Produced by Tapio Riikonen

ERÄMAAN TAISTELU

Kirj.

Santeri Ivalo

WSOY, Porvoo, 1909.

SISÄLLYS:

I. Mustanahon rinteellä.
II. Piispa tarkastusmatkalla.
III. Heimolaiskansan luona.
IV. Kalajärville.
V. Erämaan taistelu.
VI. Maailmalle.
VII. Kovassa on korven leipä.
VIII. Kaukaisten kuohujen laine.
IX. Piispa rauhan tuomarina.
X. Marski Kaarlo Knuutinpoika Turussa.
XI. Viipuriin.
XII. Krister Niilonpoika Vaasa.
XIII. Jumalan tuomio.
XIV. Kaarlo Knuutinpoika saapuu Viipuriin.
XV. Rauhan retkillä.
XVI. Rajankäynnissä.
XVII. Tupaantuliaiset.
XVIII. Terve kuningas!
XIX. Karmalan lähteellä.

I. MUSTANAHON RINTEELLÄ.

Helteisesti paahtoi päivä Mustanahon eteläistä rinnettä, jonka tiheään sekametsään oli avattu pienoinen halme, ikäänkuin ruskahtava täplä lehdon vihreään pintaan. Lehdon takana kohosi tumma, syvien varjojen uurtama, havumetsää kasvava kivikkoharju, joka pohjoiskylmiltä suojasi lehtevän rinteen. Mutta siitä alaspäin loivasti laskeutuvan koivikon lävitse pilkisti esiin järven aukea pinta.

Tuo vähäinen viljelystilkku ikäänkuin ujosteli pienuuttaan laidattoman lehdon liepeessä, jykevän vaaran alla. Mutta ne, jotka aholla työtä tekivät, eivät pienuuttaan arastelleet. Vanhaan kaskeen oli siinä peltopalasta raivattava, ja siinä työssä ahersi nyt kevätkesäisen aamupäivän helteessä sen talon väki, jonka savu koivunlatvain välitse kiemurteli sinervälle taivaalle, — itse tupa oli ikäänkuin kätkeytynyt lahden metsäiseen poukamaan.

Kolme oli halmeella raatajaa, neljäs sen laidassa aitaa pani.

Vanhin ajoi hevosta vakoa pitkin ja hallitsi koko hartevan ruumiinsa voimalla raskasta, jykevää puuauraa. Hänen luisevat kasvonsa, joita reunusti harva parta, olivat melkein mustat keväisen ahavan poltosta. Päivän ruskeaksi polttama tukka kihermöi niskassa takkuisina suortuvina. Harvaa, harmahtavaa parranreunaa myöten tipahti silloin tällöin hikikarpalo kuin tiettyä vakoaan pitkin karvaiselle rinnalle, joka auki valahtaneen mekonrinnuksen alta punaisena hohti. Hievahtamatonta lujuutta kuvastui miehen koko jännittyneestä vartalosta, joka oli auran kurkeen niin kiintonaisesti kumaraan painunut, ettei se suoraksi oiennut silloinkaan, kun terä kannon juureen töksähti ja pysähtyi. Niiltä tiloiltaan mies vain hartiavoimalla kyntövehkeensä kohotti ja ärjäisi, suupielestään puhaltaen, hevoselleen, joka taas painautui raskasta käännöstään vetämään.

Se mies oli Tuomas, Karmalan kyhmyniskainen isäntä, Sysikorven kova raivaaja. Rupeaman aloitettuaan hän sen loppuun asti raatoi kertaakaan levähtämättä, kupeilleen katsomatta, ja samaa työn kuria hän vaati toisiltakin pellonperkkaajilta, pojiltaan.

Näistä eräs hänen lähellään, ahon puolella halmetta, muokkasi kuokalla maapohjaisten kivien kupeita. Se oli tanakka pojanpätkä, karkeilta kasvoiltaan ja kankealta ruumiinrakenteeltaan kuin isänsä pienoiskuva, ja Tuomaaksi hän oli ristittykin, isänsä kaimaksi. Niinkuin isä auransa ääressä, niin poika kuokkansa varressa heltiämättä kumarassa heilui, heilui kuin vipukone pysähtymättä, selkäänsä oikaisematta. Hän oli isältään oppinut, että työn aikana ei ollut lupa ajatella, puutuiko nuori selkä vai katkesivatko ehkä sivut, työtä vain piti tehdä. Työtä kovaa ja armotonta vaati korpi, jos mieli siitä viljelystä muokata. Ja viljelystä piti muokata, se on elämisen ehto, niin oli opettanut isä.

Mutta halmeen alasyrjässä, lehdon laidassa, minne tuore vesakko huokui edes hiukan viileyttä, siellä seisoi kolmas raataja, Tuomaan nuorempi poika, kuokanvarteensa nojautuneena. Hän katseli ja kopisteli joka puolelta kantoa, joka hänen olisi ollut juurineen kiskottava irti. Mutta sen kannon juuret olivat sitkeät ja syvällä ja hänen jäntereensä olivat hennot ja heikot. Heino — eli Henrikki, joksi hänet oli kirkonpyhimyksen mukaan kastettu — loi siitä työstään kaipaavan katseen ylös Mustanahon rinteelle. Juuri tuossa, mistä tumma harju lähtee nousemaan vihannasta lehdosta, on raikas lähde, ja nuori kuokkija mietti nyt itselleen asiaa, jonka nojalla päästä pistäytymään koivikon viileään siimekseen.

Heino tuli äitiinsä, niin isä usein ivaili. Hän oli kasvoiltaan aivan toista tekoa kuin veli: vilkaspiirteiset, liikkuvat lihakset, leuka vielä haiventa vailla, silmät pyöreät ja pirteät, ne pälyivät alituiseen ympärilleen, viihtymättä muuta kuin tuokion kerrallaan tuon ikävän työn ääressä.

Taas hän tokaisi pari kertaa multaa kuokallaan, väänti kantoa puolelle ja toiselle, iski kerran sen sitkeää juurta, mutta siinä iskussa ei ollut uskoa eikä voimaa.

Yhtäkkiä kuitenkin vilkastui veitikan katse. Tuolla halmeen toisella syrjällä pani vielä kolmas nuori mies aitaa uuden raivauksen ympärille. Hän haki aina väliin metsästä aidaksia ja seipäitä ja hänen kirveensä kalkutus kajahti iloisena takaisin tuosta jylhästä, äänettömästä ahosta. Se oli pitkä, solakka, mutta samalla harteva ja voimakas mies; notkeat olivat liikkeet hänen raataessaan, kepeät askeleet hänen astuessaan. Hänen huuliaan varjosti jo pehmeä parranpohja, hänen katseensa oli valoisa ja vapaa, ja tuontuostakin hän työnsä keskestä helähdytti hilpeän vihellyksen. Hän kutsui silloin Peniä, koiraansa, joka mättäiden alta myyriä kaivoi ja aina toisinaan juoksi metsään oravaa haukkumaan.

Tämä nuori mies oli Lauri nimeltään, Tuomas-isännän veljen, Viljo-vainajan poika, Karmalan vanhin perijä. Hänen isänsä oli puolikymmentä vuotta sitten kaatunut kahakoissa kalajärvillä, sinne oli silloin haudattu hänen äitinsäkin, ja orvoksi jäänyt raatoi nyt setänsä talossa, serkkujensa kanssa saman kurin ja komennon alla.

Taas oli Peni aholle loitonnut ja sieltä kuului sen tuttava, ärhentävä haukunta. Aidanpanija iski silloin kirveensä aitaan, tempasi jousensa ja viinensä, jotka siinä seipäässä riippuivat, ja painui kiireellä metsään Penin haukunnan perille.

Nuori kannonheiluttaja oli nähnyt orpanansa kaari kädessä katoavan metsään ja siitä se oli yhtäkkiä hänen katseensa kirkastunut. Miksei hänkin? Hän katsoi tovereitaan: he raatoivat siinä kumarassa niinkuin olivat aamuvarhaisesta asti raataneet, sivuilleen vilkaisematta… Heino hyppäsi kantonsa äärestä, keikahti pensaan taa ja hävisi vesakkoon.

Hän käveli ensiksi kappaleen ylöspäin ahon rinnettä, mistä Penin haukunta kuului, ja pysähtyi tuokioksi vaaran laelle. Tuntuipa toki tuulenhenkikin sen harvaan havukkoon.

Vanha karsikko oli siinä aholla, jonka rinteellä muinoisin oli ollut kalmisto. Kuumuutta huokuivat nyt tasa-selkäiset, vanhat uhrikivet, joille ennen vainajain ateriat oli asetettu, mutta jotka nyt piiloilivat katajapensaiden välissä. Nuoria näreitä oli kasvanut jo sillekin sileälle kentälle, jossa näiden salojen ensimmäiset erämiehet muinoin kuuluivat Tapiota lepytelleen. Mutta erään vanhan pihlajan, pyhän puun, kylkeen oli naulattu laudoista karkeasti veistetty risti. Äidin isä-vainajan, joka aikoinaan oli tietäjänä kuulu, kerrottiin kerran vaihtaneen ne laudat kirkon alttariaidasta, panneen toiset sijaan, ja tuoneen ne tänne karsikkoon. Mutta Heinon äiti oli niistä tehnyt ristin ja sen ääressä se äiti vielä usein iltaisin ja öisinkin kävi polvistumassa ja helminauhaansa lukemassa, kun ei pirtin hälinältä siihen rauhaa saanut. Oli sen Heinokin joskus nähnyt.

Peni oli vaiennut. Heinosta tuntui kaamealta hiljaisuus autiolla aholla ja hän käveli väleen alas notkoon, lähteelle, josta uhriväen ennen sanottiin uhrivetensä hakeneen. Lippi oli lähteen vieressä, himoiten joi hiestynyt nuorukainen raikasta ruostevettä ja istahti sitten veden viereiseen siimekseen, vitsasta vääntämään, oli muka höltynyt kuokasta varsi…

Halmeella raatoivat toiset edelleen. Päivä nousi yhä ylemmäs, yhä kuumemmin se paahtoi kummankin Tuomaan kumarata selkää. Mutta kotvasen kuluttua pysähtyi taas kyntömiehen hevonen: kivi oli vastassa, suuri, maaperäinen kivi, se oli kierrettävä. Kyntäjä huoahti, pyyhkäisi hihallaan pölynpeittoisia silmiään, tunki mekon syvemmäs suolivyön alle ja karisti hiekan pois virsuistaan. Sitä tehdessään katseli hän kynnöstään: ei ollut suuri se halmeaukea, mutta vasta oli siitäkin pieni kolkka käännetty. Tuolla alempana vesakon rinnassa on toki maa muheampaa…

Isä-Tuomas siirsi katseensa alas lehdonlaitaan, josta Heinon piti kantoja korjata. Kuokka siellä oli kannon varassa, mutta kuokkijaa ei näkynyt. Hän katsoi toista laitaa, aitoviertä: poissa on aidanpanijakin jousineen. Entistään synkemmäksi kävi ankaran raatajan katse: tuon havainnon hän sai tehdä harva se päivä, milloin muodossa, milloin toisessa. Ei ollut noissa pojissa oikeaa raatajan sydäntä eikä sisua, sitä, jota kysyttiin, jos mieli korvesta leivän lähteä.

— Heinokin, se vetelys! — puhui kumarahartiainen kyntömies harvakseen, heittäessään ohjasperät hevosensa lanteille. — Laurista en välitä, sen kuitenkin Ukko aina turvaansa ottaa, mutta omalle pojalleni pitää olla apu, siitä on korven raataja tehtävä vaikka kurilla!

Hän läksi auransa luota kävelemään lehtoon päin, ukkosen ilme kasvoillaan. Vesakon rinnassa tulikin jo Lauri koirineen häntä vastaan, — kahta oravaa hän sormessaan kiikutti. Ne ynnä kaarensa hän viskasi aidalle, tarttuen taas kirveeseensä.

— Aikako tässä nyt on parhaalla työrupeamalla oravia ammuskella, ärähti setä hänelle vihaisesti.

— Ainahan niistä pieni apu on, kun veronperijä taloon tulee, vastasi nuori liuhuparta leikkisästi.

— Huono apu, ei se kesäorava taloa pystyssä pidä, murahti Tuomas pyyntimiehen ohi koivikkoon astuessaan. — Ja sinne vielä Heinonkin houkuttelet!

Vesakon laidasta kääntyi isä-Tuomas lähteelle. Aivan oikein, sen partaalla, pehmoisella nurmella, makasi nuori veitikka koivujen viileässä siimeksessä, makasi siinä uneen vaipuneena, kädessään vesa, jota hän oli käynyt vitsakseksi vääntämään. Siihen oli mies uupunut, väsyneenä pitkän rupeaman raadannasta, — aikomus lie ollut levätä vain tuokio, mutta uni oli voittanut.

Isä pysähtyi hetkeksi koivun taa. Ehkä kävi hänen hiukan säälikin poikaa, hentohan tuo oli vielä, hoikkaluinen, vasta seitsemästoista kesä menossa. Mutta ankaruus ei hänen katseestaan sulanut: miehen täytyy karaistua, jos mieli työllä elää, vetelyys ei kelpaa talossa, jonka on pakko korpea avata.

Isä tempasi puoleksi väännetyn vitsan makaavan kädestä ja suomaisi sillä nurmella nukkuvaa poikaa. Isku sattui hartioihin, vitsan kärki läiskäytti lähteen vettä. Säikähtyneenä karahti nuorukainen pystyyn. Hän katsahti isäänsä kerran: siinä katseessa oli hämmästystä ja kauhua. Katsahti toisen kerran, ja jo leimahti silmästä kiukkua ja uhmaa. Isä näki sen, hän aavisti siinä katseessa jotakin, jota hän ei täysin ymmärtänyt eikä sen vuoksi myöskään hallinnut, ja hän suomaisi uudelleen vitsallaan, karjaisten:

— Ole luimistelematta, suori pellolle!

Mutta Heino ei liikahtanut. Tuo kuri, joka ei enää kohdannut vallatonta poikaa, vaan jo mieheksi varttumaisillaan olevaa nuorukaista, nosti tämän sydämeen ennen tuntemattoman katkeruuden ja kapinan tunteen, se ikäänkuin sytytti kipunan, joka siellä sisässä kihelmöi ja poltti. Hän ei sanaakaan virkkanut, mutta hänen täytyi kuitenkin jollakin tavoin viihdyttää sitä polttoa, ja hän tarttui kaksin kourin vieressään kasvavaan koivunvesaan, ikäänkuin tempaistakseen sen juurineen irti maasta. Mutta sepä ei lähtenyt ja nuoren, voimattoman kiukkunsa kiihkossa hän käsillään vetäisi solmuun kasvavan koivun.

Isä katseli ihmetellen sitä nuoren vekaran sisua ja virkkoi jo rauhallisemmin:

— Niskoitteletko, nulikka! Ala astua työhön!

Totellen, mutta mielessään nöyrtymättä, läksi Heino vesakosta halmeelle astumaan. Mutta poikansa jäljessä kävellessään puhui isä vielä, ikäänkuin yleisenä, ainaisena elämänohjeenaan:

— Näinkö sinä luulet leivän vain maatessa kasvavan Karmalan ahoilla! Usko minun sanani: Totuudessa täällä täytyy jokaisen työtä tehdä, katsomatta, tapaako väsymys vai helle, — raada! Siemen on saatava kylvetyksi muokattuun maahan, siitä se on leipä ja vero otettava. Kovalle se panee, orjansa meistä maa tekee, tekee jumalavita, mutta ei auta, sitä meidän on toteltava!

Hän oli näin puhuessaan jo halmeen laitaan astunut, ja asettui auransa ääreen kyntämään. Silloin kuului lehdosta, aidan takaa, siitä, mistä lehmitie kulki Mustanahon rinnettä alas taloon, yhtäkkiä voimakas, hiukan ivalliselta kilahtava ääni:

— Pakkoko on heittäytyä yksinomaan sen nokisen kasken ja matalan mullan varaan, kun on metsää ja järveä, mistä rennommin elää, ja ehommin.

Kaikki halmeella raatajat kääntyivät karjapolulle päin tuota uutta juttelijaa kuuntelemaan, ja hetkeksi katkesi siihen sekä tora että työnteko, — nuori Tuomas yksin vain heilui mistään välittämättä kuin vipu kuokkansa varressa. Polulle ilmestynyt puhuja oli talon vanhin ja talon vaari, poikain ukko, Tuomaan isä, Karmalan Erä-ukon nimellä tunnettu koko pohjoisessa Hämeessä ja ennenkaikkea Lapinkorvessa. Hän oli jo miespolven ajan ollut Hämeen erämiesten itsemäärätty johtaja, kaukaisimpain takamaiden tuntija, teiden tietäjä, taikojen taitaja. Aikoinaan hän oli ollut Karmalan isäntä hänkin, vaan jo useita vuosia sitten hän oli, menetettyään toiset poikansa kahakoissa kalajärvillä, jättänyt isännyyden talossaan Tuomaalle, pojalleen, joka oli kiintynyt kotoisiin talontöihin ja maan muokkaamiseen. Itse hän oli ennen kaikkea metsämies ja kalastaja. Nepä toimet olivatkin vielä hänen kotikorpensa pääelinkeinoja silloin, kun hän nuorena miehenä hallitsi Mustanahon rinteitä ja sieltä johti erämatkueet salolle kalan ja riistan pyyntiin, eikä hän ollut vanhemmitenkaan voinut näistä mielitöistään luopua. Eipä ollut hän sittenkään, kun kotoisen kasken ja pellon viljelys Hämeen pohjoisen asutusmaan laidassakin vähitellen voitti vanhat elinkeinot, osannut itseään turpeeseen sitoa, vaan kierteli yhä edelleen enimmäkseen saloa, ansojaan virittäen ja loukkujaan rakentaen, taikka souteli järvellä rysillään, milloin yksin, milloin lemmikkipoikansa poika, Lauri, soutajana tai nuolen noutajana.

Hän oli nyt käynyt hakemassa lehdeksiä lehdosta ja palasi sieltä, korkea kantamus korkeilla hartioillaan, karjapolkua pitkin taloon. Mutta hän oli pellon ohi astuessaan kuullut kappaleen tuota perhekeskustelua, joka hänen mieltään melkoisesti kiinnitti, ja pysähtynyt siihen hänkin sanansa väliin pistämään. Nyt hän astui näkyville aidan taa ja kävi veräjän nojaan ryntäilleen lepäämään. Se oli komea tuo ukko, joka siinä nyt seisoi, selässään mahtava lehtikupo: kookasvartaloinen, leveärintainen, valkopartainen uros, päätään pitempi kaikkia muita. Ja pystyssä hän sen korkeaotsaisen päänsä pitikin, eikä olleet hartiatkaan vielä kyyryssä niinkuin hänen pojallaan, vaikka hän kantoikin niillä vuosia jo toisen mokoman. Terävänä loisti katse harmaiden kulmien alta, mutta siinä oli samalla lempeää leikkiäkin, kun hän sieltä aidan luota iski silmää suosikilleen, Laurille. Ja nyt sen näki, keneltä tuo nuori aidanpanija oli rotevan vartensa ja valoisan katseensa perinyt, — hänessä oli ukkonsa ryhtiä paljon ja ukkonsa eleitäkin.

Iva väikkyi vielä vanhuksen huulilla, kun hän toisten ollessa ääneti koivikosta puhettaan jatkoi:

— Ei, Tuomas, kyllähän leipä hyvää on syödä ja tihuntijyviksi se on aivan tarpeellista, mutta luissasi sen tunnetkin. Elä heittäydy yksinomaan sen varaan, minkä sinulle halla ja vouti ja pappi siitä talven elämiseksi säästävät. Salolta täällä on eletty ennenkin ja sieltä se on särvin edelleenkin hankittava, nähtiinpä se hyvin viime talvenakin. Anna sinä vain Laurin kaarineen lehdossa liikkua, kyllä hän sillä rupeamansa maksaa.

— Maksaa minkä maksaa, — oravaparin ja näädän, taikka, kun onni on hyvä, metson ja joskus revon, — eläpäs siitä ja elätä talo ja perhekunta!

Näin vastasi Tuomas auransa äärestä, jota hän taas, kiven kierrettyään, sovitteli vaolle. Hän lausui sen matalalla äänellä, rauhallisesti, mutta aidalle asti saattoi kuitenkin nähdä, että hänellä otsasuonet sakoivat ja että hienot väreet viiltelivät hänen koviksi kangistuneita kasvonjäntereitään. Tämä oli hänelle näet arka kysymys, se oli hänestä ihan hengenkysymys. Muuta hän ei tässä maailmassa paljoa väittänytkään ymmärtävänsä, mutta tämän asian hän ymmärsi selvästi, hän tunsi sen sekä ruumiissaan että sielussaankin. Eläminen on saatava varman, vakinaisen viljelyksen pohjalle, perheet, ennen kaikkea nuori väki, on totutettava siihen ajatukseen ja tietoon, että kotikaskesta ja pellosta on elettävä, sen hyväksi on kaikki puuha, ja kova, hellittämätön työ omistettava, — ellei siitä eletä, niin on elämisen pohja pilalla! Se oli hänen elämänkokemuksensa ja juuri siksi, että hänessä oli niin lujana tämä usko, juuri siksi oli tämä kysymys hänelle niin arka, — hänen hitaat verensä eivät paljon muulloin kuumenneetkaan, kuin milloin yritettiin järkyttää tätä hänen uskonsa ja työnsä ja koko olemuksensa pohjaa.

Siksi hänellä nytkin jo tuokion kuluttua rinta aaltoili, kun hän melkoista kipakammin lisäsi:

— Veden ja metsän antimien varaan ei saa heittäytyä se, jonka on talo pystyssä pidettävä. Se on satunnaista saalista, mutta perheen nälkä ja voudin vero ei tule sattumoisin.

Mutta aitaan nojaava ukko pysyi yhä leikkisällä päällä vastatessaan:

— Monestipa on vielä kapahaukia ollut orrella, kun jo hinkalo on ollut tyhjä. Eläkä puhu pahoja metsoista, makeilta ne sinunkin suussasi maistuvat.

Taisipa kuulua pientä, hillittyä naurahdusta Laurin puolelta halmetta, ja se jo kuohahdutti Tuomaan mielen. Se kuohahti aina varsinkin silloin, kun vanhojen eräaikojen ihailijat, niinkuin hänen isänsä, tahtoivat nuortenkin, kasvavan polven, mielistä haihduttaa sen uskon pellonviljelykseen, johon kuitenkin ajoi kova pakko, ja siten ikäänkuin vastustivat sitä, mihin hän itse ankaralla työllä ja kurilla pyrki. Siksi hän nyt, painaen auransa yhä syvemmälle maahan ja kiirehtien väsynyttä juhtaansa, torvenaan vastasi:

— Elä siitä metsostasi ja opeta lapsetkin siihen kuljeskelevaan laiskottelemiseen! Kautta Maarian, totta se helpompaa on, on kevyempää ja vilpoisempaa kierrellä lehtoja, ammuskella lintuja ja vipuja viritellä, taikka meloa katiskoita kokemassa, — on se helpompaa vetelälle miehelle, kuin viertää kaskea tai muokata pelloksi kivikkoahoa. Ei kihoo hiki hartioista, eivät katkeile sivut. Mutta sitä myötenpä se onkin pyyntimiehen sato. Montako hirveä olette viime vuosina näiltä saloilta kaataneet, missä ovat nytkin ne kevätkalat? Tyhjinäpä pysyvät sinunkin ansasi, isä, useimpina aamuina, ja sitä tyhjemmiksi ne katiskatkin käyvät, kuta useampi talonpaikka on avattu tänne Päijänteen rannalle. Sinun nuoruudessasi saattoi eränkäynti vielä talon elättää, nyt se ei riitä. Mutta talo on pystyssä pidettävä — työllä!

Hän vaikeni, suimaisi hevostaan suitsienperillä ja lähti taas uutta vakoa kääntämään päättävästi ja varmasti. Se oli merkki pojillekin taas työhön ryhtyä. Eikä ukkokaan kotvaan aikaan siihen poikansa puheeseen mitään vastannut. Hänen täytyi myöntää, että Tuomaan tuumissa on paljon perää. Kun hänen isävainajansa aikoinaan oli Karmalan lahdenpohjaan ensimmäisen saunan rakentanut, silloin olivat nämä Mustanahon lehdot vielä riistarikkaat, silloin viihtyivät täällä vielä majavat ja saukot, ja antavia olivat kotilahtien apajat. Silloin ei vielä kotaa eikä kaskea savunnutkaan joka poukamassa, vieraan koiran haukuntaa ei pyyntimailla kuulunut eikä häirinnyt eränkävijää kirkonkellojen kalkutus. Metsät olivat koskemattomat ja koluamattomat vielä keskisen Päijänteen rannoilla. Asui silloinkin kyllä jo kalastajia ja metsänkävijöitä vakinaisesti näillä rannoilla pyyntiään harjoittaen ja kauempana korvessa kuljeskelevia lappalaisia verottaen, mutta sille eräasutukselle oli tilaa kyllin. Huoletta sai mies päivän ja viikonkin saloa kiertää, toista pyyntimiestä tapaamatta. Mutta sitten asettui yhä uusia perhekuntia näille entisille takamaille, levottomat ajat, sodat ja verot ajoivat Hämeen rintamaiden eläjiä edemmäs korpeen. Ja perheet kasvoivat, ei riittänyt sauna enää, niinkuin ensimmäiselle tulokkaalle, piti rakentaa tupa ja ometta ja ometan taa kaataa kaski ja vuoden perästä jo uusi. Pälviä aukeni lehtoon, polkuja pyyntimaille. Tulivat papit ja veronkantajat, kirkon rakensivat Sysikorven harjulle, missä ennen vain rautio karhunkeihäitä kengitti, panivat nimismiehet sarkoja jakamaan ja saatavia punnitsemaan… Sitä myöten kaikkosi riistakin näiltä uusilta rintamailta, karja porkkasi Tapion puhtaat lehdot, ja yhä pitempiä päivämatkoja täytyi erämiehen ruveta kulkemaan saalista tavatakseen.

Se oli totta, elämisen ehdot olivat muuttuneet, se täytyi Erä-ukon myöntää, miettiessään siinä aidan varassa poikansa puheita. Ja totta se oli, että pakko oli opettanut nuoremman polven yhä laajentamaan halmemaitaan ja vanhoja kaskiaan pelloiksikin perkkaamaan, — leipäviljaa tarvittiin sitä enemmän, kuta kauemmas erämaa siirtyi. Hidasta ja vastahakoista se ryhtyminen maan kovassa kamarassa myyrästämään kyllä oli ollut, mutta pakko siihen oli ajanut.

Mutta se ei ollut sittenkään kokonaan totta — ei! Ei ollut totta, että elämisen pakko oli tuominnut näiden seutujen asukkaat jo yksinomaan maan multaan turvautumaan. Siihen oli tämän nykypolven saamattomuus, yrittämättömyys ja arkuus ennen kaikkea syynä, sen tunsi vanha erämies syvästi sydämessään. Pelättiin erämaan vaivoja, kartettiin sen vaaroja, hätäiltiin voutien kappoja, ja niin pureuduttiin kiinni maan kamaraan! Mutta vielähän antoi toki kotikorpikin riistaa sille, joka ottaa osasi. Ja siellä kauempana erämaissa, hämäläisten takamailla, siellä oli salon viljaa vielä määrättömästi, kun vain sen hakijoita tuli. Ne ulottuivat nuo hämäläisten vanhat takamaat niin kauas pohjoiseen, kuin vain mieli teki mennä ja menijässä oli miehuutta. Mutta siinäpä juuri oli vika, — ei kyetty enää erille!

Vakavana oli ukko kotvasen näitä ääneti miettinyt, ja vakavana hän nyt virkahti:

— Vähiltä muistoiltasi puhut, Tuomas, erämiehen elämästä. Kautta Maarian, se ei ole laiskan elämää! Lintu ei tule liikkumatta, kala ei jalan kapsamatta, miestä se kysyy pyyntimiehenkin rupeama, mutta se kysyy häneltä sen lisäksi vielä toista taitoa, tarmoa ja oveluutta kuin turpeen kuokkijalta. Ja vieläkin muuta häneltä kysytään. Ennen karaistiin jo poikain luonto erämaan vaivoissa, nyt niitä miehiset miehet välttävät. Miksei lähde nykyinen väki Lapinkorpeen? Siellä on omilla takamaillamme antavat kalavedet, sieltä hirven ja majavankin löydät, sieltä veronahat ja kapahauet saat kärkkyjille ja itsellesi talven eväät, saat tuskailematta ja — omaa vertasi ruoskimatta! Mutta siihenpä juuri miestä ja miehuutta kysytään toisenlaista, kuin on näillä nykypolven kuokkamiehillä, jotka eivät enää osaa eivätkä uskalla omaansa pitää eikä puolustaa.

Tuomas ajoi hevostaan päätään edes kääntämättä. Hän oivalsi kyllä, mihin ukon sanat tähtäsivät, mutta hän murahti vain hiljaa siitä aidan ohi kyntäessään:

— Miehuuttapa todellakin — tappelemaan savolaisten kanssa! Mutta niistä eräretkistä jo luulisi olleen tarpeeksi tuntua tässäkin talossa. Vieläkö sinne nytkin!

Mutta nämä sanat saivat Erä-ukon kiivastumaan. Tuomas oli hipaissut taas hänelle perin arkaa kysymystä, noita kalajärvien kahakoita, jotka olivat olleet monen miehen surmana ja jotka eniten olivat vieroittaneet hämäläisten mielet pois erämailta. Hän koroitti nyt komean äänensä puhuessaan:

— Vielä nytkin, ja siihen sitä juuri miehuutta tarvitaankin. Vai pitäisikö meidän ikiajoiksi jättää hämäläisten vanhat takamaat, joista meillä on runsas elanto tiedossa, ilman muuta savolaisille riistäjille, jättää vain senvuoksi, että he eivät häikäile tulla toisten maille tappelemaan, — sepä olisi todellakin sitä nykypappien opettamaa miehuutta! Kyllähän erämailla surmia on, on siitä surun tuntua ollut tässä talossa muilla ehkä enemmän kuin sinulla. Siellä on minulta kaksi poikaa, siellä on sukuani monta. Mutta sittenkin meidän on muistettava, että nuo takamaat ovat meidän ja sen otukset omamme. Luovutapas takamaasi, pian se silloin tulee savolainen ja ottaa sinulta rintamaasikin ja korjaa sadon pelloltasi, jota vuoden olet tonkinut!

Nyt oli keskustelu livahtanut arimmalle asteelleen, siihen kysymykseen, mistä Pohjois-Hämeen rintamaan asukkaiden kesken aina väittely sukeusi, milloin heitä kaksi tai kolme erimielistä yhteen sattui. Viime vuosikymmeninä olivat nuo vuotuiset, vanhaan Lapinkorpeen Sisä-Suomen vesistöjen varsille tehdyt tuottavat pyyntiretket, joihin rintamaan eläminen vielä suureksi osaksi perustui, joko jääneet kokonaan pois taikka supistuneet lyhyiksi, vähäntuottaviksi salomatkoiksi. Tämän oli vaikuttanut se, että savolaiset Saimaan asutuilta rannoilta olivat ruvenneet näille samoille hämäläisten erävesille retkeilemään ja siellä nostaneet riidan näiden takamaiden vanhojen omistajain kanssa. Tuolla etäällä erämaissa oli noiden eriheimoisten pyyntimiesten kesken siten usein syntynyt kahakoita ja usein verisiä tappeluitakin kalavesistä ja pyyntimaista. Ja nuo miestensyöjät tappelut olivat viime aikoina aivan suivauttaneet hämäläiset koko eräkäyntiin. Mutta heidän joukossaan oli kuitenkin toisia, jotka edelleen vaativat, että erämaille oli sittenkin lähdettävä ja että noita vanhoja takamaita oli hellittämättä heimolle kuuluvina puolustettava. Ja Karmalan Erä-ukko, tuo vanha takamaiden tuntija ja isien vanhan, vapaan elinkeinon ihailija, hän oli tietenkin erämatkojen innokkain puoltaja. Sen tiesivät pellolla raatavat pojatkin. Ja kun he nyt taas kuulivat ukon äänen kiihtyvän ja näkivät hänen tempovan valkoista partaansa, niin jopa herkesivät Lauri ja Heinokin raatamasta, tarkemmin kuunnellakseen syntynyttä väittelyä. He olivat koko sydämestään ukon puolella ja ikävöivät hartaasti päästä hekin kerran mukaan noille pyyntimatkoille, joiden iloista ja vaaroista vanhemmat miehet olivat heille niin usein kertoneet. Siksi he niin innostuneina kuuntelivat, kun ukko heidänkin tunteensa sanoihin sovitti. Mutta isä-Tuomas painoi vain hartiavoimalla raskasta kyntövehettään turpeeseen, virkahtaen:

— Ka, tarpokoon salolle tappelemaan ketä haluttaa, sinne jääköön tai silmäpuolena palatkoon! Meidän väki halmeella raataa ja pitää taloa pystyssä, vaikkapa ilman linturokkaakin!

— Ja puree petäjää, kun leipä loppuu eikä ole mistä särpimen ottaa.

Niin vastasi ukko. Mutta jo tuokion kuluttua hän sentään taas vakavammin lisäsi:

— Jää sinä vain, Tuomas, tänne tonkimaan, tänne jäit aina nuorempanakin miehenä. Ja tarvitaanhan se mies talossa naisväen avuksi kotitöitä hoitamaan. Mutta kalajärville tästä nyt taas tänä kesänä toiset lähtevät, sinne lähtevät jo miehet koko rintamaalta, kyllänsä saivat jo viime talvena tapellessaan täällä kotona nälän ja tautien kanssa. Ja perille asti on nyt lähdettäväkin, muuten ollaan pian iäksi vailla takamaita. Niinpäin on mieli naapureissakin vanhain erämiesten kesken. Suopellon Sipi on varova mies, eikä hän tappeluita rakasta, mutta jo hänenkin pirtissään verkkoja korjataan, ja Ilvesmäessä on jo kevätkausi vuoltu vasamoita. Nyt sitä käydään valmistuksiin käsiksi Karmalassakin ja Pertunpäivän aikaan lähdetään, — se olkoon sillä sanalla jo selväksi puhuttu.

Tuomas ei päätään kääntänyt, mutta hänen niskalihaksensa näyttivät harmista pullistuvan, kun hän ukon uhman kuuli, — hän kyllä tunsi poikainkin mieliteot. Mutta Lauri, nuori metsämies, jonka sydämessä isoisän jokainen sana oli vahvan vastakaiun tavannut, ei enää jaksanut hillitä sitä kuohahtavaa intoa ja iloa, minkä Erä-ukon lupaus oli hänen mielessään synnyttänyt, hänkin jo puuttui vanhempain puheeseen ja virkahti nuortealla innolla:

— Tässä on, ukko, mies mukaasi Lapinkorpeen tulemaan, ei pidätä minua enää mikään, jos vain erämaille lähdetään.

Mutta tämä nuorukaisen innostus sai hänen setänsä suuttumuksen jo läikähtämään yli laitojensa:

— Mene, suori jo soita rämpimään, vähänpä sinun raadannastasi talo hyötyneekin. Sinne sinua lienee talonvanhin jo vuosikausia houkutellut, sielläpä sukusikin on. Mutta me toiset jäämme taloa raatamaan, — kuokkikaa, pojat!

Ukko naurahti. Hän tiesi, ettei Tuomas voinut Lauria pidättää erämaille lähtemästä. Mutta hän katsahti nuorinta kuokkijaa, joka halmeen alasyrjässä seisoi kysyvin, levottomin, kaipaavin katsein, ikäänkuin udellen, mikähän hänen kohtalonsa olisi oleva. Ja ukko virkkoi:

— Niin, iskekää vahvasti turvetta! Mutta eiköhän teitä sentään ole kahdessa Tuomaassa kylliksi tämän halmeen haltijoiksi. Antaa Heinon tulla mukaan järville, takamaiden taipaleita oppimaan.

— Heinonko — ei! — Isän ääni oli terävä, melkein kostoniloinen. — Riittää jo, jos yksi Karmalan pojista heittäytyy korvenkulkijaksi. Toiset tarvitaan työssä. Kyllähän Heinolla mieli palaa kaikkiin kujeisiin, näkeehän sen jo silmänpälynnästä, mutta kotona hän silti pysyy. Työhön hänen täytyy oppia, jos ei hyvällä, niin kurilla. Niin, niin, usko se sillä sanalla, poika, täällä minä sinut työssä pidän, pidän näillä kourillani. Sillä vesana vitsa väännettävä.

— Voit sen vääntää vaaraksikin, virkahti ukko vakavammin. — Mutta koeta kuriasi, itsepähän olet poikasi isäntä. Me lähdemme Laurin kanssa salolle kesäkuntiin, ja taas on talveksi särvintä Karmalassa.

Näin sanoen oikaisihe ukko aidalta ja läksi lehtikuormaansa taloon kantamaan. Sorainen polku rasahti raskaiden askeleiden alla ja lepikko suhisi, kun hän sen lävitse taakkaansa veti. Vesakon halki astuttuaan saapui vanhus törmälle, johon rantapensaikon yli näkyi saarien ja niemien lomitse kappale aavaa Päijännettä. Sinne vanhus katseensa suuntasi. Selkä päilyi siellä melkein rasvatyynenä keväisen puolipäivän paahteessa, vedet siintivät sinertäviltä pilvettömän taivaan alla, ja helakasti niihin kuvastui saarten nuori vehreys. Se muistutti eräjärven rauhaa ja kasvatti vanhan pyyntimiehen mielessä yhä syvemmän kaipauksen sinne suurille salovesille.

Mutta hänen vesiä katsellessaan terästyi vähitellen hänen silmänsä yhteen kohti ja samalla ikäänkuin särkyi hänen mielensä iloinen rauha. Mitä venheitä sieltä selän yli soutaa, mitä matkuetta…? On kuin kirkkovenheitä! — Kauan seisoi ukko yhdessä kohden liikahtamatta. — Niin, kolme venhettä sieltä peräkkäin soutaa, kuten näyttää, suoraan Mustanahon korkeaa kohden. Mitä ovat ne kulkijoita? Läksivätkö Jämsänjoen uudiskylän väet keskellä viikkoa kirkolle, — pyhäisin sieltä joskus ovat tänne soutaneet, itsellään kun siellä ei vielä kirkkoa ole. Ei, ne ovat muuta väkeä, venheet ovat kuormitetut, niissä on paljon tyhjiltään istujia, joilla on kirjavat vaipat ja höyhenet hatussa, — herrain joukkoa ovat. Ja noin, eikö olekin keihäskasa venheenkeulassa, kuin voutien veroroikalla, — mutta eihän se vouti sieltäpäin kulje, ja vastahan se syksyllä tulee. Vai olisiko…

Ukon kasvot sitä mukaa kovettuivat, kuta kauemmin hän lähenevää venhekuntaa katseli. Hän muisti nyt Marketta-emännän viime pyhänä kirkolta palatessaan kertoneen, että tänne odotetaan suuria kirkonvieraita Suomen Turusta, sanoiko piispankin tulevan. Jokohan lienee sitä pappisjoukkoa — niin, eikö olekin siellä risti kohotettu keskimmäisen venheen kokkaan kuin lehtipurje myötäisellä!

Ukko rypisti otsaansa tyytymättömänä ja vetäisi vitsakset, joilla hän lehdeksiä kantoi, tiukemma olkapäilleen. Sitä joukkoa on yhä enemmän ruvennut liikkumaan täällä takamaan laidassakin, ei niistä ennen ollut paljoa vastusta!

Mutta tuokion kuluttua suli vanhuksen kasvojenilme taas rauhallisemmaksi. Hän näki venheiden suuntaavan matkansa toisiin lahtiin, ohi Mustanahon rinteen, nähtävästi kirkolle pyrkivät. Sinnepä menkööt, siellä komentonsa pitäkööt, kunhan nämä kotoiset lehdot heiltä rauhaan jäävät. Sinne menee kai Marketta niitä kuulemaan, Tuomas ei jouda, muita ei haluta, — sinne painukoot ohi Karmalan vanhojen karsikkokumpujen!

Venheet katosivat niemen taa ja vanhus pääsi taas jatkamaan matkaansa kotilahden poukamaan, jossa talo solkikoivujen suojassa piiloili. Eikä hän koko piispankomentoa sen enempää ajatellutkaan. Hänen mieleensä palasi taas äsken halmeella sattunut keskustelu ja sen ristiriidat ja vaikuttimet täyttivät hänen mielensä kokonaan. Päätös, että hän kerran vielä, vaikkakin vanhana ja ikäloppuna, lähtee Lapinkorpeen, elähdytti häntä yhtä lämpimästi kuin äsken Lauria, sinne hän ikävöi nuoruutensa ja miehuutensa mieliretkille ja toimimaille, eräjärville!

Nyt se päätös oli toteutettava!

* * * * *

Mutta lehtojen keskelle raivatulla halmeaukealla raatoi edelleen isä poikineen, päivän yhä korkeamma kohotessa taivaalle, yhä kuumemmin hartioita paahtaessa. Eri mielikuvat risteilivät siellä raatajain mielissä. Isän ajatukset kuvastuivat hänen liikkeistään selvästi joka kerta, kun hän raskaan puuauransa hartiavoimalla kohotti ja sen taas entistä syvemmä painoi poltetun maan kovaan kamaraan. Ja poika-Tuomaan kuokka näytti uskollisesti näitä isän mietteitä säestävän. Laurin kirves taas kalkahti iloisesti ahon rinnassa, kun hän rankaa aidaksiksi halkoi, ja hilpeästi hivelivät hänen mietteensä sitä tulossa olevaa pyyntiretkeä, jota ei nyt kestäkään päivän eikä viikon, vaan keväästä syksyyn yhteen menoon. Koko kesän saa hän miesjoukossa eriä samota, tarvitsematta pölyssä kuokkia ja kuunnella sedän kuria!

Mutta nuorimman vesan, Heino-laiskurivekaran, mietteet, ne ne olivat kaikkein levottomimmat hänen siinä nyt vihapäissään kannon juuria katkoessa. Hänen nuorta sydäntään valvoi isän ankara kuri ja tuo jyrkkä eräretkikielto; hänen sisässään iti uhman siemen ja hän tunsi, miten se kasvoi ja koveni, vaikkei se vielä tarkkapiirteistä muotoa tavannut. Tuontuostakin lennähtivät hänen katseensa tuon säälimättömän kyntäjän puoleen, joka uhkasi hänet tähän kuokkaan kytkeä, mutta samalla hän tunsi, että sen uhkauksen hän tyhjäksi tekee. Väliin hän säikähti itsekin tuota sisuaan, mutta se ei jättänyt häntä rauhaan, joka kuokaniskulta se uudisti hänelle kysymyksen:

— Miten, milloin? Miten, milloin?

II. PIISPA TARKASTUSMATKALLA.

Se piispanmatkue, jonka Erä-ukko oli Mustanahon alaiselta luhtatörmältä nähnyt Päijänteen selällä liikkuvan ei sittenkään jättänyt käymättä Karmalankaan lahtea. Pari päivää se viipyi Sysimäen kirkolla, jossa piispankäräjiä pidettiin ja juhlalliset jumalanpalvelukset toimitettiin. Mutta toisen päivän iltana palasivat kirkolta kiireellä kotiin Karmalan Marketta-emäntä ja Enni-neito, ainoat, jotka talosta olivat kirkolle joutuneet, ja kertoivat miehille, että koko retkikunta saapuu aamulla Karmalan rantaan.

— Mitä ne täältä hakevat? kysyi aamiaisen aikaan ukko tyytymättömänä, viskaten kuirin tyhjään piimähulikkaan ja nousten murkinalta.

— Täältä kuuluvat poikkimaisin jatkavan matkaansa Savon puolelle, selitti Enni, vilkasliikkeinen, ketterä tyttö, talon ainoa tytär ja ainainen ilonpitäjä. Hän oli Heino-veljeään vanhempi, mutta Tuomasta nuorempi; jälkimmäisen oli hänellä tukeva varsi ja roteva työinto, mutta edellisen liukas kieli ja kasvojen pehmeä hipiä. — Tänne on kuulutettu kaikkia rantakyläin talonpoikia tuomaan aamulla hevosensa piispan matkuetta varten, täältä painuvat salolle. — Niin tiesi tyttö lisätä.

— On siinä taivalta hevosille jos miehillekin, murahti ukko nyrpeänä, — Ja siksikö täällä nyt on emännillä tuota keskiviikkoista juhlatouhua, niille vierailleko siinä taikinata vastataan ja juustoja paistetaan?

Sen kysymyksen hän heitti talon kalvakkaalle, kärsivännäköiselle emännälle, joka ääneti kuin varjo hyöri pirtin ja aitan väliä, yllään valkoinen mekko, päässään valkoinen huntu. Mutta vastausta ei ukko kysymykseensä saanut eikä sitä paljoa odottanutkaan. Hänen miniänsä, Karmalan Marketta-emäntä, ei näet usein suutaan puheeseen avannut, harvoinpa kysymykseenkään vastasi. Hän oli, tämä Tuomaan vaimo, umpimielinen ja harvasanainen; hän oli kivulloinen, ja hänen umpimielisyytensä luultiin siitä johtuvan. Mutta olipa hän muutenkin vähän omituinen. Harras oli hän kirkossakävijä, tiheään hän rippituolissakin polvistui, ja mustaa rukousnauhaa, jota hän aina kaulassaan kantoi, hänen sormensa alinomaa hypeltivät. Mutta siitä huolimatta hänen usein iltaisin ja öisin nähtiin nousevan Mustanahon harjalle, pakanain vanhaan karsikkoon, jossa hänen kerrottiin väliin loveen lankeilevan ja isältään oppimillaan loitsuilla puhuttelevan maahisia ja metsän haltijoita. Mutta vanhan pihlajan kylkeen ripustetun ristin ääressä hän sielläkin sillävälin polvillaan rukoili.

Aina ei ollut Karmalan emäntä näin umpimielinen ollut. Erä-ukko muisti senkin ajan, jolloin hän sulavasuisena liikkui sillan liitoksilla. Se oli siihen aikaan, jolloin ukon vanhempi poika, Viljo, vielä eli. Viljo se olikin oikeastaan metsämatkoillaan Marketan löytänyt vanhan taikoja-raution sysimökistä ja hänet veljelleen vaimoksi hommannut. Siihen vanhempaan veljeen se oli tainnut Marketta oikeastaan olla mieltynyt, eikä Tuomas-juurikkaaseen, — senvuoksi myöskin kälysten välit usein olivat olleet kipakat Karmalan pirtissä, selvästi sen ukko vielä muisti. Mutta vasta sinä kesänä, jolloin Viljo kaatui kalajärville, oli emännän luonteessa ja käytöksessä jyrkkä muutos tapahtunut. Niiltä päiviltä asti oli hän käynyt kalvakkaaksi ja umpimieliseksi. Kun ukko oli saapunut syksyllä kotiin, jätettyään kaksi poikaansa sotanurmen alle, tuntui Marketta tuosta tuhosta jo tietävän, — hän oli, niin sanottiin, nähnyt näkyjä lovessa maatessaan Mustanahon karsikossa ja uteli ensi sanoikseen vain hätäisesti, että onko se totta… Silloin oli tuossa hennossa naisessa jotakin ikäänkuin särkynyt, hän oli niiltä ajoilta käynyt entistään puhumattomammaksi ja yksin ääneti liikuskellut kuin kone töissään tuvassa ja tanhualla. Siitä asti eli hän sitä omaa elämäänsä, jonka salateitä ei kukaan päässyt tutkimaan, ja ikäänkuin muistojaan hautoen yhä riutui ja näivettyi. Sekä oman tuvan väki että vieraat kohtelivat häntä senvuoksi jonkinlaisella pelokkaalla kunnioituksella, mutta samalla he häntä rakastivat. Sillä pyytämättä tuo sairas emäntä usein tuli apuun, milloin jollakin hätä oli suurin, ja jos naapurillakin suru yritti ylivoimaiseksi käymään, niin hänelle silloin aukenivat Marketan mykät huulet lausumaan lohdutusta.

Nyt hääri Marketta-emäntä tavallista toimekkaampana, siistien tupaansa ja pihaansa ja valmistellen taloon juhla-ateriaa, siltä varalta että piispa hänen pirtissään murkinoisi. Talon miehet murtivat suuta koko sille vierailulle, mutta Marketasta se käynti oli suurin kunnia, mikä hänen talolleen saattoi tapahtua. Varsinkin ukkoa tuo ylimääräinen juhlatouhu suututti ja senvuoksi hän ennen pirtistä lähtöään vielä hiukan kiusoitti hurskasta emäntää, jonka hän tiesi ankarasti noudattavan kaikkia kirkollisia sääntöjä ja muotoja. Hän näki Marketan kaloja pataan mättävän, muisti siitä, että nyt mahtoi olla paastopäivä, perjantai, ja virkkoi:

— Mikset piispalle linturokkaa anna, toimmehan Laurin kanssa eilen kotiin koko kantamuksen teirejä, — kyllä niiden maun ymmärtää hengellistenkin herrain suu.

Sen verran aukenivat nyt Marketan huulet, että hän melkein kauhulla vastasi:

— Lihallako saastuttaisin paastopäivän!

— Eihän lintu lihaa ole, vastasi siihen ukko ilkahtaen. — Niin sanoi ainakin lukkari tässä eräänä talvena kerran, kun hänelle perjantaina verolintuja vein ja hänen emäntänsä niitä heti kävi pataan kynimään. Linnut luotiin samana luomispäivänä kuin kalat, sanoi laulumies, siksi ovat linnut luettavat kaloihin eikä lihoihin. Niin sanoi ja rokan söi, ja jos se lukkarilta kävi päinsä, niin miksei meiltäkin.

Mutta nyt ei emäntä enää vastannut siihen viisasteluun, tiesihän hän ukon, eihän sille kirkonmenoista mikään pyhää ollut. Hän vain Ennin avulla taloustöissään yhä liukkaammin liikkui, kuta etemmäs aamu ehti, ja tuokion kuluttua tuli jo naapurin emäntäkin, Suopellon puuhakas Leena-muori, heitä askareissa auttamaan.

Mutta kun miehet aterioituaan pihalle astuivat, oli sinne jo ruvennut kertymään kylältä miehisiäkin miehiä, jotka kirkon kuulutuksen mukaan toivat piispan joukkueelle kyytihevosia, — toisia uteliaita tuli niiden lisäksi. Ja hetken kuluttua souti jo muuan jämsäläisten kirkkovenheistä, joka piispan tavaroita toi, Karmalan lahteen Mustanahon alle, ja sen soutajat kertoivat, että perästä tulee toisilla venheillä piispa itse ja koko hänen matkueensa. Siten nyt aamurupeamalla Karmalan törmällä kuhisi väkeä enemmän kuin tavallisina pyhinä kirkolla, — piispan tuloa siinä odotettiin.

Häiriytyiväthän siinä tietenkin talon arkityöt aamurupeamalla, kun miehet jäivät ahteelle vieraita haastattamaan. Mutta pilalle ei niiden isä-Tuomas sentään antanut keskeytyä. Hetkisen ääneti seistyään tarinoivan miesjoukon laidassa nykäisi hän poika-Tuomasta hihasta ja lähti astumaan ylös halmeelle, kynnökselleen. Sen enempää ei hän kirkonmenoista eikä piispallisesta komeudestakaan välittänyt. Minkä kirkko välttämättä vaati, sen Tuomas täytti: maksoi tihunnit, kävi pääpyhinä kirkolla ja meni ripillekin silloin kuin muut. Mutta sen pakon täytettyään katsoi hän olevansa niistä velvollisuuksistaan kuitti. Ennen ei hän ollut sapatinvietostakaan välittänyt. Mutta kerran oli joku kateen mies hänet papille ilmiantanut siitä, että hän pyhän Laurin päivänä oli kaskeaan viertänyt, ja Tuomas oli siitä saanut maksaa sievät sakot. Senjälkeen varoi Tuomas tarkasti sunnuntaityötä. Hän heittäysi joka sunnuntaiaamu, milloin ei ollut pakko kirkkoon mennä, makuulleen ja nukkui iltaan asti. Mutta arkena katsoi hän oikeudekseen raataa, tuli piispa tai pappi, ja siksi hän nytkin ahon laitaan nousi. Niin oli sovittu, että Lauri lähtee talon puolesta Tuomaan hevosella piispaa kyytiin ja Tuomas haki viidakosta nyt senvuoksi nuoren sälkönsä, valjasti sen auransa eteen ja rupesi sitä työjuhdaksi opettamaan.

Mutta Erä-ukko jäi toisten poikain kanssa törmälle kylän miehiä haastattamaan, ja kookkaana ja komeana hän kulki siellä miehestä mieheen puhellen siitä asiasta, joka hänen sydäntään lähinnä lämmitti, — Pertunpäivän aikaan kalajärville toimeenpantavasta suuresta eräretkestä. Hän innosti epäilijätkin mukaansa, muistuttamalla heille, kuinka tukalaa on talvikauden särpimettä elää. Herkkiä olivatkin taas mielet eräretkille taipumaan, ja ukko lisäsi tulta innon alle, kuiskahtaen, että nyt mennäänkin sinne perille asti, missä koskemattomia ovat vielä hämäläisten vanhimmat apajat.

Siitä puhuttiin keväisellä törmällä, mutta puhuttiinpa siinä muistakin — liukkaasti luisti tarina. Puhuttiin piispasta ja hänen matkueestaan, ihmeteltiin, että mies äijän iässä lähtee selkähevosella kulkemaan sitä kahden päivämatkan pituista asumatonta salotaivalta, joka oli Hämeen itäisimmän ja Savon läntisimmän asutuksen — Sysimäen ja Savilahden — kirkkojen välillä. Kerrottiin myös niistä käräjistä, jotka piispa oli äsken kirkolla pitänyt ja niistä manauksista, joita hän siellä oli rahvaalle antanut, ja sen yhteydessä kerrottiin siitä mahdista, mikä piispalla on.

Jämsäläisten soutajain joukossa oli muuan vilkas ja verevä mies, joka parhaiten osasi vastailla niihin moniin kysymyksiin, joita kaikkia ulkonaisia oloja tuntemattomat sisämaan miehet puheen varrella viskelivät. Se oli Tuiran Vilppu Jämsänjoen uudisasutukselta, tuttu jo ennestään Päijänteen itäpuolellakin, jossa hän milloin oli luvattoman maakaupan pitäjänä liikkunut, milloin piillyt pillojaan, — hänellä kerrottiin näet olevan varsin kirjava entisyys, vaikkei hän vielä vanha mies ollut. Jo poikasena oli hän Hollolan markkinoilla Saksan kesteihin yhtynyt, palvellut sitten merirosvolaivassa, liikkuen monilla merillä, senjälkeen kujeilijana kulkenut Ruotsin puolella, kunnes oli takaisin kulkeutunut Suomeen ja asettunut erämaan laitaan, missä eivät häntä mahtimiehet tunteneet. Tämän verevän veitikan ympärille nyt salokyläin miehet kertyivät kuulemaan, kun hän kuvaili Maunu-piispan valtaa ja vaikutusta Suomessa.

— Vai sellainen mahtava mies on piispa, — niin joku virkahti. — Ilmankos sen ääni niin komealta jyrähteli, kun hän kirkossa puhetta piti. Ja komea tuo oli nähdäkin, päästä ja rinnalta kiilsi hopea ja kulta.

— Mutta leppoisasti se puhui, rauhaan kehotti ja keskinäiseen sovintoon, kielsi toisen toistaan sortamasta. — Näin muisteli naisista muuan. Mutta miehistä taas joku kertoi:

— Mutta oli sen sentään äkäisempi ääni, kun hän seurakuntaa tiukkasi papille ja kirkolle kymmenyksiä maksamaan. Kaikesta maksa pois kymmenys, elä mitään unohda, osa vie papille, jos mitä saat vedestä tai maasta.

— Ja osaa se pappi kuitenkin ottaa osansa kehoittamattakin, lisää aina vain kärkkyy, vaikka miten pullean mitan viet, — niin lisäsi kolmas odottaja.

Mutta taas puuttui pakinaan Tuiran Vilppu, hän, joka aina asiat tiesi paremmin kuin muut ja joka ei pappeja rakastanut enempää kuin muitakaan herroja. Hän virkkoi:

— Puolustihan piispa pappia, kun kymmenveroista oli kysymys, mutta antoi se sentään nuhteista osan hänellekin. Kuulitteko, kuinka hän pappia torui siitä, että tämä emäntänsä luonaan pitää pappilassa, emäntänsä ja lapsensa. Ei se sentään niitä kokonaan pitämästä kieltänyt, vaikka niin on säädetty. Tietäähän piispakin, että mihinkäpä se ihminen luonnostaan pääsee. Mutta siitä oli piispa äkäinen, että on emäntä pappilassa asunut. Siirtäköön kylälle ja käyköön siellä sen pakinoilla, niin käski. Ja pois ajoi!

Nauramaan remahti törmäntäytinen väki. Eivät he pappinsa kohtaloa säälineet, vaikkeivät he tuota naimiskieltoa ymmärtäneetkään. Tiesivätpä he, että korvaa se pappi vahinkonsa toisaalla, kyllä se osaa elämän makeat maistaa. Väkevää sille pitää olut olla, kun se talonpoikain kesteissä käy, ja sitä juodessaan se turisee niinkuin muutkin syntiset. Vasta kun sunnuntaina valkoisen paidan päälleen vetää, silloin se on pyhä mies. Ja helposti tulee sille leipä, kymmenykset hän perii talonpojilta, ja eri maksun vielä kaikesta, minkä toimittaa.

— Kun maailmaan synnyt, niin näädännahka papille ja kun kuolet, niin jo kaksi karpiota viljaa! Katkerana sen lausui muuan salon mies. He eivät, nämä korvenlaidan eläjät, yleensä kirkollisesta menosta paljoa ymmärtäneet, eivät siitäkään piispallisesta komeudesta, jota heille eilen oli näytetty. Se oli heidän käsityksensä mukaan kaikki kuuluvaa siihen yhteen ulkonaisen esivallan käsitteeseen, joka heitä painosti ja kaavoihinsa pakotti ja jolla oli monet eri ilmestysmuotonsa: vouti ja pappi, vero ja kymmenys, laamanni ja piispa…

Ja kun Vilppu kävi väkijoukolle kertomaan niistä moninkertaisista juhlamenoista ja kirkollisista komeuksista, joita saa nähdä Turun kirkossa, jossa on kymmenkunta eri alttaria ja joka alttarilla monta pappia ja tuomioherraa toimessa, niin sydänmaan miehet sitä kuuntelivat äänettöminä ihmetellen, mutta innostumatta, lämpenemättä. Se oli heille vierasta komentoa. Hiljaisissa mielissään he ajattelivat, että mahtaa se olla suuri ja voimakas tuo esivalta, jolla on niin paljon rikkautta ja mahtia, — mitä hyötyä hänestä sitten raatavalle rahvaalle lienee!

Innostuneimpana kaikista kuunteli Vilpun kuvauksia nuori, valkotukkainen Enni, joka tuvan helteestä oli laskeutunut törmälle miesten pariin. Hän nyhti siinä pienen aituuksen viereltä nuorta nurmea, ja syötti sitä pystypäiselle, hoikkakoipiselle hirvenvasalle, jonka ukko ja Lauri keväällä hirvenajosta palatessaan olivat metsästä tuoneet hänelle elätiksi. Suurilla, säikähtyneillä silmillään eläin aidan raosta mulkoili ahteella loikovaa miesjoukkoa ja vavahteli vankilansa ikävää. Neitonen taputti hellästi hienokarvaisen tevanan päätä, mutta hänen silmänsä olivat toisaalla; ne olivat kiintyneet vilkkaaseen, verevään kertojaan, joka siinä oli kuuntelevan miesjoukon keskustana. Eikä tyttö tiennyt itsekään, tarkkasiko hän tuota tarinaa Turun tuomiokirkon kullatuista pyhänarkuista, vaiko tarinoitsijaa, jonka ääni sulavana sointui ja jonka silmänluonnissa oli eloa…

Mutta katkesipa kertomus, — ylempää törmältä kuului huuto:

— Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle.

— Sieltä piispan matkue tulee!

Miehet kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi selän puolelta kaksi venhettä laski lehteväin rantain lomitse Mustanahon alaiseen lahteen ja kiireisellä soudulla suhahti Karmalan valkamaan. He kurottausivat toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja uteliaisuutta paloivat heidän silmänsä. Mutta siellä he pysyivät törmällä, rantaan laskeutumatta ja ainoastaan Marketta-emäntä meni Leena-muorin kanssa vesirajaan asti venheestä nousevaa piispaa tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä kunnioitusta mahtavaa piispaa ja hänen seuruettaan kohtaan, mutta se sitä sittenkin mieluummin noinikään matkan takaa katseli, — sen kunnioituksen seassa asui mielissä vielä paljon arkuutta ja epäluuloisuuttakin.

Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina mukanaan alttari, jonka ääressä hän kolmesti päivässä piti messun, milloin talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Loistava oli se seurue, joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, mistä väki verkalleen oli loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa ja apupappi heitti hänen hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä, koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.

Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harvat hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen humaus väkijoukon läpi, — tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:

— Onpa kuin ukko jumala!

— Senpä onkin sijainen!

Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden iässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta varsi oli vielä taittumattoman suora ja miehevää terästä tuntui jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin, kun hän kansalle puhumaan kävi. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut kotoista suomalaista hiippakuntaansa, ja hän tiesi kyllä, mikä työala hänellä siinä oli, kun hän koetti juurruttaa vielä luonnon tilassa elävän kansan keskuuteen ristinoppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta. Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeenkin kansan tajuntaan painunut; hän kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askelellaan pakanuusaikaista taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä, siksi oli hän nytkin iästään huolimatta lähtenyt vaivalloiselle kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi vanhojen velhotapojen vielä yleisesti rehoittavan, Päijänteen ja Saimaan vesistöihin, joiden välisten laajain, asumattomien erämaiden halki hänen oli taivallettava.

Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä. Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät kuitenkin vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia luonnonhaltijoita vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön mielissä paljon asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä olevilla rangaistuskeinoilla, ei pannalla, ei sakoilla eikä polttorovioilla, eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki sanan voimalla sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen katoolisen kirkon jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla kielellä, koettaen siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän kehoitti pappejaan samoin tekemään, — kunpa vain niiden oma valistus riittäisi nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka nyt tuolta loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa ja antaumusta!

Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanaa puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikkeivät vielä osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät ja kun piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen kuin lähti haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia, silloin kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen lievettään suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan hurskaimman. Mutta sillaikaa kuin seurue tuvassa aterioitsi, pistäysi Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle laskettu, ja hänen keritsimensä välähtelivät nopeasti, kun hän messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan — alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä — säilytti pienessä pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.

Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli jouduttava, päivän taival oli pitkä.

Paljon olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet, mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta lähettää asemies hakemaan Tuomas-isännän halmeelta sekin nuori sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen valjastanut. Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen oli auran edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä kesken, ja hän murahteli rinnusta aukoessaan.

— Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista vievät!

— Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä, lohdutteli pystykypäräinen asemies.

— Tulee jos tulee ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon. — Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän jyrisevällä äänellä luokseen pellolle Heinon, joka siellä ahteella aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea piispanmatkueen komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: — Mukaan lähde sinäkin, Heino, sälköä kotia saattamaan, mutta selkään varo menomatkalla nousemasta, vekara!

Hepo vietiin halmeelta, ja Heinon kuokkaan kävi nyt isä-Tuomas käsiksi. Mutta Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti taloon niin kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa. Mieluisampaa tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa kuin lähettää hänet piispan matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja kuuntelemaan ja näkemään maailmaa suuren salon takanakin, Savilahden oudoilla kylillä. Ja hän kiiruhti kenkimään, ettei isä vain ehtisi käskyjään peruuttaa ja että hän pian joutuisi toisten kyytimiesten matkaan, jotka jo ratsujoukon jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.

Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi hajareisin Karmalan juureva Erä-ukko, katsellen tuota poistuvaa komeutta. Hänen tähystävistä silmistään välähti kätketty viha. Hän ei tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä mies, joka ei kenellekään pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että hänen oma mahtinsa ja vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta hanakammin salokyläin kansa heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan. Itse ei hän uskonut ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli saloon huvennut, melkein vahingoniloisena siirsi silmänsä katsomaan, kuinka puolenpäivän jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle, illaksi sadetta ennustaen. Ja ukko mietti ilkkuen itsekseen:

— Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä, osaako tuo edes poutaa matkapäivikseen loihtia!

III. HEIMOLAISKANSAN LUONA.

Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista itää, ja kauas kaikkosi jänis ja peura polkutien varrelta, jossa erämaan rauhaa häiritsi matkamiesten meluava lauma. Siimekseen peittivät päivän korven korkeat petäjät, mutta se läntinen pilvenlonka ei toki sadetta nostanut, se vaipui kuivana alas, kertoen kauas taaksepäin jääneen Karmalan Erä-ukolle piispan luontoakin hallitsevasta mahdista.

Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon Vahvajärvelle ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan. Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä, roihuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat, mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen hiillokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä kevätkesän valjuun yöhön.

Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin. Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat heidän aikaisiltaan ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä, joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoillaan tervehtimään, mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin sotaisissa kahakoissa erämailla. Heimojen välit olivat perin vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat toisiaan milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti, kulki tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.

— Eipä liene näin lukuisaa matkuetta koskaan tämän taipaleen kautta kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen öiselle selälle, johon kelmeä taivas kuvastui.

— Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan, vastasi verkalleen Suopellon Sipi. — Mutta ennen aikaan ovat näitä välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä taida vielä niin ylen paljon aikaakaan olla. Isävainajani ne vainon ajat vielä hyvin muisti.

— Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.

— Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne kulkeutunut. Mutta jo silloin ennen vanhaan, kun siellä suurten koskien takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat ollen sotaisia, viekkaita miehiä — ja niinpä ne ovat vieläkin —, nekun illan hämärässä kylän laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan … ja sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen… Niin, paljon niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja. Niin ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä Hämeestä, ja silloin ne ovat isoisät joukkoineen Sysikorpeen muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden samain salotaipaleiden taa.

— Mistä niillä oikein oli ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus vaikeni. Ja tämä huudahti:

— Mistä! — ne oli ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja, isiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hänkin puolestaan ja ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.

— Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?

— Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässään, hirvennahkaiset kilvet kädessään. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki elävät, ja tavaraa paljon kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.

Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä valju taivas ja tumma vesi sulivat yhteen. Mutta taas Laurin mielessä virisi uusi kysymys:

— Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?

— Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, — hyvin me heidän kielensä ymmärrämme, täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta vähitellen ja pakolla sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät hämäläiset että myöskin savolaiset.

— Niin, Ruotsin miehet.

— Niinpä niin, heidän soturinsa ja herransa, heidän pappinsa, heidän voutinsa. Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, joka nytkin melkein joka vuosi kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen vihojen peruja.

— Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.

— Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha, eikä se ole lauhtunut koskaan.

Lauri oli kuunnellessaan noita tarinoita heimonsa vanhoista taisteluista ja kärsimyksistä mielikuvituksessaan muodostellut niistä jo kirjavia taistelukuvia. Hän näki heimonsa ja isänsukunsa vuoroin maahan masentuneena, vuoroin koston tuleen tuprahtaneena. Ja hän ajatteli jännityksellä, että hän nyt juuri oli kulkemassa noiden ikivanhain vainolaisten kotoisille kylille, näkemään läheltä nuo samat vihatut miehet, jotka olivat niin paljon surua hämäläisten koteihin miespolvien varrella tuottaneet ja joista hän lapsuudestaan asti oli vain hirmujuttuja kuullut.

Mutta hänen toverinsa nousi:

— Katso, tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiilloksen vieressä loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa lähtee taipaleelle.

Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja katseli, miten aamutuulen ensimmäiset väreet lahden pintaa elpymään herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä, metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän ajatteli, että vielä on kerran hänenkin aikansa, kerran se kostaa hänkin sukunsa surmat ja surut…

Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino nyt vuorostaan hoiti vartian virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä, näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin, siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.

Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli hänen itsekseen virkahtavan:

— Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa valmis valkama!

Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:

— Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?

Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:

— Taitaa olla melkein siltä väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina on luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät työntymään meidän erämaille ja vesille.

Piispa hymähti. Taas sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli Hämeen rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Saattoihan hän jo arvata kuulevansa sen tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin, jolla kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta takamaariidoista. Ja piispa kysäisi äkkiä:

— Vihaatko sinäkin jo savolaisia?

Veret kohosivat nuorukaisen ohimoille, olipa kovin äkkiä tullut se kysymys. Mutta äskenpä hän juuri oli sitä ajatellut, ja hetkeäkään empimättä hän nyt vastasi:

— Vihaan!

— Miksi, — mies sinun iälläsi jo?

— He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta isän tappoivat — ja äidin.

Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin sisälsi hyvin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.

— Vai tappoivat, milloin ja missä?

— Puolikymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.

Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.

— Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa — niinkuin isäsi aikoinaan?

Nuori mies ei vastannut, mutta hänen rävähtämättömät silmänsä kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään, — niinpä tekisi hänen sijassaan joka mies.

Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Noin se juuri viha ja kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun, — milloin se talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruuden ajoilta asti olleet nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain naapuruksina eläväin heimojen välillä ja piispanaikanaan hän oli usein surren ja huolestuneena siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujaimiin alituisesti niitä entisten pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkoituksia. Hän nytkin siinä hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jos saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen välimaille ja siten entisten riistariitojen sijaan liikettä ja rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain itsekseen, puolittain Laurille:

— Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus, sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen välille.

Lauri katsoi piispaa kummastellen. Hänellekö se tuota kaikkea jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päiväntaival tänään on pitempikin kuin eilen.

— Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt, katkaisten äskeiset haaveensa. Samassa hän näki Heinon, joka siinä syrjästä oli kuunnellut piispan Laurille lausumia sanoja ja jonka silmät uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: — Ja sinä poika, käy herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas … etkö ole sinäkin Karmalasta, oletteko veljekset?

— Emme, vaan veljesten lapset.

— Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aiotko sinäkin kalajärville kostamaan?

— E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.

— Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä saattoväki aamumessuun!

Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs itään.

Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä ja metsästä rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua, muistellen niitä iskuja, joita ennen oli antanut tai saanut. Savolaiskylän hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa piispan upeaa saattuetta, — harvoinpa näille kaukaisille rannoille pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi tapaamalla, kuinka savolaisten joukosta heti ihmettelynhuudahdusten ohessa singahteli pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.

— Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!

— Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme kokemaan?

— Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!

Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat miehet kuitenkin yölläkin pitivät, että nukkuessaankin toisella silmällä valvoivat, sillä savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät luottaneet.

Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunta vuotta sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Novgorodin venäläisten pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja siellä olivat siten sekä uudet yhteiskunta-olot että kirkolliset käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa. Ennen oli Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan katsottu kulkeneen juuri niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten ja hämäläisten, asuma-alat. Mutta senjälkeen kun Savon kihlakunta oli lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa, lohkaistuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään. Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Novgorodin, puolelle rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi, oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan kummallakin puolella rajasaloa.

Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaiseva tehtävä. Mutta murheekseen piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin vähäinen. Hän antoi sen vuoksi jo heti ensimmäisenä aamuna Suur-Savoon tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden pitäjän ja Juvan kappelin papeille, jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan. Näitä asioita hän aikoi saarnoissaan selitellä sille savolaiselle kansallekin, jota oli sangen lukuisasti piispankäräjille kokoontunut, kehoittaakseen sitä naapuruussovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.

Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna, istuen seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa ja että siellä ilmikahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten välillä.

— Muuan mies on jo lyöty veriin ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee siellä miesten käsissä, — kuulkaa noita huutoja!

Säikähtynyt pappi repäisi oven auki, ja aivan oikein, sieltä naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.

— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa tempaisten.

— En sitä ymmärrä, vastasi pappi. — Pientä kahnausta oli aluksi ja yhtäkkiä se leimahti…

— Tulkaa, käykäämme tuon kiihoittuneen kansan luo!

Ja piispa lähti kiireisin askelin, mutta juhlallisen vakavana astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätientakaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja josta naisia ja lapsia ulisten juoksi pakoon. Papit ja munkit seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. —

Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä viettäneet?

Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin niin paljon, että vanha piispa näki, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli, jota hän oli aikonut juurruttaa mieliin, kuinka herkkä kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan nytkin, vaikka hän itse oli saapuvilla.

Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet. He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.

Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.

Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, — lyhyenläntä jurrikka, pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä, — ihan siihen aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta tutkimaan.

Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen kuvan. Vihdoin jo kysäisikin:

— Mistä sinulla tuo solki on?

Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle ja hän vastasi vähän tiukasti:

— Sitäkö himoitsisit, — omanipahan se on!

Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja uteliain, jonka hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse ärtyen ja ärsyttäen:

— Omahan se on ryöstettykin tavara, — tuttu on tuo vaski tässä talossa!

Ja toiset säestivät:

— Vai sillä soljella tulit Savoon rehentelemään!

Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli soljen saanut lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta ukko ei ollut hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän soljen oli saanut, oli vain käskenyt Laurin sitä tarkoin säilyttää. Varmaankin solki oli sodasta saatu, varmaankin nyt savolaiset sen tunsivat jonkun kaatuneen heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kuin se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin silmäin kiukun. Toiset Hämeen miehet eivät koko juttua käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:

— Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.

Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:

— Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.

Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena karahti silloin nuori hämäläinen pystyyn, viskasi ärhentäjän luotaan, niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:

— Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia kopeloi!

Se oli kahakan alku. Pystyyn olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva, päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo, — siitä ja miehen ryhdistä saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:

— Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.

Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan leiskautti uuteen tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten virkahti savolaisista yksi:

— Niitä penikoita on vähän nokitettava!

Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä kiukkuaan, hän huudahti:

— Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin ukkokin, jonka hampaat tunnutte tuntevan!

— Purepas, maitohammas, karjaisi siihen tuo lähinnä seisova riidan aloittaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.

— Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. — Ja tulkaapa vielä kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!

Toisetkin savolaiset kävivät kiihoittuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet ja Suopellon Sipi astui esiin halkoa heilutellen ja virkkoi:

— Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon miehiä siihen, mihin meitä yksi!

Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä kirveitään, — kaikki huusivat ja melusivat.

Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan nähnyt ja kiiruhtanut siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillä välin kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin, verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen, joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu vallitsi taloissa ja kylätiellä.

Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden ja hänen voimakas ääneni jyrähti yli metelin:

— Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!

Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittaen, jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa, kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:

— Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne miehet, polvillenne pyhän ristin eteen!

Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen puhui:

— Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin juurella käytte tappelemaan toistenne verta vuodattamaan! Veljinä teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että pyhä Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!

Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; kaikki tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion kuluttua tuo juurikään niin meluisa joukko, miehet, naiset ja lapset, ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin astuivat sinne toisten jäljestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään ja järvelle saakka.

Mutta jo piispan puheen aikana oli Lauri nostanut nurmelta nuoren orpanansa, jonka verinen pää hervottomana retkotti, ja kantanut hänet rantaan, jossa hän Heinoa valellen virotti ja pesi hänen paksuiksi turvonneita huuliaan. Pian siellä poika virkosikin, ja syljeskeli vain ja sadatteli, kun olivat häneltä kurkkuun asti etuhampaan iskeneet.

Mutta hetken kuluttua astui orpanusten luo siihen venhevalkamalle ääneti ja varpaillaan nuori tyttö, joka toi saunasta liinasen, millä Heinon kasvoja kuivata. Se oli solakka ja hento tyttö, lapselta hän vielä etäämpää katsoen näytti, mutta kun hän siitä oikaisihe ja silmille valahtaneen keltaisen tukkansa päälaelle sitoi, niin jo näki, että siinä oli tyttö naisen ikään ehtimässä. Pehmeät olivat hänen hienosti ahavoituneet poskensa, ja säälivä veitikkamaisuus näytti väikkyvän tytön silmässä, kun hän vieraan virkoamista katseli. Hän oli hänkin ikäänkuin säikähdyksistään tointunut ja iloitsi siitä itse.

Sanaakaan siinä ei puhuttu. Vasta kun tyttö, liinansa kivelle jätettyään, lähti astumaan poispäin rannasta, virkahti hänelle Lauri, jonka mieli jo äskeisestä kahakasta oli aika lailla rauhoittunut:

— Oletko tämän talon väkeä, tyttö?

— Olenpa kyllä, miksi niin?

— Et kohtele meitä samalla tavalla kuin muu kotiväkesi, — kuin veljesi äsken.

Tyttö katsahti vierasta vähän arasti, ikäänkuin epäillen, sopisiko tuon vainoheimoisen kanssa tarinoihin ryhtyä, vai pitäisikö siitä enempää puhumatta palata. Mutta eipä näyttänyt olevan pelkoon aihetta, tyttö pysähtyi ja vastasi:

— Oma syysi se oli, miksi panit uhmalla rintaasi Hilppa-vainajan soljen, kun meidän taloon tulit. Ärsytit sillä Ohto-veljeni, joka muutenkin on kärkäs tappeluun.

Kummastellen katseli Lauri tuota outoa impeä, joka häntä siinä hiljakseen nuhteli. Ja ikäänkuin itseään puolustaakseen hän vastasi:

— En tiennyt solkeni olevan tästä talosta peräisin, olen sen saanut lahjaksi.

— Mutta täällä tuo käärmevaski heti tunnettiin, minäkin säpsähdin aamulla, kun sen rinnassasi näin, — anna minulle se solki!

Lauri katsahti uudelleen tyttöä, nyt tarkemmin ja kauemmin. Ja hän jäikin siihen äänettömäksi katsomaan. Olipa niin herttainen ja valoisa tuo immyt siinä hänen edessään, leppoisa oli äänensointu ja nuo kirkkaat silmät, iloa niissä oli, mutta ne tuntuivat sen lisäksi puhuvan jotakin muutakin, vaikkei hän älynnyt, mitä ne puhuivat.

— No, annatko? — Tyttö näytti melkein loukkautuvan tuosta Laurin viivyttelystä, näytti ihmettelevän, että mies todellakin epäröi hänelle soikea antaessaan.

Nyt Laurikin jo naurahti ystävällisesti:

— Veljesi olisi solkeni väkisin vienyt, mutta väkisin sitä ei tuosta ota kukaan, jos minussa henki lie. Mutta sinä, tyttö, sinä sitä pyydät — ota!

Ja hän rupesi solkea kauluksestaan irroittamaan. Mutta hän ei sitä vielä irroittanutkaan, vaan virkkoi:

— Entä sinä, mitä annat minulle sijaan, jos sinulle solkeni jätän?
Miksipä sen palkkiotta sinulle antaisin!

Punaiseksi karahti nyt tyttö. Hän mietti taas pakoon juosta — eipä tiedä, vaikka tuo mies hänet syliinsä koppaisi! Mutta hän ei kuitenkaan juossut pakoon, paikoiltaan vain vastasi:

— Saat toisen soljen sijaan…

Ja tyttö pistihe saunaan ja tuli sieltä tuokion kuluttua pieni valkoinen solki kädessään.

— Vaihdatko?

— Näytäs, virkkoi Lauri viivytellen. — Minun solkeni on sodasta tuotu…

— Mutta tämä on hopeainen, eikä siitä tappelua synny.

— Vaikka se on saatukin savottarelta! Oli menneeksi, kädestä käteen, noin!

Se oli silmänräpäyksen kädenvaihto, mutta Laurista tuntui, kuin se pikainen hipaus olisi sytyttänyt tuleen hänen verensä, niinkuin taulaan hipasemalla tuluksesta kipuna lentää. Hänen olisi tehnyt mieli tarttua tuohon pehmeään kämmeneen … mutta seuraavassa tuokiossapa juoksi jo tyttö ahdetta ylös taloa kohti. Siellä törmällä hän pysähtyi kumminkin vielä hetkeksi ja virkkoi ilkkua äänessään:

— Nyt luullaan Karmalan poikaa pelkuriksi, kun hän uhattuna heitti pois voittosolkensa.

Hetkeksi Lauri säpsähti, hänen mieleensä vilahti ajatus, että oliko tuolla velholla todellakin petos mielessä… Ei, hän naurahti jo samassa omalle epäilykselleen, katsellessaan törmällä seisovaa tyttöä. Velho hän on, onpa totta tosiaankin, mutta hänellä on toinen mahti, ei viekkauden. Ja hän vastasi:

— Onpa minulla toinen voittosolki sijassa, näytänpä sen soimaajille.
Ja jos sittenkin viekastat, tulen hakemaan omani pois.

Silloin törmällä seisova impi ojentautui suoraksi, miltei ylpeäksi, ja uhmaa oli hänen äänessään, kun hän huudahti:

— Tule, mutta väkisin ei Hilpan solki enää täältäkään lähde.

— Entä pyytämällä, lähteekö?

— Koeta!

Sulaksi oli taas heltynyt tytön ääni, kun hän sen viimeisen sanansa virkkoi, mutta samassa hän juoksikin jo törmältä pois ja hävisi asumusten taa. Nuorukainen seisoi yhä rannalla, pieni hopeasolki kouransilmässään ja katseli ylös ahteelle, jonne tuo kirkas ilmestys oli kadonnut. Se oli poissa, mutta hänen oli vaikeata siirtää silmiään siltä paikalta, josta äsken oli kajahtanut tuo heleä ääni: "Koeta!"

Tuokion vain oli se kohtaus kestänyt, vaikka se jätti pitkät muistot nuoren hämäläisen mieleen. Sillävälin oli Heino, vesikivellä yhä istuen, hautonut turvonneita poskiaan ja kuivaillut ikenistään tippuvia veriä. Vähitellen tukki kylmä vesi verenvuodon, ja hän oli jo kohta ihmisen näköinen, kun kääntyi Laurin puoleen ja kysyi:

— Joko se tyttö meni? Ja mitä se nauroi?

— Niin kuka?

— Tuo tyttö, joka liinan toi, — tuohon kivelle sen heitän. Kuulinhan minä, kun se nauroi.

— Nauroiko, — lienee sinun leuoillesi nauranut. Tule, mennään jo taloon. Vieläkö ikeniä kirvelee?

— Vielä ikeniä ja sisuakin. Eiköhän me sitä iskijää vähän tärähdytetä, ennenkuin täältä lähdetään.

— Kovasti kielsi piispa tappelemasta, eikä sinussa tärähdyttäjää olekaan; anna siis kirvellä vain ja kärsi.

He olivat jo saapuneet Tarvaisen pihalle, missä tuo äänekäs rähäkkä äsken oli soinut. Nyt oli piha äänetön ja tyhjä. Mutta Laurin katseet harhailivat joka soppeen, hän näytti etsivän jotakin, jonka hän olisi vielä kerran tahtonut nähdä, ennenkuin hämäläiset saattomiehet lähtivät Savilahdesta palaamaan salolle. Mutta ei kuulunut ketään, ei pihalla, ei kujalla, ei ovien takana.

— Ketä sinä haet? kysyi Heino kummissaan.

— Haenko — en ketään. Kirkkoon näkyy kaikki väki menneen, mennään mekin.

Nuorukaisten kirkkorinnettä noustessaan kajahti heitä vastaan vanhan piispan voimakas ääni, kun tämä siellä hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja veljesrakkauteen. Ja siellä kirkon lattialla makasi äskeinen riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja vakaa tapa vaati.

Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, — sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja saadut nuhteet kalpenevat mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen luonnon, niinkuin aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille raiteilleen, kun vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat…

Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämet sulamaan, — niin kyseli piispa itseltään. Äsken juuri, hautausmaata siunaamasta palatessaan, oli hän omin silmin nähnyt näyn, joka hänet vielä murheellisemmaksi painoi kuin aamuinen kahakka. Muutaman saunan ohi kävellessään hän kuuli sieltä kovaäänistä posmitusta; hän avasi oven ja näki siellä taikurin loitsuluvuilla ja veren sanoilla koettavan tyrehdyttää verenjuoksua sen miehen niskasta, joka Tarvaisen pihatappelussa oli siihen haavan saanut. Väki seisoi pakanallisessa hartaudessa taikurin ympärillä, — sama väki, joka äsken kirkossa niin nöyränä oli polvistunut ristin edessä ja kuunnellut, kuinka sitä varotettiin noitatemppuihin turvautumasta. Mitä auttoi, että hän ajoi poppamiehen ulos ja nuhteillaan taikuutta kuritti? Huomenna se väki on taas loitsujensa uskossa, niin, ehkä jo tänään… Se on toivotonta…

Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta, päätteli vanha piispa, nousten kuistille kävelemään. Täytyy tehdä tarkempaa työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se ei saa sittenkään olla toivotonta!

Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli mukaansa ottanut, isä Klemetin, — hänet hän tiesi sekä kansan elämään ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään oli valinnut siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin välttämättömäksi havaitsi.

Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti kumartaen piispan eteen, joka virkkoi hänelle juhlallisesti:

— Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan tyydytystä?

— Mitä käskette, piispa?

— Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristinopin käsitteitä ja tarkoituksia, vihamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä, — tahdotko jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?

— Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä on kirkkovenheitä rannassa.

Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen tehtävään, jonka kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja yhden miehen voima on vähäinen…!

Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kapsetta ja hetken kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Siinä hänen hämäläiset saattomiehensä nyt lähtivät paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.

Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:

— Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?

— Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. — Hevoset ovat jo levänneet.

— Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?

Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen kysymykseen ja virkkoi sitten:

— Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempaa maata yömme salolla kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei tervehdittykään.

Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta, aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat vihan juuret, syvältä ne olisi kitkettävä! Huoahtaen hän vastasi:

— Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! — Mutta huomatessaan Heinon siinä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen saattajanaan oli runnelluksi tullut: