Kevään ajoilta: Jutelmia

KEVÄÄN AJOILTA

Jutelmia

Kirj.

SAMULI S. [Samuli Suomalainen]

Helsingissä, K. E. Holm, 1900.

SISÄLLYS:

Opin teille. Tavallinen tarina. Lakko. "Konnoilla". Ukko Grahn. Tiililotjassa. Sennoilla. Pane soimaan! Raketti.

Opin teille.

Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa, oli uskonnontunti poikaosaston ylimmällä, kolmannella, luokalla. Opettajana oli seurakunnan apulainen, pastori Kaarlo August Skutnabb, muutama vuosi sitten papiksi vihitty nuori mies. Tunnilta lähtiessään kutsui hän kolme eturivin ensimmäistä oppilasta tulemaan luokseen tänään kello 2, koulun päätyttyä. Sanomme heitä tässä edempänä vain Fredrikiksi, Anteroksi ja Juhoksi.

Kaikki, mikä vähänkin poikkeaa koulun tavallisesta, virallisesta, menosta, vaikuttaa oppilaasen sähköisesti: se herättää hänen uteliaisuuttaan tai vetää puoleensa, hänen vilkkaimman huomion varsinkin, jos opettajalla on jotain yksityistä asiata hänelle. Tuommoinen tuttavallinen kohtelu tuntuu oppilaasta varsin hyvältä, siinä kun on palanen luottamusta häntä kohtaan, ja sellaista pitää koululainen erinomaisen suuressa arvossa.

Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.

Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa. Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä tärkeätä päättämässä. — Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa, mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen. Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.

Fredrik oli rotevarakenteinen, kätevä, käytännöllinen ja kieleltään ketterä, ja näillä ominaisuuksillaan hän useinkin auttoi pulasta Anteron. Viimeksi mainittu taas oli hieveröinen, epäkäytännöllinen ja samalla taipuvainen haaveiluun. Kun Anteron mieli oli lannistunut jostain vastoinkäymisestä — ja niitähän on lapsillekin mitattu maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, — silloin rohkaisi häntä Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. Fredrikin järkeily puolestaan menetti usein kylmyytensä ystävänsä sydämmellisyyden hehkussa, ja reippaan, välistä rajun luonteen purkaukset talttuivat toisen säveyteen. Näin nämä kaksi ystävystä alinomaa tarvitsivat toisiansa, tukivat ja kannattivat toinen toistaan. Kuinka loitos toisistanne, eri haaroille maailmaan, lienee kohtalo teidät sittemmin heittänytkään, te vanhat lapsuuden ystävät? Elämän huolten paino, jota ette lapsina osanneet aavistaakaan, on teitä kumpiakin koetellut; sen ainakin tiedän… Molemmat pitivät suuressa arvossa uskollista, vaikka hieman umpimielistä ystäväänsä, Juhoa, joka puolestaan hänkin oli kiintynyt lujilla siteillä edellisiin. Hänen teki hyvää olla heidän seurassaan. Hän nauroi Fredrikin poikamaisille sanansutkauksille ja mitä hullunkurisimmille vehkeille niin, että vettä kiertyi silmiin, ja vuoroin hän taas kernaasti seurasi Anteron mielikuvituksen huimia, pilventakaisia lentoja. Ja silloin puristui Juhon suu entistä jänteämmälle, ja hänen pienet silmänsä iskivät tulta.

Kello löi kaksi. Koulun vahtimestari Lauri — ennättänenkö sinustakin piirtää kuvasen, sinä vanha, stereotyyppinen äijä, koukkuselkä, nuuskarasioinesi ja pölyriepuinesi, josta niin moni vallaton poika aikoinaan sai huiskauksen, kiidellessään pulpettien ylitse ja alitse ennen tuntien alkua!… — Lauri nykäisi kellon kahvasta, josta vaskilangat johtivat sekä ala- että yläkertaan. Hetken perästä kuului melua joka luokalta. Tuokion kuluttua oli jälleen kaikki hiljaa: pidettiin iltarukousta. Mutta sen perästä alkoi jyry jälleen, tuo tuttava, hauska, vapautta tietävä jyry, jossa on palanen huolten helpotuksen huokausta ja palanen kodin, jospa köyhänkin, riemukasta tervehtimistä. Ken hennoisi, ken voisi estää tuota suluistansa päässyttä nuoruuden, vilkkauden, huolettomuuden koskea pauhaamasta!

Juho, Fredrik ja Antero riensivät pastori Skutnahbin asunnolle. Joukko tovereita seurasi heitä aina ovelle asti, ja vasta sitten kuin ovi oli noitten kolmen jäljessä sulkeutunut, läksivät toverit verkalleen astumaan kotejansa kohti.

— Mut mitähä sill' pastorill' mahtaa olla heill' sanomist'?

— Mie tiijän, — sanoi muuan roteva poika.

— No? — kuului kymmenen ääntä.

— Skutnabb on kihloissa… — alkoi tietäjä.

— Se on jo vuuvven vanha asia! — huudettiin vastaan. Koulupojilla ja koulutytöillä on välistä hyvin tarkkoja tietoja opettajainsa interiöreistä.

— No niin, — jatkoi tietäjä — hää ko on kihloiss', nii tahtoo tiettää kihlasormuksii ja kyssyy nyt Fredrikin papalt', kui paljo sellaiset tulis maksamaa.

— Oo vait, — keskeytettiin häntä taas monelta taholta. — Häll' on kihlasormus jo sormessaa. Et sie sitä oo huomant? Ja mitäs varte hän ois kussunt' Anteroo ja Juhhoo?

— No Juhon papalt' hankkii morsiamellee buketin, ko reissaa Suomeen.

— A Anteron mammalt' mitä?

— No nii… Antero… — epäröi tietäjä, huomattuaan joutuvansa ahtaalle — Antero ja Fredrik, ainaha ne on muutennii yhess' just' ko vaunupari, ja niillä se sanoi inspehtor Slöörkii.

— Nyt män' myttyy Sinkkosen meiningit! Mitä noist' tuollaisist' turhist' juttuloist'! — nauroivat muut.

— No, no; peräst' nähhää! — koetteli tietäjä vielä pelastaa menetettyä asiaansa.

— Nähhää… — matkaisi joku.

— Sie älä matki minnuu, muutoin kasso issees.

— Mitä sitte?

— Sitä sitte, että…

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku:

— Pojat! Tuoll' ahistaat Ruossalaiset meijän miehii… Lähtään appuu!

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa.

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, — luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä.

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

* * * * *

Pastori Skutnabb otti pojat varsin ystävällisesti vastaan ja pyysi istumaan.

— Sanokaas, nuoret ystävät, — puhui hän; — mihinkä te aiotte ryhtyä, päätettyänne koulunkäyntinne? Ja siihenhän ei enää pitkää aikaa kulu.

Samaa kysymystä oli kunkin kotona pohdittu jo monta kertaa ennenkin. Pojat olivat monasti arkaillen tiedustelleet vanhemmiltaan, olisiko mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan lukuja, johon heillä kullakin olisi ollut niin palava halu. Mutta keskustelujen tulos oli ollut joka kerta sama, yhtä tuskallinen ja masentava kuin monille sadoille muillekin: ei ole varoja, poika kullat, ei ole varoja. Kipeästi oli tämä aina koskenut lapsiin, vielä kipeämmin kenties vanhempiin. Mutta mitäs tehdä? Suomalaisia kouluja ei Pietarissa ollut muita kuin 3-luokkainen kirkkokoulu, jossa moni poika, edes jotain oppia saadakseen, kävi 4, mitäpä 5:kin vuotta, istuen niistä uskollisesti pari kolme ylimmällä luokalla. Muissa kouluissa oli liian kalliit maksut, vapaaoppilaiksi pääsivät vain ne, joilla oli mahtavia puolustajia, mutta mistäs meikäläinen ne otti?…

Pian oli kuluva kouluajan ihana, huoleton aika; pian on poikasten lähdettävä lentämään pesästä, ulos maailmaan, mutta tuo maailma, jolla ei tähän asti ääriä ollut, alkoi kuvastella yhä ahtaammissa piireissä, kunnes yksi ainoa sola enää oli näkyvissä, ja sen perässä kuulsi himmeissä, ilottomissa kirjaimissa: oppiin!

Kangastiko pastori Skutnabbin kysymyksessä joku taikavoima, joka jälleen laajentaisi solan?…

Tuskin, sillä mistäpä hän…

— Minut pannaan oppiin, — vastasi Fredrik, eikä kuulunut hänen äänessään tuota tavallista reippautta.

— Oppiin tietysti, — vahvisti Antero.

— Entäs sinä, Juho?

— Niin, ei suinkaan mihin.

— Olen usein ajatellut teitä, rakkaat ystävät. Käsityöläisen toimi on kyllä kunniakasta ja ansaitsee suuremmankin arvon kuin sen osalle tavallisesti tuleekaan. Mutta raskasta se on; sitä ei käy kieltäminen. Ja kun Jumala on teille antanut hyvät luonnonlahjat, niin olen ajatellut, eikö teidän olisi tilaisuutta jatkaa lukujanne. Täällä Pietarissa se kohdannee suuriakin vaikeuksia, mutta kuinkahan olisi, jos teidät voisi saada — Suomeen?

Suomeenko?!

Sinnekö, vanhempain kotimaahan, josta niin paljo ihanata oli heille usein haasteltu, ja jonka pelkkä nimikin jo kajahti niin tutulle, niin armaalle? Sinnekö, järvien rannoille, metsäin syliin, vuorille, laaksoloihin, niityille, pelloille? Sinnekö, missä isä ja äiti lassa olivat paimenessa käyneet, missä poikaset illoin pääsevät ratsastamaan, hevosia hakoihin vieden? Sinnekö, missä jouluaattona oljet lattialla kahisevat, ja jouluvirsiä veisataan, ja aamuyöstä lähdetään köröttämään kirkkoon, tiukuja ja kulkusia vempeleessä? Sinnekö, mistä tulevat nuoret papit ja muut Suomen herrat, joilla ei ole suuressa Pietarissakaan vertoja, — sinne, missä kaikki on niin täydellistä, ehjää, turvallista, missä ei ole mielivaltaa, ei köyhän sortoa, ei lahjomista, niinkuin täällä, — sinne, missä talonpojat ovat täydellisyyden esikuvia, vakavia, karaistuja, käteviä, jotka osaavat itse tehdä kaikki, puulusikasta ruveten kirkkorekiin ja rattaisiin asti, ja joista joku sarkatakki, huopahattu rahtimies joskus oli käväissyt heillä, tuoden terveisiä vanhempain kotipuolelta?

Sinnekö?…

Päästä joskus Suomeen, vaikkapa vaan pistäymällä, — se oli meille suomalaisille pojille aina ollut mitä suloisimpain unelmain aiheena. Lapsesta pitäin oli Suomi meille kaukainen, ikävöitty, ihana onnen maa. Milloin, milloin pääsisi Suomeen? Pääsneekö milloinkaan…

Ja nyt oli pastori Skutnabb maininnut ajatelleensa, että he pääsisivät sinne, ei ainoastaan käymään, vaan kouluunkin!

Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä. Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten.

— Näin olen ajatellut, — jatkoi Skutnabb. — Mitäs arvelette itse? — Eikö teidän tekisi mieli Suomeen?

Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat. Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein mennäänkään…

Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä.

Fredrik katkaisi ensimmäisenä äänettömyyden.

— Kyllä se olisi hirmuisen hauskaa meille kaikille.

— Voi sentään!

— Tiettävästi me…

— Mutta, — liitti Fredrik.

— Niin, kyllä minä tiedän, mitä tarkoitat, — virkkoi Skutnabb. — Tässä on mietittävä, mistä varoja saadaan. Viekäähän nyt terveisiä minulta vanhemmillenne ja pyytäkää heitä käymään huomenna luonani. Saamme lähemmin keskustella.

Pojat nousivat. Tavallista hartaammin raapaisivat he jalkaansa, hyvästi sanoessaan ja kiitellessään. Ja sitten kotia, kotia, minkä suinkin jalat kannattivat, kertomaan jotain uutta, tavatonta.

Suomeen!…

* * * * *

Tämä oli ensimmäinen alku Pietarin vähävaraisten suomalaisten poikain lähdölle Jyväskylän alkeis-opistoon, Suomen silloiseen ainoaan suomenkieliseen kouluun.

Noista kolmesta läksi Jyväskylän alkeisopistoon ensimmäisenä Antero syksyllä 1863. Hänelle kävi opin teille lähteminen mahdolliseksi ainoastaan sen kautta, että kirkkokoulun silloinen inspehtori, filosofian maisteri, nyttemmin hovineuvos, Kaarlo Aleksander Slöör hankki hänelle varoja aina yliopistoon saakka.

Siitä pitäin sai Jyväskylän alkeis-opisto harva se vuosi oppilaita Pietarista, jopa syvemmältäkin Inkerinmaalta.

Tavallinen tarina.

Oli varhainen aamu maaliskuun lopulla 1854. Raskaana ja harmaana painoi taivas keisarien kaupunkia, seuloen sen yli veden- ja lumensekaista sohjua. Neva "kulki", s.o. tuo uljas, vuolas, leveä virta, oli muutama päivä sitten katkaissut jäiset kahleensa ja iloisena viskeli niitä nyt pinnallaan, kiivaasti kiidätellen niitä Suomenlahteen. Mereltä puhalsi kostea tuuli, vilutautien, katarrien, keuhkotautien kolkko liittolainen. Ja samallaisena, yhtä tuhokkaana se vieläkin keväisin kulkee yli Pietarin suunnattoman kaupungin…

Viisikerroksisen kivitalon portista Hernekadulla astui ulos muuan pariskunta. Vaimo, noin 35 vuoden iässä, oli puettu yksinkertaisesti, mutta erittäin siististi. Tottuneen Pietarilaisen silmä olisi hänet heti tuntenut suomalaisen (tai saksalaisen) käsityöläisen vaimoksi. Hän talutti miestään, joka oli puettu talvitamineisin, kaula ja melkein koko kasvot paksun huivin suojassa. Mies oli nähtävästi sairas, minkä jo hänen pöhöttyneistä kasvoistaan ja hengenahdistuksestaankin huomasi. Iälleen oli hän neljänkymmenen maissa.

— Istuhan tuohon levähtämään — sanoi vaimo, taluttaen miehensä istumaan toiselle portinpielen suojuskivistä. — Minä haen isvossikan. Lineikalla kai sinun on mukavampi?

[Siihen aikaan oli ajureilla kahdenlaisia, yhden hevosen vedettäviä ajoneuvoja. Lineikka nimiset olivat samallaisia kuin nykyisetkin. Troskiksi taas sanottiin omituisia, nelipyöräisiä rattaita, joissa yhden-istuttava takasija oli yhteydessä kuskin-istuimen kanssa. Näissä ajoneuvoissa istui takasijalla-olija kyllä päin hevoseen, mutta jalat toiselle tai toiselle sivulle; toinen kyydittävistä istui poikkipuolin.]

— Kuinka tahdot vaan. Ota minkä helpommalla saat.

— Lineikassa pääsen sinua paremmin hoitamaan ja tukemaan.

Vaimo huusi ajuria, noita sen-aikuisia, kurjista hevosistaan tunnetuita "vanjkkoja". Tuokion kuluttua oli heitä koko liuta vaimon ympärillä.

— Minne käskette?

— Minne suvaitsette?

— Hyvä rouva, täss' ois hyvä hepo.

— Älkää uskoko tuota, rouva! Ontuva sill' on koni. Ei se perille jaksa. Tielle uupuu.

Venäläinen konkurrenssi oli täydessä vauhdissa.

— Marian hospitaaliin!

Taas kilpailu ryssäin kesken, jossa kukin ensin koetti kiskaista niin suuren hinnan kuin mahdollista, kunnes pari kolme vihdoin suostui 40:een kopekkaan.

Ja jälkeen ottelu siitä, kuka noista vanjkoista kyytiin pääsee.

Vihdoin sai vaimo yhden heistä ajamaan portille, missä sairas tyyneesti istui odottelemassa.

Ponnistellen ja vaimonsa tukemana sai sairas vihdoin nousseeksi rattaille.

He läksivät hiljalleen ajamaan.

* * * * *

Tämän suomalaisen pariskunnan elämänhistoria on varsin lyhyt ja mutkaton. Se sopisi melkein sanasta sanaan tuhansiin silloisiin Pietarin Suomalaisiin.

Kumpikin oli syntynyt Suomessa, köyhistä vanhemmista.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

— Niin, niin — puheli äiti — ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

— Ihmisiin, — tokaisi isä. — Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään…

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

— … ja tässäpä sitä sentään… — toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

— Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, — katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, — että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

— Kuka Tiittanen?

— Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

— Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

— Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa — hyväinen aika!…

— Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

— Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä, — virkkoi isä.

— Ettäkö meidänkin Aatua sitten? — lausui äiti arasti ja silitteli Aatun valkoista tukkaa.

— Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

— Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? — puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

— Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

— Vai niin? Vai äitinsä… Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa. Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi. Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika vähän, eikä se terveyskään kovin…

— Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä… E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä… — murahti taas torpan isäntä.

* * * * *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!…

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.

Sama Jumala oli kumminkin siellä, niinkuin täälläkin. Kovaa sai Aatu kokea, mutta mielen hän piti päässään, ja vähitellen tuli hänestä sälli. Sen pitemmälle hän ei päässyt. Äidin salaiset unelmat omasta makasiinista, vai mikä se oli, lähellä keisarin hovia tai Iisakin kirkkoa, jäivät toteutumatta. Hän on jo monta vuotta levännyt Savitaipaleen pitäjän hautausmaalla, ja Aatu ajaa nyt vaimonsa kera Marian hospitaaliin.

Hänen vaimonsa historia on, jos mahdollista, vieläkin mutkattomampi.

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

Useampain vuosien perästä kohtasivat "öttytyttö" ja Aatu toisensa yhteisen tuttavansa perheessä. Seuraavana kesänä kävivät he pariskuntana Suomessa vanhan sepän talossa. Äiti oli vielä elossa, sisar naimisissa, mutta seppä oli jo puolentoista vuotta maannut maan mullassa.

* * * * *

Nyt saattaa vaimo miestänsä Marian hospitaaliin.

Veden- ja lumensekaista sohjua seuloo taivas keisarien kaupungin päälle, ja vaikeasti vetää rattaita ajurin laiha hevonen.

— Onko sinun hyvin vaikea olla? — kysyy vaimo, kuullessaan katkonnaista hengitystä.

— Ei tässä hätää vielä, — vakuuttelee mies, — Jokos tämä on Anitshkinan silta?

— Ei ole vasta kuin Kasanskin.

Pöhöttyneillä silmillään mies ei näe kuin himmeästi.

— Et taida enää, ukko kulta, nähdä Pietarin kaunista kaupunkia, — virkkaa vaimo, ja hänen äänensä värähtää hieman.

— Jo minä sitä olen tarpeekseni katsellutkin, — vastaa mies tyyneesti.

Miks' ei valitusta, miks' ei napisemista? Kuinka voivat he pysyä niin tyyneinä, ja kumpikin on jotenkin varma siitä, että he viimeistä kertaa istuvat rinnatusten! Mistä tämä voima tuossa suomalaisessa käsityöläisessä ja hänen vaimossaan, tämä voima katsoa kuolemaa silmiin niin rohkeasti? Yksinkertaisten, oppimattomain äitienkö kylvämät siemenet ovat hedelmää kantaneet?

Hetken perästä mies jatkaa:

— Niinkuin ennenkin on puhetta ollut, älä sinä hylkää sitä kortteria, vaan pidä siinä asukkaita. Saat ainakin itse pojan kanssa asua ilmaiseksi. Nämä nykyiset asukkaat ovatkin varsin sopivia. Kyllähän se Kaulio välistä vähän remuaa, kun on saanut hattuunsa, mutta eihän siitäkään sen suurempaa haittaa.

— Kovin jää pieneksi vielä Antero poika, — virkkaa äiti, ja kummallisesti kouristaa sydän-alaa.

— Älä yhtään sure, eukko kulta; kyllä teistä Jumala murheen pitää. Kenenkäpäs turvissa sitä mekään olemme eteenpäin päässeet?

Hän pyyhkäisi pöhöistä poskeansa.

Saavuttiin sairastaloon.

Passi oli kunnossa. Päivystäjä-lääkäri tutki sairaan.

— Istuva työ, huono verenkierto ja tämä onneton ilman-ala, — sanoi hän huonolla, saksanvoittoisella venäjänkielellä.

— Onko mitään toivoa? — kysäisi vaimo arasti.

Lääkäri pyöritti päätään ja taputti niin sääliväisesti vaimoa olalle.

— Kolmanteen saliin! — sanoi lääkäri välskärille.

— Kolmanteen saliin! — toisti välskäri sairaanhoitajattarelle.

* * * * *

Kahden viikon perästä seisoo vaimo avonaisen haudan ääressä Mitrofanin suomalaisella hautausmaalla. Leskenä hän siinä seisoo, mustissaan, pieni neljän vuoden vanha poikanen sylissään. Poika pitää äitiä kaulasta ja painaa päätänsä hänen olkaansa vasten.

Hiljaa he itkevät siinä, leski ja orpo.

Joukko surevia ystäviä, Suomalaisia, seisoo haudan ympärillä.

Lakko.

Tämä on lapsuuden muistelma. Se herää henkiin joka kerta kuin sanomalehdissä luen työlakoista meillä tai muualla. Kerron sen semmoisenaan kuin se lähes neljäkymmentä ajast'aikaa sitten painui lapsen mieleen.

Nevan vasen ranta, varsinaisesta kaupungista ylöspäin, muodostaa suunnattoman tehdaskaupungin. Heti Nevskin luostarin ja kasakkain kasarmin takaisesta kaupunginrajasta (silloisesta) ruveten, lähtee loppumaton jono suuria tehtaita, kruunun sekä yksityisten. Niitten ympärillä oli siihen aikaan melkein yksinomaa työväen asunnoita, joitten yksitoikkoisuutta ja yksinkertaisuutta tuon tuostakin keskeytti joku upeampi talo tai rukoushuone, "säässynä", tai puoti tai kapakka.

Eri tienoita tässä tehdaskaupungissa nimitettiin tehtaita myöten. Pietarin Suomalaiset, joita siellä asui ja edelleen asuu suurissa määrin, käyttivät venäläisiä nimityksiä, omilla päätelisillään. Niinpä asui Sutinen Stekljannoilla (lasitehtaan seudussa); Pettinen oli muuttanut Farforovoille (poslinitehtaan läheisyyteen); viime sunnuntaina kuulutettiin ukko Nion poikaa sieltä Sukunoilta (rautavalimojen tienoilta) j.n.e.

Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla. Sinne muistelmani vie.

Moniaan pyssynkantaman päässä meidän asunnostamme oli muuan suuri kruununtehdas, jossa kävi työssä sadottain miehiä, naisia ja lapsia. Suomalaisia ei siinä tehtaassa muistaakseni ollut.

Eräänä iltana kerrottiin, että sanotussa tehtaassa oli tapahtunut "bunt", kapina. Työväki oli ruvennut vaatimaan palkanlisäystä ja uhannut jäädä pois, ellei palkkaa koroteta. Tehtaan isännöitsijä tai hoitaja, upraviiteli, oli sättinyt työväen ensin pahanpäiväiseksi ja uhannut puolestaan väkipakolla saada heidät työhön. Työväki oli taipumaton, ja huomenna piti asia ratkaistaman.

Huomis-aamuna oli koko Sukunoi liikkeellä. Puheen-alaisen tehtaan portti oli suljettu. Edustalla kihisi työväkeä, miestä, naista, lasta, asiaan kuuluvia ja asiaan kuulumattomia, viimeksi mainittujen joukossa pivollinen meitä, suomalaisia poikia. Työkansa oli hajaantunut useampiin ryhmiin, ja niissä keskusteltiin vilkkaasti, tunnettuun venäläiseen tapaan, jossa keskusteluun on osallisena ei ainoastaan suu, vaan koko ruumis raajoineen, yksin sormennenätkin.

Meitä läheni muuan venäläinen poika, tuttu jollekulle meidän joukossa — lastenhan tuttavapiiri on suunnaton. — Hän kuului tuon kapinoivan tehtaan väkeen.

— Meidän väki pitää bunttia, — sanoi hän varsin huoletonna, niinkuin ei asia olisi häntä liikuttanutkaan.

— Mitenkäs siinä lopulti käy? — utelimme me.

— Miten käy?… Pakolla pakottavat työhön, siinä se.

— Mitenkä pakolla?

— Sitenkä, että kasakoilla pieksättävät.

— Kasakoillako?

— Niin juuri.

— Entäs sinä? Pieksäväthän ne sinutkin.

— Minuun eivät koske.

— Miks'eivät?

— Siks'eivät, ett'en minä kuulu bunttilaisiin.

Pieni työmies katosi vihellellen väkijoukkoon.

Vähän ajan perästä näkyi muutamia työmiehiä juoksevan kasarmilta päin. He tulivat hengästyneinä ja katosivat lakkolaisten joukkoon. Tuokion kuluttua syntyi työväessä levottomuutta, ja kaikki loivat silmänsä sinne päin, mistä äskeiset miehet olivat tulleet.

— Jo tulee! Jo tulee! — kuului huutoja.

Maantietä myöten, rajaportilta päin, läheni tehdasta parvi kasakoita, noin 30 miestä, kaksi kussakin rivissä. Eivät olleet aromaan ruskea-ihoiset pojat tällä erää ratsuillaan, pitkät piikit mukanaan, hosurit vyöllä ja luodikot seljässä. Jalkaisin he tulivat, kädessä maan kuulu nagaikka, pamppu.

Sydäntä vihlaisi niin kummallisesti, katsellessamme tuota omituista arolaisparvea, käskyille sokeasti kuuliaista. Oliko se nyt määrätty pyöveliksi?

Sanaakaan sanomatta väistyi väki kahden puolen tietä, sallien rauhassa kulkea välitsensä tuon joukon… ei eläviä ihmis-olentoja, vaan ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tapaa, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre.

Tehtaan portin kohdalla tämä koneisto kääntyi vasemmalle. Portti ulvahti ja narahti ilkeästi ja nielaisi sen.

Lyhyt, tuskallinen epätietoisuuden hetki seurasi nyt. Lakkolaiset olivat ääneti. Odotusta täynnä oli muukin joukko.

Äkkiä kuului jälleen ilkeä ulvahdus ja narahdus. Portin molemmat puoliskot lensivät ryminällä selko seljälleen. Joku päällysmies, yllään aitovenäläinen "paddjofka" ja rinnassa samallainen vaskilaatta kuin poliseilla, astui kiireisesti ulos maantielle ja alkoi huutaen ja huitoen puhutella lakkolaisia. Eikä se oikeastaan ollut mitään puhuttelua, vaan jonkinlaista epämääräistä, kestävää kirkumista, joka turhaan koetti tyhjentää venäläisten sättimäsanain loppumatonta varastoa, tuota varastoa, josta tshort ja djävol (piru ja perkele) ovat kaikkein hienoimpia ja karkeammat aivan eläimellisen raakoja. Tämä pitkällinen, äänen vahvuudessa yhä kasvava kirkuminen päättyi vihdoin käheään huutoon:

— Käyttekö työhön?

— Ei! — vastattiin väkijoukosta.

Silloin kuului huikea, kimeä kiljahdus, sellainen, jonka koirilleen päästää ilveksenpyytäjä, huomattuaan vasta sataneessa vidissä pedon jäljet.

— Lyö! Pieksä! — kirkui päällysmies silmät nurin päässään.

Avonaisesta portista syöksähti kasakkain parvi työväen päälle, niinkuin syöksee lauma nälkäisiä susia lammaskatraan kimppuun.

Ja sitten alkoi raatelu…

Itkien ja vavisten katselimme tuota näytelmää jonkun matkan päästä. Paheni siihen silloin lapsen mieli, ja ilkeänä painajaisena se minua vieläkin usein vaivaa.

Raatelu päättyi.

"Bunt" kruununtehtaassa oli kostettu, kukistettu.

Lukija, joka on jaksanut seurata jutelmaa tähän asti, kysäisee kaiketi kummastellen, miksikä työväki niin hervottomana antoi piestä itseänsä, tai miksikä se odotteli rääkkäystä eikä lähtenyt ajoissa karkuun, nähtyänsä kasakkain tulevan. Näihin kysymyksiin olen itsekin turhaan koettanut saada vastausta. Olisiko kenties venäläiseen kansaan kautta vuosisatain imeytynyt käsitys ruoskasta ja raipasta, tuo käsitys, josta valistuneet venäläiset kirjailijat usein murheella mainitsevat, mutta jolla nykyisessäkin sivistyneessä yleisössä Yenäjällä on paljo kannattajia, — olisiko kenties sillä ollut tässä jonkunlainen rooli?…

Arvoitukseksi niinikään jää minulle, kuinka me, pienet pojat, säilyimme eheinä tuossa kauheassa mylläkässä. Ikä ja puvut kenties ilmoittivat, ett'emme olleet tehtaalaisia, mutta kuinka sittenkin saatoimme välttää joutumasta ihan ihmisten jalkoihin, — en ymmärrä vieläkään.

— Strois! — kuului aliupseerin komento.

Kasakat asettuivat maantiellä kahteen riviin.

— Käännös vasempaan! Mars!

Ja jälleen marssi ohitsemme, nyt päinvastaiseen suuntaan kuin äsken, parvi ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tavalla, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre. Tuonne he vihdoin katoavat kasarmilleen päin. Sinne päästyään kaiketi alkavat haastella äskeisestä huntista: mies se, joka parhaiten oli osannut nagaikkaansa käyttäen, ja nuori Mitjkahan se huimemmin muita oli sivallellut, mielessään kai tän-aamuinen tapaus kasarmissa; hän oli näet tänä aamuna jostain rikoksesta saanut viisikolmatta raipan-iskua.

Ja sitten käypi illastamaan tämä lauma, tyyneenä ja huoletonna. Ei nukuta vielä iltahuudon jälkeen kesäisenä yönä aromaan ruskea-ihoisia poikia. Balalaikka otetaan esille, ja huimasti tanssivat pihalla "kasakkaa" äskeinen aliupseeri ja nuori Mitjka.

Mutta tehtaan edustalla oli väkeä vielä ennallaan. Onnahtelevia, veristä päätään tai jäseniään piteleviä miehiä ja naisia kulki puoleen ja toiseen, horjahdellen, itkien, kiroillen. Muu kansa katseli heitä, voivotteli ääneensä ja silmiänsä risti.

Eri ryhmiä oli muodostunut maantielle ja tien varsille, ja jokaisen ryhmän keskustana oli joku raukka, joka ei enää omin voimin kyennyt liikkumaan.

Me lähenimme yhtä sellaista ryhmää tehtaan puoleisen maantien-ojan partaalla. Ojan pohjalla makasi vanhanläntä vaimo tainnoksissa ja hengitti paha-enteisellä korinalla. Hänen ääressään, kummallakin puolen, oli polvillansa kaksi nuorta, noin 18-20 vuoden iässä olevaa tyttöä, jotka nyyhkien ja sydäntä vihlovilla huudoilla koettivat henkiin herättää kasakkain raatelemaa äitiänsä.

Hautaan vien mukanani tuon kuvan.

Huomeneltain palajaa rääkätty väki kaiketi työhön, ken kykenee. Päällysmies, joku urjadnikka tai upraviiteli tai sotskoi, ottaa heidät vastaan samallaisilla kauniilla sanoilla kuin heidän osakseen tänäänkin tuli. Ja miehet ja vaimot ja lapset kumartavat päällysmiestä "vöitä möiten" ja menevät kukin osastoonsa ja ristivät silmänsä. Ja siellä asettuu rauhoitettu elävä kone voidellun kuolleen koneen ääreen. Suunnattomat höyrykoneet alakerrassa ulvahtavat, tuhannet akselit elähtävät kaikissa viidessä tai kuudessa kerroksessa. Hihnat kiinnitetään rattailleen, ja päätä huimaava, korvia särkevä kolina alkaa käydä. Mutta pilviä tavoittelevasta piipusta syöksee korkeuteen paksuja savupilviä, yhtyen vihdoin satoihin muihin samallaisiin, kunnes utuiseen verhoon viimein kietoutuu kauniin Nevan rannat virstain ja taas virstain alalla.

* * * * *

Viikon perästä ajaa kahdet komeat kaleskat tehtaan portista sisään. Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi rientävät kilvan laskemaan alas astinlaudat tehtaan pelottaville tarkastajille. Pyylevänä, uljaana astuu ensimmäisistä kaleskoista alas lihava kenraali, toisista hieman laihempi luutnantti. Jumaloivan kunnioittavassa asennossa, lakit kourassa, seisovat korkeain esimiestensä edessä nuo kolme alamaistensa hirmua.

— Miten on? — kuuluu kenraalin komentava tiedustelu. Ja se lausutaan sellaisella äänenpainolla, ja sitä seuraa niin masentava, tulta iskevä katse, ett'ei sellaiseen vielä milloinkaan ole muuta vastausta tullut kuin:

— Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

— Mitääää??

— Kaikki hyvin, teidän ylhäisyytenne.

Lähdetään tehtaan konttorille päin, kenraali edellä, luutnantti hänen vasemmalla puolellaan, puoli askelta taampana, mutta arvoisana takajoukkona, lakit kourassa ja vartalo jumaloivan kunnioittavassa asennossa, kulkee upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi.

Viimeksi mainitut saavat konttorissa ensin ankarat nuhteet siitä, että "buntin" ensinkään sallittiin syntyä.

— Sellaista ei saa enää toista kertaa tapahtua! — pauhaa esivalta.

— Teidän ylhäisyytenne!… — ängähtää upraviiteli.

— Vait! — jyrähtää esivallan huuto niin kovaa, että akkunassa lasit tärähtää. — Minä tiedän kaikki. Jos vielä kerran tapahtuu jotain tällaista, niin kavahtakaa itseänne! Minun ei ole tapana laskea leikkiä.

Upraviiteli kääntyy urjadnikkaan, silmillään toistaen hänelle kenraalin ankarat sanat.

Urjadnikka kääntyy sotskoihin, ääneti hänelle tiedoksi tehden saman julistuksen. Ja kovin tekisi urjadnikan mieli liittää vahvistukseksi jokunen kaunis sana tuosta suunnattomasta sanavarastosta.

Mutta sotskoi parka on jo kauan aikaa vavisten itsekseen rukoillut, että pyhä Miikkula, ihmeittentekijä, veisi ohitse myrskyn ja tuuliaispään.

Nähtyään sanojensa erinomaisen vaikutuksen, lauhtuu kenraali hieman.

— Yksi sananen vaan teidän ylhäisyytenne, — sanoo arasti upraviiteli, pää kallellaan ja suu sanomattoman makeassa asennossa.

— No mitäs nyt?

— Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, pitää huomenna tehtaalla juhlallinen jumalanpalvelus, ristinkulun ja laulajain kanssa.

— Hm.

— Rukoilisimme tehtaalle onnea ja menestystä.

— Hm.

— Ja teidän ylhäisyydellenne mnógija ljéta (pitkää ikää).

— Hm. Olkoon menneeksi

Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi kumartavat vöitä möiten.

Uhkaavat pilvet ovat poistuneet. Sees on jälleen.

— Teidän ylhäisyytenne! — puhuu upraviiteli jo hieman rohkeammin.

— Joko taas?

— Ettekö suvaitsisi hiukan haukata? Matka on pitkä ja tiet pölyiset ja tällainen helle sitten…

— Hm. Olkoon menneeksi — sanoo kenraali armollisesti ja lisää sitten adjutantilleen:

— Avec cette sorte de gens… (Tällaisten ihmisten kanssa).

— Cela s'entend, votre excellence, — (Se on tietty) — virkkaa puhuteltu.

— Comment? — kysäisee kenraali ja, vastausta odottamatta, lähtee viereiseen huoneesen, jonka ovella upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi seisovat jumaloivan kunnioittavassa asennossa.

Pöytä notkuu venäläisestä "sakuskasta": viinat, viinit, sammet, kaviarit, lohet, parsat, hanhi, ulkolaisilla lisillään, osterit, samppanjat.

Urjadnikka ja sotskoi eivät ole rohjenneet tulla sisään; he ovat jääneet etuhuoneesen. Upraviiteli yksin katselee, mitenkä mieluisia ovat ylhäisille virvoitukset.

— Sampi on erinomaista, — suvaitsee virkkaa kenraali. — Mistä otitte?

— Tshernishovista, teidän ylhäisyytenne.

Etuhuoneesta kuuluu liikettä ja puhetta. Upraviiteli rientää sinne ja palajaa pian takaisin, levottomuus kasvoillaan.

— Mitä nyt? — kysäisee kenraali, avaten ensimmäistä osteria.

— Käytiin ilmoittamassa, teidän ylhäisyytenne, että muuan vaimo, tehtaan työväkeä, on kuollut. Meillä on sellainen järjestys, että jos joku sairastuu, tai, älä Herra saata, kuolee, niin samassa on annettava konttoriin tieto.

— Tyttö?

— Leski, teidän ylhäisyytenne.

— Lapseton?

— On kaksi tytärtä, teidän ylhäisyytenne, toinen 18, toinen 20 vuotta vanha.

— Mihin kuoli?

— Keuhkotautiin, teidän ylhäisyytenne.

— No, tietysti, tavallinen hautausapu…

— Annoin vast'ikään siitä määräyksen.

— Se on hyvä. Järjestys ennen kaikkea, — puhuu kenraali, hotkien ostereita.

— Mistä otitte ostereita? Jelisejeviltäkö? — kysäisee hän.

— Jelisejeviltä, teidän ylhäisyytenne.

"Konnoilla."

Lieneekö Konnoita enää Pietarissa olemassakaan, en varmaan tiedä. Vanhat Pietarilaiset tuon nimen kyllä tuntevat, ja vastenmielisiä muistoja se heissä aina herättää.

Konnoi oli oikeastaan hevostori, syrjässä keskikaupungista, jonkun matkan päässä Nevskin luostarista. Se oli pysyväin hevosmarkkinain paikka ja semmoisenaan hyvin tunnettu Suomen rahtimiehillekin, jotka kävivät Pietarissa. Pahalta soivan nimensä sai se siitä, että siellä pantiin toimeen sen-aikuiset barbaariset rangaistukset.

Verisiin näytelmiin Konnoilla ei meitä lapsia kotoa koskaan laskettu, mutta usein me, kouristuvin sydämmin ja johonkin sohvannurkkaan hyyristyneinä, illan hämärissä kuuntelimme silminnäkijäin kertomuksia niistä. Eikä sinne mielikään tehnyt, sillä siksi hirveitä olivat jo kertomuksetkin. Sen sijaan osuimme välistä näkemään sitä kamalata kulkuetta, jossa vankeja kuljetettiin Konnoille. Nelipyöräisille suurille rattaille asetetulla korkealla lavalla istui onneton, joskus useampiakin, takaperin, kädet seljän taakse sidottuina. Sotaväkeä kulki edessä ja sivuilla ja takana, suuren väenpaljouden seuratessa kummallakin puolen, kadun käytävillä. Kovin tarkasti tähystelimme silloin joka puolelle, eikö missään näkyisi kaleskoita, kaksi harmaata hevosta edessä, kuski kultareunaisessa kauhtanassa… Oli näet Pietarissa kansalla aikoinaan semmoinen luulo, että jos keisari sattuu tulemaan tällaista Konnoille kulkevaa saattoa vastaan, niin saa vanki heti armon. Voi kuitenkin, jos nyt sattuisi keisari tulemaan!…

Viimeisen kertomuksen noista auto-daféoista Konnoilla kuulin noin 35 vuotta sitten eräässä Inkerinmaan pappilassa.

Seurakunnan kirkkoherra oli takavuosina palvellut Pietarin suomalaisessa seurakunnassa apulaisena ja — Venäjän lakien mukaan — ollut virkansa puolesta tuomarin ja lääkärin kanssa läsnä eräässä rangaistus-tilaisuudessa. Tuomittuna oli näet silloin muuan Inkerin Suomalainen, lutherilainen.

Tuomion luettua oli pyöveli, punapaita, — entisiä pahantekijöitä, jotka itse olivat aikoinaan saaneet samallaisen rangaistuksen, mutta sitten päässeet pyövelin ammattiin — astunut tuomarin ja lääkärin eteen ja röyhkeästi kysynyt: "Tapanko minä hänet tuohon paikkaan?" Nuhdellen häntä moisesta julmuudesta, olivat herrat pistäneet hänen kouraansa muutaman setelin ja pyytämällä pyytäneet häntä säälimään vankia. Pyöveli oli irvistäen kätkenyt rahat poveensa ja luvannut "armahtaa" häntä. Lupauksensa hän oli pitänytkin: moni sivallus tuolla hirveällä kurittimella, kolmihaaraisella, leveäsiimaisella ruoskalla, oli vain keveästi pyyhkäissyt onnetonta…

Tämä oli viimeisiä verisiä näytelmiä Konnoilla. Jonkun vuoden perästä sääsi suuri Aleksander II lain, joka lakkautti ruumiillisen rangaistuksen Venäjän keisarikunnassa. Todellisuudessa se ei vielä kumminkaan ole kokonaan poistettu. Yleinen rikoslaki tosin ei enää sellaiseen tuomitse, sotaväessä on entinen suunnaton rääkkäys lakannut, kouluissa ei ole enää vitsa opettajan ja kasvattajan alituisena ja useimmiten väärinkäytettynä apulaisena. Kunnanhallituksilla sitä vastoin — vankihuoneista ja rangaistuskomppanioista puhumattakaan — on yhä vieläkin oikeus tuomita ruumiilliseen rangaistukseen. Ja niinpä vielä tänäkin päivänä vinkuu raipat maaseuduilla koko tuossa suunnattomassa keisarikunnassa. Kansa huokaa tiedottomuuden pimeydessä, valistuksen ensimmäisten alkeittenkin puutteessa, ja kunnanhallitusten ja maalaispäällikköjen mielivalta heiluttaa huljaa sen ylitse…

Käännä lehti, lukijani, käännä.

Ukko Grahn.

Nykymaailmaa sanotaan, ja syystäkin, tuollaiseksi "nivellioimisen" maailmaksi, joka koettaa muovaella kaikki ihmiset jotenkin samaan malliin, konemaisiksi. Ja siinä se merkillisesti onnistuukin. Itsenäisiä, omaperäisiä luonteita näkee nyt yhä harvemmin. Samaa valitetaan meillä ja samaa kaikkialla.

Ihmiskunta on kuin yksi ainoa suuri puutarha, jota hoidetaan tuskallisen tarkalla huolella: jos yksikään puu pyrkisi muista toisenlaiseksi, omituisemmaksi, niin kyllä puutarhurit kätyreineen pitävät huolta, ett'ei se tapahdu. Pensaat leikellään ja keritään joko tasapäisiksi tai suppilomaisiksi tahi puolipyöreiksi, mutta samallaisia niitten olla pitää, ihan samallaisia. Jos luonnon luoma, nopeasti juokseva puro sattuisi tuon rabatin tai tämän rundelin kohdalle, niin se johdetaan uusille urille, tai viedään sen vesi kulkemaan maanalaisia ojia myöten. Suunnitelmaa vaan ei saa loukata, sillä se on puutarhurien yleisessä kokouksessa tehty ja sommiteltu ja äänten enemmistöllä ratkaistu, ja esivalta on sen vahvistanut.

Ennen vanhaan oli ihmiskunta kuin yksi ainoa humiseva salo. Siinä oli päivänpuoleisilla rinteillä halmeita, joissa kultainen vilja lainehti, ja siinä oli marjaisia ahoja ja mökkejä honkain keskellä. Mutta tämän ympärillä ja välissä ja edessä ja takana humisi salo, salo vapaa ja ääretön, joka puhalsi kultturin ylitse raikkaita henkäyksiään, sitä puhdistaen ja sen elinvoimia virkistäen. Sellaisella salolla kohosi moni honka ylös pyörryttävään korkeuteen. Mitä enemmän sitä myrskyt nuorena taivuttelivat, sitä lujemmin se vaan juurillaan juuttui kotoiseen maaperään, kunnes vihdoin kokkolintukin sen latvaan pesänsä rakensi. Sellaisella salolla välkkyi tyynipintaisia lampia, joitten kuvastimessa katselivat koivut ja haavat toisiansa ja itseänsä, mutta kukin omassa asennossaan ja vapaassa muodossaan. Sellaisella salolla…

Mutta eihän ollut aikomukseni aloittaa tuota vanhaa uutta virttä, joka entistä kiittää ja nykyistä laittaa. Sitä paitsi: kaikki vertauksethan ontuvat, ja minun vertaukseni puutarhasta ja salomaasta ontuu, huomaan ma, pahasti sekin. Eikä ole aikomukseni ottaa sankarikseni mitään salolla kasvanutta mastopuutakaan.

Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa paljoa vähemmin kuin ennen.

Pietarin Suomalaiset ovat nykyjään "nivellioituneet" jo hekin, mutta 50- ja 60-luvulla oli heidänkin joukossaan varsin huomattavia originaaleja. Tuossa ne taas kulkevat ohitseni, nuo rakkaat, hauskat, supisuomalaiset ystävät, ja vanha sydän lämpenee, heitä katsellessani: jäntevä kirkkoherra Kaarlo Sirén; seurakunnan suntio Israel Kössi, mies peukalon pituinen; paljon hyvää nauttinut ja paljon kovaa kärsinyt suutarimestari Kristerson; kirkkokoulun vanha vahtimestari Lauri, joka tuskin koskaan lie ollut muuna kuin harmaapäisenä ja tutisevana ukkona, ja hänen uljas, kaartilaismainen, hyvin-arvoisa puolisonsa Mari Matvevna; Gostinnoi dvorin kauppias, Pietarin suurimpia humoristeja, suutarimestari Lange; vaskiseppä, litteraati Carl Pydén; varakas sangviiniko, valumestari Manninen; hieno, aristokraatinen kultaseppä-mestari Vänttinen…

Ja unohtaisinko sinut, vanha ystävä Grahn, sinut, jonka elämässä, täynnä puutetta ja levotonta hapuilemista, oli ainakin yksi onnellinen, täysin onnellinen päivä, jolloin sait olla Suomen "studenttina"! Muista ystävistä saanen kenties tilaisuutta näissä jutelmissa vielä puhua. Tämän jutelmani pyhitän sinulle.

* * * * *

Ukko Grahn — en tiedä, miksikä häntä sanottiin ukko Grahniksi, sillä ei hän ikänsä puolesta vielä oikeastaan tuota nimeä olisi ansainnut — ukko Grahn oli neulaseppä. Nykyjään, höyryllä käypien tehtaitten aikana, lienee koko ammattikunta jo olemattomissa. Hän oli, niinkuin lukemattomat muut, tullut poikasena Suomesta sinne ja pantu, arvatenkin sattumoisin, ilman pitkiä tiedusteluja, oppiin ensimmäiselle mestarille, joka tarvitsi opinpoikaa.

Sälli hänestä tuli, luultavasti hyväkin, niinkuin useimmista Suomalaisista siellä. Vielä vuosikymmen sitten olivat suomalaiset käsityöläiset erinomaisen suuressa arvossa Pietarissa. Suomalaisten rehellisyyttä ja taitoa oli ryssäin pakostakin tunnustaminen. [Lieneekö viime aikoma suomisyöjäin parjaukset ja yllytykset saaneet jotain muutosta tässä kohden aikoin, en osaa sanoa.] Mutta neulasepän ammattiin ei Grahn ollut luotu. Hän oli joutunut väärälle uralle. Hänelle ei ollut suotuna sitä onnellista sattumaa, niinkuin monelle muulle, että pappi tai nimismies tai muu hänen kotipitäjässään olisi huomannut pojan terävän älyn ja vilkkaan mielikuvituksen ja loppumattoman lukuhalun ja koettanut saada häntä kouluun. Hänestä tuli neulaseppä, mutta, siitä olen vakuutettu, opin tietä käytyänsä olisi hänestä tullut etevä pedagogi ja kirjailija, jolla olisi ollut sulka vuoroin kuin sametti, vuoroin herhiläisiä täynnä.

Niitä löytyy maailmassa niin paljo toisaanne kutsutuita ja toisaanne osuneita olentoja. Sattumatako sekin vain?…

Jo opinpoikana käytti Grahn kaiket väliajat omin päin oppimiseen, mikäli sen-aikuinen suomalainen kirjallisuus myöten antoi. Hänellä oli kumminkin se erinomainen onni, että oppi muitakin kieliä. Hän puhui, vähäisellä suomalaisella murteella, kolmea vierasta kieltä, saksaa, ruotsia ja venättä.

Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka suunnattoman paljo ihmiseltä puuttuu, kun hän on tiedon alkeitakaan vailla, ja näin heräsi hänessä vastustamaton halu päästä opettamaan seurakuntalaistensa pieniä lapsia. Näissä pyrinnöissä hän sai suurta kannatusta isälliseltä ystävältään, kirkkoherra Siréniltä.

Tästä merkillisestä patriarkasta kenties edempänä enemmän. Olkoon tässä vaan mainittu, että hän oli valpas sielunpaimen, erinomainen järjestyksen mies. Hän saattoi Pietarin suomalaisen Marian seurakunnan kukoistavaan taloudelliseen asemaan, jossa se vieläkin on. Sirén, joka kirjevaihdossa Lönnrotin kanssa käytti välistä nimimerkkiä Karl Suomalainen, oli innokas suomalaisuuden ystävä, yksi niitä "vanhoja rehellisiä", Uno Oygnaeus'en asetoveri seurakunnan ensimmäisen ja kymmeniä vuosia ainoan koulun järjestämisessä. Harvinaisen tarmokas hän oli, mutta itsepäinen, suomalaisesti itsepäinen, kenties vähän enemmänkin, kiivas ja lempeä samalla hetkellä, kitsas tässä ja antelias seuraavassa silmänräpäyksessä, aristokraati ja demokraati yhdellä haavaa. Miekkoinen, ken hänen suosiossaan oli, ja voi sitä, ken ukon armot menetti!

Sirén tunsi Grahnin hyvät lahjat ja vilkkaan luonteen jo rippikoulusta ruveten. Siitä pitäin oli hän kannatellut Grahnin lukuharrastuksia neuvoilla, vähin rahoillakin. Siréniä miellytti tuo omin päin opiskeleva suomalainen käsityöläinen, ja niinpä piti hän Grahnia erityisenä suosikkinaan ja kasvattinaan. Ja siinäkin oli Sirénillä oma kurssinsa: väliin hän neuvoi, opasteli, auttoi, väliin taas, aivan odottamatta, torui ja masensi ihan maan tasalle. Grahnin kerran arasti lausuma toivomus, jollakin tavoin päästä opettamaan Pietarin Suomalaisten lapsia, ei ollut ensinkään odottamaton ukolle, sillä hän piti erittäin hellää huolta seurakuntansa kouluista, ensinnäkin kirkkokoulusta, jossa, paitsi tavallisia kansakoulun aineita, opetettiin saksan- ja venäjänkieltä, ja samoin sunnuntaikoulusta, jossa suomalaisille opinpojille annettiin opetusta luvussa, kirjoituksessa ja laskennossa. Mutta samalla kuin Grahnin toivomus oli hänelle mieluista, katsoi hän tarpeelliseksi nöyryyttää suosikkiansa oikein perin pohjin, osoittamalla, kuinka vähän tietoja hänellä, opettajaksi pyrkijällä, oikeastaan oli. Hän rupesi tutkimaan Grahnia, ja siinä kävi, niinkuin käy tänäkin päivänä jokaisen, jota tutkija tahtoo kolhaista: tutkittava esiintyy sangen nolona. Ja Grahn joutui tässä tutkinnossa niin surkeasti ymmälle, että mies paralle kiertyi kyyneleet silmiin.

— Niin, niin, Grahn, hyvä ystävä, — puhui Sirén, päätään nyökytellen tapansa mukaan, — siinä näet nyt, kuinka vähän sinä itse tiedät ja ettäs paljon tarvitset vielä lisää. Ja niin se on jokaisen ihmisen. Minä olen vanha ja harmaapää, mutta tarvitsen joka päivä oppia. Eikä tuo taas ole yhtään mistään kotoisin, ettäs itket siinä ja tillität. Mikä Suomalainen sinä olet? Pure hammasta ja ponnista kahta enemmin ja lue ja opi. Mutta mitä nyt sinun opetustoimeesi tulee, — lisäsi Sirén ja astui Grahnin luokse, — niin kyllä minä otan sinut apuopettajaksi tänne meidän sunnuntaikouluun jo ensi sunnuntaista. Toimita tehtäväsi visusti. Aloita työsi aina hiljaisella huokauksella Jumalan tykö ja päätä toimesi samalla tavoin; silloin pitää sinulla oleman siunausta työssäsi, joka on oleva hyödyksi meidän kansalaisille ja kunniaksi Jumalalle. Kuinkasta veisaamme: "Ann' minun viriäst' kaikk' virkan' työt tääll' tehdä… O Herra armos lain', Ett asian' toimitan Juur toimellisest' ain' Ja sinua kunnioitan." Muista se: "joka vähän päälle on uskollinen, hän pannaan paljon päälle."

Sirén syleili holhottiaan, ja se, joka nyt sai kyyneleitä silmiinsä, oli Sirén.

Grahn antautui kaikella lämpöisen sydämmensä voimalla tähän uuteen sivutehtäväänsä. Niin, sivutoimi se kyllä oli, mutta senpä ympärillä pyörivät yhtä mittaa hänen ajatuksensa viikon varrella: mitenkä tuo ja tuo seikka olisi saatava pojille oikein selväksi, ja eikö tuota kovan onnen kertotaulua saisi vähän helpommin heidän päähänsä. Noin se pitäisi käydä, niinkuin nupin lyöminen stiftiin, noin, noin, noin. Ja väliin kävi vasara hyvinkin huimaa vauhtia, mutta kun ei stifti yksinomaa ollut hänen huomionsa esineenä, niin usein, valitettavasti liiankin usein, luiskahti vasara hieman vinoon, ja silloin tuli — "suutari". Nämä "suutarit" tekivät sen, että viikon palkka oli tällä erää pienempi, eikä erotusta suinkaan korvannut se 50 kopekan palkka, mikä sunnuntaikoulusta maksettiin kolmen tunnin työstä.

Pienempi oli palkka tällä erää, eikä se enää entiselleen kohonnutkaan. Se ammatti, johon Grahn oli perin pohjin valmistunut, alkoi tuntua hänestä yhä enemmän vastenmieliseltä, ja siihen ammattiin, johon hän antautui kaikella rakkaudella, puuttui häneltä tarpeeksi edellytyksiä, voidakseen uhrata koko aikansa ja voimansa siihen. Se jokapäiväinen leipä, se jokapäiväinen leipä!

Emäntä, hiljainen ja vaatimaton, oli ensi alussa mielissään miehensä menestyksestä: eihän vainkaan ole jokapäiväinen ilmiö se, että sällismies pääsee opettajaksi. Entistä huolellisemmin hän silitti sunnuntaiksi miehelleen kauluksen ja maniskan ja valvoi, että parta tuli hyvin ajetuksi. Grahn oli aamulla itse kiilloittanut saappaansa, mutta — hyväinen aika — kapithan niissä olivat jääneet ihan harmaiksi! Kylläpä ne suutarin opinpojat siellä koulussa nauraisivat makeasti! Frans, kiltti poika! Ota joutuun ja kiilloita papan saappaat uudestaan; missä ei tule oikein kiiltäväksi, niin puhalla siihen ja sysää sitten taas harjalla. Entäs takki! Ethän sinä, pappa parka, ole sitä harjannut ensinkään! Harjasit muka! Kyllä te, opettajat, vaan ette osaa pitää ensinkään huolta ulkonaisesta ihmisestänne.

Ovessa vielä pistettiin maniskan nauhat takana kauluksen alle: muutoinhan olet justiin kuin se Tarponen, jolla nauhat aina törröttää niskassa kuin mitkäkin…

— Aasin korvat, — auttoi Grahn.

— Niin justiin.

Grahnin mentyä sanoi emäntä:

— Kyllä sillä meidän papalla on työtä ja puuhaa! Ei näet sunnuntainakaan saa lepoa, kun pitää olla opettajana.

Ensi alussa hän piti satunnaisena sitä seikkaa, että viikon palkka oli vähentynyt. Hänen täytyi keksiä erityisiä keinoja, saadakseen tulot ja menot pysymään tasapainossa. Ajan pitkään ei se kumminkaan onnistunut. Puotiin alkoi keräytyä velkaa, sillimuijalle samoin. Päälle päätteeksi nousivat hinnat Sennoilla [Heinätorilla, kaupungin suurimmalla kauppatorilla] sanomattomasti. Leipäkin vielä kallistui: ennen maksoi naula 1 1/2 kopekkaa, nyt 2. Miehen uusi, kunniakas ammatti alkoi kadottamistaan kadottaa viehätysvoimaansa käytännöllisen vaimon silmissä. Voi kuitenkin, että siitä meidän papasta piti tulla opettaja!