Vanhaa Lappia ja Peräpohjaa

VANHAA LAPPIA JA PERÄPOHJAA

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

SISÄLLYS:

Alkusana Vanhoja Lapinkorven teitä Kun vanha katoaa Vene-Aapon "Aikain Muistoja" Köngäsen ruukki Kolarin markkinat Savon matkat Ruijanrannan kalaretket Ivalon kulta-ajasta Poronsarviliima Juurakkoterva Kolarin kalkki Sieppijärveläisten karhuntappo Heikin äijä Kalapirtillä Leipävilja Härkinmylly Kesäkentällä Painajainen Rovan Nikun järvenlasku Kassan Salkko Entisiä pappeja Vanhoja koulumestareita Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista Vanhankansan siunauksia ja rukouksia Sana- ja asiaselityksiä

Alkusana

Samoilla Länsi-Lapin ja Peräpohjan kesämatkoilla, 1920-1922, kerättyjä kuin viime vuonna ilmestyneiden "Lapin muistelusten", ovat tämänkin kirjan ainekset. Lisäksi olen kesän alussa 1923 tehnyt uuden lyhyehkön keräilyretken Kittilään, Muonioon, Enontekiölle ja Tornion jokilaaksoon täydentääkseni ja tarkistaakseni edellisillä matkoilla saatuja muistiinpanojani.

Saman Lapinkorven entiskansan elämää, tapoja ja oloja kuvailevina liittyvät nämä kirjoitukset kuin jatkona ja toisena osana "Lapin muisteluksiin". Samat kiveliöiden vanhukset, jotka edellisen kirjani muisteluksia saarnailivat, ovat olleet näidenkin kirjaanpanojen haastelijoina. Kymmenet, milteipä sadat vaarit ja muorit, ukot ja eukot ovat saaneet sanoa sanansa, semmoiset vanhan polven eläjät kuin Kittilän Marjalan ja Karilan äijit, Kaukosen Tuomas, Auton Heikki, Koskaman Janssi ja Pokan Pekka, Kieringin Kurtin Eeva, Rovaniemen Tarkiaisen ukko, Lohinivan Heikki ja Martinin ukko, Muonion Liikavainion Kalla, Töyrän Penhartti ja Purasen Iisakki, Kolarin Kankaan Heikki, Käki-Salkko, Raution Erkki, Niilo Heikkilän leski, "Friskin äiti" ja Koivuniemen muori, Turtolan Heikki Jolma, Iisakki Matti, Tornakan muori, Matinlompolon Pekka sekä Nallin "faariska" ja "muoriska", Ylitornion Anuntin Pekka, Enontekiön Eiran Pekka sekä Köngäsen ruukinpatruuna Sohlberg — mainitakseni vain muutamia huomatuimpia haastelijoita. Monet keski-iän ihmisetkin, samoin kuin nuorempikin polvi, ovat olleet mukana muistelemassa. Ja minkä kiveliö on kertonut, sen on kirjoitusmies merkinnyt paperille. Niinpä siis ovat nämäkin muistelukset syntyneet ahkeralla yhteistyöllä, "seurapyydöllä", Lapinkorven vanhojen — ja osaksi nuortenkin — kanssa. Ja tälle kiveliön kansalle, etupäässä vanhalle väelle, saa kirjoitusmies olla kiitollinen muistelustensa aikaansaamisesta.

Korpi on miltei pohjaton muisteluksissaan. Kaukaisen erämaankin kansan elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuitenkin niin monivivahteista, ettei sitä kaikkea voi yrittääkään sisällyttää yhteen eikä useampaankaan kirjaan. Niinpä eivät nämäkään muistelukset suinkaan saata "tyhjentävästi" kuvata Lapinkorven entistä elämää, vaan ovatpahan ainoastaan muutamia palasia ja piirteitä menneen polven kadonneista ja katoavista tavoista sekä oloista, kerrotut ja nähdyt semmoisina kuin muistelusten haastelijat ovat niitä kirjamiehelleen esittäneet. Satalukuisen, tuhattietoisen muistelijaparttion täytyy tyytyä siihen, että saavat vain vähäisen osan muisteluksiaan painopaperille.

Muisteluksiin liittyvät valokuvat ja piirrokset ovat myöskin matkojen tuloksia. Lukujen alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen — muutamat aina 1700-luvun alkupuolelta — aittojen, kalapirttien y.m. ikähuoneiden seinäleikkauksista. Samoista "puukkostyylin puustaimista" on niinikään saatu lukujen otsakkeet sekä nimi- ja kansilehden tekstaus.

Kalevalaseuralle, jolta olen saanut matkarahoja vv:n 1920 ja 1921 keräilyretkille, olen myös kiitollisuuden velassa näistä muisteluksistani.

Osan muisteluksissani esiintyvistä asioista on kirjalle pannut vaimoni, Jenny Paulaharju, joka matkoilla on seurannut mukana "apumiehenä" kansaa haastattelemassa.

Oulussa, elokuulla 1923.

Samuli Paulaharju.

Vanhojen Lapinkorven teitä

Pimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki, lukuisine lisähaaroineen, olivat laajan Lapinkorven aikaisimpia kulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle lappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin vedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven sinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia kyläkuntia.

Virrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle suunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne. "Väylä" oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti hänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista se toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa etäiseen etelään, missä maailmanrikkaat häärivät. Sen mukana metsien mieskin aina silloin tällöin lähti veneineen taikka lauttoineen laskemaan alas, saaden hyvän kyydin, jopa toisinaan oikein hirvittävän vauhdin vaahtoavissa koskissa. Sillä suureen maailmaan rientävä, tunturien hiljaisissa kirkkaissa kaltioissa syntynyt, omissa kotiseuduissaan iloisesti haastellen hypähdellyt vedenväki kasvoi alamaissa valtavaksi voimaksi, joka lukemattomissa koskissa ja könkäissä kiukkuisena kuohahteli ja ärjähteli, jopa toisinaan kuin metsäläinen yltyi mielettömään raivoonsa huutaen ja pauhaten, niin että koko erämaa sen kuuli ja vapisi.

Tornionjoen suulle oli jo aikaisin sukeutunut tärkeä liikepaikka sekä sitten pieni kaupunkikin, jossa etelä ja pohjanpuoli kävivät tavaroitaan vaihtamassa. Sinne jokivarsien asukaskin suuntasi matkansa. Aina äärimmäisistä pälvistä Könkämäenolta, Maunusta, Naimakasta, Iitosta, Mukkavuomasta, saatettiin lähteä laskemaan Torniota kohden neljin-, viisinkymmenin penikulmin vuolasta virtaa alaskäsin ja taas sauvomaan takaisin monisataiset kosket. Samoin Ounaan varren metsäkansa laski jokeansa ja suurta Kemiä pitkin Keminsuulle, josta merta myöten ohjasi Tornioon. Mutta Ounaan latvaseutujen kylät, Peltovuoma, Vuontisjärvi, Ounasjärven Hetta sekä Muotkajärvi saattoivat käyttää toistakin vesitietä: muotkia veneensä poikki puolen neljänneksen taipaleen Muotkajärvestä Sotkajärveen, siitä laskea Sotkajokea Palojoen kautta Muonioon ja sitten suoraan alas Tornioon.

Ylimaiden metsät vaelsivat virtojen mukana alas tukkeina taikka lankkuina suuriksi lautoiksi iskettyinä, taikka puristettiin metsien elinvoima ruskeaksi tervaksi, työnnettiin tynnyreihin ja lautattiin Tornioon. Samoissa lautoissa taikka pitkissä jokiveneissä joutuivat alamaiden markkinapaikoille myöskin erämaan voit ja poronsarviliimat sekä muut lapintavarat. Palattaessa oli vene kuormitettuna jauhoilla ja suoloilla sekä muilla alamaan tarpeilla, joita kiveliö ei tuottanut. Viikkoja kului pitkään Tornion retkeen. Alaskäsin kyllä mentiin kilvaten virran kanssa, niin että rannat vilisivät ja päivä miltei seisoi paikoillaan, mutta ylös noustessa saatiin soutaa vastaisia vesiä, sauvoa nivoja ja koskia sekä äkäisimmissä paikoissa kiskoa kuormaa köysissä taikka raahata rantaa myöten; päivät vain vilahtivat ohitse, mutta rannat melkein seisoivat taikka siirtyivät käymäjalkaa taaksekäsin. Vierähti siinä ennenkuin matka oli tehty "pio päiviä, koura huomenia."

Talvisinkin olivat suuret jokiväylät erämaiden tienviittoina etelään. Laskettiin useinkin vain suoraan selkäjäätä pitkin, oiustaen matalat niementyvet ja taas työntyen tasaiselle väylälle. Kyläisillä mailla toisinaan ajettiin pitkin rantojakin taloloita myöten ja sulien koskien kohdalla häädyttiin niinikään maatjalkaa matkaamaan milloin toista milloin toista rantaa sen mukaan kummalla puolen olivat paremmat maat. Siten ajettiin Kolarista Suomen puolta Jarhoisiin, josta taas Ruotsin rantaa Pelloon. Täältä päästettiin Suomen rantoja Turtolaan, mutta sitten jälleen toista puolta Kattilakosken alle, Kaulirannalle, josta tultiin yli tälle puolen ja ajettiin pitkin mataloita rantaniittyjä Närkin kylän kautta Ylitorniolle. Alkkulasta alaspäin oli talvitie kummallakin rannalla. Jokitörmälle noustiin helpoimmin matalaa kurua myöten. Sellaista paikkaa sanottiin "tiensuuksi", ja jos sen lähimaille sitten joku pystytti talonsa, sai sekin Tiensuun nimen. Niinpä on esim. Kolarin-saarella Tiensuun talo vanhan talvitien maallenousun tienoilla, samoin alempana Lappean lähellä.

"Kirkkotieksi" tällaista talven valtatietä sanottiin Tornion-Muonion laaksossa. Sitä näet aikoinaan pitkä pohjan perukka kaikkein useimmin vaelsi kirkkomatkoillaan — oli määräpyhät, jolloin kunkin kulmakunnan oli saavuttava Herran temppeliin. Vanhastaan käytiin Ruotsin puolen Ylitorniolla, sitten Pajalassa, väylän takana, sen jälkeen taas Suomen Ylitorniolla sekä myöhemmin Turtolassa ja Kolarissa. Kuuli sama tie kyllä markkinamiestenkin metelöimistä ja näki pitkiä raitoja, jotka jutivat milloin Köngäsen korkealle markkinakentälle, milloin Tornioon taikka Alkkulan kirkonmäelle, milloin taas Kolarin kirkkosaarelle markkinailoa pitämään.

Syntyi aikojen kuluessa jokien vaiheelle kesätiekin, vain semmoinen pahainen jalkamiesten palas, joka noudattaen väylää väliin kapusi yli vaarojen, väliin edusti portaita pitkin vuomien ja jänkien ylitse ja kierteli asutuilla seuduilla kyläkujasia myöten talosta toiseen. Ukot itse vain omin apuinsa ja yksissä miehin porrastivat vetelät jänkänsä, ja näiden vanhojen äijien suoporrastuksen jäännöksiä on ylemmillä jokivarsilla vieläkin paikoin näkyvissä. Kirkkoon ja naapureihin taivallettiin näitä erämaan teitä, ja joskus, kerran, pari kuukaudessa, kulki niitä jalkaposti keveine laukkuineen.

Omia porraspolkujaan sai Tornion jokivarsi polkea polvesta polveen, poika isänsä perässä. Ei ole siitä vielä vierryt sataakaan vuotta, kun ensimmäinen kärrytie saatiin kuusi, seitsemän penikulmaa Torniosta ylös Ylitornion Alkkulaan, ja vasta viimeisinä vuosikymmeninä päästiin tunturien tienoille Enontekiön kirkonkylään. Ensimmäisen tien teosta tietävät vanhat vieläkin kertoa muisteluksia, vaikka asia on tapahtunutkin jo "äijäfaarin aikoina". "Sant-Mikkelin" mies, Malini, oli urakalla teettänyt tietä ja "sant-mikkeliläisiä" olivat olleet tekomiehetkin. Rukiista puuroa olivat Mikkelin miehet pistelleet leivän kanssa, kun ei heille taloista riittänyt lehmänantia puuronkasteeksi. "Pakottakkoo, pojat, kakkoo puuron kanssa!" oli muuankin isä kehoitellut poikiaan. Ja "kainulaiset kaitakasvot" olivat kummissaan katsoneet, kun "savolainen pulloposki" oli syönyt puuron leivän kanssa. Mutta vaikka tietä tehtiinkin puuron voimalla ja sant-mikkeliläisellä väellä, ei siitä sittenkään tullut valmista. Malmi-ukon urakka ei lyönytkään leiville, saati sitten puurolle: tie tuli huonosti pohjatuksi, sillat jäivät tekemättä ja urakkamies hävisi. Paikkakuntalaiset saivat sitten viimeistellä töitä ja rakennella siltarumpuja. Halvarin ukko, suuri omintakeinen rahaseppä Rovaniemeltä, teki Keroputaan sillan urakalla, ja silloin iskettiin siltapelkkoja jokeen, niin että raskas junttakin jyskäytteli:

"Taas yksi sa'anpankko tuli! Taas yksi sa'anpankko tuli!"

Samoin kuin Tornion jokiväylää, noudatti toinen talvinen valtatie Kemi- ja Ounasjoen väylää, milloin ajaen pitkin jokea, milloin oiustaen halki maiden. Niinpä laskettiin Rovaniemen Jääsköstä Kittilän Alakylän Jääsköön Ounasjoen itäpuolta "pitkin uomanreikiä", jängältä jängälle, niin ettei koko matkalla jouduttu kuin joku neljännes kulkemaan kangasmaata. Aivan taloton oli tämä lähes viisipenikulmainen taival, ja "Pitkäksiväliksi" sitä sanottiinkin. Alakylästä taas laskettiin vuomia myöten Kaukoseen ja täältä niinikään vaaroja kierrätellen Kittilän kirkolle.

Kemistä saatiin kesätie pitkin Kemijokivartta ylös Rovaniemelle ja sieltä Ounasjokea seuraten Kittilän kirkonkylään, sekä viimein siitäkin ylös pari, kolme penikulmaa Sirkkaan ja Könkääseen, missä hiekoitettu kärrynraitio painuu ja päättyy Ounasjokeen. Ei ole siitä kulunut kuin alun neljättäkymmentä vuotta, kun kärrypeleillä ruvettiin pääsemään Kittilään asti. Tämän tien rakennustöistä saamme tietoja Kittilän Alakylän kirjamiehen, "Vene-Aapon", muistiinpanoista. Kesäkuun 29 päivänä 1879 on ukko merkinnyt: "Kruunun tienteko tie auksuuni on ollu eilen Kaukosesta maunujokeen asti hätä on pakottanu Ihmisiä huutamaan niin halvala ettei ole markkaa nossu syltä tietä pahki mettäsä ei jängiläkään Se on 25 pennistä liki 90 pennin välillä. Väkiä on ollu kauhian paljon ulkopitäistäki, hätä on kova joka suunala Surkia aika nyt." Sitten marraskuussa 1881: "Silta Maunujokeen on valmis, sen teetti Juho Tiura Rovaniemeltä", ja taas 1884: "Pahtajoven Sillan teko… Tiura on Siltain teettäjä koko Rovaniemi Kittilä tiellä", sekä 1888: "Kruunun tietä kuljetaan Rovaniemessä hyvä tie", ja tammikuussa 1889: "Soraa veetään Kruunun tiele, Väisänen päällikkö, on oululaisiaki", ynnä lopuksi syyskuun 24 päivänä 1889: "Ruununtien Syyni on nyt tie hyväksyttiin ja tullee Kunnalle."

Eivät kaikki erämaan asukkaat erikoisesti tietä halunneet, eivät ainakaan aivan porttinsa viereen. Niinpä suuri Kaukosenkyläkin "pölkäsi" mokomaa kruununsarkaa, niin että tahtoi ajattaa sen ohitse, parin neljänneksen päähän kylästä. Sitten eivät kaiken maailman kulkurit, karkulaiset ja tattaraiset osaisi taloihin, kun tie menisi metsiä myöten, arvelivat kaukoslaiset. Tiemestarit eivät kuitenkaan kuulleet kyläläisiä, vaan vetivät suuntansa Kaukosenkin kautta.

Poikki laajan monipenikulmaisen kiveliökairan, joka erottaa Tornion-Muonionlaakson Ounasjoesta, kävi jo vanhoina aikoina muutamia valtaväyliäkin. Sellainen oli Kittilän Sirkasta Pöntsön ja Jierisjärven kautta kulkeva erämaantie, jota kesäisin voitiin lyhentää vesimatkoillakin, osaksi Kulkujokea sauvomalla ja sitten laskemalla Jierisjärveä ja -jokea alas Muonioon. Talvisin taas ajettiin matka poroilla. Tätä "vanhaa postitietä" vaelsivat entisaikaan Lapin virkamiehet, papit, "houvit", tuomarit ja kaikki herrat virkamatkoillaan Sodankylästä ja Kittilästä Muonioon, matkustipa joskus läänin maaherrakin. Kerran vuodessa, talvella joulun jälkeen, houvi ja tuomari ajoivat Muoniosta asti kantamassa veroja sekä pitämässä käräjiä, ja matkan varrella piti kansan olla heitä "vastustamassa", laittaen huoneet lämpöisiksi, varaten syötäviä ja toimittaen hyvät ajokkaat. Kittilässä oli Välitalon suuri pirtti herrojen asuntona ja käräjätupana, ja täältä saatettiin matkamiehet Jierisjärven Rauhalaan, johon jo muoniolaiset olivat saapuneet "vastustamaan".

Talvisilla umpiteillä piti matkaherroja saatella kymmenelläkin valitulla porohärällä, ja sittenkin matka kävi hyvin hitaasti. Mies hiihti edellä sivakoilla ja hiihtäjän perässä kahloi pari poroa tyhjine ahkioineen: kolmannessa ahkiossa oli herrojen neuvoja, sitten vasta neljännessä istui itse herra, samoin viidennessä, jonka jälkeen taas oli neuvoja ja muuta tavaraa sekä tyhjiltään astuvia varaporoja. Päivässä tehtiin matkaa vain viisi, kuusi neljännestä, ja kolmipenikulmaisella Sirkan ja Rauhalan välisellä taipaleella häädyttiin viettämään yötä. Lyötiin vain honka, mitä suurinta "pakanaa" löydettiin, yöpuuksi, ja sen lämpöisissä loiottiin yökausi, kunnes taas lähdettiin puhkomaan paksuja hankia.

Mutta silloin kun itse maaherra oli maata vaeltamassa, ei kelvannutkaan porokyyti, vaan piti häntä kyyditä hevosilla. Läänin päämies vaelsi kuin valtaherra omalla komealla "koijallaan", oma "kuskakin" pukilla istumassa sekä saattomiehenä perässä paikkakunnan vallesmanni. Pari hevosta valjastettiin koijan eteen, kolmas oli perässä "tiuhteimenä", hevosten omistaja sai hypätä perälaudalle, kuski poukauttaa pukille, ja sitten ajettiin tulista "piililaukkaa" senkoin kaviotusinasta lähti. Perälaudalla kykkijä sai kovertaa kyntensä kiinni pysyäkseen paikoillaan, ja nimismies koetti parhaansa mukaan painaa perässä. Rauhalaan asti saatteli Kittilän vallesmanni maanvaaria, ja sinne taas piti Muonion nimismiehen saapua vastaan vereksien hevosten ja miesten kanssa.

Kaikilla taipaleilla ei kyllä maanisäntäkään päässyt näin mahtavasti laukottamaan. Maaherra "Althaanikin", kun kerran matkusti pohjoisessa valtakunnassaan, joutui Rovaniemen ja Kittilän Jääsköjen "Pitkää-väliä" ajamaan aivan umpitiellä. Miehen täytyi hiihtää edellä sompasauvalla tunnustellen tienpohjaa ja pari miestä sivakoi sivuilla hoidellen maaherran "koijaa", ettei se kaatuisi. Täiselässä, Hämeenmetsässä, yövyttiin taipaleelle, jolloin "kuernööri nukkui koijassaan" ja kyytimiehet makasivat hongalla.

Maaherran käynti Lapissa olikin merkkitapaus. Ainahan niitä tuomareita, houveja, vallesmanneja ja muita pikku herroja näki ja sai poroilla laukkuuttaa, mutta ani harvoin heidän päämiestänsä. Hänen komeaa koijaansa kyllä lennätettiin, vaikkapa piililaukkaakin, varsinkin kun päästiin itse samaan matkueeseen perälaudalle kyköttämään. Oikeinpa mielihalulla odotettiin maanvaarin tuloa. Niinpä Pekkalan äijä Kaukosessa ryhtyi jo kesällä harjoittelemaan hevosiaan parivaljakoksi, jotta sitten pääsisi maanäijää kyytiin. Reen eteen ukko valjasti nuoren oriin ja ruunan, ja ajella kahnusteli edestakaisin pitkin kylänraittia, jopa koetti totutella valjakkoaan astumaan komeasti samaa jalkaa niin kuin kasakkain sotaratsut Torniossa. "Vasen, oikea, vasen, oikea!" karjui äijä ajokkailleen repien ja riepoitellen suitsiperistä. Mutta vallaton ori ei malttanut astua vanhan ruunan tahtiin, hyppi vain ja hämmästeli toveriansa sekä viimein rietaantui ja laukkasi metsään. Mutta Pekkalan äijä ei heittänyt, vaan hankki Hakalan vanhan tamman ruunansa toveriksi harjoitellen niitä ja päästenkin sitten maaherran perälaudalla ajelemaan.

Kesällä eivät herrat juuri joutaneet Lapin erämaita matkailemaan. Kittilän—Muonion kiveliötietä kulki silloin tällöin vain yksinäinen postimies taikka joku paikkakunnan asukas. Joskus vain joku etäisempi matkamies samosi poikki leveän kairan, levähti Kulkukeron takana Kotasenmaan suurella puolivälipetäjällä, "Päiväkirja-hongalla", kikkasi siihen nimimerkkinsä ja vuosiluvun ja taas paineli edelleen. Joutui kerran sentään tuomari "Kytenius" vaeltamaan pitkän kesätaipaleen Kittilästä Pöntsön kautta Muonioon, pitämään välikäräjiä "Rikinän" taloon. Ukko oli jo vanha mies, kainalosauvoilla kulkeva äijänkäppyrä, mutta virka vaati lähtemään. Veneellä soudettiin häntä minkä voitiin, ja maataipaleet kannettiin paareilla. Eihän vanha pieni käpsä paljoa painanut; kun kahdeksan miestä oli vuoronperään kantamassa, katkesi kiveliötie muutamassa päivässä, ja korkea oikeus pääsi istumaan Rikinän isoon pirttiin.

Toinen talvinen valtatie kulki poikki kairojen Sodankylästä Kolariin. Tämäkin oli oikea erämaiden "keino", joka halkoi synkkiä metsiä, ojentui suurien aapojen ylitse käyden suoraan järvikylästä toiseen. Se lähti Sodankylän kirkolta länttä kohden Vaalajärven Pumpaseen ja taas halki salojen ja jänkien Kittilän Kelontekemälle, sitten edelleen ohi monien vaarojen ja vaaranselkien Kaukosenkylään Ounasjoelle. Kaukosesta ajettiin poikki maiden, poikki Lainiojoen Kallonkylään, Kolarin rajoille, josta ojennettiin yli vedenjakajan Kolarin Venejärvelle, sitten Vaattojärvelle ja Sieppijärvelle. Täältä ajettiin joko suoraan länttä kohden Tornion- ja Muonionjokien yhtymille, Pajalan kirkkomäelle ja Köngäsen vanhalle markkinakummulle, taikka laskettiin Naamijoen juoksua Tornionjoelle sekä samaa suuntaa alas Tornioon. Tämä tie oli mitattu ja paalutettu; joka neljänneksen päässä oli toista metriä korkea lurikkapäinen patsas kuin mies seisomassa ja matkanmittaa osoittamassa, ja joitakuita vanhoja patsaita on Kelontekemän ja Kaukosen salolla vieläkin pystyssä. Pisimmillä taipaleilla oli maja taikka kota levähdyspaikkana. Sellainen oli Kelontekemän ja Kaukosen puolimatkassa kyhjöttävä Lylymaan Kuolemanlaen pyöreä pirrikota, johon matkamiehet pysähtyivät ajokastaan hengähdyttämään. Paikkakunnan talollisten oli pidettävä talvitie ajokunnossa; jokaisen isännän piti huolehtia määrätystä osastaan. Tätä tietä käytettiinkin ennen ahkerasti. Sitä ajettiin toisaalle Sodankylän kirkkoon ja Kaukosen, sitten Kittilän, markkinoille, toisaalle taas Pajalan kirkkoon ja Köngäsen markkinoille. Samoin myös Lappi juti samaa tietä alas Tornioon, ja etelän kauppasaksat nousivat Lapin markkinakentille. Ruijanrannan matkalaiset sitä kulkivat sekä Ivalon kullankaivajat ajoivat Ounasjoelle asti ja siitä jatkoivat matkaansa jokea seuraten ylös tunturimaihin.

Kesäisinkin seurattiin tämän tien suuntaa kulkien kuivia maita myöten, kierrätellen jänkiä ja vuomia. Kittilän kirkkomiehet astelivat sitä Sodankylään ja levähtivät Loimiojan rannalla, Kirkkojyrhämän pienellä tievahamaralla. Matkaryypytkin siinä otettiin, ja toiset ryypyt nakattiin Rakkumanlaella sekä Viinamaassa. Kelontekemäjärvelle päästyä tehtiin Tilkkuanlahden pohjukkaan savu, että kyläläiset tiesivät tulla tuomaan venettä.

Vanha tiesuunta kulki Sodankylän Vaalajärven Pumpasesta myöskin Riipi- ja Syväjärvien kautta suurelle Unarille sekä siitä edelleen alaskäsin Ounasjoelle Meltaukseen, jossa yhtyi Lapista tulevaan Ounasvarren tiehen.

Tunturien takaiseen yöpuolen Lappiin vei päiväpuolen mailta useitakin kulkuteitä. Sellainen, aina Ruijanrannalle kulkeva, vahva valtatie meni Kittilästä Ounasjokea ja jokivartta Könkään, Tepaston ja Kyrön kautta Enontekiön Peltovuomaan ja Vuontisjärvelle sekä sieltä edelleen halki tunturimaiden ja lapinjänkien Norjan puolelle Koutokeinoon, jossa muinaiseen aikaan pidettiin suuria markkinoita. Ajettiinpa Koutokeinostakin yhä eteenpäin, ohi Ruijan mahtavien tunturijonojen, pitkin Alattiojoen suurta kurua alas Jäämeren rannalle Alattioon eli Possukoppaan, missä talven kuluessa pidettiin kahdetkin suurmarkkinat: syystalvella joulukuun alussa ja kevätmarkkinat Matinpäivän aikoina.

Alattion markkinoille ajoi tätä tietä koko Peräpohja ja Lappi Sodankylää ja Sallaa myöten, vieden lannanvoita, naudanlihaa, poronpaistia, riekkoa ja muuta maalintua, poronnahkoja ja turkiksia ynnä kotalappalaisille hamppulouteita, sekä tuoden jauhoja ja suoloja, kahvia ja sokeria, turskaa, saitaa, silliä ja kaikenlaista merikalaa. Kittilän Kyröön asti ajattivat kauppasaksat kuormiansa sekä hevosilla että poroilla, ja täällä vaihdettiin tavarat reslareistä ahkioihin ja lähdettiin jutamaan pororaidoissa edelleen. Seutukunnan lappalaiset, aina Koutokeinoa myöten, tulivat Kyröön kauppamiehiä vastaan saamaan rahtikuormia. Kaksitoistakin leiviskää nuoritettiin yhteen ahkioon — "lain mukaan" ei yhdelle porolle saanut sälyttää sitä suurempaa kuormaa — ja sitten kymmenissä raidoissa lähdettiin jutamaan Ruijanmerta kohden. Kolme kruunua maksettiin 10-12 leiviskän voipuolikosta rahtia 30 penikulman matkasta Kyröstä Alattioon, ja vielä piti vetomiehelle antaa joka puolikolta eväiksi puoli naulaa, joskus koko naulakin "kyrsävoita". Useimmin nähtyjä rahtimiehiä olivat koutokeinolaiset Isosilmä-Matti, Pierras-Niila, Maaretan Mikko ja Musta-Mikko sekä hettalaiset Iisakki ja Tuomas Näkkäläjärvi.

Toinenkin pimeille perille vetävä tie haarautui Kittilästä ja vei tunturien ylitse Inariin sekä sieltä edelleen Jäämerelle. Vanhimman Inarin tien sanotaan kulkeneen Ounasjoen Tepastolta, Tepastojokea Puljun lapintalon kautta Ivalojoen latvoille ja poikki Repokairan Repojoelle. Sitten otti "Inarin postitie" suoremman suunnan, kulkien Kittilästä Nälkäjärven, Sotka- ja Kuivasalmen järvien ohitse Kiistalaan, josta lähti halkomaan vanhoja peuranpyytäjien erämaita Seurujärven kautta Pokkaan, Kitisen latvoille. Pokasta mentiin poikki Kitisen monien latvapurojen ja vedenjakaja-tunturien "Inarinmaahan" Mirhaminpirtille ja Ivalojoen Ivalo-Mattiin, sitten Karvaselkään, Menesjoen latvoille, Menesjärvelle, Suolujaurille ja niin Inarin kirkolle.

Talvisin painui tätä keinoa tunturientakainen Lappi etelän markkinapaikoille, ja etelästä taas nousivat sitä ylös kauppiaat ja Ruijanrannan kalamiehet, samoin kuin monet muutkin lapinkävijät. Pitkä oli tämä erämaan matka — Kittilästä laskettiin Pokkaan seitsemän, kahdeksan penikulmaa, Pokasta Menesjärvelle kahdeksan ja siitä Inarin kirkolle viisi — ja varsinkin tunturien mailla pitkät sen talottomat taipaleet. Sinne olikin pitkin matkaa puolentoista, parin penikulman päähän toisistaan taikka asutuista seuduista, rakennettu majapirttejä, "välitupia", joissa matkaavainen saattoi levätä ja lämmitellä, yöpyäkin sekä pitää suojaa pahalla säällä. Sellainen tunturikoti oli Mirhaminselän laiteessa sekä Karvaselässä ja Menesjoen latvoilla. Seurujärvellä saatiin suojaa Jakolan talossa, Pokassa asusteli Suikki-Antti, Ivalolla Ivalo-Matti ja Menesjärvellä eleli vanha lapinäijä, Menes-Jussa, pienessä pöksässään.

Kesäisinkin kuljettiin tietä sen minkä näillä mailla oli kuljettavaa; "takkapostikiri" tallusteli Kittilästä Inariin kerran kuukaudessa. Tie olikin laitettu kuin Lapin paras keino: kankaalle raivattu "nilja", tuntureille rakennettu rastit ja jängille sekä vuomille ladottu pari-, kolmirunkoiset porrastukset. Viisi, kuusikymmentä vuotta takaperin olivat Kiistalan Sammu, Jolan Jossa ja Rastin Pekka-raukka olleet Pokan seutuja porrastamassa.

Vieläkin vaelletaan tätä tietä Kittilästä tunturien taakse ja sieltä takaisin. Mutta alkumatka Kittilästä Pokkaan on suunnattu suoremmiten Könkäästä Rautuskylän ja Hanhimaan kautta Kapsajoelle Karhulaan ja siitä halki salon Pokkaan. Tätä polkua painelee vielä postimieskin kerran viikossa Pokkaan asti.

Vanhoja lapinteitä on sekin viisipenikulmainen palas, joka nousee Ylimuoniosta pitkin Siosjoen suuntaa Ounastunturin, Paljakan ja Sammalvaaran välistä laaksoa Ounasjärvelle Hettaan. Näitä maita jo entisinä aikoina Muonion ja Hetan noidat hyökkäilivät toistensa kimppuun ja sitten Muonion-Tornionlaakso ajoi Alattioon. Vanhan tiesuunnan porrastettuja jänkiä ja komeita pikku järvien välisiä hiekkaharjuja astelee vieläkin Hetan takkaposti, ja talvisin jutaa tätä samaa taivalta Muonio ja Kolari matkatessaan Alattion markkinoille.

Jo vanhoista ajoista kuljettuja taipaleita on myöskin Muonion- ja Könkämäjoen suunta Kilpisjärvelle ja siitä yli tunturiselän Norjan rannalle Skibotteniin eli "Juukeaan". Tämä tie veti entisaikaan raitoja sekä etelästä että lännestä Rounalan ja Enontekiön muinaisille markkinakummuille, ja sitten taas ohjasi etelän markkinamiehet Juukean kauppakentille.

Vuolaat virrat ja suuret järvet sekä pitkät erämaan palkaat ovat vieläkin enimmäkseen Lapinkorven kesäisiä kulkukeinoja, soutaminen ja sauvominen sekä jalkaisin jutaminen on tunturimaan miehen matkantekoa. Vanhaan tapaansa hän vieläkin vaeltaa ikivanhoja kulkuteitään, pysähtyen levähtämään ja keventämään eväskonttiaan vanhoissa totutuissa paikoissaan, polun varren välituvassa, kirkkaalla metsäkaltiolla, "Penikulmapetäjällä", taikka "Päiväkirjahongalla", taikka vanhalla tutulla nuotiopaikallaan, "mettäkevarissa" väylän rannalla.

Samoilla sijoilla ovat entisetkin äijät väsyneinä levähtäneet, ja niiden viereen vieläkin vanhankansan hyvät haltiat ohjaavat erämaan matkamiehen.

Kun vanha katoaa

Vanhat hyvät tavat säilyivät kauan Lapinkorvessakin. Siellä poika paineli samoja polkuja kuin isäkin, ja nouseva polvi sivakoi kalmistoihin vaipuneen kansan aukomaa latua. Peräpohjan äkäiset virrat vaikeuttivat uusien suuntien tuloa erämaihin, korpien kaltaiset tiet ja metsäpalkaat eivät suvainneet alamaiden leveää, joutuisaa menoa. Lapinkorven virtoja kuljettiin vain selkä köykyssä sauvoen ja kiveliöiden keinoja taivallettiin verkalleen kontti selässä.

Mutta Peräpohjan kansan ahkera liikkuminen Lapinkorpensa pohjoisilta ääriltä, Ruijanrannoilta asti aina alas etelään Pohjanlahden laitamille, jopa Hämeen, Savon ja Karjalan maille saakka, toi mukanaan uusia kummia sekä suuren maailman tietoja ja taitoja tiettömiin erämaihinkin.

Savupirtti on jo aikoja sitten huokaissut viimeiset harmaat haikunsa. Jo entiset äijävaarit löivät sen kotoisen kiukaan hajalle, karistivat kiiltävänmustat karstat katosta ja nuohoivat nokiset seinät, työnsivät räppänän tukkoon ja rakensivat uudenaikaisen uunin, joka puski savunsa suoraan ulos. Olkilatoina ja riihiröttelöinä näkee siellä täällä vielä muutamia menneen polven asuinpirttejä. Sellainen vanhan väen musta pirtti on esim. Putaan talon riihenä Kittilän kirkonkylässä, toinen olkilatona Enontekiön Peltovuoman Eirassa, kolmas Kolarinsaaren Rautiolla heinälatona.

Muonion Kätkäsuvannon Vittikossa on vielä asuinpirttinä entinen savutupa, jonka on rakentanut 60-70 vuotta takaperin kuollut äijävaari, Kalle Vittikko. Yli satavuotiaassa pirtissä asuu vieläkin vanhan Vittikon äijän tuntu, vaikka uuni jo puhalteleekin henkihaikunsa piipun kautta ulkoilmaan. Mutta mustuneet välikattovuolet, piitat ja pikkuorret ja pienehköt lasi-ikkunat kertovat äijän aikaisesta elämästä. Pienehköjä vaatimattomia tupasia ovat vanhat savupirtit olleet nykyisiin asuntoihin verraten, vain viisi, kuusi metriä seiniltään, ikkunatkin tuskin pari, kolme korttelisia luukkureikiä, ja ainoastaan joku isompi lasi-ikkuna perässä taikka sivuseinässä. Ensimmäisen lasi-ikkunan paikkakunnallaan sanotaan olleen Kittilän Kaukosenkylän Kiviniemessä: pienen ruutupahasen lautaluukun sijassa. Mutta kylän kumma oli sekin ollut, naapuritkin olivat sitä katselleet moitiskellen: "Jo on ylpeä mies, kun seinätkin laittaa lasista." Viimeinen savupirtti Turtolassa oli vielä nykyisten vanhojen muistannan aikana vanhalla ruotusotilaalla, Hurtti-ukolla, sekä toinen Latulla, pienen mökin eläjällä, ja vielä vanhalla suutarilla, Tervahaudan Erkillä, joka pärevalkean ääressä istui ommellen pikku pöksässään. Karsinaseinässä oli "lautaröpällä" suljettava "lakheinen", sivuseinässä lautaluukku ja perässä pieni lasiruutu. Kolarin Vaattojärvellä eleli viimeksi savupirtissä muuan "Käräjä-Kreetaksi" sanottu emäntä, Kurtakossa oli viimeinen savutupa Palomaassa, ja Ylimuoniossa haikusi myöhäisin pirtti Ylitalossa.

Tuohikatot alusruoteineen ja peittomalkoineen olivat ennen aivan tavallisia, ja vieläkin joskus näkee sellaisen komean entiskansan katon suojaavan vanhaa hyvännäköistä asuinrakennustakin, vaikka pärekatto jo onkin ottanut ylivallan. Ensimmäinen pärekatto Turtolassa tehtiin kunnan lainamakasiiniin n. 70 vuotta takaperin. Puukolla vain kiskottiin päreet yhteisin voimin; jokainen talo toi määräosansa, rengitkin repivät pienen osuutensa, ja siten saatiin suureen makasiiniin kirkon luona uudenmallinen katto. Epäillen koko kattopuuhaa kyllä katsottiin ja arveltiin: "Ei siitä mitää tule, ei pärheestä tule pitävää kattoa!" Mutta pitävä siitä tuli, ja sitten ruvettiin pian rakentamaan pärekattoja muuallekin. Kittilän Alakylään saatiin ensimmäinen pärekatto 1872. Tämän on Vene-Aapo merkinnyt kirjoihinsa: "Tänä kevänä on Jukka niminen mies Lappajärvestä kotosin Salvanu Rautiole Ylitalossa pirtti Rehon ja lyöny päre katon siihin ensimmäinen täsä kyläsä." Ylimuonioon teetti 1875 ensimmäisen pärekaton Muotkan Salkko Kolarin miesten ollessa mestareina.

Opittiinpa myöhemmin valmistamaan kattopäreitä höylälläkin. Ensimmäisen pärehöylän Kittilän Kaukoseen laittoi Hakalan isäntä 30-40 vuotta takaperin. Se oli pitkä, toisesta päästä seinään kiinnitetty vipu, jota miesvoimin työnneltiin. Samanlaisia suuruksen voimalla käypiä pärehöyliä nähdään paljon vieläkin.

Aurinko ja taivaan tähdet olivat entisen kansan ajanmittaajina. Heitellen suurvempelettään aurinko päästeli sille päiviä jakaen ne aamu- ja iltarupeamiin; sydänkesällä se ajoi täysinäistä valtapyöröänsä ympäri koko Lapinkorven. Auringon juoksusta laski kansa päivänsä juoksun. Niinpä Kieringin Kumpulan isäntä aamulla ajeli renkejään ylös, huutaen: "Aurinko on jo Rutovaaran päällä!" ja emäntä illalla lehmiä odotellessaan päivitteli: "Eipä lehmiä kuulu, ja aurinko on jo Raaterovan päällä." Päivällä taas merkittiin: "Nyt on syönnin aika, aurinko on jo mellamoolin päällä, Soasjärven kohalla." Mutta synkimmän talven aikana päivä painui pimeään ja heitti ajankulun kokonaan tähtien hoitoon, niinkuin ainakin pimeän yön hetkinä. Tähdet olivat öisen erämaan asukkaan parhaita oppaita ja ajanmäärääjiä. Kiveliön ukko oli pannut merkille, että korkealla avaruuden laella pohjoisen napatähti seisoi tarkkana pohjoisen merkkinä ikuisesti paikoillaan, ollen kaikkein vakaisin tähti, jonka ympäritse kiertyi koko taivaanlaki ja kaikki mitä siinä näkyi. Ja tämä oli sellainen napa, että jos se liikkui, niin silloin liikkui koko maailman olento, eikä tarvita muuta kuin että tämä napa naksahtaa poikki, niin tulee yhteinen loppu. Aurinko ja muut taivaankappaleet saattoivat kyllä vähän notkahtaa radaltaan mitään häiriötä tuottamatta; onhan joskus tapahtunutkin, että aurinko on nutkahtanut asemiltaan viisitoistakin minuuttia, vaikkeivät siitä ole tietäneet muut kuin annakantekijät. Vakaisessa pohjannavassa riippui pitkäpyrstöinen, seitsentähtinen Otavakin, joka makasi taivaalla niinkuin ruunanraato; sen ympäri juti pikku-otava, joka oli kuin neitsykäinen, ja samoin matalampaa pyöröä vaeltava seulajainen, jonka ympärysvanne oli täynnä pieniä tähtiä niinkuin seula, sekä Aaroninsauva, jossa oli kolme tähteä suorassa ja kaksi viteessä. Iso Otava pyöritti pyrstöänsä kuin kellon viisaria auringon mukaan, ja varsinkin syystalvesta jouluun asti se tarkalleen näytti auringonlaskun ja kulun sekä päivänkoitteen, mutta sitten kun "päivä tuli täythen", tuli sille kevättalvella liian hoppu meno: se alkoi ajaa auringon edelle niinkuin kello, joka käy liian nopeasti. Seulajaiset pysyttelivät aina vastapäätä aurinkoa, ja Aaroninsauvalla oli lännen suunnalla varma paikkansa silloin kun päivä valkeni. Sen mukaan lappalainenkin määräsi iltaveikinsä.

Olihan niitä paljon muitakin tähtiä, jotka kaikki jutivat määrättyä keinoansa, Mooseksensauvat, ehdontähdet ja kointähdet ja sitten lukematon määrä suuria ja pieniä taivaannastoja, joiden nimen tiesivät vain tähtiherrat, maailman viisaimmat miehet. Heidän kirjoissaan oli kaikkien tähtien nimi ja paikka, ja minuutilleen he tiesivät taivaankappalten juoksun, eikä heitä koskaan saatu valheesta kiinni. Olivatpa he niin tarkkoja, että jos yksikään tähti taivaalta katosi, he tiesivät paikalla lähteä sitä etsimään. Siitä on jo yli 70 vuotta, kun Ylitornion Rahtulaan tuli viisi tähtiherraa muun toimensa ohessa etsimään kadonnutta taivaannastaakin. Tuntureille saakka olivat herrat saaneet taivaltaa, ja kun sieltä olivat aikansa kiikaroineet, niin olivatkin löytäneet kadonneen tähden Ruijanmerestä ja taas merkinneet sen kirjoihinsa.

Alkuperäisimpiä erämaan kelloja oli "päivätaulu" eli "tiimastukki", joka vielä vanhojen nuoruuden aikana nähtiin muutamien talojen pihamaalla, kalakentillä taikka niityillä. Sellainen puusta veistetty pyöreä lauta niinkuin lakinpohja, oli ollut Karungin Kukkolan kyläläisten niityillä Vojakkalan korvessa, ja siitä olivat niittymiehet käyneet katsomassa päivänjuoksua. Samanlainen, kolmen jalan nokkaan istutettu "puukello" oli Kukkolassa Kissalankankaalla, Kissalan Iiskon mökin luona, Kourilehtolaisten kirkkopolun varrella. Kolmella jalalla seisoi "kellopyörä" ennen Einarissakin Mäntylän pihamaalla. Laudassa oli "lumerot" kuin kellotaulussa, ja keskellä pystyssä napa, jonka kalve lankesi aina sille merkille, kuinka paljon kulloinkin oli kello.

Päivätaulua parempaa kelloa ei entisaikaan ollut monessakaan talossa. Pidettiin vain silmällä, milloin keilotalosta alkaa aamutuli vilkkua, ja sen mukaan tiedettiin itsekin työntää valkea uuniin ja ryhtyä päivän toimiin. Vanhoilla emännillä oli kyllä "nousunaika tunnossa", niin että he osasivat omia aikojaankin kavahtaa ylös ja ruveta töihinsä. Iltapuhteen kuluminen katsottiin "karsiloovasta", joka oli päreen alla. "Nyt on asettuma-aika, kun karsia on niin paljo karttunut", sanottiin. Juoksengin Nallissakaan ei vielä ollut kelloa, kun 55 vuotta takaperin taloon tuotiin miniä Kulluvaarasta.

Siitä on jo alun kahdeksattakymmentä vuotta, kun "talalaisia" kulki kellokaupalla, viipyen Ruotsin puolen Pellossa useita päiviä. Silloin monet paikkakuntalaiset hankkivat ensimmäisen ajanmittansa, "taalakellon", pirttinsä seinälle. Niissä kyllä ei ollut kaappia, "huoria". Kulluvaaran Iisakki-ukkokin osti kellon ja teki itse "huorin", onnistuenkin siinä niin hyvin, että rupesi muillekin niitä nikkaroimaan, ja Hetan Pekka Matarengissa piti huolen maalaamisesta. Kukkolan Rantakallion ukkokin osti taalakellon ja meni heti naapurin isännälle isoistellen sanomaan:

— Osta siekin kello!

Mutta naapurin äijä arveli vain:

— Aina mie olen tiennyt kellottakin nokkoni hajottaa.

Mutta Kourilehdossa oli jo entiseen aikaan oma kelloseppänsä, 40 vuotta takaperin vanhana äijänä kuollut Kourilehdon ukko, "Pelimanni-Jussi", joka oli laiska talontöitä tekemään, mutta ahkera nikkarustöihin ja niin mainio kellomestari, että teki kukkukellonkin Kuuren taloon, ensimmäisen koko paikkakunnalla. Teki Jussi vielä kummemman kellon Longille Liakanjoen varrella. Siinä aina täysillä tunneilla tulla tuiskahti pikku tyttönapero luukusta ja soittaa rimputteli niinkuin pelimanni. Ja Laasin taloon Vojakkalassa nikarteli äijä sellaisen kellon, joka pelasi "hopseerit ja valssit."

Kittilässä sanotaan ensimmäisen kellon olleen pastori Nordbergilla, joka oli sen isänperintöinään tuonut Torniosta, ja kello oli oikein "Könni-raukan" tekoja. Pastorin auksuunista huusi sen Törmäsen isäntä Tepastolta, ja nyt on sama kello Kontioniemen talossa.

Kaukosenkylän ensimmäiset seinäkellot rupesivat naksuttamaan Vaaran talossa, Kiviniemessä ja Hakalassa. Kyrönkylään, Pallastunturin taakse ilmestyi ensiksi Mikkolaan pikkutauluinen ajanosoittaja. Mikkolan äijä toi sen 50-60 vuotta takaperin Kolarin markkinoilta.

Seinäkellon perässä kulkeutui sitten taskukellokin. Tuli kerran — siitä on noin 50-60 vuotta — Kaukosen Lassi Pekkala kirkolta ja tiesi, kun kirkonkuulumisia kysyttiin:

— No ei mitää erityistä kuulu, mutta Pietin Ollilla oli plakkarikello.

Turtolan Juoksengissa nähtiin ensimmäinen taskukello Kulluvaaran Aapolla, joka oli etelässä matkustellessaan saanut sen poveensa naksuttamaan, näytellen sitten kotikylässään sitä suurena kummana. Mutta Kulluvaaran vävy, yhdeksättäkymmentään käyvä Nallin Salmo-äijä halveksii vielä nytkin koko vehettä ja puhelee:

— En ole sitä tavaraa pitänyt päivääkään… Nyt se pitää olla kaikilla porsaillakin.

Muinaisten ukkojen alkuperäinen tulenteko oli Lapinkorven ukoillekin tuttu. Metsäretkillään täytyi heidän joskus, kun ei ollut tulineuvoja mukana, tehdä tuli tyhjästä. Niin Karhulan Jossakin Kittilän Puljussa kerran häätyi veistämään metsässä kaksi sileää tervaspalikkaa ja alkoi niitä hivuttaa vastakkain, sahaten niin kauan, että viimein savu tuprahti ja tulikin leimahti. "Hivutustuleksi" ja "kitkantuleksi" vanhat ukot sellaista tulta sanoivat.

Tuluksista muuten otti vanhakansa sytyttävät kipinänsä. Niillä iskettiin valkea pirtinuuniin, niillä viritettiin metsänuotio, niillä ukot lipsauttivat piippunsakin savuamaan, taulaa valmistettiin koivun taulakänsästä, tuliraudat olivat kotiseppäin takomia, ja piikiven kappaleita saatiin Tornion kauppiailta "päällyskaupaksi". Vuoltiin myöskin päretikkuja, kastettiin niiden nokka sulassa tulikivessä ja niillä tarpeen tullen pistettiin tuli hiilloksesta taikka taulasta. Ja nämä olivat kiveliön ensimmäisiä tulitikkuja.

Mutta sitten, 70-80 vuotta takaperin, ruvettiin Ruotsista tuomaan "ihmeellisiä" raapaisutikkuja, jotka eivät kaivanneet tulitauloja eikä hehkuvia hiiliä, ei muuta kuin housuistaan vain raapaisi, niin heti tuiskahti tuli. Nallin Salmo-äijäkin poikakasakkana ollessaan toi kerran jonkun "loovan" Ruotsin Pellosta Suomen Pelloon, antoipa yhden tikun Puskan Priita-muorillekin. Muori sytytti sillä piippunsa ja ihastui niin, että sammutti tikun heti ja pisti poveensa, jotta "saanpa sillä tulen toisenkin kerran". Enontekiön Ylikyröön toi ensimmäiset "ruottintikut" Kyrön Iso-Jaako kerran Muoniosta palatessaan, raapien niillä tulta housuistaan, niin että koko kylä kummasteli, luullen Jaakon oppineen noitakonsteja. Kaukosessa taas nähtiin ihmetikut ensikerran Kiviniemen ukolla, joka eli niin isoisesti, että käveli "saapaskengissäkin", varsipieksuissa, muiden astellessa vain paulakengissä ja karvaisissa naudakkaissa. Sellaista rentoilemista kyllä toiset paheksuivat, jopa arvelivat:

— Saapi nähä, kuinka kauan sekin mies talossaan pysyy, kun saapaskengissä kävelee ja housuistaan tulta raappii!

Mutta monet vanhat ukot olivat niin kiintyneet rakkaisiin tulusneuvoihinsa, etteivät koskaan ruvenneet "persetikuilla" housuistaan tulta raapimaan. Vanha, hieltä ja savulta tuoksahtava, kiiltäväksi kulunut tuluskukkaro oli mieluisa toveri; sen ääni oli lapsuudesta asti kuultua tuttua kilkutusta, sen kirkkaat kipinät singahtelivat kuin tähdenlennot, ja sen taulantuoksu oli kuin pyhää savua. Mutta ruotsintikut kärhähtivät aina vihaisesti ja haisivat kuin myrkky. Ja sitten niistä vielä piti maksaa rahaa. Nallin vanha Pekka-vaarikaan ei milloinkaan viljellyt tikkuja, tuluksillaan vain iski piippuunsa taikka otti uunista hiilen ja puhalsi siitä valkean. Samoin myöskin parikymmentä vuotta takaperin kuolleet Turtolan Konttajärven Vittikon äijät, Antti ja Jussa, käyttivät tuluksia koko ikänsä. Eivät raskineet vaarit luopua vanhoista vehkeistänsä, vaan kovin moittivat Konttajärven äijääkin, joka rennommanluontoisena "kalmarintikuilla" piirteli tulta piippuunsa. Jopa ukot halveksien sanoivat:

— Sie olet ylön rento, kun niin tuhlaat!

Rätisevä, lekuttava päretuli valaisi pimeää pirttiä, ja syksyisinä teurastusaikoina kastettiin satamäärin talikynttilöitä, joita sitten pitkin talvenselkää poltettiin. Mutta n. 60 vuotta takaperin rupesi ilmestymään lamppuja kiveliönkin pirtteihin. Ensimmäisen lampun toi Ylitornion Raanujärven sydänmaille Vanhantalon Iisko, rikas napatalon isäntä. Koko kylä tuli katsomaan Vanhantalon ihmeellistä uutta kynttilää, joka loisti oikein lasitorvesta ja valaisi pimeimmänkin loukon. Kummissaan katsottiin sen kirkasta valoa ja ihmeteltiin, "kuinka helppo oli näkö".

Nauris oli entisten savupirttien syötäviä, vaikka piti se valtaansa vielä savuttomienkin pirttien pöydällä. Uusiin peltokarkeoihin, juurakoiden ja risujen polttotuhkiin kylvettiin se ensiviljaksi, ja niissä nauris kasvoikin hyvin laajaksi ja latuskaiseksi. "Syljettiin" sitä myöskin vanhoihin lypsykaarteisiin, joita porotokka oli polkenut ja lannoittanut, samoin myöskin viimevuotisiin kesantotarhoihin. Syksyllä nauris viime viljana korjattiin, paikoin kymmenin tynnyrein. Hauvikkaina nauriita syötiin sekä poronlihavellissä keitettynä, ja kovina vuosina pantiin nauriinkaaletkin pataan höystöiksi.

"Eikä perunaa ollut olemassakaan."

Mutta sitten viime vuosisadalla peruna pyörähti Peräpohjaan ja Lappiinkin, ajoi savupirttien aikaisen nauriin pois pöydältä ja valtasi vähitellen sen aseman. Hitaasti se kyllä tapahtui, vaikka uusi tulokas olikin niin sikiävää sukua, että muni juurikoloonsa kerrassaan koko pesueen, sen sijaan että tuuheatukkainen vanha nauris-raukka teki vain yhden ainoan kalpean mukulan. Satakunta vuotta takaperin sanotaan Karunkiin tuodun ensimmäiset perunat. "Kruunulta panthin se potonistutus-oppi" ja lähetettiin perunoita kappa joka taloon, sen verran vain, että saatiin siemeneksi ja päästiin juuri makuun; joku "pottu" vain oli Juoksengin Kulluvaarassakin voitu maistaa, ja sitten piti koko sato säästää uudeksi siemeneksi. Turtolaa siementeli kruunun perunoilla kuulu "Vestolan herra", joka viime vuosisadan alkupuoliskolla asusti Turtolan kirkolla. Häneltä Kolarikin sai uudispottunsa. Kankaan vanhan muorin isävainaa, Pääkön Jussa, toi ensimmäisen perunakapan Sieppijärvelle, ja siitä sikeysi sitten Sieppijärven pottusato. Kittilän Kyröön saatteli ensimmäiset perunat Mikkolan Pekka, nykyisen Mikkolan äijän isä. Kittilässä oli niitä kruunun toimesta jaettu ja Mikkolan äijäkin oli saanut konttiinsa pari kappaa, antaakseen alkua toistenkin kyröläisten pottuviljelykselle. Sodankylän Kieringin perunasato sai alkunsa, kun Ranta-Mikko 70 vuotta takaperin toi taskussaan muutamia mukuloita Alakylän Puljulasta.

Ei ollut peruna alussa mikään mielivilja; kapoin ja kieloin sitä vain entisaikoina viljottiin, ja puolikon jos joku pani peltoonsa, niin toiset jo sanoivat: "Jopa sie panit paljo pottuja!" Voinhukkana ja sianruokana monet pitivät koko mukulaa.

Mutta vähitellen levitti peruna alusmaatansa ja nousi yhä ylemmäksi "sen mukaan kuin ihmiskarjakin hyötyi". Enontekiön takamaiden peltovuonialainen saattaa jo kylvää neljin, viisin tynnyrein, jopa joku porojen kanssa alituisesti erämaita kiertävä lappalainenkin on kesäkenttäänsä Pöyrisjärvellä peittänyt muutaman pottukymmenisen ja aidannut tämän ainoan pellonviljelystilkkunsa porokelkoilla.

Kapoin, kieloin ja puolikoin mittasi vanhakansa perunansa sekä jyvänsä, suolansa ja kalansakin, ja mittaa monesti vieläkin entiseen tapaansa, laskien lisäksi vielä nelikoita ja tynnyreitä. "Riihipuolikko" oli 15 kappaa, mutta suola- ja kalapuolikko vain 12; kieloon laskettiin neljä kappaa ja nelikkoon puolikahdeksatta, mutta lestiin lyötiin 12 tynnyriä.

Vanhat pituusmitat olivat tavallisen kokoisella miehellä aina matkassaan. Tuuman hän mittasi etusormensa "pyetten" välillä, keskinivelellä, ja vaaksan vaaksoi peukalolla ja etusormella. Sylen voi hän määrätä levittäen kätensä, jolloin sormien päiden väli, "nenäsormisyltä", oli kolme kyynärää. Lyhyempiä olivat "peukalosyltä" ja "nyrkkisyltä". "Kyynärpääsyllällä", joka oli levitettyjen kyynäspäitten väli, määrättiin lehmänhinkalon tavallinen leveys. "Syrjäkämmen" ja "pystykämmenkin" olivat tarpeellisia ja aina mukana olevia mittoja. Edellinen oli kämmenen leveys, jälkimmäisessä lisäksi kohotetun peukalon mitta. Naisillakin oli oma mittansa, etusormen ensinivel, "tippi", jolla he mittailivat sukan- ja vanttuunkudelmansa pituutta. Peltomaitaankin mittasivat vanhat isännät sylikepeillä. He astella haarikoivat vain pitkin piennarta, saaden kahdella askeleella aina "syllän". Viisisylistä peltosarkaa viisi syltä pitkälti oli kapanmaa eli 25 "kanttisyltää", ja kielonmaa oli sata kanttisyltä, ohratynnyrinala 800, ja ruistynnyrinala eli kuorman maa 40 syltä "ristiinsä".

Niittyjä raivattaessa käytettiin mittana tavallisesti kielonmaata, kuormanmaata sekä "yhen lehmän heiniä". Heinätöissä kesälaskuna määriteltiin häkkiin eli kuormaan kuusi rukoa heiniä, ruko painaen kuusi vanhaa leiviskää, ja lehmän talviheiniksi tarvittiin 30 rukoa. Laskettiin häkki myöskin "olkalapoittain", joita heinämies niityllä saattoi haravanlavan ja kättensä varassa kantaa olallaan. Kolmetoista olkalavotta luettiin häkkiin. "Tuontihäkki", mikä talvella niityltä ajettiin kotiin, oli kyllä pienempi kuin kesäinen "laskuhäkki."

Olkia mitattiin köydellä, jonka pituus solmusta solmuun oli kolme syltä. Olkikupolatomuksen ympäritse tiukalle vedettynä piti solmujen sattua vastakkain, ja siinä oli "mitta" olkia.

Matkan mittoja olivat "pelikuormat" ja neljännekset, joita oli sekä "rapeoita" että "nättiä". Talvisella järvenselällä ja väylällä olivat tien osoittajina ja mittoina tikat ja tikkavälit. Kahden puolen tikoitettuna oli tikkavälin pituus 25 syltä, mutta jos vain toiselta puolen, piti tikkain välin olla 12 1/2 syltä.

Viina oli jo savupirttien ajoilta periytynyttä vanhanväen juotavaa, jota entisaikaan saatiin itse kotoisin keinoin keittää kuhisuttaa. Vanhat äijät sitä enimmäkseen joivat ja matkoillaankin kuljettivat mukanaan tinalaskussa. Viinaryyppy tarjottiin vieraallekin suun avaukseksi ja puheenjuoksutteeksi. Viina, ruoka ja tupakka olivat entisen talon vierastarjoilut.

Tuli sitten kahvi Tornioon, ja musta pannu lähti vaeltamaan kohti Lapin erämaita, ei kyllä erikoisella kiireellä, mutta hitaasti vain ja piileskellen matkamiesten eväsarkuissa ja raitoahkioissa.

Alatornion Vojakkalassa osui kahvipannu ensiksi Korven ja Peräntien taloihin. Se tapahtui siihen aikaan kuin "sant-mikkeliläiset" rakensivat Alkkulan maantietä. Korvella oli silloin kievarinpito, ja "tientehettäjä" Malmi asustaessaan kievarissa perehdytti talonkin uuteen juomaansa.

Karungin Kukkolassa Tuomaan talossa tapahtui ensimmäinen kahvinkeitto-yritys noin 70 vuotta sitten. Tuli taloon römppäviikolla vieraisiin kaupungissa palveleva sukulaistyttö tuoden kahvia ja sokeria tuliaisiksi. Heti ruvettiin keittohommiin "herskapissa" palvelleen tyttären toimiessa mestarina. Pienellä padalla paahdettiin pavut, paperi levitettiin pöydälle ja siinä halstuopin pullolla rullattiin ne jauhoiksi. Samalla pikku padalla keitettiin kahvikin, jota sitten kaupungin opin käynyt tytär antoi jokaiselle tilkkasen sokerin kanssa, kysellen: "Eikös olekkin hyvää?"

Samoihin aikoihin saatiin kahvi Kittilän Kaukoseenkin Kiviniemen taloon, joka oli silloin kestikievarina. Sitten siirtyi majatalohoito Hakalaan tuoden mukanaan kahvipannunkin.

Mutta Kolarin Sieppijärvelle Pääkön taloon ennätti kahvi jo 80 vuotta takaperin. Pääkön Jussa, Ruijanrannat, Köngäsen markkinat ja kaikki kulkenut kaupanmies, toi Torniosta vanhimman tyttärensä ristiäisiin kahvipannun sekä kahvia ja sokeria. Kahvipannu oli kyllä vain kuin miehennyrkki, ja kahvia oli ainoastaan naula, toinen sokeria, mutta kahvia silti ristivieraille tarjottiin. Mutta ei maistunut uusi musta juotava monellekaan, jopa jotkut sylkivät sen heti maahan sanoen: "Kyllä viina on parempaa!" Eikä vieraille kahvia kovin paljoa tyrkytettykään, naulasta riitti vielä jäämäänkin. Loput korjasi Jussa aittaan ja kestitsi niillä taas vieraita, kun toinen lapsi oli ristittävänä.

Turtolan Pelloon toi ensimmäiset kahvit kauppias Lindgren. Häneltä Matinlompolon syrjäkylän Karhakka-Ollikin kerran hullaantui ostamaan, kokeillakseen, miltä nuo maistuisivat. Kertoipa ukko sitten naapureilleen:

— Ostin miekin neljänneksen kumpaakin, kahvia ja sokkeria.

— Kuinkas sie osasit ne käyttää, ku et sie ennen ole koskaan nähnyt? toiset kysyivät.

— Ka, miksen osannut? Mie poltin pöönät piipussa, ja akka söi sokkerin.

Käsin, pivolla, vain entisaikaan toimitettiin jyvien puhdistaminen. Viskaaja istui riiholäjän eli rusan vieressä kourallaan heitellen kasasta, niin että raskaimmat "seinhäisjyvät" lensivät seinäinvieriin, keveämmät "raihaiset" jäivät lähemmäksi, ja kepeät ruumenet putosivat kaikkein lähimmäksi. Sitten vielä kaksikorvaisella käsipohtimella pohdettiin jyvistä pöly pois. Ison rusan viskaamisessa vierähti kohta päiväkausi.

Tuli sitten riihimiehen apulaiseksi viskuukone, "rusamasiini". Sellainen hankittiin Tornion Vojakkalassa ensiksi Korven taloon 60-70 vuotta takaperin. Muuan puuseppä sen teki, ja konetta lainasivat muutkin kyläläiset, vaikka arvelivatkin:

— Kun tulee nöyrä vuosi, niin tuollaisella ei saa puhtaaksi, kun tulee heikompi vilja.

Ylitornion Nuotiorannalle toi ensimmäisen viskuukoneen Ojan vaari Hämeestä pellavaisten hakumatkaltaan. Mutta ukko pani uuden masiininsa riiheen lukon taakse näytellen sitä kyläläisille vain "rahan eestä". Isännät kävivät kummaa katsomassa ja saarnasivat siitä pyhäiltaisissa istunnoissaan. Toiset sanoivat, etteivät mokomasta huoli, se kun ryöpyttää kaikki jyvätkin ruumenten joukkoon, toiset taas väittivät, että "hyvä se on selithän". Mutta Kulluvaaran Karisten Iisko ja Masiini-Aapokin maksoivat rahat, katsoivat masiinia ja tekivät itselleen samanlaiset, jopa rupesivat rakentelemaan niitä muillekin.

Kolarin ensimmäinen viskuukone saatiin Vaattojärven Alataloon n. 60 vuotta takaperin, ja koneen tekijä oli ylitorniolainen puuseppä Pekka Karinen. Pari vuotta myöhemmin hankki Sieppijärven Hilppakin koneen, ja kun toi emännän taloonsa, niin vei hänet ensiksi riiheen katsomaan uutta masiiniansa, pöyryyttäen sillä paremman puutteessa ruumenia.

Kittilän Kaukosessa teki Mokon Matti ensimmäisen rusamasiinin noin 50 vuotta takaperin. Matti oli vain vaivainen kylän elatusukko, joka kerran avojaloin asteli Ouluun valittamaan maaherralle huonoa elatustaan, saaden maaherralta kuulla, että "pitää Matille antaa enemmän elatusta". Pitkällä etelänmatkallaan sai Kaukosen mies muiden kummien ohella — Oulun kirkossa ukko kuuli uruilla soitettavan, ja sitä sitten useasti matki möristen, piipittäen ja luiluttaen, että semmoista jumalatointa jongaa Oulun kirkossa pidettiin, kun ihmiset yrittivät veisata —- nähdä rusamasiininkin ja kotiin päästyään teki samanmallisen kojeen. Puusta ukko vain nikarteli kaikki vehkeet, veistellen koivusta rattaatkin, ja sitten masiinia selässään kantaen kulki riihestä toiseen jyviä puhdistamassa, saaden maksua kapan rusalta.

Kärrypelit kulkeutuivat ylimaihin vasta maantien matkassa. Tulipa viimein polkupyöräkin, joka oli jo niin hirveä koje, että muuan Kaukosen muori nähdessään ensi kerran sillä ajettavan kauhistuneena kiljaisi: "Herra Jesus, piru viepi miestä!"

Mutta ennen maantietä sentään ruvettiin jo kotipihasilla ja pelloilla ajelemaan puukärryillä. Kaukosen Kiviniemessä ja Hakalassa, jotka varakkaimpina olivat aina kylänsä edelläkävijöinä — m.m. ranka- ja lankkusahojenkin omistajina — nähtiin ensimmäiset lantakärrytkin jo 50-60 vuotta takaperin, puuakseliset, puupyöräiset lannanajovehkeet. Mutta oikeat kärryt, Kittilän esikoiset, nähtiin pastori Nordbergilla, joka oli tuonut ne etelästä. Kirkonkylillä ukko niillä vain saattoi ajella, mutta ei etemmäksi, sillä ei ollut tietä etelään ei pohjoiseen. Pastorin huutokaupassa 1870 joutuivat kärryt Vaatto-äijälle, Kolarin Vaattojärvelle ja sieltä Könkääseen.

Ompelukonekin osui viimein Lapinkorpeen, vaikkei sellaisesta ihmeestä vielä moni ollut kuullut puhuttavankaan. Kaukosen mieskin tuli kerran etelästä koneella ommelluissa takeissa, ja sitä kaikki kummastelivat:

— Siinäpä vasta mestari on ollut, kun näin hiinisti on ommellut.

— Se onkin masiinilla ommeltu! selitti takinomistaja.

— Masiinilla! Voiko rusamasiinilla ommellakin? kyläläiset taas ihmettelivät.

— On niitä parempiakin masiinia! ylpeili mies.

Sellaisen "paremman masiinin" hankki ensiksi, noin 40 vuotta takaperin, Kittilän kirkonkylän kraatari Mikko Vettainen. Ja koko Kittilä kulki kummastellen katsomassa, kun kraatari ei enää kyköttänytkään pöydällä jalat ristissä kuin lappalainen, vaan istui jakkaralla masiininsa ääressä polkea veivaten ja herrana käännellen ompelustaan, jota masiini hyrräten hakata nokitti kuin tihulainen. Kraatarinkin arvo nousi siitä, niin että hän alkoi taksoittaa työtänsä sen mukaan, minkä tukkimies hevosineen ansaitsi päivässä, eli markka-kymmeneen, kun se ennen oli ollut vain neljä, viisi markkaa.

Uudenaikaisia olivat jo ne vaatteet ja parseelit, joita masiinilla ommeltiin. Entisen kansan käsin ommellut puvut olivat silloin jo kadonneet, ja vain kaikkein vanhimmat muorit ja vaarit niitä enää muistavat.

Pellavarohtimista nuoruaiseksi kudottu "prostinapaita" oli alimmaisena arkipaitana sekä miehillä että naisilla, pyhänä taas hienompi liinapaita. Pellavaloiminen, villakuteinen hame oli musta- taikka tummanruskeapohjainen, punaisine, sinisine ja viheriäisine pitkin-raitoineen. Röijy oli tummavärinen, usein raitainenkin, vyöllä "hoikemuksesta" kohdasta kiinnitetty. Päässä oli varakkailla naisilla, lukkarin muoreilla ja tyttärillä sekä muilla rikkailla sininen tykkilakki "fluureineen" ja leveine silkkisolmuineen, jaloissa raitaiset sukat sekä mustat ruojuskengät. Housuja eivät naiset tarvinneet, "jopa olisivat nauranhet suunsa halki, jos joku olisi housuja pitänyt. Sanottiin kyllä, että herrasfröökynöillä oli housukki… Mutta mieki olin lopulla seittemääkymmentä kun ensimmäiset housuni sain." Paksu "toppihame, joka oli tehty kuin täkki", oli alushameena talvella. Vielä oli naisilla komea "silkkifluurinen" punainen hartiohuivi, "lonksaali", jonka rikkaat kiinnittivät kultasormuksella "lean alle", vieläpä muutamilla oli suolivyössä toinen korea huivi. Emännän sormessa oli leveäkantainen "kraveerattu" hopeasormus, ja kotoisissa oloissa riippui hänen vyössään komea messinkinen vyölliskoukku monine avaimineen. Talvella käytettiin päällä vielä "kohtua", turkkia, jonka päällinen isoisilla oli "ruottinverkaa, hyvää jos hyvää", sisus oravannahkaa sekä kaulus "hiiniä vesielävännahkaa tai siperinnahkaa… ja se vesielävännahka olikin tyyristä". Krinuliinejäkin oli noin 60 vuotta takaperin nähty kaupungin mamseleilla, olipa oltu näkemässä, kun kerran "Toornion fröökynöitä" oli viety Haaparannalle "paaleihin": heinähäkkiin oli täytynyt fröökynät sovittaa jaloilleen seisomaan, kun eivät pystyneet istumaan ajurin rekeen. Jotkut ylpeimmät Tornion laakson tyttäretkin, samoin kuin Kittilän ja Muonion parhaimmukset panettivat krinuliinivanteita alushameeseensa. Niin oli Kittilässä "Ranken frouvalla", Jussilan Maria-Johannalla ja Sirkankylän Kaijalla sekä muilla semmoisilla "höökäreillä" komeat pönkkähameet. Vanha, 80-vuotias Palon Mari-mummukin Kukkolassa sanoi parissakymmenissä ollessaan komeilleensa kolmen vanteen hameessa, mutta oli muutamilla ollut kahdeksankin vannetta. Semmoinen hame oli kuin puupirri, alimmainen pyörökin oli jo kuin pyykkisaavin vanne. Ovesta kun sellaisissa hameissa yritti, niin "aina länkkyä jäi jälkhen". Mutta surullisen lopun sai Kittilän krinuliinikoreilu. Muuanna talvi-iltana punotti taivas ja lumi ja koko maailma aivan verisenä. Kittilä kauhistui ja yhteistä loppua odotellen riisti pois ja repi synnilliset koreutensa, Jussilan Maria-Johannakin poltti krinuliinivanteisen hameensa.

Miehet häärivät kesällä hurstihousuissa ja röijyissä. Talvella taas oli "kankhasta" housut, joiden etumuksessa oli pelti, mikä avattuna "putosi polvhin asti, niin että koko hoito näkyi". Pystykauluksinen röijy oli valkeaa villakangasta, ja sen rintaa koristi rivi kirkkaita messinkinappeja. Ulkona liikuttaessa oli päällä miltei nilkkoihin ulottuva, villavyöllä vyötetty vitivalkea sarkakauhtana, umpitakki, "ja se merkithin, että oli vireä vaimo, kun miehellä oli kauhean valkea takki". Takkinsa "poovessa" säilyttivät miehet lappalaisten tapaan tuluksia sekä muitakin "kaluja". Metsämiehilläkin oli eräretkeltä tullessaan povi lintuja täynnä. Pitkillä matkoilla pantiin umpitakin päälle vielä turkit, ja sidottiin kaulan, rinnan ja vyötäisten ympäritse 8-9 kyynärää pitkä leveä villavyö. Päässä pidettiin kesällä omien räätälien tekemää "lippilakkia", talvella taas koiran- taikka lampaannahkaista reuhkaa. Jaloissa oli karvaiset "nauvakkaat" taikka poronnahkaiset kallokkaat, joissa lyhytvartisten sukkien, "kuopien", lisäksi käytettiin täytteinä heiniä.

Mutta rikkailla isännillä ja valiomiehillä oli juhlatilaisuuksissa päällään "rokki", joka oli sinisestä verasta tehty, puolimäärään polvia ulottuva, leveäkauluksinen, messinkinappinen herrasparseeli. Nivusten kautta se otti ihoon kiinni, mutta helmoista oli niin alava ja leveäpoimuinen, että siitä saattoi hyvinkin sivaltaa pari lakkivaatetta, "eikä tiennyt mithän, että oli otettu". Takahelmoissa oli rokin "salaplakkari", josta tavallisesti "pikkuisen joku valkea nuska näkyi", kun isäntä pyörähteli. Valiomiesten parseeleja olivat myöskin korkeat "tröttöhatut" sekä samettiperäiset karvalakit, joissa oli "niin hiini karva, että jos minnekäpäin pyyhkäsi, niin se jäi sinne päin nojaillen".

Itse kehräsi ja kutoi naisväki kaikki vaatteensa ja kankaansa. Siinä hommassa menivät talven pitkät päretulilla valaistut pimeät sekä keväiset päivät, ja sai siinä hääriä

"totinen Toimelan emäntä ja viisi vireää piikaa".

Talvella kehrättiin, keväällä maaliskuussa ruvettiin kutomaan, ja sitten jo ennen kesätöitä piti joutua kaikki valmiiksi.

Kotona toimitettiin värjääminenkin, ja värjäysaineet olivat miltei kaikki kotimetsistä kerättyjä. Mustaan käytettiin "mustien kaltioitten" mutaa, "maamustaa", lepänparkkia ja pyörätahon ihviä, harmajaa saatiin jauhopuolan eli hietapuolan varvuilla, punaista värjättiin koivunkänsillä, "ja piti siihen olla vähän myrkkyäkin", ja keltaiseksi painettiin koivun pihkalehdillä, lupoilla ja kelloilla sekä viheriäiseksi koivun pihkalehdillä, sinikivellä ja "saltsyyrällä". Sinistä värjättiin myöskin ikivanhaan kansan tapaan: hapatettiin kiukaalla astiassa sinikiveä ja ihmisen "virstaa" ja siinä päiväkausin liotettiin ja hämmennettiin värjättäviä lankoja taikka villoja, "ja se haisi kuin väripytty". Kaikkia metsävärejä piti keittää vedessä ja panna väripataan hiukan suolaakin ja sitten "kultioida", että väri paremmin tarttui kiinni.

Sarat, "kankhat", vanutettiin kotona. Muutamissa taloissa oli vartavastiset lovikylkiset vanutuspuut, mutta toiset toimittivat vanuttamisen potkimalla. Pari päiväkautta saivat poikaset maata selällään penkillä pöydän ja seinän välissä jalat vastakkain, potkien sarkakääröä, toinen alta, toinen päältä, niin että se myötäänsä pyöriä kihnutti tullen yhä tiuhemmaksi.

Ei osannut entisten pirttien kansa kirjoitustaitoa, hyvä kun sai painetusta sanasta selvän siksi, että läpäisi rippikoulunsa ja lukukinkereillä tuli toimeen pappinsa kanssa. Pienimmätkin paperit, velkakirjat ja palvelijain "päästöseelit" piti kirjoituttaa papilla taikka muulla pitäjän virkamiehellä ja ottaa ne vastaan useinkin ruotsinkielisinä ymmärtämättä sisällöstä muuta kuin kömpelön puumerkkinsä.

Oli siellä täällä sentään joku oppinut "kriivarikin", jonka luokse ukot saattoivat astella asioineen, tarvitsematta aina mennä virkaherroja häiritsemään. Sellainen oli Turtolan "Vestolan herra", Nils Ekström, joka kyllä jo kuului virkaherroihin, sellainen myöskin Pellon "Länkke", Suomen sodan aikainen, "Sant-Mikkelistä" lähtenyt kersantti Herman Lemke, joka rauhan jälkeen oli jäänyt Ruotsin puolelle ja sieltä kulkeutunut Pelloon. Vanha kersantti oli "hyvä kriivari", osaten kirjoittaa "ruottinkielenkin", ja ruotsiksi hän kaikki kirjoittikin, päästöseelitkin päästeli samalla kielellä. Kolarilaisten kynämiehenä oli Pellikan Olli, joka saattoi toimittaa "värteerinkejäkin", sekä Kristiina Ulriika Torneus, "Tupa-muori", joka alhaalta Tornionjoelta oli joutunut Lanton Heikin emännäksi. Hänkin osasi lukea ja kirjoittaa "ruottinkielen" ja kykeni suomentelemaan ukkojen maakauppakirjoja sekä muita papereita, jopa niitä kirjoittamaankin. Velkakirjan kyhäsi Tupa-muori esim. tällä tavalla:

"Minä alle kirjoitettu olen Lainaxi ottanut Johan Matin Pojalta KihlanKin Koste Yden Summan suuren 60 Ricsiä Welka Rahasa ilman Räntyä Jaakon Päivän asti mutta jos Silloin ei maxo tapahtu niin Lankea sille Rahale Lailinen Ränty sexi kun se maxetan Kolarisa 15 Päivä Joulu Kuusa 1845.

Johan Joh:son Lanto

Kirj. C. U. Lanto"

Mutta sitten nousi ukkojen omasta joukosta kirjoitusmiehiä. Pellosta kävivät Jolman pojat, Antti ja Heikki, Torniossa Viipon mamsellin koulussa vuoden oppien kirjoituskonstin sekä "neljä ensimmäistä laskutapaa", jopa ruotsinkieltäkin. Antista tuli sitten Lemken jälkeen Pellon kynämestari. Suomeksi hän kyllä kirjoitti, vaikka saikin "kaiken valon ja kaavan Länkken papereista ja muista vanhoista kirjoista".

Turtolan kirkolla oli kirjoitusmiehenä Vestolan herran jälkeen pari, kolme vuotta takaperin 90:n ikäisenä kuollut Heikki Lauri, joka hoiteli kaikki kunnan asiat. Kolarin ensimmäiset kirjoitusmiehet oppivat taitonsa pastori Bäckmanilta, joka oli Kolarissa 1858-1862. Pastori piti pyhäiltoina kylän nuorille koulua kotonaan, luettaen biblianhistoriaa, katkismusta ja virsikirjaa sekä sisähuoneessa opettaen muutamille pojille kirjoitus- ja laskutaitoa. Siinä koulussa Heikkilän Niilokin ja Pellikan Heikki oppivat kynämiehiksi, Heikkilän Niilosta, "Houvin Nikusta", tulikin sitten koko kunnan kuulu toimimies, "kirjailija" ja asianajaja, joka saattoi miltei kaikki juttunsa ajaa aina "sinaattiin" asti, ja "sen miehet sinaatissa korjasivat, vaikka Nikulla oli toinen käsi housunliitingissä kun kirjoitti". Ukolla olikin niin paljon kirjoittamista, ettei joutanut juuri koskaan talon töihin. Myötäänsä vain piti kynä kädessä istua pöydän ääressä, ja silloin "kun ukko kirjoitti ulos, ei saanut paljo partten päällä kävellä". Lattiaparret kun liikkuivat ja natisivat, niin kynämies "ei saanut verta niin seisomhan että olisi tullut selvää". Ukko, jolla oli "lutheerilainen usko joka kokassa", kuoli 57-vuotisena 1898.

Kittilän parhaita kynämiehiä oli Alakylässä asuva Vene-Aapo, taitava kenkäseppä ja venemestari, joka kirjoitteli kuulumisia sanomalehtiinkin sekä omiksi huveikseen pisteli kaikenlaisia asioita muistiin, saaden aikaan paksun päiväkirjan. Pitäjän ylipään kirjamiehenä oli Köngäsessä asuva Jokelan Mikko.

Kynämiesten eturivissä puuhatessa saatiin kuntiin sitten kaikenlaisia uusia laitoksia, lainamakasiineja, teitä ja muita hyviä asioita. Saatiin yhteinen paloapuhoitokin. Jopa Kittilässä pari metsiä kiertelevää lapinäijääkin hyvästyi palovakuutukseen, niin että he menivät ja pyysivät vakuuttaa pirrikotansa kaikkine hoitoineen. Sitten toinen otti ja poltti vanhan tuohiröttelönsä ja meni vaatimaan rahoja.

— Mitäs suita sitten on palanut? kysyttiin.

— Na, kota paloi ja aikainen hyvä uihkuralyly ja kotkansulkaviuhka, jolla tulta viihothan palamhan.

Pilanpäiten annettiin ukolle markka-pari.

Mutta pian tuli toinenkin metsien mies vaatimaan palorahoja.

— Mitäs sulta on palanut ja milloin? tiedusteltiin.

— Na, ei mithän vielä, äijä selitti. Mutta huomenna mie poltan!

Kirjoitustaitoiset miehet, Laurit, Jolmat, Houvin Nikut, Vene-Aapot, Jokelan Mikot, olivat Lapinkorpensa uuden ajan ensimmäisiä miehiä. Heidän kirjahyllystään saattoi löytää muitakin kirjoja kuin katkismuksen, virsikirjan ja jonkun vanhan postillan. Houvin Nikullakin oli "iso kirjasto", mutta ukon kuoleman jälkeen vietiin se aitan yliparsille, ja sitten kun aitta purettiin, joutuivat kirjat ajelehtimaan lumihankeen, sinne häviten. Kirjamiehet olivat myöskin ensimmäisiä "aviisujen viljojia" paikkakuntansa pirteissä. Niinpä luki Heikkilän Niku "Virallista lehteä" ja "Kaikua", Heikki Lauri ja Jolmat "Oulun Viikkosanomia", sitten "Suometarta" ja "Kaikua", samoin Kittilän Vene-Aapokin. Heidän kauttaan levisivät maailman tiedot ja viisaudet Lapin erämaihinkin, ja monet kirjoittelivat kotiseutunsa kuulumisia sanomalehtiin; siten puolestaan sai muukin maailma kuulla Lapinkorven elämästä.

Vene-Aapon "Aikain Muistoja."

"Mie olen Syntyny Sinä 11. päivä heinä Kuuta 1819. Kuoli minulta Isä 4 bänä helmi Kuusa 1841. Maalis Kuun 21 päivä 1844 Kuoli minulta äiti. 1848 olen mie nainu. 20 huhti Kuuta 1851 Anna Kaisa syntyny = pääsin asumaan omaan huoneesenin syksyllä samana vuonna nivanniemele. Nämä Eteliset vuodet ovat nöyriä. 1859 mitattijn minule Nybyki: Suutari nimeltä. Minun vanhimmillani oli huonet ylitalon ylempänä josa asut. Isänin oli Rovaniemesta, ala Jääsköstä Kotosin mainio Vene Seppä. Josta sai nimengi = Vene Jussi: tavallisesa puhesa."

Näin aloittaa Kittilän Alakylän merkkimies, viime vuosisadalla elänyt "Vene-Aapo", päiväkirjansa, jota 1850-luvun alusta lähtien viiden vuosikymmenen ajan uskollisesti kirjoitteli, täyttäen vuosi vuodelta sivun toisensa jälkeen, niin että siitä ukon kuollessa 1900 oli paisunut paksu, viidettäsataa tiheää vihonsivua täyttävä teos. Sen nimeksi kelpaavat ensi sanat kuuluvat:

— Kiriotan Aikain Muistoia J.A. Jääskö.

Johan Abrain Jääskö eli Suutari, jota myöskin "tavallisesa puhesa" sanottiin "Vene-Aapoksi", ei ollut aivan jokapäiväisiä lapinmiehiä. Hän oli niinkuin isänsäkin koko seudun kuuluisimpia veneseppiä, satojen kaksi- ja kolmilaitojen rakentaja, vielä mainio "pitäjän suutari", pieksujen, lapin nutukkaiden ja koipisaappaiden sekä anturakenkien ompelija, jopa taitava länkimestarikin, lisäksi "nybykin" viljelijä, joka joutessaan kävi kalalla, kulki oravametsässä, joskus "pruukasi" tervaakin. Näistä toimistaan Aapo kertoo päiväkirjassaan:

"Kymmen uotisesta alkaen Rupesin kulkemaan Isä vainan kansa veneen tevoisa — 17 uodellanin aloin tehä veneitä itte Päinin Rovaniemesä ensin Siitä aioin yhä: Niitä veneitä olis satamäärin joisa olen oilu teosa. Vasta Laitoin Vene huoneen 1856 ia tehin siinä, mie olen tehny enimästään aivan yksin veneitä. Suutarin työ on minulta vieny Palion aikaa. Sitä työtä olen tehny Palion Erittäin Pieksokengiä aina Ouluun asti ia etemä ahvenan maale ia helsinkiin asti — nyt 1862 luovuin Pois Pitäiän Suutarin virasta muta ei siitä työstä päse erileen — ia Palio muuta työtä yhtä ia toista huoneita tehny — Ja tervaa Pruukanu kansa — Se on veneen teko useingi Syriä Työnä ia kaikki kotinen työ yhen miehen päälä, niin siinä on palion aian kulua ainuale miehele."

Mutta vaikka nämä leipätyöt tuottivatkin paljon "aian kulua ainuale miehele", riitti ahkeralta raatajalta silti aikaa muuhunkin. Vene-Aapo oli koko paikkakunnallaan ainoa mies, joka osasi lukea muutakin kuin almanakkaa, katkismusta ja virsikirjaa. Hänelle tuli jo aikoinaan "Suometar" ja "Oulun Viikkosanomat", sitten Kivekkään "Kaiku" sekä Gummeruksen "Kyläkirjasto" kuvalehtineen, ja hänen kirjahyllyssään nähtiin koko joukko aikansa tietokirjallisuutta. Merkillisen kirjoitustaidonkin Aapo sai oppia — pappi piirsi hänelle kirjoituskirjaimet malliksi — ja pian tuli venemestarista semmoinen kynämestari, että pystyi kirjoittamaan kaikki paikkakuntalaisten asiakirjat, jopa kyhäämään lapinuutisia Kaikuunkin, vieläpä joutoaikuinaan huvikseen pistelemään asioita "Aikain Muistoihinsakin".

Nämä "Aikain Muistot" ovatkin Vene-Aapon merkillisimpiä aikaansaannoksia. Jo kirjallisena miehenä ja kynämestarina oli Aapo kotiseudullaan jalossa maineessa, mutta hänen paksu päiväkirjansa, jota ukon tiedettiin ahkerasti kirjoittelevan, herätti kylän miehissä kummastelua. "Vene-Aapon Aikakirjasta" tiesi mainita ei vain kotikylä, vaan koko seurakunta, jopa naapuripitäjäkin.

Eikä suotta. Olihan jo outoa lapinkorven yksinäisen miehen kirjanviljelys ja vielä oudompaa, kun tämä uudismaan raataja, veneiden veistäjä, pikilangan pistäjä rupesi pistelemään paperille muitakin asioita kuin velkasitoumuksia, renkien ja piikojen "päästöseelejä" sekä perinnönjakoja, saamatta siitä palkakseen edes tolppaakaan niinkuin velkakirjoista ja muista pikku papereista.

Syrjäisen erämaankylän miehellä ei ollut suinkaan suuria ihmeitä annettavana "Aikain Muistoillensa". Tiettömien taipaleiden takainen kylä eli jokivarrellaan vain hiljaista arkea, jossa ei tapahtunut juuri sen kummempia, maailmaa järkyttäviä asioita kuin että talvi meni ja kesä tuli, joki purki jäänsä ja taas vuoroonsa jäätyi. Kesällä kiusasi räkkä ja talvella paukutti pakkanen. Mutta näistä seikoista riippui erämaan hyvinvointi, näitä tarkkasi korpikylän pienien peltojen raataja sekä metsiä kiertelevä poromies, näitä seurasi kylän kirjamieskin pistellen niitä ahkerasti paperiinsa. Vuodenaikain vaiheet ilmanlaatuineen, lehden, ruohon ja viljan kasvoineen ja vuodentuloineen täyttävätkin suurimman osan Vene-Aapon päiväkirjaa. Päiväpaisteet ja pilvisäät, sateet ja ukoniilet, tuulet, myrskyt ja nöyrät säät, hallat ja pakkaset, tulvat ja lumikinokset on hän vuosi vuodelta, jopa usein päivä päivältä tarkoin merkinnyt kirjaansa. Varsinkin vanhankansan merkkipäivät on ukko joka vuosi muistanut. Joulun edelliset pesäpäivät, jolloin talven yö oli kaikkein armottomimpana, hän aina merkitsi muistiin sekä sitten "merkkipäivät Joulusta loppiaiseen", jotka hän järjesti vastaamaan vuoden kuukausia, sillä ne "merkittevät Kuu Kausia uoden ympäri". Sitten pitkin vuotta piti merkkipäivinä istahtaa kirjan ääreen ja piirrältää päivän laatu. Paljon niitä Aapolla olikin: Paavali, Heikki, Kynttilä, Matti, laskiainen, pääsiäinen, Tipurtti, suviyöt, Kleetus, Monikka, Rosa, Kothart, Sikismunt, Mamertus, Valpuri, Erkki, Urpanus. Petronella, Helluntai, Eskeli, Juhannus, Jaakko, 7 unikekoa, Lauri, Perttuli, Ristinpäivä, Mikkeli, Simu ja Kekri. Onpa hänellä vielä muistissa "Jupelin juhla" 18. kesäk. 1851 sekä vanhat "Kanttauspäivät." Toukokuun 5-6 p:nä 1860 on Aapolla "Vijmeiset Kanttaiat" sekä 6. toukok. 1892: "Kylmä mahoton itäpohjanen Karjuu. Jo Kanttajat Kapisti saa nähdä mitä seuraa."

Pakkanen on lapintalven tavallinen isäntä. Sitä saa Vene-Aapokin päivä päivältä joskus viikoittain merkitä muistoihinsa. Väliin on pakkasenlainen, kuurotuspakkanen ja vitipakkanen, väliin rautaisen kylmä tai kipsa pakkanen taikka pakkasen vingerä ja "pakkas häkärä niin Ettei Kylä nävy", sitten taas kurikkapakkanen, tulipalo-pakkanen ja "Pakkanen parasta laija", jopa "Kauheia Pakkanen" ja "Siperjalainen Kylmyys" sekä joskus "Isä Pakkanen se nyt on pikku poikia net ennen on olleet vielä tämän Rinnala". Silloin saattaa hyvinkin sanoa: "Sen lainen se Isätalvi on", kun vielä "Väki viina pruvarikin" näyttää 60 astetta ja "Elävä Hopeja on peräti Kyhnettyny." Tyvenillä pakkassäillä "huve seisoo mettisä aivan liikkumatta ja niin kovasti suiuttaa koivut veinpeliksi Että tien Reijät umpeen koiukoisa ja mettä on kun Seinä huvetönkkyrisä."

Mutta sitten saattoi ilma lauhtua, sekä tulla "suvi ia kova", niin että "Iso huve kyllä lähti ia Rästäät holuaa ia vesi lammit nurkisa." Taikka voi tulla vitikönttyrää, alkaa lunta kilmoa ja karvoa, jopa kerrassaan ajaa "hirmuisen lumen annon ia kauheian tuiskun" taikka käydä vain "kova uho kaakosta" tai "luoti Pohianen kariua Kauhiasti" taikka pitää "kylmän vinkejää ja yhenlaista nöyrän sään tuheroa ia kihnutusta". Voi talven pakkaskiherillä myös lykätä umusään ja höyryn häkärän, niin että puut riimottuivat, jopa työntää pakkashöyryn juotkuja vaaroihin ja vielä olla "höyry alta auki pahinta laatua", ennustaen kesäisiä hallaöitä. Voi talvella pitää myöskin kaunista pilvisäätä, seesilmaa, lauhaa takkalaa taikka kuivaa takkalaa, voi joskus taivas punaisena pohottaa, ennustaen huonoja ilmoja ja ryöppysäitä, jolloin talven lumikinokset yhä kasvoivat. Tavattomasti toisina talvina lunta tulikin. "Oho hirmunen lumen paljous ia kinokset Että kauhistaa", sai Aapo väliin huudahtaa, sekä: "Oho hirmunen sitä Lumen tuloa Ku sataa mitä ales mahtuu." Niinpä saikin kirjamies toisinaan mitata kuuden, seitsemän korttelin lumen tasamailla, jopa voi toukokuussa 1859 merkitä: "Tämän Talven mainio 9 Korttelin Lumi on aivan Liikkumatta tähän asti."

Kevätpuoleen sitten huhti- ja toukokuussa alkoi "etelä sosehtia ja pitää suven kihnutusta". Silloin "lämmin seisoi pääle yhä", toisinaan lykäten auterenkin, toisinaan taas lunta mäskäten ja toljaten. Mutta lämpöisen lisääntyessä tapahtui niin että "io se Lumi Riepu Kävi penikan Saunala — ku mennä Keskiviikkona oli aivan talvi — ia nyt ei näy lumipilkkaa palioksi misään, ia on lämmin ia sataa." Ei kyllä aina lumiriepu näin äkkinäistä penikansaunaa saanut, monesti liehtoi pitkällinen kevätpohjoinen, jolloin talven hanget makasivat joko "koiran kantavina" taikka porohankina ja ihmishankina, jopa hevoshankinakin.

Kevään kulusta on kirjanpitäjällä useinkin miltei jokapäiväiset merkinnät. "Vesi tulee… sulia on virroisa palion… Lumi näkee semmoista löylyä… Vettä sataa… Kesämaa alkaa näkyä…. Jäät liikkuvat… suantojäät huilaavat… Jäitä purkaa joen täyveltä… Jään sohruia kulkee… äpöistä lunta sataa… Jää tekee patoa… Vesi tuleskelee… vesi nousee… kärkkyy rantatörmän pääle… Lauttavesi seisoo törmälä." Ja vihdoin sitten: "Kyllä nyt vesi menee… kulkuu… meneskellee…" Tulvan mittareina on ukolla Keilakivi, Nivansaari sekä sittemmin Sarasaari joskus "kuukuman kirjanen kivi" Suutarin rannassa. Suurella tulvalla on Keilakivi hupussa, Sarasaari "upesa" ja vain varvut näkyvät Nivansaaresta sekä "kuukuman kirjasessa kivesä jäi nennää 1 tuuma ylös." Mutta kun tulva rupeaa laskemaan, niin "Keilakiven nenä on vähän ylhälä", Nivan saari nousee ja "Sarasaaren laki alkaa näkyä". Mielihyvin Aapo joka kevät oikein alleviivaten merkitsee: "Lehti hiiren korvala… Lehti Häpäsee Havon." Muuttolinnuista on käki miltei aina muistettu. " Käki kukku " on toisinaan pistetty "latinalla" ja vielä viivattu alle. Toukok. 11 p:nä 1882 on ukko saanut merkitä: " Käki, tuo vanha tuttu lentää Liuvotteli maata myön tästä ylös päin meni. Saa nähdä että malttaako tuo Pohiolan Kevä Kökkönen olla Kukkumatta vanhan Erkin viikkoon asti kuin näin aikuisin io tänne tuli."

Varsin tarkoin on Aapo joka kesä merkinnyt pellonteot sekä viljan kasvun. Niinpä varhaisena kesäntulona 1889 näemme jo 16. p:nä toukok.: "Pellot tehty melkein kaikki", ja kuun lopulla: "Oraat maan päällä piippaavat." Kesäkuulla sitten "Pellot viitottavat haara oraala… Pellot alkavat tuppeja Kääriä… Pelto alkaa hiusta näyttää… Pellot alkavat Päitä tehä." Heinäkuulla: "Pellot alkavat Käydä tasa terälle… Pelto on Ruan alulla… Pelto vanhin pää Maito jyvälä… Pellot alkavat veriä näyttää." Ja elok. 2.p:nä: "Peltoja on jo leikattu", sekä taas: "Pellot on leikattu pian kaikki."

Tämän aikaisen kesän alkupäivinä Aapo toiveikkain mielin kirjoittaa: "Jo Tämä on Erin omasen lämmin ja varhainen kevä ei sitä ole mies muistiin monta sen laista Kevättä… nyt on toive kaikesta laista jos Jumala sois hyviä ilmoja marioja Joka laija ja muuta Kaikkia Jo palkittis menneen vuoden Kurijuutta hyvästi."

Kesän aikana on Aapolla "Pouta ja lämmin kovasti", väliin "virheetön pouta" ja "Pouta Ponneton Pohiasesta", väliin oikein "mettä Sian Poutakin" sekä "sees niinku Kupari", joskus taas "Pouta viikko kelvollinen", vaikka se toisinaan "peltoia liinahuttaa". Mutta on vuorostaan taas "Kaunis Puoliselvä ilma" ja taivaalla hajapilviä taikka liennepilviä taikka "ohutta pilven resua". Väliin myös sataa pirskoo, pitää sateen tuheraa, sataa aika tavalla, lujasti, jopa "Kauhian Kovasti". Sataa joskus miltei koko kesänkin, niin että kirjanpitäjä saa merkitä: "Se on mainio mätö kesä 3 päivää on ollu poutaa heinän aiala" (1871). Joskus taas puhaltaa kuostepohjanen, jopa äityy lietsomaan kuukausimäärin, ja silloin täytyy tulla kirjaan (25.8.1878): "Tämä on Se mainio pohias kesä ku Juhanekselta on kääntyny pohiaseen niin ei ole liikkunu sieltä, imeeksi on juuri ympäri pyörähtäny. Se oli io keväilä pohias kavon, pohiainen kariuu kauhiasti koko päivän."

Ukonilmat on myöskin tarkoin merkitty kirjaan. Joskus sattuu oikein "Kovasti Muistettava Ukkosen Ilma". Toisina kesinä ukkonen liikkuu harvoin, mutta toisina se taas myötäänsä kulkee, niin että Aapo saa tuon tuostakin kirjata: "Ukko Kulki ia paniki vielä… Ukko pani aamula ia päivälä… Ukko Pani kovasti mennä yönä puolen yön aikana ja salamat Läikyit yön pimeytessä ihanan kirkasti ia sato… Ukon iiliä pyöryiä ia kuohuia on kulkenu mutta ei ole täsä satanu". Hallat on niinikään aina muistettu. Miltei joka kesä halla "rippo ia räpistelee potonkaalia" taikka "syö" ja "panee", monesti se on "melkein kova", joskus "hirmusen kova ia se mokkaa peltoja oikein." Väliin kesäkuivana liikkuu "tuppihallakin", ja joskus pakkasien pelosta tehdään "sirppihallaakin". Elokuun 20-22 p:nä 1857 "näytti halla hirmusta haamuan Sangen peliättävälä muodola Ja uhkas Ihmis Raukkoia näliälä Jotka Jo Entistään olit hyvin hätäntynet mutta sen varieli Kuitengi Jumala Imheliselä tavala vaikka luode tuuli ankarasti Ja sato äppöiä Ja oli Kylmä niin Joka yö nousi nuori pilvi luoteelta Kuitengi Rikko vähän pottomaita Ja arinta lakua."

Kesänaikainen Lapin räkkäkin saa usein merkintänsä. Sattuu joskus, kuten 1862, sääsketön kesä, ja siitä piirtää Aapo kirjaansa: "Se on Se Sääsketön kesä Eipä niitä ole huoneesa palion yhtäkään niin ku kevä parhaten. Siitä laista huono tuli uosi, sen pääle ei loppunu hyvään sääsketön kesä."

Riihen puinnit ja vuodentulo on aina syksyisin pantu kirjaan. Saamme siitä lukea hyvät ja huonot vuodet, kamalan katovuodenkin 1867:n kulun ja tulokset: "nälkää kuuluu Joka Suunalta… hätä Leipää laitetaan nyt io iostaki… luppoia täälä nyt syötään palion… iauho leiviskä maksaa täälä 5 markkaa… Suomestaki kuuluu näliän kuoloa — koko mailmasta kuuluu Surkiaa hädän huutoa… Ei nyt naura Rovaniemiläisekkään Lapin olien Syöntiä ku Parhaita höökäreiläki on olki huhmari pirtin loukosa ia vanteen sisään lyötään leipää — ia Rahaa ei ole ollengaan… nyt on kova aika, Jumala itte tietää miten viimen käynee." Hyvinä vuosina taas Aapo voi merkitä: "io Se Kerta tuli pelto täysilleen, kuivanu vähin on, io se anto Jumala Leipää, hyvä vuosi, verraton Kaikesta, hyvä heinän teko moni pässy io heinästä, ia kaikkia maan kasuia yltäkyllin, marioiaki Joka Laija" (20.8.1878).

Joka syksy on merkitty kirjaan lehden lähtö sekä "maan ja puun ruska", ruohojen ja lehtien syksyinen väri. Väliin on "Ruska hirviä sekä puusa että maasa", väliin taas "Ruska puusa Joksiki kaunis eikä maa Ruskakaa paha", taikka "Ruska on hyvin helevä". Sitten seuraa syksyn sateet toljauksineen, tulee ensin "lunta livuksi" ja viimein paukahtaa täysi talvi, joskus jo Ristinpäivältäkin — 14 p. syysk. — eikä "enämpi löysää", niin että "Kyllä tämä on aika Kiriaan pantava asia". Vuoden loppuessa voi Aapo toisinaan antaa todistuksen: "Vuosi on taas Loppunu talvi on tähän asti olki mainion kaunis ilmoile että sitä ei vielä talveksi tiijäkään." Ja talvipäivän seisahtuessa hän huoahtaa: "Talvi Päivä Seiso eelä puolen päivän Kiitos Jumalalle päästiin myötäselle." Ihastuksella merkitsee kirjoitusmies auringon ensimmäisen näyttäytymisen uudelle vuodelle: "Kaunis Seesilma Aurinko armasti paisto jo vähän aikaa taas meile" (3.1.1885).

Alituiselta luonnontarkkaajalta eivät suinkaan jääneet erikoiset luonnonilmiöt huomaamatta. Milloin on "eriskummilinen" kesä tai talvi taikka syksy, milloin taas "aurinko kummittelee", taikka revontulet ilmestyvät kaakosta, taikka "tulee suvi kuin pyssystä" keskelle tammikuun pakkasta; ja sekin on ennen näkemätön kumma, kun syksyllä "maakivet ovat puhtaat lumesta vaikka satelee lunta ja kartuttaa maan ja puun pääle mutta ei kiven pääle, vaikka ovat kuopala, niin ovat lumesta puhtaat niin ku olisit lämpimät." Kaikkein suurimpia kummia on, kun syksyllä 1858 "näkyy suuri Pyrstö tähti aurinkon ja otavan välilä". Siitä merkkiää Aapo lokak. 20 p:nä "Tällä vijkola Katos pyrstötähti (Tonatin nimi) Sen Kijre Juoksu näytti olevan Itä pohiasta Länsi Etelään alta otavan Sen Kumma pyrstö näytti olevan arviolta 5 syltä pitkä Ja näkyään kuin auringon Sääri Laivalta Leviä Ja umia Ja auringosta ulos niin Kuin auringon Sääri tavallisesti pruukaa mutta Laiva suiu Itä pohiasta Kohti näytti Kuin olis hänen Kijre kulkunsa sujuttanu pyrstön Laivaa Jälkijnpäin — Tämän Juoksu on vastaan muita Kierto tähtiä Se on nähty melkein koko mailmasa." Kuvauksensa on saanut myöskin "ihmeellisen merkilinen Tähti suihtu", joka tapahtui marrask. 27 p:n iltana 1885: "Mutta se oli mahoton jonka laista mie en ole nähny Ku niitä sinkoili juuri aivan yhä satoja yhtä aikaa niin että koko taivas pani yhtenä Suittuna isompia ja pienempiä net menit aivan länsi etelään niin isot muutamat että iuova näky ku sammuit." Aikakirjaan merkittävä asia oli myöskin vuoden 1866 lokak. 7 p:n hirmumyrsky, joka oli niin "hirmusen kova Erittäin puihin mettisä että ios maailmaa Seiso niin sen iäliet tuntuat varmaan Satoia uosia eikä ole ollu useihin satoihin uosiin sen laista Puun kaatua kun nyt oli Se kaato kaickiin vahvimatki puut ia taitteli niin ku luokua niin ettei pääse kulkemaan mettisä, ia väänsi mullan ia kiviin kansa kumoon kotivaaran aihkitki ei auttanu." Paperille pantava kumma on sekin, kun "Pari käkeä lentelee täsä vainioita ia istuat pielisä ia seipäisä ia ovat kesuia kummallisesti ia mokon Ranta aitan takana oli vene oikiasa iohon teki yhen munan ia mokon kalle ampu Sen naaraan." Seuraavana vuonna on Aapo tähän lisännyt: "eibä siitä ole ollu mitään taikaa Uosi on io kulunu ei muuta ku kalle on nainu tänä kevänä".

Kesäiset lohenpyynnit ja saaliit on Aapo tavallisesti vienyt kirjaansa. Elokuussa 1856 on merkitty: "lohia on saatu heitola mie sain Ala Karisa 18 parassa yönä", ja taas: "Ala Karista lohia 33: yhteen", sekä 1869 heinäkuussa: "Lohia saahan vähän. Pavot alhala ei saa olla kiini Se on väylä viimenki päätetty auki ia kemiläisten väki valta on nyt toki viimen lopula… Se on nyt väylä auki ei saa panna kiinni." Väylän avattua ruvetaankin saamaan lohia, mutta otetaan niitä säälimättä: "Kutu Lohia on taas pyytäneet kovasti ei kuunela lakia… Kutu lohet on täälä perin hävitetty… Lohia on tähän asti saatu tääläki hyvin ia Kaukosesa viisi kuusi sataa" (29.6.1873). Mutta sitten jo esim. 1884 näemme: "Lohia saaskennellaan" sekä 1886: "Lohia ei nyt taija olla ollenkaan", ja 1893: "Lohia vähin saahan." Metsälinnuistakin ja oravista Aapo nuorempina vuosinaan pitää kirjaa. Marraskuussa 1859 näemme: "Oravatki vaikene, on vielä aivan tulikko oravia joku… Mie tulin oravista Ja sain päivän pääle 10 vaikka on lunta Kortteli toista Oravila on hyvä hinta, mennä uona oli Korkein hinta 3 Ruplaa 50 Kop. Rihma: nyt toivotaan Samaa ja vielä Enämpääkin Kolarin markkinoila on Saatu 4 Ruplaa." Ja 1861: "Oravia Saatiin hyvin: mutta myytiin halvata 2 Ruplaa Rihma; markkinoisa saatiin 2 Kup. 25 kop." Syksyllä 1868 on merkitty: "Lintua on peräti vähä… oravia ei ole ollenkaan nyt."

Leipää täytyy karussa Lapissa useimpien eläjien joka vuosi ostaa, vaikka Herra hyvällä vuodella siunaisikin. Siksi leivänhinnat ovatkin aina päivän tärkeimpiä asioita, ja Aapokin ahkerasti muistaa niitä merkitä kirjaansa. Niinpä syksyllä 1852 "Jyvät maksavat 5 Rup. tynnyri ohria", ja 1857: "Tänä uona on maksettu siemen tynnyristä 12 Rup. Ja hätä olis tullut Ilman Kruunun Siementä", sekä 1861. "Jyvät maksaa 7 ja 8 Rup. ohrat eikä saa sittenkään." Nälkävuonna 1867 "jauho matto maksaa Kittilän markkinoila 70 markkaa — Torniosa 56 mark." Huhtikuussa 1870 luemme: "Elo on täälä kallista matto 50 markkaa, iauho £ 3 mark. 20 penniä; ohra tynnyri 30 mark; Ruvis tynnyri 40 mark: Oulusa ohrat 14 mark. Rukiit 16 mark. Torniosa ohrat 20 mark. Ruk 22 m. Kyyti sen tekee ku ei saaha prahin vetäiä vähälä eikä paliola." Sitten 1893: "Elo on kyllä halpaa ku olis Rahaa — 20 markkaa 100 kilon S. Rovaniemesä. ei se ole tyyristä".

Tervaa poltettiin Vene-Aapon aikoina Kittilässä vielä parhaasta päästä, ja joka kevät joen auettua lähdettiin laskemaan tervalauttoja alas. "Tervalautat huilaavat", on Aapolla miltei joka keväisenä kirjaanpanona. Aapo itsekin joskus poltti tervaa. Niinpä "Uona 1863 on minula taas tervan Pruukia vähän vanhaan hautaanin Porovaarassa — 60 poron kuormaa — Ulos iuoksi 25 tynnyriä, net Jäit tulevaan uoteen eli syksylä Jos sopis alasvienti." — "Ei sopinu hinta on syksylä ylön halpa 3 Rup. 75 kop. — keväilä saatiin 4 Rup. 75 kop. — niitä langes sanomaton palious tervoia." Mutta syksyllä 1862 oli terva hyvässä hinnassa: "Tervoista saatu Torniosa 8 Rup. 5 kop. tynnyristä", Kymmenin tynnyrein Kittilän miehet tervojaan juonsivat alas, 1863:kin helluntaimaantaina "Erkkilän laurin terva lautta menee alas 70 tynnyriä kuinga käynee".

Tervalauttojen jäljessä rupesivat sitten tukkilautat laskemaan, kun tukkimiehet nousivat Peräpohjan suuria metsiä kaatamaan. Talvella 1870 on Aapo merkinnyt paksusti ja alleviivaten: "Tukin hakko on alkanut Kinis Selisä Sinetän Sahalle" ja myöhemmin jo "Tornion iätkiä on täälä, Simula on palion, Lindrutile tukin laskuun Kerpuale, olleet 3 viikua muutamat hakaneet kehää Simulasa Aution Riihesä on kansa miehiä." Sitten seuraa keväisin merkintöjä tukinlaskusta ja tukkilauttojen menosta. Kevättulvan loputtua "tukkilauttoja on huilannu koko päivän illala oikein", taikka "Lautta Miehet ovat pantisa oottavat tyvenemistä."

Yksinäisen takamaan kylän erikoiset, puheenaihetta antaneet tapaukset saavat myös Aapon aikakirjassa paikkansa. Monet kylässä tapahtuneet "romiaiset", häät ja vihkimiset, kuolemat, hautajaiset ja perunkirjoitukset saamme siitä nähdä, samoin hukkumiset ja muut tapaturmaiset kuolemat, Niemen pikkupojan, Matin, kiveliöön katoamisen, kuuromykkätytön harhailun metsissä, Seppälän Iisakin kartanon palot, Sammun Hannun valkian vahingot ja Uopion riihen palot, vielä talon kaupat, ensimmäiset pärekatot ja ensimmäisen ratasmyllyn teon 1871, ensimmäisen palovakuutusyrityksen 1869. Joskus liikkuvat etelän rosvot metsäkylillä, kerran tapahtuu takamailla murhatyökin, ja murhamies tuomitaan "käsi ia kaula poikki = Siberiaan". Toisinaan käy karhu kylän karjassa. Elokuussa 1864 "mettä liikku ia tappo mokolta lehmän — ia haavo yhen", ja seuraavana kesänä "liikku taas mettä Ja tappo Mokolta lehmän ia toisen haavo". Mutta sitten kolmantena keväänä toukok. "12vää Vasten Saatiin mettälinen Johan Erik ia mokon kalle ia vaaran heikki luu vaarasta taisi olla se pahan tekiä ku oli laiha se joka kahtena kesänä oli liikkunu." Keväällä 1881 "Koiras hirvi sarvipää (naaraala ei ole sarvia) nähtiin hangen aikana… pyytö himoset sanotaan sitä ajaneen ioko lienee tuo metsän Kukka tapettu." Paikkakunnalla liikkuneet kulkutauditkin on joskus merkitty Aapon kirjaan. Niinpä "1866 Tänä Syksynä on koleera Rutto liickunu haaparannalla ia vähin tälläkin puolela ia tornion Joela ylempänäki syyskesälä", ja elokuussa 1858 luemme: "Tämä Vuosi on Kovin Tautinen nyt on lijkunu Isompaa Ja pienempää Roskaa Rupulista ja Isosta tauvista aina Vatta puru Ja Silmä tautijn asti — on Kuollu Kaivattaviaki." Ruijanrannan kalaretketkin sekä Ivalon "Kultavuoreen" meno ja lopuksi suuri Ameriikkaan muutto on pantu kirjalle. Jo 1881 "Aleksanteri Kallo väkineen meni ameriikaan ja Ranta kalle Kaukosesta", ja vuosikymmenen perästä "Ameriikaan meni 50 henkejä Kittilän kirkolta." Mutta kun läänin maaherra matkusti syrjäisillä perukoillaan, oli se, jos mikään aikakirjaan merkittävä asia. Elokuun 5 p:nä 1886 "Oulun Uusi Kuernööri Kenral Maiuri A. Kripenberg trillavaunuila, meni Kittilään veneelä. Myöskin meni Kittilään senattööri Iknatius ja Kalastus Insbehtori Malmkreen ja Kenraal Kuernöörin siainen Daen." Sitten 7 p:nä "Isot Herrat palasi Kittilästä veneelä Kävit sielä nelipyöräinen trillavaunu oli vaaran kartanola sen aikaa." — Ensimmäisten metsänhoitajain saapuminen 1860 Kittilään oli myös muistettava asia, samoin isonjaon aloittaminen 1874 sekä jatkuminen, sitten kinkerien pito, "pispan kokoukset" ja pappien seurakuntaan tulo sekä lähtö. Maaliskuussa 1883 kirjoittaa Aapo: "Kirkko herra heikeli meni täältä menneelä viikola Pudasiärveen, on ollu täälä toistakymmentä vuotta Se Karle apiel Heikeli oli alkkulan kirkkoherran poika ia vallan hyvä pappi vaikka ei uskovaiset oikein tykänneet, mutta se oli kuitenki oikia uskovainen pappi."

Sanomalehtiä viljovana kirjallisena miehenä sai Vene-Aapo aina tietoja suuren maailman menostakin, ja merkillisimmät tapahtumat piirteli hän päiväkirjaansa. "Sota iulistettu Venäiän ia Turkin välilä", paukahtaa toukokuussa 1877 sekä "on io tapeltukin". Sitten seuraa venäläisten voittojen merkintöjä ja viimein oikein kehyksiin vedettynä: "Sota verinen on Loppuna venäiän ia turkin välilä Rauha on alle kirjoitettu molemilta keisareilta, Kultasila Kiriaimila, tämä Sota oli hirmusen kova ia verinen erittäin oli Pleuna kauhia teurastusplassi iota puolusti turkin urholinen Sankari Osman passa ioka viimein kuitenkin hääty antaumaan väkineen vankiksi, mutta sitte ei ollu ennäin vastusta misään Venäläiset menit talvisytännä palkaanin vuoret yli heitä ei estäneet kouat luonnon vastukset eikä mikään muu atrianopoli otettiin ilman vastusta ia samoin olis käyny Konstanttinopolile mutta Rauha tuli, Nyt on euroopan kristityt maat erotettu turkista pois Enklantti nyt härskyy venäiää vastaan kovasti kuinka käynee siinä täytelinen Rauha on tehty perliinin valtain kokouksesa, ia kaikkein Euroopan valtain suostumuksela, Turkki kävi pesola 1878." Isoilla komeilla kirjaimilla nähdään aikakirjassa 1880: "H.M. Keisari ALEKSANDER II Riemu Juhla 25. Uotta Istunu Venäjän Keisarillisela Istuimela", ja vihan kauhussa kirjoittaa veneseppä keisarin murhasta: "Ryssäkoff heitti pommin keisarin vaunuin alle 3 tiiman perästä loppui henki, tämä 6:tes kerta murha yritystä nihilistoilta, iotka perkeleellisessä murha vimmassaan ei herjenneet vainoomasta niin kauvon kuin sait aikomuksensa täytetyksi, hyvää ia leppiää keisaria kohtaan." Sitten Kittilässäkin — 2.5.1881 — vannottiin "uskollisuuden vala, minulla toinen kerta, Aleksanter III nelle tuomarin puustellisa." — Valtiopäiväin avauksenkin on Lapinkorven kirjamies muistanut panna paperilleen muutaman kerran, ja hyvillä mielin Kivekkään kaukainen henkiystävä ja Kaiun lukija kirjoittaa tammik. 1 p:nä 1884: "Suomen kieli on nyt vihdoin viimeiki päässy Kahleistaan Keisari vainan päätös on nyt vahvistettu nykyiseltä Keisarilta Aleksanteri III nelta 20 uotta on nyt täytyny niin ku keisari vainan päätös määrää. Mutta jo Ruotsikiihkosila pää Nulpistu."

Kirjoittajansa elämänjuoksusta ja toiminnasta antavat "Aikain Muistot" paljonkin tietoja. Vene-Aapo asui ensin Nivanniemellä, jossa hänellä oli tupa ja venetyöpaja. Kesäkuussa 1859 mitattiin Aapolle Suutarin uudispaikka Saranivan rannalle, Alakylän alapuolelle. Tänne muutti hän venehuoneensa Nivanniemeltä 1875, asuen ensin itsekin siinä, kunnes 1877 sai siirretyksi tänne tupansakin. Ahkerana sai talon ainoa mies aina hääriä. Monesti kuulemme hänen käyvän milloin venetarpeiden etsinnässä ja hankinnassa, milloin taas rakentelevan venettä. Useasti on veneseppä merkinnyt kirjaansa, kenen tilaama vene kulloinkin valmistui taikka kenelle hän valmistunutta venettä kävi viemässä. Milloin rakensi Aapo veneen "Ahnger voudille", Puljun äijälle, Kyrön Kallelle, milloin "houti Barliinille" taikka "Ruottin näyttelöön". Muutamina vuosina seppä pani kokoon toistakymmentä venettä; niinpä 1874 seitsemän kolmilaitaa ja yhtä monta kaksilaitaa sekä 1887 kymmenen kaksilaitaa. Vielä lähes 80:n ikäisenä teki Aapo kolme venettä. Kaikkiaan on ukko merkinnyt rakentaneensa 325 venettä vv:na 1856-1898. Sitä ennen valmistetut veneet, ehkä toista sataa, ovat jääneet panematta paperille. Veneitten hinnoista on Aapo merkinnyt: "Venetten hinnoisa on tullu Suuria muutoksia Ensin ku mie tein myymä veneitä 1836 niin oli korkein hinta kolmilaiale 20 Riksiä Eli 6 Rup. 83 kop. kaksilaita 8 Riksiä Eli 2 Ruplaa 75 kopeikkaa hopia. Nyt (1864) maksaa kolmilaita 25 Rup. Eli 100 mark. kaksilaita 12 Rup. Eli 48 markkaa hopiaa näin on muutos tullu kaikesa Rahan Suhteen Samoin kaiken kalun hinnoisa ia Raha Asioisa. Rupla — se on 4 markkaa Ruottin Riksi: 1 markka 40 pen." Päiväkirjansa loppulehdelle pisteli venemestari muistiin, missä oli tavannut sopivia tarvispuita: "Uopion välilä iso kuusen käyrä kanan iatko… palovuoman ylipääsä Rämekäyriä… tuosa haan ylipääsä kojun tyvi käyrä siestin puu tyvesä maasa", j.n.e.

Monia muitakin kotoisia asioita ja tapauksia on veneseppä pistellyt kirjaansa: lehmän ostot ja myynnit, poronkaupat, markkinoilla, käräjissä jopa kylässäkin käyntinsä, pikku pihlajan istuttamisen sekä vanhan, 18-vuotiaan "Passi" -koiran saamisen ja kuoleman.

Vaimona oli Aapolla Hietaniemen Maria Alakylästä. Tämä kuoli jo 1875, jolloin Aapo kirjoittaa: "Sinä 21 nä aamula varhain Kesäkuusa — Kuoli minulta vaimo, vahvasa uskosa Jesuksen päälle iota hään oli kivuloisen ia vaivaloisen elämänsä viimi aikoina ikävöiny Elettyämme yhdesä 27 uotta — 1 lapsi: anna kaisa on meilä." Ikävissään Aapo piirtelee sitten: "yksinpä mie nyt oleskelen aivan… Ikävänlaiselta se tuntuu välistä, Mutta Sinne Menee."

Vene-Aapon tytär, Anna-Kaisa, joutui naimisiin Julio Aapo Neitiniemelle Alakylään, ja Neitiniemen perheestä on kirjassa tuon tuostakin merkintöjä, milloin ilmoitus lasten — talossa saatiin kahdeksan poikaa ja kaksi tytärtä — syntymisestä, kastamisesta ja kolmen pojan kuolemasta, milloin mitäkin taloa koskevaa asiaa. Useasti kävi ukko kylässä tyttärensä luona, ja pojat isommiksi tultuaan olivat äijävaarin apulaisina venepuita etsimässä. "Mie kävelin Neitiniemeen", esiintyy useasti, ja joskus vielä "olin sielä saunassaki". Kauniin kehystetyn kuoleman ilmoituksen on ukkovaari piirtänyt kirjaansa tyttärensä ensimmäisen pikku pojan poismenosta, liittäen loppuun: "tämä lapsi oli erin kaunis ihana ia viisas — Se oli pieni engeli — Suurela Surula kaipaama me kaikki häntä — Mutta hään on taivaan ilosa."

Harras uskonnollisuus esiintyykin useasti Aapon kirjaanpanoissa, vaikka veneseppää toiset sanoivatkin suruttomaksi. Syksyllä 1866 kirjoittaa Aapo: "hyvä uosi tuli ei tehnyt halla vahinkua Se oli Imhelinen Jumalan armo yli Ihmisten ymmärryksen ku kevä oli kylmä ia pitkä ia kaikki hiliastu niin kovin." Elokuussa 1870 taas luemme: "io nyt Rakas Isä avas armokätensä kaikin puolin Runsaasti." Huonon vuoden uhatessa piirtää Aapo: "O Herra auta O Herra anna kaikki hyvin käydä ja menestyä", ja ankaran hallayön jälkeen hän voi sanoa: "Herrale olkoon Kiitos kaiken armonsa edestä." Pääsiäisenä saattaa Aapo piirtää: "Pääsiäis Pyhä Pääsin Päivä Pääsimä Pois Pirun Pahoista Pauloista." Tyttärensä kolmannen pojan kuolemaa merkitessään isoisä huoahtaa: "Herra anto Herra otti Herran nimele olkoon Kiitos", ja täyttäessään 80 vuottaan ikämies kirjoittaa vapisevalla kädellä: "tämä Päivänä täytän 80 Vuotta: Siis alkaa yhdeksäskymmen kiitos herralle kaiken armonsa edestä."

Tämä olikin vanhan venemestarin viimeinen syntymäpäivän vietto. Terveenä oli Aapo saanut elää, lukuunottamatta kesää 1869, jolloin kirjaan on heinäkuussa merkitty: "En ole vieläkään parannu mileen Raiale ei ole vielä työn tekiää minusa, vaikka siitä on pian kolme kuukautta ku alko sairaus (heeperi)." Aikakirjakin on tänä aikana jäänyt tavallista vähemmälle, ja veneitä valmistui vuoden nimiin vain neljä. Mutta sitten marraskuussa 1898 otti vanhan miehen koville. "Olen yskässä Kipejänä", Aapo kirjoittaa, "Kovasti ryvittää ei ole nyt aikaa nukkua yhä ryvittää aivan katkejamatta Siinä hään Kojen tuhertaa lämmin pirtti kyllä on hyvä mutta Kahu ja pauke on kova minulle outoa olentoa Sinne häntä kojen mennä päivästä toiseen." Koko talvikausi meni Aapolta, niin ettei paljon voinut kirjaansa muistaa. Valmiiksi päivätyillä sivuilla on vain joku vapiseva merkintä siellä täällä. Simulassa sekä Neitiniemessä ukko aikakirjoineen sairasteli. Mutta kesän tullessa vanha vielä virkistyi, palasi kotiinsa kirjoineen, ja aikakirja alkaa täyttyä päivä päivältä kuten ennenkin. Tulee syksy, halla rippoo potun kaalia, pellot leikataan, maa käy ruskalle, lehti varvalle, seuraa talvi, vierähtää joulukin ja tammikuu pakkasineen, ja "mettä seisoo Kauhijassa huuvetönkissä", pääsee helmikuukin alulle jokapäiväisine merkintöineen pakkasesta ja pakkasen häkärästä. Kuun 13 p:nä on Aapo kirjoittanut: "Pakkasen kiherää joka päivä tyven sää muuten." Ja tähän "pakkasen kiherään mutta muuten tyveneen säähän" päättyy vanhan miehen 50-vuotinen aikakirja. Ei jaksa vanhus enää piirrellä rakkaita ajantietojansa, eikä häneltä monta päivää jäänytkään merkitsemättä. Sillä saman kuun viimeisenä päivänä päättyivät kirjoittajankin päivät.

Niinkuin "Aikojen Muistojen" sisällössä niin sen ulkoasussakin kuvastuu kirjoittajansa henkilöllisyys, kehitys ja elämän juoksu. Alussa on kirjamiehen kynänjälki epätasaista ja kömpelöä, mutta vuosien vieriessä se käy yhä paremmaksi, kunnes 1870-80 luvuilla kynä toisinaan kykenee piirtämään kirjaan mitä kauneimpia aukeamia. Isolla kaunokirjoituksella pyöräytetyt, alleviivatut rivit, lauseet taikka sanat ja huolelliset antikvatekstaukset puolisuuren tasaisen kirjoituksen sekä pienen sirosti piirretyn tekstin joukossa, tuo mieleen entisaikaiset kauniisti painetut hartauskirjat erikokoisine kirjainlajeineen. Monesti on Aapo vielä kyhännyt lehden reunaan sisältöön liittyviä pikku piirroksia: ristin kuoleman tapaukseen, veneen veneestä, poron porosta puhuessaan, miekan ja kiväärin mainitessaan Turkin sodasta, kruunun nimismiehelle sekä kuunnaaman täydelle elokuulle, lisäksi vielä kaikenlaisia piirroksia ja koukeroita milloin mihinkin. Vanhuuden lähestyessä kynänjälkikin muuttuu, kunnes lopuksi rupeaa isäntänsä kanssa vapisemaan.

Samalla kun Vene-Aapon paksu päiväkirja on tekijänsä elämän kuvastin, on se hänen kotiseutunsakin aikakirja. Kaukainen erämaakylä pienine ja suurine tapauksineen ja edesottamisineen sekä suuren maailman maininkeineen on siinä puolen vuosisadan vieriessä asetettu eteemme. Kaiken hyörinän valtavana taustana on taivaan ja jumalanilmojen alituinen tarkastelu. "Pesäpäivinä oli höyryä vähin puitten Latvoisa ja Vaarain lajisa" alkaa Aapon teksti 1852 ja tyvenen sään pakkaskiherään se loppuu v. 1900. Ja samasta tekstistä voi alkaa ja samaan loppua kiveliön kylän ukkojen puhelukin.

Mutta näiden välille saattaa sisältyä kokonainen ihmiselämä.

Köngäsen ruukki

Kohosi kaukaiseen Lapin erämaahan jo entisinä aikoina mahtava rautaruukkikin, joka sai "ainheensa" ja voimansa Lapinkorven rikkaista malmivuorista ja mahtavista koskista sekä kirveen käymättömistä ikimetsistä, pani vuoret paukkaamaan ja jylhät korvet elämöimään sekä kokosi ympäristöilleen suuren seppäkunnan pikkuvasaroillaan säestämään tehtaan suurmoukarin jymähtelyä.

Tornionjoessa, neljänneksen Tornion- ja Muonionjokien yhtymiltä ylöskäsin, on suuri Köngäsenkoski, koko jokialueen valtavin vesiryöppy. Kolme-, neljäsataa metriä pitkää, parikymmentä korkeaa kivistä myötälettä syöksyy mahtavan virran voima valkeana pauhuna kahta puolta keskelle jokea asettunutta kalliosaarta. Yhtämittaisena myllerryksenä paiskelehtii eteläpuolinen haara könkäästä könkääseen, kunnes lopuksi, kooten koko voimansa suureen syliinsä, paiskautuu pauhaten alas viimeisestä valtavasta syöksystä ja yhtyen toiseen haaraan, joka samalla tavalla elämöiden on kiertänyt saaren pohjoispuolitse, lähtee taas tyyntyneenä painumaan alaspäin.

Tämän mahtavan erämaan voiman äärellä, koko kiveliön isäntänä, seisoi ennen Köngäsen kuulu rautaruukki.

Muinaiseen aikaan koski kohisi vain korven peikoille ja lappalaisille sekä joillekuille lantalaisillekin, jotka jo olivat kulkeutuneet kaukaisiin kiveliöihin. Omia aikojaan sai Köngäs huutaa yöt, päivät kenenkään häiritsemättä. Se oli niin suuri ja ylpeä, ettei kiveliön asukas uskaltanut ajatellakaan panna sitä palvelijakseen, pikemminkin hän lähestyi kuohuvaa kuilua peloissaan ja manasi sen kiljuvaan kitaan pahimmat kipunsa. Vaatimattomassa pikku purossa oli kylliksi väkeä lantalaisen härkinmyllyä käyttämään. Erämaan miehet vain rakentelivat lohenpyytöjään Köngäsen rantapuolien kalaväyliin, jopa lappalaiset uskalsivat sauvoa kuohujen alta saaren kosteeseen ja pystyttää kotansa ryöppyjen saartamalle metsäiselle kalliosaarelle. Joskus myös Tornion kauppasaksat matkustaessaan Jukkasjärven lapinkylille ja markkinakentille nousivat jokea ylös soutaen ja sauvoen kovatkin kuohut. Mutta Köngäs näytti heille mahtinsa: kauppiaat häätyivät raahaamaan venettään rantaa pitkin puolen neljännestä, yhtä hyvin meno- kuin paluumatkallakin.

Mutta jo aikaisin joutui kuohuva korvenvoima sittenkin ihmisen apumieheksi. Sattui muuan uudisasukas kaukana erämaassa, seitsemän, kahdeksan penikulmaa Köngäsestä ylöskäsin, Junosuvannon tienoilla löytämään rautavuoren ja toi sen malmia Tornion kauppamiesten katseltavaksi. Nämä taas vuorostaan kuljettivat näytteet Tukholmaan kauppatuttavalleen, Arendt Grapelle. Tämä tukholmalainen kauppias, "syndyisin Saxan Maalta Lybäkin kaupungisa oli se ensimmäinen, joka ulos otti taikka alkoi Köngäisen Pruukia rakendamaan", niinkuin sanotaan tunnetun Keksin laulun selityksissä. Kristiina kuningattarelta sai Grape 1645 "pohjakirjat ja privilegiumit, jotta laittaa pruukin Lapin erämaahan", jopa luvan vapaasti ja maksutta ottaa haltuunsa maata ja metsää kaksi penikulmaa joka suunnalle sekä murtaa malmia tehtaaseensa Junosuvannon rautavuoresta.

Seppien, raudan keittäjien ja sydenpolttajien sekä muiden taitomiesten kanssa lähti Grape Lapinkorpeen ja rakensi tehtaan kaikkine hoitoineen Köngäsenkosken alaiseen korvaan, tulisimman kuohun ääreen, joen etelärannalle.

Ja kohta pantiin vanhankansan vahvimmat väet,

"vesi vanhin veljeksistä, tuli nuorin tyttäristä"

ankaraan yhteistyöhön, nostamaan ja rakentamaan kolmatta mahtavaa voimaa, rautaa ja raudanväkeä, tuomaan sitä ilmi semmoisella voimalla, että kaukainen korpi kumahteli.

Sysimiehet menivät metsiin miiluja polttamaan, ja Junosuvantoon, rautakentän lähelle, rakennettiin masuuni, jossa vuoresta väännetty malmi sulatettiin takkiraudaksi. Junosuvannon seutu olikin rikas rautamaa, ja tänne, keskelle kiveliöitä, kehittyi suuri malmin louhimispaikka, "Masugnsby" eli "Masuunin pruuki", jonka merkillisimpänä laitoksena oli mahtava masuuni. Se oli niin kauhistavainen ja hirveä paikka, että erämaan mies oikein peloissaan sitä lähestyi. Siinä oli syvä tulenpalava pätsi, joka ahmi kitaansa röykkiöittäin sysiä ja malmia, keitti malmin kiehuvaksi tulivelliksi, puhaltaen sen sitten hehkuvana aineena torvestaan ulos. Takkirautaharkot, "kaltit", vedätettiin Köngäsen pääpaikkaan ja muokattiin siellä valmiiksi raudaksi. Erämaan asukkaat, lannanmiehet ja lappalaisetkin pororaitoineen, kävivät kaltteja vedättämässä, vaikka sanotaan Grape-ukolla itselläänkin olleen useita hevosia, joilla toimitteli tehtaansa ajotöitä.

Grapen ajoilta on Köngäsen ruukinpatruunalla vielä tallella tehdaspaikkansa ensimmäinen kartta, Joris Dengin piirtämä 1660. Karttaan on Joris kuvannut koko korpitehtaan semmoisena kuin se näinä alkuvuosinaan oli. Siinä ovat monilukuiset huoneet ja kömmänät, komeasta kaksikerroksisesta asuinrakennuksesta ja päätehtaasta alkaen pajoihin, myllyihin, makasiineihin ja työväen asuntoihin, jopa saaren pariin lappalaiskotaan saakka. Puolessatoista vuosikymmenessä oli pimeään korpeen kohonnut jopa pikkuinen kylä, vaatimattomia harmaita pöksiä ja tötteröitä kyllä, mutta suurenmoisia senaikaisiksi Lapin erämaan esitöiksi.

Jokivarrelle tehtaan ympärille raivattiin niittyä ja peltoa ja etempääkin metsistä vallattiin jokien ja järvien rantoja niittymaiksi. Niinpä Tornionjoen itäpuolelta aina Sieppijärveltä, yli parin penikulman päästä, otettiin parhaat heinämaat ruukin omiksi.

Mutta kauan eivät Grapen voimat eivätkä varat riittäneetkään. Kaukainen ja autio Lapin erämaa vaati uudisraivaajaltaan enemmän kuin saattoi olla yksinäisellä Tukholman kauppasaksalla. Lapsia kyllä sanotaan Grapella olleen viiteentoista asti, mutta muuta varallisuutta ei ollut samassa määrässä. Rahat rupesivat loppumaan, ja ukon täytyi ottaa yhtiömiehekseen Momman veljekset, Abraham ja Jakob, ja niin ruvettiin kolmen miehen voimalla lyöttämään rautaa. Viimein kumminkin Grape kyllästyi koko ruukkihoitoon, niin että heitti osuutensa Momman patriarkkain hallittavaksi, ruveten itse maamieheksi, niinkuin Keksin laulun selittelijäkin kertoo: "Pruukin möi hän vanhalla ijällänsä ja osti Nautabuodin maan, jonga Kartano oli Nautabuodin saarella." Mutta pian täälläkin, Ylitornion Kainuunkylän jokisaarella, äijä sai kokea kovat päivät. Tuli suuri jäänlähtö Tornionjokeen, kuulu "Keksin tulva" 1677, ja

"Naaki maalle Nautabuodijn, Saxan saaresta eroitti, Grapin lapset laudi kaikki, Kangahalle karkotti."

Saaren kartano kokonaan "jäildä hukattijn", ja ukko sai rakentaa uuden talon mantereelle.

Vanhan Grape-äijän lukuisan lapsijoukon jälkeläisiä levisi sitten koko Länsi-Pohjaan ja Lappiin. Muuan ukon pojanpojista luki papiksi ja tämän kolme poikaa taas "stuteeras" samaan säätyyn. Grape-sukua olikin ennen Pohjan puolessa sekä pappeina ja papinrouvina että lukkareina, nimismiehinä ja koulumestareina, vielä seppinä sekä talonisäntinä ja emäntinä.

Mutta Momman Abraham ja Jakob, jotka myöskin olivat etelän lähtöä, Hollannin Brabantista kotoisin, koettivat kaksissa miehin pitää rautaruukkiaan pystyssä. Ja pysyikin se. Sillä veljeksillä oli jo ennestään hallussaan Svappavaaran kuparikenttä, joka oli vielä syvemmällä Lapin sydämessä, 7-8 penikulmaa ylöskäsin Junosuvannosta, Tornionjoen pienen syrjähaaran, Luongasjoen latvoilla. Sen oli eräs lappalainen, Uula Tölkki, keksinyt 1640-luvulla. Mommat ottivat kuparikentän hoitoonsa 1655 ja tuottivat, päästyään Köngäsen isänniksi, Lapin erämaasta sekä kuparia että rautaa. Saivatpa veljekset 1674 vielä kuninkaallisen lupakirjan Svappavaaran kuparista "uloslyödä mynttiplootuja ja ne päälle leimata Kuninkaallisen Majesteetin stämppelillä". Momniat kaivoivat kuparivuortaan ja lyöttivät Köngäsen pajassa tuhansittain plootuja, jotka levisivät ympäri valtakunnan, ja "se oli sitä isonploovun aikaa, kun Köngäsen pruukissa oli ominaiset rahat." Nämä Lapinkorvessa taotut "Köngäsen ploodut" ovat miltei jo kaikki kadonneet, lyödyt kahvipannuiksi, kattiloiksi sekä muiksi kuparitavaroiksi, taikka piiloitetut aarnihan töihin; vain pari plootua sanotaan olevan Tukholmassa, ja Helsingin yliopiston kokoelmissa on pari 1903 Iistä löydettyä kappaletta. "Ja pruuki itte maksaisi vaikka mitä, jos saisi yhenkää kappalhen niistä, mitä on omassa pajassa lyöty."

Uutterat rahasepät sekä Lapinkorven raatajat korotti kuningas "korkeamphan sääthyn", ja veljekset ottivat nimekseen Rhenstierna, käyttäen sitten plooduissaankin merkkiä AIR. "Simpel-aatelia" heistä kyllä vain lähti, vaikka sitten jälkeläiset olivatkin "korkeissa viroissa".

Momma-veljesten aikana hävitti suuri Keksin tulva Köngäsenkin seutuja. Runo kertoo, että

"Pajalassa pahoin teki, Nijtyn otti, karin jätti, Kaatoi karin nijtyn päälle, Puodin Mommalta pudisti."

Ja taas Torniossa, missä ruukinpatruunalla oli kauppapuoti ranta-aittoineen, tulva

"Momman Aittaa ahdisti: Onko raudast' rakettu, Taikka vaskest' valettu?"

Svappavaaran 80-prosenttinen kuparivarasto ei kumminkaan ollut loppumaton. Parikymmentä vuotta tuotti se rohkeasti, jopa toisina vuosina 600 ja 800:kin kippuntaa kattiloiden ja plooturahojen takomisainetta. Mutta sitten rupesivat kuparivuoren kätköt vähitellen ehtymään, ja samassa määrässä väheni plootujenkin lyöminen, kunnes se 1700-luvun alussa lienee kokonaan loppunut.

Ei päässyt Köngäsen tehdaskaan oikein vauhtiinsa. Lapinkorven raudantarve ei ollut suuren suuri, ja maailman markkinoille oli kovin pitkät matkat sekä hankalat tiettömät taipaleet, niin että tehtaan tuotteiden kuljetus tuli varsin kalliiksi. Tuskinpa Mommatkaan hyötyivät erämaassa rehkimisestään paljon muuta kuin aatelisen nimensä. Mommain kuoleman jälkeen joutui Köngäsen ruukki 1697 Svappavaaroineen "Wästerbottens-Bergslags-Societet" nimiselle yhtiölle, joka jatkoi raudanvalmistusta ja sai oikeuden lyödä plootujakin. Mutta näinä aikoina sai Köngäs kokea kovimmat kohtalonsa. Tuli kaikki mullistava Suuri Pohjan sota, ja Isonvihan ryssä nousi Lappiin asti, osuen turmaretkillään Tornionjoen taaksekin. Köngäsen ruukin vihavenäläinen ryösti puhtaaksi ja sitten poltti aivan sileäksi 1717. Asukkaat ja työmiehet pakenivat metsiin, vain muuan mies jäi ruukin maita hoitelemaan.

Sitten siirtyi Köngäsen tehdas yhtiöltä toiselle, eikä kenelläkään "lyönyt tulot sisälle", kunnes taas 1730—40-luvulla saksalaissyntyinen Abraham Steinholtz otti yksin koko tehtaan hoitoonsa. Uusi isäntä heitti Svappavaaran köyhtyneen kuparivuoren omiin oloihinsa, ruveten valmistamaan vain rautaa. Mutta ei tämän toisenkaan Abrahamin tulot oikein hyvästi lyöneet sisälle, koska hänen kuoltuaan 1780 perikunta heti myi koko hoidon "puulaakille", joka taas vuorostaan sen paikalla kaupitteli "yhdelle herralle Värmlannista", nimeltä Olof Ekström. Huonosti veteli värmlantilaistakin: erämaan tehdas vei äijän vararikkoon 1821. Mutta ukon poika, Jonas Ekström, — Vestolan herran, Nils Ekströmin veli, — uskalsi sittenkin taas yksinään ottaa haltuunsa tehtaan kaikkine hoitoineen ja ruveta vuorostaan yrittämään. Jonas lyötti rautaa ruukissa ja pani niityt tuottamaan heinää, pellot ohraa ja perunoita, mutta hän kuoli jo 1833, ja leski luovutti ruukin viljelyksineen taas "puulaakille".

Tuli silloin toistamiseen "yksi herra Värmlannista", Karl Sohlberg, joka ensin rupesi vain "puulaakin puukhollariksi", mutta rohkeni viimein 1855 ottaa omiin nimiinsä koko ruukin, vanhan korpitehtaan, joka parisataa vuotta oli kulkenut miehestä mieheen, tuottaen monesti vain tappioita ja pettymyksiä, mutta "lyöden" ainoastaan harvoin "tulot sisälle".

Ja näin tuli taas Värmlannin miehestä Köngäsen ruukin patruuna, jopa viimeinen, jonka aikana Lapin erämaiden vanhan tehtaan isovasara jymäytti viimeiset iskunsa. Tämän "Vanhan-patruunan" aika on vielä tuoreessa muistissa, samoin kuin koko Köngäsen ruukin viimeiset vuosikymmenet töineen, oloineen ja toimineen. Elää ruukin seuduilla vielä muutamia vanhoja seppiä, jotka ovat "Vanhan-patruunan" aikana sulatelleet rautaa sekä heilutelleet vasaraa ruukin pajoissa.

Junosuvannon malmikentässä oli jo vanhastaan Köngäsen ruukin parhaat rautakaivokset, samoin myöskin Svappavaarassa, josta kuparin loputtua ruvettiin louhimaan rautaa. Murrettiin malmia myöskin Kiirunasta ja Jällivaarastakin. Pitkin talvea vedätettiin hevosilla ja poroilla malmia kaukaisista kaivospaikoista halki kiveliöiden Junosuvannon masuuniin sekä sitten pari penikulmaa alemmaksi, Palokorvaan, johon rakennettiin uusi sulattimo Torniokosken rannalle. Kolme, neljä viikkoa joka kesä sulatettiin masuunissa malmia takkiraudaksi, ja taas talven kuluessa hevosilla ja poroilla ajettiin kaltit alas Köngäsen tehtaalle. Monesti myös laskettiin kaltteja veneissä pitkin Tornionjokea.

Jo aikaisin, "ennen Joonaa" — Ekströmiä —, löydettiin rautamalmia Suomenkin puolelta, Kolarista, Juvakaisen "rautavuoresta", Niesajoen latvoilta. Sinne ruukki rakennutti pirtit ja makasiinit ja lähetti miehiä louhimaan vuorta. Suuri jyske ja pauke kuului sitten alituisesti Juvakaisen sydänmailta, kun siellä miehet möykkäsivät. Mutta lappalaisten vanha palkimaseutu ei oikein suvainnut rautamiesten metelöimistä, varsinkin kun he vielä pitivät huonoa elämää, joivat ja kiroilivat. Erämaa nosti vanhat haltiansa möykkääjiä säikyttelemään. Niinpä kerrankin ilmestyi malminkaivajille suuren hongan pituinen karjuva äijä säikäyttäen miehet niin että he laukkasivat pakoon, huutaen: "Se on itte perkele, koska se niin karjuu!" Kolarinsaaren ukon, Sokean-Heikin, otti äijä kiinni ja painoi jänkään. Mutta kun Heikki hätäyksissään rupesi lukemaan raamatunsanoja ja muisti: "Polvensa kaikki taivuttakhot taivhassa ja maan päällä, koska Jeesuksen nimeä mainithan", hävisi metsäläinen ja laski Heikin vapaaksi.

Kesät, talvet nostettiin Juvakaisesta malmia ja vedätettiin väylän rantaan Niesajoen suulle, jossa oli malmin lastauspaikka. Suuriin veneisiin, joita veistettiin Jokijalassa, Erkinrannassa, työnnettiin rautakiveä kuormittain ja laskettiin Köngäsenkosken rantaan. Vuosikausittain jyskättiin Juvakaisessa ja myllerrettiin vuorta, niin että siellä vieläkin ovat entiset jäljet näkyvissä. Suuria kuoppia ja malmikasoja on kaikkialla, ja koko seutu vielä nytkin haisee raudalle, kun sattuu olemaan lämmin ja sateinen kesäpäivä.

Elämää ja liikettä tuotti metsiin sysien polttaminenkin. Alkuaikojaan ruukki hankki Värmlannista ja Taalainmaasta parhaat sysimiehensä, jotka ruukin avaroissa metsissä myötäänsä korventelivat sysimiiluja. Mutta ruukki tarvitsi tavattomat määrät sysiä sulattimoihinsa, suurpajaansa ja moniin pikkupajoihinsa, ja pian oppivat paikkakuntalaisetkin polttamaan miilua sekä tuomaan tehtaalle sysiä. Varsinkin Kolarin metsäkansa ahersi alituisesti miilujensa savussa, vedellen valtavia haikuja suuresta piipustaan ja kehuskellen:

"Sysimies tekee sitä, mitä sysihautakin."

Melkein joka talossa sysihauta haikusi, ja vanhojen miilujen sijoja nähdään vieläkin kaikkialla Kolarin metsissä. Sysimiehiä sanottiin "kolareiksi", ja sitä lyytä ruvettiin kolarien kotiseutua ja sitten koko pitäjääkin sanomaan Kolariksi. "Tiikaripalkalla" ukot sysiä korventelivat, ja puolitoista lestiä laskettiin aina tiikariin. Oli kyllä myöhemminkin aina joku oppinut etelän sysimestari ruukin omia metsiä hiiltämässä. Sellainen mestari oli Taalainmaan mies, Johan Palm, joka Vanhan-patruunan aikana johti sydenpolttamista.

Oli ankara työ Köngäsen "pajatehtaalla", ennenkuin sulattimoista tuotu karkea kaltti oli muokattu valmiiksi takoraudaksi. Kolmi-, nelikertaan piti kaltit vielä sulattaa ja moukaroida, ja vasta sitten rupesi malmivuoren rauta tottelemaan sepän vasaraa. Hirveällä, nelikymmenleiviskäisellä moukarilla, "isollahamaralla", jonka vartenakin oli kuusikyynäräinen hirsi, jymäyteltiin kalttia. Kosken voima kohotteli moukaria iskuihinsa, ja "valtaseppänä" hääri Vikströmin ukko, apumiehinään kolme muuta seppää. Suurta kalttilimppua leivottaessa käytiin kiinni neljin miehin, kun Vikströmin ukko komensi: "Nyt, miehet, lujasti kiinni!" Valtavalla alasimella käänneltiin kalttia neljillä suurpihdeillä, ja väkivasara ensin verkalleen paineli ja litisteli sitä, sitten jyskäytteli täydellä voimallaan, sen mukaan kuin sulkulaitosta hoitava tampulapoika valtasepän komentoa kuullen laski enemmän taikka vähemmän voimaa moukaria käyttävään vesipyörään. Kuusi-, seitsemäntoista leiviskää sulatettiin samalla vuorolla tehtaan suuressa ahjossa ja samaa menoa taottiin kankiraudaksi. Se oli tulenpalavaa tappelua, jossa mustat miehet koskenvoiman ja tulenväen avulla käyttivät isäntävaltaansa, muokaten ja rääkäten ikivanhaa vuorelaista, niin että se todellakin oli "rauta raukka, koito kuona", ja siitä "pahat haltiat pajanahjoon jäivät". Ahjo hehkui helvettinä, rautaharkko sähisi niin kuumana, että ripposi, ja moukarin iskuista räiskähteli kiukkuisia tulisirpaleita ympäri seiniä. Mutta nokiset sepät liikkuivat puukengissä, mustuneet pellavapaidat päällään, edessä nahkainen esiliina ja päässä leveäreunainen karstainen hattu.

Tehtaan pienemmässä vasarassa, "pikkuhamarassa" eli "kniphamarassa", oli päämiehenä "Hosmarki", seppä Forsmark. Pikkuhamarakaan ei silti, vaikka niin sanottiin, ollut suinkaan mikään pikkuvasara, sillä sekin painoi kokonaista kymmenen leiviskää ja takoi vedenvoimalla niinkuin päävasarakin. Pikkuvasaralla lyötettiin rautakangesta rekirautaa, pyöreää ja nelitahkoista "saikaraa", sekä muuta pienempää raudanlaatua.

Oli tehtaassa vielä kolmaskin vedenkäyttämä vasara, "naulahamara", joka, painaen kaksi leiviskää, oli myöskin Väkevän-Matin moukareita. Sillä taotettiin "piikareita", isoja rautanauloja, ja "siinä piti olla tahti päässä ja luonnossa", kun naulahamaralla moikotettiin piikareita. Kaksine apulaisineen naulamestari siinä työssä hääri: toinen apulainen kuumensi vain saikaraa, seppä itse hoiti vasaraa taottaen nauloja, ja toinen apulainen takeli naulojen kannat. Sillä tavalla tahtia noudattaen saattoi kolme miestä päivässä päästää kolmituumaisia piikareita 2500-3000 kappaletta.

Suurpajan lisäksi oli tehtaassa useita "käsipajoja", joissa monet sepät kalkuttelivat kaikenlaista tarpeellista rautatavaraa, jota lähetettiin maakuntaan ja markkinoille. Taottiin kaikenlaisia työkaluja, kirvestä, kuokkaa, lapiota, viikatetta, sirppiä, rautakankea, vielä lehmänperäimiä, hevosenkenkiä ja -kenkänauloja, venenauloja, vieläpä ketun-, ahman- ja karhunrautoja, lukkoja, saranoita ja mitä ikinä rautakalua maailmassa tarvitaan. Varsinkin pimeän talvisydämen aikana, kahta puolta joulua, jolloin tehdas pantiin puoleksitoista kuukaudeksi seisomaan, joutivat kaikki rautiot, valtasepistä alkaen kalkutelemaan käsipajoissa. Joka sepällä oli oma ammattinsa. Toiset takoivat työkaluja, toiset nakuttelivat nauloja, ja Forsmarkin ukko oli varsin taitava rakentelemaan kaikenlaisia metsäeläinten pyydysrautoja.

Kokonaisemmat olivat silloin päivät kuin nykyisten tehtaiden vajavaiset rupeamat: rynnistettiin aikamiehen työvuoroja eikä tyydytty hetkellisiin poikasten ponnisteluihin. Jopa silloiset miehet yhdessä auringonkierrossa ennättivät melkein sen, mihin nykyiset raatajat menettävät kaksi päivännousua ja -laskua. Mutta silloin paukutettiinkin aamuviidestä iltayhdeksään asti, pitäen välillä vain 8-1/2 9 "frukostin", 12-1 "murkinan" sekä 5-6 "aftonin".

Kovinkaan suuri ei ollut ruukin seppien palkka: kruunu kesäiseltä päivältä, taikka kruunu ja tolppa, parhaimmilla pankkokruunu. Lisäksi oli heillä maksuton asunto sekä kahden lehmän heinämaa, ja leipäaineita he saivat ostaa patruunalta kohtuhinnoilla samoin kuin viinaakin. Mutta talvipäivinä ahkerat rautiot ansaitsivat käsipajoissa kolme, neljäkin kruunua. Sillä silloin sepät saivat takoa "kippuntapalkalla". Annettiin kippunta rautaa ja määrättiin maksu sen mukaan, minkälaisia tavaroita oli siitä taottava. Piikareita vain taottiin kappalepaikalla, mutta tehtaan naulavasaraa käytettäessä laskettiin niidenkin takominen "leiviskärätingillä". "Akorttityö" ei kyllä tahtonut tulla niin kunnollista kuin tavallinen tehtaan työ.

Siten häärivät rautakourat, kuka pajatehtaassa, ken käsipajassa, kukin ammattinsa mukaan. Mutta kun oli toimitettava "isokeitos", kokoontui koko seppien sääty saman työn ääreen. Vanhaksi käyneen suurmoukarin sijaan oli valmistettava uusi, kahdesta parinkymmenen leiviskän möhkäleestä hitsattava kokoon mahtava valtavasara, ja sitä työtä sanottiin isoksikeitokseksi. Se olikin kamalan vaarallista, tulikuumaa työtä sekä niin tarkkaa, että vaati joka sepän pihteineen ja taiteineen keittomestariksi ynnä keittomestarin apulaiseksi. Tämän tiesi kyllä patruunakin, ja siksi hän aina isoakeitosta alettaessa lupasi kannun viinaa joka miehelle, jos keitos onnistuu hyvin. Tavallisesti se hyvin onnistuikin, ja sepät saivat "isonkeitoksen kannunsa" sekä vapaan iltapäivän. Silloin oli rautoilla hauska ilta, kun he kokoontuivat yhteen "praataamhan" ja juomaan isonkeitoksen onnistumista. Aamupuoleen siinä riitti muistelemista jännittävästä suurtyöstä, jopa lopulta jouduttiin tinkaamaan "raamatun nytheistäkin". Ja välillä aina otettiin ryypyt isonkeitoksen muistoksi.

Seppiä ja sepänapulaisia työskenteli pajatehtaassa 7-8 miestä, lisäksi vielä käsipajoissa muutamia rautioita. Sepät olivat melkein järjestään ruotsalaisia. Kuultiin rautioiden joukossa sellaisia nimiä kuin Hammerstedt, Lindmark ja Forsmark, Björnström, Karlström, Gäddström ja Vikström, Strålberg, Hjärtberg ja Hedlund, Stålnacke, Mört ja Fors, Löfgren, Rundgren ja Kruutta-Antti. Vain joku suomalainen, niinkuin Juunas Liminka, oli päässyt livahtamaan suureen ruotsalaisjoukkoon. Sanottiinpa muutaman sepän olleen "Itävallan sukua" ja toisen taas "valuuneja". Useimmat rautiot olivat vanhojen rautamaiden, Värmlannin ja Taalainmaan miehiä taikka ainakin niiden lähtöä. Monet olivat raudantuttuja jo useammassa polvessa. Niinpä Vikström-ukon isä ja isänisä olivat olleet rautioina, jopa valtaseppinä Melstenin ruukissa Råneåssa, Luulajan seuduilla, ja Forsmarkin suku taas oli kalkutellut Uumajassa Robertforsin tehtaassa. Mutta Lapinkorpeen, suomalaiseen — ja lappalaiseen — ympäristöön jouduttuaan oppivat eteläntulijat solkkaamaan suomenkieltä, ja seuraava polvi jo puhui täyttä jokilaakson murretta. Näiden jälkeläisistä monet eivät enää osanneetkaan entisten taalalaisseppien kieltä. Useiden edesmenneitten ruukinseppien jälkipahnaa elää vielä kahtapuolta rajaväylää, toiset entisessä isiennimessä, toisilla taas suvun ja kielen mukaan nimikin muuttuneena. Niinpä Suomen puolellakin tavataan Stålnackeja, Mörtejä, Strålbergia, ja Pajalan tummaihoisten Karlströmien sekä Vittikoiden sanotaan olevan "valuunien ja Itävallan" seppien jälkisatoa. Samoin myös joutuivat suomalaisvyöryn alle ruotsalaiset kaivosmiehet, jotka tunkeutuivat suomalaismetsien malmikenttiin rautaa kaivamaan. Niin esim. mainitaan Junosuvannon Masugnbyssä 1770 olleen 32 ruotsalaisnimistä perhettä, mutta parikymmentä vuotta takaperin siellä haudattiin "viimeinen ruotsalainen". Samoihin aikoihin oli Svappavaarassa 13 ruotsalaista ja vain yksi suomalainen, mutta nyt tuskin on Svappavaarassa enää yhtään ruotsia puhuvaa.

Alituinen pauke ja kalkuttelu ruukin pajoissa nosti aikojen kuluessa pajoja sekä seppiä ympäristöseutuihinkin ja saattoi erämaassa vasaran paukkumaan muuallakin kuin Köngäsessä. Useita yksityisiä seppiä, jotka takoivat vain omiksi ansioikseen, asettui ruukin tienoille. Sellaisia, jopa oikein valtaseppiä, oli Anders Drygge, samoin Olof Hjärtström, sitten vielä monia muita pikku rautioita ja poropeukaloita. Myöskin väylän itärannalle, Kolarin sysimiesten parveen, kohosi monia raudantakojia. Varsinkin Kolarinsaaren sepät olivat taitavia ja kuuluisia kautta kiveliöiden. Siellä paukkui paja miltei joka talossa, parhaiten Rautiolla, Kurussa ja Simulla sekä Kaaskossa Jokijalan puolessa. Monessa talossa oli takomistaito polvesta polveen kulkenutta "esi-isäin oppia", niin kuin Rautiossakin, jossa 70 vuotta takaperin 90-vuotisena kuollut Uollo-äijä oli isänsä Nikun oppipoikia; Uollon pojasta sekä pojanpojista kasvoi taas rautamiehiä. Uollo olikin paikkakuntansa parhain rautio, osaten takoa, paitsi kaikenlaisia työaseita, myöskin pyydysrautoja, lukkoja sekä lehmänkelloja, vieläpä hyviä piilukkoisia pyssyjäkin. Kahdet silmälasit, toisina "tuliklasit", oli äijällä nokallaan, kun hän hääri pajassa, mutta sittenkin tuli ukko niin kuin moni muukin suur-seppä alituisesta ahjoon tiiraamisesta vanhana umpisokeaksi. Pajansa tuotteet myivät rautiot paikkakuntalaisille, ja etäältäkin tultiin noutamaan Kolarinsaaren rautakalua. Lappalaisetkin tarvitsivat yhtä ja toista sepäntakomaa maksaen ostonsa hopearikseillä, "jotka tekivät neljä kruunua". Paljon kulkikin ennen saareen hopeaa "takomisen kautta". Raution talo oli entisaikaan hyvin rikas samoinkuin Kurukin, jonka äijä myös oli "kauhea takomhan".

Köngäsestä noutivat sepät rautansa ja kuluttivat sitä monet sadat leiviskät, vaikkeivät pitäneetkään sitä kaikkein parhaimpana raudanlaatuna. Raa'aksi, karkeaksi ja hauraaksi rautiot tahtoivat sitä moitiskella. Mutta Köngäsen rautaa oli aina saatavissa, eikä sitä tarvinnut pitkiä matkoja vedätellä.

Paljon kysyi Köngäsen rautaa oma erämaakin, mutta enin osa täytyi sentään kuljettaa kaukaisempaan maailmaan. Tornion satamakaupunkiin vedätettiin sitä talvella hevosilla sekä pororaidoilla, ja kesällä taas laskettiin venelastittain. Kuljetettiin rautaa ja rautakalua myöskin tunturien ylitse Ruijaan, ja silloin oli lappalainen poroineen rauta-ahkioita ajamassa. Suurilla Lapinmaiden markkinoilla, joita Köngäsessä 1796:sta alkaen ruvettiin pitämään joka talvi joulun edellä, sai rautakin ja rautatavara ostajansa, ja monet rautakuormat lähtivät jutamaan joka ilmansuunnalle. Hyvin "löivät tulot sisälle" Köngäsen ruukissa Ranskan—Saksan sotavuonna 1870. Silloin kallistui koko maailman rauta, eikä sitä tahtonut aina saada rahallakaan. Mutta Köngäsessä suurmoukari moikotteli minkä ennätti, sepät häärivät kahdessa vuorossa, ja ruukki sai raudoittaa koko Suomenmaata.

Koko ruukkia ja sen toimintaa valvoi Vanha-patruuna, Värmlannin rautatehtaiden kasvatti. Apulaisina hänellä oli kaksi velimiestä, Antti ja "Erkki-maisteri". Antti kyllä ei tehnyt juuri muuta kuin pilkkoi puita talon tarpeiksi ja makaili pirtissä hoidellen kipeää jalkaansa, jonka kantapäässä oli vettä. Pirtissä kävivät seppien poikaset toisinaan ärsyttämässä puunpilkkojaa, haukuskellen häntä "Treepollaksi", ja silloin Antti äkäisenä "plätkä" kourassa lennätti poikaset ulos. Erkki-maisteri, iso mies niinkuin patruunakin, toimi tehtaan kirjanpitäjänä, ja sanottiin häntä myös "Erkki-puukhollariksi". Vanha-patruuna oli ahkera, kaikkeen ennättävä mies. Aamulla aikaisin hän jo oli liikkeellä kulkien tehtaan toimintaa tarkastelemassa. Mutta vanhat, vuosikausia vasara kourassa seisoneet sepät olivat "niin valtavia miehiä", ettei ukko uskaltanut heitä paljoakaan komennella eikä neuvoa, vaikka joskus olisi ollut syytäkin. "Hyvä mies työkansalle" patruuna kyllä oli, vaikkei kaikkein korkeimpia palkkoja maksanutkaan. Talvisaikaankin "pruukilaisilla" oli aina ansiotyötä, sen sijaan kuin muut paikkakuntalaiset saivat työttöminä nähdä nälkää. Sanotaanpa ruukin makasiinissa olleen monia suuria "oomia", joista tarvitsevaisille mitattiin hyvää viinaa, ja riksin vain maksoi "halstoopi". Sai viinaa kyllä ostaa Pellon Lindgreniltäkin ja Muonionalustan Forsströmiltä, mutta heidän tavaransa oli vetistä eikä sillä ollut "jumalan-siunausta", niinkuin Köngäsen viinalla, joka tuotiin "suorhan prännäristä" ja myytiin lieventämättä, niin äkäisenä kuin se oli pannuntorvesta tippunut. Niinpä olikin ruukin viinalla aina paras menekki, varsinkin Köngäsen markkinoilla, vaikka sinne monet porvaritkin kuljettivat suuria sadan kannun oomeja.

Jo vanhastaan oli Köngäsen tehtaan seudulla oma kirkkonsa toista kilometriä ylempänä ruukkia, Tornionjoen ja Kirkkojoen välisellä komealla törmällä, vastapäätä markkinakumpua. Momma-veljesten mainitaan jo 1669 kustantaneen saarnamiehen huolehtimaan Köngäsen tehtaan ja kaivosmiesten sielunhoidosta. Vanhan-patruunan aikana oli Pajalassa — tehtaan ympäristölle muodostui suuri Pajalan seurakunta, jonka kirkoksi sitten tuli Köngäsen kirkko — pappina Laestadius vuodesta 1849 kuolemaansa asti. Lapin suuri herätysmies saarnasi kiivaasti myöskin kauheaa juoppoutta vastaan ja haukkui ankarasti juomareita ja viinaporvareita, nimitellen heitä "pirunpaskan" syöjiksi ja kauppamiehiksi. Köngäsen saarnatuolista hän monet kerrat pauhasi ruukista ja ruukinpatruunasta, "siitä kalanpyytäjästä, joka asuu kiehuvan kosken alaisessa korvassa ja saa paljon kaloja". Kirkko oli tupaten täynnä, ja siellä Vanha-patruunakin joka pyhä omalla paikallaan istui vakavana kuunnellen saarnatuolista tulevaa pauhua. Sitten äijä ajoi kotiinsa — ja makasiinin oomeista mitattiin edelleenkin väärentämätöntä tavaraa, jolla oli "jumalansiunaus matkassaan".

Mutta kun Laestadius 1861 kuoli ja Pajalaan tuli uusi pappi, sanoi patruuna:

— Ennen kirkossa haukuttiin kansaa joka pyhä, ja silti se oli aina täynnä, mutta nyt siellä kaikkia kiitethän, ja sittenkin kirkko seisoo tyhjänä.

Kansanopetuksestakin oli tehtaalla huolehdittu, samalla kuin saarnaajankin toimesta, jo Mommain ajoista alkaen. Patruuna Sohlbergin "hallitessa" korpivaltakuntaa rupesi Erkki-puukhollari tehtaan lasten koulumestariksi. Ei viitsinyt iso mies istua alituisesti pitämässä järjestyksessä tehtaan tilikirjojen loppumattomia numeroita, vaan katsoi helpommaksi järjestyksen pitämisen ruukin "poikakläppien" keskuudessa. Laittoi mies itselleen vanhanpojan mökin tehtaan maalle jokitörmälle, hankki pari lehmää, joita itse hoiti ja lypsi, ja päivätöinään opetti poikia lukemaan. Nähtiin kyllä, että Erkki-puukhollari oli "maisterin-virkainen" mies, sillä koulussaan hän vallattomat ja laiskat kläpit sukkelaan komensi eteensä, kokosi pojan sormet kouraansa ja sitten "pärheellä knapsi sormienpäihin". Kun ei koulumestarilla ollut kläppejä leivottavana, leipoi hän vehnärinkilöitä, joilla tehtaan seppäväki hyvin halusta herkutteli. Hihansa kääräisi mestari vain kyynäspäitten taakse, "sylkäisi piihoon ja rupes rullaamhan krinkilöitä". Joskus "pohjanpalkhet" yrittivät salaa kähveltää ukon rinkilöitä, mutta maisteri piti virastaan vaaria, juoksi pojan kiinni ja kiristi: "Poika, maksa minu krinkla!" Ottipa mökin maisteri kerran Forsmarkin Kallen kasvattipojakseen, luvaten hänestä kouluuttaa korkean herran. Hyvillä mielin juosta kipaisi herranalku kasvatti-isänsä mökkiin, istui siellä ikävissään pari pitkää päivää syöden rinkeleitä, niin että alkoi yököttää. Mutta sitten poika karkasi kotiinsa ja meni pajaan saikaraa lämmittämään, kun isä naulahamarassa takoi piikareita. Eikä tullut pojasta korkeaa herraa, tuli vain kunnon seppä niinkuin oli isäkin.

Rautatehtaan möykätessä pidettiin huolta maanmuokkauksestakin ja karjanhoidosta. Joen etelärannalla oli ruukilla pelto- ja niittykenttä, ei kyllä varsin laaja, mutta sitä paremmin hoidettu. Ohraa ja perunoita viljeltiin paljon sekä hiukan ruistakin. Jo Jonas Ekströmin aikana mainitaan tehtaan pelloista saadun kolmen tynnyrin ruiskylvöstä 48 tynnyriä sekä kymmenestä ohratynnyristä 60-70 tynnyriä. Perunoita, joiden viljelys viime vuosisadan alussa levisi näille maillekin, korjasi Jonas 20:n tynnyrin siemennyksestä 400 tynnyriä. Timoteitä ja apilaakin Ekström viljeli jokitörmänsä heinämaissa. Hyvin hoiti patruuna Sohlbergkin edeltäjiensä muokkaamia maita, hankkipa vielä toisenkin tilan Palokorvan luota Piipiösaaresta. Neljä hevosta ja 25 lehmää voitiin Köngäsen tehtaan maalla elättää, ja hevosten ohella kynnettiin maata parilla nautasonnillakin.

Mutta sitten tuli vanhasta rautaruukista loppu. Kesäkuun 1 päivää vasten yöllä 1879 käväisivät jotkut tervamiehet tehtaan sahassa piippuineen kähräilemässä, varistellen tulta, joka kohta teki tuhonsa, hävitti sahan sekä koko tehdasrakennuksen.

Siten meni Lapinkorven yli parisatavuotinen rautatehdas tulena taivaalle. Tulella se oli Lapin erämaiden rautaa rääkännyt, ja tuli otti lopulta sen itsensäkin.

Ei ruvettu enää rakentamaan uutta tehdasta Köngäsenkosken alaiseen korvaan. Kaukaisen korven ohitse oli aika jo ennättänyt. Melstenin ruukki oli jo aikoja sitten vallannut Kiirunan ja Jällivaaran malmikentät, ja sitten saatiin uudenaikaiset tavattomat rautatehtaat Jällivaaraan; vedettiinpä sieltä rautaratakin tunturien ylitse maailmanmeren rannalle.

Silloin täytyi Lapinkorven kiehuvan kosken jäädä unohdettuna käyttämään vain vähäpätöistä sahaa ja jauhomyllyä.

Siellä nyt korpien keskellä kohisee ja kuohuu suuri erämaan koski miltei vain omia aikojaan ja vanhoissa muistoissaan. Palavan korvan vierellä, entisen "pajatehtaan" paikalla, käydä kalkuttelee vanha mylly, vierellään matala harmaa "käsipaja", missä entiset rautiot ovat alasinta helkytelleet. Ylempänä rannalla on rivi punaisia pikkutaloja, joukossa ikivanhakin, viisiovinen, viiden perheen asuinrakennus. Siinä ennenvanhaiset valtasepät ovat pitäneet majaansa, juoneet isonkeitoksen kannujakin, tingaten "raamatun nytheistä". On rannalla vielä vanha valtamakasiinikin, mistä tarpeen tullen suurista oomeista mitattiin halstuopittain väärentämätöntä "jumalanviljaakin". Mutta kaikkein komeimpana kohoaa rantatörmällä Olof Ekströmin 1804 rakentama valkea kaksikerroksinen rakennus, ruukinpatruunan asunto, kaunis, aikansa tyylinen herraskartano taitekattoineen, pienine yläikkunoineen, pylväseteisineen, ympärillään puistot ja varjoiset lehtikujat, vieläpä pitkät koivuistutukset viljapeltojen pengermillä. Siinä eli ennen Jonas Ekström, siinä Vanha-patruunakin vaikutti, nähden lopulta vanhan tehtaansa muuttuvan poroksi. Sai ukko täällä kokea toisenkin kovan iskun: "pruukin frouva" lähti ainoaa tytärtään viemään etelään oppia saamaan, sekä samalla hankkimaan "huonheijen ja vaatteijen mallia ja kaiken maailman malleja". Mutta molemmat jäivät sille matkalle: kuolivat koleraan Luulajassa. Täällä Köngäsen valkeassa talossa Vanha-patruuna kuoli 1894, ja nyt elää siinä viimeisenä ruukinpatruunana ukon poika, kohta 80-vuotias, pitkä komea herra, Karl Sohlberg, kasvattipoikineen ja pojanpoikineen, hoidellen ruukin vanhaa viljavaa maata, käyttäen sahaa ja myllyä, pyytäen lohta ja myyden metsää.

Kohta kolmisatavuotias on Köngäsen viljelysseutu. Monet vaiheet se on pitkällä korpivaelluksellaan kokenut, monet ihmiskohtalot liittyvät sen historiaan aina Arendt Grapen ja Momma-veljesten ajoista alkaen, ruukin monilukuisten patruunain, saarnamiesten, Värmlannin ja Taalainmaan seppien ja sysimiesten, suomalaisten rautioiden, rahtimiesten ja kyläseppien, jopa lappaiaistenkin, jotka kaikki tavalla taikka toisella tulivat erämaan tehtaan kanssa tekemisiin. Näiden kaikkien osallisuutta, työtä ja raatamista on tarvittu tätä Grapen aloittamaa korpiraiviota pidettäessä sulilla sekä edelleen kehitettäessä. Näiden kaikkien yhteistoimintaa on kysytty, ennenkuin erämaan kosken äärelle nousi tämä vanhojen muistojen ja viljelysten ympäröimä kartano, joka on kuin Lapinkorven Ekeby.

Kolarin markkinat

Halveksituilla Lapin peskiukoilla oli rikkautta ja tavaraa, joka kelpasi ylpeälle etelällekin. Siksipä jo aikaisin ruvettiin Lapin erämaissa pitämään markkinoita, joille etelän kauppamiehet suurin joukoin riensivät vaihettamaan omia tuomisiaan kotakansan tavaroihin. Mutta rannattomassa jänkien ja tunturien maassa, jossa metsien kansa harhaili hajallaan, täytyi joka perukalla pitää omat markkinansa, vieläpä talviseen aikaan, jolloin tiettömissä erämaissa pääsi parhaiten tavarakuormineen liikkumaan. Markkinoille saapui koko seudun kotaväki. Saapui näihin tilaisuuksiin kauppasaksain kintereillä myöskin kruununvouti perimään veroja, tulipa tuomarikin lukemaan lakia lappalaisille ja selvittelemään heidän riitajuttujaan.

Markkinapaikkoina olivat tavallisesti Lapin kirkkoseudut, ja kauppakenttä oli kirkon lähimailla, jopa toisinaan aivan kirkon ja hautausmaan vieressä. Sillä kirkko pappeineen oli Lapissakin alueensa keskeisimpänä paikkana. Siitä usein vieläkin lappalainen sanoo kirkonkyläänsä "markkinaksi". Sellaisena markkinakenttänä oli Suomen-Lapissa entisaikaan jokainen kirkkomäki; Inarin, Sodankylän, Kittilän, Kuolajärven, Kuusamon — nämä kaikki luettiin ennen Kemin-Lappiin — sekä Utsjoen ja Enontekiön ja myöhemmin myöskin Kolarin, jotka olivat Tornion-Lappia. Pidettiin markkinoita myöskin Sodankylän pohjoisosan lappalaisalueella, Sompiossa, ja kansan muistelukset mainitsevat markkinapaikkana Kittilän takamaiden Kyläjärven. Kaikki nämä markkinakentät olivat vanhastaan etupäässä torniolaisten kauppapaikkoja, ja Ruotsinvallan aikana kuului heille lisäksi vielä Köngäs, Jukkasjärvi, Koutokeino ja Aviovaara. Saapui Lapin markkinoille kyllä etäisemmänkin etelän kauppamiehiä lapintavaroita havittelemaan, mutta siitä Tornion saksat eivät ensinkään olleet hyvillään. Monesti torniolaiset äkämystyivät ja valittivat, että Oulun porvarit ja Kemin seutulaiset, vieläpä vienankarjalaisetkin tuppautuvat heidän vanhoille kauppamailleen. Mutta kun Lapin markkinat myöhemmin julistettiin "friimarkkinoiksi", sai niille rientää kuka tahansa tekemään kauppoja ja pettämään lappalaisia. Ahkerasti tunturin asukasta markkinoilla petettiinkin, ja vielä helpommin sai viinalle ahneen lapinäijän kanssa tehdyksi "hyvät kaupat", kun ensiksi juotti hänet humalaan. Siksipä monet etelän kauppasaksat piilottivat tavarakuormiinsa viinaottinkeja, joista saattoi tarjota kaupanalkajaisiksi virkistävät ryypyt, vieläpä myydäkin hyvillä voitoilla. Viinan vienti Lappiin oli kyllä kielletty, mutta kukapa kiellon rikkomisesta rupesi valittamaan. Hyvillään vain olivat kaikki, kun saivat viinaa, lappalaiset kaikkein enimmin. Jopa lapinäijät monta kertaa pyysivät viinakieltoa kumottavaksi ja valittivat, ettei heillä ole muutakaan virkistävää juotavaa, vettä vain pitää latkia pakkasellakin ja tulla kipeäksi, kun taas viina on kovin lämmittävää ja terveellistä ankarassa pakkasessa. Eikä markkinoistakaan olisi viinatta tullut kunnollisia lapinmarkkinoita. Sen tiesivät kyllä niin hyvin ostajat kuin myöjätkin. Ottinkien, ankkojen ja oomien pakkasen panematon vilja vasta sai kylmän kangistamat peskimiehet virkeiksi ja pani tavaran vaihdon oikeaan vauhtiin. Ja viinanhimo veti erämaan asukasta markkinakentälle yhtä paljon kuin etelänmiestä voitonhimo.

Aikojen kuluessa kuitenkin, kulkuneuvojen parantuessa sekä olojen muuttuessa ja järjestyessä menettivät Lapin monilukuiset erämaamarkkinat merkityksensä. Lapin parhain rikkaus, metsänriista ja turkikset, rupesi vähenemään, niin ettei kauppamiesten suurten joukkojen enää kannattanut lähteä ajelemaan monia kymmeniä penikulmia kylmiä ja tuiskuisia taipaleita. Niinpä rupesivat monet kaupankäyntitilaisuudet lopulta muuttumaan pelkiksi viinamarkkinoiksi. Viime vuosisadan alkupuolella tulivatkin jo useat markkinat lakkautetuiksi, vain muutamiin kaukaseutuihin, kuten Inariin ja Enontekiön vanhalle markkinakummulle Lätäsenolla, jutivat Tornion ja Kemin talonisännät viinakuormineen juottamaan lappalaisia. Mutta viimein saivat nämäkin markkinat loppunsa.

Mutta Kolarissa pysyivät markkinamenot vanhassa lappalaisessa mallissaan vielä viime vuosisadan loppupuoliskolle. Tänne oli Tornion kauppamiehillä vain 18-19 penikulman jokivarsimatka tasaisine taipaleineen, ja lappalaiset saivat lasketella tunturiseuduistaan pitkin myötäleitä alamaita kohden. Sitten kauppakentällä tapasi Etelä ja Pohjainen toisensa, ja isienaikainen markkinahumu alkoi.

Vanhaan lapintapaan oli Kolarin markkinapaikka kirkon luona, jopa aivan sen vieressä. Kirkon pohjoispuolella, hautausmaan aidan sivulla, oli tasainen kenttä, jota ylipuolen miehet lappalaisten mukaan sanoivat "siljoksi". Iso nelikulmainen siljo oli joka puolelta ympäröity kauppiaiden ja tavarantarjoojien myymälöillä ja myyntipaikoilla, ja jokaisella kaupparyhmällä oli oma vakituinen alueensa. Etelästä tulleet Tornion miehet olivat vallanneet eteläisen sivun, kirkonvierustan, sekä länsipuolen, "Toornion plassin", idästä saapuneilla karjalaisilla "laukkuryssiliä" oli hallussaan itäpuolen "Ryssäin plassi", ja pohjoisesta jutaneet lappalaiset saivat tyytyä omaan pohjoispuoleensa, "Lapin plassiin", männikön reunassa. Torniolaisilla oli "plassissaan" omat pienet "markkinatupansa" pirtteineen ja kamareineen. Kamarissa asusti kauppias markkina-aikana, ja pirtti isoine piisimuureineen, "tiskeineen" ja tavarahyllyineen oli samalla "puojina", josta tavaraa myytiin. Monella kauppamiehellä oli lisäksi varastomakasiini markkinatuvan takana, niin että siljon laidalle muodostui kaksinkertainen rakennusten rivi. Omat markkinatuvat ja makasiinit oli jollakulla Karjalan miehelläkin, mutta lapinäijät tekivät kauppansa vain paljaan taivaan alla ahkioistaan, samoin kuin muukin maaseutujen markkinarahvas, joka otti haltuunsa koko markkinasiljon.

Markkinakenttä monine vanhoine pikkupirtteineen muodosti oman ykinäisen piirinsä Kolarinsaaren eteläpäässä. Neljänneksen pituinen männikkö eristi sen saaren taloista, ja eteläpuolelle Jokijalkaan mentäessä piti kulkea väylän ylitse. Mutta mökkiryhmän seuranpitäjänä seisoi 1819 rakennettu kirkko kellotapuleineen ja pienine hautausmaineen, jossa oman kirkon aikainen vanha Kolari vietti lepoaan. Vaatimaton, matala lapintemppeli vielä matalampine kellotapuleineen sopi hyvin ympäristöönsä ja seisoi kuin iso ukkovaari muorikäpsineen lukuisan pikkuperheen kaitsijana.

Joulun edellä kokoontui kauppaväki Kolarin markkinasiljolle tekemään jouluostoksensa ja -myyntinsä, hankkimaan joulurahansa ja viinansa. Markkinat vietettiin jo niin aikaisin, jouhik. 10-14 p:n tienoissa, että pitkämatkaisetkin ennättivät jouluksi kotiinsa — elleivät ostoksineen ja viinoineen väsyneet taipaleelle.

Ensimmäisinä tulivat torniolaiset ja samassa matkassa muutamia Haaparannan kauppamiehiäkin. Monine kuormineen he tulla rymistivät, jono jonon jäljessä; alamaiden asukkaitakin oli mukana rahtikuormia vedättämässä saaden maksua markan penikulmalta. Saksat itse suurissa supsiiniturkeissaan taikka mahtavissa majavannahoissa ajelivat etukynnessä. Kontionnahka vain komeasti heilahteli reenperässä, ja suuri aisatiuku pauhasi ylpeästi. Siinä nähtiin Goveniusta, Bergmania, Taucheria ja Rechardtia, Hallstrandia ja Herkepaeusta, "Terkustia" ja "Kallan-Kustoa". Oli joukossa rihkama- ja nisukuormineen "Teinin frouvakin", vankka nainen, sekä "Nylanterin Piata", kyytimiehenä vanha merimies, joka oli käynyt "Jierusalemissa asti". "Anelli-härjärikin" ajeli tavaroineen ja Tornion apteekkari rohtopulloineen, vieläpä juti joukon jatkona ontuva "Ooperi-kraatarikin" viinalasteineen. Markkinapirttien avaintenhoitajat, paikkakunnan talolliset, olivat jo etukäteen puhdistaneet pirtit ja laittaneet piisiin valmiiksi suuren roihun, niin että matkamiehet saivat kylmästä tultuaan astua lämpöisiin asuntoihinsa ja tuloryypyt otettuaan "lyyvä heti kaupan pysthyn" sekä ruveta odottamaan Pohjanperän markkinarahvasta.

Joutuivatpa myöskin Karjalan kauppurit, "Venäjän saksat", omalle "plassilleen". Toiset tulivat Tornion tietä reppu selässä, toiset taas ajoivat poikkimaisin Kuusamon, Sallan, Kemijärven ja Rovaniemen kautta järvikyliä myöten suurine hurstikuomuisine resloineen, tuoden kuormissaan Venäjän vaatetta ja tupakkaa, pellavaa ja hamppua sekä kaikenlaista Viipurin ja Pietarin "kräämätavaraa", prenikoista alkaen. Nähtiin Karjalan miesten joukossa Larisia, Haurisia, Pällisiä, Rempsusia ja Painajaisia. Tuli joukossa myös muutamia Savon ukkoja pitkissä, nilkkoihin asti ylettyvissä sarkakauhtanoissa. Heidänkin kuormissaan oli pellavaa ja hamppua sekä monet kääröt Savon tupakkaa.

Suurina joukkoina saapuivat Lapin ja Peräpohjan lantalaiset, aina Hettaa, Sodankylää, Kemijärveä ja Rovanientä myöten, puhumattakaan lähiseutulaisista, jotka tien täydeltä päästelivät sekä hevosilla että poroilla. Ylimaiden markkinamiehet ajella junnasivat verkalleen pitkiä taipaleitaan. Tyynellä pakkaskireällä kuului jo neljänneksen päähän vitsan kitinä ilmoittaen, että metsämaiden miehet olivat liikkeellä. Vitsasta väännetyt ruomat ja vitsaiset savirikot kitisivät ja kitkuttivat pakkasessa: "Kitkat, kitkat, täällä tulhan." Kengittämättömillä hevosilla ylimaan ukot useinkin vanhaan tapaansa liikkuivat pehmeillä metsäteillään. Mutta joskus sattui markkina-aikana tulemaan suvi, joka sulatti tietkin jääkaljamalle. Silloin täytyi ukkojen mennä Kolarin seppiin hevostaan kengittämään. Sellainen tavaton markkinasuvi sattui talvella 1861, kuoraisten aukeilta mailta kaiken lumen ja muuttaen tiet jääkaljamaksi. Pasmajärven Vilkku on markkinapäivinä merkinnyt tämän tapauksen muistiin Kolarin kirkonseinään, jossa se on vieläkin nähtävänä.

Mutta vasta lappalaiset antoivat markkinoille entisen lapintunnun. "Lapinmaa hylläsi tien täyveltä", myötäänsä juti raito raidon perässä sekä pohjoisesta että idästä ja lännestä. Pohjoisesta työntyivät Muonion, Enontekiön, Koutokeinon ja Kaaressuvannon tunturilaiset, idästä taas Inarin, Sodankylän ja Kittilän kotakansa sekä lännestä, rajan takaa, Ruotsin-Lapin eteläisiä erämaita jutavat poromiehet. Monet lappalaiset saapuivat koko kotakuntineen, naiset ja lapsetkin mukanaan, kitisevät komsiokäärötkin eukkojen ahkioiden kokkapuolessa. Suomen ja Norjan lappalaiset heiluivat nelikolkkalakeissaan, mutta Ruotsin tunturikotolaisten päässä piipotti tupsupäinen pirrilakki, ja Koutokeinon naiset koreilivat kirjavissa koparalakeissa. Nuotioiden ja roitovalkeain ääreen tunturikansa vain asettui markkinakentän läheisyyteen, viettäen siinä yönsäkin paljaan pakkastaivaan alla, mutta "kuntalappalaiset", kolarilaisten pororaitiot, menivät isäntiensä taloihin yötä viettämään. Jotkut suuret pororikkaat olivat Tornion kauppiaiden kanssa niin hyviä väärtejä, että saivat käpertyä yösijalleen heidän pirttiinsä ovinurkkaan.

Koko Kolarinsaari ja Jokijalka, vielä väylän takaiset talotkin oli markkinapäivinä täytetty kaikenmaailman kansalla. Lantalaiset olivat asettuneet majailemaan taloihin, samoin kuin nekin kauppamiehet, joilla ei ollut markkinatupaa. Joka talo oli vieraita täynnä sekä talon pihamaa hevosia ja rekiä, pororaitoja ja ahkioita, ja saaren männiköissä kuppelehti kaikkialla jäkälää kaivavia poroja. Koko paikkakunta oli joutunut markkinavyöryn valtaan.

Mutta kovimmin kuohui elämä markkinasiljolla. Lyhyt ja harmaa oli kyllä sydäntalven lapinpäivä. Aurinko ei enää jaksanut nousta yli matalan metsänrannan, heikko kajastus vain valoisimpana puolenpäivän aikana viivähti eteläisellä taivaanliepeellä. Mutta hämärää puhdetta ja pimeää yötä kyllä riitti ja niillä jatkettiin lyhyttä päivää. Jo aamupimeissä rupesivat markkinapirtit puskemaan paksua savupatsasta pakkaseen, ja rohisten ja kulkusia kalkutellen ajoi tavarakuormia siljoa kohden. Lapinäijätkin rupesivat nouseskelemaan lumikiepeistään ja ahkioitten alta, missä peskeihinsä ja nahkoihinsa kääriytyneinä olivat nukkuneet. Aamun hämärtäessä oli kauppa jo täydessä menossa, ja sitä mukaa kuin päivä kului kohosi kentän elämäkin.

Suuri siljo oli täynnä tavarakuormia, myyjiä ja ostajia. Ylimaan miehillä oli kuormissaan kotipuolen tavaraa: voita, metsälintuja sekä turkiksia. Lappalaisten erämaat vallannut lantalainen oli miltei kokonaan ottanut hoitoonsa Lapinkorven riistarikkaudenkin ja oli nyt ensimiehenä sen vähäistä loppusatoa kaupittelemassa. Ei ollut lannanmiehellä kyllä enää tarjottavana kalliita majavanhoitoja ja turkiksia, sillä majavansuvun oli isäukko jo tuhonnut, mutta oli hänellä oravan, kärpän, ketun, näädän, saukon, suden ja ahman nahkoja, peuran ja karhuntaljojakin. Oli ylimaalaisilla myöskin poronlihaa sekä porontaljoja ja koipinahkoja, jotka niinikään olivat vanhanlapin vasituista kauppatavaraa.

Vanhalappi oli vaipunut hautaan rikkaine riistoineen. Jälkipolvi asusti nyt vain kentän pohjoislaidalla, haisevassa "Lapin plussissa", jota ylpeät lannanmiehet hiukan halveksien katselivat. Oli heilläkin kyllä porokarjansa tuotteita, juustoista, maitotshalmaksista ja punasvatsoista alkaen, poronkieliin, paisteihin ja taljoihin sekä koipikenkiin, kallokkaihin, siepakkoihin ja peskeihin asti. Oli vielä komeita lapinvöitä ja pauloja, sarvilusikoita ja poronvaljaita, paksuja ruijanraanuja ja roukoja, metsänriistaa ja turkiksiakin. Mutta kaikkein enimmin oli lappalaisten ahkioissa ja porokelkoissa Ruijanmeren kalaa. Sitä varsinkin Koutokeinon ja Hetan lappalaiset vedättivät siljolle, niin että koko lapinleiri tuoksui merelliselle. Jopa ukkojen tavara oli väliin niin kesäytynyttä, että se antoi koko markkinapaikalle oman ilmanalansa. Tuoretta jäätynyttä turskaa oli lapinahkioissa, samoin meriahventa ja merisilliä sekä kuivattua saitaa. Olipa monella lapinukolla kuuluja Ruijan paltaitakin, merkillisiä muotopuolia kalajättiläisiä, joiden silmät olivat vääntyneet samalle puolelle päätä ja suu mennyt vitaan. Muutamat paltaat olivat niin suuria, että painoivat kahdeksan ja kymmenenkin leiviskää ja täyttivät yksinään koko ahkion. Ei ollut kallista lapinukkojen kala: lihavaa rasvaista pallastakin sai heiltä kolmella markalla leiviskän, ja iso saitapari maksoi tolpan.

Kaikkein suurinta mekastusta pitivät markkinapaikalla hevosmiehet. Tornion ja Kemin puolen sekä Rovaniemen isännät tulivat aina vanhaan tapaansa kaupittelemaan hyviä hevosiaan ylimaan miehille ja väyläntakaisille. Sadalla markalla sai jo auttavan ajokkaan, mutta oikein hyvästä hevosesta vaati torniolainen 400-600 markkaa. Oli siinä äijillä ääntä, kun hevoskaupoista kinasteltiin, ja vielä enemmän, jos jouduttiin hevosen vaihtamisesta tinkaamaan. Siinä olivatkin monet ylimaan miehet yhtä hyviä mestareita kuin alamaalaisetkin. Osasivat he viilata vanhan konin kuluneet hampaat tasaisiksi, kurikoida pikku patin toiseenkin jalkaan, jos toisessa sattui sellainen olemaan, sekä monia muitakin hyviä hevosmiesten temppuja, joilla voi pettää tyhmempänsä. Monta kertaa saattoi omistaja vaihtaa hevosta, ja monella omistajalla saattoi sama hevonen olla samanakin päivänä, monet harjakaiset juotiin ja monet kaupat tehtiin niin lujat, että "ei peruuteta, vaikka länget kaulassa kuolis!"

Poromiehet taas häärivät omien ajoikkaittensa kanssa, niitä myöden ja vaihtaen ja juoden harjakaisia. Kolmella, neljälläkymmenellä jo sai parhaan ajohärän.

Nähtiin markkinakentällä, paitsi lapinleirin monikirjaisia vöitä, jalkineita ja peskejä, myöskin lantalaisten käsiteollisuutta. Kaakamonkylän vaskenvalurit olivat saapuneet myymään koko Peräpohjassa ja Lapissa tunnettuja tiukujaan, kulkusiaan ja kellojaan. Vaskikulkusia ja tiukuja kaupitteli myöskin kolarilainen Mellan Vilkko, joka niinikään oli oppinut valurinammatin. Kolarin suksisepät tarjoilivat sivakoitaan, joita muutamat olivat tuoneet siljolle tusinamäärin. Lappalaiset niitä enimmin ostivat ja maksoivat ostoksensa ruijankalalla. Olivat kolarilaiset myöskin rakennelleet työrekiä ja tukkirekiä ja myivät niitä muoniolaisille markka-kymmenestä ja parista kymmenestä.

Rahassa, markoissa ja kruunuissa, laskettiin tavarain hinnat ja tavallisesti rahassa maksettiinkin, mutta voitiin myöskin vaihtaa tavara tavaraan, määräten vain, mitä hintaa milläkin kalulla pidettiin. Lopulta kumminkin, vaikka rahaakin olisi liikuteltu, tulivat tavarat vaihdetuiksi alamaalaisten ja Pohjanperän miesten kesken. Torniolaisten jauhot, suolat, raudat, tupakat, kahvit, sokerit, vaatetavara ja kaikenkaltainen rihkama joutui matkaamaan ylimaita kohden, samoin kuin karjalaistenkin kaupantavara. Vastineiksi olivat Karjalan kauppurit käärineet haltuunsa parhaimmat turkikset sekä suurimman osan metsänriistaa. Tornion saksat taas enimmäkseen lyöneet kokoon kruunuja ja markkoja, mutta myöskin turkiksia ja metsälintuja sekä ruijanpallasta, turskaa ja saitaa.

Enimmät rahat kuitenkin käärivät viinaporvarit, vaikka he eivät saattaneetkaan myydä tavaraansa markkinatuvista niinkuin muut kauppamiehet. Ooperi-kraatarillakin oli riihiladoissa olkiläjät täynnä viinaottinkeja, ja siellä hän alituisesti salakähmää kulkea nilkutti täyttämässä ostajien pulloja. Ooperin kanssa kilpaili viinakaupassa torniolainen "Pärki", ja "Anelli-härjäriltäkin" sai kyllä viinaa, kun tosi tarve tuli, samoin kuin monelta muultakin torniolaiselta, mutta "Teinin frouva" myi vain nisua, räätileipää ja ruistumppua. Ruosteojan Pekkakin yritti ruveta viinaporvariksi, mutta toimi niin tökerösti, että menetti kruununmiehille koko kuormansa. Niin ei kyllä käynyt ovelalle Ooperille, vaikka kraatari jonkun ottingin joskus sattui menettämäänkin. Monet kerrat äijä kävi Kolarin markkinoilla, kunnes lopulta herätykseen tultuaan lopetti riihilatokauppansa ja lahjoitti Kolarin kirkolle suurliikkeensä muistoksi rahasumman.

Hyvät kaupat teki Tornion apteekkarikin, jonka tupa oli länsipuolella kenttää niinkuin Rechardtin sekä Hallstrandin ja "Härkkipeuksen". "Kolinkki" ja "hommatroppi" olivat yhtä haluttua ryyppyainetta kuin Ooperinkin riihilato-troppi, koska ne hyvän makunsa lisäksi antoivat miehelle oikean markkinahajunkin. Kotiväelle sekä naapureillekin oli ostettava monet lääkkeet: "kanfärttitroppia" ja "lautatroppia" yskä- ja rintatauteihin, "sydämenvahvistusta" sydänkipuihin sekä "riikapalsamia" vanhalle muorille silmänvoiteeksi, ettei näkö huikenisi, ja lopuksi "triivasträkiä" eli "pirunpaskaa" äijävaarille, joka sitä poltteli tupakkapiipussaan, kun taudit ja muut pahansuovat liikkuivat maatjalassa.

Ooperin viina ja apteekkarin hommatroppi pitivät vireessä oikeata markkinamenoa. Pakkasen kangistaman paksun veren ne sulattivat ja lämmittivät, tehden kohmettuneet jäsenetkin notkeiksi. Mitä ahkerammin kansa kävi apteekissa, ja mitä useammin kraatari nilkutti riihiladolleen, sitä sukkelammin markkinakenttä liikahteli ja sitä kovemmalla äänellä se teki kauppojansa ja ilmoitti mielialaansa. Lopuksi oli koko siljo suurena melukenttänä, josta kuului vain huutoa, laulua, kovia kirouksia, ja "juokalheita makasi kuin liekoja pitkin mettiä". Ympärillä, pitkin saaren tietä, väylää ja väylänrantoja, kirkkoa kiertäen, ajeli edestakaisin joukko joukon jäljessä sekä ylimaalaista että alamaalaista, kuka hevosella, ken porolla täydessä markkinailossa. Monesti joutuivat markkinamiehet toraan jopa tappeluunkin, joskus välähtelivät pohjalaiset puukotkin. Eriseutulaiset varsinkin olivat kärkkäitä toisiansa hämmästelemään, ja silloin annettiin kuulla, mistä toinen oli kotoisin. Niinpä Kittilän miehiltä kysäistiin, vieläkö heidän kirkonkellonsa soivat: "Kaloleipä — loppui sekin!" Muoniolaiset saivat kuulla, kuinka heillä soitetaan: "Koljoontunhet mathet — koljoontunhet mathet!" sekä hettalaiset: "Liskis, liskis, lihapata!" Tervolan kirkonkellojen tiedettiin kehoittelevan: "Tuo kuppia, saat lohensuolivelliä"! ja Rovaniemen ylpeät höökärit soittivat valitellen: "Olkileipää — kesken sekin loppuu!" Kolarilaisilta taas tiedusteltiin, minkätähden he tapuliröttelössään soittavat: "Kopsis, kopsis, konjakkipullo!" Mutta kun satuttiin riitaan Turtolan ja Pellon miesten kanssa, lyötiin heidät vanhalla pilkkarunolla, joka paljasti heidän pahnansa. He kun olivat vain

"Kaartisen kaaroja, Jarhoisten jaaroja, Pellon puuropalkheita, Turtolan tuppivariksia, Paamajärven rökhäitä."

Sitten vielä lisättiin; "Puuro kyllä kulkee hyvästi ruumhin läpi, mutta Paamajärven rökhäitä kun syö, niin ne ei pääse sisästä uloskaan." Karunkilaisetkin saivat taas kuulla vanhan liikanimensä, "Karungin varkhat", sekä sen selityksen: "Joka Karungin ohitse ominensa on päässyt, on hyvin kulkenut." Ylitorniolaista ärsytti kolarilainen kysymällä: "Yhäkö teillä riihtä tapethan? Eikö sitä jo ole saatu pois hengiltä? Meillä riihtä vain puihaan." Muistipa Kolarin ukko vielä tiedustella: "Vieläkö teijän Jaukkurissa olhan niin riitaisia, että joka riihimies pui omassa loukoshan?" Ruotsin puolen miehet saivat kuulla olevansa "Killingin valtakuntalaisia", ja väyläntakaisen Aapuankylän ukolle voitiin sanoa: "On viis tolppaa kuin aapualaisen kruunus!" Saattoipa joku vielä lisätä: "Peilaa jälestäpäin kuin aapualaiset." Mutta voi Aapuan ukko jo tästä suuttuakin, vetäistä toista vasten suuta ja sanoa: "Peilaavat ne välistä eestäpäinkin".

Miltei häiritsemättä sai markkinakansa juoda ja temmeltää. Järjestyksen valvojana kävi markkinoilla kyllä Alkkulan nimismies, mukanaan Leukumaan Kaapreli taikka Heikan Kusto "neljäskuntana". Kaksin he eivät mahtaneet mitään mellastavalle siljolle, tekivät vain "pislaakeja" karjalaisten repuille, naakivat Ooperia ja takavarikoivat Ruosteojan Pekan viinakuorman.

Mutta lapinmiehet pysyivät erillään lantalaisten sanasodasta ja tappeluksista. He ajelivat vain poroillaan, juoden ja joikastaen ja ollen hyvillään, kun taas kerrankin saivat virkistyksekseen juoda muutakin kuin pelkkää vettä. Niin olivat tunturiäijät suopuneet markkinaelämäänsä ja ilonpitoonsa, että yökaudetkin rehkivät roitovalkiainsa ääressä saarnaten omalla kotakielellään, särpäen lämmittävää lannanviinaa sekä joiaten ihanasta tunturimaastaan, sen suurista poro- ja susilaumoista. Vasta aamupuolella, kun otava osoitti idänpuolta, kellahtivat peskiukot nuotionsa viereen.

Vain kolme päivää oli allakka antanut Kolarin markkinoita varten, mutta kun kerran päästiin hyvään alkuun, vietettiin niitä koko viikko yhteen menoon. Torniolaisilla kyllä riitti tavaraa, apteekkarilla hommatroppia ja Ooperin olkiläjästä löytyi yhä uusia pulloja. Kraatari tuotti lisää Torniosta, jos entinen rupesi loppumaan.

Samoihin aikoihin pidettiin markkinoita Köngäsessäkin, Ruotsin puolella. Sinne Kolarin markkinamiehetkin toisinaan lähtivät ajamaan, pitkin väylää vain lennättäen, tehden sielläkin kauppoja, täyttäen pullonsa ruotsinviinalla ja taas iloisella tuulella ajaen takaisin. Samalla tavalla Köngäsenkin markkinakummun kansa kävi vieraissa Kolarin siljolla. Helppo olikin entisaikaan vaikka kuinkakin ahkerasti seuloa edestakaisin rajan kahta puolta, "kun oli tullivapaus, eikä orjuutta vähääkään". Huoleti sai kuljettaa tavaraa niin puolin kuin toisinkin. Karjalan kauppamiehetkin pistäysivät Köngäsen markkinamäellä turkisvarastoansa lisäämässä.

Mutta rupesivat tavarat viimeinkin torniolaisilta loppumaan, polkuhinnoilla myivät kauppiaat viimeiset "räättinsä", löivät pirttinsä lukkoon, kääriytyivät turkkeihinsa ja lähtivät ajamaan alamaita kohden. Loppunut oli jo ylimaalaistenkin tavara, jopa oli vähissä rahakin, tyhjinä olivat Ooperinkin ostomiesten taskut. Moni oli tullutkin markkinoille vartavasten tekemään kauppoja vain kraatarin kanssa.

Paljoa rikkaampina palasivat Tornion kauppiaat ja Karjalan miehet Lapin markkinasiljolta kuin olivat sinne mennessään. Hyvän heiton he taaskin olivat vetäneet Pohjanperän apajilta, lisäten osaansa Lapin ja Peräpohjan rikkauksilla. Suurimman apajan oli vetänyt ontuva Ooperi-äijä, vaikka olikin markkinatupanaan käyttänyt vain riihilatoa. Tyytyväisenä ukko ajeli kotiinsa. Tyytyväisinä Karjalan kauppuritkin kalliine turkiskuormineen painuivat kaukaiseen Vienaansa, missä suuret Sungun markkinat odottivat Lapinkin turkiksia.

Ja tyytyväisiä olivat ylimaalaisetkin saatuaan yksitoikkoisen aherruksensa keskellä taas viettää repäisevän viikon, joka oli miltei kohta ovella kolkuttavaa joulujuhlaa jalompi. Olihan saatu varatuksi yhtä ja toista lannanmaan hyvyyttä toki sitäkin varten, jopa oman kirkon vierustalta, tarvitsematta jutaa Tornioon asti. Olivat ne torniolaiset miehiä, kun toivat tavaran kotiporteille!

Hyvillään ajeli lappalainenkin öisiä erämaitaan kohden. Tunturien äijä-paha oli markkinasiljon yhteisessä saalistamisessa jäänyt kaikkein vähimmälle osalle. Äijän tavara oli halvasta hinnasta siirtynyt lannanmiesten suuriin resloihin, ja hänellä itsellään oli vain pienissä ahkioissaan ja kepeissä porokelkoissaan muutamia jauhosäkkejä, voikääröjä ja suolapusseja sekä yhtä ja toista rihkamaa. Enin osa saaliista oli mennyt lantalaisen viinaan ja troppeihin jo markkinoilla hummastessa, ja viinaa oli pitänyt vielä varata monet pullot lämmitykseksi ankaraa kotimatkaa varten. Mutta ei lapinukko matkaansa surrut, eikä saaliinsa vähyyttä. Jumalanviljaahan viinakin oli, virkistävää ja tarpeellista kovassa pakkasen maassa. Iloisina ja joiaten ajelivat lappalaiset lumisia korpiaan, peskin povessa mölkkerehti ihanasti klunkahdellen tinasta valettu kahdeksakulmainen viinapullo, ja tuon tuostakin pysähtyivät ukot ottamaan yhteiset pakkasryypyt. Isot äijät heittivät sen "hopeatuplarista", mutta pienet poromiehet näppäsivät vain pikkuisesta puunaapusta.

— Tintti kuusa miehen osaan, piti lapinmikoilla olla viinaa matkaryypyiksi.

Loppunsa ovat saaneet jo Kolarinkin markkinat, joilla etelän porvarit markkinatuvissaan tarjosivat tavaraa ylimaalaisille. Ruvettiin Rovaniemellä 1881:stä lähtien pitämään yhteisiä suurmarkkinoita, joille riensi lanta ja lappi. Silloin jäi syrjäinen pieni Kolari unohduksiin ja juti muiden mukana Rovaniemelle.

Vähitellen hävisivät kauppiasten vanhat markkinatuvat siljon laidalta joutuen heinäladoiksi ja aitoiksi sekä polttopuiksi. Muuan pirtti on vielä Pohjasenvaarassa halkolatona, ja vanha "Kuvenjuksen" tupanen on kirkon luona väylän rannalla köyhän eukon mökkinä. Sileänä nurmikkona on vielä entinen siljo maantien ja hautausmaan välissä, onpa osa mekastuksien kenttää joutunut jo hautausmaan aitauksen sisäpuolelle vainajien lepokentäksi.

Savon matkat

Peräpohjalaiset olivat liikkuvaa kansaa. He kolusivat kaikki Lapin ja Pohjanperän kiveliöt, kierrellen Ruijanmeren kalarannat, Ivalon kilpakentät ja Lapin monet markkinat, joutuivatpa useasti matkalle eteläisempiinkin seutuihin. Viisikymmen- ja satapenikulmaisetkaan taipaleet eivät entisen Kainuun kansan jälkeläiselle paljoa merkinneet. Monet saattoivat kesällä tehdä kalastusretken Ruijaan ja sitten taas talvella lähteä sinne markkinamatkalle, Jäämeren rannan Alattioon. Vanhojen Pohjanperän kävijöiden, pirkkalaisten, henki oli jäänyt heidän entisille liikuntamailleen, ja heidän rauhatonta seikkailijavertansa kiersi ehkä monenkin kainuulaisen suonissa.

Jo vanhoista ajoista olivat Tornion seutujen miehet tottuneet tekemään kaupparetkiä Etelä-Suomeen ja Savoon. Varsinkin Tornion jokilaakson miehet kummaltakin puolen rajaväylää aina Muoniota myöten olivat mielistyneet näihin matkoihin. Samoin myöskin Kemijoen alajuoksun asukkaat Rovaniemelle saakka, jopa jotkut Ounasjoenkin miehet. Samoja taipaleita olivat ennen isätkin ja isänisät ajaneet, ulotuttaen retkensä aina eteläosaan maata, Hämeeseen ja Savoon, jopa Karjalaankin, joskus Viipuriin asti. Lapintavaroita, poronlihaa ja porontaljoja oli ukoilla menokuormassaan, ja palatessaan he toivat sijaan etelän tavaroita: Hämeen pellavaa, Savon ja Karjalan hamppua ja hurstia, saippuaa sekä Venäjän tupakkaa, lisäksi vielä lannanmaan viinaakin. Sellainen etelänkävijä oli ollut noin kolmekymmentä vuotta takaperin yhdeksännelläkymmenellään kuollut Anuntin Pekka Ylitornion Kainuunkylässä, samoin Ojan vaari Ylitornion Nuotiorannalla. Rovaniemeläisiä Hämeen ja Savon vanhoja matkamiehiä oli rikas Halvarin ukko ja Kesk'-Korvan isäntä, kittiläläisiä taas Kaukosen Ylijussan Paulus, Pekka Jääskö ja Hakalan isäntä, jotka olivat semmoista liikkuvaa kauppasukua. Muoniolaisia Savon kävijöitä oli entinen Efraim Puranen, Ylimuonion mahtiäijä sekä Töyrän ja Rantakokon ukot. Monet kerrat nämä miehet olivat eläessään matkanneet halki Hämeen ja Savon, käyden Kuopiot ja Kajaanitkin, ja tuoneet tullessaan kuormittain tavaraa. Anuntin Pekan kauppamaita Hämeessä oli ollut "Koskenkirkon seurakunta", Lammi, Hollola ja Hollolan Lahti, sekä tutuin käymätalo Etolankylän Rekola Koskenkirkolla.

Samoilla asioilla taas sitten pojatkin samoja maita matkailivat. Niinpä ajelivat Karungin Korpikylän ukot, Ojanperän ja Kaapin isännät sekä Ylinivan ukko joka talvi etelässä, ja Rovaniemen rikas Yliruokasen Pekkakin kävi muutamia kertoja. Viimeisiä Savon kiertäjiä on vielä elävä, 84-vuotias Anuntin Pekka-vaari, edellämainitun etelänkävijän poika Kainuunkylästä, sekä joku vuosi sitten kuollut Pekka Heikkilä Karungin Kukkolasta,

Lappi ja Perä-Pohjola tarvitsivat paljon yhtä ja toista tavaraa, jota ei oma paikkakunta tuottanut, ei ainakaan kylliksi, vaan oli sitä hankittava parempiosaisilta seuduilta. Tällaista tavaraa etelän matkamiehet kävivät noutamassa.

Kuopion jo vanhastaan kuulut suuret talvimarkkinat, joille koko kauppaa käyvä Suomi ja rajantakainen Karjala sekä pietarilainen riensi, vetivät Peräpohjan miestäkin. Tammikuun pakkasilla, 12-14 päivän tietämöissä pidettiin markkinat, niin että jo joulupyhäin päättyessä piti pitkämatkaisten Pohjan miesten lähteä taipaleelle. Raudoitettu matka-arkku työnnettiin täyteen leipää, rieskaa, voita ja lihaa, ja povessa pullotti omatekoinen vasikannahkalompakko. Entiset etelänkävijät olivat lähteneet matkaan omilla hevosillaan vieden kaupantavaraa mukanaan, mutta jälkipolven miehet ajoivat useinkin vain komeasti kievarikyydillä, istuen kaksissa lammasnahkaturkeissa, päässä korkeapohjainen saukonnahkainen samettiperälakki, jaloissa pieksusaappaiden päälle vedetyt kallokkaat. Markan vain maksoi silloin penikulma, ja kievarista kievariin halki- ja poikkimaisin kävi kulku. Ajettiin pitkin rantatietä Tornion ja Oulun kautta Liminkaan, josta "Haarain-sillan" luota lähdettiin työntymään Savon sydänmaita kohden. Temmeksen, Rantsilan, Pulkkilan ja Piippolan kautta päästettiin Pyhännälle, sieltä Savon puolelle Nissilään ja edelleen Paju- ja Savo-järville, Pöljään, Kasurilaan ja Toivalaan, josta viimein pitkin järvenselkiä oiustettiin Kuopioon. Viitisenkymmentä penikulmaa tuli ylitorniolaisille taivalta, viisikymmentä markkaa kului kukkarosta, ja viisi, kuusi vuorokautta vierähti aikaa.

Tuttuja olivat matkamiehille kaikki maantienvarren "kevarit", monikertaan käytyjä ja puheltuja. Tiesivät ukot kyllä jo etukäteen, minkälaista kohtelua missäkin talossa saadaan, minkälaisella hevosella lähdetään ajamaan ja millainen pojanrehvana vääntäytyy kuskipukille. Entiseen aikaan olivatkin kievarit usein kymmeniä vuosia samassa talossa, jopa jotkut olivat kuin itseoikeutettuja matkustavaisten majoittajia ja kyytimiehiä.

Kymmeniä Peräpohjan miehiä saapui silloin Kuopion markkinoille kauppoja tekemään. Saman puolen miehet asustelivat aina samassa kaupunkikortteerissa — kainuunkyläläiset majailivat tavallisesti Kaivopuiston pohjoispuolella "isvosikka" Pekkarisella, "möljän" kohdalla, lähellä "hevosplassia".

Perille päästyä piti "härkäpoikain", ensikertaisten Savon kävijäin, tarjota vanhoille markkinatovereilleen "härkäisiä": hyvät kahvit ja viinaryypyt joka miehelle.

Tarpeellista olikin, että "hevosplassi" oli lähimailla. Sillä torniolaisten tärkeimpänä asiana oli hyvien hevosien ostaminen. Monet isännät hankkivat kolme, neljäkin ajokasta rekineen, kaikkineen, saaden toisinaan maksaa kolmin, neljin sadoin vankasta savolaisesta taikka karjalaisesta kuormankiskojasta. Kymmeniä hevosia karttui asuntotalon pihamaalle, joskus komeita kiljuvia oriitakin joukossa.

Sitten ostettiin muuta tavaraa hevoskuormat täyteen. Tärkeimpiä ostoksia oli "Sauvon hursti", paksu karkea vaate, jota "sauvalaiset" kutoivat hamppulangoista. Pieksämäkeläiset kaupanmiehet, Putkonen ja Purasen Asarias, olivat torniolaisia varten ajaneet sitä kauppatorille suuret kasat, ja heidän varastojensa ympärillä sitten Pohjan miehet koko joukolla häärivät. Kyynärä maksoi 40 penniä, ja tuhansin kyynärin sai pieksämäkeläinen mitata hurstiaan samalle ostajalle. Anuntin Pekkakin kerran mittautti hurstia 4000 kyynärää, saaden siitä pari, kolme pitkänmatkan kuormaa. Sillä tuhatkyynäräinen hurstilatomus painoi 40 leiviskää. — Pellavavaatettakin, Savon "palttinaa", saatiin joukkoon joku määrä.

Hamput ja pellavat olivat myös hyvin haluttua tavaraa, sillä Peräpohjassa ei pellavaa viljelty, eikä hamppuakaan kuin siellä täällä nimeksi. Niitä kyllä Vienan miehet ja savolaiset toivat toisinaan Tornioon sekä Alkkulan ja Kolarinkin markkinoille, mutta heidän tuomisensa eivät riittäneet kaikille, vaan Peräpohjan miesten täytyi itse hankkia lisää. Kuopion torille tuotiin hamppua koko Savosta, Karjalasta ja Venäjältäkin, hämäläisten pitäessä huolta pellavasta. Toivat Hämeen miehet kyllä hamppuakin, längelmäkeläinen Vialan Jussikin nähtiin joka markkinoilla suurine hamppukuormineen. Jussin vihreitä "Längelmäen hamppuja" Anuntin Pekka kerran latoi rekeensä 30 leiviskää, maksaen kymmenen markkaa leiviskästä.

Tarpeellisia ostoksia olivat tupakatkin. Venäjänlehtiä saatiin ryssiltä, ja maalaismiehet myivät omanpellon kasvuja, "sauvonlehtiä", joita myös sanottiin "pitkiksilehiksi" ja "risulehiksi". Viiden naulan ja leiviskänkin kimppuihin olivat savolaiset sitoneet tupakkansa, ja leivisköittäin latoivat Pohjan miehet niitä kuormiinsa. Monet taas täyttivät hurstipakkojen jättämän tilan taliostoksilla.

Paljon kysyttyjä olivat vielä Savon villat. Leiviskämäärin Tornion miehet tukkivat niitäkin säkkeihinsä ja maksoivat 24-40 markkaa leiviskästä.

Ahkerina saivat miehet hääriä koko markkina-ajan, tinkien, mitaten ja maksaen, ennenkuin kaikki kuormat oli saatu täysiksi. Piti milloin hypätä hevosplassille kauppoja tekemään, milloin kaapaista kauppatorille hampun ja hurstin hintoja tinkimään, välissä taas savolaisäijän kanssa kinastella tupakkaleivisköistä. Ei aina ennätetty kunnollisesti istahtaa edes eväsarkun ääressä, lipeäkielisiltä torimuijilta vain kiireessä ryypättiin kahvikuppi, johon taskupullosta lisättiin lämmikettä taikka ostettiin ryssiltä purtavaksi "sirapin kanssa tehtyjä nisuja". Suurta kiusaa tuotti, varsinkin härkäpojalle savolaisten outo puheenlaatu. Sillä jos Savon miehet eivät tahallaan viisastelleet, he kuitenkin niin merkillisesti "kiäntivät ja viäntivät" kielensä ja leukansa, ettei siitä selvää ja suoraa torniolaista päästelevä pohjalainen tahtonut äkikseltä ymmärtää mitään. Ja kun lisäksi Savossa monet "parseelitkin" sanottiin eri nimillä — kiulu oli Savossa "kappo", ämpäri "sanko", navetta "läävä" — tuli asia yhä sotkuisemmaksi. Eivätkä "täyvet sauvalaisetkaan" taas puolestaan tahtoneet ymmärtää Pohjan miestä. "Mittee työ tolkuitatta?" saattoi savolainen hevosmies tokaista torniolaiselle ostajalle, ja silloin molemmat jäivät sanattomina töllöttämään. Vaikka Tornion mies mieli kyllä kivahtaa:

— Itte sie tolkutat! Mutta mie en tolkuta enkä talkuta, vaan puhun suorhan niinkun pruukathan.

Viimein saivat Tornion miehet kääntää kuormansa kotia kohden ja lähteä painumaan päin pohjoisia maita. Pitkät hevosraidot toinen toisensa jälkeen jutivat kaupungista Kallaveden jäälle ja sitten edelleen kohti sydänmaita. Monella isännällä oli hoidettavinaan kolme, neljäkin suurta tavarakuormaa, kun talvisia teitä hiljalleen ajaa kihnuteltiin.

Nyt ei matka edistynytkään niin nopeasti kuin pohjoisesta alas tultaessa; vain viisi, kuusi penikulmaa ajettiin päivänmittaan, ja sitten taas pysähdyttiin yösydämeksi levähtämään johonkuhun tuttuun taloon. Oli pitkin matkanvartta vakituisia "syöttötaloja", tienkävijäin jo vanhastaan valitsemia, sopivia pysähdys- ja hengähtämispaikkoja, joihin jokainen matkamies suisti hevosensa. Sellaisen talon kyllä ensikertalainenkin tunsi: sen kartanolle veti kahta puolta leveä kovaksi tallattu tanner, ja pihamaa oli kokonaan heinärikkojen vallassa sekä kaivonympäristö vahvassa jääiljanteessa. Ja melkein aina seisoi talon pihamaalla valjaista riisuttuja, loimiselkäisiä hevosia kuormansa ääressä apetta rouskuttelemassa. Talon portaat ja porstua olivat suvi-ilmoilla aina märkinä ja pakkasella paksussa lumessa, pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia oli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui taikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä matkaviinoja maistellen. Sellaisen talon pihalle voi kyllä ohjata kuormansa, vaikkapa keskellä yötäkin, saattoi astua lukitsemattomista ovista pirttiin ja olla kuin kotonaan. Parhaana liikeaikana oli syöttötalojen pirtinlattia öisin laskettu täyteen vieri vieressä loikovaa matkalaista. Eikä tällaisessa kaiken maailman matkamiesten talossa juuri koskaan ollut rauhaa, vaan elettiin siinä kaiket päivät, jopa yötkin alituisessa tulossa ja menossa. Kun toiset tienkävijät nälkäisinä aukoivat eväsarkkujaan ruvetakseen suurustamaan, niin toiset jo kylläisinä röyhtäillen työntelivät eväitään arkkuun ja pyyhkivät voista puukonterää lapikkaiden nahkavarsiin; kun toiset matkalaiset karauttivat kuormineen portista maantielle, niin jo vastaiselta puolelta toisia tulla tomautti pihaan.

Olisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen rauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki kärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä sukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa levähtämässä. Monessa talossa tuotiin matkamiesten yösijoiksi olkia lattialle, annettiinpa vielä raanujakin peitteiksi. Ja vähällä maksulla sai talosta ostaa, mitä matkalainen vain tarvitsi: ruokaa ja kahvia sekä hevoselle heiniä. Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin käytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti tiedusteli: "Mittee vierahille kuuluu?" Ja kun matkamiehet kysyivät emännältä mitä tahansa syötävää ostaakseen, vastasi paksu eukko: "Soa kaiketi!" Olihan "Sauvonmaassa" ruokaa, "sielhän se leipäperä oli."

Mutta komean ja siistin Tornionlaakson miehelle oli merkillisimpiä Savon kummia, kun hevonenkin vietiin pirttiin. Sellaisenkin kohteliaisuuden maantien matkalainen sai toisinaan savolaistalossa osakseen. Niin tehtiin Lassilan majatalossa. Kun matkamiehet ajoivat pihaan ja riisuivat hevosensa syömään, saapui siihen isäntä sanoen:

— Viijään hevoset pirttiin!

— Mitä te puhutte? hevosmiehet kummastelivat.

Mutta talon pirtin ovinurkassa oli suuri vesiamme ynnä aperuuhi, ja siinä saivat miehet viiden pennin maksusta juottaa hevosensa sekä ruuhesta apattaa, omilla eväillään kyllä. Kerran taas Heikkilän Pekka ajoi iltahiljaisella Iisalmen Korolaan pihan ollessa jo aivan täynnä matkamiesten rekiä ja hevosia:

— Eipä taija tähän talhon enää sopia, kun on niin paljon jo muita reisumiehiä, Pekka arveli. Mutta portailla seisova isäntä huusi:

— Tuokee hevonen pirttiin!

Tämä oli vanhankansan hyvää vieraanvaraisuutta ja tavallista matkamiehen kohtelua, jota entisaikaan osoitettiin kaikille muille maantien matkaajille paitsi mustalaisille. Sydänmaan asukas ymmärsi, että "eihän tien päällä kulkija voi kotia mukanaan kuljettaa", ja siksi se antoi auliisti kotinsa "tien päällä" kävijän käytettäväksi. Vanhankansan toivomuksena olikin: "Anna, Jumala, vieras ja vierhan vara!" Matkamies taas puolestaan toi vaihtelua erämaan yksitoikkoiseen elämään sekä saatteli viestejä muusta maailmasta. Maantien taivaltajat olivatkin tavallaan entisajan "aviisuja". Tuotti matkamiesten käynti talolle vähän aineellistakin hyötyä. Viisiä pennejä keräytyi emännän taskuun kahvikupeista, kymmenpennisiä ja 25-pennisiä piimä- ja maitokanruista sekä viilipytyistä leipineen ja voineen. Isäntä taas sai kukkaronsa helisemään heinäleivisköillään ja apeannoksillaan, ja kaupungista palaavilta matkamiehiltä hän tavallisesti sai myös hyvät "kaupungintuliaisryypyt". Kuparilantteja ja pikkuhopeoita rahat kyllä vain olivat, mutta entiseen aikaan ne olivat sydänmaiden hopeaa ja kultaa. Ja talvenmittaan kokoontui niitä talon kaappiin hyvät kasat.

Rauhassa ja huoletta saatiin silloin tehdä taivalta, milloin istuskellen kuormalla, milloin taas kuorman perässä astua karskutellen sekä omiksi lämpimikseen että kuorman kevennykseksi. Purasen Efraim-ukkokin tallusteli kuorman jäljessä Kuopiosta saakka, niin että vasta Turtolan Piippolan törmässä väylälle laskettaessa hyppäsi kannoille. Pakkasen ahdistellessa otettiin lämmitysryypyt, ja kun päästiin aavojen Liminganniittyjen ylitse, Kempeleen ylipäähän, nakattiin hyvät ryypyt. Väliin yötä myötenkin ajaa kihnutettiin pitkät sydänmaan selkoset, eikä nähty sen kummempaa. Tavarakuormat jätettiin vartioimatta yökaudeksi pihamaalle, eikä niitä juuri koskaan vieras käynyt kopeloimaan. Puukko oli matkamiehen ainoa ase, ja sitäkin tarvittiin vain eväsvoin ja eväslihan leikkaamiseen sekä rikkoutuneiden valjaiden korjaamiseen. Päivättömästä pohjoisesta tulleiden miesten tavarat olivat sitäpaitsi vielä eri suojeluksessa. Sillä mikäpä sen tiesi, millaisilla noitakeinoilla Lapin äijät olivat varanneet kuormansa varkailta ja kosketuksilta. Olihan monesti kuultu, kuinka heidän tavaroitaan kopeloimaan käynyt varas oli tarttunut kiinni reen viereen, niin ettei ollut päässyt liikahtamaankaan, ennenkuin vasta aamulla, kun kuorman omistaja oli tullut ja antanut varkaalle sellaisen vastasuullisen, että oli veri purskahtanut. Hevoskaupoissakin varasivat savolaiset Tornion äijiä. Myydessään heille ajokkaansa päästivät Savon ukot heti hevosen häntäsolmun auki, eivätkä koskaan, rahastakaan, luovuttaneet ostajalle hevosenlointa, ei vanhaa resuakaan.

Mutta silloin, kun suurrosvo Perttunen parhaillaan liikuskeli Oulun ja Raahen tienoilla ja niiden takaisilla sydänmailla, matkamiehiä toisinaan kammotti. Savonkävijätkin liittyivät silloin suuriin joukkoihin ja varoivat joutumasta pimeän aikana pitkille talottomille taipaleille. Varasivatpa jotkut turkkinsa taskuun panostetun pistooliräikän. Pelkoa herätti myöskin toinen suurrosvo, Iso-Karppinen, joka vankilasta karkuun päässeenä piileskeli takamaiden metsissä. Karppisen kyllä pian koppasi kiinni temmekseläinen ruotusotamies Runtikka, väkevä mies hänkin, köysitti saaliinsa ja toi Ouluun. Mutta Perttunen oli pitkät ajat koko Oulun seudun kauhuna.

Nelisen viikkoa kesti Savonretki. Tammikuun lopulla taikka helmikuun alkupäivinä ajaa karskautettiin kotipihalle ylt'yleensä huurteessa niin miehet kuin kuormat ja hevosetkin. Kotona olikin kaukamatkalaisia jo useana päivänä odotettu. Kirkkaita lasipalloja saivat lapset tuliaisiksi, ja emäntä hyötyi huivin, kahvikuppeja taikka muuta kaupungin koreutta. Naapuritkin saapuivat saamaan "alatuliaisia" sekä kuulemaan "alasanomia."

Sitten alkoi etelän tavarain levittäminen Pohjanperille. Kuopiosta ostettu tali oli jo paluumatkalla myyty Tornioon nahkuri Åströmille sekä osa villoista Tornion kauppiaille, mutta pellavat, hamput ja hurstit, tupakat ja voi vedätettiin kotiin. Koko paikkakunta kävi heti noutamassa Savon tavaraa. Emännät ostivat villoja, hamppua ja pellavaa sekä hiukan hurstiakin. Hampuista kehrättiin verkkolankoja, pellavaisista valmistettiin paitakankaita ja hurstista ommeltiin säkkejä sekä suuria louteita, joita levitettiin pelloille lyhteitten alle, kun viljaa pantiin haasioihin. Isännät taas tulivat tupakantuskissaan. He ostivat jonkun verran venäjänlehtiäkin, mutta varsinkin halpaa risulehteä ukot kantoivat kimpuittain kotiinsa, kuivasivat orsilla ja kirveellä hakkasivat kuusipölkyn koperossa hienoksi piipputupakaksi. Sitten

"Sauvonmaan hakkua, isonpiipun pakkua, sitä sopi ällöttää."

Mutta voi ja enin osa Savon hurstia joutuivat vielä jatkamaan pitkää matkaansa. Muoniolaiset kauppiaat, Joensuun Freetrikki poikineen, Reginan Aaprami, Sieppijärven Filppa sekä muutkin ruijankävijät tiesivät kyllä, milloin savonkävijät koteutuvat. He tulivat pororaitoineen ja ostivat kaiken etelästä tuodun voin ja hurstin. Voin olivat torniolaiset valmiiksi pakanneet kymmenen leiviskän astioihin, suippopäisiin, leveäpohjaisiin "lapintynnyreihin", — etelästä he toivat voin vaatteella peitetyissä pärekoreissa,— ja 13-14 markkaa sai muoniolainen maksaa leiviskästä. Voikauppias oli itse siitä maksanut 10-12 markkaa sekä tynnyrien tekijälle "markka-puolitoista" kappaleelta. Pieksämäkeläisestä hurstista pudistettiin Muonion mieheltä 50-52 penniä kyynärästä. Sitten pyöräytti ruijankävijä voitynnyrin aina poroahkioon taikka nuoritti siihen 250 kyynärää hurstia ja lähti jutamaan Lappiinsa, juti yli tunturien Ruijaan, Alattion kevätmarkkinoille. Muonioon olivat jo Enontekiön ja Koutokeinon lappalaiset saapuneet vastaan, ja he taas sälyttivät kauppiaiden ympäri maakuntaa kokoamat tavarat raitoonsa ja vetivät ne rahtikuormina Jäämeren rannalle. Täällä Suomen emäntien voi joutui vuorostaan 15-16 markan hinnasta Alattion kauppiaille Jäämeren laivoihin lastattavaksi ja vietäväksi yhä kaukaisemmille maailman markkinoille. Putkosen ja Purasen Asariaan hurstin ostivat tuntureita kiertävät porolappalaiset kesäkotiensa louteiksi, katevaatteiksi.

Kemijokivarren Savon tuomisia taas kävivät persomassa Kittilän ja Sodankylän kauppasaksat. Kittilän kauppurien "pääsankareita" olivat Hanhi-Matti ja Kari-Sammu, Sodankylässä taas Saukosken Kaapreli. Nämä suurpomot usein ostivat Savon voit ja hurstit ja ajattivat ne Alattioon taikka Vesisaareen. Pikkumiehetkin, Kosken Jussa ja Törmäsen Mikko Kittilästä, Aution Akseli Sodankylästä, jopa Kraatari-Mattikin Sallasta, yrittelivät myöskin valvoa etujaan ja ennättivät joskus suurkauppiasten edelle. Ruijaan hekin vedättivät ostoksiansa.

Mutta Savon hevoset myytiin melkein järjestään Ruotsiin ja saatiin voittoa noin 50-100 markkaa ajokkaasta. Varsinkin Saksan—Ranskan sodan aikoina 1870 oli hevosten menekki tavaton. Ruotsalaiset ostivat niitä niin paljon kuin Tornion miehet vain ennättivät hankkia, maksoivat hyvät rahat ja saivat itse vielä paremmat saksalaisilta. Silloin Tornionlaaksolaiset sitä ahkerammin tekivät retkiä etelään, toivat hevosta jos muutakin tavaraa ja saattelivat heti joen yli Ruotsiin. Vapaasti saikin silloin viedä rajan ylitse mitä maalaistavaraa tahansa ja pitää voitot hyvinään. "Voittoja" saivat savonkävijätkin. Ei Kuopion markkinamatkakaan tullut kovin kalliiksi, n. 125-150 markkaa kaikkineen. Ja siihen oli laskettu menomatkan majatalokyyti, olo Kuopiossa sekä paluumatkalla kolmen, neljän hevosen ruokkiminen, ynnä omat syömiset ja juomiset. Voittoa, taikka oikeammin kuljetuspalkkaa, saatiin kolmesta, neljästä hevosesta yhteensä pari-, kolmesataa markkaa, hurstikaupoista kolme-, neljäsataa, voista parisataa sekä villoista, hampuista — hampuista saatiin "pari markkaa leiviskältä myynnin ja oston väliä" — ja tupakoista muutama satanen. Siis koko kaupparetken tuloksena tuhatkunta ja toistakin tuhatta markkaa, joka siihen aikaan oli jo hyvä raha.

Monet kerrat kävivät Peräpohjan kauppasaksat myöskin Iisalmen ja Kajaanin markkinoilla. Ja samoilla asioilla; hevosia ostettiin ja niille kuormat täyteen maalaistavaraa. Läheisemmillä Oulun ja "Praahean" markkinakentillä nähtiin niinikään aina Pohjanperän ylpeitä miehiä, ja "hevosplassi" oli täälläkin heidän tärkein liikkumisalansa.