Jutelmia ja tarinoita

JUTELMIA JA TARINOITA

Suomenteli Samuli S.

Helsingissä, Helsingin kirjapaino-yhtiön kirjapainossa, 1879. K. E. Holmin kustannuksella.

SISÄLLYS:

Särkynyt ruukku, H. Zschokke 1. Marietta 2. Kuinka onnettomuus tuli 3. Paha Colin 4. Ruukku 5. Antaja 6. Kukkaset 7. Kina kinasta 8. Hatunnauha 9. Särkynyt ruukku 10. Käräjät 11. Ihmeelliset tiet 12. Tämän merkillisen historian loppu Kultakello, Björnstjerne Björnson Juutalaistyttö, H. C. Andersen Patrik O'Brien ja Katri Noidan kynsissä Maksa rahassa! Pyrstötähti, H. C. Andersen Junun markkinamatka Sukkela Jussi ja Tuhma Jussi Ei mokomaa tuhmaa toista! Oppipoika, Emile Souvestre

SÄRKYNYT RUUKKU.

Kirj. H. Zschokke

1. Marietta.

La Napoule on tosin aivan vähäinen seutu Cannes lahden rannalla, mutta onpa se sentään tunnettu koko Provencen maakunnassa. Tätä seutua varjostavat i'äti vehreät, korkeat palmut ja tummat pomeranssi-puut. Kuitenkaan ei La Napoule ole tullut kuuluisaksi siitä, vaan siellä sanotaan kasvavan mitä hehkuvimpia viinirypäleitä, suloisimpia ruusuja ja kauniimpia tyttösiä. Sitä en tosin tiedä mutta mielelläni sen uskon. Vahinko vaan, että La Napoule on niin pieni, ett'ei se voi kasvattaa yltäkyllin noita mitä hehkuvimpia rypäleitä, suloisimpia ruusuja ja kauniimpia tyttösiä; muutoinhan olisi niitä meidänkin maalla.

Jos La Napoulen luomisesta saakka kaikki Lanapoulittaret olivat olleet kauniita, niin oli pikku Marietta varmaankin ihan ihme ihmeiden seassa, koska hänestä tietää itse aikakirjatkin kertoa. Häntä nimitettiin pieneksi Mariettaksi, vaikk'ei hän ollut sen pienempi, kuin mitä noin seitsentoista ja sitä vanhempi tyttölapsi tavallisesti on, elikkä toisin sanoen, jonka otsa juuri tesmälleen ylettyy täysikasvuisen miehen huulien kohdalle.

La Napoulen aikakirjoilla oli pätevät syyt kertoa Mariettasta. Aikakirjana olisin minäkin sen tehnyt, sillä Marietta, joka oli tähän saakka asunut Avignonissa äitinsä Manonin kanssa, käänsi, syntymäsijoillensa palattuaan, koko seudun ylös alas. Ei hän tosin kääntänyt huoneita nurin, vaan ihmisten päät, eikä niitäkään kaikkia, mutta ainoastaan niiltä miehiltä, joidenka pää ja sydän ovat kahden sulosilmän lähellä aina suuressa vaarassa. Sen minä tiedän, ett'ei se ole lasten leikkiä, se.

Äiti Manon olisi tehnyt kaiketikin paremmin, jos hän olisi jäänyt Avignoniin. Mutta hänellä oli La Napoulessa pieni perintö: pikku maatila, viinitarha ja sievä maja kalliolla, öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa. Sellaista perintöä ei köyhä leski milloinkaan hylkää. Ja nyt olikin hän mielestään aika patruuna ja pohatta, kuin mikä Provencen kreivitär tahi muu sentapainen ylimys.

Mutta sitä huonommin kävi Lanapoulelaisille. Sellaista onnettomuutta he eivät osanneet edes aavistaakaan, eivätkä he liioin olleet lukeneet Homeronkaan kertomusta, kuinka eräs nais-ihminen on voinut saada koko Kreikanmaan ja Vähän-Aasian haarniskaan ja sotisopaan toisiansa vastaan.

2. Kuinka onnettomuus tuli.

Marietta oli tuskin neljätoista päivää asunut öljypuiden ja akasioiden suojassa, kuin jo jok'ainoa nuori Lanapoulelainen tiesi Mariettan siinä asuvan: tiesipä sen lisäksi vielä, ettei koko Provencessa asunut toista niin armasta tyttöä, kuin juuri siinä talossa.

Kun Marietta käydä helkytteli kylän mailla, niinkuin mikä enkeli naisen puvussa, liehuva vaalean vehreä hame yllään, rinnassa orangi- tahi ruusukukkanen ja nauhasia ja kukkia harmaassa hatussa, joka varjosti kauniita kasvoja, — kas silloinpa tulivat jurot vanhukset puheliaiksi ja nuorukaiset vaikenivat. Ja joka paikassa, oikealla ja vasemmalla, avautui ikkunoita ja ovia, ja kaikkialta kuului: "hyvää huomenta", tahi "hyvää iltaa, Marietta", Ja Marietta kumarteli kaikkialle, oikealle ja vasemmalle.

Kun Marietta tuli kirkkoon, niin laskeutuivat kaikkein (nimittäin nuorukaisten) sydämmet taivaasta alas maan päälle ja kaikkein silmät nousivat virsikirjasta ylös. Ja se nyt oli oikea harmi ja kiusaus, olletikin hartaille ihmisille.

Tähänpä aikaan taisivat nuoret La Napoulen tytöt olla oikein hartaita ihmisiä, sillä heitä se erittäinkin harmitti ja heistä se vasta oikea kiusan kapula oli. Ja syystä kyllä niin olikin, sillä Mariettan tulon jälkeen oli jo monen sulhon lempi lauhtunut, ja moni kulta käynyt kylmäksi. Siitäkös nyt hammasjankkaa tuli, ja nuhteita ja kyyneleitä ja neuvoja ja rukkasia. Häistä ei enää ollut kylässä puhettakaan, — pelkistä erokirjoista vaan. Lähettivätpä jo toinen toisilleen takaisin uskollisuuden panttejakin, sormuksia ja nauhoja. Vanhemmatkin sekautuivat lastensa kiistaan. Jarnuttiin ja marmatettiin joka talossa; oli oikein surkea elämä.

Marietta on kaikkeen tähän syypää: — sanoivat hartaat tytöt, sitten sanoivat heidän äitinsä sitä samaa, sitten sanoivat isätkin sitä samaa ja viimein sanoivat kaikki, yksin nuoret miehetkin, yhtä ja samaa.

Mutta Marietta, siveytensä ja viattomuutensa tunnossa, oli niinkuin ruusun ympynen, jonka hehkunaa tummanvehreä kukkaverho suojaa; hän ei osannut edes aavistaakaan mointa onnettomuutta ja oli yhtä hyvä kaikkia kohtaan. — Sepä liikutti ensin nuoria miehiä ja he sanoivat toisillensa, "miksikä murehduttaisimme tuota sievää, armasta lasta? Hän on viaton tähän!" Sitten sanoivat isätkin sitä samaa; sitten sanoivat äititkin sitä samaa ja lopuksi sanoivat kaikki, yksin nuo hartaat tytötkin, yhtä ja samaa, sillä, ken kerrankin oli puhunut Mariettan kanssa, hän ei voinut olla häneen mieltymättä. Ja jo puolen vuoden kuluessa oli jokainen mieltynyt häneen. Mutta hänpä ei uskonut olevansa niin rakastettu, eikä hän ennen myöskään uskonut olleensa vihattu. Mitähän aavistaakaan tumma, ruohistossa usein poljettu orvokki arvoansa!

Nytpä tahtoi jokainen korvata vääryytensä Mariettaa kohtaan. Sääliväisyys enentää taipumuksen sydämmellisyyttä. Kaikkialla tervehdittiin Mariettaa nyt entistä ystävällisemmin, kaikkialla hymyiltiin hänelle entistä ystävällisemmin, ja joka tanssiin ja leikkiin kutsuttiin häntä entistä ystävällisemmin.

3. Paha Colin.

Eipä toki kaikilla ihmisillä ole suloisen sääliväisyyden lahjaa; toisilla on paatuneitakin sydämmiä, niinkuin Faraonilla oli. Tämä tulee epäilemättä ihmisen luonnollisesta turmeluksesta syntiinlankeemisessa. Merkillisenä esimerkkinä sellaisesta kovatuntoisuudesta oli Colin, La Napoulen varakkain maan-omistaja, joka tuskin olisi ennättänyt juosta päivässä kaikki viini- ja öljy-tarhansa, sitrona- ja pomeranssi-metsänsä. Jo sekin seikka yksinään osoittaa hänen luontonsa turmelusta, että hän, vaikka oli jo seitsemännelläkolmatta, ei tähän saakka vielä kertaakaan ollut kysynyt, mitä varten on tyttöjä tässä maailmassa.

Yhtähyvin pitivät kaikki ja olletikin jo erääsen ikään joutuneet tytöt, — tässä iässä antavatkin he kernaasti synnit anteeksi — Colinia parhaimpana poikana auringon alla. Hänen muotonsa, hänen vilpitön luonteensa miellytti näitä ihmisiä, ja siitäpä syystä olisivatkin he vallan kernaasti antaneet hänelle hänen syntinsä anteeksi. Mutta tällaisten tuomarien päätöksiin ei ole hyvä luottaa.

Sill'aikaa kuin kaikki vanhat ja nuoret La Napoulessa olivat taasen sovussa viattoman Mariettan kanssa ja sääliväisinä kiintyivät häneen, oli Colin ihkasen ainoa, joka ei häntä armahtanut. Jos ruvettiin puhumaan Mariettasta, niin oli Colin mykkä, kuin kala; jos hän tapasi Mariettaa kadulla, niin lensi hän vihasta punaiseksi ja kalpeaksi ja loi lapseen oikein nieleviä silmäyksiä salavihkaa.

Kun kylän nouriso oli kokoontunut illalla meren rannalle, vanhoille raunioille, tanssia tahi leikkiä tahi vuorolaulua varten, oli Colin muassa hänkin. Mutta heti kohta kuin Marietta tuli paikalle, oli Colin vaiti eikä olisi laulanut kaiken maailman mammonankaan tähden. Vahinko todellakin hänen kaunista ääntänsä! Kukin kuunteli sitä mielellään, ja tulvimalla tulikin lauluja siltä pojalta.

Kaikki tytöt pitivät Colinista, ja hän puolestaan oli jokaiselle ystävällinen. Hänellä oli veitikkamainen silmäys, jota neitoset sekä rakastavat että pelkäävät; ja kun Colin hymyili, kas silloinpa olisi kelvannut ottaa hänestä muotokuva! Mutta tuo usein loukattu Marietta ei edes katsonutkaan häneen, se on luonnollista. Ja siinä hän olikin oikeassa. Hymyilikö Colin vai ei, se oli Mariettasta yhtä ja samaa. Colinin veitikkamaisesta silmäyksestä taasen ei Marietta huolinut edes kuulla puhuttavankaan, ja hän oli siinäkin vallan oikeassa. Kun Colin rupesi jotakin kertomaan, ja hän se sitä osasikin, ja muut kuuntelivat tarkkaan, silloin Marietta rupesi leikkiä laskemaan vieressään istuvien kanssa, ja viskeli milloin Mikkoa, milloin Mattia kävyillä, nauroi ja lörpötteli eikä kuunnellut Colinia. Se suututti tuota ylpeätä herraa; usein hän äkkiä keskeytti kertomuksensa ja meni tuimana pois.

Kosto on suloista. Nythän olisi Manonin lapsen sopinut riemuita. Mutta Marietta oli liian hyvä lapsi ja sydän hänellä vallan hellä. Kun Colin vaikeni, oli hänen paha mieli. Kun Colin kävi murheelliseksi, ei Mariettaa enää naurattanut. Kun Colin meni pois, ei Mariettankaan enää tehnyt mieli jäädä; ja kotia tultuansa hän itki mitä kauniimpia katumuksen kyyneleitä.

4. Ruukku.

Pater Jerome oli pappina La Napoulessa. Hänellä oli ikää 75 vuotta ja kaikki pyhimyksen hyvät avut ja se ainoa vika vaan, että hän oli vanhuuttansa hyvin huonokuuloinen. Mutta kumminkin saarnasi hän risti- ja rippilapsillensa sitä kauniimmin, ja mielellään häntä kukin kuuntelikin. Tosin hänellä ei ollut muuta kuin kaksi tekstilausetta, ikäänkuin koko hänen uskontonsa olisi niihin suljettu. Toinen oli: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne" ja toinen: "Lapsukaiset, ihmeelliset ovat Herran tiet!" Ja lapset ne rakastivatkin toisiansa ja toivoivat. — Colin vaan, tuo kivisydämminen, ei ollut tuosta tietääkseenkään. Silloinkin kuin hän näytti ystävälliseltä, oli hänellä paha mielessä.

La Napoulen asukkaat käyvät kernaasti Vencen kaupungin markkinoilla. Siellä on lystiä elämää, ja jos onkin vähän rahaa, niin sitä enemmin on tavaroita. Nyt olivat matami Manon ja Marietta markkinoilla hekin; siellä oli Colinkin. Hän osteli makeisia ja yhtä ja toista tutuille neitosille — mutta Mariettalle ei pennilläkään. Ja kumminkaan ei hän päästänyt Mariettaa näkyvistä. Mutta kumpikaan ei puhutellut toistansa. Selvästi näki Colinin aikovan jotain pahaa.

Seisahtipa tuosta matami Manon erään kojun kohdalle ja sanoi: "Katsos, Mariettaseni, katsos tuota kaunista ruukkua! Kuningattaren ei huolisi hävetä nostaessaan semmoista huulillensa. Katseles nyt vaan; laita on kiiltävää kultaa, ja puutarhassa ei ole ikinä ollut kauniimpia kukkia kuin siinä, ja kumminkin ne ovat vaan maalattuja. Entäs keskellä sitten! Siihen on kuvattu paratiisi. Katsos, tyttäreni, omenat puissa punoittavat ja hehkuvat, jotta oikein vesi kielelle kiehahtaa. Ja Aatami ei voi kiusausta vastaan sotia, kun kaunis Eeva tarjoaa hänelle tuollaista herkkua. Ja, näeppäs, rohkeana vaan hyppii karitsainen vanhan tiikerin ympärillä, ja lumivalkoinen, kultakaulainen kyyhky istuu korppikotkan edessä, kuni tahtoisivat suudella!"

Marietta ei voinut tarpeeksensa ihailla. "Olisipa mulla tuommoinen ruukku", sanoi hän äidilleen: "liian kaunis se on juoma-astiaksi; minä panisin siihen kukkaseni ja katselisin lakkaamatta paratiisiin. Me olemme kyllä Vencen markkinoilla, mutta tuohon katsoessani luulen olevani paratiisissa".

Niin puhui Marietta ja kutsui kaikki oman kylän tytöt ihailemaan tuota ihmeellistä ruukkua; ja tyttöjen luona seisoivat pian pojatkin, ja viimein oli melkein koko La Napoulen väki ihmeen ihanan ruukun ääressä. Mutta ihmeen ihana se olikin, kaikkein kauniinta läpikuultavaa posliinia, korvat kullatut ja värit kaikkein hehkuvimpia. Uskalsipa joku joukosta kysyä kauppiaalta: "Herra, mitähän esimerkiksi nyt tuo maksaa?" Ja kauppias vastasi: "Jaa-a, se maksaa sata markkaa". Silloin vaikenivat kaikki ja menivät pois.

Kun ei ketään Lanapoulelaista enää ollut kojun edessä, tulla hiipsutti sinne Colin, viskasi kauppiaalle sata markkaa pöydälle, käski panna ruukun lippaasen, täyttää sisuksen puumulilla, ja otti sen mukaansa.

Kotimatkallaan hämärissä tapasi hän lähellä La Napoulea vanhan Jaakon, tuomarin rengin, joka tuli pellolta. Jaakko oli aivan hyvä mies, mutta erinomaisen tuhma.

— "Saatpa juomarahaa, Jaakko", sanoi Colin, "jos viet tämän lippaan Manonin taloon ja jätät sen sinne. Jos sinulta ruvetaan tiedustelemaan, keltä muka se on, niin sano näin: muuan muukalainen antoi tämän minulle. Mutta minun nimeäni et saa virkkaa, muutoin suutun sinuun ikipäiviksi".

Jaakko lupasi, otti juomarahat ja lippaan, ja meni sinne päin, missä seisoi tuo pieni talo öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.

5. Antaja.

Tiellä tapasi hänet hänen isäntänsä, tuomari Hautmartin, ja sanoi: "Mitäs kannat, Jaakko?"

— "Lipasta kannan matami Manonille. Mutta min'en saa sanoa, keltä se on".

— "Miks'et?"

— "Siks' että herra Colin suuttuisi minuun ikipäiviksi".

— "Hyvä, ettäs osaat salaisuuksia säilyttää. Mutta aika on nyt jo myöhäinen. Annas tänne tuo lipas; huomenna on minun muutoinkin mentävä Manonin luo. Kyllä minä vien sinne lippaankin enkä millään muotoa ilmaise sen olevan Colinilta. Siten säästyy sinulta matkan vaivat ja minä saan mieluisan tehtävän".

Jaakko antoi lippaan herrallensa, jota hän oli tottunut umpimähkään tottelemaan kaikessa. Tuomari vei lippaan kammioonsa ja katseli sitä kynttilän valossa suurella uteliaisuudella. Kanteen oli punaisella liidulla koreasti kirjoitettu sanat: "Armaalle ja rakkaalle Mariettalle". Mutta herra Hautmartin tiesi vallan hyvin tämän olevan pelkkää koiruutta Colinilta, hän tiesi, että tässä oli jokin kelvoton kepponen tekeillä. Senvuoksi avasi hän varovasti lippaan kannen, eikö muka sinne ole pantu hiirtä tai rottaa. Mutta huomattuaan tuon kauniin ruukun, jonka hän itse oli Vencessä nähnyt, säikähti hän oikein kovasti. Herra Hautmartinilla oli näet yhtä paljon kokemusta oikeudessa kuin vääryydessäkin. Hän huomasi paikalla Colinin aikovan saattaa tällä ruukulla Mariettaa onnettomuuteen; antaa ensin ruukku salaisesti Mariettalle ja päästää sitten ihmisiin semmoinen huhu, että Marietta muka on saanut sen joltakin rakastelijalta kaupungissa tai jotakin semmoista, jotta vaan kaikki kunnon ihmiset kääntäisivät Mariettalle selkänsä. Senvuoksi päätti herra Hautmartin, tuomari, maahan lyödäkseen kaiken pahan, ilmoittaa itsensä ruukun antajaksi. Sitä paitsi hän piti hyvää silmää Mariettaan ja olisi mielellään suonut, että Marietta olisi noudattanut pater Jeromen lausetta häntä kohtaan vähän paremmin, nimittäin lausetta: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne'". Herra Hautmartin oli tosin viiskymmenvuotias lapsukainen, ja siitäpä syystä Marietta arveli, ett'ei tuota lausetta enää häneen käy sovittaminen. Matami Manonin mielestä sitä vastoin oli tuomari oikein ymmärtäväinen lapsi, jolla oli rahaa ja arvoa koko La Napoulessa, pitäjän äärestä toiseen. Ja kun tuomari puhui häistä, ja Marietta peloissaan juoksi pois, silloin istui Manon rauhallisesti paikallaan eikä yhtään pelännyt tuota pitkää herraa, jolla oli niin paljon arvoa. Ja se täytyy sanoa, ettei hänen ruumiissansa ollut vikaa vähintäkään. Ja vaikka Colin olikin kauniin mies koko pitäjässä, niin oli kumminkin kaksi esinettä, jotka tekivät tuomarin etevämmäksi häntä, nimittäin hänen iso ikälukunsa ja hänen iso, sangen iso nenänsä. Niin, tämä nenä, joka kulki tuomarin edellä kuni sanansaattaja ilmoittamassa hänen tuloansa, tämä nenä se oli oikea elehvantti ihmisellisten nenäin joukossa.

Ja huomenna sitten läksi tuomari, mukanansa tämä elehvantti, hyvät aikomukset ja kaunis ruukku, tuohon pieneen taloon öljypuiden ja afrikalaisten akasioiden suojassa.

— "Kauniille Mariettalle", sanoi hän, "en pidä mitäkään liian kalliina. Ihmettelittehän eilen Vencen markkinoilla ruukkua. Sallikaa siis minun, armas Marietta, laskea tuo ruukku ja rakastava sydämmeni teidän jalkainne juureen".

Manon ja Marietta ihastuivat ja hämmästyivät, nähtyään ruukun. Onnellisina säihkyivät Manonin silmät; mutta Marietta kääntyi pois ja sanoi: "Min'en saata vastaanottaa teidän sydäntänne enkä teidän ruukkuannekaan". Mutta silloin suuttui Manon ja huudahti:

— "Mutta minä, näetkös, minä otan sydämmen sekä ruukun. Voi hupsu itseäsi! Kuinka kauan hyljit vielä onneasi? Vai ketä sinä oikeastaan toivot? Odotatko, että joku Provencen kreivi tulisi sua kosimaan, koskas hylkäät La Napoulen tuomarin? Minä osaan sinusta paremmin huolta pitää. Herra Hautmartin, pidän kunnianani saada sanoa teitä vävypojakseni".

Silloin meni Marietta ulos ja itki katkerasti ja vihasi kaunista ruukkua sydämmensä pohjasta.

Mutta tuomari pyyhkäsi kämmenellään nenäänsä ja sanoi viisaasti:

— "Matami Manon, älkää hätäilkö. Kyllä kyyhkysemme viimeinkin taipuu, kun vaan oppii minua paremmin tuntemaan. Minä en ole hätikkö minäkään. Minä ymmärrän naisen luonnon, ja ennenkuin kolme kuukautta saa kuluneeksi, olen minä hierounut Mariettan sydämmeen".

— "Siihen on hänen nenänsä liian iso", kuiskasi Marietta, joka kuunteli oven takana ja nauroi salavihkaan. Ja tosiaankin, kolme kuukautta kului, mutta herra Hautmartin ei ollut vielä saanut nenänsä nipukkaakaan Mariettan sydämmeen.

6. Kukkaset.

Mutta näiden kolmen kuukauden kuluessa oli Mariettalla muitakin toimia. Ruukusta oli hänellä paljon harmia ja vastusta ja sitä paitsi vielä jotain muutakin.

Kahden viikon kuluessa ei La Napoulessa muusta ollut puhettakaan kuin ruukusta. Jokainen sanoi sitä tuomarin lahjaksi ja että naimiskaupat oli jo tehty. Mutta kun Marietta juhlallisesti oli selittänyt kaikille tovereilleen, että hän vihittäisi itsensä mieluummin meren kurimuksen kuin tuomarin kanssa, silloin tytöt entistä ilkeämmin jankuttivat samaa asiaa Mariettan kiusalla ja sanoivat: "Voi kuinka herttaista Mariettan on levätä hänen nenänsä siimeksessä!" — Se oli ensimmäinen harmi.

Sitten oli matami Manon niin armoton, että pakoitti Mariettaa käymään joka aamu huuhtelemassa ruukkua kaivolla ja panemassa siihen tuoreita kukkasia. Siten toivoi hän saavansa tytön totutetuksi ruukkuun ja antajan sydämmeen. Mutta yhä vaan vihasi Marietta lahjaa sekä lahjan antajaa, ja kaivolla käyminen oli hänelle kova rangaistus. Toinen harmi.

Sitten, kahdesti viikossa löysi hän, kaivolle tullessaan, viereisellä kalliolla mitä kauniimpia kukkia, kauniisti sidottuja, oikein omiansa kauniisen ruukkuun. Ja kukanvarret oli kääritty paperiin, johon oli kirjoitettu: "Armas Marietta". Ei suinkaan kukaan olisi tahtonut luulotella Mariettalle, että maailmassa enää on velhoja ja keijukaisia. Eikö mitä! Kukat olivat tuomarin tuomia ja hänen se oli tuo makea lausekin. Marietta vaan ei tahtonut haistella kukkia, ainoastaan siitä syystä, että tuomarin nenän henki oli käynyt niitä tuudittelemassa. Kukat hän kumminkin otti, koska kedolla ei niin kauniita kasvanut, mutta paperin hän repi tuhansiin palasiin ja hajoitti ne sille paikalle, missä kukat olivat olleet. Mutta tämäpä ei ollenkaan suututtanut herra Hautmartinia, jonka rakkaus oli sanomattoman suuri tavallansa, niinkuin hänen nenänsäkin tavallansa. Kolmas harmi.

Tulipa viimein asia puheeksi tuomarin kanssa, ja siinä saatiin selville, ettei hän ollutkaan kukkain antaja. Kukas se sitten olisi? — Tämä tieto kummastutti suuresti Mariettaa. Siitä pitäin hän otti suuremmalla mielihyvällä kukkaset kalliolta, haistelikin niitä — mutta kukahan niitä sinne toi? Marietta oli, mitä tytöt tavallisesti eivät ollenkaan ole, hyvin utelias. Hän koetti arvata yhtä ja toista La Napoulen nuorukaista, mutta selkoa ei asiasta tullut. Hän kuunteli ja väjyi myöhään yöhön asti; hän nousi varhemmin ylös. Mutta mitään hän ei saanut kuulleeksi eikä väjyneeksi. Ja kumminkin oli aamulla kahdesti viikossa kauniit kukat aina kaivolla, ja niiden ympärille käärittyyn paperiin oli aina kirjoitettu hiljainen huokaus: Armas Marietta! — Mutta tuohan nyt voi tehdä kylmäkiskoisimmankin uteliaaksi. Vaan uteliaisuus tulee lopulta sangen tuskalliseksi. Neljäs harmi.

7. Kina kinasta.

Viime sunnuntaina oli pater Jerome taaskin saarnannut tekstistä: ihmeelliset ovat Herran tiet. Ja Marietta arveli, kyllä kai hän jotakin tietä viimeinkin saa selon näkymättömästä kukkain tuojasta. Pater Jerome puhui aina totta.

Eräänä kesäyönä, liiankin kuumana, oli Marietta herännyt hyvin varhain eikä enää voinut nukkua. Senvuoksi hyppäsi hän ilomielin vuoteeltaan, kun aamurusko alkoi punata taivaan rantaa. Hän puki päällensä ja läksi kaivolle, pesemään silmiänsä ja käsiänsä; otti hän mukaansa hatunkin, sillä hän aikoi hetken aikaa kävellä meren rannalla. Siellä tiesi hän salaisen paikan, jossa oli niin hyvä uida.

Mutta tälle salaiselle paikalle kulki tie kallioiden poikki talon takaa ja sieltä jälleen granaatipehkojen ja palmujen ohitse. Tällä kertaa Marietta ei päässyt siitä ohitse. Sillä, nuorimman ja solakkaimman palmun juurella makasi makeassa unessa nuori ja solakka mies, vieressään kaikkein kauniin kukkakimppu. Näkyi siinä valkoista paperiakin, johon kaiketi taaskin oli kirjoitettu huokaus. — Mitenkäs nyt Marietta olisi voinut päästä siitä ohitse?

Hän pysähtyi ja vapisi pelosta kuin haavan lehti. Hän päätti palata takaisin majallensa. Mutta tuskin oli hän astunut pariakaan askelta takaisin päin, niin jo katsahti jälleen makaajaan ja pysähtyi. Kaukaa ei kumminkaan voinut hänen kasvojansa eroittaa. — Nyt oli salaisuudesta selko saatava, nyt tahi ei milloinkaan. Hiljalleen hän hiipi palmun luo. Mutta makaaja näkyi liikahtavan. Takaisin jälleen majalle päin! Mutta eihän tuo liikunto ollutkaan muuta kuin Mariettan arkaa mielenkuvailua. Ja palmua kohti hän astui taaskin. Mutta kenties hän vaan on makaavinaan. Kotiin taas aika kyytiä! Mutta ketäpä pelkkä "kenties" panisi pakosalle? Rohaistuna läksi hän matkalle palmua kohti.

Sillä välin kuin hänen arka ja utelias sielunsa horjui sinne tänne pelon ja uteliaisuuden välillä, sillä välin kuin hän juoksenteli majan ja palmupuun väliä, oli hän kumminkin tullut muutamia askelia lähemmäksi makaajaa: olihan näet hänen uteliaisuutensa väkevämpi pelkoa.

— "Mitä minä hänestä? Tienihän kulkee hänen ohitsensa. Maatkoon hän tai valvokoon; minä menen hänen ohitsensa, ja siinä kaikki". Niin ajatteli Manonin lapsi. Mutta ei hän mennyt ohitse sittenkään; sillä pitihän toki kerrankin saada nähdä kukkain tuojaa kasvoihin, jotta saisi asiasta selvän. Ja makasihan tuo, niinkuin ei olisi neljään viikkoon kunnollista unta silmäänsä saanut. — Ja kuka se sitten oli? — Kukas muu kuin tuo kaikkein ilkeimmistä ihmisistä kaikkein ilkein Colin!

Vai hän se nyt oli, joka vanhaa vihaansa oli tehnyt niin paljon sydämmellistä harmia hyvälle tyttölapselle ruukulla ja saattanut hänen inhoittavaan kauppaan herra Hautmartinin kanssa? Vai hän se vielä senkin jälkeen kävi häntä kukkasillaan narrailemassa, kiusatakseen vaan hänen uteliaisuuttansa? Ja miksi? — Hän vihasi Mariettaa. Aina vieläkin käyttihe hän kaikissa seuroissa lapsi parkaa kohtaan kuin kaikkein ilkein ihminen konsanaankin. Hän väisti tyttöä, missä vaan taisi; ja missä ei tainnut, siinä hän pahoitti armaan lapsukaisen mieltä. Kaikille muille La Napoulen tytöille oli hän puheliaampi, ystävällisempi, lempeämpi kuin Mariettalle. Niin, ja entäs vielä mitä! Hän ei ollut vielä kertaakaan pyytänyt Mariettaa tanssiin, ja tämä lapsihan tanssi niin kauniisti, että oikein!

Ja nyt hän oli tuossa, puuttunut kuin hiiri loukkuun. Mariettan sydämmessä heräsi kosto. Mitäs hän nyt tekisi? — Hän otti kukkakimpun, päästi sen auki ja vihansa vimmassa hajoitti ylenkatseella kukkaset makaajan päälle. Ainoastaan paperin, jossa taaskin oli huokaus: armas Marietta, pisti hän kiiruusti poveensa. Hän tahtoi säilyttää tämän näytteen hänen käsialastansa tulevain tapausten varalta. Nyt yritti hän lähtemään pois. Mutta kosto oli hänen mielestänsä vielä vaillinainen. Hän ei voinut lähteä pois, ennenkuin saisi tehdä kinan kinasta, rangaista Colinia ilkeydestä ilkeydellä. Hän sieppasi hatustaan sinipunaisen, silkkisen nauhan, kietoi sen varovasti makaajan käsivarren ympäri ja sitoi päät kolmella solmulla palmupuuhun kiinni. Kylläpä hän kummastuu herättyään, kylläpä hänkin saa olla tuskassa uteliaisuudesta, kuka hänelle muka tämän tempun on tehnyt! — Ja sitä hän ei kuuna kullan valkeana voi arvata. Sitä parempi. Hän saa kinan kinasta.

Mutta liian armollinen oli Marietta hänelle. Hän näkyi katuvan työtään, saatuaan sen tehdyksi. Rauhatonna kohoeli hänen rintansa. Luulenpa kuin luulenkin, että kyynelöinen kiertyi hänelle silmiin, joilla hän liian laupiaasti katsoi pahantekijään. Verkalleen kulki hän takaisin kalliolle granaatipehkojen luo, usein katsahdellen taakseen; verkalleen kalliota ylös, usein luoden silmänsä palmun puoleen. Sitten kuului äiti kutsuvan häntä; hän riensi kotia.

8. Hatunnauha.

Mutta samana päivänä vielä teki Colin uusia kolttosia. Ja mitä? — Julkisesti tahtoi hän saattaa Mariettaa punastumaan. Voi! tyttö ei ollut ajatellutkaan, että hänen sinipunainen nauhansa oli tunnettu koko La Napoulessa! — Ja Colin sen tunsi vallan hyvin hänkin. Hän sitoi sen reimasti hattuunsa ja kantoi sitä koko maailman nähden, kuni mitä voittosaalista. Ja joka ihminen huusi: "Sen hän on saanut Mariettalta". Ja kaikki tytöt huusivat suutuksissaan: "Kelvoton!" ja kaikki nuorukaiset, jotka olivat Mariettaan mieltyneet, huusivat: "Kelvoton!"

— "Mitenkä, matami Manon!" huusi tuomari Hautmartin, tultuaan Manonin luo, ja hän huusi niin kovasti, että koko hänen nenällinen ihmeensä siitä kajahteli. "Mitenkä? Sallitteko te sellaista? Sallitteko, että morsiameni lahjoittelee hatunnauhoja nuorelle Colinille? E-hei, häät meidän täytyy viettää piakkoin. Ja kun ne ovat ohi, niin on minullakin oikeus sanoa pari kolme sanaa".

— "Se on totta", vastasi matami Manon. "Kun asia on tällä kannalla, niin pitää toimittaa häät koht' sillään. Ja kun ne ovat ohi, niin on kaikki ohi".

— "Mutta, mamma Manon, tyttäreltänne en ole vieläkään saanut suostumusta".

— "Varustakaa häitä vaan!"

— "Mutta hän ei tahdo katsahtaakaan minuun ystävällisesti, ja kun istahdun hänen luoksensa, niin hyppää tuo rajupäinen ylös ja juoksee tiehensä".

— "Herra tuomari, varustakaa häitä vaan!"

— "Entäs kun Marietta panee vastaan?"

— "Tehkäämme kaikki salamähkää. Me menemme pater Jeromen luo. Maanantai-aamuna ani varahin pitää hänen toimittaman vihkiminen. Siitä minä pidän huolen. Minä olen äiti, minä. Te olette ensimmäinen virkamies La Napoulessa. Papin täytyy totella. Mutta Marietta ei saa tietää siitä mitään. Maanantaina hyvin varhain lähetän minä hänet ypö yksinänsä pater Jeromen luo jollekin asialle, jott'ei hän mitään arvaisi. Siellä on sitten pappi puhuva hänelle oikein sydämmeen. Puolen tunnin kuluttua tulemme me sinne ja sitten vihille aika kyytiä. Ja jospa Marietta siellä sanoisikin vielä ei, niin mitä siitä? Pappi parka ei kuule sitä kumminkaan. Mutta älkää sanoko sanaakaan tästä Mariettalle, älkäättekä kellenkään La Napoulessa!"

Semmoisen päätöksen he tekivät. Marietta ei osannut aavistaakaan, mikä onni häntä odotteli. Hän ajatteli vaan ilkeätä Colinia, joka oli saattanut koko pitäjän puhumaan hänestä. Voi kuinka hän katui nyt ajattelemattomuuttansa; ja kumminkin antoi hän sydämmensä pohjasta anteeksi tuolle pahanilkiselle hänen vikansa. Hän sanoi äidilleen, hän sanoi leikkisiskoilleen: "Minä kadotin hatunnauhani, ja Colin sen löysi. Min'en ole sitä hänelle antanut. Hän tahtoo nyt suututtaa minua sillä. Tiedättehän, että Colin on aina ollut minulle paha ja koettanut minua loukata!"

Voi lapsi parkaa! Ei tiennyt hän, mitä kaikkia julmia tepposia oli tuolla kaikkein ilkeimmällä ihmisellä taaskin mielessä.

9. Särkynyt ruukku.

Aamulla varhain meni Marietta ruukkuinensa kaivolle. Kalliolla ei näkynyt vielä kukkia. Ja varhaistapa nyt vielä olikin; vasta aurinko paraillaan oli nousemassa meren takaa.

Kuuluipa askelia. Colin tuli, käsissään kukkakimppu. Marietta lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan. Colin jupisi: "Hyvää huomenta, Marietta!" — Mutta tuo tervehdys ei tullut häneltä sydämmestä, tuskinhan hän sai sen sanotuksikaan.

— "Miksi sinä niin julkisesti kannat nauhaani, Colin?" sanoi Marietta ja laski ruukun kalliolle. "Enhän antanut sulle sitä".

— "Etkö antanut, armas Marietta?" kysyi Colin ja kalpeni vihan vimmasta.

Marietta häpesi valhettansa, laski silmät maahan ja sanoi kotvasen kuluttua: "No niin, kyllähän sen annoin; mutta mitäs sitä muiden nähden kannat? Anna pois se".

Vitkalleen rupesi toinen päästämään nauhaa hatustansa; hän oli niin harmissaan, ett'ei voinut salata kyyneltä silmässään eikä pidättää huokausta rinnassaan.

— "Armas Marietta, enkö saa pitää nauhaasi?" kysäsi hän hiljaa.

— "Et!" vastasi tyttö.

Silloin Colinin kätketty viha muuttui epätoivoksi. Huo'aten katsahti hän taivaasen, sitten synkästi Mariettaan, joka hiljaisena seisoi kaivolla, silmät kiinnitettyinä maahan ja kädet riipuksissa.

Colin sitoi sinipunaisen nauhan kukkakimpun varteen, huusi: "Ota sitten kaikki tyyni!" ja viskaa vinkahutti kukilla niin kovasti ruukkua, että se putosi maahan ja särkyi. Pahanilkisessä ilossa juoksi hän tiehensä.

Matami Manon, väjyen akkunan takana, oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta kun ruukku oli särkynyt, silloin ei malttanut hän enää katsella eikä kuunnella. Ja hänen hyökättyään rajusti akkunaan, huutaakseen pahantekijälle, läksi koko akkuna lahonneista pielistään irti ja putosi sydäntä särkevällä kilinällä maahan ja meni palaisiksi.

Niin paljo onnettomuutta yhtä haavaa — siitä olisi jokainen toinen vaimo-ihminen käynyt neuvottomaksi. Mutta matami Manon toipui pian hämmästyksestään. "No onni vielä, että itse näin hänen rikoksensa!" huusi hän. "Käräjiin vedän hänet! Hänen pitää minulle kullallansa punnitseman ruukut ja akkunat! Siitä saat kelpo huomenlahjan, Marietta!" Mutta Marietta toi sisään särkyneen ruukun. Ruukku oli särkynyt ja paratiisi oli särkynyt; Aatamilla ei ollut päätä ja Eevasta oli vaan jalat jäljellä; käärme oli eheänä ja samoin tiikeri, mutta karitsaisesta ei näkynyt enää muuta kuin pelkkä saparon pää, ikäänkuin tiikeri olisi sen nielaissut. Ja tuon hävityksen nähtyänsä matami Manon rupesi ulvomaan ja huutamaan taivaan kostoa Colinille ja sanoi: "Näkeehän sen, että heitto läksi pahan kädestä".

10. Käräjät.

Ja Manon otti toiseen käteensä särkyneen ruukun, toiseen Mariettan käden, ja niin sitä mentiin tuomarin luo, joka paraillaan oli käräjiä istumassa. Siellä matami Manon toi esiin kanteensa kovalla äänellä ja veti esiin särkyneen ruukun ja särkyneen paratiisin. Marietta itki katkerasti.

Tuomari, nähtyään ruukun särkyneeksi ja kauniin morsiamensa itkevän, vihastui niin hirveästi Coliniin, että hänen nenänsä tuli sinipunaiseksi niinkuin Mariettan kuuluisa hatunnauha. Hän kutsutti paikalla pahantekijän Oikeuden eteen.

Colin tuli, syvästi liikutettuna. Matami Manon uudisti kanteensa suurella kaunopuheliaisuudella tuomarin, lautakunnan ja sihteerien edessä. Mutta Colin ei kuullut mitään. Hän astui Mariettan luo ja kuiskasi hänelle: "anna anteeksi, armas Marietta, niinkuin minäkin sinulle anteeksi annan. Minä särjin vahingoissa ainoastaan ruukun; mutta sinä, sinä olet särkenyt sydämeni".

— "Ei saa sopotella Oikeuden edessä", huusi herra Hautmartin tuomarillisella ylevyydellä. "Kuulkaa kanne ja puolustakaa itsiänne".

— "En puolusta. Ruukun särjin vasten tahtoani!" sanoi Colin.

— "Luulenpa minäkin melkein samaa!" nyyhki Marietta. "Yhtä syypää olen minä kuin hänkin, sillä minä loukkasin häntä ja saatoin hänet suuttumaan. Silloin hän viskasi minulle varomattomasti nauhan ja kukat. Minkäs hän sillen mahtoi?"

— "Katsokas vaan!" huusi matami Manon. "Tahtooko tyttö olla hänen puolustajansa elikkä niinkuin sanotaan almukaattinsa? Puhukaa, herra tuomari! Hän on särkenyt ruukun, sitä hän ei kiellä; ja minä olen hänen kauttansa särkenyt akkunan, — jos hän tahtoo sitä kieltää, niin tulkoon katsomaan".

— "Koska ette voi kieltää, herra Colin", sanoi tuomari, "niin Oikeus tuomitsee teidät maksamaan ruukusta kolmesataa markkaa, sillä sen se maksaa ja sitten vielä…"

— "Ei maar", huusi Colin, "niin paljo se ei maksa. Vencen markkinoilla ostin sen Mariettalle sadasta markasta".

— "Tekö sen muka ostitte, hävytön mies?" huusi tuomari, ja nyt muuttui koko hänen naamansa samankarvaiseksi kuin Mariettan hatunnauha. Mutta sen enempää hän ei voinut eikä tahtonutkaan sanoa, sillä hän pelkäsi vastenmielisiä selvityksiä jutussa.

Mutta Colin suuttui saamastansa moitteesta ja sanoi: "Ruukun lähetin markkina-iltana teidän rengillänne Mariettalle. Ja tuollapa Jaakko seisookin. Hän olkoon vieraana miehenä. Puhu, Jaakko; enkö antanut sinulle laatikkoa matami Manon'in taloon vietäväksi?"

Herra Hautmartin yritti jyräyttämään pari kolme kovaa sanaa väliin, mutta typerä Jaakko sanoi: "Ettekös te muista, korkea Oikeus? Itsehän te vielä otitte minulta Colinin lippaan ja veitte, mitä sen sisässä oli, matami Manon'ille; siellähän se lipas vieläkin on paperin alla".

Nyt täytyi vahtien viskata tuo typerä Jaakko ulos ovesta; herra Coliniakin käskettiin astumaan ulos, kunnes Oikeus tekisi päätöksensä.

— "Hyvä", sanoi Colin. "Mutta tämä tepponen on oleva viimeisenne, herra tuomari, täällä La Napoulessa. Minun omaisuudellani olette koettanut hierautua matami Manonin ja Mariettan suosioon; tiedänpä vielä muutakin. Jos haette minua, niin suvaitkaa ratsastaa maaherran luo". Sen sanottuaan Colin meni.

Herra Hautmartin oli niin hämillään, ett'ei tiennyt mitä sanoa. Matami Manon pudisteli päätänsä. Asia rupesi näyttämään hänestä sekavalta ja epäluulon-alaiselta. "Kukas minulle nyt maksaa särkyneen ruukun?" kysyi hän.

— "Minulle", sanoi Marietta hehkuvin kasvoin, " minulle se on jo melkein maksettu".

11. Ihmeelliset tiet.

Colin ratsasti vielä samana päivänä maaherran luo ja tuli seuraavana päivänä varhain takaisin. Mutta herra Hautmartin vaan nauroi sille ja puhui matami Manonin sydämestä kaiken epäluulon pois ja vannoi leikkuuttavansa nenänsä irti, joll'ei Colin maksaisi kolmea sataa markkaa särkyneestä ruukusta. — Hän meni myös matami Manonin kanssa pater Jeromen luo vihkimisestä puhumaan ja teroitti hänen mieleensä, että hän vakaasti ja visusti puhuisi Mariettalle hänen velvollisuuksistaan kuuliaisena lapsena täyttää äitinsä tahto eikä vastustella vihkimistä. Vanha, hurskas sielunpaimen lupasikin tehdä niin, vaikk'ei hän ollut kuullut puoliakaan siitä, mitä hänen korvaansa oli huudettu.

Mutta Marietta otti särkyneen ruukun lepokammioonsa, ja nyt hän vasta rakastikin sitä, ja hänestä tuntui, kuin olisi paratiisi, saatuaan monta vammaa ruukun laidalla, siirtynyt hänen sydämmeensä.

Koska sitten sunnuntai oli tullut, sanoi matami Manon lapsellensa: "Pue parhaat vaatteet päällesi ja vie tämä myrttiseppele pater Jeromelle; hän tarvitsee sitä erästä pariskuntaa vihkiäkseen". Marietta pukeutui kirkkovaatteisin, otti, pahaa aavistamatta, seppeleen ja läksi sielunpaimenen luo.

Tiellä kohtasi hänet Colin! Tyttö tervehti häntä ystävällisesti, mutta ujosti. Kuultuaan minne Marietta seppelettä vie, sanoi Colin: "minulla on sama tie, sillä minun pitää viedä papille kymmenykset". Ja heidän liikkeelle lähdettyänsä, otti Colin ääneti häntä kädestä kiinni: ja kumpikin vapisi, kuin olisi tehnyt suuren rikoksen.

— "Oletko antanut minulle anteeksi?" sanoi Colin hiljaa. "Voi, Marietta, mitä olen tehnyt sulle, ettäs minulle niin julma olet?"

Mutta Marietta ei voinut muuta sanoa kuin: "Ole rauhassa, Colin, nauhan saat jälleen. Ja ruukkusi pidän tallella. Onhan se sinulta sittenkin?"

— "Saatatko epäillä vielä? Katso kaikki, mitä minulla on, antaisin kernaasti sinulle. Lupaatko olla vast'edes hyvä minulle niinkuin muillekin?"

Marietta ei vastannut. Mutta heidän tultuansa pappilaan, katsahti hän Coliniin, ja nähtyään hänen kauniissa silmissään kyyneleitä, kuiskasi hän: "armas Colin!" — Silloin kumartui nuorukainen ja suuteli hänen kättään. Samassa aukeni erään kammion ovi — ja pater Jerome arvoisassa olennossaan seisoi heidän edessänsä. — Marietta ja Colin olivat kuin huumauneita, pitäen vielä kiinni toistensa käsistä. Oliko tuo sitten käden suutelun vaikutusta vaiko kunnioituksesta ukkoa kohtaan, en tiedä.

Silloin ojensi Marietta papille myrttiseppeleen. Pappi pani sen hänen päähänsä ja sanoi: "Lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!" ja sitten hän puhui niin kauniisti ja liikuttavasti tyttöselle, kehoittaen häntä rakastamaan Colinia. Ukko oli nimittäin huonokuuloisuutensa tähden joko kuullut väärin sulhaisen nimen tai vanhuudessaan unohtanut sen, ja arveli nyt Colinia sulhaseksi.

Ukon puhuessa särkyi Mariettan sydän ja itkeä nyyhkien huudahti hän: "Rakastanhan häntä jo aikoja sitten, mutta hän vihaa minua".

— "Minä, niinkö, Marietta?" huudahti Colin. "Sieluni on asunut sinussa siitä pitäin kuin La Napouleen tulit. Voi Marietta, mitenkäs olisin voinut toivoa ja uskoa, ettäs minua rakastit? Koko pitäjähän sinua jumaloitsee!"

— "Minkätähden vältit minua aina ja olit kaikille muille ystävällisempi?"

— "Ah, Marietta, sinua nähdessäni minä pelkäsin ja olin tuskassa; rakkaus ja murhe olivat murtaa minut. En uskaltanut olla lähelläsi, ja kun olin poissa luotasi, oli elämä vielä tukalampaa!"

Mutta sielunpaimen, joka näki heidän puhelevan vaikk'ei kuullut mitä, luuli heidän jankkaavan keskenänsä. Senvuoksi syleili hän kumpaistakin, yhdisti heidät sitten ja sanoi: "Lapsukaiset, lapsukaiset, rakastakaatte toisianne!"

Silloin vaipui Marietta Colinin rinnoille, ja Colin sulki hänet syliinsä, ja heidän kasvonsa loistivat äänettömässä ihastuksessa. He unohtivat nyt papin ja koko maailman. Colin painoi suudelman Mariettan huulille. Tuo oli vaan suudelma tuo, mutta se oli makeimman unohduksen suudelma. He olivat sulauneet toisiinsa. Kumpikin oli niin tunteittensa vallassa, että he tietämättänsäkin seurasivat ihastunutta pater Jeromea kirkkoon alttarin eteen.

— "Marietta!" huokasi Colin.

— "Colin!" huokasi Marietta.

Kirkossa oli vielä vähän väkeä, kaikkein hurskaimmat vaan, mutta ihmeellä katselivat he todistajina Colinin ja Mariettan vihkimistä. Useat eivät malttaneet katsoa loppuun asti, vaan juoksivat ulos oikealle ja vasemmalle saattamaan sanomaa koko La Napoulelle, että Colin ja Marietta ovat vihityt. Vihkimisen päätettyään iloitsi pater Jerome sydämmessänsä siitä, että se oli hänelle niin hyvin onnistunut ja että nuorikot olivat tehneet niin vähän vastarintaa. Hän vei heidät pappilaan.

12. Tämän merkillisen historian loppu.

Nyt tulla tuhutti matami Manon aivan hengästyneenä. Hän oli kotona kauan odotellut sulhasen tuloa. Häntä ei ollut kuulunut. Kun ei hän ollut saapuvilla määrätylläkään hetkellä, silloin oli pelko ja vavistus tullut hänen päällensä ja hän juoksi itse herra Hautmartinin taloon. Mutta sielläkös hän vasta hämmästyi! Hän sai tietää, että maaherra oli käynyt siellä oikeudenpalvelijain kanssa, oli tutkinut tuomarin tilit ja kassat ja protokollat ja samalla hetkellä vanginnut herra Hautmartinin.

— "Se on kai jumalattoman Colinin työtä", oli matami ajatellut. Nyt oli hän juoksujalassa rientänyt pappilaan, pyytääksensä vihkimisen siirtämistä toiseen aikaan. Mutta vastaan astui hänelle hymyillen, ylpeänä työstänsä, vanha sielunpaimen, taluttaen kädestä vasta vihittyä pariskuntaa.

Nyt ei matami Manon tosiaankaan kyennyt enää ajattelemaan eikä puhumaan. Mutta Colin sitä vastoin kykeni nyt ajattelemaan ja puhumaan enemmän kuin koskaan ennen. Hän alkoi puhua ensin rakkaudestansa ja sitten särkyneestä ruukusta ja sitten tuomarin petollisuudesta ja kuinka hän, Colin, oli käynyt ilmoittamassa maaherralle tuon kelvottoman vehkeet. Sitten hän pyysi matami Manonin siunausta, sillä vihkiminenhän oli nyt tapahtunut, ja siihen ei ollut syypää Marietta eikä hänkään.

Pater Jerome ei ymmärtänyt pitkään aikaan, mitä oli tapahtunut, mutta kun hänelle oli selitetty erehdys vihkimisessä, silloin pani hän hurskaana kätensä ristiin, nosti silmät ylös ja huudahti: "ihmeellisiä ovat Herran tiet!'" — Colin ja Marietta suutelivat hänen kättänsä. Matami Manonin ei auttanut muuta kuin mukautua näihin tekoihin ja hän antoi siunauksensa, sanoen kumminkin, että hänen päänsä on nyt aivan kuin pyörällä.

Matami Manon tyytyi vävypoikaansa, saatuansa kuulla, että hän oli rikas, ja varsinkin, että herra Hautmartin oli nenineen päivineen viety vankina kaupunkiin.

Mutta särkynyttä ruukkua säilytetään siinä suvussa vielä tänäkin päivänä kalliina muistona.

KULTAKELLO.

(Björnstjerne Björnsonin mukaan).

Yrjö oli koulu-mestarin nimi, ja hänellä oli Antti niminen veli. He rakastivat hyvin toisiaan, rupesivat molemmat sotamiehiksi, asuivat kylässä yhdessä, olivat yhdessä sodassa, jossa molemmat tulivat korpraaleiksi samaan komppaniaan. Kun he palasivat sodasta, niin pitivät kaikki heitä kunnon miehinä. Mutta nyt kuoli heidän isänsä; häneltä jäi paljon irtonaista tavaraa, jota oli vaikea jakaa; senpä tähden sopivat veljekset keskenänsä, ett'ei eripuraisuutta heidän välillensä nytkään nousisi, niin, että tavarat myötäisiin huuto-kaupalla, jossa kumpikin saisi ostaa mitä haluaisi, ja rahat sitten jaettaisiin kummallenkin. Sanasta työhön. Mutta olipa isältä jäänyt suuri kulta-kello, joka oli varsin kuuluisa, koska se oli ainoa kulta-kello, jota kansa niillä seuduin oli nähnyt; tätä kelloa tahtoi huutokaupassa moni rikas ostaa, mutta kun veljeksetkin rupesivat sitä huutamaan, niin heittivät muut sen sikseen.

Nyt toivoi Yrjö, että Antti antaisi hänen saada kellon, Anttipa toivoi samaa Yrjöltä; kumpikin lisäsi puolestaan hintaa, koetellakseen toista, ja kumpikin katsoi toiseen, hintaa lisätessään. Kun kellon hinta jo oli noussut 20 riksiin, niin ajatteli Yrjö, ett'ei veli siinä asiassa ole oikein käyttäinnyt, ja korotti hintaa, kunnes se oli jo 30 riksin paikoilla.

Kun ei Antti vieläkään antanut perää, niin arveli Yrjö: nyt ei Antti muista, kuinka hyvä minä olen hänelle usein ollut ja olenhan minä päälliseksi vanhempikin; niin mietti Yrjö ja — kellon hinta nousi yli 30 riksin.

Antti yhä vielä korotti hintaa hänkin. Nyt tarjosi Yrjö kerrassaan 40 riksiä eikä katsonutkaan enää veljeensä; huoneessa oli kaikki hiljaan, ei kuulunut muuta kuin nimismiehen ääni, joka kertoili tarjouksia.

Antti ajatteli: jos Yrjö voipi maksaa 40 riksiä, niin voinhan minäkin, ja jos ei Yrjö suo minulle kelloa, niin minä pian ottamalla sen otan. Hän tarjosi enemmän.

Tuopa nyt oli Yrjön mielestä ensimmäinen häväistys, jota hän koskaan oli kärsinyt; hän tarjosi matalalla äänellä 50 riksiä.

Paljon oli kansaa ympärillä, ja Antti tuumi: ei hän toki vielä nyt noin saa minua pilkata kaikkein nähden, ja lisäsi hintaa. Nyt naurahti Yrjö. "100 riksiä ja veljeyteni kaupan päällisiksi!" sanoi hän, pyörähti ja meni ulos.

Vähän ajan perästä tuli joku ulos hänen luo hänen juuri satuloidessa äsken ostettua hevostansa. "Sinä sait kellon," sanoi se; Antti antoi perään. Yrjö, tämän kuultuansa, tunsi katumuksen rinnassaan, hän ajatteli veljeänsä eikä kelloa. Hevonen oli nyt satuloitu, mutta Yrjö seisoi siinä käsi hevosen selällä, epäillen, lähtisikö ratsastamaan. Nytpä tuli paljon kansaa ulos, niiden joukossa Anttikin, joka, nähdessään veljensä seisovan satuloidun hevosen vieressä, ei voinut ymmärtää, mitä Yrjö siinä tuumaili, vaan huusi hänelle: "kiitoksia, Yrjö, kellosta! Et sitä päivää näe, jolloin veljesi olisi tielläsi!" — "Etkä sitäkään päivää, jona ratsastan kotiin takasin," vastasi Yrjö kalpeana ja hyppäsi samassa hevosen selkään.

Siinä talossa, jossa he olivat asuneet isänsä kanssa, ei kumpikaan koskaan enää oleskellut.

Kohta tämän jälkeen rupesi Antti rengiksi ja nai, mutta Yrjöä ei hän kutsunut häihin, eikä Yrjö ollut kirkossakaan.

Ensimmäisenä vuotena Antin naineena ollessa, löydettiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena ha'assa, eikä kukaan tiennyt, mikä lehmän oli tappanut. Tämän lisäksi tuli useampia onnettomuuksia, ja Antin asiat kävivät yhä taka-pajulle; vaan pahin kaikista oli se, että keskellä talvea paloi häneltä luha ja siellä olevat viljansa poroksi. Ei kukaan tiennyt, mistä tuli oli syttynyt. "Kyllä sen on tehnyt semmoinen ihminen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Antti ja itki koko sen yön. Nyt tuli hän köyhäksi ja kadotti kaiken halun työhön.

Seuraavana iltana tuli Yrjö Antin tupaan. Antti makasi vuoteella, vaan Yrjön tullessa sisään hyppäsi hän ylös ja meni häntä vastaan.

"Mitäs täältä haet?" kysyi hän, katsoa tuijottaen veljeensä. Kotvasen odoteltuaan vastasi Yrjö: "Minä tahdon tarjota sinulle apua, Antti; sinä näyt tarvitsevan sitä".

"Minulla ovat asiat niinkuin mulle olet suonut, Yrjö! Mene pois, sillä muutoin en takaa, voinko hillitä itseäni!"

"Sinä erehdyt, Antti; minä kadun…"

"Mene jo, Yrjö, tahi armahtakoon Jumala sekä sinua että minua."

Yrjö otti pari askelta oveen päin; vapisevalla äänellä kysyi hän:

"Tahdotko kelloa, niin saat sen?"

"Mene, Yrjö!" kiljasi toinen, ja Yrjö kiiruhti ulos.

Vaan Yrjölle oli käynyt näin. Kun hän sai kuulla veljensä olevan puutteessa, suli jää hänen sydämmeltään, mutta ylpeys esti häntä vielä veljen luo menemästä. Hänen rupesi tekemään mieli kirkkoon. Siellä teki hän hyvät päätökset, vaan ei voinut niitä täyttää. Usein pääsi hän jo niin pitkälle, että näki veljensä talon; mutta milloin tuli sieltä joku ulos, milloin oli siellä joku vieras; aina siihen esteitä kiertyi.

Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taas kirkossa ja siellä oli Anttikin. Yrjö näki hänet; näki, että hän oli kalpea ja laiha, että hänellä oli samat vaatteet kuin ennenkin, jolloin he vielä olivat yhdessä; nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katsoi hän pappiin, ja Yrjön mielestä oli hän hyvä ja lempeä; hän muisti heidän lapsuutensa päiviä ja kuinka hyvä poika hän oli ollut. Yrjö itse oli sinä päivänä Herran Ehtoollisella ja teki juhlallisen lupauksen sopia veljensä kanssa, käyköön miten käyneekään.

Tämän päätöksen teki hän, saadessaan ehtoollisviinaa, ja lähdettyään alttarin edestä tahtoi hän heti mennä veljensä viereen istumaan, mutta siinäpä istui toinen tiellä eikä velikään katsonut häneen. Jumalanpalveluksenkin perästä oli jotakin estämässä: siellä oli niin paljon kansaa, vaimo kulki hänen sivullansa ja häntä Yrjö ei tuntenut. "Parasta on", ajatteli Yrjö, "kun menen hänen luokseen kotiin ja siellä puhun hänen kanssaan seikat selville". Ulos tultua, tekikin hän niin. Hän meni ensin porstuvan ovelle saakka ja kuunteli, mutta silloin kuuli hän omaa nimeänsä mainittavan; se oli vaimo, joka mainitsi sen.

"Hän oli tänään ripillä", sanoi hän, "hän muisteli varmaankin sinua".

"Ei hän minua muistellut", vastasi Antti, "minä tunnen hänet: hän ajatteli vaan itseään".

Hyvään aikaan ei kuulunut mitään; Yrjö hikoili porstuvassa, vaikka nyt oli pakkanen.

Emäntä hääri padan ääressä, pihinää ja roisketta kuului uunista päin, pikkuinen lapsi itkeä tissutti välistä ja Antti tuuditteli sitä. Vihdoin sanoi vaimo:

"Luulenpa vaan, että te kumpikin muistelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä tunnustaa".

"No puhutaan nyt jostakin toisesta asiasta", vastasi Antti.

Vähän sen jälkeen nousi Antti ylös ja meni ulos. Yrjön piti piiloittauman halko-suojaan; vaan sinnepä tuli Anttikin halkoja ottamaan. Yrjö seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut pois kirkkovaatteensa ja oli pukeunut siihen univormuun, jota oli sodassa kantanut. Samanlainen oli Yrjölläkin kotonaan, ja ennen olivat he suostuneet, ett'eivät univormujansa koskaan käyttäisi, vaan panisivat ne kulkemaan perintönä. Antin nuttu oli nyt paikattu ja kulunut: hänen vahva, soma-vartaloinen ruumiinsa oli kuni ryysy-myttyyn kääritty, vaan samalla kertaa kuuli Yrjö taskussansa kulta-kellon tikuttamisen. Antti meni nyt sinnepäin, jossa risut oli; mutta ei hän heti ottanut risu-takkaansa, vaan seisahtui, nojasi selkänsä pinoa vastaan ja katsoi ylös taivaalle, jossa tähdet kiilui. Sitten huokasi hän syvään ja sanoi:

"Niin — niin — niin, voi hyvä Jumala kuitenkin!"

Nämät sanat soivat sittemmin Yrjön korvissa niin kau'an kuin hän eli. Hän tahtoi lähestyä veljeänsä, mutta samassa rykäsi tämä, ja se kuului niin raskaalta; tämä oli kylläksi pidättämään häntä taas. Antti nosti risu-takan selkäänsä ja mennessään ulos kulki niin lähitse Yrjöä, että risut löivät tämä kasvoihin hyvin kipeästi.

Tuokion aikaa seisoi hän vielä samalla paikalla ja olisi siinä ehkä kau'emminkin seisonut, jollei mielen liikutuksen perästä häntä olisi ruvennut vapisuttamaan niin, että hän tutisi kuin haavan lehti. Silloin meni hän ulos; hän tunnusti itselleen, ett'ei hänellä ollut rohkeutta mennä sisään; senpä tähden päätti hän tehdä toisin. Samassa nurkassa, josta hän juuri oli lähtenyt, oli tuhka-astia; siitä otti hän muutamia hiiliä, löysi päreen, meni luhaan, sulki oven perässään ja iski valkeaa.

Sytytetyn päreen valossa haki hän naulaa, johon Antilla oli tapana ripustaa lyhtynsä, kun hän varhain aamusilla tuli puun hakuun. Yrjö otti taskusta kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti päreen ja tuli sieltä pois; nyt oli hänen niin kepeä olla, että hän juosta vilitti lunta myöten kuin iloinen poika ikään.

Seuraavana päivänä sai hän kuulla, että luha oli palanut samana yönä. Luultavasti oli säkeniä putoillut päreestä, hänen ripustaissa kelloa naulaan. Tämä koski häneen niin kovasti, että hän oli kotona koko päivän ja itki katkerasti, ja kaikki kummeksivat, mikä nyt oli Yrjölle tullut. Vaan illan tultua meni hän ulos. Kuu paistoi heleästi; hän meni veljensä tuvalle, kaivoi porosta ja löysikin pienen, kokoon sulaneen kultakimpun; se oli kello. Tämä kädessä meni hän veljensä luo silloin ehtoolla, tahtoi sovintoa ja saada seikat selville. Mutta miten hänen kanssansa siellä kävi, tiedämme jo edellisestä.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivavan luhanraunioista; muutamat pojat olivat, tanssipaikkaan mennessään, nähneet hänen astuvan luhalle päin; naapurinsa kertoivat, kuinka eriskummainen hän oli maanantaina, ja kun päälliseksi kaikille oli tunnettu, että veljekset keskenään olivat mitä suurimpia viha-miehiä, niin päätettiin pitää asiasta tutkistelu. Tosin ei kukaan voinut varmasti todistaa, mutta Yrjöä epäiltiin kumminkin. Nyt ei Yrjöllä ollut ensinkään tilaisuutta lähestyä veljeänsä.

Antti oli muistanut Yrjöä, kun luha paloi, mutta ei virkkanut siitä kellenkään. Kun hän seuraavana iltana näki Yrjön kalpeana ja liikutettuna astuvan tupaan, ajatteli hän heti: "nyt hän kaiketi katuu, mutta semmoista ilkityötä veljeä kohtaan en anna hänelle anteeksi". Sittemmin kuuli hän, että joku oli nähnyt Yrjön kulkevan luhalle päin tulipalon iltana, ja vaikk'ei asiasta tutkistelussa selvää saatu, piti Antti kumminkin Yrjöä sytyttäjänä. Veljekset kohtasivat toisensa tutkistelussa: Yrjö eheissä ja lämpösissä vaateissaan, Antti paikatussa nutussaan. Yrjö katsoi, veljen tullessa sisään, niin rukoilevin silmin häneen, että Antti tunsi ne sydämmensä pohjassa. Hän tahtoo, ett'en minä mitään puhuisi, ajatteli Antti, ja kun häneltä kysyttiin, pitikö hän veljeään sytyttäjänä, vastasi hän vakavasti ja suoraan: "en!"

Mutta siitä päivästä saakka rupesi Antti juomaan ja asiansa kävivät yhä pahemmin. Pahempi oli kuitenkin Yrjön laita, vaikk'ei hän juonut. Tuskin voitiin häntä tunteakaan, niin oli hän muuttunut.

Kerran myöhään illalla tuli köyhä vaimo Yrjön pieneen huoneesen ja pyysi häntä tulemaan kanssansa. Yrjö tunsi hänet veljensä vaimoksi. Oitis ymmärsi Yrjö hänen asiansa, kalpeni, pukeutui ja seurasi häntä, sanaakaan sanomatta. Vähäinen valkea pilkotti Antin ikkunasta, ja valoa kohden kulkivat he, sillä lumessa ei ollut minkään näköistä polkua.

Tultuaan etu-huoneesen, tunsi Yrjö oudon hajun löyhkäävän vastahansa. He menivät sisään. Pieni lapsi istui uunin pesässä syöden hiiliä, joista koko kasvonsa olivat mustat, ja tulijain sisään-astuessa katsoi se heihin ja nauroi niin, että valkoiset hampaansa näkyivät: se oli veljen lapsi. Vaan tuonnempana vuoteella makasi Antti, peitettynä kaikenlaisilla vaate-ryysyillä, kalpeana, vaan kirkas, korkea otsa ja ystävälliset silmät ne tervehtivät lempeästi veljeä. Yrjön polvet vapisivat, hän istahti vuoteen laidalle ja rupesi katkerasti itkemään. Sairas katsoi vaan häneen eikä virkkanut mitään. Viimein pyysi hän vaimonsa menemään ulos, mutta Yrjö viittasi hänelle että jäisi, — ja nyt rupesivat veljekset puhelemaan. He selittivät käytöksensä aina siitä päivästä lähtien, jolloin he kilvan ostivat kelloa, siihen saakka, kun tässä nyt kohtasivat toisensa.

Lopuksi otti Yrjö taskustaan kulta-kimpun, joka hänellä aina oli mu'assa, ja nytpä tunsivat veljekset, ett'ei heillä koko tänä aikana ollut ainoatakaan onnellista päivää.

Paljoa ei Antti puhunut, sillä hän ei jaksanut, mutta Yrjö oli alinomaa veljensä vuoteen vieressä, niin kau'an kuin tämä oli sairaana.

"Nyt olen ihan terve!" sanoi Antti eräänä aamuna herättyään, "nyt, veli, alotamme viettää onnellista elämää, emmekä enää koskaan eriä toisistamme".

Mutta samana päivänä hän kuoli.

Yrjö otti hänen vaimonsa ja lapsensa luokseen ja siitä päivästä oli heillä hänen luonansa hyvä olla. Mutta se, mitä veljekset olivat puhelleet vuoteen vieressä, tunkesi seinien lävitse yöllä ja tuli kaikkien seudun asukkaiden korviin, ja Yrjöä kohdeltiin suurimmalla kunnioituksella. Kaikki tervehtivät hänessä miestä, joka on surua kauan kantanut ja taasen löytänyt ilon, tahi niinkuin sitä, joka kauan aikaa on ollut poissa. Yrjöä tuo naapurin ystävällisyys rohkaisi, hän päätti Jumalan kunniaksi saada jotakin toimeen, ja siten tuli vanhasta korpraalista koulu-mestari.

Rakkaus oli sittemmin aine, jota hän ennen kaikkia teroitti lapsille ja kylvi heidän sydämmiinsä, ja itse kohteli hän heitä niin lempeällä rakkaudella, että lapset pitivät häntä hellänä isänänsä.

JUUTALAISTYTTÖ.

H. C. Andersenin kirjoittama.

Köyhäinkoulussa muiden pikkulasten joukossa oli juutalaistyttönen, niin vilkas ja hyvänsävyinen, terävin heistä kaikista; mutta yhdessä oppiaineessa hän ei voinut olla osallisena, nimittäin uskon opissa; sillä hän kävi kristityssä koulussa.

Maantietokirjaa saattoi hän pitää edessänsä ja lukea, tai tehdä lasku-esimerkkinsä valmiiksi, mutta se oli pian tehty ja läksy luettu. Hänen edessänsä oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän lukenut sitä, hän istui ja kuulteli, ja kohta havaitsi opettaja, että hän kuulteli opetusta tarkemmin kuin kukaan muu.

"Lue kirjaasi!" sanoi hän tytölle leppeästi ja vakaalla äänellä, vaan tyttö katsoi häneen mustilla, loistavilla silmillään, ja kun hän kysyi tytöltäkin, niin tämä tiesi läksyn paremmin kuin kaikki muut. Hän oli kuullut ja käsittänyt opettajan sanat ja kätkenyt ne.

Tytön isä oli köyhä kunnollinen mies; hän oli lasta kouluun tuodessaan tehnyt sen ehdon, ettei tytölle opetettaisi kristin-uskoa. Jos tyttö olisi siksi opetustunniksi saanut mennä tiehensä, niin asia olisi kenties herättänyt mietteitä ja arveluja muissa lapsissa, ja sentähden oli hän saanut jäädä sijalleen; mutta se ei nyt enää voinut tapahtua.

Opettaja meni isän luokse ja sanoi hänelle, että hänen tulee joko ottaa tyttärensä pois koulusta tai antaa hänen tulla kristityksi. "Minä en kärsi nähdä noita polttavia silmiä, sitä hartautta ja ikäänkuin sielun janoa evankeliumin sanan perään", sanoi opettaja.

Ja isä puhkesi itkuun: "Itse tiedän minä aivan vähän meidän omasta uskon-opistamme, mutta hänen äitinsä oli Israelin tytär, luja ja vakaa uskossaan; hänelle lupasin minä hänen kuolinvuoteellansa, ett'ei lastamme milloinkaan kastettaisi kristityksi; ja minä tahdon pitää sanani, se on ikäänkuin välipuhe Jumalan kanssa".

Ja pikku juutalaistyttö otettiin pois kristitystä koulusta.

— — — Vuosia oli kulunut.

Kaukana eräässä Tanskanmaan pienimpiä kaupunkeja palveli halvassa porvarintalossa köyhä juutalaistyttö. Se oli Saara. Hänen tukkansa oli niin musta kuin musta-puu, ja hänen mustissa silmissänsä oli semmoinen loisto ja valo kuin Itämaan tyttärillä on. Täysikasvaneen tytön kasvoissa oli vielä sama mielenilmaus kuin hänen lassa ollessaan, koska hän istui koulunpenkillä ja kuulteli hartaasti opettajan sanaa.

Joka sunnuntai kuului kirkosta urkujen soitto ja seurakunnan laulu kadun toisella puolella olevaan taloon, jossa juutalaistyttö hääri toimissaan, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessansa. "Muista sabbatin päivää, ettäs sen pyhittäisit!" käski hänen lakinsa, mutta hänen sabbatinsa oli kristittyjen työpäivä, ja hän saattoi ainoastaan sydämmessään pitää sitä pyhänä, joka hänen mielestänsä ei ollut kylläksi. Vaan eihän Jumala katso päivään eikä hetkeen, tämä ajatus oli noussut hänen sieluhunsa, ja kristittyjen sunnuntaina ei hänenkään hartaushetkensä tullut häirityksi. Kun silloin urkujensoitto ja virrenveisuu kuului hänelle kyökkiin, niin tämäkin paikka tuli hänelle pyhäksi. Vanhaa testamenttia, kansansa aarreaittaa ja omaisuutta, luki hän silloin, ja ainoastaan sitä, sillä hänen isänsä sekä opettajansa sanat, kun hän otettiin koulusta pois, olivat painuneet syvästi hänen mieleensä, tuo lupaus, jonka isä oli antanut hänen kuolevalle äidillensä, että Saaran ei pidä tuleman kristityksi, ei luopuman esi-isäinsä uskosta. Uusi testamentti oli ja pysyikin hänelle lukittuna kirjana, ja kumminkin tiesi hän siitä niin paljon, jonka hän lapsuudessaan oli oppinut. Eräänä iltana, istuessaan tuvan sopessa, kuuli hän, miten isäntä luki ääneen jotakin kirjasta; no sitä hänen kävi kuulteleminen, se ei ollut evankeliumia, vaan vanha satukirja, jota isäntä luki. Siinä kerrottiin Unkarilaisesta ritarista, joka oli joutunut Turkkilaisen passan vangiksi. Tämä panetti hänet juhtainsa kanssa auraa vetämään, ja siinä häntä hosuttiin piiskalla ja muuten julmasti pilkattiin ja rääkättiin.

Ritarin puoliso möi kaikki koristuksensa, panttautti linnansa ja maatilansa, hänen ystävänsä keräsivät suuria rahasummia, sillä äärettömän suuret olivat ne lunnaat, jotka passa hänestä vaati, vaan ne saatiin kokoon ja ritari vapautettiin orjuudesta ja pilkattavana olemasta. Sairaana ja masentuneena pääsi hän kotiinsa. Vaan kohta kutsuttiin taas kaikki ritarit sotaan kristikunnan vihollista vastaan; sairas kuuli siitä, eikä saanut rauhaa ennenkuin oli noussut ratsunsa selkään. Veri punasi taasen hänen poskensa, rauenneet voimat virkistyivät jälleen ja hän läksi voittoretkelle. Juuri sama passa, joka oli panettanut hänet auran eteen, pilkannut ja rääkännyt häntä, joutui nyt ritarin vangiksi ja vietiin linnaan vankeuteen. Tuskin oli vanki tullut sinne, kun ritari tuli ja kysyi häneltä:

— "Mitäs luulet sinulla nyt olevan odotettavana täällä!"

"Tiedän kyllä", vastasi Turkkilainen, "kostoa!"

— "Niin, kristityn kostoa", sanoi ritari. "Kristin-oppi käskee meitä antamaan anteeksi vihamiehillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus. Mene rauhassa kotiisi ja omaistesi luo, ole hyvä ja lempeä niille, jotka kärsivät tuskaa!"

Silloin puhkesi vanki itkuun: "Sitä en minä voinut luulla mahdolliseksi. Vaivaa ja kidutusta odotin minä varmasti, ja sentähden söin minä myrkkyä, joka parin tunnin kuluessa ottaa minulta hengen. Minä kuolen, sitä ei voi auttaa! vaan ennen kuin kuolen, johdata minua siihen oppiin, jossa on niin paljon rakkautta ja armoa, se on jalo ja jumalallinen oppi, suo minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" — ja hänen rukouksensa täytettiin.

Siinä se kertomus, joka luettiin; sitä kuulivat kaikki hartaudella, mutta tulen voimalla herätti se uuteen elämään hänen, joka istui sopessa, palveluspiian Saaran, juutalaistytön. Suuret kyynelkarpalot pyrkivät hänen mustiin, loistaviin silmiinsä. Siinä hän istui lapsenmielellä, niinkuin hän kerran oli istunut koulussa ja kuullut evankeliumin jaloutta. Kyyleleet valuivat hänen poskillensa.

— "Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viimeiset sanat olleet kuolinvuoteella; ne kaikuivat hänen sielussansa ja sydämmessänsä yhdessä lain käskyn kanssa: "Kunnioita isääs ja äitiäs!"

"Enhän minä ole kristitty! juutalaistytöksi ne minua sanovat; sen sanoivat naapurinpojat pilkalla viime sunnuntaina, kun minä seisahduin kirkon ovelle, joka oli auki, katsoakseni miten alttarikynttilät paloivat ja seurakunta veisasi. Koulu-ajasta asti hamaan tähän päivään saakka kristinopin voima paistaa, vaikka ummistaisin silmäni siltä, paistaa aurinkona suoraan minun sydämmeheni; vaan äiti, minä en saata sinulle murhetta haudassasi; minä olen pysyvä siinä lupauksessa, jonka isä teki sinulle; minä en tahdo lukea kristittyjen pipliaa, onhan minulla esi-isäini Jumala, johon minä voin luottaa!"

— — — Ja vuosia kului.

Isäntä kuoli, emäntä eli vähissä varoissa, ettei voinut enää pitää piikaa, mutta Saara ei muuttanut pois, hän oli auttajana hädässä, hankki työllänsä leipää taloon. Sukulaisia ei ollut ketään, jotka olisivat ottaneet perhettä hoitaaksensa, kun emäntä päivä päivältä heikkeni ja kuukausia makasi vuoteella sairaana. Saara valvoi, holhoi, teki työtä, lempeänä ja nöyränä, ollen siunaukseksi köyhässä talossa.

— "Tuolla on raamattu", sanoi sairas emäntä, "lue minulle vähäisen siitä, tämä ilta on niin pitkä ja minä haluan hartaasti kuulla Jumalan sanaa".

Ja Saara otti kirjan ja luki sairaalle siitä; usein kiertyi kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hänen silmänsä tulivat kirkkaammiksi, ja kirkkaammaksi tuli hänen sielunsakin: "Äiti, lapsesi ei ole ottava kristittyjen kastetta, ei ole kuuluva heidän seurakuntaansa, sen olet sinä vaatinut ja sen minä säilytän sinulle, siinä olemme yksimieliset täällä maan päällä; mutta tuolla ylähällä on — on sopu parempi Jumalan tykönä, 'hän saattaa meidät kuoleman kautta!' — 'hän käy maan päällä, ja kun hän on tehnyt sen janoovaksi, tekee hän sen sangen rikkaaksi'. Sen minä ymmärrän, itse en tiedä sitä miten. Vaan se on hänessä ja hänen, Kristuksen, kautta".

Ja hän vapisi tätä pyhää nimeä mainitessaan, tulen kaste kävi läpi hänen luittensa kovemmin kuin hänen ruumiinsa sieti, ja se notkistui heikompana kuin sairas, jonka tykönä hän valvoi.

"Saara raukka!" sanoivat ihmiset, "liika työ ja valvominen ovat rauaisseet hänen voimansa".

He veivät hänen vaivaisten hospitaliin, siellä hän kuoli: sieltä vietiin hän hautaan, mutta ei kristittyjen kirkkomaahan, siinä ei ollut sijaa juutalaistytölle; sen ulkopuolella, lähellä aitaa sai hän haudan.

Ja taivaan aurinko, joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myös juutalaistytön haudalle, ja virrenveisuu, joka kuului kristittyjen kirkkomaalla, kaikui hänenkin hautansa yli; sinnekin kuului ennustus: "Kristuksessa on ylösnousemus! Hänessä, Herrassa, joka sanoi opetuslapsillensa: 'Johannes kastoi vedellä, mutta te kastetaan pyhällä hengellä!'"

PATRIK O'BRIEN JA KATRI.

Patrik O'Brien oli vouratilallinen, se on, hänellä oli, vuotuista veroa vastaan maanomistajalle, pieni talo ja vähäinen maatilkku, josta hän ahkeralla työllä sai niukan eläkkeensä. Hän oli nuori, uhkea, kookas mies, tukkansa oli musta, kiharainen, ja silmät tummansiniset. Hänellä oli kaksi ominaisuutta, toinen hyvä, toinen epäiltävä, tai ehkäpä epäiltäviä kumpikin. Ensimmäinen oli se, että hän oli alkuansa laajalle levinneestä suvusta, joka kerskailee olevansa entisen Irlannin kuninkaan O'Brien'in jälkeisiä; ja vaikka tosin on epäilyksen alaista, onko mitään etua siitä, että ollaan semmoista sukua, joka muutama vuosisata takaperin oli kuuluisa, vaan joka sittemmin on saanut kärsiä puutetta ja viheliäisyyttä; niin Patrik kumminkin oli ylpeä sen puolesta ja varsinkin siitä, että hän aina asui esi-isäinsä maalla. Siihen aikaan nimittäin kuin Cromvell valtasi milt'ei koko Irlannin, asui tällä maapaikalla eräs O'Brien ja sai, tavalla tai toisella, luvan jäädä siihen asumaan; siinä oli hänen perheensä sittemmin pysynyt. Linnasta, jossa sen-aikuisen O'Brienin sanottiin asuneen, ei enää ollut mitään jäljellä, ja Patrikin, hänen jälkeisensä, asunto oli ainoa jäännös siitä sivurakennuksesta, jossa ennen muinoin talli oli ollut, eikä tämäkään ollut Patrikin oma, vaan hän asui siinä vouralla; mutta se oli ja pysyi kumminkin hänen esi-isäinsä entisenä asuntona.

Se nyt oli Patrikin ensimmäinen ominaisuus.

Toinen oli se, että hän, vaikk'ei juuri ollut mikään juomari, paljon kumminkin rakasti iloista seuraa, ja semmoisissa tiloissa lauleli hän kauniilla äänellään monta kaunista laulua, josta toverinsa mieltyivät häneen yhä enemmin; mutta vuodentulonsa ja muut saaliinsa eivät lisääntyneet samassa määrässä kuin suosio.

Totta on, että hän näki muutoksen tässä suhteessa olevan tuiki tarpeellisen, mutta totta on myöskin, että siihen vakuutukseen tuli hän vasta sitten kuin hänelle oli tapahtunut eräs tapaus joka hänen mielestänsä oli hyvin tavaton. Eräänä päivänä nimittäin olivat ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä; ei suinkaan siitä syystä, että hän sinä päivänä olisi ollut juomingeissa ja tullut humalaan, ei, hän ei koskaan ollut selvemmällä päällä. Mutta, näet, elämässämme on joskus semmoisiakin hetkiä jolloin luonnon antamat viisi aistiamme pettävät meitä aivan kirkkaalla päivällä, yhtä äkki-arvaamatta kuin hevosenkin, kun se horjahtaa astuessaan. Oikeastaan eivät ojaportaat kummitelleet hänen silmissänsä, vaan joku olento niiden päällä. Palatessaan kerran eräästä kylästä, joka oli peninkulman matkassa hänen kodistansa, ja lähetessään metsää jonka kautta hänen oli mentävä, näki hän oudon olennon kulkevan portaita myöten metsään. Ennenkuin olento peräti katosi, seisoi se muutaman tuokion portailla, auringon valaisemana, niin ihmeellisen solakkana ja loistavana, että Patrik, joka ei ollut taika-uskosta vapaa, tunsi sydämmensä säpsähtävän ja luuli sitä metsän miniäksi, joka oli tullut maailmata katselemaan. Mutta, vaikka Patrik hämmästyi, ei hän kumminkaan ollut mikään pelkuri, vaan kiirehti haamun perään. Metsätie teki tässä polven, jonka tähden haamu hetkeksi peittyi hänen silmistään, mutta nähtyään sen taas, huomasi Patrik sen olevan yhtä yksinkertaisessa puvussa, kuin seudun tytöillä oli, ja luuli tuosta, että metsän miniä, nähtyään jonkun tulevan perästänsä, oli muuttanut muotonsa. Näitä arveluja ei kauan kestänyt, sillä kun Patrik ennätti aivan lähelle haamua, kääntyi tämä ympärinsä, ja nytpä Patrikkimme näki, ettei edessään ollutkaan muuta kuin eräs neito, jonka hänen oikeastaan olisi pitänyt varsin hyvin tuntea: Katri O'Connor, erään O'Connor-nimisen vouraajan ainoa tytär. — Tytön isä kehui myöskin olevansa ylhäistä sukua ja oli melkein yhtä köyhä kuin Patrik ja hänen sukunsa. — Katria oli Patrik ennen sekä nähnyt että ei ollut nähnyt, se tahtoo sanoa, ei ollut häntä sen enempää tarkastanut. Mutta nyt, nähdessään Katrin kauniit, mustat kulmakarvat kaarina sinisten silmäin yli ja hänen täysikasvuisen, neitseellisen vartalonsa, joka niin lumoavaisesti soveltui silmäin ja muun muodon kanssa yhteen, ei hän, Patrikin mielestä, enää ollut se entinen Katri, joka hänen oikeastaan olisi pitänyt tuntea. Haamuun, jonka hän nyt näki, oli tuo haamu portailta kummallisesti kätkeytynyt, ja hän tunsi olevansa niin kummallisella mieli-alalla, niin hädissänsä, että hän kulki Katrin sivulla eikä kunnon sanaa suustansa saanut, vielä vähemmin saattoi laulaa hyräellä niinkuin muille tytöille. Tämä oli se tavaton seikka, joka hänelle oli tapahtunut.

Kun sittemmin joskus satunnalta puhuttiin Katrista ja sanottiin häntä kauniiksi ja kelpo tytöksi, niin ei se ollut ollenkaan Patrikin mieliin; sillä hän piti muiden ylistykset vallan vähäpätöisinä sen rinnalla, mitä hän itse tiesi ja oli nähnyt metsässä. Ja jos joku omasta puolestaan olisi kehunut Katria kauniiksi, niin olisi Patrik varmaankin vaatinut kehujan keppisille ja taistellut niin kau'an, kuin oli jaksanut pystyssä pysyä. Sanalla sanoen, Patrik tunsi itsessään jotakin outoa, ihastusta, voimaa, joka juovutti häntä paljoa suloisemmin, kauemmin kuin mikään juoma, jota hän koskaan oli juonut; ja osaksi sentähden, että hän nyt oli saanut toisen ma'un, osaksi senkin vuoksi, että hän nyt pyrki Katrin mielisuosioon ja jos mahdollista toivoi saada hänet vaimokseen, herkesi hän juomasta, vaikk'ei sentähden kumminkaan mihinkään raittiuden seuraa ruvennut jäseneksi.

Kun nuori mies rakastuu näin kovasti, etsii hän tavallisesti, mistään muusta huolimatta, tilaisuutta saadaksensa ilmoittaa sitä, ja harvoinpa sattunee niin, ett'ei hän tilaisuutta siihen saa. Ja kun tämä tapahtui Patrikin ja Katrin välillä, niin oli kaksi onnellista ihmistä lisäksi maailmassa; sillä Katrikin rakasti Patrikia, jonka kyllä jo saattoi arvata siitä vaikutuksesta, minkä hän tuolla metsässä oli tehnyt Patrikiin; harvoin, näet, voinee se, joka on peräti penseä, viehättää toista puoleensa niin kovasti.

Mutta kohta senjälkeen kuin he olivat luvanneet olla uskollisia toisilleen, kuoli Katrin isä, ja emintimänsä aikoi mennä toisiin naimisiin.

Eräänä aamuna seisoi Katri Patrikin asunnon ulkopuolella. Riemuisena juoksi sulhasensa häntä vastaan, tervehti ja pyysi astumaan sisään; Katripa ei tullut, vaan sanoi: "Minun ei sovi enää olla kotonani, ja sinä tiedät, Patrik, ukko Mac Kay'n sanovan meitä Irlantilaisia niin kevytmielisiksi, että menemme naimisiin, vaikk'ei meillä ole mitään; saamme muka sitten suuren perheen, mies rupeaa juomaan ja vaimo tulee onnettomaksi. Vaan niin ei pidä oleman meidän laitamme, Patrik; minä en voisi nähdä sinun tulevan humalassa kotiin…"

— "Tai menevän humalassa ulos", lisäsi Patrik, joka oli enemmin kokenut ja sitä paitsi oli leikkisä kuin Irlantilainen konsanaankin.

— "En mitenkään", jatkoi Katri, "ja sentähden menen minä herra O'Doolen palvelukseen. Hän on vourannut suuren tilan lähellä Limerik'in kaupunkia ja tarvitsee reippaita piikoja. Säästetään sill'aikaa, Patrik, rahaa, minkä voimme, ja sitten, saatuamme kylliksi kokoon, pidämme häät, jos vaan maltat odottaa niin kauan".

— "Voi, Katri-kultani", virkki Patrik vakaisesti: "kyllä minä maltan koko elämäni ajan ja vielä tulevaisenkin, enkä koskaan taukoa sinua rakastamasta. Mutta kuinkas paljon luulet menevän aikaa, ennenkuin häitä pidämme?"

— "Se riippuu siitä, kuinka ahkeraan teemme työtä ja kuinka paljon saamme säästetyksi. Minun laskuni mukaan menee siihen kolme vuotta".

— "Mutta jos minä teen työtä kahta ahkerammin entistäni, eikös sitten puolitoista vuotta ole kylläksi, Katriseni?"

"Niin, Patrik, kun vaan saamme kokoon kaksikymmentä puntaa, joilla voimme vourata enemmän maata lisään ja ostaa lampaita sekä saada tuo huoneesi parempaan kuntoon, niin sitten pidetään häät".

— "Kolme vuotta! Puolitoista vuotta!" huokasi Patrik. "Voi, Katri-kultani, mitenkähän kärsinenkään olla niin kaukana erilläni sinusta? Siellä sinä saat nähdä pulskia miehiä, joita ei suinkaan puuttune Limerik'issä, ja ne, nähtyään sinut, rakastuvat sinuun ja ilmoittavat sinulle rakkautensa, ja minä, minä en ole siellä vakuuttamassa, ett'ei kukaan voi rakastaa sinua niin sydämmen pohjasta kuin Patrik O'Brien, sillä se on varsin mahdotonta!"

— "Kuules nyt, Patrik, tässä on isä-vainajani koira, ainoa perintö isältäni, sen saat sinä, jääköön se luoksesi. Ja nyt annan minä sinulle suuta, koiran katsoessa päältä, niin tottapa silloin tietänet, ett'en sinua petä".

Oli ikäänkuin tuo suuri, musta koira olisi ymmärtänyt heidän puheensa, sillä se tuli Patrikin luo ja nuoleskeli hänen käsiään. "Niin, Vahti", sanoi Katri, "nyt saat jäädä Patrikin luo, kunnes palajan". Patrik saattoi morsiantaan matkalle; hänestä erottuaan seisoi hän vielä Vahdin kanssa kauan siinä ja katsoi alakuloisena Katrin perään, kunnes häntä ei enää näkynyt. Sitten menivät he kotiinsa, Patrik kovin suruissaan. Istuttuaan siinä itkusilmin jonkun aikaa, nousi hän ylös vakavalla päätöksellä ryhtyä oitis työhön eikä lakata siitä, ennen kuin voi tuoda Katrin kotiinsa ja sitten alottaa uutta elämätä.

Hyvin kävikin. Patrik oli liukas liikunnoiltaan niin koti- kuin ulkotöissään, ei ollut ylpeä, vaan teki työkseen mitä vaan sai, istutti sekä kitki perunoita, kävi heinässä, kuljetti sikoja kaupunkiin myötäväksi j.n.e., eikä koskaan itse määrännyt palkkaa vaivoistaan, vaan otti vastaan, mitä annettiin, pitäen sitä taivaan suomana lahjana, jonka avulla voisi saada Katrin vaimokseen. Tosin eivät seutulaiset olleet varsin varakkaita, ja hän ansaitsi vaan pieniä rahakappaleita, joita hän talletti vanhassa saviastiassa; mutta kun aikaa sai vähän kuluneeksi, niin jopa astian pohjalla oli kaksi rahakerrosta.

Silloin tapahtui eräänä aamuna Patrikille seikka, joka saattoi hänet hämmästykseen. Hän sai, nimittäin, kuulla melkein jok'ainoalta naapuriltaan, että Vahti oli menetellyt varsin rajusti ja purrut sekä raadellut kanoja ja hanhia, lampaita ja sikoja. Naapurit kyllä eivät olleet ankaria Patrikkia kohtaan, vaan hänen täytyi kumminkin kopistaa savi-astiastaan kaikki rahansa vahingon korvaukseksi. Tämä kävi kipeästi Patrikin sydämmelle, ei ainoastaan rahain vuoksi, vaan senkin tähden, että hän koiran rajussa käytöksessä näki sen varoituksen, ett'ei Katri enää rakastanutkaan häntä. Patrik kirjoitti kohta kirjeen Katrille, jossa kertoi asian ja selitti pelkonsa. Kohta sai hän kirjeellensä vastauksen, joka ei ollut Katrin kirjoittama — sillä, niin kaunis tyttö kuin hän olikin, ei hän kumminkaan osannut kirjoittaa, tuskinpa nimeänsäkään. Sen sijaan oli hän piirtänyt puumerkkinsä alle. — Kirje kuului näin:

"Tämän kautta vakuutetaan Teille, että Kati on kaunihimpia piikoja ja että kaikki pitävät hänestä paljon; mutta Sinulle, Patrik, minä olen yhtä uskollinen ja tähän on lisättävä, että voitte vähän kurittaa Vahtia tai sitoa hänet tai panna turpasuitset päähän. Vaan se on synti, ja parempi on kurittaa häntä, eikä mitään tyhjiä luuloja.

Vouraaja O'Doolen vaimo".

— "Kuules nyt", sanoi Patrik Vahdille, luettuaan kirjeen ja tullen taas hyvälle tuulelle, "minä olen saanut luvan kurittaa sinua; mutta minä en tahdo olla paha. Olethan kumminkin Katrin koira, ja aina olit todistajana, siksipä annan sinulle anteeksi".

Vahti kun kuuli Katrin nimen, hyppäsi heti riemuissaan Patrikin päälle ja nuoleksi hänen kasvojansa, ja kun Patrik näki koiransa olevan niin hyvillään, meni hän sen kanssa kylään, vei sitä kanojen, lampaiden ja sikojen joukkoon ja mainitsi aina Katrin nimeä, ja joka kerran hyppeli Vahti riemuissaan ylös isäntänsä rinnoille, ikäänkuin olisi vakuuttanut, ett'ei muka enää milloinkaan saata esteitä isäntänsä häille; ja Patrik rohkaisi mielensä uudestaan.

Jonkun ajan kuluttua, kun rahoja taas oli keräytynyt savi-astiaan, tapahtui sama seikka toisen kerran. Vahti oli kerran yöllä ollut erään vouraajan talossa, puolen peninkulman päässä, ja raadellut hänen lampaitaan. Kun Patrik tällä kertaa sai vahingon korvanneeksi, oli hänellä jälellä ainoastaan kuusi penciä (= 60 penniä), ja harmissaan päätti hän juoda nekin; moneen, moneen aikaan ei hän ollut väkevää maistanut tilkkaakan ja nyt halusi hän virvoitusta.

Mutta tällä erää ei juominenkaan voinut ilahduttaa häntä; hän harmistui vaan harmistumistaan ja kuta lähemmäksi hän tuli kotiansa, sitä vakavammin päätti hän tehdä selvät tilit Vahdin kanssa, vaikkapa tämä olikin Katrin koira ja oli ollut todistajana heille.

Vahti loikoi tuvan edustalla ja näkyi ymmärtävän isäntänsä aikeet, sillä se ei juossut hänelle vastaan, vaan irvisteli hampaitansa, sanomatta sentään mitään.

— "No, etkös enää osaa olla nöyräkään?" virkkoi Patrik; "pitäisikö minun kenties pyytää anteeksi sinulta, hä? Ei maar. Ensi kerralla sain maksaa yksikolmatta shillinkiä ja 3 penciä, ja nyt seitsemäntoista shillinkiä, paitsi niitä kuutta penciä, jotka panin viinaan, ja nekin vaivatkoot, jos ei ihmisten, niin Jumalan silmissä, sinun omaa-tuntoasi. Sinä olet ainoa vihamieheni, mutta sinäpä saatatkin minut varsin perikatoon, ja kun nyt kaupan päällisiksi vielä minulle hampaitasi irvistelet, ja minä olen saanut luvan, niin nytkös minä sinulle…"

Ja äkäpäissään, ennenkuin vielä sai puheensakaan loppuun, tavoitti Patrik sauvallansa Vahtia. Mutta kaiketi lie esipuhe ollut liian pitkä ja ilmoittanut Vahdille, mitä tapahtuva oli, sillä koira vältti lyönnin, juoksi takaisin tupaan ja asettui varsin julmana vastarintaan, myristen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: No, sopisi tuota kerrankin koettaa, kumpainenko meistä on väkevämpi.

— "Hauskahan tosiaan on nähdä, että tahdot puolustaa itseäsi", sanoi Patrik, "varo nyt päätäsi."

Vahti väisti päätään pois hänen iskultaan ja aikoi karata Patrikkiin kiini, mutta nytpä vasta lyönti läjähtikin ja sattui Vahdin etujalkaan. Kovasti isku kaiketi koiraan koski, sillä tämä kaatua romahti kyljelleen, nousi sitten ja juoksi kolmin jaloin vinkuen ympäri huonetta ja kiiti kuin nuoli ulos kyökkiin.

Nyt kun Patrik oli kerran saanut kelpo lailla lyödä sivalletuksi, halusi hän lyödä vieläkin, jonka tähden hän ajoi koiraa takaa. Vahti kipusi pieniä tikapuita myöten ylisille, ja jäi aukon suulle seisomaan, ikäänkuin olisi havainnut tämän olevan hyvän puolustuspaikka, tai ikäänkuin sieltä aikoisi ruveta sovintoa hieromaan; mutta, siitä huolimatta, kipusi Patrik perästä, sauva kädessä, ja kun nyt koira ei nähnyt itsellään olevan muuta keinoa kuin lähteä käpälämäkeen, kääntyi se äkkiä ympäri ja pujahti ulos akkunanlävestä, mutt'ei ihan täydelleen siinä onnistunut, sillä kinttunsa saivat vähäsen maistaa sitä ankaraa iskua, jonka Patrik oli aikonut sen selkään. Mutta ankarammin sattui isku akkunanpieleen, rikkoi lahoneen puun ja teki rei'än olkikattoonkin, ja nytkös Patrik sai nähdä kummia: eräästä saviastiasta juoksi kokonainen virta kultarahoja esille, jotka kilisten levisivät ylisten lattialle!

Patrik ei uskonut silmiään. Hän pelkäsi, että hänelle oli tapahtunut liian suuri siunaus tahi että äsköisessä viinassa, jonka hän oli juonut, oli joku lumous. Hän seisoi kauan aikaa paikallaan ja katseli rahoihin epäilevin silmin, ikäänkuin olisi luullut olevan takanaan jonkun, joka luuli Patrikia niin tuhmaksi, että antaisi tehdä pilkkaa itsestään. Mutta vähän ajan kuluttua arveli hän, että saisihan yhden noista kiiltävistä kappaleista ottaa ylös ja katsella edes sitä, ja hän näki niiden olevan ulkonäöltään vanhoja kultarahoja vuodelta 1620. Nyt iski hänen mieleensä se ajatus, että joku hänen esi-isistään oli piiloittanut tänne rahojaan; olihan semmoista ennenkin kuultu.

Ennen pimeän tultua oli Patrik kerännyt jok'ainoan rahakappalen; mutta nyt kun hän näki olevansa rikas ja oli iloissaan siitä, rupesi hän kohta kovasti pelkäämään, että kentiesi Vahti, joka oli ollut syynä hänen rikastumiseensa, paraikaa juoksee rajuna kylässä, puremassa ja raatelemassa seudun lampaita, ja hän siis olisi saanut rahaa ainoastaan korvatakseen Vahdin tekemiä tuhotöitä. Se ajatus, mitähän Katri tästä sanoo, ja pelko, mitä Vahti tehnee, pitivät häntä valveilla koko yön, ja aamulla oli hän rauhaton, kuullessaan vähimmänkin jyskeen, sillä hän ajatteli silloin, nyt tullaan varmaankin sanomaan kuin monta lammasta Vahti on raadellut. Mutta ketään ei tullut.

Koko päivän oli hän yhtä rauhaton; illan tultua kaivoi hän rahat tuvan lattian alle, ja läksi seuraavana aamuna astumaan Limerik'iin.

Tultuaan O'Doolen tilalle, kuulusteli hän Katria, mutta häntä ei silloin ollut saapuvilla; Patrik vietiin emäntä O'Doolen luo ja oli tuskin saanut nimensä sanoneeksi, kun emäntä lausui: "Vai niin, tekös olettekin se mies, jonka luona kunnon ihmiset eivät voi olla? Minkähän tytön luulette olevan niin typerän, että ottaisi miehekseen teidät, jos ette pidä sanaanne pyhänä. Vieläpä olette niin rohkea, että itse tulette sitä ilmoittamaankin!"

Tuotapa puhetta ei Patrik käsittänyt laisinkaan; käsitti sitten vasta, kuin hänelle kerrottiin Vahdin edellisenä päivänä tulleen sinne. Kuinka Vahti oli voinut löytää Katrin niin kaukaisesta kaupungista, jossa se ei ollut koskaan ennen käynyt, sitä kaikki pitivät ihmeenä ja sen merkkinä, että Patrik oli ollut uskoton morsiamelleen, ja ett'ei hänen luonaan voi kukaan tulla toimeen. Mutta kun Patrik kertoi emäntä O'Doolelle, mitä hänellä oli Katrille ilmoitettavaa, nousi suuri ilo. Katri tuli kohta myöskin paikalle ja oli alussa hyvin hämmästynyt, mutta tuli sitten kohta iloisemmaksi, ja Patrikin mielestä loistivat hänen morsiamensa silmät kahta kauniimmin ilosta. Kohta tuli vuoraaja O'Doole kotiin, tulipa itse Vahtikin esille ja käyttihen oikein säädyllisesti, oli näet, vierasten läsnä-ollessa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja tervehti vain Patrikkia hyvin kylmästi.

Nyt tahtoi O'Doole heti valmistaa häät ja kehoitti Patrikkia vuoraamaan maata läheistöllä, mutta Patrik kiitti kauniisti ja sanoi tahtovansa jäädä entiselle paikalle, jossa ostaisi sekä vouraisi enemmän maata lisään.

— "Mutta", sanoi hän yksivakaisen näköisenä Katrille, "mitä teemme Vahdin kanssa? Kyllähän se on sinun koirasi, Katriseni, ja se on kerran ollut todistajana meillä, niinkuin muistanet, ja sehän se oikeastaan onkin, joka meidät rikkaiksi teki, enkä minä henno sitoa enkä lyödä häntä enää: mutta köyhtyisi maar itse ministerikin, maksaissaan kaikkia niitä kanoja, lampaita ja sikoja, joita Vahti heikkoudessaan joskus kohtelee tuimasti".

Nyt yhtyi vuoraaja O'Doole heidän puheesensa ja tutkisteli mitä Vahti oli tottunut saamaan ruoakseen pienestä penikasta asti sekä millä sitä Patrik oli ruokkinut; ja niinpä saatiin tietää, että Vahti oli englantilaista rotua ja oli Katrin isältä saanut lihaa ainakin sunnuntaisin, mutta Patrikin luona ei saanut lihaa eikä luuta nähdäkkään, Patrik kun ei koskaan itsekään syönyt lihaa siitä päivin, kuin rupesi rahoja säästelemään. Vahdissa oli halu lihan perään kiihtynyt kiihtymistään ja kun ei hänelle sitä annettu, päätti hän itse hankkia.

Ja nyt — vaikk'ei liene sopivaista puhua samalla lihasta kuin rakkaudesta — lopetamme sillä toivotuksella: että jokainen nuori poika, joka rakastaa neitoa ja rakkautensa tähden saa kärsiä kauan vaivaa, olisi yhtä onnellinen kuin Patrik O'Brienkin oli.

NOIDAN KYNSISSÄ.

Anna Leena oli syntynyt vaivaishuoneessa; vaan samapa se on, missä hän oli syntynyt; hän ei tuntenut isäänsä eikä äitiänsä, sillä edellinen oli kuollut vähää ennen Anna Leenan syntymistä ja jälkimmäinen kohta sen perästä.

Kun rikkaalle syntyy lapsi, niin siinäkös hyöritään ja pyöritään, kelvollisella lailla vastaan-ottamaan pientä vierasta! Niin, eikä tässä suhteessa juuri rikkaan lapsesta tarvitse esimerkkiä hakea, näemmehän sen jo omistammekin, jos meillä niitä on muutama: siistiksi, somaksi ja soreaksihan mekin laitamme kaikki pikkuisen vieraan varaksi, vaikk'ei se puolestaan pidä vähääkään lukua mistään laitoksista.

Eipä Anna Leenankaan mailmaan tullessa paljoa hääritty, valmisteltiinhan vaan vähäsen; eikä vastaan-ottokaan juuri erinomaisen lempeä ollut. Äiti, heikko olento, nääntyneenä huolten ja köyhyyden kuorman alla, otti lapsen syliinsä, ja vähäinen ilonväre välähti hänen kasvoillaan; sitten siunasi hän tytärtään ja — muutti parempaan eloon.

— "No, niin hänestä loppu tuli", sanoi muuan toinen vaivaishuoneen eukoista ja otti lapsen kuolleen äidin luota; "kunhan vaan lapsikin menisi samaa tietä! vaan äläs, rikkaruoho ei niin pian katoa. Mitähän sinäkään mailmasta haet, pikku lapsi Kukahan sinuakaan on tänne haettanut?"

Näyttipä siltä ikäänkuin lapsi olisi ymmärtänyt hänen sanansa, se avasi terävät silmänsä ja katsoi niillä eukkoon; tämä tuli tuosta oikein hämille ja pani lapsen aivan kernaasti kätkyeesen.

Seuraavana sunnuntaina tarjosi pitäjän vaivaishoitokunta turvattoman lapsen urakka-hoidolle. Vähimmästä tarjoutui sitä hoitamaan vanha köyhä muija, jolla oli pieni mökki tuolla kankaalla. Hän otti lapsen syliinsä ja mennä juntusti pois. "Ole hyvä lapselle!" virkkoi pappi hänen jälkeensä.

Nurinaa tai mörinää kuului uudelta kasvatus-äidiltä vastineeksi, hän astui vaan eteenpäin, taakse katsahtamatta.

"Ole hyvä lapselle!" jupisi hän käydessään. "Onkos sitten kukaan minulle hyvä, minulle, jota he sanovat noidaksi? Antavatkos he minulle mitään, kun vaan uskaltavat kieltää? Ei maar. Pyytäissäni antavat kyllä almun, mutta eivät hyvästä sydämmestä eivätkä anteliaasta kädestä, vaan sentähden, ett'eivät tohdi sitä kieltää minulta; pelkäävät, näet, että lukisin ja loihtisin heidät karjoineen päivineen, jota kumminkan en ikinä ole osannut tehdä. Kierosilmäinen, ontuva, kyttyräselkäinen mä tosin olen, vaan en mikään noita. Ihmisten pitäisi oleman hyviä minua kohtaan, koska olen luotu muita rumemmaksi; vaan ovatko he niin? Ei, he kokevat välttää minua, milloin vaan voivat".

— "Ole hyvä lapselle!" virkki hän taasen. "Niin, se on omassa vallassasi, pikku tyttö. Jos tahot rakastaa vanhaa Katria, niin pitää hänkin sinua rakkaana, niin rakkaana, kuin jos olisit hänen oma silmäteränsä; mutta jos tahdot olla niinkuin muutkin, niin —" synkkä pilvi tummahti vanhan Katrin kasvoilla, mutta se hälveni, ja hän virkki varsin tyynimielisenä: "niin sitten en sinusta huoli".

Lapsi jäi Katrin luo. Kun tämä sai vuosineljännekseltä rahat lapsen ruoasta ja hoidosta, tuli eräs vaivaishoitokunnan jäsenistä hänen luokseen, katsomaan oliko lapsen hyvä olla, oliko se puhtaissa ja siisteissä vaatteissa. "Tuo lemmon noita on tosiaankin parempi, kuin maineensa", sanoi mies, tultuaan kotiin; "pikku tyttö näkyi olevan iloinen ja hyvässä hoidossa".

— "Hän kai aikoo pitää lasta luonaan, kunnes tämä on kyllin suuri voidakseen noidaksi oppia. Vanhalle noidalle se kai on oikea onni, kun saa nuoren sielun pahalle myödyksi", arvelivat toiset. Sillä välin annettiin lapsen olla Katrin kasvatettavana, ja tämä osoittikin sitä kohtaan niin paljon lempeää huolta, että muut entistä enemmin rupesivat kammoksumaan ja vihaamaan häntä. Muutamat sanoivat papille, että lapsi pitäisi pantaman johonkin toiseen paikkaan, mutta tämä, joka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin, ja tahtoi tyhjäksi tehdä luulot noituudesta, sanoi, että lapsi saisi jäädä entisen kasvatus-äitinsä luo, niin kauan kuin tämä teki sen toimen vähimmästä maksusta ja oli hyvä lasta kohtaan.

Näin kasvoi Anna Leena. Hän rupesi jo käymään kasvatus-äitinsä asioilla, toi maitoa ja hankki jauhoja ja ryyniä myllyltä.

— "Kenen tyttö sinä olet?" kysyttiin häneltä.

— "Vanhan Katrin".

— "Sin'olet vaivaishuoneen lapsia".

— "Vanhan Katrin tyttö minä olen, kuulettehan!"

— "Niin, mutta sinä synnyit vaivaishuoneessa".

— "Niinkö vainen? — Vaan ehkä sinä siellä kuolet?"

— "Se on pahan-ilkinen lapsi", arvelivat ihmiset. "Kun joku tahtoo muistuttaa hänelle mikä hän on, tai vaan tehdä ivaa hänestä, niin on hän heti valmis haukkumaan ja uhkailemaan".

— "Orpo tyttö! Noitatyttö!" huusivat pojat hänelle.

— "Onkohan niin, puhutkohan totta, mokomakin taulahattu, ja sinä siellä, senkin variksen nokka! Vai niin, varokaa itsiänne!" ja hän rupesi jupisemaan muutamia outoja sanoja, ja teki kädellään merkkejä ilmaan ja hiekkaan. Tuosta pojat niin säikähtivät, että huutain juoksivat kotiinsa, kertoen Anna Leenan tahtoneen loihtua heidät. Tässä mentiin niinkin pitkälle, että Anna Leenasta kanneltiin vanhalle Katrille ja käskettiin kurittamaan tyttöä.

— "Niin, kyllähän se on paha", arveli vanha Katri; "mutta kuulkaas! mieleeni johtuu jotain: olikohan Anna Leena pahan-ilkinen niitäkin kohtaan, jotka eivät häntä pilkanneet, vaan antoivat hänen rauhassa kulkea tietään?"

Sitä ei kantelija tiennyt.

— "Annappas", neuvoi Katri, "pojillesi koivuries pikkuisen, kunnes taukoavat pilkkaa tekemästä köyhästä lapsesta. Luulenpa, että se keino auttaa".

Kantelija kääntyi pois ja oli vaiti. "Eihän olekaan kumma", arveltiin nyt, "että Anna Leena on niin pahanilkinen, vanha noita kun pitää yhtä hänen kanssaan siinä. Kelvottomana se pysyy koko elin-aikansa".

Katri sanoi kasvatustyttärelleen, että hänestä oli kanneltu. "Pitäiskö minun olla tuppisuuna, kun muut minua pilkkaavat?" kysyi lapsi ja katsoi suurilla, kirkkailla silmillään kasvatus-äitiinsä.

— "Vaan entäs, jos niin tahtoisin sun tekemään, tekisitköhän? Tahtoisitko, kultamuruseni, minun tähteni kärsiä ja olla vaiti?"

— "Tahtoisin, äiti".

— "Niin, mutta sitä sinun ei huoli tehdä. Varo vaan, ett'et kellekään viattomalle tee ilkeyttä; vaan jos joku kohtelee sinua pahoin, käytä sitten terävää kieltäsi. Siinä on Herra antanut sinulle puolustusaseen, joka on kultaa kalliimpi, ja joka tekee sinut pelättäväksi kaikille, jotka eivät pane vähääkään arvoa rehelliselle köyhyydelle".

Nuo olivat outoja opetuksia, ja vaikka lapsi kuinkakin koki niitä mieleensä painaa, oli toisiakin neuvoja, jotka yhtä syvälle juurtuivat hänen sydämeensä, vaikk'ei hän niitä niin suoraan saanut.

Hän sai niitä silloin kuin Katri hellästi painoi pientä tyttöstä äidillistä sydäntänsä vasten ja puhui kärsimisistään, toivostaan ja antaumisestaan Jumalan tahdon alle. Tuossa vanhassa, vaivaisessa ja ylenkatsotussa eukossa asui näet palava rakkauden tunne, jota ei maailma aavistanutkaan, sillä se oli itse kylmän kohtelemisensa kantta peittänyt lämpimän naisen sydämen jääkuorella. Hänen ruma ulkomuotonsa oli vaikuttanut tuon sekoituksen sääliväisyydestä ja inhosta, joka niin usein tulee raajarikkoin ja rumain osalle. Hänellä oli luja luonto, ja sen tähden oli hän pitänyt inhon parempana kuin sääliväisyyden. Hän tunsi erinomaisen riemuntunteen, kun ihmiset häntä syyttömästi pilkkasivat ja panettelivat. Niin, se oli sen laatuinen ilo, että sitä kyllä piisasi. Kostaakseen koki hän aina säilyttää omaa-tuntoansa puhtaana ja niin kääntää vääryyden vihollistensa päälle.

Semmoiseen kurjaan elämän-onneen koki hän saattaa tyttölastakin, vaan aluksi ei aikeittensa pitänyt onnistuman, sillä hän rakasti lasta niin sydämmellisesti, jota hän ei tahtonut eikä voinutkaan salata, eikä tullut sitä ajattelemaankaan, että lapsen hentomielisyys, jota hän siten enensi, ehkä vastustaisi hänen aikeitaan.

Tätä hän sitä vähemmin aavisti, kun aikeensa nähtävästi onnistuivat. Runsailla luonnonlahjoilla varustettu tyttö sai lujan tahdon ja terävän kielen hänen vilkkaista, vaan rohkeista silmistään loisti rauhallinen ylenkatse kaikkia tylyjä sanoja kohtaan ja maine kasvatus-äitinsä noitavoimasta, jota nyt ruvettiin uskomaan tytöstäkin, tuotti hänelle omituista pelon-alaista kunnioitusta, joka lisääntyi tytön yhä enenevän kauneuden kautta.

Nyky-aikoina ei tosin noidiksi luultuja enää polteta eläviltä; vaan nytkin vielä on taika-usko niin syvälle juurtunut kansassa, että onneton se, jota noidaksi luullaan. Eikä siinä kyllä, että häntä yksinään vihataan, kamoksutaan, vielä jälkeisensäkin, polvesta polveen, saavat huo'ata saman kirouksen alla. Varsin vaikeaa, melkein mahdotonta on noidaksi luullun päästä pahasta maineestansa. Kaikki onnettomuudet pidetään hänen tuottaminaan, ja vähintäkin ystävyyden tai hyväntahtoisuuden osoitetta epäillään ilkeimmän pahuuden peitteeksi. Ei sydämmellisyydelle, ei oikeudentunnolle anneta siinä oikeaa arvoansa; niin, tämä viimeksi mainittu useinkin saattaa pahan entistä suuremmaksi, koska viattomasti epäilty siitä helposti saa syytä valituksiin, ehkäpä suomaan pahaakin ihmisille heidän vääryydestään, jonka kautta siis kerran herännyt epäluulo enenee enenemistään.

Anna Leena kasvoi suuremmaksi, ja hänestä tuli erinomaisen kaunis tyttö. Katri oli hänet totuttanut järjestyksen pitoon ja uutteruuteen, ja ihmiset arvelivat, että hän oli kylliksi suuri jo voidakseen itse leipäänsä hankkia, olematta enempää pitäjälle rasituksena. Yritettiin sijoittaa häntä jonnekin; mutta eipä kukaan tahtonut ottaa häntä palvelukseensa. Nuristiin tuosta papille, että tämä muka oli saattanut vaivaishoidolle liian pitkälliset kulunsa hän kun ei ollut myöntynyt siihen, että lapsi olisi otettu pois Katrilta silloin kuin se vielä oli niin nuori, ett'ei häntä voitu luulla noituuteen harjaantuneeksi. Ankarasti vastusteli pappi tuota ilkeää epäluuloa lasta kohtaan ja poisti itseänsä vastaan heitetyt moitteet, vaan sydämmessään tunsi hän toisin; hän näki, että entisellä hyväntahtoisuudellaan hän ehkä oli sortanut ihmisen onnen.

Vielä muutamaksi vuodeksi jäi tyttö Katrin luo, mutta tapahtuipa tällöin, että eräältä talon-isännältä lähipitäjässä kuoli palveluspiika juuri kiireimmällä työn ajalla. Lieneekö hän ollut vähemmin taikauskoinen kuin muut, vai mitä, hän otti kuin ottikin Anna Leenan palvelukseensa.

— "Eikös sinua kamoksuta, kun noitatyttö on talossasi?" kysyivät naapurinsa häneltä.

— "Eipä sanottavaksi. Eihän kettu luolansa lähellä pure; muutoin näkyy Anna Leena olevan oikein oiva tyttö".

Ja niin hän olikin. Työ luisti häneltä, kuni itsestään; ei häneltä koskaan mitään kadonnut, ja mitä muut häneltä piiloon panivat, sen hän kyllä löysi. Kun hevonen tai muu eläin pääsi irti, ja se oli kiinni otettava, ei siinä koko talonväkeä tarvinnut kokoon kutsua miehissä koettamaan, sillä kun Anna Leena otti heinätukon käteensä ja meni suoraan eläintä kohti, niin tuli se itsestään hänen luoksensa. Kotona tuvassa oli hän yksitotinen ja harvapuheinen, mutta ulkona puheskeli hän elukoille, hyväili niitä ja leikki niiden kanssa; senpä tähden tulivatkin vasikat ja nuolivat hänen kättään karkealla kielellään, lampaat juoksivat hänen luokseen, kaapivat hänen vaatteitaan etujaloillaan ja mullistelivat silmiään kummallisella tavalla, joka on omituista näille elukoille, kun niitä hyväillään. Tätä kaikkea pidettiin noitavoiman vaikutuksena. Jos hän olisi ollut niin ilkeä, kuin muutamat tuhmat palveluspiiat ovat, että olisi eläimille kostanut ne torat, joita syystä tai syyttä sai isäntäväeltä, niin tuskinpa sitä niin pahana olisi pidetty. Sen Anna Leena hyvin kyllä tiesi, mutta ei siitä sen enempää lukua pitänyt. Taika-uskon piirin ulkopuolella ei kellään ollut mitään Anna Leenaa vastaan, ja kun hän oli sukkela piika, joka palveli pienestä palkasta, pysyi hän siinä talossa monta vuotta. Usein kävi hän kasvatus-äitiään tervehtimässä ja toi hänelle tuon tuostakin rahaa palkastaan; sillä harvoin hänen uusia vaatteita tarvitsi ostaa, hän kun käyttihen siivosti ja huolellisesti, paikkasi ja korjaili niitä, kun vaan pienimmänkin vian huomasi, vaan teki sen aina niin somasti, että vaatteensa olivat kuin valetut hänen solakan vartalonsa ympäri.

Talvi-iltoina kokoontui pienen kylän nuori väki yhteen työtä tekemään vuorotellen eri taloihin. Kun kaikki olivat koolla, määrättiin kuinka paljon villalankaa silloin oli käytettävä, yhtä monta syltä kunkin lankakerästä, ja pantiin yhteen kokoon pöydälle. Tämän ympäri istahtivat nyt tyttöset; mutta kun Anna Leena oli joukossa, niin koki kukin väistyä hänestä niin kauaksi kuin vaan taisi. Tätä sekä heidän puoleksi arkoja puoleksi ylenkatsovia silmäniskujaan ei hän tavallisesti ollut huomaavinaan; mutta välisti kohtasi kumminkin vihan-isku hänen kauniista silmistään muutamia, ja tuosta pelko entistä suuremmaksi. Hänellä ei ollut ainoatakaa, jonka kanssa olisi voinut jotakin ystävällistä sanaa vaihtaa, ja kun tämä, nuorelle ja hyvälle sydämmelle luonnoton seikka, tuli hänelle tuiki tukalaksi, taisi hän lohdutusta hakea ainoastaan vanhan Katrin luona, jolla ei myöskään ystäviä ollut. Oli siis luultava, että hänestä aikaa voittain tulisi toinen Katri.

Siinä kylässä, jossa Anna Leena palveli, oli eräs Matti Pällinen, varakas sukkakauppias, ylen ylpeä, hänellä kun näet oli rahoja runsaasti, kartano komea korkealla kivijalalla, sekä oivat ja uhkeat pojat. Kun hän tiellä kohtasi Anna Leenan, niin ei alentanut itseään niinkään paljon, että olisi häneen katsonut tai tervehtinyt, silmäili vaan toiselle haaralle. Anna Leena teki silloin myöskin niin, ja samanhan tekevä se olikin, sillä tuon rikkaan, arvokkaan miehen ja köyhän, ylenkatsotun tytön välillä oli niin väljä väli, ett'ei heillä ollut toistensa kanssa mitään tekemistä. Vaan todestaankin pelkäsi Matti sekä tyttöä että kasvatus-äitiä, sillä hän oli hyvin taika-uskoinen. Jok'ainoan oven ja aukon yläpuolelle talossaan oli hän pannut terästä ja pihlajapuikkoja; taskussaan oli aina palanen pihkaa, ja samaan varovaisuuteen kehoitti hän vaimoaan ja poikaansa. Joka vuosi, kun hän siivosi elukoitaan syöpäläisistä, hankki hän eräältä viisaalta tietäjältä lähipitäjässä taikajauhoja veden sekaan pantavaksi. Mutta mitä enemmin hän senlaisia keinoja käytti, sitä suuremmaksi paisui hänen pelkonsa, ja mielellään olisi hän rahaakin antanut, saadakseen Anna Leenan ja vanhan Katrin niin etäälle kuin mahdollista.

Niinkuin sanottu, hän oli ylpeä poikainsa puolesta, ja varsinkin tuottivat hänelle iloa kaksi vanhinta poikaa, Pekka ja Kalle. Niitä villakankaita ja sukkia, joita isä oli ostellut, kävivät he kaupittelemassa kaupungissa ja muissa pitäjissä, siten ansaiten hyvät rahat, ja tuo oli Matille mieliin, ja kohtuullistahan se olikin. Nuorin, Anttiniminen, poika oli myöskin koettanut samaa tointa, mutta hän joutui huonoon seuraan, menetti rahat, jättipä taskukellonsakin sille tielle ja tuli kotiin köyhempänä kuin oli lähtiessään.

Tuosta nyt isä sekä vanhemmat veljet Anttia soimaamaan, ja luonnollistahan se olikin, kunhan vaan sitten olisivat unohtaneet koko asian. Vaan niinpä eivät tehneet; he eivät ajatelleet, mitä kiusauksia nuoren miehen oli täytynyt kärsiä tottuneiden petturien joukossa, ja varsin vähän he sitä muistivat, että Antti oli kotona ollut ahkera ja kaikin puolin oiva poika. Ja vaikkapa tuo onneton yrityksensä olisikin ollut varmana todistuksena, ett'ei hänestä kauppamatkoille ollut, niin ei tuossa vielä syytä ollut pitämään häntä talon tuhlaaja-poikana, sillä kun peltoa oli kyntäminen tai kuokkaa ja lapiota käyttäminen, niin siinä oli hän veljiään paljoa taitavampi.

Vaan tuonlaisia syitä ei otettu lukuun. Anttia pidettiin perheen kelvottomimpana jäsenenä, ja hän sai senkin seitsemän kertaa kuulla pistopuheita tuhmuudestaan. Kotoväen esimerkkiä seurasivat naapurit, jopa lähipitäjäläisetkin, ja mitä alakuloisemmaksi ja ujommaksi Antti tuli, sitä enemmin hänelle irvisteltiin.

— "Kaupunkiin kai taas kohta on matka?" kysyttiin vanhemmilta veljeksiltä, kun väki oli taas keräynyt yhteen työskentelemään.

— "Niin on, olisimme jo valmiit lähtemään vaikka maanantaina, mutta se kun ei ole oikein onnellinen päivä, niin lähdemme vasta tiistaina".