SYNTYMÄ, LAPSUUS JA KUOLEMA

Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Alkusanat.

Syntymä ja lapsuus. 1. "Pesemiset". 2. Sukupuolien väliset suhteet. 3. Sikiäminen. 4. Raskauden aika. 5. Synnytys. 6. Lapsivuode. 7. Lapsen ensi hoito. 8. Synnytyksen jälkiaika. 9. Vakka, kätkyt. 10. Nimenanto. 11. Lapsuus.

Kuolema. 1. Taudeista. 2. Hengenlähtö ja haudalle laitto. 3. Arkkuunpano. 4. Ruumiin kotonaoloaika. 5. Varautuminen vainajaa vastaan. 6. Hautaansaatto. 7. Haudalta paluu. 8. Maahanpaniaiset. 9. Muistoateriat ja muistinpäivät. 10. Muita merkkipäiviä. 11. Vainajan sureminen. 12. Kalmisto. 13. Tuonela ja vainajat.

Loppusanat.

Alkusanat.

Seuraavan esityksen ainekset on, prof. U.T. Sireliuksen kysymyssarjaa "Syntymään, lapsuuteen ja kuolemaan liittyvät tavat ja uskomukset" ohjeena käyttäen, kirjoitettu muistiin osittain v. 1915 Vienan-Karjalaan tehdyllä matkalla, etupäässä kuitenkin Suomessa vienankarjalaiselta vaimolta Anni Lehtosella. Tämä n. 50-vuotias, Vuonnisesta kotoisin oleva köyhä leskivaimo kävi takavuosina useina talvina Oulussa työansioilla, suurilukuiselle perheelleen elatusta hankkimassa. Sattumalta kohtasi kirjoittaja hänet ja sai pakinoilleen, ja kohta kävi ilmi, että tuolla juuri ensi päiväänsä oudossa kaupungissa harhailevalla kaukaisen Karjalan aralla eläjällä oli yhtä ja toista tallelle otettavaa. Pian selvisi, että Anni Lehtonen oli harvinaisen laajatietoinen ja älykäs kansanrunouden taitaja ja kaikenlaisen kansantietouden muistaja. Hän onkin Vienan-Karjalan suurten runolaulajain jälkeläisiä, vuonnislaisen Ontrei Malisen pojan tyttärentytär ja isän puolelta Homasen Ohvon vaimon Matrjon sekä lonkkalaisen Martiska Karjalaisen sukua. Eikä hän ole vain verijälkeläinen, hän on myös mainioiden taattojensa ja maamojensa oikea runoperillinen. Helposti häneltä herahtaa runo, mitä laatua tahansa: kertovaa, laulurunoutta ja loitsua, sananlaskuja, sananparsia ja arvoituksia, satuja, tarinoita ja taikatemppuja. Ja itkuvirsiä hän voi vaivatta lasketella vaikka päiväkausin. Hyvämuistisena hän on jo pienestä pitäen sekä äidiltään Okahvie Maliselta (Bogdanov), entiseltä itkuvirsien laulajalta, että monilta muilta Vuonnisen ja naapurikylien tietäjiltä ja laulajilta (Mironain Makarielta, Joakon naiselta y.m.) oppimansa virret ja taidot tallettanut. Samoin koko korpikunnan vanhat tavat ja uskomukset ovat Annilla aivan verissä.

Mainittakoon, että Anni Lehtonen on kirjoittajalle sanellut n. 10,000 sananlaskua ja sananpartta, laulanut yli 200 itkuvirttä, useita kymmeniä vanhoja runoja, sanellut yli 100 loitsua, kertonut kymmeniä satuja ja tarinoita, satoja taikoja, joukon arvoituksia, häätapoja itkuineen ja runoineen sekä suuren määrän muita kansantapoja ja uskomuksia.

SYNTYMÄ JA LAPSUUS

1. "PESEMISET".

Koko sinä aikana, jona naisilla on kuukautiset, "peshömiset", on heidän varsin varoen elettävä, olkootpa he naimattomia tyttäriä tai naituja vaimoja. Muun rahvaan seurassa he kyllä liikkuvat kuten ainakin, eivätkä tee ruokajärjestykseensäkään muutoksia, paitsi että juovat teetä ja kahvia vähemmän. Jos nauttisi tavallisia karjalaisten teenääriä — useita laseja perättään — panisi se veret enemmän liikkeelle. Kisoista pysyvät tytöt silloin yleensä poissa.

"Pesemisten" aikana on varsinkin varottava vettä ja kalmistoa sekä pyhäkköä, tshässöynää ja kirkkoa. Silloin ei saa mennä järven rantaan pesuille, sillä siitä kävisivät vuodot runsaammiksi, ja lisäksi vielä voisi vedestä tarttua, "hinkautua", kirot, vesihiisi, vesikalma. Jos "pesemisten" aikoina hinkautuu, niin "se ei katoa milloinkaan"; jos vähäksi aikaa katoaakin, niin jo taas pian uudestaan alkaa vaivata. Kalmistosta hinkautuvat kuolleet helposti, kun niiden päällitse kävelee, ja silloin voi kalma tarttua. Mutta jos välttämättä on mentävä kalmismaalle — omaista saattamaan taikka kun muuten mieli tekee —, pitää ottaa palosavea pirtinkiukaan pohjasta ja pistää poveensa. Kalmistossa sitten pitää löyhdyttää vyötä ja vaatteita, niin että savipalanen solahtaa salaa maahan. Siitä eivät vainajat saa selvää, "jotta minkäläini imehnini siintä kulki". Jos kalmismaalta hinkautuu, eivät sitä kaikki tietäjät kykene parantamaan, mutta Vuonnisen Okku Lehtonen, vanha vaimo, osaa siitäkin päästää: noutaa rannasta vettä, lämmittää sen ja panee siihen elohopeaa, ja sillä valaa hinkautuneen, joka seisoo alastomana jossakin astiassa, niin ettei vesi voi valua lattialle. Valaessaan Okko lukee:

"Mäne, kalma, karsinahan, kylmä, kylmähän kylähän, alle kylmän kynnyshirren, alle kauhien katajan, ihosta imehnisraukan, karvoista emokapehen, emon tuoman ruumehesta, vaimon kantaman ihosta, vaivaisesta vartalosta."

Yöllä, kun muut nukkuvat, on vesi vietävä kalmistoon ja sitä sinne kaadettaessa on sanottava:

"Manalaiset moatukkah, kalmalaiset koatukkah!"

Sieltä pois lähdettäessä on hiirtyisellä vyöllä lyötävä jälelleen ja sanottava samalla tavalla kuin vettä kaadettaessa. Tämän jälkeen on otettava kolme askelta, lyötävä vyöllä ja samoin sanottava ja vielä kerran kolmen askeleen päässä tehtävä sama temppu. Vasta sitten on poistuttava taakseen katsomatta.

Jos menee kirkkoon tai tshässöynään "pesemisten" aikana, voi saada hinkautuman jumalankuvista. Kirkon eteiseen saa käydä, mutta kynnyksen yli kirkon puolelle ei ole lupa astua, ei suutelemaan ristiä eikä herranehtoolliselle.

Vielä on "pesemisten" aikana varottava astumasta miesten jalkojen päällitse, kun miehet lattialla loikoilevat; ei saa edes niin lähitse kulkea, että helmat koskettavat miehen vaatteita tai kenkiä; sille sijallekaan, millä miehet makaavat, ei pitäisi silloin istua.

Kylyyn ei saa mennä yht'aikaa toisen naisen kanssa, jolla myös sattuu olemaan "pesemiset". Ne saattavat "vajehtautua", niin että tulee vaiva molemmille. Toiselle ne käyvät runsaammiksi, toiselta taas kokonaan tyrehtyvät. Semmoisen kanssa, jolla ei samalla kertaa ole "pesemisiä", saattaa kyllä kylpeä.

Kun "pesemiset" ensi kerran ilmestyvät, ei niistä pitäisi puhua kenellekään. Ne pysyvät tasaisempina eivätkä niin vaivaa, kun ei kukaan saa niistä tietää. Varsinkin jos vanhemmat ihmiset tietävät, vaivaavat ja juoksevat ne enemmän.

Minkäänlaista sidettä ei ole tapana käyttää "pesemisten" pidättämiseksi. On vain muistettava, ettei niiden aikana saa riisua hameita eikä muita vaatteita alaspäin jalkojen kautta. Se on tehtävä ylöskäsin pään ylitse, jotta "pesemiset" olisivat tasaisemmat.

Joskus sattuu semmoinen onnettomuus, että "pesemiset" jäävät luonnottoman vähäisiksi taikka seisahtuvat tykkänään ilman tiedettyä syytä. Silloin taas Okku osaa olla apuna. Hän käy rannasta vettä noutamassa ja jakaa sen kylyssä kolmeen samamääräiseen osaan. Vaivanalaisen itsensä on se "kahmaloilla" jaettava. Joka osan Okku käyttää hoitoonsa kylyssä, kuukausi aina välillä: ensi osan heti, toisen osan kuukauden kuluttua, kolmannen taas seuraavan kuukauden päästä. Kylvyn jälkeen hän valaa potilaansa taikavedellään ja sanoo:

"Veri ta vesi on veljekset, vesi verta tuopi. Min lienöö vereni vierryt, kyllä vesi tietää. Veri ta vesi on veljekset."

Mutta joskus "pesemiset" tulevat liian runsaiksi ja uuvuttaviksi. Silloin ne ovat vaihtuneet jonkun toisen "pesemisten" kanssa, muuten ne eivät niin vuotaisi. Silloinkin on Okku apuna. Noudetaan taas rannasta vettä ja kahmaloitetaan se kolmeen astiaan, yhtä paljon kuhunkin. Ensi osa heitetään löylyksi kiukaalle, jossa löylyssä kylvetään, toisella osalla pestään kylyn lauteilla ja kolmannella osalla valetaan, ja se viedään tämän jälkeen läävään lammaskarsinaan. Näin menetellen on "pesemiset" "jaettu" takaisin, niin että liiat ovat joutuneet pois, menneet sinne, mistä lienevät tulleetkin. Liiat "pesemiset" voidaan jakaa myös siten, että pestään paidanalukset ja viedään pesuvesi raja-aidan yhdeksään varaseipään reikään, seiväs otetaan pois ja painetaan jälleen paikoilleen. Jos ei tästä tule apua, viedään toisella kerralla kolmen yhdeksän varaseipään reikään.

2. SUKUPUOLIEN VÄLISET SUHTEET.

Kaikki tyttäret eivät ole "tykättäviä"; "toinen on karjaviero, toinen kansantyttö". Poikien katse, suosio ja lempi eivät kohdistu heihin, mikä siihen sitten lieneekin syynä. Joskus koettavat tytöt pelastautua tämmöisestä huomaamattomuuden tilasta, koettavat nostaa poikien lempeä ja taivuttaa puoleensa. Tähän taasen tarvitaan tietäjän apua. Lämmitetään kyly puiden kyljissä kasvaneilla puunliioilla eli poikapuilla sekä kesunkannoista veistetyillä kotkauksilla, ja vesi noudetaan hetteestä taikka kuohuvasta koskesta. Kylyssä sitten kosken vesillä kylvetellään ja valellaan. Tällöin luetaan:

"Nousoo tällä neitosella vielä lempi liehumah, nousoo auvo astumah, kunnivo kuulumah. Tämä neito mieholah, mieholasta Tuonelah. Kun ei ole tännempänä, niin tuloo tuonnempoa. Tulkah venehellä vettä myöten, eli telikällä tietä myöten, suksella mäkie myöten. Kuuluu suolta ruosan roimet, rannasta rejen ratshina, tuloo sulhaset suvesta, kosjoväki koillisesta. Vielä tästä neitosesta juopi suku suuret sarkat, heimokunta hempiet pikarit, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitshe mielen."

Taikka taas jonkin suuren juhlapäivän, proasniekan, huomenessa, kun pirtti on lämmennyt, hosutaan tyttöä selkäpuoliin tulisella kiuashavulla, jolla on juuri uunia luudittu, ja sanotaan:

"Tuloo meijän neitosella lempi liehumah, kunnivo kuulumah, auvo astumah. Niin kirkkahasti kuin tulihiilet kiukoast paistaa, niin kirkkahasti lempi liehukkah tämän tytön peräh! Silmät vihmuu viijeltä, kupu kuhkaa kuuvelta, säkähinä seän palaa, vatsa tuiskuu tulena, tämän peipposen peräh, tämän sotkan suojuksih."

Monia muitakin keinoja on tietäjillä tyttärille, vanhoilta viisailta opittuja. Niinpä juhlapäivän huomenessa aikaisin, kun ei ole vielä kukaan noussut tilaltaan — mitä "kalliimpi" juhla, sen tehoisampi —, sukivat tytöt päänsä avatun reppänän alla ja irtautuneet hiuksensa polttavat kiukaan edessä liedellä, "hinkalolla", joten aamun ensimäisenä savuna hiusten kärty nousee taivaalle ja hajautuu juhlaisaan ilmaan. Siitä alkavat sulhaset talossa käydä. Taikka menevät tyttaret juhla-aamuna tanhuaan ja sukivat tukkansa hevosen — mieluimmin oriin — seimiloukossa, niin että hiukset kirpoavat ja tarttuvat hevosen harjaan. Kun ne ajettaessa siinä hulmuavat, niin tytönkin maine nousee ja vetää luokseen poikia. Taikka kiipeävät neitoset kirkonkellojen äärelle ja laskevat hiuksiansa kellon kielen kantaan, että kello kuuluttaisi hiuksien omistajan mainetta poikain korviin. Voivatpa tytöt myös mennä saunaan kylvettämään itseään sillä vastalla, jolla on kylvetetty ensimäisen poikalapsensa saanutta vaimoa.

Mutta jos neidot taasen ovat mieltyneet johonkuhun poikaan, jonka haluaisivat suostuttaa itseensä, on heillä siihenkin keinonsa. He pesevät kaikessa salaisuudessa hikeytyneen otsa-huivinsa ja keittävät sen pesuveden teeksi ja kutsuvat mielimänsä nuoren miehen maistelemaan heidän makeita "kunkka-vetysiänsä". Mutta moni "priha" osaa olla varuillaan. Ennenkuin hän juo tarjottuja vesiä, ottaa hän kolme kertaa vasemmalla sakarisormellaan teetä suuhunsa ja sylkäisee samassa maahan, tallaa vasemmalla kantapäällään ja sanoo:

"Ruhka moah luuvah, ruoka suuh syyväh."

Silloin on taika menettänyt mahtinsa.

Mutta jos jokin keino on pettänyt, on neidoilla toinen varalla. He hankkivat jollakin tavalla pojan nenäliinan ja pesevät sen oman nenäliinansa kanssa samassa vedessä, niin että hiet menevät sekaisin. Sitten he valavat vettä kolmen oven sakaran reiästä läpi — ovet otetaan saranoiltaan — astiasta toiseen, viimeisellä kerralla maahan. Kun näin hiet ovat sekautuneet, menevät asiatkin sekaisin, pojan mielikin sekautuu, niin että se alkaa palaa tyttöön. Taitava neito voi tehdä toisenkin yhtä tehoisan taian. Kun mielitty poika joskus sattuu yöpymään taloon, levittää hän "pesemisien" värittämän paitansa vuoteen pohjalle makauksien alle. Se nostaa pojan lemmen häneen.

Pojatkin puolestaan joskus koettavat suostuttaa tyttösen lempeä. Niinpä, jos onnistuu, he vetäisevät salaa tytön palmikon, kassan, kolmesti kouransa läpi, ja silloin syttyy tytön lempi poikaan.

Mutta lempeä saatetaan myös sortaa, niin tyttöjen kuin poikien. Jos tytöiltä saadaan salaa leikatuksi palanen otsa-huivia tai palmikkoa taikka vain muutamia hiuksia, ja ne heitetään jonnekin ihmisten istumasijoille taikka jalkoihin lattialle, niin ei siitä tytöstä enää pidetä, hän kun on joutunut jaloin poljettavaksi ja istuimien paineltavaksi. Varsinkin rukkaset, "aparat", saanut sulhaskansa on hyvin halukas turhaan kosimansa tytön lempeä sortamaan, jottei tälle enää toisiakaan kosijoita tulisi. Siksi pitääkin neitojen olla varuillaan, kun sulhaskansa lähtee talosta pois. Kosittava tyttö menee eteisen ylisille, "potvalkkaan", pirtin oven yläpuolelle, niin että lähtijät joutuvat astumaan hänen alitseen. Heti kun kosijain joukko on mennyt, tulee tyttö pois, sipaisee kiireesti joutsenen siivellä pirtin lattian vastahakaan, ovesta perään päin, lennättää ruhkat sulhasjoukon jälkeen ja sanoo:

"Vie vintiet mukahas! Toiset tulkah niinkuin tukka tuulessa elikkä rikka ilmassa!"

Siitä toiset sulhaset tulevat oikein joutsenina kiireesti lentäen. Vieläpä varmuudeksi pannaan vaskikattilaan vettä tulelle ja sillä vedellä valetaan tytär, ennenkuin sulhaskansa ehtii kotiinsa. Silloin ei tytön lempeä ole saatu sorretuksi.

Siveellisessä suhteessa ei Karjalan tyttäristä juuri saata sanoa pahaa. Heidät on kasvatettu näkemään "huikieta" kaikenlaisissa pienissäkin asioissa. Niinpä he eivät saa esiintyä "tukkasillaan", ilman otsahuivia, miesten nähden, niinkuin "vetehisen akka, joka ei miehiäkään häpeä". Veljienkään nähden, jos he ovat aikuisia, ei tyttö saa tukkaansa sukia, eikä äiti aikuisien poikiensa läsnäollessa. — Poikia eivät tytöt saa tervehtiä, jos tahtovat pitää hyvän nimen eivätkä juuri vastatakaan pojan tervehdykseen, kädenannosta puhumattakaan, tulee vain katsoa alas. Pitkiin pakinoihin eivät naiset ulkosalla eivätkä pirtissäkään saa puuttua vierasten miesten kanssa, enempää kuin myöskään katsoa kovin miestä silmiin. Jos oma mies sen näkee, niin voisi vaikka mitä ajatella ja moittia: "mitä sie katselet silmiin?" Ja vieraalle "pakauttelijalle" saattaa mies tulistua: "mitä huolta sinulla on minun naiseeni? Kysy mieheltä eläkä miehen naiselta, tarvitsitpa mitä tahansa!" Tytärtä taikka vaimoa, joka kovin rohkeasti katsoo miestä silmiin ja puhuttelee ja vastaa tervehdykseen, jopa kättäkin käpsäyttää, pidetään hiukan pilalle menneenä ja miehien mielijänä. Eikä ole soveliasta, että tytöt kävelevät poikien kanssa rinnan, ei kisoistakaan joukolla tultaessa. Ken tytöistä alkaa enemmän seurustella poikien kera, "se ei ole enää tyttö". Hän menettää maineensa, sillä "yksi on kunnia tytöllä, se kun katoo, ei toista tule."

Jos joku sanoo naimisissa olevaa naista "huoraksi", niin siitä ei juuri sovi suuttua, "tshikastua", mutta jos ken uskaltaa sanoa "portoksi", niin siitä jo saa "tshikastua", voipa saattaa sanojan vastaamaan soimauksesta. Sillä "huorat on hyvätkin vaimot, vain ei portot puoletkana". Mutta jos haukkuu tyttöjä huoriksi, joutuu heti syyhyn. Ei myöskään lapsia saa sanoa "äpärehiksi", jos ne ovat vihityn miehen kera saatuja, mutta niitä, jotka on saatu "tuulelta", voi kyllä äpäriksikin sanoa.

Entiseen aikaan on ollut tapana — vanhat ovat niin haastaneet —, että häitä vietettäessä on puhemies-tietäjä, "patvaska", saanut maata ensi yön morsiamen kera. Vieläkin joskus ilvehditään: "Kyllä kai sitä patvaskaksi menisi, kun olisi vanha tapa", sekä: "tuopa tyttö on hekumallinen (kaunis), sille mielellään patvaskaksi läksisi, kun olisi vanha tapa".

Tshenanniemessä oli ennen ollut omituinen eläjä, joka käveli naishenkilön vaatteissa. Heinäladossa yhdessä lepoaikoja loikoiltaessa oli nainen alkanut ahdistella toisia naisia. Olipa viimein otettu ja katsastettu ja huomattu, että ahdistaja oli kaksineuvoinen.

3. SIKIÄMINEN.

Vaimoa, joka ei saa lapsia, ei pidetä oikein arvossa; sanotaan sen olevan hevosen sukua, kellä ei ole hedelmää. Luullaan, että hänellä on "vasakotta kuivunut", joten on täytynyt jäädä martaaksi. [Marras on esim, semmoinen kala, jolla ei ole määhnää eikä maitia Samoin myös lehmä ja lammas, jotka eivät koskaan saa sikiöitä.] Mutta taas toiselta puolelta katsotaan Jumalan antaneen hyvän osan vaimolle, jolla ei ole paljon lapsia, hän kun saa olla väliin martonakin.

Jos lapseton pariskunta haluaa saada perillisiä, pitää panna pirtinkiuas lämpiämään. Tänne kiukaalle on pariskunnan mentävä makaamaan ja lapsisarjaa saamaan.

Joillakuilla vaimoilla on tapana tehdä kaksosia. Tämmöinen "sukujuoni" menee äidistä tyttäreen aina kolmanteen polveen asti. Pojat hiukan pelkäävät naida semmoisesta suvusta, epäilevät: "kenpä häntä ottaa hanhenpoikuetta munimaan… munii kuin hanhi… poikii myötäänsä". Luullaan myös kaksosten syntymisen aiheutuvan siitä, että on sattunut syömään viljaa semmoisista tähkistä, jotka ovat kasvaneet kaksittain samassa korressa. [Kaksihaaraisia tähkiä poimitaan ja syötetään lampaille, jotta ne karitsoisivat kaksosia.] Joku pahansuopa on voinut ilkeyksissään syöttää.

Lapsivaimo-tietäjät, poapot, voivat kyllä saada aikaan sen, että vaimon lapsisarja vaihtuu. Kun äiti on saanut ensimmäisen lapsensa, esim. tytön, ja sitten haluttaisiin saada toiseksi poika, kääritään vastasyntynyt semmoisenaan isän likaiseen paitaan synnyntäsijalla ja sanotaan:

"Anna, Jumala, poikuo ison sijalla, lasta vanhemman jälillä!"

Istumet kääritään valkeaan vaatteeseen ja haudataan lammaskarsinaan selälleen, napapuoli alaskäsin. Ja ensimäistä keittoa, jota äidille laitetaan, hämmennetään verkonkävyllä, ja annetaan sitten saman kävyn kärjellä äidin suuhun kolmesti ja lapselle samoin. Mutta jos tyttöä halutaan pojan synnyttyä mikä on harvinaista, sillä pojat ovat aina mieluisampia, kääritään lapsi äidin paitaan ja pyydetään "tyttöä emon sijalla"; istumet haudataan kohdalleen ja keittoa sekoitellaan värttinällä.

[Kun lehmä saa härkävasikoita, niin ensimmäistä juomaa hämmennetään läävälapiolla ja sanotaan:

"Lehmät soamah lehmie, emännät tyttärie!"

Sitten pirtissä huhutaan savupiippuun:

"Meillä on kiukoa lehmie!"]

Pahat ihmiset voivat myös kademielin muuttaa vaimon lapsisarjan tuomalla rikkiet makauksien alle, kun vaimo lepää lapsivuoteessa. Niin oli Maksiman nainen Vuonnisessa naapuritalon emännältä rikkonut poikasarjan — emäntä oli unessa nähnyt, että olisi vielä saanut viisi poikaa — ja upottanut järveen nuottakorvakon alle sekä pannut sijaan tyttö-sarjan, joten emäntä sai viisi tyttöä.

Vanhat viisaat poapot kyllä jo veristä näkevät, milloin vaimo kantaa tyttöä, milloin poikalasta. Kenellä on tyttö kannettavana, hänellä aina karkelehtavat veret kasvoilla, vuoroin aina "kavahtaa ta katoo". Mutta poikaa kantava on aina kalpea. Myöskin vatsasta päätellään, sillä tyttöä kantavalla on mara enemmän kylkiä myöten, kun taas pojan laatijalla on "tshoherona", pystympänä. Jos vaimo kantaa kuolijaa, marrasta lasta, joka on jo syntyessään kuollut taikka heti kuolee, voidaan se huomata kasvoista, jotka tällöin ovat aina puhalluksissa ja niin martahan näköiset.

Joskus voivat martaana olevat vaimot lapsettomuudessaan turvautua Tuonelaan menneisiin vanhempiinsa ja muihin vainajiinsa. He pyytelevät joko kalmistossa taikka vain kotona:

"Toattoseni Tuonelasta, moamoseni moaemästä, kaikki suuri sukukunta, helie heimokunta, yheksästä polvesta yheksäh polveh, muistetut ta i muistamattomat, tiijetyt ta i tietämättömät, kaikki milma auttoat ta armastoat, kun miula mieli loatiu lapsie."

Jos vanhemmat, varsinkin

"moamoseni rodiiteli (roditeli = ven. vanhemmat), kallis kantajaiseni"

ovat kuolleet hyvällä sydämellä, niin he kyllä auttavatkin vielä tuolta ilmalta, tuonelasta. Mutta jos vaimo on mennyt naimisiin vastoin vanhempiensa tahtoa, ei pyytämisestä eikä rukouksista ole apua. Vaimon oleminen martaana onkin monesti seurauksena semmoisesta tottelemattomuudesta. [Häissä lakkia morsiamen päähän laitettaessa antoi äiti tyttärelleen lapsilykyn siten, että riitsi oman hiusrihmansa ja sitoi sillä tyttärensä hiukset.]

Sukupuoliyhteydestä miehen kanssa on vaimon ehdottomasti pysyttäydyttävä "pesemisten" aikana, samoin myöskin lapsen saannin jälkeen kuusi viikkoa, jos tahtoo "reähkeä" välttää. Vanha rahvas pitää lisäksi vielä, ja on varsinkin ennen pitänyt, luvattomina öitä keskiviikkoa, perjantaita ja maanantaita eli kirkon jokaviikkoisia paastopäiviä vasten. Samoin vanha rahvas on myös "paastonnut" kaikki kirkolliset paasto- ja pyhäajat, suuret pyhät, Petrun pyhät, Spoassun pyhät ja joulut, rostuot. [Suuri pyhä l. pääsiäispaasto kestää 7 viikkoa, Petrun pyhä 2-6 v., Spoassun pyhä 2 v. ja rostuon pyhä 6 v.]

Vanha kansa on vielä pannut merkille kuun vaikutuksen ihmislapsen sikiämiseen. Kuuttomalla ajalla ei pitäisi siittää lapsia, sillä niistä lapsista, jotka silloin "kohteutuvat", tulee hölmöjä ja lyhytjärkisiä. Eikä kulullakaan kuulla ole hyvä vaikutus, silloin alkuun pannut lapset ovat sairaalloisia ja lyhytikäisiä. Uudenkuun aika on paras aika, uudenkuun lapset ovat terveitä ja pitkäikäisiä, viisaita ja hyväpäisiä.

4. RASKAUDEN AIKA.

Raskauden aika on "sukua myöten": poikaa pitää kantaa hiukan kauemmin kuin tyttölasta. "Pesemisistä" ei oikein tarkoin saata laskea synnytyshetkeä, sillä ne voivat monesti käydä "kohunkin peällitshi".

Raskaana, paksuna eli vatshan keralla["vatshan kerallini naini" sanotaan monesti raskaasta vaimosta] ollessaan on vaimon kaikin tavoin huolehdittava elämästään ja toimistaan, jottei hänelle eikä varsinkaan pienokaiselle sattuisi mitään vaaraa ja vahinkoa. On ehdottomasti vältettävä kaikkia semmoisia vaikeita töitä, joista suorastaan olisi pienelle ruumiillista vahinkoa. Niinpä ei saa kangasta kutoa, koska pitäisi istua ahtaissa kangaspuissa, ei myöskään tunkeutua ahtaaseen kiukaaseen uunia saveamaan eikä liioin lampaita keritä, lampaat kun saattaisivat ketturoidessaan pahasti satuttaa.

Lisäksi ovat varsin monet seikat kiellettyjä, koska niistä saattaa olla vahingolliset seuraukset. Niinpä ei saa siekloa (seulaa) käyttää, koska lapsi tulisi siitä kipeäsilmäiseksi. Ei saa leikata hiuksia, ei itseltä eikä toiselta, silloin lyhentäisi lapsensa ikää. Ei saa sitoa vastaa, ei uunihavua, ei lattialuutaakaan, sillä siitä olisi seurauksena vaikeat synnytykset. Ei saa istua kynnyksellä, siitä tulisi lapsi kateeksi ja pahaveriseksi, ei myöskään tulipuulla (palavalla puunrungolla), koska lapsi tulisi mustapäiseksi. Ei saa astua aisojen ylitse, kun reki on pihalla aisat maassa — lapsi tulisi siitä väärä-sääriseksi. Kylyssä käydessään ei vaimo saa kylpeä maassa. vaan lauteilla, jottei synnytys tulisi olemaan vaikea. Kylystä tultua ei saa kasvojaan kuivata minkäänlaisiin pyyhkeisiin, silloin saa verevämmän lapsen. Ei seulan eikä kankaiden alitse saa kontata, muuten lapsi jää pienikasvuiseksi. Vaimon on myös varottava silmiään. Ei saa kynnyksen yli katsoa huoneeseen, jossa on raskaana olevia naisia, muuten synnytykset tulisivat olemaan vaikeat. Ei saa katsoa jäniksen turpaa, koska lapsesta tulisi pahannäköinen. Sama seuraus on, jos katsoo peiliin. Jos katsoo eläimien teurastusta taikka tulipaloa, tulee lapsesta "tainnehtelija", kaatuvatautinen. Niin käy myös, jos katsoo kuolevan hengenlähtöä taikka on vain samassa huoneessakin, samoin vielä, jos katsoo hautaan vainajaa sinne laskettaessa. Eikä ole hyvä ensinkään mennä hautausmaalle, voi tarttua lapseen kalma. Vielä on vaimon varottava, ettei mene metsään, missä saattaisi kontion kohdata. Kontio hyökkäisi ja tappaisi heti, varsinkin jos vaimolla on poikalapsi kannettavana. Sillä karhu kyllä tietää, kuka kantaa poikalasta, sen vastaista vihamiestä.

"Vatsan kerallisen" vaimon pitää myös muistaa, ettei saa riidellä eikä kiroilla, muuten tulee lapsesta pahantapainen ja kiroilija. Laulamista ja pajattamista on myös vältettävä, siitä kun saa itkijän lapsen. Ja pitää aina koettaa olla puhtaissa vaatteissa, jotta lapsikin tulisi puhdasluontoinen.

Ruokiinsa ja syötäviinsä sekä syömistapoihinsa nähden on raskaalla vaimolla paljon vaarinotettavaa. Jos hän syö kalanpäitä, tulevat lapset isopäisiä, jos paistettuja perunoita, tulee lapsesta pahannäköinen. Jos taas syö lautaselta, tulee lapsesta suurisuinen, jos keittäessään maistelee kattilasta keittoa, tulee lapsesta varas, taikka jos kattilasta suolaa maistelee, tulee lapsesta kärkäs. Ei liioin saa syödä mitään "sisälöstäh", povestaan, eikä muuten salaisesti mitään suuhunsa pistellä, siitä alkaa lasta "vihoamah". Hääpöytään ei "vatsan kerallinen" saa ensinkään istua, koska se on varotettu pöytä, siitä voivat helposti pahat tarttua.

Maatessaan ei vaimo saa nukkua selällään, koska silloin voisi paholainen vaihtaa lapsen vatsasta. Eikä pidä koskaan nukkua yksin, sillä paha helposti "pristaaniu" [tarttuu], pääsee lähemmäksi ja vaihtaa lapsen. Miehensä kanssa kun makaa, pitää miehen käden olla vaimon vyötäröllä tai kaulalla taikka säärivarren vaimon jaloilla, jottei paha pääse pillojaan tekemään.

Kun vaimo tuntee lapsen ensimmäisen elämänilmauksen, pitää hänen heti katsoa miestään silmiin. Siitä tulee lapsi isänsä näköiseksi ja vaimo saa enemmän poikalapsia kuin tyttöjä.

Mitä vaimo kannanta-aikanansa tekee taikka vain aikoo tehdä, se tulee lapselle tavaksi. — Ne pahat, jotka lapsi äidin kannanta-aikana saa, eivät korjaudu millään keinoin eikä taioin.

Ensimmäistä lasta kantaessaan vaimo varsin kovasti "häpieu". Hän ei tahdo kehdata näyttää silmiänsä kellekään tutulle, moni ujostelee omaa miestäänkin, varsinkin kun kuorma alkaa tulla kovin näkyväksi. Kun vaimo alkaa "häpiellä", niin siitä jo huomataankin, että "ei ole oikein tolkussa tuo imehnini, kun niin häpielöö". Mutta se on aivan "ilkie imehnini ta ymmärtämätön", ken ei osaa hävetä, vaan silloin vielä miehensäkin mukana lähtee jonnekin, "kävelöö Piiterih (Pietari) näyttelömäh… ei häpietäh tunne." Kun sitten lapsi syntyy, niin ei sitä "kehata näyttöä ni millänä". "Huikie" on antaa sitä isän "yskäh", syliin, taikka siitä ottaa.

Jos vaimo raskaana ollessaan "pelästyy" ankarasti, mitä sitten säikähtäneekin, voi sikiö murentautua eli syntyä niin aikaisin, "ettei ole vielä kovossa". Taikka voi vaimo silloin saada "kesenaikusen". kesken syntyneen, kuolleen lapsen.

5. SYNNYTYS.

Poapona, lapsen synnyttäjän hoitajana, on tavallisesti joku vanhahko naishenkilö, useastikin leskiakka, joka on niihin toimiin tottunut ja tietää, mitä milloinkin pitää tehdä, osaa kylyssä käytellä, kylvetellä, valella, tehdä tarpeelliset varaus-temput ja loitsut lukea. Joskus vain hätätilassa ottavat vaimot nuoren naisen, jonkun hyvän tuttavansa poapoksi, mutta silloin pitää olla synnyttäjän äiti tai anoppi poapoa opastamassa hänen toimiessaan. Mikään pahantapainen taikka pahasanainen ihminen ei poapo saa olla, sillä

"Puoli lasta poapohos, toini ristimoamohos."

Poapoksi pyydetty ei saa kieltäytyä, sillä se on niin arvokas, "kallis" toimi. Jopa pitäisi mennä niin kiireesti, että "puoli jalkoa kengässä, toinen kengättä."

Synnyttäminen toimitetaan tavallisesti läävässä ja useinkin lammaskarsinassa, joka on "aivan niinkuin sitä varten". Siellä on lämmin talvellakin, ja sinne saavat synnytysliat jäädä. Synnyttävät eräät kyllä nykyään pirtissäkin ja gornitsassa. Mutta monesti tapahtuu kesäiseen aikaan synnyttäminen myös metsässä, joko lehden riivinnässä taikka heinäniityllä oltaessa, usein myös järvellä kalalla oltaessa taikka kalasaunalla, jopa joskus talvellakin kalanpyynnissä järven selällä jääverkkoja kokemassa. Useasti ovat lapsensaajat yksinään synnytyshetkellään, ja pitäisikin silloin olla yksinään. Lapsi pitäisi saada niin huomaamatta, "salakkah", ettei kukaan, varsinkaan miehet, siitä tietäisi, ennenkuin se on syntynyt. Sen helpommaksi käy silloin lapsensaanti. Siksi pistäytyvätkin vaimot kaikessa hiljaisuudessa lammaskarsinaan ja palaavat sieltä pienen itkevän tulokkaan kanssa. Mutta jos on vaikeat lapsensaannot, silloin täytyy ilmoittaa asia muille, jotta tiedetään olla apuna. Synnyttäessään on vaimo maassa polvillaan ja nojaa ryntäillään johonkin käsien alle asetettuun korokkeeseen.

Synnyttäessä on avattava kaikki napit vaatteissa sekä umpisolmut, ja palmikot on riitsittävä hajalleen. Sillä umpitukkaisena ja vaatteet napitettuina on synnytys vaikeampi, ja se voi aiheuttaa, että lapsestakin tulee huonopuheinen eikä se rupea niin ruttoon pakajamaan. Mutta vyölle on paljaalle iholle kiinnitetty miehen tuppivyö (ei tuppea) miehen tietämättä, vieläpä vanhaa nuotanpoven latvaa. Jo jonkin aikaa ennen synnytystä on vaimo niitä salaa kantanut sekä pitänyt, niinikään salaa, vasempaa hiuspalmikkoaan hajallaan lakin alla ohimollaan. Siitä ei kukaan tiedä eikä osaa vahingoittaa synnyttäjää eikä syntyvää.

Mutta kun synnyttäminen on vaikea ja käy kovin pitkälliseksi, ovat poapot ja muut apuna, ja silloin käytetään monen monituisia keinoja sekä tapoja, loitsuja ja taikoja.

Niinpä otetaan leipätaikinasta palanen kolmesta kohden, niistä leivotaan kaksi rieskaa, jotka uunin jouduttua hiilille uunin suussa paistetaan; niitä sanotaan rehennysrieskoiksi. Ne kierretään vajojen, rappusten kolmannen askelman ympäri kolmesti, kaksi kertaa myötäpäivään, yksi kerta vastapäivään. Kun sitten rieskat syötetään lapsensaajalle, on synnyttäminen helpompi. Mutta jos tämä keino ei auta, noudetaan rannasta vettä synnyttäjän miehen vasemman jalan kengällä. Vesi lämmitetään ja valetaan läpi kolmesta oven sakaran reiästä, sitä annetaan vaimolle kolme ryyppyä ja häntä valellaan sitten samalla vedellä. Tämä temppu on vielä tehoisampi, jos valettaessa on asetettu vaimon pään yläpuolelle tammahevosen länget vastahakaan, patjapuolet ylöskäsin, rinnus avattuna. Ellei tästäkään ole apua, käydään riihen perästä kolmas laihopartinen sekä periseinän raosta kolme jyvää. Sitten haetaan rannasta vettä, veistetään riihenparresta kolme lastua, yksi paikastaan, ja ne pannaan veteen, joka kiehautetaan samasta parresta pilkotuilla puilla. Sen jälkeen lasketaan vielä vesi kolme kertaa pirtin savutorven lävitse; joku kiipeää katolle kaatamaan, toinen pitää astiaa alla. Riihen seinästä otetut jyvät annetaan lapsivaimolle suuhun, sitten hänen on juotava päälle kolme kulausta tätä vettä, jolla vielä lopuksi valellaan vaimoa ja loitsitaan:

"Ken lienöö katehin katshon, silmin kieroin keksin? Kenen ollet mielin smietinnöissä, ajatuksin arveluissa, kielet, mielet kotih, ajatukset alla vyön! Onnakko silma on sijottu sijarikoilla — pantu naisen palmikoilla? Vain kun peäsnen peästämäh. selkien selittämäh, kyllä peäset päästämättä, selkiet selittämättä, keriet kerittäjittä. Ken lienöö siton, se selittäköh! Oi ukko, ylijumala, voari vanha taivahaini, taivahallini jumala, tuo miekka mieluhini käteheni oikiehe, jolla liiat leikkoalen, kaikki pahat pois panen. Ukko pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, tuo'os kultani kurikka käteheni oikiehe, revi reikä reppänäksi niinkuin ilman ikkunaksi, käyvä suuren, käyvä pienen, kulkie vähäväkisen. Ota luukku luhtin suilta, takasalpa pois porota, peästä mailla matkamiestä, pikkusormista pihalla! Neitsyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, koprin helmas kokuo, käsin keäri voatteheis, riehto aituja revitä, viieltä vitshasväliltä. Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutshuttaessa! Ei tänne kutshuta syyttä, ei tahota tarpehetta, kun asjoih avullisih, töihe tarpehellisih. Tuo viikate Virosta käteheni oikiehe, millä neien sivuja sivellä, käyvä suuren, käyvä pienen, kulkie vähäväkisen. Pois poikani povesta, lapsi vaimon lantehesta niin kiukoin kirvokkah, kuin vesi kiukoasta kirpuou, eli vesi korvosta koatuu. Neitshyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, tuo sie kiiskiltä kinuo, matikalta nuljuksie, kontin kielellä lipuo tämän pulman purkajaksi, rietteien revittäjäksi, kivun kiinniottajaksi, ylitse katehen mielen, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitshe mielen. Jumala peästä kahta huonuo erilläh, kuun tieten, päivän tieten, imehnisten tietämättä!"

Synnytyksen pitkästyessä valmistetaan väkivesiä monella muullakin tavalla. Lasketaan vettä käärmeen ketun lävitse, pissalin[pyssy] lävitse, umpipuun lävitse, loukkoskammin lävitse, kolmen skeäkän[ovenvedin] lävitse, pöydän jaloista, rukin rullanrauvoista [rukin nukkahaarukka] ja kylyn kiukaasta. Kylyn kiukaan läpi valeltaessa asetetaan kiukaalle kivien väliin kaivettuun reikään vasta tyvelleen, side irroitettuna, ja siitä vastan lävitse vesi kolmesti vuodatetaan. Kaikkia näitä vesiä käytetään, kuten riihenparsivettäkin: juotetaan ja valetaan loitsujen kera.

Kun vaimo riisuutuu valettavaksi, ei hän saa ottaa vaatteitaan ylöskäsin pään ylitse, vaan alaspäin jalkojen kautta. Sitten on synnyttäminen helpompi.

Mutta kun ei apua tahdo tulla, voidellaan vaimon peräosia mer'ajulla. Taikka voi joku hyökätä äkkiä sisään "kiivahalla luonnolla" ja "pelästyttää" lapsensaajan sanoa paukauttaen jonkin kamalan tapauksen, jonkin oman keksimänsä valheen. Kun synnyttäjä siitä pelästyy, tapahtuu asian kehitys nopeammin. [Nykyään isä toisinaan perillisensä tuloa odotellessa panee samovaarin kiehumaan ja keitonkin tulelle ja kehoittelee tulijaa: "Ku lienet miehenpuoli, ni kiirehi yksillä ruoilla ta tshäijyillä!"]

Kun lapsi on syntynyt ja otetaan ylös, sanotaan:

"Elä kuren iät, karen iät, harmoan havukan iät! Kasva pinon pituoks, hoasjan korkevuoks! Poikie ison sijalla, lasta vanhemman jälillä!"

Tämän jälkeen kääritään lapsi isän likaiseen paitaan, jotta hänestä tulisi hyväntapainen ja isän luontoinen. Varoiksi pahaa vastaan pannaan kääröön keritshimet sekä pyhän Pohorotshan kuva [Neitsyt Marian kuva]. Sitten lasta suulassutetaan[lapsen suuta painetaan kantapäähän] äidin vasempaan kantapäähän kolme kertaa, jotta lapsesta tulisi äidilleen kuuliainen. Ja vielä kierretään pienoista äidin jalan ympäri kolme kertaa, jotta se seuraisi äitiänsä. Tämän jälkeen pannaan käärö äidin viereen ja kierretään sekä äiti että lapsi tuleen sytytetyllä lapintorvella[kolme selkäpärettä asetettu torvelle], kirveellä (tai viikatteella) ja Pohorotshan kuvalla, jotka kaikki ovat samalla kertaa samassa kädessä. Kolme kertaa tavallisin menoin kierretään ja sanellaan:

"Aian rautaisen rakennan, teräksiset panen seipähät varomah, varjelomah vassen kohti vassuksie, kohti kaikkie kovie. Neitsyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, sie olet vanhin vaimoloista, ennustaja ensimäini, varo kaikki vahinkoista, varo ta i varjele! Tule huonon hoitajaksi, viallisen voitajaksi!"

Pyhänkuva ja kirves (tai viikate) pannaan äidin pääpohjiin pieluksiin, jotta ei paholainen voisi tehdä tuhojaan. Äiti kun on silloin "hel'l'immyölläh".

Vielä pitää äidin itsensäkin varata lastaan silmäyksiä vastaan. Kolme kertaa hivelee hän oikealla kädellään lapsen kasvoja ylös käsin. Sitten tiristää äiti rintamaitoa pienille kasvoille. Siitä lapsi kasvaa kauniiksi ja kaikille mieluisaksi. Samalla on maidolla peseminen varauksena pahoilta silmiltä. Ei synnyntäsijalla eikä kohta jälkeenkään saa pienoista näyttää muille kuin hyville tutuille. Pahaverisille ja pahantapaisille ei ensinkään uskalleta näyttää, sillä kun synnyntäsijalla silmätään, niin siitä ei ole päästäjää. Monet uskovat vielä, että lapsesta tulee sen vieraan ihmisen luontoinen, joka on lapsen ensimmäiseksi nähnyt.

Synnytyksen tapahtuessa puhutaan vain hiljaa "tshuhuttamaila", jotta lapsesta tulisi vakavaluontoinen ja hyvänlaatuinen. Jos synnyttäminen tapahtuu pirtissä, ei siinä saa silloin tehdä mitään semmoista työtä kuin kerimistä, kehräämistä, tikuttamista, vitsanvääntöä. Ne vaikeuttaisivat asiaa. Mutta semmoisia, jotka helpottavat, saa tehdä, esim. purkaa ja riitsiä saa kyllä ja repiä vanhaa vaatetta sekä lappaa lankaa rullalta. Vieläpä saa puuta särkeä, katkoa, polveaan vasten rutjoa, niin että sälöt lentelevät.

Napanuorasta ja sen asennosta tutkitaan lapsen kohtaloa. Kenellä on syntyessä napanuora ympäri kaulan, se viedään sotapalvelukseen ja sotaan. Jos se lisäksi on niin tiukalla, että jää sija kaulaan, niin lapsi kuolee sotaan. Sotapalvelukseen viedään sekin, jolla napanuora on sujahtanut jalan taikka käden ympäri. Mutta jos napanuora on ikäänkuin surman silmukalla [surman silmukka: nuoranmutka kääntynyt hirttosilmukalle], niin joutuu lapsi aikoinaan vankeuteen. Myös vastaiset lapsensaannit nähdään ensimmäisen lapsen napanuorasta: vaimolle syntyy vielä yhtä monta lasta kuin on "solmua" napanuorassa, siinä kun on niinkuin oljessa solmuja. — Kun vaimo on saanut kaksoset ja on kahdet istuimet, tiedetään, että hän saa vielä toiset kaksoset, mutta jos on vain yhdet istuimet, ei hänen enää tarvitse odottaa toista kaksosparia. Istuimet kuopataan lammaskarsinaan, jottei niitä kukaan saa käsiinsä, niillä kun pahansuopa voisi ilkeyttä tehdä, muuttaa lapsisarjan taikka muuten rikkoa.

Jos lapsi syntyy takaperin, niin siinä on paha puul'l'i, silloin on jotakin "liikoa tarttunut", kirot tai muut pahan rahvaan rikkiet. — Jos lapsella, varsinkin pojalla, on heti synnyttyä kova ääni, oikein "urohoini eäni", tulee hänestä väkevä ja "lujaluontoni".

Mies ei saa olla synnytystilaisuudessa läsnä, ellei se ole aivan välttämätöntä. Synnytys on vaikeampi silloin, kun mies, umpitukka, on saapuvilla. Siksi ei miehelle synnytyshetken tullessa asiaa ilmoitetakaan.

Kun pienoinen on saatu kääröihinsä, niin häntä toisinaan vielä tervehytetään maalla, jotta maanhaltiakin olisi hänelle aina suosiollinen:

"Terveh moa, terveh manner, terveh piha, terveh pelto, terveh tervehyttäjällä, tälläkin tulokkahalla! Akka manteren alani, poika pellon pohjimmaini, suo maillas matelijii, soillas sotelijii, pihoillas pikkusii, tämän kunnahan kukulla, tämän harjun hartehilla, tämän lanton päälaella, läkseh isännäksi, elinajakseh emännäksi!"

6. LAPSIVUODE.

Roshentsha-sijalla makaa lapsivaimo varojaan ja terveyttään myöten, toiset enemmän, toiset vähemmän aikaa. Synnyttämisen tapahduttua on kyly heti pantu lämpiämään ja roshentsha[ven. rozhenitsa = lapsen synnyttäjä], lapsi-vaimo, muuttaa pienoisineen sinne. Poapo on häntä saattamassa, ja vaimolla on senpäiväinen kokonainen leipä oikeassa kainalossa. Kylyn kynnyksillä haukkauttaa poapo, seisoen saunan sisäpuolella, leipää kolme kertaa lapsivaimolla, joka seisoo kynnyksen ulkopuolella. Vaimon haukatessa sanoo poapo "löylyö vassaten":

"Löylyni, Jumalan luoma, hiki vanhan Väinämöisen, sala nuoren Joukahaisen, elä, löyly, luokseni tule, lämpöni lähellä käy! Mie olen, raukka, roajanaini, vierona, vianalani. Mäne simoina sisällä, mennä vatshah vajuo, kipehillä voitehiksi, vammoilla valinvesiksi, pahoilla parentimiksi."

Kylyyn tehdään äidille makuutila lattialle taikka lautshalle, sitten yöksi lauteille, jos kyly alkaa jäähtyä. Olkia ja muita vaatteita, mikäli niitä on, pannaan vuoteeksi, joskus vielä alle miehen paita tai alushousut, jotta vasta sikeytyisi etupäässä poikalapsia. Lapsen sija laitetaan vakkaan äidin "reunaan" taikka, jos kyly ei ole oikein lämmin, lautsalle. Tilalle pääpohjiin pistetään keritsimet. Heti kun äiti lapsineen on saatu saunaan, on se "varotettava"; kierretään koko kyly, samoin kuin edellä synnytyssijalla äiti ja lapsi, tulisin lapintorvin, kirvein ja Neitsyt Marian kuvin ja luetaan samat varaussanat. Sen jälkeen asetetaan kirves kynnyksen eteen, kylyn "seämeh", terä ulospäin, ja sanotaan:

"Hospodi plahoslovi, Spoassu ta pyhä Pohorotsha, olkah yöllä ympärillä, päivällä peän peällä, varomah, varjelomah, vassen kohti vassuksie, kohti kaikkie kovie."

Kylyssä heti äiti lapsineen kylvetetään, ennenkuin pannaan makaamaan. Kylpyvettä ottaa poapo ensin kolmasti kädellään äidin päähän ja sanoo:

"Vesi puhas, Jumalan luoma pesömäh, puhastamah!"

Sitten poapo ropsaa kolmesti veteen kastetulla vastalla vaimoa sivuille ja sanoo:

"Löylyni, Jumalan luoma, hiki vanhan Väinämöisen j.n.e."

minkä jälkeen jatkaa:

"Puun löyly, kivosen lämmin monesi' on hyvästä tehty, usiasta siunoailtu, havupuista hakkoailtu, puhki lautojen lioista, puhki lattian lioista, puhki kiukuon kivistä, puhki saunan sammalista. Yks on loukko ikkunassa, toini reikä reppänässä, kolmas olkohot ovessa. Mäne tuulen tuuviteltavaks, vilun ilman vietäväks, ahavan ajeltavaks!"

Sen jälkeen kylvetetään lapsi samalla tavalla.

Jos hoidettavat ovat tavallisessa kunnossa ja nukkuvat rauhallisesti, niin voi poapokin yöllä nukahtaa. Mutta yksin ei saa hoidettavia koskaan kylyyn jättää, ei hetkeksikään. Kun ei pienoistakaan ole vielä "rissitty", ja äiti myös on "vian alani", ovat he molemmat "hellimmyölläh", joten paha heihin helposti tarttuu, "pristaaniu". Jos poapon on poistuttava kylystä, on jonkun muun tultava siksi ajaksi sijaan. Kolme vuorokautta on äidistä näin huolehdittava, sillä sen ajan kuluttua käy pappi kylyn ovelta hänelle antamassa malitun, lukemassa siunauksen. Mutta pienokaista on vielä edelleen vartioitava.

Tämän jälkeen muutetaan pirttiin. Sinne tultaessa on kysyttävä olinsijaa talon taatolta ja maamolta, kydyiltä ja nadoiltakin, kaikilta muilta aikuisilta, paitsi lapsen isältä (puhe on miniästä). Poapo, joka kantaa lasta ja astuu edellä, sanoo:

"Meillä on teällä perehen liseä. Sopiuko tänne? Suvaitshooko vanhemmat?" Sitten vie poapo lapsen anopille syliin ja lapsen äiti kumartaa hänelle jalkaan ja sanoo: "Rupie, moamosen, hoitamah ta katsomah niinkuin omoa lastas!" Samoin kumartaa nuori äiti talon taatollekin, jopa kydyille ja nadoillekin.

Pirtissä saa lapsivaimo sijan sängyssä taikka lattialla tshuppupuolessa. [uuniseinän puoli pirttiä] Lapsivasun nostaa anoppi "kivikiukaijen korvasilla" kosinolle[kiukaan kupeessa kaappi, josta rappuset sillan alle karsinaan] taikka, jos pirtti on kylmä, kiukaalle. Talvisaikaan laitetaan äidillekin makuusija kosinolle. Ennen savupirteissä oli tapana asettaa lapsi vakkasineen kiukaan eteen hinkalolle [liedelle] lattianpuoleiseen päähän. Siitä vanha arvoituskin: "Mi on heikko hinkalolla?"

Kuuteen viikkoon ei lapsen eikä äidinkään vaatteita saa ulkona kuivata eikä järvessä huuhtoa. Ilmassa kun kaikki pahat "vintiet ta kirot" kulkevat, niin voivat ne tarttua vaatteisiin ja niistä ihmisiin. Samoin taas järvestä saattaa kaikenlainen paha hinkautua, vesien mukana kulkeneet kirot ja muut. Vaatteet kuivataan joko pirtissä, taikka useimmin kylyssä, jota ensi viikolla lämmitetään joka päivä kahdesti, ja samoin kahdesti maamoa lapsineen käytetään kylyssä [toisella viikolla kerran päivässä]. Mutta äkkilämpimässä, "äkiessä", ei lapsen vaatteita saa kuivata, muuten tulee ajoksia ihoon; ne kuivataan vain vienossa lämpöisessä.

Ihan ensimäiseksi synnytyksen jälkeen annetaan äidille rommia, jonka sekaan pintapäreellä poltetaan sokeria. Sitten kiehautetaan maitoa sekä keitetään rossalaa, kalalientä.

Jos vaimo kuolee lapsivuoteeseen, ei hänelle tsharstvoa eli taivasta näytetä, hän kun on "reähkähini", mutta ei hän kadotukseenkaan joudu. Eikä häntä haudattaessa käytetä kirkossa. Omat itkuvirretkin hänelle valitetaan. Esim:

"Ei annas Spoassusen onnakko autuohie avoeloksie asettelis armahissa syntylöissä, kun alahaisilla sijoilla oloaikasina armas Spoassusen ilmojen peältä alennutteli, kun äijän pikkaraisie aikomaisie armahien ilmojen peällä asetteli ta äijän seäteli.

Ei asninnun niiltä alahaisilta sijasilta aijan yleneksennellä aijan pikkaraisie aikomaisie aijan silmittelömäh.

Niin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani ottamaiseni olkasijaiset, kun oimun alahaisilla olkasijasilla olo-aikasina oimun puuvutteli orhie Spoassusen ilmojen peältä. En voi oivellella, oneh vartuoni, onnakko orhie Spoassusen ei antele oimun avokkahie osaeloksie orheis syntylöis oloaikasina, kun oimun pikkaraisie ottamaisie ilmojen peällä oimun seätelyaikasina orhie Spoassusen ilmojen peältä oimun puuvutteli orheih syntylöih."

7. LAPSEN ENSI HOITO.

Napanuora leikataan keritsimillä [niitä keritsimiä ei saa milloinkaan laskea pöydälle, pöytä kun on "jumalan kämmen"], ja jätetään tynkää noin pari tuumaa. Se sidotaan noin tuumaa etäältä ihosta — "siltä niin ylähäkkäli leikatah ta sivotah, jotta tuloo tervehemp vatsa lapsella" —, ja siteeksi otetaan kolme liinankuitua sekä kolme moamon hivusta, yksi otsalta ja yksi kummaltakin ohimolta. Kun side on hieno, lähtee tynkä rutompaan irti. Irtautunut tyngänpätkä on pantava semmoiseen paikkaan, jota ei koskaan liikutella, sillä jos navantynkä joutuu liikuteltavaksi, rupeaa sen entisen omistajan napakin liikkumaan ja tuottaa hyvin ankarat vatsanvaivat. Tavallisesti kätketään navanpätkä multimuksiin karsinaan pirtin alle.

Lapsen ensimmäisissä pesuissa tehdään monet varokeinot ja taikomiset, jotta pienoinen vastedes elämässä menestyisi. Synnyntäsijalla lasta ei pestä, vaan pesut ja kylvetykset toimitetaan vasta saunassa samalla kertaa äidin kanssa.

Ensimmäiseen pesuveteen pannaan kolme viiden kopekan hopearahaa ja kolme rautanaulan kantaa, kolme ohran jyvää sekä kolme koiranpaskaa poimittuna kolmelta mättäältä. Jokaisella näistä on oma tarkoituksensa. Rahat saattavat rikkaaksi, rahan viljelijäksi eikä hävittäjäksi, rautanaulain kannat tekevät tavaran tallettajaksi ja ohranjyvät kasvattavat lihavaksi ja terveeksi, ja mättäältä poimitut aineet suojelevat kaikelta pahalla ja kadehtimiselta. Eikä lapsen pesuvesiä saa ilmitulolla kiehutella, jos tahtoo huolehtia, ettei pestävästä tule pahantapainen. Sitten pikkuista kylvetellään ja valellaan. Vastasta taitellaan pehmeitä latvalehviä pikkuiseksi lapsenvastaksi, jota ei saa väännetyllä vitsalla sitoa. Ennen kylvettämistä ottaa poapo vettä kolme kertaa kouraansa ja valuttaa kyynärvartta myöten kyynärpäästä polvilla makaavan lapsen selkään ja sanoo:

"Laps' ylähäks, ves' alahaks, pyhä Pohorotsha peän peällä!"

Kylvettämään ruvetessaan nostaa poapo vastalla kolmasti vettä lapsen selkään ja sanoo:

"Vasta selän peällä, pyhä Pohorotsha peän peällä. vassan lehti vahvistamah, koivun lehti kossuttamah! Neitsyt Moarie emoni, rakas äiti armollini, tuo hiemalla hikie, kanna kauhalla väkie, väkie väsymätöintä, polveh puutumatointa, jotta jalka jaksais käyvä, polvi polkie kykenis luillah lutelomah, suonillah soutamah, jaloillah japsamah — ihoh alatshomah, varsin voattehittomah."

Samalla varatulla vedellä pestään lapsi kolme kertaa, jäännös vain jätetään tallelle altaaseen, ja seuraavalla kerralla lisätään siihen uutta. Lopuksi pesuvesi kaadetaan saunan lattian alle. Jalkoihin tallattavaksi ei lapsen pesuvettä saa heittää muulloinkaan, vaan viskataan se jonnekin huoneiden sillan alle. Jos äidillä on semmoinen vaiva, että "pojat järkiäh kuollah", pitää lapsen pesualtaana käyttää tervarenkiä, sankoa, jossa on pidetty tervaa. Jotkut pesevät lasta lehmänrieskalla[rieskalla maidolla], jotta pienoisesta kasvaisi "lauhaluontoni".

Ensi kerran pestessään on poapon myös huolehdittava pienoisen pään muodosta. Muutamilla "on peä niinkuin neliönä palana olis", ja se pitää koota. Toisilla taas on syntyessä pää pitkä ja vielä otsapuolella päälaessa oleva sulavaini on "kokonah kahallah, ni jotta sormi mänöö." [Kun sulavainen on iso, ei lapsi rupea kotvaan puhumaan. Sitten vasta kun sulavainen on kasvanut umpeen, alkaa lapsi puhua. Eikä sulavainen saa jäähtyä. Pelkästään siitä, että sulavainen pääsee jäähtymään, saa lapsi kovan taudin. Pitää sentähden aina pitää katetta sen peittona.] Siksi pitääkin poapon joka suunnalta käsin hiljalleen painella, jotta pää ei jäisi "levälläh", vaan tulisi siitä "tasani ja pyörie niinkun nyplä. Se on siitä kaunis". Samalla lapsesta myös tulee "lujapäini, jottei kohtoa ni mikänä kohelma". Pyöreäksi ja kauniiksi muovaeltu pienokaispää kääräistään sitten paikkaan, huiviin, huivinkolkat asetetaan lapsen rinnalle ja lapsi kapaloidaan.

Ensi pesua toimitettaessa on lapsi myös mitattava; pienoisen pituus määrätään vaaksoin ja koetellaan kyynäsvarrella. Terve täysiaikainen lapsi on poapon käsikyynärän pituinen. Samalla myöskin vartaloa mitelläh, jotta lapselle saataisiin sekä vasen että oikea puoli yhtä pitkäksi. Mittaillessaan asettaa poapo pienokaisen poikkipuolin polvilleen, selkä ylöspäin, ja koettaa, ulottuvatko taakse taivutetun vasemman jalan kantapää sekä oikean käden etusormi kosketuksiin keskenään. Samalla tavalla taas tarkastetaan vasenta kättä ja oikeaa jalkaa. Jos jommankumman puolen jäsenet eivät yletä toisiinsa, hierotaan saippualla, "mudan kera", ja venytellään jäseniä, kunnes ne käyvät yhteen.

Sen jälkeen on vielä vatsha kohoteltava. Lapsi käännetään selälleen ja vatsaa kohotellaan käsin joka suunnalta "napah päin", "jotta napah kokoutuu kaikki suonet, jotta napa peäshöy löyhemmällä ta napanahat liikkumah".

Sitten saatetaan lapsi vaatteisiin. Jos lapsi on huononnäköinen, huonokuntoni, niin sitä kädellä taputellaan, kun se on saatu vaatteisiin, jotta veret pääsisivät liikkeelle. Suustakin imetään henkeä, jos lapsi on tupehuksissa. Ensi kerran paitaa päälle puettaessa käärii poapo sen käteensä "tukkuh", sylkäisee kauluksen reiästä paidan läpi lattialle ja sanoo:

"Uusi uuveks, voate vanhaks, lapsi terveheks!"

[Uudesta kankaasta ei lapselle tehdä paitaa eikä muitakaan vaatteita, muuten tulisi lapsesta paha vaatteen kuluttaja. Mutta kun tehdään vanhasta vaatteesta, tulee lapsesta vaatteen säästäjä, varova käyttäjä.]

Poikalapsen kapalovyöksi pitäisi panna isän paitavyö, ihopaidan päällä pidettävä vyö. Siitä se paremmin miestyisi, sillä

"Millä vyöll' on iso vyötty, sill' on poikakin kapaloitu."

[Arkaa miestä kiusoitellaan: "Eipä silma olekana miehen vyöllä vyötty."]

Mutta naisen vaatteisiin ei millään ehdolla saa poikalasta laittaa, ei varsinkaan naisen liinaa eikä lakkia asettaa päähän. Siitä tulisi niin arkaluontoinen, että jäniksiäkin pelkäisi. Tyttölapsi taas kapaloidaan äidin kuosalirihmalla taikka hivusrihmalla, jotta tyttö tulisi äitiinsä.

Lapsen kynsiä ei saa siihen asti, kun se rupeaa kävelemään ja puhelemaan, millään teräkalulla leikata, muuten lapsen ikää lyhentäisi. Äidin on tapana vain puremalla nitistää ne lyhemmiksi ja sylkeä suustaan lapsen "sisälöh", poveen, josta saavat karista lattialle. Eikä lapsen hiuksia saa leikata, ennen kuin lapsi rupeaa puhelemaan; näin alkaa se sukkelammin puhella. Joskus pidetään pitkätukkaisena kolmivuotiaaksikin. Ei myöskään saa pienen lapsen päästä tappaa täitä; jos tappaa, ei lapsi opi puhumaan, vaan jää mykäksi.

Kun lapselle ensi kerran annetaan rintaa, sanotaan:

"Tätä on syönyn sukus, syntys ta helie heimokuntas, tätä rupie siekin syömäh!"

Kuusi pyhää vain saa lasta rinnoillaan ruokkia — vuodessa on neljä pyhää eli paastoaikaa: joulu, suurpyhä, Petriin pyhä ja Spoassun pyhä mutta seitsemänneksi, siis noin puolentoista vuoden kuluttua, on jo vierautettava; mutta jos lapsi on syntynyt juuri suuren pyhän edellä, saa imettää vain vuoden verran, sillä kahden suuren pyhän yli ei lasta saa imettää. Jos imettää yli määrän, tekee niin suuren synnin kuin syöttäisi lapselle omaa vertansa, sillä maito on silloin jo muuttunut vereksi. Saadakseen vierauttamisen jälkeen maidon erittymisen loppumaan menee äiti katajikkomäelle, kohottaa kolmen yksikantaisen katajan juuren ylös, ripsuttaa rinnoistaan sen alle maitotilkkasen ja jalallaan painaa juuren paikoilleen. Sitten ei enää "täyvy" rinnat. — Kolmea vuotta nuoremmalle lapselle ei saa antaa lihaa, sillä se on synti, räähkä, ja lisäksi siitä on seurauksena, että lapsesta tulee pehmeäkielinen ja huonopakinainen.

Mutta äidille on vaarallista, jos lapsi sattuu kuolemaan maitosuulla, s.o. kuolee saamatta suuhunsa mitään sen jälkeen, kun on rintaa annettu — siksi pitääkin heikolle lapsukaiselle, jonka kuolemista pelätään, aina heti imettämisen jälkeen antaa suuhun vettä. Muussa tapauksessa voi lapsi viedä äidin maidon mukanaan manalle, niin ettei sitä enää jää vasta syntyville siskoille ja veljille. [Samoin vie lapsi lehmän maidon manalle, jos sitä on viimeksi jäänyt suuhun kuoleman sattuessa eikä ole huomattu antaa vettä.] Jos on näin ikävästi sattunut, on maito päästettävä manalta. Käydään rannasta vettä noutamassa, valetaan sitä seulan läpi kolme kertaa astiasta toiseen kolmella kynnyksellä, vajan, sintshin ja pirtin, sitä juotetaan, sillä valellaan ja sanellaan:

"Tule, maitoni, manalta, tavoin toisin tuonelasta, torvin toisesta talosta, alta kylmän kynnyshirren, alta kauhien katajan! Ei maito manalla jouva, emon tuoma tuonelahan, maito moalla tarvitahan, emon tuoma tässä moassa, tuolta tuonelan kojista, kalmalaisen karsinasta."

Sitten kun lapsi alkaa "kyhöytyö käsih", päästetään hänet eikä "enämpi kapaloija". Jo pienenä saattaa huomata, mitä lapsesta on tuleva. Mitä lapsi itsestään alkaa "kysyö ta loatie" taikka mitä pakinaa ensimmäiseksi pitää, niin sen työn raataja hänestä tulee. — Jos taas lapsi oppii "moamon" sanomaan ensiksi, saa äiti seuraavalla kerralla tytön, mutta pojan, jos lapsi "toattoa" ensiksi yrittelee.

8. SYNNYTYKSEN JÄLKIAIKA.

Kuusi viikkoa on lapsen saaja saastaisena rosentshana, joka ei saa miehensä kanssa samalla sijalla maata, ei käydä kylässä vieraisilla, "kosteissa", eikä muiden kanssa samoista astioista syödä; eikä poapokaan saa kolmeen vuorokauteen olla muiden kanssa yksillä kupeilla. Näin varsinkin ennen, mutta nyt pappi tavallisesti lasta ristimässä käydessään antaa äidille semmoisen rukouksen, "malitun", että hän saa syödä muiden keralla, ja ne astiat, joita synnyttäjä on käyttänyt, puhdistetaan siunatulla ristivedellä. Mutta epäpuhdas on vaimo silti. Ei hän saa mennä tsässöynän eikä kirkon pyhyyttä loukkaamaan, vasta kuuden viikon päästä saa käydä, mutta pitää seisahtua pyhäkön sintshiin siksi, kunnes pappi tulee rukoussanoineen päästämään ja viemään sisälle. Siitä pitäen on vaimo vasta muiden arvoinen. — Mutta ennen, kun ei ollut pappia kylässä, piti itse lukea rukouksensa, taikka, jos ei itse jaksanut, palkata joku vanha akka puolestaan lukemaan. Tuhat kertaa piti pyhänkuvalle kumartaa ja lausua rukoussanat, ja siksi ajaksi piti asettaa leipäpalanen pyhänkuvan eteen. Tämän leipäpalasen syötyään oli saastainen "rosentsha" puhdistunut. Rukouksien luku laskettiin tsholkilla, nauhaan pujotetuilla nahka- tai puuhelmillä. Poapo ei kelvannut "rosentshan" puolesta kumartajaksi, sillä hänen oli itse puolestaan kumarrettava 500 kertaa. Kumarteluun meni useita päiviä, sillä hyväkään rukoilija ei jaksanut samana päivänä ristiytyä enempää kuin 300 kertaa.

Varoen on vaimon nämä kuusi viikkoa elettävä, ettei mikään paha kohtaisi. Pitää välttää tielle ja varsinkin teiden risteykseen seisahtumista, samoin räystään alle asettumista. Ei myöskään saa käyttää räystäsvettä pesemiseen. [Maassa käymätön räystäsvesi on taas hyvä lääke, jos on pahoja ja liikoja tarttunut.] Siitä voivat vuodot yltyä, ja teiltä ja teiden risteyksistä saattavat pahat tarttua. [Samoja paikkoja pitää naisten varoa myös silloin, kun on "pesemiset".] Vielä pitää vaimon varoa menemästä miestä vastaan, varsinkin kun huomaa hänen pirttiä kohti tulevan, "jottei sattuis päinvassen vallahie".

Jo heti, kun on saatu kuulla, että on pikku tussa (ven. dyssha = sielu, kultanen) saatu, rupeavat naapurin naiset käymään lapsensaajaa ja lasta katsomassa, hammasta kantamassa. Kylyssä jo käydään kantamassa kylyhampaita ja sitten pirtissä toinen kerta, jolloin tuodaan pirttihampaita. Sekä äidille että lapselle tuodaan "hampahie", äidille kalakukkoa, kalittaa, kakkaraa, piirakkaa, tshäijyheinää ja sokeria, lapselle kaikenlaista vaatetavaraa. Tuttavat miehetkin pistäytyvät katsomassa ja antavat rahaa, rahahampaiksi.

Lapsille, kun ne utelevat, mistä pikku sisko tai veikko on ilmestynyt, on tapana sanoa, että se on löydetty joko lammaskarsinasta taikka läävästä, metsästä, lehden leikkaannasta, kalasaunalta taikka järven selältä, aina sen mukaan, missä lapsi on maailmaan saatu.

9. VAKKA, KÄTKYT.

Ensimmäiset elinpäivänsä saa pienokainen viettää vakassa, päreistä punotussa korissa. Isän on laadittava vakka, mutta jos isä ei ole kotosalla, pyydetään risti-isää taikka isoisää taikka jotakin muuta sukulaista sen punojaksi. Vierailla ei lapsen vakkaa juuri mielellään teetetä, sillä jos tekijä sattuu olemaan pahantapainen mies, tulee sen laatimassa vakassa makaajastakin samanlainen. Nuoret äidit voivat myös noutaa ensimmäiselle lapselleen kotoaan omalta äidiltään vakan, jossa tämä on pienoisiaan tuuditellut. Tätä tapaa ei kyllä oikein mielellään käytetä, siitä kun on seurauksena, että nuorille syntyy enemmän tyttölapsia. Jos taas lasta nukutetaan lapsen isänäidin vakassa, saadaan enemmän poikia. Vakkaa ei saa punoa selkä- eikä sydän päreistä, sillä niistä tulee makuusija "kateellini", niin ettei lapsi kasva, vaan tehdään se sydän- ja selkäpäreitten välisistä hyvistä, tasaisista päresuikaleista. Ne, jotka osaavat, kutovat viistopujotusta, sipalisteille, tuohikontin tapaan, ja reunustavat vielä yläsyrjän kahden puolen tuohinauhalla, jonka ompelevat kiinni petäjänjuurisiteellä.

Vakassa makuutetaan pientä tavallisesti kuusi viikkoa. Sen jälkeen vaihdetaan vakka kätkyeen, joka on matala neliskulmainen laatikko, laudoista tehty. Nuorilla taikka hihnoilla ripustetaan se orteen heilumaan. [Nykyään käytetään jo myöskin lattialla heilutettavia jalaksellisia kehtoja.] Kätkyt, samoin kuin vakkakin, on tehtävä isän taikka edellämainittujen sukulaisten. Heiniä taikka olkia käytetään "perinöissä", patjoissa, pehmikkeinä. Kun lapsi otetaan kätkyestä, pannaan patjain sisus kuivumaan ja sijaan työnnetään uusia.

Kätkyen jalkapuoleen pistetään kolme kiveä, valkeita tiellä löydettyjä "sälöjä, joita on ukonpilvistä kirvonnut". Silloin ei kätkyen eläjään tartu paha. Kun lapsi rupeaa ymmärtämään, "malttamah", sidotaan hihnaan kätkyen yläpuolelle leluiksi, "kukkasiksi", tiukuja sekä muita helyjä, mitä sattuu olemaan. Niillä lapsi "kukaisteloo ta viihtyy". Mutta jos luullaan lapsella olevan itettäjän, pitää kätkyeen asettaa hänen varalleen erikoisia esineitä. Poikalapsen pieluksiin pistetään verkonkudelma pärepuun sydämestä tehtyine pikkuisine kalvosimineen ja käpyineen sekä pieni jousipyssy pulikkoineen viritettynä, valmiina ampumaan. Tyttölapselle taas laitetaan pieni päreestä tehty kuosali [kehräpuu] värttinöineen ja kuosalin päävaatteineen. Nämä laitetaan illalla muiden maatessa, ja vielä ripustetaan isän housut, puksut, pirtin oven yläpuolelle. Kun sitten paha "itettäjä" saapuu, rupeaakin se aseilla työskentelemään, ja silloin itkettämishomma unohtuu. Kun itkettäjää näin pidetään kolme yötä muussa toimessa, ei se enää saavu. Jos pienoinen on otettava mukaan naapuriin taikka työmaille taikka etemmäksi vierailulle, kuljetetaan häntä makuuvakassa kainalossa. Vielä puolivuotisenakaan ei uskalleta vakatta kuljetella, kun pelätään, että nivelet menevät sijoiltaan.

10. NIMENANTO.

Nimetönnä ei lasta saa kauan pitää, eikä nimetöntä voi lapseksi sanoa, "Nimettömäksi" vain tai "Nimettömäksi Niikkanaksi". [Vrt. "Nurmi-Niikkana" = Tuonen Tuomas.] Syntynyt lapsi ikävöi heti nimeä, sillä

"Kun lapsi syntyy, ni nimi syntyy."

[Kesken syntyneellekin lapselle pitää antaa nimi haudattaessa.]

Mutta lapsen nimi ei ole kokonaan vanhempain määrättävissä, vaan on valittava joku niistä kolmesta nimestä, jotka "nousoo annakasta", kun käydään papilla tai jollakulla muulla kirja-miehellä heti lapsen synnyttyä katsottamassa. Vaikka syntymäpäivä määrää ja rajoittaa nimen etsimistä — on nimittäin asetettava joko syntymäpäivän nimi tai jompikumpi kahden edellisen päivän nimestä, mutta ei seuraavien päivien — "nousevat" nimet kuitenkin "sukujuonta myöten", eli samaan sukuun aina samoja nimiä. Nimen katsottajaksi ei saa mennä kuka tahansa, vaan tämän pitää olla "viisaspäini ta lujaluontoni", sillä lapsi usein tulee nimensä katsottajaan. Lapsen isä tai hänen poissa ollessaan risti-isä tai -äiti kelpaavat siihen toimeen. Paras tietysti on isä, sillä

"Kenen laps', sen nimi."

Kun nousee sukulaisien nimiä, niin niitä valitaan, kuolleittenkin nimiä, samoin isän. Mutta äidin nimeä ei niinkään mieluisasti oteta, sillä "moämolla on häpie kutsuo lasta omalla nimelläh". Se nimi kyllä, mikä nousee ensinnä, eli syntymäpäivän nimi, olisi aina lapselle annettava, sillä "nimi kun muuttuu, ta osa muuttuu" ja "lapsen nimen kun vaihat, ta osan vaihat". Katsottua lapsen nimeä

"ei pie huhuten tuuva eikä karjuen katshella",

jotta sen saajasta tulisi "tasapäini, hyvämielini eikä mikänä rämykesseli". Heti kun nimi on katsottu, aletaan lasta sillä nimellä puhutella, vaikka tämä ei vielä ole ristittykään.

Kreikanuskoiset karjalaiset ovat, kuten tunnettua, saaneet ristimänimivarastonsa kirkkonsa välityksellä kreikkalaisesta nimistöstä. Mutta tämän nimistönsä ovat karjalaiset muodostaneet oman kielensä mukaiseen asuun, keksien monesti hyvinkin hauskoja, onnistuneita sekä sointuvia puhuttelunimiä. Niinpä esiintyy karjalaisina miehenniminä:

Akiima Jeku Lari Mitro Ananie Jeremie Levo Moissei Harittana Jehu Leva Oleksei Hermana Jepu Lemetti Alekki Hemma Joako Leenter' Omelie Hilippa Jaska Levonttie Onukkaini Hilppa Jouhko Loasari Ontippa Hilvana Jouna Lokiina Oppa Himppa Jyrki Lukka Ontrei Homa Jogori Luukas Onu Huohvana Kalina Maksima Onttoona Huokka Karppa Makarie Ontto Huotari Kassan Maikku Onuhrie Huoti Kauro Markki Nuhri Iivana Kirilä Matvei Nuhriaini Iipi Kiija Meku Ossippa Ilja Kliimo Miina Pankro Ilju Lemetti Miihkali Parppei Ipatti Kontratta Miikkula Pekko Ippi Komi Miitrei Petri Ipu Kormila Mihheil Petter Jarassima Komi Mikihvoora Pekko Jana Kostja Mikittä Poavila Jehhimä Kristana Mirona Poavo Jeppi Krista Mikki Poavuska Jessu Kusma Mikko Prokko

Riiko Semenä Tshanu Triihvo Risto Siitari Tanila Trohkima Romana Simppa Tonu Vasko Roupe Simana Tero Vaslei Rotjo Simo Teppana Vatshu Sahharei Semena Teppo Vatjei Savina Sinkki Timo Vavuli Savasti Soava Tiitus Voassila Samppa Samuli Torohvei Varahvontta

Naisten nimistö on niukempi. Siihen kuuluvat esim:

Anni Julia Okahvi Souhja Annu Katti Akahvi Stepanie Annikka Liisaveta Olka Stepu Arhippina Malanie Onu Stepukkaini Auvuusa Malu Tsholgana Tatjana Hoto Malukkaini Oljona Toarie Hotora Manukka Onju Vassi Houri Marppa Onessa Varvana Iro Matro Outi Veera Jelenä Mauro Paraske Vieruska Jeli Moarie Seluhviina Vietossa Jeliita Natalie Sevi Uljana Joukenie Natu Sikli Ulitta. Jouki

Jos vasta syntynyt lapsi huomataan kovin heikoksi, kastetaan hänet paikalla, joku eukoista tekee parhaansa mukaan toimituksen. Mutta jos lapsi on terve, kastetaan hänet vasta viikon tai parin kuluttua, vaikka "käsky" kyllä olisi kastaa kolmiöisenä, jos vain pappi on saatavilla.

Pienoista kastamaan tuodaan pappi kotiin. Ristille kannetaan lapsi aivan alasti, "ripo rihman kiertämättä", vain vaatepalasella peitettynä. Kun pappi on kastanut pienoisen veteen, panee hän paidan hänen ylleen, sitoo vyön paidan ympäri uumille ja ripustaa ristin kaulaan. Niinkuin sanotaankin:

"Laps ristih, nahmo [nauha] rintah, ja siitä risti kaklah, rinta umpeh, vyö vyölle."

Sillä ristimättömälle lapselle ei saa panna ristiä kaulaan eikä vyötä vyölle.

Siitä lapsesta, joka päristelee, kun on otettu vedestä, niin että vesi räiskyy ympärille, tulee virkku eläjä. Mutta siitä, joka itkee kovin toimituksen tapahtuessa, ei tule eläjää enempää kuin siitäkään, joka ristivedestä otettuna nukahtaa äitinsä syliin.

"Oli, mäni, suli, palo niinkun ristivesi",

sanotaan. Toimituksen jälkeen viedään ristivesi ulos ja heitetään jonkun huoneen alle, jottei joutuisi tallattavaksi. Se on ristiäidin tai risti-isän vietävä. Ensin sillä kuitenkin puhdistetaan lapsivaimon "pakanat" (saastaiset) ruokailuastiat.

Kummeja kutsutaan kaksi: mies ja nainen, eli ristitoatto ja ristimoamo. Näiden pitää olla aikuista rahvasta ja sukua sekä keskenään että lapsen vanhemmille. Sillä kastetilaisuus saattaa vieraatkin toisilleen niin sukulaisiksi, etteivät nämä esim. enää, vaikka mielikin tekisi, voi mennä toistensa kanssa naimisiin. Kummit ovat sitten kuomia lapsen vanhemmille, eikä niin läheisiä sukulaisia ole ketään kuin kuomakset. [Kuomaksia ovat keskenään lapsen vanhemmat ja kummit.] Nämä ovat niin läheisiä, ettei heidän pitäisi milloinkaan keskenään riidelläkään, sillä jos he riitelevät, joutuvat toisessa maailmassa kiveä nuolemaan. [Nykyään myös useasti poapo pitää lasta ristillä ja vain yksi kummi on läsnä, pojalla risti-isä, tytöllä risti-äiti.] Lahjaksi kuomilleen antavat lapsen vanhemmat sukkia, kintaita, paidan, pyyhinliinan, housut, ja kuomat taas puolestaan antavat lapselle lahjojaan, risti-isä pitovaatetta ja risti-äiti paitavaatetta. Mutta kun lapsi jo rupeaa kävelemään, tuo risti-isä lapselle kaulaan hopearistin ja risti-äiti antaa koko puvun. Kun lapsi on jo isohko, muistaa hän tästä itsekin, että "ristimoamo toi miula voattiet peällä, ta ristitoatto toi rissin kaklah". Jos risti äiti ei ristilapselleen lahjoittaisi pukua, tulisi tämä toisessa elämässä häntä vastaan alastomana. Kuomain tuomat lahjat on vanhempain taas "vastattava" pukuvaatteella, paikalla (liinalla), vartukolla [esiliina], sukalla, kintaalla, miten kukin mielii. Ja niin käy, että

"Kohallah on kuoman lahjat, parissoiksi poapon lahjat."

Sillä poapolle on myös lahjoitettava palkkioksi hänen avustaan ja hoidostaan, eikä hänen tietysti tarvitse antaa vastalahjoja. Poapo onkin lahjottava hyvästi, hänelle pitää antaa mekkoa, paitaa, liinaa, takkia ja kinnasta sekä leipää, suolaa sokeria, rinkeliä, tshäijyheiniä ja saippuaa. Erityisesti on annettava kintaat. Sillä poapo ne hyvin tarvitsee käsiensä suojaksi toisessa elämässä, jossa hänen pitää tshiilahaisia[nokkosia] nyhtää. Ja kun poapo on hoitanut kolme yötä vaimoa ja lasta, pitää vaimon pestä hänen kätensä saippualla ja vedellä ja "ruotshinsuolalla" [ruotshinsuola, Suomesta ostettu, on väkevämpää kuin muu suola]. Muuten poapon pitäisi toisessa elämässä olla aina kädet kyynäspäitä myöten verissä. Pesun jälkeen kumartaa vaimo poapolle jalkaan ja sanoo:

"Spassipo, poaposein, hoitamoas!"

11 LAPSUUS.

Monet vaivat voivat pientä lapsukaista kiusata. Ellei hän ole kyllin vahvasti suojattu varauksin, saattavat pahat ihmiset hänet helposti silmätä. Jos pienokaiseen ovat silmäykset tarttuneet eli hänet on suuveltu, jolloin hän on aivan äkkiä tullut kovin kipeäksi, voidaan hänet päästää esim, siten, että hänet asetetaan synnyntäsijalleen ja siinä, jos hän on tyttö, astuu äiti hänen ylitseen ja sanoo:

"Kun suulla suuvellah, ni persiellä peässetäh!"

Multa jos lapsi on poika, tekee taatto nämä temput. "Suudeltu" lapsi voidaan parantaa myös siten, että hänet asetetaan pöydän jalkojen "keselle" ja niskaan valetaan vettä seulan läpi; seulaan on pantu lusikka, härkin, kauha ja piirainpaalikka. Saman seulan läpi valetaan vettä vielä karsinaovilla ja pirtin kynnyksillä. Valettaessa sanellaan:

"Kenen ollet keksinnöissä? Kun ollet sulasanoissa, naisten noarojen sanoissa, hivuspitkän pinnehissä, miesten mieliarveluissa, jouhileukojen joruissa, kusisuijen suuteluissa, ken lienöy katehin katshon, silmin kieroin keksin, silmät vettä vuotoa, rasvana rapettoa, tuoh tuimaseh tuleh."

Tavallisesti saa maitoa imevä pieni lapsi suuhunsa valkean talman. Sitä parannetaan siten, että pannaan marjavettä lapsen suuhun. Monesti myös pienoisen korvaan pistää. Siihen on hyvä apu, kun pannaan kaulaan piissarinauha (lasihelminauha) ja kolme liinankuitua, joihin on kiinnitetty sulkkua (silkkiä) sekä neljä mavonhammasta. Terveeksi tekevä vaikutus on myös semmoisen vaimon nännimaidolla, joka ei ole saanut muuta kuin yhden poikalapsen. Kun lapsella kipeytyy suun seutu kiukaan hinkalon sopriskelemisesta, on tapana ottaa tulisia hiiliä luotaselle (lautaselle) ja niitä siinä puohdella. Silloin toinen kysyy: "Mitä puohat?" Puohtaja vastaa: "Puohan mie tulta tulen lentimeh!" Kolmeen kertaan näin kysytään ja vastataan ja puohdetaan tulta.

Vihoaja kun on lapsessa, tehdään syöjän eli vihaajan voidetta, pannaan yhdeksää laatua: "keänmarjoja" (näsiänmarjoja), lamppuöljyä, nännimaitoa, lampaan kakaroita, tupakkaa, ruutia, "mer'ajua", viinaa ja kanverttia suleikkaan (lasipulloon) ja tällä sekoituksella voidellaan alakuulla kolmella kynnyksellä toisen ja neljännen arjen (tiistain ja torstain) iltana. Muuna aikana ei syöjää saata lumota. Vihaaja voidaan ajaa pois myös siten, että synnyntäsijalla vasta mainittuina iltoina painellaan alastonta lasta isän lusikalla ja sanellaan:

"Hympyräini, sympyräini, liinansiemen suurukaini, heröä pois, Hiien hakki, syömästä, kaluomasta, veriluita louhtamasta! Elä syö syntynyttä, elä kaluo kasvanutta, syö syntymättömie, kaluo kasvamattomie! Lihansyöjä kuivakkah, luunpurija puuttukkah, lihansyöjä, luunpurija, jäsenien järkyttäjä!"

Toiset painelevat samoja lukuja lukien kolmella saunankiukaasta otetulla kivellä, jotka sitten haudataan pirtin sillan alle karsinan multimuksiin.

Eltta kasvattaa lapsen ranteisiin sekä jalkojen niveliin patit. Sen lääkkeiksi noudetaan hiirenkorvalla olevia koivunlehtiä, joita keitetään vedessä. Lasta hierotaan sitten keitetyillä lehdillä ja haudotaan vedellä. Lopuksi sidotaan lehtikääreet kipeisiin niveliin.

Harjaksia poistetaan lapsen selästä siten, että selkää kylyssä hierotaan nännimaidolla ja vehnäjauhoilla. Sitten sidotaan päälle sulkkupaikka (silkkiliina) ja lapsi lasketaan levolle. Siinäpä "harjakset" irtautuvat selästä sulkkupaikkaan.

Napaa syöpi silloin, kun napa avautuu ja alkaa visvoa. Siihen on syöjänvoide hyvä lääke, sekä lisäksi piipunöljy. Voitelemisen jälkeen sidotaan navan peitoksi puolen kopekan raha. Varsinkin silloin, kun napa rupeaa kovin nousemaan, painetaan sitä alas tällä keinoin.

Mutta napa voi joskus joutua liikkumaan, jos irtautunut navantynkä on huolimattomasii kätketty. Siitä tulee ankara kipu vatsaan, ihmisellä kun on "valtio" (valtasuoni) navan edessä, ja se rupeaa liikkumaan. Eikä terveys palaa ennenkuin "napa ta valtio" on laitettu entisille asemilleen. Vanhaan aikaan oli eräänlaisia napapatasia, varta vasten tehtyjä pieniä, noin juomalasin kokoisia savikuppeja. Niillä vedettiin napa paikoilleen sillä keinoin, että pantiin navalle pari pyöreätä paperipalasta ja paperipalasille liinankaavetta, joka sytytettiin palamaan; palanen painallettiin samalla kumolleen tulen yli. Tulen palaessa veti palanen napaa sisäänsä päin puristuen ihoon kiinni ja sai olla siinä siksi kunnes itse irtautui.

Kolme kovaa saa joka lapsi kokea. Ensimmäinen on hammastauti, toinen on jalkatauti ja kolmas kova on silloin, kun rinnasta vierautetaan.

Kun lapselle alkaa puhjeta hampaita, lämmitetään kyly ja hampaiden saajaa kylvetetään vienossa löylyssä. Monella lapsella silloin onkin kova vaiva, vaikka ei saata sitä puhumalla valittaa. Sanotaankin: "Kun moamo tietäis sen tauvin, mi lapsella on, kun hampahat alkaa tulla, nin värttinöillä kylyn lämmittäis". Jos lapselle tulee hampaita nuorena, oppii hän jo nuorena puhumaankin. Silloin vasta, kun on "täyvet" hampaat, rupeaa lapsi puhumaan. Ken taas syntyy hammas suussa, siitä tulee kaiken maailman tietäjä. Kun maitohammas lähtee suusta, heitetään se kiukaalle ja sanotaan:

"Hiirillä sittahammas, miula kultani!"

Jalkatautia potee lapsi siihen aikaan, kun hän alkaa opetella kävelemään. Vatsa on raukalla silloin kipeänä ja useasti hän antaa ylen. Sairaan tuskia koetetaan helpottaa siten, että hänet viedään saunaan, kylvetellään ja jalkavarsia ojennellaan. Pienoista autetaan vaikeassa kävelytaidon oppimisessa myöskin loukkoskammilla eli elämänlaudoilla[elämänlauvat on vanhan rahvaan käyttämä nimitys "Lase laps' elämänlautoih"], reikäjakkaralla. Siinä saattaa lapsi, äidin puuhaillessa muuta, seisoskella ja ympäri lattiaa hiihdellen panna toimeen kävelyharjoituksia.

Kuuden viikon ikäisenä kielas lapsi jo "malttaa", tajuaa puheen ja alkaa nauraa vastaan puhuttelijalle. Monesti lapsi kätkyessä maatessaan itsekseen omia aikojaan ääntelee sekä hymyilee ja askartelee käsillään. Silloin hän "anhelin kera nakraa ta pyhän Pohorotshan kera pakajaa". Sitä lasta eivät ole vanhemmat vielä kirosanoilla käsitelleet. Kun vanhemmat kirosanoja käyttäen käsittelevät lasta, vetävät he pienoistaan kädestä kadotukseen.

Kun lapsi varttuu niin isoksi, että osaa leikkikaluja käsitellä, valmistellaan niitä hänelle kaikenlaatuisia. Isä huolehtii pikku poikansa, äiti tyttösensä leluista, "kukkasista", nuoremmille lapsille laittavat myös vanhemmat siskot ja veljet yhtä ja toista. Poikalapselle vuollaan puusta heposia, rekiä ja pissaleja, seppiä[meilläkin hyvin yleiset parivasarat] ja Loasareita[Sahuriukko], taivutellaan päreestä kierukoita, krinkelejä, valmistetaan verkonkuvelmoja. Sitten isompana tehdään monenlaisia pelausesineitä: juria[Meillä ainakin poikain keskuudessa "jurkan" niinellä tuttu nelisivuinen napinpeluunaappero. Yhdellä sivulla risti, joka merkitsee: "soa", toisella piste "panna", kolmannella ristikko l. pelto "kaikki", neljäs sivu on tyhjä "ei mitään"], poaskoja[lehmän kynsikoperoista tehdyt pelauspalikat], kyykkipoalikoita[Leikkipaikat, joita lapset käyttävät pirtin lattialla, aikuiset pelaavat kesällä ulkona] ja valopuikkoja[pärepuikkoja, joita pudotetaan kourasta koko kasa kerralla lattialle ja siitä koetetaan onkia erilleen, niin etteivät toiset puikot liikahda. Toiset puikot lovettomia, toisissa lovia 1-25. Puikko, jossa on 10 loukkua, on keisari, 15-loukkuinen on Iivana, 25-loukkuinen kuningas] sekä konstiesineitä, vanginlukkoja. Tytöille taas laitetaan vaatteista nukkia, joilla he aikaansa kuluttelevat. Isompana saavat he neulan ja rihmaakin, jotta voivat itse opetella ompelemaan "kukkasilleen" pukuja. Poikasienkin peleihin he saattavat ottaa osaa: poaskoilla leikkimiseen, valopuikkojen onkimiseen, rinkeleillä kaupantekoon ja muihin — Leikkikalujaan säilyttävät lapset tuohesta tehdyissä lapin vakoissa sekä tuohesta taikka päreestä valmistetuissa vakkasissa, kukaisskorpissa.

Lapset ovat vanhempien käskyvallan alaisia. "Sitä vassehan se moamo lapsen soa, jotta iestäh käsköy" ja "toatto on lapsen herra", sanotaan. Äiti onkin lapselle "puoli jumaloa" eli "moallini jumala". Lapsen pitää niin kuulla äitiä ja uskoa, että "min moamo lupaa, sen Jumala antaa, mutta mitä moamo ei lupoa, sitä jumalakana ei anna." Niin "kal'l'is" on äiti. Mutta isä ei ole niin arvokas, vaikka onkin "lapsen herra". Lasten pitää häntä taas pelätä, sillä "toatto on päivästoarosta" (staarosta, kylänvanhin) eli jokapäiväinen "sutja", tuomion antaja ja toimeenpanija. Lasten täytyy aina pelätä, "kun on päivästoarosta koissa". Vastoin vanhempain tahtoa ei ole hyvä tehdä milloinkaan, ei aikuisenakaan. Sillä vielä kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen saattavat vanhemmat "moaemästä" vaikuttaa lapsen elämään joko auttaen tai häiriten. Varsinkin tottelematonta lasta he "upottavat". Sillä "verivanhemman kosto on niin kova, se kolmekymmentä vuotta voi upottaa… veri kostuo huutoa".

Ohranjyvän päivässä lapsi kasvaa ja jykenee, samoin taas ihminen vanhetessaan ohranjyvän päivässä vanhenee ja kepenee, "ku imehnini alkaa vanheta ta lihat lanketa".

Kahteentoista vuoteen asti pidetään lapsia tavallaan sukupuolettomina olentoina. Sillä siihen asti voidaan antaa siskojen ja veljien nukkua samoilla sijoilla, mutta kaksitoista vuotta täyttäneitä ei enää saa samalla tilalla makuuttaa. Äiti taas ei saa kuutta vuotta vanhempaa poikalasta vieressään vuoteella lepuuttaa.

Kuuteentoista vuoteen saakka on lapsi alaikäinen, hänellä on vielä "moamon nännimaito suupuolessa". Siihen asti pitää vanhempien vastata hänen tekemistään synneistä ja pahoista töistä. Isä ja äiti joutuvat niistä tilille, sillä

"Min laps' loatiu, sen vanhempi vastoau."

Mutta kuusitoistavuotiaasta lähtien on lapsi itse teoistaan vastuunalainen.

Vasta viidenkolmatta ikäisenä on "naisimehnini täyvessä mielessä ta kasvussa". Mutta miehellä on täysi voimansa ja vartensa jo kaksikolmattavuotisena, joskin hänellä on täysi mieli vasta kolmikymmenvuotiseksi päästyään.

"Siitä ei enämpi tarvitse vuottoakkana, jotta mieli lisäytyy".

KUOLEMA

1. TAUDEISTA.

Ihminen vaeltaa maan päällä kuin ainaisen vihollisjoukon ympäröimänä, hänet voi tavata tauti täällä taikka saavuttaa surma tuolla. Hänellä on aina "surma olkapäillä, kalmalauvat hartioilla". Sillä "imehnisellä on kakstoista surmoa ta siitä vielä päällä se surma, kun toini hengen ottau". Ken kuolee tautiin, ken hukkuu veteen, ken sortuu puun alle, ken minkä tapaturman kohtaa, jonka Jumala on "suutin", säätänyt, jo syntymypäivänä. "Vain se on suutimaton surma, kun toini toisen tappaa. Se on smert [ven. smert = kuolema], se ei ole Jumalan sallima".

Tauteja on kahdenlaatuisia: on oikeita jumalan tauteja sekä pahasta rahvaasta lähteneitä taikka muuten poikintoimin hinkautuneita eli tarttuneita. Jumalan lähettämiä ovat ruvet ja kaikki muut maankulkijat taudit, kuten kuumatauti eli lavantauti ja kulkkutauti sekä hinku ja toppa (yskä), vielä moru[tauti, joka liikkuu ilmassa, tukkii joka nivelestä ja niinkuin kissa kynsii nahkaa], kohelma[sekin liikkuu ilmassa, se katkoo joka paikan, pitää nivelet kipeinä ja hellinä] ja romuska[se pitää kipeänä pari kolme päivää, on pahoinvointi, pää kipeänä, ei voi syödä]. Myös se, joka muuten tulee "kipieks, läsii läsittäväh ta kuoloo", sortuu "jumalan tautiin". Sanotaankin, että hän kuoli oikeaan jumalan tautiin.

Taudit kulkevat ilmassa taikka matkalaisten mukana. Sentähden ei koskaan pitäisikään, kun joku tulee pitkältä matkalta, mennä häntä vastaan eikä katsoa tulijaa. Siitä voi tauti tarttua.

Rupia on kolme sisarusta; suur'rupi, hernehrupi ja tuhkarupi; Suurrupi on vanhin ja vihaisin, keskimmäinen on hernehrupi ja nuorin sisar on tuhkarupi. Sisaruksia, varsinkin vanhinta, pidetään Karjalassa hyvin "palviesella ta lyylitelläh". Vanhimmalla on oma nimensäkin, jopa oikein isän nimellä mainittu. "Ospitsha Ivanovnaksi" sitä nimitellään. Kun kuullaan sen saapuneen naapuriin vierailulle, mennään sitä kutsumaan omaankin kotiin "kostih". Laitetaan talossa kaikki kuntoon, pestään pirtin lattiat, lautshat, laavosniekat, pannaan puhtaat päälle ja hankitaan parasta pöytään. Sitten käydään oikein lasten kera naapuriin, ristitään silmiä, kumarretaan sairasta ja sanotaan:

"Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, lähe meillä kostih! Myö läksimmä silma käymäh meillä kostih."

Kun näin hyvitellen käydään kutsumassa, niin "Ospitsha Ivanovna" sitten kostiin tultuaan paljon kepeämmästi pitelee sairaita.

Mutta vasta sen jälkeen, kun rupi on taloon tullut, on sitä oikein mielin kielin pidettävä, jottei se pääsisi "seäntymäh". Koko sinä aikana, minkä se on talossa, ei saa riidellä eikä nauraa, ei viinaa viljellä, ei pestä pirttiä eikä vaatteita, ei saveta pirtin kiuasta, ei keritä lampaita eikä teurastaa eläimiä. Metsänkävijä ei saa mennä metsälle eikä surmata hiirtäkään. Ei myöskään saa lehmää käyttää härällä. Eivätpä pariskunnatkaan, oli heitä talossa kuinka monta tahansa, vaikkapa vieraitakin, sivullisia, saa silloin yksillä vuoteilla levätä. Kaikki eri sukupuolien välinen yhdyselämä on siksi ajaksi kerrassaan lopetettava. Muuten "Ospitsha Ivanovna" vasta oikein sydäntyy.

Sairasta, jota mukautetaan tshupussa (uuniseinän puolessa pirttiä) saviessan, uutimen, takana, ei saa näyttää vieraille, ei varsinkaan naineille miehille eikä vaimoille; vain nuorille pojille ja tytöille sekä siivoille leskille voidaan näyttää. Kun syötävää viedään sairaalle, puhutellaan kumartaen:

"Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, nouse murkinalla!"

Saunassakin sairasta käytetään, kuljetetaan "Ospitshaksi" kutsuen kylyyn ja kylvetetään oikein jumalan sanoin. Vain lesket kelpaavat kylyssä käyttäjiksi. Samaan kylyyn ei saa sitten lapsivaimo suinkaan mennä kylpemään, ei myöskään karhun repimää lehmää [Karjalassa on tapana käyttää karhun repimää lehmää kylyssä] saa sinne viedä, ellei tahdo rupea suututtaa.

Jos "Ospitsha" on saanut jostakin syystä aihetta sydäntyä, pitää häntä koettaa hyvitellä. Pirtin pöydälle laitetaan murkina. Kolmea yhdeksää lajia ruokaa pitää siihen saada, kaikkea mitä vain suinkin on talossa ja mitä voidaan hankkia. Sitten sairas "Ospitsha" nostetaan syömään ja joka lajia ruokaa annetaan suuhun, ristitään ja kumarretaan, syötetään ja juotetaan, palvellaan kuin parasta vierasta. Samoin sitten talon muitakin lapsia syötetään ja palvellaan. Vieläpä kutsutaan naapureistakin lapsia samaan pöytään osaansa ottamaan.

Kun sitten rupi rupeaa lähtemään pois, kaimataan, saatetaan häntä:

"Nyt on syöty syömät, juotu juomat, pietty piot parahat. Kun hyvänä vierahana tulit, ta parempana mäne!"

Entisaikaan oli "Ospitshan" tapana vierailla joka seitsemäs vuosi. Hänellä oli määrätty piirinsä, ja sitä kiertäessään hän viipyi juuri sen ajan.

Nuoremmat rupisiskot eivät ole niin vihaisia, mutta lyylillä on niitäkin pidettävä, jotteivät "seäntyis". Ainakin tuhkarupea eli pientä rupea. "Ospitsha Ivanovniksi" niitäkin pitäisi puhutella. Vieläpä panorupeakin on samoin "varotettava".

Tuhkaruvella on sama piiri käytävänä kuin suurellakin ruvella, mutta kun se toimittaa vierailunsa joutuisammin, saa se pikemmin piirinsä kierretyksi. Hänen vierailukiertonsa kestääkin vain kolme vuotta.

Milloin taas muut maankulkijataudit, varsinkin kuumatauti eli suurtauti — sen kiertoaika on seitsemän vuotta, kuten suuren ruvenkin — uhkaavat kylää, koetetaan niitä karkoittaa tulella. Poltetaan pihalla, vajojen kynnyksillä, sintshissä, pirtissä ja pirtin kiukaassa kaikenlaisia karkeita aineita: tervaa, tervariepua, pirunpaskaa, mer'ajoa, kenkirajoja, katajan-, kuusen- ja petäjänhavuja, kesunkantoa. Tervalla tehdään risti pirttiin oven kamanaan; ulkopuolelle sintshin taikka pirtinoven kamanaan maalataan tervalla hevosen kuva ja mies hevosen selkään pyssyineen ja miekkoineen, keihäineen. Se on siinä vartioimassa pahoja pirttiin pääsemästä.

Mutta jos tauti on taloon ennättänyt eikä ala pois hankkiutua, lakaistaan pirtin lattia, pyyhitään kaikki paikat ja rikat lennätetään pellolle, poltetaan tervarättien mukana ja manataan:

"Mäne tuonne tulen tuimasen sekah, pahan vallan valkieh! Kun olet tuulin tullun, ni tuulih ni mäne! Onnakko sie tähän taloh tulit ikuisilla istuimilla, polvisilla portahilla? Mäne huuten helvettih, parkuon pahah moah! Mäne, konna, kotih, ilkie, isäntihis, paha, maillas pakene!"

Useasti on jo sairaalla itsellä "tojistus" sydämessään, että tauti on jumalan tauti. Mutta ei sentään aina. Silloin on turvauduttava tietäjiin, joita on aina joku joka kylässä. Tietäjät arvottelevat, onko tauti peästämätön jumalan tauti, vai peässettäävä panentatauti. Arvoitteleminen tapahtuu siten, että katsotaan viinapikariin taikka teevadille kaadettuun elohopeaan taikka kaadellaan vettä astiasta toiseen ja siitä tutkitaan.

Mutta tietäjä ei saa aina selville panentataudin oikeaa syytä ja syntyä. Silloin luettelee hän kaikki mahdolliset tuskien synnyt:

"Mist' on pulmat puuttun, taikiet tapahtun: kivestäkö, kannostako, vaiko vatturauniosta vaiko kuollehen kojista eli männehen majasta, satalauvan lappiosta? Vaiko lummehkorjuhun kojista, vesihiien hinkalosta, limaparran liepiestä? Elikkä onko tuska tuulin tullun, eli onko kiihtyn kiroista poahtun pahoista sanoista?"

Sen jälkeen manaa tietäjä pahat takaisin lähtöpaikkoihinsa.

Taudit ja sairaudet saattavat siis hinkautua neljältä eri suunnalta: maasta, kalmasta, vedestä ja kiroista, siis kaikkialta, missä ihminen joutuu liikkumaan: nurmilta, pelloilta, vesiltä, rannoilta, metsistä, hetteistä, vuorisia, vaaroista, kiviraunioista, kalmistoista, jopa ilmasta ja tuulistakin, puhumattakaan siitä, että pahat ihmiset voivat nostaa kontion, käärmeen, sammakon, sisiliskon, herhiläisen, "ampujaisen", hammasmadon, raudan, tulen, veden, puun, kiven, pakkasen ihmistä vihaamaan ja vahingoittamaan. Mitkään näin saadut taudit eivät ole Jumalan sallimia sairauksia, vaan ne ovat kaikki poikentoimisia kipuja. Jos ihminen pölästyy, säikähtää, jotakuta laikka jossakin paikassa, on hinkautuminen herkempi ja niin saatu tauti pahempi. Mutta pitää aina säikähdettyään, kun pelkää hinkautumista, katsahtaa vasemman olan yli sylkäistä ja sanoa:

"Muissan mie tämän paikan, ta i tämän päivän."

Varsinkin meltoluontoiseen ihmiseen, joka on hyvin pelokas, tarttuu kaikki helposti, mutta jäykkäluontoiseen, joka ei niinkään pelkää, eivät niin helposti pahat tartu.

Maasta voi saada hinkautuman monella tavalla. Pellosta esim, saattaa paneutua maahinen, moahini. Sitä manataan:

"Moan tyttikö olet, vai mannun tytti, pihan tyttikö olet, vai pellon tytti?"

Vetisestä paikasta, savikosta, likarapakosta, hetteestä taikka kaivosta saattaa tarttua vesimoahini, jonka synty on

"Vesihiitto Väinön poika, syöviitto Kalevan poika."

Kuivilta mailta taas takeltuu kuivamoahini, minkä eno on.

"akka manteren alani, poika pellon pohjimmaini."

Vielä kylystäkin voi maahinen, kylymoahini, hinkautua. Sen emo on

"rupi-tyttö. ruskie neiti".

Kylyn vesikaukalosta, johon kuumennuskiviä on laskettu, taikka lautasien rikoista se tarttuu ja rökähyttää ihon tuville.

Metsä saattaa hinkautua, jos siellä ollessa pelästyy jotain, samoin myös, jos säikähtää nähdessään karhun repimän lehmän taikka metsästäjäin tuoman karhun, linnun, jäniksen tai muun metsänelävän. Siitä voi metshännenä tarttua ja vaivata varsinkin yöllä. Se on

"Mielikki metosen tyttö, salakoaren vaimo kaunis",

joka käy vaivaamaan. Sen kivuista päästetään siten, että valetaan vedellä, joka on kolmesti kiehutettu — pitää kiehuttaa kolme kertaa, sillä metshänemä on äkäisin haltia —, ja vesi viedään metsään kolmen tapionkannon juurelle. [Tapionkannoksi sanotaan tuoreen puun juuresta kohoavaa n. parin korttelin korkuista tuoretta kantoa.] Metsä saattaa myös hinkautua metsäpirtistä yhdessä maahisen ja veden kanssa.

Toisinaan on myös moanpaikka semmoinen, ettei se suvaitse asujaa. Siinä voi eläjä tulla kipeäksi: rupeaa vähitellen nuurumaan ja nuurumaan, ei maistu ruoka, ei tiedä, mikä lienee vaivana. Moanemäntä ja moanhaltie on toisin paikoin niin "tshippus", juonikko ja helposti sydäntyvä. Silloin pitää maan-emäntää tervehyttää:

"Terveh moa, terveh manto, terveh piha, terveh pelto, terveh tervehyttäjälle!"

Kalma taas tarttuu, kun pelästyy kuollutta taikka sellaista, mikä on jossakin yhteydessä kuolleen kanssa, esim, arkunlastuja ja kuolleen vaatteita. Voipa se myös tarttua, jos kuulee äkkiä kuolinsanoman. Samoin hinkautuu kalma helposti kalmistosta, jopa siitäkin, että menee kalmiston kyljitse ristimättä silmiänsä. Vesikalman saa, kun pelästyy kuolleen vaatteita rannassa pestäessä, ja ristimättömänä kuolleesta lapsesta voi tarttua ristimätön kalma. Kalmasta päästettäessä valellaan vedellä ja vesi viedään kalmistoon.

Vedestä voi helposti saada hinkautuman, jopa siitäkin, että kuvahaistaan katselee joko kasvojaan pestessä laikka juodessa tai muuten vettä silmätessä. Vesillä liikkuessa, kalalla käydessä, voi kaikkein helpommin saada tartunnan. Vesiltä muuten on hinkautuminen herkempi kuin mistään muualta, sillä vejenemä ja vetehini ovat hyvin kärkkäitä tartuttamaan ja toteuttamaan kaikenlaisia kiroja, joita on vesillä lausuttu. Kun vesillä noidutaan, on teko niin voimakas, että noiduttu tulee hulluksi. Kiroihin tarttuu näet silloin sekä vesi että metsä. Niistä kiroista ei siksi kykenekään ken tahansa päästämään. Pitää olla tietäjillä

"tulini turkki ta tulini tupa" sekä "valta vanhemmista, lupa luonnon tyttäristä",

ennenkuin kykenee näiden pahojen päälle nousemaan. Jos heikkoluontoinen yrittelee päästää, voi saada pahat itseensä. Eikä niitä saata päästääkään juuri muuhun kuin umpilampiin tai hetteeseen. Sillä

"Umpilammen lainehet, heravat hettiet, miss' on voije voimallisin, kasse kaikkien paras."

Pitää vain olla semmoinen umpilampi, johon ei ole ennen päästetty, ei monta ainakaan. Sillä vain kolme voidaan samaan umpilampeen päästää. [Umpilammen vettä ei saakaan juoda, eikä sen kaloja syödä; niistä tarttuvat lampeen viedyt kirot.]

Helpommat vesiltä saadut kivut voidaan parantaa siten, että pannaan lahjat veteen ja prostiuvutaan järven rannalla, mistä tauti on tarttunut:

"Meren Ahti armollini, prosti milma, kun lienen pahoin loatin, siun koissa käyvessäin! Ota pois omat hyväs, anna pois omat pahani!"

Kiroista voi vielä saada tartunnan, jos kuuntelee, kun toiset ihmiset riitelevät ja kiroilevat. Kesäisenä aikana varsinkin ovat kirot herkkiä tarttumaan, erittäinkin rieskahenkiseen, herkkäluontoiseen ihmiseen. Riitelijöihin eivät toistensa kirot tartu, siinä kun kumpainenkin on luonnon nojassa, vihoissaan, vaan kirot kirpoutuvat ilmaan ja siitä iskeytyvät syyttömään kuuntelijaan. Ne saattavat uhrinsa kovin heikoksi, rankaisevat kaikki jäsenet ja tekevät elämän tukalaksi, kuin olisi "moa peällä". Varsinkin juuri siihen aikaan vuorokautta, jolloin kirot ovat tarttuneet, on sairaalla vaikea olla. Kiroja manaavat tietäjät

"Turjan koskehen kovahan, pyhän virran pyörtiehen, kunne puut tyvin mänöö, latvoin lakkapeät petäjät",

ja vievät sairaan koskeen vesikivelle kolmen puun lehvistä tehdyllä vastalla kylvetettäväksi.

Hyvin helposti saattavat kirot iskeytyä tuulista ja tuuliaisnenistä. Varsinkin tuuliaisnenissä kaikenlaiset vintiet, strelat, nenät ja noijannuolet sekä pahan rahvaan pakinat kulkea vihkaisevat, vieläpä tietäjien tuuleen työntämät tuskat, joita on manattu:

"Mäne tuulen tuuviteltavaksi, vilun ilman vietäväksi, ahavan ajeltavaksi!"

Siksi pitääkin tuulispään kohti yllätellessä hosua jollakin teräastalalla vastaan ja sanoa:

"Ei kohti, ei kohti! Mäne sinne, kunne ollet työnnön työntöihini ta pannen palkkalaini!"

Mutta paitsi maasta ja vedestä, kalmasta ja kiroista voi vielä saada hinkautuman itse jumalistakin, kun niitä välinpitämättömästi kohtelee, sekä oman että toisen kylän jumalista taikka oman pirtin pyhänkuvista. Näin on laita, jos esim, ei risti silmiään jumalien ohi käydessään taikka jättää pyhänkuvan kylmään huoneeseen. Lapsivaimo saa jumalista vian, jos menee kirkkoon ennenkuin on kulunut kuusi viikkoa synnytyksestä. Jos tauti on jumalista hinkautunut, tietää sen siitä, että näkee unissa olevansa hevosen hätyytettävänä. Minkä kylän jumalista tauti on tarttunut, sen kylän hevosen näkee, ja sen kylän jumalia on sitten mentävä lepyttämään. Hinkautuneet jumalat lepytetään siten, että ostetaan tuohukset pyhänkuville, ristitään silmiä ja kumarrellaan ja viedään kirkkoon tai tshässöynään lahjoja, esim, parimetrinen "siitshainen", aivinainen pelenävoate.

Jumalista hinkautunut kipu alkaa vaivata puoliyöstä lähtien ja kestää huomeneen ja puolipäivään saakka. Mutta puoleltapäivin se rupeaa helpottamaan. Kalmasta tarttunut tuska rupeaa rasittamaan iltapäivällä ja pitää kovilla puoliyöhön asti, jonka jälkeen se alkaa lieventyä. Samoina aikoina ovat myöskin maasta, vedestä ja kiroista saadut tuskat kovimmillaan. Päivä on nimittäin jumalien aika, yö kalmalaisten.

Mutta pahimpia pahan rahvaan panemia tauteja ovat rikkiet, oikein vartavasten kitumiseksi ja kuolemaksikin laaditut panokset. Jos on rikkeitä — kalmanmultia, kuolleen peukaloa tai muuta kuolleelle kuulunutta — saatu jollekulle syötetyksi, niin on hän ehdottomasti manalle pantu. Ja siitä ei ole päästäjää. Ei ole sitä tietäjää, ei Tuli-Lapillakaan käynyttä, joka voisi manalle pannun parantaa. Koetetaan kyllä kaikenlaisia kylvetyksiä, valeluja ja pesemisiä, mutta kun ei mikään auta, niin siitä arvataan, että manalle on pantu.

Pahat ihmiset koettavat rikkeiksi varastaa vahingoitettavasta itsestään joko hiuksia taikka tilkkusen alusvaatetta, mihin on omistajan hikeä hieroutunut. Kun panee nämä muurahaiskekoon, kitujaan puuhun, yksikantaiseen pihlajaan, koskeen tai meltoon veteen (esim, järveen), rupeaa niiden omistaja sairastamaan, kovimmin, jos rikkeet on viety kituliaaseen puuhun taikka koskeen. Eikä sairas pääse vaivoistaan ennenkuin rikkeet on poistettu niiden kätköpaikasta.

2. HENGENLÄHTÖ JA LAUDALLELAITTO.

Hengenlähtö on kovin tärkeä tapahtuma. Kun tiedetään, että joku on lähtemäisilläh, että hänellä jo on

"suussa surman suitset, kaklassa manalan kahlis",

kokoonnutaan kaikin joukoin naapureista kuolintaloon. Pirtit, eteisetkin, ovat täytenään rahvasta odottamassa suurta hetkeä.

Onnellinen se kuolija, jolle lähdön hetki sattuu rostuon (joulun) ja vierissän (loppiaisen) välillä. Silloin ovat tsharstvan (taivaan) ovet ja roajun (paratiisin) veräjät selällään, silloin ei kuollutta oaluun (helvettiin) viedä. Myös roatintshojen[juhla n. viikkoa jälkeen pääsiäisen] keskellä kuolija pääsee taivaaseen, samoin uudella kuulla pois mennyt. Myös veteen hukkunut viedään taivaan iloihin, sillä hänellä on ollut "puhas kuolema". Mutta sille onnettomalle, ken kuolee kuuttomalla ajalla, ei "tsharstvoa" näytetä. Jos taas kuolinhetkellä sattuu kova sadeilma ja tuima tuuli, on se hyväksi, sillä tuuli kiidättää henkeä taivaaseen ja sade kattaa jäljet.

Muuten sairas, joka on kauan aikaa kitunut, useinkin kuolee samalla aikaa kuuta, jona on syntynytkin, jopa samalla vuorokauden hetkelläkin. Esim, jonakin iltapäivänä alakuulla syntynyt myös kuolee jonakin alakuun iltapäivänä.

Kuolinhetken lähestyessä nostetaan sairas kuolentarikoille lattialle, peränurkkaan, perälautshan[peräpenkki] eteen, pöydän ja sivulautshan välille. Jos pirtti on pieni, siirretään pöytää vähän syrjemmäksi. Olkia pannaan alustaksi, olille joku huonohko lakana sekä päänalaiseksi heinävärtshi (heinäsäkki). Sulkaperinöitä (höyhenpolstereja) ja sulkapoluskoita (höyhentyynyjä) ei panna kuolijan alle, sillä lähtevä henki voi peitteliytyä höyheniin, ja silloin on kuolema vaikeampi. Kuolinsijan yläpuolella nurkassa on pyhänkuvilla paikkansa. Siksi sanotaankin kuolijasta: "Niin on jo huono, jotta rikoilla on kuolentaa vailla, oprasojen alla".

Kun kuolija alkaa katsella "päähänsä päin", silloin ovat hänen noutajansa jo saapuneet. Toiset kuolijat näkevätkin noutajansa ja mainitsevat niitä nimeltäänkin, jotta "tuoss' on taatto, tuossa setä". Pääpohjissa perälautshalla istuvat Tuonen ukot, jotkut peräorrellakin[orsi pirtin perässä poikki tuvan] sekä loavusniekalla[lautaset seinäin vierillä ikkunain yläpuolella] peräseinän vieressä. Sentähden ei kuoleman saapuessa — eikä muulloinkaan — saa kukaan istua perälautshalla kuolijan pääpohjissa. Mutta jalkapuolesta saapuu surma vasemmasta kantapäästä, ja viikatteellaan leikkaa elämänlangan. Siksi ei hengen lähtiessä saa olla jalkopuolessakaan, vaan istutaan tai seisotaan sivuilla molemmin puolin.

[Surma ajaa viikatteineen harmaalla hevosella ja on hyvin laiha, koska elää syömättä. Sanotaankin:

"Surma syömättä elää, sekin päitä tappeloo."]

Mutta jos kuolija on kauan aikaa kitunut huonona, ja luullaan, että henki on karkautunut, josta syystä ei pääse kuolemaan, pannaan lattialle olkien alle pari hyvin kulunutta viikatetta tai sirppiä ristiin. Sitten mennään ulos ja heitetään kirves pirtin otsapuolesta yli koko rakennuksen sekä sen jälkeen sivuittain yli pirtin, niin että heitot muodostavat ristin. Vielä otetaan pitkä seiväs, jolla lomahutellaan pirtin kattolautoja. Kolmea vesikaton lautaa kohotetaan kolmasti pyhäsnurkan kohdalla. Toisinaan taas kiivetään katolle ja taotaan kirveellä kattolautoja. Nämä temput vaikuttavat sen, että kituja kuolee nopeampaan. Jos kuolija on lapsi, joka tekee kauan kuolemaa, ei elä, ei kuole, etsitään kolmesta rajapientareesta heinää ja pannaan lapsen tilan alle. Kun sairas on siinä levännyt kolme vuorokautta, paranee hän tai kuolee.

Kuolinhetkellä pitää kaikkien olla aivan ääneti, ei saa pakista eikä ovissa kolata. Siitäkin voi henki karkautua. Juuri ennen hengen heittymistä avataan ovi tai ikkuna taikka reppänä, jotta hengellä olisi huokeampi lähtö. Jos ei mitään reikää olisi auki, veisi henki lähtiessään pirtin peräseinän kerallaan. Peitto otetaan myös pois päältä, sillä lähtevä henki voisi peitteliytyä katteen alle, varsinkin jos se on villainen ja kirjava vaippa.

Toisilla kuolijoilla on hengenlähtö kovin vaikea, tällaisesta sanotaan, että hän on ollut reähkähinen eläjä ja hänelle siinä juuri näytetään kaikki pahat työt, mitä hän on tehnyt, seka osoitetaan se sija, minne hän on joutumassa. Vieläpä kuolija saa siinä pahoista teoistaan kärsiä siten, että esim, heinäinvaras saa kuolinhetkellään syödä varastamansa heinät. Mutta jos kuolija on rauhallinen ja tuskaton, on hänellä hyvä sija tiedossa.

Eläessä keskenjääneet työt ovat kuolinhetkellä haittana. Kuolija voi ajatella ja kiusautua siitä, että "nekin jäivät kesken". Siksipä käsillä olevat keskeneräiset teelmät on ennen kuolinhetkeä poltettava, jotta sairas saisi rauhassa täältä erota. Mutta jo terveenä, eläessä, on jokaisen muistettava, ettei saa heittää mitään työtä vajanaiseksi. eipä mitään asian kertomistakaan pohjilleen puhumatta, se kun jää muuten kuolinhetkelle hengen painoksi.

Mitään kerrattua ja umpeen solmittua ei kuoleman tapahtuessa saa olla kuolijan päällä. Solmut avataan ja kaklaristi ripustetaan yksinkertaiseen rihmaan, samoin vyölle sidotaan yksisäikeinen rihmavyö. Kaikkoava henki saattaisi helposti rihman kierroksiin tai solmuihin kätkeliytyä.

Kuolinvuoteen vieressä itkeminen tekee myös hengenlähdön vaikeaksi. Silloin ei pitäisi kyyneleenkään tipahtaa. Kyyneleet kirpoavat näet kuolinhetkellä tulikipunoina kuolijan iholle, ja kuta enemmän itketään, sitä vaikeampi on kuolevalle. Lapsen tehdessä loppua eivät vanhemmat saa olla saapuvilla, lapsen hengenlähtö on vaikeampi, kun hän näkee siinä isänsä ja äitinsä. Samasta syystä eivät lapset saa olla vanhempainsa loppua katsomassa.

Vaikein on kaikenlaatuisia pahoja aikaansaaneiden noitien, tietäjien ja velhojen kuolema. Niinpä muuankin Vuonnisen tietäjä-ukko, Ontro-vainaja, oli kiroillen ilmoittanut kohta kuolevansa. Sitten oli ukko kaatunut lattialle ja siinä itsekseen kiroillen kuollut. Ja Hämeenkylässä oli toisen tietäjän, Visan Miihkalin, tehdessä kuolemaa koko rakennus roskahdellut ja hevoset hyppineet tanhuassa ja lehmät reuhtoneet läävässä. Roskumista oli jatkunut siksi kunnes ukon sisarenpoika, Huotari-tietäjä, oli halteutunut, ottanut kirveen ja ajanut pahat pois.

Jos hengenlähtö tapahtuu yöllä, herätetään, nossatetahylähäksi, kaikki talon eläjät, lapsetkin, samoin toisissa pirteissä ja aitoissa makaajat. Naapuritkin kehoittavat: "tuokaa sana, kun rupee kuolemaan!" Kuolijan henki heittäytyy niin nukkujan päälle ja painaa, että on vaikea olla. Voi käydä niinkin, ettei nukkuja enää herääkään unestaan, vaan kuolee siihen, nukkuu iäksi.

Kohta kun kuolija on huokaissut viimeisen henkäyksensä, lasketaan hänen suunsa peitoksi ripakko, valkea vaatepalanen, jopa hyvin kiireesti, ettei toispuolehini, paholainen, ehtisi pujahtaa kuolleen sisään, Sillä jos näin kävisi, alkaisi vainaja liikkua ja hänestä tulisi manalaini, jota ei saisi pysymään haudassakaan. Sieltäkin se nousisi pahojaan tekemään ja häiritsemään. Ripakko on suun peittona aina siihen saakka, kunnes kuollut lasketaan hautaan. Kohta kuoleman tapahduttua toimitetaan myös koalimini (pyhän savun suitsuttaminen). Pannaan loatanaa (suitsutuspihkaa) koalelitshaan (suitsutusastiaan) ja sen suitsuttaessa pyhää savua jokainen omainen ja sukulainen ja tuttava vuoron perään koatii sillä vainajan pään ja rinnan kohdalla lukien rukouksia.

Kuolinsijalta siirretään vainaja vähän alemmaksi ovipuoleen lattialle tuoduille puhtaille oljille, pesurikoille. Siinä kaksi tai kolmekin pesijää hänet puhdistaa tämänilmaisista lioista. Yksi valaa vettä kauhalla, toinen pesee muilalla (saippualla) ja rätillä tai vastalla, kolmas on apumiehenä liikuttelemassa pestävää. Likaisena ei kuollutta saa haudata. Sillä millaisena vainaja täältä lähetetään tuonelaan, semmoisena pitää hänen siellä esiintyä. Jos pannaan matkaan likaisissa vaatteissa ja pesemättä, otetaan hänet siellä semmoisena vastaan ja pannaan seisomaan pohjoisveräjän korvaan, mikä on emäpohjoista kohti tuonelassa, ja siinä seisotetaan kunnes puhdistuu ja vaikenee. Jos vainajalla on tummaa vaatetta päällä, niin saa seisoa siksi kunnes ilma valkaisee.

Pesijöinä käytetään vanhoja ihmisiä, miehet pesevät miehiä, naiset naisia. Näitä samoja rohkealuontoisia henkilöitä käydään aina kyläkunnasta noutamassa heti, kun kuolema on tapahtunut. [Vuonnisessa on vanhoja ruumiinpesijä-naisia: Jarassiman leski, Triihvon leski ja Petrin leski, sekä miehiä: Soavan Iivana, yli 80-vuotias haudankaivaja. Iivana Lehtonen ja Jyrki-pokoiniekka ovat jo kuolleet.] Mutta jos vainaja jo eläessään on pyytänyt jotakuta tuttavaansa ruumiinsa pesijäksi, on pyydetyn se sitten myös tehtävä. Monet henkilöt ovat niin heikkoluontoisia, etteivät uskalla ryhtyä kuollutta käsittelemään, varajavat "pölästymistä" ja kalman tartuntaa. Peseminen toimitetaan ennenkuin ruumis ehtii jäykistyä, jotta se paremmin sujuu suoraksi ja paremmin saadaan vaatteet päälle pujotelluksi. Jalat ja kädet sidotaan, jotta ne jäykistyisivät asemiinsa, mutta sitten arkkuun asetettaessa ne jälleen päästetään irti. Kolme henkilöä pitäisi ihmisen "pessä ilmah, kolme kalmah", sitten hänen olisi helppo päästä Tuonelanjoen poikki. Ne pestyt ovat nimittäin pesijäänsä auttamassa vaikealla jokimatkalla.

Kuollutta pestäessä itketään pesuvirttä. Sanalta eli eäneltä itketään eikä kyyneleltä. Omaiset itkevät, jos osannevat ja kykenevät. Jos esim. isä-vainajaa pestään, valittelee tytär:

"Valkoalkoa valkeijen valtajoutshenuisien vallallisiks valkie hyväseni, jotta ei valkuolentasien vaivasissa valkeijen ilmojen peältä vallan puutuis valkeih syntysih.

Kaunisselkoa kaunehien karjalintusien kajollisiks kaunis hyväseni, jotta ei likojen kaihosissa koaloaltais kaunehien ilmojen peältä kaunehih syntysih.

Eikö valkie hyväseni vallan ensimäisinä kevätvarreksuisina valkiena valtajoutshenuisena vallan koalelis vallan ensimäisih valvatusvanapaikkasih. Mie hotj, vaimala vartuoni, niistä hänen valkehuisie vallan silmittelisin.

Niin jäin, vaimala vartuoni, vallan armottomiks valkeijen ilmojen peällä vallaiksentelomah, kun valkie Spoassusen valkien hyväseni valkevuot vaivutteli peällä valkeijen ilmasien.

Eikö armas hyväseni armahina aunaotuksina aijan koalelis aijan ensimäisinä kevätarveksuisina, kun annahan Spoassusen aunaotuksiset alta armahien ilmasien aijan koaleloo.

Mie kun, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä armottomina aijan koalelen, mie aunaotus-artteliloista armahan hyväseni armahuisie aijan silmittelen, hotj niillä aikasin kevät-arveksuisina. Toivelisin, jotta armahan hyväseni armahuot aijan koaleli näillä puolin armahie ilmasie.

Voi, sukie hyväseni, suimun ensimäisinä kevätsulasina suoreina somerolintusina suimun koalella suimun ensimäisih sulapaikkasih. Mie, surento vartuoni, hotj niistä siun sulavuisies suimun silmittelisin, hotj niillä aikasin kuin jäin aivan armottomiks sukeijen ilmojen peällä suimun koalelomah.