KUNINGAS SUOMESSA

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

Helsingissä, Werner Söderström Oy, 1919.

I

Korkeana kävi kare Taivassalon länsirannan loivia kallioita vastaan. Aallokossa lastuna vaappuva pieni kalavenhe ponnisteli verkkaan ja työläästi salmen suusta saarten suojaamaan kyläsatamaan. Yön kohissut lounaistuuli oli tosin nyt aamuksi asettunut, mutta sen jälkeinen maininki teki vielä tenää yksinäiselle kalamiehelle, joka palasi pyydyksiään kokemasta ja korjaamasta.

Mutta kesken tiukkaa kiskomistaan pysähdytti nuori soutaja, niemen sivuutettuaan, äkkiä aironsa ja jäi tuokioksi tuijottamaan sateensumuiselle kyläselälle. Mitä hiton laivoja nuo ovat? Niitähän laskee siihen mereltä päin toinen toisensa perästä, uljaita, korkeakeulaisia aluksia, joista märkiä, tummanharmaita purjeita juuri riisutaan ja joiden ankkurit vinkuvat, kun niitä lasketaan suojaiseen satamaan. Ruotsin laivojako ovat, sotalaivoja? Kas tuossa muita korkeampi ja komeampi kenokeula, jonka ympärille toiset ikäänkuin ryhmittyvät. Laivamiehet liikkuvat siellä kannella haarat levällään ja kankean näköisinä, vetäen turpuneita köysiä ja hoilaten toisilleen laulavaan nuottiin.

— Mitä lemmon laivoja? Niistä on heti selko otettava!

Nuori kalamies soutaa kiireellä rantaan ja rientää siellä niiden kyläläisten parveen, jotka jo ovat ehtineet mataloista mökeistään ulos törmälle katsomaan tätä outoa, odottamatonta vierailua. He seisovat siinä ääneti arkisissa ryysyissään, juroina ja kömpelöinä, ja vain harvakseen käy kuiske miehestä mieheen ja akasta akkaan:

— Kuulitko, kuninkaan sanotaan saapuneen sotajoukkoineen noissa laivoissa?

— Niin kerrotaan. Ja korkeita herroja siellä on paljon.

Ensimmäinen venhe lähimmästä laivasta on kalastajan perille ehtiessä jo soutanut maihin ja sen mukana on tuo ensi viesti päässyt leviämään. Siinä seisookin rantakalliolla, vähän syrjempänä väkijoukosta, pari, kolme väljiin vaippoihin ja sulkahattuihin puettua miestä, katsellen hiukan alakuloisina märkää, lakeaa, epäystävällisen näköistä rantamaisemaa, jossa hiekkasärkän takana ikäänkuin lymyilee matala kalakylä — sinnekö heidän nyt olisi kuninkaansa opastettava! Matkamiesten luo tullut äskeinen nuori mies kuulee heidän verkalleen keskustelevan:

— Tässä nyt siis vihdoin ollaan Suomen rannalla, — toisenlaiseksi tämän saapumisemme toki kuvittelin! — Näin virkkoi roteva, tummaparta uros, jonka sadeviitan alta vilahteli esiin kirjottu asetakki leveine nahkavöineen ja vaskihelamiekkoineen. — Entä sitten, Antti?

— Typerää poiketa tänne Taivassalon lahteen, olisi ollut laskettava suoraan Suomen Turkuun, vastasi hiukan nyrpeissään lyhyempi, jäntevärakenteinen soturi. — Mutta tämä pieni myrskynpoikanen pani ukon pyrkimään lähimpään satamaan, ja tässä nyt ollaan.

— No niin, saattaahan tuo olla yhtä hyvä, puheli ensimmäinen ritareista miettiväisenä.

— Saamme ehkä ajoissa uusia tietoja ja selvitystä rajalta, jotta voimme ratkaista, millaiseksi tämä retki muodostuu, tuleeko siitä lopultakin sota vai mikä.

Lyhyempi mies vilkastui nyt ja koroitti äänensä:

— Tarkoitat, että ystävämme Viipurista ehtivät ajoissa meille toimittaa riittäviä todistuksia siitä, että tämä retki on välttämätön ja peruuttamaton?

— Niin, mikäli he nyt todella ovat ajaneet asiat sille kannalle.

— Ole huoletta, tapausten meno on ilman muuta vienyt asiat siihen. Mitenpä luulisit, Klaus Kristerinpoika, siellä rajalla enää ollenkaan sotimatta selvittävän, — vihollinen uhkaa ja hyökkää, täytyyhän se pysähdyttää! Siitähän ollaan jo joka taholla selvillä.

— Niin, tiedän, Antti, vastasi tummaparta hiukan vältellen. — Mutta ukko voi helposti suuttua ja muuttaa mielensä. Muistatko, kuinka hän jo viime yönä kiukkuisasti sätti koko retkeämme hullujen yritykseksi ja haukkui laivamiehiäkin, kun alus kiikkui aalloissa, — olisi silloin jo varmaankin käännytty takaisin, jos olisi voitu!

— Hän ei pidä merimatkoista ainakaan enää tällä iällään, se oli syynä viime yön tupsahdukseen.

Miehet hymähtivät, mutta kävivät samassa vakaviksi, ikäänkuin säikähtäen omaa hymyään, — olihan siinä näkijöitä lähellä, — ja läksivät rantahietikkoa myöten maihin päin kävelemään.

Äskeinen nuori soutaja, jonka mieleen nuo suomeksi puhutut lauseet tarttuivat, tunsi hyvin keskustelijoista toisen, pitemmän ylimyksen, jonka hattua korpin sulka koristi. Se oli Suomen jalointa vapaasukua, Horn-suvun nuoremman haaran päämies, Klaus Kristerinpoika. Hän oli Turussa hyvin tunnettu, vaikka hän oli nyt viettänyt edellisen talven ja kevään sieltä ja sukukartanostaan poissa, Viipurissa, yhtenä sinne sijoitetun Suomen sotaväen päällikkönä. Alkukesästä oli Horn, kuten Turussakin oli tiedetty, toisten Venäjän rajalle kokoontuneiden Suomen sotaherrain valtuuttamana matkustanut kuninkaan luo Tukholmaan, esittämään hänelle tarkemmin itärajan tapahtumia, siellä kun kauan kestäneet rauhattomuudet olivat uhanneet puhjeta ilmi sodaksi. Kuuntelija arvasi myös, kuka toinen puhetovereista oli. Hän ei voinut olla kukaan muu kuin Antti Niilonpoika, joka kuului Itä-Suomen nousevaan knaappiaateliin ja oli viime aikoina käynyt tavallaan kuuluisaksi. Hänkin oli keväällä matkustanut Turun kautta Tukholmaan, vaikkakaan ei yhtä vapaaehtoisessa asiassa. Antti oli näet ollut Hantolan rajapitäjässä pienen Kivennavan rajalinnoituksen päällikkönä, ja oli siellä vähäisellä rajavartiostollaan tarmokkaasti puolustautunut venäläisten alituisia ryöstöretkiä vastaan. Eikä hän ollut arkaillut tehdä verisiä kostoretkiäkään rajan taa, aimo tavalla löylyyttäen venäläistä, vaikka rauha muodollisesti oli vallitsevinaan valtakuntain välillä. Näistä selkävitsoista oli Venäjän tsaari keväällä valittanut Ruotsin kuninkaalle, joka suuttuneena oli kutsunut Antin luokseen tekemään tiliä omavaltaisuuksistaan ja saamaan niistä ansaitun rangaistuksen. Ja niinpä oli Turussa jo huhuiltu, ettei kuninkaan vihoihin joutunut sotaherra enää tältä matkaltaan hengissä palaakaan. Mutta sieltäpä hän nyt näkyi tulevan takaisin vapaana ja miekka vyöllään, jopa itsensä kuninkaan ja tämän sotaväen seurassa. Tätä keikahdusta ei nuori kalamies heti voinut käsittää, ja hän jäi sitä uteliaampana kuuntelemaan sotaherrain keskustelun jatkoa, kun he taas pysähtyivät rantakalliolle.

Antti Niilonpoika oli nyt äänessä ja rohkeana ja voitonvarmana hän kuului vilkkaasti selittävän toverilleen jotakin suunnitelmaansa. Klaus Horn kuunteli hiukan hajamielisenä ja kysäistä tokaisi yhtäkkiä:

— Olenhan kuullut tuon kaiken. Mutta yhdestä seikasta en ole päässyt täysin selville: Miten sait varovaisen ja ovelan Kustaa-kuninkaan pään niin käännetyksi, että itse livahdit hirttosilmukasta ja hän rupesi sinun suunnitelmiasi kuuntelemaan? Tämä oli tapahtunut jo ennen minun Tukholmaan tuloani, en oikein ymmärrä miten.

— Katsos, minähän olen juuriltani noidan sukua…

— Kyllä siinä velhoa tarvittiinkin. Viime talvenahan kuningas vielä jyrkästi ja jyristen vastusti kaikkia sotahommia, lähetti Viipuriin viestin toisensa perästä, että meidän on vältettävä venäläisten vihoittamista. Mutta kun hänet nyt kesällä tapasin, oli jo aivan toinen ääni kellossa… en väitä, että hän olisi kokonaan muuttanut mieltään, mutta hänen entinen varovaisuutensa oli alkanut horjua. Ja nyt hän on täällä! Ei hän tosin vielä ole päättänyt suostua sotaan, — mutta suottahan hän ei kuitenkaan itse lähde tänne kaukaiseen Suomeen eikä kuljeta tänne sotaväkeään — tämänkään vertaa. Mikä se näin lopultakin maan vaariin tehosi?

Vantteravartinen soturi nauroi, niin että sulkahattu keikkui, ja vastasi varmalla äänellä:

— Vielä on Kyösti-kuningas epäilevinään, mutta oikeastaan hän on jo sodan puolella, — siksi hän on nyt vieraanamme Suomessa.

— Ei hän Suomesta suuria huoli.

— Ei, mutta hänen synnynnäinen, salainen kunnianhimonsa rupesi kaiken varovaisuuden ohessa vähinerin orastamaan ja kasvamaan. Selitin hänelle, kun hän minua tutki, mitä meillä on tällä kulmalla voitettavissa, millainen on tilanne rajalla, ja suuriko on vihollisen voima, — vihollisen, joka taipuu heikonkin hyökkäyksen tieltä, — sekä mitä taas menetetään, ellei yritetä… Selitin, kuinka vähillä joukoilla olin saanut valtakunnalle säilytetyksi koko sen "riitamaan", jota ei vuosikausiin oltu uskallettu tunnustaa kummallekaan maalle kuuluvaksi, ja hän hautoi näitä tietoja kauan mielessään, eikä minua enää tyrmään pistetty. Sain takaisin miekkani, sain palkkani, sain kilven ja vapaanmiehen nimen — ja sitten tulit sinä, Horn, avukseni Tukholmaan.

— Minä en puolestani ole sotaan aivan paljoa kehoitellut, pisti Horn varovasti väliin. — Mutta sinä lienet yhtä ovela käyttämään kieltäsi kuin miekkaasi. Siitä huolimatta, — uskotko lopultakaan tätä mielenmuutosta meidän kummankaan ansioksi?

— En yksin meidän. Kyösti-kuninkaaseen vaikutettiin kyllä samaan aikaan toisaaltakin.

— Niin, Puolan kuningas on meitä vilkkaasti kehoitellut sotaan Venäjää vastaan, kuvaten nyt tilaisuuden erittäin otolliseksi. Hänellä on siihen omat syynsä. Ja onhan samaan suuntaan käypiä sanomia ja tarjouksia kuulemma saapunut Liivin kalparitarien suurmestariltakin, — kaikki toivoisivat nyt Ruotsin sotkeutuvan sotaan.

— Ne valtain väliset asiat tunnet sinä, Klaus, paremmin kuin minä, myönsi Antti Niilonpoika. — Ne ovat ilmeisesti kannustaneet Kustaa Vaasan luontaista vallanhimoa, sillä sitä häneltä ei puutu. Hän haaveksii Nevajokea rajaksi ja koko Suomenlahden rannikon omistamista, jota unelmaa minäkin vähäiseltä osaltani koetin ylläpitää. Mutta vielä muuan sysäys oli sittenkin luullakseni ratkaisevin.

— No mikä?

— Teidän, Viipurin miesten, kirje, jossa voimakkaasti kannatitte puheitani, joutui heti Tukholmaan saavuttuaan myöskin nuoren Juhana-prinssin luettavaksi. Ja hänet se sai täyteen sotaintoon. Hän on, kuten tiedät, isänsä lemmikkipoika, jonka mielitekoja ukon on vaikea vastustaa. Prinssi intoili alituiseen sekä vaimoväelle että valtiomiehille Karjalan sotaretken tarpeellisuudesta, — usko minua, täällä ei nyt oltaisi, ellei kuninkaalla olisi ollut näin läheistä kannustajaa.

— Saatat olla oikeassa, vastasi Horn. — Prinssi on juuri seikkailuiässä, hänellä on vilkas mielikuvitus ja hän haaveksii sankaritekoja, siksipä hän onkin täällä mukanamme.

— Jatkuvana kannustajana, onneksemme! Sellaista kyllä vielä tarvitaankin, sillä ukkoa ravistelevat ehtimiseen uudet epäilyksen puuskat, — pelkään pahoin, että tämä merimatka taas on hänen päättäväisyyteensä vaikuttanut. Mutta sitkaanpa siellä kuningaslaivan kajuutassa nyt maataan, muutenhan on ukko kylläkin aamunvirkku!

— Yö oli rauhaton ja rasittava. Mutta katso, eikö sieltä kannelta näy jo liikettä?

Näkyipä todella. Herrojen keskustelua sivulta kuunnellut nuorukainen kiintyi nyt hänkin innolla tarkkaamaan tuota komeata, korkeakeulaista alusta, jolle oli valittu suojatuin ankkuripaikka lähinnä rantaa. Sen kannelle oli laivan uumenista juuri astunut samettimekkoon ja kapeihin kaatioihin puettu, solakka, vaaleakiharainen nuorukainen, joka asettui kaiteen viereen katsomaan rannikkoa ja iloisesti tervehti sinne keräytynyttä rahvasta. Hän oli kaunis, valoisa olento, joka ensi silmänräpäyksestä jo ikäänkuin lumoten veti puoleensa kaikkien rannalla oli jäin katseet sekä mielenkiinnon. Nuorukaisen kasvot olivat puhtaan punaveriset ja avonaisesti hymyilevät, silmät suuret ja siniset ja liikkeet vilkkaat ja sulavat, kun hän sulkahatullaan viittoili rannalla seisoville Suomen herroille, huudahtaen:

— Joko ollaan nyt Suomen Turussa?

— Ei vielä, vasta sen saaristossa, ilmoitti kunnioittaen Horn. — Nouseeko kuningas-isänne tässä maihin?

— Tietysti, maihin hän haluaa meritaudin jälkeen ja tuleekin jo kohta. Viekää meidät sitten pian taloon, jotta pääsemme aamiaispöytään.

Herrat katsahtivat hiukan hölmistyneinä toisiinsa ja rupesivat keskenään kuiskailemaan. Mihinkä he tietäisivät opastaa kuninkaan ja hänen suuren seurueensa tällä karulla rannikolla? Tuohon röttelöiseen kalastajakylään ei ollut yrittämistäkään, eivätkä he tätä seutua muuten tunteneet niin tarkoin, että olisivat tienneet, oliko lähettyvillä säädyllistä herraskartanoa. Klaus Kristerinpoika kysyi silloin neuvoa samalta nuorelta mieheltä, joka jo hetken aikaa oli heidän lähellään pysytellyt ja joka ilmeestä ja käytöksestä päättäen tuntui muita kalastajia tietävämmältä.

— Tiedätkö, poikaseni, — hän kysyi, — täällä lähellä mitään kartanoa, johon voisimme opastaa kuninkaan seurueineen hetkeksi levähtämään ja aterioimaan?

— Lähinnä on Viaisten kartano, sinne on noin neljänneksen matkaa.

— Viaisten — kenellä se onkaan nykyisin?

— Taivassalon kirkkoherralla, Mikael Karpalaisella. Lähetänkö sanan sinne vieraiden tulosta?

— Tee se, ja vikkelästi!

— Ja tilaa runsas aamiainen, huusi laivan kannelta prinssi, joka oli kuunnellut Hornin puhetta. — Sillä meillä on aika nälkä!

Tuskin nuori mies oli saanut hankituksi sananviejän kartanoon — itse hän ei malttanut sinne lähteä, siksi mielenkiintoista oli hänestä tapausten menon vartioiminen täällä rannalla, — kun päällikkölaivassa näkyi uutta liikettä ja hälinää. Siellä ilmestyi kannelle kokonainen liuta sulavaliikkeisiä, hienopukuisia herroja, jotka häärivät edestakaisin ja asettuivat sitten kajuutan ovelle kuin kunniavahdiksi.

— Nyt sieltä kuningas nousee, kuiskasi Antti Niilonpoika toverilleen. Koko rantakalliolla oleva rahvas painautui silloin rannemmas paremmin tarkastaakseen pelättyä ja kaukaista, usein avuksi huudettua, usein uhkauksena käytettyä maan vaaria, jota oli totuttu pitämään yhtä näkymättömänä kuin Jumalaa, mutta joka nyt näin odottamatta oli heidän saarelleen ilmestynyt. Sumukin alkoi jo haihtua, varsin selvästi saattoi jo nähdä, mitä läheisessä laivassa tapahtui.

Kannen alta nousi kalpeahko, vanha mies, kumaravartaloinen, harmaapartainen. Vaikka Kustaa Vaasa vielä näihin aikoihin olikin yleensä säilyttänyt entisen, komean ryhtinsä ja käskijäeleensä, olivat ikä ja rasitus kuitenkin jo kyntäneet syviä vakoja pian kuusikymmenvuotiseen mieheen. Paksuksi, raskaannäköiseksi turpunut yläruumis oli ruvennut ikäänkuin höltymään, pulleahko vatsa hyllyi, ja alaraajat, joita peittivät ihonmukaiset housut, olivat siihen verraten avuttoman hoikan ja hintelän näköiset. Nyt erityisesti oli merimatkan aiheuttama valvonta ja väsymys ränsistänyt vanhaa miestä; tavallisesti niin sileäksi suittu, rintaa peittävä kokoparta oli tänään hieman pörröinen, kasvolihakset lepattivat velttoina ja silmät olivat vetiset. Kuningas käveli siinä vieläkin mainingissa keinuvan laivan kannella lyhyin, varovaisin askelin, yllään väljä turkisviitta, tapaillen ehtimiseen purjenuoria, ja hänen jäsenensä näyttivät kangistuneilta ja heikoilta. Kaiteen luo ehdittyään hän tarttui siihen kaksin käsin kiinni ja hänen äänensä särähti särkyneeltä, kun hän pienilukuista rantarahvasta katsellessaan virkkoi lähimmille seuralaisilleen, Ruotsin valtioneuvoksille, Svante Sturelle ja Steen Leijonhufvudille:

— Tässäkö nyt siis ovat vastaanottajamme, kun kerrankin saavumme. Suomen rannikolle, — parvi ryysyläisiä! Ja nuo harmaat ladotko ovat suomalaisten asumuksia?

— Tämä on vain pieni kalastajakylä, teidän majesteettinne käskystä on tänne kovan aallokon vuoksi vain hetkeksi poikettu, vastasi vieressä seisova ylimys kumarrellen.

— No laskekaa siis meidät maihin, olipa tämä vaikka jäämeren rantaa, komensi kuningas äreästi ääntään kohotellen. Ja valtakunnan neuvokset, joita edellämainittujen lisäksi oli mukana kuninkaan toinen lankomies, Abraham Leijonhufvud, Steenin veli, sekä Birger Niilonpoika Griip, riensivät kukin taholleen huolehtimaan hänen käskyjensä täyttämisestä.

— Niin, terra firma tekee meille kaikille nyt hyvää, liehakoi Griip, vanhin ylimyksistä, antaen sitten laivan päälliköille nopeita käskyjä venheiden vesillelaskemisesta ja miesten sijoittamisesta niihin kuninkaan maihinmenoa varten. Ja kääntyen taas kuninkaan puoleen tämä notkea herra puhui lohdutellen:

— Nyt ollaankin jo maiden suojassa, pienempiä saaristoselkiä myöten päästään nyt vaivatta Turkuun.

— Mitä, eikö tämä vieläkään edes ole mannerta, vieläkö sinä aiot meidät vesille viedä! pauhasi vanhus. — Mutta minä en, rutto vie, enää merelle lähde Suomea hakemaan. Minne meidät on tuotu? Millainen on tämä maa ja sen väestö? — Kuningas ärtyi siinä yhä enemmän. Laivan jatkuva kiikkuminen, harmaapilvinen taivas, tuo matala, karu, märkä ranta ja siinä juronnäköisinä seisovat ihmiset, ne kaikki häntä nyt kiukuttivat. — Ja minkälaista vastaanottoa tämä on? Missä on Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltijamme, miksei hän ole kuningastaan vastassa ja meille tietoja antamassa?

— Hän ei ole tietysti ymmärtänyt saapua tänne saaristoon asti vastaamme, selitti Svante Sture.

— Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään, ollaan saamattomia ja tylsiä. Missä ovat seudun vapaamiehet, missä papit? Toisenlaiseen vastaanottoon olen tottunut Ruotsissa, tulinpa minne tahansa yöllä tai päivällä!

Valtaherrat nyökäyttivät päitään, ikäänkuin yhtyen kuninkaan valituksiin. Tällä välin laivamiehet olivat saaneet suurimman venheen alas laivan kylkeen ja odottivat nyt ylhäistä matkustajaa kyydittäväkseen. Mutta kuningas ei käsittänyt tarkoitusta.

— No, mitä vitkastelette, miksei vivuta laivaa rantaan?

— Tästä on venheellä soudettava maihin…

— Mitä, pitääkö meidän noita nuoratikkaita myöten laskeutua mokomaan vaappuvaan ruuheen!

Näin oli kaikki ylen vastahankaista.

Juhana-prinssi oli kuitenkin sillävälin lähtenyt erään toisen nuoren miehen seurassa liukumaan köysiä myöten ketterästi alas venheeseen. Se näytti kuninkaasta hirvittävän hengenvaaralliselta, hän melkein hätääntyi ja huusi:

— Juhana, poikani, sinähän putoat! Maltapas Klaus Fleming, — hän torui toista köysissä kapuavaa nuorukaista —, sinä, joka alituiseen viettelet poikaamme hengenvaaroihin, sinä olet karhun pentu, jonka leikit eivät prinssille sovi No, jumalankiitos, istukaa nyt siellä hiljaa venheessä!

Toimeliaat herrat kerääntyivät nyt hieman neuvottomina äreän kuninkaan ympärille, kysellen, saavatko he auttaa häntä venheeseen ja maihin.

— Kuinkas muuten. Vai luuletteko, että koko loppuiäkseni jään tänne heilumaan? Ei, tästä elementistä olen jo saanut tarpeeni. Kiireesti!

Siinä syntyi monenlaista tungosta ja hälinää. Venhettä oli aallokossa vaikea pitää kohdallaan köysitikkaiden alla, joita myöten miesvoimalla koetettiin auttaa alas vanhaa, kankeajalkaista kuningasta, joka huohotti ja sadatteli sekä väitti, että hänet varmasti tahdotaan siihen paikkaan hukuttaa tai hirttää. Vihdoin hän istui kuitenkin tukevasti venheen teljolla ja tuokion kuluttua alus oli soudettu rantaan, missä kuningas lopultakin tunsi lujan maan jalkojensa alla.

— Tämä retki ei lupaa hyvää, huohotti kuningas. Hetken levättyään ja hiukan suuttumuksestaan lauhduttuaan hän kävi kuitenkin rantarahvasta tervehtimään. Mutta suomalainen kalastajaväki ei ymmärtänyt hänen ruotsalaisia sanojaan eikä siis, se kun oli muutenkin ujoa ja kankeata, osannut hänelle vastata mitään. Seisoi vain ja luimisteli edessään olevaa loistoa kuin lehmä uutta konttia. Tästä kuningas taas kimmastui, tuo jurous oli hänestä ilmeistä mielenosoitusta ja hän ärähti Hornille:

— Mitä nämä tomppelit tarkoittavat, kun eivät edes vastaa kuninkaan tervehdykseen.

— Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne. — Tervehtikää kuningasta, huusi hän samassa suomeksi kalastajille. Ja nyt maalaismiehet jo hiukan äännähtivät, mutta epäselvää ja juroa oli sekin tervehdys, se oli kuin sammakon kurnutusta. Kuningas katseli tiukasti ja samalla melkein hätääntyneenä herrojaan:

— Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, jotka eivät ymmärrä sanaakaan valtakunnan kieltä eivätkä osaa kuninkaalleen mitään vastata. Tällainenko on tämä maa; olen sitä aina pitänytkin puoli-ihmisten maana, nyt sen näen, ja kadunpa jo, että tälle mantereelle tulin ollenkaan jalkani laskeneeksi!

Hän yski ja sylki ja kakisteli kurkkuaan ja ympärillä seisovista herroista oli koko tilanne kovin kiusallinen.

— Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka sen verran kieltämme osaisi, että voisi neuvoa, mistä täällä voisi saada majapaikan? kyseli kuningas ivallisena ja ihmetellen.

Silloin ehätti Klaus Kristerinpoika rauhoittaen vastaamaan:

— Kartano on täällä lähellä ja on täällä ainakin yksi nuorukainen, joka sekä tietää sinne tien että taitaa ruotsiakin. Tule esiin, poika!

Hän työnsi kuninkaan eteen äskeisen tarinatoverinsa, hintelän, vilkassilmäisen, kalpeahkon nuorukaisen, joka oli puettu puoleksi kaupunkilaisittain ja jolla oli pestynnäköiset kasvot. Tämä sivalsi päästään litteän barettilakkinsa, kumarsi kunnioittavasti ja astui reippaana uhkaavannäköisen maanisän eteen.

Kuningas silmäili häntä kotvan ja virkkoi hiukan ystävällisemmällä äänellä:

— Hä, poika, kenen kartano se on, jonne lupaat meidät opastaa?

— Taivassalon kirkkoherran, Mikael Karpalaisen.

Niistä sanoista kuningas kohta vilkastui, vanhoja, mieluisia muistoja näytti palaavan hänen ärtyneeseen mieleensä.

— Vai vanhan mestari Mikaelin, entisen Turun luostaripriorin, Lutherin opetuslapsen. Hän elää siis vielä, tuo itseruoskija, hyvin hänet muistan. Mutta kuinka asuu hän täällä — mikä olikaan kartanon nimi?

— Viainen.

— Miksei hän asu pappilassa?

— Siellä asuu apulainen, hän on itse jo vanha eikä jaksa enää paljon virkaansa hoitaa. Mutta hänen luonaan on nyt muitakin pappeja, onpa piispakin.

— Vai niin, itsekö mestari, se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä Suomessa sentään vielä tapaa ihmisiä, joita voi puhutella. Onko piispa tarkastusmatkalla?

— On. Hän vierailee nyt vanhan oppi-isänsä luona Viaisissa.

— Niin, niin, Mikael Carpelanus oli täällä aikoinaan koulumestarina, muistan sen hyvin. Saata meidät heti sinne Viaisiin… vai on toista neljännestä matkaa. No, olkoon, en tahdo hevosta, teidän kyntökoninne eivät kelpaa ratsuiksi, kävelen mielelläni tämän heilumisen jälkeen. Heti matkalle vain!

Sen pitemmittä puheitta ja kääntymättä enää enempää tuon juron rantarahvaan kuin hienostelevain seuralaistensakaan puoleen Kustaa Vaasa, joka maihin päästyään kohta oli reipastunut, lähti astumaan oppaaksi ottamansa nuorukaisen rinnalla kalastajakylän ohi metsäiselle tielle. Sade oli tauonnut, päivä pilkisti pilven raosta, niityltä lemahti vastaan kuivuvan heinän tuoksu, vesakko oli raikas ja puhdas ja pikkulinnut tervehtivät pensaikosta saattuetta rattoisalla soitollaan. Vanha kuningas lämpeni ja nuortui kävellessään, eikä se maa, johon hän oli tullut, enää tuntunutkaan hänestä niin perin epäystävälliseltä. Hilpeänä hän ryhtyi viidakossa tarinoimaan oppaansa kanssa.

— Missä sinä olet oppinut ruotsia, poikaseni?

— Turussa, isävainajani kodissa.

— Vai on isäsi jo vainaja. Kuka oli hän eläessään?

— Hän oli Turun pappeja, Pietari Silta.

— Peder Silla — muistanhan hänetkin nimeltään. Olihan, hänellä täällä jokin ylhäinen kirkollinen virka vanhoilta paavilaisajoilta.

— Arkkiteini hän oli aikoinaan, mutta hän kuoli minun kuusivuotiaana ollessani.

— Niin, Skytte-vainaja ylläpiti täällä kauan noita koreita kanungin ja kapitulin-virkoja, jotka olivat paavillisen hierarkian ytimenä, siinä oli ukko itsepäinen! Arkkiteini! — se nimitys kuulostaa jo hautojentakaiselta. Mutta isäsi ei muistaakseni virka-arvostaan huolimatta ollut mikään paavillisuuden patsas, häntähän mainittiin Peder Särkilahden työtoverina.

— Ensin Särkilahden, sitten Agricolan…

— Ja sinä olet nyt tietysti kouluteini, sen arvasin heti kun näin sinut. Ja elät vanhoista, isäsi jättämistä kirkollisista peruista, eikö niin — mikä olikaan nimesi?

— Martti.

— Tietysti, Lutherin kaima. Niin, niillä vanhoilla kirkonprelaateilla oli mahtavat tulot, tulot aneista ja sielumessuista, tulot kymmenyksistä ja prebendeistä, taloja kaupungissa ja taloja maalla… No, onhan niitä kruunulle peruutettu, mutta vielä kai niitä on sinullakin jälellä, kaikkihan ovat osanneet aina jotakin pelastaa, monet paljonkin.

— Ei ole minulla mitään jälellä. Enimmät luovutti jo isäni eläessään pois, loput on viety hänen kuolemansa jälkeen.

— Mutta jäihän äidillesi sentään jokin kirkon tiloista, tunnusta pois, jokin "elatusapu".

— Ei mitään, äitini kuoli aivan köyhänä.

— Omituista. Niin, ne kruunun peruuttajat ovat toisinaan liiankin toimeliaita, peruuttavat leskiavutkin — itselleen, ävertyen siten kirkon ja kruunun kustannuksella, lihovat itse ja laiskistuvat. Tunnen senkin keinottelijajoukon — mutta vielä minä niitäkin puristan! — Kuningas hiukan kiihtyi tuosta omasta juttelustaan, mutta jatkoi taas tyynemmin nuorukaiselle: — Vai on äitisikin jo kuollut. Eleletkö nyt siis sukulaisissasi täällä Viaisissa?

— Ei ole minulla sukulaisia, olen aivan orpo. Vietän vain kesää täällä isä vainajani vanhan ystävän, mestari Karpalaisen tilalla. Syksyllä palaan taas kouluun.

— Ja koska teiniaikasi päättyy, koska valmistut papiksi?

— Vuoden perästä voin ruveta itseäni elättämään.

— Ellet jo ennen. Sinussa tuntuu olevan miehen alkua, kyllä sinä tässä maailmassa puolesi pidät. Hyvä on. — Joko nämä vanhat kasket ovat Viaisten maita?

— Jo ovat, eikä ole talokaan enää kaukana.

Sitä jaloittelua rupesi tulemaan vanhalle kuninkaalle pian tarpeeksi, — hänen seuralaisistaan, vanhemmista herroista, juoksi hiki jo virtanaan. Oli elokuu kulumassa — oltiin vuodessa 1555 —, päivät olivat helteiset eikä siellä sisämaassa tuulikaan tuntunut. Kuningas viskasi turkisviittansa eräälle henkihuovilleen kannettavaksi, sulkaniekkahattunsa toiselle ja aikoi juuri ruveta uudelleen valittelemaan näitä Suomen-matkain vaivoja. Mutta samassa aukeni metsä, eteen levisi keltainen pelto ja sen takalistossa oli korkeanlainen, taitekattoinen puurakennus. Ja pellon halki kulkevaa tietä pitkin laskeutui juuri vasta sanan saanut pappisparvi kuningasta ja hänen seuruettaan vastaan.

II

Nuoremman papin käsivarteen nojaten astui ensimmäisenä kuningasta tervehtimään Taivassalon vanha kirkkoherra Mikael Karpalainen. Tuo ennen niin solakka ja hienopiirteinen mies, joka Turun mustainveljesten munkkina ja sitten luostarinpriorina oli lihaansa kurittanut ja koettanut äärimmäisillä ponnistuksilla turhaan saada vanhat, kaavoihin kangistuneet paavilliset opit ja menot sulautumaan omaksumiinsa uuden ajan vapaampiin ja raikkaampiin aatteisiin, oli nyt pyylevähkö, pitkäpartainen maalaispappi, joka 30-vuotisella toiminnallaan luterilaisen opin palveluksessa oli saanut sieluunsa täydellisen tasapainon ja sopusoinnun. Hän oli jo ruumiiltaan raihnas, mutta mieli oli vielä hilpeä ja kirkas: taistelut olivat jääneet jälelle! Kohteliaana isäntänä hän saatteli kuninkaan ja hänen seurueensa vierasvaraiseen taloonsa, jonka hän jo useita vuosia sitten oli vanhuuden varakseen ostanut ja jossa emäntänä hääri se sama toimelias nainen — ylhäistä Ille-sukua —, joka hänet 30 vuotta sitten puoliväkisin vei mukanaan Turun luostarista, minne mies oli menehtyä sieluntuskiinsa. Teerevänä valmisteli siellä jo ketterä emäntä palvelijatarparvineen aamiaista suurelle, nälkäiselle vierasjoukolle talon väljään, viileään vierastupaan.

Kuningas sai siellä heti eteensä kannun olutta ja oli pian täydessä tarinassa niiden suomalaisten hengenmiesten kanssa, jotka tarkastusmatkallaan sattumalta vierailivat Viaisissa. Mutta hiukan kankeasti siellä tarina aluksi luisti. Kuningas tiesi, että ne miehet, jotka Suomessa olivat työskennelleet puhtaan opin puolesta, hävittäen pois vanhan paavillisen hierarkian, ja jotka siten hänelle olivat tehneet valtiollisessakin suhteessa suuria palveluksia, eivät olleet oikein tyytyväisiä eikä kiitollisia siitä, että hän oli käyttänyt tämän työn tuloksia yksinomaan kuningasvallan hyväksi ja maallisen mahtinsa rikastuttamiseksi ja riistänyt kaikki varat ja kaiken vaikutusvallan pois kirkolta ja koulultakin. Hän oli siitä itse käynyt voimakkaaksi, mutta kirkko oli surkastunut ja köyhtynyt ja sen vaikutusvalta kansaankin oli heikontunut. Varsinkin kävi keskustelu aluksi kankeasti piispa Agricolan kanssa, joka sekä arvoltaan että lahjoiltaan oli ensimmäinen hengenmiesten joukossa.

Mikael Agricola oli näihin aikoihin jo yli viidenkymmenen iässä oleva mies, mutta edelleen kapearintainen, hintelähkö ja hoikkaluinen. Hän liikkui hitaasti ja hillityin elein, koko hänen olemuksensa henki rauhallista, harkittua vakavuutta. Varsinkin hänen silmänsä, jotka ikäänkuin syvältä hiilostivat kuivahkoilta, ohuen leukaparran reunustamilta kasvoilta, olivat sielukkaat ja eloisat, vaihtaen ilmeitä mielialojen mukaan. Kuningas tunsi, että nuo silmät katsoivat hänen lävitseen, ja pyrki sen vuoksi vaistomaisesti karttamaan hänen katsettaan.

He olivat tuttuja vanhastaan — Agricola oli nuorempana usein käynyt Tukholmassa esittämässä kuninkaalle kirjallisia ja kirkollisia suunnitelmiaan ja Kustaa Vaasa oli jo kauan sitten tottunut antamaan arvoa tälle hienoluonteiselle, terävälle miehelle. Mutta hän oli myös ruvennut hiukan arkailemaan hänen lahjakkuuttaan ja omaperäisyyttään, ja siksi oli hän eri tilanteissa leikellyt hänen suunnitelmiltaan siipiä, — siitä olivat välit vähän kireät. Olihan mestari Mikael, joka suurelta osalta oli järjestänyt Suomen uudet, kirkolliset olot ja virkaatekevänä piispana puolenkymmentä vuotta — piispan nimitystä odottaen — yksin hoitanut koko Suomen jakamattoman hiippakunnan, kuin itseoikeutettu sen esipiispaksi. Mutta kun Agricola vihdoin pari vuotta sitten oli käynyt Tukholmassa saamassa kuninkaalta vahvistuksen tähän virkaansa, olikin Kustaa, pyrkien yleensäkin heikontamaan kirkon ja sen miesten valtaa, lohkaissut Turun hiippakunnasta koko Itä-Suomen irti, määräten toisen miehen, Paavali Juustenin, uuden Viipurin hiippakunnan piispaksi. Agricolasta se ei tietenkään voinut olla tuntumatta henkilökohtaiselta epäluottamukselta, sillä olihan hän osoittanut kykynsä riittävän koko Suomen kirkkoa johtamaan.

Vaieten oli vaatimaton kirkonmies nielaissut nämä, niinkuin monet muutkin, loukkaukset ja palannut nöyrästi Suomeen työtään jatkamaan, joskin surren sitä, ettei hän saanut vapaasti kehittää synnyinmaansa kirkollisia oloja siltä pohjalta, jonka hän itse oli luonut. Mutta vähän myöhemmin oli tullut toinen ja vielä masentavampi kolahdus. Agricola oli Suomeen palattuaan viettänyt piispaksinimitystään Turun tuomiokirkossa arvokkaalla, kauniilla kirkollisella juhlalla. Se oli kuitenkin kuvattu Kustaalle prameilevaksi, paavillismaiseksi hiippajuhlaksi, jommoiset kuningas kerta kaikkiaan oli uuteen oppiin ja omaan valtamahtiinsa soveltumattomina kieltänyt. Suuttuneena oli kuningas silloin lähettänyt uudelle piispalle karkeasanaisen, äkäisen nuhdekirjeen, jossa hän soimasi Agricolaa paavillisten menojen matkimisesta ja luvattomasta loistonhalusta. Myöhemmin kuningas oli kyllä huomannut nuhteensa tarpeettoman ankariksi, mutta hänhän ei juuri koskaan peruuttanut sanojaan.

Se haava oli herkkätunteisen piispan mielessä vielä auki eikä hän sitä salannut, tervehtiessään nyt kuningasta alamaisen kunnioittavasti, mutta samalla omankin arvonsa tuntevan kylmyydellä. Sen tajusi kuningaskin ja hän aloitti sen vuoksi keskustelun toisista, maallisista asioista, vuodentulotoiveista ja Suomen viimeaikaisista kuulumisista. Viimemainituista seikoista hän varsinkin innostui utelemaan.

— Mistä johtuu, hän kysyi äkkiä, kannunsa pohjaan kallistettuaan, — että te täällä Suomessa nyt olette niin sotaintoisia, että te välttämättä tahdotte päästä ilmitappeluun ryssän kanssa? Ennen olen aina saanut kuulla ruikutuksia näiden sotien ja rajakahnausten surkeudesta.

Piispa pysyi ääneti, ikäänkuin ei kysymys olisi kohdistunutkaan häneen. Toiset hänen rinnallaan istuvat hengenmiehet taas katsahtivat toisiinsa. Niistä oli tuomiorovasti Kanutus Johannis vahvatekoinen, luiseva mies, varova sanoissaan, ja hän pysyi nytkin varovasti vaiteliaana. Sitä vastoin puuttui puheisiin Turun koulun rehtori, vilkas ja terävä pappismies Ericus Härkäpää, oppinut Wittenbergin maisteri eikä ulkomuodoltaan ollenkaan papin näköinen, vaikka hän kuuluikin tuomiokapituliin. Hänen tietonsa ja lahjansa oli hänen oppi-isänsä Filip Melanchton, antaessaan kymmenen vuotta sitten hänelle Saksasta suosituskirjeen, arvostellut erittäin kiittävästi, ja hän oli sen lisäksi innokas uudistusten mies, joka jo sekä koulussa että kirkossa oli saanut yhtä ja toista toimeen. Vilkkain liikkein hän nyt kuninkaalle vastasi:

— Teidän majesteettinne uskoo meistä liikoja, emme me täällä Suomessa ole sotaisia. Meihin kokonaisuutena soveltuu kyllä aivan oikein se, että valitamme rajakahnauksia, jotka häiritsevät hiljaista arkielämäämme. Olemme sodista liiaksikin kärsineet, rukoilemme vilpittömästi rauhan puolesta.

Kuninkaan silmät laukesivat selälleen ja hän käännähti kipakasti ympäri, iskien katseensa erityisesti Klaus Horniin ja Antti Niilonpoikaan.

— Kuinka on minun tämä ymmärrettävä? Minulle on kerrottu aivan toista, ja sitähän tapahtumatkin osoittavat. Vai kuinka, Horn?

— Se mitä Ruotsiin on Itä-Suomesta kerrottu, pitää kyllä paikkansa, vastasi Klaus Kristerinpoika tyynesti. — Tarpeetonta sotaintoa ei yleensä ole Suomen vapaamiehissäkään, jotka aseita kantavat ja maakunnan turvallisuudesta vastaavat. Mutta seuratessaan rajalla vihollisten vehkeitä on tämä aseväki tullut vakuutetuksi, ettei pysyvää rauhaa saada, ellei kerran käydä viholliseen ankarasti käsiksi. Rauhankeskustelut ja sopimukset, joita on usein yritetty vuosikymmenien kuluessa, eivät vie perille; viholliselle on annettava isku, jonka se tuntee luissaan, ja siihen on nyt katsottu oikean hetken olevan käsissä. Siinä koko sotainto.

— Mutta itse kansassa ei ole sotaintoa, se toivoo rauhaa, väitti Härkäpää kuumeten.

— Mikä on kansa, kivahti kuningas, — sen mielialoja ei saa kysyä, se ei kykene asemaa arvostelemaan.

Keskustelu yritti kuumeta kiivaaksi, mutta onneksi talon pyylevä emäntä, joka sillävälin oli palkkanaisineen kantanut tuvan pitkälle pöydälle runsaat ruoat, lohet ja liikkiöt, juustot ja lampaanreidet, kutsui vieraat aterialle, ja kursailematta kuningas seurueineen kävikin heti herkkuihin käsiksi. Niin kelpo nälän oli meritauti ja jalkataival antanut, että siinä kotvan aikaa aivan vaieten omistettiin kaikki huomio pöydän aarteille. Kun kuningas ja prinssi ensiksi olivat saaneet palansa, kävivät valtaneuvokset ja muut ylhäiset herrat arvojärjestyksessä ruokapöydän ääreen ja äskeinen keskustelu näytti jo kokonaan unohtuneen. Mutta kuningas pani sen, kun ensi palat oli haukattu, uuteen vireeseen, kääntyen nyt piispa Agricolan puoleen ja puhuen tälle vähän pisteliäästi.

— Teillähän, mestari Mikael, on aina kaikista asioista oma, selvä ohjelmanne. Sanokaa nyt, kummalta taholta minulle on asema oikein kuvattu, sodan vai rauhan vaatijain?

Piispa tunsi sanojen oan, mutta oli heti valmis sen väistämään.

— Minulla, joka vietän aikani Pyhän Lauritsan pappilassa kirjallisissa töissäni, ja samalla hoitelen tätä hiippakunnanpuoliskoani, minullahan on kovin vähän edellytyksiä näiden valtiollisten asioiden arvostelemiseen. Viipuriinkaan eivät matkani enää vie; mutta mikäli tunnen sinne kokoontuneen aseväkemme mielialaa, luulen kyllä sen ritari Hornin esittämillä syillä innokkaasti puoltavan sotaretkeä. Itse en hengen miehenä voi turvautua aseisiin, tiedän niiden parhaissakin tapauksissa tuottavan paljon kärsimyksiä, siksi puolustan rauhaa, — se on yksinkertainen ohjelmani.

— Joka on sangen kieltoperäinen, lisäsi kuningas äskeiseen sävyynsä. — Mitä sanot sinä, Horn?

Klaus Kristerinpoika virkkoi nyt äskeistä vakavampana:

— Kukapa ei puolustaisi rauhaa, — mutta millaisesta rauhasta on kysymys? Itärajalla vallitsee jo sotatila, maahamme hyökkää ryssä alituiseen.

— Kun häntä alituiseen ärsytetään, tokasi siihen nyt Härkäpää. — Miten teki Antti Niilonpoika hyökätessään Hantolasta?

— Siihen hyökkäykseen oli pakko, pakko hätyyttäjäin häätämiseksi, puolustelihe Antti aivan kuumenneena. — Sen olen kuninkaalle todistanut ja senjälkeiset tapaukset ovat sen niinikään osoittaneet todeksi.

— Mutta kostaakseen hyökkäsivät ryssät sitten Viipuria piirittämään…

— Kosto vanhoista vihoista, selitti Antti. — Mutta juuri siitä näkyy, kuinka turvatonta on olomme rajaseudussa. Minkä tekivät ryssät nyt maaliskuulla? Aiheetta hyökkäsivät suurella joukolla taaskin rajan yli. Mutta onneksi saivat siellä taaskin selkäänsä. Kaikki osoittaa, ettei siellä voida elää päivääkään turvassa.

— Ja siihen asiaan aikaansaataisiin siis parannus sillä, että nyt lähdettäisiin ilmisodalla herättämään idän nukkuva karhu, intteli Härkäpää. — Se karhu epäilemättä, kuinka sotaonnen nyt kävisikin, ennen pitkää kohoaisi taas kostoksi hävittämään köyhää maata, josta jo itse hyökkäyssota nielisi veroja ja miehiä…

— Tämä pappiskanta on pelkurikanta, jolla ei koskaan valtakuntain turvallisuutta vaalita, urahti Antti ylvästellen.

Nuori Juhana-prinssi oli aterioidessaan yhä suuremmalla mielenkiinnolla kuunnellut tätä erileiristen suomalaisten väittelyä, ja sen varrella olivat hänenkin poskensa käyneet hehkumaan. Hän tarrasi vieressään istuvan nuoren Flemingin käsivarteen ja huudahti tälle innostuneena:

— Niin, oikein Klaus, se kanta on pelkurien kanta, sitä emme koskaan tule kuuntelemaan!

Kustaa-kuningas rypisti silloin kulmakarvojaan ja viittasi poikaansa vaikenemaan. Hetken hän istui sitten kuin kuulemiaan vakavasti punniten, mutta rämäytti sitten keventävän naurun.

— Tehän tulistutte, hyvät herrat, väitellessänne, ikäänkuin aivan uusia asioita minulle latelisitte… Nuo syyt ja vastasyyt olemme kuitenkin jo kuulleet kymmeniä kertoja, olemme niitä seuloneet ja harkinneet, ja harkitsemme vieläkin. Ratkaisu ei riipu niistä, vaan monista muista seikoista, ennen kaikkea niistä tiedoista, joita nyt odotamme vastaamme rajalta. Naapurillamme, suuriruhtinaalla, on vielä touhua tatareistaan, jotka häntä yhä ahdistavat, meidän on nyt täältä läheltä parhaalla tavalla valvottava oman valtakuntamme etua. Mutta yhden seikan olen taas todennut: te suomalaiset olette tässä, niinkuin kaikissa asioissa, riitaiset keskenänne, katsotte ahtaasti asioita, olette kukin kulmallanne itsekylläiset ja itse viisaat. En usko sinua, Antti Niilonpoika Sabelfana, joka tässä ajat omaa asiaasi, enkä teitä pappeja, jotka vain ajattelette paimennettavienne hetkellistä etua ja omia kymmenyksiänne — ratkaisun teen itse, kun aika on kypsä.

Kuningas viittasi kädellään, ikäänkuin käskien lopettaa sen keskustelun ja karkoittaen ne mietteet kokonaan omastakin mielestään. Ateria olikin jo päättynyt, herrat vetäytyivät toinen toisensa perästä ulos, mikä ruokalevolle, mikä pieniin parviin keskustelemaan. Kuningas jäi tupaan ja istui siellä kauan mietteihinsä vaipuneena. Kysymystä, joka hänet oli vanhalla iällä ajanut Suomeen vaivaloiselle seikkailuretkelle, hän ei saanut hetkeksikään ajatuksistaan, ja hänen oli itselleen myönnettävä, että hän ei ollut enää niinkään vapaa tekemään ratkaisua sodasta ja rauhasta kuin hän seurueelleen vakuutteli. Varovana miehenä hän oli kauan vastustellut kaikkia sotatuumia, mutta tapausten virta oli sittenkin vienyt hänet mukaansa. Voisiko hän edes enää palata? Olihan hän jo kevätkesästä lähettänyt Tukholmasta laivastonsa Jaakko Baggen johdolla Nevalle ja Laatokalle saakka, muka tiedustelumatkalle, mutta todellisuudessa ilmeiselle sotaretkelle. Ja Viipuriin kertyneelle sotaväelleen hän oli jo luvannut toimittaa apujoukkoja, — niitä oli hänellä nyt mukanaan melkoinen määrä kuljetuslaivoissa. Hän oli todellisuudessa jo astunut Rubiconin yli, mutta epäili vielä sittenkin askeltaan, ja juuri tämä oma epäilys teki hänet levottomaksi.

Nämä alituiset huolet ja ristiriitaiset mietteet syvensivät niitä vakoja, jotka jo risteilivät Kustaa Vaasan otsalla ja painoivat hänet vanhan näköiseksi. Tosiaankin häntä painosti, hän tarvitsi hetkisen lepoa ja suostui sen vuoksi kernaasti vanhan Karpalaisen ehdotukseen, että hän kävisi ruokalevolle.

Mutta astellessaan nyt kirkkoherran opastamana toiseen tupaan lepäämään kuningas pysähtyi vielä hetkeksi kiviportaalle. Hänen oli ensin järjestettävä matkansa jatkaminen. Keinuessaan pahoinvointisena viime yönä merellä hän oli lujasti päättänyt, ettei hän, mantereen ääreen kerran päästyään, enää jatka matkaansa meritse, vaan ratsain. Nyt oli hänelle kuitenkin vakuutettu, että laivareitti saariston halki Turkuun kulkee aivan suojattuja salmivesiä ja oli paljon vaivattomampi kuin selkähevosella tehtävä maamatka, missä kuitenkin oli salmet soudettavana. Ja niinpä olikin hän nyt, hiukan toivuttuaan, päättänyt sittenkin valita edellisen tien, mutta seuraavaan päivään hän tahtoi joka tapauksessa levätä maissa. Näin ollen hän halusi, jo heti, hetkeäkään viivyttelemättä, saada Turkuun sanoman tulostaan sekä valmistukset siellä käyntiin. Nyt oli vain lähetettävä sopiva mies matkalle.

Sitä miettien hän pysähtyi portaille. Hän kuuli näet alapihalta äänekästä ilonpitoa ja näki siellä seurueen eräiden nuorten miesten pelihtelevän vinttikaivolla. Joku joukosta sai aina tarttua vivun päähän ja toiset painoivat hänet yhtäkkiä korkealle ilmaan, niin että päätä huimasi — siitä aina uusi naurun rähäkkä… Tietysti Juhana-prinssi oli hänkin näissä kujeissa mukana… ja tietenkin oli niitä järjestämässä taas se nuori suomalainen ylimys, Klaus Fleming, joka kevätkesän oli saanut olla hovissa hienoston tapoja ja kielenkäyttöä oppimassa, mutta johon ei ollut hienostusta juuri ollenkaan tarttunut — hän oli tavoiltaan ja käytökseltään yhä vain sama raju maalaisjunkkari, jonka kaikista vehkeistä paistoi selvä talonpoika… Reipas poika muuten, mutta liian raju — ei sovi prinssille seuralaiseksi. Pitää lähettää omille teilleen…!

Otsa rypyssä nuorison peliä katsellessaan kuningas huomasi siinä pihalla myöskin äskeisen teinioppaansa, joka syrjästä seurasi noita ylhäisten vallattomia iloja… Nokkela poika, jospa koettaisi juuri häntä pienessä lähetin tehtävässä. Ja kuningas teki nopeasti päätöksensä.

— Nuori Klaus Eerikinpoika, tule tänne!

Klaus Eerikinpoika Fleming oli näihin aikoihin noin 20-vuotias, lujarakenteinen, karkealuinen nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja harvinaisen voimakas alaleuka. Hän oli kopea käytökseltään ja ylvästeli ruumiillisilla voimillaan ja karkeilla tempuillaan yhtä paljon kuin ylhäisillä sukulaisillaan — hänen äitinsä oli Sparre-sukua — ja isävainajansa, kuninkaan luottamusmiehen, ansioilla. Parilla harppauksella hän nyt kiiti kuninkaan eteen, joka virkkoi:

— Me viivymme laivastoinemme täällä huomisaamuun, jolloin lähdemme Turkuun. Mutta sinä saat jo edeltä lähteä taipaleelle. Saat pikimmältäsi käydä äitisi luona Paraisissa, mutta sieltä on sinun jouduttava takaisin Turkuun meitä tapaamaan ja sitten mahdollisimman nopealle ratsastusmatkalle Viipuriin, jonne sinut airueena lähetämme. Ole valmis matkalle kohta! — Mutta odota, saat vielä seuralaisenkin mukaasi! Kutsu teini Martti Pietarinpoika puheilleni!

Klaus kutsui kovalla äänellä teinipojan pihan perältä kuninkaan luo. Nuorukainen saapuikin sieltä posket punehtuneina, mutta käynniltään varmana.

— Oletko valmis lähtemään kuninkaan asialle? virkahti hänelle vanha maanisä.

— Olen, vastasi Martti silmää räpäyttämättä.

— Hyvä. Saat seurata tätä nuorta ylimystä Turkuun — ratsastakaa suorinta tietä, niin nopeasti kuin pääsette, ottakaa ratsut mistä löydätte. Sinun, Martti, on vietävä vielä tänään kiireinen sanoma Turun linnan käskynhaltijalle, Simo Tuomaanpojalle, ja hänelle ilmoitettava, että saavumme linnaan hänen vieraikseen huomenna ja että meidän tulee saada siellä asianmukainen vastaanotto. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän.

— Saat kirjeen mukaasi, kunhan se on kirjoitettu… Mutta tule huoneeseen, voit ehkä itse kirjoittaa sen saneluni mukaan, — katsotaan, tuleeko siitä mitään!

Kustaa Vaasan oli tapana poimia älykkäitä teinejä, mistä heitä vain tapasi kirjurinapulaisikseen, ja ottaa heidät muitta mutkitta pois koulusta ja papin uralta omaan palvelukseensa, — siitäkään eivät kirkon esimiehet olleet hänelle kiitollisia. Martti Pietarinpojassa hän luuli nyt taas keksineensä sellaisen sopivan apulaisen. Hän saneli suoraa päätä tälle kirjeen ja katseli, kuinka sen paperillepano kävi nuorelta teiniltä — aika hyvin! Piirtää pyöräytettyään nimensä, Gustavus Rex, kirjeen alle, hän virkkoi nuorukaiselle:

— Tarvitsemme ehkä sinua luonamme edelleenkin; kun taidat maan kieltä, voi sinusta olla apua. Osaatko kirjoittaa suomeksikin, niinkuin esimiehesi piispa Agricola?

— En paljoa, mutta on koulussa kuitenkin vähän harjoitettu pyhäin kirjain kääntämistä suomeksi, vastasi teini.

— Pyhäin, niin, mutta entäpä kun pitäisi kirjoittaa maallisista asioista suomeksi? Saat sitä koettaa. Minulla on tässä juuri Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, lähetettävä kirje, joka koskee sen seudun rahvastakin. Koetapa pukea se suomalaiseen asuun ja tuo se sitten minulle käännettynä Turun linnaan. Silloin päätän Teitti-mestarin avulla, voinko ottaa sinut palvelukseeni… Niin, teiniaikasi on kyllä vielä kesken, mutta se ei mitään merkitse. Pappeja meillä kyllä kasvaa riittävästi muutenkin, kruunun täytyy ensi kädessä saada tarpeensa.

Kustaa Vaasa oli Taivassalon rannalle tultuaan ja tavattuaan siellä joukon alamaisiaan, rahvaan, joka ei osannut sanaakaan hänen kieltään, melkein suuttunut, ja se suomenkieli, jota hän oli kuullut siellä ja muualla puhuttavan, oli hänestä tuntunut, kuten hän sanoi, kauhealta koirankuonolaisten kotkotukselta. Mutta käytännön miehenä hän tajusi, että jos mieli ilmaista ajatuksensa rahvaalle, täytyi joskus julistuksissakin käyttää sen kieltä, — siksi hän tahtoi saada suomenkieltä taitavan kirjurin. Ja Martista hän toivoi sellaisen kasvavan.

— Kuten sanottu, tule luokseni Turussa, nyt matkalle!

Tällävälin oli prinssi Juhana tullut huoneeseen. Hän oli jo Klaus Flemingiltä saanut kuulla airueiden lähettämisestä ja nyt pyrki hän, joka oli aina seikkailuhaluinen, mukaan tälle ratsastusmatkalle. Kuningas kielsi, ei laskenut sellaisiin seikkailuihin lemmikkipoikaansa, jonka hän juuri tahtoi erottaa nuoren Klaun seurasta ja vaikutuspiiristä.

— Mutta voisinhan suorittaa asiasi isä yhtä hyvin kuin tämä nuori teini, intti prinssi vielä.

— Vai niin, voisitko ehkä kirjoittaa suomeksi kirjeitäkin, kuten hän, tiedusteli kuningas, lemmikkinsä vaalean punertavaa tukkaa sivellen.

— Sitähän voin oppia, olen jo oppinutkin muutamia sanoja tämän teinin kaimalta, Tukholman suomalaiselta papilta. Kuule: Rakas isäni…

— Voiko oppia mokomaa kaakkurien kieltä! — Vanhasta kuninkaasta se tuntui yliluonnolliselta; nuo hänen kuulemansa pari sanaa jo aivan viilsivät hänen korviaan. Mutta valtiomiehenä hän älysi tuollakin poikansa leikkiharrastuksella voivan olla merkitystä, ja hän lisäsi suopeammin: — Mutta koeta, Juhana, saat oppia sitä kieltä tällä matkalla ja tältä Martilta enemmänkin, jos tahdot. — Me menemme nyt hetkeksi levolle ja airuet lähtevät matkalle!

Martti Pietarinpoika kumarsi ja poistui kunnioittaen kuninkaan ja kuninkaanpojan luota. Hänen korvissaan soi kauniina kohinana kuninkaan muuten kylläkin äreä ääni ja toiveita virittävä lupaus, ja hän kätki visusti povelleen ne kirjeet, jotka hän oli maan isältä kuljetettavikseen saanut.

III

Samassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus Flemingiä ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin Taivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun tuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan. Vieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin joutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.

Soudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä paistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin öisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot notkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo opetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin surunvoittoinen sävel.

Hiukan surunvoittoinen oli venheessä kulkevain hengenmiestenkin mieliala. He muistelivat äskeistä kohtaustaan kuninkaan kanssa ja mietiskelivät, mitä maan isän saapuminen Suomeen oli heidän riennoilleen tietävä. Suomessa oli jo kauan vallinnut painostava mieliala. Jotain oli tekeillä, jotakin odotettiin, vaikkei kukaan tiennyt mitä. Mutta tämän päivän keskustelu Viaisissa oli Suomen kirkon etumiehille ennustanut, että tulossa olevat tapahtumat nähtävästi joka tapauksessa tiesivät takatalvea sille hiljaiselle, henkiselle raivaustyölle, jota he täällä kylmässä, karussa korvessa olivat yritelleet saada alulle.

Varsinkin oli piispa Agricola, tuo muuten niin tyyni- ja hilpeäluontoinen mies, tänään alakuloinen. Hän ajatteli suunnatonta raivaustyötään kirkon vainiolla, josta vasta pieni sarka oli alulla, mutta jota sitä suuremmat vaikeudet kohtasivat, kun hallituksen pyrkimys ilmeisesti tähtäsi kirkon vallan ja arvon heikentämiseen. Samalla hän tunsi tämänpäiväisen tapaamisen johdosta myöskin henkilökohtaista karvautta mielessään. Tosin hän ei ollut koskaan pyytänyt mitään kiitosta työstään puhdistetun opin levittämiseksi, joka samalla oli ollut työtä Kustaa-kuninkaan vallan lujittamiseksi maassa. Eikä hän myöskään mahtajain epäsuopeudesta hätäillyt. Mutta vanhan kuninkaan puheissa oli ollut jotain pistelevää ja epäluuloista, ja se häntä suretti. Eikö Kustaa-kuningas todellakaan sen paremmin ymmärtänyt hänen työtään ja tarkoituksiaan? Ennen hän ne toki käsitti oikeammin, auttoi rahalahjoilla kirkollisten kirjain suomeksi painattamista, jonka työn vaikeuden hän oivalsi, sekä onnitteli niiden ilmestymisen johdosta. Piispa Agricola työskenteli edelleenkin uutterasti ja herkeämättä samoissa kirjallisissa puuhissaan — juuri äsken hän oli saanut valmiiksi Davidin virret ja jatkoi vanhan testamentin kääntämistä. Mutta ehkei kuningas siitä toiminnasta enää välittänytkään, ehkä hän jo ajatteli asiata toisin, katsoi sitä kenties jo karsaastikin…

— Et ole, Mikael, oikein iloinen maan isän saapumisen johdosta Suomeen, virkkoi Eerikki Härkäpää ikäänkuin puuttuen vierustoverinsa äänettömiin ajatuksiin.

— Pitäisihän meidän olla siitä iloisia ja niinhän olemmekin, vastasi Mikael havahtuen. — Mutta pelkään, ettei hän meitä ymmärrä, ei tahdo ymmärtää, että me uskonpuhdistuksen hedelmöittämiseksi — vilpittömästi koetamme syventää uskonnollista ja henkistä elämää maassa.

— Minkä tietysti täytyy tapahtua suomeksi. Mutta siinä hän näkee jotain eriseuraisuutta, jotakin epäilyttävää. Siksi hän ei anna arvoa Suomen papistolle, siksi kavennetaan meidän kymmenyksiämme ehtimiseen, siksi kirkkomme riisutaan ja päästetään rappeutumaan.

Mestari Ericus viittasi viime sanoillaan siihen, että kuningas oli paavillisten muistojen hävittämisinnossa riistänyt kirkoista kaikki niiden kalleudet, messupuvut ja kellotkin, ja peruuttanut niiden tulot kruunulle. Tähän puuttui nyt harvasanainen, sävyisä tuomiorovastikin, virkkaen:

— Tähän onnettomaan kehitykseen on sittenkin luullakseni eniten syynä kuninkaan taloudellinen ahneus. Hän kokoilee vain aarteita rahakammioonsa. Siksi temppelimme ovat nyt kuin alastomat ladot, siksi soi tuomiokirkkomme tornissa enää vain yksi ainoa pikkukello. Samaa tietä on mennyt arvonanto työtämmekin kohtaan…

— Ja kansa oppii siitä pian sekin vähäksymään sekä sielunpaimeniaan että uskontoa yleensä, alkaa turvautua taas omiin arpojiinsa, lisäsi Eerikki. — Koulumme jätetään kannatusta vaille ja niiden parhaat oppilaat, työmme jatkajat, nopitaan kruunun kirjureiksi.

— Onko kuningas vuosien mukana käynyt yleensä valistukselle vieraammaksi, vai katsooko hän työtämme nimenomaan Suomessa karsaasti? — Näin kysyi tuomiorovasti huoahtaen ja tämä kysymys sai taas piispan vilkastumaan:

— Pelkään jälkimmäistä, ja juuri sitä surenkin. Sillä pitäisihän Kustaa Vaasan, joka itse poisti maastaan vieraan ikeen, käsittää paremmin kuin muiden, että Suomenkin kansan täytyy saada kehittyä oman luonteensa, oman kielensä pohjalla — voihan lintukin laulaa vain omaa säveltään… Miten hartaasti toivoisinkaan, että hän nyt tällä matkallaan oppisi meitä ja meidän erikoistarpeitamme paremmin käsittämään…!

Tähän suuntaan jatkui hiljainen, latinankielinen keskustelu keskilaudalla istuvain hengenmiesten joukossa. He olivat ilmeisesti unohtaneet, että yksi etuhangan soutajista, nuori teini, ymmärsi auttavasti heidän keskusteluaan, — peränpitäjäksi asettunut nuori Klaus-herra ei ymmärtänyt latinaa, siitä he olivat varmat. Mutta Martti-teini olikin yhä nousevalla mielenkiinnolla kuunnellut näitä esimiestensä alakuloisia puheita. Ne ja varsinkin eräät hänen rakastamansa piispan huomautukset, välähyttivät hänen nuoreen mieleensä näköaloja ja opetuksia, jotka olivat hänelle aivan uudet ja uutuudellaan melkein tenhosivat. Eihän hän koskaan ennen ollut oivaltanut taikka tullut ajatelleeksi, että tämä Suomen kansa oli sellaisenaan jonkinmoinen kokonaisuus, jolla oli oma olemassaolonsa oikeus ja omat erikoiset tulevaisuustoiveensa. Nyt hän muisti, että isävainaja hänelle oli, opettaessaan aakkosia Agricolan aapisesta, erityisellä innostuksella lukenut sen esipuheen, jossa puhuttiin suomenkielestä, jota kaikkien mielten tuntija ymmärtää, sekä neuvonut häntä kätkemään sen sydämeensä. Nyt verestyi hänessä äkkiä tuo isän neuvo ja ehkä juuri siksi tuo kirkonmiesten tarina nyt vaikuttikin häneen niin lämmittävästi. Nyt hänkin käsitti ikäänkuin uudessa valossa eräät Viaisissa kuulemansa keskustelut ja jäi niitä soutaessaan seulomaan. Hän tunsi sisässään siemenen rupeavan itämään ja hautoi sitä ikäänkuin hellävaroen hiljaisissa, häilyvissä mietteissään, katsellen ohikiitävien saarien ja niemien vehreitä rantoja.

Näistä mietteistä herätti hänet yhtäkkiä hänen opettajansa, mestari Eerikin kysymys:

— Määräsikö kuningas sinut, Martti, pitemmäksikin ajaksi palvelukseensa?

Se kuninkaan tarjous oli taipaleen varrella todella toisena mielenkiihoittimena askarruttanut nuoren teinin ajatuksia. Kuninkaan kirjuri ja airut, värikäs aseviitta, kalpa vyöllä, — ne kuvat olivat haltioittavina hänen mielessään pyörineet. Mutta hän ei tahtonut siitä kaikesta itsekään vielä uskoa liikoja, ja vastasi hiljaa:

— Kuningas kutsui minut vain puheilleen Turussa.

— Mutta hänen tarkoituksensa on selvä, — monta lupaavaa poikaa on meiltä jo siten viety. Sinusta, Pietari Sillan pojasta, olin kuitenkin erityisesti toivonut työmiestä tähän meidän taimitarhaamme. — Sinä tietenkin noudatat kuninkaan kutsua?

Martti Pietarinpoika oli aivan punastunut tuota esimiehensä odottamatonta tunnustusta, mutta ei voinut siihen hänen mielikseen vastata.

— Riippuisiko se minusta? hän kysyi vain vastaan.

— Ei riippuisi, kuninkaan kutsua on tietysti noudatettava, oikaisi siihen piispa, joka pelkäsi kuumaverisen apulaisensa pian puhuvan liikoja. — Mutta jos joudutkin, Martti, pois opin ahjon äärestä muihin toimiin, voit kyllä sielläkin työskennellä sen kansan hyväksi, josta olet lähtöisin. Me taas uurastakaamme, mahdollisia vastatuulia säikkymättä, hiljaisessa työssämme Suomen kirkon hyväksi, toivossa, että siitä kerran, vaikkapa vasta pitkänkin ajan takaa, kasvaa hedelmiä kansallemme. Intomme ei saa hetkeksikään laimentua.

Täten piispa ikäänkuin tahtoi saattaa päätökseen tuon äskeisen keskustelun ja samalla karistaa mielestään nuo alakuloiset, työintoa helposti lamauttavat mietteet. Pian oltiinkin lehtevärantaisessa valkamassa, jossa venekuntalaisten tiet erosivat.

Klaus-herran komentokäskystä saivat kuninkaan airueet rantataloista kohta ratsut alleen ja karauttivat pian peräkkäin vanhaa valtatietä metsien ja viljelysten halki Turkua kohti.

— Pysy perässä jos voit, teini, tai taivalla jäljestäpäin, huusi Klaus-herra ilkkuen edelle lasketellen. Hän oli ilmeisesti harmissaan siitä, että hänet näin oli lähetetty edeltäpäin matkalle, vieläpä halvan viestiratsastajan matkassa, ja aikoi nähtävästi tehdä matkan yksin.

Mutta Martti, keveä ja sitkas nuorukainen, pysytteli perässä. Hän oli kyllä papin poika ja kaupungin lapsi eikä ollut Klaus-herran tavoin tottunut huimiin ratsastuksiin, mutta hänessä oli sisua, ja hän seurasi kylä kylältä ketterästi jalosukuisen esiratsastajansa kintereillä ikäänkuin tämän huovipoikana. Eikä hän välittänyt ylimysherran nyrpeydestäkään. Vauhti ja liike sai veren hänessä nopeana virtaamaan, mieli keveni, maailma tuntui hilpeänä liitävän hänen silmiensä ohi, — hän oli siinä ratsastavinaan nouseviin, suuriin tehtäviin. Ja hän katseli pian satulastaan kuin kääpiöitä niitä kylänlapsia, jotka aitovieriltä, lehmisavun äärestä ihaillen töllistelivät korskeina karauttavia ryttäreitä. Teinipojasta oli nopeasti kypsymässä kuninkaan ratsastaja.

Köyhä, orpo teini ei ollut näihin asti osannut suuria elämältään odottaa eikä kuvitella. Se oli näihin saakka ollut vain yhtämittaista kieltäytymistä ja nöyrtymistä. Varhaisinta lapsuuttaan hän muisteli kaipauksella: Kivitalo kirkon likellä, isällä korkea, kunnioitettu arvoasema, tuntuvat anetulot, tuottavia tiloja maalla. Mutta siitä luisuttiin alaspäin. Isä kuoli — Martti oli hänen jo ikämiehenä ollessa kuopuksena syntynyt —, äidin oli muutettava kruunulle peruutetusta anetalosta köyhempään asumukseen, entinen loisto hupeni asteittain, kunnes teinipoika äidin kuoltua joutui isävainajan entisten ystäväin armoille. Söi ateriansa milloin minkin papin tai porvarin tuvassa, kävi maakunnassa teinimatkoilla lukuevästä keräämässä, lauloi rahasta porvarien juhlissa ja niin vähitellen valmistautui köyhän maalaispapin virkaan. Sillä hän tiesi hyvin, että ne entiset loistoajat eivät nyt enää papeille palaa.

— Elämäni on ollut aina retustamista ja jäisi aina sellaiseksi. Miksi en siis tarrautuisi tarjottuun korteen. Lausuihan piispakin…

— Entä Kerttu, mitä hän sanookaan…!

Monet mielikuvat siten risteilivät ja vaihtuivat nuoren ratsastajan mietteissä, kun hän näin karautteli kylänvälejä. Muiden joukosta työntyi esille eräskin, jota hän tuskin myönsi entuudestaan tuntevansakaan, mutta joka nyt yhtäkkiä kuin vanhana tuttuna muodostui hänen ajatuksissaan vilkkaaksi ja selväpiirteiseksi. Turussa oli Martti viime vuodet pitänyt majaa Aningaisten puolella, isävainajansa tuttavan porvarin, Kyrön Heikin talossa, syöden hänen ja hänen vaimonsa, topakan Elisa-emännän pöydässä ja avustaen Heikkiä tarvittaessa kirjoitusmiehenä. Siinä talossa kasvoi hänen ikäkumppaninaan tyttö, Heikin lapsista nuorin, valkokihara, naurusuu, eikä se ollut köyhälle teinillekään ylpeä. He olivat lapsina yhdessä leikkineet ja riidelleet, ja sellaisina olivat heidän välinsä edelleenkin jatkuneet. Ei ollut Martti ikinä lemmestä uneksinutkaan, vielä vähemmin sellaisista Kertulle puhunut, — eihän toki, teinipoloinen, vaikkeihän juuri Heikkikään, jota "Köyhäksi Kyröksi" sanottiin, ollut mikään pohatta, — mutta nyt johtui yhtäkkiä mieleen sellainenkin ajatus, että mitähän Kerttu sanonee, kun hän, Martti, ajaa taloon kuninkaan miehenä ja airuena! Mitähän jos siltä kysäisisi, tahdotko ruveta kuninkaan miehen morsiameksi, vai odotatko parempia…?

— Hassuja mielikuvia! — Martti niitä itsekin aivan säpsähti, kun Klaus-herra juuri niiden keskelle sieltä edeltäpäin hänelle jotakin karjaisi höyryävän ratsunsa selästä, eikä hän heti tajunnut, mitä se siinä tienhaarasta puhui… — Höpsistä, — mutta silmät siltä Kertulta kuitenkin selälleen repeävät! Ja samoin niiltä teinitovereilta, jotka sattuvat Turussa olemaan ja kummissaan katsovat: Marttiko se ajoi…?

Hevoset olivat likomärät ja hiki valui selässäistuvainkin ihoa pitkin, mutta levähtämättä he painoivat Turkua kohden. Elokuun ilta oli kuitenkin jo käsissä, kun maat aukenivat ja kelmeää taivasta vastaan kuvastuivat Tuomiokirkon ja Kertunmäenkirkon suipot tornit ja niitä alempana Vartiovaaran harjalta monet kymmenet tuulimyllyt, jotka siellä kuin rivissä levittelivät siipiään. Saapuessaan Aningaisten mäelle ja sen rinteelle rykeytyneen etukaupungin kohdalle ratsastajat näkivät edessään Aurajoen eteläisen rannan vanhat kookkaat kivitalot, nuo paavinaikaiset kirkolliset juhlarakennukset, jotka enimmäkseen kumminkin olivat rappeutuneet, mikäli eivät olleet aivan raunioina. Suuret tulipalot olivat näet viime vuosina pariinkin kertaan tuhonneet tuota vanhaa kirkkokorttelia ja Martti-teini tiesi, että nuokin muurit, jotka vielä korkeina vastaan kohosivat, olivat jo aikansa eläneet. Jokunen vanha anetalo vain, joka oli oston kautta joutunut jonkun rikkaan porvarin haltuun taikka jonka joku ovelampi hengenmies oli asunnokseen saanut, oli auttavasti käyttökuntoon korjattu, muuten oli jo vanha kirkkokortteli menneen ajan muistoa.

Turun myöhempi asutus oli varsinkin noiden suurten palojen jälkeen ryhmittynyt alemmas joen varrelle sekä Aningaisten puolelle, jossa kaalimaitten keskellä oli rivittäin verrattain uusia, valkoisilta hohtavia puutaloja. Sinne, entisille piispan pelloille, olivat varsinkin Turun suomalaiset nousukasporvarit rakentaneet talojaan; siellä oli Innamaan korkeapäätyinen rakennus, siellä muuan Krankan Mikon, tuon äveriään laivaporvarin, monista taloista, siellä vihdoin… Niin, sinnepäin vetivät Martin katseet… Mutta ohi tuon uuden kaupunginosan, ohi Köyhän Kyrön pienen talon, nyt hiestyneet ratsastajat painoivat, tehden kivisillan korvassa pienen pysähdyksen ja siinä lausuen toisilleen jäähyväiset. Siinä käänsi näet Martti Pietarinpoika väsyneen ratsunsa tiukasti oikealle, linnanveräjälle päin. Sillä linnaan nyt nuori airut, erottuaan ylpeästä matkatoveristaan, joka ajoi yöpymään isävainajansa komeaan kaupunkitaloon, viipymättä kiirehti, viedäkseen sen isännälle, Simo Tuomaanpojalle, kuninkaan kirjeen ja viestin. — Sitten vasta vanhaan majapaikkaan Aningaisissa laittamaan kuntoon kuninkaan suomenkielistä kirjettä ja tervehtimään vanhoja tuttavia!

IV

Arkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli Turun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri hankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa siipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen saapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit olivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja aiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin, Turun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla, ellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä ja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä. Nämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti kyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt hiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen puheilleen.

Mutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa esittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja uni karisi kokonaan hänen silmistään.

— Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa koko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna — niinkö väität? Etkö horise?

— Tänä aamuna kuningas lähetti minut Viaisista tätä sanaa tuomaan.

— Tänään ja huomenna, mutta sehän on mahdotonta…!

Simo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto tai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä tulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen, hölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään. Mistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin valmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi hädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin, joita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi samalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä tarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan, siistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi Simo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi — siksi hän vuoroin siunaili, vuoroin kiroili.

Sillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut — sekä asianomaisten toimettomuudesta että varojen puutteesta — varsin vaillinaisessa hoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta. Siellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit, kuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka asuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät linnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten sekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana hoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s. juhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä vallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat saaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet tuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain kuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet, entä koko keittiökomento…!

— Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran näköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä vihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas toivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.

— Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja edesvastuun määrää!

Siitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun vanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt peikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa. Linnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja laitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi kaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, — Simo sääsi tähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan nukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan, jonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta joka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta ja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä, juostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin ja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.

Nuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla moneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, — lisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä ja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin toimitettuaan hän läksi kaupunkiin — tietysti nytkin ajaen hiukan levänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen pakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein yhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien kodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan kivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan tulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen talostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin herratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä hän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin hereille.

Nyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti. Raatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden edustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän suuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen ohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se kuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen yli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut turkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja aivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt lukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan. Hän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän ei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja toivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti. Samalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi olevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja sitäpaitsi, — turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! — mutta, kuinka olikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus:

— Mitähän, jos sille tytölle jo heti kautta rantain vähän vihjaisisi…!

* * * * *

Seuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle tervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä laivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan satamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut — niin kerrottiin väkijoukoissa —, tilanteeseen nähden mahdollisimman juhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen asuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli laskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa olevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta prinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety linnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät siunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta ja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut kovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa linnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa ja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:

— Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai oletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat kellarihuoneet?

Simo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat. Siihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä tähän "koloon". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän lähtee taas matkalle — jonnekin päin!

Kustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan. Hän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt Suomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten vähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta ja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä voimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.

Mutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin ennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka oloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset, jotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi saloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat olivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset kuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet; päinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan. Mutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli hänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen Martti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja kertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista asukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja ponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin sävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan, siksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, — niin edelleen kerrottiin — käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita tervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä, sillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.

He olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin, he olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja porttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa ja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo odotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen juhlahumalankin.

Vähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan linnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja komeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat eloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät sekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista yksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea ratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti 17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa olkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta hulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä lapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko hänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi silmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten sydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja kun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana, porisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi vanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli suureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada kuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa, joka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue ajoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen porvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala kaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina oli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten pyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt — ainoastaan luostarikirkko oli vielä pystyssä — ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä viimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin. Nyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä linnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä, sokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta harjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt oli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä ja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä. Koko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava maine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa luostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen ja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.

Näiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa pääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut alas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet, valkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo uuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas oli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun kaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen paavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet jäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään paikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat hartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen ja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi asettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta mutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan. Sillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki häneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen. Kirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine "ryydinmaineen" oli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.

Laskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen luottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla, prinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan, keskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin kellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin kuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin antanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja toisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä vielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä, myymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia tynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana sammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin, jolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset vieraat, porvarit ja käsityöläiset.

Siellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo auttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus Fleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua edemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä ja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi pieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään huolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan ja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön puheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti matkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:

— Et siis vielä ole lähtenytkään sukukartanoosi Paraisiin?

— Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka herätti läsnäolevain huomiota. — Minä lähden omille retkilleni!

— Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät, virkahti prinssi. — Sinne lähden silloin minäkin.

— Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus vähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka nyt oluen voimalla purkausi esiin. — Kyllä minä tiedän, miksi minut maalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä Turkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia, vaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle prinssille — olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin olenkin. Tahdotteko nähdä näytteen…!

Hän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin yli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran jalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta ruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus. Jos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa sisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan arvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi tekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.

Tämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa. Ja sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.

Kellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin matkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä. Sinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua katsomaan "koko" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä intomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen. Väkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa teini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen, valkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella selitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli Viaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan kesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja silmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, — hän oli vaatimaton, mutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet kiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin, joka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja virkkoi:

— Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, — oletko tämän Martin heila?

Tyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon edessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:

— Onpahan ystävä vain, mutta hyvä ystävä onkin.

— Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen aseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni…

Ja hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen vetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin, ladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:

— Älä pelkää, keijukaiseni. Otan sinut kanasekseni kauniiseen Kuitiaan…

— Erkane jo, virkahti Martti kuumenneena.

— Vaiti, penikka! sähähti ylimys siihen uhkaavasti.

Väkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin viittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa rientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja Klaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen saattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi Martin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:

— Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin, sinityttö…!

Turun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo. Samantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit juovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, — olipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella oli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut hänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa maineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi siitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville päästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen nyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen hän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti kohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle seuralaiselleen.

Mutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä olivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa seuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä oli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä linnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas tyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta hän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo pilalla — ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain soivat hänen korvissaan.

— Ja kaikki hukassa…!

Jospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen sen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt uskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli aikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut, että tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli hän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, "minkä miehen luulet nyt, Kerttu, edessäsi seisovan"? — "Saman papinsällin kuin ennenkin", oli tyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, "saman sällin, vaikka se nyt näkyy kyntöhevosella ajavan!" — "Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut tässä nyt sinun edessäsi seisoo", oli Martti kehunut, "ja sille tästä nyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura"…

Sen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen oli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan Heikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä kaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut, mitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä luvannut… Niin oli kulunut ilta yöhön asti.

Tänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen, mutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli Martti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän tytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan varmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt…

— Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa roikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran mukana soluivat Aningaisten puolelle.

— Sinä, nyrkilläsikö miekkamiestä, ja — jalosukuista herraa!

Kertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa. Martista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely ollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin vastenmielistä… olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja, jommoiset aina naisiin pystyvät… Martti vaikeni taas pitkäksi kotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän koetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:

— Ehkä on miekka minunkin vyölläni jo jonkun päivän perästä.

— Mikä miekka — voipuukko…!

— Katsotaanpa! Ja tulkoon silloin mikä ylimys tahansa sinua kopeloimaan!

— Minkäs teet! Ja mitä se sinuun kuuluu…

Kylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan selvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää ja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki seuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä omituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen päässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän kotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta ja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina ja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien ja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan pohteissaan…

Marttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi omaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa, ja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta, jonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli linnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski Sisä-Suomen asuttamista.

Martti luki sen uudelleen, alakuloisena ajatuksiaan viihdytellen:

"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni, että niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket Savon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen sanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat niille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella."

Tähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti hänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut muinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla takamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta, oli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein kertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään kuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin sukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa taisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista, tämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille…

Nuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan äskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta eipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului sekään, — hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan ymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten kuka hyvänsä — hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi hetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä merkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.

Ja unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään välittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.

V

Turun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole saapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta kärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi käskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen ja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta voidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että airueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä ja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne suomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi hallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan odotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään — niiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä kivipenkillä odottaen vuoroaan —, ja nekin, jotka sisällä kävivät, tulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä käppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.

— Kuningas on pahalla tuulella, kuiskailivat he toisilleen.

— Hän on äreä kaikille tänään.

— Mutta etenkin meille suomalaisille.

Tällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski, Kuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen. Heidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä ja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut Suomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella ollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen sotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa. Enemmän kuin kukaan muu oli hän näillä "itämailla" valtaherrana isännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä asemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja läänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.

Tämä Erik Fleming, "Suomen kaunistus ja tuki", niinkuin oli latinaksi kirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7 vuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan miesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä alaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli hyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä perintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa varsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla, tullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan. Valituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa kesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.

Tänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen tapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt Juhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli tuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä päällään.

Niin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa jyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja ylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti kasvatettu.

— Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja remuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette olevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita suututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan heitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet olevasi?

— Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen ja saamistaan nuhteista masentumatta. — Olen edelleen, niinkuin isäni, kuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä sotaan.

— Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa porvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?

— Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. — Olen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he liittyvät.

— Mitä sanot, sano se uudestaan! kivahti kuningas.

— Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja tueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla vastustajinakin varteenotettavat.

— Kuule poikaa!

Kuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti Hebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän rupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta tämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa, komearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista, ikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut enää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua jatkoi:

— Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen, Erik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä olet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä ja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut ajoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon. Sinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.

— Sotaanhan pyysinkin päästä.

— Sinne nyt pääsetkin.

— Mutta eikö hän ole vielä liian nuori, sopersi äiti hätääntyneenä.

— Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman orpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai ei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi rajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä varsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun liikkeet ja luonne.

Nuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin tarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas vielä lisäsi:

— Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja tärvellyn oluen, ja — Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle ilman uusia tuhmuuksia.

— Miekkaani olen kantava kunnialla.

— Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia valituksia — silloin sinut perii paha. — Olkaa huoletta, armollinen rouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka miekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa tervehtimässä.

Klaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa, kulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti uteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään. Halveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen katseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan luki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan kuulustelusta.

* * * * *

Hetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle — odotettu tieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia, Olavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin, Mikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä kotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän jätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon päälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan luona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan edellytyksistä, — toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat tietenkin edelleenkin odottaa.

Sinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen koko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken tarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä raatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta ja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat henkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä näiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan Ruotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin, kanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin määräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa, Juhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia, viereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken kiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja juhlallisesti:

— Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin varhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja että meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston että maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin odottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä nyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä leikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen talonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa saada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä ovat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt luulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen ympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan läänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi ja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan riuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse henkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja antamaan pontta yrityksillemme.