Produced by Tapio Riikonen

HELLAASSA

Kirj.

Santeri Ivalo

Ensimmäisen kerran ilmestynyt
Otavan kustantamana Helsingissä 1890.

HELLAASSA.

Turpea ja kostea oli maa notkossa, ja aina väliin vilahti vesilätäkkökin mättäiden kolossa. Kellahtava oli koivikko; alemmilta oksilta varissut, mustunut lehti peitti paikoitellen jo paksulti nuutuneen nurmikon. Samea oli ilma illan suussa. Oli se päivällä paistanut, ja kirkkaastikin, mutta kolkoksi kävi, kun taivas pilveili.

»Kaikki harmajata, maa ja taivas», tuumi itsekseen Eljas, kun pyssy olalla asteli niityn poikki, jossa joka askeleelta maa alla notkahteli ja roiskutti vettä saapasvarsille. Viemärin syrjää oli tanakampi kulkea, sinne kääntyi hän, sillä saattoihan siellä vielä joku sorsakin piillä pensaan juurella, vaikka johan niitä sinä kesänä oli useita ammuttu. Eikähän tuo enää jänistäkään näkynyt Jalo löytävän.

— Jalo, Jalo, Jalo, Jalo! Eljas vihelti pitkään ja kimeästi. — Kotiinpäin taidan painaa. — Oikealle hän kääntyi, vihelti taaskin pitkään, nousi aidan yli ja alkoi astella ahon rinnettä. Oli siinä murros muudan puolilaho, siihen istahti hetkeksi.

— Pilveen meni taivas, puheli Eljas itsekseen. — Kirkas se olisi muutoin vielä ilta ollut, ja hauskempi, kun taas viimeistä kertaa kotiansa kulki… Niinpä niin! huomenna Helsinkiin päin. Ensi kertaa sinne outoihin oloihin käsiksi… Äitimuori sitä jo oli sureskellut hänen näin nuorena lähtöään tuohon Baabeliin, kuten sanoi, jossa jo niin monta kunnon poikaa oli pilalle mennyt. — Hm… Ainahan niitä vaaroja, varsinkin löyhille luonteille, jotka heittäytyvät arvelematta virtaan. Pahempikin se henki on, joka siellä kuuluu vallitsevan, mädännyt henki. Oli sitä jo koulukaupunkiin tuntunut jokunen tuulahdus tuota ajan kuolettavaa myrkkyä, joka uhkaa tuhota maailmasta kaiken aatteellisuuden, kaiken puhtauden, viedä nuorisolta sen ihanteet ja jättää jäljelle tiesi minkälaisen »todellisuuden», josta kerskailee. Oli sitä jo siksi kuulunut, että näki mihin se viepi: sehän se juuri turmioon viepi monta kelpo poikaa, väkisinkin se… — Katsos pahuus, kun koppelo tuosta juuri pörähti; — sinne menköön, omille teilleen! — Tullevatko Iikka ja Antti Helsinkiin? Heidän kanssaan sitä usein oli viime vuonna ollut puhetta, mihin suhteeseen sitä pitäisi asettua tuohon ajan suuntaan, mitenkä siihen taisteluun olisi ryhdyttävä. He olivat vakavasti päättäneet sotia tuota ajan myrkkyä vastaan elämänsä läpi, ensin ylioppilaina, sitten kansalaisina. Se neuvo oli ollut opettajienkin lähtöeväs, noitten hyvää tarkoittavien, ja sitä oli poikain velvollisuus seurata. — Vähänhän he, vähäväkiset, saavat aikaan, mutta kun itse pysyvät puhtaina ajan tahrasta ja tekevät minkä voivat, niin turhaa heidän työnsä ei ole. — Ei ole! Eljas hypähti pystyyn murrokseltaan. — Meissä on tahtoa ja uskoa, ja missä on tarmoa ja luottamusta asian oikeuteen, siellä kestävät ihanteetkin nuorisossa. — »Alaston todellisuus», se ei ole muuta kuin omien heikkouksiensa huono puolustus. Eljas viskasi hartioitaan halveksien.

— Mutta mihin se Jalo… Jalo, Jalo, Jalo, tule pois! Tainnut on jo mennä kotiin.

Tikka nakutti siinä petäjän kyljessä, hyppi, kierteli runkoa ja iski aina voimakkaasti ja tarkasti nokkansa koloon. Eljas päätti ampua pyssynsä tyhjäksi. Eihän tuota otusta parempaakaan nyt näkynyt saavan; myöhäiseksi jo kävi ja usva laskeusi. — Petäjän juurelle putosi nakuttaja.

Eljas katseli siinä raatoa.

— »Kirjava kuin tikan siipi», semmoiseksihan sitä tätä maailmaa sanotaan. On siinä mustaa, mutta on siinä valkoistakin, ja pakkoko on ryömiä mustia juovia myöten. Jos kukin koettaisi sitä valkaista, niin se jalostuisi. Mutta kun ei muuta kuin heittäydytään vain — antaa mennä, mihin vieneekin. Minäkin heittäydyn elämään ja sen taisteluihin, mutta tiedän mitä teen.

Vielä vihelti Eljas kerran koiraa ja lähti sitten astelemaan ropsasti rinnettä pitkin. Kostea oli sammal ja saappaat liukkaat, vaara oli siinä kompastuakin. Mutta sitä tanakammin, sitä rivakkaammin polki hän ja ajatteli: suoraan eteenpäin, kompastelematta! Kohta hän saapui maantielle, laskeusi siitä kohastaan niityn poikki jokiahteelle, kerta vielä kaunista kosken äyrästä pitkin kulkeakseen. Sieltä katsahti hän vielä kerran taakseen, heittääkseen jäähyväiset tuttuun männikköön. Sumu sulki näköalan, ja huurua liiteli koskiaaltojen pinnalla. — Mutta vielä se siitä selkeneekin, arveli Eljas. Pilvet vain pois päivän edestä, niin kirkkaana se paistaa!

Kotona olivat jo enimmät kamssut kokoon sälytettyinä. Äiti paistoi eväspiirakkaa. Samassa ajoi Juhana serkku pihaan. Hän oli oleva Eljaan matkatoveri ja Helsingissä huonekumppani, ja tuli nyt kotoaan, naapuripitäjästä.

Aamulla oli lähdettävä.

I.

Hellas oli kapakka Helsingissä. Vaikka ei se juuri Helsingissäkään ollut, olihan vain paraiksi sen verran ulkopuolella, että siellä vielä aamupuoleenkin ja lauantai-iltoina saivat ulko-ovetkin olla auki ja että siellä vieraat vapaammin ja äänekkäämmin voivat elellä, kuin jos keskikaupungissa olisi ollut. — Eikä se Hellas oikeastaan ollut kapakkakaan; huvila se oli, johon kesäkuumasta kaupungin tomusta saattoi vapaasti tulla ruumistaan ja sieluaan vilvoittamaan, mutta jossa tietysti ei kuivin suin tarvinnut istua. Ja sai sinne tulla talvellakin, ja olikin varsin sopivata, kun ajeli ulos kaupungista, pyöräyttää pieni mutka Hellaaseenkin päin, tai syksyisin ja keväisin tehdä tuonne pieni kävelymatka, — hyvinhän se on terveellistä, — ja vain sivumennen poiketa sisään lämpimikseen juomaan lasillisen kuumaa totia… Isot oli suojat ja paljon väkeä mahtui.

Siis varsin mukava, oikein mainio talo tuo Hellas. Kummako siis jos N.S:kin vietti vuosipäiväänsä tässä syrjäisessä, hauskassa paikassa. — Mikäkö N.S. on? Niistä ei saa oikein selvää, kaikista noista kirjaimista, joita ehtimiseen, milloin mihinkin kapakkaan Helsingissä kutsutaan kokoon. Seura kai se oli jonkinlainen: Nouseva Sukupolvi, Nuoret Suomalaiset, — mikä lie ollut. Ylioppilaita siihen vain kuului, sen saattoi päättää eräänä syysiltana Hellaan etehisessä niistä lyyryotsa-samettilakeista, joita siellä tungoksessa kipperästi riippui täyteen ahdetuista naulapuista. Sillä siksi illaksi oli N.S. kutsuttu kokoon Hellaaseen.

— Puoliska punssia, laupias neiti!

— Kaksi kuudenkymmenen pennin tuutinkia…

— Lisää olutta!

Semmoisia ääniä kuului tiheään alakerran isommasta salista. Pitkä pöytä oli siellä keskellä lattiaa. Sen päällä oli asetteja, vesikannuja, sokeriastioita, laseja, kuppeja, pikareita, sikaarin pätkiä ja paperossin poroa kirjavassa epäjärjestyksessä; värinsä olivat muuttaneet ennen valkoiset pöytäliinat. Ympärillä istui nelisenkymmenlukuinen nuorukaisjoukko.

— Kulta Anni, vesi on kuivunut kannusta, virkkoi muudan pöydän päästä, ojentaen kirkasta haarikkoa, ja muikeasti hymyili hän neitoselle, sivellen tuskin näkyviä viiksiään.

— Kippis, pannaan pohjaan, törähti eräs paksu silmälasiniekka vastapäätään istuvalle, ja siemasi lasista loput. — Kas niin, nyt uutta, armas Annuskani.

— Anni, tule tänne, tänne näin, viereeni, minulla on salaisia sanottavia, houkutteli toinen keikari ja yritti kierasta käsivartensa neidon solakan vartalon ympäri; mutta sukkelasti pyörähti tämä syrjään. Äänekkään naurun esineeksi joutui keikarin onnistumaton yritys. —

Virallinen puoli N.S.:ssä oli lopussa, ainoastaan maininkeja siitä vain enää tuntui kahdenkeskisissä keskusteluissa siellä täällä pöydän kupeilla. Kysymyksenä oli ollut valmistava keskustelu erääseen vaaliin, josta voittoa pidettiin hyvin epävarmana, elleivät kaikki sen puolueen miehet yksimielisesti, yksimiehisesti käyneet asiaan käsiksi. Ei ollut kysymystäkään, että kellään yksityisellä siinä seurassa olisi saanut olla asiasta eri mielipidettä. Jos joku semmoisen toi esiin, arveltiin hänen tahtovan loistaa itsenäiseksi tekeytymällä — eikä se arvelu useinkaan sattunut harhaan. Sillä kysymys ei ollut henkilöistä eikä yksityisasioista, vaan periaatteista. Ja sillä neuvoin ne asiat saatiin jullilleen kulkemaan.

Agitationitoimikunta oli valittu ja sille määrätty kovat ohjesäännöt: joka mies oli saatava valitsemaan, muuten… Niin, ja kehoitus painettuihin vaalilippuihin oli laadittu: tietäköön jokainen, mitä hän on velvollinen puolueelleen, tietäköön, että tästä vaalista ei riipu ainoastaan sen hetken voitto, siitä tulee näkymään, mille kannalle asiat kallistuvat yleensä ylioppilaspiireissä ja samalla koko maassa. Niin laillista syytä ei ole, että se oikeuttaisi vaalitilaisuudesta poissaolemaan.

Tämmöiseksi se kehoitus oli laadittu, ja tiedettiin, että vastapuolue oli painattanut yhtä jyrkän — mutta keltaiselle paperille. Ja tuohan se mieliä oli kiihoittanut. »Meidän täytyy voittaa!»

Mutta nyt oli se virallinen puoli jo lopussa, kaikki oli selväksi suoritettu, puhevalta oli heitetty vapaaksi. Illan parempi puoli oli alkanut. Jo oli maljoja esitetty, puheita pidetty seuran perustajille, isänmaalle, tulevaisuudelle ja naisille, oli muokattu vanhoja lauseparsia, huudettu »eläköön» julmasti ja kipattu tiheään. Ja veljellinen innostus alkoi vallita.

Taas vaadittiin äänettömyyttä, ja kun se vihdoin pääsi vallalle rähisevissä riveissä, kääntyivät kaikkien silmät pöydän alapäähän. Siellä seisoi nuori, hoikkanen, punakkaposki poika lasi kädessä, heitti taapäin silmille valahtaneen, ruskean kiharan ja alkoi puhua. Se oli Eljas.

»Toverit, veljet», sanoi hän, ja vakavaksi muuttui alusta ujo katseensa. — »Vaikka nuorimpia joukossamme, en epäile pyytää hetkeksi huomiotanne esittäessäni maljan sille, mikä ei nuorison, innokkaiden, raitisten, elinvoimasta uhkuvien nuorukaisten seurasta koskaan voi eikä saa jäädä unhotuksiin…»

— Hentulleen kuuluu puhuvan keltanokka, huomautti hiljaa vieruskumppanilleen pöydän toisessa päässä eräs vanhempi civis ja ryyppäsi, pilkan hymy huulillaan.

— Olisiko niin järkevä. Minä pelkään, että sieltä tulee vielä paksumpaa.

»Muistuttaakseni muutamin sanoin mieleemme ihanteitamme. Ohdakkeiseksi sanotaan elämän tietä. Tosin ei täällä aina kukkavainioita poljeta, usein on kuljettavana pudottavia suomaita, usein kivikkokankaita, usein syviä nietoksia.»

— Mutta kun on sukset, ilveili joku.

— Ja hyvät saappaat, kuiskaili toinen.

»Toiveemme murtuvat tiheään, hankalat esteet katkaisevat usein pyrintömme ja laihalta tuntuu väliin vaivaimme palkkio. Mutta tuosta ei tarvis nuoren surra. Pankaamme ideaalimme korkeammas, kaukaisena mutta kirkkaana tulena loistakoon se aina silmiemme edessä, sitä kohden suorin tein kulkekaamme murtaen esteet kuin kosken tulva tokeensa. Pitäkäämme ihanteemme puhtaina, kauniina, suurina, antakaamme niitten aina elähdyttää mieliämme silloinkin, kun paheen tahra niitä pyrkii lannistamaan, ja silloin eivät ohdakkeet teillämme tunnu.»

— Puhuu syvästä elämänkokemuksesta.

— Milloin lie vieroitettu. Mutta hyvästi puhuu. Kun vain lopettaisi.

»Aatteiden palveluksessa jalostumme, puhdistumme. Antakaamme toivon, uskon, rakkauden vienojen hengetärten aina puhaltaa sieluihimme uutta virikettä, antakaamme tuoreet sydämemme täysin innoin ihanteiden jalostettaviksi. Eläkööt meissä nämä ideaalit, versokoot, kasvakoot jaloja hedelmiä vastaisten päiviemme iloksi jälkeistenkin ihailtaviksi. Eläkööt nuorison ihanteet, eläkööt…»

Eläkööt, eläkööt, -kööt, -kööt, -kööt!

Hän oli puhunut, ja ääneen pääsi taas seura. Savun, ummehtuneen ilman ja katkerain huuruin seassa virtasi salin seinäin henkirei'istä ulos syksyn yöhön lasien kilinän ja terve-huutojen ääniä.

— Hei, veli Juhana, virkkoi Eljas istahtaen kilistysten jälkeen taas serkkunsa viereen, siinä sinä istut vain ja mökötät. Mitä arvelet puheestani?

— No niin, Eljas, johan sinä saarnaat kuin pappi kartoista.

— Entäpä sisältö?

— Näethän arvostelun, kun ympärillesi silmäilet.

Näkihän sen siitä. Toiset katsoivat sääliväisesti tuota nuorta, tulista miestä, jota maailma ei vielä ollut kouluuttanut, toiset laskivat puheesta puoliääneen pilkkasanoja, useat sille nauroivat, useimmat sen olivat unohtaneet, jos olivat kuullakaan viitsineet.

— Monessako näet innostustasi, kysyi Juhana, yhä alas katsellen, ja ahkerasti lasiaan hämmentäen.

— Mikä sitten? — Minä puhun vakaumuksestani, ja se ei voi…

— Laulua! Laulua! Laulamaan pojat! Eräs nykäisi Eljaankin käsivarresta pois kesken lauseen.

Ja sitten sitä laulettiin. Ja aina väliin oli joku puhetta pitävinään, mutta ei sitä moni enää viitsinyt kuunnella. Jo heti alusta huudettiin eläköön, ja siihen sai puhuja tyytyä. Yhä useammin tyhjenivät lasit, yhä sukkelammin sai Anni juosta niitä täyttämässä. Ja sitten sitä syötiin ja syötyä taas laulettiin ja ryypättiin, ja ilta kului yöhön.

Pian olivat käsissä kahvin ja liköörin ja niitä seuraavien »yhteisten» laulujen suotuisat hetket. Tuoli oli nostettu pöydälle, siihen oli miesvoimin haalattu istumaan Aatu Kustavi, tuo iloinen veitikka, joka osasi loppumattomin määrin hauskoja viisuja. Taajasti tunkivat muut ympärille. Aatu Kustavi veteli, ja käheä kööri säesti.

Siitä laulun rähäkästä hetkeksi levähtääkseen oli Eljas joutunut istumaan vähän syrjemmälle, pienen pöydän ääreen. Istui siinä jo muitakin leikkiä laskien kapakkatytön kanssa, kun tämä aina ohi viiletti juomiskuormaa kantaen, ja aina se hänkin siihen hetkeksi pysähtyi pilan puhuntaan, kun milloin siksi sai henkilomaa.

— Hemmetin siro röökynä, ja vielä suomea puhuu, ihmetteli Lassi, rikkaan lohiporvarin poika. — Annin olivat taas isoon pöytään huutaneet.

— Varsi hänellä on notkea kuin nurmiheinä. — Eljas se aina tapaili runollisia vertauksia.

— Ja viisaannäköiset silmät, lisäsi Juhanakin, joka muuten ei paljon ottanut naisväkeä katsellakseen.

— Katsoppas Juhanaakin, kun lämpiää. Älä sinä vain paljon katsele niitä silmiä, muuten… Kuulkaas Anni, meillä tulee kaksintaistelu tämän vakavan herran kanssa.

— Mitä vielä. Te nyt ette uskaltaisi. — Vähän se olikin aran näköinen Lassi, kun myötään asetteli rillejään, jotka eivät ottaneet nykerönenällä pysyäkseen, ja koetteli, oliko sileäksi suittu tukka pysynyt sievänä.

— Mutta teidän takianne. Eihän silloin pelko pääse kysymykseen, puuttui Eljas puheeseen.

— Niin, puhetta tekin uskallatte pitää.

— Mutta eikö hän puhunut koreasti äsken tuossa, kysyi Lassi.

— Ihan minun täytyi jäädä seisomaan ja kuuntelemaan, — ja katsomaan, lisäsi tyttö vielä veitikkamaisen näköisenä. Eljas joutui tuosta hiukan hämilleen, taisipa punastuakin, mutta huomasi samassa itse, että kovinhan se oli lapsellista.

— Saakeli! Nyt minulle tulee kaksintaistelu hänenkin kanssaan!

— Tarpeetonta. Eihän tässä olla Saksassa, jossa kauniitkin kasvot arvilla rumennetaan.

— Niin, jos te vain…

— Ja näettehän, kuinka mies tuossa istuu ja muistelee kotoista henttuaan.

— Minäkö? Mitä henttua? Eihän minulla ole, ennenkuin saan. — Pitihän siihen Eljaankin taas jo jotakin tokaista.

— Eihän vain. Kuuluipa tuo puheesta äsken, kaikista noista ideaaleista ja…

Mutta lähtö siitä tuli röökynälle. Paha metakka alkoi kuulua isosta pöydästä.

— Ju-juuttaan holofernesta! Kun kaataa punssipikarinsa toisen uusille housuille. Tuossa veli velkasi.

— Hitto! Mitä sinä sen mokoma minua oluellasi valelet? Perhanan penikka, keltanokka, uutispottu, tulee tässä päissään holvailemaan.

— Mitä sinä sitten sen tuhannen tolvana, mätänokka, punssillasi toisen vaatteita virutat? Suuhusikin tilkkasi tarvitsisit.

— Ja sinä et tarvitse muuta kuin korville hyvästi.

— Entä sinä…

— No mutta herrat! huusi Anni ja koetti riitaa ehkäistä. Mutta hyvä ei ollut siihen enää mennä. Käsiksi olivat jo hyökänneet ja vaatteet tippuen märkyydestä he lattialla kähisten kamppailivat. Tuolit romahtelivat, pöydät heilahtelivat, pikarit sinkoilivat valaen sisältönsä pitkin pöytäliinoja ja ympärillä istuvien vaatteita. Toisetkin sekaantuivat vähitellen sovittelijoista asianomaisiksi ja tömisten aaltoili mieskasa lattialla; Aatu Kustavi takoi tahtia särkyneellä tuolinjalalla.

Turhaan Anni kielteli, turhaan muutamat siivommat puhuivat järkeä. Vasta kun kapakan isännän mahtavan leveä muoto ilmestyi ovelle ja uupumus raukaisi voimat, tyyntyi meteli, ja hajaantui joukko. Mutta armahda sitä siivoa ja hävitystä! Hiestä läähättäen, tukat pöyryssä, silmät tuijollaan, kaulustat irti ja vaatteet auki olivat sankarit vaipuneet mikä minnekin, katsellen lattiaa, jossa kalvostimia, nappeja, huiveja, silmälasin puoliskoja ja kellon periä oli omistajiaan vailla. Mutta ketterästi korjasi Anni pois pahimman hävityksen, ja kun muutamia laseja taas oli saatu täyteen ja muudan esittänyt, että sovitaan pois ne vanhat vihat, niin paiskattiin kättä ja kipattiin sovintoryypyt. Helläksi se sentään tekee mielen tuo viina, vaikka se nuorta verta vähän hurjistaakin. — Aatu Kustavi aloitti hauskan laulun, ja käheä kööri säesti.

Kiire siinä oli Annilla tyydyttää kaikkien tarpeita. Taas kun hän kantoi kaksin käsin lasikuormaa pöydälle rikkonaisten sijaan, niin siinä ovella juuri hoiperteli eräs pitkä partaniekka häntä hätyyttämään. Leuasta tarttui tyttöä kiinni ja suudella loiskautti. Minkäs se teki tyttö siihen, kädet kun olivat kiinni. Mutta niin se näytti hänen kasvoistaan päättäen, että itku oli herkässä herahtamaan.

— Tuo on sikamaista, huusi Eljas kiukusta kuohuen. Niin oli hävitöntä hänestä tuo vastuksettoman ahdistaminen. Oli siitä vähällä syntyä uusi riita, ja vaivoin olisi Juhana saanut serkkunsa hillityksi, ellei Annikin olisi katseellaan häntä kehoittanut tyyntymään.

— Sinä heittäyt naurettavaksi, Eljas, tuolla kiihkoisuudellasi.

— Puolustatko sinäkin, Juhana, moista hävittömyyttä?

— En puolusta, mutta mitä se sinuunkaan kuuluu?

— Eihän tuo kuulukaan, ilettää vain ja suututtaa. Oikein minua säälittää tuo tyttöparka. Millaista elämistä sillä on aamusta iltaan ja yöhön myöhäiseen! Juoksua ja kuormia kuin kyytihevosella, ja sitten vielä tuommoista kohtelua.

— Onhan tuo vähän surullista. Eikä tyttö näytä olevan vielä kuin tuskin 17-vuotias.

— Tuskin 17, ja noin jo mierolle joutunut. Eikäpä taida parata siitään hänen elämisensä vanhemmuutenkaan.

— Eihän se kehuttavaa ole kapakkatytön eläminen.

— Tupakan ja viinan katkussa saapi raukka viettää päivänsä.
Minkähänlaiseksi tuo ajatellee tulevaisuutensa.

— Toivoneeko tuon parempaa, jos ajattelee vähääkään. Tyytyy siihen ehkä kernaastikin.

— Enpä usko. Tuoko muka miellyttäisi! Iätikö pitäisi sitten tuon sorjan vartalon olla joka juopporentun syleiltävänä ja hänen puhtaitten huuliensa kaikkien karvanaamojen nuoleskeltavina. Tyttö polo!

— No älähän tuota itke. Minkä sille välttämättömyydelle mahtaa?

— Välttämättömyydelle!

— Niin. Miksi kerran rupesi kapakkaenkeliksi?

— Miksi lie ruvennut. Mutta säälittää hän minua kumminkin.

Mutta Anni juoksi pöydästä pöytään, mihin häntä milloinkin huudettiin, ja sulatti ääneti kaikkia niitä kompia, joita yön kuluessa yhä raaempina laskettiin. Hänen velvollisuutensa oli palvella ja miellyttää. Hän oli näet se syötti, joka paljon veti vieraita Hellaaseen ja suurensi siten kapakan tuloja, mutta sentähden häneen pitikin kaikilla luonnollisesti olla yhtäläiset oikeudet. Toisinaan hän kumminkin aina pyörähti ikäänkuin levähtämään Juhanan ja Eljaan pöytään ja siinä haastettiin yhtä ja toista. Ja hellytti hän siinä niin Eljaan nuoren sydämen, että tämä kohta ei enää tyttöä ainoastaan säälinyt. Mutta kateellisina toiset tiheään komensivat Annia muualle, ja ivaa ei säästetty enkelin pakopaikasta.

— Jokohan noustaan, sanoi Juhani katsellen kelloaan. Kahta se jo kävi.
— Hennotko lähteä?

Tuntuihan se vähän vastenmieliseltä Eljaasta nyt näin lämpimiltään paeta pois. Mutta kun muutamia muitakin jo nousi lähteäkseen, ryyppäsi Eljaskin lasinsa pohjaan, heitti hyvästit ja ehätti toisten jälkeen.

— Käykää pian taas, huusi tyttö silmää iskien.

Kun joukko pääsi raittiiseen ulkoilmaan, hengitettiin täysin keuhkoin ja kaupunkiin alettiin astella leikkiä laskien.

— Pyörällepä taisi tyttö kiertää Eljaalta pään, ilveili vanhemmista yksi.

— Niin, niin. Eljas on hyvissä kirjoissa Hellaassa. Kun sattuu matti taskuun, niin lyöttäydytään vain Eljaan seuraan, kyllä lohkeaa velaksikin jos mitä.

— Ja kun se ei vielä ihastuksesta päihinsäkään päässyt. Aivan on kuin olisi maitoa särpinyt koko illan.

— Se näettesen juontikin unohtui, kun siinä yksistä tuumin sivupöydän ääressä lerkutettiin. Ja olihan siinä vakava Juhanakin.

— Mutta kolmantena miesnä, se nähtiin. Niinhän se oli siinä Eljaan ja
Annin välissä kuin liika naula reen jalaksessa.

— Taisinpa olla, naureli Jussi. — Mutta varohan Eljas, ettet rupea kovin usein sääliskelemään — kapakkatyttöjä.

Siten ilveili kävellessään ensi joukko, joka palasi N.S:n vuosipäivän vietosta Hellaasta. Enemmistö siellä vielä jatkoi äänekästä iloaan. Savun, kitkerän ilman ja lasien kilinän seassa tulvaili alakerran isomman salin henkirei'istä ulos Aatu Kustavin laulu ja käheän köörin säestys, ja etäälle taisi erottaa sanat:

Älä sinä tyttö vielä itke itke sinä sitten vasta, kun toisella jalalla rukkia poljet ja toisella liekutat lasta.

II.

Yrjönkadun yläpäässä asuivat serkukset, Juhana ja Eljas. Kivimuurin kolmannessa kerroksessa oli pihalle päin heidän kaksi-ikkunainen huoneensa. Toisen edustaisella pöydällä oli auki Ruotsin valtakunnan laki, vieressä ylen tuttu »Schrevelius» ja vielä kaikenlaisten kaarien kopioituja luentovihkoja. Se pöytä oli Juhanan, juristin. Pöydällä toisen ikkunan edessä oli sekaisin kaikenlaista: kreikan kielioppi ja Shakespearin draamoja, Suomen kielen rakennus ja Johtavat aatteet, Kantin kritiikki ja almanakka, Giftas ja rukouskirja. Oli siinä vara valita.

Eljas viskasi sinne toisten joukkoon muutaman Suomi-kirjan, josta oli iltahämärässä katsellut suomalaisten kansojen sukupuuta ja haaroja, ja heittäysi takanojaan keinutuoliinsa. Hän oli suuren Suomen sillan suuri intoilija.

— No on niitä noita suomalaisiakin kansoja jos minkä nimellisiä, ja useimmat ne vielä elävät syvässä tiedottomuudessa, kolkossa pimeydessä.

— Pimeyteen tästä taidamme jäädä kohta mekin, jos ei matami tuo lamppuja, virkkoi hetkisen kuluttua Juhana ja nosti säärensäkin sohvalle.

— Ja niin ne ovat hajallaankin, silvotut ja heitetyt kuin akanat tuuleen. »Ei Aunus, Vepsä tunne, kusta Eestein kulkevi tie…»

— Mutta minä tunnen, että minun tieni kohta kulkee tupakan hakuun, mistä häntä saaneekin näin pyhäpäivänä.

— Sinulla ne on aina nuo tupakkisi!

— Kuinkas muuten. Lähdetäänkö kävelemään?

— Kävelemään. Siinä lanttastessa se aika tärväypi.

— Aika se sultakin! Haaveiletko siinä sunnuntai-iltana Aunustasi vai et, — ykskaikki! Ei se sinua kauas potkaise.

— Hyvä se on niitäkin tuntea, ja välttämätön.

— Välttämätönkö sinun on hapuilla sieltä täältä ja sotkea yhteen tukkuun hebreat, virot, filosofiat ja Aunukset? Mikä niistä sitten syntyy? Lue sinä Eljas kreikan kielioppiasi arkipäivinä, käännä Homerosta ja mene tentteeraamaan. Hapuilee kuin sokea!

— Pitäähän toki ensin saada vähän yleissilmäystä, laajempaa näköalaa.

— Näkö… Lukea poruuttele kurssejasi vain ja ota sitten yleissilmäys.

— Kursseja! Siinäkö se sitten onkin koko ylioppilaan vapaa tutkiminen, että muutamia kirjoja pannaan päähän ja tentteerataan? Kurjaksipa sen sinä käsität.

— Niin se pitää sinunkin käsittää, ja varo ettet sitä käsitä liian myöhään.

— Ja sitenkö kehitän henkeni vapaaksi elämän taisteluihin ryhtyäkseni?

— Kuule Eljas! Sinun pitää kehittää itseäsi ruunun rasvaista pullaa eikä mitään muuta varten. Elämän taistelusi on siitä kilpailla ja koettaa saada se niin pian kuin mahdollista ja niin suuri kuin suinkin. Sitten vasta saat alkaa Aunuksia hourailemaan, kun tyytyväisenä voit taputella paisuvaa vatsaasi ja odotella palkankorotuksia.

— Syö sinä rasvapullaasi. Minä katson elämäni kutsumusta vähän ihanteellisemmalta kannalta, välipä tästä, jos vähän laihemmaksi jäänkin.

— Sinä kuolet nälkään. Hampaasi kolahtavat pian naulaan, ja haudallasi kiroilevat velkamiehet nimeäsi. Mies se, joka ensiksi pääsee kirjansa loppukanteen ja saa tutkintonsa taakseen!

— Ja semmoinenko sinun elämäsi pyrintö on? Ei muuta kuin iankaikkista kissanhännän vetoa.

— Justiin! Sillä erotuksella vain, että täällä kartun sijasta koetetaan vetää puoleensa mikä mitäkin: kerjäläinen lihakkainta luupalaa, talonpoika viljavinta peltotilkkua ja pienintä maantieosuutta, virkamies vähintä työtä ja suurinta palkkaa… Mutta ota jo takki päällesi, lähdetään.

— Kun tapaisin eheimmät kalossit vähimmällä vaivalla!

— Kavahda vilppiä, mutta pidä puolesi. — Ota avaimesi taskuun.

Siitä laskeusivat serkukset väitellen keskikaupunkia kohden ja hämmentyivät pian siihen ihmisvirtaan, joka siellä aina ja sunnuntai-iltoina etenkin tulvailee.

Juhana oli serkkuaan paria vuotta vanhempi ja vuotta vanhempi ylioppilaana. Yhdessä olivat he lapsuutensa ajat viettäneet, vuoroin leikkineet kummankin kodissa, naapuripitäjissä kaukana pohjan perillä, onkineet harria koskista ja saloilla ampuneet metsän viljaa. Muokkautuneet sitten koulukaupungissa ja miehistyneet. Erilaiset olivat heidän luonteensa, mutta hyvin he silti yhteen sopivat. Juhana oli vakava, miettiväinen, hitaampi mies, joten oli aina ollut sieluna leikissä ja todessa Eljaan tulisempi luonne ja elävämpi mielikuvitus. Jospa toverit toisinaan pilkkasivatkin hidaskielisen, jäykän Juhon juroutta, niin yhtä usein joutui Eljaan ajattelemattomuus saman naurun alaiseksi.

Lahjakkaampi tosin ja vilkkaampi oli Eljas, puhua parpatti paljon, puuta jos heinääkin, aikoi suuria ja haaveksi kaikenlaista, jota 18-vuotiaaseen, toivorikkaaseen päähän mahtuu. Juhana taas kun milloin sai sanoneeksi sanan, niin se sattui paikalleen.

Ja niin he astelivat nyt pitkin esplanaadia, jonne tunkeutumisen halu aina on viekoitellut taajan joukon joutilaita. Siinä heidän edellään luovivat juuri Lassi ja Antti, ja pian he nämä ehättivät.

Lassi, joka, vaikka ensivuotias hänkin, jo hyvin oli ottanut oloihin perehtyäkseen, selitti juuri Antille, hiljaiselle miehelle, eilisiltaista retkeään, asetellen ehtimiseen rillejään, jotka eivät tahtoneet koskaan pysyä siinä nykerönenällä eikä suojella punoittavia silmiä.

— Kun minä eilen illalla palasin labbiksesta, tapasin aasiksen kohdalla Supiksen, ja niin me laskeusimme tänne espikselle, jossa oli mahoton hyvä piikis. Mutta me mentiin studikselle suoraan Hudista tapaamaan ja jäimme sinne pariksi tunniksi, kunnes ajoimme Kaisikseen…

— Mitä se Lassi valehtelee siinä? Eljas löi Lassia olalle, niin että rillit taaskin tipahtivat.

— So! enkä valehtele. Ka terve, tekö siinä olette?

— Mihin ne serkukset semmoista kyytiä viiltää joukkojen halki? kysyi
Antti.

— Tupakan ostoon vain. No, kääntykää tänne, kävelemään.

— En minä viitsi. Kotiin pitäisi jo joutua lukemaan, selitti Lassi.

— Hillitse sinäkin jo tuo lukuintosi, lähteehän se henki vähemmälläkin. — Eljas otti häntä käsikynkästä, ja niin sitä mentiin. — Eihän tässä katuakaan saa sulkea.

— Eipä sitä joutaisi. Tupakkaa sitä pitäisi sentään minunkin saada.
Mutta sitten me painamme kotiin suoraan Antin kanssa.

— Tietenkin, vakuutti tämä.

Hiukan tyhmänä olivat koulutoverit pitäneet Lassia, vaikka ei hän itse sitä suinkaan uskonut. Sekavat ja omituiset olivat hänen tuumansa aina olleet, ja hauska oli toisten usein ollut käyttää hyväkseen hänen herkkätuntoisuuttaan ja helposti syttyvää innostustaan. Mutta Helsingissä häntä olisi luullut ihan toiseksi mieheksi, semmoisella varmuudella ja ainakin näennäisellä itsenäisyydellä hän käyttäytyi. Rahaa oli hänellä paljon, ja se hänet pian saattoi vanhempain tuttavuuteen, sillä ei se Lassista niin tarkkaa ollut, vaikka hän joskus saikin maksaa muutaman markan enemmän kuin toiset — hienossa seurassa. Olihan sitä, ja toista tuli. Mutta seuraavana päivänä oli hän pennistä kitsas.

— Eipä sitä nyt tupakkaa taida saada muualta kuin ylioppilashuoneelta, virkkoi Juhana, kun Aleksanterinkadulle laskeuduttiin.

— Hiisi, siellä maksaa puntti kymmentä penniä enemmän kuin muualla, valitti Lassi. Hän muisti eilistä iltaa.

Mutta kun tultiin siihen kadun käänteeseen, joka ikäänkuin väkisin vetää mukaansa, niin pistäydyttiin »taloon».

— Hyvästi. Pitää lähteä kotiin lukemaan. — Lassi pysähtyi portaille.

— Älähän nyt hätäile. Katsotaan, onko kirjeitä. Entä sinun tupakkasi?

Ja ylös rappusia kapusi Lassikin. Eihän siellä ollut kirjeitä. Pari miestä siellä seisoi etehisessä ja haukotteli, kädet housuntaskussa. Tarkoin he tähystelivät kaikkia sisään tulijoita, tutkiskellakseen tulisiko joku, jolla olisi jokunen viitonen liikaa matkassa. Kapakan puolelle meni Juhana tupakkia ostamaan, ja Lassi seurasi. Mutta sieltä ulos tullessaan oli heti kirous hänen huulillaan.

— No kehtaa ne nylkeä ihmisiä! Viisikymmentä penniä tuommoisesta tyngästä. — Sikaari oli hänellä hampaissa, sen hän oli muka säästääkseen ostanut. — Kokonaisen paperossipuntin olisi sillä hinnalla saanut!

— Mutta miksi sinä pyhä veli ostit niin kalliin?

— Viisi penniä luulin maksavan, eli kymmenen. Eivät sanoneet edeltäkäsin, sitten vasta, kun jo oli suussa, eivätkä enää takaisin huolineet.

— No onhan sillä Lassin ukolla varaa, vaikka ostaisi kuorman tuommoisia, lohdutti Eljas. — Kolme taloa ja kasat arkun pohjalla.

— Kasat! Mutta mihin tästä nyt lähdetään?

— Onko se Eljas käynyt Hellaassa, tuttavuutta jatkamassa, kysyi Antti.

— Eihän se vielä. Lyhyeenhän se sinun säälimisesi jäikin. Eikö sinua enää huoletakaan tuon tyttöparan tulevaisuus, vaikka lie ikäväänsä jo kuihtunut? — Juhana oli pitkin viikkoa tuolleen kiusaillut Eljasta, kun tämä sanoi Hellaan Annin kohtaloa aina mielihaikealla muistelevansa.

— Veistele sinä vain. Jospa olisin vähän toisessa asemassa, niin näyttäisin, että todella säälin hänen synkkiä päiviään.

— Käyhän toki lohduttamassa, johan tuo lie onnettomuuteensa kuollutkin.

— Tekisipä mieleni. Lähdetäänkö Hellaaseen päin kävelemään?

— En ainakaan minä. Minä tunnen sen kapakoissa juoksun. — Lassi oli hyvin jäykkänä ja päättäväisenä.

— Eihän tästä nyt juomaan. Kävellään vain.

— Kyllä minä tiedän ne kävelyt. Tuletko Antti kotiin?

— Entäpä jos sentään illallisen alle vähän kävelisimme. Ei siitä työstä sitä ennen kumminkaan mitään tule.

— Voisihan sitä kävellä, mutta sisään en… Vai eikö se Juhana tulekaan?

— Eihän se jouda. Se näet kulkee joka sunnuntai katselemassa erästä laihaa kirjurimamsellia, minkä siitä hyötynee. Aiotko tänäänkin mennä sinne arkkitehdille, Juhana?

— Enpä tuota tiedä. Käyn ensin täällä lukusalissa.

— Terveeksi sitten. Me menemme Hellaaseen.

Lukusalissa oli kamalan hiljaista. Parikymmentä miestä siellä istui pitkin sohvia, millä kädessään mikin sanoma, jota ainakin oli lukevinaan. Mutta vuoron päältä he haukottelivat. Pari himmeätä kaasuliekkiä valaisi tuota isoa huonetta, jossa vain joku rykäisy tahi käännetyn lehden kahina katkaisi äänettömyyden.

Juhana sieppasi sieltä pöydältä lehden käteensä ja alkoi lukea. Mutta kuivilta ne tuntuivat nyt nuo Fliegende Blätterinkin sukkeluudet, kuvat rumia, eikä hän viitsinyt seurata tekstiä, että mistä siinä oikeastaan puhuttiin ja ilveiltiin. Hän sytytti tupakan, veteli siitä sakeita haikuja ja tuumaili.

— Olisikohan pitänyt lähteä poikain kanssa Hellaaseen? Kovin tuo on täälläkin kuivaa. Mutta joutavaa se on, jos sielläkin juonti tulee: rahaa menee ja aikaa. Lähtisikö tästä teatteriin? Vai pitäisiköhän sitä käydä tädin talossa; eihän siihen kyllä pakkoa ole, vaan saisihan tuolla käydä, kun ne kumminkin odottavat. Siellä kai se on taas Juliakin; sukuja miten lie isännälle, koska tuo siellä on aina sunnuntaisin. — Laihaksi kirjurimamselliksi sitä Eljas sätti: mikäs se onkaan muu! Mutta koreanlaiset sillä on silmät. — Kun sille olisi koskaan mitä sanomista, — ja yhtä tuppisuuna se on hänkin. — Hiisi kun haukotuttaa! Saisihan tuonne lähteä arkkitehdille, mitäpä täälläkään viisastuu.

Kello kävi seitsemättä. Se alkoi olla jo sopiva aika lähteä, — jos lähteä viitsisi. Juhana katseli vielä pöydälle, että olisiko tuolla ollut jokin lehti, jota olisi kannattanut silmäillä. Eikä ollut. Vielä tähysteli hän miehiä, jotka siinä loikoilivat lehtiään lukien, olisiko sattunut tuttavaa, jonka seuraan lyöttäytyisi. Ei ollut. Kaikki olivat ne juron ja pahantuulisen näköisiä, ja Juhana jo arveli, jotta ei niillä kaikilla toki taida olla tätiäkään kaupungissa, eikä tädin luona kirjurimamsellia, laihaakaan.

Juhana viskasi takin ylleen ja läksi. Kiireenlaisesti hän asteli, suoraan tunki kansanvirran halki esplanaadille ja alkoi nousta vastamaata Kasarminkadulle. — Se oli aika jo lähteä, jos ensinkään mieli, — ja saattoihan tuolla käydä.

Arkkitehdissä oli eräitä muitakin vieraita, ja Juhana vetäytyi, käteltyään kaikkia järjestään, nurkkaan istumaan. Täti häntä siinä vähän puhutteli, kysyi oliko kirjettä tullut kotoa ja miten siellä jaksettiin. Arkkitehti tarjosi tupakkaa, kehoitti ottamaan ja kääntyi taas toisia vieraita puhuttelemaan. Poika, kuusivuotias, perheen esikoinen, pinkeissä pöksyissä ja tukka silmille kammattuna, komennettiin tervehtimään, ja komeasti hän jalalla raapasikin.

Siinä toisessa nurkassa se istui Julia, selaillen albumia, jota Juhana oli ennen nähnyt hänen jo ainakin kymmenen kertaa selailevan. — Eihän tuo nyt ollut niin hemmetin laiha. — Juhanasta oli hän tavallisessa lihassa, ja minkä se sille osasi, että täytyi kirjoittelemisella tienata, konttoristina olla, — köyhä tyttö.

Silleen olivat he arkkitehdissä jo useana pyhäiltana istuneet, — eri nurkissa. Mutta nyt Juhanalle pisti päähän, että mitähän jos menisi tyttöä kerran puhuttelemaan, kun hänkin noin yksin istui muista erillään. Ei taida viitsiä, ajatteli hän toisakseen, mitäpä tuolle olisi sanomistakaan. Mutta siinä mietittyään hyvän aikaa nousi hän äkkiä, kulki poikki lattian pitkin askelin ja asettui tytön tuolin taakse. Siinä se yhä albumista katseli kukkaiskortteja.

— Voisipa tuo olla niinkuin minunkin antamani, sanoi hän eräästä, jota
Julia juuri piti kädessään.

— Miten se voisi olla, kun se on minun antamani?

— Ilman vain noista alkukirjaimista päättäen. J.K. kun on näettesen.

— Ovatko teidänkin alkukirjaimenne J.K.?

Olivathan ne. Kovin se olikin hullusti sattunut. Ja siitä sitä vähitellen puhetta punousi. Juhana löysi tuolinkin siitä lähitienoilta, ja kun siihen teevettä kannettiin, niin oikein se hyvältä tuntui. Aina hetken kuluttua toinen virkahti jotakin ja siihen taas toinen. Syysloasta, teattereista, mistä lie puhuttu, mutta sen verran siinä Juhana lämpesi, että olisi paikalla tahtonut Eljaalle todistaa, ettei Julia ollut vähääkään liian laiha. Ja siltä se näytti kuin olisi tyttökin jo hyvillä mielin silmäillyt Juhanan rehelliseen naamaan.

Ilta kului paljoa pikemmin kuin tavallisesti. Kun poislähdön aika tuli, tarjousi Juhana saattamaan Juliaa kotiin. Tuommoista ei ollut koskaan ennen tapahtunut, ja oikein ihmeellä katseli arkkitehdin rouva, että mikä nyt oli mennyt hänen sisarensa poikaan, kun kohteliaaksi rupesi.

Ja hän saattoi Julian kotiin, Malminkadulle, ja siinä kättä paiskattiin. Eikä nyt Juhanan tehnyt mieli yksin kotiin kävellä. Tuntui niin keveältä, raitis oli ilmakin. Harmitti vain, ettei ollut ennen tullut puhelluksi tuon tytön kanssa, olisi monesti ollut hauskempi tädin luona. — Niin, mihinkä hän nyt astelisikaan. Ei Eljas tietenkään vielä ole Hellaasta palannut, — mitenhän olisi, jos lähtisi noutamaan pojan sieltä. — Ja sinnepäin kääntyi Juhana, se Malminkatu kun olikin vähän tullin puolessa.

Siellä Hellaassa ne istuivat, Eljas, Antti ja aivan etupäässä Lassi, joka ei ollut aikonut sisään mennä.

Iloiseksi oli mennyt Annin katse, kun heidän tulevan näki. Sydän se näet on kapakkatytölläkin, nuorella varsinkin; Eljas oli pulska poika, ja häntä oli Anni muistellut N.S:n vuosipäivästä asti. Heti viivähtikin Anni sen pöydän tienoilla, johon vastatulijat olivat istahtaneet, ja alkoi juttelun.

Mutta muitakin istui siinä Hellaan salissa, juomispuuhissa. Ja kummakos, että istui. Useat näet juovat syyttäkin, mutta niitä on paljon syitäkin juomiseen, ja tuskinpa mikään maailmassa on niin monipuolista kuin viina. Iloinen juopi ilostaan, murheinen unhottaakseen surujaan. Rikas juopi — onhan sillä, mistä juoda, köyhä juopi osattomuutensa harmista. Terve juopi, koska jaksaa, sairas juopi päästäkseen hetkeksi kivuistaan. Vanha juopi nuortuakseen, nuori juopi — eihän hänkään ole Pekkoja pahempi. — Niinpä niitä oli nytkin Hellaassa miehiä, ylioppilaita, jotka jo toista vuorokautta joivat, ja aivan eri syistä. Toiset joivat, kun olivat läpäisseet tutkinnossa, toiset, koska olivat saaneet reput: syytä oli kumpaisillakin, ja yhtä reippaita olivat kaikki, sillä saman verta kuohui heidän kallossaan. Sitä he vain eivät voineet yksikään suvaita, että tyttö asettui tulokkaiden pöytään, ja riitaa he rupesivat näiden kanssa rakentamaan. Mutta kun toisista, siivommista eivät vastustaan löytäneet, pyöräyttivät toisaalle päin ja alkoivat heittäytyä tutuiksi. Saman hengen lapsia olivat olevinaan, kohta jo veljenmaljaa esittivät ja kuinka lie ollutkaan, — aiottuun puoleen olutpulloon ei Lassiltakaan juonti jäänyt. Pian kippaili hän syvässä ystävyydessä uusien veljien kanssa yksissä tuumin. Antti ei ollut sen luontoinen, että vastaan olisi pannut, ja Eljaalla oli niin mahdottoman paljon asioita tytön kanssa selvitettävinä, ettei joutanut toisten tuumiin paljon puuttumaan; siinä pöydän nurkalla he puhua parpattivat pitkin iltaa, ja kun Anni milloin toisaalle juoksuihinsa joudutti, seurasivat Eljaan silmät mielihyvällä hänen keveää sipsutustaan, kunnes tyttö taas tuli hänen tuolinsa viereen lirkuttamaan.

Tiheään toiset kilistelivät, ja yhäti se Eljaskin lämpeni. Jo oli tyttö saanut kertoneeksi hänelle historiansa, mutkattoman, lyhyen. Käsityöläisen tytär sanoi olevansa pienestä rantakaupungista. Laivaan oli siellä joutunut pari vuotta sitten ja kesällä jäänyt Helsinkiin, jossa oli ruvennut Hellaan kyökkiin ensiksi ja sitten tiskin taakse. Ei sanonut kapakkaelämän miellyttävän, mutta minkäpä sille teki. Ja oli se siinä Eljas näkevinään kyyneleenkin hänen kauniissa silmässään, ja silloin alkoi hän hautoa mielessään erästä tuumaa.

Samassa tuli Juhana, astui reippaana ja iloisena serkkunsa luo tämän huomaamatta.

— Soo, Eljas, joko sinä kuinka pitkälle olet päässyt?

— Ka Juhana! Niin missä suhteessa pitkälle?

— Juonnissa ja säälisi suhteen. Missä tyttösi on?

— Vastahan tuo pääsi tästä pyörähtämään, selitti Antti, joka iltaa suurimman osan oli äänetönnä itsekseen istunut ja kuunnellut vuoroin Eljaan ja tytön pakinaa, vuoroin toisien porinata. — Eljashan sitä on tuossa koko illan hakkaillut semmoisella innolla, että tuskin on parin ryypyn vanhaksi ehtinyt päästä.

— No sittenhän se alkaa valmistua.

— Luulisipa kylläkin. Mutta mikä sinut tänne lennätti? Olitko tätisi luona ja sen mamsellin kimpussa?

— Olinpa tietenkin ja nyt tulin teitä pois hakemaan. Mutta Lassihan näyttää jo melko pitkälle päässeen.

Yhä useammin oli Lassi kilistellyt. Poskensa punoitti, ja vähän alkoi jo kielensä sammaltaa, kun hän uusille veljilleen ystävyytensä tunteita selitti. Ja hyvin osasivatkin nuo hänen tunteitaan virittää: eipä arvellut Lassi enää rahalla sielua olevan.

— Kaunis röökynä, huusi hän muikeimmalla äänellään, kun Anni taas sisälle tuli, — jos toisitte meille paraita sikaarejanne kymmenkunnan, niin olisitte erinomaisen kil-kiltti.

— Näitäkö 50 pennin?

— Ei, rakas neiti, tule kysymykseen pennit eikä mar-markat, kunhan te tuotte, noilla hienoilla käsillänne.

Mutta kyllä siltä luistaa tuo tyttöjen mielistely, tuolta Lassiveljeltä! mairittelivat toiset. — Semmoisen sen pitää olla gentlemannin…

— Ja jos vielä saisin vaivata — kaksi punssia lisää. Se on teidän tuomananne kuin hunajaa.

— Alvanhan sinä panet tytön pyörälle. Kas kun punastuu. Sinulla on täällä mainiot paperit, veli Lassi!

— Ja armaani, käskekää valmistaa vähän suu-suussa purtavaa. Saanko ruokalistan.

— Älähän toki Lassi enää, johan tässä nyt kerraksi, esteli Antti, joka sääliskeli huonetoverinsa huomispäivää.

— Enkö minä saa tilata mitä tahdon, veljet, omilla rahoillani?

— Sitä minä tahtoisin nähdä, joka voipi kieltää veli Lassia…

— Semmoiset holhoojat…! — Toiset pitivät näet Lassin puolta hyvin ymmärrettävistä syistä.

— Niin, kulta Anni, kuudelle te-teirinpaistia.

Täytyihän Annin kantaa sinne, mitä tilattiin, mutta ei hän näyttänyt paljon välittävän niistä Lassin mairittelusanoista. Semmoisia sai hän vieraitten suista kuulla joka ilta ja yö, eikä niillä hänelle ollut merkitystä. Toista oli hänen ohikulkiessaan aina katsahtaa Eljaan silmään ja panna poika vähän punehtumaan, ja omaa vertakin ne liikuttivat nuo kaksipuoliset katseet, hellänlaiset. Nuori tuo oli tyttökin, eikä vielä pahasti paatunut. — Juhana, joka janoihinsa oli jäänyt olutlasin juomaan, huomasi hyvin nuo väreet, mutta ei hän ollut milläänkään siitä: antaapa pojan heitellä silmäyksiä, ajatteli hän, koska ne näkyvät lankeavan noin hedelmälliseen maahan, viatontahan tuo vielä on. Kyllä se siitä herkiääkin, ja sitenhän tuo maailmaan tutustuu hänkin, ja maailman ranta se kouluttaa. Mutta huomisesta sitä täytyy työn tekoon…

— Huomennahan me Eljas alamme lukea uutta vauhtia.

— Huomisaamusta. Ja siitä tulee julma pänttäileminen tutkintoja varten. Mitä lyhimmässä ajassa niin paljon kuin suinkin!

— Kas niin, oletpa jo järki-ihmiseksi tullut yhtenä iltapuolena. Kuka sinut on niin vakuuttanut?

— Tuo tyttö.

— Kylläpä on viisas tyttö! Hänen luo pitäisi lähettää koko liuta ensivuotiaita.

— Ei se muille auta.

— No, no, älä kerskaile. — Mutta eiköhän jo lähdetä, että aamulla jaksetaan noustakin lukemaan.

Parasta se oli Eljaastakin, ja Antti olisi jo aikoja lähtenyt. Eljas meni tiskin puoleen, maksamaan ja tytölle hyvästit heittämään. Siinä sitä taas pakinoitiin muudan hetki. »Luottamisesta» ja »odottamisesta» kuuli Juhana, ihmeekseen siinä puhuttavan, mutta arveli, että tokiko tuo lie niin vaarallista. Sillävälin koetteli hän houkutella Lassiakin lähtemään, piloillaan vain, sillä näkihän sen, kuinka tämä siihen uuteen seuraansa oli kiintynyt.

— Tulethan Lassi pois yhtä matkaa.

— En vielä, en raski vielä kunnon veljistäni…

— Ei me vielä Lassin kanssa kohtaikoihinkaan aiota, todisti näistä muudan ja jatkoi puhettaan. — Niinkuin sanoin, se on niin erinomaisen hauskaa nähdä näissä piireissä jo kansan lapsia, oikeutettuja edustajia rahvaan ennen sorretuista, syvistä riveistä. — Kuule, olisiko sinulla joku kymmeninen liikaa?

— Pyh! Ei siitä kysymystä; kaksi, ota tuosta.

— Niin kyllähän minä huomenna … ei sattunut matkaan.

— Ei puhettakaan, ei sanaakaan niistä.

— No, no, kiitos! — Jaa, niin sen täytyy tulla olemaankin, että ei kellekään etuoikeutetulle, vaan kaikille, niin torpan kuin palatsin pojille, pitää tie olla auki tieteiden Parnassolle. Ja etenkin on tulevaisuus nähtävästi oleva rahvaan elinvoimaisten, tuoreitten jäsenien; se voipi ja sen täytyy kohota, ja sinä Lassi-veli juuri osoitat sen kykyä sivistymään ja edistymään…

— Minä nyt olen vain tämmöinen…

— Sinä juuri osoitat, kuinka kansan lapset ovat sivistyksen kiitollisimpia aineksia. — Kuulehan, jos sinulla on liikaa vielä joku seteli — minulla on huomenna pieni maksu, nyt vasta muistin.

— Onhan niitä, — tuossa, — ja toista tulee. Paljasta paperiahan se on.

— Sydämellinen kiitos! Ja kättä he puristivat kauan. — Semmoinen jalomielisyys juuri osoittaa kansamme parhaita ominaisuuksia, jotka sinussa niin kauniina näyttäytyvät. —

Inhotti se vähän Juhanaa kuulla tuommoista puhetta, kun vielä tunsi miehet ylpeiksi herraskeikareiksi, ruotsalaisiksi nokiksi. Lirkutellakseen rahoja herkkämieliseltä tyhmyriltä he luonnollisesti tuolleen heittäytyivät, ja toiset siinä nauraa virnistelivätkin selän takana, kun yksi aina Lassille puhetta piti. — Mutta kynikööt nyt, arveli Juhana, rahainsa vuoksihan tuo aina onkin niin lenko.

Jo se joutui vihdoin tiskin luota Eljaskin punottavan ja liikutetun näköisenä. Antti ja Juhanakin maksoivat, saivat takit päälleen ja kolmenkesken siitä lähdettiin. Mutta vielä jäi Eljas etehiseen tytölle lämmintä kättä paiskaamaan ja kuuluivat he siellä kuiskailevan:

— Mutta siihen asti ei suukkoakaan.

— Ei suukkoakaan.

III.

»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen tavun alussa oleva kova konsonantti k, t, p pehmenee…»

— Mutta sittenkin — neljä vuotta! — vähintäin se menee. — Taisipa olla liian äkkituuma. Kenties murtuu kumminkin kesken päätökseni, ehk'en sittenkään voi sitä täyttää. Neljä vuotta! Siinä ajassa voipi maailma jo kymmenesti pyörähtää nurin. — Ei niin! Minun täytyy olla luja, jäykkä, horjumaton. Minun täytyy tykkänään karaista itseni, ehdottomasti heittäytyä sen yrityksen palvelukseen, jonka täyttäminen kerran on tuova ikuista tyytyväisyyttä mieleeni — ja onnea toiselle, onnettomalle. Minä tahdon näyttää maailmalle, että löytyy siinä vielä jaloa alttiiksiantavaisuutta, puhtautta pyrinnöissä… Minä tahdon tehdä työtä…

»Lyhytvokaalisen tai lyhytdiftongisen…»

Eljas istui nojautuneena kirjansa yli, suorieli rauhatonna sormin pitkiä suortuviaan ja antoi sitten käden jäädä lepäämään tuuheassa tukassa. Hartaasti hän näytti lukevan. Mutta kirjassa eivät ajatukset ottaneet pysyäkseen; vallattomina ne harhailivat, milloin kaukana tulevaisuudessa, milloin Hellaan huoneistoissa. Sunnuntai-iltaista kohtaustaan hän harkitsi, punnitsi tekemäänsä päätöstä.

Silloin se oli hänessä näet herännyt tuo ajatus, että pitäisi saada tyttö pois menehtymästä tuossa ummehtuneessa kapakkailmassa. Turmioonsahan se siellä varmasti kulki, — tunnettuahan se on semmoisten välttämätön kiertokulku ja loppupää. Vielä se ei ollut raukka pahasti paatunut, nuori oli vielä, ja — varmasti uskoi sen Eljas — viaton. Ja viehättävän kaunis hän oli. Hiukan lapsekkaat olivat vielä muodot, mutta jo hyvin pyörevät ja naiselliset. Käynti kepeä kuin keijukaisen, ei tuntunut siinä ensinkään kapakkanaisen tavallista, töksähtelevää väsymystä, ja varsi notkuili lanteiden paikoilta kuin tuulessa vesa. Ja voi niitä kasvoja, kun hän hymyili! Niinhän ne olivat kuin itse viattomin, puhtain sulous: veitikka vain asusti verevän posken kuopassa. — Eljas huokasi. — Juuri kauneutensahan oli Annin pahin vaara, sehän se juuri oli saattava hänet niin suuriin kiusauksiin, ettei niitä lapsiparka kauan jaksaisi vastustaa. Arka oli hän vielä hyvin, liiankin isäntäväen mielestä, mutta kauaksiko siitä apua. Tummahtava surumielisyys sielukkaan silmän nurkassa näyttikin todistavan, että tyttö itse kohtalonsa arvasi ja sitä suri.

Tuo se oli jo heti säälittänyt Eljaan hellää sydäntä; helppohan on tunteita painaa yhdeksäntoista vuotiaaseen. Ja säälin lisäksi tuli rakkaus: kauanko sen semmoisen sietää kaunista tyttöä silmästä silmään katsella! Tulisesti oli hänen tunteensa kiintyneet Anniin, ja hän vakuutti itselleen, että ne tunteet olivat puhtaimman lemmen. — »Mitäpä niistä», oli hän ensiksi ajatellut; kun rikas olisi, korjaisi pois tytön — nyt ei voi. Mutta miten lie puheltu ja keskusteltu siinä sunnuntai-iltana, — Eljas pikeysi yhä enemmän, ja päätti koettaa. Yhdeksäntoista vuotias, varaton ylioppilas, naurattihan se häntä itseäänkin. Mutta toisakseen ei naurattanut. Eikä hän yrittänytkään muuta, kuin saada tytön tuumaan suostumaan, luottamaan, häntä odottamaan, muuten pysyköön entisellään, vapaudessaan, — jos luopua tahtoo, niin menköön! Hän tahtoi vain koettaa, aikoi tehdä ankarasti työtä saadakseen pian jos kuin niukan toimeentulon — mutta silloin tyttö pois kapakasta! Eihän Eljas tahtonut sitoa itseään eikä muita sen kovemmin, — johan yrityskin tehdä jotakin hyvää on jalostava.

Anni oli ensi hetkestä Eljasta lempien silmäillyt. Mutta kun Eljas suoraan ja rohkeasti teki esityksensä, niin oli hän ensiksi pettyneen näköisenä naurahtanut, sitten katsellut epäilevästi, että saattoiko tuollakin olla viekkaat aikomukset, noin vilpittömän näköisellä. Mutta eihän hänellä voinut olla rumia aikeita, arveli hän toisakseen, kovin oli poika rehellinen ja viaton koko olennoltaan.

— Ja esitykseen se oli Anni suostunut, vaikka ei paljon sen toteutumiseen uskonut, siksi oli hänen järkensä liian terve. Mutta lystihän tuota oli haaveilla hänenkin. Eljas oli kaunis poika ja niin totinen tuumissaan; eihän sitä tiennyt, mitä hyvää se vielä saisi toimeen.

Ja Eljaalla oli täysi tosi. Hän tahtoi tukahduttaa mielestään kaikki epäilyksen viekotukset, ja niitä vastaan hän nyt kamppaili. Suunnitelmansa hän jo oli tehnyt: hän aikoi lukea ahkerasti, säännöllisesti, perustuksia myöten…

»Jos tavun taivutuksen, typistyksen tai johtumisen kautta…» — Entä sitten? Olenko minä humalassa? Enkö järkevästi pysty ajattelemaan? Toverit minulle tietysti kaikki nauravat. Anni ehkä ivaa kokemattomuuttani; itse olen liian herkkä — 19-vuotias… Ei: minun pitää voittaa kaikki, kaikki! Eljas viskasi kirjan pöydälle ja alkoi mitellä lattiata pitkin askelin. — Anniin luotan ja halveksia aion toisten ivaa. Suora tie vain ja päämaali kirkkaana edessä, siten kyllä vaikeudet häipyvät.

Taas istui hän, avasi kirjan ja iski nyrkit pöytään, että eikö ne ajatukset pysy koossa, epäilykset kaikkoa…

— Niin, vielä kerran: »Lyhytvokaalisen ja lyhyt…»

Ulko-ovea liikuteltiin. — Juhana kuului tulevan, koska omalla avaimella kulki. Sekin se on ensimmäinen nauraja.

— Asemalla tapasin Lassin, puhui Juhana, pyyhkien silmälasejaan ja tiiristellen ympärilleen, silmät pikkuisina.

Eljas luki.

— Häneltä kuuluu sunnuntai-iltana menneen yli yhdeksänkymmenen markan.

Yhä luki Eljas, päätä kääntämättä.

— Kovissa oli mies asessoreissa. Aikoi mennä raittiusseuraan.

— »K toisen k:n jäljestä katoo».

— Siihen nähden ne jäivätkin sinne jatkamaan, ja sen tytön kanssa pelehtimään. — Juhana muutti tohvelit jalkaansa ja asettui Suometarta lukemaan.

— Tytön! Hänen kanssaan eivät paljon pelehdi! — Eljaskin heräsi.

Nyt luki Juhana sanomalehteä.

Eljas oli kahden vaiheilla, puhuisiko hän Juhanalle suoraan, vai eikö. Eihän se kumminkaan usko, eikähän Eljas vielä itsekään ollut asiasta aivan selvillä. Väärin se tietenkin käsittää. — Mutta sen pitää tulla ratkaistuksi kerran ja kerrassaan. Ensi voitto oli saatava itsestänsä ja heti…

— Niin, se tyttö on minun.

— Niinpä näytti — sen aikaa kun olit kapakassa.

— Ei. Hän ei suvaitse kenenkään hyväilyjä, hän on luvannut…

— Ahaa! Vai itseäsi varten olet tilannut…

— Minä aion pelastaa tuon tyttöparan ihmiskunnan hylkylapseksi joutumasta.

— Oho! — Tänäänhän ne on arpajaiset, ensiksi edeltäpuolisen…

— Niin, minulla on todet aikeet. Kerran olen tuova hänet pois Hellaan savuisista saleista ja antava hänelle aseman yhteiskunnassa. Siihen menee vuosia, ja paljon pilkkaa saan kärsiä, mutta minä olen…

— Sinä olet höperö Eljas, pähkähullu, Lapviikin hullu! — Pitkäksi oli venähtänyt Juhanan naama, kun hän sen nosti näkyviin sanomalehden takaa. Haaveilijana hän aina oli Eljasta pitänyt, mutta moista mielettömyyttä! Puuska tuo toki vain lienee.

— Onko aikeeni sinusta niin rohkea? — Eljas oli odottanutkin jotakin tuommoista hämmästystä.

— Pane nukkumaan.

— Saadaanpa nähdä. Minä teen työtä.

— Se olisi hyvä asia. Vähemmin hourailisit. Lunta jo kuuluu olevan pohjan puolessa. Reellä ajavat.

— Ja nyt teen työtä mielelläni, kun minulla on selvä päämäärä, johon pyrin, kun minulla on ihanne, jota palvelen, jolle työni uhraan.

— Sinä näet unta, tahi olet eksynyt kapakkatytön viekkaisiin pauloihin, joka sinun nuoruuttasi ja houreitasi tahtoo…

— Ei. Hän on puhdas kuin pulmunen lumella. Ja minä aion pysyttää hänet siinä viattomuudessaan.

— Sinä Eljas pystyttelet vaahtopatsaita etkä ota lukuun omiasi etkä muitten heikkouksia. Ja kun patsaasi pyllähtää, tuntuu kolaus sinusta sitä katkerammalta, — parempi jos et olisi ruvennutkaan rakentamaan. Sinä näet kangastuksia, ja ne muuttuvat irvikuviksi, kun ilma selkiää.

— Lempemme on kuin Koin ja Videvikun, iäti uusi ja iäti nuori. —
Eljas rupesi lukemaan kielioppiaan.

— Vide…! Eikö matami einettä annakaan? Suoliani kurnii. Sähkösanoma:
Saksan keisari sairastaa — tietysti. Tuossa on lehti.

— En minä jouda.

— Höpsis! Juhanakin asettui lakikirjansa ääreen. Mutta eihän se tahtonut luku edistyä kummaltakaan.

Eljaalla ne oli omat leuhkat tuumansa ja päätöksensä ja siksi kai hän niin rauhatonna siristeli jalkojaan ja muutteli asentoaan keinutuolissa. Kun vielä toiselle tulee latelemaan lapsellisuuksiaan, sehän se Juhanaa suututti. Usein se oli tosin Juhanastakin tuntunut, että kun saisi leivän, jos kuin pienen, ja pääsisi omilleen, — mutta toiselle hän niitä nyt ei koskaan puhuisi. Viime aikoina varsinkin oli niin tuntunut, eivätkä ne ajatukset ottaneet oikein aisoissa pysyäkseen hänelläkään. Ei hän ollut itseensä aivan tyytyväinen, vaan ei tyytymätönkään. Sillä välillä nakkeli sunnuntaista asti. Ja mikä se hänet oli taas tänäkin aamuna lykännyt sinne asemalle, ja mikä sinne senkin kirjurimamsellin satutti. Ja kun kerran oli sunnuntaina tullut sana vaihdetuksi, niin eihän sitä nytkään ollut aivan ääneti saattanut olla, kun kirjeluukulle juuri vierekkäin osui, ja yhtä matkaa takaisin tuli kävellä. Ihmeen iloinen se oli ollut, naureskellut mille lie… Aikoi arpajaisiin. Pitäisihän sinne illalla lähteä, katselemaan suuren maailman meininkejä, muun vuoksi ei.

— Herrat on hyvät ja tulevat suurukselle, kuului matamin ääni oven raosta.

— Joko vihdoinkin! Juhana nousi ja lähti. Ohimennen katsahti peiliin: kovinpa oli törkeän näköinen parta, pitkällä sängellä, — ja semmoisella sitä oli vielä ilennyt mennä asemalle, ihmisten pariin! — Sillekö lie nauranut. — Saisihan tuo leuka edes olla vähän siistimpi.

Iltasella oli suuret arpajaiset, jonkin jalon seuran toimeenpanemat vielä jalompaa tarkoitusta varten. Puoli vuotta olivat jo voittoja keräilleet kaupungin hienoimmat naiset ja jotkut vähemmänkin hienot käsityöläisluokkaan kuuluvat, mutta sopivathan ne siinä yhteen, kun oli yhteishyöty kysymyksessä, kaunis tarkoitus. Kuukauden ajan oli siitä jo soitettu sanomalehdissä, lupailtu monenmoisia surpriisejä, korteeseja, — mene tiedä kaikki! Lihavilla kirjaimilla oli kuulutettu. Olipa vielä ilmoitettu, että aamupäivällä saattoi käydä arpoja ostelemassa, katselemassa ja kuuntelemassa yhdellä markalla tavallisissa arkipuvuissa. Se oli tarkoitettu niinkuin alempaa kansaa varten. Mutta yötä vasten se oli oikeastaan päähomma asetettu. Silloin keräytykööt paremmat ihmiset frakeissa ja silkeissä — isommasta hinnasta. Ja useat ne olivat, jotka jälkimmäiseen joukkoon itsensä lukivat.

Lassi tuli hämärän koitteessa puulaakimiesten luo. Ei ollut hän enää olevinaan milläänkään sunnuntai-iltaisesta hurmasta. Hyvin lystin sanoi olleen, pöyhkeästi oli eletty, ja jos menikin vähän rahoja, — mitä noista — kun antaa kerrassaan mutta harvoin luistaa vähän enemmälti, niin sillävälin sen tarkkuudella korvaa, eikä tee mielikään taas hurjistelemaan pitkiin aikoihin. Nytkin oli hän päättänyt jäädä arpajaisista pois. Eikä niissä toki ole hauskaakaan — tuommoisissa koko maailman keräyspaikoissa.

— Tuumaatteko te mennä?

— Kyllä siitä minulta ainakin lähtö tulee. Pistä tupakka! — Juhana sytytti lampun, ja vielä kynttilän, että partaa kerran oikein näkisi ajaa.

— Entä Eljas?

— Enpä häntä tiedä. Olen tässä lueskellut pitkin päivää, olisiko tuonne lähteä vähäksi aikaa.

— Jo kaiketi Hellaan Annia katselemaan, siellä kai se sekin on.

— Liekö tuo. — Suututti se Eljasta, kun Lassi niin muka pilkallisesti
Annista hänelle mainitsi — mokoma roivaaja!

— Eiköpä se Lassikin sentään tule, puhui Juhana, sivellen saippuata toiselle poskipäälle. — Onhan hyvä tutustua isoistenkin laitoksiin.

— Hyvin komeata siellä kuuluu olevan, sähkövalot ja muut, lisäsi
Eljas, jotakin sanoakseen. — Ja monensadan markan voittoja.

— Arpoja minä nyt en kumminkaan ostaisi, jos tulisinkin. Mutta mitäpä siellä? Olisi minulla kyllä jo mustat housutkin jalassa. — Arkihousunsa oli Lassi lähettänyt räätäliin, puhdistumaan enimmästä ryönästä, jota niihin oli sunnuntai-iltana tarttunut.

— Siistit housut.

— Ja tärkkipaidankin muutin tänaamuna. Lassi näytti.

Jo rupesi Juhana frakkiaan harjaamaan. Pieni se oli ja vanhaa kuosia, lyhyet typihaarukat takana, ettei rinnalta nappiin yltänyt. Eljas tuumasi, että siistimpi olisi toinen mustatakki, vaikka siinä vielä oli etupuoletkin, kuin tuo lyhythäntäinen, joka vielä noin huonosti istui ja näytti vanhalta.

— Mutta frakissapa siellä kuuluu pitävän olla, ilmoitti Lassi, — niin oli vasiten sanomissa.

— Eikä oltu pantu, kuinka pitkät haarukat pitää olla, kunhan se frakki on, lohduttelihe Juhana.

Kun Eljaskin ryhtyi juhlavaatteitaan katselemaan — hänellä ei ollut vielä parrasta vastusta, — niin rupesi Lassinkin yhä enemmän mieli tekemään. Paljon siellä kaiketi on muutakin hienoa väkeä.

— Olisikohan teillä kahta valkoista huivia, jos minäkin sentään lähtisin?