Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

MURTAVIA VOIMIA

KUVAUKSIA KATOVUODEN 1867 AJOILTA

Santeri Alkio

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1896

Katovuosina

UUPUNEITTEN UHRIEN MUISTOLLE

omistaa nämä rivit

nöyrimmällä kunnioituksella

Tekijä

Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT»-teokseen, ollen kuitenkin siitä riippumaton, itsenäinen teos.

I

Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynyt vielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaan lakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälle Etelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkosta tai likeisistä taloista.

Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutosta aikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaan äärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämmin anasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneen katolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkko näytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivat kadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat, pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti. Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän, pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömät latvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukot hapsiansa.

»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivat kirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavat määrät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysi parvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suu koetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuin omantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi.

Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinen ilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevan sitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrsky synnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumi kirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienon lumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille.

Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvin hiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oli ollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nyt ainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksui tässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia. Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsi hän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä, äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaan pauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivat hänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalan vanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljien ja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi. Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut *teidän* synneistänne, nyt hän puhui *meidän* synneistämme. Puhe ei enää ollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyrää rukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten suhteen oli muuttunut: tavanmukaisesta Jumalan käskynhaltijasta oli tullut kanssaveljiensä lähettiläs, niiden sydämellä ja suulla puhuva, palava esirukoilija…

Seurakunta itki.

Kun tuli aika rukoilla maanhedelmästä ja kansa kumarsi päänsä rukoukseen, alkoi äänekkäitä nyyhkytyksiä kuulua ympäri kirkon.

Kaikki hymy ja leikki oli kaukana. Satalukuihin nousevan kansan sydän sykki sillä hetkellä yhdelle ainoalle tunteelle:

»Herra Jumala, anna aurinkosi paistaa!»

Lumituiskun välissä pilkisti voimaton, kuultava auringonsäde kirkkoon. Mutta ikäänkuin se olisi rikollisin keinoin päässyt irti, riehahti myrsky heti uudella voimalla. Räiskyen, niin että kuului kirkkoon asti, repesi hautuumaan vanhimmasta, suurimmasta halavasta toinen haara.

* * * * *

Kun ihmiset palasivat kirkosta, makasi halava poikkiteloin tiellä. Vanhat ravistivat pelästyneen näköisinä paitansa ja sanoivat: »Tuo ennustaa pahaa … suurta kuolovuotta.» Mutta yksi sanoi:

»Katsokaas miten paksulta on lunta, kun se ulottuu ihan tuohon halavan haaraan, josta tämä on katkennut. Minä olen monta kertaa kesällä seisonut tuon puun alla ja pääni on ulottunut tuohon haaraan.»

Siinä oli lunta siis lähes kolme kyynärää.

* * * * *

Sakaristossa tuli olla pitäjän kokous. Kirkonmenon päätyttyä alkoi sinne kokoutua miehiä. Paitsi isäntiä, jotka sujottelivat seisomaan oven puolelle, istui tuoleilla muutamia herrasmiehiä. Likinnä pöytää, nojaten siihen kyynärpäätään, istui suuressa susiturkissaan nimismies Grönberg ja kappaleen matkaa hänestä toisella tuolilla kapteeni Stolt, pienen talon omistaja pitäjässä, hänkin susiturkissa. Nurkassa hämärän puolella, ikäänkuin itseänsä piilotellen kyyhötti »Kaleniuksen herra», huononlaisissa pukimissa ja nähtävästi viluissaan. Eräässä välissä näkyi tämä kuiskutellen puhuttelevan kapteeni Stoltia, joka muutamalla sanalla vastasi ja käänsi sitten selkänsä.

Rovasti, vähäinen, ystävällisen näköinen ukko, aloitti kokouksen. Ensimmäinen kysymys oli, otetaanko pitäjään läänin karjakko opettamaan voin valmistusta. Miehet eivät nähtävästi oikein tajunneet mistä oli kysymys. »Mikä karjakko?» »Ettäkö sellainen, joka opettaisi voita tekemään?»

Vakava tuuli, jolla miehet olivat olleet, hälveni hiukan, kun ruvettiin laskemaan leikkiä siitä, että voin tekemistäkin nyt alkaisivat herrat opettaa. Varpulan Valeella tiesivät toissa vuonna olleen pari viikkoa sellaisen, punatanttuisen, lihavan rouvan »opettamassa» emäntää kirnuamaan veivikirnulla ja kylän pojat olivat sen »frouvan» ristineet »voi-piruksi».

»Pysyköön pois täältä sellaiset.»

»Niin, ja kuka sen tietää, jos sellaisia otetaan pitäjään, kun ne aikansa täällä herroittelevat ja konstailevat, niin ottaa kruunu pian omaksi hyväksensä koko voinvalmistuksen, samoin kuin viinankeitonkin.»

Tämä lausuttiin vinkuvalla, terävällä äänellä. Kumma kyllä, etteivät useammatkaan helakammin nauraneet. Jotkut sitä vastoin loivat mieheen vihanpuhuvia katseita, ikäänkuin ajatellen että »Lempoako tuossa kiljuu, miehinen mies jos olet!»

Mies oli vähäinen, keski-ikäinen, terävä katse, jos äänikin. Iso koirannahkaturkki oli arvokkaan näköinen ja nähtävästi monessa polvessa perintönä kulkenut. Tämä oli pitäjän kestikievari, Siikalahden Mikko. Ja vaikka hän ei mitenkään näyttänyt komealta, pikemmin päinvastoin, jaloissakin kun oli häränkoipiset punaiset karvakengät, — tunsi kuitenkin, hetkisen häntä katseltuaan, että mies on varakas, ja jollei vielä ole, niin varmaan aikoo siksi tulla.

Tarttumatta sen enempää kiinni Mikon arveluun päätettiin yksimielisesti, ettei karjakosta huolita, ei millään ehdolla.

Sitten seurasi kysymys: »Suostutaanko ottamaan viinanmyyntipuotia pitäjään?»

Vallitsi kummallinen hiljaisuus hetkisen sen jälkeen kun kysymys oli esitetty. Katseet kääntyivät omituisen johdonmukaisesti Siikalahden Mikkoon, joka ei tätä ollut huomaavinaankaan, niin hyvin kuin hän sen huomasikin ja koetti sen johdosta tekeytyä ihan välinpitämättömän näköiseksi. Mutta yhtäkkiä alkoi Mikosta äänettömyys tuntua tuskalliselta. Hän loi kehoittavasti silmänsä Kaleniukseen, joka jo olikin noussut ja alkoi puhua:

»Minun mielestäni ei tässä voi olla muuta kuin yksi mieli siitä että sellainen otetaan (Tässä loi nimismies yliolkaisen katseen Kaleniukseen), sillä viinaa on tärkeimpiinkin tarpeisiin hyvin vaikea saada aina kaupungista. Ja lain kannalta katsoen on salapolton ehkäisemiseksi paras keino, että laitetaan julkinen viinapuoti. Salapoltto ei ole ainoastaan laitonta, vaan sekin on sen huono puoli, että hyöty tulee siitä yksityisille, mutta tästä tulisi hyöty koko kunnalle, sillä Kilströmin patruuna on sitoutunut maksamaan kunnan kassaan kaksisataa markkaa vuodessa, jos hänelle annetaan oikeus asettaa tänne viinapuoti. Patruuna sanoi, ettei hän muualla viitsisi maksaa sellaisesta oikeudesta kuin korkeintaan sata markkaa, mutta kun hän on niin hyvä ystävä meidän pitäjän isäntäin kanssa ja herra provastinkin kanssa, niin hän sanoi, ettei hän haluaisi paljon itse hyötyä tämän pitäjän viinakaupasta.»

Taas oltiin hiljaa, ja Siikalahden Mikko, nähtävästi innostuneena, näki sopivaksi huomauttaa:

»Kaksisataa markkaa on jo paljon rahaa tällaisina aikoina.»

»Se on paljon rahaa», kertasi Kalenius ja kakisti kurkkuaan jatkaaksensa. Mutta aivan odottamatta kuului ääni miesjoukosta:

»Paljonko Kalenius saa kun soittaa täällä suutansa?»

Kaleniuksen suu jäi auki ja sana sanomatta. Muiden suut vetäysivät hymyyn ja katseet kääntyivät sinne, mistä ääni kuului. Siikalahden Mikko pani huulen hammasten väliin ja suuntasi katseensa muiden mukaan mutisten itsekseen jotain, josta sai kuitenkin selville vain viimeisen sanan:

»Sarvikuono!»

Mies, joka näin oli saanut huomion puoleensa vedetyksi, seisoikin hyvin näkyvillä, miesten eturivissä. Kooltaan hän oli suuri ja karkeatekoinen, vanhemmanpuoleinen. Siikalahden Mikko varmaankin tarkoitti sarvikuonosta puhuessaan miehen nenää, sillä se oli suuri. Pörröinen tukka oli valahtanut silmille, joilla hän pisteliäästi nauraen häikäilemättä katseli Kaleniusta, odotellen vastausta.

Kalenius oli niin epäröivä, kun huomasi kuinka huvittavan vaikutuksen häntä tarkoittava pilkka oli mieliin tehnyt, että häneltä lopuksi ei tullut muuta vastausta kuin:

»No sitä ei ole Hautalan Jannen moisen miehen asia kuulustella.»

»Eipä olekaan», myönsi Hautalan Janne suu hymyssä ja sylki sakaristonlattialle, »mutta kun sinä tässä niin koreita puheita pidät, niin arvelin, että kun et sinä siihen kuitenkaan palkatta ryhdy, niin olispa sopiva tietää, paljonko sellaisesta on tuloa.»

»Pidä sinä vähän soukempaa suuta!» ärjäisi kapteeni Stolt. »Aina sinä tahdot täällä komentaa niinkuin sinulla olisi koko pitäjän sananvalta. Kirkkoherran asiana on pitää järjestystä kokouksessa. Ei tämä asia tarvitse sen pitempää selvitystä eikä keskusteluja, se päätetään vain, että patruuna Kilströmin hakemukseen suostutaan.»

»Ei sitä niin vaan päätetä, on täällä muillakin sananvaltaa, tiedänmä», keskeytti kirkonvartija Perälä, joka oli äsken tullut kirkosta ja paraiksi ehti kuulemaan Stoltin käskevää puhetta. Perälä oli vanha, pieni, körttipukuun puettu talonpoika, joka puheissaan ja liikkeissään osoitti suurta itsetietoisuutta. Stolt ei ottanut keskeytystä mihinkään huomioon, vaan jatkoi;

»Ei sellaisia rahasummia sovi näin köyhinä aikoina tyhmän itsekkäästi tuuleen heittää. Herra rovasti kirjoittaa vaan päätöksen.»

»Mutta tuopa nyt on merkillistä ahtamista, kun päätös vaan pitäisi kirjoittaa, vaikka useimmat tässä ovat vastaan… Eihän ole vielä ollut puhetta siitäkään, mihin se kapakka tulisi sijoitettavaksi», ihmetteli Varpulan Valee, keski-ikäinen, terhakan näköinen isäntä. Hyväntahtoisen näköisesti naurahtaen katsoi hän Siikalahden Mikkoon, joka punottaen näkyi koettavan kuohuvaa kiukkuansa hillitä. Mitään vastausta ei kuulunut, mutta Siikalahden Mikko näytti olevan useimpain katseiden tähtäystauluna. Oli alkanut syntyä melua, joka yhä kasvoi. Kuulosti siltä, että miehiä oli puolella jos toisellakin. Kirkkoherran hienopiirteiset kasvot elivät ja poskille oli noussut punaa. Hän katsahti tuon tuostakin nimismies Grönbergiin, joka omituisesti välinpitämättömän näköisenä kuunteli jupakkaa, mikä paisumistaan paisui yhä suuriäänisemmäksi. Vanha pappi oli puheenjohtajana tottunut siihen, että antoi miesten hetkisen oikein mielinmäärin sohista, niin että he saivat puhkunsa siinä ulos ajetuksi; vasta sen jälkeen saattoi toivoa rauhallisen päätöksen tekoa. Nytkin hän, noudattaen samaa tapaa, vasta kotvasen kuluttua alkoi vaatia järjestystä, mutta hänen äänensä sammui, kuulumatta yleisessä melussa.

Vihdoin työntäysi Hautalan Janne esiin pöydän ääreen, riitelemisestä jo hikisenä. Hän koetti puhua, mutta melun tähden ei sitä kukaan kuullut. Luonto jo alkoi nousta. Hän hypähti tasajalassa ja karjaisi niin että sakariston honkaiset seinät kumahtelivat.

»Olkaa hiljaa!»

Ja miehet todellakin alensivat ääntänsä siksi, että hyvin kuuli, mitä Kalenius ja Stolt tuolla joukolleen syöttivät. Janne veti paperin esiin taskustaan, laski sen papin eteen ja virkkoi:

»Kun meidän kylällä on käynyt huhu, että se kapakka pitäisi laitettaman tämän kestikievarin, Siikalahden Mikon taloon, niin pitivät meidän kylän miehet eilen illalla kokouksen ja antoivat minulle valtakirjan, jonka perusteella minun pitää heidän puolestansa vastustaa kapakkaa. Arveltiin, että kun nyt kerran on viinanpoltto-oikeus otettu pois talonpojilta kruunulle, niin pitäköön herrat viinansa. Se on huonompaakin ja hinta niin kallis, että jos varsinainen kapakka laitetaan, niin näin kovina aikoina se vie kaikki rahat pitäjästä. Ollaan nyt kerrankin miehiä eikä anneta aina noiden vetää meitä nenästä. Tuo vaivainen kahdensadan markan syötti on niin mitätön, että pitää olla hyvin vähän älyä sillä, joka siihen todenteolla tarttuu. Niin ne arvelivat meidän kylässä ja tässä on minun valtakirjani. Muuten huomautan vielä, että tämä kestikievari ei kelpaakaan saamaan kapakanpito-oikeuksia, kun sitä jo viime talvena sakotettiin luvattomasta viinan myynnistä.»

Olisi kelvannut katsoa Siikalahden Mikkoa ja nähdä, miten myrkyllisesti hän silmäili Hautalaista.

»Kyllähän se täällä tiettään ilman sun sanomattasikin, murehdi sinä vain omia sakkojasi!» vinkaisi Siikalahden Mikko. »Ei siinä sen valtakirjassa monta nimeä ole.»

»No tottapa sun nimes edes on?» kuului joukosta. Syntyi naurunrähäkkä.

»Ja kysymyshän nyt onkin vain siitä, otetaanko se pitäjään vai ei. Sehän on Kilströmin patruunan vallassa panna sitte puoti täällä mihin itse tahtoo», muistutti Siikalahden Mikko.

»Sepä se juuri onkin pitäjäläisten vallassa määrätä. Ja kun anomusta tehdessä pitäjän kokoukselle olisi pitänyt selittää, mihin se kapakka aiotaan ja kuka sitä pitämään, niin jos ei täällä ole näistä seikoista mitään tietoa, niin eihän tässä ole muuta tehtävää kuin mytätä koko hakemus, joka sellaisena, vaillinaisena on laiton», selitti Varpulainen.

»Ja jos ei sitä asiaa mytätä, niin minä valitan siitä vaikka keisariin asti!» vakuutti Hautalan Janne.

Se oli lujaa puhetta. Meteli paisui uudestaan. Ylt'yleensä alkoi kuulua ääniä, että koska herrat ovat kerran viinan valmistusoikeuden vieneet, niin pitäkööt viinansa, ei tässä kuitenkaan viinan janoon kuolla. Muuan harmaahapsinen vanhus, puvusta päättäen heränneisiin kuuluva, jonka heikkoa ääntä kirkkoherra sai yleisön kuulemaan, pyysi Jumalan nimen tähden, ettei viinapuotia otettaisi pitäjään nyt kun kerran on päästy vähemmälle siitä kirouksesta, jota viina on tällekin paikkakunnalle tuottanut. Hän viittasi edessä olevaan varmaan katovuoden uhkaan, kun tavallisena ohrankylvön aikana vielä kyynärän paksuinen hanki peittää pellot. Sanoi, että nyt ei ole aika ajatella huvituksia viinan ääressä, nyt tulee tosikädessä kysymys siitä, mistä saadaan leipää. Ukko puhui vanhan kansanmiehen kaunopuheliasta, mutta samalla vakuuttavaa kieltä, huomauttaen vielä, miten Jumalan viha etsiskelee nyt syntistä kansaa, kun olemme niin kauas hänen tieltänsä eronneet, ja kehoitti yksimielisesti hylkäämään kerrassaan koko viinan villitsevän nauttimisenkin, eikä ainoastaan tätä kavalaa esitystä, joka ei ollut hänen mielestään muuta kuin perkeleen paula…

Mutta Stolt ei jaksanut kuulla loppuun. Hän keskeytti ukon sanoen, ettei tässä kylmässä sakaristossa nyt viitsitä kuunnella tunninpituisia körttisaarnoja, ja selitti vieläkin huomauttavansa, että juuri köyhän ajan vuoksi olisi patruuna Kilströmin ehdotukseen suostuttava, sillä vaivaiskassa kyllä tulee tarvitsemaan varoja. Ehdotti, että koetettaisiin kunnan vaatimus koroittaa 400 markkaan. »Otetaan siltä niin paljon kuin saadaan, mutta millään ehdolla emme hylkää sellaista rahan tuloa.» Hän aikoi jo istua, mutta kiukultaan ei saattanutkaan olla jatkamatta: »Te kyllä olette aina osanneet tehdä kollomaisia ja tyhmiä päätöksiä, mutta koettakaa nyt kerrankin sitä välttää, jos teissä vähänkin on älyä jälellä.»

Kaikki tiesivät, että Stolt oli Kilströmin patruunan sukulainen.

Stoltin perässä innostuen alkoi Kalenius loukostaan puhua ääntänsä korottaen. Hän pohjautui siihen, että tämän asian vastustajat aikovat salapoltolla ja salakapakoimisella hyötyä, koska niin mielettömästi hylkäävät pitäjälle edullisen tarjouksen, j. n. e.

Mutta nyt tuli joukko levottomaksi. Useita pörrötukkaisia miehiä, Hautalan Janne etunenässä, alkoi lähestyä Kaleniusta nyrkit puuskassa ja syytäen suustansa arvoisan herran silmille sellaisen ansioluettelon, että moni linnassa oleva lurjus olisi tuntenut itsensä enkeliksi hra Kaleniuksen rinnalla. Stoltille oli suureksi eduksi, että hän oli näiden miesten kanssa kirkon sakaristossa, eikä missään vähemmän kunnioitettavassa paikassa. Välinpitämättömätkin, ne, jotka olivat kokoukseen saapuneet aikeissa myöntyä ottamaan pitäjään kapakka ja ensin naureskelleet vastustajain kiukulle, asettuivat nyt yhtenä miehenä vastustajain joukkoon. Kalenius oli koskettanut liian arkaa kohtaa syyttäessään lainrikkomisesta näitä miehiä.

Kirkkoherran täytyi pyytää nimismiestä rauhoittamaan kokousta.

»Hiljaa!»

Se räjähti kuin ukkonen ja miehet hillitsivät paikalla pauhunsa, kääntäen katseensa nimismieheen, mahtaneeko tuo jotain muutakin sanoa. Itse mieskin oli kyllä näkemisen arvoinen: kolmikyynäräinen, ryhtevä, iältään noin 35:n tienoissa.

»Mitä tässä rupeette riitelemään, ei tämä ole mikään markkinapaikka», jatkoi hän maltillisella, kiihkottomalla tavallaan.

Aivan niin, ajattelivat Stolt ja Kalenius ikäänkuin pelastuneina uhkaavasta vaarasta silmäillen nimismiestä nyt ystävällisesti; sillä tavallisissa oloissa olivat nimismiehen välit Stoltin ja Kaleniuksen kanssa huonot ja riitaiset. Ukot taas miettivät: noiden sudenruokain syy se oli, kuka käski ruveta haukkumaan, kuka jo! Se oli ensi hetken vaikutus. Mutta Grönberg jatkoi:

»Jos tahdotte minua kuulla, pitäjän miehet, niin älkää koskaan ottako ja puolustako kapakkaa pitäjäänne, ei julkista, ei salaista. Te itse tiedätte, että murhat ja tappelut tämän vuoden kuluessa, kun ei viinaa enää ole ollut niin helposti saatavissa, ovat silminnähtävästi vähentyneet, ja olot yöllisiin aikoihin tulleet rauhallisemmiksi. Minun tehtäväni on pitää täällä järjestystä, ja sitä miestä, joka uskaltaa ottaa kartanoonsa kapakan, pidän minä yleisen järjestyksen ja hyvien tapojen rikkojana. Ja sen te tiedätte kyllä, että jota minä pidän sellaisena, sen miehen elämästä on leikki kaukana niin kauan kuin ei hän tyydy olemaan ihmisten lailla.»

Kun Grönberg oli lopettanut, kuului yleistä hyväksymisen murinaa ja muutamat jo ilmaisivat äänekkäämminkin mielihyväänsä.

»No samaa minä olen sanonut.»

»Kas sillä lailla sitä reirumiehet puhuvat, mutta mitä nuo tuolla…»

»Kapakkaa ei oteta!»

»Kun viinaa tarvitaan, niin kyllä sitä kaupungistakin saadaan!»

»Siikalahden kitupiikinkö sitä sitten pitäisi kaikki sellaiset tulolähteet ja koijarin konstit itselleen saada?»

»Kaleniuksen herralle pitäisi nyt jo laittaa ruoti, ettei sen tarvitsisi aina rahan ja palkan edestä olla kaikkien juonia ajamassa.»

»Olis toinen paikka, niin ottaisin sun säärihis! ja…» kuiskutti muuan hammasta purren ja irvistellen Kaleniuksen edessä.

»Se nahka kyllä sen parkin tarvitsisi», hymyili vieressä seisova.

Kalenius ei ollut mikään hätäpoika. Hän nousi uhkaavana ja kysyi nimismieheen kääntyen:

»Kuinka täällä on oikeus nimismiehen läsnä ollessa tuolla tavalla uhkailla ihmisiä?»

»Pidä suus kiinni!» ärähti Grönberg hiljaa, mutta sen kuitenkin suureksi riemukseen jotkut kuulivat.

Hyvin jo näki minkälaiseksi päätös tulisi. Kirkkoherra, joka asiassa ei vielä ollut lausunut juuri mitään, olihan vaan antanut ukkojen kiistellä, otti hänkin lopuksi lausuakseen ajatuksensa; Ja hän kiitti kuntalaisia siitä, että olivat niinkin yksimielisiä kapakkaa vastustaessaan, ja toivoi, ettei äänestys tulisi kysymykseen. Ilman äänestystä päätös tehtiinkin ja vastalauseensa ilmoitti ainoastaan Stolt.

Sakariston ovi oksensi ulos miehet. Kirkkopihassa selitti Hautalainen isoäänisesti muutamassa ryhmässä miehille, miten koko tuo kapakan touhu oli lähtenyt Siikalahden Mikosta, joka halusi laillistuttaa viinakauppansa, kun ei salakapakoiminen enää oikein vedellyt. Mikko sattui siinä menemään ohitse. Ei vilaukseltakaan hän katsonut Hautalaiseen, mutta hampaat rauskuivat kuin suoloja purren. Toinen jatkoi juttuaan, välittämättä siitä, vaikka Mikko kuulikin. Kuulkoon! Kernaastihan Janne sen soi, oikeastaan hän sitä tarkoittikin.

Myrsky oli jo asettunut. Sakaristossa äsken näytti siltä, kuin ukot olisivat hetkeksi unhoittaneet sen tuskallisen, kamaloita aavistuksia herättävän tunnelman, joka heitä oli rasittanut jo pari viikkoa ja mikä äsken kirkossa, Kaikkivallan silmäin alla, suli nöyräksi, avuttoman rukoukseksi. Paino palasi nyt uudelleen sydämille. Kokouksessa riehahtaneet intohimot ja niiden synnyttämät kiihkon vireet pakenivat kasvoilta täällä ulkona kuin siivillä sivuen. Jälelle jäi miehiä, joiden otsilla häämöitti synkeän huolen mustanpuhuvat merkit ja silmät surullisina tuijottelivat kohti kylmää, harmaata, talvista taivaslakea. Puheluistakin miltei kokonaan katosivat rajuuden ilmeet, äänet sortuivat nöyriksi ja vaatimattomiksi. Sillä ilma oli todellakin hirveän kylmä ja lumikinokset paksut tämän aikaisiksi, jolloin tavallisissa oloissa maamies jo kylvi peltoonsa kevättoukojensa siemenet.

II.

Nimismies Grönberg oli ollut pitäjässä vasta toista vuotta. Mutta jäntevyydellä, pelkäämättömällä rohkeudella ja ennen kaikkea järkähtämättömällä rehellisyydellään oli hän saanut oloissa suuren muutoksen aikaan. Varkaudet, rosvoukset ja tappelut olivat käyneet jo harvinaisemmiksi entiseen verraten. Tämän huomion tehtyään järjestystä rakastavat ihmiset uskalsivat jo nostaa paitansa, ilmaista puhtaampia, siveellisempiä katsantotapojaan ja avustaa nimismiestä mikäli mahdollista, sillä luottamus esivallan voimaan alkoi elpyä.

Grönberg oli heti ensi syksynä sattunut eräässä huutokaupassa saamaan pienen maatilan kirkonkylässä. Siinä oli tavallinen, talonpoikaismalliin rakennettu kartano, missä hän asui.

Nyt hän asteli kirkosta kotiinsa, Hautalan Jannen kanssa vierekkäin, vilkkaasti haastellen. Kun oli saavuttu Grönbergin kamariin, pyysi hän Janneakin ottamaan pois turkin päältään ja istumaan. Piiput saatiin palamaan ja Grönberg aloitti keskustelun:

»No ketä te arvelette niiden kauppias Klitsin jyväin varkaaksi?»

»Hm», pani Janne ja painoi kynnellään piipusta kuohuvaa poroa. »Se on tapahtunut kummallisen viekkaasti. Varastaa kylän keskellä olevasta makasiinista 30 tynnyriä jyviä, — sen on täytynyt tapahtua saakurin sukkelasti.»

Grönberg myönsi sen.

»Tässä muutamia vuosia takaperin», jatkoi Hautalainen, »varastettiin kerran aivan samalla tavalla Savilahden aitasta sianlihat, useampia vartaallisia leipiä, kaikki jauhot ja vielä viiden tynnyrin paikoille rukiita.»

»Tuliko selville, kuka varasti?»

»E—he—hei», nauroi Janne, »täällä kun oli silloin vielä sen
Lindblomi-parka nimismiehenä.»

»Oliko mitään aavistusta siitä, mihin ne tavarat joutuivat, kuka ne sai?»

»Kyllä!… Saatiinhan se jotenkin selville urkituksi, että ne, samoin kuin monet muutkin tavarat, Vennu Karissa tasailtiin. Ketä jakamassa oli, sitä ei niin tarkkaan kukaan tiedä. Mutta se Saviojan äijä kuoli sitten samaan aikaan, eikä kukaan asiaan kuuluva uskaltanut ryhtyä toimittamaan epäluulon-alaisia syytteeseen. Se jäi siihen.»

»Luuletteko, että ne voisi saada vielä todistetuksi?»

»Ettäkö te alkaisitte…?»

»Tietysti!»

»Kyllä minä luulen, jos vaan ne todistajat saisi todistamaan. — Ja kuinka lie, eikö useimmat niistä ole todistamaan kelpaamattomia.»

»Siitä otetaan selvä. Mutta missä luulisitte jaetun nämä Klitsin jyvät?»

Janne kopisti piipusta tuhkan kouraansa, heitti suuhunsa ja sanoi vähäisen odotuksen perästä:

»Minä pahoin luulen, että Karin Vennulla on siitäkin asiasta varmat tiedot.»

»Niin minäkin luulen!» huudahti Grönberg ja nousi kävelemään.

»Se Vennu on osannut hyvin säilyttää nahkansa», lisäsi Janne, »sitä kun ei ole varkauksista minun tietääkseni edes tositeolla koskaan oikeudessa syytetty. Ja siitä murhastakin se pääsi viime syksynä irti oltuaan vain kaksi vuotta tunnustuksella.»

Nimismies käveli miettivän näköisenä lattialla.

»Minä olen koko talven pitänyt häntä hyvin tarkoin silmällä», alkoi hän harmin ilme kasvoilla sanoa, »mutta minä en ole saanut häntä kiinni sellaisista teoista, että olisin voinut hänet kytkeä. Vasta äskettäin minulle kerrottiin siitäkin tavasta, jota Vennu useain toisten kanssa on edellisinä vuosina harjoittanut, siitä nimittäin, että he uhkauksilla salaa ovat pakoittaneet ihmisiä antamaan heille lahjoja, milloin mitäkin. Tiedättekö te siitä mitään?»

»Kyllä siitä aina puhuttu on.»

»Niin, tekin olette kuullut ettekä kuitenkaan ole koskaan minulle siitäkään mitään puhunut.»

»Kun ei ole johtunut puheeksi.»

»Niin, mutta semmoiset *pitäisi* johtua puheeksi. Sillä ymmärrättehän sen, etten minä, vasta äsken pitäjään tulleena, voi millään tavalla päästä rikollisten jälille, ellei minulle kerrota, ilmoiteta ja sillä tavalla minua auteta. Sillä sen minä voin teille vakuuttaa, että minä en todellakaan pelkää Vennua enkä tusinaakaan hänen kaltaisiansa, kun minä vaan saan selvät syyt käydä kimppuun.»

Kun hän nyt paitahihasillaan, silmät innostuksesta säihkyen seisoi Jannen edessä, niin saattoi todella uskoa täydellisesti hänen vakuutuksensa.

Jannekin nousi seisomaan ja hänenkin silmissään alkoi säihkyä. Kymärä hartioissa oli tosin jo käynyt hyvin huomattavaksi, sillä selkä oli alkanut koukistua. Mutta hän näytti sittenkin mieheltä, jolla on voimaa.

»Jos niin on kuin sanotte», virkkoi hän, »niin teillä on todellakin oikeus syyttää minua jonkun verran. Mutta pelkuruuden tähden en ole ollut puhumatta, en Jumal'auta! — sillä minä en ole ikänä Vennua, enempää kuin ketään muutakaan ihmistä pelännyt. Mutta minä olen, niin kuin tiedätte, saanut elämässäni herroista sen kokemuksen, että talonpojan ei sovi niihin luottaa. Olen elämässäni käynyt niiden kanssa monta käräjäjuttua ja enimmäkseen tapannut, vaikka asiani olisi ollut kuinkakin oikea. Lindblomin syyllisyyden törkeisiin virkavirheisiin ja petoksiin näytin, mutta silloinkin minulle annettiin sakkoja. No niitä en harmitellut, sillä Lindblom menetti kuitenkin virkansa. Samasta asiasta koitui minulle käräjäjuttu tuomarin kanssa, joka syytti minua oikeuden solvaamisesta. Sakkoa sain taas, vaikka minä en ollut sanonut muuta kuin että sellainen oikeus, joka viitsii tuomita sakkoihin siitä, että olin sanonut Lindblomia lurjukseksi ja näyttänyt sen toteen, sellainen oikeus on suurin vääryys. Ja siihen useita muita juttuja lisäksi. Minä olen, parhaillani ollessani, esiintynyt täällä varasten ja tappelijain syyttäjänä, olen koettanut saada järjestystä silloinkin, kun nimismies ei uskaltanut hengellänsä hiiskahtaa järjestyksen puolesta. Mutta minä alan tulla vanhaksi, minun käsivarressani ei ole enää nuoruuden tarmoa, että voisin itseni puolustuksessa siihen täysin luottaa. Minä olen halunnut saada levätä minäkin, kun olen huomannut, ettei yksi mies voi aivankaan huomattavasti maailmaa ylösalaisin kääntää. Siitä vähästä, mitä olen ollut teidän kanssanne tekemisissä ja mitä olen tullut teitä tuntemaan, olen kyllä huomannut, että te olette kymmenen kertaa rehellisempi ja miehuullisempi kuin nuo muut, joita olen tuntenut. Ja sentähden olen minä luottanut teihin enemmän kuin kehenkään muuhun herrasmieheen elämässäni. Mutta kun en ole teitä likemmin tuntenut, en ole voinut luottaa pohjattomasti, sillä minä olen vanha ja epäluuloinen».

Nimismies kuunteli ja katseli mieltyneenä vanhaa miestä ja sanoi hymyillen:

»Toivon, että opitte minuun luottamaan.»

»Niin minäkin toivon, oikein sydämestäni. Mutta sanokaapa totuus, eikö teillä ollut tänne tullessanne huonoja ennakkotietoja minusta, eikö minua ollut teille kuvernöörin virastossa kuvattu riitelijä-lurjukseksi?»

Grönberg myönsi sen.

»Kas sitä, minä sen arvasin. Te olette katselleet minua karsain silmin aina viime kuukausiin.»

Sekin täytyi toisen myöntää.

»Niin! Mutta nyt te jo minuun kuitenkin luullakseni vähän luotattekin?»

»Paljonkin.»

»Herroilla kuvernöörin virastossa oli siis minusta teille eväitä.»

»Sen minä olen jo heille selvittänyt.»

»Vai niin. Ne tuskin sitä uskovat. Minä olen muuten kuullut, että kaikki talonpojat, jotka vain ovat maalaisvirkamiesten kanssa riidoissa, ovat virastossa hyvin huonossa maineessa.»

»Jaa … melkeinpä…»

»Niin se on, kyllä minä sen tiedän. Ja syynkin siihen minä tiedän. Meidän talonpoikain asioita herroja vastaan eivät ota ajaakseen muut kuin sellaiset nurkkasihteerit, kaiken arvonsa ja luottamuksensa menettäneet siat. Ne tulevat huonosti ajetuiksi. Meidän omaa kieltämme ei siellä ymmärretä, eikä kuunnella. Jo asiamiehemme huono maine vaikuttaa sen, että asiamme aina saa pitää menetettynä, kun ne vähänkin mutkistuvat. Suurten lurjusten maine meidän joukostamme leviää kauimmas, ja herrat päättävät, että me olemme kaikin sellaisia. He eivät tunne eivätkä tahdo tuntea meitä likemmin.»

Tuli hetkiseksi äänettömyys, sillä Janne pani piippuun. Grönberg oli tarkan huomaavaisesti kuunnellut.

»Kyllä siinä on paljon totta.»

»Siinä täytyy olla. Ja minä olen varma siitä, että jos esimerkiksi meillä olisi ollut teidän kaltaisenne nimismies jo 10—20 vuotta takaperin, niin täällä olisivat olot perin toisella kannalla. Sillä huonot tavat eivät sitten olisi päässeet kasvamaan, kun vallattomia, hurjia luonteita olisi väkevällä lainkouralla pidetty aisoissa ja opetettu ihmisten tavoille.»

Siihen suuntaan jatkui keskustelu. Monta vuotta jälkeenpäin, kun Grönberg ihastuneena puhui Hautalan Jannesta eräälle ystävälleen, tunnusti hän, että juuri tuona sunnuntai-iltana Janne avasi hänen silmänsä ja järkensä ymmärtämään kansaa sekä pääasiallisesti määritteli sen suunnan, mitä hän sitten useina vuosina kulki, ollessaan kansan keskuudessa siihen aikaan merkitsevimpänä virkamiehenä.

Keskustelu kääntyi sittemmin takaisin Klitsin jyväin varkausjuttuun. Tähän eivät he kuitenkaan voineet aivan paljon valoa saada. Mutta Janne tiesi ja luuli olevan todistettavissa niin paljon kaikenlaisia pienempiä ja isompiakin rikoksia Vennun syntiluettelossa, että Grönberg päätti vangita Vennun. Yhteisen neuvottelun perästä katsottiin kuitenkin parhaaksi antaa sen hiljaisuudessa lykkäytyä muutamia viikkoja, jos sattuisi ilmaantumaan jotain varmemmin todistavia asianhaaroja.

Alkoi jo hiukan hämärtää. Janne hankkiusi pois lähtemään.

Vähäinen, laihankalpea mies tuli sisään, tervehti ja seisahti ovipieleen lakki kourassa. Hänen silmänsä välähtivät omituisesti, kun hän huomasi Hautalan Jannen täällä istumassa. Katse seisahtui nimismieheen, ja melkein heti, kun oli oven peräänsä kiinni saanut, hän virkahti:

»Vallesmanni oli kutsunut minua tänne?»

»Jassoo. Te olette Esa Karhu?»

»Niin.»

»Istukaa.»

»En oikein joudakaan.»

Hautalan Janne lähti. Esa siirteli levottomasti jalkojaan ikäänkuin kiirehtien nimismiestä asiaansa selittämään, sillä häntä ei todellakaan näyttänyt huvittavan olla täällä.

»Onko se Esa aivan jyrkkä siinä päätöksessä, ettette tule minulle voudiksi?» kysyi nimismies.

Esa ei vastannut kohta. Ikäänkuin pakottamalla näytti hän saavan itsensä sanomaan:

»En minä taida tulla.»

Grönberg lähti otsanahkaansa rypistellen kävelemään lattialla.

Esan kalvakoille poskille nousi punaa. Levottomista ruumiinliikkeistä päättäen oli hänelle olo täällä hyvin tuskallista.

»Minun taitaa pitää mennä», äänsi hän ja kääntyi lähteäkseen.

»Älä mene vielä. Tuota, jos minä maksaisin sinulle 150 markkaa, etkö sittenkään tulisi?»

Mies tuumi vähän aikaa.

»En minä tule», sanoi ja lisäsi omituisesti naurahtaen: »Minä en sovi rengiksi.»

»Miksi ei, kun palkka on hyvä? Nyt on raha lujassa.»

»Minä tiedän sen, mutta ei sittenkään?»

»Minä en muuten niin paljoa välittäisi», jatkoi nimismies kärsimättömästi, »mutta tuo, mikä minulla on, on sellainen vetelys, eikä niitä tahdo kunnollisia olla. Sinua olen kuullut kiitettävän.»

»Ei kestä kehua», keskeytti Esa ja sieraimet hiukan laajenivat.

»No no, ei niin kuumasti.»

»Minä vaan en kärsi kehuja.»

»Etkö? Mutta jos panen palkaksi sinulle vielä vähän ohramaata, etkö tule sittenkään?»

Esa loi tutkivan katseen nimismieheen ikäänkuin saadakseen selville, oliko tämän puheessa ehkä jotain ivaa. Luultavasti ei hän siinä sitä huomannut, koska jotenkin rauhallisesti vastasi:

»Se nyt on sillä lailla, että minä olen ollut kerran vankeudessa. Ja minä sain siellä päähäni sen, että jos vaan joku keino elämiseen auttaa, niin minä en koskaan enää menetä vapauttani. Ja minulla on sellainen luonto, että meille voisi tulla riitoja ja…»

Siihen se jäi. Lopun siitä, mitä hän aikoi sanoa, voi kyllä arvata jokainen, ken vähänkin ennestään tunsi Karhun Esaa.

Nimismies käveli kärsimättömän näköisenä edestakaisin lattialla.

»Hyvästi», sanoi Esa ja lähti. Eikä häntä enää estetty. Tultua ulos välkkyi miehen silmissä jonkinlainen uhkamielisyyden tuli. Mutta kun siellä kylmä vihuri heti ovessa vinkuen puhalsi vastaan, laskeusi silmäin päälle ikäänkuin sumua ja rinnasta kohosi syvä huokaus samalla kuin mies napitti pientä takkiansa. Hän oli kyllä hyvä puuseppä, mutta työt olivat nyt huvenneet arveluttavan harvinaisiksi. Kenties loppuvat kokonaan?… Tästä *täytyy* nyt tulla katovuosi, jos sitä tulee milloinkaan… Millä sitten elävät vaimo ja lapset? Nimismies oli kauan pyytänyt häntä isäntärengiksi ja nyt viime viikolla oli se ajatus häntä kovasti kiinnittänyt. Toiselta puolen taisteli vapaudentunne jyrkästi sitä vastaan, toiselta puolen taas perheen elämisen kysymys ikäänkuin väkipakolla tuntui vaativan panemaan kaulansa ikeenalaiseksi. Tuossa kun käveli nimismiehen pihan poikki, juoksi yht'äkkiä mieleen muuan ikävä kohtaus vankeus-ajoilta. Tunnelmat, jotka vankeusmuistot Esassa aina synnyttivät, olivat aivan kuin vereen syöpyneet. Tälläkin hetkellä niiden vaikutus heti näyttäysi olevan valtaavampi kuin tukalalta näyttävän tulevaisuuden pelko… Jaloissa ei ollut rautoja! Ikäänkuin vakuuttautuakseen siitä otti Esa pari kolme hyppyaskelta. Sydäntä väräytti omituisesti innostava ajatus, joka valtavuudellaan pani hänet mutisemaan, eloisain silmäin tulisesti hehkuessa.

»En ikänä mene rengiksi!… vaikka ennen nälkään näännyttäisiin.»

* * * * *

Iltapäivällä liikkui nimismiehen luona vilkkaasti ihmisiä kaikenlaisissa asioissa. Kävi toisia, jotka tahtoivat jättää velkakirjoja uloshaettaviksi. Niitä Grönberg melkein järjestänsä kehoitti heittämään hakupuuhansa tuonnemmaksi ja onnistuikin muutamiin nähden. Toisia kävi myös sellaisia, joiden omaisuutta jo oli takavarikkoon kirjoitettu tahi huutokauppakin jo kuulutettu, kyselemässä nimismiehen neuvoja, eikö millään tavalla voisi heidän huonoa asiaansa parantaa. Ja vaikka ne useallakin olivatkin parantamattomalla jalalla, menivät he kuitenkin paremmalla mielellä kotiin kuin olivat tänne tullessaan, sillä heitä ikäänkuin omissa silmissäänkin rohkaisi ja varmisti nimismiehen kohtelias käytös. Muuan lautamies kävi tuomassa melkein hyödyttömiä tietojaan Klitsin jyväin varkausjutussa. Mutta Grönbergiä nämä tiedot kuitenkin miellyttivät paljonkin, sillä hän huomasi miehen panneen huolta ja vaivaa asian selvillesaamiseksi.

Grönbergin tultua pitäjään oli nimismiehen konttori nähtävästi tullut paikaksi, jota kelpo ihmiset lähenivät luottamuksella, mutta rikolliset ja syyn alaiset kauhulla.

Noin k:lo 7:n ajoissa aikoi Grönberg heittäytyä pitkäkseen sohvalle siinä toivossa, että vieraitten käynti täksi päiväksi olisi loppunut. Mutta samassa alkoi eteisestä kuulua vitkallista astuntaa. Huonoon turkkiin puettuna astui pitkä mies sisään.

»Jassoo, Kuivasen Ella!» virkahti Grönberg katsahdettuaan ovensuuhun, missä mies koetti silittää pörröistä tukkaansa pysymään pystyssä olevan turkin kaluksen alla. Mies ryähti näyttääksensä miehuulliselta. Saatuaan kynttilät kuntoon pisti nimismies kädet housujen taskuihin, astui suu juhlallisessa kierteessä Ellan eteen ja virkkoi:

»Vai niin, siinäkö se Ella nyt on. Kuulut äsken aikalailla taas juopotelleenkin?»

»No … ei niin kovin… Vaikka kyllähän sitä nyt aina vähin tulee ryypättyäkin.»

»Niinpä niin. Sun velkojasi näyttävät rupeavan hätyyttelemään sinua.»

»Joo … ne ovat nyt niin nälkäisiä kaikki, joilla vähänkin on toiselta saatavaa. Mutta ei nyt, herra vallesmanni, auta velkojen kanssa mitään, kun on näin kova aika. Maamies ei saa rahaa mistään. Ne vähät, mitä jostain saakin, menevät syömiseen.»

»Ja juomiseen.»

»Noo … en minä paljoa omallani juo … väliin tulee ryypätyksi muiden omaa, oikein siitäkin harmista kun on näin köyhät ajat.»

»Siitäkö harmista olet akkaasikin lyönyt taas?»

»Koska?»

»Itsepähän Ella sen paraiten tietää.»

Ella näytti joutuvan vähän hämille, että mitä tuohon sanoisi, kieltäisikö vai myöntäisi?

»Voi herra vallesmanni», alkoi hän vihdoin sanoa, »se on sellainen akka, että jos teillä olisi sellainen, niin löisitte tekin ihan varmaan. Se juo enemmän kuin minä… Jos mulla olisikin ihmistenmoinen emäntä, niin ei mun asiani olisi näin.»

Ella huitasi pitkiä hiuksia otsaltaan ja näkyi otaksuvan, että hän oli kerrassaan lumonnut nimismiehen. Tämä taas käveli pitkine piippuineen lattialla ja alkoi jutella:

»Minä kutsutin sinut tänne sitä varten, että antaisin sinulle selkäsaunan, kun et sinä lakkaa kurittamasta sitä akkaasi. Olen sinulle siitä jo niin monta kertaa puhunut ja varoittanut, etkä sinä näy ottavan puheesta vaaria niin… Riisu nyt turkki ja takki päältäsi.»

Ella soperteli jotain, josta ei oikein saanut selvää, mitä se oli. Hädissään näkyi olevan, mutta ei siltä ryhtynyt riisuutumaan. Grönberg kun huomasi tuon, jatkoi äskeiseen nuottiin:

»Etkö sinä usko, mitä minä sanon? Tunteehan Ella minua niin paljon, etten minä tällaisissa asioissa aivan usein turhia jaarittele. Ota nyt vaan ja riisu, ettei minun tarvitse suuttua.»

»Antakaa nyt anteeksi, herra vallesmanni, tämä kerta.»

»Mitä joutavia ruikuttaa, täysi mies! Kun kerran olet tätä tahtonut, etkä ole ennen tyytynyt, niin ota pois selkäsauna. Sittenpähän paremmin osaat arvata, kuinka kovaa se akan selkä kestää.»

Tätä sanoessaan nimismies asetti kolme tuolia rinnakkain, otti kasakanpampun seinältä ja kävi Ellan eteen, joka nyt vastahakoisesti riisuutui.

»Pane tuohon pitkällesi!»

Luultavasti oli Ella, jolla oli siksikin väättyri luonto, jo ennenkin kokenut tämän tulikoetuksen, muuten ei voisi mitenkään käsittää, miten hän niin vikkelästi suoriutui suulleen makaamaan noille tuoleille koko loistavassa pituudessaan.

Ja silloin alkoi leikki. Nimismiehen pamppu lauloi tuttua nuottiaan.
Ella rupesi valittamaan:

»Armahtakaa, herra vallesmanni kulta!»

»Olkoon sitten, samoin kuin sinäkin akkaasi armahdat, ettet sitä yhtä myötään lyö.» Nimismies sytytti piippunsa ja alkoi taas käydä edestakaisin lattialla puhellen, Ellan yhä maatessa pitkällään tuoleilla:

»Se nyt on vähän ihme, ettet sinä jo, vaikka sulla on ikääkin jo enempi kuin minulla, osaa ruveta elämään ihmisittäin. Koetapas nyt ajatella, eikö se olisi mukavampaa sinullekin, että saattaisit katsoa muita ihmisiä silmiin kuin rehellinen mies, eikä tarvitsisi koskaan ottaa selkääsi minun pampustani, joka luultavasti käy kipeästi kun niin huudat.»

Ella ruikutti jotain myöntymykseksi … »mutta kun sitä on niin hullu luonto…»

»Sepä se, hullu luonto tarvitsee sekä opetusta että kuritusta. Käytkö ahkerasti kirkossa?»

Ella sanoi, että eipä siellä tahdo usein tulla käydyksi.

»Hm, minun täytyy siitäkin antaa sulle selkään, että muistaisit useammin käydä siellä opetusta kuulemassa … rakkari!»

Ja sitten alkoi pamppu taas tanssia selän päällä. Tällä tavalla jatkettiin aina pienten väliaikain perästä siksi, kunnes Ella oli saanut erityisen erän vielä siitäkin, ettei antaisi lapsillensa pahaa esimerkkiä, ettei joisi, ei menisi yöllä ajolle, ja vielä viimeiseksi siitä, että kun ei Ellakaan armahda vaimoansa, niin nimismieskään ei aio Ellaa armahtaa.

Kyllä Ellan selkä nyt oli niin pehmeä, ettei tahtonut takkia kestää.
Mutta ulos hän sentään riennätti minkä ennätti, kun kerran luvan sai.

III.

Saman sunnuntain iltapuolella, josta edellä kerrottiin, päästeli Siikalahden Mikko hevostansa kapteeni Stoltin tallin ovipielessä olevasta renkaasta, puhui hevoselle hyvitellen, taputti sen lautasia ja näytti olevan hyvällä tuulella. Saatuaan kaikki lähtökuntoon nyökäytti hän vielä päätänsä Stoltille, joka oli tehnyt Mikolle sen harvinaisen kunnian, että tuli portaille katsomaan tämän lähtöä.

»Hyvästi, hyvästi, Siikalahti!» kuului Stoltin ääni, myöskin tyytyväiseltä helähtäen. Mikko istui vanhanaikaiseen, kummallisen muotoiseen pulkkaansa ja lähti. Se pulkka oli soukka ja pitkä, maalattu punaiseksi, koristettu sinisillä, keltaisilla ja valkoisilla lohikäärmeen ja muiden hirviöiden kuvilla.

Mikko alkoi heti pihasta lähtiessään viheltää hänelle omituisella suhisevalla tavalla. Tämä vihelteleminenkin oli merkki siitä, että Mikko oli hyvällä tuulella. Sillä kun hän vihantiestä vihelsi, vinkuivat huulet niin terävästi ja vihaisesti kuin ääni olisi kulkenut neulansilmän läpitse.

Ja olikin Mikolla syytä riemuun. Kun kapakka-yrityksen oli pitäjän kokouksessa niin huonosti käynyt, vasten hänen ja kapteenin melkein varmoja otaksumisia, olivat he tavanneet toisiansa kokouksen päätyttyä ja silloin oli kapteeni ehdottanut hänelle uuden kannattavan liikeyrityksen, nim. oluttehtaan perustamista. Mikko otti ensimmäisenä selvän siitä, tarvitaanko siihen myöskin kunnan lupa. Ei tarvita, tiesi Stolt. Mikkoa asia kohta innosti siihen määrään, että vaikka olikin vasta viikolla luvannut tulla Stoltin kanssa asiasta likemmin puhumaan, hän kuitenkin, viivyttyään hetkisen kirkolla asioillaan, vielä samalla kertaa ajoi Stolttilaan. Häntä kiihoitti asiaan erityisesti juuri se, että hän arvasi vastustuksen pitäjän kokouksessa lähteneen etupäässä siitä, että häntä kadehdittiin, ja juuri *siksi* vihattiin, kuten hän uskoi. Oli kyllä koetettu pitää salassa, että hän itse aikoi saada viinakaupan omaan haltuunsa. Jollain tavalla oli se kuitenkin tiedoksi tullut. Stoltia vihattiin, senkin hän ymmärsi asiaa huonolle tolalle vieneen, kun tämä esiintyi asiassa hänen puolellaan. Näihin saakka oli Stoltilla ollut suuri valta pitäjän kokouksissa, mutta viime aikoina olivat miehet ruvenneet esiintymään ihmeen yksimielisinä häntä vastaan. Mikko pahkiloi itseään, ettei ollut vetänyt toisesta köydestä: olisi vaan edeltäpäin vaatinut kaikkia velallisiansa, joita hänellä oli paljon, tulemaan kokoukseen, niin hänellä olisi ollut talonpoikia puolellaan. Nyt ne olivat poissa melkein järkiään.

»Mahtoivatkohan olla poissa juuri tämän asian vuoksi?» Siitä päätti
Mikko ottaa selvän.

»Sitten Kalenius-hyväkäs vielä!… Piruko minut saattoikin esittelemään juuri häntä asiamieheksi Kilströmin patruunalle!… Jos olisi ollut vaan oikea asiamies kaupungista, herra komeissa turkeissa, ja sitten Kalenius ja Stolt poissa, niin varmaan olisi läpi mennyt!»

Niin Mikko mietti. Tosin hän sitten muisti naapurinsa, Hautalan Jannen ja Varpulan Valeen, ja ymmärsi, etteivät ne eikä kirkkoväärti Perälä myöskään olisi herraa pelänneet. Mutta kun ei olisi ilmoitettu, että lupaa pyydetään juuri hänelle, Siikalahden Mikolle, niin läpi olisi mennyt.

Kovin kävi aatamille, että asia oli tullut ymmärtämättömyydellä pilatuksi. Sitä ei käynyt enää millään kurilla auttaminen. Ainoa lohdutus oli hautoa sielussa monihaaraisia, vielä kypsymättömiä ja sekavia kostontuumia.

Mutta yhä suuremmaksi kasvoi hänessä sen ohessa uteliaisuus oluttehtaan suhteen. Hän ei ollut ennen koskaan johtunut sitä ajattelemaan. Ennen kuin lähti kirkonkylästä, päätti hän ajaa Stolttilaan vielä samana päivänä saamaan asiasta tarkempaa selvää.

Nyt sieltä palatessa oli hänellä siihen kuuluvat asiat selvänä. Hän ja Stolt yhdessä rakentavat oluttehtaan. Molemmat olivat asiaan niin innostuneita, että jos olisivat aavistaneet talvea riittävän vielä 3 viikkoa, olisivat heti ruvenneet hirsiä ajattamaan. Mutta kun he pelkäsivät, ettei se enää monta päivää kestä, päättivät lykätä sen tulevaan talveen — ja olla siihen asti kellekään sanaakaan asiasta hiiskumatta.

Tänään olivat Siikalahden Mikko ja kapteeni Stolt tulleet mainioiksi ystäviksi, vaikka ennen useinkin olivat riidoissa olleet. Mutta yhteinen puuha, joka kumpaisellekin näytti olevan niin edullinen ja jossa he molemmat toisiaan välttämättömästi tarvitsivat, sysäsi syrjään kaikki vanhat riidat. Kapteeni ei kyllä olisi Mikkoa milloinkaan kutsunut puuhaan osalliseksi, jos hänellä olisi ollut itsellään varoja. Mutta kun varain puolesta oli hyvinkin ahtaalla, turvausi hän Mikkoon, aikoen käyttää hyväksensä niin paljon kuin mahdollista Mikon taitamattomuutta.

Mikko puolestansa tunsi varsin hyvin Stoltin raha-asiat. Kun hän nyt yksikseen ajeli metsätaivalta, jota oli Stoltin asunnolta noin 6 kilometrin matka kirkolle, ja siinä unelmoi tulevaisuudenkuvia, naurahteli hän tuontuostakin. Hän ajatteli, että tuo ylpeä — »ja köyhä» sanoi hän aina ääneen — kapteeni ei olisi milloinkaan häntä tullut kehoittamaan yhtiöön, jollei juuri siksi, että hänen luottonsa kaupungissa oli jo huono, ja täällä taas ei monella muulla olisi riittämään asti varoja. Hätätilassa oli herra hänet armoihinsa ottanut, epäilemättä aikoen sitten, kun alkuun päästään, karkoittaa hänet pois yhtiöstä, kun on saanut petkuttaa. Hän nauroi.

»Petkuta vaan jos saat!… petkuta jo.»

Se oli Mikolla jo aivan selvillä, että hän käyttää Stolttia »asian ymmärtävänä» neuvonantajana ainoastaan niin kauan kuin tarvitsee. Nauroi taas ajatellessaan:

»Ruveta nyt ottamaan voitto-osakkaaksi miestä, joka ei kykene panemaan penniäkään liikkeeseen!»

Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tuo liike tulee olemaan sellaista, jossa pitää hoitaa kirjanpitoa, — eikä hän osaa kirjoittaa. Se oli vaikea pulma. Kun hän sitä oikein moneenkertaan mietti, tuli hän täysin selville siitä, että juuri siinä kapteeni voisi häntä oikein petkuttaakin… Mutta hänpä opettelee kirjoittamaan ja laskemaan. Klitsin Kastori se varmaan mielelläänkin opettaa. Nyt on joutilasta aikaa, kun ei ole enää metsäajoja eikä sovi maatöihin mennä. Tämä uusi tuuma, oppia kirjoittamaan ja laskemaan, häntä taas innosti niin että huulet oikein rupesivat huhuilemaan.

Hänet havautti miellyttävistä tunnelmistaan »Hallin-Janne»-laulu, jota ainakin pari miestä kuullosti rääkyvän tuolia metsän varjossa. Mikkoa puistatti, mihin osaltansa vaikutti kylmäntunne, osaltaan tulossa oleva kohtaus. Hän ei voinut siinä erehtyä: toisen noista äänistä täytyi lähteä Karin Vennun vanhasta, rämisevästä kurkusta. Mikko mietti: jos ajan kovasti heidän vastaan tullessaan, ei se auta, Vennu kun kuitenkin tahtoo seisahtumaan; jollen seisahdu, on se vastaisuudessa edessä. Hän päätti ajaa hiljakseen näyttämättä mitään pelkoa.

Rääkynä läheni yhä mutkaisella metsätiellä. Kun ne vihdoin tavoittivat Mikon ja ajoivat ohitse, niin tämä melkein pidätti hevosensa ja ajoi niin kauas hankeen, että koko tie jäi huutajain käytettäväksi.

»Tpruu!… mitä helvettiä se kestikievari metsään ajaa ja … tpruu!»

Vennu nousi reestä, johon toinen, Mikolle tuntematon mies jäi istumaan. Molemmat olivat päissänsä. Vennulla oli päällään komea supiturkki, minkä kauluksen alta harmahtava paksu tukka pisti esiin ja teki miehen ulkomuodon omituisesti kunnianarvoisen näköiseksi. Kun hänen käytöksensä samalla oli niin raju, herätti ensi näkeminen omituisia, ristiriitaisia mielikuvia.

Mikko huusi vastaan kirkkaalla äänellään ja tutunomaisesti hymyillen:

»Annan tietä herroille.»

»Herroille!» Vennu oli ehtinyt jo Mikon ääreen.

»Tule pois!» käski Vennun toveri.

»Pidä sinä suus, iso roisto! Ota ryyppy kestikievari.» Vennu tarjosi
Mikolle pulloa, otettuaan ensin itse ryypyn.

»Sinä olet sellainen hienohousu!» muistutti Vennu Mikon ryypätessä ja silmistä välkkyi Vennun kaikkein kurillisin ilme.

Mikko koetti naureskella ja hyväksi tehdä.

»Saakurin kitupiikki!» Vennu tempasi kauluksesta hangelle Mikon, joka ähri ja mutisi.

»Pirujako sinä, kun sitä Kuivasen Ellaretaletta hätyyttelet?» tutki
Vennu.

»Enhän minä ole sitä…»

»Älä kieräile! Ootko sinä pannut sen velkakirjat hakemukseen?»

»Een!»

»Etkö? Äläkä vaan panekaan, taikka!»

Vennu otti taaskin kaulukseen.

»En minä ole ajatellutkaan», vakuutti Mikko.

»Tiedä seh!»

»Niin mikä?»

»Seh!»

Vennun käsi kohosi taas uhkaavasti ja toveri nauroi niin että metsä kajahteli.

»Naapuries kanssa koirailet, sika!»

Mikko ei enää tiennyt mitkä sanat olisivat oikein sopivia tässä käytettäväksi, joten katsoi parhaaksi olla vaiti.

»Onko sulla jyviä?»

Olihan Mikolla niitä, se täytyi tunnustaa. Vennu saa panna renkinsä huomenna hakemaan kolme tynnyriä, sovittiin.

»Muista nyt, että kirjoitat sen Jumalan maksun päälle!»

Mikko hymyili luottavasti ja sanoi:

»Kyllähän te aina maksatte.»

»En maksakaan. Mutta tiedä vaan antaa hyviä rukiita!»

Vennu vielä potkaisi Mikkoa sääreen ja retuutti kauluksesta suu niin ilkeänkurisessa naurussa, että Mikko ehdottomasti jo oli kadottamaisillaan viimeisenkin häivän miehuuttansa. Samassa kuitenkin Vennun huomio kääntyi Mikon pulkkaan.

»Vaihdetaan rekeä!» sanoi hän äkkiä satunnaisesta mielijohteesta, »minun tekee niin mieleni sun rekeäsi. Tuolla roisiolla olisi sun mukavampi kyytiä tehdä.»

Vennulla oli rikkinäinen, kurja lohna-roisio. Kun Mikko yritti tehdä vaihtoa leikiksi, oli hän vähällä saada selkäsaunan. Ykskaks päästettiin hevoset ja vaihdettiin rekiä. Jo oli Vennu lähtemässä tiehensä, kun pulkasta vielä huusi:

»Pane huomenna mun renkini mukaan 5 pulloa olutta harjakkaisiksi!»

Mikko lupasi empimättä, päästäkseen niin pian kuin mahdollista erilleen Vennusta. Ja kun hän nyt pääsi rekeen, antoi hän hevoselle suitsenperiä ja ajoi niinkuin paholaista pakoon. Hänen korvissansa soi vielä ison aikaa Vennun ja tämän kumppalin lähtönauru, johon kuusen latvassa krakottavan harakan tirskuna lisäsi omituista väritystä.

Mikko meni kotiin tuimalla tuulella. Renki tuli riisumaan hevosta, ja hän itse meni tupaan. Siellä hänen sisarensa, Eliina, noin 30-ikäinen nainen, ihmeellisesti veljensä näköinen ja puettuna heränneitten pukuun, istui pöydän luona raamattua lukemassa. Muuan hollimies erään kyläläisen kanssa pelasi tammea ovi-ikkunan luona penkillä. Toisen hollimiehen kuorsaus kuului ovisängystä. Takassa kytelehti pieni valkea ja siinä lapset, 8-vuotias Mikku, ja 5-vuotias Liisa, jotain innokkaasti askarehtivat. Kissa kierteli takkakiven ympäri hiipivin askelin, tähdäten katseitaan takalle ja päästäen tuon tuostakin vihlovan mau'unnan.

Isännän tupaan astuessa ei kukaan muu katsahtanutkaan häneen kuin kissa.

»Maa-u!» sanoi se ja astui muutamia askeleita Mikon perästä, kun tämä astui peräloukkoon päin.

»Pirujako tuo kissa raakuu», älähti Mikko ottaessaan turkkia päältänsä.
Sitte hän pani piippuun ja kysyi lapsia silmäillen:

»Mitä siinä takassa nyt turhaan puita poltetaan? … ja mitä ne kakarat tuhrivat?»

Mikku selitti:

»Meillä on pääsky, kylmettynyt pääsky, mutta se rupeaa elämään.»

»Se räpyttää jo siipiänsä», selitti Liisu.

»Mitä piruja?» Lasten isä läheni otsa rypyssä vikkelästi takkaa, näki siinä rievun päällä kaukaa tulleen matkustajan raottelevan pieniä kauniita silmiään, aukovan nokkaansa ja hiljaa räpäyttelevän siroja, ihmeen kauniita siipiään. Lasten silmistä hohti ilo. Juuri kun Liisu ojensi pienet sormensa hellien silittääkseen sen hienoista pukua ja aikoi selittää, että Mikku oli löytänyt linnun tallin ylisiltä kylmettyneenä, — sieppasi isä pääskyn pyrstöön ja viskasi sen tuimalla vauhdilla penkin alle. Kissa ponnahti kuin nuoli perään ja kohta alkoi penkin alta kuulua murinata. Liisu parahti, mutta tukki kohta suunsa ja pistäysi peräsänkyyn edustan taakse itkemään. Mikun käsi meni nyrkkiin, silmissä välähti lapsen silmille outo tuli. Eliina nosti katsettaan raamatusta, mutta kiinnitti sen jälleen välinpitämättömän näköisenä sinne. Tammen pelaajat heittivät leikkinsä kesken ja lähtivät pihalle.

Mikko itse istui pöytäpenkille ja katseli siitä ensin kissaa, joka saaliineen oli siirtynyt sängyn alle, ja sitten poikaansa, joka muurin nurkassa totisen, ajattelevan näköisenä kyyhötti ja loi häneen tuontuostakin luihun syrjäsilmäyksen.

Lapset olivat orpoja, sillä niiden äiti oli kuollut toista vuotta sitten.

Tupaan tuli nuori vaimo ja seisahti muurin viereen. Eliina käski istumaan.

»Siellä on, tuolla ulkona, nyt aina vain niin kylmä, että mitä hyvä
Jumala tarkoittaneekaan», alkoi vaimo valittaa.

Ei kukaan vastannut. Pieni Liisa kun kuuli tutun äänen, raotti sängynedustaa, pisti päänsä ulos ja kysyi vaimolta:

»Onko teidän Miina kotona?»

»Pysy siellä!» ärjäisi isä. Vaimon vastauskin lapsen kysymykseen jäi puolitiehen ja lapsi vetäysi takaisin sänkyyn.

Vieras oli erään Siikalahden maalla olevan mäkitupalaisen Tuomi-Kustaan vaimo.

»Mitä sillä Annalla on nyt asiaa?» kysyi Mikko vihdoin. Mutta ennen kuin
Anna ehti vastaamaankaan, lisäsi hän:

»Sano sille Kustaalle, että hänen pitää nyt pian pitää huolta sen velan maksusta.»

»Mutta eikö se ollut puhe, että saa työllä maksaa?» kysyi vaimo nähtävästi hiukan pelästyneenä.

»Ei siitä mitään eri puhetta ollut… Eikä nyt kannata työväkeä pitääkään tänä kesänä.»

»Mutta milläs köyhä maksaa, jos ei kukaan työtä anna?»

Sen sanoi Anna itkunvoittoisella äänellä, eikä isäntä vastannut siihen mitään. Vähän ajan kuluttua lähti hän pois. Ulos tultua pillahti itku. Oikeastaan oli hän tullut aikeessa pyytää vastaiseksi työllä maksettavaksi puoli tynnyriä rukiita. Mutta nyt ei voinut olla siitä puhettakaan. Päästyään tiehaaraan seisahti hän hetkiseksi ja itki.

»Hyvä Jumala, kun ei tule kesää ollenkaan!»

Jo hämärsi. Taivaalla pilkottivat kirkkaina tähdet. Tuulenhenki kävi pohjoisesta. Lyijyraskaana painoi Annan sydän kun hän hiljaa, syvissä ajatuksissa asteli mäelle, kotoansa kohti.

IV.

Päivä toisensa perään kului kesäkuuta, mutta ilmat pysyivät yhä talvisina, luonto jäykkänä ja kuolleena. Ihmisten huulet alkoivat näyttää omituisen sinisiltä, ilo ja nauru olivat käyneet harvinaisiksi. Sen johdosta tuntuikin siltä kuin kuolema olisi käynyt jo salaisilla partioretkillään maassa, puristanut ensimmäisenä kevättären rinnan mehuttomaksi ja tyhjäksi, sitten, ilkkuileva hymy kolkossa naamassaan, kulkenut mökistä mökkiin, talosta taloon värjäilemässä ihmisten huulia mieliväreillään.

Oli ihmisiä, jotka eivät enää odottaneet kevättä ja kesää koskaan tulevaksi, vaan luulottelivat maailman lopun kohta olevan edessä. Sitä tosin oli ennustettu tulevaksi siten, että silloin elementit »palavuudesta sulavat». Mutta saattoihan jääkin palavuudesta sulaa!

Kerjäläisiä tulvaili sisämaasta päin yhä suurempia laumoja. Kun he täällä vielä löysivät suurusleipää, ja kun he jo pitemmän aikaa olivat eläneet pettuaineilla, tuntui heistä elämä likempänä rannikkoa ruhtinaalliselta!

Kukaan ei oikeastaan tehnyt mitään työtä tänä aikana. Nekin, joita ei nälkä vielä rasittanut, nekin päivä päivältä yhä kalpenivat, sillä sydämessä itsepintaisesti elävä ja palava toivonahjo näytti hiljalleen jäähtyvän.

Mutta eräänä iltana alkoi tuuli nahista. Itäiselle taivaanrannalle nousi sinisiä vesipilviä.

Kyläkuntain ihmiset kokoutuivat tätä ihmettä katsomaan. Keskellä valoisaa kesäkuun yötä he seisoivat ryhmissä lumisilla pihoilla ja kujilla haastellen, tarinoiden ja jännityksellä seuraten pilvien kulkua, jotka vitkallisesti nousivat ja täyttivät taivaslaen. Ihmisten äänistä huomasi selvään, että toivo oli rinnassa syttynyt uudelleen ja paloi jo niin, että äänet värähtelivät…

Aamupuoleen yötä rupesi satamaan, ja sitten satoi koko seuraavan päivän niin rajusti, että saattoi luulla koko keväisen vesivaraston tulevan alas tänä yhtenä vuorokautena. Muutamien päivien kuluttua osoitti lämpömittari jo 25 astetta lämmintä varjossa.

Muutos luonnossa oli varsin hämmästyttävä; ikäänkuin parina, kolmena vuorokautena olisi astuttu helmikuulta kesän ihanimpaan aikaan. Talvi, joka oli paatuneena maannut tiloillaan tunnotonna kuin muumio, näytti yhtäkkiä saaneen sellaisen selkäsaunan, että se, vetäen perässään raajarikkoisia jäseniään, ryömi pois näkymöltä taakseen katsomatta. Ruhtinaallisena punertavassa valossaan näytti aurinko melkein yhtä myötään asuvan keskitaivaalla sellaisella paikalla, mistä se saattoi valaa omia tunnelmiaan kesän odottajille maan varjoisimpiinkin piilopaikkoihin. Äsken valtavat lumikasat sulivat silmissä, muuttuen kirkkaaksi vedeksi, joka tanssien ja laulaen vapautuksen riemulauluja tuhansina puroina riensi jokia ja järviä kohti, huuhtomaan ja kulettamaan paatuneita jäätönkkiä merten avaroihin helmoihin.

Viikon päivät kesti tätä luonnon vapautuksen riemullista kevätjuhlaa, ja silloin jo vihoitti maassa pitkä tuore nurmenoras, puut olivat saaneet ikäänkuin taikavoiman avulla vihannat kesäpuvut, tuore, keväinen tuoksu täytti ilman.

On kesä.

Ja nyt eivät ihmiset enää olleet laiskoina. Pienet pikkaraiset poikanaskalitkin häärivät peltotöissä, toiset karjanpaimenessa, karjan, joka horjuvana ja nälkiintyneenä oli vihdoinkin päässyt laitumille tuorehtimaan ja nyt iloiten aamusilla mylvi kellojen helistessä. Liejuiset pellot muuttuivat auringon, auran ja äkeitten vaikutuksesta kuohkeiksi, mureiksi ja multaisiksi. Rukiin oras kasvoi silmissä sekin.

Kellä ohransiementä oli muille antaa, se sai siitä nyt hintaa. Luottosuhteet olivat jo edellisinä vuosina niin huonontuneet, että heikkovaraisempain oli vaikea saada enää velaksi. Ne, jotka ilman nylkyvoittoja lainasivat siementä, antoivat mieluimmin sellaisille, joilta ilman uloshakua toivoivat saavansa takaisin. Sitävastoin ne, jotka halusivat korkeampia voittoja, saivat lainailla niille, joilla tarve oli suurin, velkakirjoilla, joissa oli *hyvin varmat* takaukset.

Ihanat kesäiset ilmat virkistivät mieliä kuitenkin siihen määrään, että jokainen, toivoa täynnä, tahtoi saada siementä millä hinnalla hyvänsä. Tuntui kyllä tuskalliselta myöntää nylkijälle kaksinkertaisia hintoja, mutta jättää peltoa kylvämättä oli vielä tukalampaa.

Siikalahden Mikolla oli viljaa. Kyllä hänkin sai muutamia kuormia lainata tänä aikana, mutta ne olivat verrattain harvoja, sillä hän osasi pitää hintaa. Eikä Mikko sitä harmitellut vaikka hänen viljansa säästyi, sillä hän aavisti olevan tulossa ajan, jolloin vilja maksaa. Sitä seikkaa hän yksistään piti silmällä. Toisten tarve ei häntä liikuttanut.

Siikalahden kylässä oli enimmäkseen toimeentulevia talollisia, ja nekin, jotka siellä näihin saakka olivat muiden apuja tarvinneet, olivat koettaneet karttaa joutumista Siikalahden Mikon asioihin. Tästä johtui, että kun Mikolla ei ollut mitään »asioita» kyläläistensä kanssa, elivät he hänestä ja hän heistä jotenkin täydellisesti erossa ja alituisessa riidassa, joka johtui siitä, että Mikko ei koskaan suostunut mihinkään, mikä ei tuottanut hänelle yksityistä etua.

Sen lisäksi pidettiin häntä pikku varkaana, joka ei tietänyt mitään metsänrajoista, takamailla vei toisten siltapuita j. n. e. Näistä syistä ei hänen ja kylänmiesten välillä ollut mitään yhteistä. Mikko eli yksikseen omaa elämäänsä, jos lukee pois kylän kauppiaan Mikko Klitsin, jonka kanssa Siikalahti jonkun verran piti seuraa.

Siikalahden Mikko muuten nähtävästi rakasti yksinäisyyttä. Usein hän sunnuntaipäivätkin juoksenteli metsissä kirves kainalokoukussa. Ja silloin aina kokoutui joku karahkakimppu jonnekin oman luhtaladon alle taikka taas seiväskasa. Siihen aikaan oli vielä metsiä kyllä. Siksipä kyläläiset, kun tunsivat Mikon hommat ja tapasivat noita kätköjä, eivät häntä edesvastuuseen vaatineet, kiroilivat ja nauroivat vain miehen turhanpäiväistä ahneutta, haukkuivat, pistelivät ja pilkkasivat vasten silmiä, kun siksi tuli ja niin sopi. Mutta sen lisäksi epäiltiin Mikon noilla kulkuretkillään sunnuntaisin takamailla tekevän kaikenlaista muutakin pikkupahaa, aukovan reikiä muiden viljelyksiin, että laitumella olevat elukat niihin esteettömästä pääsisivät, kaatelevan halkopinoja, y. m. Joku kerta oli häntä sellaisesta tavattu, ja siksipä hän saikin sitten kantaa syyn kaikista sellaisista kolttosista.

Mikko ei ollut vanha mies. Hänen vaikutuksensa ei ollut vielä ehtinyt mihinkään ulottua. Erittäin vaaralliseksikaan ei häntä missään suhteessa katsottu. Itsekseen, yksikseen hän eleli omaa elämäänsä, nautti ja riemuitsi omista mielikuvituksistaan, ei etsinyt tuttavuutta eikä myöskään tarjonnut. Ei häntä harmittanut sekään, että hän tiesi kyläläisten häntä halveksivan, sillä hän otaksui sen vain kateudesta ja vihasta lähteväksi, kun hänellä oli vähin varoja. Eikä se siltä kannalta katsottuna ollut hänen mielestään mikään paha.

Hautalan Jannea hän vihasi syvemmin kuin muita siksi, että tämän pilkka koski häneen aina kipeämmin kuin muiden. Ei hän oikein itsekään tajunnut, miksi niin oli. Ehkäpä siksi, että hän oli aina tuntenut itsensä niin varjottomaksi ja voimattomaksi Jannen suhteen, sekin kun oli omavarainen mies, väkevä, pelkäämätön, hyväsuinen ja — ennen kaikkea: kun Janne oli päässyt kuntalaisten suhteen sellaiseen luottamusasemaan.

Eräänä päivänä, ilmojen ollessa yhä edelleen lämpimiä, tuli Mikko takamailta metsän poikki, kirves kainalokoukussa, ja vihelteli hiljaa; Hänen polkunsa osui kulkemaan läpi Hautalan aituuksen, missä harventuneet rukiinoraat nyt jo ennustivat huonoa satoa, tuli kesä minkälainen tulikin. Hänen suunsa vetäysi nauruun, silmistä pilkisti esiin iloinen tunnelma, kun hän aitauksesta tuli jälleen metsänpuolelle. Siinä ruokailivat juuri Varpulan Valeen lehmät. Yhtäkkiä Mikko pyörähti, katseli vakoilevasti tarkastellen, ympärilleen. Ei nähnyt muita silmiä kuin lehmäin, jotka mulkoilevina ja totisina katselivat häntä. Mikkoa ilettivät nuo katseet. Miksi niissä olikin niin tyhmän vakava ilme? Hän irroitti kuitenkin kohta itsensä tuosta omituisesta, ikäänkuin kantelevasta lumouksesta, astui vikkelästi takaisin aidan luokse, tempasi veräjän selkiselälleen ja rupesi ajamaan karjaa ruisvainioon, uhitellen kirvesvarrellaan. Mutta lehmätpä alkoivat juoksennella kaikkialle, sinne tänne paeten, ei vaan sisään avatusta reiästä. Mikko ponnisteli ja riehui niiden kimpussa hikeen asti. Mutta yhtäkkiä kiintyi huomioon, että kellurin kello pauhasi hänen mielestään aivan hirveästi. Pelästyneenä katseli hän vakoilevasti ympärilleen, eikö paimenta jo näy jossain pensaassa? Saatuaan heikon, puolinaisen varmuuden siitä, ettei ketään ihmistä ollut likitienoilla, juoksi hän hiipien ja keveästi kuin kärppä tiheimpään pensaikkoon. Kappaleen matkaa kulettuaan hän teki suorakulmaisen käännöksen ja tuli siten aivan toisaalta päin kylään, ettei kukaan olisi voinut aavistaakaan hänen oikeita polkujaan.