviiniä. Viivyimme siinä kaikkiaan puolen tunnin ajan. Sitte hän ajoi taas hyvin vinhasti eteenpäin.

Minulla oli niin paljon ajattelemista vaaroista, jotka nyt varmasti luulin välttäneeni, ja jättämistäni rakkaista ystävistä, niinkuin niistäkin parhaimmista ystävistäni, joiden luo olin matkalla, ja monista kerrottavistani asioista, etten paljoa kiinnittänyt huomiota tiehen, kunnes havahduin mietiskelystä nähdessäni auringon olevan menemässä mailleen ja miehen yhä ajavan hikoilevia ja vaahtoisia hevosiansa. Silloin jo äkkiä hätäännyinkin ja huusin hänelle. Hän sanoi, että hänellä oli hirveän huono onni, kun oli eksynyt useita penikulmia tieltä; mutta vakuutti nyt olevansa selvillä, niin että päätyisimme perille ennen kuin oli aivan pimeä. — Tällöin aloin sydämessäni hiukan aavistella jotakin, ja olin kovin väsyksissä; sillä minä en ollut sanottavasti nukkunut moneen yöhön. Vihdoin virkoin: "Kuulkaahan, herra Robert, tuolla edessämme on kaupunki; mikä sen nimi on? Jos olemme niin paljon ajaneet harhaan, olisi parasta pysähtyä sinne, sillä yö saapuu väleen."

— Herra minua varjelkoon, ajattelin; — nyt minua ehkä uhkaavat uudet vaarat kyytimiehen puolelta, kun olen välttänyt isäntäni hätyyttelyn; — enhän voinut aavistaa jälkimäisen halpamaista juonta.

Robin sanoi: "Olemme tuossa tuokiossa perillä; tölli sijaitsee vain penikulman matkan päässä edessämme olevan kaupungin sivulla." — "No", vastasin, "olenhan saattanut erehtyä, kun on jo pitkä aika siitä kun olin täälläpäin: mutta seutu ei täällä suinkaan näytä sellaiselta kuin muistelen".

Hän oli olevinaan kovasti suutuksissaan itselleen harhaanajostaan ja pysähdytti vihdoin erääseen maalaistaloon noin kahden penikulman päässä kauppalasta, jonka läpi olimme ajaneet; oli jo melkein pimeä, ja hän astui vaunuista virkkaen: "Meidän täytyy tähän yöpyä; olen aivan uuvuksissa."

— Isä taivahinen, — ajattelin minä, — ole armollinen
Pamela-rukalle! Vielä lisää koetuksia! Mitä minulle lähinnä tapahtuu?

Maanviljelijän vaimo, palvelijatar ja tytär tulivat ulos; vaimo sanoi: "Mikä teidät tänne päin tuo näin iltamyöhällä, herra Robert? Ja vielä nuoren neidin kanssa?" — Silloin aloin säikähtyä suunniltani; ja yhdistäen mielessäni kaikki seikat ja asianhaarat hyrähdin itkuun ja sanoin: "Jumala suokoon minulle kärsivällisyyttä! Olen varmaan hukassa! — Kuulkaa, hyvä emäntä", sanoin minä, "tunnetteko maajunkkari B:tä Bedfordshirestä?"

Katala kyytimies olisi estänyt häntä vastaamasta minulle; mutta yksinkertainen tytär tokaisi väliin: "Emmekö tuntisi hänen arvoisuuttansa! Kyllä tietysti; isänihän on hänen alustalaisensa."

"Ah", huudahdin minä, "sitten olen hukassa, ihan hukassa! Voi kurjaa heittiötä, — mitä olen teille tehnyt", valitin kyyditsijälle, "että näin menettelitte minun kanssani? Jumalattoman herran viheliäinen kätyri!"

"Totisesti", vastasi mies, "minua surettaa että tämä homma annettiin toimekseni; en vaan voinut sitä välttää. Mutta viihtykää nyt kumminkin parhaanne mukaan; täällä on hyvin ystävällistä, kunniallista väkeä; ja vakuutan teille, että olette täällä turvassa."

"Sallikaa minun lähteä", sanoin, "niin kävelen takaisin kaupunkiin, jonka läpi ajoimme, niin myöhä kuin onkin: sillä tähän taloon minä en astu sisälle".

Talonpojan vaimo sanoi: "Teitä kohdellaan täällä oikein hyvin, uskokaa minua, nuori neiti, ja saatte mukavamman yösijan kuin missään tuolla kauppalassa."

"En välitä mukavuuksista", epäsin minä, "minut on petetty ja olen hukassa! Oman tyttärenne tähden säälikää minua. Antakaa minun tietää, onko isäntänne, kuten häntä nimitätte, täällä?"

"Ei, vakuutan teille, ei ole", vastasi vaimo.

Ja sitten tuli maanviljelijä, hyvänlaatuinen mies, vakava ja säveäkäytöksinen. Hän puhui sillä tavoin, että hiukan rauhoituin; ja kun näin, ettei muutakaan neuvoa ollut, menin sisälle. Vaimo vei minut heti ylikerran parhaaseen suojaan ja sanoi minulle, että se oli minun niin kauvan kuin siellä viivyin ja ettei kukaan tulisi lähelleni, paitsi milloin kutsuin. Heittäydyin huoneessa olevalle vuoteelle väsyneenä ja melkein kuoliaaksi säikähtyneenä ja antauduin ankarimman surun valtaan, mitä koskaan olen tuntenut.

Tytär tuli luokseni ja sanoi, että herra Robert oli jättänyt hänelle kirjeen minulle annettavaksi; ja siinä se nyt oli. Kohottausin ja näin osoitteessa häijyn ilkimyksen, isäntäni, käsialan ja sinetin. Tämä oli hiukan parempaa kuin että hän itse olisi ollut saapuvilla; vaikka, jos hän olisi ollut, hänen olisi täytynyt tulla ilmojen kautta, — moisella kyydillä oli minua kiidätetty.

Kunnon vaimo (sillä minä aloin nähdä asiat hiukan paremmassa valossa enkä huomannut heissä mitään vilppiä, vaan pikemminkin luin murhetta heidän kasvoillaan oman hätäni johdosta) tarjosi minulle lasillisen jotakin sydämenvahviketta, minkä otin vastaan, koska olin voipumaisillani. Sitten istahdin hetkiseksi tuolille, vaikka perin heikkona. He toivat minulle kaksi kynttilää, sytyttivät risuvalkean takkaan ja lupasivat heti tulla katsomaan, jos kutsuisin. Sitte he jättivät minut miettimään surkeata tilaani ja lukemaan kirjettä, mihin en kuitenkaan heti kyennyt. Hiukan toivuttuani avasin sen ja luin seuraavat sanat:

RAKAS PAMELA,

Ne hellät tunteet, joita minulla on sinua kohtaan, sekä itsepäisyytesi ovat pakoittaneet minut menettelemään tavalla, jonka tiedän aiheuttavan sinulle suurta kiusaa ja rasitusta sekä sielun että ruumiin puolesta. Mutta suo minulle anteeksi, rakas tyttöni; sillä vaikka olenkin näin menetellyt, tahdon kautta kaiken, mikä on hyvää ja pyhää, käyttäytyä sinua kohtaan kunniallisesti. Älä salli pelkosi kiihoittaa sinua esiintymiseen joka olisi häpeällistä meille kummallekin; sillä se paikka, missä saat tämän kirjeen vastaanottaa, on minulle kuuluva maatila, ja sen asukkaat ovat kohteliaita, rehellisiä ja avuliaita.

Tämän saadessasi olet jo kaukana matkallasi siihen paikkaan, minkä olen muutamiksi viikoiksi määrännyt asumukseksesi, kunnes olen järjestänyt joitakuita asioita, jotka saavat sinut näkemään minut aivan erilaisessa valossa kuin tämän huimapäisen toimenpiteen johdosta peljännet. Ja saadakseni sinut uskomaan, etten tarkoita mitään pahaa, vakuutan jättäväni uuden asuintalosi sinun valtaasi siinä määrin, etten itsekään sitä lähesty saamatta siihen sinulta lupaa. Rauhoitu siis, ole varovainen ja viisas; ja pian tuottaa sinulle palkkion näistä vaivoistasi onnellisempi käänne kuin tällä hetkellä aavistellet.

Nyt vain säälin raskautusta, minkä olet saanut kokea tämän saapuessa käteesi määräpaikassaan. Ja minä kirjoitan isällesi vakuuttaakseni hänelle, ettei mitään epäkunniallisia tarjouksia tule osaksesi hellän ja hartaan ihailijasi puolelta (kuten minun täytyy itseäni nimittää).

— — —

Älä tuomitse Robin-parkaa ankarasti: olet niin täydesti saavuttanut kaikkien palvelijain suosion, että huomaan heidän mieluummin tottelevan sinua kuin minua. Vastahakoisesti mies-poloinen hommaan suostuikin; minun täytyi alistua vakuuttamaan hänelle kunniallisia aikeitani sinua kohtaan, joita olen päättänyt ehdottomasti noudattaakin, jollet pakoita minua päinvastaiseen menettelyyn.

Liiankin hyvin aavistin, että kirje oli kyhätty vain minun hetkelliseksi rauhoittamisekseni; mutta kun vaara ei ollut niin välitön kuin olin syystä peljännyt, ja koska hän oli luvannut välttää luokseni tulemista ja luvannut kirjoittaa teille, rakkaat vanhempani, teitä tyynnyttääkseen, tunsin mieleni sentään vähän keventyneeksi: sain syödyksi pienen palan keitettyä kananpoikaa ja join lasillisen sektiäni ja tarjosin jokaiselle talonväestäkin.

Mutta senjälkeen jouduin taas hiukan hämmennyksiin: sillä sisään astui kyytimies hirttäjän ilme kasvoillaan, kuten minusta näytti, ja neiditteli minua omituisesti, sanoen pyytävänsä minua olemaan valmis jatkamaan matkaani kello viideltä aamulla, koska hän muutoin saapuisi liian myöhään. Olin tästä kovin murheissani; sillä minä aloin voittaa vastenmielisyyteni seuralaisiini, kun otin huomioon, kuinka asianlaita oli; toivoinpa saavani heidän keskuudestaan liittolaisenkin, asettuakseni johonkin arvokkaaseen suojaan naapuristossa mieluummin kuin jatkaisin matkaani.

Hänen poistuttuaan aloin suostutella vuokraajaa ja hänen vaimoansa. Mutta, voi! he olivat saaneet kirjeen samalla kertaa kun minäkin: niin varmasti oli paholainen saanut hänet työnsä toimeenpanijaksi. He pudistivat vain päätänsä ja näkyivät säälivän minua, joten minun täytyi luopua siitä toivomuksesta.

Kunnon talonpoika näytti minulle kuitenkin kirjeensä, jonka jäljensin näin kuuluvana; sillä siitä ilmenee katalan isäntäni juonet ja kuinka itsepäisesti hän näkyy tahtovan turmiotani, koska hän näki niin paljon vaivaa riistääkseen minulta kaiken toivon hänen vallastaan vapautua:

LAMPUOTI NORTON,

Lähetän kotiinne vain yhdeksi yöksi nuoren herrasneidin varsin vastoin hänen tahtoansa, hän kun on antautunut pitkälle rakkausseikkailuun, mikä koituisi turmioksi hänelle samoin kuin sillekin, jolle hän aikoo kihlautua. Minä olen hänen isänsä mieliä noudattaen käskenyt viedä hänet erääseen kartanoistani, missä häntä kohdellaan hyvin, nähdäkseni voisiko poissaolo sekä minun nuhteeni ja selittelyni kummallekin saada heidät ymmärtämään oman etunsa. Luotan siihen, että kohtelette häntä ystävällisesti minun tähteni; sillä lukuunottamatta tätä seikkaa, mitä hän ei teille tunnusta, häneltä ei puutu älyä eikä maltillisuutta. Ensi tilassa palkitsen teille kaikki vaivat, mitä tämä asia teille tuottaa, ja olen

teidän aulis ystävänne.

Hän oli keksinyt minulle perin viekkaaksi paulaksi, että minä en tunnustaisi tätä oletettua rakkaussuhdetta, joten hän jo edeltäpäin ehkäisisi heidät minua uskomasta, sanoinpa mitä tahansa; ja koska he ovat hänen alustalaisiaan, jotka kaikin pitävät hänestä (sillä hänellä on muutamia herttaisia ominaisuuksia, joita hän kyllä tarvitseekin!), niin minä näin suunnitelmani raukeavan ja minun oli pakko miltei vaieta.

Itkin katkerasti, koska huomasin että hän oli minulle liian mahtava sekä vehkeittensä että äveriäisyytensä vuoksi; sentähden otin turvani jälleen ainoaan apuuni, lohduttaen itseäni sillä, ettei Jumala koskaan kiellä viattomalta sydämeltä suojelustaan ja että Hän yksinään kykenee tekemään tyhjiksi mahtavien vehkeet. Maanviljelijään oli kirjeen sisältö tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että hän alkoi ylistää huolenpitoansa minusta ja varoittaa minua viekoittelevista lähentelyistä, jotka tapahtuivat vastoin ystävieni neuvoa ja suostumusta; vieläpä hän käytti minua varoittavana esimerkkinä siveyssaarnassa tyttärensä hyväksi. Olin siis mielissäni, kun sain lopettaa tämän keskustelun, koska ei tuntunut siltä, että minua uskottaisiin. Pyysin ilmoittamaan kyytimiehelleni, että olin liian uupunut voidakseni lähteä matkalle niin varhain seuraavana aamuna. Mutta hän tiukkasi sitä ja sanoi, että päivämatkani siten kävisi keveämmäksi, ja minä huomasin hänet uskollisemmaksi palvelijaksi herraansa kohtaan kuin olin toivonut, vaikkakin tämä oli kirjeessään puhunut hänen suuresta vastahakoisuudestansa. Näin siis yhä selvemmin, että kaikki oli syvää teeskentelyä, ja juonittelu osoittautui vain pahemmaksi ja pahemmaksi.

Olisin voinut näyttämällä heille häneltä saamani kirjeen täydellisesti todistaa valheelliseksi hänen heille lähettämänsä; mutta en pitänyt luultavana, että saisin heitä puolelleni, ja ajattelin siis, että koska olin niin pian lähtemässä, ei olisi suurtakaan hyötyä asian seikkaperäisemmästä pohtimisesta heidän kanssaan. Sitäpaitsi havaitsin, etteivät he olleet halukkaita sallimaan minun jäädä sinne pitemmäksi aikaa, kun pelkäsivät pahoittavansa isäntääni. Niinpä menin vuoteeseen, mutta en paljoa lepoa saanut. He aikoivat lähettää palvelustyttönsä seuralaisenani saattamaan minua viiden peninkulman matkan aikaisin aamusella, ja hänen oli palattava jalkaisin.

Olin matkan varrella vaunuissa istuessani perjantaiaamuna mielessäni suunnitellut, että pysähdyttyämme johonkin kaupunkiin hevosten syöttämistä ja lepuuttamista varten, kuten ajajan oli pakko tehdä, kääntyisin majatalossa emännän puoleen, kertoisin hänelle kohtaloni ja kieltäytyisin lähtemästä edelleen, koska minun ei siellä tarvitsisi taistella muita kuin tätä häijyä kyytimiestä vastaan.

Niin, olin aivan syventynyt tähän aikomukseeni, hyvässä toivossa, että tällä tavoin voisin riuhtautua vapaaksi. Mutta juonikas heittiö oli pitänyt huolta siitä, että tämä viimeinenkin turva minulta riistettiin; sillä kun saavuimme tien varrella isoon majalaan nauttiaksemme päivällistä ja minä olin täysissä aikeissa ryhtyä tuumasta toimeen, niin kukapa muu oli majatalossa kuin häijy rouva Jewkes minua odottamassa! Ja hänen kälynsä oli sen emäntä, ja hän oli toimittanut minulle pienet tervetuliaiset. Sen minä kylläkin sain kokea heti kun menin sisälle talonemäntää puhuttelemaan. Hän tuli minua vastaan, ja minä sanoin: "Olen onneton nuori tyttö-raukka ja toivon saavani teiltä neuvoa ja apua; te näytätte hyvänlaatuiselta rouvalta ja tahtonette auttaa sorrettua viatonta olentoa."

"Niin, neitiseni", vastasi hän, "toivoakseni arvaatte oikein: ja minulla on onni tietää asiasta jotakin jo ennen kuin siitä juttelettekaan. Kutsukaahan rouva Jewkes." — Jewkes, Jewkes! — ajattelin minä. — Olen kuullut sennimisestä henkilöstä, enkä siitä nimestä pidä.

Sitten saapui tuo häijy nainen, jonka olin ennen nähnyt vain yhden ainoan kerran; ja minä peljästyin aivan suunniltani. — Ei mitään sotajuonta, — ajattelin, ei ainoatakaan jää viattomalle tyttö-poloiselle, vaan kaikki kääntyy minua vastaan. Se on tosiaan kovaa. — Sitte jo kätkinkin kynteni, kuten sananparsi kuuluu; sillä minä näin olevani pahemmassa hädässä kuin vuokraajan talossa ollessani.

Häijy nainen tuli luokseni muka luottamusta herättävänä ja suuteli minua! "Katsos, käly", virkkoi hän, "mikä ihastuttava olento! Eikö hän viettelisi maan parasta loordia karkaamaan kanssansa?" — Voi kauheutta! — ajattelin minä, — tässähän asia heti myönnetään. Olen nyt hukassa, se on varmaa. — Jouduin aivan sanattomaksi hämilleni. Kun en nähnyt muutakaan neuvoa olevan (sillä hän ei tahtonut päästää minua silmistään), täytyi minun hänen kanssaan nousta vaunuihin. Hän näetten oli saapunut sinne ratsain erään miespalvelijan seurassa, joka lopun tietä ratsasti vieressämme taluttaen hänen hevostaan. Nyt luovuin kaikista pelastumisen ajatuksista ja olin epätoivoisessa tilassa.

— No, — ajattelin, — kylläpä näkevät kummallisen paljon vaivaa tärvelläkseen viattoman, avuttoman ja arvottoman nuoren tytön. Tämä juoni on liian syvällisesti harkittu ja sitä on liian kauvan haudottu minun kyetäkseni tekemään sitä tyhjäksi. — Panin turvani Jumalaan, jonka tiesin pystyvän tekemään kaiken puolestani silloinkin kun kaikki muut mahdolliset keinot pettäisivät: ja Häneen minä päätin luottaa.

Seuraavasta voitte nähdä, millainen nainen tämä matami Jewkes on kunnon rouva Jervisiin verrattuna: tuon tuostakin hän vaunuissa istuessamme tuijotti kasvoihini ja puristi kättäni sanoen: "Oletkin hyvin sievä, mykkä kaunokaiseni!" Ja kerran hän aikoi suudella minua. Mutta minä sanoin: "En pidä sellaisesta menosta, rouva Jewkes; eihän se sovi kahden samaan sukupuoleen kuuluvan henkilön kesken." Hän purskahti tuttavallisen julkeaan nauruun ja virkkoi: "Näppärästi sanottu, totisesti! Haluat siis mieluummin, että toinen sukupuoli sinua suutelee! Sinua veitikkaa! Onnea vain!"

Minua ärsytti kovin hänen julkeutensa ja röyhkeä esiintymisensä. Mutta mitäpä ihmeellistä siinä oli: hän oli ollut majatalonpitäjän emännöitsijänä ennen kuin tuli isäntäni palvelukseen, eivätkä senlaatuiset olennot kaipaa luottamusta, tiedättehän. Aivan häikäilemättä lausuikin hän minulle häpeämättömyyksiä parissakymmenessä tilaisuudessa ja sanoi pari kolme kertaa, kun ajaessamme näki kyynelten kierivän poskilleni, että "minulle oli tosiaan katkera loukkaus tietää komeimman nuoren herrasmiehen, mikä oli viidestä kreivikunnasta tavattavissa, olevan rakastunut itseeni!"

Huomaan siis joutuneeni ilkeän parittajattaren käsiin; ja kun en ollut turvassa hyvän rouva Jervisin seurassa ja kaikkien hellimänä, mikä hirveä kohtalo odottaneekaan minua naisen käsissä, joka näkyy iloitsevan saastasta! Mitä minun on tehtävä, mitä minun on tehtävä! En varmaankaan voi kaikkia näitä väijytyksiä voittaa.

Kahdeksan tienoissa illalla ajoimme tämän kauniin, suuren, vanhan ja aution kartanon pihaan. Talo näyttää aivan kuin yksinäisyydelle ja konnankujeille varatulta, ajattelin sen nähdessäni ja katsellessani sitä ympäröiviä korkeita, huojuvia jalavan ja hongan hirmuja. — Täällä, — tuumin, — pelkään tärviöni tulevan, jollei kaikkivoipa Jumala minua varjele!

Olin masentunut ja sairas astuessani sisälle, osittain väsymyksestä, osittain mielen apeudesta. Rouva Jewkes toimitti minulle kuumennettua ja höystettyä viiniä ja näytti kovin puuhakkaalta lausuessaan minut tervetulleeksi tänne. Hänen ollessaan poissa antamassa määräystä viinistä tuli kelvoton Robin tupaan ja sanoi minulle: "Pyydän tuhannesti anteeksi osuuttani tähän juttuun, koska näen murheenne ja hätänne; ja vakuutan teille olevani kovin pahalla mielellä, että se joutui minun tehtäväkseni."

"Oivallista, herra Robert!" vastasin minä. "Vain kerran eläissäni olen nähnyt teloituksen; ja silloin pyöveli pyysi mies-paralta anteeksi, pyyhki suutansa, kuten te, vetosi velvollisuuteensa ja hirtti sitte tyynesti rikollisen. Mutta tiedättehän, etten minä ole rikoksentekijä; jos olisin katsonut velvollisuudekseni totella häijyn isäntäni laittomia käskyjä, olisin säästänyt teiltä kaiken tästä viheliäisestä palveluksesta saamanne ansion."

"Minua surettaa", sanoi hän, "että otatte asian siltä kannalta; mutta jokainen ei ajattele niin".

"No niin", virkoin minä, "te, herra Robert, olette uskollisesti suorittanut osanne minun saattamisessani tärviölle; ja kenties teillä ajan oloon on syytä sitä surra, kun näette, mikä tuho siitä seuraa. Teidän silmänne olivat auki; tiesitte että minut oli kyyditettävä isäni kotiin ja että minut raakamaisesti kavallettiin ja petettiin. Voin ainoasti vielä kerran kiittää teitä osuudestanne. Jumala suokoon teille anteeksi!"

Hän poistui hiukan allapäin. "Mitä olet sanonut Robinille, mamseli?" kysyi rouva Jewkes, joka tuli sisälle hänen mennessään ulos; "mies-poloinen on pillahtamaisillaan itkuun". — "Minun ei tarvitse peljätä, että te seuraatte hänen esimerkkiänsä, rouva Jewkes", vastasin; "minä sanoin hänelle, että hän on suorittanut osansa minun saattamisekseni tärviölle: eikä hän sille enää mitään voi! Hänen katumuksestaan ei siis minulle koidu mitään hyötyä: kunpa siitä koituisi hänelle itselleen!"

"Vakuutan sinulle, neitiseni", väitti emännöitsijä, "että olisin yhtä valmis itkemään kuin hänkin, jos tuottaisin sinulle mitään pahaa".

"Hänen vallassaan ei enää ole asiaa auttaa", puhuin minä, "mutta teidän osanne on vielä suorittamatta: teillä on tilaisuus valita, tahdotteko edistää hukkaantumistani vai ettekö".

"Kah, sanonpa sinulle, neitiseni", vastasi hän: "minä pidän ankarasti kiinni velvollisuudestani isäntääni kohtaan, sen vakuutan. Jos voin täyttää velvollisuuteni ja samalla palvella sinua, tahdon sen tehdä; mutta täytyyhän sinun ymmärtää, että jos sinun tahtosi ja hänen tahtonsa kalskahtavat vastakkain, niin minä menettelen niinkuin hän käskee, olkoonpa se mitä tahansa."

"Pyydän, rouva Jewkes", kielsin minä, "älkää minua noin neiditelkö: olen vain tuhma tyttö-riepu, jota Onnetar kieräyttelee vappukisojen kiekkona; milloin olen mitäkin, milloin en yhtään mitään, aivan niinkuin kohtalo suvaitsee minua pyöritellä. Haastakaamme keskenämme meille kummallekin kuuluvalta tasolta: sillä minä olen teitä alempi palvelija, sitäkin enemmän, kun minut on ajettu pois paikastani."

"Niin, niin", virkkoi hän; "ymmärrän minä siitä asiasta jotakin: sinulla on niin suuri vaikutusvalta herraamme, että piankin saatat tulla meidän kaikkien valtiattareksi; ja senvuoksi tahtoisin saada sinut itselleni suosiolliseksi, jos voin. Minun täytyy ja minä tahdon nimittää sinua neidiksi; sillä minun on käsketty osoittaa sinulle kaikkinaista kunnioitusta, tiedätkös."

"Kuka on teitä käskenyt?" kysyin. — "No, herra tietenkin!" vastasi hän. — "Mutta kuinka se on mahdollista?" ihmettelin minä. "Ettehän ole häntä hiljakkoin nähnyt."

"Se on totta", myönsi hän; "mutta olenkin sinua täällä jonkun aikaa odotellut". — Voi sitä syvälti punottua häijyyttä! — ajattelin. — "Ja sitäpaitsi on Robin tuonut minulle ohjeita kirjeessä. Mutta ehkei minun olisi sopinut sanoa näin paljoa."

"Jos näyttäisitte ne minulle", sanoin, "niin voisin päättää, saatanko vai enkö odottaa teiltä kulloinkin suosiollisuutta joka on sopusoinnussa velvollisuutenne kanssa isäntäämme kohtaan".

"Pyydän sinulta anteeksi, kaunis neito, etten sitä tee", vastasi hän; "minulla on riittävät toimintaohjeet, ja voit olla varma siitä, että seuraan määräyksiäni; ja mikäli ne sallivat, teen sinulle mieliksi; eikä siitä sen enempää".

"No", sanoin, "toivoakseni ette tee mitään luvatonta tai häijyä minkään isännän käskystä maailmassa". — "Kah", virkkoi rouva Jewkes, "hän on isäntäni; ja jos hän käskee minun tehdä jotakin, minkä voin, tulee minun kaiketi se tehdä ja antaa hänen, jolla on valta minua käskeä, pitää huolta asian laillisuudesta". — "Mutta", utelin, "jos hän käskisi teidän leikata kurkkuni poikki, tekisittekö senkin?" — "Siitä ei ole pelkoa", sanoi hän; "mutta sitä en suinkaan tekisi; minuthan hirtettäisiin, sillä se olisi murha". — "No", jatkoin minä, "otaksukaamme, että hän päättäisi vietellä nuoren tytön ansaan ja syöstä hänet turmioon, avustaisitteko häntä siinäkin? Sillä ryöstää joltakulta hänen hyveellisyytensä on pahempaa kuin kurkun katkaiseminen."

"Kas nyt", sanoi hän, "kuinka omituisesti sinä haastat! Eivätkö molemmat sukupuolet ole luodut toisiansa varten? Ja eikö ole luonnollista, että herrasmies rakastaa sievää neitosta? Ja jos hän pääsisikin halujensa perille, onko se yhtä pahaa kuin tytön kurkun leikkaaminen?" Ja sitten se ilkimys purskahti nauruun ja puhui mitä julkeimmin, osoittaen minulle, ettei minulla ollut mitään toivottavaa hänen kunnollisuudeltaan tai omaltatunnoltaan; ja tämä tuotti minulle paljon tuskaa, sillä minä olin toivonut voivani häneen vähitellen vaikuttaa.

Lopetimme siis keskustelumme tähän, ja minä pyysin häntä näyttämään minulle, missä minun oli nukuttava. "Kah", sanoi hän, "nuku missä haluat, neitiseni; minun on sanottava sinulle, että minun tulee toistaiseksi nukkua sinun kanssasi." — "Toistaiseksi!" huudahdin minä, ja silloin tunsin vihjauksen sydämessäni! "Mutta sanotaanko teidän ohjeissanne, että teidän on nukuttava minun kanssani?" — "Sanotaan niinkin", vastasi hän. — "Olen pahoillani", virkoin minä. — "Ka, terve ja siistihän minä olen, saan sinulle vakuuttaa." — "Niin", sanoin, "sitä en epäile: mutta minä makaan mieluimmin yksikseni". — "Kuinka niin?" kysyi hän; "eikö rouva Jervis ollut vuodetoverinasi toisessa kartanossa?"

"No", huomautin minä aivan tuskaantuneena häneen ja olotilaani; "teidän on kaiketi noudatettava ohjeitanne. Minä en voi auttaa itseäni ja olen mitä onnettomin ihminen." — Hän toisti sietämättömän laverruksensa. "Kovin onneton todellakin, kun on rakastajana eräs Englannin komeimmista herrasmiehistä!"

NYT OLEN KYHÄYKSESSÄNI PÄÄSSYT TÄHÄN LAUVANTAIHIN, JA PALJON OLENKIN KIRJOITELLUT.

Häijyllä vuodetoverillani on perin täsmälliset määräykset; sillä hän sulkee minut ja itsensä sisälle ja sitoo molemmat avaimet (huoneessa on nimittäin kaksi ovea) ranteeseensa nukkumaan mennessään. Hän kertoo, että pari kolme kertaa on taloon yritetty murtautua; puhuuko hän sitä vain säikyttääkseen minua, en osaa sanoa; mutta se tekee minut araksi: vaikkei siinä määrin kuin pelkäisin, jos minulla ei olisi muita ja paljoa suurempia pelonaiheita. Nukuin vain vähän viime yönä. Nousin ylös ja olin istuvinani avaraan puutarhaan avautuvan ikkunan ääressä; mutta minä kirjoittelin kaiken aikaa aamunkoitosta siihen asti kun hän nousi, ja jälkeenpäinkin hänen poissa ollessaan.

Aamiaisella hän esitteli minulle molemmat palvelijattaret: keittäjättären ja sisäkön. Saamattomia tyttöparkoja, joilta en voine odottaa mitään apua, koska näkyvät olevan kiintyneitä emäntäänsä ja tietämättömiä. Kuitenkin olen päättänyt, jos mahdollista, keksiä jonkun pelastuskeinon ennen kuin häijy isäntäni saapuu.

Täällä on sitäpaitsi muitakin palvelijoita: Robert-kuski, tallimies ja miespalvelija. Kaikki paitsi Robert (joka on osallinen turmaani) ovat outoja; heiltä ei voi mitään odottaa, ja kaikki ovat yhtä hartaasti tämän naisen puolella. Puutarhuri näyttää kunnolliselta, rehelliseltä mieheltä, mutta hänet pidetään loitolla, ja hän tuntuu hiljaiselta ja umpimieliseltä.

Ihmettelin etten tavannut herra Williamsia, pappismiestä, mutta en tahtonut kysellä häntä, peljäten että se herättäisi emännöitsijässä epäluuloja. Mutta nähtyäni kaikki muut hän oli ainoa henkilö, josta mitään toivoin; sillä ajattelin, että hänen hengellinen asunsa estäisi hänet alentumasta tärviötäni edistämään. Iltapäivällä hän kuitenkin tuli; hänellä näetten kuuluu olevan pieni latinakoulu lähikauppalassa, jossa hän käy opettamassa; ja tämä tuottaa hänelle jonkun verran sivutuloja isäntäni suorittaman palkkion lisäksi, kunnes jotakin parempaa esiintyy, niinkuin hän toivoo.

Hän on järkevä, vakava nuori herrasmies; ja hänet nähdessäni varmistuivat toiveeni; sillä hän tuntui kiinnittävän suurta huomiota hätääni ja murheeseeni (niitähän en voinut salata), vaikka ilmeisesti kavahtikin rouva Jewkesia, joka vaani kaikkia liikkeitämme ja sanojamme. Hänellä on kartanossa huone; mutta hän asuu enimmäkseen kauppalassa, mikä hänelle on pienen koulunsa vuoksi mukavampaa, ja täällä vain lauvantai-iltapäivisin ja sunnuntaisin. Joskus hän saarnaa tuon kolmisen penikulman päässä sijaitsevan pikkukaupungin papin sijaisena.

Toivon pääseväni hänen kanssaan kirkkoon huomenna. Ei suinkaan sen kieltäminen ole emännöitsijän ohjeissa! Isäntäni ei toki ole voinut kaikkea ottaa huomioon! Ja siellä voi sattua jotakin edukseni.

Teeskennellen pyysin rouva Jewkesia hyväntahtoisesti antamaan minulle kynän ja mustetta (jottei hän aavistaisi minun olevan niin hyvin varustettu), vaikka hänen poissaollessaan olen näin runsaasti käyttänyt omia tarpeitani; pyysin nimittäin saada mahdollisimman paljon olla yksinäni. Hän lupasi täyttää anomukseni; mutta sitte minun täytyi vakuuttaa, etten hänen näkemättään lähettäisi mitään kirjeitä kartanosta. Minä sanoin kirjoittelevani vain suruni haihduttamiseksi yksin ollessani, koska pidin kirjoittamisesta samoin kuin lukemisestakin: mutta eihän, sanoin, minulla ollut ketään, jolle kyhäykseni lähettäisin, kuten hän hyvin tiesi.

"Eipä kai, ehkei tällä haavaa", huomautti hän; "mutta minulle on ilmoitettu, että olet ahkera kirjoittelija, ja ohjeitteni mukaan minun on tarkastettava kaikki mitä kirjoitat. Tästä siis saat kynän, mustetta ja kaksi arkkia paperia", lisäsi hän; "sillä se hommailu varjelee sinut pahemmasta hautomisesta. Mutta pyytäessäni täytyy minun aina saada ne nähdäkseni, olkootpa sitten tyhjät tai täyteen kirjoitetut."

"Tuo on kovin ankaraa", sanoin minä; "mutta enkö voi pitää hallussani makuuhuoneemme komeroa ja saada avainta lukitakseni tavarani sinne?"

"Luullakseni voin suostua siihen", sanoi hän; "ja minä järjestän sen sinulle jättäen avaimen oveen, ja siellä on spinettikin", ilmoitti hän vielä: "jos se on vireessä, voit toisinaan soitella aikasi ratoksi; sillä minä tiedän armollisen rouva-vainajan sinua opettaneen. Ja alhaalla on isäntäni kirjasto, josta voit ottaa mitä teoksia haluat."

Nämä tosiaankin sekä kirjoitteluni tulevat ainoaksi ajanvietteekseni: sillä minulle ei ole annettu mitään työtä tehtäväksi; mutta jos spinetti onkin vireessä, niin minun mieleni ei varmaankaan ole viritetty sillä soittelemaan. Menin heti valitsemaan kirjastosta moniaita niteitä, joilla täytin hyllyn hänen luovuttamassaan komerossa. Ja niistä toivon saavani hyötyä ja oppia kuten hupiakin. Tuskin oli hän kuitenkaan kääntänyt selkänsä, kun ryhdyin kätkemään omia kyniäni, yhden sinne toisen tänne, ja kaadoin hiukan mustettani särkyneeseen porsliinikuppiin ja tilkkasen toiseen kuppiin. Pistin arkin paperia sinne tänne liinavaatteitteni sekaan sekä hiukan lakkaa ja joitakuita papereita eri paikkoihin siltä varalta että kompeitani tutkittaisiin. Ja jotakin, ajattelin, voisi tapahtua, mikä avaisi minulle vapautuksen tien, tavalla tai toisella. Oi, kuinka ylpeä olenkaan, ajattelin, jos onnistun säilyttämään viattomuuteni ja pakenemaan häijyn isäntäni viekkaita juonia! Jos hän tulee tänne, olen varmastikin mennyttä! Sillä tämä ilkeä nainen pikemmin avustaa kuin kieltäytyy avustamasta hänen pahimpiakin yrityksiään; eikä herralla ole mitään syytä lähettää häntä tieltä pois, niinkuin kerran aikoi toimittaa rouva Jervisin. Minun täytyy siis käyttää kaikkea pientä älyäni ja oveluuttani.

Kirjoitteleminen tuntuu minusta surulliselta, kun en voi lähettää kyhäyksiäni teille; mutta se on nyt ainoa ajankulukkeeni, ja jos Jumala suo, että pääsen hyveellisenä pakenemaan, kuten uskon hänen armossaan suovan, niin millä riemulla jälkeenpäin luenkaan kaikista näistä synkistä aavistuksistani!

Olin sanomaisillani: "Rukoilkaa kuuliaisen tyttärenne puolesta", niinkuin tapani on ollut; mutta ah! te ette voikaan tietää hätääni, vaikka olenkin varma, että rukoilette edestäni. Ja minä kirjoitan yhä eteenpäin, mikäli asiat kehittyvät, jotta töherrykseni mahdollisen tilaisuuden tullen olisi valmis lähetettäväksi, sillä kaikki mitä teen täytyy tapahtua äkillisesti, ikäänkuin tempauksesta.

Oi, kuinka kaipaan Johnin kaltaista avuliasta, rehtiä miestä!

OLEN NYT EHTINYT SUNNUNTAIHIN.

No, surkeasti nyt kävi! Tuo julma nainen kieltää minua menemästä kirkkoon, kuten olin suunnitellut; ja hän on sättinyt poloisen herra Williamsin pahanpäiväiseksi, kun tämä yritti puhua puolestani. Huomaan että hänet kielletään oleskelemasta talossa, jos rouva Jewkes niin haluaa. Säälittävä herrasmies! Hän on kokonaan riippuvainen isännästäni, jolla on tarjottavana hänelle varsin tuottava papintoimi, kun sen nykyinen hoitaja kuolee, ja viimemainittu on ollut jo neljä kuukautta vuoteen omana vanhuudenheikkouden ja vesitaudin takia.

Pastori osoittaa minulle suurta kunnioitusta, ja näen että hän surkuttelee minua; ja kukaties hän olisi valmis avustamaan pakoani näistä vaaroista, mutta minulla ei ole ketään puhumassa puolestani. Ja miksikä tahtoisin saattaa mies-poloisen turmioon ottamalla vastaan hänen — omille eduilleen haitalliset — palveluksensa? Mutta tahtoisi tehdä mitä hyvänsä viattomuutensa säilyttämiseksi; ja ehkä kaitselmus sen hänelle korvaisi!

Voittekin arvata hätääntyneen asemani (mutta miten voitte nähdä mitä kirjoitan?) siitä, että olen joutunut ihan toivomaan ansojen virittämistä ihmisten tielle! Mutta kovin hän haluaa minulle jotakin lausua, kuten kuiskaamalla vihjaisikin.

Heittiö (luulen, että tästälähin aina nimitän häntä heittiöksi!) kohtelee minua yhä pahemmin ja pahemmin. Juttelin äsken hiukan toisen palvelijattaren kanssa, tosin kylläkin vähitellen suostutellakseni häntä, ja taloudenhoitajatar hyökkäsi kimppuumme sanoen: "Ei, neitiseni, älä yritäkään viekoitella viattomia maalaistyttöjä täyttämästä velvollisuuttansa. Sinä halusit häntä kävelylle kanssasi. Mutta kiellän sinua, Nan, koskaan liikahtamasta askeltakaan hänen seurassaan tai tottelemasta häntä antamatta minun tietää kaikkea ihan pienimpiä yksityiskohtia myöten. — Vai kävelylle kanssasi! Ja minne sitten olisitte menneet?"

"Ka, julma rouva Jewkes", vastasin minä, "vain hiukan katselemaan tuota jalavakujaa, koskette sallinut minun lähteä kirkkoon".

"Nan", sanoi hän näyttääkseen minulle, kuinka ne kaikki olivat hänen vallassaan, "vedä mamselilta kengät jalasta ja tuo ne minulle. Olen pannut talteen hänen toiset jalkineensa." — "Sitä hän ei saa tehdä", kielsin minä. — "Mutta", virkkoi Nan, "minun täytyy, jos emäntäni käskee: pyydän siis, mamseli, ettette minua siitä estä". Ja niin hän todellakin (voisitteko sitä uskoa?) riisui kenkäni ja jätti minut avojaloin; ja minä puolestani olen ollut sen johdosta niin säikähtyneenä, etten kykene edes kyynelillä huojentamaan mieltäni. Olen aivan pökerryksissä! — Tässä minun täytyi keskeyttää.

Nyt tahdon kuvailla teille sen heittiön. Hän on leveäharteinen, lyhyenvanttera, pyylevä lihakas, kerrassaan ruma, jos mitään inhimillistä voi siksi nimittää; noin nelikymmenvuotias. Hänellä on jyhkeät kädet, ja käsivarret ovat luullakseni yhtä tukevat kuin minun vyötäiseni. Nenä on lattea ja käpristynyt, kulmakarvat riippuvat silmien yli; hänellä on tosiaan tunnottoman sisukkaat harmaat mulkosilmät, ja kasvot ovat litteät ja leveät, väriltään kuin olisi niitä kuukausi säilytetty salpietarissa. Rohkenenpa sanoa, että hän juo. Hänellä on käheä miesmäinen ääni, ja hän on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja kuitenkin näyttää hän niin kamalan rotevalta, että pelkään hänen voivan tuossa tuokiossa paiskata minut jalkoihinsa, jos hänet suututtaisin. Näin ollen ja koska hänen sydämensä on rumempi kuin kasvonsa, hän peloittaa minua kauheasti; ja varmaan olen hukassa, jollei Jumala minua suojele; sillä hän on kovin, kovin häijy, on tosiaan.

Tämä on vaivaista avutonta kiukkua minussa, — mutta kuva on sittenkin perin lähellä totuutta. Hän lähettää juuri ilmoittamaan minulle, että saan kenkäni takaisin, jos suostun hänen seuraansa, hänen kävelläkseen kanssani puutarhassa — pikemminkin laapostaakseen rinnallani, ajattelin.

No, eihän minun sovi suorastaan haastaa riitaa hänen kanssaan. Siinä tapauksessa minua vartioittaisiin vain sitä ankarammin. Niinpä lähdenkin vihatun heittiön mukana. Oi, kunpa täällä olisi rouva Jervis! tai pikemminkin, kunpa olisin rakkaan isäni ja äitini luona! Oh, olen ihan suunniltani ilosta! Juuri kun olin saanut kengät jalkaani, kuulin että John, kunnon John, on saapunut tänne ratsain! Siunaan hänen uskollista sydäntään! Mikä riemu! Mutta kerron teille myöhemmin enemmän. Minun ei tietenkään sovi ilmaista rouva Jewkesille, että olen niin iloinen nähdessäni tämän rakkaan, siunatun Johnin! — Ah, mutta hänen muotonsa on murheellinen nähdessäni hänet ikkunasta! Mikä häntä vaivannee? Toivoakseni rakkaat vanhempani ovat terveet, rouva Jervis ja herra Longman myös, ja kaikki muut; en tee poikkeusta häijyyn isäntäänikään nähden — sillä minä toivon hänen elävän ehtiäkseen katua kaikkea ilkeyttään minua poloista kohtaan. — Hyväinen aika! millaisessa maailmassa elämmekään! Olen nyt saapunut komerooni tarttuakseni jälleen kynääni: mutta olen tosiaan pahassa pulassa! Uusi hankala käänne, totisesti.

Täällä kävi John, kuten sanoin; ja mies-poloinen tuli luokseni rouva Jewkesin kanssa, joka kuiskasi, etten virkkaisi mitään kengistä oman itseni tähden, niin sanoi. Mies-parka luullakseni näki hätäni punoittavista silmistäni ja kuihtuneesta muodostani; sillä minulla on ollut surullinen aika, senhän arvaatte; ja vaikka hän olisi tahtonut salata sen, jos olisi voinut, niin hänen omatkin silmänsä vettyivät. "Oi, mamseli Pamela!" huudahti hän, "oi, mamseli Pamela!"

"No, kunnon palvelustoveri", sanoin minä, "en sille tällä haavaa mitään voi: olen tosiaan kiitollinen rehellisyydestänne ja ystävällisyydestänne"; ja sitten hän itki vielä enemmän. Minä sanoin (sydämeni oli näetten pakahtua murheesta, sillä surkeata on nähdä miehen itkevän): "Kertokaa minulle pahin! Onko isäntäni tulossa tänne?" — "Ei, ei!" vakuutti hän nyyhkien.

"No", sanoin minä, "onko mitään uutisia isä- ja äiti-rukastani? Kuinka he voivat?" — "Toivoakseni hyvin", vastasi hän; "en tiedä mitään päinvastaista". — "Eihän toki liene tapahtunut mitään onnetonta rouva Jervisille, herra Longmanille tai palvelustovereilleni!" — "E-ei", vastasi mies-poloinen venyttäen sanaansa kuin olisi sydämensä ollut pakahtumaisillaan. — "No, Jumalan kiitos sitten!" virkoin.

"Se mies on varmaan hullu!" huudahti rouva Jewkes. "Mikä täällä on hätänä? Ka, sinä lienet rakastunut, John! Etkö näe, että nuori neiti voi hyvin. Mikä sinua vaivaa, mies?"

"Ei mikään ollenkaan", vastasi hän; "olenhan vain sellainen hupsu, että itken ilosta herttaisen Pamela-mamselin nähdessäni. Mutta minullapa on teille kirje."

Otin kirjeen, ja nähdessäni että se oli isännältäni pistin sen taskuuni. "Rouva Jewkes", sanoin, "toivoakseni teidän ei tarvitse tätä tarkastaa". — "Ei, ei" sanoi hän, "näen varsin hyvin, keneltä se on; muutoin minun kenties olisi täytynyt vaatia se luettavakseni". — "Ja tässä on kirje teillekin, rouva Jewkes", sanoi mies; "mutta teidän kirjeeseenne", virkkoi hän minulle, "tarvitaan heti vastaus, joka minun on vietävä mukanani aikaisin aamulla tai vielä tänä iltana, jos mahdollista".

"Ei teillä kai ole muuta Pamelalle?" kysyi rouva Jewkes. — "Ei", vastasi hän, "ei muuta kuin jokaisen rakkaat terveiset ja ystävyyden vakuutukset". — "Niin, meille molemmille tietysti", sanoi emännöitsijä. — "John", lausuin minä, "tahdon lukea kirjeen, ja pitäkäähän huolta itsestänne; sillä te olette hyvä mies, Jumala teitä siunatkoon! Minua ilahduttaa nähdä teidät ja kuulla teistä kaikista." Olisin hyvin mielelläni sanonut enemmänkin, jollei ilkeä rouva Jewkes olisi ollut saapuvilla.

Menin siis ylikertaan, sulkeuduin komerooni ja avasin kirjeen; ja tämä on siitä jäljennös:

RAKKAHIN PAMELANI,

Kirjoitan sinulle vartavasten asiasta, joka koskee sinua hyvin paljon, ja jonkun verran minuakin; mutta etupäässä teen sen sinun tähtesi. Tiedän käyttäytyneeni sinua kohtaan tavalla joka syystä voi herättää pelkoasi ja tuottaa kunnon ystävillesi huolta: kaikki iloni on siinä, että voin ja tahdon korvata sinulle sen raskautuksen, minkä olen sinulle aiheuttanut. Lupaukseni mukaan toimitin lähtösi jälkeisenä päivänä isällesi tiedonannon, jottei hän olisi sinun tähtesi liiaksi huolissaan, ja vakuutin hänelle kunniallisia aikeitani sinun suhteesi. Ilmoitin syyn, jonka olisi pitänyt häntä tyydyttää, selittäen miksi et saapunut hänen luokseen. Mutta se ei näy riittäneen; sillä hän, mies-parka! tuli seuraavana aamuna luokseni ja saattoi perheeni melkein hätäännyksiin sinun tähtesi.

Oi, rakas tyttöni! mitä tuskaa onkaan itsepäisyytesi tuottanut minulle, ja itsellesi myös! En voinut häntä millään muulla tavoin rauhoittaa kuin lupaamalla, että hän näkisi sinun rouva Jervisille kirjoittamasi kirjeen, josta voisi todeta että sinä olet hyvissä voimissa.

Nyt johtuu kaikki huoleni tässä asiassa sinun iäkkäistä vanhemmistasi, jotta heitä ei kohtaisi liian turmiollinen murhe sinun tähtesi, jonka velvollisuudentunnon ja hellyyden heitä kohtaan tiedän niin voimakkaaksi ja kiitettäväksi. Tästä syystä pyydän, että kirjoitat heille muutamia rivejä ja sallit minun sanella lauseittesi muodon. Olen ne kyhännyt asettuen mahdollisimman läheisesti sinun sijallesi ja tulkiten tunteitasi lämmöllä, jonka aavistan liiankin paljon sydämessäsi vallinneen.

Sen jälkeen mitä on tapahtunut ja mitä ei enää voi tekemättömäksi muuttaa, — vaikka vakuutan sen päättyvän kunniallisesti, — en otaksu saavani kieltävää vastausta, koska minulla ei voi olla tässä mitään muuta tarkoitusta kuin vanhempiesi rauhoittaminen, mikä on pikemmin sinun asiasi kuin minun; ja sentähden pyydän, ettet muuttaisi rahtuakaan allaolevasta. Jos sen teet, niin minun on mahdoton lähettää sitä — se ei vastaisi suunnittelemaani hyvää tarkoitusta.

Olen luvannut olla sinua lähestymättä ilman omaa myönnytystäsi. Jos huomaan sinut levolliseksi ja jollet yritä hangoitella vastaan tai välttää nykyistä asemaasi, niin pidän sanani, vaikka se onkin minulle vaikeata. Eikä sinun pakkotilasi tule pitkäaikaiseksi: sillä minä vakuutan sinulle, että olen päättänyt hyvin pian saattaa sinut varmuuteen ystävällisistä aikomuksistani ja siitä palavasta innosta, millä olen sinun j.n.e.

Hänen minulle kaavailemansa kirje kuului:

RAKAS ROUVA JERVIS,

Sensijaan että minut olisi saatettu rakkaan isäni kotiin, kyyditsikin Robin minut paikkaan, jota en saa ilmaista. Tätänykyä minua ei kuitenkaan kohdella pahoin; ja minä kirjoitan teille pyytääkseni teitä ilmoittamaan rakkaalle isälleni ja äidilleni, joiden sydämet varmaan ovat miltei murtuneet, että voin hyvin ja että olen ainiaan heidän hyveellinen kuten kuuliainenkin tyttärensä samoin kuin olen teidän kiitollinen ystävänne.

En saa ilmoittaa aikaa enkä paikkaa, mutta minulle on mitä juhlallisimmin vakuutettu kunniallista kohtelua.

En tiennyt, mitä tämän kummallisen pyynnön johdosta ja sen aiheuttamassa tilanteessa tekisin. Mutta sydämeni vuoti niin verta teidän tähtenne, rakas isä, joka olitte vaivautunut itse vaeltamaan tiedustellaksenne tytär-rukkaanne, samoin kuin rakkaan äidinkin vuoksi, että päätin kirjoittaa ja milteipä yllämainittua sanamuotoa käyttäen, jotta se lähetettäisiin teidän rauhoittamiseksenne, kunnes voisin tavalla tai toisella ilmoittaa teille asiain todellisen laidan. Ja omituiselle, häijylle isännälleni itselleen kirjoitin tähän tapaan:

HYVÄ HERRA,

Kunhan vain tietäisitte sieluni tuskan ja kaiken kärsimyksen, minkä teidän hirveä kohtelunne on minulle tuottanut, niin varmaan säälisitte minua ja suostuisitte päästämään minut vapauteen. Mitä olen tehnyt, että minun täytyy olla julmuutenne ainoana esineenä? Minulla ei voi olla mitään toivoa, mitään elämänhalua jäljellä, koska en sen jälkeen, mitä on tapahtunut, voi vähimmässäkään määrässä luottaa teidän juhlallisiin vakuutuksiinne. On mahdotonta sovelluttaa niitä siihen kunnottomaan menettelyyn, johon olette ryhtynyt.

Ainoastaan teidän lupauksenne, ettette käy minua tapaamassa täällä surkuteltavassa vankeudessani, voi tuottaa minulle edes pienoisen toivon pilkkeen.

Älkää, rukoilen teitä, ajako ahdistettua Pamela-parkaa karille, joka voi koitua hänelle sekä sielun että ruumiin turmioksi! Te ette tiedä, arvoisa herra, kuinka hirvittävän paljon minä mieleni ja järkeni heikkoudesta huolimatta uskallan, milloin hyveellisyyteni on vaarassa. Ja, oi, kiirehtikää vapauttamistani, jottei halpaa tyttö-raukkaa, joka ei ole teidänlaisenne herrasmiehen huomion arvoinen, saatettaisi ylhäisen aseman leluksi pelkästään sillä perusteella, että hän on kykenemätön itsepuolustukseen tai vailla ystävää, joka hankkisi hänelle oikeutta.

Olen, hyvä herra, osittain kuuliaisuudesta eli lausuakseni tottelevaisuuteni teitä kohtaan, mutta, sen tunnustan, vielä enemmän siksi, että keventäisin ahdistukseen joutuneiden vanhempaini mieltä — joiden köyhyyden luulisi suojelevan heitä tämänlaatuiselta väkivaltaisuudelta samoin kuin heidän tytär-poloistaankin — melkein sananmukaisesti jäljentänyt teidän minulle esittämänne luonnoksen rouva Jervisille kyhättäväksi kirjeeksi: tekemäni muutokset (sillä en voinut niitä kokonaan välttää) ovat sellaisia, että vaikka ne hiukan ilmaisevatkin huolestumistani, ne kuitenkin varmasti vastaavat tarkoitusta, minkä suvaitsitte tätä kirjettä ehdottaessanne sanoa teillä olevan.

Jumalan tähden, hyvä herra, säälikää halpaa asemaani sekä nykyistä suurta kurjuuttani; ja sallikaa minun yhtyä muiden palkollistenne kanssa siunaamaan sitä hyvyyttä, minkä olette ulottanut jokaiselle, paitsi kurjalle, murheelliselle, sydämeltään murtuneelle

PAMELALLE.

Laadittuani tämän kirjeen sekä isäntäni ohjeen mukaan kyhäämäni ajattelin, että näyttäisi luottamukselliselta rouva Jewkesia kohtaan, jos antaisin hänen lukea ne. Niinpä näytinkin ne hänelle ja samalla kertaa myös isäntäni minulle lähettämän kirjeen. Arvelen nimittäin, että hänen minua kohtaan ilmaisemansa arvonanto tuottaisi minulle ansiokkuutta henkilön silmissä, joka tunnusti palvelevansa häntä kaikessa, hyvässä tai pahassa; vaikka minulla olikin niin vähän syytä siitä ylpeillä. En erehtynyt; se vaikuttikin häneen hiukan; hän on nyt mairittelevan kohtelias ja ylistelee minua ylitsevuotavasti: mutta siitä on sitä vähemmän syytä välittää, koska hän yhtä paljon ylistää onnettomuuteni aiheuttajaa ja hänen kunniallisia aikeitansa, kuten niitä nimittää. Sillä minä näen hänen kykenevän uskomaan, niinkuin pelkään isäntänikin uskovan, että kaikki hänen häijyn tahtonsa nouteet ovat jotakin kunniallista, vaikka siitä koituisikin viattoman turma. Suokoon Jumala, että huomaisin asian olevan toisin! Silti toivon, aikokoon katala aatelisherra mitä tahansa, että vihdoinkin pääsen kuulemasta emännöitsijän julkeata, häpeämätöntä puheenlaatua, kun hän isäntäni kirjeestä päättelee tämän aikomuksien olevan kunniallisia.

OLEN NYT PÄÄSSYT MAANANTAIHIN, VANKEUTENI JA KURJUUTENI VIIDENTEEN PÄIVÄÄN.

Toivoin saavani tilaisuuden tavata Johnia ja hiukan jutella hänen kanssaan kahden kesken ennen hänen lähtöänsä; mutta se oli mahdotonta. Mies-paran ääretön suru sai rouva Jewkesin siihen luuloon, että hän rakasti minua; ja sen vuoksi hän tänä aamuna toi minulle Johnilta sanan, että tämä teki lähtöä. Halusin että hän tulisi ylös omaan komerooni, joksi sitä nimitin; mutta rouva tuli mukana. Kunnon mies, jollaisena häntä pidin, oli hyvästi jättäessään kovin huolissaan, kuten ennenkin. Annoin hänelle kaksi kirjettä; toinen niistä, rouva Jervisille tarkoitettu, oli suljettuna isäntäni kirjeen sisään: mutta rouva Jewkes tahtoi nähdä minun sulkevan ne sinetillä, jotten pistäisi niihin mitään muuta. Ihmeekseni näin miehen poismennessään pudottavan paperipalan ihan portaitten päähän, ja minä otin sen rouva Jewkesin huomaamatta ylös; mutta kummastuin tuhat kertaa enemmän, kun sopukkaani palattuani avasin sen ja luin seuraavaa:

HYVÄ MAMSELI PAMELA,

Mielipahakseni täytyy minun kertoa teille, kuinka paljon teitä on petetty ja harhaannutettu, ja että sen on tehnyt minunlaiseni viheliäinen koira. En aavistanutkaan, että asia kehittyisi näin pitkälle. Mutta minun täytyy sanoa, että jos maailmassa on konsaan ollut lurjusta, niin se olen minä. — Olen kaiken aikaa näyttänyt kirjeenne herralle: hän käytti minua siihen tarkoitukseen; hän luki jokaisen ennen kuin vein ne isällenne ja äidillenne; ja sitten hän sulki ne ja lähetti minun mukanani. Minulla oli joitakin asioita sinnepäin, muttei puoliksikaan niin usein kuin sitä uskottelin. Ja niin pian kun kuulin, kuinka asianlaita oli, olin valmis hirttämään itseni. Voitte hyvin käsittää, etten kehdannut seisoa edessänne. Voi minua kurjaa, kurjaa raukkaa, kun olen saattanut teidät tähän! Jos te joudutte turmioon, niin minä kutale olen siihen syypää. Oikeuden nimessä en nyt voi muuta kuin ilmoittaa teille, että olette kunnottomissa käsissä; ja pelkään että joudutte hukkaan kaikesta suloisesta viattomuudestanne huolimatta. En usko voivani elää sitte kun sen tiedän. Jos saatatte minulle antaa anteeksi, olette tavattoman hyväsydäminen; mutta en totisesti koskaan anna sitä itselleni anteeksi. Oli miten oli, tämän ilmaisemisesta ei olisi teille mitään hyötyä; ja kenties vielä voin tehdä teille jonkun palveluksen. Jos voin, niin tahdon. Varmasti olen siihen velvollinen. — Herra pidätti viimeiset kaksi tai kolme kirjettänne eikä lähettänyt niitä ollenkaan. Minä olen kaikista hylkiöistä kurjin.

J. ARNOLD.

Näette että turmiotanne on kauvan haudottu ja suunniteltu. Olkaahan varuillanne. Rouva Jewkes on paholainen: mutta herran toisessa kartanossa ei ainoakaan sydän syki teille vilpillisesti omaani lukuunottamatta. Voi minua lurjusta!

Rakas isä ja äiti, tähän kohtaan päästyänne tukkanne epäilemättä nousee pystyyn, kuten omanikin. — Voi ihmissydämen vilpillisyyttä! — Tätä Johnia minä pidin miesten rehellisimpänä, ja samaa ajattelitte hänestä tekin. Tämä mies, joka aina ylisteli teitä minulle ja minua teille ja etupäässä rehellisen sydämemme vuoksi, juuri tämä mies oli kaiken aikaa kurja teeskentelijä ja petollinen heittiö sekä avullinen minun saattamisessani turmioon.

Mutta hän itse sanoo menettelystään kylliksi: tahdon vain istahtaa kirjoittamaan sen surumielisen mietteen, että niiltä, joilla on valtaa ja varallisuutta, ei koskaan puutu kätyreitä heidän ilkeimpienkään pyrkimystensä avittamiseen; ja ettei ole mitään niin vaikeata kuin ihmissydänten tunteminen. En voi muuta kuin sääliä sitä kurjaa raukkaa, koska hänellä näkyy olevan suuria tunnonvaivoja; luullakseni on parasta, että pidämme hänen pahuutensa salassa. Jos minulla on siihen tilaisuutta, niin tahdon rohkaista hänen katumustansa; sillä minä voin siten kenties keksiä jotakin.

Tässä kohdassa minun on mainittava eräs seikka: hän toi mukanaan matkalaukussa kaikki vaatteet ja muut kapineet, jotka armollinen rouva ja isäntäni olivat minulle antaneet, ja sitäpaitsi kaksi samettihilkkaa ja samettisen huivin, joita armollisen rouvan oli tapana käyttää; mutta ne eivät tuota minulle lohtua, eikä mikään muukaan. Rouva Jewkes antoi tuoda matkalaukun komerooni ja näytti minulle, mitä se sisälsi; mutta sitte hän sulki sen ja sanoi antavansa pyytäessäni sieltä minulle mitä haluaisin; mutta jos minulla olisi avain, niin se kenties olisi vähän kuin matkoille lähtöä; ja niin tuo ujostelematon nainen pisti sen taskuunsa. Antauduin murheellisiin mietteisiin Johnin aavistamattoman ja hämmästyttävän paljastuksen johdosta ja itkin paljon hänen tähtensä ja myöskin itseni tähden. Sillä nyt näen, kuten hän sanoo, että turmiotani on kauvan suunniteltu, enkä voi olla epätietoinen siitä, mihin isäntäni kunnialliset vakuutukset päättyvät. — Millaisia ankaria nimityksiä mies-parka itselleen antaakaan! Mutta mitä täytyy niiden ansaita, jotka asettavat hänet moiseen työhön! Mistä kaikesta tuon häijyn isännän onkaan vastattava, kun itse on niin turmeltunut ja vielä turmelee muitakin, jotka olisivat olleet viattomia; ja juonittelee tyttö-poloisen tärvelemiseksi, joka ei eläissään ole tehnyt tai suonut hänelle mitään pahaa, vaan vieläpä voi rukoilla, että hän tulisi onnelliseksi ja katuisi?

En voi olla ihmetellen kysymättä itseltäni, mitä nämä jalosukuiset miehet, niinkuin heitä nimitetään, ajatellevat itsestään ja näistä kurjista teoista! Johnilla oli edes jotakin viettelystä, sillä hän toivoi tekevänsä mieliksi isännälleen, joka häntä palkitsi; ja samaa voi kaikesta hänen häijyydestään huolimatta sanoa rouva Jewkesista. Mutta mitä vaikutinta on isännälläni nähdäkseen näin paljon vaivaa paholaisen työssä? — Jos hän rakastaa minua, kuten sitä valheellisesti nimitetään, täytyykö hänen senvuoksi virittää minulle ansoja tärvelläkseen minut ja tehdäkseen minut yhtä pahaksi kuin itsekin on? En voi käsittää mitä hyötyä hänelle voi koitua minunlaiseni tyttö-poloisen saattamisesta turmioon. — Kieltämättömästi olen arvoton olento. Minua sanotaan kauniiksi, mutta eikö niin ollen herrasmiehen tulisi pitää kunnollista palvelijaa rikollista porttoa parempana? Ja täytyykö hänen sitä vakavammin yrittää minua vietellä, koska pelkään vietellyksi joutumista ja mieluummin tahtoisin menettää henkeni kuin hyveellisyyteni.

Niin, nämä ovat kummallisia asioita! En voi niitä selittää; mutta varmaankaan ei kukaan väitä näillä komeilla herrasmiehillä olevan muuta kiusaajaa kuin heidän oma häijy tahtonsa! — Tämä ilkeä isäntä saattoi juosta tiehensä luotani, kun pelkäsi palvelijainsa mahdollisesti huomaavan hänen viheliäiset yrityksensä siinä surkeassa komerojutussa. Mutta on ihmeellistä, ettei hän kavahda kaikkinäkevää silmää, jolta hänen kurjan, juonittelevan sydämensä salaisimmatkaan aivoitukset eivät voi olla kätkettyinä! — Mutta mitäpä nämä surulliset mietiskelyt hyödyttävät? Hän on häijy ja häijynä pysyy, ja on määrännyt minut laittomien yritystensä uhriksi, jollei Jumala, johon luotan ja jota joka hetki rukoilen, sitä estä.

TIISTAI JA KESKIVIIKKO.

En saanut tilaisuutta kirjoittaa tiistaina, kun tuo ilkeä nainen vartioitsi minua niin visusti; yhdistän senvuoksi nämä molemmat päivät. Olen ollut vaunuilla ajelemassa ja kävellyt useita kertoja puutarhassa; mutta hän on aina kintereilläni.

Herra Williams tuli viemään meitä kävelylle, ja sillävälin kun rouva Jewkes oli meihin selin, lausuin pastorin minulle aikaisemmin antaman vihjauksen rohkaisemana: "Herra pastori, näen kaksi tiiltä tuolla persiljalavalla; eikö voisi niitä tarpeen vaatiessa peittää mullalla ja pistää kirjelappua väliin?" — "Hyvä viittaus", vastasi hän; "olkoon tuo päivännouto tuolla puutarhan takaportilla paikan merkkinä, — minulla on portin avain, kun sitä kautta on lyhin matka kaupunkiin".

Oi, kuinka kekseliäiksi hätä meidät tekeekään! Minä tartuin tähän ajatukseen, ja kun emännöitsijä saapui luoksemme, niin pastori lausui ikäänkuin jatkaakseen alottamaamme keskustelua: "Ei, ei erittäin hauska." — "Mikä niin? mikä niin?" uteli rouva Jewkes. — "Sanoinhan vain", virkkoi hän, "ettei kaupunki ole kovinkaan hauska". — "Eipä olekaan", myönsi emännöitsijä, "ei se ole; se on mielestäni kurja kaupunki".

"Onko siellä mitään vallasväkeä?" kysyin minä. Siten me rupattelimme kaupungista häntä eksyttääksemme, mutta se petos ei ollut tarkoitettu ketään vahingoittamaan.

Sitte me juttelimme puutarhasta, kuinka laaja ja hauska se oli, ja istahdimme erään kalalammikon mättäiselle pengermälle katselemaan kalojen karkeloa veden kalvossa. Rouva Jewkes sanoi, että saisin onkia, jos tahtoisin.

"Kunhan toisittekin ystävällisesti vavan ja syöttejä", vastasin minä. — "Älähän, kaunoiseni!" sanoi hän; "minä tiedän jo paremmin tällä kertaa, vakuutan sinulle". — "En tarkoittanut mitään pahaa", virkoin minä, "en tosiaan". — "Salli minun sanoa sinulle", tivasi hän, "en tiedä ketään, jonka ajatukset olisivat valppaampina kuin sinun. Sinun olopaikkaasi on pidettävä silmällä. Mutta huomenna me hiukan ongimme." Herra Williams, joka kovin pelkää häntä, käänsi puheen jokapäiväisiin asioihin. Minä astelin sisälle jättäen heidät haastamaan kaksistaan. Pastori läksi pois kaupunkiin, ja emännöitsijä tuli pian perässäni.

Olin ehtinyt kastaa kynän musteeseen, ja sanoin: "Minä tarvitsen vähän paperia, rouva Jewkes" (pistäen kirjoitelman poveeni); "tiedättehän että olen kirjoittanut kaksi kirjettä ja lähettänyt ne Johnin mukana". (Voi, kuinka hänen nimensäkin mainitseminen, rikollisen mies-paran, minua tuskastuttaa!) — "No", sanoi hän, "onhan sinulla vielä jäljellä; yksi arkki riitti niihin kahteen kirjeeseen".

"Kyllä niin", myönsin minä; "mutta käytin puolet toisesta arkista kuoreksi, tiedättehän; ja katsokaa kuinka olen töherrellyt sen toisen arkinpuoliskon täyteen!" Sitte näytin hänelle joukon katkonaisia runoja, joita olin yrittänyt muistella ja vaseti riimustellut, jotta hän näkisi ne ja luulisi minun tavallisesti kynäilevän sellaista joutavaa.

"Kah", sanoi hän, "niinpä oletkin: no, tuon sinulle vielä kaksi arkkia; mutta anna minun nähdä, miten niitä käytät, olkootpa ne kirjoitettuja tai tyhjiä".

— No, — ajattelin minä, — toivonpa, Argus, että vielä vien sinusta voiton. — Arguksellahan sanovat runoilijat olleen sata silmää, ja sen tehtävänä oli niillä kaikilla vaania, kuten tämänkin vartijattaren.

Hän toi minulle paperit ja sanoi: "Nyt, mamseli, annahan minun nähdä sinun kirjoittavan jotakin." —. "Kyllä", virkoin, otin kynän ja piirsin: "Soisin että rouva Jewkes olisi minulle yhtä hyvä kuin minä olisin hänelle, jos se olisi vallassani."

"Sepä on sievää", kiitti hän. "No, toivon olevanikin; mutta mitä sitten?" — "Kah, sitten" (kirjoitin minä) "hän ystävällisesti sallisi minun tietää, mitä olen tehnyt, että minut on pakoitettu hänen vangikseen, ja kuinka hän luulee minulle käyvän". — "Ja entä vielä?" kysyi hän. "No sitten" (piirsin minä) "hän tietenkin antaisi minun nähdä ohjeensa, jotta tietäisin missä määrin minun on häntä moitittava tai vapautettava hänet viasta".

Täten hulluttelin yhä edelleen näyttääkseni hänelle, kuinka kirjoitushaluinen olin (sillä minä en häneltä mitään hyvää odottanut), jotta hän otaksuisi, etten käyttänyt aikaani, kuten sanoin, mihinkään parempaan tarkoitukseen muinakaan hetkinä; sillä hän epäilee minua itsepäisesti jostakin juonesta, kun olen niin hiljainen ja niin mielelläni pysyttelen yksinäni.

Hän olisi tahtonut minua kirjoittamaan yhä hiukan lisää. "Ei", sanoin minä; "te ette ole minulle vastannut". — "No", virkkoi hän, "mitäpä sinä saatat epäillä, kun herra itse vakuuttaa sinulle kunniallista käyttäytymistään?" — "Niin", sanoin, "mutta vastatkaahan minulle käsi sydämellä, rouva Jewkes, uskotteko häntä itsekään". — "Kyllä", vakuutti hän, "uskon varmaan". — "Mutta", kysyin, "mitä te nimitätte kunnialliseksi?" — "Ka", vastasi hän, "mitä luulet hänen nimittävän kunnialliseksi?" — "Turmiota! häpeää! häväistystä!" sanoin minä, "niin pelkään". — "Ho, ho!" huudahti hän, "jos sitä vähänkin epäilet, voi hän itse parhaiten selittää tarkoituksensa; minä lähetän hänelle sanan, jotta hän heti tulee antamaan sinulle tyydyttävän vastauksen, jos tahdot".

"Kauhea ihminen!" parahdin minä säikähtyneenä, "ettekö voi lävistää sydäntäni? Mieluummin soisin sen kuin että lausutte sellaista! Mutta toivoakseni ei ole mitään pelkoa hänen tulostaan."

Hän oli kyllin häijy sanoakseen: "Ei, ei; hän ei tietääkseni aio tulla. Mutta hänenä minä en kauvan pysyisi poissa."

"Mitä tuo tarkoittaa?" sanoin minä. — "Mitäkö tarkoitan!" huudahti hän kääntäen asian toisaanne; "no, tarkoitan että hänenä minä saapuisin lopettamaan kaiken pelkosi, tekemällä sinut niin onnelliseksi kuin suinkin toivot". — "Hänen vallassaan ei ole tehdä minua onnelliseksi, niin mahtava ja rikas kuin onkin, muuta kuin jättämällä minut viattomaksi ja sallimalla minun mennä rakkaan isäni ja äitini luo", huomautin minä.

Hän lähti pian sen jälkeen, ja minä päätin kirjeeni, toivoen saavani tilaisuuden asettaa sen sovittuun paikkaan. Menin siis hänen luokseen ja sanoin: "Saanenhan mennä vielä puutarhaan kävelemään, koskei ole aivan pimeä." — "On liian myöhä", vastasi hän; "mutta jos menetkin, niin älä viivy, — ja lähde sinä, Nan, saattamaan neitiä", kuten hän minua nimitti.

Kävelin siis lammikkoa kohti palvelustytön seuratessa minua ja pudotin tahallani ompelulaukkuseni. Tullessani tiilten lähelle virkoin: "Neitsyt Anne, olen pudottanut käsilaukkuni; olehan hyvä ja mene sitä etsimään: kalalammikon rannalla se minulla vielä oli." Tyttö palasi sitä hakemaan, ja minä sujautin kirjelapun tiilten väliin peittäen ne niin nopeasti kuin voin keveällä mullalla, hänen sitä ollenkaan huomaamattansa. Kun palvelustyttö löysi käsilaukun, otin sen, astelin jälleen sisälle ja kohtasin rouva Jewkesin, joka oli tulossa minua etsimään. Kirjeeni sisältö oli tällainen:

ARVOISA HERRA PASTORI,

Ajatusteni suusanallisen tulkinnan ehkäiseminen varmaankin riittää puolustukseksi tälle tyttö-rukan rohkeudelle, hänen tultuaan vietellyksi tänne kaikkein pahimmassa tarkoituksessa, kuten minulla on syytä otaksua. Tiedätte jotakin elämäntarinastani, omaisteni köyhyydestä, jota en häpeä, edesmenneen emäntäni ystävällisyydestä ja isäntäni aivoituksista minua kohtaan. Tosin hän lupaa kunniallisuutta ja kaikkea sellaista; mutta jumalattomien kunnia on hyveellisille kunniattomuutta ja häpeätä: niinpä voikin hän luulla pitävänsä lupauksensa oman käsityksensä mukaan ja kuitenkin minun käsittääkseni — ja jokaisen kunnon ihmisen mielestä — saattaa minut viheliäisesti tärviölle.

Olen niin onneton, ja tämä rouva Jewkes kohtelee minua niin pahoin ja on periaatteiltaan niin huono nainen, että koska minun pian täytynee käyttää tilaisuutta, josta tämänpäiväinen onnellinen vihjaus on minussa herättänyt toiveita, heittäydyn heti avoimesti ja vähääkään epäröimättä teidän hyvyytenne varaan. Sillä eihän minulle voi käydä tämän pahemmin, vaikka toivomukseni pettäisikin, mutta toisin kaiketikin tapahtuu, sen rohkenen teidän vaikutukseenne uskoen sanoa. Näenhän sen teidän katseestanne, hyvä herra, toivon sitä papillisen pukunne vuoksi enkä epäile auliuttanne sellaisessa onnettomassa tilassa kuin missä minä olen. Sillä, hyvä herra, auttaessanne minut nykyisestä hädästäni te yhdellä kerralla täytätte kaikki uskonnon vaatimukset ja osoitatte korkeinta sääliä ja armoa tyttöpoloisen ruumiille ja sielulle — tytön, joka — uskokaa minua, hyvä pastori — ei tähän mennessä ole edes ajatuksissaan poikennut viattomuudestansa.

Eikö ole mitään keinoa löydettävissä, paetakseni ja pelastuakseni, tuottamatta teille itsellenne vaaraa? Eikö täällä lähitienoilla ole ketään kunniallista herrasmiestä tai rouvashenkilöä, jonka hoivaan voin pyrkiä siihen asti kunnes saan tilaisuuden lähteä köyhän isäni ja äitini luo? Ettekö voisi kirjeellä ilmoittaa lady Daversille surkeasta kohtalostani? Poloisilla vanhemmillani on niin alhainen asema maailmassa, etteivät he kykene muuhun kuin riuduttamaan sydämensä minun tähteni; ja niin pelkään lopuksi käyvänkin.

Isäntäni lupaa, että jos olen levollinen, kuten hän sanoo, ja tyydyn nykyiseen osaani, niin hän ei minun suostumuksettani saavu tänne. Ah, hyvä herra, se ei mitään merkitse! — Sillä mitäpä sellaisen henkilön lupauksesta, joka luulee saavansa menetellä niinkuin on minua kohtaan käyttäytynyt? Jos hän tulee, täytyy sen koitua minun turmiokseni; ja kyllä hän varmasti ilmestyy, jahka luulee vaientaneensa ystävieni huudot ja tuudittaneensa minut, kuten epäilemättä toivoo, tuhoisaan varmuuteen.

Nyt, hyvä herra, täytyy minun ajasta vaarin ottaen ponnistella ja kilvoitella hyveellisyyteni säilyttämiseksi. Jos jään tänne hänen tuloonsa saakka, niin olen hukassa. Teillä on avain puutarhan takaporttiin; siitä toivon paljon. Käyttäkää harrastustanne ja puuhatkaa, hyvä herra, puolestani. Minä tahdon uskollisesti kätkeä salaisuutenne. — Mutta minulle tuottaisi mielipahaa, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään!

En sano enempää, vaan uskon tämän onnellisten tiilten huostaan maan poveen, missä toivon pelastukseni siemenen itävän ja kantavan sellaisia hedelmiä, jotka tuottavat minulle sanomatonta riemua ja teille ikuisen palkan sekä tässä elämässä että tulevaisessa. Sitä aina rukoilee

teidän ahdistettu nöyrä palvelijanne.

TORSTAINA.

Nyt päättyy kauhea viikko, joka on kulunut siitä kun lähdin toivoen näkeväni teidät, rakas isä ja äiti. Voi, kuinka erilaisia olivat toiveeni silloin ja nyt ovat! Mutta kukapa tietää, mitä nuo onnelliset tiilet voivat aikaansaada? Kuitenkin täytyy minun ensin kertoa teille, kuinka rouva Jewkes kuritti minua! Se on ihan totta! Ja näin se tapahtui:

Kärsimättömyyteni päästä puutarhaan kävelemään oli suuri, koska halusin nähdä, oliko mitään toivomusteni mukaista tilaisuutta tarjoutunut. Mutta tämä häijy rouva Jewkes ei olisi sallinut minun lähteä ilman häntä; ja sanoi, ettei hänellä ollut aikaa. Meillä oli sen johdosta aika sanasota; minä sanoin hänelle, että oli perin ankaraa, kun minua ei uskottu yksinäni kävelemään puutarhassa, hengittääkseni hiukan raikasta ilmaa, vaan täytyi olla vaanittuna ja vartioituna pahemmin kuin varas. Hän vetosi yhä ohjeisiinsa ja sanoi, ettei hän saanut uskoa minua näkyvistään. "Sinun olisi parasta" sanoi hän, "olla levollinen ja tyytyväinen, vakuutan sinulle; sillä minulla on pahempiakin määräyksiä kuin vielä tiedätkään. Muistan", lisäsi hän, "sinun kysyneen herra Williamsilta, oliko naapuristossa mitään vallasväkeä. Tämä saa minut aavistelemaan, että mielit paeta heidän luokseen kertomaan synkkää, surullista tarinaasi, kuten sitä nimität." Seisoin sydän kurkussa; sillä tuon viittauksen vuoksi pelkäsin hänen nähneen kirjeeni tiilten alla. Oi, kuinka rauhaton olin! Vihdoin hän sanoi: "No, koska panet sen niin pahaksesi, voit mennä kävelemään kierroksen, ja minä tulen hetkisen perästä mukaasi."

Päästyäni hänen ikkunansa näkyvistä menin toivorikasta paikkaa kohti; mutta pian hänen inhoittava äänensä pakoitti minut hiljentämään askeleeni. "Hehei, miksi niin ketterästi ja mihin niin joutuin?" huusi hän; "mitä! juoksetko sinä kilpaa?" Ja minä pysähdyin häntä odottamaan, kunnes hän lihavine ruhoineen oli lyllertänyt luokseni. Hän tarttui käsivarteeni puolittain hengästyneenä, ja niin täytyi minun kulkea rakkaan paikan ohitse rohkenematta siihen edes vilkaista.

Puutarhuri oli työssä loitompana, ja minä aloin puhella hänen taiteestaan; mutta rouva Jewkes sanoi: "Säisympään, ohjeitteni mukaan en saa sallia, että teet liikaa tuttavuutta palkollisten kanssa." — "Oh", virkoin minä, "pelkäättekö että liittoutuisin heidän kanssaan, ryöstääkseni jotakin isännältäni?" — "Kenties sitä pelkään", sanoi inhoittava heittiö; "sillä jos ryöstät häneltä itsesi, olisi se hänen mielestään pahinta mitä voisi hänelle tapahtua".

"Ja sanokaahan", haastoin minä kävellen eteenpäin, "kuinka jouduin hänen omaisuudekseen? Mitä muuta oikeutta hänellä on minuun kuin se, minkä varas saattaisi väittää itsellään olevan anastamaansa tavaraan?" — "Onko mokomaa ennen kuultu?" sanoi hän. "Tämä on suoraa kapinaa, totisesti! No, no, karitsaiseni" (siten tuo hupsu nainen minua usein nimittää), "jos minä olisin hänen sijassaan, niin hän ei kauvan pitäisi omistusoikeuttansa sinuun kyseenalaisena". — "Ja mitä te tekisitte", tivasin minä, "jos olisitte hänen sijassaan?" — "En arvelisi ja epäröitsisi kuten hän, vaan päästäisin sekä itseni että sinut tästä tuskastanne." — "Kah, Jezebel", sanoin minä (kun en voinut itseäni hillitä), "tärvelisittekö minut väkivalloin?" Tällöin sivalsi hän minua huimasti olkapäähän. "Tuosta saat", huusi hän; "ketä sinä nimität Jezebeliksi?"

Kummastuin niin suuresti (sillä te, rakas isä ja äiti, ette ole minua ikänä lyöneet), että olin kuin ukkosen iskemä; ja katsahdin ympärilleni ikäänkuin etsiäkseni joltakulta apua. Mutta, ah! ketään ei ollut saapuvilla; ja sanoin hieroen olkapäätäni: "Onko tämäkin ohjeittenne mukaista? Voi minua, täytyykö minun kärsiä iskujakin?" Ja sitte purskahdin itkuun ja heittäydyin ruohokäytävälle, jolla seisoimme. Hän sanoi kovin ärtyneesti: "En siedä sellaisia nimityksiä, sen sinulle vakuutan. Hei, tule nyt! Näen että olet uhmamielinen: sinut täytyy taltuttaa ja sinut taltutetaan. Kyllä minä sinunlaisesi pienet ärsyttelijät kesytän, ole varma! No, tule nyt, menemme sisälle ja minä lukitsen sinut huoneeseesi; et saa kenkiä etkä mitään muutakaan, jos asiat näin ovat."

En tiennyt mitä tehdä. Tämä oli minulle julmaa; soimasin itseäni suulaudestani: olinhan nyt antanut hänelle veruketta ankaruuteen ja olin nenäkkyydelläni tuhonnut ainoan suunnitelman, mikä minulla vielä oli. Puutarhuri näki tapahtuman, mutta emännöitsijä huusi hänelle: "Kah, Jacob, mitä te töllistelette? Pitäkäähän huolta työstänne." Ja mies käveli toisaalle, pois näkyvistämme.

— No, — ajattelin minä, — täytyy näenmä hiukan teeskennellä. — Hän tarttui minua tylysti kädestä: "No, nouse ylös", sanoi hän, "ja tule sisälle. Kyllä minä sinulle Jezebeliä näytän, näytän niinkin!" — "Ka, rakas rouva Jewkes", sanoin minä. — "Ei mitään helliä sanojasi ja mairitteluasi!" virkkoi hän; "mikset minua enää nimitä Jezebeliksi?" Näin että hän oli vimmatusti vihainen, ja minä olin aivan ymmällä. Olen usein kuullut naisia moitittavan heidän kielestään; toivon etten olisi päästänyt omaani niin valtoimeksi.

"Mutta minä en voi tulla sisälle", kieltäysin, "en tosiaan voi!"

"Mikset voi?" tiuskaisi hän. "Vakuutanpa että voin ottaa sinunlaisesi huippanan kainalooni ja kantaa sisälle, jollet tahdo kävellä. Sinä et tunne voimaani." — "Tunnen kyllä", sanoin minä, "tunnen liiankin hyvin. Ja ettekö kohtele minua pahemmin, kun tulen sisälle?" Nousin siis, ja hän mutisi pitkin tietä itsekseen, että hänkö, joka oli kohdellut minua niin hyvin, oli käyttäytynyt minun suhteeni Jezebelin tavoin! ja muuta sellaista.

Kun tulin lähelle rakennusta, istahdin penkille ja virkoin: "Mutta minä en tahdo tulla sisälle ennen kuin sanotte antavanne minulle anteeksi, rouva Jewkes. Jos suotte tuon teistä käyttämäni nimityksen anteeksi, niin minä annan anteeksi, että minua löitte." Hän istahti penkille viereeni, näkyi olevan kovin hämmennyksissään ja sanoi: "No, tule pois, tahdon antaa sinulle anteeksi tämän kerran"; ja suuteli minua sitten sovinnon merkiksi.

"Mutta", virkoin minä, "sanokaa minulle, missä saan kävellä ja oleskella, ja suokaa minulle niin paljon vapautta kuin voitte; ja kun tiedän kaikki minkä suinkin voitte minulle suoda, saatte nähdä että olen niin tyytyväinen kuin saatan, enkä pyydä teiltä enempää".

"Niin", vastasi hän, "tuo kuulostaa paremmalta; toivoisin voivani suoda sinulle kaiken vapauden, mitä haluat; sillä täytyyhän sinun käsittää, ettei minulle tuota mitään iloa kytkeä sinua liepeisiini, niin sanoakseni, ja kieltää sinua liikkumasta ilman minua. Mutta ihmiset, jotka pitävät velvollisuudestaan väliä, eivät voi välttää hankaluuksia; ja minähän olen maailman parhaan isännän palveluksessa." — "Kyllä", myönsin minä, "sitä hän kyllä on jokaiselle muulle paitsi minulle!" — "Hän rakastaa sinua totisesti liiankin paljon", vastasi rouva Jewkes, "ja siinä syy; senvuoksi sinun tulisi tätä sietää". — "Vai rakastaa!" vastasin minä. — "No", sanoi hän, "älä anna palvelijattaren huomata, että olet itkenyt, äläkä hänelle mitään kielittele; varmaankaan sinä et kertoisi heille puolueettomasti. Minä lähetän hänet luoksesi, ja saat lähteä uudelle kävelylle puutarhaan, jos tahdot. Kenties se antaa sinulle ruokahalua päivälliseen, sillä sinä et syö kunnollisesti pysyttääksesi sielua ruumiissasi. Sinun kauneutesi on tervettä ytimiin asti, muutoin et näyttäisi niin hyvältä kuin näytät, vaikka sinulla on niin vähän ruokahalua, olet niin levoton ja niin paljon nureksit ja valittelet aivan aiheettomasti."

— Hm, — ajattelin minä, — sano mitä tahdot, kunhan vain pääsen vapaaksi pahasta kielestäsi ja seurastasi. Ja nyt toivon saavani tilaisuuden pujahtaa päivännoutoni luo. — Mutta kävelinkin toisaalle, poiketakseni sinne vasta palatessani, jotta välttäisin epäluuloja.

Pakoitin palvelustytön juttusille, mutta haastelimme vain jokapäiväisistä asioista; sillä minä huomaan että häneltä udellaan kaikkia sanojani ja tekojani. Kun suunnitelmani mukaan tulin paikalle, sanoin: "Käyhän tuolla puutarhurin pakeilla ja pyydä häntä keräämään salaattia minulle päivälliseksi." Tyttö huusi "Jacob!" Minä sanoin: "Hän ei voi kuulla sinua näin kaukaa; ja sanohan hänelle, että haluaisin kurkunkin, jos hänellä niitä on." Hänen asteltuaan nuolenkantaman päähän minä kumarruin, työnsin sormeni ylemmän tiilen alle ja tempaisin sieltä osoitteettoman kirjeen ja sujautin sen poveeni riemusta vavisten. Hän oli luonani ennen kuin sain sen oikein talletetuksi, ja minä olin niin hätäännyksissäni, että pelkäsin antavani itseni ilmi. "Mamseli näyttää säikähtyneeltä", ihmetteli hän. "Kah", vastasin minä saaden onnellisen ajatuksen (ah, teidän tytär-parastanne kehittyy vähitellen juonittelija, mutta toivoakseni viatonta laatua!), "kumarruin haistamaan tuota päivännoutoa, ja iso ilkeä mato ryömi siitä maahan säikäyttäen minut; sillä minä en voi sietää matoja". Tyttö virkkoi: "Päivännoudot eivät tuoksu." — "Eivät tunnu tuoksuvan", myönsin minä. Ja sitte kävelimme sisälle. Rouva Jewkes sanoi: "Kah, tällä kertaa olet kiirehtinyt; pääset toistekin."

Menin komerooni, lukitsin itseni sinne ja avattuani kirjeen luin seuraavat sanat:

Olen äärettömästi huolissani hädästäsi. Kaikesta sydämestäni toivon että minun vallassani olisi auttaa ja pelastaa niin suuri viattomuus, kauneus ja ansiollisuus. Olen kokonaan riippuvainen herra B:stä, ja minulla on toiveita, että hänen suosiostaan pian saan paikkapitäjän. Mutta mieluummin uhraisin kaiken toivoni häneen (luottaen muutoin vain Jumalaan) kuin epäisin sinulta apuni, mikäli sitä saan toimeksi. En ole koskaan katsellut herra B:tä siinä valossa kuin hän nyt ilmaantuu. Olen täydellisesti sitä mieltä, että sinun pitäisi, jos mahdollista, päästä pois hänen käsistään, varsinkin kun täällä rouva Jewkesin kaittavana olet perin huonossa hoivassa.

Meillä on täällä lady Jones, leskirouva, suuren omaisuuden haltija sekä hyveellinen nainen, kuten uskon. Meillä on myöskin vanha sir Simon Darnford ja hänen puolisonsa, joka on hyvä nainen; ja heillä on kaksi tytärtä, siveellisiä nuoria neitoja. Kaikki muut täälläpäin ovat vain keskisäätyisiä, korkeintaan käsityöläis- ja kauppiasluokkaan kuuluvia. Koetan, jos haluat, tiedustella joko lady Jonesilta tai lady Darnfordilta, sallisivatko he sinun paeta heidän luokseen. En pidä laisinkaan luultavana, että voin pysyttää itseni salassa tässä asiassa; mutta, kuten sanottu, tahdon panna kaikkeni vaaraan auttaakseni sinua. Sillä minä en ole koskaan nähnyt sinuun verrattavaa suloutta ja viattomuutta. Sinun kova kohtalosi on kokonaan kiinnittänyt minut puolellesi; sillä tiedän, kuten varsin onnistuneesti lausuit, että jos voin auttaa sinua tässä tilanteessa, täytän siten yhtaikaa kaikki uskonnon vaatimukset.

Mitä lady Daversiin tulee, lähetän hänelle kirjeen, jos haluat; mutta se ei saa lähteä meidän postitalostamme, sellaisesta sinua varoitan. Sillä mies on herra B:lle kiitollisuudenvelassa leivästään ja virastaankin; ja päättelen muutamista sanoista, jotka häneltä olutkannun ääressä kirposivat, että hänellä on ohjeensa. Et aavistakaan, kuinka saarrettu olet; ja se kaikki vahvistaa mielessäni otaksumaasi, ettei sinulle mitään kunniallista tarkoiteta, vakuuteltakoon mitä tahansa; ja olen iloinen, ettet tässä suhteessa kaipaa varoitusta. Salli minun sanoa, että olin kuullut sinua paljon ylistettävän, mutta en luullakseni läheskään niin paljon kuin ansaitset sekä ulkomuotosi että sielusi puolesta: silmäni vakuuttavat minut edellisestä, kirjeesi jälkimäisestä. Peljäten menettäväni nykyisen onnellisen tilaisuuden kirjoitin pitemmälti kuin muutoin tekisin. En kuitenkaan jatka enempää, vakuutanhan vain, että olen parhaan kykyni mukaan uskollinen ystäväsi ja palvelijasi

ARTHUR WILLIAMS.

Tulen kerran joka aamu ja ilta kouluajan jälkeen etsimään sieltä kirjeitäsi. Astun puutarhaan ja palaan taloon poikkeamatta, jos näen että väylä on vapaa: muutoin minä epäluulojen välttämiseksi tulen sisälle.

Vastaukseksi tähän mieluisaan kirjeeseen kyhäsin heti seuraavan:

ARVOISA HERRA PASTORI,

Oi, kuinka toimenne ja asemanne mukainen teidän ystävällinen kirjeenne on! Jumala teitä siitä siunatkoon! Nyt minä luulen tulevani onnelliseksi. Olisin suruissani, jos joutuisitte minun tähteni kärsimään; mutta toivon että sen teille satakertaisesti korvaa se Jumala, jota näin uskollisesti palvelette. Olisin myös kovin onnellinen, jos konsaan kykenisin sitä vähimmässäkään määrin palkitsemaan. Mutta ah! minulle tehdyt palvelukset voivat tapahtua ainoastaan Jumalan tähden; olenhan köyhä ja alhainen, vaikkakin toivoakseni liian korkea mieleltäni halpaan ja kunnottomaan tekoon kuningaskunnankaan saavuttamiseksi.

Minulle on mieluista mitä vain te parhaaksi ajattelette: minähän en tunne noita henkilöitä enkä tiedä millä tavoin heidän puoleensa kääntyä. Olen kiitollinen postinhoitajaa koskevasta vihjauksesta. Olin ajatellut turvautua kirjeiden lähettämiseen, milloin siihen saisin tilaisuutta; mutta näen nyt yhä selvemmin ja selvemmin, että vaarat ympäröivät minua joka puolelta ja ettei isäntäni kunniallisuuteen voi ollenkaan luottaa.

Luulisin, hyvä herra, että jos jompikumpi niistä säätyläisnaisista sallisi minun tulla luokseen, niin voisin päästä täältä pakenemaan teidän avaimenne avulla. Koska on mahdotonta tietää, minua kun niin vartioidaan, milloin se voi tapahtua, niin mitenkähän olisi, herra pastori, jos koettaisitte teettää toisen samanlaisen ja asettaisitte sen ensi tilassa päivännoudon alle? Varmaankaan ei saisi menettää aikaa. On jokseenkin ihmeellistä, ettei rouva Jewkes ajattele avainta, vaikkei muuten unohda pienintäkään seikkaa. Mutta jos minulla olisi tuo avain, niin voisin siinä tapauksessa, etteivät nuo naiset tahdo suoda minulle turvapaikkaa, juosta pois mihin vain; ja kun kerran olisin päässyt kartanon ulkopuolelle, ei heillä olisi mitään tekosyytä pakoittaa minua tänne palaamaan; sillä minä en ole tehnyt mitään pahaa ja toivoakseni saisin jokaisen sääliväisen ihmisen uskomaan kertomukseni: tällöin teidän nimenne ei tulisikaan mainituksi. Kidutuksellakaan ei minulta sitä voitaisi kiristää, sen vakuutan.

Vielä yksi asia, hyvä herra. Ettekö ole ollenkaan kirjeenvaihdossa isäntäni bedfordshireläisen huonekunnan kanssa? Sitä tietä kenties voisin saada tietoja hänen aikeistaan tulla tänne ja milloin hän saapuu. Liitän tähän mukaan petollisen heittiön kirjeen (sillä minä voin luottaa teihin kaikessa), John Arnold-poloisen. Sen sisällöstä selviää, miksi sen lähetän. Ehkä täten voidaan jotakin keksiä: sillä hän näyttää halukkaalta sovittamaan minua kohtaan harjoittamansa petoksen, vastaisia palveluksia luvaten. Jätän sen viittauksen harkintanne mukaan käytettäväksenne ja olen, arvoisa herra, teidän alati kiitollinen palvelijanne.

Toivon, hyvä herra, että teidän avullanne voin silloin tällöin lähettää pienen käärön isä- ja äiti-rukalleni. Minulla on viisi, kuusi guineaa: asettaisinko puolet niistä teidän käytettäväksenne, voidaksenne maksaa miehen ja hevosen tai mitä muuta satumme tarvitsemaan?

Olin tuskin ehtinyt jäljentää tämän ennen kuin minut kutsuttiin päivälliselle; pistin herra Williamsille aiotun kirjeen poveeni, voidakseni tilaisuuden tullen asettaa sen siihen rakkaaseen paikkaan.

Kaikista puutarhan kukkasista päivännouto totisesti onkin armain! Se on minulle onnekas! Kuinka oivallisesti juoneni menestyykään! Alan vain peljätä, että kyhäilyni keksitään; sillä ne paisuvat laajoiksi: tähän asti olen harsinut ne alusnuttuuni ja kannan niitä lähinnä paitaani. Entä jos tuo syöjätär tarkastaisi pukuni! Mutta kun koetan olla hänelle mieliksi, niin ei hän sitä tee.

Olen vastikään palannut kävelyltä puutarhasta ja asettanut kätköön kirjeeni. Me nimittäin lähdimme onkimaan, kuten rouva Jewkes oli minulle luvannut. Hän pani syötin koukkuun, minä viskasin sen lampeen ja pyydystin pian sievoisen toutaimen. "Uita sitä, uita", neuvoi hän. Minä tein niin ja sain sen maalle. Murheellinen ajatus juolahti juuri silloin mieleeni, ja minä heitin kalan takaisin veteen. Kuinka hauskaa sen näkyikään olevan vapaudessaan pulikoida! "Miksi sen takaisin paiskasit?" kysyi vartijani. — "Oi, rouva Jewkes", virkoin minä, "minusta tuntui kuin tuo toutain-parka olisi ollut onneton Pamela. Vertasin teitä ja itseäni häijyyn isäntäämme. Niinkuin me viettelimme toutain-raiskan, samaten minutkin petettiin valheellisilla syöteillä; ja kun te sanoitte: 'Uita sitä, uita!' koski sydämeeni ajatellessani, että leikkisin pettämäni kalapoloisen turmiolla. En voinut olla heittämättä sitä takaisin veteen; ja ettekö nähnyt, kuinka iloisesti onnellinen toutain pulahti tiehensä meitä pakoon? Oi", lisäsin, "kunpa joku hyväsydäminen sääliväinen ihminen toimittaisi minulle vapauteni takaisin samalla tavoin! Onhan minun vaarani yhtä suuri."

"Herra siunatkoon", sanoi hän, "mitä sinä ajatteletkin!" — "En voi enää onkia", vastustin minä. — "Jahka minäkin koetan onneani", päätti hän ottaen vavan. — "Tehkää niin", vastasin minä; "ja minä tahdon kylvää elämää sillä välin kun te hävitätte sitä. Minulla on muutamia härkäpapuja ja menenpä pistämään ne jonkun lavan syrjään nähdäkseni, kuinka pian ne itävät esille; sitten nimitän niitä puutarhakseni."

Näette siis, rakas isä ja äiti, että täten saan hyvän verukkeen käydäkseni toistekin puutarhaani katsastamassa; ja vaikka multa näyttäisikin hiukan verekseltä, se ei nyt herätä niin suuresti epäluuloa. Hän ei tässä aavistellut mitään; ja minä menin istuttamaan papuni sinne tänne noin viiden kyynärän pituudelta kummallekin puolen päivännoutoani; ja helposti talletin kirjeen kätköönsä. Enkä olekaan vähäisen ylpeä tästä juonestani. Varmaankin joku keino lopuksi keksitään!

PERJANTAI, LAUVANTAI.

Olen vastikään kertonut omasta juonestani; nyt kerron teille eräästä tuon häijyn naisen käyttämästä. Hän tulee luokseni. Sanoo: "Minulla on seteli, jota en voi vaihtaa ennen kuin huomenna, ja eräs kaupustelija tahtoo kaikin mokomin saada rahansa; en halua lähettää köyhiä kauppamiehiä pois ilman maksua. Onko sinulla antaa yhtään?"

"On hiukan", vastasin minä, "kuinka paljon tarvitaan?" — "Oh", sanoi hän, "tarvitsen kahdeksan puntaa!" — "Voi, kun minulla on vain viisi tai kuusi!"

— "No, lainaa ne minulle huomiseen", pyysi hän. Minä annoin; ja hän läksi alikertaan. Ja sitten ylös palatessaan hän nauroi ja sanoi: "No, minä maksoin kaupustelijalle." — "Kai huomenna saan takaisin", muistutin minä.

Tähän hän vastasi nauraen: "Ka, mihin sinä rahaa tarvitset? Sanoakseni totuuden, karitsaiseni, en ollut puutteessa. Pelkäsin vain, että käyttäisit rahojasi väärin; ja nyt voin uskoa Nanin vähän useammin sinun pariisi, varsinkin kun minulla on matkalaukkusi avain; näin ollen et voi lahjoa häntä rahalla etkä koreilla kapistuksilla."

Kukaan ei ole koskaan näyttänyt tyhmistyneemmältä kuin minä silloin. Oi kuinka minua kiusasi, että niin houkkiomaisesti olin antanut itseni puijata! — sitäkin enemmän, kun olin vihjaissut herra Williamsille, että asettaisin osan rahoistani hänen käytettäväkseen niiden menojen suorittamiseksi, joita koituisi minun lähettämisestäni teidän luoksenne. Minä itkin mielipahasta. — Ja nyt minulla ei ole viittä shillingiä jäljellä toimeentulokseni, jos pääsenkin pakenemaan. — Onko ollut minunlaistani hupsua! Kylläpä minun tosiaan kannattaa vehkeistäni ylpeillä. — Sanoin hänelle: "Oliko tämäkin ohjeissanne, susi hyvä?" (kun nimittäin hän puhutteli minua karitsaisekseen). — "Jezebel, tarkoittanet, lapsi!" virkkoi hän. "No, nyt annan sinulle sydämellisesti anteeksi; suudelkaamme toisiamme ja olkaamme ystäviä." — "Pysykää loitolla!" torjuin minä; "en voi teitä sietää". Mutta en uskaltanut häntä enää nimitellä; sillä minä pelkäsin mitä kauheimmin hänen isoa käpäläänsä. Mitä enemmän tätä ajattelen, sitä enemmän kadun, ja soimaan itseäni.

Tänä iltana postitalon mies toi kirjeen rouva Jewkesille, ja sen sisään oli suljettu minulle kirje. Emännöitsijä toi sen komerooni ja sanoi: "Kah, hyvä isäntäni ei unohda meitä. Hän on lähettänyt sinulle kirjeen, ja kuulehan mitä hän minulle kirjoittaa." Sitten hän luki, kuinka hänen arvoisuutensa toivoi että rouvan kaunis suojatti jaksoi hyvin, oli onnellinen ja tyytyväinen. "Ah, tosiaan", sanoin minä, "täytyyhän minun tyytyä!" Kirjeessä sanottiin vielä, että herra ei epäillyt hänen huolenpitoansa minusta ja ystävällisyyttänsä minua kohtaan; että olin hänelle hyvin rakas ja ettei rouva voinut kohdella minua liian hyvin, ja muuta sellaista.

"Siinäpä on sinulla isäntää!" huudahti hän; "varmaankin rakastat häntä ja rukoilet hänen puolestaan". Halusin että hän olisi lukenut lopunkin. "Ei, ei", pidättyi hän, "sitäpä en tee". Minä sanoin: "Käsketäänkö siinä riistämään minulta kengät ja lyömään minua?" — "Ei", vastasi hän, "eikä puhuta Jezebelistäkään". — "No", sanoin, "anon aselepoa: sillä en halua jälleen saada iskuja". — "Luulin", huomautti hän, "että olimme antaneet toisillemme anteeksi".

Kirjeeni kuuluu näin:

RAKAS PAMELANI,

Alan jo katua, että sidoin itseni lupauksella olla sinua tapaamatta kunnes annat siihen luvan! Sillä aikani käy minulle ylen ikäväksi. Voitko luottaa minuun siksi paljon, että kutsut minut sinne? Ole varma siitä, että jalomielisyytesi minua kohtaan ei olisi hukkaan heitettyä. Tahdon pyytää tätä hartaasti, koska olen levoton sinun levottomuutesi tähden; rouva Jewkes näet on ilmoittanut minulle, että tämä pakkotilasi tuntuu sinusta kovin raskaalta ja että sinä et syö, juo, etkä lepää kunnollisesti. Sinun terveytesi on minulle liian kallis, jotten haluaisi lyhentää tämän koettelemuksesi aikaa, ja se olisi seurauksena minun tulostani luoksesi. Johnkin on kertonut minulle huolistasi ja teki sen niin murheellisin mielin, että tuskin sai sanoiksikaan; tuo murhe hiukan hätäännyttikin sinua kohtaan tuntemaani hellyyttä. Enhän silti pelkää mitään muuta kuin että sinun välinpitämättömyytesi minua kohtaan, mitä ylpeä sydämeni sentään tuskin sallii minun tunnustaa, voisi ajaa sinut johonkin ajattelemattomaan tekoon, mikä voisi rohkaista toisen uskaliasta toivetta. Mutta kuinka viheliäisesti alennunkaan ollessani rauhaton hänenlaisensa halvan palvelijan takia! Sanon sinulle vain yhden asian, nimittäin että jos sallit minun käydä puheillasi kartanossa (ajattelehan, kuka sinulta tätä suosiota pyytää), niin vakuutan juhlallisesti, että saat aihetta olla mielissäsi tästä kiitollisuutta herättävästä luottamuksesi ja arvonantosi ilmaisusta. Jos huomaan, että rouva Jewkes ei ole käyttäytynyt sinua kohtaan niin kunnioittavasti kuin se ansaitsee, jota minä hellästi rakastan, niin jätän kokonaan sinun valtaasi toimittaa hänet talosta pois, mikäli soveliaaksi katsot; ja rouva Jervisin tai sen, jonka vain valitset, on otettava sinut hoivaansa hänen asemestaan. Tämän sanon Johnin lausuman viittauksen johdosta, josta aavistin sinulla olevan jotakin tyytymättömyyden aihetta siltä taholta. — Rakkahin Pamela, vastaa suosiollisesti tähän vakaaseen pyyntööni, henkilön pyyntöön, joka ei voi elää ilman sinua ja jonka kunniallisesta käytöksestä itseäsi kohtaan voit olla ehdottoman varma; sitäkin enemmän, kun perustat luottamuksesi siihen. Minä olen ja varmasti olen aina sinun uskollinen ja hellä j.n.e.

Tiedän sinua ilahduttavan kuulla, että isäsi ja äitisi voivat hyvin ja ovat viime kirjeesi johdosta rauhoittuneet. Se tuotti minulle mielihyvää ja olen päättänyt ettet saa sitä katua. Rouva Jewkes toimittaa vastauksesi minulle.

Silmäsin tämän kirjeen ensiksi vain nopeasti lävitse, syventyäkseni toiseen, jonka nyttemmin toivoin odottavan minua herra Williamsilta. Lähdin iltakierrokselle, kuten sitä nimitin, rouva Jewkesin seurassa, ja kulkien paikan ohi sanoin: "Luuletteko, rouva Jewkes, että jotkut pavuistani ovat juurtuneet sitten eilisen?" Hän nauroi ja sanoi: "Sinä olet kehno puutarhuri, mutta mielelläni näen että saat hupia." Hänen astuttuaan edelleen huomasin kelpo ystäväni varanneen minulle kirjeen; ja sujauttaen sen poveeni (sillä matami oli selin minuun) virkoin pitäen papua kädessäni: "Tässä on yksi niistä; mutta se ei ole puhjennut." — "Eipä tietenkään", vastasi hän ja lausui minulle mitä ilkeimmän, naisen suussa sopimattoman pilan kylvämisestä j.n.e. Sisälle tultuani menin komerooni ja luin seuraavaa:

Ikäväkseni täytyy minun ilmoittaa sinulle, että olen lady Jonesilta saanut epäävän vastauksen. Asiasi koskee häneen, sanoo hän, mutta hän ei halua toimittaa itselleen vihollisia. Käännyin lady Darnfordin puoleen ja kerroin hänelle mitä liikuttavimmin sanoin surullisen historiasi ja näytin hänelle vieläkin hellyttävämmän kirjeesi. Huomasin hänet varsin myöntyväiseksi; mutta hän tahtoi neuvotella sir Simonin kanssa, joka ei ole erikoisen lujaluontoinen mies hyveellisyyden puolesta. Hän lausuikin puolisolleen minun läsnäollessani: 'Ka, mitäpä tämä kaikki muuta on, rakkaani, kuin että naapurimme havittelee äitinsä kamarineitoa! Ja jos hän huolehtii siitä, ettei tytöltä mitään puutu, en käsitä että hänelle tässä mitään suurta vääryyttä tapahtuu. Eihän sillä mitään perhettä loukata.' (Näyttää siis siltä, rakas isä ja äiti, ettei köyhien ihmisten kunnia merkitse mitään.) 'Ja minusta, herra Williams, kaikkein vähimmin sopisi teidän puuttua tähän asiaan ystäväänne ja suojelijaanne vastaan.' Hän huomautti tämän niin päättävästi, ettei hänen rouvansa mitään enempää virkkanut, ja minulla ei ollut muuta neuvoa kuin pyytää, ettei asiaan kiinnitettäisi mitään huomiota minun osaltani.

Viittasin asiastasi herra Petersille, tämän pitäjän kirkkoherralle; mutta ikäväkseni täytyy minun sanoa, että hän otaksui minulla olevan itsekkäitä tarkoitusperiä, ikäänkuin innollani tahtoisin saavuttaa sinun suosiotasi ja kiintymystäsi. Ja kun mainitsin hänelle virkatoimemme velvollisuuksista ja muusta sellaisesta sekä vakuutin epäitsekkyyttäni, sanoi hän kylmästi, että olin varsin hyväsydäminen, mutta nuori mies enkä paljoa tuntenut maailmaa. Ja vaikka kertomani oli surkuteltava seikka, niin jos hän ja minä ryhtyisimme ihmiskuntaa tässä suhteessa parantamaan, saisimme ylenmäärin hommaa; sillä se oli muka liian tavallinen ja hienoston kannalta hyväksytty seikkailu, jotta pari yksityistä pappismiestä sille mitään voisivat. Sitte hän puolustuksena kylmäkiskoisuudelleen lausui muutamia mietteitä kirkon nykyisten johtomiesten suhtautumisesta valtakunnan etumaisiin henkilöihin.

Kuvasin sinun asiasi eroavaisuutta, huomauttaen että toiset naiset viettivät pahaa elämää omasta suostumuksestaan, kun sitävastoin sinun auttamisesi olisi sellaisen hyveellisyyden pelastamista, jolle harvoin näki vertaa. Näytin hänelle myös kirjeesi.

Hän sanoi, että se oli sievästi kyhätty: hän sääli sinua ja myönsi, että hyviä aikomuksiasi olisi rohkaistava. 'Mutta mitä', lisäsi hän, 'tahtoisitte minun tekemään, herra Williams?' — 'No, entä jos te, kirkkoherra', sanoin minä, 'antaisitte hänelle suojaa talossanne puolisonne ja sisarentyttärenne seurassa, kunnes hän pääsee ystäviensä luo?' — 'Mitä, ja saattaisin itseni herra B:n kaltaisen mahtavan ja rikkaan miehen vihoihin! Ei, en minä, siitä voitte olla varma! — ja kehoittaisinpa teitäkin miettimään, mihin aiotte ryhtyä. Sitäpaitsi myöntää tyttö', jatkoi hän, 'että kartanonherra lupaa käyttäytyä häntä kohtaan kunniallisesti; ja neitosen ujous hankkii hänelle kylläkin hyvät ehdot; sillä hän ei ole mikään ahne eikä häijy herrasmies, paitsi tässä tapauksessa; ja kaikki nuoret herrasmiehethän näin tekisivät.'

Olen suuresti huolissani hänen vastauksensa vuoksi, se on totta; mutta tämä epäonnistuminen ei minulta riistä rohkeutta, tapahtukoon mitä tahansa, kunhan vain voin auttaa sinua.

En ole vielä kuullut, että herra B. aikoisi saapua. Olen iloinen vihjauksestasi tuohon mies-poloiseen, John Arnoldiin nähden. Siitä seikasta ehkä vielä koituu jotakin, mikä saattaa olla hyödyksi. Mitä kääröihisi tulee, niin jos suljet ne sinetillä ja asetat tavanomaiseen paikkaan, mikäli huomaat ettei sitä epäillä, niin koetan järjestää tilaisuuden niiden lähettämiseen; mutta jos ne ovat isoja, on parasta että olet hyvin varovainen. Olen huomannut että se häijy nainen kovin epäilee minua.

Kuulin juuri, että se kirkonmies on kuolemaisillaan, jonka palkkapitäjän herra B. on minulle luvannut. Minua melkein arveluttaa ottaa sitä vastaan, koska toimin näin vastoin hänen pyrkimyksiänsä; mutta toivoakseni hän vielä kerran on minulle siitä kiitollinen. Mitä rahoihin tulee; älä niitä tällä hetkellä ajattele. Ole varma, että empimättä voit käyttää hyväksesi kaikkea, mikä minun vallassani on.

Luulen että kun kuulemme hänen tulostaan, on parasta käyttää avainta, jonka sinulle pian toimitan. Voin lainata sinulle hevosen odottamaan puolen penikulman päässä takaveräjästä laidunmaan puolella, ja koetan joko itse tai jonkun muun avulla saada sinut kyyditetyksi muutaman penikulman päähän, johonkin sikäläisistä kylistä. Älä siis antaudu lohduttomien tunteiden valtaan, pyydän. Olen, neitsyt Pamela, sinun uskollinen ystäväsi j.n.e.

Tämän kunnon herrasmiehen sydämellisen kirjeen alkupuoli herätti minussa tuhannen murheellista aatosta; ja vain se rohkaisu, minkä hän minulle lopuksi antoi, esti minut pitämästä asiaani aivan menetettynä. Kirjoitin sitte kiittääkseni mitä hartaimmin hänen ystävällisistä ponnistuksistaan sekä valitellakseni aateliston minun surkuteltavassa asiassani osoittamaa vähäistä harrastusta ja maailman pahuutta, kun ensin sallittiin sellaisten väärien muotojen syntyä ja sitte vedottiin niiden tavallisuuteen sen puolustukseksi, ettei yritetty niitä parantaa. Valitin vielä ihmisten kylmyyttä muiden hätää kohtaan. Muistui mieleeni aikaisempi vihjaukseni lady Daversille kirjoittamisesta, minkä pelkäsin vain ilmaisevan hänen veljelleen, että sisar tunsi hänen häijyn suunnitelmansa, ja saavan hänet tulemaan tänne sitä pikemmin ja yhä päättäväisemmin pyrkimään minua viettelemään. Sitäpaitsi voitaisiin siitä arvata herra Williams kirjeeni perilletoimittajaksi, ja myös pelkäsin että jos tuo kunnon vallasnainen osoittaisi harrastusta minun asiaani (mikä oli epäilyksenalaista, koska hän sekä rakasti että pelkäsi veljeänsä), ei se kuitenkaan tekisi isäntääni mitään vaikutusta. Mainitsin siis mieluummin odottavani sitä onnellista sattumaa, mitä saatoin toivoa hänen ystävällisestä avustaan avaimen ja hevosen hommaamisessa. Kerroin isäntäni kirjeestä, jossa tämä pyysi lupaa saapumiseen: pelkäsin että se voisi tapahtua äkillisesti, ja sanoin olevani sitä mieltä, että aikaa ei ollut lainkaan hukattavana; sillä kaikki tilaisuudet saattaisivat livahtaa käsistämme. Mainitsin tuon viheliäisen naisen kepposesta rahojeni pidättämiseksi j.n.e.

Minulla ei ollut aikaa jäljentää kirjettä, olin niin vartioituna. Mutta kun se oli minulla povessani, tunsin itseni levolliseksi. Ja niin menin etsimään rouva Jewkesia ja sanoin kaipaavani häneltä neuvoa isäntäni kirjeen johdosta; ja tämä luottamuksenosoitus ei häntä vähää miellyttänytkään.

"Ka", sanoi hän, "tämäpä on oikeata menettelyä: menemmekin kävelemään puutarhaan tai mihin vain haluat". Teeskentelin että se oli minulle samantekevää, ja niin lähdimme ulos puutarhaan. Aloin puhua hänelle kirjeestä, mutten suinkaan ilmoittanut hänelle kaikkea sen sisältöä. Mainitsinhan vain isäntämme haluavan suostumustani tännetuloonsa sekä hänen toivomuksestaan, että taloudenhoitajatar kohtelisi minua ystävällisesti, ja muuta sellaista. Ja sanoin: "No, rouva Jewkes, neuvokaahan nyt minua tässä asiassa."

"Sen teenkin aivan mielelläni", vastasi hän: "lähetä hänelle kutsu suoraa päätä. Hän ihastuu siitä hyvin kiitolliseksi, ja uskallanpa vakuuttaa, että sinun käy sitä paremmin siitä." — "Millä tavoin paremmin?" kysyin minä. "Kyllä maar te itsekin arvelette hänen tarkoittavan minun tärviötäni." — "Vihaan tuota hupsua sanaa", virkkoi hän. "Tärviötäsi! Kah, kukaan maan vallasnainen ei saane onnellisempia päiviä kuin sinä, jos tahdot, eikä ketään kohdella kunniallisemmin."

"No niin, rouva Jewkes", sanoin, "en huoli tällä kertaa kiistellä kanssanne sanoista 'tärviö' ja 'kunniallinen'; sillä minä huomaan että meillä on aivan erilaiset käsitykset kummastakin. Mutta tahdon puhua selvemmin kuin koskaan ennen. Luuletteko hänen aikovan ehdottaa minulle, että pitäisi minua rakastajattarenaan tai pikemminkin orjattarenansa?" — "Kah, karitsaiseni", virkkoi hän, "mitä sinä itse ajattelet?" — "Minä pelkään että hän sellaista aikoo." — "No", sanoi hän, "mutta jos hän aikoo (sillä minä en tosiaankaan asiasta mitään tiedä), niin saat itse määrätä ehtosi — sen minä käsitän; sillä sinä voit menetellä hänen kanssaan miten mielit".

En voinut kuulla tästä puhuttavan, vaikka jo kauvan olin juuri sitä peljännyt, ja aloin valitella mitä surkeimmin. "Niin", sanoi hän, "hän saattaa naida sinut, mikäli minä ymmärrän". — "Ei, ei", vastasin, "niin ei voi käydä. Minä en sitä toivo enkä odota. Hänen asemansa tekee minulle mahdottomaksi ajatella sellaista: koko hänen käyttäytymisensä jakso vakuuttaa minua päinvastaisesta. Mutta te tahtoisitte siis, että kehoittaisin häntä saapumaan? Eikö se olisi oman turmioni pyytämistä?"

"Siten tekisin minä sinun asemassasi", sanoi hän; "ja jos asia todella olisikin kuten sinä luulet, niin mieluummin vapautuisin tuskastani kuin eläisin alituisessa pelossa ja levottomuudessa, niinkuin sinä". — "Ei", väitin minä, "tunnin viattomuus on parempi kuin ikäkauden kestävä paheellisuus; ja vaikka elämäni senvuoksi tulisi kuinkakin kurjaksi, en milloinkaan soisi itselleni anteeksi, jollen pitentäisi hyveellisyyteni onnellista aikaa äärimmäiseen silmänräpäykseen asti. Kukapa tietää, mitä kaitselmus saattaa puolestani tehdä?"

"Mutta kun hän sinua niin suuresti rakastaa", esitti hän, "niin kenties voit rukouksillasi ja kyynelilläsi häneen vaikuttaa; ja siitä syystä olisi minusta parasta, että sallisit hänen saapua". — "No", sanoin, "minä kirjoitan hänelle kirjeen, koska hän odottaa vastausta, tai muutoin hän ehkä saisi tästä verukkeen saapuakseen. Mutta mitenkä se hänelle lähetetään?" — "Minä huolehdin siitä", selitti hän, "se on ohjeitteni mukaista".

— Niin, — ajattelin minä, — sitä epäilinkin, kun herra Williams vihjaisi minulle postitalosta.

Puutarhuri sattui lähelle, ja minä huomautin: "Herra Jacob, olen istuttanut muutamia papuja ja nimitän sitä paikkaa puutarhakseni. Se on ihan tuolla portin vieressä. Minä näytän ne teille; älkää kaivako niitä ylös, pyydän." Menin siis hänen kanssaan; ja kun olimme polun mutkan takana poissa emännöitsijän näkyvistä ja lähestymässä kätköpaikkaani, pyysin: "Olkaahan hyvä ja käväiskää kysymässä rouva Jewkesilta, onko hänellä enemmän papuja istuttaakseni." Hän hymyili hupsuudelleni; minä työnsin kirjeen mullan alle ja astahdin takaisin ikäänkuin odottaen puutarhurin paluuta, ja kun matka oli lyhyt, hän palasikin heti ja rouva Jewkes tuli mukana. Mitä minä tekisin pavuilla? ihmetteli hän ja säikähdytti minut pahoin, sillä hän kuiskasi minulle samassa: "Pelkäänpä että sinulla on joitakin vehkeitä, kun juoksutat minua näin joutavilla asioilla." — "Mitä vehkeitä?" sanoin minä: "on kauheata, etten voi liikkua enkä puhua epäluulon alaiseksi joutumatta". — "Ka", virkkoi hän, "herra kirjoittaa että minun on pidettävä sinua tarkoin silmällä; sillä vaikka olet viaton kuin kyyhkynen, olet kuitenkin viekas kuin käärme. Mutta annan sinulle anteeksi, vaikka minua pettäisitkin."

Sitten ajattelin rahojani ja olisin voinut häntä nimitellen soimata, jos olisin uskaltanut. Sanoin: "Kuulkaahan, rouva Jewkes, nyt kun puhutte anteeksiannosta, jos teitä petän, — olkaa te niin ystävällinen, että maksatte minulle takaisin rahani; sillä vaikken niitä nykyisin tarvitse, tiedän teidän tehneen sen vain leikillä ja aikoneen antaa ne minulle takaisin."

"Kyllä ne aikanaan saat", vastasi hän; "mutta olin kuin olinkin tosissani, kun keploittelin ne sinun käsistäsi, — minä pelkäsin sinun käyttävän niitä pahoin". Kinastelimme tästä asiasta taloon kävellessämme, ja minä tulin ylös laatimaan kirjettä isännälleni. Koska aioin näyttää sen rouva Jewkesille, päätin kirjoittaa senmukaisesti, mikäli hänestä mainitsin; sillä minä en juuri ottanut lukuun isäntäni tarjousta toimittaa rouva Jervis luokseni tämän häijyn naisen asemesta (vaikka se lähinnä täältä pääsyäni olisikin ollut minulle mieluisin käänne) enkä tosiaan muitakaan hänen sanojansa. Eihän hänen menetelläkseen kunniallisesti sanan oikeassa merkityksessä olisi tarvinnut antaa minua varkain kuljettaa pois eikä tähän tapaan vangituttaa. Kirjoitin näin:

ARVOISA HERRA,

Kun ottaa huomioon, kuinka helposti voisitte tehdä minut onnelliseksi, koska en muuta halua kuin että saisin lähteä köyhän äitini ja isäni luo, ja ajattelee edellistä ehdotustanne minulle henkilöstä, josta nyt ei mainita sanaakaan, sekä sitä omituista tapaa, millä minut vastoin tahtoani vietiin pois ja yhä pidetään täällä kurjana vankina, niin luuletteko, hyvä herra (suokaa anteeksi palvelijatar-rukan suorapuheisuus; pelkoni tekee minut rohkeaksi), luuletteko, sanon, että teidän ylimalkaiset vakuuttelunne kunniallisuudesta voivat tehota minuun kuten niiden tulisi? Voi, hyvä herra! Pelkään kovin, että teidän ja minun käsitykseni kunniasta ovat perin erilaiset: ainoa toivoni on, että edelleenkin pysytte poissa. Jos teillä on minulle joitakin ehdotuksia tehtävinä, jotka ovat sopusoinnussa teidän kunniallisten lupaustenne kanssa, niinkuin minä omalla halvalla ja vaatimattomalla tavallani tuon sanan ymmärrän, niin voitte muutamalla rivillä ilmoittaa ne minulle, ja minä tahdon lähettää sellaisen vastauksen kuin minun sopii. Mutta mitäpä ehdotuksia teidän korkeassa asemassanne olevalla voi olla tehtävänä näin alhaiselle! Tiedän liian hyvin, mitä teidän ylhäinen asemanne vaatii, kuvitellakseni voivani odottaa muuta kuin surkeita viettelyksiä ja äärimäistä ahdistusta, jos tänne saavutte. Ette tiedä, herra, mitä kurja Pamela tohtii tehdä, jos hänet saatetaan epätoivoon!

Mistä hurjapäisyydestä minua syyttänettekin, en voi asiaa auttaa; mutta toivon ettei minua pakoiteta mihinkään sellaiseen uhmamielisyyteen, joka ei muutoin milloinkaan pälkähtäisi päähänikään. Suokaa anteeksi, arvoisa herra, koruttomuuteni; en suinkaan haluaisi käyttäytyä isäntääni kohtaan sopimattomasti; mutta minun täytyy sanoa teille: viattomuuteni on minulle niin kallis, että huomautuksiani tulee sietää. Jos aikomuksenne ovat kunnialliset, miksi, hyvä herra, ette anna minun sitä selvästi tietää? Minkätähden on tarpeellista minut vangita minua siitä vakuuttaaksenne? Miksi tarvitsee minua visusti vartioida, ja estää ulkosalla liikkumasta, ketään puhuttelemasta, menemästä edes kirkkoon, rukoilemaan teidän edestänne, joka vielä viime aikoihin asti olitte ollut minulle niin jalomielinen hyväntekijä? Miksi, hyvä herra, kysyn nöyrimmästi, miksi kaikki tämä, jos tarkoituksenne ovat kunniallisia?

Minun ei sopisi näin vapaasti väitellä teidän kanssanne, arvoisa herra, joka olette niin paljoa ylempi minua. Suokaa minulle anteeksi; toivon että suottekin: mutta mitä teidän tapaamiseenne tulee, en voi kestää tätä kauheata pelkoa. Mitä tahansa teillä on ehdotettavana, mitä tahansa minulle aiotte, olkoon myöntymykseni vapaan henkilön myöntymys, eikä viheliäisen orjan, joka uhkauksilla peloitetaan suostumaan menettelyihin, mihin käytöksenne viittaa. Pakkotilani rasittaa minua kovin; olen sen johdosta perin levoton. Lyhentäkää sitä, minä rukoilen teitä, tai… Mutta en rohkenekaan sanoa enempää kuin että olen teidän suuresti ahdistettu, onneton palvelijanne.

Jäljennettyäni tämän kirjeen käänsin sen kokoon, ja rouva Jewkes, joka juuri sen tehtyäni astui sisälle, istahti viereeni ja virkkoi nähdessään minun kirjoittavan osoitetta: "Haluaisin että sanoisit minulle oletko neuvoani noudattaen suostunut isäntäni tännetuloon." — "Jos se on teille mieluista", sanoin, "tahdon lukea kirjoitukseni teille". — "Se on oikein", vastasi hän; "silloinpa pidän sinua rakkaana". Minä sanoin: "Sitten te ette saa yrittää sanaakaan muuttaa." — "En tahdokaan", vastasi hän. Luin siis kirjeen hänelle; hän ylisteli suuresti sanamuotoani, mutta sanoi että hänen mielestään olin omaksunut liian jyrkän kannan: siitä sietäisi paremmin puhua kuin kirjoitella. Hän halusi joitakin selityksiä siinä mainitusta "erästä henkilöä" koskevasta ehdotuksesta; mutta minä sanoin että hänen täytyi tyytyä siihen, mitä kirjeestä kuuli. "No, no", sanoi hän, "en epäile, että ymmärrätte toisianne ja että vastedes ymmärrätte yhä paremmin ja paremmin". Minä suljin kirjeen sinetillä, ja hän otti toimittaakseen sen perille.

SUNNUNTAI.

Omasta puolestani tiesin turhaksi odottaa lupaa kirkossakäymiseen, enkä siis pyytänytkään. Olin sitäkin välinpitämättömämpi, koska luvan saadessanikin olisi naapuristossa asuvain, kärsimyksiäni halveksineiden vallassäätyisten näkeminen tuottanut minulle suurta kaihoa ja surua; ja oli mahdotonta, että mitkään herra Petersin saarnaamat elämänohjeet olisivat ylentäneet mieltäni. Niinpä antauduinkin yksityiseen hartauteeni.

Herra Williams tuli eilen ja tänään, kuten tavallista, ja otti kirjeeni; mutta kun ei meillä ollut siihen mitään hyvää tilaisuutta, vältimme toistemme puhuttelemista ja pysyttelimme loitolla. Olin vain huolissani, ettei minulla ollut avainta; sillä siinä tapauksessa en olisi hukannut hetkeäkään.

Rukouksissa ollessani rouva Jewkes tuli luokseni ja pyysi minua veisaamaan hänelle virren, kuten hän usein arkipäivinä oli vaivannut minua laulamaan spinetin säestyksellä; mutta minä kieltäydyin siitä, koska olin niin alakuloisena, että tuskin voin puhua; enkä halunnut itseänikään puhuteltavan. Mutta hänen lähdettyään tulin ajatelleeksi, että 137. virsi oli jokseenkin liikuttava, etsin sen ja otin vapaudekseni mukailla sitä omaan asemaani soveltuvammaksi. Toivottavasti en siinä syntiä tehnyt; ja näin minä sen muutin:

Kun kaitsemana vartijain
B:n kartanossa vietin
mä päivät pitkät murheissaan
ja yksinäni mietin,
niin muisteluunpa ystäväin
jo sydän miltei murtui,
kun heidän luotaan loitos jäin, —
ja tuskaan mieli turtui.
Ja sortajatar juonikas
ivaksi ilkkui sille:
"Hei, reipastaudu, laulappas
nyt ilosävelille!" —
"Voi!" lausuin, "kuinka raskahan
sydämmein lauluun saisin,
tai häijyn synnin saartaman
ma sielun soinnuttaisin?
Jos aatoksissanikin vain
sais paha hetken voiton,
niin saakoot sormet sitten ain'
unohtaa sulosoiton, —
ja kielein olkoon ainiaan
lukittu laulelusta,
jos iloan ma, kunnes saan
ylistää pelastusta."
Oi, peri, Kaikkivaltias,
tään kärsimyksen hinta
niilt' uhmaajilta kunnias,
jotk' uhkaa kallehinta;
sa muista rouva Jewkesin
kovuutta paatunutta,
kun vehkein, väittein viekkahin
hän vainoo puhtautta!
Niin, itse vihdoin häpeään
kukistuu kiusaajani,
ja onneen pääsee pysyvään,
ken auttaa vaarassani;
hänelle koituu siunaus,
ken kaataa turmatelkeet,
se häijynkin on kirvoitus,
kun päättyy pahan elkeet.

MAANANTAI, TIISTAI JA KESKIVIIKKO.

Kirjoitan nyt hiukan mieluummin — vaikka tilaisuutta on vähemmän, — koska herra Williams on saanut ison käärön kyhäilyjäni turvallisesti omiin käsiinsä tilaisuuden tullen teille lähetettäviksi. En siis käytä aikaani aivan hukkaan. Olen sitäpaitsi vapautunut pelosta, että ne löydettäisiin, jos kompeitani tarkastettaisiin. Minun on sallittu lähteä rouva Jewkesin kanssa huviajetulle viiden tai kuuden penikulman päähän; mutta vaikken tiedä syytä siihen, hän vartioi minua tiukemmin kuin koskaan. Senvuoksi olemme yhteisestä sopimuksesta keskeyttäneet päivännoutokirjeenvaihtomme näiksi kolmeksi päiväksi.

Keittäjätär-parkaa on kohdannut ikävä tapaturma; sillä häntä puski pahoin sonni laidunmaalla puutarhan vieressä, ei kaukanakaan takaveräjästä. Minun on kuljettava laitumen yli, noin puoli penikulmaa, ja sen takana on yhteismaa ja tämän lähellä yksityinen hevostie, josta toivon löytäväni pakotilaisuuden heti kun herra Williamsin onnistuu toimittaa minulle hevonen ja hän ehtii laittaa kaikki valmiiksi minua varten: hän on hankkinut minulle avaimen, jonka asetti multakokkareen alle ihan veräjän viereen.

Hän on juuri nyt ilmoittanut, että se pappismies, jonka virasta hänellä on ollut toiveita, on kuollut; hän oli tulevinaan sitä rouva Jewkesille kertomaan. Tämä toivotti hänelle onnea. Sellaista tämä maailma nähkääs on! Toisen kuolo on toisen ilo. Täten työnnämme toisemme tieltämme! Kova kohtaloni tekee minut vakavaksi. Hän sai tilaisuuden pistää kirjeen käteeni, ja on nyt lähtenyt. Mennessään hän katsahti minuun niin kunnioittavasti ja juhlallisesti, että rouva Jewkes sanoi: "Kah, mamseli, luulenpa nuoren pastorimme olevan sinuun puolittain rakastunut." — "Voi, rouva Jewkes", virkoin minä, "hän tietää paremmin". Hän sanoi (kaiketi koetellakseen minua): "No, en käsitä, että te, kumpikaan teistä, voisitte tehdä viisaammin; ja mieltäni on viimeiseltä niin liikuttanut nähdessäni kuinka kovin pelkäät häpeää isäntäni puolelta, että minusta olisi säälittävää, jollet saisi herra Williamsia."

Tiesin että tämän täytyi olla juoni hänen puoleltaan, koska hän, sensijaan että olisi ollut huolissaan minun tähteni, kuten teeskenteli olevansa, vartioi minua entistä tiukemmin ja pastoria myös. Sanoin senvuoksi: "Maailmassa ei sitä miestä olekaan, jonka kanssa haluaisin naimisiin. Kunhan vain saan pysyä kunnollisena, en muuta pyydä, ja olla köyhille vanhemmilleni lohtuna ja apuna: kunpa tämä tulisi onnelliseksi osakseni! se on korkein kunnianhimoni."

"Niin, mutta", sanoi rouva, "olen varsin vakavasti ajatellut että herra Williamsista tulisi sinulle hyvä puoliso; ja koska hän kaikesta menestyksestään saa kiittää isäntääni, hän hyvin mielellään ja kiitollisena ottaa vastaan hänen valitsemansa vaimon; varsinkin", lisäsi hän, "niin sievän ja älykkään ja niin hyvin kasvatetun".

Tämä saattoi minut aavistelemaan, että hän ehkä tiesi isäntäni aikaisemmasta vihjauksesta siihen suuntaan. Kysyin häneltä, oliko hänellä syytä luulla, että jotakin sellaista oli suunniteltuna? "Ei", vastasi hän sanoen ajatuksen heränneen vain hänen omassa päässään; mutta huomautti olevan hyvin luultavaa, että isäntäni aikoi joko sitä tai jotakin vielä parempaa minun osakseni. Jos taas itse olin suostuvainen, niin hän kyllä suoraan esittäisi asian isännälleen, ja hän antoi minulle inhoittavan vihjauksen, että minun sietäisi nyt miettiä, miten omasta kohdastani avittaisin sitä toteutumaan. Sanoin hänelle, että minua tympäisi moinen kehno suunnitteleminen; ja mitä herra Williamsiin tuli, pidin häntä siivona ja kunniallisena miehenä, mutta kun hän toiselta puolen oli minua ylempänä, ja kun toiselta, sanoin, juuri papillisuus saattoi minussa vähimmin herättää helliä tunteita, niin asiasta ei voinut mitään tulla. Huomatessaan, ettei minua saanut mihinkään houkutelluksi, rouva Jewkes luopui puheenaineesta.

Avaan kohdakkoin tämän kirjeen ja ilmoitan teille sisällön; sillä emännöitsijä hyörii niin paljon edestakaisin yli- ja alikerran väliä, että pelkään hänen yllättävän.

No, näen että kaitselmus ei ole hyljännyt minua: minun ei tarvitsisikaan puolestani lähennellä herra Williamsia, jos olisinkin (mitä en suinkaan ole) siihen halukas. Näin hän kirjoittaa:

En tiedä kuinka lausua ajatukseni, jotten mielestäsi näkyisi tavoittelevan itsekkäitä pyyteitä sinulle tarjoamassani palveluksessa. Mutta tosiaankin tiedän vain yhden vaikuttavan ja kunniallisen keinon, millä pääsisit siitä vaarallisesta tilastasi. Se on avioliitto henkilön kanssa, jonka voit hyväksymiselläsi tehdä onnelliseksi. Mitä minuun itseeni tulee, niin asiain näin ollen se näköjään johtaisi minut turmioon! ja vielä pahempaa, saattaisin sinutkin kurjuuteen. Mutta kuitenkin, niin suuri on kunnioitukseni sinua kohtaan, niin täydellinen luottamukseni kaitselmukseen tällaisessa oikeassa asiassa, että pitäisin itseäni liiankin onnellisena, jos voisin sinulle kelvata. Siinä tapauksessa tahtoisin uhrata kaikki toivomukseni ja johdattaa sinut loitos johonkin turvalliseen paikkaan. Mutta miksi sanon siinä tapauksessa? Teen sen siitä riippumatta, katsotko sopivaksi palkita minua niin erinomaisesti vai etkö; ja hetikohta, kun kuulen että herra B. on lähtöaikeissa (ja olen mielestäni nyt ryhtynyt varsin hyviin toimenpiteisiin saadakseni tietoja hänen liikkeistään), laitan hevosen valmiiksi ja tulen itse kyyditsemään. Luotan täydellisesti sinun hyvyyteesi ja järkevyyteesi ja olen mitä korkeimman kunnioituksen tuntein sinun nöyrin, uskollisin palvelijasi.

Älä luule, että tämä on mikään äkillinen päätös. Olen aina ihaillut luonnettasi, mikäli siitä olen kuullut kerrottavan; ja siitä hetkestä asti, kun sinut näin, toivoin voivani auttaa niin oivaa neitoa.

Mitäpä sanoisin, rakas isä ja äiti, tähän odottamattomaan tunnustukseen? Tarvitsen entistä enemmän teidän siunaustanne ja johtoanne. Mutta ei minulla kuitenkaan ole mitään halua naimisiin: tahtoisin mieluummin elellä teidän kanssanne. Kernaammin toki menisin avioliittoon miehen kanssa, joka kerjää ovelta ovelle, kuin panisin hyveellisyyteni vaaranalaiseksi. Mielestäni en kuitenkaan voi kuulla puhuttavan siitä, että joutuisin aviovaimoksi. Sielussani risteili tuhat erilaista ajatusta, kunnes kirjoitin näin: