Produced by Tapio Riikonen

ERÄMAAN NUIJAMIEHET

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1922.

SISÄLLYS:

I. Isän kirje pojalleen.
II. Veljesten kohtaus.
III. Erämaan miehet.
IV. Pohjanmaan viestit.
V. Ison riistan pyyntiin.
VI. Vanha ylimys.
VII. Kuolevan rouvan talossa.
VIII. Ensi taistelu.
IX. Kun selkäranka katkesi.
X. Pitkät hiihdot.
XI. Eristetyssä linnassa.
XII. Metsäkylässä.
XIII. Pakosaunaan.
XIV. Taistelu Leskisen talossa.
XV. Putkilahden pidot.
XVI. Keskeytetty saarna.
XVII. Hullulle retkelle.
XVIII. Klaus Flemingin sotaleirissä.
XIX. Sydänmaalle.
XX. Kaksi hakumiestä.
XXI. Pojan kirje isälleen.

I.

ISÄN KIRJE POJALLEEN.

Matalassa mutta viihtyisässä tuvassaan Turun Aningaisten kaupunginosassa istui eräänä syyskuun päivänä 1596 sotavanhus ja entinen Turunlinnan alivouti Martti Pietarinpoika Silta kirjoitustyöhön vaipuneena. Hän kirjoitti kirjettä pojalleen, joka palveli ratsumestarina kaukana Savon uudessa linnassa, minne hän tiesi airuen Turusta seuraavana aamuna lähtevän. Sellaisen kirjeen tekohan oli hänelle, vanhalle kirjamiehelle, oikeastaan vain hetken asia, mutta Martti oli tätä kirjettä kirjoitellut monta tuntia. Hän oli näet sen varrella sotkeutunut pieneen, visaiseen juttuun, joka pakotti hänet alituisesti pysähtymään ja kaivelemaan muistinsa vanhoja komeroita. Hän sysäsi paperille rivin ja kaksi, mutta vaipui taas miettimään, sukien hanhensulalla hopealta välkähtävää, harvahaivenista tukkaansa.

Tuo poika, Juhana — kuningasvainajan kaimaksi ristitty, Martin esikoinen, — oli näet viime kirjeessään ohimennen kertonut, että heillä siellä Olavin linnassa oli vankina muuan erämaan talonpoika, jonka puheista oli käynyt selville, että mies oli peräisin samasta, Sysikorven Karmalassa kasvaneesta juuresta, josta oli Martin oma sukukin, ja poika oli isältään kysynyt, mihin suvun haaroista tämä, Rautalammen erämaille Savosta päin myöhemmin muuttanut perhe mahtoi kuulua. Saattoikohan tuo vanki, Erkki Pentinpoika nimeltään, olla heille läheistäkin sukua? Hänen isänisänsä oli muiden savolaisten mukana aikoinaan siirtynyt — Erkki ei muistanut tarkemmin mistä — sinne pohjoisille sydänmaille, jonne nyt oli kasvanut laajahko erämaanpitäjä, ja tuossa suvussa kuuluu kulkevan tarina, että se alkujaan oli Karmalasta peräisin. Jos Erkin puheet sukulaisuudestaan pitävät paikkansa, aikoi Juhana, niin oli hän isälleen kirjoittanut, koettaa vapauttaa tuon laatuisan miehen linnan pakkotöistä, joihin hän oli pari, kolme vuotta sitten joutunut osallisuutensa vuoksi johonkin erämailla sattuneeseen verokahakkaan.

Tähän sukujuttuun oli nyt Martti-vanhus kiintynyt ja hän koetti sitä selvitellä vanhojen muistojensa ja niiden vähien kirjallisten sukutietojen avulla, joita hän aikoinaan oli perinyt isältään, Turun viimeiseltä arkkiteiniltä, ja joita hän myöhemmin itse oli Sysikorvessa käydessään täydentänyt. Hän oli luullut tuntevansa sukupuunsa, olipa joskus ylpeillytkin siitä, mutta sangen mutkikkaaksi se nyt kuitenkin osoittautui. Se runko, joka parisataa vuotta sitten oli Mustanahon rinteellä lähtenyt vesomaan »Karmalan ukosta», latvahämäläisten kuulusta noidasta ja eräpäälliköstä, se oli tällävälin jo levinnyt niin monihaaraiseksi, oli viskellyt vesoja niin monille tahoille, että eri oksain lukuisia haaraantumisia oli Martin vajavaisilla apuneuvoilla miltei mahdoton eritellä ja hallita… Tuo Erkki Pentinpoika saattoi polveutua Karmalan joko vanhemmista tai nuoremmista oksista, saattoi yhtä hyvin olla perin etäinen heimolainen kuin jonkun oman orpanan poika tai pojanpoika.

Hänen isänisänsä muutti siis erämaille Savosta, — sieltähän niitä erämiehiä vuosisatain varrella on tullut paljo hämäläisten vanhoille kalavesille ja kaskimaille, — otapas niistä selko! Mutta katsotaan! Yksi vanhan Karmalan pojanpojista, Pentti-niminen, joka sotilaana paljo maailmaa kulki ja oli mukana Viipurin pamauksessakin, hän joutui sitten puolustamaan Savon uutta linnaa ryssiä vastaan ja jäi sinne, — akoittui ja asettui Savonmaahan vanhuuttaan elämään, — tämän muinaisen Pentin pesäkuntaa saattaa Vanki-Erkki hyvinkin olla. Mutta se on vallan epävarmaa, hän voi yhtä hyvin olla toista, nuorempaa haaraa. Eräs Vahvajärven erämaille asettuneen Karmalan oksan pojista, siis myöhempää polvea, nai Olavin linnan päällikön, Kylliäisen, tyttären, ja otti tämän kotitalon Suur-Savossa viljelläkseen. Molemmat suvut ovat nähtävästi olleet liikkuvaa, seikkailevaa väkeä, — hyvin on niistä sirpaleita voinut eksyä erämaillekin, missä lopulta ovat tapelleet verovoutien kanssa, eivätkä ne ole kumpikaan kovin läheisiä sukulaisia.

Martti-vanhus heitti kynän pöydälle, näihin tutkimuksiinsa jo hiukan tuskastuneena. Olavin linnan vanki tietää sukunsa juontuvan Karmalasta, — hän voi siis olla sieltä paljo myöhemmin lähtenyttä haaraa. Olihan esimerkiksi Martin omalla isoisällä, Juuritaipaleen Manu-isännällä, kymmenkunta poikaa, joista yksi, Sillan Pietari, Martin isä, joutui Kurki-piispan ottopoikana Turkuun lukutielle, mutta toisia veljeksiä lähti maailmalle, tiettävästi joku Savoonkin päin. Ne joutuivat näet siellä Sysikorven syrjäkulmalla Juhana-herttuan aikoina ruunun vihoihin, kun olivat erämailla tapelleet, ja saivat paeta mikä minnekin. Ehkä on joku näitä poikia tai pojanpoikia sitten kulkeutunut Savon kautta erämaille, jossa he lopultakin ovat ruvenneet hämäläisten kanssa sovinnossa elämään ja yhdessä vouteja vastustamaan. Maltapas: nämä pojat olivat siis setiäni ja Vanki-Erkki voisi niin ollen todella olla oman serkkuni poika. Mutta noiden veljesten nimethän olen itse aikoinaan kirjoittanut Agrikolan testamentin kanteen…

Työhönsä innostunut kirjoitusmies hypähti istuimeltaan, sukelsi vieressä olevaan suureen arkkuun ja läimäytti sieltä auki paksukantisen, vaskisäpeillä vannehditun kirjan. Lehteili sitä hellävaroen, jatkaen mietelmiään:

— Kas niin! Aivan oikein! Yksi nuorempia setiäni oli Pentti-niminen, — Erkki Pentinpoika, totta tosiaan, niinhän se olikin! Mene tiedä, vaikka lie serkkuni poika, Juhanan oma pienserkku, se pakkotöissä ahertava erämaanmies, joka pari vuotta sitten on joutunut Olavin linnaan, tarmokkaan Götrik Fincken tyrmään.

Kiireesti tempaisi Martti taas kynänsä ja rupesi tätä oletustaan pojalleen selittämään. Kotvasen tuota juttua kehiteltyään hän kuitenkin jatkoi:

»Varmaanhan en tiedä, onko Erkkisi näin läheinen sukulainen. Mutta olipa hän orpanasi taikka kuinka etäinen heimolainen hyvänsä, vapauta sinä vain mies tyrmästä, jos voit, ja laske hänet kotiinsa raatamaan. Verovoudit eivät ole enkeleitä, ja johan tuo miesraukka on kolmatta vuotta pakkotöissä rikostaan sovittanut. Talot tarvitsevat nyt kylläkin kotiin miehensä, joita liiankin paljo on sotaväkeen viety, — raskas on rahvaalle tämä aika…»

Martti jäi taas sulka kädessään kotvaksi istumaan, miettien niitä seikkoja, joihin hänen viime sanansa viittasivat. Ja nämä vakavat muistot suuntasivat hänen ajatuksensa vähitellen sukututkimuksista aivan toisiin asioihin. Ulkoa, talon edustaiselta mäkiaukealta, kuuluva rähinä oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Pienestä ikkunastaan hän näki sotamiesparven, jotakin ryysyistä jalkaväkeä, meluten marssivan soramäen yli pohjoista maantietä kohden. Näkyi olevan ryhmäkunta tuota villiä, ulkomaalaista palkkaväkeä, jonka kenttäelämä oli raaistanut ja jolta, jäätyään sovittua palkkaa vaille, kaikki kuri oli höltynyt. Kaupungissa remutessaan on tuokin parvi tietysti nyt myönyt asepukunsa ja aseensa — siitä ryöstösaaliistaan puhumattakaan, jota nuo Viron sodista palanneet joukot alkujaan toivat mukanaan —, nyt kai se on matkalla suomalaiselta maalaisrahvaalta ryöstämään niitä palkkasaataviaan, joita ei ruunu kykene sille säännöllisesti maksamaan. Eipä epäilystä, tämäkin ryysyjoukko on varmasti matkalla »linnaleiriin», s.o. talonpoikain luona itsensä elättämään, eikä se kysy, kuka on velvollinen sille jotakin maksamaan, kuka ei. Se ottaa sieltä, missä ruokaa tai vaatetta on, kansa saa tyytyä ja — maksaa!

Meluava ja kiroileva joukko, jota katupojat oppivaisina loitompaa seurasivat, hupeni Multavierun taa ja Martti painautui taas papereihinsa. Ja nyt hyppeli hanhensulka keveästi karkeaa paperinpintaa vastaan, sillä ukko kirjoitti taas innostuneena:

»Vankinne on luultavasti yksi niitä satoja Suomen talonpoikia, jotka ovat joutuneet epätoivoon ja menettäneet malttinsa sen rajattoman rasituksen ja raatelun kautta, jota sotaväen pakkoruokinta ja sen elostelu rahvaan taloissa tälle tuottaa. Se on kaikki vielä tuon pitkällisen, viheliäisen Viron sodan perintöä, johon kuningas-vainaja takertui ja jossa mekin, sinä ja minä, vuosikausia olimme mukana. Siellähän suomalainenkin sotaväki lopulta ja pakosta tottui ryöstämään elantonsa, — se tekee nyt samat temput omassakin maassaan, sillä tuo linnaleirin nimellä kulkeva majoitus-veroitus ei ole muuta kuin tunnotonta ryöstämistä. Jumala armahtakoon sitä kansaraukkaa ja niitäkin sotureita, joiden on pakko tuollaiseen elatukseen turvautua. Muistakaa tekin siellä kansan kärsimyksiä, sen keskuudessa liikkuessanne, kunnes mahtava marskinne kerrankin laskee tuon kansan painajaisena olevan sotaväkensä hajalleen…»

Tuosta Suomessa isännyyttä pitävän marski Klaus Flemingin »mahtavuudesta» oli vanhus vielä lisäämäisillään muutamia kirpeitä sanoja, mutta hän hillitsi kynänsä ja nielaisi särmikkäät mietteensä. Niitä on varovaisinta olla paperille panematta, varsinkin hänen… Klaus Fleming oli näet ollut karsas häntä, Marttia, kohtaan heidän nuoruudestaan asti, jolloin sattuma oli viskannut köyhän, orvon teinin ylhäisen, rajun ja raa'an aatelispojan tuttavuuteen, — Kuitian herra oli pitkämuistoinen ja pitkävihainen.

Hanhensulkaa heilutteleva vanhus hymähti. Hänelle muistui yht'äkkiä mieleen, miten nuori, ylpeä ylimys kerran Innamaan pidoissa oli raivonnut huomatessaan, että häneltä oli hänen iltahempukkansa, kaunis Kaarina, siepattu pois, — marski sen kyllä vielä vanhanakin muistaa ja epäilee, että siinä pelissä olivat hänenkin, Martin, sormet mukana… Kirjavat ovat olleet senjälkeiset kohtalot niin kauniille Kaarinalle, joka herttuallisen lempijänsä hylkäämänä jo on toisen aviomiehen leski, kuin Klaus-herrallekin, josta on paisunut kuninkaan sijainen Suomessa, — mutta tuota silloista nöyryytystään ei Kuitian herra unohda…

Tuvassa vallitseva hiljaisuus ja syyspäivän harmaja tuntu vaivutti
Martti-vanhuksen taas näihin uusiin mietteisiin.

Harvoin oli hän noiden nuoruusvuosien jälkeen joutunut marskin kosketuksiin, joita hän olikin väistänyt. Juhana-herttuan ja sittemmin kuninkaan hallitusaikana ja hänen jatkuvaa suopeuttaan nauttien oli Martti elänyt Turun linnassa, jossa hänellä oli ollut erilaisia toimia, ja hyvin hän olikin siellä menestynyt, ylennyt asteissa, jopa lopulta linnan alivoudiksi. Sittemmin, kun kaikki Suomen sotaväki tarkoin tarvittiin Virossa käytyyn pitkään sotaan, oli hänkin taas tarttunut miekkaan ja turkulaisen neljänneslipullisen päällikkönä, johon hänen Juhana-poikansakin oli kuulunut, ottanut osaa moniin vaivaloisiin sotaretkiin. Narvan taistelussa sai hän vihdoin vaikean haavan lonkkaansa ja palasi silloin raajarikkona, jalkarampana Turkuun, perheensä luo, astuen taas entiseen alivoudin virkaansa. Mutta kun Juhana-kuningas kuoli ja Klaus Fleming tuli kaikkivaltiaaksi Suomessa, silloin oli Martin tähti laskenut — hän oli menettänyt virkansa. Oli muka jo liian vanha ja raihnainen… Martti oivalsi hyvin, että kaikkivaltias marski ei tahtonut pitää nuoruudentuttavaansa läheisyydessään ja että Klaus Fleming ikämiehenä vielä oli valmis tällä tavoin maksamaan neljänkymmenen vuoden takaisia kalavelkoja. Mutta ymmärtäen eropassinsa syyt ei Martti kysellytkään enempää, vaan muutti Turun linnasta perheineen siihen pieneen taloon Aurajoen pohjoispuolelle, minkä hänen vastoinkäymisissäkin uljas vaimonsa oli saanut vanhemmiltaan periä.

— Paljastaisit kyllä kyntesi pidemmällekin, karhu, jos siihen vain aihetta saisit, mutisi mietteihinsä vaipunut vanhus itsekseen. Hänen mielessään asui katkera kauna tuota ylen ylhäistä ja sittenkin matalamielistä ylimystä kohtaan, mutta hän kätki sen kiukun visusti sydämensä salaisimpaan soppeen.

Tässä pienessä talopahasessaan, valtavan kaalimaan keskellä, eleli Martti nyt vieläkin topakan Kerttunsa kanssa, joka yrttitarhaa viljellen ja taloutta tarkasti hoitaen piti pienen perheen pystyssä. Lapsia heillä ei enää ollutkaan kotosalla. Heidän molemmat poikansa olivat jo kasvaneet miehiksi ja niistä oli vanhempi, joka noina sotaisina vuosina jo varhain tempautui sotilasalalle, ylennyt ratsumestariksi. Hän oli saanut tulikasteensa isänsä mukana Viron sodassa, jäänyt sinne vielä isänsä jälkeenkin palvelemaan Antti Boijen lipullisessa, seurannut sitten esimiestään Ruotsiin, kuningas Sigismundin kruunajaisiin, jonne Klaus Fleming kuljetti mukanaan melkoisen suomalaisen joukon ikäänkuin takuumiehikseen, ja nyt oli hän vihdoin joutunut sen ratsuväkiosaston päälliköksi, joka Antti Boijen ja Aksel Kurjen osastoista oli lähetetty itärajalle äsken solmitun Täyssinän rauhan loukkaamattomuutta valvomaan, kunnes raja lopullisesti käytäisiin.

— Se poika ihailee Klaus-herraa kuin mitäkin sankaria … niin, Fleminghän on kieltämättä voimakas ja miehevä, tehoo sotaisaan nuorisoon, puheli vanhus itsekseen. — Ravakka sotaherra, mutta en ole koskaan hennonut Juhanalle oikein perusteellisesti enkä omasta kokemuksestani selittää, mitä se mies muuten on … itsekäs, kavala ja vallanhimoinen. Pysyköön poika uskossaan, niin lie parempi hänen itsensä vuoksi…!

Juuri tälle vanhimmalle pojalleen Martti Pietarinpoika nyt kirjettä kirjoitti. Se ei ollut vielä aivan valmis, mutta hän aikoikin sen lopettaa vasta sitten, kun hänen nuorempi poikansa Mikael — piispavainajan, Agrikolan, kaima — oli tapansa mukaan illan suussa käynyt vanhempainsa kodissa ja kertonut hänelle päivän uusimmat kuulumiset, joita Martti vielä tahtoi tuoreiltaan kirjeeseen lisätä. Se oli pappi, tämä nuorempi poika, isoisänsä ammatin jatkaja ja niinkuin tämä aikoinaan tuomiokirkon pappeja, piispa Sorolaisen oppilas ja apulainen. Hän asuikin siellä piispan pappilassa, mutta kävi sentään joka päivä Aningaisissa vanhuksiaan tapaamassa.

Tuokion kuluttua rupesi jo pihalta kuulumaankin tuttuja, iloisia ääniä. Siellä kuului Kerttu-äiti, palaten markkinoilta, kaaliksiaan myömästä, rattoisasti rupattelevan Mikko-pojan kanssa, joka siis jo oli saapunut iltapäiväkäynnilleen. Ja olihan siellä vielä kolmaskin tarinoimassa, Mikon pappistoveri ja hyvä ystävä Eero Markonpoika, joka häntä usein, kirkon asioista innokkaasti keskustellen, saatteli Aningaisiin asti.

Jo kuuluivat rupattajat astuvan tupaan ja nuori, sileäksi ajettu, vilkaseleinen pappi tuli vanhusta ikkunapöydän ääreen tervehtimään.

— Terveisiä markkinoilta, isä, sieltä me jo äidinkin kotiin toimme, virkkoi hintelämpi tupaan tulleista nuorukaisista. — Kaalit on menneet hyvin kaupaksi!

— Hyvä on, poikani, mutta kerroppas nyt päivän kuulumiset, että saan tähän pistää Olavinlinnaa varten tuoreita uutisia.

— Vai Juhanalle kirjettä kirjoitat. Niin, nämä Maarian markkinat ovat tänä vuonna tavallista suuremmat, maalaisia on paljo kaupungissa. Kerrotaanpa itsensä marskinkin saapuvan nyt Turkuun tiloiltaan Uudeltamaalta, missä hän kiireellä on rakennuttanut itselleen yhä uusia sotalaivoja. Monet markkinamiehet kuuluvat aikovan taas pyrkiä hänen puheilleen, — valituksille, tietysti.

— Vai sotalaivoja, matki ukko, Mikon toveriakin, reipasta, tanakkaa miestä, tervehdittyään. — Mutta lieneehän toki vielä rauha maassa?

— Rauha on vielä, mutta kuinka kauan, sitä et osaa sinä, isä, kirjeessäsi Juhanalle taata. — Nuoret papit olivat istahtaneet ukon ääreen arkun kannelle ja eräänlainen alakuloisuuden ilme näytti, ehkäpä jälkimuistona heidän äskeisestä keskustelustaan, varjostavan molempain nuorekkaita kasvoja. — Kuohuntaa kuuluu joka taholta, paukahtaakin voi minä hetkenä tahansa.

— Mitä kuohuntaa se nyt taas on? kysyi Martti, jonka vanhat sotaveret vilkastuivat.

— Sitä vanhaa vain. Puolasta tulee kuningas Sigismundilta ehtimiseen tänne määräyksiä, ja toisia, vastakkaisia, tulee Ruotsista, Kaarlo-herttualta. Joka asiassa yhä isketään ristiin. Kaarlo-herttuan lähetystölle, jonka oli tarkoitus saada täällä kiinteämpi järjestys toimeen, antaa marski palttua. Hän julistaa noudatettaviksi Puolan käskyt, jotka hän on sieltä itse hankkinut, ja hallitsee täällä siten kuin itsevaltias. Sotaväkeä, jota pitäisi kansan kurjuuden vuoksi vähentää, hän yhä lisää, hän varustautuu kuin sotaan, vaikka ryssän kanssa juuri on rauha tehty, rakentaa laivoja ja korjaa linnoja, — ja Ruotsissa tekee herttua samoin. Tietysti siitä kerran paukahtaa!

— Omain miesten kesken, huoahti Marttikin nyt hiukan raskaasti.

Silloin yhtyi Eero-pappikin puheeseen.

— Ja kansa on tyytymätön. Markkinoille saapuneet talonpojat valittavat yhteen ääneen hätäänsä, sanovat nääntyvänsä sotilasrasituksen alle, mutta heidän valituksistaan ei täällä välitetä eikä heitä lasketa Ruotsistakaan apua hakemaan. Taaskin ovat marskin huovit vanginneet talonpoikia, jotka ovat yrittäneet purjehtia herttuan puheille. Pohjanmaalla ovat muutamat jo ajaneet mäkeen lisäveroja vaativat ryttärit, heillä kun siellä on herttuan vapauskirja. Mutta huovit repivät, palaten suuremmalla joukolla, ne talonpoikain turvakirjat kappaleiksi, ja kiskovat moninkertaisen veron. Näkeehän sen, mitä siitä kehittyy!

— Niinpä niin, huonot ovat ne oireet, myönsi ukko. — Olipa tavallaan onni, että Juhana joutui sinne kauas itärajalle näiltä juonien ja myllerrysten mailta.

Tuokion istuivat miehet ääneti, katsellen kuinka Kerttu-emäntä eteisessä juotti ympärilleen tungeksivia vuohia. Mutta Eero-pappi virkkoi sitten taas äskeistä vakavampana ja miltei kumealla äänellä:

— Eikä tuokaan vielä pahinta ole. Eihän anneta uskonnonkaan, Lutherin puhdistetun opin, rauhassa kansaan vaikuttaa. Juonia punotaan, paavillisten oppien ja menojen palauttamiseksi tehdään täällä työtä salaa ja julkisesti, lakkaamatta…

— Joutaako Klaus-herra siihenkin puuttumaan? ihmetteli isä.

— Vähemmin kai itse, selitti Mikko, — mutta hänen luvallaan ja toimestaan täällä taas puuhataan kirkkoihin helyjä ja koristeita takaisin ja jumalanpalvelukseen roomalaisia menoja, — hän tahtoo tietysti siinäkin olla katooliselle kuninkaalle mieliksi. Kansaa vedetään harhaan…

— Järjestelmällisesti, piispasta ja konsistoriosta välittämättä, kuohahti Eero, pystyyn kimmahtaen. Hän näkyi vielä tulisemmin kuin Mikko kiivailevan puhdistetun opin puolesta ja inhoavan vehkeitä sitä vastaan. — Ruotsissa on nyt, senjälkeen kuin Sigismund sieltä lähti, paavin kätyrit pantu lujille, mutta täällä Suomessa ne saavat marskin turvin sitä vapaammin temmeltää. Tuokin saksalainen tohtori Samuel, joka tänne kesällä tuli, pitää joka päivä kokouksia tuvissa ja kujilla, saarnaten paavillista hapatustaan, aivan piispan kielloista vähintäkään välittämättä. Ja kun oppimaton kansa vielä vanhoilta muistoiltaan on mieltynyt noihin koristeellisiin menoihin, jotka puhdistettu oppi tuomitsee perkeleen keksinnöiksi, niin ei Samuelilta eikä hänen apureiltaan sen pahempi puutu kuulijoita eikä kannattajia… Tästäkin on tuleva ankara taistelu!

Nuori mies puhui lämpimissään, hän oli käynyt kasvoiltaan aivan punaiseksi hiusmartoa myöten. Tämä uskonnollinen kysymys aiheutti näet Turussa näihin aikoihin ehkä vielä enemmän mielten kiihkoa kuin ajan valtiolliset ristiriidat. Pari vuotta sitten, pidetty Upsalan kokous, johon Suomenkin papit olivat miehissä yhtyneet, oli jyrkästi ja intomielisesti julistanut Lutherin opin ainoaksi maassa sallittavaksi, ainoaksi autuaaksitekeväksi, ja kansa olisi nyt hyvällä tai pahalla ollut saatava siihen suostumaan. Osa papistosta, varsinkin nuoremmasta, olikin aivan tulistunutta tähän tehtävään ja siksi sitä niin äärimmilleen ärsytti kaikki se vehkeily paavillisen opin puolesta, jota Klaus Fleming suosi ja kannusti. Tämä uskonnollinen kiivailu ja mielten kuumennus kärjisti osaltaan myös niitä ajan valtiollisiakin vastakohtia, jotka ilmankin jo olivat tarpeeksi kärjekkäät.

Tuota uskonkiihkoa ei Martti kuitenkaan puolestaan oikein ymmärtänyt, hänestä oli melkein yhdentekevää, oliko kirkoissa kuvia tai messuja enemmän vai vähemmän, eikä hän oikein hyväksynytkään nuorukaisten uhmaa tässä asiassa. Siksi hän virkkoi:

— Ehkä sentään vähän liioittelette, pojat, eiköhän vanha ystäväni Ericus-piispa rauhallisuudellaan ja maltillaan ohjanne näitä asioita oikealle tolalle.

— Piispa ei ole tarpeeksi kova, rupesi tuliverinen Eero edelleen kiivailemaan. Mutta Mikko, joka tiesi, miten suuresti hänen isänsä ihaili tuota paljo kokenutta kirkonpäämiestä, käänsi puheen toisaalle, virkkaen:

— Suokoon Jumala, että olisit oikeassa, isä. Mutta meidän on taas pian lähdettävä. — Ja pyörähtäen Kerttu-äidin puoleen, joka nyt lieden ääressä hääräsi patojen kimpussa, puhui hän: — Saammeko, äiti, pian lupaamasi hunajaleivoksen?

— Olen sen juuri lämmittänyt, maistakaa, jutteli äiti töittensä keskeltä. — Mutta mihin teillä on kiire, pojat, lämmittäisin teille vähän oluttakin.

— Piispalaan on meidän jouduttava takaisin, luulen, että vanha Ericus vielä tänään tahtoo jotakin toimia…

Nuoret papit rupesivat hyvästelemään. Mutta Martti kapusi samassa pöytään nojaten pystyyn kirjoitustensa äärestä, otti kainalosauvansa, jotka olivat siinä vieressä nojallaan, ja virkkoi:

— Odottakaa, pojat, tulen mukaanne tavalliselle iltapäiväkävelylleni, lopetan kirjeeni sitten palattuani.

Hänellä oli toinen jalka aivan kankea ja kuivettunut tuon Narvan puolustuksessa saamansa vamman johdosta, eikä hän ilman sauvoja päässyt liikkumaan. Mutta niillä hän liikkuikin liukkaasti ja oli muutenkin vielä ketterä, virkeä äijä, — kyllä hän olisi mainiosti vielä linnan toimissakin kelvannut, ellei häneen olisi osunut mahtajan epäsuosio.

Oli lämmin, kuulakka syyskuun päivä. Joen puoleisella rinteellä, entisillä »piispan pelloilla», korjasivat turkulaiset vielä kaalisatojaan ja alempaa rannalta, missä verkkoja oli kuivamassa, tuoksahti kalantotkujen tunkeaa lemua. Mutta joen etelärinteeltä, venhevalkamista ja aittalaitureilta, kuului markkinain melua. Sinne olivat saaristolaiset tuoneet silakoitaan, vakkasuomalaiset puuastioitaan ja Pohjanmaan rantalaiset lohta ja riistaa, ja Turun porvarit, miehet ja naiset, hieroivat siellä näiden kanssa yhä illansuussa kauppoja. Taaempana törrötti synkännäköisiä raunioita ja alastomia savupiippuja. Täällä Turun hienoimmassa ja vauraimmassa kaupunginosassa oli näet äsken riehunut tulipalo, eikä palaneiden talojen tilalle oltu vielä ehditty rakentaa uusia. Mutta alempana, vanhaa kivisiltaa vastapäätä, oli tori kivipuoteineen ja raatihuoneineen vielä melkein entisessä, keskiaikaisessa asussaan, ja siellä oli nytkin markkinain keskus. Väkeä tulvi kirjavanaan rihkamamyymäläin edustalla, maalaiset tarjoilivat siellä nahkakiihtelyksiään ja villakankaitaan ja kaikenmoiset kirjavahelyiset tempuntekijät huutelivat väkijoukossa kääntääkseen yleisön huomion puoleensa. Siellä torinlaidassa helisteli mustalaisjoukkokin vaskitiukujaan ja sen vieressä kuului joku saarnamies kiihtyneellä äänellä julistavan kovakorvaisille markkinamiehille maailman turmelusta ja iankaikkista kadotusta.

Tätä kirjavaa vilinää katselivat Martti ja molemmat nuoret papit hetkisen sillalta, jonne olivat tungoksen takia pysähtyneet. Mutta samassa tempautui heidän huomionsa toisaalle, joensuuhun päin. Linnantieltä rupesi näet kuulumaan rummutusta ja lähenevän ratsujoukon kaviontöminää, ja tuokion kuluttua he näkivätkin isonlaisen ratsuväkiosaston hölkkäävän rantatietä linnasta kaupunkiin päin.

— Sieltähän taitaa itse mahtava marski ajaa, virkahti Eero Markonpoika terävästi.

— Niin näkyy, hän on siis todella saapunut Siuntiosta, vastasi Mikko.
— Tuollahan hänen laivastonsa tottatosiaan kelluukin linnan selällä.

— Ilmankos mestari Samuel päivällä olikin niin erityisessä touhussa, jotakin kai hän valmisteli suojeluspyhimystään varten, puheli Eero katkeralla äänellä.

Martti vanhus katseli ääneti saapuvaa komeutta, poikain keskusteluun puuttumatta. Näin ajaa siis Klaus Fleming siinä kuin kuningas hovinsa ja sotaväkensä keskellä, eikä ole vähäinen tuo sotalaivastokaan, jolla hän on tänne saapunut. Ehkeivät liioittele ne, jotka väittävät marskin valmistautuvan purjehtimaan meren yli Ruotsiin, kukistaakseen siellä katkerimman vastustajansa, kuninkaan sedän. Hänen varustuksensa tähtäävät pitkälle, ja väsymättä hän aina vain riuhtoo ja häärää.

— Sillä miehellä on tosiaan suuret tuumat, virkkoi hän ääneensä ajatuksiaan jatkaen.

— Suuret, säesti Eero vilkkaasti. — Se mies tietää mitä tahtoo, ja se tahto on kova. Puolassa olevan kuninkaan asiata hän täällä ajaa tarmolla, toimien aina hänen nimessään, mutta tosiasiassa hän sittenkin kokoo ohjakset omaan kouraansa ja tekee täällä Suomessa mitä itse haluaa, halliten tätä maata jo omaan lukuunsa. Eikä kukaan uskalla täällä häntä enää vastustaa, kävipä hänen ikeensä kuinka sietämättömäksi tahansa ja hänen tekonsa kuinka laittomiksi hyvänsä. Jos ken yrittää, sille käy hullusti, niinkuin äsken Kankaisten uljaalle Kaarlo-herralle, — marskin oveluus ja raskas nyrkki musertaa hänet, ja ne, jotka tuota uskalikkoa yrittävät kannattamaan, ne lysähtävät polvilleen…

— Kuinka kävi sitten Kaarlo Hornille, kysäsi Martti. — Hän kai tietääkseni nyt oleskelee kotonaan Kankaisissa.

— Niin oleskelee, ehätti Mikko selittämään, — mutta hän on siellä kuin kotiarestissa. Etkö muista, isä, kuinka Klaus-herra tuonaan kiepautti asiat … julisti Kaarlo-herran arvottomaksi neuvottelemaan kuninkaan edustajain kanssa…

Muistihan Martti tosiaan tuon sukkelan tapauksen. Kankaisten suvun nykyinen päämies, kuuluisa sotapäällikkö ja sankari Kaarlo Horn oli joku aika sitten saapunut Tukholmasta herttuan erikoislähetystössä Turkuun varoittamaan Klaus-herraa hänen omavaltaisuuksistaan, ja hän oli tässä tilaisuudessa käyttänyt verrattain voimakasta kieltä. Silloin oli Klaus herra — tosissaan tai tekeytyneenä — hirmustunut, syyttänyt Hornia kuninkaan loukkaamisesta ja käskenyt hänet neuvottelusta pois. Ja kun kukaan läsnäolevista ei uskaltanut Kaarlo-herraa puolustaa, oli hänen tosiaankin täytynyt vetäytyä syrjään hänelle uskotusta toimesta, — likeltä piteli, ettei marski häntä vangituttanut. Tätä Kankaisten rehtiä sukua oli Martti aina kunnioittanut; hän tiesi sen kauan olleen Fleming-suvun ainoan arvovaltaisen kilpailijan Suomessa ja uumosi nyt, että kun tämäkin suku siis näin oli nujerrettu, oli Klaus-herra tietenkin paisunut yhä itsevaltaisemmaksi.

Sillalla tungeksiva markkinaväki oli painautunut yhä ahtaammalle tehdäkseen tilaa saapuvalle ratsujoukolle, ja isä ja poika katkaisivat keskustelunsa, jääden siihen puristautuneina töllistelevän joukon keskelle. Jo ajoi näet marski seurueineen hiljaista ravia sillalle, tervehtien kuin ruhtinas päätään nyökyttäen katurahvasta. Martti katseli häntä, väkijoukkoon painautuneena, eräänlaisella uteliaisuudella, — hän ei ollut moniin vuosiin välittänyt tulla näin lähelle tuota ylhäistä nuoruudentuttavaansa. Sama sillä oli ryhti vielä kuin ennen vanhaan: itsetietoinen, varma, karski. Ruumis oli tosin patvinut, liikkeissä tuntui kankeutta, kypärähatun alta esiinpistävä tukka loisti harmajalta ja harmaa oli ihon väri, harmaa karkea, pörröttävä leukapartakin. Mutta siinä leuvassa oli vielä entinen, luiseva voimansa, koko kasvot näyttivät entistäänkin kovemmilta, kuin olisivat olleet visaan veistetyt, ja nuo pienet, terävät silmät, joita nyt tuuheat kulmakarvat varjostivat, ilmaisivat herpautumatonta valppautta, epäluuloa, mutta samalla ankaruutta. Suoraselkäisenä ratsastavan marskin oikea käsi oli miekan kahvassa, vasen piteli ohjaksia, ja sen ote oli luja ja varma.

— Juureva mies, mies kypärästä kannuksiin asti, kuuli Martti jonkun vieressään seisovan lausuvan, ja hänen täytyi myöntää se arvostelu oikeaksi. — Mutta armoton ja kylmä, lisäsi hän omissa mietteissään — jaloutta ei ole siinä miehuudessa!

Marski ratsasti raatihuoneelle — oli kai pormestarille ja raadille jotakin muistutettavaa tai tiedoitettavaa. Hetken kuluttua sieltä ilmestyivätkin raadin rummuttajat torille ja kaduille, pärryyttäen rumpujaan ja julistaen markkinarahvaalle, että marski Klaus Fleming kutsui ihmisiä koolle tuomiokapitulin saliin, missä ylhäinen herra halusi rahvasta puhutella.

— Mikä kansankokous se sellainen on kapitulin salissa, murahti Eero Markonpoika heti julistajain kutsun kuultuaan. — Nyt on taas joku paavillinen juoni vireillä…

— Tosiaankin, miksi kutsuu hän tuota oppimatonta rahvasta kapituliin, jossa vain hengellisiä asioita käsitellään, säesti Mikkokin.

— Tohtori Samuelin sormet ovat siinä pelissä mukana, ole varma siitä; jotakin jalkakoukkua heitetään taas puhdistettua oppia ja papistoa vastaan.

— Siihen kokoukseen täytyy meidänkin mennä, Eero … kaiketi piispakin on siellä.

He olivat pysähtyneet kuhisevalle torille, mistä nuorukaiset, uuden levottomuuden lietsomina, heti rupesivat raivaamaan itselleen tietä tuomiokirkolle päin. Isä koetti heitä hiukan pidätellä ja kiellellä:

— Menettekö sinne marskin kokoukseen … sekaannutte vain noihin viritettyihin juoniin. Tiedättehän, minkälaista on mennä herrain kanssa marjaan…

— Mutta onhan velvollisuutemme valvoa kirkon parasta ja sen opin puhtautta, vastasi Mikko, sukeltautuen jo väkijoukkoon. — Hyvästi, isä, tulen illalla vielä sinulle kokouksen menosta kertomaan.

Martti jäi yksin sauvainsa varassa seisomaan ja lähti tuokion kuluttua verkalleen ja varovasti painautumaan markkinaväen lomitse päinvastaiseen suuntaan. Hän köpitti torilta kappaleen matkaa Luostarinmäkeä kohden, siellä olevaan Kiltankellariin, jossa hänen pari kertaa viikossa oli tapana tavata eräitä vanhoja aseveikkojaan, sotavanhuksia, jotka sinne saapuivat oluthaarikan ääressä tarinoimaan. Nämä kiltanretket olivat nykyjään vanhuksen ainoita huvin ja virkistyksen keitaita, sen enempää hän ei juuri enää ulkosalla liikkunut eikä elämältä vaihtelua vaatinut.

Siellä kellarissa oli nytkin vanha pöytäkunta koossa, melkein kaikki mikä mitenkin raajarikkoisia miehiä. He olivat sotavanhuksia, jotka olivat vuosikymmeniä olleet mukana Juhana kolmannen pitkällisissä sodissa, minne tuhansia Suomen miehiä oli jäänyt, mutta mistä nämä äijät olivat, joskin siipirikkoina, henkensä pelastaneet ja nyt köyhän eläkkeensä varassa elelivät pääasiallisesti edesmenneissä muistoissaan.

Näitä sotamuistojaan he nytkin pohtivat kiltan hämärässä syvänteessä, niiden valossa arvostellen nykyistä maailman menoa, joka heistä tietysti oli entistä huonompaa.

— Marski on taas Turussa laivastoineen ja sotaväkineen, saattepa nähdä, että asiat taas lähtevät luistamaan, puhui joku juureva harmaaviiksi kannua kalistellen. — Tästä taas toiminta alkaa!

— Mitä sellaisesta sotaväestä, joka on hajallaan ympäri maan talonpoikia kiskomassa, intti toinen arpinaama sotavanhus halveksuen. — Se saa pian puolustaa itseään talonpoikia vastaan, jotka ovat totisesti ärtyneet, lisäsi kulauksen otettuaan mies, joka oli nykyiselle komennolle käärmeissään siitä, että hänenkin oli vaikea saada vaivaisia eläkekappojaan.

— Talonpoikain täytyy alistua, kyllä marski siitä huolen pitää, riiteli Klaus-herran ihailija. — Katsokaas: kun sotaväki vuodattaa verensä esivallan puolesta, täytyy niiden, jotka saavat kotona rauhassa raataa, antaa sille kyllin syötävää ja — juotavaakin.

— Minkä esivallan, tiukkasi arpinaama. — Sehän tässä onkin solmunpaikka, kun esivaltoja on kaksi, toinen Ruotsissa, toinen Puolassa, ja ne hankaavat vastakkain.

— Ja kolmas Suomessa, pisti väliin Martti, joka juuri oli seuraan istahtanut.

— Niin, oikein, säesti eräs silmäpuoli sankari, jonka ainoassa silmässä paloi ihasteleva tuli. — Meillähän on täällä vain yksi esivalta, oma marskimme, mitä me muusta välitämme. Hän on meitä ennenkin kunnialla johtanut, hänen kouransa on luja, — jos hän käskee, tartun vieläkin tapparaan, vaikka en toista puolta maailmasta näekään, tartun vaikkapa itse paholaista vastaan!

— Ja myöskin Ruotsin hallitusta vastaan, ivaili arpinaama kirpeästi, — mitä sellaisesta sotakomennosta lopulta kasvaa, kurjuutta vain kaikille!

— Hä, väitätkö Klaus-herran vievän meidät kurjuuteen, — luukasa, puhupas pienemmällä suulla, kun hänestä on kysymys! Se herra tietää mitä tahtoo!

— Sen hän kyllä tekee, myönsivät toiset varovasti. — Mutta mikä tästä tulee…?

Näin ne vanhat sotakarhut siellä kellarin syvänteessä väittelivät, usein kiivaastikin, ollen monesta asiasta eri mieltä keskenään. Toiset, useimmat, ihailivat vanhaa sotakenraaliaan, amiraalia ja sotamarskia, ja olivat valmiit hänen puolestaan vieläkin vaikka tuleen menemään, toiset taas arvelivat asiain menevän hullusti ja arvostelivat terävästi nykyistä komentoa. Väliin he siinä haarikan ääressä kimpausivat ja saattoivat aivan suuttuneina erota, kumminkin parin päivän perästä taas parhaina ystävinä tavatakseen toisensa samassa kellarissa ja jatkaakseen samoja kiistojaan.

Martti-vanhusta ne kiltanretket aina virkistivät. Hän ei paljo ottanut osaa väittelyihin. Kaikki tiesivät, miten marski oli häntä kohdellut, eivätkä sitä hyväksyneet ja tiesivät myös, että Martin oli näistä asioista puhuttava varovasti. Mutta hän kuunteli ja nautti, ja kerta kerralta hänelle ikäänkuin selveni asema: Tästä menosta ei tule lopulta mitään hyvää, asiat sotkeutuvat, olot huononevat, kerran se tulee mahtavalle marskillekin tilinteon päivä, olipa hän kuinka kova ja tarmokas tahansa. Mutta näistä päätelmistään ei hän mitään puhunut, hän hautoi niitä vain yksin ja hiljakseen.

Hilpeällä mielellä, kuulemiinsa tyytyväisenä, käydä kuupitti Martti nytkin illan hämärässä Kiltan kellarista kotiinsa Aningaisiin, söi Kertun kanssa kaalikeittonsa ja valmistautui lopettamaan Juhanalle Savonlinnaan menevän kirjeensä, saadakseen sen aamulla itärajalle lähtevälle airuelle. Silloin saapui Mikko-poika kokouksesta, syöksähti kuin rajuilma tupaan, hengästyneenä, huohottaen ja paahteissaan. Rahille istahtaen puhkesi hän puhumaan:

— Oikein arvasimme, isä, Eeron kanssa, taas oli punottu juoni Lutherin oikeaa oppia vastaan. Nyt se Kuitian herrakin vasta oikean karvansa paljasti, hän ajaa nyt aivan avonaisesti paavin oppia Suomeen!

— Senkö tekee, hymähti isä poikansa rajattomalle kiihtymykselle. Mutta hän huomasi samassa Mikaelin pingottuneista kasvoneleistä, että asia oli tällä kertaa hänelle erityisen vakava. — Paavillisuuden palauttaminenko siis olikin asiana tuossa kokouksessa, jonne markkinarahvasta oli kutsuttu koolle?

— Kokous oli järjestetty piispaa ja meitä pappeja vastaan, vastasi nuori pappi vaimenneella, tärähtävällä äänellä. — Sen älysin heti saapuessamme, kun kuulin, mitä eräs marskin heitukoista markkinarahvaalle esitti. Kansaa loukkaa muka se, että kuvat on riistetty pois sen kirkoista ja vanhoja juhlamenoja karsittu, ne pitäisi palauttaa takaisin … se on kuninkaankin tahto. Ovelaa puhetta, kun kuulijoina oli vain oppimatonta kansaa, joka ei uskonnosta paljo muuta älyä kuin ne kuvat ja ulkomuodot. Ja nämä vähätietoisimmat rupesivatkin kannattamaan tohtori Samuelin ja marskin juonta, — Klaus-herra itsekin suvaitsi näet puhua siellä kapitulissa tästä »kansan oikeuksien polkemisesta». Se oli kaikki niin nurinkurista, lopen viheliäistä…

— Rauhoituhan poikaseni, tyynnytti isä. — Klaus-herra on toisinaan suuri komeljantti, sen olen kauan tiennyt! Mutta hänen paavillinen kiihkonsa on vain pinnallista eikä sellaisena ylen vaarallista, se on vain sekin välikappaletta hänen maalliseen mahtavuuteensa. Vanha kettu pyrkii näillä kiusallisilla tempuilla hierautumaan oppimattoman kansan suosioon, jonka hän julmuudellaan muuten on menettänyt, niinkuin toisaalta kuningas Sigismundinkin suosioon, voidakseen sitten sitä tehokkaammin täällä ajaa omapäisiä, sotaisia suunnitelmiaan. Mutta talonpoikiin nähden se ei onnistu; kansa vihaa häntä ja hänen komentoaan.

— Sama käsitys on piispallakin, ja siksi hän pysyi kokouksessa varsin rauhallisena. Mutta se on liikaa herkkäuskoisuutta…

— Eikö Erik-piispa esiintynyt marskia vastaan, kysyi Martti uteliaana.

— Heikosti esiintyi, muiden täytyi terästää…

— Vai muiden … kai siellä Eerokin taas riehahti. Entäs sinä?

Mikko katseli kainostellen ja puoleksi katuvaisena maahan.

— Puhuinhan siellä vähän minäkin…

— Ai, ai, poikani, nuhteli isä ihan vakavissaan. — Sinun ei olisi ollut mentävä Klaus-herran kanssa sanakarttua vetämään. Hän on pitkämuistinen eikä muutenkaan rakasta meidän sukuamme. Mitä puhuit siellä, Mikael, ethän vain kiivaillut?

Ukko uteli näitä ihan huolestuneena, vaistoten, että Kuitian herra kyllä käyttää pienimmänkin varomattomuuden vanhan kostonsa aiheeksi. Mutta Mikko vastasi rohkeasti ja innostuneesti:

— Tietysti kiivastuin, kun siellä ruvettiin kansan edessä meistä papeista pilkkaakin tekemään. Kokouksessa syystä valitettiin tätä uutta komentoa, esimerkiksi sellaistakin raakuutta, että sotamiehet kerran olivat viskanneet luterilaista kuvain kielto-oppia toteuttavan papin alas kirkon kiviaidan taa. Marski sille vain nauraa hohotti ja neuvoi viskaamaan papin vielä voimakkaammin takaisin. Minkälaista esivallan suhtautumista maassa laillistettuun ja ainoaan lailliseen kirkkoon tämä on! Sellainen sukkeluus tietysti huvitti kadulta kerättyä väkijoukkoa, sekin nauraa röhötti, mutta silloinpa laukesin minä puhumaan, osoittaen, että tämä ei ole ainoastaan pappien vaan uskonnonkin pilkkaamista…

Isä puisteli päätään:

— Esiinnyit siis suoraan marskia vastaan, sen hän on pistänyt hampaankoloonsa!

— Mitä, enkö puhunut oikein, isä…?

— Ei ole tarvis aina puhua kaikkea, mikä on oikein, ei varsinkaan Klaus-herraa vastaan. Hänellä on omat oikeusmittansa, ja ellen häntä väärin tunne, tulee puheistasi vielä jälkipuheitakin…

— Tulkoon, kärjistyköön ristiriita, sitä nyt soisinkin, voidakseni vaikuttaa kansassa jotakin tehokkaampaa, herättää untelot ihmiset… Muuten olen piispan enkä marskin alainen.

— Ja luulet hänen välittävän enempää piispasta kuin valtioneuvoksista, joita hän ajaa neuvotteluistaan ulos, huudahti isä. — Hän pistää jos tahtoo liian puheliaan pappismiehen linnansa tyrmään, ja siellä et vaikuta mitään…

— Mutta silloinpa kaikki näkevät, kuinka hän kohtelee puhdistetun opin pappeja. Täällä on vielä taisteltava…!

Näin uhmaili nuori pappi uskonnollisessa innossaan ja siinä taistelu-uhmassa hän lähti vanhempainsa kodista. Mutta Martti jäi mielessään hautomaan tuota kapitulin kokousta, ja kuta enemmän hän sitä mietti, sitä levottomammaksi hän kävi. Ja vielä syysillan hämärässä lähti hän vasten tapojaan uudelleen ulos, suunnaten kulkunsa piispalaan. Hän tahtoi jo verekseltään tavata vanhan, teininaikaisen tuttavansa, itsensä Ericus-piispan, saadakseen häneltä selon, kuinka varomattomasti nuorukaiset todellakin ovat mahtaneet marskia vastaan esiintyä, onko Mikko ehkä puhunut päänsä puhki…

Piispa Erik Sorolainen, vanttera, karkealuinen, keski-iän mies, istui työhuoneessaan, johon takkavalkea oli sytytetty, yksin kirjoituspöytänsä luona, papereittensa ääressä, mutta töihinsä kiinni pääsemättä. Taas tänään oli häntä häiritty noissa hänelle mieluisissa kirjoitustöissään ja hänen mielenrauhansa oli särjetty, — sitä vartenko tuo outo kokous lie järjestettykin! Ja kun nyt jälleen hänen ovelleen koputettiin, kävi hän itse aivan huolestuneen näköisenä avaamaan, varoen uusia Jobin sanomia. Nähdessään Martin siinä kainalosauvojensa varassa hän toki rauhoittui ja hänen leveille, rehellisille kasvoilleen levisi ystävällinen hymy. Ei mikään marskin heitukka, vanha teinituttava vain…

Mutta huolenalainen ilme hälveni vain hetkeksi piispan kasvoilta. Hän istahti nojatuoliinsa, heitti patalakin päästään pöydälle ja harasi harventunutta tukkaansa, — arvasi jo, mille asialle Martti oli tullut. Ja Martti tiesi, että tuo hänen kunnianarvoisa nuoruudentuttavansa oli sangen onneton, monelta taholta vatvottu ja vaivattu ihminen, niin ylhäinen piispa kuin olikin. Hän oli aikansa ristiaallokossa koettanut sovitella ja rakentaa rauhaa, siihen oli hän elämäntehtävänsä omistanut, mutta se hänen pyrkimyksensä oli tuottanut hänelle aina vain uusia kärsimyksiä, pettymyksiä ja nöyryytyksiä. Monta kertaa oli hän liian sovinnollisuutensa vuoksi ollut menettää hiippansa eikä hänellä virassaan paljo vaikutusvaltaa ollutkaan. Hän oli opissaankin koettanut mukautua ajan eri repiviin suuntiin niin pitkälle kuin hänen omatuntonsa oli sallinut, mutta sillä tavoin ei hän ollut saavuttanut luottamusta millään taholla. Takavuosina oli hän melko pitkälle hyväksynyt ja omaksunut Juhana-kuninkaan puolikatoolisen liturgian, — nöyryyttävää oli hänen sitten ollut siitä luopua, kun Juhanan kuoltua taas vaadittiin selviä, luterilaisia suuntaviivoja. Upsalan kokouksessa oli hän pari vuotta sitten ollut läsnä ja allekirjoittanut sen ankarat, protestanttiset päätökset, mutta siitä hän tietenkin taas oli joutunut katoolisen kuninkaan ja Klaus Flemingin epäsuosioon, — viimemainittu oli häntä usein ja monella tavalla nöyryyttänyt. Joku vuosi sitten oli Fleming itsessään tuomiokirkossa, kirkkorahvaan läsnäollessa, hänet raa'asti haukkunut, kun Ericus ei suostunut asettamaan kirkkoon takaisin kaikkea sen entistä, paavillista prameutta, olisipa omin käsin lyönytkin piispaa, ellei siinä joku hänen omaisistaan olisi ehtinyt väliin. Tuo raaka kohtaus oli niin järkyttänyt rauhaarakastavan piispan mielen, että hän vieläkin vapisi marskin lähettyville joutuessaan. Mutta hänen uskollisuutensa Upsalan kokouksen päätöksiä kohtaan, ja se vaino, jonka alaiseksi hän tämän johdosta joutui, ei ollut vapauttanut häntä kiihkoluterilaistenkaan epäluuloista, jotka aiheutuivat hänen entisestä sovittelupyrkimyksestään, ja niin oli Ruotsin uusi arkkipiispa lähettänyt hänelle apulaiseksi, mutta samalla jonkinlaiseksi tarkastajaksi, puhdasprotestanttisen papin, Pietari Melartopaeuksen, jonka tuli valvoa, että Suomessa Upsalan rajuimpiakin päätöksiä tarkasti noudatettiin. Tämä epäluottamus häntä katkeroitti, mutta vielä enemmän kiusasi häntä se, että maltiton kirkonmenojen karsinta teki hänen suhteensa kansaankin karsaaksi. Sille kuiskailtiin, että Herran vitsaus, kato ja köyhyys johtuu siitä, että kirkoista oli riistetty pyhät kuvat ja sakramentit…

Nämä vanhan teinitoverin monet kiipelit ja vaikeudet muistuivat Martin mieleen, kun hän kuuli piisparaukan siinä yksinäisenä työhuoneessaan huokaavan ja valittelevan, että häntä, joka tahtoi kaikille hyvää ja koetti tasoitella aikansa tarpeettomia särmikkyyksiä, näin joka taholta potkittiin ja revittiin ja vedettiin yhdestä ristiriidasta toiseen. Ei ole tosiaan kadehdittava tuo korkea kirkollinenkaan asema…

Tällävälin olivat he päässeet käsiksi siihen asiaan, josta Martti oli tullut piispan luo puhumaan. Ericus oli jo itsekin ollut levoton nuorten apulaistensa liian kuuman esiintymisen johdosta tuossa kapitulikokouksessa, — se hillitön mieli on heissä Pietari Melartopaeuksen yllytyksen tulosta, valitti hän, — eikä hän tosiaankaan ollut varma, ettei Mikaelin kiivas puhe voisi aiheuttaa hänelle ikävyyksiä.

— Marski on nyt mahtavimmillaan, hän on tänä samana päivänä jo Turun linnassa ottanut aatelisilta ja sotaväeltä uuden uskollisuusvalan, vaatien heitä seuraamaan itseään ketä vastaan tahansa. Hän ei nyt suvaitse mitään tekojensa arvostelemista…

— Mitä on siis tässä tilanteessa tehtävä, hätäili Martti, joka taas muisti marskin erityisen epäsuosion häntä ja sukuaan kohtaan.

— Niin, ikävä juttu! huokaili piispa. — Haluttomasti luopuisin luotetuimmista apulaisistani, mutta pelkään, että nämä nuoret papit ovat nyt kiireellä toimitettavat joksikin aikaa pois Turusta, marskin kätten ulottuvilta. Koetanhan tietysti heitä puolustaa ja suojella, mutta tiedäthän asemani … on varmaankin parempi ajoissa väistää pahinta…

— Hyvin ymmärrän, myönteli Martti, — minnekähän sen pojan nyt toimittaisi! Hän punoi päätään alakuloisena, sillä hän ei olisi kernaasti eronnut nuoremmastakin pojastaan, joka oli aina ollut hänen silmäteränsä. — Pitäisiköhän se koettaa lähettää Ruotsiin asti?

— Ehkei sentään, lohdutti piispa. — Antakaamme pojille virkamääräys joihinkin etäisempiin maalaispitäjiin … kappalaisiksi tai apulaisiksi sinne; oleskelu maalaisrahvaan keskuudessa voi tehdä heille muutenkin hyvää, ja työalaa on kyllin sielläkin. Upotkoot sinne joksikin aikaa, siellä käyttäkööt ylitsevuotavaa intoaan, kunnes olot täällä taas rauhoittuvat.

Tuuma oli Martista hyvä, sillä eipä ollut hän varma, etteivät nuo nuoret huimapäät Turussa sotkeutuisi vielä uusiinkin selkkauksiin, — kovasti oli Mikko jo uhmaillut. Hän vain tiedusteli piispalta, minne sopisi Mikon nyt lähteä.

— Katsotaan, missä meillä onkaan nyt paikkoja auki. Niin, Rautalammen erämaanpitäjässä on tyhjinä parikin paikkaa; emäpitäjään tarvitaan kappalainen, se on liian laaja yhdelle papille, ja Laukaan kappeliin tarvitaan oma pappinsa. Lähetetään pojat sinne … ne on kyllä kaukaisia paikkoja…

— Ei se tee mitään, Mikolla on sielläpäin sukulaisiakin…

— Hyvä, hän saa lähteä Rautalammelle, vaikkapa jo huomispäivänä, laitan heti määräyksen kuntoon, — Eero Markonpoika saa matkustaa Laukaalle.

— Ja siellä erämailla ovat pojat tallella?

— Jos heitä marski kyselee, ilmoitan, että olen heitä jo rangaissut, — saan sitten itse taas ottaa vastaan vihat…

Näin kävi, että nuoret piispanapulaiset yhtäkkiä joutuivat Turusta, Suomen elämän keskustasta, matkustamaan kauas erämaiden uusiin pitäjiin. Kun piispa heille heti aamulla tämän tiedon antoi, hämmästyivät nuorukaiset aluksi kovasti, yrittivätpä vastaankin väittämään. Heistä oli arvotonta ja raukkamaista, että heidät, jotka selkeästi ja rohkeasti olivat esiintyneet puhdistetun opin puolesta ja olivat valmiit sen puolesta edelleenkin taistelemaan, näin vivuttiin tapahtumapaikoilta kuin pahantekijät syrjään, kauas sydänmaille. Mutta he alistuivat kuitenkin kuuliaisina piispan virkamääräykseen, he olivat häntä tottuneet aina tottelemaan ja kunnioittamaan. Ja ennen pitkää olivat he jo innostuneetkin päästessään vaikuttamaan sinne kirkon ulkosaroille, itse kansan keskuuteen, siellä kylvöä tekemään, sieltä päin herättämään ja nostattamaan innostusta puhdistettua oppia kohtaan, jonka innostuksen virittäminen Turusta päin kävi niin työläästi. Ja tosiasiassa heistä tuntui helpoitukselta myöskin päästä eroon pääkaupungissa punotuista monista juonista, jotka varsinkin Mikkoa inhottivat. — Riehukoot juonet Turussa, sydänmaalta nousee vastavaikutus, intoilivat pian toverukset. Ja piispan käskystä ryhtyivät he heti matkalle valmistautumaan.

Mutta piispan luota oli Martti kiirehtinyt Turun iltapimeitä katuja myöten kotiinsa lopettamaan kirjeensä vanhimmalle pojalleen. Siihen hän nyt lisäsi pari lausetta päivän uusimmista tapahtumista, sekä tiedonannon siitä, että Mikko-veli piakkoin matkustaa Sisä-Suomeen, kulkien sinne heidän alkukotansa, Sysmän pitäjän, kautta ja viipyen siellä muutaman viikon. Ja hän kehoitti Juhanaa jos mahdollista asettamaan syysmatkansa niin, että hän voisi Karmalan vanhassa kylässä tavata veljensä, jota hän ei ollut pariin vuoteen nähnyt.

Nyt oli kirje vihdoinkin valmis aamulla lähtevälle airuelle joudutettavaksi.

II.

VELJESTEN KOHTAUS.

Karmalan vanha, laajamainen talo, joka oli Päijänteen itärannan ensimmäisiä viljelyspaikkoja, oli joku miespolvi sitten jakautunut kahtia. Lahdenpohjassa, Mustanahon alla, oli vanha, matala, ruskeakylkinen tupa vielä jokseenkin niillä paikoilla, mihin suvun kantaisä kerran ensimmäisen kalasaunansa rakensi, ja siellä isännöi tuosta alkuperäisestä korvenraatajasta suoraan polveutuva, juureva, harvasanainen mies, Tuomas, joka väsymättömänä puski maata ja piti kovan työkurin perheessään, muusta maailmanmenosta välittämättä. Mutta synkkämetsäisen Mustanahon taakse, sen toiselle, alavammalle, paisteiselle rinteelle, oli syntynyt uusi, korkeampi ja komeampi pirtti, jonka muuan Karmalan nuorempi, yritteliäs perillinen oli rakentanut siihen Leinosen salmen rannalle. Siitä oli varsinkin sen nykyisen isännän, Matin, aikana paisunut vauraampi, elävämpi talo kuin vanha kantatalo olikaan, — se oli nyt koko pitäjän pulskimpia.

Matti Leinonen, roteva, voimakas, korkeaotsainen uros, oli paljo maailmalla liikkunut, olipa käynyt seurakuntansa puolesta valitusmatkoilla Ruotsissa asti, ja hän oli näillä matkoillaan kuullut ja oppinut enemmän kuin useimmat pitäjäläisensä. Nyt oli hän Sysmän nimismiehenä sekä johto- ja luottamusmiehenä kotikulmansa kaikissa asioissa, — hänen neuvojaan kysymään he tulivat kaikissa pulmapaikoissaan.

Tämän heimolaisensa tilavaan tupaan oli nuori turkulainen pappi Mikael Martinpoika nyt poikennut, ollessaan syyskuun lopulla matkalla uuteen kappalaisenpaikkaansa Rautalammen erämaille. Isänsä neuvosta oli hän kyllä ensiksi ajanut vanhaan Karmalaan, mutta tästä matalasta tuvasta, jonka isäntä oli ylen harvasanainen ja yksivakainen turpeenpuskija, oli hänet kohta opastettu nimismiehen luo ja tämän vierasvaraisessa talossa hän viihtyi viipymään useampiakin päiviä. Siellä odotteli hän veljeään, jota isä oli kehoittanut nyt Sysmässä käymään, siellä piti talon pyylevä emäntä häntä ruokien puolesta hyvänä ja siellä toimekas Matti-isäntä pidätteli häntä mieluisana vieraanaan ja tarinatoverinaan. Matti halusi tarkoin kuulla kaikki Turun kuulumiset ja kertomukset Klaus Flemingin ja Ruotsissa valtaapitävän Kaarlo-ruhtinaan välisistä riitaisuuksista ja sotavalmistuksista. Pitkään he juttelivatkin pimeinä syysiltoina takkatulen ääressä ja heidän ajatuksensa maailman menosta kävivät pääasiassa samaan suuntaan. Ei olleet nyt asiat Suomessa oikealla tolallaan…

Matti-isännälläkin oli näet vihiä tai aivoitusta siitä, että jotakin myryä on ennen pitkää tämän kaiken johdosta tuleva, — ennen kaikkea siitä, että Klaus-herran komento käy maassa sietämättömäksi. Hän oli jo viime talvena, valitusmatkallaan ollessaan, tavannut miehiä maan eri osista, varsinkin Pohjanmaalta, ja kaikki he olivat olleet lopen tuskastuneet maakuntiin sijoitetun sotaväen majoittamisesta. Asema oli sen jälkeen kuukausi kuukaudelta yhä kärjistynyt hänen omallakin paikkakunnallaan, missä Flemingin raaistuneet sotilasparvet yhä tiheämpään kulkivat vaatimassa ja viemässä talonpojilta aina vain uusia veroja. Hän itse oli nimismiehenä alituisesti joutunut niiden kanssa rettelöihin. Talonpojat nääntyivät tuon rasituksen alle ja napisivat, sotaväki uhkasi tutkaimella, jos ei sille heti muonaa annettu, — sitä ei voinut iankaiken jatkua!

— Onko siis tännekin ryttäreitä majoitettu, kyseli Mikko heidän näistä asioista tarinoidessaan.

— On niitä majoitettukin, mutta rasitus ei ole vielä raskain niistä, jotka taloihin vakituisesti majoitetaan ja jotka sentään aina voisi mitenkuten saada ruokituksi. Mutta enimmät huovit ja nihdit, jotka väittävät tämän pitäjän olevan heille linnaleiriksi jaetun, eivät täällä asusta, — he elelevät lipullisissaan Hämeen tai Savon linnoissa taikka aateliskartanoissa ja tulevat monasti vuodessa joukolla täältä mukamas saataviaan perimään, tulevat yhä useammin, eikä meillä ole selkoa siitä, kuka heistä on oikeutettu täältä kappojaan kantamaan ja kuinka paljon. Mutta he vievät mitä tahtovat, — tapparaa kun heristävät, niin anna vain pois…! Pahin kiusa on sittenkin näistä oman pitäjän vapaamiehistä ja knaapeista. Maansa on heillä verottomana, itse eivät he ruunulle mitään maksa, mutta meiltä, naapureiltaan, he ryttäreineen ja renkeineen alituisesti vaativat viljaa ja särvintä, — näitä syöpäläisiä on mahdoton täyttää!

— Mitä miehiä ne ovat, ihmetteli Mikko, joka ei ollut kuullut sellaisista mainittavan — aatelisia, vai…?

— Aatelisiako lienevät vai mitä, kiivaili Matti, — sodan siittämiä syöpäläisiä he joka tapauksessa ovat. Ovat entisiä voudinrenkejä, värvääjiä ja muita seikkailijoita, jotka ovat hankkineet itselleen hevosen ja sillä sitten lähteneet sotaan; siellä ovat he ävertyneet ryöstöllä, ostaneet talonpojilta maita ja saaneet niihin knaappivaltakirjan, — kaikki pitää heille nyt olla vapaata! Nyt he kiskovat toisia talonpoikia, kunnes saavat heidät mailtaan, jotka he sitten anastavat ja taas muuttavat verottomiksi. Juovat ja reuhaavat ja ryöstävät yhtenään…

— Mutta onhan maassa laki, tuumi Mikko.

— Ei ole nyt lakia heille. Täälläkin on naapurissani, Koskipäässä, sellainen mahtimies, joka meidät saattaa epätoivoon — roisto!

— Vai oikein roisto?

— Päätä itse, kyllä kai hänestä pian taas kuullaan!

Parin päivän perästä saikin Mikko nähdä tuon pitäjän pahimman kiusanhengen ja tutustua häneen. Leinosesta oli väet nuotalla, Mikko odotteli heitä rannassa juuri kotiin palaaviksi. Silloin ratsasti kolme asestettua ryttäriä pihaan, yksi heistä oikein sulkahatussa ja vallasviitassa, — Mikko arvasi, että tuossa se vihattu naapuri nyt tuli. Se oli herrasteleva, mutta karkeanaamainen ja raakaliikkeinen mies. Helposti siinä tunsi entisen voutirengin, joka oli keinotellut itsensä knaapiksi ja nyt vain tavoitteli oikeata aatelisvaakunaa. Hän astui, veräjällä hevosenselästä noustuaan, komeilevin elein pihalle ja vaati kovalla äänellä isäntää puheilleen. Ja kun Matti-isäntä ei ollut pihassa, astui hän kutsumattomana tupaan, jossa vain pari naista oli kotosalla. Ennen pitkää rupesi sieltä kuulumaan ensin naureskelevaa ja sitten kovenevaa puhetta ja tuokion kuluttua juoksi talon nuori tytär, Elisa-neiti, pelokkaana kuin ahdistettu tevana ulos ja riensi hätäyksissään ikäänkuin Mikon suojaan turvautumaan. Mikko katseli sitä menoa kummissaan, heti älyämättä, mistä oikein oli kysymys. Hän ei tätä talon nuorta neitosta, jonka hän oli lukenut pirtin muihin lapsiin kuuluvaksi, ollut näihin asti paljo huomannutkaan, — nyt hän yhtäkkiä näki, että sehän oli kukoistukseensa puhkeamassa oleva immyt, suloinen ja viehkeä, — häntä se siis oli Koskipään herra tuvassa kiusannut!

— Pakoonko juoksit, Elisa, kysyi Mikko melkein kiihtyneenä neitoselta.

— Niin, kun rupesi ryttäri minua siellä syliinsä istuttamaan…

— Tuoko höyhenhattu! Kosiiko hän sinua morsiamekseen?

— Julmuri, pelkään häntä…

Sillävälin oli jo ratsuherrakin saapunut ulos tuvasta ja käveli nyt alas rantatielle, suoraan neitosta kohti taaskin, puhutellen häntä nyt imelällä äänellä ja tyttöä peipposekseen mairitellen. Mikko oli hiukan neuvoton, kun Elisa taas puoli-itkuisena hänen taakseen hiipi, ikäänkuin suojaa hakien, jotavastoin ahdistaja ei vieraasta vähintäkään välittänyt.

Mutta samassa kuului ääniä nuottarannasta ja ensimmäisenä astui sieltä Tahvo, Elisan nuorempi veli, Matin silmäterä-poika törmälle. Hän kapsahti, niin hentonen kuin vielä olikin, teerevänä pöyhkeilevän ratsumiehen eteen ja kivahti:

— Sisartani herkeä ahdistelemasta, herra!

— Mikäs sinä olet, nassakan tappi, tiehesi siitä! ärähti ratsumies yhä lähennellen uhkaavasti.

Mutta poika seisoi topakasti paikoillaan, ikäänkuin valmiina vastarintaa käymään, ja vastasi rauhallisesti:

— Olen Matti Leinosen poika, ja tässä pysyn.

Ratsumies oli tällä välin jo hiukan talttunut ja hölmistynyt ja virkkoi nyt vain käskevästä:

— Kutsu siis isäsi puheilleni, hänelle minulla on asiaa.

— Tuolta isä tulee.

Matti Leinonen astui silloin juuri esiin rantalepikosta ja Mikko näki vihan tumman varjon laskeutuvan hänen kasvoilleen, kun hän vieraansa näki ja ymmärsi hänen yrityksensä. Terävällä äänellä, mutta liiaksi kiivastumatta, hän, Koskipään Sipiä kohden kävellen, lausui:

— Elä kiusaa tytärtäni, ei hän sinuun kumminkaan suostu.

Ratsumies rämäytti raa'an naurun:

— Eikö suostu, sepähän nähtäneen, jahka tässä asiaa vähän kypsytellään! — Ja kun Elisa arkaillen vetäytyi pois huoneiden taa, lisäsi hän voitonvarmana:

— Tyttö vain vähän kainostelee, mutta sellaisista ne juuri hempeimmät morsiamet saadaankin!

Matti ei ruvennut enempää väittelemään. Hän kääntyi taas kutsumattoman vieraansa puoleen ja puhui kylmällä äänellä:

— Oliko sinulla asiaa minulle?

Koskipää lienee tuntenut jäisen kylmyyden henkäisevän vastaansa tuosta Matin kysymyksestä, sillä hänen äänensä muuttui heti viralliseksi ja käskeväksi, kun hän vastasi:

— Oli, juuri sinulle oli asiaa. — Hänen karkeat kasvonsa kävivät samalla ivallisen näköisiksi. — Kymmenen ratsumiestä, jotka ensi viikolla tulevat Viipurista, on nyt majoitettava näihin Karmalan kylän taloihin. Kun sinä olet nimismies, niin on selvintä, että lähetän ne suoraan tänne.

— Tänne, meille! huudahti Matti ihmeissään, ja kävi yhä punakammaksi niskakarvojaan myöten. — Meidän kylästähän on linnaleiri juuri maksettu…

— Ryttärit ovat majoitettavat … ja'a ne muualle tai pidä ne itse! —
Sipin ääni oli ilkkuva. Hän tiesi hyvin, että kylän toiset, köyhemmät
talot eivät jaksa uusia sotamiehiä semminkään elättää, jotavastoin
Leinosen talossa kyllä vielä varoja on — ryöstäkööt nyt sen!

— Mutta tämä pitäjähän on jaettu Hämeen huoveille, Ivar Tavastin lipulliselle, yritti Matti vielä inttämään. Mutta Koskipää nauraa röhötti kiukkuäänellä vastatessaan:

— Vaikka liekin, — nämä Viipurista tulevat Laukon lipullisen miehet tarvitsevat ensi viikosta alkaen täällä majoituksen, niidenkin täytyy elää.

Matti-isännän rinta aaltoili valtoinaan. Hän tiesi, että kymmenen huovia söisi ja hävittäisi lyhyessä ajassa kaiken sen, mitä hän edellisistä verotuksista oli saanut perheelleen talven varaksi säästetyksi. Tuo knaappiraakimus oli nyt kostoksi ja kiristykseksi keksinyt tämän uuden näännytyskeinon, mutta siihenpä hän ei aikonut alistua.

— Siitä majoituksesta ei tule mitään, vastasi hän tuokion kuluttua päättävästi ilkkuvalle ryttärille.

— Kun Laukon miehet saapuvat tänne, niin katsonevat he itse, tuleeko heille täällä murkinaa vai eikö. — Mahtailevana kohotteli Koskipää olkapäitään ikäänkuin merkiksi, että asia on nyt selvä ja että hän aikoo lähteä.

Jopa hän astuikin hevostaan kohti. Mutta tuokion kuluttua kääntyi hän taas tuttavana naapurimiehenä Matin puoleen, rupesi lipevämmällä äänellä kyselemään muikunsaantia ja oravain runsautta sekä virkkoi sitten melkein kuin nuhteleva ystävä:

— Tiedäthän sinä, Matti, että tuo majoitusasiakin voidaan järjestää, jos tässä ruvetaan järkevästi puhumaan. Voidaanhan ne Kurjen huovit tästä saattaa edelleenkin Päijänteen taa, jos niin sovitaan.

— No niin, sinnehän ne kai ovatkin matkalla kotiinsa, Satakuntaan … vastasi Matti hiukan epävarmasti. Mutta ratsumies jatkoi vielä mairittelevampana:

— Kunhan asiat puhutaan ja sovitaan. Tiedäthän sen, että Koskipää ei ole mikään köyhä talo emäntääkään pitämään…

Mikko-pappi, joka oli pysähtynyt vähän alemmas vesakon laitaan, katsahti silloin Matti-isäntää, jonka kaulajäntereiden hän näki pingoittuvan ja joka nähtävästi salaa hammastaan puraisi, vielä mitään vastaamatta. Nyt vasta oli Mikolle oikein selvinnyt, minkälaisesta kiristyksestä siinä oli kysymys, miten tuo hento tyttö oli siihen juoneen punottu. Mutta Koskipään isäntä jatkoi vain imelästi, ikäänkuin tuon hetkisen äänettömyyden rohkaisemana:

— Tyttö vain kainostelee … nuori tuo onkin vielä, mutta se vika lähtee. Ehkä hän arkailee siirtymistään vallassukuun … siihenkin tottuu!

Matti tuijotti maahan, näytti taistelevan, mutta hillitsi väkipakolla luontonsa ja vastasi rauhallisesti:

— Elisa on lapsi, hän saa vielä täällä kotonaan kasvaa. Turhaan häntä yhä uudelleen ryöstötaloosi emännäksi tavoittelet. Näet itse, hän sinua väistää ja pelkää…

— Se tauti on ohimenevää, urahti Sipi taas rajummin. — Eikä tässä muuten pitkiä puheita tarvita, nostan hänet satulaan ja lähden ajamaan.

Jo liikahtivat silloin uhkaavasti sekä isä että poika eikä Mikkokaan enää voinut pidättäytyä virkkamasta:

— Naisrauha on valtakunnassa lakina, joka on pyhänä pidettävä…

Ensi kerran kääntyi silloin Sipi talon pappisvieraan puoleen, jota hän ei ollut näihin asti ollut näkevinäänkään, ja kivahti kärttyisästi:

— Mikä se on täällä tämä papinsälli, joka sekaantuu toisten asioihin…?

— Hän on talon vieras, vastasi Matti kipakasti, — ja sellaisena on häntä kohdeltava.

Mutta ratsumies oli jo, älyten epäonnistumisensa, käynyt kärsimättömäksi; hän helisti miekkahelyjään, pyörähti Mattiin päin ja tiukkasi vihaisesti:

— Olkoonpa mikä tahansa. Sinulta nyt kysyn viimeisen kerran: Annatko minulle mielisuosiolla tyttäresi vaimoksi vai etkö?

— En, vastasi Matti nyt samaan äänilajiin, — en koskaan! Olenhan sen jo ennen sanonut.

Koskipää remahti taas ilkeään nauruunsa:

— Ka, olkoon asia sitten niin, — toistaiseksi, pian kyllä älysi kasvaa! Kuten sanottu, ensi viikolla ovat Kurki-herran ryttärit täällä.

Näin uhkailevana ja enempiä hyvästejä sanomatta käveli ratsumies ylvästelevin askelin veräjälle, jossa hänen heitukkansa hevosia pitelivät. Mutta vielä satulasta hän Leinoselle ilkkuen huusi:

— Jos niitä ratsumiehiä sattuu tulemaan parikin kymmentä, niin on sinun ne majoitettava ja ruokittava, muista se!

Raa'an naapurin lähdettyä ei hänen käynnistään kotvaan aikaan puhuttu mitään. Kukin meni ääneti töihinsä ja nuori turkulainen jäi itsekseen tuota näkemäänsä kohtausta mielessään harkitsemaan. Se hänelle vasta oikein havainnollisesti osoitti, minkälaisen, kuinka moninkertaisen kirouksen Klaus Flemingin linnaleiri kansalle oli tuottanut. Kansan valituksia oli kaupunkilaisväki joskus pitänyt talonpoikain tavallisena, liioiteltuna ruikutuksena, nyt hän näki, kuinka törkeästi heitä todella kohdeltiin ja sydämettömästi kiristettiin…

Mutta Mikon mietteet lähtevät tuosta pihakohtauksesta kulkemaan toisillekin poluille. Talon nuori tyttö, joka niin säikähtyneenä äsken oli hänen turviinsa paennut Koskipään raakaa kosintaa, se oli tosiaankin hempeä, herttainen tyttö … pian naiseksi kehittynyt neitonen, — omituista, ettei Mikko sitä ennen ollut huomannut! Nyt olivat häneltä silmät ikäänkuin yhtäkkiä revenneet auki! Sulavamuotoinen, älykkäät kasvot, hiukan veitikkaa silmäkulmassa … hänpä olisi hauska emäntä jossakin toisessakin kuin Koskipään talossa. Maalaistyttö, mutta esiintymiseltään noin viehkeä ja hieno…

Istuessaan siinä syyspäivän paisteessa tuvan rappusilla, josta naisväki alituiseen touhuissaan juoksi ohitse, tuli Mikko samalla ajatelleeksi omaa kohtaloaan siellä, jonne hän oli lähdössä, — kovin yksinäiseksi oli elämä hänelle epäilemättä käyvä. Emäntä on siellä ajan oloon välttämätön. Kuinka ei Mikko ollut tuota jo Turusta lähtiessään tullut ajatelleeksi? Hän oli siellä kotona, alituisissa pappistoimissa ja kirkonkiistoissa hääriessään, verrattain vähän joutunut naisten seuraan, eikä hän vielä kertaakaan ollut polttanut siipiään. Nyt tuntui melkein … no, no, eihän ollut toki vielä mitään tapahtunut. Mutta hänestä tuntui nyt yhä selvemmin, että jos hän pariksi, kolmeksikaan vuodeksi joutuu jäämään erämaille, niin kieltämättä hän siellä emännän tarvitsee!

Yhtäkkiä hän sitten ikäänkuin havahtui ja miltei häveten totesi, että nehän ovat kovin lennokkaita tuumia, joihin hän siinä hetken mielijohteen vaikutuksesta antautuu … mistä ne oudot ajatukset nyt yhtäkkiä tulivat ja kenen luvalla…! Raaka ratsujunkkari ahdistelee talon nuorta tyttöä ja peloittelee tuota herttaista lasta… Elisa pakenee luottavaisena hänen, Mikon turviin, — eikö siihen pikiintymiseen muuta tarvitakaan…!

Tällaiset uudet pikamietteet ne rupesivat tuon pihakohtauksen jälkeen yhä useammin palaamaan ativotalossa viipyvän nuoren papin mieleen, ja näistäpuolin tapasi Mikko itsensä tuon tuostaankin talon nuoren neitosen seurasta, milloin tämä kaivolla pesi maitoastioita tai kesannolla viritti lehmisavua, ja heillä oli silloin omituisen paljon keskenään juteltavaa. Eikä hän kiirehtinyt lähtöään Leinosen salmelta, vaikka näyttikin siltä, ettei Juhana-veli nyt sinne saavukaan, ei hätäillyt saattomiehen hankkimista erämaille, — hän viihtyi talossa yhä paremmin ja antoi päivän mennä toisensa perästä. —

Mutta vastoin odotusta saapui kuitenkin eräänä iltana taloon vieras Savosta, ratsastaen pihaan saattohuovin seuraamana. Ratsumestari Juhana Martinpoika oli todella isänsä neuvosta lähtenyt Savonlinnasta tarkastamaan Savilahteen sijoitettua lipullisensa osastoa ja sieltä nyt poikennut metsätaipaleen poikki Sysikorpeen, sukulaisiinsa. Tämä uusi vieras jatkoi yhä Mikon viipymistä Leinosen talossa, sillä veljekset eivät olleet vuosikausiin toisiaan tavanneet. Juhanan saattomies, joka oli hiljainen ja harvapuheinen, heittäytyi tuvassa nukkumaan ja näytti siellä viettävän enimmät aikansa, mutta veljekset istuivat pitkään törmällä tai tuvassa pärevalkean ääressä, keskustellen kotioloistaan ja yksin jääneistä vanhemmistaan.

Juhana Martinpoika oli harteikas, vaaleaverinen, mutta ruskeaksi ahavoittunut, rotevaliikkeinen soturi, jonka kasvoja kellertävä parta reunusti. Kasvot olivat avonaiset ja iloiset; otsassa oli isonlainen arpi, Viron sodassa saatu, mutta ei sekään noita nuorteita kasvoja rumentanut. Hänen rinnallaan oli Mikko hintelä ja heikonnäköinen, kalvahko ja sileänaamainen mies, jonka olemuksessa oli hänen ikäisekseen liiaksi vakavuutta. Veljeksiksi heitä tuskin olisi tuntenut muusta, kuin ruskeain silmäin vilkkaasta välkkeestä. Talonväki piti Mikkoa, hiljaista rauhanmiestä, paremmin omaan joukkoonsa kuuluvana kuin ratsumestaria, jota se aluksi pelon sekaisella kylmyydellä kohteli. Näet miekkamiestä, huovipäällikköä, vihatun sotaväen edustajaa, — sellaistahan talonpoikaistuvissa kartettiin, vaikkei Juhana esiintynytkään millään sotilaallisella ylimielisyydellä. Matti-isäntäkin tervehti häntä ensi näkemällä, töistä palatessaan, jurosti ja epäillen … eikö lie niitä yksiä linnaleirin vaatijoita…!

— Oletko veromatkoilla sinäkin, kysyi hän Juhanalta kylmästi. — Ethän vain tästä pitäjästä!

— En, elatukseni saan linnan varoista, vastasi ratsumies röyhkeilemättä, talonpoikain epäilyksen ja kammon hyvin ymmärtäen. — Se meidän linnaherra, Götrik Fincke, ei olekaan kansan kiskojia…

— Tiespä hänet, murisi Matti, — mistäpä se hänkään muonansa muualta saanee kuin rahvaalta…

Linnasta tullut ratsumieskin huomasi pian, että täällä niinkuin muualla talonpoikain joukossa yksi ainoa ajatus, yksi suuri suuttumus, täytti mielet: kiukku sotaväen pakkomajoituksen, linnaleirin johdosta ruunun edustajia kohtaan, jotka alituiseen vaativat talonpojilta uusia veroja, kyytejä ja muita rasituksia. Hän koetti rauhallisesti selittää asiaa, osoittaa, että täytyihän niidenkin sotilasten, jotka sotatantereelta palattuaan olivat toistaiseksi Suomeen majoitetut, elää, kunnes heidät lasketaan sotapalveluksesta. Tätä rahvaalle kylläkin kiusallista tilannetta ei kestäne kauan … ainoastaan siksi, kunnes rauha ryssän kanssa on lopullisesti saatu vakiinnutetuksi ja rajat käydyiksi.

Mutta Matti-isäntään eivät Juhanan rauhoittavat selitykset tepsineet.
— Hän rupesi kiivaasti väittämään vastaan:

— Älä koeta meitä pimittää, — liian paksua pajunköyttä on itsellesi syötetty! Rauhahan on ryssän kanssa tehty jo toista vuotta sitten, sotaväki joutaisi jo kotiinsa. Mutta se mahtava marski, joka nyt maassa isännöi, ei laske sitä hajalleen, hän pitää sen koossa oman valtansa tukena, — hän tahtoo olla herrana maassa ja sotavoimalla puolustaa valtaansa.

Juhana koetti tyyneesti siihenkin vastailla, että marski Klaus Fleminghän on Suomessa nyt kuninkaan edustajana, hän puolustaa täällä vain kuninkaan laillista valtaa. Mutta Matilla oli siitä oma, hyvin määrätty, käsityksensä, ja hän kiivaili vastaan:

— Kuningas on kaukana missä lie Puolan maalla, maan hallitus on Ruotsissa, Tukholman linnassa, mutta sitä ei tämä teidän mahtava marskinne tahdo totella. Hän tahtoo olla itsevaltias, olla itse täällä kuninkaana, ja siihen varoja saadakseen hän meitä ryöstelee ja ryttäreillään säälittä rasittaa.

— Hän on ehkä liian kova, myönteli Juhana, — mutta taitava ja tarmokas herra hän on.

Näin viimeksi tullut vieras hienoksittain puolusteli Klaus Flemingiä, jonka kuntoa ja voimaa hän sotavuosinaan oli oppinut ihailemaan, mutta jota hän huomasi kansan katkerasti vihaavan ja johon Mikko-velikin karsaasti, jopa kauhulla suhtautui. Häneen oli jäänyt ylpeä muisto tuosta voimakkaasta esimiehestään, varsinkin Ruotsin matkalta, jossa Klaus suomalaisineen niin tiukasti ja loisteliaasti esiintyi, ja hänelle selvisi nyt vasta vähitellen, kuinka syvällinen katkeruus maassa vallitsi tätä liian jäykkänä esiintynyttä ylimystä kohtaan. Varsinkin kuvasi Matti hänelle vaikuttavasti kansan kärsimykset nykyisen mielivallan alla, osoittaen siihen kärsimysten mitan monin paikoin olevan aivan täyttymäisillään.

Näistä asioista he usein keskustelivat ja varsin vakavana kuunteli Savonlinnan huovipäällikkö, kun omakohtaisenkin uhan synkistämä isäntä kerrankin puhkesi lausumaan:

— Te sotaherrat ette usko, että meiltä talonpojiltakin saattaa maltti taittua, mutta se hetki voi olla lähempänä kuin luulettekaan. Kun tuonaan olin valitusmatkallani Ruotsissa, oli siellä miehiä Suomen muistakin maakunnista. Siellä pidettiin, herttuan luota palattua, yhteistä neuvottelua siitä, että meidän ei lopulta auttane muu, kuin itse vapauttaa talomme ja kylämme tuosta painajaisesta. Varsinkin Pohjanmaan miehet uhkasivat tarrata huoviensa niskaan … ja herttua meitä varmasti auttaa, jos kerran se rytinä alkaa…

— Mikä rytinä, kysyi Juhana kummissaan, voimatta kuvitellakaan, että talonpojat todella ryhtyisivät omankäden oikeuteen marskia ja sotaväkeä vastaan.

— Sitä en vielä tiedä, tuleeko siitä rytinää ja millaista. Mutta kun palaat linnaan ryttäriesi ja esimiehesi luo, niin neuvo heitä talonpoikia ihmisiksi kohtelemaan. Sano, että minäkään en rupea ensi talvikaudeksi kymmentä huovia talossani elättämään… Kapula voi jonakin päivänä lähteä kiertämään Pohjanmaalta, ja silloin ei meitä mikään pidätä…!

Surulla kuunteli sotilas näitä sydämistyneen sukulaismiehensä uhkaavia, katkeria puheita, ja hän lupasi varmasti kotiin palattuaan kertoa myöskin Fincke-herralle näistä vakavista kokemuksistaan. Siihen kehoitti häntä veljensäkin, joka Turun viesteinä kertoi, että marski oli sielläkin töykeällä esiintymisellään hankkinut itselleen paljo vihamiehiä ja että häntä vain pakosta toteltiin, — kukaan ei häntä rakastanut. Odotettiin sodan milloin tahansa puhkeavan Klaus-herran ja Kaarlo-herttuan välillä ja silloin saattoi kyllä tapahtua mitä hyvänsä.

Mutta näiden vakavain keskustelujen lomissa seurustelivat veljekset noina muutamina yhdessäolonsa päivinä keveämminkin ja hauskemmin Leinosen salmessa, usein kolmantena talon nuori neitonen Elisa, joka heidän seurassaan näytti hyvin viihtyvän. Häntä piti Mikko kuin erityissuojattinaan ja ennen pitkää Juhana-veli huomasi, että hänen veljensä tunteet Elisa-neitoa kohtaan olivat tavallisia sukulaistunteita lämpöisemmät. Hän rupesi aavistamaan jotakin ja tunsi samalla omassa rinnassaan pientä, outoa pistosta.

Tytön lämpöiset silmät hymähtivät näet iloisesti heidän kolmenkesken tarinoidessaan ja toisinaan tuntui, kuin ne olisivat hymähtäneet juuri hänelle, Juhanalle; ja se tuntui silloin omituisen hyvältä… Mutta niiden lämpö oli siis kuitenkin suunnattu hänen pappisveljeensä, — se havainto sai toisinaan kesken pilapuheiden hilpeyden kaikkoamaan hänen huuliltaan. Mutta se hilpeys palasi pian takaisin. Hän tarkkasi veljensä eleitä, näki hänen hetki hetkeltä yhä syvemmäs pihkaantuvan ja käsitti, että erämaan pappilaan tarvitaan emäntä … mitäpä hän, maailman kulkija, siinä rupeaisi haaveksimaan! Mutta pientä kiusaa hän ei sentään malttanut olla pappisveljelleen tekemättä.

Elisa laski leikkiä molempain kanssa eikä näyttänyt väliin tietävän itsekään, kummanko kanssa hän mieluummin kisaili ja kinaili.

Tätä käytti Juhana veli, sotaväessä veitikaksi tottunut leukailija, hyväkseen, ja heittäytyi toisinaan aivan hempeämieliseksi tytön kanssa tarinoidessaan. Kun hän huomasi Mikon hiipivän kaivotielle, josta Elisa oli vettä hakemassa, kiirehti hän navetan takaa edelle ja tuli jo tytön kanssa tarinoiden Mikkoa vastaan vesisankoa kantaen. Taikka kun Mikko oli saanut tytön muista erilleen tarinatoverikseen, lennähti hän siihen kohta kolmanneksi. Nämä oireet oivalsi Mikko pian, ja ne puolestaan jouduttivat hänen aluksi hauraiden ja hämäräin tunteittensa kypsymistä. Mutta samalla lähti epäilys ja kade hänen mielessään itämään ja hän tunsi ajelehtivansa omituisessa ristiriidassa. Velikö, jota hän ei vuosiin ollut tavannut, jolle hän toivoi kaikkea onnea ja joka epäilemättä aina hänen parastaan harrasti, hänkö oli tässä nyt äkkiä joutunut hänen nuorena rusottavan onnensa tielle, hänenkö kanssaan olisi Mikon kilpailtava tytön suosiosta? Se häntä kiusoitti ja karkoitti hänen unensa. Sillä eipä hän saanut selvää siitäkään, kumpaa veljeksistä Elisa enemmän suosi; hän oli iloinen molemmille eikä näyttänyt ollenkaan ajattelevan, että hänen, joka ennen kaikkea pelkäsi Koskipään kosintaa, olisi valittava veljeksistä jompikumpi ainaiseksi suojelijakseen…

Eräänä päivänä, kun Mikko oli ollut Elisan kanssa verkoilla ja siellä soutajaansa yhä enemmän kiintynyt, päätti hän karistaa kaiken epävarmuuden pois sekä itsestään että veljestään ja virkkoi senvuoksi viimemainitulle:

— Mitä arvelisit siitä, Juhana, jos minä tästä ativotalosta kihlaisin itselleni morsiamen?

— Mitäpä … olethan jo hyvällä alulla. Tee se vain, tyttö on topakka pappilan emännäksi.

— Etkä sitä sinä moiti … en asetu sinun tiellesi…?

— Minunko! — Juhana nauroi oikein raikkaasti. — Mitäpä minä morsiamella … kulkija-soturi, ruunun poika, — minä nauratan tyttöjä joka syöttöpaikassa, se minulle riittää!

Mikon mielestä hänen naurussaan kuitenkin oli jotakin väkinäistä ja pingoitettua, — sen ylimielinen hilpeys ei häntä täysin rauhoittanut. Ja kun Juhana hetken kuluttua erosi veljestään, näki Mikko hänen kasvojensa ikäänkuin kovettuvan ja käyvän vakaviksi, miltei kaihoisiksi… Eikä Mikko ollut varma, oliko soturiveli tahtonut uhrautua hänen puolestaan, vai laskiko se hänestä leikkiä, vai hautoiko mielessään sittenkin omia aikeitaan…

Mutta syyspäivät kuluivat ja eräänä aamuna souti Mikolle hankittu saattaja Leinosen rantaan, — tänään oli nuoren papin määrä lähteä jatkamaan matkaansa Päijänteen latvavesille ja sieltä kannasten poikki kauas Rautalammen erämaille. Saattajaksi jo lupautunut mies oli kumminkin haluton lähtemään yksin näin pitkälle taipaleelle syysmyrskyihin, ja teki esteitä. Siitä pihalla neuvoteltaessa astui Savonlinnan huovipäällikköä seurannut ratsumies, joka nämä päivät oli enimmäkseen viettänyt pirtissä maaten tai tallissa hoidellen hevosia, isäntänsä luo ja kuiskasi hänelle jotakin. Juhana nyökäytti päätään ja astui reippaasti veljensä viereen, virkkaen:

— Saat minulta soutajan, tämän Erkki Pentinpojan, saat matkatoveriksesi. En tarvitse häntä itse enää.

— Mutta miten hän ne matkat tuntee? ihmetteli Matti-isäntä.

— Tuntee hyvin, hän on ne usein kulkenut, hän on Rautalammelta kotoisin, ja haluaa nyt palata sinne.

— Mutta joutaako sinne linnanhuovi? kyseli Mikko vieläkin kummissaan.

— Joutaa, kun minä luvan annan, vastasi Juhana naurahtaen. — Eikä hän varsinainen linnan huovi olekaan, hän on ollut linnan vanki, nyt hän on vapaa…

Ja Juhana kertoi ottaneensa Savonlinnasta ratsutoverikseen sen linnan vangin, heimolaismiehen, josta hän oli isälleen kirjoittanut, tarkoituksessa vapauttaa hänet tällä retkellä, — kyllä hän Fincke-herralle Erkin paon sitten tyydyttävästi selittää. Vakavan, harvasanaisen saattomiehen kasvoilla kuvastui tämän tiedonannon johdosta vilpitöntä, syvää kiitollisuutta, jota hän turhaan yritti sanoiksi pukea, isäntänsä kättä tavotellen. Mutta Juhana torjui nauraen hänen otteensa, taputti miestä olalle ja virkkoi:

— Mene rauhassa kotikorpiasi viljelemään, Erkki. Yhden ehdon sinulle kuitenkin panen: Hoitele matkoillanne kuin veljeäsi tätä veljeäni, joka on hiukan toisesta maailmasta, elä hylkää häntä siellä perilläkään. Ja sinä, Mikko-veli, rupea sinä tämän Erkin ystäväksi, parempaa et mistään löydä! Hän on omaa heimoamme, tämän saman Karmalan perua hänkin…

— Sukulaismies, terve! virkkoi Mikko ihastuneena ja Matti puhui nuhtelevasti nuorelle ratsumiehelle:

— Mikset tuota ennen sanonut?

— Enpä halunnut… Erkki kun on vielä muka vangin kirjoissa. Nyt hän lähtee erämaille ja sieltä ei häntä enää kukaan kysele…

Nuori pappi tervehti sydämellisesti ja luottavasti uutta saattajaansa ja heidän välilleen punoutui hiljaa ja sanattomasti siinä jo Leinosen pihalla heti herttaiset, luottavat suhteet. Sydämellisesti syleili Mikko veljeään, joka myös samalla teki lähtöä pois Sysmästä, ja virkkoi tälle:

— Entäs sinä? Yksinkö lähdet täältä ajamaan laajain metsäin halki
Savoon asti?

— Onhan minulla ainaiset toverini, ratsu ja miekka, niiden kanssa kuljen minne vain. Kun sinun venheesi rannasta lähtee, silloin nousen minäkin pian satulaan.

Jäähyväiset sanottuaan kaikelle talonväelle syleilivät muutamia päiviä näin yhdessä viettäneet veljekset toisiaan vielä kerran siinä syksyisellä törmällä, lähteäkseen sitten pitkille matkoilleen, kumpikin omalle taholleen. Mutta vielä viime sanoikseen kuiskasi Juhana veljelleen, joka jo oli venheeseen nousemassa, ikäänkuin rohkaisten:

— Kun ensi kerran tässä talossa yhdymme, silloin kai juhlaa pidetään, niinhän!

— Kenties, vaikka vielä ei asia ole selvä. Mutta eletään hyvissä toiveissa…!

— Elä vitkastele, muista, Elisaa kiskotaan toisaalle. Siksi lyö tuumasi lukkoon pian, Mikko! Talo on hyvä ja tyttö vielä parempi!

— Senpä tiedän. Mutta ensin on minun nyt kiirehdittävä uudelle työalalleni erämaille.

— Älä hautaudu sinne — pääset sieltä talvikelilläkin tänne!

— Kiitos neuvosta…!

Kirkkaina kohtasivat veljesten katseet toisiaan ja lähtevä päätti täysin rauhoittuneena, että ei ole jäävän mielessä mitään vilppiä.

Samassa saapui Mattikin siihen veljesten luo törmälle lähtevää hyvästelemään, rupesi matkamiehen viimeisiä tavaroita venheeseen nostamaan ja puhui ikäänkuin eroavain veljesten keskustelua jatkaen:

— Vie terveiset sinne erämaille, Mikko, ja kuuntele, mitä siellä kansa ajattelee asiain nykyisestä menosta. Muista, niiden on pakko selviytyä, miten se sitten tapahtuneekin! — Ja hän huusi ääneensä, venheen jo irtauduttua rantahiekalta: — Joko näännyttää linnaleiri meidät, taikka teemme me siitä lopun, tietäkööt sen kaikki, nykyiselleen eivät olot voi jäädä! Viekää se viesti kaikkialle, missä kuljette! — Terve lähteville ja tervetuloa taloon, koska vain tästä kuljette, ehkäpä siihen mennessä on jo jotakin selvinnyt!

Mikon, joka istui rannasta jo loittonevassa venheessä, teki mieli huutaa vastaan, että jotakin on jo selvinnyt… Mutta hän painoi sen huutonsa omaan hyvätoivoiseen rintaansa.

III.

ERÄMAAN MIEHET.

Kumea jytinä kuuluu riihestä, jossa Apajan talon väki on ruista puimassa. Se kajahtaa yksitoikkoisena, kuin maanalaisena töminänä koivikon rintaan asti, jossa viisi miestä joutilaina loikoilee ahteella tuulen suojassa, syöden kupeeltaan puolukoita. Miehet odottavat puimisen päättymistä ottaakseen osansa riihimiesten jyvistä ja pannakseen talon naiset sitten niitä käsinkivillä kiireesti jauhamaan. Tässä kylässä on nyt elettykin muutamia melkein leivättömiä päiviä. Nyt he aikovat illallisekseen keittää makean jauhopuuron, jota ajatellen he jo mielessään etukäteen herkuttelevat, samalla lasketellen kokkapuheita työssään mustina piruina hikoilevista talonpojista, joiden on heille ravinto raadettava.

Miehet ovat tähän kylään majoitettuja ja sen elätettäviä huoveja, jotka näin ahteella loikovat ja valvovat, että kylän väet heille hankkivat leipää ja särvintä. Eikö sieltä riihestä vähitellen aleta säkkejä kantaa…?

Jo aukee vihdoin riihen ovi ja nokimekkoinen mies astuu ulos vilvoittelemaan. Soturien naurunhohotus keskeytyy … se näkyy olevan Apajan isäntä, tuima äijä, roteva ja voimakas … sen kanssa he mieluummin elävät sovinnossa. Huovit painautuvat nytkin hiljakseen marjoja suuhunsa poimimaan. Mutta riihestä tullut isäntä on jo kuullut heidän hohotuksensa ja hänen nokiset kasvonsa ovat vihan vääntämät, kun hän ne kääntää ahteelle päin ja katselee mahallaan makailevia laiskureita. Huovit tietävät, mikä isännän sisussa kiehuu: noille täyttymättömille kärkkyjille tässä täytyy puskea ja raataa henkensä kaupalla … siinä ne nytkin vahtivat valmista viljaa.

Oikein miehet arvaavatkin isännän sisun, — se on harmista revetä —, ja he odottavat jo tavanmukaista haukkumistulvaa, johon heidän sitten samalla mitalla on vastattava. Mutta Apajan isäntä vain sylkäisee ja kääntää kasvonsa järvelle päin, jossa korkeana käy syksyinen kare. Vaahtopäisinä siellä laineet ajelevat toisiaan, pärskyen korkealle sen kivikkoniemen rantaa vastaan, jonka alaisessa poukamassa kylänsatama sijaitsee. Mitä se katselee … eihän siellä synkällä selällä mitään näy, ei yhtään venhettä kylän lahdellakaan liiku…

Mutta näkyypähän. Vai mikä se on tuo, joka niemen kärjessä vilkkaa, ja taistelee karetta vastaan, — venhe se on! Se pyrkii juuri korkeassa aallokossa kiertämään niemenkärjen … airot välähtelevät kuohujen keskeltä. Kas noin, johan se kääntyykin kylänlahtea kohden, ponnistaa kauan ja tiukasti vastaiseen, huppelehtaen aallokossa. Ahteella vetelehtineet soturit painuvat syvemmä metsään puolukoita poimimaan … sitä iltapuuroa saa nähtävästi vielä odottaa! Mutta Apajan isäntä laskeutuu alas järvelle päin riihimäeltä, josta varstain pauke yhä tömähtelee, astuu vainioiden poikki Kelalan riihtä kohti, jota sen isäntä juuri näkyy ahtavan ja jonka ovesta jo savu tupruaa. Pysähtyy siihen antajan viereen, viittaa selälle ja virkkoo:

— Mikä soutaja tuolla pinnistelee … ei siinä ole leikin paikka!

Kelalan isäntä, vanhempi, liuhuparta mies, varjostaa kämmenellään silmiään ja katsoo kotvasen selälle.

— Saa siinä kiskoa…

— Eihän meidän kylästä ketään ole nyt kalassa ollut?

— Kukapa tällaisella tuulella! Ja kannattaapa sitä kalassakaan rehkiä … kenelle nuottasi potket, noille jätkille, jotka puolet saaliista heti kitaansa ahtavat…

— Niin, halu on mennyt muikun pyyntiinkin, vastaa Apaja alakuloisena. — Mutta ketä sieltä sitten puskee … eihän lie taas uusia veronottajia…?

— Taasko uusia, onhan niitä ottajia jo tarpeeksi täällä kylässä. Eikä se vouti viitsikään syysmyrskyillä tänne soutaa.

— Outo venhe se vain tuntuu olevan. Kahdessa hangassa kiskovat.

Verkalleen läheni venhe, koettaen hiipiä niemen kaislikkoreunaa myöten ja ilmeisesti kylänvalkamaan pyrkien. Kun sitä vihdoin rupesi maa suojaamaan, läheni se jo nopeammin. Riihimiehet lähtivät silloin laskeutumaan satamaan päin ja astuivat sitä ravakammin, kuta rannemmas ehtivät.

— Kolme on miestä venheessä, puheli Apaja kävellessään, — vierasta väkeä … on kuin pappi tuo mustatakkinen, joka perässä viilettää.

— Pappi se on…

Siinä saapui nyt seurakuntaansa pitäjän uusi kappalainen, Mikael Martinpoika Turusta. Eihän ollut tosin tästä kylästä kuin parin neljänneksen taival Rautalammen kirkolle, mutta siksi väsyneitä olivat soutajat, että laskivat myrskyn käsistä Apajan rantaan, — toinen heistä oli sitä erityisesti pyytänytkin. Hän oli näet tästä kylästä kotoisin … Kelalan poikia, joka täältä kolmatta vuotta sitten oli sotamiesten välissä viety vankina maailmalle. Häntä veti voimakas halu suoraan Apajan kylän rantaan.

Ja outo kohtaus tapahtui nyt siinä tuulisella hiekkarannalla, nuottatalon kupeella, johon selältä soutanut venhe vihdoin laski. Siinä tähystelivät kylän miehet kysyvinä ja hieman arkoina perässä istuvaa nuorta, vierasta pappia, joka heitä siitä tervehti, ehtimättä soutajiin heti huomiota kiinnittää. Mutta sillävälin nousi keulatuhdon soutaja verkalleen airojensa äärestä, oikasi pitkästä istumisesta kangistuneita raajojaan ja kääntyi riihimekkoisiin vastaanottajiin päin.

— Isä! — pääsi silloin huudahdus hänen huuliltaan. Ja Kelalan vanha liuhupartakin huudahti samassa:

— Erkki … sinäkö, hengissä ja terveenä!

Äijän ääni värähti monivaiheisesti, hänen näin katkonaisin puhein rientäessä poikaansa vastaan, joka samassa norjana hyppäsi venheestä rantahiekalle. Oli siinä tapaamisessa iloa ja yllätystä, vilpitöntä, korutonta tunnetta, mutta siihen yhtyi samalla riemua pidättäviä, karvaita muistoja, — vähältäpä kihosi kyynel nuoren perämiehen silmään, hänen ääneti katsellessaan sitä isän ja pojan ensi kättelemistä. Apajan isäntäkin seisoi siinä ääneti ääressä, tuskin silmiään uskoen. Mutta maihin noussut soutaja rämäytti, ukkojen ällistystä katsellessaan, raikkaan naurun, joka heti taittoi oudon lumouksen.

— Näin sitä nyt maailmalta palataan. Johan siellä Savon linnassa tulikin tarpeeksi kiviä väännetyksi.

— Luulimme sinut menneeksi mieheksi … äiti suri itsensä sokeaksi … montahan niitä on iäksi mennyttä! Terve palaamastasi!

Näin änkytti äijä katkonaisesti, voimakkaita mielialojaan vaikeasti hilliten. Mutta Erkki kääntyi venheen perään päin, jossa nuori pappi vielä ääneti istui — hänet vastaanottajat siinä hämmästyksessään olivat vallan unhottaneet — virkkaen:

— Ette tunne vielä uutta pappianne, jonka tänne toimme … pitäjän kappalaiseksi määrätty. Nouskaa maihin, pastori, tänne nyt yövytään, tässä on sukulaistalo.

Paljo oli selittämistä ja kertomista heti siinä myrskyisellä rannalla jo ennenkuin kylään maltettiin astua, ja vasta vähitellen, moninkertaisten kyselyjen ja vastausten perästä, rupesi eräkylän hitaille miehille asema ja tapausten yhteys selvenemään.

Erkki Pentinpoika, Kelalan vaarin vanhin poika, oli niitä Rautalammen miehiä, jotka kolmatta vuotta sitten äärimmilleen ärtyneinä olivat nousseet kotikulmaansa silloin kiskovia ruotsalaisia ratsumiehiä vastaan ja omankädenoikeudella heidät niskastaan pudistaneet. Nämä erämaan viljelijät, jotka asuivat muusta maailmasta eristettyinä ja joille leipä oli lujassa, olivat tottuneet omintakeiseen, vapaaseen elämään salollaan ja he olivat senvuoksi vielä aremmat kuin muiden maakuntain talonpojat raskaasti hankituista varoistaan. Kenenkään komentamatta he olivat eläneet ja raataneet korvessaan, ruunun miehet olivat vain kerran vuodessa saapuneet heiltä veronahkoja ja kappoja perimään eikä he olleet koskaan tienneet mistään majoitusvaatimuksista. He olivat saaneet aseinkin puolustaa kovalla työllä raivaamiaan viljelyksiä — ken heille tuli väkivaltaa tekemään, se oli heidän vihollisensa! Kun sitten Rautalammelle oli heidän painajaisekseen majoitettu osasto Uplannin ratsumiehiä, joiden kieltäkään he eivät ymmärtäneet, mutta jotka söivät tai veivät kaiken, minkä he kaskesta tai järvestä saivat irti, silloin heiltä loppui luonto. Kärsivällisyytensä menettäneet miehet kokoontuivat kirkolle, tarttuivat aseisiinsa ja hyökkäsivät ahdistajainsa kimppuun. Eräänä yönä he ajoivat ryttärit tuvistaan metsiin, tappoivat vastaanhangoittelijat ja pistivät vihatuimmat sortajat avannosta jään alle…

Se oli hätäisesti päätetty, harkitsematon ja epätoivoinen teko, jonka erämaanlapset pian saivat raskaasti maksaa. Uplannin huoveista pääsi kaksi metsiä myöten karkuun ja he kertoivat esimiehilleen ja hallitusmiehille rautalampelaisten tihutyöt. Klaus Fleming, joka jo silloin oli Suomessa mahtava, julmistui ja johti itse rankaisuretkikunnan, tuhat miestä, Rautalammen erämaille. Siellä pidettiin silloin ankarat käräjät ja koko laaja pitäjä sai moninkertaisilla veroilla ja majoituksilla korvata sen malttamattomuuden, mikä kirkolla oli tapahtunut. Enin syyllisiä, jotka olivat käsiksi käyneet ruunun miehiin, etsiskeltiin tietysti erityisesti, mutta nepä olivat marskia odottamatta hävinneet laidattomille erämaille. Mestattiinpa kuitenkin silloin Rautalammen kirkon edustalla koko pitäjälle rangaistukseksi ja varoitukseksi useita väkivaltaan ryhtyneitä ja toisia vei sotaväki vankeina mukanaan muka edelleen tutkittaviksi. Apajan silloinen isäntä, tämän nykyisen vanhempi veli, heitti silloin hänkin henkensä mestauspölkyllä, ja Kelalan vanhin poika, Erkki, vietiin kahleissa kotoaan rankaisuretkikunnan mukana, tuntematonta minne.

Ne olivat synkkiä, raskaita muistoja sydänmaan harvalukuiselle, saloelämässä kovettuneelle väestölle, jonka sydämet tämä tapaus oli umpimielisiksi paaduttanut. Melkein joka talossa surtiin nyt jotakin vainajata tai kadonnutta perheenjäsentä, mutta ääneensä ei siitä kukaan puhunut eikä valittanut. Ne uudet majoitusrasitukset, joita senjälkeen oli yhtenään jatkunut, katkeroittivat äärimmilleen köyhiä korvenraatajia, mutta he eivät mukisseet, vaikka heidän vihansa noita joutilaina vetelehtiviä syöpäläisiä kohtaan nyt oli moninkertainen ja rajaton.

Tällainen oli mieliala, jonka keskelle Erkki Pentinpoika vankilasta palasi ja johon pitäjän uusi pappikin sai tutustua. He tunsivat melkein samanlaisen mielialan kaikkialta taipaleensa varrelta, mutta ne harvat sanat, joilla Apajan kylän miehet, kun vihdoin taloksi oli käyty, ilmaisivat sisäiset mietteensä, paljastivat Mikko-papille pohjattomamman vihan kuin mitä hän missään muualla oli tavannut. Hän kauhistui sitä katkeruutta ja rupesi ymmärtämään, että sen täytyy vielä kerran purkautua, kuten Matti oli ennustanut, sitä ei voi padota millään.

— Syökää vieraat puuroa, kehoitteli Kelalan isäntä, — vähän viljoistamme leiväksi riittää. Ja voita silmäksi, niinkauan kuin navetassa vielä lypsäviä on huoveille teurastamatta.

— Niinkö tarkkaan he taas vievät kaikki, kyseli Erkki, vihan puna jo hänenkin ohimoillaan.

— Niin vievät.

— Entäpä kun kaikki ruoka on lopussa?

— Silloin kuollaan nälkään … taikka … otetaan mistä saadaan…

Kun vieraille oli lämmitetty sauna ja he, kylvettyään pois matkansa vaivat, jälleen palasivat Kelalan pirttiin, oli sinne kertynyt muitakin kylän miehiä, jotka olivat saapuneet matkamiehiä tervehtimään ja rintamaa-uutisia kuulemaan. Huoveja vain ei näkynyt, niille oli toimitettu puurokestit toiseen taloon ja vapaasti siellä nyt siten voitiin kansan vaivoista keskustella. Mikko, kaupunkilaispoika, kuunteli järkytettynä heidän kuvauksiaan ja katseli samalla mielenkiinnolla noita hartevia, vakavia erämaanmiehiä, jotka jo ulkonäöltään koko joukon erosivat siitä hämäläisväestä, jonka asuma-alojen halki hän oli taivalta tehnyt.

Tämän kylän, samoinkuin ylemmän Rautalammen laajan salon, väestö oli näet osaksi hämäläistä, osaksi savolaista juurta ja nuo eri rodut olivat siellä jo ruvenneet sulautumaan toisiinsa. Hämäläisethän sinne aluksi olivat tulleet erämailleen ja kalavesilleen, joita olivat sitkeästi puolustaneet idästä tunkeutuvia savolaisia vastaan, mutta nämä viimemainitut olivat lopulta korkean ruunun avustuksella päässeet näitä kalarantoja vakinaisesti asuttamaan. Pitkät riidat, monet käräjät ja kuumat taistelut erämaiden omistamisesta olivat lopulta vieneet siihen, että Hämeen rintamaat menettivät nämä entiset takamaansa, mutta savolaisen uudisasutuksen pesiytyessä sinne asui siellä jo vakinaisesti monta hämäläistä perhekuntaa, jotka sinne olivat aikomaan lymynneet ja sisukkaina paikoilleen jäivät. Aluksi ja kauankin oli vielä karsautta ja vainoa ja kiistaa näiden eriheimoisten välillä kaukana eräjärvien rannoilla, mutta vähitellen se viha yhteisessä, kovassa elämäntaistelussa sentään lientyi ja antautui. Savolaispoika otti vaimokseen hämäläistyttären, punoutui sukulaissiteitä, eikä nouseva polvi enää hautonut vanhoja vihoja.

Varsinkin se yhteinen rasitus ja hätä, johon linnaleiri viime aikoina oli sydänmaan raatajat saattanut, sulatti eriheimoiset yhteisiin harrastuksiin ja ponnistuksiin, eikä Apajan hämäläisperäinen perhe enää muistanutkaan, että Kelalan naapuriväki oli Savosta päin tullen aikonaan asettunut sen vanhemmille halmeaukeille. Niistä miehistä, jotka tänä syysiltana olivat koolla Kelalan väljässä tuvassa, ei kukaan enää ajatellut, että heidän esivanhempansa olivat aikoinaan vihanneet toisiaan yhtä katkerasti, kuin he yhteisesti nyt vihasivat marskin huoveja. He vaihtoivat hyvinä naapureina joka päivä karvaita kokemuksiaan. Ja tänä iltana kääntyivät he yhä uudelleen vasta Turusta saapuneen nuoren papin puoleen, kysellen miten siellä luultiin maassa vallitsevan tilanteen selviävän ja olisiko mitään yritettävä kansan rajattoman ahdistuksen poistamiseksi. Nuori pappi puisteli neuvotonna päätään.

— Jotakin on kuitenkin yritettävä, vakuutti silloin vanha Kelala, — muuten emme pääse tämän talven ohi.

— Ja jotakin nyt yritetään, säesti Apaja terästyvällä äänellä. —
Sellaista on jo kuulunutkin…

— Mistä on kuulunut ja mitä? kyseli Mikko uteliaana, muistaen Leinosen
Matin samansuuntaiset, uhmailevat lausunnot.

— Kivijärven miehet ovat kertoneet, kun näitä metsätaipaleen takaisia kaukonaapureita väliin on erämatkoilla tavattu … kertoneet, että Pohjanmaan talonpojat eivät aio näitä syöpäläisiä ikuisesti konnuillaan kärsiä. He aikovat karistaa ne hartioiltaan…

Näitä hämäriä huhuja siitä, että jotakin on tekeillä, oli siis jo levinnyt näihin kaukaisiin salokyliin asti, totesi Mikko, huomaten samalla miltei kauhukseen, että tällaisilla tuumilla oli yhä edelleen maaperää näiden kovasti kuritettujen mutta yhä kiusautuneiden sydänmaalaisten mielissä. Hän ei kumminkaan osannut siihen mitään virkkaa, mutta Erkki Pentinpoika, äsken linnan tyrmästä palannut mies, joka kotiväkensä juttuja näihin asti oli ääneti kuunnellut, hän kävi nyt harvakseen puhumaan: