Produced by Tapio Riikonen

ANNA FLEMING

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI INGMAN [IVALO]

Werner Söderström, Porvoo, 1898.

SISÄLLYS:

I. Keväinen veneretki.
II. Häät Vääksyssä.
III. Kaksi viestintuojaa.
IV. Helsingissä vuonna 1593.
V. »Tyttö on minun.»
VI. Kruunausjuhla Upsalassa.
VII. Meren hengessä.
VIII. Talvitunteita Kuitiassa.
IX. Talvisia retkiä.
X. Keskeytetty ulkomaanmatka.
XI. Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
XII. Klaus Fleming mahtavuudessaan.
XIII. Myrsky vinkumassa.
XIV. Pakolaiset.
XV. Tammi kaatuu, oksat varisevat.

I.

Keväinen veneretki.

Liukkaasti halkoi kepeä soutovene tyyneitä salmivesiä. Jo ehti se salmen suuhun, josta avarampi selkä avausi eteen, ja siihen se hetkeksi pysähtyi. Soutaja lepuutti airojaan ja jäi, samoin kuin perässä istuja, ääneti katselemaan auvenneen ulapan selälle.

Meri näytti siellä ikäänkuin höyryävän. Hienoa huurua liiteli vedenpinnan tasalla, hyppeli kuin kepeä utuaallokko hilpeässä karkelossa meren tyynellä selällä. Ne leijailivat nuo aallot parin vaaksan verran vettä korkeammas ja hälvenivät siitä päivän kuumentamaan ilmaan. Joskus vain, kun hieno maatuuli hengähti ulapalla, kohosi huuru autereisena hattarapilvenä taivasta kohden, jättäen puhtaaksi meren kiiltävän kalvon.

Se oli voittoisan kevään taistelua taittunutta talvea vastaan, joka kumminkin vielä syvässä merivedessä sitkeästi piti puoliaan. Olihan vielä moniaita viikkoja sitten raskaita jäätelejä uiskennellut ulappavesillä ja niiden välissä värisevä, kylmä aalto oli saanut syleillä lumista ahdetta. Vaan keväinen, paahtava helle oli sitten muutamissa päivissä loihtinut vapaaksi meren ja suliksi rannat; ainoastaan syvällä pinnan alla oli vesi vielä talvisen kylmää, ja siksi se huurusi, kun sitä päivän säteet kuumensivat.

Tyttö, joka perässä istui, suojasi kauan aikaa kämmenellään silmiään, ihaillessaan noita sumulaineikon hilpeitä hyppyjä, jotka ikäänkuin eläväksi loihtivat aution selän. Sitten hän yhtäkkiä käänsi nuorteat, verevät kasvonsa toverinsa puoleen, niin äkkiä, että hänen tuuhea, hartioille valloillaan riippuva tukkansa heilahti kullalta välähdellen.

— Katso, Elina, virkkoi hän, eivätkö olekin nuo kuin ketteriä kevään hengettäriä, jotka iloissaan tanssivat ja muodoltaan myötään vaihtelevat?

— Taikka talven pakenevia peikkoja, vastasi toinen, soutoteljolla istuva solakka tyttö, vetäen hienon harsohuivin syvemmälle varjostamaan tummahtavia silmiään. — Muuten sinä voit vilkkaalla mielikuvituksella nähdä tuossa sumustossa mitä tahdot.

— Niin voinkin, katso, nyt se on aivan kuin komea ratsujoukko, joka täydessä laukassa laskettaa rantaa kohden. — Valkotukkainen tyttö viittasi innostuneena kädellään, osottaen kuinka tuo ratsastava joukko muka tahdikkaasti notkui. Hänen toverinsa naurahti veitikkamaisesti ja virkkoi:

— Aivan oikein, tuossa ratsastaa töyhtöpäinen ritari ylinnä. Minussapa onkin vähän noidan vikaa, näenpä selvästi, että siinä ajaa kosijoita Kuitiaan, jotka tulevat pyytämään jalosukuista neitoa Anna Flemingiä avioon. Vaan vielä en varmasti tunne kuka tuo komea ritari on, onko se joku Horn, vai Kurki, vai Särkilahti…

— Ei, Elina, sinun noitasilmäsi näkevät väärin. Töyhtöpäiset ritarithan ajavat poispäin Kuitiasta, ne tietävät, että orpotyttö siellä ei heitä odotakaan. Ne ratsastavat luultavasti Suomenlahden rannalle, Peipotin hoville, siellähän neiti Elina Fincke uneksii korkeita sulhasia, komeutta ja mainetta.

Keulateljolla istuva tyttö käännähti silloin päin toveriinsa, hänen silmänsä säkenehtivät ja hänen lujapiirteisillä kasvoillaan kuvastui intohimoa. Vilkkaasti hän virkkoi:

— Niin se uneksiikin, korkeutta, voimaa, mainetta, tulkoonpa se sitten sulhasen muodossa taikka muuten. Joutukaa te keveät ratsastajat, ajakaa välemmin minun apujoukokseni! Minä tahtosin päästä tilaisuuteen tekemään jotakin suurta ja tavatonta, jotakin, josta kaikki ihmetellen kertoisivat ja jota jälkimaailmakin vielä ihaileisi.

Vaan peränpitäjä puisteli päätään.

— Suuruutta, mainetta, ihailua, niitä sinä Elina haaveksit, — mitäpä voittaisit, jos niitä saavuttaisitkin. Olisit kunnianhimoinen ja ylpeä, janoisit lisää, aina lisää, etkä saisi kumminkaan koskaan kyllältäsi; et olisi koskaan onnellinen.

— Onnellinen! — mitä sellaisesta pikkuonnesta, olisinpa toki tehnyt jotakin. — Elina viskausi selälleen keulateljolle ja katseli ylös taivasta kohden, jonka sineä ei hattarakaan häirinnyt. — Minä voisin tehdä vaikka mitä, vaikka kuinka hurjaa ja vaarallistakin, kunhan se vain olisi suurta ja mainehikasta.

Hänen toverinsa ei vastannut siihen mitään ja hetkisen vallitsi äänettömyys ominvalloin kelluvassa venheessä. Vaan tuo hoikkasempi, tummahtava tyttö oikasi hentoset käsivartensa kuin rukoukseen taivasta kohden ja jatkoi:

— Luin eilen Ebba-tädin kirjastosta tuon ranskalaisen kirjan, sinä tiedät, kertomuksen Orleansin neitsyestä ja hänen matkastaan vapauttamaan kuningastaan ja maataan. Ah, se olisi jotakin minun unelmaini tapaista, — vaan meikäläisillehän ei ilmesty enkeleitä unissakaan. Mutta olisipa mullakin unelmissani valtakuntia, joita tahtosin vapauttaa, kruunuja, joita tahtoisin kukistaa ja pystyttää, kuninkaita, joita tahtosin suistaa ja asettaa, — oi, Anna, jospa olisin minäkin sellainen suuri, historian järjestäjä Johanna!

Anna hymähti, merelle viitaten:

— Siispä kuuluvat sinun unelmiisi nuo ratsut, jotka korskuvat ja höyhentöyhdöt, jotka liehuvat. Ja pidä ne, Elina, en niitä sulta kadehdi, kokonaan toista olisi se, jota minä tahtosin unelmoida, mutta kumminkin paljo ihanampaa ja jalompaa.

Keulateljolla lepäävä tyttö hyppäsi pystyyn, siirtyi venheen perään ystävättärensä viereen, kierasi kätensä hänen vyötäreilleen ja kysäsi veitikkamaisesti:

— Ja minkälainen olisi se unelma, jonka Anna Fleming toivoisi toteutuvan?

Anna istui kauan aikaa vastaamatta, katsellen venheen laidan yli kirkkaaseen kalvoon, johon kuvastui tuo sama taivas, jonka sineä Elina oli ylöspäin ihaillut. Ja hän näki siinä oman kuvansakin, joka seurasi mukana, venheen hiljaa keinuessa eteenpäin: näki kahdenkymmenvuotiset tytönkasvot, joita tuuhea tukka seppelöi, näki korkean otsan ja hienosti punehtivat posket. Mutta kuvastuipa ikäänkuin pieni surunvoittoinen varjo suun tienovilla, joka oli vakava ja suljettu, ja silmistä säteili kuin hillittyä kaihoa ja tyydyttämätöntä kaipausta. — Elina kumartui myös tuota kuvaa katsomaan ja virkkoi viitaten siihen sormellaan:

— Jotakin Annakin kaipaa, kaipaa hartaasti ja syvästi. Mutta mitä?

Anna katseli yhä alas vesikuvastimeensa ja vastasi siitä melkein kuin itselleen:

— Hartaasti ja syvästi, se on totta. Ja kumminkin minä tyytyisin niin vähään, niin vaatimattomaan, kunhan sitä vain saisin vilpitöntä ja puhdasta.

— Ja mitä se olisi?

Anna ujosteli hiukan ja lausui verkalleen:

— Se olisi kipene hellyyttä, rakkautta, — muuta en mitään vaatisi elämältä. Mutta juuri sitä olen ikäni saanut kaivata ja kaihoilla ja saan ehkä kaihoilla aina.

Ikäänkuin pettyneenä siirrähti Elina taas toverinsa vierestä ja virkkoi melkein ilkkuen:

— Vähäänpä tyydyt, pikkusielu! — »Kipene rakkautta», — niin mitätöntä, niin imelää! Vaan on kai onnellista, kun vaatii vähän, sen toki saapi tyydytetyksi.

— Ja kuitenkin se on minulle kaikki. Tuota »mitätöntä» olen lapsuudestani asti unelmoinut ja aina olen sitä ollut vailla. Vaan jos kerran löydän ihmisen, johon täydellisesti luottaa voin, niin minä en häntä enää laske, en koskaan, oi, en mistään hinnasta. Minä riipun hänestä hellittämättä kiinni, sillä minä tahdon toteuttaa elämäni unelman, toteuttaa täydelleen, juoda pitkissä siemauksissa polttavaan janooni. Oi, te kevään hennot hengettäret, taikokaa mulle tuo pikkuinen onneni!

— Kas, voithan sinäkin Anna olla intohimonen, huudahti Elina nousten pystöön venheessä. — Se on oikein, silloin pääset kyllä toiveesi perille. Vaan katsoppas tuonne selälle, siellä näet jo onnen linnasi liehumassa, jatkoi hän viitaten ulapalle, jossa leppeä maatuulen hengähdys taas oli hetkeksi kohottanut pinnalla liitelevät huurut, jotka nyt paksuna usvana kohosivat taivaalle muodostaen häilyviä harjoja ja torneja.

— Linna tai tölli, sama se, kunhan siinä on onnea, vastasi Anna ja rupesi, asettuen taas suorana istumaan perään, melomaan venettä eteenpäin. — Mutta aamupäivä kuluu ja me unehdumme tähän haaveilemaan. Souda vielä hetkinen, Elina, että ehditään kirkkorantaan, ja minä saan viedä kukkaseni äitini haudalle.

Elina istui soutamaan ja voimakkaasti hänen hentoset, mutta jäntevät kätensä vetivätkin, joten venhe nopeasti kiiti niemien ohi ja siitä laajenevan lahden pohjaa kohden. Perässä istuva tyttö katseli uinaillen tuota ohiliitelevää rantaa, jossa luonto keväiseltään heräili. Vesirajassa kasvavat lepät tekivät parhaallaan lehteä, vaan koivikko ylempänä törmällä helotti jo vihannalta isolla hiirenkorvalla. Ja rinteellä oli nurmikko nuorella nukalla ja rannan valkonen hiedikko näytti ikäänkuin hekkumoiden kylpevän päivän kuumentavassa paahteessa. Niin kirkas, niin iloisa oli tuo rannan valoisa väri ja veden kiiltävä kalvo, jotta neitonen sitä melkein kadehtien katseli. Noin paljo valoa ja lämpöä oli kumminkin maailmassa, ah, miksi piti kuitenkin hänelle yksin elämän olla näin ilotonta ja lämmötöntä ja valotonta! Yksi säde vain hänellekin tuota luonnon lämmittävää, virkistävää lempeä, ja hän tunsi, että hänenkin sydämmessään voisi vallita tuollainen valoa ja voimaa uhkuva kevät.

Jo kääntyi venhe viimeisen niemen kärjestä ja siinä olikin korkealla rantaäyräällä edessä Paraisten vanha, valkeaseinäinen kivikirkko, jonka pienet, värikkäät lasit kimaltelivat kirjavina päiväpaisteessa. Neitoset nykäsivät venheensä hiedikolle ja nousivat törmälle. Kirkko oli vielä, kuten oli tapana ollut katoolisajalla, arkisinkin auki kaikkien käytäväksi, joten tytöt suorastaan astuivat sisälle, kävelivät alttarin luo ja polvistuivat hetkeksi sen eteen. Se oli pieni, vanha saaristolaiskirkko, vanhimpia Suomessa, ulkoapäin karkean näköinen, vaan sisästä se oli kaunis; seinät olivat täynnänsä maalauksia ja katoolisaikaisia veistokuvia, joita ei tästä kirkosta vielä oltu riistetty, katosta riippui kullattuja ruunuja, kimaltelevia olivat kynttilänjalat alttarilla ja kirjatut ompeleet koristivat seinällä riippuvia messupukuja, — niitä olivat kirkon ylhäiset suosijat sille lahjoittaneet.

Alttarin molemmilla puolilla oli useita hautakumpuja, koristeinaan raskaat kiviarkut. Elina-neiti, joka ensi kertaa oli käymässä Paraisten kirkossa, katseli uteliaisuudella näitä vanhoja muistomerkkejä, sillävälin kuin Anna laski mukanaan tuomiaan tuoreita seppeleitä kahdelle vierekkäin olevalle kummulle. Toisen ääressä niistä hän viipyi polvistuneena kauan ja Elina seisoi syrjemmässä ääneti, sillä hän tiesi, että orpana lepäsi siinä äitinsä haudalla.

— Ovatko nämä kaikki esivanhempaisi hautoja? kysyi hän vihdoin, kun
Anna astui hänen luokseen peremmäs kuoriin.

— Kaikki Flemingejä. Ne ovat isäni jälleen kuntoonpanemat, sittenkuin kirkko hautakammioineen kauan oli ollut tanskalaisten hävityksen jäliltä rappeutuneena.

Ja Anna kertoi orpanalleen kuka kussakin haudassa lepäsi, tulkiten niiden latinaisia hautakirjoituksia.

Perimmäinen hautakumpu alttarin kupeella oli vanhan laamannin Jaakkima Heikinpoika Flemingin, joka oli perustanut suvun tilukset ja vallan Suomessa ja kuollut Paraisissa Sturein hallituksen levottomina aikoina 15-sataluvun alulla. Hänen vieressään makasivat hänen kuuluisat poikansa, Eerik ja Ivar Jaakkimanpojat, joista edellinen oli Annan isänisä, yhtä kunnioitettu sotasankarina ja Suomen vapauttajana tanskalaisten ikeestä, kuin peljätty alustalaistensa rasittajana. Hänen hautakummussaan luettiin sanat: »Flos et columna Finlandiae», Suomen kaunistus ja tuki, kuollut Kuitiassa 1548. Paljo vereksempi hautakumpu oli hänen rinnalleen pystytetty hänen vaimolleen, Hebla Sparrelle, joka ankarana emäntänä oli Suomessa Flemingin tiloja hallinnut kolmattakymmentä vuotta miehensä kuoleman jälkeen. Eerik ja Hebla Flemingin kaksi poikaa lepäsi myöskin jo Paraisten kirkossa; toinen, Filippa, Annan setä, ja toinen hänen isänsä Jaakkima. Tässä viivähti Anna taas hetken: tuota isäänsä hän ei ensinkään muistanut, hän oli ollut aivan pieni tämän kuollessa. Vaan sitä, joka siinä viereisessä haudassa lepäsi, Jaakkiman puolisoa, äitiään, Agda Pietarintytärtä, Anna vielä vähän muisti niinkuin herttaista, suloista unelmaa lapsuutensa ajoilta. Juuri tätä hautaa hän vielä vuosittain, äitinsä kuolinpäivänä keväillä, kävi kukkasilla koristamassa, viettäen hetken siinä lapsuutensa muistoissa. Olihan hänelle kuin vuotuinen juhlapäivä tämä, jolloin hän aina souti Paraisten vanhaan kirkkoon Kuitiasta, jossa hänellä oli kotinsa Klaus Flemingin perheessä. Tällä kertaa oli hänellä nyt tällä matkallaan mukanaan sukulaisensa ja ystävättärensä Elina Fincke, Peipotin herran Sten Fincken tytär, joka äitinsä puolelta oli hänkin Fleming sukua ja tänä kevännä oli vieraillut Kuitiassa mahtavan Klaus herran ja hänen yhtä mahtavan vaimonsa, Ebba Stenbockin, perheessä.

Tyttöjen seistessä siinä vanhojen hautakumpujen vieressä kuului yhtäkkiä etempää kirkosta vanha, ystävällinen ääni:

— Kukkasia kirkossa, kukkia haudoilla ja hautain vieressä!

Tytöt kääntyivät ympäri ja Anna tunsi Paraisten vanhan kirkkoherran, Maunu Gröningin, joka oli nähnyt Kuitian venheen laskevan kirkkorantaan ja nyt tuli tervehtimään isäntänsä väkeä. Klaus Flemingillä oli näet hallussaan melkein koko Paraisten pitäjä ja oli Maunu-herra siis hänestä suuressa määrin riippuvainen.

— Niin, nythän on taas rakkaan Agda-rouvan kuolinpäivä, Jumala siunatkoon sen lempeän rouvan muistoa, puhui pappi tyttöjä tervehdittyään. Hän oli Annan erityinen suosija ja ystävä ja hänen luokseen pistäysi Anna mielellään keskustelemaan äidistään, jonka nimeä Klaus herran ylhäisessä perheessä harvoin mainittiin. Tässä suvussa, joka oli maansa ensimmäisiä ja jossa emännöitsi Kustaa Vaasan kolmannen puolison, Katarina Stenbockin sisar, katsottiin näet Jaakkima-vainajan käyneen suvulleen ja nimelleen arvottomaan liittoon, kun nai porvaristyttären, eikä asiata arveltu parantavan senkään seikan, että hän oli tehnyt sen korkean suosijansa Eerikki XIV:nen nimenomaisesta tahdosta. Anna itse oli usein setänsä perheessä saanut tuntea tuon äidinpuoleisen syntyperänsä halpuutta, joskaan hänelle ei oltu koskaan tehty täyttä selkoa äitinsä aikusemmista vaiheista. Mutta siksi hänessä kytikin harras halu saada siitä selkoa, ja hän oli nyt kerrankin päättänyt kirkkoherralta, tuolta vanhempainsa luotettavalta ystävältä, pyytää tarkempia tietoja äidistään ja suvustaan.

Anna ja kirkkoherra astuivat rinnakkain ulos kirkosta, mutta Elina viivähti siellä vielä katsellen noita vanhoja seinäkuvia. Törmälle, venheen kohdalle, ehdittyään istahti Anna nurmikolle, viittasi vanhuksen viereensä ja kysäsi häneltä äkkiä:

— Mistä ajasta asti tunsitte, Maunu-isä, äitini?

— Äitisi, Anna, oi siitä on jo kauan, vastasi kirkkoherra, istuen hänkin ruohoselle rinteelle ja kooten muistojaan, — kauan lapseni, yli neljäkymmentä vuotta, yli koko joukon. Minä olin siihen aikaan Turun koulussa ja monta ateriaa söi köyhä teini Pietari-porvarin, äidinisäsi, varakkaassa talossa. Agda, äitisi, oli siihen aikaan vielä pieni tyttö, 5-6 vuotias, kirkassilmäinen, kultatukkainen. Monesti keinutin, ateriaa odotellessani, häntä näillä polvillani, kerroin hänelle satuja ja lauloin vanhoja lauluja, joita hän halulla opetteli.

— Vaan sitten muutti äidinisäni Tukholmaan?

— Sinne muutti perheineen, liikkeineen. Olot olivat silloin venäläis-sodan aikana levottomat ja epävarmat täällä Suomessa. Vaan kerran tapasin vanhan hyväntekijäni Pietarin Tukholmassakin, kävin hänen talossaankin, ollessani saaristolaisten kanssa maalaistavaroita kaupalla. Hänen talonsa oli siellä pohjoisen tulliportin vieressä ja siksi äidinisääsi siellä kutsuttiinkin Portin Pietariksi, — hänellä oli siellä arvokas sija porvariston joukossa.

— Oliko äitini silloin jo … oliko hän silloin vielä kotonaan? kysyi Anna ikäänkuin arastellen. Mutta kirkkoherra ei tuota arkuutta huomannut, hän oli aivan vaipunut omiin muistoihinsa.

— Kotonaan oli, vastasi hän, oli nuoruutensa tuoreimmassa kukoistuksessa, kaunis, viehkeä neito, joka kuului panneen kaikkien nuorten porvarispoikain päät pyörälle. Vielä hän tunsi minutkin, laihan kappalaisen, kuten hän sanoi, ja muisti vielä opettamiani suomalaisia lauluja.

— Vaan mitenkä joutui äitini sitten ylimyspiireihin, niin, Maunu-isä, tiedänhän minä sen, mutta kuinka saattoi suomalainen porvaristyttö joutua kuninkaan hoviin?

Tästä juuri oli Anna niin kauan halunnut lähempiä tietoja ja odotti nyt jännityksellä vastausta. Vanha pappi viivähti hetkisen.

— Niin, mitenkä, puhui hän sitten verkalleen, — äitisi oli nuori ja perintöprinssi Eerik Kustaanpoika oli pulska ritari; hänen uinailevat silmänsä lumosivat useamman kuin yhden nuoren neitosen, sekä ylhäisen että alhaisen. Prinssi oli pohjoisportilla usein nähnyt kauniin tytön ja iskenyt silmänsä häneen; ja prinssistä tuli kuningas ja kuninkaan mieltyminen kävi nuorelle tytölle vaaralliseksi. Agda joutui hoviin. Eerik kuninkaan hovissa oli paljo naisia, eri säätyä ja syntyperää, eri asemassa ja arvossa, vaan korkeinna kuninkaan suosiossa oli niistä Agda, »Caritas», lempeys, joksi kuningas häntä lempinimellä kutsui. Kerrottiin Eerik kuninkaalla olleen aikomuksen tehdä suomalaisesta porvaristyttärestä Ruotsin kuningattaren, vaan se kunniapaikka jäi kuitenkin ruotsalaiselle soturintyttärelle… Hän oli sillävälin Tukholman torilla nähnyt Kaarina Maununtyttären, joka uuteen liekkiin sytytti hänen levottoman lempensä ja intohimonsa.

— Hän hylkäsi äitini? kysyi Anna kuiskaten.

— Niin. Vaan hänen suosionsa tätä entistä »lempeyttään» kohtaan säilyi sittenkin. Agda Pietarintytär ei jäänyt elämään siihen hyljättyjen hovinaisten joukkoon, joka yhä edelleen Tukholman linnassa kuninkaan ympärillä liehui, piti juominkeja ja vietti iloista elämää. Isäsi oli myöskin siihen aikaan Tukholman hovissa, kuninkaan hovijunkkarina, ja hän oli jo aikusin oppinut pitämään arvossa Agdan kainoa mieltä. Kuninkaan suostumuksella ja välityksellä he menivät naimisiin ja Agdasta tuli siten Fleming-suvun vanhimman haaran emäntä.

— Ja silloinko isäni muutti takasin Suomeen?

— Ei heti. Ne olivat levottomia aikoja, Eerik kuningas kävi synkäksi ja hurjaksi, useimmat hänen kannattajansa luopuivat hänestä ja menivät hänen veljiensä puolelle. Vaan Jaakkima Fleming pysyi uskollisesti kuninkaan luona, — kunnes tämä kukistui. Juhanan tullessa hallitukseen laskeusi Eerikin viimeisiltä ystäviltä suosion päivä, isäsi muutti tänne Kuitiaan äitisi kanssa ja tänne hän pian kuolikin, samoihin aikoihin kuin sinä synnyit.

Elina oli tämän keskustelun ajalla tullut kirkosta, vaan pysähtynyt, huomatessaan mistä toiset puhuivat, syrjemmäs, vuokkosia poimimaan. Nyt, kun keskustelijat näkyivät istuvan äänettöminä, tuli hän kumminkin lähemmäs ja ehdotti Annalle, että he lähtisivät paluumatkalle. Oli alkanut puhaltaa selällä ja Elina oli levoton saadakseen nostaa purjeen ja ohjata tuulessa köykästä alusta.

Anna nousikin lähteäkseen, vaan vielä hän kumminkin kirkkoherralle jäähyväisiä heittäessään pysähtyi ja kysyi:

— Tapasitteko usein äitiäni täällä Suomessa?

— Usein. Kuitian emäntänä voitti hän kohta meidän, kaikkien alustalaistensa, vilpittömän rakkauden; hän oli niin ystävällinen kaikille, niin armelias… Niin, niin, se ei ole Fleming-suvun tapoja, eikä äitiäsikään suku suosinut ja itse hän sitä vältti, niinkuin aatelistoa yleensä, — hän oli saanut sen puolelta kokea paljo nöyryytystä ja pilkkaa; — ja senkin vuoksi hän antautui seurustelemaan meidän alhaisten ihmisten kanssa… Valitettavasti saimme pitää häntä täällä niin lyhyen ajan, — seitsemästoista kevät kuluu jo siitä, kuin tässä kirkossa siunasin hänen ruumiinsa.

— Silloin olin minä neljännellä vuodellani, vaan vielä sen muistan.

— Pikkunen käärö olit, kun ankara Hebla-rouva, isoäitisi, vei sinut täältä kotiinsa Siuntioon.

— Se oli lemmetön aika se Hebla-rouvan aika — ja sitä se on sittenkin ollut. Vaan se on mennyt. Kiitos kirkkoherra, että äitiäni hellyydellä muistelette, — niin ei tehdä Kuitiassa.

Elina oli jo venheessä nostanut purjeen pystöön ja kohta kun Anna siihen astui, lähti kevyt alus maatuulen kiidättämänä sukkelasti soljumaan selälle päin. Elina istui varmana perässä; purjehtiminen, niinkuin soutaminen ja ratsastaminen, oli tämän pirteän immen mielityötä. Taitavasti hän viiletti niemien ohi ja käytti hyväkseen joka salmen suusta tulevia vihureita, ollen siihen toimeensa kokonaan kiintynyt. Vaan Anna istui ääneti purjeen alla keskiteljolla, mielessään yhä hautoen tuota äitinsä elämäntarinaa. Ilotonta oli äidin elämä ollut Flemingin korskeassa perheessä ja itse hän oli sen saman ilottomuuden ikäänkuin äidiltään perinyt: ilman hellyyttä, ilman rakkautta oli hänen nuoruutensa kulunut ja äitinsä muistokin oli hänelle melkein kuin rikokseksi luettu. Hän oli nyt, isoäitinsä kuoltua, elänyt kymmenen vuotta Klaus Flemingin ja Ebba Stenbockin perheessä. Nuo vuodet olivat painaneet hänen luonteeseensa ankaruutta ja jäykkyyttä, ne olivat virittäneet siinä arkuutta ja salattua kaihoa, josta hän jo nuorena oli käynyt suljetuksi ja kylmäksi. Ja siitä hän itse kärsi.

Näin äänettöminä purjehtien olivat neitoset jo ehtineet takasin tuolle väljemmälle selälle, jossa aamulla olivat meriusvan leikkejä selitelleet, ja täällä taas talttui tuo hieno maatuuli. Venhe kulki aivan hiljaa eteenpäin, Elina heittäytyi takanojoon istumaan perään, viilettäen veltosti, ja siitä hän kysyi:

— Te keskustelitte äidistäsi äsken kirkkoherran kanssa. Hän kuuluu olleen niin lempeä ja hyvä.

— Hän oli porvaristyttö. Minäpä uskon, että noilla halvoilla aatelittomilla yleensä on enemmän tunnetta, enemmän sydäntä, kuin meillä jalosukuisilla, jotka jo syntyperä ja arvonsa alituinen tunteminen tekee kylmiksi ja tylyiksi — ikäänkuin viran puolesta. Mutta minussakin on porvarisverta ja siksi mahdan niin hartaasti kaihotakin elämältä lämpöä.

Elina loi serkkuunsa tutkivan katseen; hän tarkasteli, kuinka kauniit ja pehmeät nuo kasvojen piirteet olivat ja hän tuli ajatelleeksi, että nekin kai ovat perintöjä hänen äidiltään. Ja hän virkkoi naurahdellen:

— Äitisi kuuluu myöskin olleen hyvin kaunis ja sinä olet perinyt häntä siinäkin kohden. Mutta isäsi oli Fleming — kylläpä tulet huomaamaan, että on sitä aatelistossakin vielä lämpöä ja hellyyttä.

— Oi, minä soisin, että isänikin olisi ollut porvarispoika, taikka talonpoika tai laivuri, sama se, mutta äitini veroinen. Silloin olisi toki olemukseni ehyt ja asemani maailmassa selvä.

— Vielä se selvenee, maitahan vain!

— Sinulla on veitikka silmässäsi, Elina! Mutta usko pois, tuon pikkuonnen vuoksi vaihtaisin kernaasti aatelislinnan laivurin matalaan majaan.

Päivä oli korkeimmillaan ja tuuli oli jo aivan tyyntynyt. Se oli verkalleen tuonut heidät selän poikki, mutta kapeneville salmensuille päästyä loppui se kokonaan ja purje lepatti höllänä venheen keinuessa laskeutuvilla laineilla. Elina rupesi ajan kuluksi viskaamaan vettä venheen pohjalta, vaan Anna istui suojassa purjeen takana ääneti katsellen näitä kauniita salmivesiä. Silloin näki hän yhtäkkiä edessä olevan saaren takaa laivan huippupurjeiden kuvastuvan sinertävää taivaanlakea vastaan. Se läheni tuo laiva, korkeammalla ilmassa liikkuva tuulenhenki puhalsi vielä sen ylempiin purjeisiin ja työnsi sitä verkalleen ja ääneti eteenpäin. Nyt se jo lipui esiin erään lehtevän niemen kupeitse; ensiksi tuli keulapurje ja etumasto näkyviin ja vähitellen koko kaunis, täysissä purjeissa oleva alus.

Se kulki hiljaa kuin varjo sen salmen poikki, jossa tyttöjen venhe kellui. Koko tuo laivan ilmestyminen oli ollut niin salaperäistä, että Anna melkein kuin silmät lumottuina sitä katseli virkkamatta sanaakaan toverilleen. Se mahtaa olla joku ruotsalainen laiva, joka siinä hienossa vastatuulessa luoviessaan Turkuun päin on sortunut tänne asti, päätteli hän, sillä oman puolen laivat hän jotenkin tarkalleen tunsi. Helteisesti paahtava päivä näytti uuvuttaneen nukuksiin laivan koko miehistön, koska ei kannella näkynyt muita ketään, kuin ruoripuuhun nojautuva perämies. Laivan alimmat purjeet lepattivat hervottomina, peittäen keskikannen näkymättömiin; mutta yhtäkkiä heilautti pieni vihuri suurpurjetta syrjään laidan yli ja sen takaa ilmestyi nyt näkyviin toinenkin elävä olento: nuorukainen, joka seisoi laitapuitteisiin nojautuneena ja liikahtamatta katseli kelluvaa ruuhta. Hän ei ollut merimiehen näköinen; ruskeaan, leveähiaiseen samettitakkiin oli hän puettu niinkuin aatelisjunkkari ja päässä oli hänellä laajalierinen, sulkaniekka huopahattu, jonka alta lainehti esiin ruskeakiharainen tukka, valahtaen valkoselta kimaltavalle, väljälle kaulustalle.

Uteliaana häntä Anna katseli, laivan lipuessa viistoon salmen poikki, pyrkien toisen saaren taa. Hatun liepeen alta näki hän nuorteat, hymyilevät kasvot, ilosesti vilkkuvat silmät, jotka veitikkamaisesti häntä katselivat. Ja ikäänkuin vastaukseksi nuorukaisen avomieliseen katseeseen sulivat Annankin äsken vielä surumieliset kasvot ystävälliseen hymyyn. Olipa, kuin olisivat he siinä vanhoina tuttavina ääneti vaihtaneet tervehdyksiä.

Jo soljui laiva etemmäs, välimatka piteni ja laivan keula rupesi jo kätkeytymään toisella puolella olevan saaren rantaleppäin taakse. Silloin oikasihe nuorukainen laivan kannella suoraksi, tempasi hatun päästään ja heilautti sitä iloisesti korkealla ilmassa. Se vaikutti kuin taikatemppu ruuhessa purjeen takana istuvaan neitoseen, hänkin tempasi hurmaantuneena käteensä olallaan olevan, valkosen liinan ja heilutti sitä vastaukseksi.

Se oli kaikki tapahtunut yhdessä tuokiossa, seuraavassa oli laiva jo häviämässä näkyvistä pois.

— Mitä sinä nyt, kelle sinä huiskit, kysyi Elina kummissaan kohottautuen työstään ja syrjäyttäen kädellään edessään olevaa purjetta. Mutta laiva oli silloin jo niin peittynyt saaren taa, että ainoastaan sen perä ja ylimmät purjeet olivat näkyvissä. — Tuolle laivalleko ja sen uniselle perämiehelle?

— Huiskin huvikseni vain, sallithan minulle niin pienen huvin, vastasi Anna, mutta hänen äänessään oli nyt sellaista harvinaista iloa ja keveää kaikua, että Elina tarkemmin tarttui asiaan.

— Hä, Anna, Anna, siellä oli varmaankin joku kannella. Kuka?

— En tiedä, outo laiva, joka tämän kautta luovii Airiston selälle.

— Ja johon sinun silmäsi sellaisella riemulla luovivat, — joku salaperäinen »laivuri» sulla siellä oli.

Anna ei vastannut, ilosesti vain nauroi ja istui kohta airoihin soutaakseen Kuitiaa kohden. Vaan hänen käsivartensa tempoivat nyt kuin riemulla ja hänen kasvoillaan viipyi vielä kauan tuo iloinen, onnellinen ilme, jota hänen orpanansa ihmetellen katseli, ymmärtämättä sen lähdettä.

Ennen pitkää kääntyi jo venhe niemen kärjestä kapeaan salmeen, jonka rannalta levisi esiin pienonen satama ja sen varrella kylän tapainen rakennusryhmä. Vaan ylempää törmältä näkyivät rantaan korkean, harmaakivisen linnan muuriseinät, joiden keskellä kohosi pieni, pyöreä torni. Se oli Kuitia, Flemingein sukukartano ja jo silloin sadan vuoden vanha linna, jossa Suomen maaherra Klaus Fleming enimmäkseen rakasti asua. Linna oli umpinainen, keskiajan tapaan rakennettu pienillä ikkunoilla ja tykinsuuaukoilla. Vanha laamanni Fleming oli sen siihen aikoinaan rakentanut ja varustanut tanskalaisten merirosvojen hyökkäysten varalle ja sitä säilytettiin yhä edelleen entisessä kunnossaan ja entisissä varusteissaan. Satamassa, laiturin vieressä, kelluili joukko aluksia, suurempia ja pienempiä, ja niiden lomitse laskivat tytöt purtensa venhevalkamaan. Samassa juoksi törmältä alas rantaan hoikkanen, noin 15-vuotias poika, joka jo etäämmältä huusi:

— Joudu, Anna, meidän on jo tänään lähdettävä äitiä vastaan, joka tulee Siuntiosta, ja sitten hänen seurassaan Vääksyyn, häihin.

— Vääksyyn häihin, matki Anna ihmeissään. — Mutta sinnehän ei oltu aijottu lähteäkään.

— Ei, vaan nyt on isä päättänyt, että sittenkin lähdetään, aivan jo kohta.

— Onko setä jo palannut hylkeenpyyntimatkaltaan?

— On. Ja hänelle on tullut vieraita.

Kun tytöt nousivat törmälle ja lähestyivät harmaakivistä linnarakennusta, näkyi sen kiviseinään avatulla portilla seisovan kookasryhtinen mies, puettuna karkeaan sarkatakkiin ja pitkävartisiin kalastajasaappaisiin, — hän oli nähtävästi vasta palannut pyyntimatkalta. Hän seisoi siinä avopäin, hiukan jo harmajalta kajastava tukka vastoin ajan tapoja lyhyeksi leikattuna, mutta sitä pitemmät olivat tuuheat viikset ja sankka, tasalatvainen pukinparta. Kasvot olivat ankarannäköiset, karkeapiirteiset, värähtämättömät, ja silmät, joita paksut kulmakarvat varjostivat, kertoivat vakavuutta ja luonteen lujuutta. Se oli Kuitian isäntä, Viikin vapaaherra, valtioneuvos, valtakunnan marski ja amiraali Klaus Eerikinpoika Fleming.

Tytöt tervehtivät häntä kunnioittaen ja Anna kysyi hiukan tutkivasti:

— Setä on sittenkin päättänyt lähteä Kustaa Stenbockin häihin?

— Niin, lankoni oli täällä vastassani, hän on jo viisastunut. Sinä matkustat Erkin ja Elinan kanssa Hämeenlinnaan, jossa tapaatte Ebba-rouvan ja tulette sitten yhdessä Vääksyyn. Eenokki ja kymmenen ratsumiestä seuraa mukananne. Minä lähden jo kohta edeltäkäsin lankomiehen seurassa matkalle.

Anna katseli setäänsä vieläkin vähän kummeksuen. Hän älysi, että jotakin oli tapahtunut, koska setä nyt oli päättänyt lähteä Stenbockin häihin tämän seurassa — äsken juuri olivat langosten välit olleet hyvin kireät. Vaan siinä ei ollut tilaisuutta enempiin kyselemisiin, täytyi kiirehtiä matkalle. Ja viipymättä riensivät tytöt linnan tukevia rappusia myöten ylös naisten huoneisiin valmistautumaan tuolle pitkälle retkelle. Elinakin toivoi Hämeenlinnassa tapaavansa Uudeltamaalta tulevat omaisensa, heidän kanssa yhdessä matkustaakseen häätaloon. Iloisina he pukeusivat matkatamineihinsa. Anna varsinkin, joka tavallisesti oli vakava ja tasainen, lenteli nyt melkein tanssien kivitettyjä siltoja pitkin ja hyräili vallatonna reippaita säveleitä; näin ilonen hän ei muistanut olleensa vuosikausiin ja hän ihmetteli sitä itsekin, sillä ainoastaan häämatka siihen ei ollut syynä.

Se oli toukokuussa vuonna 1593.

II.

Häät Vääksyssä.

Uteliasta kylänväkeä aherteli ja tungeskeli niiden puisevain, jykeäin vaunujen ympärillä, jotka ilman etupyöriä keulallaan kehottivat tien varrella erään Pirkkalassa, Pyhäjärven rannalla, olevan talon kohdalla. Useimmat noista maalaispojista ja eukoista näkivät nyt ensi kerran pyörillä kulkevat ajopelit ja ihmettelivät sen vuoksi suuresti niiden rakennetta, niiden valjaita ja niiden mukavuutta. Mutta mitään neuvoa tapahtuneen tapaturman auttamiseksi he eivät osanneet antaa, särkyneitä ajopelejä ei sanottu voitavan korjata.

Käsittämättöminä ja neuvottomina seisoivat matkustajat vähän syrjemmässä tien varrella. Ebba rouva, — tuo vanhempi, lihavanpuoleinen, kookas nainen, joka seisoi siinä ojan partaalla jäykkänä kankeassa pystykaulustassa ja ruumiinmukaisessa umpipuvussa, jonka pussihihat palloina pullottivat, oli näet Ebba Fleming, — katseli jommoisellakin levottomuudella tuota kihisevää väkijoukkoa, jonka pakinoista hän oli ymmärtävinään huonosti peitettyjä pistopuheita, ja huovien ja talonpoikain välillä vaihdetut kiihkeänlaiset sanansutkaukset tekivät hänet vieläkin rauhattomammaksi. Hän tiesi etteivät talonpojat lempeillä silmäyksillä katselleet Klaus Flemingin perhettä eikä huoveja. Ja suutuksissaan hän sen vuoksi lohdutuksekseen toruskeli vanhaa, uskollista Eenokkia, joka kyllä oli viaton sattuneeseen tapaturmaan, mutta joka ei hänkään keksinyt, miten tästä nyt olisi matkaa jatkettava.

— Minä varotin jo lähdettäessä, — niin puolusteli vanha huovipäällikkö itseään —, näillä raivaamattomilla, kuoppaisilla teillä tuskin lie ennen koskaan muuta pyöräpeliä kulkenut kuin sotilaskuormastoja. Niinpähän viskasi nyt tuossa mäessä eräs kannon kärki etuakselin poikki.

— Niin, niin, vaan meidän täytyy päästä matkaa jatkamaan, emmehän me tänne voi jäädä noiden pahansuopain talonpoikain luo, riiteli Ebba-rouva. — Ja Vääksyssä alkavat häät huomenna, meillä on sinne vielä kolme peninkulmaa, sinne meidän täytyy tänä iltana ehtiä vaikka miten.

Kuitian mahtava emäntä, joka muuten ei ollut niitä naisia, jotka vähällä joutuvat neuvottomiksi, tunsi nyt olevansa ikävässä pälkäässä. Hän oli kiukuissaan itselleen siitä, että hän, kun ratsastaminen oli hänen ijälleen ja lihavuudelleen jo työlästä, oli vastoin vanhan palvelijansa neuvoa lähtenyt matkalle vaunuillaan, joilla hän tavallisesti kulki Turun ja vapaaherrakuntansa väliä. Mutta vahinko oli nyt kerran tapahtunut…

— Jos teidän armonne suvaitseisi nousta ratsun selkään, olisi täällä yksi vanha, puinen naissatula, — se oli Eenokin ainoa neuvo.

— Yksi vanha puinen! — ja miten Anna sitten kulkee, miehen satulassako? Ja mistä otat ratsuhevoisia, näilläkö talonpoikain laiskoilla koneilla minun pitäisi lähteä ajamaan, vaiko huovien hurjilla hevosilla? Olisipa sekin arvokas tapa Klaus Flemingin puolison saapua veljensä häihin.

Ebba-rouva oli selvillään siitä, että hänen tuli esiintyä kaikella sillä arvokkuudella, jonka hänen miehensä asema Suomen käskynhaltijana vaati, nyt varsinkin enemmän kuin koskaan. Juonia oli vireillä, joilla tahdottiin syrjäyttää Klaus Fleming hänen asemastaan Suomesta, niitä viritettiin Kaarlo-herttuan, kuninkaan sedän, toimesta Ruotsista päin myötään, olipa herttua aivan äsken määrännyt hänen oman veljensä, Kustaa Stenbockin, Klaus herran sijaiseksi, eikä Ebba vielä tiennyt, miten tämä riita oli sovittu. Ja talonpojissa kiehui kiehumistaan tyytymättömyyttä marskin ankaruuden takia. Näihin asti oli Klaus Fleming jäntevyydellään ja kuningas Sigismundon suosioon nojaten hajottanut nuo vehkeet, mutta juuri sen vuoksi täytyi sekä aatelisiin että talonpoikiin arvokkuudella vaikuttaa, sen Ebba-rouva hyvin oivalsi.

— Sinäkin Anna istut siinä niin tyyneesti, kuin ei mistään olisi kysymys, pauhasi rouva kääntyen neitosen puoleen, joka oli istahtanut ojan reunalle odottamaan. — Etkö ole kysellyt noilta ihmisiltä neuvoa, sinä, joka heidän kieltään puhut? — Anna näet osasi paremmin suomea kuin Ebba-rouva, joka oli Ruotsista kotosin.

— Olen. He sanovat, että osan taipaleesta pääsisi venheelläkin, vaan sitten on taas maamatkaa.

— Venheellä ja maitse, — siitä ei tule mitään.

— Täytyy kai sitte jäädä tänne odottamaan.

— Tänne odottamaan, sehän se juuri on mahdotonta. Täällä ei ole meidän turvallistakaan kauan viipyä, etkö tiedä, että talonpojat ovat vihamielisiä meille. — Ebba-rouva tunsi, kuinka kovasti kansa kärsi hänen miehensä määräämän sotaväenmajoituksen takia, tiesi sen siis syystäkin napisevan, ja siksi vielä soimaava omatuntokin lisäsi hänen kärsimättömyyttään ajatellessaan, että hänen täytyisi vuorokausiksi jäädä tänne tuon kansan armoille. Hän polki jalkaa vihasena ja kääntyi taas Eenokkia torumaan.

Pari tuntia oli niin jo neuvottomina tuumailtu sinne ja tänne, kun taas kylän pojat, jotka olivat keräytyneet siihen töllistelemään vieraita ja heidän ajopelejään, yhtäkkiä päästivät uuden ihmettelyn huudahduksen. Tien käänteestä näkyivät näet ajavan toiset samanlaiset parihevosten vetämät vaunut ja se oli jo jotakin kovin merkillistä näillä mailla. Väkijoukko syöksähti uusia tulokkaita vastaan, jotka myös pysähtyivät talon kohdalle, ja uteliaina katselivat heitä Flemingin vaunujen matkustajatkin, arvaten, että siinäkin tuli muitakin Vääksyyn menijöitä, vaan ketä?

Äkkiä kävivät Ebba-rouvan katseet, jotka saapuvan avun toivosta jo olivat vilkastuneet, taas kylmiksi ja ankaroiksi ja hänen vartalonsa oikeni entistään jäykemmäksi. Hän oli tuntenut Kankaisten kilven vaunujen kyljessä; saapujat olivat siis Horneja, tuota Fleming-suvun kilpailijaa, mahtavaa heimoa, jonka kanssa Klaus herra jo kauan oli ollut katkerassa riidassa. Siltä taholta ei Klaus Flemingin puolison sovi pyytää mitään apua, se oli Ebba-rouvan ensimmäinen päätös. — Vaunuista hyppäsi niiden pysähdyttyä ensiksi noin 20-vuotias nuorukainen, joka auttoi alas valkohapsisen, kumaraselkäisen miehen, ja kuin kevät ja syksy seisoivat he siinä tuokion rinnakkain, isänisä ja pojanpoika, toinen isä, toinen poika sen miehen, Kaarlo Hornin, joka Suomen aatelisista oli Klaus Flemingin vaarallisin valtiollinen vastustaja, Kaarlo-herttuan uskollisin kannattaja.

Liikahtamatta seisoi Ebba-rouva paikoillaan, kun molemmat tulokkaat kävivät häntä tervehtimään, ja kankeasti, kaavamaisesti kumartaen vastasi hän heidän tervehdykseensä. Vaan siitä huolimatta istahti vanhus, Henrik Klaunpoika Horn, hänen viereensä pölkylle tarinoimaan ja pojanpoika, nuori Henrik, Henrik Kaarlonpoika, joka jo kohta oli saanut tiedon Flemingin matkueelle sattuneesta tapaturmasta, rupesi heti innokkaasti ehdottelemaan, miten matkaa yhdessä olisi jatkettava. Tällainen ystävällisyys tuntui Kuitian rouvasta ensiksi rasittavalta eikä hän saanut mielestään karkotetuksi kiusallista tunnetta, että tuo puuhaava nuorukainen tuossa oli sen miehen poika, joka Klaus Flemingin toimesta oli vuosikausia istunut vankikopissa, jopa käynyt mestauslavallakin. Vaan pula ja pakko sulattelivat vähitellen Viikin ankaran vapaaherrattaren mielen ja ennen pitkää oli jo sovittu, että Ebba-rouva nousisi vanhan Henrikin viereen Hornein vaunuihin, jotavastoin nuoret, Anna ja Erik Fleming sekä nuori Horn, kulkisivat ratsastamalla.

— Siis on tehty välirauha, rouva Ebba, virkkoi vanhus leikillisesti, kävellen Flemingin puolison rinnalla vaunujensa luo.

— Niin, minun on ollut pakko suostua ehtoihin, vaan te olettekin jalomielisesti laatineet ne mulle varsin edulliseksi, vastasi Ebba-rouva samaan leikilliseen tapaan.

— Ja sotilakon aikana lepää taistelu kokonaan, eikö niin?

— Se on sovittu. Ja noiden nuorten siitä tuskin tarvinnee sopiakaan.

Matkueen etupäässä ratsastavista nuorista oli tämä matkavaihtelu näet hyvin mieleenkin ja rattoisaksi heidän seurustelunsa kävi jo kohta alussa. Anna oli saanut tuon ainoan naissatulan ja ohjasi nyt kulkueen etupäässä varmalla kädellä outoa ratsuaan. Pienuudesta pitäin olivat siihen aikaan kaikki aateliset, niin pojat kuin tytötkin, harjautuneet ratsastamaan, koska se vielä oli kesäisin maalla matkustettaessa miltei ainoa kulkuneuvo ja Anna Flemingikin oli täydellisesti tämän taidon omistanut; sulavasti ja notkeasti hän satulassa istui. Nuori Henrik Kaarlonpoika, joka itse enemmän oli kiintynyt kirjallisiin harrastuksiin kuin urheiluihin, — hänen kotiin jääneen nuoremman veljensä Evertin laita oli aivan toinen, — katseli ihaillen neidon notkeaa ratsastusta ja rupesi siitä yhä suuremmalla mielihyvällä itse neitostakin katselemaan. Annan rinnalla ratsastaen pani hän pian alulle hienostelevan keskustelun Tukholmassa oppimaansa ajan kaavamaiseen tapaan. Ja Anna itse oli parhaalla tuulellaan, virkistävä ratsastus ja sydänmaan vapaa luonto irroittivat hänet kokonaan hänen tavallisesta ujosta äänettömyydestään ja häntä huvitti tahallaan kiertää nuoren aatelisherran pikkuisen pihteihin.

— Ja nyt pieni kilpa-ajo tuonne järven rantaan, virkkoi Anna, kun he tulivat aukealle, hienosti luisuvalle kankaalle, jonka takaa pienen lammen silmä siinsi, ja samassa hän nykäsi hevosensa menemään täyttä neliä. Somer soi ja risut raskuivat kavioiden alla.

Nuori Horn nelisti jälestä ja ponnistamista hänellä oli perässä pysyäkseen; neidon hevonen pölisti hiekkaa vasten hänen silmiään, joten hän tuskin mitään näkikään, — täytyi laskettaa vaan. Vaan rannalle tultaessa pysäytti Anna yhtäkkiä hevosensa ja antoi sen sitten kahlata lammikkoon juomaan. Nuorukainen karauttaa perästä ja hevonen kiitää yhtä kyytiä aina veteen saakka eikä puutu paljoa, ettei ratsastaja singahda hevosen pään yli satulasta alas liejakkoon, kun vauhti yhtäkkiä pysähtyy.

Neito heläytti helakan naurun. Vaan nuorukainen virkkoi hiukan häpeissään, juottaen hevostaan hänkin:

— Jospa tiesin teidät matkalla tapaavani, niin jo totta tosiaan harjoittelinkin itseni vielä taitavammaksi ratsastajaksi, kuin on nuorempi veljeni.

— Olisitte tulleet Kuitiaan sopimaan matkatoveruudesta.

— Kautta kunniani, enpä ole tiennyt Kuitiassa teidänlaista impeä olevankaan, muuten kyllä olisin tullut.

— Hm … ettekö tiedä, että Kankaisista Kuitiaan on sangen pitkä ja vaikea matka?

— Vaikka olisi vielä vaikeampi. Meillä on Maskussakin kepeitä purjeita. Ja tokkohan Kuitiaa kumminkaan olisi tarvinnut piirittää?

— Ehkä, se on linnoitettu.

— No hyvä, minä tahdon sen valloittaa, vaikka ammattini ei olekaan soturin.

— Koettakaa, löydettävissä se on. Oma syynne, jos pommitatte turhaan.

— Ei hätää: minä olen sitkeä suomalainen.

— Niinpä olen minäkin, vastasi Anna veitikkamaisesti, kääntäen hevosensa tielle, johon juuri vaunutkin myötämaata saapuivat. Ja matkaa jatkettiin entiseen tapaan.

Vaan vaunuissa olijat katselivat hymysuin nuorten elkeitä, eivätkä voineet välttää katseitaan tapaamasta toisiaankin. Olihan tuo kisailu tuossa niin omituista: nuo hilpeät ratsastajat edustivat hekin Flemingejä ja Horneja, jyrkästi toisistaan eroavia puolueita, vaan hyvin he siltä näyttivät sopivan. Ja vaunuissa istujat tulivat tuumineeksi, että ehkä olisi terveellistä hyvälle naapurisovulle, jos varsinaisetkin edustajat näistä molemmista suvuista voisivat näin sovinnossa rinnakkain kulkea. Ja kuinka olikaan, nopeasti kului matka vaunuissakin. Vanha Henrikki herra, joka oli paljo maailmaa kokenut, osasi keveillä pakinoillaan pitää vierustoverinsa hilpeällä tuulella ja olivatpa he jo kuin hyvät ystävykset, kun Kangasalan kauniit vesistöt aukenivat esiin ja he ajelivat sen korkeita harjuja ja lehteviä laaksoja pitkin Vesijärven rannalle.

Vaan vanha Eenokki, joka herrasväkensä jälestä huovien päällikkönä ratsasti ja näiden tuumia seurasi, puisteli päätään ja virkkoi:

— Ovatpa hyvillään nyt nuo kaikki kärryjen pyöräin särkymisestä, vaan mitähän Klaus herra sanoo?

— Mitäpä hän noista pyöristä paljo välittäisi, tuumi toinen huovi.

— Ka sitä et sinä ymmärrä. Vaan minäpä luulen, että jos mieli Kankaisten ja Kuitian väen välien pysyä näin hyvinä, täytyisi särkeä paljo pyöriä, hyvin paljo pyöriä, veljeni. Vaan sitä nyt et sinä ymmärrä.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle ehtinyt, kun matkue saapui Huutjoen rannalle, jossa metsästä aukeni viljelty kylä ja tuokion kuluttua oltiin jo häätalossa, Vääksyssä, joka sijaitsi rannalla tuuhean puiston keskellä ja joka juhlan kunniaksi oli lehvillä ja köynnöksillä vihannaksi puettu. Portin pielistä kohosi kaksi korkeaa juhlariukua ja niiden välitse ajoi matkue väljälle pihalle.

Siellä oli pihoilla ja kuisteilla jo suurin osa häävieraista koolla ja nämä nyt saapuivat uusia tulokkaita vastaanottamaan, useat kumminkin oudoksuen ja ihmetellen, miten tämä riitaisten sukujen yhteensulautuminen oli ollut mahdollista. Ensiksi saapuu tänne Klaus-herra Stenbockin kanssa ja sitten Ebba-rouva Hornein seurassa, mitähän tämä tietää…? Muiden jälestä asteli sieltä saapuneiden vaunujen luo Klaus Fleming itsekin hiukan rypistellen kulmakarvojaan. Hän oli nyt juhlapuvussaan, päässä sulkaniekka hattu ja vyöllä leveä hirvennahkainen vyö, josta raskas miekka riippui; väljät ratsusaappaat ja takki, joka teki hartiat tavattoman leveän näköisiksi, suurentivat vielä hänen mahtavaa varttaan. Kun Ebba-rouva kiirehti häntä tervehtimään, kysyi hän hiljaa:

— Mitä tämä on, Ebba?

— Niin, katsos, minäkin olen ruvennut toimimaan valtiollisella alalla, kuiskasi Ebba-rouva leikillisesti, yhä vieläkin äskeisen hilpeän mielialansa vallassa.

— Ne eivät ole naisten toimia ne, — kunhan sinä et tee erehdyksiä, vastasi marski nyt leppeämmin.

— En minä, — jos eivät muut, lisäsi rouva vilkasten syrjäsilmällä ratsuiltaan nousseiden nuorten puoleen, jotka lämpimissään ja vallattomina siinä vielä hevosiaan taputtelivat. Klaus Fleming siirsi myös katseensa sinne päin ja se viivähti siellä kotvasen aikaa, sillävälin kuin Ebba-rouva kertoi hänelle Pyhäjärvellä sattuneesta vaunutapaturmasta. Mutta sanaakaan virkkamatta marski sitten kääntyi pois ja astui takasin rakennuksen väljälle kuistille, jossa joukko muita suomalaisia aatelisherroja istui.

Vaan Vääksyn toimekas emäntä oli jo myöskin taloustoimistaan ehättänyt vieraita vastaan ja saatteli Ebba-rouvan lepäämään talon väljään vierastupaan. Huoneet kuhisivat siellä täynnänsä väkeä, palvelijoita juoksi edestakasin ja tottuneen emännän silmällä katseli Ebba-rouva mielihyvällä, kuinka ketterästi ja tarkasti Vääksyn emäntä, Kaarina Hannuntytär, itse valvoi ja järjesti kaikkia moninaisia häävarustuksia. Hän oli jo yli 50-vuotias nainen, vaan vielä komea ja ryhdikäs, ja aivan ihmetellen näkivät vieraat, etteivät ne monet, kirjavat elämänvaiheet, joiden läpi tämä nainen oli kulkenut, olleet riistäneet hänen kasvoiltaankaan niiden entistä, nuorteaa suloa.

Kaarina Hannuntytär, Vääksyn toimekas emäntä, oli aatelitonta alkujuurta, papin tytär Tukholmasta, joskin äitinsä puolesta mahtavaa ja sitten onnetonta Sturen sukua. Hän oli aikoinaan elänyt hovipiireissä hänkin ja jo aivan nuorena synnyttänyt kolme lasta, joiden isä oli Kustaa Vaasan toinen poika, Suomen herttua Juhana. Rikkaana ylhäisen rakastajansa suosiosta oli hän Juhanan loistoaikoina Turussa mennyt naimisiin Juhanan hovipalvelijan Klaus Vestgöthen kanssa, joka oli suomalaista aatelia, ja elänyt hänen puolisonaan pari onnellista vuotta Suomen herttuan iloisessa hovissa Turussa. Vaan Eerik kuninkaan kukistettua veljensä loppui se onnellinen elämä; Turun valloituksen jälkeen v. 1563 mestattiin Klaus Vestgöthe Juhanan kannattajana ja Kaarina rouvan koko omaisuus, kalleudet, vaatteet, kaikki, ryöstettiin niin puhtaiksi, ettei hänelle jäänyt riepua, mihin kääriä silloin vastasyntyneen tyttärensä Birgitta Vestgöthen, vaan täytyi hänen esiliinaan kapaloituna kantaa pois pienokaisen isävainajan kodista. Köyhyydessä ja puutteissa eli Suomen vangitun herttuan entinen lemmikki senjälkeen seitsemän pitkää vuotta työllään elättäen lapsiaan, kunnes hän, Juhanan noustua valtaistuimelle, sai tältä eläkkeekseen Vääksyn kartanon Kangasalla. Täällä oli hän mennyt toisiin naimisiin kuninkaan voudin ja läänitysmiehen Lauri Hordellin kanssa, joka nyt kumminkin muutamia vuosia sitten hänkin oli kuollut. Tämä näin monien vaiheiden läpikäynyt Vääksyn rouva naitti nyt pois tuon äskenmainitun, avioliitostaan Vestgöthen kanssa syntyneen tyttärensä Birgitan, jonka oli puolisokseen pyytänyt nuorin mahtavaa Stenbock sukua, Kustaa, leskikuningatar Katarinan ja Ebba Flemingin veli. Se oli ylhäinen liitto ja siksi olivat häät Vääksyssä päätetyt vietettäviksi kaikella ajanmukaisella komeudella ja siksi oli sinne Suomen aatelisto niin lukuisasti kutsuttu ja saapunut.

Väsymättömänä hyöri nyt toimekas emäntä viimeisissä varustuksissa käyttäen häävieraiksi saapuneita naisia apunaan.

— Elina, lapseni, vartioi sinä tätä hillokeittoa, sillaikaa kuin minä pidän seuraa viimeksi tulleille vieraille, kuiskasi hän Elina Finckelle, joka jo edellisenä päivänä oli saapunut häätaloon, tavattuaan vanhempansa Hämeenlinnassa.

— Oi, Elina tarvittaisiin täällä, hän on niin taitava seppeleen punoja. Ehkä voi Sigrid paremmin hoitaa hillokeittoa.

Se, joka näin puuttui puheesen, oli arvokkaan näköinen, keski-ikäinen rouva, joka naisten huoneessa johti nuorten neitosten iloista parvea, kun se siellä viimeisteli morsiamen hääkoristeita.

— Kiitos, kaimaseni, kiitos, vastasi Vääksyn emäntä sydämmellisesti. — Käytä sinä vain nuoria apulaisiamme mihin he parhaiten sopivat. Ah, kuinka sinä Kaarina meitä paljo autat!

— Siitä elä puhu, naapuri, sinä autoit meitä Sigridin häiden aikana
Liuksialassa paljo enemmän.

Liuksialan emäntä oli näet tämä puhuja, Vääksyn läheinen naapuri, Ruotsin kruunattu kuningatar, onnettoman Eerik XIV:nen leski. Kaarina Maununtytär oli jo lähes 16 vuotta sen jälkeen, kuin hänen kuninkaallinen puolisonsa oli syönyt kuolettavaa hernerokkaa Örbyhusin linnassa, asunut syrjäisenä ja unhotettuna täällä Liuksialan kartanossa, jonka Juhana kuningas oli hänelle eläkkeeksi antanut. Vaan vieläkin oli hän kuningattaren näköinen: pystössä kantoi hän solakan vartalonsa, jonka pehmoisesti peitti musta samettipuku, — hän kulki aina mustiin puettuna ja sitä vastaan kuvastuikin vielä hienonen hipiä sitä valkosemmalta ja katseen surumielisyys sai sitä syvemmän ilmeen. Vaatimattomana, mutta samalla arvonsa tuntevana, liikkui hän siellä aatelisrouvain parissa.

Omituinen sattuma oli tuonut nämä kuningasveljesten nuoruudenlemmet molemmat tänne vierekkäin Suomen sydänmaalle. Heidän välinsä oli kauan ollut kylmä ja kireä — kiinnittiväthän heitä heidän tunteensa niin vastakkaisille tahoille, — vaan yhteinen syrjäytyminen, yhteinen kohtalo, on omiaan lähentämään sydämmiä ja niin olivat molemmat Kangasalan Kaarinat vähitellen sulaneet hyviksi naapureiksi ja nyt oli jo, sittenkuin kumpastenkin kuninkaalliset suosijat olivat kuolleet, herttainen ystävyys heidän välillään solmiutunut.

— Sigrid, vaihda paikkaa Elinan kanssa, virkkoi Liuksialan emäntä vieressään olevalle tyttärelleen. Tämä kuninkaantytär oli nykyjään Kirkniemen emäntä, sillä jo kuusi vuotta sitten oli Sigrid Vaasa mennyt naimisiin silloin 18-vuotiaan suomalaisen aatelismiehen, Kirkniemen herran, Henrik Tottin kanssa.

— Meillä on harso valmis, huutelivat nuoret äänet pöydän toisesta päästä. — Mihin me nyt ryhdymme?

— Seppeleitä sulhaspojille, — se kai lie teille mieluinen tehtävä.

— Niin, vaan se työ on tehtävä ummessa silmin, — peitot silmillenne tytöt!

Hilpeä parvi siellä niin iloisena kuhisi Kaarina-rouvan ympärillä naurellen ja ilkamoiden hupaisessa työssään. Tämmöiset hääpidot ne olivat juhlahetkiä varsinkin aateliston nuoremmille jäsenille, jotka niissä saivat tavata toisensa ja pitkän yksitoikkoisuuden lomaan viettää muutamia rattoisia päiviä yhdessä. Vaikka näet tässäkin neitosten parvessa useat olivat sukujakin toisilleen, tapasivat he nyt täällä vasta ensi kerran toisensa, — siksi hajaallaan asui aatelisto ympäri laajan Suomenniemen ja hankalat kulkuneuvot tekivät matkat vaikeiksi. Siksi olikin tällaisten hääpitojen merkitys heille sitä suurempi. — Vaan pojat ja nuoret miehet, jotka pihalla ja törmällä odottelivat kauan sisässä viipyviä neitosia, kurkistivat toisinaan sisään oven raosta ja silloin kirkasivat peittosilmäiset neitoset juosten ovea sulkemaan, — ei ollut lupa epäpyhäin katseiden nähdä tätä neitseellistä työtä.

Taas komenti Kaarina-rouva nuoret apulaisensa viimeiseen tärkeään työhön, morsiuskruunua sitomaan, ja kuin pääskysparvi kuhahti naurava lauma hänen ympärilleen iloiten ja viserrellen. Niin jatkettiin kukkaista työtä. Vaan tuota nuorten iloa katsellessaan kävi Kaarina-rouva itse hetkeksi surumieliseksi ja hänen täytyi väliin nuorten ilottelijain huomaamatta pyyhkästä kyyneleen pois silmäkulmastaan. Yksi neitosista sen kumminkin huomasi, tummasilmäinen tuttavamme Paraisten selältä, joka hänen vieressään istui. Elina Fincke oli nyt ensi kerran tutustunut Ruotsin entiseen kuningattareen, jonka vaihtelevat vaiheet niin usein olivat hänen mieltään jännittäneet, ja tutkien olivat hänen katseensa nyt Kaarina-rouvaa tarkanneet. Tuossa oli siis se nainen, joka katukauppiaasta oli kohonnut kuningattareksi ja siitä taas suistuttuaan ajautunut Suomen sydänmaiden kätköön, — Elinan mainetta ja seikkailuja intoileva mieli ei voinut tuosta ajatuksesta irtautua. Ja kun hän nyt näki kyyneleen kuningattaren silmässä aavisti hän sillekin syvemmän lähteen.

— Miksi pyrkii kyynel silmäänne, täti? kysyi hän hiljaa, kun toiset tytöt olivat vetäytyneet kauemmas supattelemaan ja nauramaan.

— Oi, se on vain karkulainen, siitä elä välitä lapseni. Muistot viettelevät toisinaan mielen pois keskellä ilojakin.

Vaan Elina ei tyytynyt tuohon ylimalkaiseen selitykseen, hän tarttui
Kaarina-rouvan käteen, katsoi hänen silmäänsä ja kuiskasi:

— Te muistelitte poikaanne, täti, eikö totta?

— Luethan ajatuksiani, lapseni, vastasi Kaarina ihmetellen. — Niin, häntä muistelen; kun näen neitosten sitovan kukkia sulhaspojilleen, kun näen ympärilläni nuoruutta ja iloa, en voi olla muistelematta häntä, joka ei koskaan ole saanut nauttia nuorison iloista eikä tuntea perhejuhlain hauskuutta, — ja hänkin on vasta 24-vuotias! — Rouva huoahti, vaan jatkoi sitten: — Mutta kuinka tulit sinä häntä ajatelleeksi, Elina?

— Ajattelen häntä usein, tahtosin hänet kerran nähdä. Milloin olette te hänet viimeksi nähnyt?

— Hän oli kuusivuotias silloin, kun hän eräänä yönä vietiin luotani Turusta. Niin, niin, minä olen paljo kokenut, vaan kaikki tahtosin kokea, jos saisin lapseni luokseni. Vaan minä en saa: hän on kuninkaanpoika, hän ei saa tuntea iloa eikä onnea … eikä edes äitiäänkään. — Kaarina-rouva kätki hetkeksi kasvonsa käteensä, vaan oikasihe sitten taas suoraksi ja virkkoi reippaasti, varoen ettei hänen mielialansa tarttuisi neitosiinkin: — Vaan minun muistoni eivät saa ilojanne häiritä. Kuinka joutuu morsiuskruunu?

— Se on kohta valmis, kas siinä, kuului iloisia ääniä vastaan. Eikä Elinakaan nyt rohennut Kaarinalta enempää kysellä tuosta maanpakolaisena kiertelevästä Kustaa Eerikinpojasta, joka kerran oli ristitty Ruotsin kruunua varten ja Ruotsin toivoksi ja jonka kohtalo niin usein oli pyörinyt hänen mielessään. Vaan hän päätti käyttää ensi tilaisuuden puhuakseen äidin kanssa enemmän tuosta kovaonnisesta nuorukaisesta. Nyt hän yhtyi neitosten joukkoon, joka työnsä lopetettuaan oventäydeltä syöksähti pihalle ja törmille jatkamaan keskeytettyjä karkeloita siellä odottavain kanssa. Vaan Anna Fleming, joka hänkin vielä matkalta perityllä rattoisuudellaan oli yhtynyt toisiin aatelisneitosiin, tarttui käsipuolesta serkkuunsa, joka siinä ääneti ja ajatuksissaan kulki, ja virkkoi:

— Sinä olet niin miettiväinen tänään, Elina. Ethän vain ole keksinyt unelmiesi ruhtinasta?

— Eipä tiedä. Vaan sinä … taisit tuoda hänet mukanasi. Katsoppas tuossa!

Siinä kulki nuori Henrikki Horn hakevin katsein, eikä ollut vaikea arvata, ketä hän tyttölaumasta haki. Vaan Anna teivasi serkkuaan vyötäreiltä ja juoksutti hänet jo edeltä törmälle, kuiskaten:

— Erehdys, Elina. Vaan tule, ollaan iloisia tänään! Ja ilon ääni kajahti kohta heleänä Huutjoen vihannalta törmältä.

* * * * *

Vaan sillävälin kuin Vääksyssä hääaattona emännät taloushommissaan touhusivat ja nuoret rakensivat tuttavuuksia, istuivat häihin saapuneet suomalaiset aatelisherrat päärakennuksen väljällä kuistilla tarinoiden niistä hetken valtiollisista tapauksista, jotka pitivät heidän kaikkien mieliä vireillä ja pakostakin joutuivat puheeksi, missä vain kaksi tai kolme sattui yhteen. Aika oli epävakava ja levoton, ei kukaan tiennyt, minnepäin suunnat lähtisivät ohjautumaan; tärkeitä käänteitä saattoi tapahtua minä hetkenä tahansa. Ruotsin kuningas, jesuiittain lankoihin kietoutunut, heikko Sigismund, oleskeli kaukana vaalivaltakunnassaan Puolassa, mutta häntä odotettiin perintövaltakuntaansa, järjestämään sen, isänsä jo lähes vuosi sitten tapahtuneen kuoleman kautta, varsinaista päätä vaille jäänyttä hallitusta. Yhä suuremmalla päättäväisyydellä kokosi Ruotsissa kuninkaan setä, Södermanlannin herttua Kaarlo, ohjaksia käsiinsä ja moni aavisti jo tapahtuvaa räjähdystä tämän tarmokkaan protestanttisen ruhtinaan ja kavalan katoolisen kuninkaan välillä. Vaan syrjässä Ruotsin hallituksen vaikutuksesta, omilla hoteillaan, alkoi jo olla Suomi, jota isännöivä kuninkaan käskynhaltija Klaus Fleming totteli ainoastaan niitä suoranaisia käskyjä, joita hän sai Puolasta. Klaus Flemingin anastama itsenäinen asema Suomessa epäilytti kumminkin vielä monta eikä Suomen aatelistokaan tahtonut uskaltaa häntä seurata. Tosin oli Klaun asema entisestään vakaantunut äsken Venäjälle tekemänsä onnellisen sotaretken ja solmimansa edullisen välirauhan kautta, vaan Suomen aatelisto tiesi myös, että syvällä kansassa kyti synkkää katkeruutta marskia vastaan juuri sen sotaväen vuoksi, johon hän valtansa rakensi.

Vähän kaartelemalla kävi senvuoksi aluksi keskustelu Vääksyn kuistilla;
Suomen aateliset lausuivat varoskellen arvostelujaan hetken
tapahtumista, joista he eivät niin tarkoin tunteneet toistensa mieltä.
Fleming oli itse saapuvilla, vaan olihan siellä myöskin Horn-vanhus,
Kaarlon isä, ja sitäpaitse Stenbock…

Varsinkin eräs merkillinen seikka kummastutti näet Suomen herroja.

— Miten on oikeastaan selitettävä, että Klaus herra on saapunut näihin Stenbockin häihin? — se kysymys kulki kuiskeena miehestä mieheen ja kaikki puistelivat päätään.

— Onko lankomies peräytynyt, vai aikoisiko marski todellakin taipua…?

Kaikki näet tiesivät, että Stenbockilla oli Suomeen tullessaan ollut herttualta nimenomainen käsky erottaa Klaus Fleming kaikista hänen viroistaan ja arvoistaan Suomessa ja itse ruveta armeijan ja laivaston päälliköksi. Ja nyt…! Aksel Kurki, Anolan herra, arvossaan ylimpiä Suomen aatelisista, päätti vihdoin kautta rantain tiedustella sulhasmieheltä itseltään tuota asiaa. Silloin Kustaa Stenbock katsoi parhaaksi suoraan ja julkisesti selittää koko jutun.

— Minä olen tullut Suomeen häitäni viettämään ja tahdon viettää ne sovinnossa ja rauhassa sukulaisten kanssa, sanoi hän. — Minulle annettiin lähtiessäni toimeksi ottaa haltuuni Suomen sotaväki ja Suomen laivasto. Minä tulin tänne, tapasin ne virat miehen käsissä, jolle kuningas ne itse on uskonut ja joka niitä ymmärtää paremmin kuin minä, — minä olen tottumaton tämän maan oloihin. Siksi minä vietän täällä hääni ja palaan takasin tiloilleni Ruotsiin.

Suomen herrat ymmärsivät yskän: ei ollut Stenbockissa ollut miestä riistämään Suomea Klaus Flemingin käsistä. Mutta vähän hämillään kysyi Anolan herra vielä:

— Entä herttua?

— Hän kyllä käsittää aseman, — tulkoonpa itse ottamaan ne virat!

Suomen herrat eivät voineet olla ääneen hymähtämättä tälle selitykselle ja Klaus Fleming, joka oli syrjästä kuunnellut keskustelua, päästi rämäkän naurun ja astui lankonsa luo taputtaen häntä olalle:

— Siinä teet viisaimmin, lankomies, vietät hääsi ja palaat kauniin
Birgittasi kanssa kuhertamaan Ruotsiin. Koetammehan me täällä sinun
avuttasikin hoitaa Suomen asiat, sano niin herttualle, — vai miten
Suomen herrat?

Mutta Suomen herrat eivät vastanneet mitään, eivät nauraneetkaan enää tuolle leikinlaskulle, joka heistä tuntui vaaralliseltakin. Stenbock itse käveli jo poispäin herrain seurasta naisten joukkoon, jossa hän näki morsiamensa. Vaan Klaus herrakin vilkasi nurkkasilmällä vanhan Hornin puoleen, joka siinä rappusilla ääneti istui, ja jatkoi nyt vakavalla äänellä:

— Niin, leikittä puhuen, meidän tulee täällä pysyttää olot aivan ennallaan ja odottaa kuninkaan kotiintuloa, siitä en minä peräydy. Hän on täällä parin kuukauden perästä ja hänen, eikä kenenkään muun, on määrättävä valtakuntansa viroista. Sillä hänelle olemme me kaikki valamme vannoneet.

Marski vaikeni, eikä kokoontuneilla herroillakaan ollut siihen mitään sanomista. Vaan portailla istunut Horn-vanhus nousi ja lähti sauvansa nojassa hiljaa köpittämään pihamaan poikki törmälle, josta kajahti nuorison iloinen ääni. Jonkinlainen painostava mieliala vallitsi portailla eikä Fleming voinut olla huomaamatta, kuinka Suomen herroja epäilytti hänen niskottelunsa herttuaa vastaan. Tuokion vaijettuaan hän senvuoksi vielä jatkoi:

— Pienimmätkin mullistukset olisivat juuri tähän aikaan sitä vaarallisemmat, kuin kaikenlaisia huhuja ja vehkeitä maassa on pantu vireille. Hämeenlinnassa kerrottiin, että muka Kustaa Eerikinpoika olisi täällä Suomessa.

— Hän Suomessa? Ja missä tarkotuksessa?

Kaikki katsoivat kysyvin silmin nuorta Henrik Tottia, joka äänettömänä istui seurassa. Hänhän oli naimisissa maanpakolaisen prinssin sisaren kanssa, — oliko hänellä tietoa tällaisista uhkarohkeista tuumista? Tott kalpeni ja näytti peljästyvän, mutta vakuutti, että Kirkniemessä ei ainakaan tietty siitä mitään eikä hän sitä uskonut.

— Hm! — Marski käännähti vähän epäilevänä. — Tuollaiset pelkät huhutkin ovat omiaan herättämään kansassa vääriä, haitallisia käsitteitä, jotka lankeavat sitä hedelmällisempään maahan, kun tänne saapuu käskyjä oikealta ja vasemmalta.

Hän käveli pitkillä askelilla edestakasin kuistia pitkin ja kokoontuneet herrat katselivat äänettöminä, kuinka synkkänä varjo kuvastui hänen tuuheista kulmakarvoistaan. Silloin Sten Fincke, Peipotin herra, muuten Klaus-herran uskollinen kannattaja, lausui ikäänkuin kaikkien yhteisenä huokauksena:

— Kunpa kuningas tulisi pian! — Hän siemasi haarikasta kulauksen olutta ja kääntyi sitten Flemingin puoleen. — Mutta tuskalliselta sekin tuntuu, kun noita jesuiittoja taas rupee maassa liehumaan.

Klaus-herra huiskasi kärsimättömänä kädellään, — häntä kiusasi aina, kun noita uskon asioita sotkettiin hetken valtiollisiin kysymyksiin.

— Ole hupsimatta jesuiitoista, virkkoi hän, tännehän ne nyt tulevat meidän rämeitä kääntämään! Noista opin asioista vastatkoon muuten hänen kunnia-arvoisuutensa piispa Ericus, eikä hän teitä jesuiitoilla uhanne.

Ja kääntäen keskustelun taas toisille tahoille, kertoi marski jo muutamain viikkojen perästä lähtevänsä laivastollaan, jota parastaikaa varustettiin Pikkalassa, Uudellamaalla, noutamaan kuningasta Danzigista.

— Sinä kai seuraat mukana, Ivar, virkkoi hän kääntyen nuoren, pulskan ritarin puoleen, joka sattui hänen rinnalleen. Se oli Ivar Tavast, Viipurin linnapäällikön Arvid Tavastin poika, reipas soturi, jonka marski tiesi uskolliseksi kannattajakseen. Hän oli naimisissa Sten Fincken vanhimman tyttären Katariinan kanssa, Elinan sisaren, ja kuului siten hiukan Flemingin heimoonkin.

— Lähdenpä tietysti, kun vain tietäisin, mihin saan sijoitetuksi kaiken sen sotaväen, jota tuolta Venäjän rajalta tulvii ja jolla ei ole elatusta.

— Mitä, etkö vielä ole majoittanut osastoasi talonpoikain luo, kuten olen käskenyt?

— Olen oman osastoni, vaan noita pohjolaisia ja ruotsalaisia ratsumiehiä ei saa mihinkään mahtumaan, talonpojat eivät enää enempiä jaksa elättää.

Marskin silmä salamahti taas ja hänen kasvonsa värähtivät, — hänen nuori ystävänsä oli juuri arimpaan kohtaan koskenut.

— Mutta heidän täytyy, huudahti hän ankaralla äänellä, — sotaväen täytyy saada elatuksensa!

— Tiukalle ottaa, väitti vanha Knuutti Kurki, Laukon herra, Akselin veli, puheeseen puuttuen. — Talonpojat ajavat korennoilla huoveja pellolle.

— Ole huoletta, kyllä huovit aina talonpojista suoriutuvat. — Ja mitä on meidän tekeminen? Linnaleiriä täytyy kestää, se on kuninkaan käsky.

Marski tahtoi päättää tämän keskustelun siihen, sitä oli hyödytön jatkaa, se kiihotti vain mieliä. Hän tiesi, kuinka Suomen aatelisetkin yleensä säälivät noita sotilasmajoituksen tuottamia suuria rasituksia, jotka tekivät rahvaan tilan aivan sietämättömäksi, mutta helpottaahan sitä ei voinut, hänen täytyi pitää sotaväen koolla Suomessa, maksoi mitä maksoi. Sen Suomen herratkin oivalsivat, eivätkä tahtoneet äkästä marskia enää ärsyttää. Aksel Kurki, Anolan herra, vain virkkoi huoahtaen:

— Se on kuninkaan käsky, vaan Jumala auttakoon Suomea sitä kestämään.
Se voi nääntyä tämäkin kansa.

— Se ei näänny, on se kummempiakin kokenut, vakuutti marski. — Ja sitäpaitse: meillä ei ole valitsemisen varaa!

— Niin, niin, sepä ehkä juuri onkin pahinta. — Ja Anolan herrakin laskeusi portaita alas, kävellen törmälle keräytyneiden rouvien luo, jonne toisetkin vanhemmat herrat äänettöminä vetäysivät. Vaan Klaus Fleming jäi kuistille seisomaan synkästi silmäillen eteensä. Hän tunsi, että tuossa talonpoikain rasituksessa se oli hänen valtansa heikoin kohta, se se siirsi Suomessa suosion Horneille ja herttualle ja kaiversi ontoksi hänen asemansa. Mutta ei auta, kansan täytyy kärsiä. Rautaa, enemmän rautaa, hänen täytyy olla kovan, kovan kuin isänsä, kovan kuin oman maineensa!

Vaan muutamat nuoremmat, kuistille jääneet aatelismiehet olivat sillävälin keskenään tarttuneet vilkkaaseen keskusteluun ja ennen pitkää kääntyi marskinkin huomio heidän tuumiaan kuulemaan. Siinä oli Ivar Tavast, Maunu Iivarinpoika Särkilahti (Stiernkors) ja muutamia muita, kaikki marskin innokkaita kannattajia. Se oli Särkilahti, pitkä, vankka, tulinen nuorukainen, joka enin oli äänessä ja marski kuuli, kuinka hän tovereilleen soimasi Kurkien ja noiden muiden epäilyksiä ja huokauksia raukkamaisuudeksi ja pelkuruudeksi.

— Mitäs jesuiitat ja talonpoikain ruikutukset tällaisen kysymyksen rinnalla merkitsevät. Tässähän on kysymys siitä, pitääkö meidän suomalaisten ijänkaiken tahdottomina kulkea Ruotsin herrain talutusnuorassa, vai uskallammeko joskus astua omaa tietämme. Hitto soi, emmekö me ole yhtä hyviä aatelismiehiä kuin nuo Ruotsissa, pitääkö meidän aina virua heidän vanavedessään, vaikkapa itse kuningastakin vastaan! Ei, nyt se on valittava.

Klaus Flemingiä tuo keskustelu huvitti, hänestä oli hauska nähdä, että olipa niitä sentään uskaltajiakin jos oli arkojakin. Ja noissa nuorukaisten puheissa tuntui piilevän tuumia, joista hänen teki mieli tietää, mitenkä he niitä oikeastaan olivat ajatelleet. Sen vuoksi hän yhtäkkiä kääntyi nuorukaisten puoleen ja kysyi hymähdellen:

— Omaa tietä, sanot sinä Särkilahti. Oletko ajatellut, minnekkä se veisi?

Nuorukainen kävi ensiksi vähän hämilleen tästä mahtavan marskin kysymyksestä, mutta varsin reippaasti ja avomielisesti hän sitten vastasi:

— Olisihan se tie suora ja selvä. Olemmehan me suomalaiset yhtä hyviä kuninkaan alamaisia kuin ruotsalaisetkin. Mutta kuningas, laillinen hallitus, on Puolassa, — sieltä asti ei meitä kumpiakaan voida suorastaan hallita. Olkoon hallitus Ruotsissa, mutta olkoon samanarvoinen myöskin Suomessa — kuningas yhteinen.

— Ja minkälainen olisi Ruotsin ja Suomen väli?

— Kuin kahden vapaan aatelismiehen. Omin voimimmehan meidän kuitenkin täytyy täällä tulla toimeen ja me tulemme, — yhteinen mieli vain ja voimakas johto, niin me voimme olla Ruotsista riippumattomia suomalaisia!

Klaus Flemingin kasvot olivat nuorukaisen selityksen aikana käyneet vakaviksi ja kun Särkilahti lopetti, seisoi hän hetkisen äänettömänä.

— Riippumattomia suomalaisia, matki hän sitten, — te käytätte uusia, koreita sanoja, vaan onko niillä vastakohtaa todellisuudessa? Kuka on suomalainen? Nuo herrat tuossako? Vaiko tuo napiseva kansa? Ei, sinä haaveksit, Särkilahti, ja meidän ei pidä koskaan haaveksia, ainoastaan toimia. Mutta toimia miehinä.

— Ja suomalaisina miehinä! lisäsi Särkilahti.

— Hm, oletko sinä varma, että me olemme edes ensi kädessä suomalaisia?

— Mutta mitä me sitten olisimme?

Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille, huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa, hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma hallitusaikansa Suomessa… »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli nuori innottelija sanonut… Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei saa haaveksia, ainoastaan toimia…

Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen, että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas, roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:

— Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?

— Mutta mitä me sitten olisimme, isä?

— Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten suomalaisia!

Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset vieraat jo häntä odottivat, — sillä niin epäilevällä kannalla kuin Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle, pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo Henrik Horn, Kankaisten herra — Horneilla oli aina yhä sijansa Flemingein rinnalla.

III.

Kaksi viestintuojaa.

Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää. Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja, joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.

Tanssin hyörinässä ja talon vankkoja varusteita kulutettaessa oli niin jo päästy kolmannen hääpäivän iltapuoleen saakka ja seuraavana aamuna piti sekä nuoren pariskunnan että häävieraiden lähteä Vääksystä. Kesäinen ilta oli herttaisimmillaan ja ikäänkuin oikein uhasta käyttääkseen hyväkseen yhdessäolon viimeisiä hetkiä jatkoi nuoriso karkeloimistaan entistään suuremmalla innolla. Ja nuorten ilot olivat vanhoissakin herättäneet haihtuvia muistoja heidän nuoruudestaan raikkaina henkiin ja hekin nauttivat kasvavan polven leikkejä katsellessaan.

Siinä lähti taaskin muuan pari nuorten piiristä juoksemaan pitkin laajaa pihanurmea. Nuoren Henrik Hornin oli pyydettävä kiinni karkuun päässyt tyttönsä ja hän pani ilmeisesti parastaan tavatakseen edessään nopeana lentelevän Anna Flemingin. Tyttö mutkitteli sukkelana ja pyytäjäänsä hilpeästi härnäillen tikapuiden takana ja vinttikaivon ympärillä, oli monasti ansaan joutumaisillaan, vaan väisti kumminkin aina notkealla liikkeellä tavottelijansa. Hänellekin näytti jo käyneen kunnia-asiaksi olla kiinni joutumatta, sillä koko hääyleisö, sekä nuoret että vanhat, olivat tuota juoksua kääntyneet katsomaan. Läähättäen paransi nuori Horn vauhtiaan.

— Kas noin, nyt hän on vangittu, virkkoi Ebba-rouva vanhalle Hornille, joka siinä hänen vieressään istui sukkeluuksillaan naisväkeä naurattamassa.

— Ei vielä, Ebba-rouva, näettekös, hän väisti. Kumpasellakin on tahtonsa, voitto riippuu lopuksikin sitkeydestä.

— Sitkeys on naisissa harvinainen avu, ei se Annassakaan kauan kestä.

— Vaan kun naisella on oikkunsa, ei hän siitä vähällä luovu. Toivon toki pojanpoikani voittavan, hänellä näkyy olevan halu harras.

— Ja vastarinta näennäinen. Noin … no nyt…

— Eipä sittenkään, siinä lentää tyttö vapaana.

— Ihme kyllä. Mutta saatte pian nähdä.

Vaikka palavissaan ja väsyneenä oli Anna vielä kerran luiskahtanut pyytäjänsä käsistä. Nuorukainen ponnisteli hänen kintereillään. Ratkaiseva hetki oli lähellä, Anna oli juuri pääsemäisillään sovittuun suojapaikkaan, jännityksellä kaikki tulosta odottivat. Silloin pysähtyi neitonen yhtäkkiä, veräjän ohi juuri juostessaan, kuin kivettyneenä ja jäi seisomaan paikalleen tuijottaen kujatielle, väistämättä enää ensinkään tavottelevaa nuorukaista.

— Mitä minä sanoin, — hän antautui, kehui Ebba-rouva hymyillen
Horn-ukolle.

— Nyt on minun vuoroni ihmetellä. Mutta sanokaapa, miksi hän yhtäkkiä pysähtyi?

— Siksi, että hän on nainen. Ettekö ole tyytyväinen tulokseen? — Sitä sanoessaan vilkasi Ebba-rouva hiukan arasti miehensä puoleen, joka istui hänen takanaan.

— Olen kyllä, jos sitä oikein uskoisin, vastasi Horn päätään puistellen.

Mutta kaikkien katseet kääntyivät nyt tähystämään sinne veräjälle päin, jonne Anna yhä liikahtamatta seisoen katseli. Sieltä maantieltä oli hän nähnyt jotakin, joka hänet oli pysäyttänyt ja ennen pitkää sen näkivät muutkin. Taloa kohden ajoi sieltä pölynen, hiestynyt ratsastaja, vaan jo kujalta oli Annan katse tarttunut noihin kasvoihin, jotka hän joskus, mutta melkein kuin unessa, muisti nähneensä. Vaan tuo silmien hilpeä hymy oli niin painunut hänen mieleensä, että kun hän sen taas yhtäkkiä näki ilmielävänä edessään, hän aivan säpsähti ja pysähtyi, koettaen mielessään selittää, miksi nuo kasvot häneen niin vaikuttivat.

Vaan ratsastaja saapui pihalle, viskausi veräjällä hevosensa seljästä, sitasi sen suitsista patsaaseen kiinni ja käveli nopeasti kokoontunutta häärahvasta kohden. Leikki oli pysähtynyt, kaikkien huomio kiintyi airueeseen, joka virallisena virkkoi:

— Haen marski Klaus Flemingiä, Viikin vapaaherraa, jolle mulla on kirjeitä.

Äänettömyys vallitsi koko hääjoukossa, josta marski rivakasti astui esiin.

— Minulleko kirjeitä. Mistä?

— Ruotsista, hänen ruhtinaalliselta armoltaan Södermanlannin herttualta.

— Seuratkaa minua.

Nopein askelin astui marski päärakennukseen ja salpausi sinne huoneeseensa sanantuojan kanssa. Pihalle jääneet seisoivat supatellen pienissä parvissa ja uteliaina he tarkastelivat sanantuojaa, kun tämä kotvasen kuluttua astui ulos marskin luota, ja talonväki kiirehti toimittamaan hänelle ja hänen hevoselleen ruokaa ja hoitoa. Vaan marski itse viipyi vielä huoneessa, ikkunasta vain nähtiin hänen kävelevän ankarannäköisenä edestakasin lattiata pitkin, niin että siltapalkit soivat hänen askeleinsa alla. Mitähän on tapahtunut, minkälaisia viestejä on marski herttualta saanut? Kyselevinä katselivat Suomen herrat toisiaan ja eräs joukosta virkkoi hiukan ivallisesti:

— Eikö tee kenenkään mieli lähteä kyselemään marskilta Ruotsin kuulumisia?

Toiset hymähtivät. Suomen karhu näytti olevan vihassa, ei ollut sinne nyt lysti mennä.

— Näyttää siltä, kuin herttua ei olisi aivan leppoisia terveisiä Suomeen laittanut, jatkoi tuo sama veistelijä. Mutta yleensä eivät mielet olleet leikinlaskuunkaan taipuvaisia, epävarma jännitys rasitti kaikkia, tuntui kuin ukkosta olisi ollut ilmassa.

Mutta hetken kuluttua näkyi toinen pölypilvi tuprahtavan maantieltä ja häärahvas kiirehti veräjälle kummeksuen katsomaan, kun jo toinen ratsastaja täyttä neliä lasketti pihalle, ja kysyi, ennenkuin satulastakaan nousi, oliko marski vielä Vääksyssä.

— Tulen Puolasta, tuon kirjeitä kuninkaalta.

Suoraa päätä vietiin tämäkin airut marskin luo ja hän viipyikin siellä pitemmän hetken. Äänettöminä katselivat nyt toisiaan pihalla olijat Suomen herrat, nyt ei enää supateltukaan, kukaan ei osannut arveluita laskea. Saattoihan otaksua mitä tahansa: viestit herttualta, viestit kuninkaalta samalla tunnilla — mitähän myrskyä tämä taas tiesikään? Mutta marski viipyi yhä huoneessaan eikä Suomen herrain uteliaisuus tuntikausiin tullut tyydytetyksi.

Vaan kun myöhemmin tullut sanantuoja saapui ulos ja vietiin aterialle samaan huoneeseen, jossa edellinen sitä jo lopetteli, jäivät nämä tuokioksi sanattomina toisiaan katsomaan ja purskahtivat sitten nauramaan.

— Mitä hittoja, sinäkö täällä, lankomies? Mistä sinä tulet ja kenen asioilla?

— Ruotsista, herttuaallisena sanansaattajana. Vaan entäs sinä, mistä sinä tänne lennät?

— Puolasta, airueena kuninkaan luota. Vaan hittosoi, sinunhan pitäisi olla kotonasi Saksassa opettelemassa papiksi — ja nyt ratsastelet täällä herttuan käskyläisenä.

— Kuten näet. Vaan kuka opettaa nyt Turun pojille latinaa, teetkö sen sinä ratsastusmatkojesi välillä?

— Minä veisasin viisi latinalle ja olen nyt Flemingin väkeä, kuten näet.

— Väärällä tolalla, sen pahempi. Vaan eipä siitä riitaa.

— Eipä riitaa mitään. Vaan sinä Suomessa herttuan asioissa, — ai, ai, lankomies: vaarallisella tiellä!

Talonväki kuunteli kummissaan ja ymmärtämättä paljo mitään nuorten sanansaattajain keskenäisiä pakinoita ja kauan saivat nämä toisilleenkin selitellä, ennenkuin pääsivät asemasta aivan selville. He olivat todellakin ystävykset ja langokset, vaikka eri maista kotosin ja nyt niin eri asioilla. Ensiksi tullut heistä, tuo hymykatseinen nuorukainen, jonka tulo oli pysäyttänyt Anna Flemingin hänen juoksussaan, oli syntyjään saksalainen, vaan oli kolmisen vuotta sitten sattumalta tullut Suomeen ja löytänyt työalansa Ruotsista — nimeltään hän oli Hieronymus Birckholtz. Hänen ylioppilasaikanaan Heidelbergissa oli sinne näet tullut nuori suomalainen opiskelija Kaspar Gröning, papin poika Paraisista, joka oli osunut asumaan hänen vanhempainsa kotiin. Gröning, tuo myöhemmin tullut sanantuoja, oli yliopistovuosinaan niin tutustunut Birckholtzin perheeseen, että oli sieltä lähtiessään tuonut vaimonaan mukaansa Suomeen Hieronymon sisaren, ja olipa silloin nuori, seikkailuhaluinen Hieronymus itsekin lyypekkiläisellä kauppalaivalla seurannut lankomiestään tämän kaukaiseen maahan. Siellä talven viivyttyään ja maan kieliä jo vähän opittuaan oli hän Ruotsin kautta lähtenyt paluumatkalle kotimaahansa, vaan jäänytkin Tukholmaan, jossa Kaarlo-herttua juuri silloin tarvitsi kielentaitoisen airueen ja kirjurin. Gröning taas oli kyllästynyt latinan opettamiseen, johon hän ensiksi ulkomailta palattuaan Turun lukiossa ryhtyi, ja kun Klaus Fleming, joka itse ei ollut mikään kynämies, halusi taitavan ja luotettavan sihteerin, oli hän isänsä välityksellä tullut siihen toimeen ja matkusteli väliin tärkeissä asioissa marskin airueenakin.

— Ja mitäs uusia sinä nyt Ruotsista tuot? Paljo vehkeitä tekeillä, vai miten?

— Niitä varokaa! Vielä joudutte herrasi kanssa lujille, minä tuon sellaisia terveisiä. — Entä Puolassa — siellä kai torkutaan?

— Elkää luottako siihen, siellä pian herätään teidän tuumia tarkastelemaan. — Vaan mitäs me molemmat niistä! Tässä on satuttu häätaloon, tule, käydään hääiloa katsomaan.

Hilpeällä mielellä astuvat airueet pihalle, jossa Suomen herrat yhä kasvavalla jännityksellä ja epävarmoina odottelivat tietoja niistä molemmista kirjeistä, jotka äsken olivat saapuneet. Mutta Fleming viipyi kauan huoneessaan. Kun hän vihdoin astui sieltä ulos, oli hän kylmän tyyneen ja ankaran näköinen, niinkuin ainakin, vaan siltä näytti, että hänellä, aatelisherrain joukkoon kuistille kävellessään, oli pää tavallista pystömmässä ja varressa vielä entistä enemmän arvokkuutta. Hän istahti rauhallisesti portaille ja piirteli ääneti miekkansa huotralla kuvioita hiedikkoon. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Vihdoin käännähti marski katsomaan kokoontuneita herroja ja naurahti:

— Te olette uteliaita tietämään mitä maailmalle kuuluu, eikö niin? No, kuulumiset eivät ole mitään odottamattomia, mutta siltä varsin hauskoja. — Marski viivähti hetkisen, ikäänkuin tahallaan vielä kiduttaakseen odottavia herroja, ja otti sitten poveltaan kaksi paperikääröä. — Tässä on kirjeitä kahdelta taholta. Lukekaa itse, hyvät herrat, tämä mytty on Ruotsista, tämä Puolasta. Lukekaa, me emme tahdo salata mitään.

Hän avasi paperikääröt, ojensi ne herroille ja laskeusi itse mukavasti selkänojoon tarkastamaan, minkä vaikutuksen kumpanenkin kirje, kiertäen kädestä käteen, teki ahmiiviin lukijoihin.

Herttuan kirjeessä vilisi uhkauksia ja syytöksiä ja haukkumasanoja, eikä ainoastaan Flemingiä, vaan koko Suomen aatelistoa kohtaan, joka ei ollut yhtynyt hänen Upsalan kokouksessa teettämiinsä päätöksiin, vaan lykännyt kaikki valtakunnan hallintoa ja maan uskontoa koskevat asiat kuninkaan kotiintultua ratkaistaviksi. Klaus herraa herttua vaati — arvaten, ettei Stenbock ollut kyennyt vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan, — luopumaan kaikista viroistaan ja vallastaan Suomessa ja »heti paikalla saapumaan Ruotsiin vastaamaan teoistaan».

Tämä kirje pani Vääksyn vieraat miettiväisiksi. Toiset näyttivät loukkautuneilta, varsinkin kun herttua kutsui Suomen aatelisia nimellä »rebelles», kapinoitsijat, vaan toiset teki kirjeen jyrkkä, uhkaava muoto aroiksi. Tuli sitten toisen kirjeen vuoro. Kuningas Sigismund kiitti Suomen aatelisia, jotka olivat kieltäytyneet yhtymästä mihinkään kuninkaan oikeuksia rajoittaviin toimiin ja yleensä vastustaneet Ruotsista häntä vastaan viritettyjä juonia. Syyskesällä hän lupasi tulla perintövaltakuntaansa itse järjestämään sen hallintoa ja kutsui Flemingin laivastolla häntä noutamaan. Klaus herralle hän oli vielä erityisesti suosiollinen, vahvisti hänet uudella valtakirjalla kaikkiin hänen virkoihinsa Suomessa, käskien hänen siellä pitää sotaväkensä koossa ja totella ainoastaan kuninkaalta suorastaan tulevia käskyjä.

Äänettöminä laskivat aatelismiehet, yksi toisensa perästä, nuo kirjeet käsistään. He olivat ymmärtäneet niiden sisällön, vaan heidän oli vaikea käsittää, miten ne olivat sovellettavat toisiinsa.

— No, mitäs arvelette? kysyi Klaus herra hiukan pirullisesti kääntyen Kurki-veljesten puoleen. — Ne ovat hieman vastakkaisia nuo kirjeet. Te näette, molempia emme voi totella, täytynee kai siis valita.

Neuvottomilta näyttivät aatelismiehet ja surumielisesti vastasi vanha
Laukon herra:

— Kiista on kehittynyt liian pitkälle, voineeko siitä enää sopua syntyäkään kuninkaan ja herttuan välillä.

Marski käännähti kärsimätönnä:

— Mitä se meihin kuuluu. Mutta meidän on toteltava toista tai toista.
Kumpaako?

— Siitä ei liene epäilystä, virkkoi Sten Fincke, Peipotin herra, joka nyt katsoi turvallisesti voivansa täydelleen kannattaa marskia. — Kuninkaan tahtohan on selvä.

— Selvä on, selvä, matki mietteissään Anolan herra.

— Ja selvä on herttuankin kirje.

— Siitä herttua itse vastatkoon, väitti Sten herra — Mutta me olemme liian halpoja kuninkaan käskyjä vastustaaksemme.

Se näytti olevan yleinen vaikutus saapuneista viesteistä ja, vaikka tämä ristiriita muutamia hyvinkin arvelutti, olivat kaikki valmiit tunnustamaan, että Klaus herraa heidän nyt ainakin vastaiseksi on seurattava — ei ole siinä valitsemisen varaa. Mutta ne nuoremmat miehet, joista kaikkien suomalaisten kannan olisi pitänyt jo ennakolta olla niin selvänä, olivat ihastuksissaan tästä uudesta käänteestä.

— Olisipa sekin, jos me suomalaiset vasten kuninkaan nimenomaista käskyä lähtisimme ruotsalaisten perässä juoksemaan, intoili Särkilahti nuoremmille tovereilleen. — He vastatkoot teoistaan, me olemme valinneet, me olemme heistä irti!

Mutta yksin syrjässä istui sanaa puhumatta vanha Kankaisten herra kuunnelleen näitä uutisia ja arvosteluja. Siinä oli nyt Suomen aatelisto väistymässä yhä edemmäs siltä kannalta, joka oli hänen sukunsa oma. Ukko tunsi, että tapaukset valmistivat ja kehittivät mieliä Suomessa yhä enemmän Flemingin eduksi, hänen asemansa vahvistui, hän oli nousemassa itsevaltiaaksi Suomessa, ja Kankaisten suvun merkitys siitä samaa rintaa laskeusi. — Mutta tämä käänne voi olla hetkellinen, tuumi ukko toisakseen, pian saattaa taas tuulla Flemingillekin vastaan. Suomikaan ei ole yksinomaa Suomen aatelisto, — vielä ei ole Klaus-herran asema varma… Olipa koko joukko uhkaa ukon varressa, kun hän nousi ja, eroten toisista herroista, yksin käveli kuistilta pois.

Tuota katseli Klaus Fleming ja siitä taas synkistyi hänen äsken niin kirkastunut muotonsa. Tuossa on vielä paha kanto kaatamatta; niinkauan kuin Hornin suku on vastassa, on Flemingein valta Suomessa epävarma. Tuo sitkeä suku täytyy kukistaa … ellei sitä ehkä voisi voittaa hyvällä…

Koko suureen häärahvaaseen olivat nämä äsken saapuneet uutiset, jotka nopeasti suusta suuhun levisivät, yleensä varsin rauhoittavasti ja rohkaisevasti vaikuttaneet. Mieliala, joka tietoja odotettaessa oli ollut alakuloinen ja raskas, virkistyi ja keveni, kun taas tiettiin, että kuningas oli yhä edelleen uskonut tämän maan johdon ja heidän kaikkien turvallisuuden Klaus Flemingin varmoihin käsiin. Rauhoittava ratkaisun tunne vallitsi siis Vääksyn vieraissa, kun illan suussa vielä lähdettiin yhteiselle kävelymatkalle kappaleen matkan päässä talosta olevalle kauniille Sarsakoskelle, jota myöten Längelmävesi vielä siihen aikaan laski vetensä Roineeseen — vasta ykstoista vuotta myöhemmin »ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi».