KOLTTAIN MAILTA
Kansatieteellisiä kuvauksia Kuollan-Lapista
Kirj.
SAMULI PAULAHARJU
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.
SISÄLLYS:
1. Kolttain maille. 2. Suomalaisia uudisasukkaita Kuollan-Lapin sydänmaissa. 3. Kuollan-Lapin syrjääneistä ja samojeedeista. 4. Koltat ja heidän tarinansa. 5. Kolttain asuinpaikat. 6. Kolttain rakennukset. 7. Kalastuksesta. 8. Metsästyksestä. 9. Poronhoidosta. 10. Porojen varasteleminen. 11. Lampaanhoito. 12. Ruokatalous. 13. Naiset käsitöissä. 14. Miehet askartelemassa. 15. Kesäpäivä koltan asunnolla. 16. Oikeauskoinen koltta. 17. Vanhan uskon peruja. 18. Häätapoja, perinnönjakoja ja perhe-elämää. 19. Lastenhoidosta. 20. Taudit, kuolema ja hautaaminen. 21. Kolttain kielestä ja kansanrunoudesta.
ALUKSI.
Jo kesällä 1910 jouduin ensi kerran kosketuksiin Venäjän lappalaisten, kolttien kanssa. Seurasin silloin insinööri J.H. Luoman johtamaa retkikuntaa, jonka toimena oli Suomen ja Venäjän välisen rajan uudestaan avaaminen ja puhdistaminen Kuhmoniemen seuduilta aina Patsjoen taakse, Norjan rajaan asti. Tavattiin siellä, Tshyosadshe-tunturin takana, kolttaukko, Ontrei Fofonov, joka asui lähellä Suomen rajaa, Madzas-jaurin rannalla, ja hänen talossaan vierailtiin yökausi sekä taas paluumatkalla istuskeltiin sateinen iltapäivä kastuneita vaatteita kuivaillen. Silloin tein jo ensimmäiset kohtalaiset muistiinpanoni ja otin ensimmäiset kolttakuvani.
Ja rannatonta kolttien erämaata saatiin Lapin korkeilta rajatuntureilta joka päivä katsella, ja nähdä yksinäisten savupatsaiden kohoavan sen salaperäisistä metsistä.
Lappi otti rajamiehen silloin melkein lumoihinsa.
Vasta vuosien päästä, kesällä 1914, pääsin uudelleen Lappiin ja kolttien maille. Silloin sain Suomalais-ugrilaisen Seuran ja Antellin valtuuskunnan matkarahoilla tehdä kesäkautisen retken Suonikylän ja Nuortijärven kolttien asuma-alueille. Matka kävi Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkus-jaurin kautta yli rajan Puoldzig-jaurille ja sieltä sitten Luttojoen pohjoispuolella olevia suuria ja pieniä erämaajärviä ja jokia, jänkiä, sydänmaita ja tuntureita Suonikylään, kolttien talviseen asumapaikkaan, ja sieltä edelleen Lutolle, Tshuörve-jaurille. Täältä taas laskin suurta Luttoa läpi Vuolu-jaurin mahtavalle Nuortijärvelie ja Tuulomalle.
Nuortijärveltä kävi paluumatka takaisin Tshuörve-jaurille, ja sieltä taas halki Luton eteläpuolisten erämaiden ja suurien tunturi-järvien. — Loun-jaurin, Vuenni-jaurin, Kallu-jaurin — monia kymmeniä virstoja tiettömiä selkosia pitkin. Ja sitten taas poikki Luton pohjoisille sydänmaille ja sydänmaajärville, Nevsi-jaurille, Kallu-jaurille, Tshuokkel-jaurille ja viimein Madzas-jaurille, Fofonovien kesäkentille. Madzas-jaurilta palasin rajan ylitse Suomen puolelle, Sulkus-jaurille ja Inarille.
Tämän koltanretken tuloksia ovat enimmät seuraavan esityksen tiedoista ja kuvista.
Mutta olen sitten jälkeenpäinkin muutaman kerran saanut kolttatietojani verestellä ja lisäillä. Niinpä vapaussotavuonna 1918 jouduin koko kevät- ja kesäkaudeksi maamme koillisille kulmille Kuusamoon ja Kuolajärvelle. Siellä sain tutustua Kuollan-Lapin eteläisiin kulkureitteihin, koillisten erämaiden korpijokiin, ja paikkakuntalaisilta sekä rajan takaa, Muurmannilta, saapuvilta "yliloikkareilta" karttui monia tietoja Akkalan ja Imandran, Hirvasjärven, Nuortijoen ja Jaurujoen koltista ja rajantakaisista suomalaiskylistä. Sain siellä myöskin hauskoja lisätietoja Kuollan- Lapin sydänmaissa asustelevista syrjääneistä.
Ja viimeksi, kesällä 1920, sattui haastateltavakseni muuan nuori kolttalaismies, nuortijärveläinen Risto Ahkila, joka palveli vapaaehtoisena sotilaana Lapin rajavartiossa Rovaniemellä. Hän oli kotoisin Imandralta, Akkalasta, mutta oli jo nuorena joutunut Nuortijärven kolttien joukkoon ja siellä tutustunut, paitsi nuortijärveläisiin, myöskin Suonikylän, Petsamon ja Kildinskin kolttiin ja heidän elämäänsä. Hänellä olikin muistissaan koko joukko kansansa tarinoita ja taikoja, tapoja sekä uskomuksia.
Kuollan-Lappia koskeva kirjallisuus on vielä jotenkin vähäinen verrattuna muita Lappeja käsittelevään kirjallisuuteen. Tämän laajan maan suurissa asumattomissa erämaissa ovat vain harvat tutkijat käyneet, ja hyvin vähän tiedetään sen alkuperäisistä asukkaista ja heidän elämästään. Tähän niukkaan kirjallisuuteen pyytää osaltaan liittyä allekirjoittaneenkin esitys ja samalla olla jonkunlaisena muistomerkkinä pienelle erämaan kansalle, joka aikojen vieriessä vähitellen kuolee ja katoaa kansojen joukosta.
Oulussa toukokuulla 1921.
Samuli Paulaharju.
1. KOLTTAIN MAILLE.
Lappi! "Leivätön Lappi"! "Kota-Lappi"! Merkillisen kansan, "Sabmekansan", ihmeellinen kotimaa. Tuhatlukuisten porotokkien ja suurien susilaumojen ja suunnattomien sääskiparvien ääretön erämaa. Mahtavien noitien ja velhojen maa, kansanrunojen kuulu "Tuli-Lappi", johon entisaikaan etelän tietäjät matkustivat mahtiaan lisäämään ja sitten ihmeellisellä noitakyydillä halki ilmojen huimasti kiisivät takaisin kotitanhuilleen.
Paljon kuultu maa, vaikka vähän nähty.
Mutta niin hartaasti haluttu nähdä.
Kenpä ei olisi mielinyt itse kerran päästä tuohon ihmeelliseen sadunomaiseen maahan, jonka pelkkä nimikin jo niin omituisesti sykähdyttää, maahan, jossa Seitsemän veljeksen Taula-Matti rannattomilla, heiluvilla hetteillä ja pirisevillä, porisevilla rämeillä merkillisiä kurkijahtiaan sivakoi ja kuuli kummaa noidannuolien suhahtelua, salaperäiseen maahan, jossa kesäisin vallitsee miltei ikuinen taivainen valo ja talvisin taas on melkein lakkaamaton pohjaton pimeys ja vain kuutamo niin kumman kirkkaana hohtaa taikka pohjoisella taivaalla levottomat ruijantulet tulisina käärmeinä sähisten kiemurtelevat kohti korkeata avaruutta.
Paljon on Lapista, ainakin Suomen-Lapista jo kirjoitettu, ja monet tutkijat ovat käyneet sen ristiin ja rastiin. Samoin Ruija ja Ruotsin-Lappikin on tunnettu.
Mutta itärajan takaisesta Turjasta, Venäjän-Lapista, Kuollan-Lapista, ei paljon tiedetä. Vähän on Turjan tunturimaissa käyty, ja verrattain vähän sieltä kerrottu. Ja useimmat näistä kertomuksista ja kuvauksista ovat jo aikoja joutuneet unohduksiin.
Niin että tämä koillisen-kulmainen vierusmaamme ja sen kansa on meille melkein yhtä tuntematon kuin mikä tahansa kaukomaa kansoineen. Ja nyt kuitenkin tästä suuresta tuntemattomasta maasta muuan osa, Petsamonmaa, pieni luoteiskolkka,on Tarton rauhassa liitetty meidän maamme yhteyteen.
Ja Kuollan-Lapin kartta!
Se on miltei yhtä hatara kuin Afrikan musta sydänmaa. Vain asutut rannikot ja rantakylät on tarkemmin merkitty, mutta suunnattoman sisämaan seudut ovat melkein tuntemattomia maita, joista kartta ei paljoa tiedä. Ja sen, minkä tietää, tietää useinkin väärin. Niinpä mahtavan suuret sisämaan järvetkin, Imandra, Ump-jaur, Lu-jaur, Kolvitsajärvi ja Nuortijärvi, on vain osapuilleen oikein merkitty. Mutta sitten on suurissa käymättömissä erämaissa vielä monia mahtavia tunturientakaisia järviä, siintäviä selkiä, joista kartta vain nimeksi tietää: umpimähkäinen sileäreunainen siniläiskä on vain merkitty nimen ympärille. Ja monet suuret selät ovat vielä aivan tuntemattomina tunturiensa piiloissa ja odottavat "löytäjäänsä" sekä pääsyänsä kartalle eloa antamaan, kuten antavat eloa Lapin suurenmoiselle luonnolle. Pikku järvet ovat kartalle aivan ylivoimaisia, ja useat joet juoksuttaa se aivan vääriä teitä. Ja lappalaisten suuret talvikylät, sydänmaiden kätköiset asuntoyhtymät, on kartantekijä useasti sijoittanut aivan vääriin paikkoihin. Sitten lopuksi kartassa mainitut nimetkin ovat monesti varsin merkillisiä väännöksiä alkuperäisestä nimestä.
Niinpä käykin, että Kuollan-Lapin kävijä, joka kartta kädessä lähtee tunkeutumaan Turjan äärettömiin erämaihin, kulkee kuin löytöretkeilijä kokien tavantakaa yllätyksiä. Milloin odottamatta avautuu eteen aivan tuntematon siintävä selkä, milloin taas paiskautuu tielle poikkipuolin leveä virta, milloin saa aavistamattaan kiivetä taivasta tavoittelevalle tunturille. Kuollan-Lapin erämaiden matkaaja saakin taivaltaa itse parhaansa mukaan karttaa rakennellen.
Kuollan-Lapin kartan epätarkkuudesta seuraakin, että se näyttää niin tyhjältä ja autiolta, kun sitävastoin rajan tällä puolen, Suomen kartassa, on kyllä eloa: järviä ja jokia ja tuntureita ja niiden nimiä on ihan vilisten. Saattaisipa outo luulla, että niinkö ovat vierekkäiset maat kummallisesti erilaisia, niinkö merkillisesti raja vaikuttaa.
Mutta samankaltaista on maa kahden puolen, ei ole kyennyt punainen rajaviiva maan luontoa muuttamaan, vaikkakin se on kyennyt eroittamaan kansan ja kehittämään sen erilaiseksi. Samaa Lappia, samaa mahtavaa tunturien maailmaa, samaa suunnattomien jänkien maata, samaa lukemattomien järvien seutua on rajan kahden puolen. Keskeytymättä jatkuu Suomen-Lapin luonto rajan itäpuolelle kauas Kuollan-Lappiin ja ulottuu aina Imandralle, Ump-jaurille ja Lu-jaurille asti. Siellä vasta alkavat maisemat vaihtua mahtavaksi Itä-Kuollan ylätasangoksi, josta yksinäiset tunturit ja vuoret, "uaivit" ja "urtit", siellä täällä kohoavat. Täällä tunturien ja vuorien välissä on lukuisia järviä, ja ylätasangolta virtaa suuria jokia sekä Jäämereen että Vienanmereen. Pohjoiseen laskevista joista suurimmat ovat Voronje, Harlovka ja Jovk-jok, itään Ponoi sekä etelään Umba ja Varzuga. Kaikki ne alkavat samalta suurelta sisämaan järviylängöltä, Ump- ja Lu-jaurin seudulta, jopa aivan läheltä toisiaan, Ponoikin, joka on koko seudun suurin joki ja virtaa halki puolen niemimaata. — Valtavia ovat myöskin länsipuolen virrat, Lutto ja Nuorti, jotka saavat alkunsa Suomesta ja vetävät lisävesiä monista suurista järvistä — Lutto esim. Madzas-, Njannam-, Akku-, Vuenni- ja Loun-jaureista sekä Nuortijoki Hirvas- ja Taivijärvistä — ja sitten Nuortijärvestä alkaen mahtavana Tuulomana laskevat Jäämereen. Suuri Imandra taas laskee Nivajokea Kannanlahteen, mutta Imandran pohjoispuolella olevat isohkot järvet, Guolle-jaur ja Murd-jaur, virtaavat Kuollajokea myöten Tuulomaan ja Kuollanvuonoon.
Muistuvatpa Taula-Matin tarinat mieleesi, kun joltakin korkealta rajatunturilta, Vaatsimenoaivelta, Leivoaivelta, Lintuselältä, Nuorti- tai Korvatunturilta, Talkkunaoaivelta, Tshyosadshelta tai Kondosadshelta katselet itää kohden Kuollan-Lapin äärettömiin, silmänkantamattomiin erämaihin. On siinä edessäsi heiluvaa hetettä, jänkää ja aapaa, joilla Taula-Matti saattaisi kurjenpesiä etsiä, on metsäisiä kankaita ja vaaroja, on järviä ja jokia, ja sitten ylinnä kaikkia rajattomat tunturijonot pitkin taivaanrantaa, hohtavina, lumipeitteissään kimaltelevina, monikymmen-, -satalukuisena rykelmänä vierekkäin, rinnakkain, toinen toisensa sivulta ja takaa kurotellen. Ne antavat taivaita tavoittelevassa, jylhässä ylevyydessään, majesteetinisessa suuruudessaan koko näköalalle mahtavan, juhlallisen tunnelman. Ja kun sydänyön vaisusti punoittava aurinko hiljalleen painuu pohjoiseen ja koskettelee kaukaista taivaanrantaa kuin varatakseen uutta voimaa, uutta taivaista kiertomatkaa varten, hehkuu koko tunturien mahtava piiri vienossa pehmeässä sinipunervassa, ja järvien ja soiden ylle laskeutuu hallava auer, joka aamutuulen herätessä hiljalleen sinne tänne liikehtii, kuin levottomien henkien ajelemana. Levätessäsi yötulilla tunturin alla kuulet ja kuvittelet, kuinka Lapin sumuinen, salaperäinen korpi yöttömänä yönä pitää keskusteluaan. Korpi haastelee omalla tavallaan, korven näkymättömät henget vaihtavat ajatuksiaan, ja olet tuntevinasi, että kymmenet, sadat, tuhannet silmät vartioitsevat sinua, ja sadat, tuhannet korvat kuuntelevat jokaista rasahdusta, mikä liikkeistäsi syntyy. Taikka kuin koko korpi yhtenä suurena kummastelevana silmänä katsoisi sinua ja herkkänä korvana kuuntelisi.
Tunnet todellakin, että Lapin erämaa-luonnossa on lumousta ja tunturimaailmassa taikaa.
Ei Lapin erämaihin leikiten matkata, eikä tunturimaiden tutkija suinkaan huviretkellä liiku. Pitkä ja hankala on matka Lappiin, ja pitkät ja vaivalloiset ovat Lapin tiettömät taipaleet. Lappi pelästyttää pian ja palauttaa takaisin semmoisen matkamiehen, joka on vain huvikseen sen erämaihin tunkeutunut. Tunturien ja korpien haltia ei sellaisia kävijöitä hyväksy eikä saata heitä oikeaan Lapinhenkeen, vaan tuo heille heti esille Lapin nurjat puolet.
Monia teitä voidaan suunnata kulku Kuollan-Lappiin, mutta pitkät ja perin hankalat ovat kaikki. Voit matkata Inarin kautta: on edessäsi suuret erämaat, saatat suunnata retkesi Sodankylän halki: taas erämaat edessäsi, taikka voit kulkea Kuolajärven kautta, ja taaskin ovat määrättömät erämaat puhkaistavina.
Inarin kautta kulkien pääsee lapinkävijä maantietä myöten aina Inarinjärvelle asti, Kyrönkylään, jopa siitäkin edelleen muutaman kilometri-kymmenisen uutta, rajalle vievää Kyrön—Petsamon tietä myöten, joka valmistuttuaan saattaa matkamiestä kuljettaa Patsjoen vartta Tölleviin, lähelle Boris-Glebiä ja siitä itään, poikki tunturien Petsamonvuonolle. [Kyrön—Petsamon maantienpituus on 20 9 km. Matkalle on jo rakennettu seuraavat majatalot: Könkäänjärvi (15 km Kyröstä), Mustola (10 km edellisestä), Virtaniemi (20 km ed.), Nautsjoki (29 km ed.), Höyhenjärvi (19 km ed.), Pitkäjärvi (26 km ed.), Salmijärvi (26 km ed.), Töllevi (19 km ed.), Tunturimaja (20 km ed.), Vuorema (12 km ed.), Petsamo (21 km ed.).]
Mutta saattaa Venäjän-Lappiin pyrkijä käyttää myös venekyytiä pitkin isoa Inaria ja Patsjokea Norjan puolelle Kirkkoniemeen, josta jäämerihöyryillä pääsee itään, Kuollaan, Ponoihin ja vaikka ympäri niemen, Kannanlahteen. Patsjoen varrella saa soutaja tavata sekä suomalaisia uudiseläjiä että lappalaisia.
Mutta jos tahtoo tunkeutua heti Kuollan-Lapin sydänmaihin, niin silloin on mentävä Inarinjärven kaakkoiskulmasta, Nellimistä, Sulkusjärvelle ja siitä rajan taakse Puoldzik-jaurille. Siellä joudutaan heti uuden Petsamonmaamme eteläpuolisille erämaille. Jos matka pitää Suonikylää kohden, päädytään soutamaan monet suuret ja pienet järvet: Algaz-jaurit, Karn-jaurit, Kosk-jaurit ja Tshoskpiel-jaurit, Njannam-, Akku-, Tshedkass- ja Nieskem-jaurit ja astumaan niiden väliset, väliin kymmenien virstojen pituiset, päiväkaupoin ja yömäärin marssittavat taipaleet. Ja tiettömiä ovat erämaat. Joitakuita kankailla kierteleviä porojenpolkuja saattaa väliin seurata, mutta useimmiten painetaan vain suoraan halki maiden, poikki soiden, yli vuorien ja vaarojen, yli tunturienkin. [Matkojen pituuksia: Inari—Sulkusjärvi 15 km, Puoldzig-jaurille 7 km, Algaz-jaurille 5 km, Karn- ja Tshoskpiel-jaurille 20 km, Njannam-jaurille 15 km, Akku-jaurille 15 km, Tshedkas-jaurille 20 km, Nieskem-jaurille 50 km, Suonikylään 15 km, Tshuörve-jaurille 30 km, Vuolu-jaurille 10 km, Nuortijärvelle 20 km.]
Voihan Kuollan-Lapin tunturimaille matkata myös vesitietä Luttojokea pitkin, Laanilan majatalon lähimailta, Kaunispään tunturin juurilta saa suuri Lutto syntynsä, ja pienenä tunturipurona se siellä vielä tunturien turvissa kiertelee. Mutta laskevat sitä vain matkamiehet, Vienan-Karjalan simpukanetsijät, ja jopa tekivät takavuosina viinasaksat juomannoutoretkiä Luttoa alas aina Jäämerenrannan Kuollaan asti. Monet ovat Luton kosket ja könkäät, ja sauvoimin sekä köysin täytyy useat niistä sekä laskea että nousta; joenrannat ovat alituista asumatonta korpea. Vasta pari penikulmaa Suonikylän alapuolella, Tshuörve-jaurin suulla, 8-10 penikulmaa suoria teitä Suomen rajalta, tapaa ensimmäisen eläjän, uudisasukkaan, Hulkko-Pekon. Kohtaapa samalla järvellä jo jonkun lappalaisenkin, ja toisia vähän alempana, Vuolu-jaurilla, josta on vielä pari penikulmaa mutkittelevaa Luttoa soudettava, ennenkuin ollaan Nuortijärvellä.
Mutta kaikkein suurimmat, synkimmät ja rannattomimmat erämaat joutuvat matkattaviksi lapinkävijälle, joka Sodankylän kautta käy Kuollaa kohden pyrkimään: sadat kilometrit aivan tietöntä kiveliötä. Mutta venekyydillä saa kulkea melkein koko matkan: Kemijokea Kemijärveltä Pelkosenniemeen, Saukoskelle, Martinkylään, sitten Vouhtujokea Sotataipaleelle, Sotajokea alas Nuortijoen latvoille ja Nuortia alas suurelle Nuortijärvelle. [Kemijokea Kemijärveltä Pelkosenniemeen 50 km, Saukoskelle 60 km, Marttiin 47 km, Vouhtujoen suuhun 43 km, Vouhtujokea Teiskuriin 17 km, Sotataival 3 km, Sotajokea 20 km, Nuortijokea rajalle 35 km, rajalta Nuorti-järvelle 100 km.]
Tällä taipaleella ovat mitä lukuisimmat kosket ja vihaisimmat virrat lapinkävijän kärsivällisyyttä koettelemassa. Kemijokikin on jo yläjuoksullaan tavattoman äkäinen; sitten mutkittelee Vouhtujoki vähävetisenä tunturien välissä, ja samoin Sotajoki, joka ensin pajupensaissa piiloteltuaan jo Nuortijokea lähestyessään pauhaa yhtämittaisena kohisevana koskena; Nuortijoki niinikään virtaa monet kerrat ihan vihaisin vaahtopäin. Sauvoimiin ja köysiin täytyy matkamiehen monet kerrat turvautua, ihan katketakseen saa kiskoa ja ponnistaa, niin alas laskiessa kuin ylösnoustessa.
Nuortijoen korpimatkalla saattaa kiveliöiden kiertäjä jo tavata erämaan eläjiäkin, jonkun jokivarren lappalaisen, sekä joen suussa, Nuortijärven rannalla, Nivan pienen suomalaiskylän.
Alas Jäämerta kohden painuttaessa on edessä 8-10-penikulmainen Nuortijärvi, jonka keskikohdalle Lutto laskee lännestä kapean Rippisalmen pohjoispuolella. Mutta edelleen virran mukana vaellettaessa tullaan suuren Tuulomajoen niskaan, joka vihaisella kohinalla alkaa vetää Luton ja Nuortin viljavia vesiä Jäämeren helmoihin. Viisin, kuusin virstoin se yhtämittaisena vuolaana virtana kohisee, kunnes Patunan könkäässä kiihtyy suurimpaan raivoonsa ja heittäytyy korkealta jyrkänteeltä huimasti alas. Sitten se alkaa tasaisesti virrata, vain silloin tällöin kuohahtaen, ja Muurmansuussa, penikulman verran Kuollasta ylöspäin, se täydellisesti tyyntyy ja sopeutuu Jäämeren henkeen. [Matkan mittoja: Nuortijärvi 80-100 km, Nuorajärven Luusuasta Patunankönkäälle 5-6 km, Tuhkaseen 25 km, Kuivakoskelle 15 km, Päiväjärvelle 2 km, Muurmansuuhun 7-8 km, Kuollaan 10 km. Matka Kemijärveltä Sotataipaleeseen, kolmen sauvojan veneellä, kestää n. 3 vuorokautta. Sotataipaleesta Kuollaan n. 5 vuorok., palatessa n. 9 vuorok.]
Nuortijärvi on läntisen Kuollan-Lapin mahtavimpia järviä. Pitkänä, kapeana, moniselkäisenä Nuortijoen laajennuksena levittäytyy se suurena käyriönä etelä-pohjois- ja länsi-itäsuunnassa. Mahtavat, kesälläkin yöpuolelta lumipeitteiset tunturit ja "veivit" kohoavat pitkänä rivinä järven yläosan kahtapuolta, toinen toistaan korkeampina. Komeilee siellä semmoisia suuruuksia kuin 1000 metriä korkea Vuojintunturi ja toiselle tuhannelle kohoutuva Siulutaldi, sekä Tuodash- ja Petshatunturit ja Kuorpos-ueiv. Mutta järven alaosan ääriltä siirtyvät tunturit etemmäksi, kuvastuen taivaanrannalle kaukaisina, metsän yli kaartuvina lumiselkäisinä köyryinä.
Kemijoelta päästään toisiakin vesiteitä Venäjän-Lappiin. Lähdetään Saukoskelta puskemaan Tenniöjokea ylös, Saijan ohitse Tenniöjärvelle. Sieltä on kolmen kilometrin nakkaus Naaliojalle, Tuntsajoen haaraan, ja sitten noustaan Tuntsa- ja Vaatsimenjokia Piekuttamajoelle, josta taas jaloitellaan Norreejoelle ja sitä taas soudetaan Leipijoelle; sitten Juonnijokea myöten Juonniin, pieneen suomalaiskylään rajan takana. Täältä päästään soudellen useita järviä ja lampia Akkalaan, joka on jo suuren Imandrajärven läntisen osan äärimmäisessä pohjukassa. Tämäkin korpimatka on mitä koskisin. Varsinkin Saijalta alkaen saa Tenniönjoen soutaja sauvoa kosken toisensa jälkeen ja toistaan kovemman. Koskisia ja vähävetisiä tunturien kiertäjiä ovat Tuntsa ja Vaatsimenjokikin, samoin Juonnijoki, ja Piekuttama sekä Norree ovat oikein vihaisia ja äkeitä tunturipuroja. [Matkojen pituuksia: Saukoskelta Saijalle 40 km, Tenniöjärvelle 55 km, Naaliojalle 3 km:n vetotaival, Piekuttamalle 30 km, Norreejoelle 25 km, Juonniin Suomen rajalta 50 km, Juonnista Akkalaan 30-40 km.]
Akkalaan päästäessä ollaankin jo kuululla Imandralla, Kuollan-Lapin suurimmalla ja kauneimmalla järvellä. Sillä Imandra on oikea tunturijärvi, jota ympäröivät Kuollan mahtavimmat tunturit. Itäpuolella kohoaa komea Umptek eli Hibinä 1200 metrin korkeuteen ja lännessä sekä etelässä rajoittavat taivaanrantaa monet kymmenet paljaslakiset köyryt. Paikoin on Imandra aivan siintäväselkäinen, parikin penikulmaa leveä, ja pituutta on järvellä perimmästä pohjoisesta äärimpään Akkalan kolkkaan lounaisessa 120-140 km.
Pitkin Imandran ääriä sekä sen pohjoispuolella olevien järvien itärantoja ja Kuollajoen vartta vie ratsutie, ikivanha kulkureitti Kannanlahdesta Kuollaan, ja tien varrella on vanhastaan useita autiotupia ja majataloja, Sasheikat, Jokostrovat, Rasn-jargat, Maaselät, Kitsat. Mutta nykyään ei näitä majaloita enää juuri tarvita. Kuollan niemimaan poikki kulkee kuulu Muurmaninrata aina Jäämeren rannalle, Muurmaniin, vastaiseen suureen Muurmaninrannan satamakaupunkiin saakka, joka on Kuollan kaupungista 8-9 virstaa pohjoiseen. [Rautatiematka Kannanlahdesta Muurmaniin on 268 virstaa.]
Vielä on mainittava pari Kuollan kulkureittiä. Toinen käy Kuolajärven Kurtilta, mihin saakka nykyisin jo maantie ulottuu, pitkin Tuntsajoen ja kauniin Toivantojärven vesireittejä suurelle Koutajärvelle, josta on vain lyhyt maataival Knäsöihin, Vienanmeren Kannanlahden rannalle. Knäsöistä on vielä kolmipenikulmainen soutumatka Kannanlahden kauppalaan, josta edelleen voidaan suuntautua Lapin sydänmaille. [Matkojen pituuksia: Salla—Kurtti 60 km, Kurtilta rajalle 15 km, rajalta Tolvannolle — välillä Tuntsaa, Kilisjokea, Kilisjärveä ja maataivalta — 15 virstaa, Tolvantoa 30 v., Tolvantojokea 20 v., Koutajärveä 40 v., Knäsöintaival 4 v., Knäsöistä Kannanlahteen 30 v.] Toinen vesitie vie, maantiematkan päätyttyä, Kuusamon Paanajärveltä Oulankajokea Vienan-Karjalan Pääjärvelle, sieltä edelleen Kunti- ja Kumajokia Soukelojärvelle, sitten Susi- ja Tutijärvien kautta ennenmainitulle Koutajärvelle. [Paanajärvi 22 km, Oulankajoki 25 v., Pääjärveä Niskankylään 25 v., Kuntijokea Kuntikylään 10 v., Kumajokea Soukelojärvelle 20 v., Soukeloa Ruvalle 11 v., Koutakosken niskalle 20 v., maataivallus 3 v., Susijärvi 15 v., Tuntsajokea 8 v., Tutijärvi 3 v., Tuntsajokea Koutajärvelle, Kanaseen 4 v.]
Kaikkia näitä matkasuuntia on paljon käytetty Kuollan-Lappiin ja Muurmanille pyrittäessä. Varsinkin niinä vuosina, jolloin Muurmaninradan työmiehet sekä rajantakaisten "savottain" tukkilaiset saapastelivat rajan yli edestakaisin, on näillä korpiteillä ollut kulku tavallista vilkkaampaa. Ja salakähmäisten viinasaksain venereitteinä ovat varsinkin Koutajärven ja Nuortin vesiväylät aina olleet. Niitä myöten ovat Vienan ja Kuollan viinat ja pirtut loppumattomina virtoina valuneet rajan tälle puolen. Kemijoen ja Nuortin vesitie, Sotataipaleen eroittama, on jo ikivanhoista vainovuosien ja vihavenäläisten ajoista asti ollut Lapinretkeläisten kulkureittinä. Tätä tietä kiiminkiläispäällikkö Vesainenkin käytti kuululla partioretkellään Kuollaan ja Jäämerelle.
Vaivalloisia korpireittejä kaikki, kestävyyttä ja matkamiehen terveyttä
kysyviä. Siksipä useat Muurmanille menijät kulkevatkin mutkan kautta:
Ruotsin poikki Narvikiin ja sieltä laivalla Ruijan ympäri, toiset taas
Pietarin ja Arkangelin kautta.
Näin kesällä, jolloin vedet ovat vapaina ja maataipaleet jalkaisin kuljettavia.
Mutta talvella, kun joet ja järvet ja jängät ovat silloitetut ja lumi peittää kankaat, on Lapissa liikkuminen paljoa helpompaa. Silloin saattaa peskeihin ja nahkoihin kääriytyneenä ahkiossa istuen päästellä porolla vaikka halki koko niemimaan Ponoihin asti, taikka laskea poikki Kannanlahdesta Kuollaan ja Petsamoon. Pitkien pororaitojen polkema talvitie johtaa Inarista Patsjoen niskalta Suonikylän ja Ristikentän kautta Kuollaan ja sieltä taas halki koko niemimaan, Voroninskin, Leijaurin, Varsinskin, Kuroptejevskin ja Lymbes-sijtin kautta Ponoihin. Talvisia kulkusuuntia on myöskin Kuolajärven Kurtin kautta Koutajärvelle vievä tie, ja sotavuosina Kurtilta suoraan, halki erämaiden Kannanlahteen kulkeva rahtitie, jota myöten Venäjän sotatarpeita tuhansin kuormin kuljetettiin Kannanlahdesta Rovaniemelle. Paljon on myöskin käytetty Kemijoen—Nuortin suuntaa. Sotavuonna 1918 kulkivat sadat punaisetkin sitä myöten Nuortijärven kautta Kuollaan. [Talviteiden pituuksia: Kyrö—Kuolla n. 250 km, Kuolla—Ponoi n. 450 km, Kuolla—Petsamo n. 120 km, Kuolajärvi—Kannanlahti 180 km.]
Kuollan niemimaalla risteilevät talviset raitotiet talvikylältä toiselle sekä osuvat lopulta merenrantojen suuriin liikepaikkoihin. Niinkuin kesäreitit, kulkevat useat talvitietkin suurien vesien seutuja, halkovat järvienselkiä ja noudattelevat jokia taikka jokivarsia ja ojentuvat halki jänkien, kiertelevät tunturien juuria ja pujottautuvat tunturilaaksojen ja kurujen lävitse. Kuollan—Ponoin tie kulkee useasti Jäämerenrannan puuttomien tundraseutujen halki. Tavallisia, asuttujen seutujen valtavia talviteitä eivät suinkaan Kuollan-Lapin tiet ole. Harvaan asuttujen maiden teitä kuljetaan sentään vain niin harvoin. Myrskyt ja pyryilmat monesti ajavat tiet umpeen, mutta tuntureihinsa ja jänkiinsä tottunut Lapin asukas tietää kyllä matkansa suunnan, ja pitkine raitoineen saattaa hän helposti autiolla tundrallakin osua oikeaan, vaikka ei tietä näkyisikään. Tien suunta ja matkan määrä on hänellä päässään ja veressään.
2. SUOMALAISIA UUDISASUKKAITA KUOLLAN-LAPIN SYDÄNMAISSA.
Niinkuin jo edellä on muutaman kerran mainittu, asustaa Kuollan-Lapin laajoissa sydänmaissa useita suomalaisia uudiseläjiä. Siellä he erämaan suuressa yksinäisyydessä elävät joko yksinäisinä erakkoperheinä taikka taas ovat asettuneet pieniksi kyläkunniksi jonkun metsäjärven rannalle. Toiset ovat rajantakaisissa tukkisavotoissa työskennellessään mielistyneet metsänelämään, niin että ovat etsineet sopivan piilopaikan ja jääneet iäkseen korpea raatamaan. Toiset taas ovat Muurmaninrannan kalastusretkillä kulkiessaan kiintyneet taivaltamaansa korpeen ja sinne viimein pysähtyneet ja majansa pystyttäneet. Jotkut ovat "ihmisten ilmoilla" eläessään erehtyneet joitakin pillomuksia tekemään ja sitten niiden seurauksilta ikipäivikseen kiveliöiden kätköihin piiloutuneet. Muutamia taas on ilman aikojaan vain korpi kutsunut niin voimakkaasti, että ovat kotikylänsä jättäneet ja muuttaneet rajantakaisiin koskemattomiin saloihin erämieselämää viettämään.
Aikoinaan kyllä Venäjän valtio antoi luvan yritteliäille Suomen miehille uudistalojen perustamiseen Muurmanille ja Venäjän-Lappiin, jopa soi heille useita verojen helpotuksiakin. Mutta kun uudistaloja rupesi syntymään toinen toisensa jälkeen, pelästyi venäläinen ja rupesi peruuttelemaan lupauksiaan ja kieltämään uusilta tulokkailta asettumisoikeutta, jopa alkoi ahdistella entisiäkin metsäneläjiä pois asuinmailtaan. Mutta kovakorvaiset korvenraatajat eivät totelleet käskyä eivätkä kieltoa kuulleet, vaan pitivät sitkeästi puoliaan ja pysyttelivät itsepintaisesti omassa, itse rakentamassaan metsämökissä. Tämmöisiä "luvatta asuvaisia" on Kuollan-Lapin erämaissa useita, ja he maksavat veroa vain venäläiselle metsäherralle. Mutta toisilla uudisasukkailla, aikaisemmin asettuneilla, on kyllä asumisoikeutensa.
Karjanhoidolla ja kalastuksella sekä metsänkäynnillä nämä erämaan miehet perhettään elättävät, ja aivan hyvin he tulevatkin toimeen. Sillä Lapin suurien jokien varret ja järvien rantamaat sekä maailman alusta saakka koskemattomina olleet suot ovat tavattoman reheväkasvuisia. Suhteellisesti vähällä vaivalla voi niistä kerätä lehmän talvikonnun, ja kesäisillä metsälaitumilla saa karja mitä runsaimman ravinnon, niin että karjanviljaa on metsätalossa aina yllinkyllin. Monella korpitalolla onkin karjaa viisin, kuusin, jopa kymmeninkin lypsävin lehmin, ja useilla on oma hevosensakin. Vain Lapin tavattomat sääski- ja syöpäläisparvet tekevät kesäisin kamalaa kiusaa karjalle; kun se käy laitumella, jopa ne pahimpana räkän aikana tahtovat lehmiltä maidonannon kokonaan tyrehdyttää. — Lapin viljavat vedet antavat kalaa tavattomasti, ja metsäkin suo runsaasti riistaa pyytäjälle. Pyssymiehinä monet ukot kiertelevätkin saloja, virittelevät ansoja sadoittain "virkateilleen" ja vaanivat kevättalvella metsojen soidinpaikoilla. Vieläpä he rohkeina karhumiehinä käyvät kontioidenkin kimppuun sekä kuusenjuurisiin pesärytöihin että keväthangilla, kun karhu on jättänyt talvisen leposijansa. — Mutta pellonviljelys ei täällä Pohjan äärillä juuri kannata. Pieni perunapeltonsa, "pottumaansa", on sentään joka talolla, muutamilla niin iso, että se tuottaa kotoiset tarpeet. Useilla on myös oma pieni ohrapeltonsakin, ovatpa jotkut koettaneet kauraakin kasvattaa, ja pitkäksi on kaura rantamaiden mehevässä mullassa noussutkin, mutta heinä- ja elokuun ankarat hallat ovat sen turmelleet. Samoin heinäkuulla Jaakon päivän pakkanen jo painaa perunaan merkkinsä, ja elokuulla Laurin hallat useasti ottavat omansa. Naurista ja sipulia sekä muitakin kyökkikasveja näkee uudisviljelijän pikku peltotilkussa, eikä niitä pakkanen palelluttele.
Niin elää suurella Tuulomalla useita Suomen miehiä. Noin 20-25 virstaa Nuortijärvestä alaskäsin asuu joen etelärannalla oikein itsepintainen pielisjärveläinen, Tuhkas-Otto, jota venäläiset ovat monet kerrat ankarasti ahdistelleet ja hätyytelleet pois. Mutta ukko on pitänyt puolensa, asunut vain ja viljellyt perunapeltojaan jo kolmattakymmentä vuotta. Kuivakoskella, puolitoista penikulmaa alempana, asustaa kaksi sitkeätä metsänmiestä, Kuivakosken Huotari ja Ranta-Pekka, ja vielä vähän alempana, Päiväjärven rannoilla, elelee neljä sydänmaan äijää perheineen: Päiväjärven Antti ja Paavo sekä Ranta-Aaretti vasemmalla rannalla ja muuan ukko oikealla.
Luton varrella, Tshuörve-jaurin yläpäässä, erinomaisen rehevässä joen suistomaa-saarekkeessa, tuuheiden lehtometsien ja hyötyisien heinämaiden ympäröimänä, asuu entinen Nurmeksen ukko, Hulkko-Pekko joukkoineen, aivan yksinäisenä metsänerakkona, kesäisin vain järventakainen lapinukko naapurinaan. Hulkko-Pekkokin on eräs "luvatta asuvia", joka on saanut kestää monet taistelut "olemassaolostaan". Ovatpa venäläiset metsäherrat koettaneet lappalaisiakin yllyttää, etteivät sallisi itsepäisen ukon kuusine poikineen asettua mailleen taloksi. Pojat kun muka miehistyttyään saattaisivat ottaa ja vallata lappalaisilta heidän isiensä maan. Mutta lappalaiset eivät ole sentään huolineet ruveta Hulkkoa pois ajamaan, sillä ukko on osannut pysyttäytyä hyvissä väleissä heidän kanssaan. Osoittaa hän heille talossaan kestiystävyyttä, tarjoaa kuumat teevedet ja kalakeitot, vieläpä sallii heidän matkoillaan pistäytyä hänen saunassaankin löylyä ottamassa ja lukemattomia syöpäläisiään karistamassa. Ja kesävaroistansa osittelee ukko naapureilleen jauhoja, ryynejä ja sokeria. Onpa vielä Pekon vanhin poikakin niin "lappalaistunut", että on ottanut emännäkseen järventakaisen naapurin tyttären ja muuttanut lappalaistaloon kotivävyksi, kun työteliäs isäukko ei antanut "laiskaa lapintytärtä" tuoda miniänä kotiinsa.
Talvikaudet raataa Pekko poikalaumoineen tukkisavotoissa, kevätkesän uittotöissä, mutta loppukesän häärivät miehet kotona lehmänkontua hankkimassa. Kiireellisinä heinäaikoina täytyy turvautua naapurien apuun, mutta niin ovat lappalaiset tottumattomia yhtämittaiseen, raskaaseen maamiehen raadantaan, että monesti heittävät työnsä kesken ja lähtevät astelemaan kotiinsa. Taikka sitten istuvat tuntikausiksi joutavia jaarittelemaan. Eivätkä heitä paranna Pekon houkuttelut, ei maanittelut eikä haukkumiset. On Pekko joskus koettanut naapuriansakin opettaa perunaa viljelemään. Muokkasi lapinukolle pienen pellon, pisteli siihen perunaa, ja käski heinäkuun lopulla katsoa ja maistaa. Mutta eihän lapinäijä malttanut odottaa, töhersi jo muutaman viikon päästä — kun oli Pekon luona saanut uusia perunoita maistaa — peltonsa nurin, työnsi raa'at siemenperunat kattilaan, keitti ja söi. Sitten noitui Pekolle, että "sun pottu, hyvä pottu, a mun pottu lii koit pashke". Että kun muka narrasit.
Suuren Patsjoen varrella elää myös useita satoja suomalaisia raatajia. Yläjuoksun koltanpuolisella rannalla tavataan Kalliaista, Jakolan Mikkoa, Jakolan Jussia, ja Salmijärvellä, Patsjoen alajuoksulla, on kokonainen suomalainen kyläkunta, Heiskareita, Mörsäreitä, Hanhi-Mikkoja, Ranta-Matteja, Portin-Kustuja ja muita, yhteensä neljättäsataa sielua. Monet heistä ovat jo kymmeniä vuosia erämaassaan asustelleet, ja toiset ovat saavuttaneet joltisenkin toimeentulon. Perä-Pohjolan miehiä ovat useimmat, Kittilästä, Sodankylästä ja Kemijärveltä lähtöisin.
Nuortijoen suulla, Nuortijärven yläpäässä, on jo ennen mainittu, pienoinen Nivan suomalaiskylä neljine, viisine taloineen. Se on oikea erämaan kylä, Lapin suunnattomien sydänmaiden piiloinen paikka, jota ympäröivät joka puolella korkeat vaarat ja tavattomat tunturit, tuonnempana pohjoisessa Nuortijärven siintävät selät. Alempana, järven hengessä, joen oikealla rannalla, on pari taloa, Kyllönen ja Malinen, mutta pari kolme virstaa ylempänä, joen vasemmalla rannalla, on kolme taloa, Karhula, Pekkala ja Hietamukka, sekä muuan mökki. Karhula ja Pekkala ovat kylän ensimmäisiä eläjiä, ja ovat he saapuneet erämaahansa Kittilästä jo yli 30 vuotta takaperin.
Tämä syrjäinen kylä on Muurmanille suuntautuvan talvikulun varrella ja Venäjän-Lappiin tukkitöihin vaeltelevien "jätkien" tavallisena majapaikkana. Pitkät matkat on täältä ihmisten ilmoille. Ristikentän "pogostalle", Nuortijärven alapäähän, tulee yhdeksisen penikulmaa, Kuollaan viitisentoista ja lähimpään Suomen puolen kylään, Marttiin, Kemijoen varrella, aina kolmattasataa kilometriä.
Onpa Kuollan-Lapin suurissa erämaissa toinenkin pienoinen suomalaiskylä. Se on Juonnin kiveliökylä, pienen Kuhajärven etelärannalla, Lapin lounaiskolkassa, Akkalan-Imandrasta länteen käsin. Sinne muutti aikoinaan Sallasta Essakka Sotkajärvi, rakensi mökin, kääntyi venäjän uskoon ja rupesi metsän asukkaana elämään. Ukon pojat, Harttu, Jussi ja Antti, perustivat myöhemmin kukin oman kotinsa, niin että nykyään on kylässä neljä taloa: vanhan Essakka-vaarin talo ja poikien talot. Eläjiä on täällä lähes viitisenkymmentä, ja karjaa kolmattakymmentä lehmää. Mutta kolmella hevosella toimitetaan kylän ajotyöt, sillä maanviljelystä ei täällä harjoiteta, perunoita vain vähäisen pikku pellontilkkuihin istutellaan.
Ei ole tämäkään kyläihmisten ulottuvilla. Kesäisin on lappalaisia kyllä hyvinkin läheisinä naapureina, mutta talvella on lähimpään lappalaisten asuinpaikkaan, Akkalaan, matkaa 35 virstaa, Sasheikkaan 95 v. ja Kannanlahteen puolitoistasataa. Sama matka on Sallan kirkollekin, lähimpään suomalaiseen suurkylään. Mutta erämaan asukas on tottunut pitkän matkan juoksija, häntä eivät taipaleiden tavattomuudet kovin helposti pelästytä. Mikä "ihmisten ilmoilla" eläjästä tuntuu jo miltei mahdottomalta sydänmaamatkalta, se on metsänasukkaalle vain miltei mitätön naapurissakäyntitaivaL Niinpä saattaa Juonnin ukko kiireimpänä heinäntekoaikana tupakantuskassaan juoksaista Sallan kirkolle tupakan noudantaan. Eihän matkaa tule kuin vain sataviisikymmentä kilometriä mennen tullen, metsäpolkuja, vihaisia virtoja ja tiettömiä sydänmaita.
3. KUOLLAN-LAPIN SYRJÄÄNEISTÄ JA SAMOJEEDEISTA.
Kuollan-Lapin sisämaassa, Lu-jaurin tunturiseuduissa [Lu-jaurille tulee Imandralta matkaa 70-80 virstaa itään, ja tie kulkee Ump-jaurin kautta, tunturien laaksoja ja vesistöjä pitkin] asustaa myös joukko syrjäänejä. Viime vuosisadan lopulla, 80-luvulla, saapuivat he tänne siirtolaisina Vienanmeren takaa, Petshoran Izhmajoelta. Siellä kun pororutto kerran kamalasti raivosi ja uhkasi koko karjaa surmalla, jätti silloin 60-70-lukuinen joukko entiset asuinmaansa ja lähti porokarjoineen kaikkineen matkaan uusia elinpaikkoja etsimään. Valkeanmeren ympäritse, pitkin rantaseutuja, Äänis- ja Kannanlahden pohjukoitse he kiersivät Kuollan niemimaalle ja asettuivat loppuksi Lovozerskiin, Lu-jaurin rannalle asumaan. Siellä oli jo ennestään iso lappalaisten talvikylä, mutta tulokkaat rakensivat samaan kylään oman ryhmänsä ja niin täyttivät suurine porolaumoinensa läheiset tunturiseudut. Sillä uudessa asuinmaassaan alkoivat toimeliaat syrjäänit elää isiensä tavalla: hankkivat elatuksensa poronhoidolla ja kaupankäynnillä.
Päämajaansa pitävät syrjäänit — lappalaiset sanovat heitä heidän entisen kotipaikkansa mukaan "iizentsöiksi", "izumetseiksi" ja "iizemskiläisiksi" — Lovozerskissä, mutta heidän poropaimenensa kiertelevät tuhansine komeine laumoineen ympäri niemimaan tunturiseutuja, aina Terinrannan Jokonskia ja Ponoin seutuja myöten. Kesät, talvet kulkevat vartavastiset paimenet — pojat tai palkkalaiset — porokoirineen porokarjan kintereillä. Kodat — riuvut ja niiden varaan pystytettävät nahkalouteet — ja koko metsäläistalous on mukana. Hyvä laidunmaa kun tavataan — Kuollan niemimaalla onkin vielä paikoin valtavia jäkäläkankaita —, niin siihen kodat nostetaan ja asetutaan taloksi. Nahkalouteet levitetään riukujen tukemina keilakodaksi, ja tulisijaksi kotaan asetetaan iso rautalevy parin puupölkyn päähän. Mutta kun taas tulee muutto, puretaan asumukset, ladotaan ne porokelkkoihin ja lähdetään uusille laitumille. Kesälläkin ajaa laskettelevat paimenet kelkoillaan, porovaljakot edessä. Ja jos sattuu eteen joki, jonka toiselle rannalle pitäisi päästä, taikka pieni järvi, jota kävisi ikäväksi kiertää, painetaan suoraan aaltoihin ja uidaan ylitse, koko karja edellä ja paimenet perässä porojen vetämissä kelkoissaan kelletellen. Kesät näin laidunnellaan kaukaseuduilla laajalti, mutta syksyn saapuessa kotiudutaan Lu-jaurille, jonka ympäristöillä talvikausi kierrellään.
Tavattomat ovat syrjäänien porokarjat ja suurta, entisen kotimaan tummaa komeaa rotua, isompaa kuin Suomen ja Venäjän lappalaisten porot, niin ettei "missään maailmassa ole niin kauniita poroja kuin heillä". Ja järkevällä hoidolla ovat ne nopeasti lisääntyneet. Jopa niin, että varakkaimmat poroisännät ovat paisuneet oikein äveriäiksi pororuhtinaiksi, semmoisiksi kuin "Polikarppa" ja Iivan Namovits ja Stepan Jakovits, jotka kukin omistavat jopa 4000-5000:n porolauman. Ja tuhantiset ovat tokat monella muullakin syrjäänillä. Nämä laumat ovat saaneet lisäystä, paitsi omistaan, myöskin lappalaisten porokarjoista. Kesäisin kun iizemskiläiset kiertelevät karjoineen kautta koko Kuollan niemen, eksyy yksi ja toinen metsiä harhaileva lappalaisten poro heidän laumaansa. Omistajat kyllä syksyn tullen käyvät kadonneitaan etsimään ja porotokan isännältä kysymään:
— Onko minun poroani karjassasi?
— Ka, ota pois, jos lienee! sanovat isännät. Mene katsomaan ja ottamaan! En minä tahdo pitää poroasi.
Mutta vähätpä voi lappalainen ottaa omaansa tuhatpäisestä, vieraasta ja villistä metsäläislaumasta.
Ja niin katoavat lappalaisten porot väkevämmän karjaan. Se tietysti lappalaisia kovin harmittaa, ja monet kerrat ovat he käyneet oikeutta ja yrittäneet häätää uusia tulokkaita pois omilta ikimuistoisilta asuinmailtaan, mutta eivät ole onnistuneet. Syrjäänit ovat älykkäämpinä ja varakkaampina aina pitäneet puolensa, pysyneet valtaamillaan mailla, kierrellen karjoineen kuten ennenkin. Ja yhä vain laumaansa lisäten. Ja lisääntyneet itsekin. Jopa niin että nykyään asustaa Lovozerskissä neljä-, viisisatainen syrjääniläinen yhteiskunta. Uusia asumuksia on kylään kohonnut entisten lisäksi,niin että syrjääniläisryhmä käsittää jo 40-50 taloa. Ja monet taloista ovat kuin palatseja lappalaisten pahaisiin hirsimökkeihin verrattuina, komeita kaksikerroksisia rakennuksia, vanhan kotimaan malliin laitettuja. Semmoisia ovat edellä mainittujen pororuhtinasten talot.
Nämä kolme poromiestä ovatkin koko tunturien takaisen yhteiskuntansa varakkaimmat eläjät, ja ovat jo ensimmäisten tulijain mukana meren takaa saapuneet. Varsinkin Polikarppa on oikein upporikas, 60-70 vuotias äijä, ison perheen isäntä ja suuri kauppamies, joka on poronhoidolla ja kaupalla paisunut koko seudun pohataksi. [Ennen sotaa oli Polikarppa-äijällä talletuksia pankissa n. 500,000 ruplaa.] Poronhoito onkin iizemskiläisen koko elämä, siihen sisältyy kaikki, mitä tämä tunturimaailman asukas tarvitsee. Joka syksy ja talvi teurastaa hän laumoittain poroja ja kuljettaa lihat ja nahat merenrannan markkinoille. Takavuosina oli rikkaimmilla poromiehillä, Polikarpalla ja muilla, tapana ostaa naapureiltaan omiensa lisäksi poroja, joita sitten suurin laumoin joka talvi ajattivat Vienan-Karjalan Koutajärvelle, jopa aina etelämmäksi, Sipretinjärvelle asti, ja siellä vasta ne teurastivat ja sitten hevoskuormittain ajattivat Ouluun. [Porokarjaa teurastuspaikalle ajamassa oli koko paimenjoukko ja perhekin mukana, jopa eukotkin kuomusaaneissa ajellen. Tapahtui kerran semmoisella matkalla, että Polikarpan emäntä teki pojan Soukelojärvellä. Ajokkaat vain hetkiseksi pysäytettiin, ja sitten asian tapahduttua taas jatkettiin matkaa.] Oulusta taas matkasivat ukot tavaroineen, lihoineen ja nahkoineen Pietariin ja Moskovaan.
Ovatpa Polikarppa ja naapurin pohatta, Iivan Namovits, keksineet toisenkin tulolähteen: perustaneet kyläänsä "sampsosavotan", jossa jalostavat poronnahkoja mustankiiltäväksi "sampsoksi". Sitä lähettävät ukot tuhansin kiloin Arkangeliin ja Pietariin sekä muuallekin Venäjän markkinoille. Tehtaansa raaka-aineet hankkivat äijät sekä omasta laumastansa että muilta ostamalla. Sampsosavotassa keräytyneet poronkarvat taas toimitetaan Arkangeliin. [Sampsosavotassa on koko kylän ainoa hevonen käyttämässä tehtaan hevoskiertoa.]
Kesät talvet ajelee Lu-jaurin iizentsä kotimaansa tapaan korkeakaplaisella saanillaan, neli-viitinen komea porovaljakko vetämässä, pitkällä "hare"-sauvallaan ohjaten ja halliten villin valjakkonsa menoa. Pitkät ovat hänen talvitaipaleensakin. Milloin on matka Kannanlahteen viinan tai pirtun noudantaan, milloin Kuollaan taikka Petsamoon taikka aina Norjan talvisatamiin asti porotuotteiden tarjontaan, milloin taas Teriberkaan tavarannoudantaan. Toisinaan joutavat isännät satalukuisina porohärkineen rahdinajoonkin, jopa joskus tukki- ja paperipuusavottoihin. Niin olivat kerran Vuojintunturin tukkisavotassa iizentsä-isännät tuhansin poroin, sadoin miehin työmaalla olleet, ja oli siinä liikkeessä ollut eri vilkasta elämää. Tukki kerrallaan oli työnnetty porovaljakon kelkkaan ja sitten lähdetty sitä täyttä laukkaa lennättämään laskupaikkaansa; pitkin metsiä vain, tietä kysymättä oli laskettu, niin että pensaat ja pienet puutkin olivat lakoilleet.Tukki tukin perästä oli näin pitkänä jonona ryminällä viety rantaan ja taas laukattu toisia noutamaan.
Arkangelista ostavat syrjäänit viljavaransa ja muut elintarpeensa, mitä ei omasta maasta eikä karjasta lähde. Itse käyvät isot isännät Vienan kaupungissa kaupat tekemässä [Polikarppa joskus lähettää tyttärensäkin Arkangeliin kauppa-asioille. Niin kävi tytär sotakesänä 1914 Vienassa ja teki 60:n jauhosäkin kaupan.] ja tuovat sitten laivoilla Teriberkan satamaan, jossa heillä on isot varastohuoneet. Sieltä sitten talven tullen porokuormittain ajetaan kotiaittoihin niin suuret määrät, että osa riittää vähävaraisille naapureillekin myytäväksi. [Teriberkan satamakylä on Jäämeren rannalla, samannimisen joen suussa, n. 60 virstaa Kuollasta itään. Kylässä on noin 50 taloa, kymmenkunta kauppapuotia, kaikki enimmäkseen venäläisiä.]
Syrjäänit ovat toimeliasta väkeä ja hartaita oikeauskoisia. Kylässä on komea kirkko ja venäläinen kansakoulukin, jota syrjäänien lapset käyttävät paljoa ahkerammin kuin kylän lappalaisten nouseva suku. Ja kaikissa kylän yhteisissä asioissa ovat älykkäät syrjääniryhmän miehet aina etumaisina toimihenkilöinä.
Poroisännät liikkuvat talvisin komeissa syrjääniläispeskeissään, jaloissa pitkävartiset, kauniisti päärmätyt poronkoipisaappaat, "jaarat", ja päässä poronvasannahkainen lakki, jonka pitkät korvaviilekkeet riippuvat alas ryntäille. Varin tullessa heitetään lakki niskaan viilekkeiden varaan. Tällaisessa muhkeassa puvussa sattui takavuosina joka talvi aina silloin tällöin näkemään Polikarppa-ukonkin Kuollan tai Kannanlahden kaduilla astuskelemassa asioillaan. Monesti olivat äijän asiat vain viinanhakumatkoja. Tuhansien ruplien arvosta saattoi hän kerralla kuormittaa saaniinsa viinaa ja pirtua. Pitihän muka talvisilla tuntureilla ja pitkillä talottomilla erämaan matkoilla olla ruumiin lämmikettä ja mielen nostaketta.
Lappalaisten kanssa eivät syrjäänit juuri mene naimisiin,vaan ottavat omaa sukuaan. Poropaimenet useasti iskevät silmänsä isännän tyttäreen, ottavat omakseen ja perustavat oman perhekunnan ja pystyttävät oman pirtin entisten lisäksi. Ja pojat taas menevät naapurin tyttäriin ja kohottavat oman kodin. Niin suku kasvaa ja lisääntyy nopeasti. "Ja iizentsät kun lihaa ja rasvaa paljon syövät ja raakaakin lihaa syövät ja lämmintä verta juovat, niin ne ovat hyvin kauniita, lihavia ja punaverisiä sekä miehet että naiset. Ja sen tähden he ovat niin hyviä sikiämäänkin".
Elinvoimaista kansaa on Lu-jaurin iizemskiläinen, kasvaa ja lisääntyy yhtä nopeasti kuin hänen suuri porokarjansakin. Ja vaurastuu ja rikastuu. Jos se saa rauhassa tunturimaillaan porojaan paimennella, saattaa alkuaan pienestä siirtolaisjoukosta kasvaa ja kehittyä hyvinkin merkittävä Kuollan-Lapin sydänmaiden kansoittaja. Kuollan-Lapissa asustelee myös pieni joukko samojeedeja, noin 40-50 henkeä arvion mukaan. Samoinkuin syrjäänit elävät hekin suuria porokarjoja hoitamalla ja ajelevat komeilla porovaljakoilla. Heistä eivät koltat paljoa tiedä. Taikka oikeammin koltat heistä aina jotakin tietävät, mutta he sekoittavat samojeedit syrjääneihin, puhuvat kumpaisistakin, niinkuin ne olisivat samaa kansaa, sanoen heitä milloin "samujeedeiksi", milloin "iizemskoiksi". — "Se on sama, samujed ja iizemski. Iizemski on vain oikea nimi, ja samujed on haukkumanimi, joka on sama kuin itsen-syöjä."
4. KOLTAT JA HEIDÄN TARINANSA.
Mutta Kuollan niemimaan varsinaisia, alkuperäisiä asukkaita ovat lappalaiset, Kuollan eli Venäjän lappalaiset, koltat, jotka ovat jo harmaassa muinaisuudessa vallanneet koko niemennön suuret salot asuinpaikoikseen ja erämaikseen, omistaneet ensiksi tulleen oikeudella järvet ja joet kalavesikseen, riistaiset metsät pyyntimaikseen, jäkäläiset kankaat porolaitumikseen, järvien rannat asuinsijoikseen ja tunturit, kalliot ja pahdat pyhiksi paikoikseen.
Ja kenenkään häiritsemättä eleli vähäväkinen Lappi mahtavana omassa villissä vapaudessaan suunnattomassa tunturivaltakunnassa, jossa ei tuntunut olevan ääriäkään. Eli ja vaelteli, kuten muutkin erämaan eläjät, saalista etsien paikasta toiseen. Eikä tiennyt juuri muuta maailmaa olevankaan. He vain ja heidän erämaansa ja jumalansa.
Mutta tuli sitten etelästä vahvempia kansoja, tuli kainulaisia, karjalaisia ja venäläisiä, ensin pyyntimiehinä ja veronkiskojina, jopa uuden, tuntemattoman jumalan julistajina. [Kolttien apostoleina tunnetaan munkit Feodorit ja Trifon, jotka 1500-luvun alkupuolella Lapissa käännytystyötä toimittivat. Feodorit perusti Kuollaan luostarin ja Trifon Petsamoon. Viimemainitun luostarin luullaan kuitenkin olleen jo 1400-luvulla.] Ja viimein alkoivat uudet tulokkaat asettua niemimaalle asumaankin, valtasivat rantaseuduilla suojaisia lahtien pohjukoita ja jokisuita olinpaikoikseen. Niin muodostui aikojen kuluessa pitkin rantamaita useita isompia ja pienempiä kyliä ja satamapaikkoja, jopa Tuuloman suulle pienoinen kaupunkikin, ikivanha Kuolla, ja Kannanlahden pohjukkaan jo vanhoista ajoista tunnettu, Kuollan valtatien vartinen Kannanlahti. Kuollan ja rantaseutujen asukkaat ovat enimmäkseen venäläisiä, karjalaisia on taas enimmän Kannanlahdessa ja sen seuduilla.
Mutta erämaiden vapaat eläjät eivät niin vain ilmaiseksi ruvenneet luovuttamaan isiltä perittyjä riistamaitaan uusille tulokkaille, eivätkä ryhtyneet mielisuosiolla suorittamaan heille pantuja suuria veroja. Monet kerrat nousivat metsien asukkaat tekemään vastarintaa ja puolustamaan oikeuksiansa. Mutta tulokkaat olivat paljon vahvempia ja paremmin varustettuja kuin köyhät erämaan kiertäjät, jotka asustelivat hajallaan metsissä. Nämäpä sen sijaan turvautuivat viekkauteensa sekä mahtaviin noitakeinoihinsa, ja niiden avulla he monet kerrat pelastivat sukunsa ja omaisuutensa vainolaisten käsistä sekä syöksivät turmioon metsiä kiertelevän vihollisjoukon. Koltilla on vieläkin paljon tarinoita entisiltä vainovuosilta, kertomuksia, miten milloinkin taitava ja ovela lappalainen kavalasti petti ja saattoi surmilleen etelästä tulleen partiolaisparven, taikka miten mahtava lappalaissankari ja velho noitakonsteillaan kokonaan tuhosi pelätävän rosvojoukon.
Niinpä kerran vainomiehet, tshuittet, tshuudit, olivat pakottaneet lapinukon soutajakseen, kun Nuortijärveltä olivat matkalla Kuollaa kohden. Lähdettiin Tuulomanniskasta vihaista virtaa keikkumaan alas suurta Patunanköngästä kohden. Ukko selitti soudettavilleen, että nyt tulee paha paikka, koski semmoinen, jottei kärsi kaikkien veret sitä katsoa, siinä kun suolainen vesi ja saivovesi yhtyvät, niin on kova paikka… Paras on mennä huppuun veneenpohjalle. Huppuun peittäytyivätkin vainomiehet, ja ukko laski veneen miehineen hirveään könkääseen, mutta hyppäsi itse putouksen niskassa olevalle isolle kivelle. Tuhansiksi pirstoiksi räsähti vene syöksyessään alas monisylisestä putouksesta, ja sinne hukkuivat kaikki vainolaiset. Olivat Patunan rannan lappalaiskylässä juuri nuoret pallin lyönnissä. Soutajaukko huusi heille kiveltään:
— Heittäkääpäs jo pallinlyönti ja katsokaapas tuonne koskelle, kuinka siellä ei kuin käsiä ja jalkoja vain vilahtelee!
Samankaltaisen surman tuotti vihollisille Einvodtunturilla muuan Petsamon koltta. Olivat tshuudit ryöstöretkellä Petsamon seduilla ja ottivat lappalaisen opastamaan heitä korkean tunturin yli. Suuri oli tshuudien joukko, yhtä vaille 70 rosvoa, ja poroilla he ajoivat, mies joka poron pulkassa. Tshuudit pitivät ajaessaan pahaa elämää, ja siitä tunturinhaltia suuttui ja nosti kovan ilman, Einvodin haltia kun on semmoinen äreä ja suvaitsematon. Silloin opas esitti, että on paras ruveta kollooseen, sitoa porot kaikki peräkkäin samaan raitoon, jottei pyryssä eksyttäisi toisistaan. Ja opas asettui itse edellimmäiseksi. Hän tiesi tunturilla erään kamalan jyrkänteen, jonka vieritse raitotie varoen kulkee. Sitä kohden lennätti koltta kollostettua raitoa täyttä laukkaa ja lasketti samaa huimaa vauhtia koko ajokunnan jyrkänteeltä alas rotkoon. Mutta juuri ennen alassyöksymistä silpaisi hän itse puukolla poikki omaan pulkkaansa kiinnitetyn jälkiporon hihnan ja käännätti ajokkaansa syrjään. Tunturin rotkoon rymähtivät kaikki miehet, ja sieltä sitten vähissä hengin heidän päällikkönsä noitui: — Vielä on tässä yksi muukin surmansa saava, että seitsemänkymmentä tulee täyteen!
Ja ajoikin sitten kerran samaan surmaan muuan pimeässä ja pyryssä kulkeva lappalainen.
Nuortijärvellä, Luttolahden suussa, Tshueht-piel-njargalla — Sadanpetäjänniemellä — oli ennen suuri lappalaiskylä. Siinä asui muiden muassa lapinukko, Njalli, kahden väkevän poikansa kanssa. Olivat he kerran, ukko ja pojat, majavanpyydössä ylhäällä Potsjoella, ja ukko näki unta, jotta jos kaksi mustaa majavaa on käynyt pyydykseen, niin tshuudeja on tulossa, ja hän, ukkopaha, menettää henkensä. Pyydyksessä olikin kaksi mustaa majavaa. Lähdettiin siitä paikalla ajamaan kotiin. Mutta rauhassa on kotikylä järven törmällä, ei näy ainoatakaan vihollista, ovatpa kylän tyttäret ulkona kentällä kisailemassa, kuten ainakin. Mutta vainomiehet olivatkin kylässä piilossa, ja tyttäret olivat heidän pakottaminaan pihalla kisaamassa, ettei mitään epäiltäisi. Miehet ajoivat pihaan, ja siihen heti tshuudit piilostaan syöksähtivät, aikoen tappaa. Ukko ja toinen poika pyöräyttivät pakoon, mutta toinen jäi sissien kanssa tappelemaan, tempaisi suuren puukkonsa ja tappoi monta miestä. Tshuudien päällikkö lähti ukon jälkeen, jolloin ukko hädissään kiipaisi suureen petäjään Njallikalliolle, jonne hänet tshuudipäällikkö jousellaan ampui. Mutta siihen jo ehtivät pojatkin, tappoivat isän ampujan ja ajoivat sitten päälliköttömän vainolaisjoukon pakoon.
Vieläkin muistavat Nuortin koltat Njallikallion, tietävätpä sen petäjän kannonkin, johon Njalli-ukko oli paennut. Onpa Tuulomalla, Patunankönkään luona, vielä nähtävänä suuria, mahdottomia kiviäkin, joita ukon pojat, vahvat miehet, ovat huvikseen lohipatoon kanniskelleet.
Toisen kerran taas tulivat tshuudit suurella joukolla Nvortijärvelle — Nuortijärvi olikin heidän varsinaisia Kuollan kulkureittejään — ja hävittivät koko kylän, tappaen kaiken kansan. Vain yhden vaimonpuolen he jättivät ja lähtivät häntä joukossaan kuljettelemaan, ruuanlaittajana muka. Luton suulla he levähtivät yöpyen autioon pirttiin. Rupesi siinä akka miehiä säälittelemään, jotta kovin olette, raukat, likaisia ja siivottomissa ketineissä, jotta eikö sopisi nyt pestä kaikki vaatteet puhtaiksi, kun on täällä kyllä vettä ja kattilaa? Hän kyllä pesee. — Ka, hyvähän se, sanoivat miehet ja riisuivat kaikki vaatteensa, jääden ilkialastomina saunaan kellettelemään, akan lähtiessä pyykinpesuun. Mutta ämmä survoi rääsyt, kattilat ja kaikki avantoon, ja lähti pakoon. Viimein huomasivat saunakyöpelit pyykinpesijän ilkityön, lähtivät ajamaan häntä takaa, mutta paleltuivat kaikki talvipakkaseen. Muuan ennätti juosta aina Rippisalmelle asti, ennenkuin kontistuneena kaatui jäälle.
Vuolujaurillakin oli suuri lapinkylä. Sinnekin, järven etelärannalle, osui kerran kaksi "tshuudipohteria", vahvaa jättiläistä, jotka surmasivat koko kylän väen. Vanhan ämmän vain heittivät henkiin ja sanoivat: — Ämmä saa meidän puolesta olla pystyssä siksi kunnes itse kaatuu. Tekivät "pohterit" sitten suureen rantapetäjään taian ja sanoivat:
— Tämä petäjä seisokoon pystyssä siksi kunnes itse kaatuu, mutta joka sen kaataa, sen pitää veteen hukkuman.
Petäjä saikin olla pystyssä, ei kukaan uskaltanut koskea tuohon vanhaan kärrikkääseen. Mutta sitten, vain vuosikymmen takaperin, Kaurel-ukon pojat rohkaisivat itsensä ja löivät männyn mäkeen. Mutta eipä ollutkaan vanha taika mahtiaan menettänyt. Heti seuraavana syksynä hukkui vanhempi hakkuumies järveen, aivan lähelle petäjää, ja seuraavana keväänä oli nuorempi poika hukkua saman järven jäihin koko pororaitoineen.
Hirvasjärvellä, Nuortin lisäjoen, Hirvasjoen latvoilla, asui lappalaisia eräällä saarella. Siellä vanha muori illalla kalakeittoa laitellessaan tekee taian ja keksii:
— Paljon vieraita tulee aamulla!
Siitäpä tietää hän olla varuillaan, katsoo, katsoo järvelle: jo tulee yöllä miestä metsästä rantaan, aitan repivät ja hirsillä kelletellen lähtevät uimaan saarta kohden. Ämmä kotaan kiireen kyytiä, huutaen:
— Hirvastokka on uimassa saareen!
Siitä heti kaikki veneeseen ja järvelle "hirvaita" tappamaan, jopa riennättää joukkoon vanha muorikin purjelouteen kainaloonsa hotaisten. Uimamiehet kolhitaan upoksiin, mutta muutamat ennättävät kumminkin sitä ennen sukeltaa veneen alle ja sohia pohjaan reikiä. Ne kuitenkin muori heti louteellaan tukkii. Yksi sentään, itse päämies, yrittää päästä pakoon ja on jo saaren rantaan nousemassa, mutta siellä pieni poikanen jouselläan häntä uhkailee.
— Jäl battshe ettshed! huutaa uimamies pojalle, että muka, älä ammu isääsi.
— I lii ton ettshe! sanoo jousimies ja ampua piukahuttaa, ja puunuolen rautainen piikki sattuu miehen kaulasuoneen, niin että siihen keikahtaa hänkin.
Nuortin syrjäjoen varrella, sydänmaassa, elelee lapinukko, väkevä mies, pohteri oikein, eukkoineen ja lapsineen. Hän aina varoittelee akkaansa, että eläpäs heitä vain virtaan lastuja, ei koskaan pidä jokeen lastua heittää, sillä tshuudit näkevät ja tulevat tappamaan. Mutta akkapa aina ukon poissa ollessa uhallakin lastuja virtaan syytelee.
Ja siitä keksivätkin vainolaiset lastut ja saapuvat sydänmaan asunnolle juuri kun ukko sattuu olemaan metsällä, täyttävät talon molemmat pirtit, elämöivät ja iloa pitävät ja päällikkö akkaa naurattelee. Tulee siitä ukkokin kotiin, eikä tiedä mitään, pirttiin vain astuu. Siellä ovat vainomiehet ovipielessä vahtimassa ja nappaavat miehen kiinni, sitovat käsistä ja jaloista ja heittävät nurkkaan makaamaan.
Niin tulee yö, ja tshuudipäällikkö menee akan viereen, mutta mies kyhjöttää nurkassa. Hän kutsuu tyttärensä ja kuiskaten pyytää veistä. Mutta tytär sanoo: Vai veistä sinulle! Odotahan, kun minä sanon uudelle isälle, niin kyllä näet, veitsen tahtoja!
Aamulla vainolaispäällikkö pilkkaa nurkassa nukkujaa, kysäisten:
— Millaisia unia olet, äijä, nähnyt?
Tulee taas yö, päällikkö menee taas akan viereen, mutta ukko kyhjöttää nurkassaan nuoritettuna. Kun toiset jo nukkuvat, kutsuu ukko poikansa ja kuiskaten pyytää veistä. Poika tuo terävän veitsen, ja sillä ukko silpoo siteet poikki ja hiipii ulos. Siellä hän kaataa toisen pirtin, jossa vainolaiset nukkuvat, kumoon ja niin saavat nämä siinä surmansa. Mutta sitten palaa mies päällikön pirttiin ja karjaisee:
— Nousepas nyt ylös ja koetetaan, kuinka mies köytetään!
Päällikkö ponnahtaa pystyyn, tempaa miekkansa ja täydellä terällä lyödä huimauttaa, mutta mies kumartuu, syöksähtää syliksi ja paiskaa päällikön nurin ja hänen omalla miekallaan silpaisee kaulan poikki.
Silloinpa akkakin hypähtää ukkonsa luo ja laatii:
— Hyvä toki oli, ukkoseni, että pääsit hengissä!
Mutta ukko sitoo akan suureen juurakkoon kummastakin jalasta ja heittää hänet virran vietäväksi, saman virran, johon akka oli lastuja syydellyt.
On koltilla vielä tarina Vesaisenkin kuulusta, onnettomasta retkestä Kuollaan.
Se oli mainion iso ja väkevä mies se tshuudipäällikkö, kova ja julma pohteri. Nuortia tuli hän joukkoineen ja sitten Tuulomaa myöten laski Kuollaan. Tuulomalla, Patunan luona, oli silloin kaksi suurta lappalaiskylää, toinen könkään päällä, toinen sen alla. Molemmat kylät hävitettiin maata myöten, niin ettei ole enää kuin sijat jäljellä. Rahat ja rikkaudet ryöstettiin, ja rahat kasasi päällikkö isoon vaskikattilaan, jonka piilotti suuren kiven alle Patunan taipaleelle, nostaen mahdottoman kiven ylös, työntäen kattilan sen alle ja kääntäen kallion jälleen kohdalleen, että "sittenpähän palatessa otan".
Lähdettiin sitten Kuollaa hävittämään. Mutta Kuollassa tiedettiin olla varuillaan. Oli kaupungin ympärille rakennettu vahva puinen suojamuuri, ja Tuuloman varrelle, Karaulivaaralle, oli koottu suuri heinäkasa, jonka vartija sytytti tuleen, kun kuuli vihollisjoukon tulevan. Kun vainomiehet saapuivat kaupungin edustalle, oli sieltä muurien kaikista aukoista mustat pyssynsuut uhkaamassa, niin että miehet peloissaan piiloutuivat kivien taakse. Mutta suuri päällikkö ei pelännyt, ryntäsi ypöyksinään, hyppäsi korkealle muurille, heitti kaupunkiin palavan tulisoiton ja lähti astumaan takaisin miestensä luo. Kaupungista kyllä yritettiin ampua, liksutettiin piilukkoja, mutta ei pyssy lauennut: tshuudipäällikkö oli pyssyt siltä varalta noitunut. Silloin keksi muuan lappalainen:
— Tappakaa vasa ja voidelkaa sen verellä pyssyt!
Paikalla vasa penkkiin ja pyssyt veriseen voiteeseen ja taas paukkumaan. Ja heti osuikin luoti ja nappasi tshuudipäällikön reisiluun poikki. Mutta tämä vain toisella jalallaan konkkasi väkensä luokse noituen ja manaten, ja vihoissaan surmasi hän puolet miehistään, kun ne pelkureina kivien takana kyyköttelivät.
Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä paluumatkalle. Vaivainen päällikkö makasi veneessä, miehet soutivat vastavirtaa ja kovissa koskissa sauvoivat ja kiskoivat köysillä. Mutta kun vene koskissa kolahteli kiviin, koski päämiehen jalkaan kipeästi, ja siitä kimmastuneena hän aina heti surmasi miehen, kuka vain sattui lähinnä olemaan. Siitä jo soutajat oikein alkoivat tuskastua. Tultiin taas Patunalle, vedettiin vene könkään niskalle, ja taas aiottiin ryhtyä soutamaan… Mutta silloin miehet äkkiä nappasivatkin nuorat poikki, työnsivät veneen päällikköineen virtaan, ja sinne sortui Patunan pauhuihin suuri ja pelätty tshuudilaispäällikkö.
Mutta kiven alle kankaalle, vaskikattilaan, jäivät päällikön kätkemät rahatkin. Ei ollut miehissä kiven liikuttajaa. Ja siellä ne ovat vielä tänäkin päivänä, ja mahtavana kalliomöhkäleenä makaa kiviaarteensa päällä.
Aikoja myöhemmin sitten kerran löydettiin tshuudipäällikön reisiluu Purjis-njargasta, pari virstaa könkään alapuolelta, ja se luu oli aina seitsemää korttelia pitkä.
Kun päällikön joukko sitten palasi kotitienoilleen, vei se vainajan äidille tiedon, että poika oli saanut surmansa sodassa.
— Millä surmalla poikani kuoli? kysyi muori.
— Sota tappoi! sanoivat.
— Se ei ole totta! äsähti muori. Ei ole se poika tavallisella surmalla kuollut.
Oli muori paraillaan pyykkiä pesemässä, ja kolmet vanttuut olivat juuri käsissä; niistä hän väänsi vettä, kiersi ne kerrassaan poikki ja sanoi: Se on tuommoisissa käsissä kasvanut, se poika. Eikä se ole tavallisella kuolemalla kuollut.
5. KOLTTAIN ASUINPAIKAT.
Pieni, tuskin parituhantinenon enää kolttien lappalainen sukuhaara, joka Kuollan niemimaalla asustaa hajaantuneena ympäri tämän äärettömän tunturimaan. [Kuollan niemimaan pinta-ala on n. 150,000 km2 eli enemmän kuin kolmasosa Suomea. Koko niemimaalla on n. 15,000 asukasta. Näistä on n. 9,000-10,000 venäläistä, n. 2,000 suomalaista, 1,700-1,800 lappalaista, karjalaisia muutamia satoja, syrjäänejä n. 500, samojeedeja 30-40, norjalaisia pari sataa.] Heidät jaetaan kolmeen eri ryhmään kielimurteensa mukaan, sillä suuren erämaan heimot ovat häipyneet niin etäälle toisistaan, että kielimurrekin on muodostunut hyvin erilaiseksi. Ja niin on taas Kuollan lappalaisten kieli paljon erilaisempaa kuin muu lappi, niin ettei esim. Inarin lappalainen ymmärrä kaukaisen Venäjän lappalaisen haastelua.
Lännessä, suomalaisten lähimpinä naapureina, asustavat Tuuloman lappalaiset. Heidän suuria keskuspaikkojaan, "sijtoja", ovat Patsjoki, Patsjoella, lähellä Salmijärveä, Petsamo ja Muotka Jäämeren rannalla, Petsamo- ja Muotkavuonoilla, sekä Suonikylä Luttojoella ja Nuortijärvi Ristikentän tienoilla, Nuortijärven alapäässä. [Suurkylien lappalaiset nimet: Pats-jok, Pietsam, Muodka, Suongil ja Nuoht-jaur.] Suomen naapuruudessa asustavat myöskin, Akkalan eli Imandran lappalaiset, joiden suurkyliä ovat Akkala, Jokostrova ja Maaselkä Imandralla sekä Pollujauri Pollujärvellä. [Lappalaisnimet: Aihkel, Tshuik-suol, Maa-seilg ja Pollu-jaur.] Kuollan lappalaiset asuvat Kuollan kaupungin seuduilla ja sen itäpuolella, ja heidän suuria kyläpaikkojaan on Kildin Kuollan lähimailla sekä idempänä sisämaassa Lovozero, suuren tunturijärven, Lu-jaurin rannalla, Voroninsk ison Voronjejoen juoksulla, Ljavozero Harlovkan latvoilla ja Varsinsk Jokongajoen latvoilla, Kalmi-jaurilla. [Lappalaisnimet: Kildints, Lu-jaur, Kord-jok, Lei-jaur, Ars-jok.] Sitten itäisinnä elävät Turjan lappalaiset Jokongassa Joukjoella sekä Kamenskissa, Kuroptejevskissa, Lumbovskissa ja Ponoissa suuren Ponoijoen vesistön varsilla ja suulla ynnä Sosnovetsissa niemimaan kaakkoisrannalla, Ponoista etelään. [Lappalaisnimet: Jovkuj, Kintus, Kiottem-jaur, Lymbes, Pionne, Sosniofke.]
Lapinkävijä joutuu miltei ihmetyksiin, kun hän päiväkausin, viikkomäärin samoiltuaan Lapin suunnattomia saloja, joissa on tavannut vain yksinäisen turvekodan taikka pienen pirttipahaisen siellä, toisen täällä, virstojen, penikulmienkin päässä toisistaan, yhtäkkiä sitten pohjastuu metsän aukeamalle ja näkee edessään kokonaisen suuren kyläkunnan, mitä suurimpien sydänmaiden keskellä, soiden saartamana, tunturien ympäröimänä.
Se on kolttalainen talvikylä, sijt.
Merkillinen metsien kiertäjäkansan kylä, joka ei muusta maailmasta paljoakaan tiedä, ja josta muu maailma ei tiedä mitään.
Kymmeniä matalia mökkejä, pikkuisia vanhoja neliseinäisiä pirttipöksiä on sikin sokin kankaalla, rakennettuina noin vain mihin sattuu; joitakuita uusiakin pirttejä, jopa kaksi- ja kolmihuoneisia "talojakin", on joukossa ja kymmenittäin pieniä aittoja kylän keskellä sekä reunapuolissa.
Kylän laidassa on "kirkko", matala harmaa rakennus, jonka harjalla venäläiset vinoristit törröttävät. Toisessa laidassa, ryteikköisellä kankaalla, on kylän kalmismaa, ja kolmannella sivulla levittäytyy puuton vetelä aapa, joka ulottuu aina etelässä siintäviin tuntureihin asti. [Suonikylässä, joka Suomen ja Venäjän välisessä Petsamon rajankäynnissä luultavasti tulee jäämään Suomen puolelle, on neljättäkymmentä pikku pirttiä ja talontapaista. Niiden kylänkeskeiset nimet ovat, Jänkäniemestä alkaen joen puolella: Outa, Saahkar, Uolli, Javgar, Väiskin-Evvan, Huoter, Mehkavan-Uontrei, Mehkavan-Evvan, Pitkä-Teahpan, Moissein-Jaahk, Pikku-Sergei, Karppi-Kaurel, Vaiskin-Uontrei, Olssin-Pedrin-Huoter, Oafanas, Mahtvei, Pikku-Uolli, Jilssin-Oski. Ja taas toista laitaa, kankaan puolta takaisin etelään käsin: Trofim, Evvankan-Huoter, Timmaksen-Illep, Kova-Evvan, Pikku-Illep, Olssin-Pedrin-Kaurel, Vaiskin-Evvanan-Sergei, Pikku-Evvan, Pikku-Meetrei, Karppi-Huotarin-Illep, Jaahkin-akka, Trofim, Vaassil, Annin-Evvan, Huoterin-Vaiski, Koaistjen-Evvan, Kuosmin-Oski ja Kuosmin-Illep. Sitten on kolmihuoneinen tsassouna itälaidassa ja länsipuolella uusi koulurakennus, jossa on opetussali eteishuoneineen sekä opettajan asuntona kamari ja keittiö.]
Mutta autio on tämä lapinkylä, äänetön ja kuollut. Ei kohoa savusuitsu mökin matalasta piipusta, ei ärhentele äreä pystykorva pihamaalla, eikä liiku kylän käytävillä ainoakaan ihmisolento, ei katso kukaan pienestä pirtinikkunasta, eikä kukaan ovissa käyskentele.
Kylällä on kesäinen lepohetkensä, kesäisten päivien hiljainen erämaan rauha.
Sillä asukkaat ovat heittäneet kylänsä kymmenet mökit ja pirtit ypöyksikseen kankaalle ja kaikonneet kauas sydänmaiden järville, kesämajoilleen kalastelemaan. Sieltä saisit, jos tahtoisit tavata, satojen virstojen päästä, järvienpoukamista, lahtien pohjukoista heitä etsiä. [Jäämeren rantapuolien kylien, kuten Kildinin, Varsinskin, Voroninskin, Jokongan, Lumbovskin, Ponoin asukkaat taas muuttavat kesäksi Jäämeren rannoille kalamiehiksi.] Mutta saattaa silti Lapin matkamies autiossa kylässä kyllä levähtää, vaikka viikommankin. Sillä useimpien pirttien ovet ovat avoinna ja sisässä on kaikki silleen heitetty. Eihän nyt enää Lapin erämaissa tshuudeja eikä muitakaan ryöväreitä retkeile, ja mitäpä he hyötyisivätkään autiosta ja köyhästä pirttipahaisesta, jossa on vain harmaakivinen lapintakka oviloukossa, vaateresuilla peitetyt makuulavat seinien vieressä, pieni pöydäntapainen ja pari kolme pölkynpäätä jakkaroina, seinähyllyllä muutamia tuohiropeita ja juuriastioita ja peräseinässä pikkuruinen lasi-ikkuna. Sillä lappalaisella on niin vähäiset mukavuuden vaatimukset.
Niissä lappalaiskylissä, jotka ovat seutunsa "pogostoina", kirkonkylinä, on pienoinen valkea kirkkonsa, papin ja lukkarin taloineen. Niin esim. Nuortijärven Ristikentässä, Patsjoella, Petsamossa, Lu-jaurilla, Ponoissa. Mutta tyhjille seinille saavat papit kesäisin molintansa toimittaa: seurakunta on eksynyt kauas korpeen omaa palvontaansa pitämään.
Mutta jos matkamies saapuu tänne sydäntalven pakkasilla, tammi- ja helmikuussa, saa hän nähdä lapinkylän täydessä elämässään. Silloin sankat savupatsaat puskeutuvat pirttien piipuista pakkasilmaan, hallit kentällä haukkuvat, porokellot poukkavat, peskipukuiset oliot käydä kepsuttelevat kyläraitilla, ja kohta joka kömmänän ovi lennähtää auki ja sieltä syöksähtää nuorta ja vanhaa, ukkoa ja akkaa ja lasta outoa kulkijaa kummastelemaan.
Metsien asukkaat viettävät talvensa yhteisessä suurkylässään ja toimittelevat talvitöitänsä. Ja nyt vuorostaan ovat erämaiden asunnot autioina ja kylmillään.
On koltalla talvisia toimia. Toisten talvi kuluu metsiä kierrellessä alituisina porotokan paimentajina, toiset taas tekevät pitkiä raitoretkiä Jäämeren rannan satamiin, Teriberkaan, Kuollaan, Petsamoon ja Norjan puolelle Kirkkoniemeen, taikka taas Kannanlahteen ja Umbaan sekä Valkoisenmeren suuriin rantakyliin. Viikoittain saattaa tällainen monisatavirstainen matka kestää, monessa pitkässä raidossa kun hiljalleen judetaan halki soiden, halki maiden, yli järvien, yli monien tunturijuottojen. Talviset kuukaudet ovat myös suurten metsästysretkien aikaa, jolloin hiihdellään hirviä sekä kierrellään penikulmittain sydänmaita kaikenlaista metsänriistaa ajellen. Mutta naiset häärivät kotoisissa toimissa, hoitavat lampaita, paistavat leipää, laittavat ruokaa ja ennen kaikkea askartelevat ahkerasti käsitöissä, kutovat sukkaa, vantutta, raanua, muokkailevat nahkoja ja niistä kintaita, ompelevat kenkiä ja peskiä.
Ja aikansa ottaa juominenkin ja ilonpito. Sillä kun on taas pitkästä yksinäisyydestä yhteen päästy, yksille kylätanhuville, iloitsee siitä ukko ja akka, ja nuoret ovat varsin hyvillään. Monet pitkät vuorokaudet vierähtävät pelkässä juomisen turinassa, johon ottavat osaa sekä miehet että naiset, nuoret ja vanhat. Varsinkin silloin kun Jäämeren rannan raitomiehet palaavat pitkältä retkeltään ja tuovat Norjan taikka Kuollan "tuliaisia", tyhjennetään pullo toisensa jälkeen. Vuoron perään kiertää ryyppylasi ympäri pirttiä, ryypynottaja nyökäyttää joka sielulle, pienille lapsillekin, ja sanoo: "Tierv jaalak!" Ja tervehdittävä vastaa: "Juhke tiervan!" ("Terveenä elä!" "Juo terveydeksesi!") Ja niin kauan kestää "terveisten" vaihto ja ilonpito kuin pullosta on viimeinenkin tilkka tirautettu. Lopulta jo useimmat ovat saaneet "terveisiä" kyllikseen ja uupuneet jonnekin nurkkaan taikka pöydän alle. Niin miehet kuin naisetkin.
Sillä koltat ovat, niinkuin muutkin luonnonkansat, mahdottomia tuliliemen tuttavia.
Ja iltasilla, miltei joka päivä, pitävät nuoret tanssejaan, kokoontuen milloin mihinkin pirttiin; haitarimies retuuttaa hurjasti kimakkaa käsipeliään ja toiset tanssivat "kaatrellaa" ja "ristisiirree", aina aamuyöhön saakka, niin että heidän milloinkaan saunaa näkemättömästä ihosta hiki valuu virtana, pöykkyrin selkä höyryää, ja karvaiset kengät litsahtelevat kostealla lattialla.
Mutta kun tulee laskiainen, jonka jälkeen pitkä ja ankara paastoaika seuraa, nousee ilo ja huoleton remuaminen ylimmilleen. Sillä pyhänä paastona ei saa tanssia eikä remuta, ja siksi pitääkin sitä ennen ottaa oikein kyllikseen. Viikon päivät pidetään yhtämittaista hulinaa, sitä ankarammin, mitä lähemmäksi paaston alku tulee. Tanssitaan, ryypätään ja ajellaan, viisi, kuusi, jopa kahdeksankin poroa valjastetaan saanin eteen, ja saani täyteen miehiä, naisia, lapsia, kaikenikäisiä ihmisiä, akkojakin pikku komsiolapsineen, ja sitten lennätetään täyttä karkua kylän läpi laidasta toiseen, niin että lumi pyrynä sinkoilee, poronkoparat napsavat ja kellot paukkuvat. Huudetaan ja hoilataan, joikataan ja lauletaan, minkä kurkusta ääntä lähtee. Ja sepä mies, jonka porovaljakko edelle ennättää. Kylän laidassa pysähdytään, käännetään valjakot, otetaan ryypyt ja sitten taas samalla metelinpidolla täyttä laukkaa läpi kylän toiseen laitaan. Ja taas ryypyt ja remuava rynnäkkö kylän lävitse.
Se on tunturikansan laskiaisen viettoa.
Mutta siihen sitten koltan ilonpito loppuukin. Koko paasto on ankarata työaikaa ja raitoretkillä ja metsästysmatkoilla raatamista.
Kevätpuoleen kyllä taas, kun ilmat kirkastuvat ja päivä käy lämmittämään, pitävät nuoret kisojaan ulkonakin lumisella päiväpaisteisella kyläkentällä. Silloin on hauskaa temmeltää; keräydytään piiriin, niin pojat kuin tyttäretkin, ja pannaan nuoraleikki, nuoirr-siirre, käymään, taikka juostaan pohtpiehsklem-siirree, kilpajuoksua piirin ympäritse, taikka heitetään palloa, pallu-siirree. Ja keskenään heittävät pojat ja nuoret miehet painia, oajp. Painiminen onkin lapinpoikain tavallisimpia talvikisoja, sekä sylipaini että rintapielistä heitteleminen, ja muutamat nuoret miehet ovatkin aika mestareita toisiansa hankeen heippaamaan.
Mutta lyhyeksi käy kolttien iloinen yhdessäoloaika.
Sillä kun pääsiäinen, suuren paaston remuinen loppujuhla, painuu ohitse ja korkealle kohonnut päivä alkaa yhä enemmän pehmitellä Lapin paksuja lumihankia, kun metsot pitävät ahojen hangilla soidintaan ja teeret kuusenlatvassa kukertelevat, kun keväinen tuntu alkaa liikkua kirkkaankuulakkaassa ilmassa ja koivunvarvut alkavat punoittaa, silloin jo taas korpi rupeaa kansaansa kutsumaan.
Tulee muutto kevätpaikoille, pitää joutua taipaleelle ennen kelirikkoa. Koltta kokoaa porokarjansa, valjastaa raitonsa, työntää tarpeelliset tavaransa, ruokavaransa, keittovehkeensä, suksensa, sivakkansa ahkioihin, ahtaa niihin lapsensa, naisensa ja lampaansakin, ja painuu niin pitkänä kuormitettuna kulkueena porokarjoineen, paimenineen ja koirineen salolle. — "Monn tiervan, monn tiervan!" ("Mene terveenä!") toivottavat jäljelle jäävät, jotka koko joukolla ovat saapuneet lähtöä katsomaan, lähtijää saattamaan ja hänelle hyvästiä heittämään. Kohta lähtee toinenkin perhekunta, kohta kolmas ja neljäs ja niin edelleen. Kaukaisimpien salojärvien asukkaat kiirehtivät ensin taipaleelle, lähimailla asuvaiset voivat viipyä myöhempään. Ja niin jää taas vasta niin eloisana remuava talvikylä aivan autioksi kesäiseen hiljaisuuteensa. Sen asukkaat ovat taas hajaantuneet ympäri suurien salojen. Ken on lähtenyt länteen, ken ajanut itään, kuka on painunut pohjoiseen, kuka taas suvenpuolelle siirtynyt.
Sillä tarkoin ovat koltat keskenään laajan erämaansa jakaneet, jokaisella suvulla on omat kesäkautiset olinpaikkansa ja kalavetensä. Niinpä Suonikylän seitsemän sukua, Moshnikov, Fofonov, Gaurilov, Feodorov, Semenov, Sverlov ja Kiprianov ovat ositelleet pyyntimaansa ja asuinpaikkansa siten, että Moshnikovit asustelevat Nahtshasjoella, Puoldzik-, Algaz- ja Nahtshas-jaureilla, Suomen rajamailla; Fofonovit Madzasjoella, Madzas-, Tshuokkal-, Souvel-, Vuosku- ja Passe-jaureilla, niinikään Suomen rajoilla; Gaurilovit Karnjoella, Karn-, Loun-, Alli-, Nevsi-, Kallu-, Vuernis-, Pietsh-, Jungus- ja Vuolu-jaureilla Luttojoen kahtapuolta; Feodorovit asuvat Luton pohjoispuolella, Tshosk-piel-jaurilla ja molemmilla Njannam-jaureilla; Semenovit alempana, Vuenni-jaurilla, Luton eteläpuolella sekä Nuortijärvellä, Luton suupuolella; Sverlovit Akku-, Nieskem-, Vilkis- ja Kuhkis-jaureilla, Luton pohjoispuolella, ja Kiprianovit Vuolu- ja Tshuörve-jaureilla ja Ruvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Nuortijärven talvikylän asukkaat taas ovat omistaneet ja ositelleet Nuortijärven, Nuorti-, Jauru- ja Hirvasjokien vesistöt sekä Tuuloman varret. Ja kevään tullen kulkeutuvat kauimmaiset, kuten Samson-ukko, Lehmi-Siman ja Kiurun-Meetrej, aina Hirvasjärvelle ja Talvijärven Teppana Talvijärvelle, Sodankylän ja Kuolajärven rajamaille asti. Akkalan lappalaiset hajaantuvat Imandran eteläosan ympärille sekä Imandraan lännestä laskevan suuren vesistön, Kala-, Kantas-, Salmi- ja Pirijärvien rannoille.
Suurien järvien rannat ja kalavedet on jaettu useammallekin suvulle. Niin esim. 9-10-penikulmaisella Nuortijärvellä asustaa useita erisukuisia Nuoth-sijtan kolttia, lisäksi Luton suupuolella muutamia Suonikylän sukujakin. Lutto vesialueineen on nimittäin Suonikylän erämaata, Nuortijärvi taas ja Nuortijoki lisävesineen on Nuoht-sijtan pyydysmaita, ja pyyntimaiden raja käy Rajaniemessä, Nuortijärven pohjoisrannalla, n. 15 virstaa Ristikentästä länteen. Vuolu-jaurilla asustaa pari eri sukua: Kiprianov pohjois- ja Gaurilov etelärannalla. Mutta suuria järviä ovat suuret suvut kokonaan vallinneet. Niin esim. Fofonovin veljekset sukukuntineen omistavat suuren Madzas-jaurin ja monet ympärysjärvet kalavesineen.
Kevätpaikat, kidda-paik, ovat tavallisesti pienien metsäjärvien seutuvilla, kankaan taikka suuren suon laidassa. Pienoinen pirtti taikka turvekota, jopa joskus vain seipäistä ja nuvuista kyhätty keilakota on asuntona, ja pari pientä aittaa metsänreunassa tavarasuojina. Järven rannassa on vene sekä kalanpyyntivehkeet.
Sillä kevätasunnoilla oltaessa alkaa kohta kalanpyynti. Koko talvi onkin mennyt vedenviljan puolesta viimekesäisten ja syksyisten pyyntien varassa, kuivalla ja suolakalalla, niin että keväinen kalansaalis kolttaa jo oikein houkutteleekin. Suliin salmiin ja jokiensuihin hän ensinnä vie pyydyksensä, saa haukea ja on tyytyväinen.
Kevätpaikoilla, maan vielä pälvissä ollessa, tapahtuu myös tärkeä porojen vasominen. Hirvaat ja porohärät on jo laskettu vapauteensa, mutta poikivia porovaatimia paimennellaan kotapaikan läheisyydessä pälvisillä jängillä ja kankailla, kunnes vasat on merkitty ja niin varttuneet, että voivat emonsa jäljessä vapaina metsissä juoksennella.
Mutta kun järvet ovat jäänsä luoneet ja kesä rupeaa siinä juhannuksen seuduissa Lappiin saapumaan, kokoaa koltta taas tavaransa, sonnustaa itsensä, heittää hyvästit parikuukautiselle kevätasunnolleen ja siirtyy kesämajoille, jättäen kevätkotansa vuorostaan autioksi. Vain kapakalakasa jää aitan loukkoon talven varoiksi. Muuttomatka toimitetaan veneillä vesiä pitkin sekä pitkin jänkiä ja kankaita perävilkkaa painatellen, raskaat tavarataakat hartioilla, lampaat joukossa juoksemassa.
Kesäpaikat, kess-paaudas, ovatkin vain muutamien virstojen, virstakymmenisen päässä kevätasunnoilta. Suurimpien, kalaisimpien järvien rannoille ne on rakennettu, hyvin useasti päiväpaisteiselle pohjoisrannan aholle, aivan veden äyräälle. Siinä on pirtti taikka turvekota ihmisten olinsijana, monet nelijalka-aitat tavarasuojina, turvehökkeli lammasläävänä, rannassa monet veneet, nuottaulut ja verkkohäkkyrät sekä kalojen kuivausvartaat kuusen juurella; lisäksi katoksia, kalapuoreja, luövveja, kattilakiviä ja leivänpaistouuneja. Ja metsän reunassa, syrjimpänä, korkean kannon nokassa, nähdään hauska "njolla".
Kesäpaikka samoinkuin talviasunto onkin paremmin varustettu kuin lyhytaikainen kevätasunto, ovatpa jotkut varakkaat lapinukot kesärannalleen rakentaneet oikein kaksoispirtinkin. Kesäjärvellään oleskelee koltta koko kesäkautensa ja pyytää enimmän osan talvisista kalavaroistaan; hän käy järvellä joka ilta, syö kalaa, minkä jaksaa, laittaa loput suolaan taikka asettaa vartaille kuivumaan. Muutapa työtä koltalla ei kesällä juuri olekaan kuin kalanpyynti ja kalastusvehkeiden kunnossapitäminen. Ja syöminen ja makaaminen, juominen ja joikaaminen. Naiset kyllä väliaikansa askaroivat kaikenlaisissa käsitöissä, ja jotkut taitavat kolttaukot veistelevät veneitä taikka rakentelevat ahkioita ja saaneja sekä omiksi tarpeikseen että naapureillekin.
Mutta lyhyt on Lapin kesä ja väleen se vierähtää. Toukokuun lopulla alkaa kyllä jo Lapin pitkä, kuusi-, seitsen-viikkoinen ihana päivä, jolloin aurinko alituisesti valaisee, paistaen sekä etelästä että pohjoisesta ja lämmittäen poloista maata, niin että tuota pikaa puhkee lehti puuhun, ruoho maahan, rentukan keltainen kukka järven rannalle, jopa tuoksuva kukka tuomeenkin ja viimein heinäkuun lopulla pienikasvuiseen pihlajaankin. Variksenmarjat ja juolukat järvien ja soiden rantamilla, sekä mustikat ja puolukat kypsyvät lappalaisten herkuiksi, jopa viimein hillatkin kaunistavat täyteläisenä "lapintoukona", ihanan keltaisena, kenttänä, Lapin suunnattomia soita.
Mutta yhtä sukkelaan kuin kesä saapuu, yhtä nopeasti se kiiruhtaa poiskin. Heinäkuun lopulla saattaa jo kylmä uho öisin uskaltautua suurille suon selille hillojen poimintaan, ja elokuun öinä käy jo halla jängillä valkeita huurreverhojaan vetelemässä.
Ja yöt käyvät yhä pitemmiksi ja pimeämmiksi.
Mutta koltta viipyy päivänpaisteisella kesäkentällään syksypuoleen saakka, pyytää kalaa, saa rasvaista taimenta ja siikaa, harria ja haukea, ja syö niitä viisi, kuusi kertaa päivässä sekä keitettyinä että paistettuina ja kuivattuina. Aitat varataan täyteen kapakalaa, ja suolakalaa kerätään mataliin, maahan salvettuihin kalapuoreihin.
Elo- ja syyskuun vaiheilla tulee majanmuutto. Taas kokoon kilut ja kalut, kittilät ja kattilat, ja perävilkkaa taipaleelle metsää, suota tarpomaan sekä veneillä vesiä soutamaan.
Muutetaan syystaloille. Kesäkenttä jää taas autioksi, kesäjärvi yksinään syysmyrskyissä myllertämään, veneet rannalle kumolleen ensi kesää vartomaan.
Syyspaikat, sohks-paik, on varattu suurien jäkäläkankaiden laitamille, jonkun pienen metsäjärven rantamalle taikka lähimaille, taikka jonkun metsäpuron äyräälle. Vain matalahko turvekota, pahainen pirtti taikka pieni kotatupa on täällä synkän petäjikkökankaan asuntona, lisänä joku aittanen, muuan katos sekä lammassuoja. Ja syksykodillaan koltta kuitenkin ottaa vastaan Lapin pimeimmän syksyn, pitkän synkän yön, auringottoman "kamma-ajan", Turjan tuiman talven pakkasineen ja pyryilmoineen. Mutta tunturimaan eläjää ei pimeys eikä pakkanen peloita, sillä tyytyväisenä hän vain asustelee pimeässä korvessaan ja pyytää kalaa lähijärviltä, työntäen verkkojansa jään allekin.
Syyspaikkojen jäkäläkankaille kootaan tuntureille ja metsiin hajaantuneet porot, ja sitten paimennellaan koko tokkaa lähiseuduilla. Onkin syksykodilla ääntä ja elämää, sen sijaan kuin kesäjärvellä aika kului aivan hiljaisesti. Täällä kymmen-, jopa satalukuinenkin porokarja on ympärillä temmeltämässä, paimenet ja koirat elämöimässä. Autio pirtti, joka koko talven, kevään ja kesän on äänetönnä korvessa levännyt, on yhtäkkiä herännyt henkiin, vakavan harmaapartaisen korven sydän on ruvennut sykkimään, syksyllä, kun kaikki muut ovat vaipumassa talviuneensa.
Mutta monelle porolle on syyskodalle joutuminen surmaksi, sillä silloin koltta toimittaa suuret syysteurastuksensa. Poro paran toisensa jälkeen hän taluttaa surmapaikalle ja työntää sydämeen julman puukkonsa.
Ja taas tuoretta poronlihakeittoa kaukaloon.
Se onkin lappalaiselle mitä mieluisinta herkkua taas pitkän kesäisen paaston perästä, jolloin kaukalossa oli kalakeitto kalakeiton jälkeen jokaikisenä päivänä. Jopa saattavat jotkut vähävaraiset metsäjärvien asukkaat olla niin talvella varattujen kesäeväiden, jauhojen, ryynien ja sokerin puutteessa, että aina heinä- ja elokuusta alkaen on vain pelkkä kala ja kuiva poronliha sekä petäjäinen ainoana ravintona.
Siksipä onkin varsin iloinen asia, kun pakkanen tulee ja jäätää järvet, silloittaa suot ja jängät, ja kun sitten taivas heittää pehmoisen lumipeitteen, niin että päästään poronahkioissa ajelemaan. Heti valjastaakin nälkäinen koltta raitonsa, kuormittaa ahkionsa kaloilla, poronlihoilla ja nahoilla sekä metsänriistalla, ja laskettelee yli tunturien ja tundrain Jäämeren rannalle vaihtamaan kuormiansa jauhoihin, sokeriin ja teehen, suolaan, tupakkiin ja viinaan, ja palaa tyytyväisenä takaisin syksypirtilleen, jossa emäntä saa taas leipoa leveän lapinkakun lihaliemen kanssa haukattavaksi, ja jossa jälleen saadaan teetä juotaessa sokeripalasta puraista.
Heti ensi keleillä saapuvat syyspirteille myöskin kiertelevät kauppasaksat, suonikyläläinen lapinmies Moissei-Jaahk, Luton suulta, sekä karjalainen kauppamies Miikkula pororaitoineen, purkavat ahkioistaan sokeria, teetä, tupakkaa, vesirinkeliä, vaatetta, jopa viinaakin, ja saavat metsän eläjiltä sijaan heidän hyviään: porontaljoja, koipinahkoja, joutsenennahkoja, lintuja, villaa, vantutta, kenkiä, kenkäheiniäkin. Vaihtokauppaa vain tehdään, rahaa ei juuri liikuteta, annetaan tavaraa tavarasta sopimuksen mukaan ja erotaan molemmin puolin hyvillä mielin.
Marraskuun lopulla painuu päivä taivaanrannan taakse ja heittää koko Lapinmaan ja kansan omaan pimeyteensä. Heikko kajastus vain eteläisellä taivaalla keskipäivän aikana kertoo pimeän pirtin asukkaille, että ihana aurinko siellä jossakin kaukana etelänmailla liikkuu ja lämmittää.
Mutta lappalainen on silti tyytyväinen, hänellä on kirkas kuutamo, vilkkuvat tähdet ja ennen kaikkea komeat revontulet, jotka säihkyvät kirkkaina ja sähisten, miltei jokaisena selkeänä iltana, pohjoisella taivaalla. Lapinmies laskettelee raidollaan tunturien yli, taikka päästelee saanivaljakollaan metsien halki, oppainaan taivaan tähdet ja tienviittoina tunturien kaukaiset huiput.
Sydäntalven pitkänpimeän lopulle elelee lappalainen syystalollaan, ruvetakseen vasta tammikuulla, venäläisten joulun ja uudenvuoden lähestyessä, muuttopuuhiin. Nousevan päivän koitto, synkän talviyön aamunsarastus alkaa taas kutsua erämaan lapsia yhteiseen suureen kotikylään kovimman talven aikaa yhdessä viettämään. Ja koltalla on taas pitkä muuttomatka edessä. Niinpä alkaa suurkylän talvisille tanterille saapua salolta pitkiä kuormitettuja raitoja toinen toisensa jälkeen. Joka suunnalta, kaksin, kolmin raidoin ajavat varakkaat lappalaiset kotiinsa, ahkiot täytenään kesäkauden saalista, porokarjat paimenineen mukana. Kellojen kalkatellessa, ilohuudoin, saavutaan tutulle kotoiselle kankaalle ja kotipirtille. Siellä ovat jo aikaisemmin koteutuneet koko joukolla vastaanottamassa ja tervetulleeksi toivottamassa. Ja miehissä ovat hyvät kyläläiset tulokasta avustamassa: pian on porot päästetty valjaista, tavarat autettu aittoihin ja vastatulleet saatettu pirttiin.
Ja kun talviaamun aurinko taas ensi kerran kohoaa katsomaan talvista lapinkyläänsä, on erämaiden hajaantunut lauma jälleen koossa. [Nuortijärvellä näkyy aurinko ensi kerran tammikuun puolivälissä.] Eivät kuitenkaan kaikki, jotka viime keväänä korpeen kaikkosivat. Aina on surma jonkun joukosta saavuttanut, ja hän on saanut viimeisen sijansa jossakin hiljaisessa järven saaressa taikka rannan poukamassa, missä jo ennestäänkin on muuan matkansa päättänyt vainaja odottamassa. Mutta korpeen joutuneiden tilalla on uusia tulokkaita: yhdestä ja toisesta ahkiosta nousee lapineukko sylissään pieni parkuva kietkamen asukas.
Iloiten tervehtii talvikylä taas uutta päivää, vanhaa päiväkultaa, joka etelän tunturien ylitse kuin arastellen vain puolella silmällä kurkistelee, mutta kuitenkin niin ihanan kirkkaana ja vanhana hyvänä tuttuna hymyilee.
Mutta uuden vuoden mukana tulevat uudet muuttoretket: sama kierto kevät-, kesä- ja syksyasunnoille ja samat kevät-, kesä-, syksy- ja talvimuutot.
Yhtä ikuinen kuin on vuodenaikain vaihtelu, on tunturien kansan kiertokulku.
Mutta talvikylä on kuin yhteinen suuri koti, joka aina kerran vuodessa kokoo korpeen kadonneen kansansa.
Ei ole talvikyläkään ikuisiksi ajoiksi sijalleen istutettu. Saattavat koltat tehdä senkin, että muuttavat koko suuren kyläkuntansa kokonaan toiseen paikkaan: lyövät pirttinsä, aittansa ja muut kömmänänsä hajalle, latovat hirret ahkioihin ja ajavat, minne mieli tekee, missä ovat luulleet keksineensä mukavamman talvehtimispaikan. Niin on esim. Suonikylän talvisijaa jo useat kerrat siirretty: vielä neljättäkymmentä vuotta takaperin se oli Lutolla, pari penikulmaa nykyisestä paikastaan alaspäin, jängän reunalla, pienen Erri-jaurin rannalla. Mutta koltille tuli kylän muuttomieli, vereksen asuinpaikan halu. Toiset tahtoivat muuttaa alaspäin, Tshuörve-jaurin pohjoispuolelle sydänmaahan, Puozivaaralle, Puozi-jaurin rannalle, ja jopa sinne jotkut siirtyivätkin pirttipöksineen, kaikkineen, mutta enemmistö kylänmiehistä ei sinne mielinyt. He ajoivat hirsiahkioineen ja tavarakuormineen Luttoa ylös ja asettuivat kylän nykyiselle paikalle, pari virstaa Akkujoesta itään, pienen korkearantaisen Pohteljoen varrelle, muutamia virstoja Lutosta pohjoiseen. Ja sinne lopulta raitioivat pirttinsä ja kilunsa ja kalunsa Puozi-jaurillekin muuttaneet.
Erri-jaurilla, Suonikylän entisellä sijalla, on vielä kylän vanha tsassouna pystyssä: pieni harmaa huone kyhjöttää siinä yksinään jängällä kallellansa ja huoneen peräseinällä valvovat monet pyhät jumalankuvat tsassounaa ja entistä asuinseutua. Ja lähellä, Luton korkealla rantatöyräällä, on kylän vanha kalmismaa hautaristeineen ja arkkuineen. — Näkyypä Puozi-jaurillakin vielä kolttien entisiä asuinsijoja.
Ovatpa Suonikylän ukot ja akat viimeaikoinakin keskustelleet, että jo pitäisi taaskin lyödä kylä kasaan ja lennättää se toiseen paikkaan, Lutolle, Tshuörve-jaurin alapuolelle, Sijtkosken rantakankaalle, joka nimestä päättäen on jo kerran aikoinaan ollut kyläpaikkana. Kun porolaumat ovat jyrsineet jäkäläkankaat kylän ympäriltä ja kuivat pökkelöt kylän ääreltä on tärvätty polttopuina, niin mitäs lapinukot muuta kuin rojauttavat kolmi-nelikymmentaloisen kylänsä ahkioihin ja muuttavat vieraanvaraisempaan paikkaan, jossa on rehevämpi jäkälä ja polttopökkelö käden ylettyvillä.
Nykyisten talvikylien muuttaminen ei kyllä enää olisi niin yksinkertaista ja helppoa kuin ennen. Onhan useassa kylässä jo hyvänlaisesti rakennettu koulutalokin ja tsassouna, jopa pieni kirkkokin, joiden kokoonpanoon ei erämaan äijien äly ylettyisi, joskin he osaisivat raastaa ne maahan ja kuormittaa poroahkioihinsa.
6. KOLTTAIN RAKENNUKSET.
Kota! Lappalaisen alkuperäinen asuinsuoja.
Mikäpä olisi Lapinmaa ilman kotaa? Sillä kota ja lappalainen kuuluvat yhteen. "Kota-Lapiksi" jo vanhoissa kansanrunoissa ja tarinoissamme Lapinmaata sanotaan, ja Lapin asukkaita "kota-lappalaisiksi".
"Tuotapa ennen Lappi lauloi, kotapoika poimetteli",
kuulemme Vienan ukonkin laulavan.
"Kota-Lappiin" kuuluu Kuollan-Lappikin, ja "kota-lappalaisina" useat koltat kesäkautensa asuvat.
Alkuperäisimmän kotamuodoista, seipäistä ja riuvuista kyhätyn keilakodan, oikean "lapinkodan", tapaamme vielä joskus koltan asuinsuojanakin, semmoisen kuin Huoterin Vaiskin kevätkodan Ruvt-mennalla, Luton keskijuoksulla. Se on vain hatara riukukartio, kolmisen metriä pohjaltaan, puolenkolmatta korkea, ulkopuolelta kuusenkuorilla ja turpeilla päällystetty. Keskellä kotamaata on kivillä reunustettu tulisija, muu osa permantoa on peitetty männynhavuilla. Ja siinä viettää Vaiski perheineen parikuukautisen kevätvuoronsa, pitäen lämmittävää nuotiota ja nukkuen permannolla ja yöksi sulkien oviaukon vanhalla louteella. Ei tämä hatara kotus liene kylminä kevättalven öinä kovinkaan lämmin, mutta kirkkaina kevätpäivinä on aurinkoinen aho niin mieluisa, ja etelään päin olevasta oviaukosta pääsee ihana päivä kodan asukastakin niin suloisesti lämmittämään.
Mutta varsinainen kolttalainen kota-asunto on turpeilla päällystetty harjakota, turvekota, joksi sitä sanotaan. Sen tapaamme varsin useasti sekä kesä-, että kevät- ja syyskotana, ja se on oikeata kolttaa ja koltan-lappia kotamaasta savuiseen reppanaan ja turvekerrokseen ja oksikkaisiin peittopuihin saakka. Sen kun näkee järvenrannalla kyhjöttävän ja savua harjastaan suitsuttavan, tuntee heti, että tämä nyt on oikea "lapintalo" ja oikea koltan asuinmaja.
Turvekotansa, kuatti, peruskerroksen, seinas, rakentaa koltta hirsistä kolmi-, nelikertaiseksi salvokseksi. Salvos on tavallisesti kuusikulmainen, joskus kahdeksan- ja viisikulmainenkin, mutta hyvin paljon näkee myös neliseinäisiä kotakehyksiä. Vanhinta perua lienee kuusi- ja kahdeksakulmio, sillä kodan alkuperäistä pyöreää pohjamuotoa ovat ne lähinnä. Kehyksen varaan kahdelta puolelta pystytetään viistoon vastakkain kaksi paria vahvoja käyrähköjä — tai suoriakin — runkoja, valddak, ja niiden nojalle, yläosaan, kahtapuolta harjaa ladotaan katoksi vaakasuoraan lautoja, pierjislouddi; reppänäaukko, reäppen, vain heitetään väliin. Mutta alaosa peitetään pystylaudoilla, valddu-kosk, jotka asetellaan pierjislouddien ja kehyshirsien varaan. Päätypuolet täytetään niinikään pystylaudoilla, jotka seisovat kehyshirrellä ja ovat nojallaan valddakkeja vasten. Toisessa päätypuolessa on ahdas oviaukko, uks, joka kahtaalle avautuvilla, puutapeissa liikkuvilla lautalevyillä suljetaan. Ja sitten ei muuta kuin petäjänkuorta peitoksi ja vielä paksu kerros turvetta päälle ja turpeiden päälle painoksi paksuja puunrunkoja, tieddam-muorra.
Kodan paljaan maapermannon jakaa lappalainen puunrungoilla useampaan osaan. Kodan perästä, poashshosta, oveen ulottuu pitkin keskimaata kaksi rinnakkaista runkoa, tsatt-sal, joita peräpuolessa yhdistää poikkipuu. Sivupuolille niinikään on poikkipuita aseteltu: ueives-muorra, pääpuu, peräpuoleen ja juölges-muorra, jalkapuu, ovipuoleen. Siten jakautuu kodanpohja yhdeksään eri osastoon, joilla kullakin on oma nimensä ja omat tarkoituksensa. Keskellä on kivillä ympäröity tulisija, tollu-saje, jonka yläpuolella riippuu keittokattila puukoukussa taikka rautahaahloissa. Tulisijan vieressä, perässä, on arnis-saje — aarnesija —, kodan entinen pyhä paikka, katajanhavailla pohjustettu, kattilain, vesisankojen, samovaarin säilytyssija. Ovensuussa taas, vastapäätä arnis-sajea, on halpa kynnysalus, uks-koddas-vualus, polttopuiden pitopaikka. Kummallakin puolella keskustaa on kolme sivuosastoa: perässä poashsh-käddat, keskellä loiddot ja ovipielissä uks-käddat. Käddat sekä loiddot on pohjustettu männynhavuilla ja koivunlehdeksillä, ja poashsh-käddoja käytetään kaikenlaisten tavarain säilytyspaikoiksi. Nähdään niissä talousastioita, tuohimaljoja ja ropeita, puukuppeja, laukkuja, ompelulippaita, vaateresuja, villamyttyjä, jopa leipääkin. Loiddot ja uks-käddat taas ovat kotaväen päivittäisiä oleskelupaikkoja ja yöllisiä makuusijoja, ja siksi niissä onkin lehdeksien peittona porontaljaa ja vaateresua. Oikeanpuolinen loiddo on kodan arvokkain osa, isännän ja emännän taikka kodanvanhimman paikka ja makuutila. Vain arvokkaalle vieraalle he sen luovuttavat. Vasen loiddo sekä ovikäddat kuuluvat kodan nuorelle väelle ja lapsille. Vain pienimmät kolttavesat oleskelevat ja nukkuvat isän ja äidin loiddossa.
Kodan poashshossa, alhaalla, on pari kolme hyllyä, semmoisia kuin kaavas-ildde, jumalhylly, jolla pyhät jumalankuvat asustavat, sekä tavarahyllyjä, joilla pidetään lusikoita, kahvikuppeja, pulloja, sokeriastia, teekannu, kampa, sokeria, teetä ja muuta pikkutavaraa.
Ylhäällä valddokista toiseen on pari riukua, ortstok, joiden varassa on kattilakoukkua kannattava suovvu-muorra, savupuu. Ja vielä on ovipuolessa pari petäjänlevyjen kuivausortta sekä pari vaateortta.
Semmoinen on turvekota, jossa koltta päivänsä askaroi ja yönsä nukkuu. Kovin väljät eivät siinä tilat ole, sillä vain 2,5-4,5 metriä on kotamaa halki mitaten. Ja monesti saattaa saman turvekeon suojassa asustaa toistakymmentäkin sekä suurta että pientä kolttaa. Silloin onkin koko kotamaa yönaikana "ylösotettu", on yhtenä kuorsaavana raanu- ja porontaljarykelmänä.
Mutta vähitellen katoavat kodat koltankin mailta. Moni koltta asuu jo kesäkautensakin hirsistä salvetuissa pirteissä, port. Ne ovat kyllä vain semmoisia matalia hirsihökkeleitä, että aivan hyvin nekin sopeutuvat kohtalaiseen ympäristöönsä ja lappalaismaailmaan. Pieni neliseinäinen pöksä, jonka pyöreistä hirsistä hatarasti salvetut seinät monessa mutkassa kömmistelevät; nurkanpäät törröttävät eripitkinä, pari pientä tuohella paikattua ikkunaa katselee tavallisesti etelää ja itää taikka länttä kohden, särkylautainen vesikatto on useasti niin hatara, että sadevesi valuu sisään, ahtaassa oviaukossa lonkkaisee ovi puusaranoissa kitisten, oven edessä ei ole eteissuojaa eikä minkäänlaista lautakatosta, vaan pirtistä astutaan suoraan pelkkään jumalanilmaan.
Näkee kyllä siellä täällä joitakuita uudempia pirttirakennuksia, jotka on paremmin ja huolellisemmin laitettu: seinät ovat suorat, joskus veistetytkin, ikkunat ehyet ja katto niin tiivis, ettei heti ensi sade ala pirtin asukkaita ahdistella.
Jotenkin samansuuruisia kuin kodat ovat pirtitkin pohja-alaltaan. Tapaa pikku tupia, joiden seinäin pituus on alle kolme metriä, joskus taas niinkin "ison" asunnon, että lattian leveys on yli neljä metriä. Tavallisin mitta on kolmen ja neljän metrin välillä, ja korkeutta on sisästä vain puolitoista — pari metriä.
Yhtä vaatimaton kuin on koltan pirtti ulkoa, yhtä yksinkertainen se on sisästäkin. Alla musta silta, saldde, yllä karkea, tavallisesti kaksitaitteinen laki, lahk, parin maatitsan varassa. Mustan pirtin merkillisyyksiä ovat seinänviereiset makuulavat ja avonainen tulisija, lapintakka, oviloukossa. Tulisija, taakke, on maakivistä muurattu; seinäin kulmaukseen on vain kasattu kiviset kupeet, joita laen alla jonkunlaisena holvina yhdistää suuri otsakivi, ja holvista vie avara savutorvi ulos, niin lyhyt ja matala, että tuskin vesikaton ylitse kohoaa. Takanpohja ei ole paljon lattiaa korkeammalla, ja otsakiven edessä taikka alla on patakoukun kannatinpuu, joskus takkapielessä käännettävä kattilankannatin. Makuulavat, lauddes, ovat kuin saunanlauteet, metriäkin leveä lava, sivu- ja useasti peräseinänkin vieressä, mutta niin alhaalla, että soveltuvat hyvin istumasijoiksikin, ollen vain puolisen metriä korkealla lattiasta, niskapuiden ja jalkojen varassa. Omituinen on myös pirtin arnis-saje, joka vastaa kodan samannimistä peräosaa. Pirtissä se on takkaseinän vieressä, tsattsalilla muusta lattiasta eroitettu. Samoinkuin kodan arnis-saje, on pirtinkin arnis-saje pohjustettu katajanhavuilla, ja käytetään sitä kaikenlaisten talousastioiden säilytyspaikkana. Toisinaan on arnis-sajen peräpuoli poikkipuulla eroitettu eri komeroksi, jolla on nimenä lyops, sekin periytynyt vanhasta kodasta, jossa lyops oli kodan peräosan ja takaoven nimenä.
Joitakuita hyllylautoja on pirtin seinillä: takkaseinällä kaukalohylly, peränurkassa jumalhylly, toisessa parilautainen hylly, tshulan, vieläpä oviseinälläkin muuan hylly. Ruoka-astioita, laseja, kahvikuppeja, tuohiropeita, leipää ja sokeria näkyy hyllyillä.
Vaateorsia on pirtin laessa ja seinissä puunauloja, joihin vaatteet tavallisesti ripustetaan. Paljon on vaatteita myös makuulavalla, kaikenlaisia sekä makuu- että pukuvaatteita. Ja makuulavan alla lattialla on juuri- ja tuohiastioita, kiisoja ja laukkuja, poronlänkiä, kenkiä, kehruukuosaleita ja lautapalasia, vaateresuja ja kaikenlaista rojutavaraa.
Mutta lautasten kulmauksessa lattialla on juurakkojalkainen pieni pöytä ja siellä täällä sillalla muutamia pölkynpäitä istuimina.
Onhan pirtti jo makuulavoineen, pöytineen ja istuinpölkkyineen, pikku ikkunoineen ja tulitakkoineen paljon mukavampi asustelupaikka kuin savuinen matala kota. Vaikka eihän pirttikään varsin suuria mukavuuksia tarjoa, eikä parempiin oloihin tottunut siinä suinkaan mielikseen elelisi. Yksinpä Inarin lappalainenkin, jolla itsellään on muka paljoa korkeammat ja komeammat asunnot, puhuu halveksien kolttien asumuksista. Mutta koltta on kotiinsa tyytyväinen, makaa resuisella lavallaan, keittää lihaliemensä ja kalavellinsä, paistaa kalansa ja lapinkakkunsa takkatulella ja teevetensä samovaarissa kiehuttaa, syö ja juo ja joikaa, käy kalalla ja makailee lautasilla. Jos katto joltakin kohdalta sattuu vuotamaan, saattaahan silloin siirtyä semmoiseen paikkaan, missä pysyy kuivana. Ainahan joku kohta katosta on tiiviimpikin.
On kyllä jo useita semmoisia paremmanpuoleisia kolttapirttejä, joissa on oikein seinään salvetut sängyt, krovatit, nurkissa, kaksittainkin, toinen ovi-, toinen peränurkassa. Mutta monesti on sänky kovin lyhyt, jopa niin, ettei pienikasvuinen kolttakaan sovi siinä suorana makaamaan. Ja semmoisessa pirtissä saattaa nähdä muutakin "ylellisyyttä": seiniä on sieltä täältä sievistelty liisteröimällä niihin venäläisiä sanomalehtiä, keisarinkuvia ja muita venäläisiä koreita papereita, teeliikkeiden ilmoituskilpiä y.m. Näkeepä joskus talon sotilaspojan valokuvankin vahvoilla rautanauloilla ikkunanpieleen iskettynä. Ja pimeähkössä peränurkassa kiiltelee kullattu jumalankuva.
Mutta tämmöinen koti onkin jo boohatan koti, jossa ei köyhyydessä elellä. Voipa vielä isolla isännällä olla kaksoispirttikin, toisessa oikein mestarin muuraama venäläismallinen tuvanuuni, jossa emäntä saattaa paistaa leipänsä.
Tapaapa joskus omituisia kodan ja pirtin välimuotojakin, kotapirttejä, semmoisia kuin Ann'-Evvanan pikkuruinen kolmimetrinen kesähökkeli Nieskemjaurilla. Pirtin kuusikulmainen hirsikehys on toista metriä korkea, ja turvekatto on harjakodan tapaan rakennettu, valddokeineen, pierjis-lautoineen ja valddukos-keineen. Mutta ovipielessä on lapintakka, peräseinässä pieni ikkuna ja makuulaudat seinien vieressä. Ja koko hökkelin korkeus lattiasta harjaan on vain 185 cm. Mutta pieniä ovat pirtin asukkaatkin: vanha pikkuruinen muorinrupelo täysi-ikäisen pienikasvuisen poikansa kanssa.
Hauskannäköisiä hirsirakennuksia lappalaisen kesäkentällä ovat monet aitat, aittit, kolme, neljä, viisikin pikkuista huonetta korkeiden kantojen nenässä kentällä, järvenrantamalla. Neljän, puolen metrin ja metrinkin korkuisen jalkakannon, juelggin, nokkaan on asetettu aluspuu-pari, kietkamet, joiden varaan on aitan seinät salvettu. Ovi on ahdas, neljin ryömin kuljettava, ja aukkoa sulkeva lautalevy on useasti syrjään työnnettävä kuin vetoluukku. Pienimmät aitat ovat vain puolitoista metriä seiniltään, isoimmat saattavat olla neljättäkin metriä. Aitan edessä on useasti porraspuuna sarvekas juurakkorunko.
Aitoissaan säilyttää lappalainen kalanpyydyksiään, vaatteitaan, ruokavarojaan ja kalleuksiaan. Niinpä ovat parhaiten salvetuissa aitoissa koltan sokeri- ja teevarastot, jauho-, ryyni- ja suolasäkit, toisessa taas kalliit peskit, kintaat ja sukat, poronkoipikengät sekä muut talvivaatteet. Koshk-kuöll-aitassa taas säilytetään kuivia kaloja. Sitten säilytetään vanhoissa, pyöreistä hirsistä koirankaulalle salvetuissa aittapahasissa, joita koltta nimittää nimellä kaadas — katos —, verkkoja sekä muita kalanpyyntivehkeitä, poronvaljaita, kenkäheiniä, vanhoja kenkiä ja vaatteita ja kaikenlaisia astioita. — Ja aittojen alustat ovat kesällä tavallisia ahkioiden säilytyspaikkoja.
Arvokkaimpia tavaroita sisältävät aittansa rakentaa lappalainen useasti etemmäksi asunnostaan, järvenniemeen taikka yksinäiselle saarelle. Siellä ne säilyvät turmiolta, jos tulipalo sattuisi taloa tuhoamaan.
Talvikylän aitat ovat eri perusteilla. Kannattavien jalkakantojen asemasta on aitan alla pyöreistä hirsistä rakennettu salvos, jonka päällä vasta on varsinainen aitta. Alakerros on useasti yläkertaa kapeampi, mutta on taas monesti sitä leveämpikin, miten vain on rakennusmestarille hirren pituus sattunut. Ala-aitassa säilytetään tavallisesti poronjäkäliä. Hauskimpia lappalaisten aitoista on njolla, korkean yksinäisen kannon nenään kohotettu pieni aittanen, johon kiivetään oksikasta puunrunkoa taikka tikapuita, puerdis, myöten. Puolikolmatta, joskus lähes kolmekin metriä korkean petäjänkannon nenään on poikittain asetettu kietkam, sen päihin taas kaksi poikittaista korvapuuta, piellji, ja niille sitten pikku aitta rakennettu, vain puolitoista, pari metriä seiniltään, toista metriä korkea harjan kohdalta. Särjetyistä paksuista laudoista on seinät, ohuista särkylaudoista katto.
Kapakaloja, kuivattua poronlihaa tallettaa koltta njollassaan, ja siellä ne hyvin säilyvätkin ovelan ahman varastelulta.
Njolla on vielä hyvin tavallinen rakennus kolttalais-alueella. Monen kesäkentällä se etempänä metsänreunassa seisoo, merkillisimpänä lappalaisrakennuksista. Useasti näkee sen myös yksinäisellä järvensaarella, saaren kummana kyhjöttävän, taikka jängällä noin 200-300 metrin päässä talosta.
Njolla on lappalaisaitoista alkuperäisimpiä. Näkee joskus uudempia, kahdellekin jalalle rakennettuja njollia, ja samoin myös tavallisia lapinaittoja, jotka on salvettu samaan tapaan kahden matalan kannon nokkaan. Mutta kahdella kannolla seisova isohko aitta on kovin horjuvilla perusteilla, ja niinpä onkin lapinukko huomannut varmemmaksi asettaa tukevan jalan joka nurkan alle ja siten saanut nelijalkaisen aittansa.
Mutta njollan alkumuotoja on ollut entisaikainen luövvi, "lava", joita koltat peuroja metsästellessään erämaihin salvoivat lihojen säilytyssuojiksi. Niiden jäännöksiä tapaa vieläkin sattumalta metsissä: toista metriä korkean vahvan kannon, jonka nenässä on kietkam ja kietkamessa pielljit. Pielljien varassa on ollut toistametrinen, matala oveton salvos, joka on laudoilla peitetty tasakattoon, ja puita sekä kiviä lyöty päälle painoksi. Luövviin on sälytetty tavaraa, joko lattiapuuta kohottamalla taikka kattolautoja purkamalla. — Vielä alkuperäisempiä luövvejä, vain pelkkä lava matalan kannon nenässä, on vieläkin joskus lappalaisen asuinkentällä. Siihen heitetään milloin mitäkin tavaraa, mitä ei tahdota maahan viskata: poronvaljaita, vaatteita, tuohiropeita. Ja leipää ulkona paistettaessa asetetaan siihen paistettavat ja paistetut leivät, kunnes ne ehditään korjaamaan aittaan.
Aittojen alkuperäisimpiä ovat myöskin kuölli-puornat ja kuölli-puoret, suolakalan säilytyssuojat. Vanhoja kalapurnuja tapaamme vielä entisillä kotakentillä, hyvin yksinkertaisia, pyöreistä hirsistä rakennettuja salvoksia, parin metrin pituisia, 70-80 cm levyisiä ja noin puolta metriä korkeita, pohjakin hirsistä salvettu. Purnun sisässä on sitten vielä laudoista eri salvos, ja siihen on lyöty suolatut kalat vain paljaaltaan, pantu painoa päälle, ja purnun peitoksi tasakattoon ladottu lautoja ja niille kiviä painoksi. Samanlaisiin purnuihin laittoivat lappalaiset säilöön syksyisin myöskin poronlihoja talven varaksi.
Kalapuoret ovat suurempia suolakalojen säilytyssuojia, toiset kodan tapaan kyhättyjä, toiset taas salvettuja kuin pienet aittaset. Kodanmallisissa puoreissa on käyrät valddokit vain työnnetty tyvin maahan, naulattu latvoin toisiinsa ja sitten pantu pierjis-laudat, valddu-koskut ja turvetta paksu kerros peitoksi sekä painopuut päälle. Hirsistä salvetuissa kalapuoreissa ei ole jalkoja, kuten aitoissa, vaan on ne vain suorastaan nurmeen laskettu. Pienimmät ovat tuskin metrin suuruisia, harjakattoisia huonehuisia, isoimmat kolmekin metriä seiniltään. Puoreissa säilyttää koltta suolakala-astiansa ja -tynnyrinsä, tuohilevyillä ja kivillä peitettyinä.
Kotamuotoonsa on koltta niin kiintynyt, että hän useasti rakentaa samaan malliin paitsi kalapuoren myöskin lammassuojansa, labbes-puore, joko keilakodan tapaan taikka niinkuin harjakodan, ja mättää sitten turpeita peitoksi. Kesäkentillä on toisinaan myös hirsistä salvetuita, hyvin pieniä matalia lammaskömmänöitä.
Keilakodan malliin on pystytetty myöskin jäkäläkota, jeil-puore, jonka toisinaan kesäkentällakin näkee.
Omituisia lappalaisia laitteita ovat kaadakset, katossuojat, joiden varjossa verkkoja säilytellään sekä kaloja kuivatetaan. Toiset niistä on rakennettu hatarasti harjakodan malliin, toisissa on taas katto päätyhirsineen kohotettu neljän patsaan varaan. Kaadaksien katto on tehty koskutlevyistä ja päälle ladottu painoriukuja. Katon alla on joukoittain orsia ja orsilla verkkoja riippumassa sekä pitkät kalarivit kuivamassa. Näkee orsille ripustettuina myös köysiä, vaatteita, säkkejä, sukkia, kenkiä, ja maassa ahkioita, suksia ja kelkkoja, poronsarvia ja koipinahkoja, kehruukuosaleita, ja tuohia kivien alla painumassa sekä kaikenlaista rojua. Pienet kaadakset ovat vain kaksi kertaa kolme metriä kattoalaltaan, mutta isot saattavat olla parin, kolmen metrin levyisiä sekä viiden, kuudenkin pituisia.
Kaikkein suurimpia ja merkillisimpiä kohtalaisista rakennuksista on poroliakka, puozi-liakka, jonka joskus näkee kesäkentän lähimailla, järven rannalla taikka jängän reunassa kankaalla. Kantojen ja patsaiden nenään on, lähes pari metriä korkealle, rakennettu pitkä katos, jota vastaan seinät viistosti nojaavat, kaikki tehty vain riuvuista ja sitten peitetty sammalilla, turpeilla, havuilla ja painopuilla. Poroliakan leveys on pari, kolme, neljäkin metriä, mutta pituutta saattaa olla 7-8, jopa joskus parikymmentäkin metriä. Heinäkuun helteillä, pahimman räkän aikana, kun paarmat ja syöpäläiset oikein ahdistelevat, menevät metsiä samoilevat porot polttavimman päivän ajaksi omasta halustaan katoksensa varjoiseen suojaan. Ja porokarjan erittämä kitkerä hiki karkoittaa pian koko katoksesta kaikki kiusanhenget, jotka sinne ovat tokkaa seuranneet.
Mutta asuinsuojien alkuperäisimpiä on kolttalainen koovas, maahan iskettyjen, toisiaan vastaan nojaavien riukujen varaan pingoitettu vaateloude, loouda eli varju. Kesäkentillä kun esim. verkkoja roukaillaan, asetetaan koovas tuulensuojaksi, ja poromiehet pystyttävät sen metsissä rakovalkean, nuertshin, ääressä lepäillessään.
Lappalaisiin rakennuksiin saattaa myöskin lukea arddun, omituisen katottoman telineistön, orsirakennelman, joka useasti on koltan kesäkentällä, jonkun ison petäjän suojassa taikka yksinäänkin järvenranta kankaalla, toisinaan aidantapaisella ympäröitynä. Siinä on sekä pystyseipäitä ja patsaita että vaakasuoria orsia, joita käytetään kalojen kuivattamiseen, verkkojen, vaatteiden ja köysienripusteluun samoinkuin kaadastakin.
Kesäkentän rakennelmia ovat vielä nuotta-ulut, nueht-olg, rannassa veden äärellä, sekä ylempänä ranalla verkko-orret, saim-olg, ja vielä monet suonarvit, oksikkaat, kuivat puunrungot, joihin verkkoja, köysiä ja vaatteita ripustellaan kuivamaan. Ja lopuksi kentän useat kattilasijat, kattilatelineet ja paistinuunit.
Itse ovat koltta-ukot kotansa ja pirttinsä, aittansa, njollansa ja kaadaksensa, purnunsa ja puorensa rakennelleet, itse pirtin takkansa sekä kenttäuuninsa maakivistä saven avulla muurata rötistäneet. Monet vanhat aitat, njollat, puoret ja pirtit, ovat isien perintöjä, entisten ukkojen käsialoja. Ja näkeepä heti, että niiden mestarit eivät suinkaan ole suurten opissa olleet. Kovin kömpelösti on salvainten hakkuu samoinkuin koko rakennustyökin toimitettu. Milloin ovat salvainkolot liian suuret, milloin taas sattuneet väärään paikkaan, niin että on täytynyt hosaista uusi loukku. Mutta pienistä syrjäheitoista ei ole perustettu, on vain lyöty hirsi koloonsa ja käyty uutta iskemään. Siksipä saattaakin seinä heittää pikku mutkan milloin sisään, milloin ulos, milloin taas koko seinä kallistua eteen taikka taakse, vastaavan seinän seisoessa suorana. Hirsien varaukset ovat myös kovin hatarat ja epätasaiset, sammalta on vain vahvasti työnnetty täytteeksi. Onpa varauksen viereen, hirteen, joskus heitetty kahtapuolta vahvat oksantyngät, jotta muka hirsi paremmin pysyisi paikoillaan. Ja liitokset sekä ovien ja ikkunoiden pielipuut ja puitteet ovat samankaltaisten mestarien käsialoja. Mutta eihän saata Lapin salvumiehiä moittia. Kirves kourassa he vain ovat heiluneet, ei ole ukoilla ollut edes kunnon sahaakaan, puhumattakaan vatupasseista, seinävaroista, mittapiirtimistä ja muista salvumiehen työkaluista. Isäinsä opeilla ja työneuvoilla ovat äijät vain ahertaneet, ja niinpä ovat tuloksetkin tulleet isien aikuisia.
7. KALASTUKSESTA.
Kalastus on koltan ensimmäisiä elinkeinoja, jopa sellainen elatustoimi, joka parhaiten pitää koltan kylläisenä, mutta myöskin sellainen, joka saattaa koltan ikuiseksi erämaan kiertolaiseksi. Sillä kalajärveltä kalajärvelle käy alituisesti koltan elämäntaival.
Kesäinen oleskelu kiess-paaudaksella suurten erämaan järvien rannoilla on parasta kalanpyynnin aikaa. Silloin ei koltalla ole juuri mitään muuta tehtävää kuin makailla ja käydä kalalla.
Nuotta, nueht, on ahkerimmin käytetty kalanpyydys, ja näkee sen jokaisen kesäkentän järvirannassa pitkille riuvuille, nuottauluille, ripustettuna, povi pitkässä, järvelle pistäyvässä puov-muorrassa. Varakkaassa lapintalossa saattaa olla pari, kolme, jopa neljäkin nuottaa, eri pyyntijärvillä kukin. Niinkuin aina, on koltankin nuotta suuritöinen ja kallis laitos, satasylinen saartovehe, pari, kolme syltä korkea. Tiheäsilmäinen nuotanpovi, puov, on kolmisen syltä, vähän harvasilmäisemmät rinnat, raddas, 15-16 syltä ja harvasilmäisimmät siulapuolet, seul, 25-30 syltä. Sitten ovat vielä pitkät kiskomaköydet, kieud. Nuotan alareunassa on tuohikukkarokivet, kiepti, mutta yläreunassa taas nuottalaudat, nueht-loud, erimalliset siuloissa, rinnassa ja povessa: siuloissa pitkänpyöreät, käyrähköt kappaleet, rinnassa soikeat, useasti leikkauksilla koristellut lapukat, ja povimerkkinä komea, leikelty pyöreä kurikka taikka vielä komeammin koristeltu puolipyöreä kaksoislauta, kolptsas.
Lapin kirkkaina kesäpäivinä, jolloin aurinko täydeltä terältään paistaa hellittää, lepäilevät Lapin kirkasvetisten järvien kalat rauhallisina syövereissään, ja vasta sitten, kun aurinko on alentunut läntiselle ja painunut matalimmilleen peräpohjaiselle, lähtevät syöverien eläjät piiloistaan öisille saaliin hakuretkille. Ja silloin lappalainenkin lähtee nuottineen liikkeelle, öiselle saalistamisretkelle hänkin, päivän helteen piileskeltyään varjoisessa pirtissään. Nyt on paras saaliin aika sekä kalalla että kalanpyytäjällä, ja nälkä ajaa kumpaisetkin liikkeelle.
Illalla kahdeksan, yhdeksän, jopa vasta kymmenenkin aikaan sonnustautuu koltta kalalle. Naiset vetävät päälleen ja vyöttävät pitkän, valkean, purjevaatteesta ommellun, paidantapaisen hameen, ja miehet kiskovat ylleen vanhan lappalaisen umpitakin. Miesten vasta pukeutuessa kiiruhtavat naiset jo rantaan, laittavat veneet kuntoon, työntävät vesille ja asettelevat nuotankin uluilta veneeseen. Sitten vasta itse miehet astua källeröittävät saapuville ja istuvat veneen perään huopailemaan, kun naiset taas asettuvat soutimille. Kaksin venein lähdetään, kaksi henkeä kummassakin veneessä, soutaja sekä huopaaja, mies ja nainen taikka mies ja kolme naista. Saattavat kyllä naiset yksinäänkin semmoisen asian kuin nuotanvedon toimittaa. Joskus on nuottueen mukana apulainenkin: pieni kitisevä koltta kietkamineen veneen kokassa, joskus vielä toinenkin, vähän isompi, toisessa veneessä istumassa. Äidin on täytynyt ottaa pienensä opintoretkelle, ja niin on koko kotaväki käynyt kalaa pyytämään.
Mutta kalamiehet soutavat syvälle ja heittävät nuottansa apajalle, tekevät suuren kaarroksen, vetävät, vinnaavat ja saavat "sadan taimenta, tuhannen pieniä kaloja". Sekä taimenta että siikaa he todella saavatkin, rautua ja harria, jotka Lapin suurissa järvissä ovat niin verrattomia. Mutta vetääpä nuotta myöskin haukea ja ahventakin.
Sitten taas nuotta apajalle ja uusi veto, ja taas ja taas, aina puoleen yöhön asti, jopa siitä ohikin, ellei vedenjumala ole oikein anteliaalla tuulella.
Sivu sydänyön hetken on aika jo vierähtänyt, ja pohjoisella taivaalla punoittava aurinko on jälleen aloittanut uuden kiertonsa, kun kalamiehet saapuvat kotirantaansa. Ja naiset ovat taas soutimissa, miehet perässä huopaamassa.
Miehet astuvat suoraa päätä pirttiin, mutta naiset jäävät rantaan asettelemaan raskasta märkää nuottaa uluille ja kalastusneuvoja laittamaan korjuuseen, ja sitten vasta he kalakoria kantaen joutuvat tupaan.
Mutta eiväthän miehetkään pirtissä ole suinkaan toki laiskoina olleet: teeveden ovat he valmiiksi kiehauttaneet, kalaa ja kakkua pöytään laittaneet, niin että naisilla on heti, kun sisään saapuvat, lämmin teevesi juotavana.
Sitten käydään illan saalista käsittelemään. Parhaimmat kalat, isoimmat taimenet, harrit, raudut ja siiat, työnnetään keittokattilaan, mutta hauet ja ahvenet sekä pienet harrit, siiat ja taimenet heitetään suolaan pantaviksi taikka kuivattaviksi. Siika, taimen ja harri on parasta suolakalana, hauki ja ahven taas kuivattuna.
Ja seuraavana iltana tehdään taas samanlainen kalaretki. Joka ilta, jos vain ilma suinkin myöten antaa, jopa pyhäpäivän iltanakin, käy koltta nuottaa vetämässä, viipyen siellä aamupuoleen yötä ja sitten päivänsä makaillen.
Syksyllä taas, kierän jään aikana, vedetään nuottaa jään alta. Isosta avannosta, nueht-kaldijsta, lasketaan nuotta jään alle, uitetaan pitkien salkojen avulla pikku avannolta toiselle pitkäksi kierrokseksi ja tuodaan takaisin isolle avannolle, josta se sitten kiskotaan ylös.
Verkko, saim, on kolttalaisen toinen tärkeä kalanpyydys. Joka talossa on verkkoja kymmenittäin, jopa neljään, viiteenkymmeneen varakkaalla ja ahkeralla pyytäjällä. Iltapäivin käydään verkkoja laskemassa järvien rantaheinikkojen reunaan, matalille kareille, salmiin ja jokien suihin, useampiakin verkkoja yhteen jataan, jaatuun. Toisinaan vielä, kun verkot on potkettu, soutaa loiskutellaan heinikkoa pitkin, järven rantapuolia, niin että kalat hätäyksissään uivat pyydykseen. Aamupäivin käydään verkkoja kokemassa. Verkkojen potkemista ja kokemista saattavat hoitaa naiset yhtä hyvin kuin miehetkin. Entisaikaan, kun käytettiin keveämpiä painokiviä, laskettiin verkot jokiin pitkin virtaa,kun eivät muuten olisi virrassa kestäneet, mutta nykyään, kun käytetään raskaampia tuohikukkaroita, potketaan verkot poikkivirtaan.
Keväisin laskee lappalainen verkkojaan salmien sulapaikkoihin ja suliin jokisuihin ja saa keväistä kutukalaa, haukea, ahventa ja harria pitkän talvipaaston perästä. Syysasunnoilla eläessään kiertelee koltta syksyjärvillään siikojen kutusijoille verkkoja laskemassa. Ja kun tulee talvi, päästelee hän porolla järvelle pyydyksineen ja heittää verkot jään alle, uitellen niitä avannosta toiseen. Tällaistakin, käsiä paleltavaa pakkastyötä saattavat kyllä monet arkailemattomat koltta-naiset toimittaa. Niinkuin Koaistjen Evvanan eukkokin, joka nelisenkymmentäkin verkkoa työntää jään alle, yli Vuolu-jaurin selän, ja niitä yksinään kokee ja hoitelee.
Syyspyynnin kaloja säilyttää koltta jäädytettynä pahimman sydäntalven varaksi, sillä silloin, pimeimpänä aikana, ei mikään kala liiku, eikä silloin verkkoja lasketa eikä nuottaa vedetä.
On koltalla kolmaskin kalanpyydys, merta. Se on petäjän päreistä kudottu suppilo, jolla kevätsulasista pyydetään kutukalaa; syksyllä viedään se siian kutupaikoille.
Onkimista ja uistamista eivät entisaikaan kolttien kalajärvet suvainneet, vaan saattoivat pelästyttää pahan pyytäjän kovin suurilla kaloilla taikka tavattoman runsaalla saaliilla. Niinpä pelästytti vedeneläjä erään Nuortijärven kolttapojan, joka uistimella uskalsi mennä kaloja yrittämään: antoi paljon kalaa ja suuria kaikki. Ja sitten vielä kuuli poika kaiken yötä kovaa kolkutusta ja läiskettä, niinkuin olisi järvellä uistinta soudettu ja kaloja veneeseen viskelty. Ei uskaltanut poika enää uistimineen mennä järvelle.
Suurien jokien väkevistä virroista pyytävät koltat lohta, luossaa. Niinpä on monissa niemimaan jokien koskipaikoissa lohipato, sappor, joko jokisuulla taikka ylempänä sisämaassa. Semmoinen on esim. Tuulomajoessa, Patunankönkään vierellä, Nuortijärven alapuolella. Tuuloman kautta kun sekä Luton alueen että Nuortijoen vedet virtaavat, on Patunan lohenpyyntipaikka sekä Suonikylän että Nuortijärven kolttien yhteisomaisuutta. Yhdesssä ovat kylien miehet lohipatoa pitäneet, kalaa saaneet ja saaliinsa keskenään jakaneet. Joen vasemmalla rannalla on kaksi kalapirttiä, kummankin kylän pyytömiehillä omansa. Onpa rannalle yhteisesti rakennettu pieni tsassounakin, jossa onnistuneen kalansaaliin jälkeen saadaan jumalalle kantaa kiitosta.
Metsäjärvillä pyydystelevät koltat kalaa vain perhekunnittain, kukin omilla kalavesillään. Joskus vain on veljeksillä yhteiset nuotat, joita yksissä miehin vedetään ja saalis sitten jaetaan pyytäjien mukaan. Ja köyhä, pyydyksetön metsäkodan eläjä voi liittyä varakkaamman nuottamiehen apulaiseksi ja saa silloin palkoikseen kolmanneksen saaliista.
Jäämeren rantaseutujen, kuten Kildinin, Varsinskin, Jokongan, Lumbovskin ja Ponoin koltilla on taas omat merelliset kalastustapansa ja pyyntikeinonsa Jäämerellä ja jokisuilla, Jäämeren rannalla.
Kalanpyydyksensä valmistaa koltta itse ja tarpeen tullen korjaa ja paikkailee ne. Kesäkauden päivät ovat kalanpyynnin ohella omiaan pyydyksien laittamiseen ja korjailuun, muitakaan hommia kun ei ole. Milloin istuu ukko verkonkudelmaan silmiä pistellen, milloin siinä akka askaroi, milloin taas pojat taikka tyttäret vuoroonsa istahtavat käpyä käyttelemään. Toisinaan näkee koko perheen hääräilevän nuotan repeämiä kuroilemassa. Ja pirtissä istuskellessa voidaan myös valmistella nuotan ja verkon kiveksiä, verkon tuohikierukoita sekä nuottalautoja.
Verkot ja verkkoköydet sekä nuotat lappalainen värjää, roukaa, koivunkuorella. Paksua, vanhan, suuren, koivunkärrikän tyvikaarnaa kuivataan ja keitetään tuhkan kanssa kentällä isossa kattilassa, pannen joukkoon kuusen pihkaisia käpyjäkin; sitten sotketaan kalanpyydykset kattilaan ja kiehutetaan, niin että tumma väri tarttuu kiinni. Toisinaan näkee iltasilla ukon roukauskattilaa hoitelevan, toisinaan taas häärivät sen luona naiset.
Kalanpyytäjän tarpeita ovat myöskin veneet, voonas, joita joka talossa on viisin, kuusin kappalein: ainakin pari venettä tarvitaan, aina järvellään. Ja jos on etäisempi kalastusjärvi, jolle ei vie vesiteitä toisilta pyyntipaikoilta, vaatii se omat veneensä. Veneetkin ovat kolttien omia käsialoja, erityisten taitavien veneseppien rakentamia.
Sen osan saalista, joka ei päivän mittaan tule syödyksi, panee koltta talteen talven kalattomien päivien varalle, suolaa kalapuoreihinsa taikka laittaa kapakalaksi.
Kalat kuivataan kaadaksen orsilla katon alla taikka monesti vain artun orsilla, paljaan taivaan alla. Isot kalat halkaistaan vatsapuolelta, leikataan selkäpuoleen muutamia viistoviiluja, joihin suolojakin ripotellaan, pingoitetaan rassilla levälleen ja työnnetään pyrstöön leikatusta lävestä kuivausvarpaan. Pienet kalat leikataan halki vatsasta selkään pitkin pituuttaan ja pistetään halkeamasta vartaaseen. Pikku siiat halkaistaan kyljittäin, ja kaikkein pienimmiltä kaloilta avataan vain vatsa ja kaula, ja kalat pistetään leuoista kimpuittain rasseihin. Monesti näkee katoksen alustan täynnään kalavartaita poikittain katoksen orsille asetettuina, vartaat kaloja täytenään, vielä pikku kalakimppuja vierellä riippumassa. Viikon, pari vaatii iso kala kuivaakseen, pienet kapaantuvat muutamassa päivässä. Kuivat kapakalansa kasaa koltta aitan loukkoon lattialle, ja karttuu niitä hyvinä pyyntikesinä talven varaksi kokonaiset suuret röykkiöt.
8. METSÄSTYKSESTÄ.
Niinkuin kesä on suotuisinta kalanpyynnin aikaa, niin taas syksy ja talvi ovat paraita aikoja metsänkäyntiin. Silloin koltta kiertää suunnattomat erämaansa ristiin ja rastiin, milloin kaahaisten karhun kintereillä, milloin hirvilaumaa hiihdättäen, milloin taas ahdistellen ahmaa, näätää, kärppää, saukkoa taikka muuta metsänelävää.
Entiseen aikaan asusteli Kuollan-Lapin kaukaisissa korpijokiloissa vielä majavakin, maajjig, tuo kautta maailman kuulu turkiseläin. Sitä pyydystelivät koltat sukkelalla satimella, piärttamilla eli maajjig-kuattilla. Jokisuihin, suvantoihin, majavain oleskelupaikkojen lähelle, iskettiin vahvoista pystyriuvuista tiivis pyöreähkö katiska, niin korkea, että riukujen latvat ulottuivat vedenpinnan yli. Katiskaan vei sivusta aukko, majavan mentävä, ja katon rakensi pakkanen jäätämällä veden. Kun majava sukelsi aukosta piärttamiin jyrsimään sinne syötiksi asetettuja koivuja, putosi ovea sulkeva luukku alas, ja majava jäi satimeen ja hukkui. Jystämällä jää rikki, otettiin saalis ulos ja saatiin väliin kaksikin jyrsijää samalla kertaa.
Näin kertovat koltat vielä entisestä majavanpyynnistä.
Mutta jo aikoja on majavat hävitetty sukupuuttoon kolttien erämaista. Suonikylän ja Nuortijärven kolttien metsästysmailta kerrotaan viimeinen korpijokien suuri patomestari surmatun Jaurujoen yläjuoksulta, Vuokmanajoelta, ja oli se tapahtunut niihin aikoihin, jolloin Jaurun Meetrej-ukon isä oli ollut vielä poikanen. Meetrejn nuorena ollessa olivat majavien rakentamat padot ja kodat Vuokmanajoella olleet vielä ehjiä ja hyvässä kunnossa.
Vanhaan aikaan samoili Kuollan-Lapin erämaissa myöskin suuria villipeura-, koddi eli mientuz-laumoja, ja niitä lappalaiset pyydystelivät sekä haudoilla että hankailla. Peurojen kulkuteille, suurien jänkien välisille kankaille, kaivettiin syviä kuoppia, piikkipohjaisia salahautoja, jotka ovelasti peitettiin, niin että pahaa aavistamattomat haarasarvet sortuivat niihin surmikseen. Vielä nytkin näkee monilla kankailla, kuten Tuulomanjoen varsilla ja Luton rantamilla, vanhoja nurmettuneita kuopanteita, entisten peurahautojen sijoja.
Paljon pyydettiin peuroja myöskin hankailla, joita lappalainen nimitti nimellä aggas. Oli rakennettu pitkiä, kymmen-, parikymmen virstaisiakin aitoja kankaille poikki selkosten, jängästä toiseen taikka järvestä järveen. Pari vahvaa ortta, toinen miehen rinnan korkuisella, toinen alempana, oli asetettu puusta puuhun, kannosta kantoon, taikka haarukkain varaan, ja tuon tuostakin oli aidassa aukko, johon oli viritetty suopunkinuoran paksuinen, punottu ansa, kieli. Sata, pari, jopa kolmekin sataa surmansilmukkaa saattoi tämmöiseen kuolemanaitaan olla asetettuna, ja niihin peurat kankaita kulkiessaan monesti puuttuivat. Joka viikko käytiin aitoja kokemassa, jotteivät sudet ja ahmat olisi ehtineet saaliinjaolle.
Vanhat metsämiehet muistavat vielä ennen käytetyn ansojen asemesta aita-aukoissa itseampuvia keihäitä, ja semmoisia hankaita sanottiin keihäshankaiksi. Vahva kuusenkarhakka oli jännitetty jouseksi, joka oli ampaissut surmaavan keihään aukosta pyrkivän peuran kylkeen.
Mutta vahvan lumen aikana laativat lapinukot jänkien välisille kaitaisille saarekkeille oikean suursurman: silmustivat puitten väleihin ansan ihan ansan viereen ja välimaat sekä sivut sulkivat aidalla. Rakensivat vielä toisen, jopa kolmannenkin samanlaisen pauloituksen edellisen taakse. Sitten kun sattui kovan onnen peuralauma lähimaille, niin mentiin kymmenin miehin, piiritettiin lauma ja huutaen ja hoilaten ja meluten ajettiin koko parvi suoraa päätä kamalaan kuoleman paikkaan, jossa, jos ajo hyvin onnistui, melkein koko metsäläisparvi sai surullisen loppunsa.
Vanhojen miesten muistannan aikana oli vielä pyydetty peuroja näin ansahankailla ja paljon saatu, mutta nyt ovat jo Kuollan-Lapinkin sydänmaista villipeurat niin hävinneet ja hävitetyt, etteipä niiden pyynnistä juuri voi puhua. Joskus vain jokunen sattumalta tavataan ja ammutaan, ja silloin tällöin eksyy koltan porotokkaan joku metsän villi haarasarvi, mutta ihmisen lähestyessä se heti hurjana kirmaisee korpeen.
Mutta suurmetsien komeita kruunupäitä, hirviä, sörv, on vielä kyllä
Kuollan-Lapissa, ja niitä koltat ahkerasti ajelevat.
Kevättalvella, suuren paaston aikana, kun lumihanget jo ovat vahvuneet sivakan kantaviksi, lähtevät koltat pitkille pyyntiretkille. Parin, kolmin, neljinkin miehin liitytään samaan seuraan ja kuusin, seitsemin poroin, eväät, metsästystarpeet ja sukset ahkioissa ajellaan pyydyspaikalta toiselle. Omilla pyyntimailla, omien kesäkautisten asuinpaikkojen ja kalastusjärvien seutuvilla kyllä pysytellään ja ajellaan kaikenlaista metsänotusta, mutta etupäässä ahdistellaan hirveä. Mutta tiukan ajon tiimellyksessä "erehdytään" monesti naapurien alueillekin, jopa naapurikylienkin erämaihin varkaisiin ja otetaan, mitä saadaan. Saaliista kyllä vanhojen oikeuskäsitteiden mukaan, kuuluisi osa erämaan omistajalle, mutta kaikessa hiljaisuudessa hiihdellään jälleen omille maille ja viedään mukana kaikki, mitä korpi on antanut.
Hylkeennahalla pohjatuilla kolloksillaan hiihdellä hivuttelee koltta kuin korpien karvainen peikko äänettömästi yli hankien, eikä vähääkään sihahda karvainen kollos, niinkuin sihahtelee koivuinen sivakka. Kun tavataan hirvenjäljet, lähdetään niitä sivakoimaan, ja yritetään yllättää otus makuusijaltaan. Ennen makuulle heittäytymistään tekee hirvi suuren kierroksen ja palaa jälkiensä lähimaille lepäämään, katse jälkiä kohden suunnattuna. Hyvin varovaisesti vaanien täytyy siis pyyntimiehen lähestyä, jos mielii saalistaan tavoittaa. Jos taas hirvi ennättää taipaleelle, ajetaan sitä takaa jälkiä seuraten, ja kun päästään lähimaille, hiihdetään sivulle ja sieltä vaanien yritellään saaliin kimppuun. Monesti satutaan yllättämään kokonainen lauma, jolloin sitä aletaan miehissä paukutella ja lennättää, ja kun lauma hajaantuu, hajaantuvat surmamiehetkin ja lähtevät kukin oman ajettavansa kintereille.
Ahkerasti koltat hirviä ajelevat ja paljon he niitä saavatkin kaadetuksi. Niinpä on Suonikylän Fofonov-ukko joskus poikineen talven kuluessa kymmeneltäkin hirveitä taljan kuoraissut.
Saaliinsa, hirvenlihat ja muut syötävät, tallettaa metsämies jäädytettyinä kesäkautisten asuinpaikkojensa aittoihin, taljat taas kuljettaa mukanaan pyyntiretkeltään palatessaan.
Milloin satutaan pyydysretkellä kohtaamaan näädän jäljet, käydään niitä seuraamaan. Koirien ahdistamana sukeltaa näätä, nieht, helposti kiviraunioon taikka johonkin lahokantoon tai kuusenrytöön. Silloin viritetään pitkä, parikymmensylinen näätäverkko, nieht-saim, piilopaikan ympärille, sytytetään tuli lahokantoon taikka työnnetään savuavia pökkelöitä kiviraunioon, niin että piileskelijän on pakko tulla ulos ja yrittää pakoon. Mutta siinä se kohta takertuukin verkkoon ja joutuu koirien kynsiin.
Näin hyökätään pyyntiretkellä kaiken muunkin kelvollisen metsänriistan kimppuun, milloin mitäkin tavoittaen. Karhun pesällekin pohjastutaan joskus ja silloin aloitetaan heti tappelu.
Mutta sitten keväthangilla, kun karhu on lähtenyt pesästään liikkeelle, käydään koirien kanssa siltä turkkia riistämään. Muuta koltta ei karhulta kyllä otakaan kuin karvaisen turkin vain, sillä lihat heittää hän metsään taikka tarjoaa ne Inarin lappalaiselle tai suomalaiselle. Karhunlihaa ei koltta syö, Inarilaiset kyllä syövät sitä ja tietävät, että karhunliha ei maista koltalle siksi, kun karhu on heidän heimolaisensa, — koltat ovat muka samaa sukua kuin kontiokin.
Miten lienee, mutta niin merkillinen otus karhu on, ettei sen tappoon ole suinkaan meluten mentävä. Naisväelle varsinkaan ei saa asiasta sanallakaan mainita, vaan heille sanotaan muka oltavan vain porometsälle lähdössä. Sillä jos naiset saavat miesten puuhat tietää, voi käydä niin, ettei saadakaan karhua. Taikka saattaa kontio hyökätä pyytömiesten kimppuun ja raadella heitä, jopa surmatakin. Niin kamalasti kävi eräällekin koltalle, joka akkansa tieten lähti karhumetsälle, ja akka siitä vielä hupsuuksissaan toisille kielitteli sanoen: "Minun ukkoseni meni karhuntappoon, karhuntappoon ukko hiihti." Mutta eipä ukko karhuntaposta palannutkaan. Metsästä löydettiin sitten äijä kädet ja jalat ruhjottuina ja päänahka silmille kuoraistuna. Kuolleena oli kyllä kontiokin kaatajansa vieressä.
Susi, kuimppe, on lappalaisen suurin vihollinen, surkea porojen surma, joka kymmenlukuisin laumoin liikkuu talvisilla tuntureilla, joskus kolme-, neljäkymmentäkin nälkäistä ryökälettä samassa parvessa. Kun sellainen joukko ryntää porotokkaan tulee siinä selvää jälkeä: kymmeniä poroja kaataa se yhdellä iskulla samasta parvesta, syöksyen sitten toiseen tokkaan ja tehden taas samat tuhot. Siksi lappalainen vihaakin sutta oikein sydämensä pohjasta, ja missä ikinä hän suden kohtaa, tappaa hän sen, eikä vain säälimättä, vaan mitä suurimmalla nautinnolla ja mielihyvän tunteella. Hän ampuu sen kuin rosvon, mutta jos ei satu olemaan pyssyä, keihästää hän sen suksisauvallaan, tavoitettuaan sen vahvassa lumessa, taikka kolhii kirveellään taikka paremman puutteessa sohikoi suurella puukollaan. Venäjällä ei makseta tapporahoja sudesta, eikä lappalainen niitä kaipaakaan, vaan surmaa hän suden suuritta rahoittakin omasta halustaan. Ajamalla entisaikaan sutta enimmäkseen ahdisteltiin, mutta on sittemmin jo opittu sitä raudoilla ja myrkkysyötilläkin pyydystämään.
Melkein yhtä vihattu kuin susi on ahma, keatki, porojen suuri surma sekin, kalapuorien ja liha-aittojen häpeämätön rosvo. Senkin koltta säälimättä surmaa, missä vain tavoittaa metsästysretkillään taikka poroja paimennellessaan. Metsiin, jäkäläkankaille, joilla ahmat poroja vaanien liikuskelevat, laittaa lappalainen ovelia ahmanloukkuja, keatki-piärttam, rakentaen vahvan hirsilavan, metriä leveän, paria pitkän alle, ja toisen samanlaisen vielä vahvemmista hirsistä. Tämän hän virittää vipusimilla ja laukaisuvitsoilla viistoon edellisen päälle, niin että se, ahman käydessä alla olevaa syöttiä repimään, rymähtää rosvon selkään.
Kettuja, riemni, yrittelee lappalainen joskus pyydystää raudoilla sekä myrkkysyöteillä, väliin taas saaden sen ampumallakin. Ketunpesiä etsii ja kaivelee hän kankaiden tievoista ja ryöstää niistä poikaset. Entiseen aikaan olivat jotkut ukot pyydystelleet kettuja käpylaudoilla, riemni-saales. Petäjänkannon metsäkankaalla olivat he veistäneet kaksipiikkiseksi hangoksi, pistäneet piikkiin poronkoparan, ja sitä tavoitellessa oli reporukka sukaissut etukäpälänsä hangon ahtaaseen haarukkaan ja niin jäänyt ovelampansa saaliiksi.
Saukkoja, tshaarves, pyydetään syksyisin purojen seuduilta, josta niitä etsitään koirain avulla. Koltat virittelevät myös rautoja poluille, joita myöten saukot kulkea keikuttelevat vesiojasta toiseen taikka käyvät rantakuusen alla saalistaan syömässä ja makailemassa. Ja kärppää, pujtij, pyytää koltta myös raudoilla sekä puupölkystä veistetyllä liskulla. Halkaistaan vain pölkky, veistetään siihen hiukan koperoa, viritetään puolikkaat tikkujen varaan, pistetään vähän poronkuuta väliin syötiksi, ja pieni portimo pistäytyy suurustamaan ja saa surmansa.
Pienestä oravasta, uarrevista, ei koltta paljoa välitä, ampuuhan sen sentään, kun tapaa, ja kuoraisee nahan laukkuunsa, mutta lihan heittää koiralle. Samoin jänis, njuammel, on hänestä arvoton otus, kynsikäs paltsasilmä, jonka lihasta ei ole ristityn ihmisen syötäväksi. Poikaset sitä vain ansoilla nahan takia pyydystelevät.
Mutta metsälintuja kyllä ristittykin saattaa syödä. Talvella eräretkillä niitä ammutaan, mitä vain saadaan: metsoa, koppeloa, teertä, riekkoa ja pyytä.
Mutta sitten keväällä, paraana soitimen aikana, on lappalaisella oikea linnustamiskiihko. Silloin on koltta yhtä innoissaan kuin kotkottava koppelo taikka tappelunhaluinen metso. Poroilla oikein ajetaan soidinahoille penikulmien päähän, joskus koko talon miesväellä ja koko porotokan kanssa, valitaan siellä kullekin oma vartiopaikkansa, ja sitten, kun metsän konsertti alkaa, paukutellaan minkä ennätetään, ammutaan niin paljon kuin vain saadaan. Metsojen kukkotappelua yllytetään vielä kalkuttaen puukolla pyssynpiippua taikka koppelona kotkottamalla. Metso onkin lappalaisen parhain pyytölintu, se yksin on koltalle vain loitte, lintu, mutta muilla kaikilla on omat nimensä, koppelokin on kuohpel.
Ovela on koltta keväthehkuisia riekkojakin, rehpia, narrailemaan: hiipii vätkyttävän riekkokukon nähdessään kaatuneen lieon alle, naukuttaa siellä kuin naarasriekko, ja kun kukko juoksee liekoa myöten muka kanaansa katsomaan, koppaa lieon-alainen naukuttaja kukkoa koivista ja vääntää niskat nurin. — Talven lumilta pyytelee koltta riekkoja koivuviidakkoihin viritetyillä ansoilla.
Keväisin ampuvat koltat myöskin arkoja hanhia ja joutseniakin, tshuonje ja njuhtsh, kun ne ilmestyvät uiskentelemaan erämaiden ensimmäisille sulille, jokien suihin, järvien salmiin ja virtojen nivapaikkoihin. Pyssymiehet hiipivät silloin rantapensaikkoon vaanimaan ja sieltä lennättävät surman kevätvieraille.
Samoin muitakin vesilintuja, sorsaa, sotkaa, telkkää, haapanaa, meriteertä ja kuikkaa, ampuu koltta keväällä ja kesälläkin, milloin vain sattuu tavoittamaan. Ampumansa vesilinnut koltta itse syö, Joutsenen ja kuikan hän nylkee höyhentämättä ja myy nahat. Kuikannahkaa koltta toisinaan käyttää pyssyneuvojen kotelona.
Niinkuin metso on koltalle metsän "lintu", niin on sorsakin "vesilintu", tshattsi-loitte, mutta muille vesilinnuille on hänellä omat nimensä. Niin on sotka soatke, haapana nart, meriteeri nurt ja kuikka toohtig.
Vesilintujen, samoinkuin metsälintujenkin, munia koltta ryöstää, milloin vain manne-sajen, "munasijan" löytää, rakenteleepa vielä ja ripustaa rannanpuihin sotkalle ja telkälle onteloita pesäpönttöjä, "uuttuja", vouht, samanlaisia harmaita kelotorvia, joita vielä nähdään vesien rannoilla meidänkin salomaillamme. Pöntöistä koltta sitten korjaa talteensa munasarjan toisensa jälkeen, keittää ja syö suolan ja leivän kanssa, taikka paistaa niistä vehnäjauhoihin sotkien makeata manne-kaahkia, munakakkua.
Metsänriistan nahat kaupittelee koltta Kuollaan taikka joskus Norjaankin. Samoin myy hän metsälinnut, mitä ei itse käytä hyväkseen, sekä metsä- ja vesilintujen höyhenet, joutsenen ja kuikan nahat. [Ennen sotaa maksettiin Kuollassa karhunnahasta n. 15-18 ruplaa, suden 4-5 r., ketun 20-25 r., saukon 9-10 r., näädän 20-25 r., kärpän 2-3 r., oravan 10-15 kop., joutsenen 60 kop. Metsosta maksettiin Kuollassa 50 kop., koppelosta 40 kop., riekosta 20 kop. Norjassa maksettiin riekoista 1 kr. parista.]
9. PORONHOIDOSTA.
Poro, lappalainen ja Lapinmaa kuuluvat aina yhteen. Ei voi käsittää Lapinmaata, jossa ei olisi lappalaista, eikä taas puhua lappalaisesta, ellei samalla puhuisi hänen porostaankin. Sillä mikä Lappi se olisi, jossa ei olisi lappalaista, ja mikä semmoinen lappalainen, jolla ei olisi poroa.
Sillä niinkuin hieta-aavikon asukas ei tulisi kameelitta toimeen paahteisella hietamerellään, niin ei lappalainenkaan menestyisi porotta talvisilla tuntureillaan. Kuten Saharan asukas matkustaa kameelillaan rannattoman aavikon halki, laskettelee lappalainenkin porollaan yli lumisten tunturien, halki aavojen valkoisten jänkien ja penikulmaisten järvenselkien.
Kesäkautensa on koltta ahkera kalamies, joka kaiket iltansa kalajärvellä rujuaa, taikka elelee Jäämeren kalastamoilla, mutta talven ajaksi hän taas muuttuu yhtä ahkeraksi poromieheksi, joka kaitsee lukuisia laumojaan jäkäläkankailla ja tekee pitkiä raitoretkiä Lapin erämaissa.
Kolttien porotokat eivät ole niin suuret kuin Ruotsin ja Norjan tunturilappalaisten monituhantiset porolaumat. Niemimaan itäisen ylänköseudun suurilla jäkäläkankailla elelee kyllä muutamia suuria poropohatoita, jotka paimentelevat tuhatlukuisia laumoja, mutta länsipuolen järvirikkaissa erämaissa asustavien poromiesten karjat on laskettava vain muutamissa kymmenissä ja sadoissa. On lännessäkin sentään joitakuita hyvinvoipia poroisäntiä. Niinpä Suonikylän suurin pororuhtinas, Olssin Pedar, Moshnikow, takavuosina kierteli 800-päisen porolaumansa kanssa aina Suomen rajoja myöten, ja nyt hänen leskensä hoitelee neljääsataa sarvipäätä. Koimi- ja nelisataisia tokkia paimentelevat myöskin suurisännät, Vaiskin Mahtvei, Kuosmin Illep ja Ivtsa Feodorow, ja Huoterin Illepillä on poikiensa kanssa yhteensä viitisensataa poroa. Monella on taas sata ja parisensataa sarvekasta, mutta on sitten useita köyhiä, viidenkymmenen ja parinkymmenen omistajia, jopa joitakuita pätöisiä raukkoja, joilla on vain viisi, kuusi vaivaista hoidokkia. Parhaat ja komeimmat porokarjat Suomen rajamailla sanotaan olevan vasta mainitulla Kuosmin Illepillä sekä Oudan Kuosminilla, joka asuu kesäisin Hirvasjärvellä. [Nämä poromäärät oli koltilla ennen maailmansotaa. Nyt ei heillä enää ole niin suuria karjoja, sillä maailman suuri myllerrys on kolttienkin, niinkuin koko Lapin ja lappalaismaailman porokannan hävittänyt melkein kymmenenteen osaan entisestään, vieden monilta poromiehiltä karjan sukupuuttoon. Niinpä Kittilässä esim. oli ennen sotaa lähes 13,000 poroa, nyt tuskin paljoakaan päälle tuhannen. Nälkää ja puutetta nähtäessä on porot syöty ja myyty, vieläpä varastettukin.]
Kesänsä saavat porot viettää omassa vapaudessaan niemimaan suurilla jängillä ja tuntureilla, ja kiertelevätkin ne äärettömät saloseudut ristiin ja rastiin aina Jäämeren rantoja sekä Suomen rajaseutuja myöten, monesti kulkeutuen kauas Suomen sydänmaillekin. Joillakuilla koltilla on kyllä jonkunlainen aitauksentapainen kesäjärviensä seutuvilla, jossa porotokka saa kesäisen vapaa-aikansa laidunnella. Onpa aitauksessa vielä suojaisa poroliakkakin, mihin elukat voivat paeta pahinta hellettä ja kiusallisia syöpäläisiä.
Elokuun lopulla ja syyskuun alkupuolella lähdetään erämaan laumoja etsimään kokoon, ja kestää se työ viikkomääriä, sillä kymmenin penikulmin saadaan sydänmaita sinne tänne samoilla, ennenkuin karja on koossa. Monissa miehin, mies, parikin aina talosta, lähdetään taipaleelle, mukana pyssyt ja koirat, monen viikon eväät, leipää, suolaa ja kalaa, teetä ja sokeria laukussa ja suopungit olan yli heitettyinä, vielä vahva sauva kourassa. Sillä koltalla on semmoinen usko, että jota isompaa keppiä kantaa porojen etsintäretkellä, sitä isommaksi porotokka kasvaa. Penikulmittain saadaan laukku selässä salomaita saapastaa, mutta kun tavataan ensimmäiset porohärät, maanitellaan ne lähelle, heitetään suopungilla kiinni ja sälytetään eväslaukut niiden selkään ja sonnustetaan johtohihna, labtshi poron päähän; toisen pään lämsän heittää kuljettaja olkainsa ympäri ja saattelee niin poroa perässään. Antaapa johtomies toisinaan pyssynsäkin poron kannettavaksi, sitoen sen poikkipuolin poronsarviin ja niin on elukka totutettu — ensin pyssynpituista seivästä kannatellen — että se taitavasti ja kolhimatta kuljettelee ampuma-asetta puiden ja pensaiden välitse: kääntelee vain päätään ja kallistelee sarviaan sen mukaan kuin kulloinkin tarvitaan.
Jollakulla porolla on kello, kiell, kaulassa, ja siitä hakijat jo kuulevat ja tuntevat omansa, mutta vielä paremmin he tuntevat porot korvamerkeistä, piellji-tieht, saattaen jo etäältäkin sanoa, kenen poro se on. Koko seutukunnan piellji-tiehtit ovat kaikille tuttuja. Muutamilla poroilla on kaulassa korttelin pituinen puulapukka, kiellgal, johon omistajan puumerkki ja risti taikka viisisoppinen on leikattu. Tällaisia käytetään vierailta ostettujen, vierailla pieliji-tiehteillä varustettujen porojen merkitsemiseen.
Johtohärkien joukkoon sitten etsitään erämaasta muitakin poroja sikäli kuin löydetään, ja irtaallaan etumiehen jäljessä juoksentelevat nyt toiset sarvipäät, härät, hirvaat ja vaatimet vasoineen. Koirat ja jälkimiehet vain huolehtivat siitä, ettei yhä kasvava lauma enää pääse hajaantumaan. Monet yöt saadaan erämaissa viettää, maata nuotioilla koovaksen suojassa ja vartioida porotokkaa, joka yöpaikan lähellä jäkäläkankaalla lepäilee ja liikehtii.
Sitten syyskuun lopulla palataan karjojen kanssa syyspaikkojen jäkälämaille, jossa porojen erottaminen toimitetaan. Mutta monesti vielä puuttuu laumasta useita poroja, ja niitä saadaan käydä etsiskelemässä satojen virstojen päästä, Patsjoelta, Petsamosta ja Muotkasta asti, taikka taas toisaalta käsin, milloin mistäkin naapurikylien karjoista, Nuortijärveltä ja Kildinistä, jopa aina Akkalasta ja Imandran mailta. Löytyyhän sieltä aina yksi ja toinen karkulainen, milloin mistäkin tokasta, joista taas vuorostaan on joitakuita metsien vapaita kiertolaisia eksynyt etsijän karjaan. Hyvin useasti harhaantuvat kolttien porot Kuollan-Lapin niemimaata kiertelevien syrjäänien ja samojeedien tuhatpäisiin porolaumoihin, kun ne kulkeutuvat sisämaiden vuomaseuduille kesäisillä ruoanhaku-retkillään. Ja näihin karjoihin kadonneet porot ovat melkein menetettyjä, sillä vaikea on yksinäisen etsijän mennä suuresta villistä laumasta omaansa ottamaan, kun eivät lauman omistajat itse tahdo antaa mitään apua.
Syyskuun puolivälissä, Sviissenjan päivän tienoissa, alkaa poroilla kiima-aikansa, rohkom-aihk, "rykimä-aika", ja poromiesten on huolehdittava, että karja on ennen sitä koossa syyspaikoilla. Sillä jos porot metsien vapaudessa pääsevät "rykimään", ovat ne niin villejä, että niitä on kovin vaikea hallita. Varsinkin hirvaat ovat silloin aivan hurjia. Tavallista voimakkaampina, kaulakin hyvin paksuksi turvonneena, kokoavat ne ympärilleen oman laumansa, härätkin samaan joukkoon, hallitsevat ja pitävät sitä ankarassa kurissa kuin itsevaltiaat isännät. Jokaisen elukan, joka yrittää laumasta poiketa, ne sarvillaan tönien ajavat takaisin. Ja jos sattuu samoille maille toinen hirvas, syntyy heti hurja tappelu, jota käydään siksi, kunnes toinen tai toinen vaivaisena lähtee pakoon taikka henkitoreissaan sortuu tantereelle. Ja voittaja jää lauman herraksi. Kamalan äkäinen on rykivä hirvas ihmisellekin, joka uskaltaa sen laumaa lähestyä. Maata möyrien kuin kiukkuinen sonni ja sarviaan heristellen se heti ampaisee kimppuun, heittää nurin ja tallaa jalkoihinsa, ellei ihminen vain ennätä pakoon. Mutta tottunut poromies ei pelkää äkäisintäkään sarvipäätä, vaan heittää sen suopunkiinsa, keikauttaa kankaaseen ja sitten pieksää ja antaa selkään, niin että kiukkuisimmankin hirvaan täytyy lannistua.
Rykimäaikana paimennellaan poroja suurella huolella syystalon läheisyydessä. Vaatimet pidetään sidottuina, ja hirvaitakin vartioidaan; ainoastaan kaikesta välittämättömät härät saavat olla omissa valloissaan. Sitten vasta kun parin viikon huolettava aika, lokakuun alussa, Pokrovan tienoissa, on mennyt ohitse, lasketaan porot vapaammin laiduntelemaan.
Ei kuitenkaan kaikki. Monet pororaukat saavat lähdön "ikuisille laitumille". Lappalainen tarvitsee lihaa sekä syötäväksi että myytäväksi ja taljoja talvipeskeihinsä ja koipi- sekä kallonahkoja kenkiinsä ja kintaisiinsa. Hienoimpien purkapeskien sametinpehmoiset taljat on kyllä nyljettävä jo elokuulla pikku vasoista, mutta tavallisten karkeiden pöykkyrien nahat saattaa kuoraista syys- ja lokakuulla aikaisemmistakin poroista.