ONNEN AALLOISSA
Historiallisia kertomuksia
Kirj.
SANTERI IVALO
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1904.
SISÄLLYS:
Onnen aalloissa. Kaksi kuvaa kuluneilta ajoilta Teini Krister-herran verkalasti Suomalainen seikkailija Kuoleva vanki Vanha kersantti Työn lomassa Erään tiedemiehen kohtalo Eräs markkinamatka
Onnen aalloissa
I
Hämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuori tyttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitä läheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniä siskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävi maista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa ja puhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin, joka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältä hänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreet tytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisen kaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulen leikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laski kudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessään kohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, — vaan silloin hän jäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussa kädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin, tulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.
Sieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskiset päitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jo tulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivat metsästysretkelle lähdössä, — palvelijat tulivat taaempana kantaen torvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukon keskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussa ja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiä seurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan. Hän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjosti tuskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli ja varreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsä Kustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansa Suomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaasta ilomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nautti vereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.
Tyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taas kiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan ja painautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueen nähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään — ei tiennyt hän itsekään miksi — ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tien partaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli — kauhukseen —, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut, vaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhden ja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään. Ja aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka ilmeisesti puhutteli juuri häntä.
— Terve, tyttö siinä ojan partaalla… mikset tervehdi herttuatasi?
Nuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jolloin tämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, — hän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopat ja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niin miellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunalla istuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä, niin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen, notkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudesta vavisten, siihen ääneti seisomaan.
— Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komea nuori herra hevosensa seljästä.
— Kaarina, vastasi tyttö ujosti.
— Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?
— Hannu porvari… tullin luona tuossa.
— Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmi talossaan, — sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmi on. Sen nimi on Kaarina.
Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön kauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän seurueensa puoleen virkkaen:
— Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa nuoruutta, iloa, kauneutta, — mutta sitähän löydämme täältä runsain mitoin.
Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas ääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:
— Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee Hannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!
Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät päiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan partaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja katseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti portista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili korkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat virrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava riemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli syttymään herkkä.
Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen kukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:
— Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?…
II
Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan vuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin turnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien teatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain säveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun saapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan ympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän oli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan korjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden seiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut kilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset patjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät istuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin viljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita, palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna asukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, — nuori ruhtinas rakasti iloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.
Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot heijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat ja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja kohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt oli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät nyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut venheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu ratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli hänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä oli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja oli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla kukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä liikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja rattoisuutta ympärilleen.
Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon hänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä eipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka rinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.
Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin matalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti miellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että porvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa keskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua ja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, joka niin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen suosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien aatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla esiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat katseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, — häntä ei voinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut korkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti siitä vain vilpittömästi iloitsevan.
Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli juhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden hopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät vahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä valmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja punaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat kädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat tekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat puikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina palvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta juhlasuojiin.
Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru kajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren, nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa veljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen osoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä istuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä tuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin saakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:
— Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas. Iloitkaamme siitä!
Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta, silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:
— Mutta missä on kuningattareni?
Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen punastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän päähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen Kaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:
— Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja kuningattaren arvon sinulle myös vaadin.
Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja herttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:
— Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin kevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.
Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti paksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan ja virkkoi:
— Valitsen senkin.
Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:
— Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti. Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.
Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:
— Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.
Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle — ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen toiset tekivät, pilkalla toiset, — heistä meni herttuan vallattomuus liian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan herttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt hän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.
Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle juhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä oli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli hetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain, että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.
Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva laulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat. Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka häntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja luottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.
— Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta, jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.
— Ja malja Suomen herttuattarelle!
Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat soinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen, kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä kuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että sitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.
III
Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta tuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet ikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion korkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla leikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja punakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi ja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten leukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli linnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.
— Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta katsomaan.
Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla kartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti, kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa aina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää pihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa iltapidoista.
Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti sen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan näköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan. Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa kiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden ranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty nimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen lahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen syntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään niitä lahjoja ennen oli tullut… Ja tiheämpään oli herttua itse ennen hänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut. — No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan puoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat, kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.
— Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, — hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää koko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.
Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan elämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja juhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi" häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja matalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin isä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on onni täydellinen.
— Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis aarteenani vaalin.
Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille tarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus valoisana, onnekkaana, rusohohteisena.
Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden. Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari Henrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen saksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli palvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan käsikirjuria vastaan.
— Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan nytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne meidän luo?
Mutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän heitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.
— Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan matkoillaan.
— Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?
Mestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.
— Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi korjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja sen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.
Kaarina hytkähti: "neiti", ei siis enää "rouva".
— Istukaa, kertokaa! sopersi hän.
— Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois…, muualle.
— Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa… minne?
— Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa…, toistaiseksi…, ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.
Veri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus kuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut sitä ymmärtää.
— Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte! Sehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen koskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan… ja minua!
Kylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:
— Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en uskalla sitä tehdä… ennenkuin herttua käskee.
— Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.
Nyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan varmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja hiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli:
— Mitä, karkoittaako hän minut — ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert, sanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä… Vai onko tuo käsky ymmärrettävä karkoitukseksi?
Mestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.
— Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut hänen sydämensä, — sanokaa, sanokaa pian!
Nyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän hakaltaen kertoi hän:
— Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän vaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin — ymmärrättehän…
— Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?
Mestari hymähti.
— Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo alulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja mikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen suosiollinen.
— Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan nuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä avautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan, ikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa hänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä huoahdus:
— Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset, potkitut maailman jalkoihin!
Mestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä saattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä säälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja lempeämmällä äänellä hän nyt puhui:
— Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran voittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä on teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin potkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa ja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän ja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät kunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla huomenlahjoilla on hän teitä muistava, — herttuan suosio on teidät kyllä vielä onneenne saattava.
— Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!
— Olkaa järkevä, kehoitti mestari, — eihän sitä voinut ijäti kestää. Herttuan täytyy tietysti mennä naimisiin ja ymmärrättehän, että kuninkaasta syntyneen täytyy ottaa arvonsa mukainen puoliso, — muutahan ette tietysti ole voinut uneksuakaan.
Kaarina huoahti raskaasti. Hän kuuli nuo järjen sanat, vaan veitsenä ne viilsivät hänen sydäntään. Mutta herttuan sihteeri nousi.
— Te siis ymmärrätte, eikö totta, miksi teidän nyt on vetäydyttävä siimekseen. Ja teidän on kaikesta huolimatta syytä kiittää ruhtinasta, että hän edelleen on teille jalomielinen.
Hän kumarsi ja poistui. Taas oli hiljaista naisten kammiossa, jonka takassa tuli oli palanut alas hiilokselle, jättäen huoneen melkein pimeäksi. Takan edessä leikki tyttö ennallaan lelujensa kanssa ja pikkupiika lepäili unisena hänen vieressään.
Vaan kehdon ääressä istui nuori äiti kumarassa ja koetti turhaan selventää ajatuksiaan. Vieras oli sanonut niin paljon, hän ei muistanut sitä kaikkea, ei puoltakaan, hän ei jaksanut vielä koko kohtaloaan käsittää. Vain muutamat poistuneen kirjurin sanoista olivat syvimmin painuneet murtuneeseen mieleen ja hän hoki niitä siinä hiljaa itsekseen: "Muutahan ette ole voinut uneksuakaan."
Niiden sanain ympärillä kiertelivät nyt hänen särkyneet mietteensä.
— Oi, jospa en koskaan olisi muuta uneksinut! Hänen lempensä lämpö idätti unelmat sydämeeni ja kasvatti niitä siellä. Siksi on niin raskasta, kun ne taittuvat… Mitä jää jälelle niiden sijaan, lemmen unelmain sijaan? Jääkö kylmä armo, elatusapu linnan ulkopihan rakennuksessa, unhotetussa siimeksessä? Ja kuitenkin, hänen lempensä oli niin lämmittävä, niin luottamusta antava…
Hiilos takkavalkeassa laskeutui yhä matalammaksi ja musteni vähitellen. Sen häilyvässä valossa sattui nuoren äidin katse taas renkaaseen, joka hänen ranteessaan kimalteli ja jonka lukossa hohteli herttuan kruunu. Hän irroitti verkalleen ja kuin itseään viileskellen tuon renkaan ranteestaan ja laski sen vieressään olevaan lippaaseen, johon se kilahtaen putosi, — siellä olivat entisetkin lemmen pantit. Ja lippaan kansi rupsahti kiinni ja se tuntui sulkevan sisäänsä kaiken kadonneen lemmen, kaikki nuoret, keväiset unelmat.
IV
Tykkien pauke on vaijennut Turun linnan torneista ja myöskin linnan edustalta, piirittävän sotajoukon varustuksista. Siellä sisällä on nyt kaikki niin oudon hiljaista äskeisen pauhun ja paukkeen jälestä, ihmiset pysyttelevät huoneissaan tai hiipivät kuin lymyten pihaseiniä pitkin. Pelon ja kauhun jälestä on mielet nyt vallannut alakuloisuus ja tylsyys. Eilen vielä tuprahtelivat tykinluodit linnaan, tunkeutuivat seinien läpi asuinhuoneisiin, särkivät huoneet ja huonekalut ja kylvivät soraa ja savua ja peljästystä ympärilleen. Eerikki kuninkaan sotaväki oli piirittänyt Juhana herttuan hänen linnaansa ja, senjälkeen kuin herttuan kannattajat yksi toisensa perästä olivat luopuneet kuninkaan puolelle, oli ylivoima murtanut heikentyneen vastarinnan. Nyt oli Juhanan täytynyt ilmoittaa antautuvansa piirittäjäin armoille, hänen lähettiläänsä olivat juuri kuninkaan sotaväen leirissä viimeisistä antautumisehdoista sopimassa ja linnassa oli sillaikaa kaikki kuollutta rajumyrskyn jälkeen.
Toivottomuus vain vallitsi linnan huoneissa, sekä ylhäällä herttuan upeissa suojissa että alhaalla palvelijain siipirakennuksissa. Mikä oli heidän kohtalonsa oleva? kysyivät kaikki. Miten käy herttuan, miten niiden, jotka häntä puolustaen ovat uskaltaneet kuningasta ja hänen valtuutettujaan vastustaa?
Siitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet, talleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun asti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he koettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan yhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, — lohduttivat heitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin voivan suoda heille turvaa ja suojelusta.
Mutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä yksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain menosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa se kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse aikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle asemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies, urhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan luo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon avioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet, hän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut noilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti itkettyjen öiden jättämä harso. — Ratsumies saapuu viestiä tuoden, karauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. — Minkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen nainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin epätietoisuuttaan tyydyttämään, — hänen yksin ei. Katkeruutta sekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty, ja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu entisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.
Kaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja sisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja ja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli, kuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan ottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan yli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville, portteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja ylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.
Taas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa levottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos ja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja, joita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä joukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko ympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea katse…, hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei hän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa, haettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?
Saattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen naisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton kestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin ihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän pihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä nyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei kenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan, häntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat laskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.
— Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.
— Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua…
Tuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa luo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta melua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa. Nuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas ovelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta, tuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina. Niin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on kumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen rinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä ryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän jälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat nuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.
Yksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei kukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä mitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo ja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti on hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja työntää hänet takaisin, — vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä ei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.
Ilta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet vuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina hämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin suojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata naurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä. Herttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt avoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista kellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät auki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä kovaäänisemmiksi.
Jo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva vapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He sytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.
— Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.
— Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit lemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.
— Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!
Yksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli joukon johtaja, — Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies, Juho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita vieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut, monet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan nähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin monet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä hyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja Kaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.
— Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana silloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt herttuakuntasi — tai tutkimme sen itse.
Ja he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas vaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja hepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita ja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo löysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella koonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja rintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat, joiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät ja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät kiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen vaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja lattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he vaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He penkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat patjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.
Puolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen varjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää vavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa muiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai särkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen ylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet kädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun oli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen käsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:
— Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan tarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi penikat ja hae heille kattoa mistä löydät.
Kaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti puolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että hänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja siksi hän vielä viivähti.
— Mitä viivyt, mene!
Silloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja, kääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi, — muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut. Toisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle käsivarrelleen, ja kolmas — valkotukkainen, nelivuotias tyttö, — juoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän asunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun linnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen ympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään yöhön.
Siellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta, ainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen revittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa vastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä mistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen rikkirevityssä mielessään: — Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu hukkui kaikki, kaikki!
V
Verkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin hiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki sen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.
Vanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn kartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut ollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies nojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu, siellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin lämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta kerran taas savu nousee.
Vanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli oikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan huvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa asukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä asti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan apulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut ruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen omistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se oli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas väkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä seisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty tulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin puhdisti heitä odotellessaan.
Niin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia myrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen laineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet osia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen valtaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja Juhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa Juhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut Eerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin, se ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja läheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.
Viestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana herttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti lapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin toisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta Kaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet, hän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua senvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja mennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli hän haaveksinut vielä enempää, — siksi kai oli kohtalon kosto hänet niin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.
Mutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan majaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra, jommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan. Se oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti Eerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut unhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä aikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan päästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon. Siksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä entisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.
Niin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle lahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta isäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja siksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.
Jo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse saattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin iloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan lampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo suora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei ollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet, jotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle olivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui hitaasti sammutettua kaihoa.
— Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka iloisena jo portailla hyppeli.
— Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi äiti.
— Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun, vihdoin uuteen kotiin pääsimme?
— Enkö ole iloinen — olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä sydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.
Aikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui heidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. "Nythän olemme vihdoin perillä", — äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän ajatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä, onniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen jälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.
Tuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin turvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin, joita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo hävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet sinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta sydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja pelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä kirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein kuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän oli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin ystävinä hänen luokseen.
Ja hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan syventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä, nuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja uudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät nöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne sittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo kuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle niistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.
— Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui yksinäinen nainen itsekseen. — Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla vielä onnellinenkin — yksinäisten muistojeni kautta.
Mutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon pehmoisen vaippansa alle.
KAKSI KUVAA KULUNEILTA AJOILTA
Yhden vuoden puitteisiin on Suomen pohjoisimman perukan sekä läntiselle että itäiselle kulmalle mahtunut kaksi suurta merkkitapausta: rautatie valmistui sekä Tornioon että Kajaaniin — ei vuottakaan väliä. Nämä kulkuneuvot toivat mukanaan vilkkaan herätyksen henkäyksen noille pohjoisille perille, joiden elämästä ja toimeentulosta niin usein on oltu joutua melkein epätoivoon, ne toivat sinne uusia toiveita, uusia yritteliäisyyden mahdollisuuksia.
Onpa Suomessa väliin, kun kato toisensa perästä on kohdannut näiden pohjoisten seutujen heikkoja viljelyksiä ja hätä on ollut joka ovella, kuultu keskusteltavan aivan vakavasti siitä, kannattaako ajan mittaan viljelys ja yleensä mikään ihmisten eläminen ollenkaan näillä raukoilla rajoilla, eikö olisi ihmisten parempi sieltä kokonaan muuttaa pois raatamaan edes vähän onnellisemmissa oloissa, — muuttaa pois, niinkuin sen väestöstä osa vuosien varrella on muuttanutkin, mikä Amerikkaan, mikä Ruijan kalastusrannoille, mikä Pohjois-Ruotsin vuoritöihin. Eiväthän, nuo seudut ole millekään elinkeinolle otolliset: maa ei elätä, kalat ja riista ovat huvenneet, metsät ovat hävitetyt, toivottomuus on edessä nousevalla polvella. Eihän voi ajatella, on sanottu, että kokonaisia suuria maakuntia ijankaiken voitaisiin muiden ihmisten avuilla ja almuilla elättää, eiväthän parhaatkaan auttamiskeinot tepsi siellä, missä itse luonto iskee vastaan… Mutta tuo väestö ei ole hyljännyt karuja maitaan eikä köyhiä kotejaan, se on koettanut elää siellä sitkeästi kaikesta huolimatta. Ehkäpä aika vielä paranee… Niin se on toivonut ja toivoo taas. Onhan toki vielä edellytyksiä, että nämäkin luonnon vihaamat perät taas virkoavat uuteen kukoistukseen. Onhan saatu rautatie, vähitellen varmaankin tämä mennyt aika on jäävä voitetuksi, kestetyksi koettelemusten ajaksi, menneiden muistojen ajaksi… Mutta onko tuo mennyt aika puheenaolevilla seuduilla aina ollut yhtä värittömän synkkää, yhtä ilotonta ilman vivahduksia, yhtä yksitoikkoista taistelua ahnaan luonnon kitsautta vastaan?
Ei. Näilläkin maakunnilla on ollut toisiakin vaiheita, ellei juuri loistoaikoja, niin kumminkin vilkkaamman toiminnan ja elämän aikoja. Aikoja, jolloin niiden oloissa on ollut suurempia nousuja ja laskuja, väliin suurempaa onnea, väliin suurempaa onnettomuuttakin.
Ne ovat jääneet kauas taaksepäin nuo ajat, mutta jokunen muisto on niistä toki aikakirjoihin säilynyt. Siten voimme vielä pikkuisen pilkistää silloiseen elämään ja tutustua pariin kuvaan näiden "nälkämaiden" entisistä vaiheista, jotka kuvat ehkä voivat esiintyä täytekuvina niille muistoille, joita näiden maakuntain viimeiset vuodet ja vuosisadat jättävät jälkeensä.
I. TORNION MARKKINAT.
Jäät ovat jo lähteneet Tornionjoesta, sen rannoilla rupee nurmi keväiseltään hienosti vihannoimaan ja lohipyydyksiä rakennetaan sen vesirajalle. Törmällä talojen välillä liikkuu ihmistä monennäköistä ja monenpukuista. Niitä kävelee joka päivä merelle päin katsomaan, eivätkö meri jäät jo tee lähtöä, eikö laivaliike pääse alkamaan. Ei pääse vielä. Meri pysyy kiintonaisena jäässä vielä tänään ja huomenna niinkuin oli eilenkin. Laivoja ei voi tulla satamaan, markkinat eivät pääse alkamaan.
Kärsimättöminä kulkevat odottelijat törmällä — he ovat odottaneet siellä jo viikkoja, toiset kuukausiakin, kun jo lumikelillä ovat Tornionjoelle saapuneet. Hiljaista se olikin talvi ollut täällä jokisuulla. Syyspuolella, ensi lumen aikana, lähtivät lapinkävijät, pirkkalaiset, taloistaan retkelle Jäämerelle päin ja silloinhan sitä oli vilkkautta ja eloa näillä jokiahteilla, kun retkiä valmisteltiin ja etäisempienkin seutujen lapinkävijöitä siitä kautta kulki. Silloin oli ollut koolla poromiestä, suksimiestä, kelkkaa, keihästä ja laukkua joka lajia, ja miesten huutoja ja koirain haukuntaa oli kaikunut pitkin lumista tannerta. Vaan lapinkävijäin lähdettyä oli elämä koko talvikauden ollut äänetöntä jokisuun kylissä. Paksusti oli lumi peittänyt aavat lakeudet ja tiettömät selät, joissa ei elävän jälkeä näkynyt, ja säästäin oli talvipäivän lyhyt hämärä valaissut tuota kankeata, elotonta luontoa. Tuvissaan olivat myyröttäneet ukot, vaimot ja lapset odotellen vain kevään tuloa, miesten paluuta tuntureilta.
Mutta niin olivatkin päivät ruvenneet pitenemään ja aurinko oli alkanut hoikentaa hankia. Silloin palasivat lähimpänä käyneet pirkkalaisten pojat Lappia verottamasta ja toisia tuli sitten pitkin kevättä. Poronkelkat olivat heillä täynnä veronahkoja ja kapahaukeja ja kaukaisen Turjan tuomisia, — silloin alkoi taas elämä jokisuulla. Mutta vielä se vilkastui vilkastumistaan, kuta edemmäs kevät ehti, kuta lähemmäs markkinain aika joutui, — kuuluisain Tornion markkinain.
Tänne Tornion jokisuulle pysähtyivät näet noita kevätmarkkinoita odottamaan etäisempäinkin Pohjanmaan ja Länsipohjan pitäjäin lapinkävijät, myödäkseen siellä talviset saaliinsa ja vaihtaakseen veronahat suolaan ja rautaan ja muuhun tarvekaluun ja sitten vasta jatkaakseen matkaansa kotiseuduilleen. Siellä he odottivat jäitten lähtöä, laivakulun alkamista, ja siksi heidän kirjavat vyönsä ja punareunaiset kallokkaansa hohtelivat pitkin päivää jokiahteella, kun he siellä joutilaina kuljeskelivat. Ja heidän joukkoaan lisäämään saapui vielä viimeisellä keväthangella hiihtäen karjalaisia laukkumiehiä Vienan rannoilta ja Suman kyliltä saakka. He tulivat suurissa joukoissa, ja epäillen heitä katseltiin ja karsaasti kohdeltiin, sillä olivathan he niitä samoja vainolaisia, jotka toisin ajoin usein tulella ja miekalla olivat tulleet Kainuunmaata verottamaan ja sen kyliä hävittämään. Mutta nyt he tulivat rauhan miehinä, laukkumiehinä, ja siksi heitä kärsittiin, kun vannoivat siivosti elävänsä. Heidän jälkiään kulki usein vielä kaukaisempiakin idän kaupustelijoita, venäläisiä aina Novgorodin rajoilta saakka, tuoden tarjolle idän tuotteita. Ja pohjoisesta saapui pirkkalaisten seurassa tai heidän jälissään poroilla ja suksilla tunturien takaisia norjalaisia Jäämeren satamista Tornion kuuluisille vaihtomarkkinoille, missä sai tavaraa joka laatua, kaukaisintakin ja harvinaisinta. Hekin majautuivat rauhan miehinä Tornion pirkkalaisten tupiin, eläen siellä heidän kesteinään, vaikka he kyllä toisin ajoin usein kainulaisten kanssa olivat kovassa torassa Lapin veroista ja monesti siellä tunturien aavoilla vastakkain ryntäsivät verisissä otteluissa. Mutta he olivat nyt hekin rauhan asioilla ja toisekseen vierailivat Tornion miehetkin väliin norjalaisten taloissa ja kesteissä pohjoisen meren vuonojen varsilla.
Kevät kului.
Kun vihdoin joet ja järvet olivat luoneet jäänsä, saapui Tornion rannoille Laatokan kaupustelevia karjalaisia Käkisalmesta, pitkät venematkat tehtyään. He olivat nousseet Pielisen vesiä Sotkamoon ja sieltä laskeutuneet Oulujoen koskisia vesistöjä myöten meren rannalle saakka. He olivat solakoita, kauniita miehiä ja heidän murrettaan oli vaikea ymmärtää, vaikka he suomea puhuivatkin; mutta kaupanteossa he olivat viekkaita ja ovelia. Nytkin he tekivät pientä kauppaa toisten pitkämatkaisten kanssa odotellen markkinain varsinaista alkamista. — Sisämaalaisia saapui Hämeestä ja Jämtlannista saakka maitse. Ja näiden pitkämatkaisten kaupankulkijain lomissa puikkelehti siellä täällä joku arka, tihrusilmäinen lappalainen matalana ja leveänä laajassa peskissään. Hänellä ei ollut paljon myötävätä eikä siis paljoa millä ostaakaan; nahkakiihtelyksensä vaihtoi hän usein jo markkinoita odotettaessa Tornion eukkojen väkevään olueen, joi itsensä humalaan, joi monesti poronsa ja peskinsä ja luuhelaisen vyönsä ja hävisi sitten jonakin aamuna humalasta herättyään kenenkään huomaamatta salolle, painuen metsien halki tuntureille kotapahaisensa ja pororaitonsa luo.
Vaan jo vihdoin tekivät jäät lähtöä Pohjanlahdenkin kärjestä, tuuli särki ne ja hajoitti yhtenä yönä ja aamulla jo näkyi ensimmäinen purje mereltä ja pian sitten toinen ja kolmas. Laivoja rupesi saapumaan satamaan, niitä olikin jo kauan merellä risteillyt maihinpääsyä vartoen. Niitä tuli suurempia ja pienempiä Pohjanlahden molempain rantain satamista, Varsinaissuomesta ja Helsinglannista, enin kumminkin Turun, Rauman, Tukholman ja Öregrundin kaupungeista. Näiden kaupunkien porvareilla oli näet Tornionjoen suulla omat aittansa, joihin tavaransa nostivat ja joissa myöntiä harjoittivat, ja he saapuivat siis säännöllisesti vuosittain Tornion markkinoille. He latoivat esiin aittansa ovelle tuomisensa pohjoisten seutujen asukkaiden ihailla: kankaita, aseita, suoloja, astioita, hopeaa ja vaskea ja kiiltokaluja, jopa houkutteleviksi herkuiksi etelämaiden tuotteita ja viinejäkin. Niillä he vaihtoivat itselleen erämaiden antimia: turkiksia joka lajia, kuivattua haukea ja suolattua lohta.
Nyt alkoivat markkinat. Kaikilta ilmansuunnilta tulleet kaupankävijät toivat jokainen tavaransa rannalle, kulkivat ja tarjoilivat niitä aitalta aitalle, venheeltä venheelle. Pitkämatkaisemmat pystyttivät aittojen kupeille telttoja, joihin tavaransa levitellen asettuivat ja näistä teltoista muodostui kuja pitkä kuin katu kaupungissa. Elämä nousi vilkkaimmilleen ja sellaisena se pysyi pitkän kappaleen alkukesää Tornionjoen matalilla äyräillä ja varsinkin Suensaaren rannoilla, jonne liike ja kauppa keskittyi.
Omituinen kieltensekoitus soi tuossa kauppaleirissä. Siellä kaikui kolmea, neljää eri kieltä ja lukuisia murteita ja sekava surina syntyi, kun myyjät koettivat ostajien kielellä tehdä tavaroitaan tunnetuiksi ja nämä taas omalla kielellään kyselivät hintoja, tarjosivat ja tinkivät. Rahoja näkyi hyvin vähän käytännössä; niistä eivät sydänmaan asukkaat välittäneet ja eri kansakunnat eivät myöskään oikein tunteneet toistensa kolikoita eikä niiden arvoa. Rahakaupassa oli helppo joutua petkutetuksikin, kun rahoja liikkui monenlaisia. Senvuoksi tavara enimmäkseen vaihdettiin tavaraan; kustakin esineestä annettiin sen verran toista tavaraa, kuin sen hinta kaupantekijän arvelun tai mieliteon mukaan oli. Jos vienalaisen oikein teki mieli helapäistä puukkoa vaskivöineen, antoi hän siitä parikin kiihtelystä oravannahkoja, vaikka hän niillä muuten olisi voinut saada montakin tuppivyötä.
Laivat kelluivat rannalla ja venheitä puikkelehti niiden ympärillä. Toisia tuli, toisia läksi, toisista purettiin, toisiin lastattiin. Tavara-aitoissa ja teltoissa vaalivat omistajat yöt päivät aarteitaan ja aamuvarhaasta iltamyöhään kesti kaupantekoa. Paikkakunnan asukkailla oli hyvät ansiot niistä markkinoista. Ruokatavaroilla oli korkea hinta ja niitä meni minkä voitiin hankkia. Majataloihin kestit maksoivat asunnostaan taikka toivat lahjoja tullessaan. Kullakin talolla oli omat tuttavansa, jotka vuosittain kesteiksi saapuivat: kenellä raumalaisia, kenellä norjalaisia, kenellä Käkisalmen laukkumiehiä, jotka kaikki halusivat majatalonsa hyvänä pitää seuraavankin kesän varalta. Torniolaiset olivat tavatessaan eri kansain edustajia vähän oppineet niiden kieltäkin ymmärtämään ja saattoivat siten hätätilassa olla kaupankävijöille avuksi ja itsekin siten välittäjäisiä ansaita.
Vapaata oli kaupanteko näillä pohjoisilla markkinoilla. Ei tarvittu tulleja eikä passeja, kukaan ei ollut käskijä, kukaan ei käskettävä, markkinamiehet hoitivat itse järjestyksenpidon ja hoitivat sen hyvin. Olihan Tornion pirkkalaisten päämiehellä tosin jonkunlainen "lapinvoudin" arvonimi, johon hän tai hänen isänsä oli saanut valtakirjan joltakin Ruotsin kuninkaalta, ja pirkkalaiset koettivat kylläkin pitää tätä asemataan arvossa. Mutta mikään varsinainen esivallan edustaja tuo "vouti" ei suinkaan ollut, häntä kuunteli kuka tahtoi tai viitsi eikä hänellä ollut mahtia millä saada äänensä sen enemmän tepsiväksi. Eikä sitä tarvittukaan. Markkinarauha oli kaikkien ja kaikensukuisten käsityksen ja edun mukaan pidettävä pyhänä, kukin oli valmis sitä auttamaan ja kukin oli asestettu siihen kyetäkseenkin. Harvoin rauhaa markkinoilla pahemmin rikottiinkaan. Vihamielisetkin heimot pysyivät kauppatoimissa ollessaan rauhallisina, se oli ikäänkuin yhteinen sopimus, jota ei kenenkään ollut hyvä rikkoa. Jos sitävastoin eriheimoiset kaupankävijät markkinoilta palatessaan sydänmaan saloilla tai meren aavoilla vaanivat toisiaan ja hyökkäsivät toistensa kimppuun murhaten ja ryöstäen, jos siellä silloin syntyi verisiä taisteluita ja vainotöitä, niin se oli toinen asia, se ei kuulunut enää markkinatapoihin. Mutta kaupankävijät kulkivat tavallisesti siksi suurissa joukoissa, että he kykenivät matkallaankin puoliaan pitämään. Mutta usein kyllä näillä paluumatkoilla siitä huolimatta näyteltiin verisiä jälkinäytöksiä, jotka kylvivät vihaa ja katkeruutta ja idättivät uutta vainoa ja kostoa. — Varkaus oli häpeällinen rikos, jonka tekijän henki markkinoilla ei ollut kallis. Se, jolta oli varastettu, rankaisi itse voron jos kykeni, ja siihen kaikki muut suostuivat. Petos kaupassa oli lievempi rikos, jonka seuraukset petetty sai pitää hyvänään, — katsokoon eteensä!
Kirjoittamattomat olivat nämä kauppalait eikä siinä kaupanteossa kirjamiehiä tarvittu. Saapui tietysti näille markkinoille, niinkuin kaikkialle, mihin väkeä kertyi, noita aikansa loisia, kiertäviä kerjäläismunkkeja, jotka harjoittivat käännytystyötään, edustivat kirkkoa ja puhuivat omaan pussiinsa, mutta näillä kylmillä perillä he eivät oikein viihtyneet. Tornion kivinen kirkko oli sitävastoin aina auki turvaa hakeville vainotuille ja lohdutusta kaipaaville murheellisille — ja markkinain aikana sen kaikki pitivät pyhänä. Vaan suurin osa markkinarahvaasta ei muuten tiennyt paljoa kirkosta eikä uskosta; kullakin oli omat hartauskeinonsa, kenellä rukousnauha, kenellä risti rinnalla, kenellä noitarengas tai käräjäkivi massissa. Mutta yhteistä iloakin saatettiin siltä pitää kesäiltoina markkinatörmällä. Tornion olut ja ulkomaan viini siellä usein teki oudoista ystäviä ja tutuista vihamiehiä ja väliin niissä kisoissa naimiskaupatkin pantiin alulle — moni Tornion tyttö siellä löysi sulhasensa ja joutui morsiameksi väliin kaukaisillekin rannoille.
Kuulut olivat Tornion markkinat aikoinaan, humu niiden vilkkaudesta ja suuruudesta kulki yli monen maan ja kaikkialla pohjoismaissa oli aina niissä käyneitä, niille lähteviä. Ja siksi pohjoismaiden vanhin historioitsija Olaus Magnus itse kävi asiasta tehden noita markkinoita katsomassa ja laati niistä kirjaansa selonteon, piirsipä kuvankin noita markkinoita esittämään ja valaisemaan silloisen elämän virkeyttä napapiirin rajoilla.
Tämä ensimmäinen kuvamme soveltuu parhaiten 14:lle sataluvulle, mutta mahtuu se sentään hyvin sitä edelliselle ja sen jälkimmäisellekin vuosisadalle. Vielä kauan myöhemminkin oli Tornion, samoin kuin sittemmin Kemin ja Oulunsuun, satamilla suuri merkitys ja maine Pohjolan kaupan keskustoina, vilkkaina liikepaikkoina.
II. VUOHENGINKOSKEN RANNALLA.
Toinen "kuvamme kuluneilta ajoilta" voidaan sovittaa sille paikalle Oulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun järveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme päättyy, — Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin mitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille raunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei ollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa, asumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin edellisessä kuvassa.
Nämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita, eräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana, hukka maitten mittarina.
Mutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin aikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä, etelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla virranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin vihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet saapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin ja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla lastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla köysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat, tietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat poikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille järville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät talvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä pohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan savolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa riitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka saapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä haapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa virroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä oli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden lepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja antoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja Savon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja ostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka Oulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka kesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita rupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken rannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat kävivät nekin tunnetuiksi.
Mutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä markkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi sovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä, veljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain kimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita noissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää ja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä vääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas hampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä — aina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto, tehtiin "ikuinen rauha" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan aikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha rikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja laskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja korvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin haavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä miehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.
Pohjolaiset ja vienalaiset taistelivat siten kauan tuimasti keskenään näiden erämaiden omistamisesta ja herruudesta. Savolaiset sitävastoin väistivät riitaa ja harjoittivat vain hiljakseen pyyntiään, vaan sitenpä laskivat juuri he vähitellen nämä takamaat alleen, omistaen ne viljelijän oikeudella omikseen. He olivat rauhan raatajia ja siksi he voiton perivät. Heitä jäi aina joku perekunta vuodessa sinne johonkin lahden poukamaan rakentamaansa majaan vakinaisesti asumaan, pannen siten alun itäisen Pohjanmaan kiintonaiselle asutukselle. Näiden lapset ne ovat siellä sitten vuosisatain halki saaneet kestää toisenlaista taistelua, taistelua karun luonnon kovuutta ja kitsautta vastaan, ja se taistelu on ollut pitkä ja työläs. Mutta he eivät ole siihen taisteluun kukistuneet, he ovat ponnistelleet aina talven yli kesään päästäkseen ja odottaneet uuden ajan valkenemista.
* * * * *
Ehkäpä se uuden ajan sarastus nyt onkin lähellä, ehkä taasen pitkää laskua seuraa näille maakunnille pitkä nousu, vilkkaamman elämän rikkaamman toiminnan aika, joka taas muistuttaa noita kuvia kuluneilta, eloisimmilta ajoilta, mutta joka on niitä rauhallisempi ja turvallisempi.
TEINI
Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti pitkäkoipinen teini pimeitä kujosia myöten aamukylmässä kouluun. Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, mutta se ei tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli se syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, — viimeisen leipäpalansa oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa. Mutta se pala oli ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa…, kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.
Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi, mutkainen katu aukeni eteen. Mutta sekin oli vielä aivan pimeä, ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn ikkunan läpi kuumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen. Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti, silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.
Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen takkavalkean punertava hohde. Ovella telmi jo toisia teinejä ja he tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle penkille, kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan pöytätuolia johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteessa, ja ryhtyä muuhun ansioon.
Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi, joka oli lähtenyt kaupunkiin, koettamaan onneaan opin ohdakkeisella polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut, saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti täytenä saapunut kotoa markkinamiesten matkassa ja niin oli aina eletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit kaikki olivat pienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, — nyt oli seinä noussut Antille eteen.
Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari, astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi. Antin kimppuun ei mestari monesti päässyt, vaan tänään Antti oli hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä teinit hajautuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari patukkaa käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, mutta ukon suupielien vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.
Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun odottamaan, — nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein huimasi päätä. Mutta pisteliäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.
— Tulit eilen ja tulit tänään, — taasko huomenna tulet? — veistelivät he. — Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun sinä pääset popsimaan.
— Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, — kappa nauriita ja puoli lehmän reittä.
— No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa…!
Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin mukana. Kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takaisin kouluun ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu ja sen vuoksi hän ankarasti Antille tiuskasi: — Mitä teinirahoja, ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin saanut, — parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.
— Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.
— Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö, niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan apulaispapin viran.
Antti huomasi jo, että hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä käski.
— Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni, pyysi hän ujosti.
Mutta siitä mestari tuskastui.
— Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki sen kieltää, — vai tahdotteko, että minulta tämä viheliäinen virkani vietäisiin!
Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja. Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarien perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta, eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he saapuivat kuninkaankartanon portaille veisaamaan, 6 kannua olutta, puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, — se kirjoitettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin ja siitä teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivän päivät olivat taas tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten valmistautuivat, — hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa kiertämään…
— Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.
— Elä aina märehdi sitä latinalaista kielioppia, pistelivät he.
Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja suksensa. Ja verkalleen lähti hän potkimaan kaupungin portista ulos yksin talviseen metsään.
Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat, olivat ihmiset armeliaampia koululaista kohtaan ja näiden toimeentulo luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti hyväksi työksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin, näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, — hallitus tahtoi itse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja" talonpojilta, tarkoituksessa jakaa niitä koululaisille, mutta ne rahat supistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.
Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään, kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän mietti siinä hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut sikseen, opille annettiin näinä sotaisina aikoina hyvin vähän merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti seljässä hiihtelevästä teinistä.
— Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.
— Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee, koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää ja silavaa, ja kultia ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä se maksaa soturin kunnia ja maine!
Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti Turun lähimpäin maatalojen ohi, — niitä kävivät teinit liian usein verottamassa — alkaakseen kerjuunsa etempätä. Ilta rupesi jo tulemaan ja hän hiihti vielä metsäistä taivalta.
Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti asiansa. Mutta siellä oli jo liian usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas oli kieltänyt teinikulun ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.
Yöksikään ei Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki, pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä näin kihnuttaa, ennenkuin saattoi toivoa lukuajan loppuvan, — ja mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen apulaispapin paikka jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla, ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljon nälkää! Miksei hän viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki grammatiikat ja retoriikat ja dialektiikat, ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisee joka kylässä, — ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja ruumin ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta…
Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne tuumat kasvattivat hänen mieleensä, — kirjat olivat jo käyneet hänelle rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi, kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan ja armahti häntä sekä vei hänet läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata kohti. —
Kuta syvemmäs sisämaahan hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi. Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla. Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan. Mutta mieluistapa oli sitä takkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.
* * * * *
Oli Juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit antaneet teineille heidän osansa ja kaupungin laidassa nämä hilpeät nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen tulijaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.
Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun loputtua toisti hän vielä kerran yksin:
Gaudeamus igitur Juvenes dum sumus.
KRISTER-HERRAN VERKALASTI
Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra, ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin. Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä tuulella, — aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman lastin tai kiskastuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.
Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruumin puolesta, mutta vielä tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa — salaa tietysti — paljon kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, mutta kun hän sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, — ja siitä eivät harmajat veljet häntä paljon siunanneet. Viipurin porvariston ja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven, muonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun — eräällä kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi ukko heiltä siitä rangaistukseksi — uuden veron, aivan ylimääräisen. Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle — maksettiin.
Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli hänellä jotakin syytä olla äreä.
Mutta eräänä kesäpäivänä — se oli vuonna 1437 — oli Krister Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea kääpitti hän käppyrässä — hänen, selkänsä oli näet jo vanhuuttaan koukussa — ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät kiukusta. Hän torui nyt alapäällikköään, linnanvouti Antero Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:
— Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut huonosti.
— Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt tiehensä, luultavasti Rääveliin.
— No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.
— Hän on Räävelin porvari…
— Olkoon, hänet on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla — hä, etkö ymmärrä? Te olette samanlaisia lurjuksia kaikki, — no, suoria käskyjäni täyttämään, eläkä siinä verukkeitasi mukita!
Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen hymähtää.
Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla harmissaan; hän oli kuin olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, — se kai häntä enin sapettikin.
Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.
Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin ansaittavana ja hän lupasi Vinkeä auttaa, mutta kovilla ehdoilla: puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin. Krister Niilonpoika antoi rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin. Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.
Juoni olikin onnistua, — Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi vikuroimaan — lienee mies juonen älynnyt — ja selitti jättävänsä asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta, Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan — ajateltakoon vain sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun, purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova tutkimus — sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei Hannukaan ollut hänen ystäviään — Vinke parka pantiin lujalle lastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja ansaitakseen puolet verkalastista.
Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä huolta pitivät, sitä he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki, aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen tuottanut.
Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon, millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty, sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen jäseneksi ja hänellä olikin nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa keskenään riitaisia, paljon toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!
Ja siksi hän vielä sanantuojan mentyä kiukkuillen kalisti rautaista miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:
— Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin… ehkä me voimme saada tuomioistuimen toimeen täälläkin! Mutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat muut, Viipurin porvarit eivät varsinkaan, joista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, — kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!
Mutta toisin kävi.
Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät selvittämättä. — Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhää. Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.
Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot, kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään. Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Porvareilla itsellään oli sitävastoin mieli matalana, he katselivat kaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he kuiskailivat toisilleen:
— Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.
— Sääli, — sinne jäänee nyt Vinkeparka todellakin virumaan, kunnes sammalet päähän kasvaa. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä Vinken vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet pelastaakseen.
— Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämikkö, huoahti raatimies Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.
— Sinne lahoo mies! — —
Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.
Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellinen menettely". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran myhäillyt.
Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, — nyt tuomitkoot tai vapauttakoot!
Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä, minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, — ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.
Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana, pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen juttu.
— Syytönhän mies on, lasti on hänen omansa, meidän pitäisi hänet tuomita vapaaksi. — Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa asioissa.
— Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha, hyvä ystävänsä.
— Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista porvareista joku.
— Niin, hm, tankkaili pormestari. — Ja jos oikein katsotaan, oli Vinke tehnyt sopimuksen, tuhman tosin, mutta…
— Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.
— No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi! Mutta sitäpä ei uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun kuin langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä siitä pääsi.
Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:
— Annetaan miehen karata!
Raatimiehet katsoivat toisiaan, — tuuma heitä kaikkia miellytti. Mutta samassa oli epäilyskin valmis:
— Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.
— Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan. Mutta pormestari lopetti ne keskustelut:
— Paetkoon jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa tuomio.
Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle, jalosukuiselle Krister Niilonpojalle puolen verkalastin hinnan, niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2 000 Riian markkaa, joksi se hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.
Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan lohdutti. — —
Mutta hullusti kävi.
Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita. Sillä hullusti oli taas käynyt. Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimmäisen turvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut sydän kiukusta haleta ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli hakenut Jumalan-turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.
Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.
Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos maksatte verolastin hinnan, nuo 2 000 Riian markkaa, niin mies saa mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.
Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea. Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.
— Se on paljon rahaa, 2 000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti Degen neuvotonna.
— Paljon, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: — Mehän hänet tuomitsimme.
— Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.
— Mutta voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas purjehdimme Rääveliin asioille?
Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin, kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä. Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli hätäviesti toisensa perästä. Rahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkuin onneton rääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö, tukka pystössä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä linnasta pois. Mutta saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin porvarien seurassa kulkemaan kaupunkiin.
Mutta kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itsensä meren yli Rääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin, — ei vaikka minkälainen hätä tulkoon — eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.
— Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.
— Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. — Mutta vielä kalliimmaksi se tuli ukolle itselleen.
— Miten niin?
— Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut Tukholmaan muutosta mitään.
Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen verkalastin ansioksi — se heitä toki hieman lohdutti.
SUOMALAINEN SEIKKAILIJA
Mieliala Haapaniemen kadettikoulussa oli juhlallinen ja vakava. Nuoret soturinalut seisoskelivat alakuloisina pienissä ryhmissä käytävissä ja kuisteilla supatellen salaperäisiä tuumia ja luoden aina toisinaan vihaisia katseita pihan toisella puolella olevaan opettajiston rakennukseen, jonka ovet pysyivät sitkeästi suljettuina. Lamassa olivat nuoret mielet ja syksyinen tihkusade, joka alinomaa liotti luontoa, teki senkin vielä harmajan ja ikävän näköiseksi.
— Sääli hilpeää miestä ja iloista toveria! virkahti melkein huoahtaen eräs siinä supattavassa poikajoukossa:
— Mutta sehän on mahdotonta, intoili toinen vastaan, — antaisimmeko me näin riistää joukostamme reippaimman kumppalin, parhaan miehemme, — ei koskaan. Meidän täytyy vielä yrittää jotakin Oton hyväksi.
— Mitä? Voipalan Oton syntiluettelo on jo liian pitkä ja paksu ja ukko tuolla sisässä on nyt kerrankin oikein vakavasti vihassa.
"Ukolla" tarkoitti nuori puhuja Haapaniemen kadettikoulun silloista johtajaa, eversti Heikki Yrjö Jägerhornia, joka parastaikaa toisten opettajain kanssa oli sulkeutunut huoneustoonsa neuvottelemaan hetken vereksestä, ikävästä tapauksesta.
— Olkoon, meidän täytyy sittenkin käydä häntä vielä puhuttelemassa, ja ellei se tepsi, silloin…
— Ettäkö erottaisiin mekin…?
— Kuin yksi mies silloin pois Rantasalmelta! Nähtäisiinpä, eikö ole vielä ukon pakko peräytyä.
Miettiä sitä sieti, yritys oli uhkarohkea, toiset puistelivat päätään. Ja varmaa päätöstä tekemättä nuorukaiset jäivät jännityksellä odottamaan, mitä ratkaisevaa nyt iltahuudossa oli kuuluva.
Mutta se sankari, jota kaikki nämä neuvottelut koskivat ja jonka syntiluettelo oli niin pitkä, istuskeli yksin vihellellen arestihuoneessa, joka oli hänelle jo hyvin tuttu paikka. Hän oli melkein ylisillään, märät jalkineet ja muut vaatteet oli hän näet riisunut pois ja siinä asussa hän vihellystensä sekaan aina väliin lämpimikseen teki putkan kapealla lattialla muutamia reippaita, jänteviä voimistelutemppuja, — ja vihelteli taas.
Näitä harjoituksia oli hän tässä samassa putkassa saanut tehdä usein ennen, — eipä ollut kuin parisen viikkoa siitä, kun hän sieltä viimeksi vapaaksi pääsi. Silloin oli häntä rangaistu siitä, että hän, voittaakseen vallattoman vedon, oli eräänä yönä koulun haasta luvatta ottamallaan hevosella ratsastanut naapuripitäjän kievarista noutamassa leilillisen olutta, — hän oli kyllä ennen aamua ehtinyt takaisin, mutta koni, raato, oli ollut märkä kuin uitettu ja lamassa eikä kyennyt mihinkään kokonaiseen viikkoon. Ukko oli uhannut pitää häntä koko talven kotiarestissa, vaan viime sunnuntaina oli hän kumminkin päässyt kumppaniensa kanssa metsälle — ja siitähän se tämä uusi juttu nyt oli lähtöisin. Jäneksiä oli jo muutamia ammuttu, kun koirat löysivät revon ja tätä otusta jahdatessaan oli hän parin toverin seurassa joutunut kauas toisista. Muutamalla niityllä hän halkasikin mikon tien, ampui sen — oikean pulskan hopearevon, — mutta tovereita ei siihen kuulunut, vaikka kuinka olisi huudeskeltu ja paukutettu… No sepä ihme, ettei niitä saada ketun peijasiin, oli Otto huudahtanut. Heillä oli mukanaan tulukset ja taulaa ja tuossa tuokiossa leimahutti täysi heinälato liekkeinä korkealle taivaalle.
Osuivat sinne nyt toverit, mutta osuipa sinne muitakin, ja ennenkuin he olivat metsäretkeltään ehtineet kotiin Haapaniemeen, oli "ukolle" jo viety surkeita sanomia ja ukko näyttää nyt oikein tosissaan suuttuneen… Otto oli ottanut koko syyn niskoilleen — sinnehän niitä mahtui —, vaan jo kuuluikin ukko aikovan erottaa hänet koko laitoksesta… No, sittenpä tästä päästäisiin, johan tämä Rantasalmi tunnetaan, eikähän tuo niin iloista ole istua aina joka toista viikkoa putkassakaan… Ja nuori vanki vihelsi taas. Mutta ovi narahti, aukeni, häntä tultiin noutamaan iltahuutoon ja noutajat olivat vakavan näköiset… So, so, joko tässä nyt sitten taas jotakin tapahtuisi…
Syvässä, juhlallisessa äänettömyydessä seisoi Haapaniemen kadettikoulu luokittain rivissä suuressa harjoitussalissa; levottomuudella ja jännityksellä odotettiin ukon saapumista. Tuolta hän jo tuli, kookas, valkoviiksinen eversti, kasvot harmaina, katse uhkaavana. Ja ääni värähti, kun hän kohta ensimmäiseksi julisti, että "tänä päivänä on Haapaniemen kadettikoulusta vallattoman ja parantumattoman käytöksensä takia ja muunkin haitallisen vaikutuksensa vuoksi ainaiseksi erotettu yksi sen oppilaista, jonka monet entiset rikokset jo olisivat tämän viimeisen rangaistuksen aiheuttaneet, koska hän ei voi olla arvokas pääsemään upseeriksi kuninkaallisen majesteetin armeijaan… Entinen kadetti, aatelisnuorukainen Otto Johan Tandefelt astukoon ulos tästä huoneesta, jättäköön pois hallussaan olevat ruunun aseet ja vaatteet ja poistukoon ennen 12 tunnin kuluttua tästä laitoksesta, johon hän ei saa enää koskaan palata…"
Käsketty poistui. Syvässä hiljaisuudessa sitä nuorukaisjoukko katseli ja melkein kaipaavia silmäyksiä opettajatkin lähtevän jälkeen loivat. Vaan kohta, kun iltahuuto oli loppunut ja nuoret laumat taas olivat hajaantuneet makuuhuoneihinsa, syntyi syrjässä ovinurkissa ja pimeillä makuulavereilla vilkkaita neuvotteluja ja uhkaavia päätöksiä tehtiin…
Lähetyskunta kävi vielä illan suussa toveriston puolesta pyytämässä armoa suositulle, hilpeälle kumppanilleen. Sitä ei tullut: Voipalan Oton mitta oli jo täysi, vihasena ajoi ukko armonpyytäjät luotaan ja käski ankaralla äänellä heidän mennä hiljaa nukkumaan sanaakaan enää karkotetusta puhumatta.
Vaan hänestä puhuttiin kumminkin salaa supattamalla yhä kiihkeämmin pimeissä makuuhuoneissa, eikä asettuneet nuoret soturinalut sinä yönä ajoissa käskyn mukaan vuoteilleen nukkumaan. Siellä väiteltiin rohkeasta tuumasta, jonka parikymmentä nuorta aatelispoikaa jo oli vannonut toimeenpanevansa.
— Kohta puolenyön jälkeen tavataan kaikki Haapajärven rannalla, josta yhdessä soutamaan lähdetään…
— Vaan ulos on hiivittävä pienissä parvissa, ettei ukko saa liian aikaisin vihiä.
— Huomenna hän saa hakea poikiaan!
— Silloin me ollaan maailmalla!
Hilpeällä mielellä varustautui nuori Voipalan herra yön selkään matkalle — hän ei tahtonut tarkoin kuluttaa hänelle myönnettyjä tunteja — ja hänen hilpeytensä rohkasi toisiakin. Leikkiä laskien siinä kuiskien suunniteltiin sitä iloista pakoretkeä, jonka he tulisivat yhdessä tekemään. Mutta olipa leikin seassa sentään muutakin. Hetken jännittävä merkitys ja tuuman arveluttava rohkeus pitivät pinnalta reippaina pysytteleviä nuorukaisia sisästä sangen levottomina eivätkä he niin hiljaa ja varovasti malttaneet matkaansa valmistaa kuin olisi pitänyt.
Jo oli puoliyö kulunut. Ovia raoteltiin, käytävissä kuului hiipiviä askeleita. Ensimmäinen parvi pakolaisia tekee lähtöä ulos. Se saapuu pimeään eteiseen…
— Seis, junkkarit, sisään joka mies! kuuluu silloin ankara ääni ulko-ovelta ja typertyneinä jäävät pakolaiset seisomaan paikoilleen.
"Ukolla" on ollut tarkat korvat, hän on kuullut supatusta huoneista ja haistellut käryä. Ja pahimmoilleen on hän siinä nyt tiellä, kun nuorukaiset pyrkivät ulos.
— Sisään joka mies — huomenna asianne tutkitaan! Yksi vaan ulos… kas siinä sinä olet… sinulle on hevonen jo valjaissa pihalla, sinä nouset vankkureihin ja ajat.
Niin joutui karkotettu kadetti yksin rattaille ajamaan syksyisessä tihkusateessa pois Haapaniemen sotakoulusta. Mutta hän oli tyytyväinen sittenkin ja tuskin oli hän kujansuuhun ehtinyt, kun hän jo heläytti iloisen laulun.
Vaan alakuloisina hiipivät toverit makuulavereilleen ja supattivat siinä vielä pettyneinä ja masentunein mielin toistensa korvaan:
— Sääli hilpeää miestä… Se tapahtui syksyllä 1799.
* * * * *
Upseeriuraltaan näin syrjään viskattu nuorukainen ajoi kotiinsa Sysmään eikä tuonut sinnekään suruja mukanaan. Hän oli Voipalan ja Hovilan suurten aateliskartanoiden ainoa perijä, viimeinen suoraan polveutuva vesa kunniakasta soturisukua. Hänen kantaisänsä neljännessä polvessa oli Leipzigin tappelussa Kustaa Adolfin rinnalla otellessaan menettänyt suustaan kaksi hammasta, saanut Kristiinalta aateliskilven ja kaatunut Kaarlo Kustaan aikana Puolan sodassa. Tämän poika, hänen esi-isänsä kolmannessa polvessa, haavoittui, oltuaan osallisena Kaarle XII:nen kaikissa voitoissa, Pultavan tappelussa, elätti itsensä sitten aseseppänä Venäjän vankeudessa ja kuoli sinne. Hänen isänisänsä oli Viipurin rykmentin kapteenina mukana Hattujen sodassa ja kaatui pienessä kahakassa Kymijoen varrella. Ja hänen oma isänsä vihdoin oli nuorena vänrikkinä lähtenyt Pommerin sotaan, joutunut siellä vangiksi ja saanut Spandaun linnassa viettää sotavankina kolmattakymmentä pitkää vuotta unhotettuna ja kadonneena. Sukulaiset kotona jakoivat hänen tavaransa ja tiluksensa. Vaan omistaja palasi vielä; karkasi vankeudesta, tuli jalkapatikassa Venäjän kautta Suomeen ja saapui eräänä päivänä vanhan kerjäläisen puvussa kotitalonsa Voipalan pihalle. Saatuaan tiluksensa takaisin haltuunsa meni hän vanhoilla päivillään naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa ja tästä syksyn ja kevään liitosta syntyi se vilkas ja lahjakas, mutta levoton ja huimapää poika, joka nyt, saatuaan matkapassin Suomen sotakoulusta, vietti iloisia päiviä perintötiloillaan.
Hänen kasvatuksensa oli laiminlyöty. Isä, tuo pitkäaikaisessa vankeudessa murtunut vanhus, kuoli hänen 4-vuotiaana ollessa ja nuori äiti meni uusiin naimisiin. Poika sai toisin ajoin aivan ohjaksitta olla omilla hoteillaan, toisin taas riuhtoi isäpuoli suitsia tiukemmalle, kuin vikurin pojan luonto sieti; ja siitä hänen luonteensa kasvoi epätasaiseksi, huikentelevaksi ja rajuksi, mutta synnynnäinen hilpeys pysyi siinä aina.
Vallatonta, päämäärää vailla olevaa tyhjäntoimittajan elämää vietti Voipalan Otto nyt tiluksillaan, joita hänen isäpuolensa viljeli. Hän pani toimeen hurjia metsästyksiä, hirvenajoja ja karhuntappoja, komenteli kujeihinsa tilojensa alustalaisia ja tärveli ratsastusmatkoillaan talojen parhaita työhevosia. Isäpuoli, äkänen herra, kiukustui ja kiroili ja äiti sai monesti kyyneleillä välittää isintimän ja poikapuolen kahakoita. Kun isä uhkasi ajaa hänet pois koko talosta, vastasi Otto yhtä huolettomasti kuin hilpeästi:
— Talot ovat minun, niissä elän kuinka tahdon. Mutta tavallisesti hän samassa lisäsi:
— Vaan hoitele niitä sinä, näin on minusta hauskinta!
Ja taas hän lähti kujeileville ratsastusmatkoilleen, taikka kisailemaan pitäjän neitosten karkeloihin. Hän oli korea poika, solakka, mustasilmäinen, suustaan sukkela, voimiltaan väkevä. Ja vaikka hulivili olikin ja hurja, hurmasi hän yhtenä talvena kotipuolensa aatelisneidet järjestään. Kaikkia hän liehakoi, muttei kukaan tiennyt nauttivansa hänen suosiotaan, ja siitä huokaili monen tytön kaino povi.
Tuli kesä. Eräänä pyhäaamuna oli Voipalan herra nurjimmalla ratsastustuulellaan. Ihmiset kulkivat hartaina kirkkoon, kun hän heidän ohitseen pyyhkäsi maantiellä, kaateli ojaan miehisiä miehiä ja painoi pelästyneitä akkoja aitaa vasten. Hänkin ajoi kirkolle. Kirkon ovet olivat seposelällään, kirkko jo puolillaan kansaa. Täyttä neliä lasketit hän sisälle kirkkoon, pyöräytti ristikäytävällä hevosensa ympäri ja karautti samaa vauhtia taas takaisin ulos, kirkkorahvaan sitä kummalla ja kauhulla katsellessa.
Jo kuuli hän suuttumuksen huutoja takanaan ja siitä hän rupesi aavistamaan pahaa. Hän älysi, että hänen oli kohta lähdettävä kotipitäjästään käpälämäkeen, muuten oli sekä järjestysvalta että kiukustunut kansa hänen niskassaan. Silloin hän ratsasti suoraa päätä pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista neiti Jeannette Bröijeriä.
Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi hämmästyneenä.
— Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?
Näin kosi siinä pihamaalla koristelematta 18-vuotias huimapää, — pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän vastauksen, — nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena odottaa vaikka kuolemaansa saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle.
Vaan isäpuoli kiroili ja äiti itki ja pitäjän tytöt, nuo muut kaikki, huokailivat kainoissa sydämissään:
— Sääli hilpeää miestä…!
Monta vuotta hurjasteli nuori seikkailija sitten Suomen pääkaupungissa, Turussa. Hän meni siellä sotaväkeen, yleni kersantiksi, oli kaikkien tovereidensa suosikki, sotilaitten lempipoika, reipas, iloinen ja vankka. Levoton hulivililuontonsa houkutteli hänet sielläkin tosin kujeesta ja seikkailusta toiseen, usein viattomiin vaan usein viallisiinkin. Mutta vaikka esimiehet hänen vuokseen monesti tuskittelivat, niin hekin jo seuraavassa tuokiossa hänen hilpeydelleen nauroivat — ja antoivat anteeksi.
Turussa hän tutustui oikein veroiseensa huimapäähän, väkevään parooniin, Otto Flemingiin, tämän kuuluisan suvun kuuluisaan latvaan, joka näihin aikoihin oli vänrikkinä Turun rykmentissä; luonnollisesti näistä kahdesta kohta tuli parhaat toverukset ja seikkailukumppalit. Iloisia juominkeja pidettiin, öisiä retkiä ja päiväsiä otteluita; rauhalliset turkulaiset pelkäsivät näitä hurjapäitä nuorukaisia ja panivat kätensä ristiin aina kun uudesta hurjuustyöstä kerrottiin, mutta heidän iloiset ilveet ja uskomattomat voimannäytteet olivat samalla kaikkien ihailunsekaisena puheenaiheena.
Eräänä kesäpäivänä palasivat ystävykset hiestyneinä ja kurkut kuivina sotaharjoituksista helteiseltä harjoituskentältä kaupunkiin ja kulkivat kaupunginkellarin ohi, janoisia katseita sinnepäin luoden. Mutta matti oli taskussa molemmilla, ei saanut irti kellarista ollutta; ei saanut kastelluksi kuivaa kurkkua… Portin ohi mennessään näkivät he siinä kapakan pienessä pihapuistossa neljä turkulaista porvaria mukavasti istuvan suloisessa kesäisessä levossa olutpöydän ympärillä lehmuksen viileässä varjossa… Aatelisherrat katsahtivat toisiinsa… kieltä tuntui kuivaavan yhä enemmän ja väkevä parooni pysähtyi:
— Miten saisimme nuo tervasaksat tarjoamaan?
— Meidän täytyy lyödä poroporvarit hämmästyksellä. Tule, pieni ponnistus, niin me istumme heidän keskessään.
Puistikon erotti kadusta korkeanlainen lauta-aita, jonka alla juuri porvarit istuivat olutta juomassa. Väkevä parooni ymmärsi toverinsa tarkoituksen, tarkasti silmämitalla lankun korkeutta… sen täytyy sittenkin onnistua. Hän siirtyi vauhtia ottamaan kadun yli, toveri jälessä… voimakas ponnahdus — ja yhtäkkiä lentää säikähdyksestä sokeain porvarien ylitse ja koko lehmuspuun lävitse mies ja kohta jälestä toinen. Ja tervehtimättä, kursailematta istahtivat kuin taivaasta pudonneina janoiset kujeilijat porvarien pöytään.
Nämä toipuvat vähitellen hämmästyksestään, tuntevat veitikat, ymmärtävät yskän — ja olutta tulee. Tarina luistaa, ilta kuluu ja sen kuluessa tulee pöydälle vielä parempiakin juomia ja iloisessa seurustelussa livahtaa kesäinen yö. Aamu on jo käsissä, kun porvarit ja aatelismiehet käsikynkässä parhaina veljinä laputtavat kapakasta.
Mutta seuraavana päivänä, keskellä päivää, liikkeen ollessa vilkkaimmallaan Turun sillalla, astelevat seikkailijaveljet siellä rinnakkain päät pystyssä, jäykkinä sotureina ja aatelisherroina. Siinä tulevat silloin tervasaksat, kaikki nuo neljä viimeöistä veljeä ja hyväntekijää, heitä vastaan. Ylpeästi, päätään nyökäsemättä vastaukseksi porvarien tervehdykseen, yrittivät kujeilijat astua ohi. Vaan tuo pisti vihaksi porvareille, jotka kyllä kukkaroissaan tunsivat, mitä uusi tuttavuus oli heille tullut maksamaan, ja yksi heistä virkkoi paroonille harmillaankin:
— Terve veli, eikö ole tapa kiittää kesteistä?
— Huuti tomppeli, minuako kutsut veljeksesi…? Ja parooni ottaa kahta porvareista rinnuksesta kiinni, nostaa sievästi kaidepuun ylitse ja tipauttaa veteen. Samassa silmänräpäyksessä lentää kaksi jälelle jäänyttä Voipalan herran nostamina samaa tietä… Säikähtynyt ihmisjoukko juoksee huudellen pakoon…
Silta ei ollut korkealla vedestä eikä vesi siinä rannalla syvää, hengenvaaratta pääsivät porvarit kahlaamaan maihin, mutta läpimärkinä ja savisina. Mutta väkivallan teko oli ollut liian julkea ja julkinen, vaivoin saivat seikkailijain ystävät suurilla rahoilla nuo kastetut porvarit suositetuiksi, vaan kumpasellakin nuorukaisella oli siltä kohta tiedossa ero virastaan sotaväestä.
Siihen päättyivät väkevän paroonin ja Voipalan herran yhteiset seikkailut. Fleming sai suosijainsa avulla vielä virkansa Turussa takasin, mutta nuori Tandefelt joutui joutilaaksi ja matkusteli viratonna ympäri maata vieraillen sukulaisissaan ja huvittaen sekä suututtaen heitä kujeillaan.
* * * * *
Tämä oli tapahtunut vähän ennen sotaa, Suomen v:n 1808 sotaa. Sodan syttyessä oli seikkailijamme tietysti heti jalkeilla, täytyihän hänenkin olla mukana. Hän otti pestin uudelleen ja seurasi sitten kersanttina Turun rykmentissä Klingsporin väistyvää armeijaa aina Siikajoelle asti ja palasi sen mukana myöskin kesän tultua takaisin Adlercreutzin voittoretkellä, yhtä hanakkana tappeluissa kuin iloisena toveriseuroissa.
Lapualla näytti Suomen armeijalle päivä kirkkaimmalta, väistyvä venäläinen pääjoukko peräytyi jo Päijänteen rannoille ja Adlercreutz toivoi jaksavansa ajaa sen sieltäkin yhä etelämmäs. Mutta hän tarvitsi tarkempia tietoja vihollisten joukkojen lukumäärästä Sisä-Suomessa, — tarvitsi rohkean ja vikkelän vakoojan.
Aina seikkailuhaluinen Tandefelt tarjoutui kohta tälle vaaralliselle retkelle; tarjous hyväksyttiin ja nuori Voipalan herra erosi Suomen armeijasta lähteäkseen valepukuisena vakoojana kuljeskelemaan vihollisen hallussa olevan maakunnan läpi. Hän liikkui venäläisten leiripaikkain ympärillä Suur-Savossa ja aina rajalle asti; urkki tietoja mistä sai ja oli jo paluumatkalla armeijansa luo ilmoittamaan, että uusia suuria venäläisosastoja oli Kamenskin johdolla rajalta päin kulussa Venäjän armeijalle avuksi.
Silloin, rientäessään oijusteitä takaisin Päijännettä kohti, heräsi hänessä yhtäkkiä luvaton halu pistäytyä ohimennen syntymäpitäjässään Sysmässä, jossa hän ei ollut käynyt kahdeksaan vuoteen, tervehtimässä morsiantaan, joka siellä Hovilassa alttiina ja uskollisena kärsivällisesti odotti sulhoaan. Se yritys oli tosin arveluttava, sillä juuri näissä kylissä majaili tähän aikaan tavallista lukuisammin ruokavaroja hankkivia kasakoita,—mutta nuori seikkailija ei ollut tottunut karttelemaan vaaroja. Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi hän metsäteitä kulkien resusessa talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he saivat hetkisen puhutella toisiaan, mutta hätääntyneenä ja huolissaan oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin vieraili juuri parastaikaa kasakkaosasto, — kunhan eivät toki keksisi valepukuista vakoojaa!
Tuskin olisi kumminkaan talonväen kanssa seurusteleva talonpoika erityisesti herättänyt venäläisten epäilyksiä, ellei yksi partaleuka sattumalta olisi huomannut, että liian hieno paidankaulus pilkisti esiin kuljeskelijan repaleisen sarkatakin alta. Silloin ruvettiin ottamaan miehestä tarkempaa selkoa, löydettiin papereita, keksittiin vakooja. Ja vakoojan palkka oli varma: tutkinto kävi lyhyeksi, tuomio selväksi, seuraavana aamuna päivän koittaessa oli vanki ammuttava.
Yksi yö oli hilpeällä seikkailijalla siis vielä elämisen lomaa, sitten oli tuleva loppu kaikista kujeista ja retkeilyistä. Se viimeinen yönsä pidettiin häntä vankina eräässä huoneessa Hovilan päärakennuksessa, jossa kasakat häntä vartioivat ja tarkkaan katsoivat, ettei häntä talonväki saisi tavata.
Kauhulla kuuli morsian sulhonsa kohtalon, tuon kauan kaihotun pirteän miehen, joka hänen vuokseen oli tähän vaaraan antautunut. Mutta turhaan koetti hän kyyneleillä ja rukouksilla taivuttaa talossa vierailevaa venäläistä upseeria armahtamaan vangittua sulhoaan, turhaan rukoili hän edes sitäkään suosion kipenettä, että saisi vielä viimeisen kerran puhutella tuota miestä, jota aamusta ei enää olisi olemassa, ja jäähyväiset hänelle heittää. Turhaan. Ainoa armo, mikä kyynelissään kylpevälle neitoselle suotiin, oli se, että hän sai luvan upseerin ja kasakkain läsnäollessa viimeisenä uskonnollisena hartaustyönä veisata virren yhdessä sulhonsa kanssa, — kuolinvirren. Ja sitä varten vihdoin laskettiin neitonen sulhonsa vankihuoneeseen.
Tarkoin valvoivat vartijat, ettei vanki ja neitonen saaneet antaa toisilleen mitään tietoja tai merkkejä. Murtunut morsian lankesi polvilleen ja vapisevalla äänellä aloitti hän virren, johon vanki, hänkin kerran elämässään vakavaksi käyneenä, hiljaa yhtyi. Alkusanat neitosen virressä tuntuivat tutuilta, vaan pian vanki jatkuvissa säkeissä huomasi outoja sanoja, omatekoisia. Hän hyräili hiljaa ja hartaasti, mutta sydämessään hän hymyili.
Sillä tyttönen veisasi näin:
"Polvillesi lankee ja sanojani tarkasti kuule. Yön ensimmäisellä tunnilla kuulet ikkunan alta hiljaisen loiskeen. Venhe on siihen silloin sinua varten tuotu. Vartiaisi käsistä itsesi äkkiä riuhtase ja hyppää ikkunasta ulos. Putoot silloin suoraan venheeseen, joka sinut pelastaa. Aa-amen."
Ja vanki toisti hartaasti:
"Amen."
Liikuttava hartaushetki oli lopussa ja murtunut morsian vietiin tuomitun sulhonsa luota. Mutta nuori sysmäläinen tunsi tarkoin talon rakenteet ja tiesi, että joki virtasi juuri sen huoneen ikkunan alla, joka hänelle oli vankihuoneeksi valittu. Hän makasi muka sikeästi nukkuneena pahnoilla lattialla, mutta valppaasti hän seurasi, kuinka vartijat, joita talossa oli kestitty vankalla oluella, torkkuivat ja uupuivat uneen. Puoliyö kului, kaikki oli äänetöntä.
Ulkoa syysyön hiljaisuudesta kuuluu silloin pienonen loiskaus. Samassa silmänräpäyksessä on vanki hurjalla hypyllä loikannut vartijainsa yli suoraan lasista ikkunaa vastaan ja kadonnut sen läpi pimeään yöhön. Vartijat karahtavat pystyyn, katsovat toisiaan: venhe kuuluu vinhasti soutaen etenevän rannasta. He rientävät ulos, juoksevat rantoja pitkin… ei ole venhettä missään; he ampuvat summia pimeälle joelle, mutta eivät osaa nopeasti loittonevaan alukseen…
Kuolemaan tuomittu on pelastettu, rohkea morsian saattaa sulhonsa läpi yön kauas Päijänteelle ja palaa rantoja hiipien takaisin. Vaan suruton seikkailija soutaa Päijänteen poikki ja saapuu kenenkään estämättä Padasjoelle.
Siellä hän kuulee surullisia sanomia. Suomen voittoisa armeija on taas pakomatkalla pohjoiseen päin; Adlercreutz on Oravaisissa vielä kerran koettanut ponnistaa kaiken tarmonsa, mutta se ei enää kestänyt ja hänen joukkonsa pirstaleet ovat nyt väistymässä yhä ylemmäs. Myöhää on nuoren vakoojan enää lähteä sen surullisia jälkiä seuraamaan ja sille viestejä viemään. Hän vetäytyy siitä syystä vihollisen hallussa olevan maan läpi länttä kohden, saapuu rannikolle ja päättää paeta koko synnyinmaastaan pois Ruotsiin. Turussa hän pääseekin ulkomaiseen laivaan, joka hänet viepi Tukholmaan.
* * * * *
Menetetty on Suomi ja mielet Ruotsissa siitä kiihkoiset ja katkerat. Levottomat ja meteliset ovat ajat Ruotsin pääkaupungissa; kuningas sukuineen viskataan valtaistuimelta, kansa halveksii hallitusta, jossa miehet tiheään vaihtuvat; puolueriidat kuohuvat korkeina, vehkeitä punotaan joka taholla; intohimot tarttuvat ylhäältä alaspäin, kansa panee toimeen metelisiä mielenosoituksia milloin yhden, milloin toisen julkisen miehen hyväksi taikka häntä vastaan. Valitaan perintöruhtinas, hänestä tulee kansan mielikki, mutta hän kuolee kesken kaiken ja huhu leviää yli syvien rivien, että hän on kaatunut suistetun kuninkaan suvun hyväksi vehkeilevän marskin, kreivi Aksel von Fersenin salaisiin juoniin.
Kansa raivostuu, huutaa kostoa murhaajalle.
Kaatuneen perintöprinssin, kansan lemmikin, ruumis tuodaan juhlasaatossa Tukholmaan. Kiihtyneet väkijoukot tunkeilevat kaduilla, hampaita purraan ja nyrkkiä puistetaan ja uhkaava murina käy läpi lainehti vain laumojen. Salaliittoja on ollut tekeillä, juonia viritetty toisesta jos toisestakin puolueesta, salaista kuisketta kulkee katurahvaan kiihtyneissä riveissä.
Jo saapuu hautasaatto, vaivaloisesti matkaten ahertavain joukkojen lävitse Ritariholman kirkkoa kohden. Muhkeat vaunut toistensa perästä vierivät ohi, vaunuissa istuvat ylhäiset herrat saavat sulattaa katurahvaan äänekkäitä pistoksia ja solvauksia. Ensimmäisten joukossa saattokulussa saapuvat muita upeammat, umpinaiset juhlavaunut, kuuden valkoisen hevosen vetämät, punaiset ja kullatut vaunut, jotka anastavat puolet kadun leveydestä.
— Se on Fersen! Kosto prinssin kaatajalle!
— Tuo salamurhaaja uskaltaa vielä ajaa vainajan hautasaatossa!
— Hän meille ilveilee…!
Väkijoukosta lennähtää kiviä juhlavaunuja kohti, ensin yksitellen, sitten tulee kokonainen kivituisku. Ajaja sortuu verissään ajolaudalta, hosuessaan ruoskalla kiljuvia laumoja, hevoset korskahtelevat, hyökkäävät väkijoukkoon, polkevat ihmisiä alleen… Kansa raivostuu, ryntää vaunuja vastaan, joiden ikkunat ovat pirstaleina. Eräs roteva nainen tempaa vaunujen oven auki ja kiskasee nurkkaan kyyristyneen, kalpean, juhlapukuisen herran ulos raivoavaan väkijoukkoon. Ferseniltä raastetaan kullalla kirjailtu takki päältään, hän pääsee paitahihasillaan puikahtamaan väkijoukon lomitse erääseen porttikäytävään. Mutta hänet tunnetaan, hurjistunut kansa, jonka intohimoja ei enää mikään hillitse, ryntää jälestä. Ylhäinen herra tallautuu väkijoukon jalkoihin ja eräs karkea matruusi rutistaa polvillaan hänen rintakehänsä murskaksi.
Vihattu kreivi on surmattu. Mutta sotaväkikin saapuu vihdoin paikalle, kadut ja portit suljetaan, kaikki talossa olijat vangitaan. Talo tutkitaan tarkoin ja eräästä huoneesta löydetään sängyn alta naiseksi puettu mies, — se on suomalainen seikkailijamme Otto Johan Tandefelt, Voipalan ja Hovilan perijä.
Levottoman seikkailijaluonteensa mukaisesti on hänen tietysti täytynyt olla näissäkin meteleissä mukana, jopa toimeliaimpana ja hurjimpana kaikista. Ja nyt hänet vangitaan pahimmin epäiltynä kreivi Fersenin murhaajaksi ja jäseneksi siinä salaliitossa, joka tätä murhaa varten nähtävästi jo edeltäpäin on ollut laadittu. Raudoissa istuu nyt seikkailijamme, Tukholman vankilassa, istuu kauan.
Sillä tämän murhajutun tutkiminen on pitkällistä ja ankaraa, — olihan koetettava päästä perille salajuonen ylhäisistä virittäjistä. Mutta suomalainen seikkailijamme ei tunnustanut mitään, ei tietänyt mitään. Ja vihdoin lankesi tuomio: Otto Johan Tandefelt on huomattu syylliseksi, mutta riittäviä todisteita kumminkin vielä puuttuu kuolemantuomion langettamista varten. Hänet suljettiin siitä syystä tunnustuksille Elfsborgin linnaan. Täällä häntä pidettiin kovassa vankeudessa puolen kolmatta vuotta. Mutta hän ei tunnustanut sittenkään mitään. Vihdoin keväällä 1814 valmistui hänestä lopullinen tuomio. Hänet tuomittiin menettämään aatelisoikeutensa ja nimellä Pettersson karkoitettavaksi maanpakolaisuuteen Ruotsista, kuoleman tuomio uhkana, jos hän sinne palaa.
Maanpakolaisuuteen karkoitettu olisi nyt tahtonut palata tiloilleen Suomeen, jossa häntä morsiamensa yhä uskollisesti odotti, mutta Suomeen häntä ei laskettu; tämä maa oli liian lähellä Ruotsia ja Fersenin murhassa osallisena ollut oli liian vaarallinen valtiollinen vehkeilijä. Hänet vietiin sen sijaan puutavaroilla lastattuun laivaan, joka juuri oli lähdössä Espanjaan, ja niin joutui suomalainen seikkailija etelän kuumille rannoille.
Yksin, tuntemattomana, rahatonna, kieltä taitamattomana hän sinne joutui, vaan hän oli kaikissa tapauksissa taas vapaa ja elämä vielä rikkaana edessään, — ainahan sukkela mies nahkansa pelastaa. Ja iloisena ja huoletonna hän rupesi Espanjassa elelemään.
Lankun kantajana täytyi hänen aluksi Cadixissa henkeänsä elättää, mutta pian potki onni hänet ylemmäs. Taipumuksensa veti hänet soturiuralle eikä aikaakaan, niin hän jo palveli sotilaana Espanjan armeijassa. Pulskana, urheana soturina, taitavana ampujana ja miekkailijana hän siellä pian arvoasteissa kohosi ja onni häntä yhä suosi. Hän oli osallisena Rafael Riegon voittoisassa kapinassa itsevaltiutta vastaan, yleni siinä upseeriksi ja hänellä oli nyt kaunis ura auki vielä korkeammallekin kohotakseen. Mutta levoton seikkailijaluonne ei sallinut hänen kovin kauan yksillä urilla toimia ja sen lisäksi rupesi nyt yhä enemmän koti-ikäväkin vaivaamaan maailmalla yksin ajelehtivaa miestä, joka ei ollut enää mikään nuorukainen. Hän oli pitkän ajan kuluttua taas kerran kirjoittanut kirjeen kotiinsa Sysmään ja sai sieltä nyt hartaat, kaipausta kertovat kirjeet vastaan. Hänen vanha äitinsä eli vielä Voipalassa ja ikävöi niin sanomattomasti poikaansa, jota hän ei vuosikymmeniin ollut nähnyt, jota hän jo monesti kuolleena oli itkenyt, mutta joka yhä siltä pysyi hänen äidillisen rakkautensa esineenä. Ja morsian, tuo uskollinen ja uhraava Jeannette Bröijer, odotti yhä vielä entisellä uskollisuudella sulhoaan…
— Nyt lähdetään kotiin! huudahti espanjalaisena upseerina palveleva suomalainen nämä kirjeet luettuaan ja hän rupesikin kohta varustautumaan kotimatkalleen. Matkarahoja oli hän säästänyt riittävästi kokoon ja hän läksi nyt pyytämään eroa armeijasta. Kaipauksella esimiehet ja toverit erosivat tästä rotevasta suomalaisesta, ja espanjalainen kapteeninvaltakirja oli hänellä taskussaan, kun hän Euroopan halki lähti matkalle pohjoiseen päin.
— Kotiin, Suomeen!
Siellä aikoi hän loppuikänsä — hän oli jo yli neljänkymmenen iässä — rauhassa viettää perintötiloillaan; hänen elämänsä alkupuoli oli ollut myrskyä ja maininkia, sen loppupuolen piti nyt kulua levossa omaisten hellässä helmassa, syrjäisen sisämaan kätkössä. Kohta kotiin tultuaan aikoi hän mennä naimisiin jo vanhenemassa olevan morsiamensa kanssa, joka häntä yli 20 vuotta oli uskollisesti odottanut, ja lempeydellä hän aikoi omaisilleen palkita ne monet kaihot, jotka hän heille huikentelevaisuudellaan oli tuottanut. Ja milt'ei levottomalla kiireellä hän matkusti Euroopan halki pohjoiseen päin.
— Kotiin, Suomeen!
Jännityksellä omaiset kotona Sysmässä odottivat kadotettua tuhlaajapoikaa, joka niin varmasti oli ilmoittanut kotimatkalle lähtevänsä. Heidän odotuksessaan oli aluksi iloa ja luottavaa varmuutta, sitten ihmettelyä ja ikävää, vihdoin epäilystä ja toivottomuutta. Sillä viikkoja kului, kuukausia kului, vuosia kului, — odotettu pysyi vain yhä poissa. Hän ei koskaan saapunut Suomeen. Ja taas oli oma seikkailuhalu siihen syynä.
Vielä kerran oli tämä näet hänet vallannut, kun hän Kööpenhaminassa odotti purjelaivaa, joka hänet veisi kotimaahansa. Sitä kesti odottaa kauan, ja silloin lennähti yht'äkkiä matkustajan päähän tuuma vielä kotimatkalla pistäytyä Ruotsiin uudistamaan vanhoja muistoja ja tervehtimään vanhoja tuttavia. Ja kohta hän toteutti tuon päähänpistonsa, vaikka hänet niin ankaralla uhalla oli kielletty Ruotsiin palaamasta. Mutta sepä juuri häntä houkutteli…
Espanjalaisena upseerina kulki Tandefelt-Pettersson Ruotsin kautta ja saapui Tukholmaan. Mutta liian julkisesti hän siellä seurusteli vanhain tuttavainsa, epäiltyjen salaliittolaisten, kanssa; hänet tunnettiin, vangittiin ja taas sai seikkailijamme viettää kuukausia Tukholman vankilassa, joka hänelle jo entuudesta oli tuttu paikka. Ja armotta aiottiin nyt entinen tuomio panna toimeen: maanpakoon ajettu, epäilty valtiollinen vehkeilijä oli kiellosta huolimatta vielä saapunut takaisin vehkeilemään, — hänen mittansa katsottiin olevan täyden.
Taas oli silmukka kaulassa levottoman miehen.
Mutta vielä kerran onnen viskelemä seikkailija sukelsi irti silmukasta. Hänellä oli mukanaan espanjalainen kapteeninvaltakirjansa, ja se hänet pelasti. Kuolemaan jo tuomittuna vetosi hän Tukholmassa olevaan Espanjan lähettilääseen, anoen tämän suojelusta, ja lähettiläs rupesikin hänen auttajakseen: eihän Espanjan kansalaista, espanjalaista upseeria, käynyt niinkään helposti Ruotsissa hirttäminen. Hallitusten välisiä käsittelyjä kesti kauan, mutta lopputulos olikin, että Ruotsin hallitus vielä oli pakotettu päästämään linnun käsistään, laskemaan vangin vapaaksi.
Mutta Suomeen hän ei nytkään päässyt, niin hartaasti kuin hän sitä jo halusikin. Espanjan hallitus oli kansalaisenaan vaatinut hänet vapaaksi, Espanjaan siis Tukholman poliisi lähetti tuon kiusallisen miehen, joka sieltä juuri oli tullut matkalla Suomeen. Ja toisen kerran joutui seikkailijamme siten tekemään tuon pitkän merimatkan kauppalaivalla Cadixiin.
Mutta murtuneena ja masentuneena hän sinne tällä kertaa tuli. Hän oli nyt jo väsynyt; vaivaloiset matkat ja vankina istuminen oli hänet heikontanut. Hän olisi jo halunnut päästä lepoon, rauhassa iltaansa viettämään omaistensa keskuudessa; olihan hän jo liian vanha alkamaan uudelleen alusta seikkailuelämää vieraalla maalla. Mutta matkarahat olivat loppuneet, armeijasta hän oli eronnut, työlääksi kävi taas hankkia jokapäiväistä leipääkin.
Siksi vanha äiti ja jo vanhaksi käynyt morsian odottivat kotona ikävällä ja kaiholla. Näihin asti oli Otto seikkailuretkillään pitänyt kunnianasianaan olla näiltä omaisiltaan mitään apua pyytämättä. Mutta nyt hän oli vanha ja murtunut ja hän kirjoitti sen vuoksi kotiinsa Sysmään, pyytäen matkarahoja Suomeen päästäkseen. Ja varmoilla toiveilla hän niitä odotti.
Mutta niitä ei tullut. Hän kirjoitti vielä toisen kerran. Ei tullut. Olot kotona Voipalassa olivat nyt sellaiset, ettei sieltä hänelle mitään apua liiennyt. Äiti makasi vuoteen omana avutonna ja isäpuoli ei halunnutkaan karkulaista, joka koko ikänsä oli ollut tiloiltaan poissa, niihin takaisin, — hän piti niitä jo ominaan ja tahtoi jättää ne perintönä omille lapsilleen. Ja Jeannette Bröijer, tuo 50-vuotias morsian, eli varatonna sukulaistensa armoilla —, sellaista summaa, minkä matkat tuohon aikaan maksoivat, hän ei mistään saanut irti.
Ja siksi täytyi kotimaahansa ikävöivän miehen yhä edelleen jäädä puutteissa ja ahtaissa oloissa elämään vieraalle maalle.
Vielä viimeisen kirjeen hän Espanjasta morsiamelleen kirjoitti. Entinen hilpeys ja luottamus oli siitä poissa, raskasmielisyyttä huokui riveistä ja rivien väliltä. Hän kaihoili kirjeessään hukkaanmennyttä elämätään, katui nuoruutensa vallattomuutta ja kevytmielisyyttä, valitti, ettei hän miehenäkään ollut miehistynyt, valitti, että oli seikkailujen hyrskyihin laskenut purtensa valloilleen, hakematta ajoissa rauhaisaa satamaa. "Liian myöhään huomaan nyt joutuneeni auttamattomasti tuuliajolle, nyt en satamaa enää saavuta, ennen kuin haudassa. Ja pahempi on, että olen sinunkin retkesi tärvellyt. Paljon olisi sinulla, Jeannette, mulle anteeksi annettavaa, jos minulle anteeksi antaa voisit. Autioksi korveksi olen sinun elämäsi tehnyt, sinun, joka kerran nuoruutesi lemmellä vannoit minua odottavasi ja uskollisena pidit valasi, jota en todellakaan olisi ansainnut. Oi, paljon olen rikkonut ja liiaksi saanut anteeksi; ansaittu palkkani on, että nyt saan kuolla yksin vieraalla rannalla ilman isänmaata ja ilman rakkautta. Tässä maassa liikkuu nykyjään vaarallinen rutto, keltakuume; joka päivä näen ihmisiä ympärilläni kaatuvan, kuolevan kaduille ja pihoille ja porraskäytäviin. Ei kukaan välitä hankkia selkoa näiden ruttoon kuolleiden vainajain nimestä eikä kotipaikasta, niitä kootaan suuriin, umpinaisiin ruumisvaunuihin ja vedetään öisin vartavasten kaivettuihin, syviin, yhteisiin ruttohautoihin. Ehkäpä lepäävät jo pian minunkin levottomat, nyt väsyneet luuni sellaisessa nimettömäin suuressa perhehaudassa…"
Sen koommin ei mitään kuulunut suomalaisesta seikkailijastamme. Vielä parikymmentä vuotta odotti harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan, odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena laskeutui lepoon. Eikä ole kukaan ottanut selkoa, missä seikkailijan "levottomat luut" lepäävät.
Usein hänen retkiään ja kujeitaan kotipitäjässä sukulaisten kesken muisteltiin, niistä kerrottiin kummallisia kaskuja ja niitä kuvailtiin lapsille kuin huikentelevaisuuden ja vallattomuuden varottavina esimerkkeinä. Mutta usein kumminkin samalla lisättiin:
— Sääli oli sittenkin hilpeää miestä, — hän oli aina niin reipas ja iloinen…
KUOLEVA VANKI
Päättynyt on päivätyö linnassa, jossa vangeilla teetetään maa- ja kivitöitä. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja luoneet maata, saavat vihdoinkin huokaista, ja he ovat pysähtyneet yksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan rauhaisaa kirkkautta ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista ruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, — muutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.
Siihen aikaan, johon tämä kuvaus kuuluu, viime vuosisadan alkupuolella, ei ollut vielä niin viljalti vankiloita Suomessa kuin nyt; elinkautisia vankeja pidettiin sen vuoksi enimmäkseen erilaisissa ruunun töissä. Ja sellaisia vankeja olivat nämäkin raatajat linnan valleilla.
Eräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu siinä raskaasti lapionvarteen ja katselee muurin ja ulapan yli kaukaista, vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain palaavan työstään. Hän on väsynyt, työstä ja vanhuudesta väsynyt, hengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen katseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa rantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa kuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä ja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee edessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen ahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä kuhilaissa kypsänä hohtaa kultainen terä. Ja sieltä leikkuuväki laulaen palaa työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.
Surunvoittoinen, kalahtava ääni kuuluu linnan vangeille varatusta matalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on illallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden vahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki rantavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän ei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu yhä hervottomammin varustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet siihen, — mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta saaresta!
Yksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan levitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee sen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän utuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen ajatuksensa. Mutta hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei ole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä lähellä, mutta se ei voi häntä tempaista, ennen kuin hän on saavuttanut elämässään oikeutta.
Hän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä tässä elämässä muutos tapahtuu. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin kauan ja kokenut niin paljon, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen elämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei voi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan, tosin paljon pilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä nytkään. Mutta kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso hänen katseensa peittää, silloin hän näkee kuin häilyvinä utukuvina edessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi lennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan, joilla hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.
Hän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissaan ja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan, kohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että heidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja että heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän ei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista mahdollisuutta ja lujaan uskoonsa luottaen hän oli vain ennallaan raatanut… Heidän maansa olivat lahjoitusmaita, sen he tiesivät, mutta he käsittivät ne sittenkin omikseen. Sitten tuli kun tulikin se asetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän isiltä perityt, itse viljelemänsä maat, heidän kotinsa ja tavaransa. Se oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko, mutta Harsialtapa ei taittunut. Hän vain vakuutti itselleen ja muille, että tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut virhe, joka vielä korjautuu, hän kehoitti kehoittamalla naapureitaan pysymään sitkeinä viljelyksillään ja luottamaan siihen, että lahjoitusherrat kyllä saisivat verot, mutta että maat lopultakin jäisivät heille. He jäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat veroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta oikeudestaan he eivät luopuneet; määräystä, joka heistä olisi tehnyt lampuoteja, he eivät oikeaksi tunnustaneet.
Vanhus näkee edelleen, valliin nojautuen, raukean katseensa edessä liitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan yhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, herrat käyttivät pakotuskeinoja. Mutta talonpojat raatoivat edelleen konnuillaan ja luottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Mutta se viipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin autioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti ja kontu, vietiin leipä… Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan kaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat lampuodeiksi; he olivat joutuneet epätoivoon lopullisesta voitostaan. Mutta Harsia ei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä syrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat asumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, vaikka niistä toinen jo oli sadon korjannut. Tämä on ohimenevää vain, niin he uskoivat, tämä kaikki vielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee. Niinkauan kuin uskoa kestää, niin kauan on elämää olemassa, — niin oli hän neuvonut viimeisiä naapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.
Mutta koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille metsäkulmilleen saapui eräänä päivänä herrain väkeä pakolla masentamaan kansaa ja riistämään siltä lopultakin sen maat ja viljelykset. Silloin metsäkulmalaiset taistelivat talojensa puolesta, luopumatta niistä. Syntyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat…
He sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin, heidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä Harsian rinnalta, viimeistenkin usko vihdoinkin katkesi. He taipuivat. Hän vain ei taipua voinut, ei vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen käsissään ja jaloissaan kalskuivat. Siitä oli nyt kulunut parikymmentä pitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä vuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan, unohtunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita Karjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että vielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen maansa ja mantunsa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran tarjottaisiin hyvityskin siitä, minkä hän oli kärsinyt. Ei kukaan sitä tiennyt. Mutta hän tiesi sen itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen mies, joka kesäillan viileässä yksin istui linnan kaukaisimman siiven vallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin ylläpiti itsessään elämänsä sammuvaa kipunaa, kunnes aika ehtisi toteuttamaan hänen lujan uskonsa.
Hän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja heilutti terävää viikatettaan, mutta hän ei sitä ensinkään pelännyt, hänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti, puolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla on tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen viiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen, pelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa ja kiusatun henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin varma, että kuolema ei häntä matkaansa saa, ennenkuin hänen uskonsa on täyttynyt, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle viikatemiehelle.
Päivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan vangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän usvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön oli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä rantakiveltä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta. Käsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa, harmaja tukka ja keltainen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja hervottomaksi solahti käsivarsi, kilauttaen kerran kahletta, niin että yö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean silmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa kylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyivät vielä kerran hienoon hymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niin kauan kuin täyttymättä oli hänen luja uskonsa.
Sitten sulkeutui taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä hengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulille. Uskoonsa luottanut lahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois, uskostaan luopumatta.
Iltahuudon jälkeen saapui vahtisotamies hakemaan vankia, joka oli myöhästynyt, työpaikalleen. Pian hän löysikin vanhuksen rantavallin luota, heilautti häntä käsivarresta… kahle kilahti taas kimakasti yön hiljaisuudessa. Ja hakija oivalsi, että vanki oli lähtenyt pois viikatemiehen matkassa.
VANHA KERSANTTI
Raskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua reestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi vieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen kantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.
Arkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät sotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka viimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä se ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan turkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan hautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella reunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin yritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi naapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat, joiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka siinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut lumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.
Sen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä kalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan matalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.
— Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?
— Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska majuri on saattamassa.
— Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. — Vai se se nyt on kuollut, mikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.
— Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.
— Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut, tekeytyi vain.
— Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä oli, tuossa kai se nyt on tallella.
— Jos lie siinäkään.
— Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.
Miehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja tuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.
Se oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.
* * * * *
Yhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman ensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä viettämään.
Se oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat enimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa olivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa, ja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet tiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten jaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti vielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja vakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi yleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa kanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein yksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan ja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.
Niin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa jonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä pitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo muukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut majurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin asemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä koskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin kenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen porstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli nikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli joitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen kersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta silti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon sisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä silloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan aatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten läsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille upseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin, eikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei Piekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa — ja se tapahtui usein, — oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa, vaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.
Niin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan kersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt, mikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen huomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.
Kivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli kersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella punssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli syöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa jo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista enemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti ja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tiukkoja liikkeitä.
Keskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien kesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana vanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon väitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan tärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset seurasivat toinen toistaan, — nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen sydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin eroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.
Gråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa punoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi pohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä kiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa kirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.
Hän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui nopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta, näytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja mielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit ja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja koko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön hiljaisuus.
— Mitä hän sanoo?
— Mitä kieltä hän puhuu?
— Onko se tuo tosiaankin Gråman?
Supattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia kysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat, olivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun Gråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania käsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli päässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.
— Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.
— Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta taluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan katseen ja huudahti ruotsiksi:
— Sinäkö käsket minut ulos!
— Minä, vastasi majuri kalpeana. — Ja sinun täytyy poistua, muuten…
Siihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla hänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen taa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa tuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa, ja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt päänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja entinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.
Mutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään selvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen kulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja supatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa kuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä — von Fersen, Piper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, — mutta mitään varmaa tai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat nauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut humalassa ja puhunut pötyä.
Ja Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi, pysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään, kun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä huoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman arasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja epäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen. Mutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa pitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.
Muuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan sekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia vanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut ja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle; puolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli luettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla varhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle länteen päin.
Pitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset rupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin välinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.
— Palaako hän vielä?
— Luultavasti ei… taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti olevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän oli varsin huolissaan tuosta matkasta.
Gråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa kersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin rupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta hänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa kajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä isolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.
Paitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla pelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti juhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut läheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja lehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa juhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä, hämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä nauru ja laulu puistikon tanterella.
Syrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen nuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen silmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki päivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä ja pysähtyi:
— Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole tottunut itkemään?
— Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa juuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka olen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja haudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä omaisteni keskessä viettää vanhuuteni.
— Ja sinä sen olisit ansainnut… niin, sinun on täytynyt liiaksi kieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin onnesi voi vielä kääntyä.
— Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt…
Sen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla vanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt ihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi oli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti porstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa hiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.
* * * * *
Pappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla lumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä aikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo lukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.
Mutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan reunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen poistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa kättä ja lähtivät haudalta hekin.
Tuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen hautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut paikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut kyselläkään.
TYÖN LOMASSA
Suuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa palatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä kookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei kuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn paperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi tarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi kynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin valkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti:
— No, se on valmis nyt?
— Se on valmis, nimiä vailla.
— Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään päättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia näkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös esitän hyväksyttäviksi, ja sitten…
Vanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit silmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet kasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui hänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen paperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:
— Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa kasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.
Silloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan, komean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa edestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:
— Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä luodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan ja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä pyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli ja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen onnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen vastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri tällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin pilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen mahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin veroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka omien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä onnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa. Meidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat perustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun saamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin vielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon kansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme perustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama ja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni. Mutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani elää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni ehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt laskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen kuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää ryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin. Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi hilpeästi:
— Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin pysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:
— Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta miksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus valoisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi. Minä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia ilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa silmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan, ja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle pohjalle. Minä en epäile.
— En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten istuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. — Alku on ainakin lupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne kauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.
— Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin ansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun tavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.
Nuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen komitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka viimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin yhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista, jossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies, harmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli Suomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja persoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.
Hän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle, jonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien joulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna 1811.
Pietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen ajatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan vaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:
— Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän… Unelman — olisiko siis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi todellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. — Elämäni on ollut täynnä unelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein kaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi enää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus. Minä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot ja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä, että edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain unelma, kaunis mutta petollinen?
Yksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan ja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa, koettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan toivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää haaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria suunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille, ollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina painanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä oli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana auttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta — ja nyt oli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä isänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti Suomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle — ja nyt oli Suomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan valtiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa käyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen verisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle niin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman Napoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan? Höylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita muistoja, katkenneita toiveita — muuta ei…
Tuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin kirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:
— Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon kajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin hyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään pyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen tunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen ajan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat rikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi mitään pysyvää, mitään todellista, — hupeneeko kaikki tyhjäksi? Maailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut vanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen kansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan. Tämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja auttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin kukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan onnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas, toivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka onnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella siunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin edelliset kaikki?
Hän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen katseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:
— Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt kerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää ajankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset, että se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen jalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen vaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.
Hänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja hänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta hänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus näytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen istui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän edessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen, että hänen laskemansa perustus kestäisi.
Hän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi taloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla, vahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa karusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen eikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei sitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen, köyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän iloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen onnen perusteita laskettaessa.
Se horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin valoisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli sitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli mahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön unelmansa toteuttamiseksi.
Tällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän kutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin tuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten taas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat varjoina kuvastuivat puolipimeässä.
Yht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla kadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat vaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut. Niissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä syrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta. Siinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.
Monia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja taas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta vastaan. Hän mietti:
— Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten asemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut valtiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja kansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea, uskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin elämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana, tahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin lastulinna…?
Taas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt vähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen. Hän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa taivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili kohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen kansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa livetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää perustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset olivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui raataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon kuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti todistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin selvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin, haihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen viimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa…
Rinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin sai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi kirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.
Palvelija ryntäsi huoneeseen.
— Tulet! komensi kenraali.
Palvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua ja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto palautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä paperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein kuin rukoillen:
— Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin taidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en osaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko, puutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia en minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta vanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on minulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon käyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia siitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa minuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, — mutta muista, että minä olen ihminen…
* * * * *
Tulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta, jossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta tämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas ja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta työhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun vanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä Uuteen.
ERÄÄN TIEDEMIEHEN KOHTALO
(Elämäkerrallisia piirteitä.)
Anders Erik Afzelius — mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai moni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään, joka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan merkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun yliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi muiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.
Mikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan isänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän opettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties hän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen elämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä, jotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli harvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä hän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän piti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän, joutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää niitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat hänenkin omansa.
Me luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin piirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.
Anders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi Upsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun yliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina, siirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun ensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana, teoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen lainlaadintatoimissa, — Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin monesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän kumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan lakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin Suomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän erosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen vainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850 Riiassa heitti henkensä.
Mistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen täytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa sattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan kuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät tunnetut.
Aika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin kongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa hallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja harrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita kansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli Metternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin ihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin, hallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään kansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen siten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön itsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas oli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino tuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan järjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin suoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen paikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia voivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen miehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman maailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon alaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf Ivar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo muuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa esityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän "rikoksensakin" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta olivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan, sanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden puolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei vieläkään yksityiskohdittain tunneta.
Arvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan yliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan kansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta, palannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja nuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja opettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain joukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä lehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja joka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut herätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja todistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli m.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin silloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821 tämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan liian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui samoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria ansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston varakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin heikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän siihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se nyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin että Afzeliuksen kohtaloihin.
Arvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa "Mietelmiä Suomen oloista", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin toimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen päällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan pidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon hänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta ja yliopistosta pois, koska se "oppositsiooni", jota hän muka herätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli tukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden yksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei olisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.
Toisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin pohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta itsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.
Hän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa suurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään täpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi tulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri Rehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain tuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas ja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti konsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan hoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas syrjäytettävä.
Siihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun yliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä vaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt yhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista yksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät määräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin. Hän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta ja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin kansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen suuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja eikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden varakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella rangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat heittäytyneet.
Kuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän alliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten tunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan oli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan toisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff, joka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut käyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme uudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin suosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman toteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan tuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi käsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko, joka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa. Ja pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa sattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty pikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne vetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.
Kohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että muutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille selkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui kahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin kuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois yliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten järjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin Aminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli jäseneksi kutsuttu, — seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin vielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon ylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut puolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu rangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta, kaikessa ankaruudessaan toimeen.
Mutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun yliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi varakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun ohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin selittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt järkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja lyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu syntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä, huomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti tapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi, — pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt murhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa käytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi. Nuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen isänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes johonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä loukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen yhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta ja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut Aminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän "attentaatin" johdosta oli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä rupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä kiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.
Afzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä rehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti Aminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata Afzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa. Mitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut, mutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen Aminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan, joka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai tämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei jälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa mitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän olisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla hänen "yleinen vahingollinen suuntansa", joka oli rangaistava.
Yllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti täyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli, ja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri Rehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja niin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen säilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä. Aminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta, välttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun läänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon yllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis mihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui Afzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla hänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän itse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, — ei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta varakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen konsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä luettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on hyvin lyhyt tässä kohden. "Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius nousi ja läksi", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt Afzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen, toukok. 20 p:nä 1822.
Minkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä, joissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava henki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein aavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin omaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä julkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse oli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan ollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari kuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion kokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat toimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä ankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen oli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä hän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut vai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin eräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi sittenkin poistua "vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi herättää huomiota". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen kenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä rikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu Suomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että "Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se ole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista". Tämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko yksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.
Jälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja vaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin ihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin pyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta edelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija, edellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen oikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo kohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja jakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka halveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut ja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti, hän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia vankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista vainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti masentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin selitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että Aminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli hänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää, meni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta, että yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon vuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi. Meillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa ankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu lehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että silloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden sortoa ja yksilöjen vainoamista.
* * * * *
Olemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa, jotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois maamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät päättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen elämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa jälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä seikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen onnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.
Tosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa kun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille, pois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta varten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja lainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti sairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän myöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää mitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän jäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja asettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän, taitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m. Viipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään lahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta tarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien henkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa, venäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän kuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea oli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta niin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin kiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi v. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut yksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin teräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja kerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen harmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa Afzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa 1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff ilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa, elää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja että hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei vieläkään ole ilmestynyt.
Niinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä, vaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai kenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka samalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää yllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan. Kolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut toimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli antaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti täytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta vastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät. Muuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat ja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli pantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi yliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta Zakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta jääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius viipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet kiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä asia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli sananmukaisesti esitettävä.
Mitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen, ei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian. Siihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon kuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä lähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.
Mutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle tässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä suuremmaksi turmioksi.
Viranomaiset ryhtyivät heti Afzeliuksen maasta lähtöä toteuttamaan. Pietarista lähetti Zakrevski viipymättä tiedon Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherralle, että hänen piti heti ottaa Afzeliukselta kirjallinen sitoumus siitä, että tämä saamaansa käskyä totellen lähtee Suomesta eikä sinne palaa. Afzelius asui silloin Helsingin vieressä eräässä huvilassa ja kaksi Helsingin kaupungin raatimiestä kävi toimittamassa hänelle annetun päätöksen sekä jättämässä hänelle passin ulkomaille lähtöä varten. He vaativat häneltä nyt kirjallista sitoumusta, että hän kolmen viikon kuluessa lähtisi maasta. Afzelius antoi kirjallisen tunnustuksen, että oli saanut osan puheenalaisesta päätöksestä, jota hän lupasi totella, mutta määräajasta, jonka kuluessa hän lähtisi, hän ei sitoumuksessaan maininnut mitään, koska siitä ei oltu mitään mainittu myöskään hänelle jätetyssä päätöksessä.
Tämä pieni niskoittelu kävi Afzeliukselle kovin kalliiksi, sen kautta menetti hän vapautensa jälelläolevan elämänsä ajaksi. Ystäväinsä kehoituksesta Afzelius kyllä teki jo lähtöä Suomesta, perheensä lähetti hän jo edeltä Ruotsiin ja oleskeli itse lähtöhommissa Turussa. Silloin hänet yhtäkkiä vangittiin. Jo ennenkuin nuo myönnetyt 3 viikkoa vielä olivat loppuun kuluneet, lähetti Zakrevski Pietarista erityisen lähetin Suomeen, Turun läänin maaherran luo, jonka hän käski heti otattaa Afzeliuksen kiinni ja lähettää Pietariin, koska muka yliopiston varakansleri kreivi Nesselrode tahtoi hänet puheilleen. Afzelius oli silloin jo ehtinyt Ahvenanmaalle saakka, matkalla käskettyyn maanpakoon. Siellä hän tavattiin, pantiin kiinni ja vietiin vankina Pietariin.
Mikä saattoi aiheuttaa tämän viimeisen radikaalisen teon, mikä oli syynä siihen, että Afzeliukselle tuo äsken tuomittu maanpakolaisuus yhtäkkiä muutettiin vankeudeksi, sitä eivät asiakirjat selitä, se on hämärän peitossa, niinkuin yleensä koko sen vainon syy, jonka alaiseksi tämä tiedemies joutui. Selvää on, ettei tahdottu enää päästää häntä ulkomaillakaan vapauteen. Näyttää siltä kuin hänen toimensa Itä-Suomen lahjoitustalonpoikain asiamiehenä olisi ollut hänen suurin rikoksensa, vaikka, kumma kyllä, siitä ei mitään mainita siinä virallisessa kirjevaihdossa, joka vieläkin on tallella. Hän oli kesällä 1830 käynyt Itä-Suomessa, Salmissa saakka. Kuten tunnettu oli lahjoitustalonpojilla noina vuosina juuri asetuksen mukaan vielä tilaisuus todistaa omistusoikeutensa tiloihinsa. Kaikilla virallisilla tahoilla pidettiin, kuten tunnettu, aivan intohimoisesti lahjoitusherrain puolta talonpoikia vastaan. Mikä liekään ollut loppusyy, Afzelius vietiin nyt kaikissa tapauksissa vankina Pietariin. Hän olisi, sen jälkeen kuin hänelle tieto annettiin maastakarkoittamisesta, hyvin ehtinyt turvaan Ruotsiin, ennenkuin vangitsemiskäsky saapui. Mutta hän vitkasteli, oli rauhallinen kai syyttömyytensä tuntien. Siksi hän menetti vapautensa. Pietarissa häntä jonkin aikaa pidettiin vankina, ja sieltä hänet lähetettiin Vjatkan kaupunkiin poliisin valvonnan alaiseksi. Täällä vietti hän 4 pitkää vuotta. Hänen olostaan Vjatkassa on yleensä hyvin vähän tietoja säilynyt. Mutta hänen kärsimyksensä ja sieluntuskansa näkyvät olleen äärettömät, sen voi huomata erinäisistä hänen kirjeistään Suomenmaan uudelle kenraalikuvernöörille Menshikoffille, jolle hän koetti todistaa, että Suomen lakien mukaan maasta karkoittaminen ilman edelläkäypää tutkimusta ja tuomiota ei ole oikeudenmukaista. Hän huomauttaa noissa kirjeissään, ettei hän vielä vuosikausia vankina oltuaan itse tiedä syytä, miksi häntä on vaino kohdannut, ja kuvaa synkäksi olonsa siellä yksin ilman perhettä, ilman kirjoja, ilman sielunhoitoa, niukoissa taloudellisissa oloissa, sekä arvelee täytyvänsä jatkaa tuota kurjaa elämistään ainoastaan osoittaakseen, kuinka pitkälle katkeruus ihmissielussa voi kehittyä. Hän kertoo rukoilevansa, ettei kellekään Suomen miehelle, ei hänen katkerimmalle vihamiehelleenkään, koskaan sattuisi sellaista kohtaloa kuin hänelle. Nuo hänen valituksensa ovat teräviä, mutta samalla sydäntä särkeviä.
Alussa vuotta 1835 sai Menshikoff aikaan sen, että Afzeliukselle annettiin lupa muuttaa takaisin Suomeen, Käkisalmeen, sotilasviranomaisten tarkastuksen alaiseksi. Mutta Käkisalmi, joka oli aivan lahjoitusmaariitojen sydämessä, huomattiin kai sopimattomaksi oleskelupaikaksi hänelle, koska määräys heti muutettiin siten, että Afzeliuksen tuli asettua valvonnan alaiseksi Lappeenrantaan. Sinne hän siirrettiinkin ja asui pari vuotta eräässä kaupungin viereisessä talonpoikaistalossa. Mutta täälläkin näkyy hän joutuneen poliisiviranomaisten taikka muiden viranomaisten epäsuosioon. Muistettava on, että juuri 1837 kiristyivät lahjoitusmaariidat huippuunsa, lahjoitustalonpojat, joita oli äärimmilleen kiusattu, nousivat siellä täällä vastarintaankin, joten levottomuuksia tapahtui. Arveltiin kenties, että Afzelius, talonpoikain entinen asiamies, oli Lappeenrannassa heitä liian lähellä. V. 1837 siirrettiin hänet sieltä pois, eikä hän sen koommin enää Suomessa käynyt.
Afzelius vietiin nyt vankina Wendenin kaupunkiin Liivinmaalle. Näihin asti häntä karkoituspaikoissaan ei oltu vankina pidetty, mutta nyt hän sai 4 vuotta viettää vankilassa. V. 1841 hänen oloaan vähän huojennettiin hänen uudistettujen anomustensa johdosta ja hän sai niistä puolin oleskella vapaana Itämeren maakunnissa, kumminkin sillä nimenomaisella ehdolla, ettei saisi palata Suomeen, josta seikasta myöskin Suomen viranomaisille tieto annettiin. Afzelius kuoli Riiassa v. 1850.
Tämän tiedemiehen elämäntarina, johon tässä olemme silmäyksen luoneet, on kuvaava niille oloille, joiden keskessä hän eli ja sille arkuudelle ja tuskalliselle varjonkammolle, joka oli yhteiskunnan kaitsijain tunnusmerkki silloin sekä Suomessa että muuallakin. [Lähteenä tähän kirjoitukseen on käytetty etupäässä T. Haartmann'in (Finsk Tidskrift 1895) ja C.G. Estlanderin (Sv. Litteratursällsk. Förh. 8) asiaa koskevia tutkimuksia.]
ERÄS MARKKINAMATKA
Joulunalusviikolla ajoi tavallisuuden mukaan pitkämatkaisia kuormia Kuopion markkinoille. Ne olivat tavarakuormia, joissa tuotiin markkinamyötävää Pohjanmaan rantakaupungeista asti. Halki Suomen ne olivat tulleet, usein umpeen tuiskuttuneita talviteitä myöten. Miehet olivat kävelleet kolmisenkymmentä penikulmaa kuormainsa perässä ja mäkilöissä auttaneet hevosiaan kuormia vetämässä ja runsas viikko oli sillä taipaleella vierähtänyt. Ilo oli siis miehillä mielissä, kun he vihdoin Kuopioon ehtivät ja saivat asettua tuttaviin majataloihinsa kunnolleen lepäämään yhdeksi yöksi, ruvetakseen aamulla myöskentelemään noita pitkän matkan takaa vaivalla kuljettamiaan kauppatavaroita.
Se oli siihen aikaan, jolloin kukaan ei vielä Suomessa ollut nähnyt untakaan rautateistä ja jolloin ei Saimaan kanavakaan vielä muodostanut kauppatietä itäsuomalaisille. Savonkin kauppa kävi vielä halki Suomen Pohjanmaan rantakaupunkeihin, — taikka, toisin sanoen, nämä hommasivat savolaisille kotiin heidän välttämättömimmät tarpeensa. Kuopio oli vielä kaupunkina nuori ja vasta-alkava eikä sillä ollut rantakaupunkien oikeuksiakaan.
Ja se oli myöskin siihen aikaan, jolloin eivät mitkään viina-asetukset estäneet väkijuomain vapaata kuljetusta ja kauppaa milloin ja missä tahansa. Tämä seikkakin kuuluu asiaan. Sillä noissa kaukaa tulleissa kuormissa, jotka joulunalusviikolla saapuivat Kuopion markkinoille, oli muun kauppatavaran joukossa melkein säännöllisesti myöskin rommilekkereitä, jotka usein anastivat varsin suurenkin sijan kuormasta, — rommin muodossa sitä silloin parempia jouluviinoja enimmäkseen viljeltiin, ei tietty Suomessa silloin vielä paljoa konjakeista eikä muista punsseista. Niinpä oli niissäkin kahdessa kuormassa, jotka eräänä iltana jouluneellusviikolla ajoivat Kuopioon, nassakka nassakan vieressä ja se oli hyvää rommia. Sillä nuo kuormat olivat tulleet poikki Suomen Raahesta, ja Raahe oli tunnettu hyvästä rommistaan.
Pian siis levisi Kuopion markkinaväessä tieto näiden kuormain saapumisesta ja markkina-aaton aamuna rupesi ostajia jo saapumaan sen talon pihalle, johon nuo molemmat kuormat olivat ajaneet.
Toista näistä kuormista oli ajanut raahelainen kauppias Turkkunen itse ja toista hänen puukhollarinsa, luokkisäärineen Villperi. Ja siellä he nyt markkina-aaton aamusta asti seisoivat kinoksessa poronnahkaisissa kallokkaissa ja naapukka takaraivolla ja mittasivat halstoopeilla lekkereistään rommia ostajille, jotka ruplat kourassa heidän rekiensä ympärillä tungeskelivat. Kaupat luonnistivat mainiosti, ostajat sekä myöjät olivat tyytyväisiä, sillä rommi oli hyvää, jos oli hintakin hyvä.
Mutta kun markkinain aattopäivä kului lopulleen ja ostajat vihdoinkin katosivat majatalon pihalta, silloin tekivät Turkkunen ja Villperi, kahdenkesken jouduttuaan ja päästyään pakinoihin päivän kaupasta, erään havainnon, joka oli yhtaikaa ilahduttava ja harmillinen. Rommi oli niin hyvin mennyt kaupaksi, ettei ollut enää itse markkinapäiväksi jälellä kuin yksi täysi astia ja toisessa vähän pohjalla.
— Mistä nyt nykitään kun parta loppuu? tuumii Villperi. — Huomenna vasta markkinat oikein alkavat.
— Niin, ollappa nyt rommia vielä muutamia lekkereitä, kyllä ruplat irti lähtisivät, arveli Turkkunen, ja lisäsi korvallistaan kynsien: — Toista astiaa vain jälellä, — kun saisi sitä millään kumman kujeella edes vähän jatketuksi!
Villperi hymähti:
— Miksei sitä saa jatketuksi, onhan sitä jatkettu väliin kotonakin. Vettä vain astioihin!
— Hm! Ajetaanhan kumminkin kaivolle hevosia juottamaan, eihän niitä ole joutanut juottamaan koko päivänä.
Kyllä Villperi älysi mistä oli kysymys ja ratit hän ensiksi haki reen pohjalta esille. Ja sitten ajoivat miehet talvi-illan pimeässä naapuritalon pihalle, jossa tiesivät hyvän kaivon olevan. Hevoset saivat nyt mielin määrin juodakseen. Mutta juottoämpäristä mätti Villperi hallin toisensa perästä kaivovettä tuohon vajaaseen rommiastiaan ja Turkkunen tasoitteli sillaikaa rommia täydestä astiasta vajanaiseen, niin että sitä tuli olemaan yhden verran, noin puoli astiaa kummassakin. Sanaakaan ei siinä puhuttu, hiljaa vain poronnahka-kallokkaissa tassittiin pehmoisella lumella ja hommattiin illan pimeässä.
Jo olivat molemmat astiat taas melkein täydet, eivät toki vielä aivan. Silloin pysähtyi Villperi työstään ja kysyi arkaillen:
— Vieläkö minä panen vettä astioihin? — Hänen mielestään sitä jatkoa jo oli tullut hyvä joukko ja häntä rupesi se liika vetevyyskin epäilyttämään. Mutta Turkkunen komensi:
— Pane, pane, astiat täyteen!
Pian olivat astiat aivan täydet ja raahelaiset ajoivat takaisin majataloonsa, sen lämpöiseen pirttiin nukkumaan päivän töistä väsyneinä.
Mutta seuraavana aamuna, ennenkuin päivä vielä oli vaiennutkaan, alkoi kaupan käynti uudelleen. Turkkunen ja Villperi seisoivat taas kumpikin rekensä ääressä ja mittasivat yhä taajalukuisemmalle ostajakunnalle tuota nyt vähän ohkaisemmaksi käynyttä rommia. Mutta siitä he luonnollisesti eivät mitään puhuneet eivätkä toisilleen paljon silmääkään iskeneet, vakavina vain mittasivat ja kiersivät rahoja turkkiensa taskuihin. Ei ollut vielä murkinan aika käsissä, kun heiltä lopullisesti kaikki rommiastiat olivat tyhjät ja myöhästyneet ostajat saivat palata ilman majatalon pihalta. Silloin menivät kauppiaat pirttiin, söivät vankan aterian ja arvelivat ruveta pieniä ettoneunia ottamaan, ennenkuin iltapäivällä kotimatkalle lähtisivät. Villperiä kyllä se makuulle rupeaminen vähän epäilytti, — omatunto kun ei ollut ihan puhdas, — ja jo hän kerran isännälleen ehdottikin, että eiköhän olisi viisainta lähteä heti ajamaan kotiin päin ja levätä sitten taipaleella. Mutta niin painosti sentään häntäkin, että hän hetkeksi vetäysi penkille pitkäkseen.
Mutta kauan ei hän ollut siinä maannut, kun hän yhtäkkiä karahti pystöön. Hän oli kuullut ääniä pihalta ja kun hän ikkunan läpi sinne silmäili, näki hän miesjoukon siellä seisovan, syleskelevän ja kiroilevan, ja hän tunsi siinä joukossa aamuisia ostajiaan. Turkkunen oli samoihin aikoihin tehnyt saman havainnon ja molemmat he heti ymmärsivät, mistä oli kysymys. Ja he arvasivat, että pian ne miehet sieltä tupaankin työntyvät.
Turkkunen hätäysi, pyörähti pari kertaa lattialla neuvotonna ja juoksi sitten uunin taa. Sieltä hän neuvoi Villperi raukkaa, joka yksin avutonna jäi keskelle lattiaa seisomaan:
— Vastaa sinä, että olet vain puukhollari etkä tiedä mistään mitään. Sano minun jo lähteneen kotimatkalle.
— Mutta jos ne mulle selkään antavat, tuskitteli Villperi. Vaan enempää hän ei ehtinyt. Sillä jo tulla kolisivat miehet suurella rymyllä pihasta pirttiin ja astuivat uhkaavina lattialla seisovan luo, kellä savipullo tai leili, kellä tuopin mitta heristetyssä kourassaan.
— Petit meidät, vettä möit, vesisaksa, juo itse tämä sinukkasi, mutta meille anna rahamme takaisin.
Niin he murisivat ja haukkuivat ja hyvin lähelle kävivät Villperiä, joka verkalleen heidän edestään peräysi pirtin perälle. Tämä koetti selittää, että syy ei ollut hänen, hänellä ei ollut mitään rahoja, hän on vain puukhollari. Mutta siihenkö ne suuttuneet ja petetyt rommin ostajat olisivat asiansa heittäneet!
— Rahat taikka selkään! uhittelivat he. — Eilen möitte oikeaa tavaraa, tänään vesisintua, — maista! Anna rahat tänne, niin saat pitää sotkusi, muuten selkään!
He tarttuivat jo hyvin ilkeällä tavalla Villperiä kaulustaan ja toiset tahtoivat väkisin pakoittaa häntä juomaan myymänsä rommin. Villperi raukka oli helisemässä, varma selkäsauna oli hänellä tiedossa ja häntä sittenkin harmitti se, että Turkkunen itse lymyili uunin takana ja säilytti nahkansa.
Mutta miehet tiukkasivat:
— Rahat takasin ja heti!
Jo rupesi selkään paukkumaan. Silloin Villperi raukka, joka ei muuta neuvoa keksinyt, huusi:
— Tule pois Turkkunen uunin takaa, tule! Miehet tahtovat rahojaan, muuten minut pieksävät.
Salaisuus oli ilmaistu, miehet läksivät uunin taustaa tutkimaan. Tyytymättömänä ja suutuksissaan astui Turkkunen sieltä esiin ja hänen puoleensa nyt koko puijattujen kiukku kääntyi. Eikä siinä auttanut Turkkusen muu, kuin maksa pois rahat vaatijoille. Sekoitettu rommi kaadettiin takasin astioihin ja siten vihdoin, joskin häpeällä, ostajista selvittiin.
Mutta nyt eivät raahelaiset enää majatalon pihalla kauan virnailleet. Kiireellä he valjastivat hevosensa, istuivat rekiinsä tyhjien lekkerien rakoon ja lähtivät täyttä kyytiä ajamaan Kuopion kaupungista pois länttä kohden, ehtimättä majatalonkaan väelle paljon hyvästiä sanomaan.
Kauan he niin hyvää juoksua ajoivat kertaakaan pysähtymättä ja toisilleen sanaakaan virkkamatta; Turkkunen itse ajoi edellä ja Villperi hytyytti perässä. Vihdoin, kun Kuopion kaupunki ja ne rommin ostajat, jotka eivät olleet ehtineet petosta huomata, olivat penikulman päässä takana, antoi Turkkunen eräässä ylämäessä hevosensa astua ja huusi jälempää tulevalle Villperille:
— Sitä ruokalepoa meidän ei pitänyt ruveta ottamaan!
Mutta Villperi, joka vielä oli sen mielialan vallassa, jolloin nyrkit hänen niskassaan paukkuivat, vastasi murahtaen:
— Eikä pitänyt liikoja sitä vettäkään rommiin panna!
Turkkunen ymmärsi yskän, vaan ei ollut huomaavinaankaan, virkkoi vain:
— No, sitä älä sure, että vielä hiukan astiain pohjalla hilkkasee. Kyllä me se jäännös tällä kotimatkalla myödään, kaikki myödään loppuun ja ihan täydestä rommista!
Ja taas hölkkäsivät hevoset hyvää vauhtia eteenpäin Raahen kaupunkia kohti.