E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PIETARI SÄRKILAHTI

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1913.

SISÄLLYS:

I. Ristinkannossa
II. Laukossa.
III. Koroisten raunioilla.
IV. Hautasaaressa.
V. Ensimmäinen saarna.
VI. Harmajapintainen mies.
VII. Erik Fleming palaa.
VIII. Vaali tuomiokapitulissa.
IX. Kesäisessä levossa.
X. Rengon juhlat.
XI. Saarna ja vastasaarna.
XII. Syytettynä.
XIII. Pyhän Olavin luostarissa.
XIV. Vihkipiispa.
XV. Vanha särkyy, uutta luodaan.
XVI. Kirje Martti-tohtorille.
XVII. Kurki-piispan haamu.
XVIII. Ero luostarista.
XIX. Kolmoishäät.
XX. Kuka piispaksi?
XXI. Apujoukko.
XXII. Jäähyväiset.

I. RISTINKANNOSSA.

Rantakylän pihoilla helähtivät rautakellot, kun siellä pimeistä navetoista vasta laskettu karja teutaroi, karaten rajuna kodan ja veräjän väliä. Ensi kerran olivat elukat tänä kevätaamuna päässeet talvisista kytkyistään ja kömpelösti hypellen nauttivat ne nyt vapaudesta ja valosta.

Mutta talonväet, jotka veräjältä katselivat tuota tolkutonta laukkaa, eivät vielä laskeneet lehmiään metsään. He odottivat ensiksi sitä saattuetta, joka verkalleen laskeusi laitimmaisen rantatalon kujosia kohden mäntymäeltä, minkä takaa kuului kirkonkellon yksitoikkoinen kumahdus.

Sieltä läheni näet ristinkantoväki. Se seisahtui kujansuuhun siunaamaan vielä ruskeanpuhuvia ruislaihoja ja vasta tehtyjä toukosarkoja, ja rantaan asti kaikui sieltä pyylevän pitäjänpapin oluensamea ääni, kun hän, pientareella avopäin seisten, luki latinaista rukousta ja sulki keväisen kasvun pyhimysten suojelukseen. Vasta siinä virren viritettyään laskeutui laulava saattue taloon päin. Edessä pitäjän lukkari pitkässä kirkkoviitassaan, kantaen korkeaa riukua, jonka päässä notkui ristiinnaulitun kuva, ja lukkarin rinnalla suntio, joka toisella kädellään heilutti savustusastiaa ja toisella varoi vihkivesimaljaa läikkymästä. Heitä seurasivat papit puettuina laahustaviin, valkoisiin, väljähihaisiin messupaitoihin, joita polviin asti peittivät kirjavat kasukat. Kirkkoherran ja kappalaisen jälessä käveli vielä kolme nuorta hengenmiestä, jotka säestivät virkapappien virttä ja siten ylensivät juhlamenojen vaikutusta. Lopuksi liittyi tähän hengelliseen kulkueeseen kylän sarkapukuista väkeä, miehiä ja naisia ja avojalkalapsia, jotka seurasivat toukojen siunaamista talosta taloon, samalla kuokkiakseen ristiruokia.

— Jo tulevat, tilaa tehkää!

— Veräjä auki! Missä paimenet?

— Alas lapset aidalta!

Niin kävi kuiskiva komento, sillaikaa kun virsikäs saattue teki kierroksen talon ympäri pysähtyen vihdoin veräjälle, jossa esipappi heti ryhtyi vihkivedellä priiskoittamaan mylvivää karjaa, rukoillen pyhää Blasiusta ja pyhää Katariinaa varjelemaan sitä metsänpedoilta ja taudeista ja pahansuopain ihmisten elkeistä. Suntio heilutti, aidalla seisten, imelältä höyrähtävää savustustaan lehmiä kohden, jotka suurin, kirkkain, mutta tylsin silmin mulkoilivat tuota outoa, hulmuliepeistä joukkoa. Mutta kun lukkari ojensi ristiriukunsa sarvipäiden ylitse ja koko väkijoukko pappien mukana lyyhähti polvilleen, silloin ottivat elukat, hännät suorina, uuden laukan omettaa kohden, jonka ovi päivän kunniaksi oli pihlajanvarvuilla reunustettu. Ainoastaan leveäotsainen sonni jäi etukumaraisena ja kankein polvin vastaanottamaan pappien loppusiunauksen.

Nyt vasta ajoivat paimenet kiroilta siunatun karjan suurella melulla metsään. Papit ja lukkarit astuivat korkean kynnyksen yli matalaan tupaan, missä heille tarjottiin ruokaa ja olutta sekä antimet kotiinkin vietäviksi.

Nuo kolme nuorta pappia, jotka juhlajoukossa olivat saapuneet taloon, eivät kuitenkaan kauan viipyneet ristiruoilla. He riisuivat porstuassa messupukunsa, hyvästelivät pitäjänpappeja ja laskeutuivat rantaan väkijoukon välitse, joka nyt tyhjenneellä pihalla odotti toukoretken jatkumista toisiin taloihin. Nuorukaisia varten oli siinä jo varattu venhe, joka virsujalkaisen saattomiehen soutamana pian läksi loittonemaan kylästä, minkä toisissa rantataloissa karja vielä teutaroi ja mylvi, odottaen keväistä vapauttajaansa, ristinkantojoukkoa.

* * * * *

Päivä paahtoi helteisen herttaisesti, melkein uuvuttavasti; keltaisessa kevättervassaan kimalteleva venhe kuvastui tyyneen järven pintaan. Perässä istuva lyhyenläntä, tanakkaruumiinen pappi, joka huoparimella tottuneesti auttoi soutajaa ja samalla tarkkana väylän tuntijana ohjasi venheen saarien ja niemien lomitse, oli laskenut kuumentavan, tasalakeisen barettilakkinsa polvelleen ja jätti leveät, terveenpunakat kasvonsa auringon vapaasti haudottaviksi. Hän oli äsken kehottanut vastassaan istuvia tovereitaan avustamaan sountia alahangan airoilla, mutta kotvan kiskottuaan olivat nämä jo jättäneet aironsa lepäämään.

— Laiskottaako, virkahti perämies hymähtäen. — Teillä onkin molemmilla niin korkealla polvet, ettei jää airoille tilaa.

— Eikä ole kiirettäkään, vastasi toinen, hoikkasempi, sovittaen taas airoa venheeseen.

— Miksei ole kiire, Mikko, vastasi hänen vieressään istuva pappi. —
Pitäähän meidän toki ehtiä Laukkoon ainakin rääpiäisiin.

— Kiireempi on sinullakin, Pietari, Turkuun kuin Laukkoon.

Nuo alahangan soutajat, joiden mustat latuskalakit varjostivat venheen peräpuolen, olivat vartaloltaan toistensa näköiset: molemmat pitkänhuiskeat ja hoikkaluiset, niin että heidän oli todellakin vaikea pienessä venheessä saada tilaa pitkille koivilleen. He olivat sukulaismiehiä, mutta sitä ei voinut kasvoista nähdä. Toisella heistä, Pietarilla, joka ilmeisesti oli vanhempi, olivat kasvojenpiirteet kovat, ja hänen leukansa oli niin leveä, että sen luut pullistuivat ylös korvain alle. Suu oli hänellä suurenlainen, mutta huulet kapeat ja kuivat, — hän olisi ollut melkein synkännäköinen kasvoiltaan, ellei niiden ankaruutta olisi lieventänyt silmien eloisa, hyvänsuopa hymy. Toinen sitävastoin oli kaunis mies. Maisterilakki varjosti hienotekoisia, melkein naisekkaita kasvoja, ja hänen silmissään, jotka tarkkasivat tervalaidan kuvan taittumista veteen, näytti asuvan uinailijan surumielistä mietiskelyä.

— Niin, todella, Turkuun palaa jo mielemme, virkahti Pietari vakavammin. — Pianpa sinne nyt pääsemmekin, joskin mutkan kautta, pääsemme työhön ja taisteluun!

Punakaksi ahavoittunut perämies katseli kauas seläntakaista maisemaa, jossa kevään vehreys vasta heikosti mursi rannikon kylmän harmauden, eikä näyttänyt täysin yhtyvän toverinsa ikävään.

— Minuapa vetää kaipuu takaisin kotoiseen korpeen, virkkoi hän vihdoin. — Melkein kadun, etten sinne erämaille jäänyt.

— Mitäpä sinne olisit jäänyt, puhui Pietari, kääntyen vilkkaasti perämieheen päin. — Sysikorven pappilassahan näkyi vanha Varsa-Tuomas vielä elävän hyvin teerevänä.

— Olisi hän minut kappalaisekseen ottanut. Siellä saisin elää kotiheimoni keskuudessa ja elää rauhassa, — rakastan rauhaa.

Pietarin äsken valoisana hymynnyt katse muuttui nyt nuhtelevaksi.

— Ei, Silta, meillä ei nyt ole aikaa elää rauhassa, olemmehan juuri taistelemaan tulleet.

— Onko minusta taistelijaksi? kysyi perämies, toverinsa sanoja kotvasen haudottuaan.

— On, — raivaustyöhön, rikkaruohoja kitkemään, kuinka sanonemmekaan, siihen meidät nyt tarvitaan kaikki. Koti-ikävä pois!

— Miksen voisi sitä kitkemistyötä tehdä sydänmaallakin, puhui perämies vielä vastustushaluisella äänellä. — Paljo olisi työtä sielläkin. Mikä on tämäkin ristinkanto, josta juuri tulemme, — pakanallinen tapa, jonka papit ovat omaksuneet itselleen antimia kerätäkseen…

— Totta sekin, vastasi Pietari miettiväisenä. — Mutta tyvestä on puu kaadettava, ennenkuin lähdetään oksia rapsimaan, ja se tyvi on Turussa. Siitä työstä, minkä siellä teemme, saa kyllä sitten kotiheimosikin osansa, jos vain tarmolla käymme suureen tehtäväämme!

Pietari yritti jo innostumaan, mutta tuokion kuluttua hän sentään lisäsi rauhallisemmin:

— Sitäpaitsi ei sinua piispakaan laskisi maapapiksi. Turussa ei ole nyt liiaksi yliopiston käyneitä maistereita, sen pahempi, — taikka ehkä: parempi.

— Miksi parempi? kysyi perämies.

— Siksi, että meitä nyt täällä kotona tarvitaan. Ja onneksipa meitä onkin neljä innon miestä, — tänä kesänä jo rynnistetään paavin valheita vastaan Suomessakin, eikö niin, veljet!

Mutta perämies näkyi yhä pysyvän äskeisessä mielialassaan. Venhe oli jo aikoja sitten jättänyt näkymättömiin Lempäälän rannan, jonne ristinkantojoukko oli jäänyt seisomaan, ja lähellä olivat jo Tautonselän takaiset saaret, perämiehelle tutut maisemat. Ne palauttivat hänen mieleensä teinivuosien muistoja, niitä aikoja, jolloin hän Laukon kasvattina näitä vesiä souteli. Hiljaa huoahtaen hän virkkoi:

— Turkuun! Taistelemaan siis piispa Arvid Kurkea vastaan…

— Häntäkin vastaan, jos tarvitaan, totesi Pietari.

— Hyväntekijääni vastaan, jota minun on kiittäminen kaikesta…

— Ei sitä kysy ystävämme Jaakko Kurki, ja piispa on kuitenkin hänen enonsa…

— Jaakko on toinen mies, niinkuin olet sinäkin, Pietari. Minulle käy vaellukseni vaikeaksi.

Nämä alakuloiset väitteet panivat elämään Pietarin luisevat kasvot. Hän kumartui eteenpäin, katsoi tiukasti perämiestä silmiin ja puhui vallan suuttuneena:

— Missä nyt ollaankaan? Eikö me palattu kotiin suuria tehtäviä varten ja täälläkö meitä heti jänistäisi! Missä ovat ne miehet, hehkuvat ja herkät, jotka intoa säteilivät Elster-portilla, kun Martti-tohtori siellä poltti paavin bullan ja kanooniset lait, ja jotka hänelle, kun hän Wormsiin lähti, sulanein mielin ja kättä lyöden vannoivat taistelevansa paavillisten eksytysten poistamiseksi kaukaisesta, pohjoisesta kotimaastaan? Hä? Mieskohtainen kiitollisuusko taikka arkuusko tai maallinen mahtiko saisi meidät peräytymään siitä tehtävästä, joka vielä muutama kuukausi sitten meidät lämmitti, kun kotimaahamme lähdimme! Ei toki!

— Ei, ei…

Perämies oli jo voitettuna laskenut katseensa alas ja tähysteli nyt melkein häpeissään laineiden leikkiä venheen kupeella. Pietarin säkenöivä nuhde oli vaimentanut hänen kalvavat epäilyksensä ja hän valitteli nyt vain sydämessään heikkouttansa; sillä vieläkään hän ei voinut tuntea samaa varmuutta, kuin tuo edessään istuva, tulisilmäinen mies. Mutta Pietarin olalle laski kätensä hänen vieressään ääneti istunut toveri ja lausui:

— Kiitos, Pietari. Vahvista meitä aina näin sanasi kurilla, jos uskomme ja uskalluksemme yrittää pettämään.

— Se ei saa pettää, eikä se petä, vastasi Pietari lohduttaen. — Pieni koti-ikävä vain Siltamme valtasi nyt kun erämaa taaksemme jää. Mutta se ikävä on jo poissa ja epäilys myös. Lue, Mikko, meille kappale siitä "Kristityn vapaudesta", jota povellasi kannat, se meitä aina parhaiten vahvistaa.

Nuori, hienopiirteinen pappi laski nyt hänkin lakin päästään, paljastaen jalomuotoisen, korkean, valkoisen otsan, jota kiersi tummanruskea, lyhyydestään huolimatta kähertyvä tukka. Hartaudella otti hän kätköstään esille pienen, nahkakantisen kirjan ja pian kaikuivat Suomen sisäjärven selällä saksalaisen munkin ja uskonpuhdistajan voimakkaat, ytimekkäät sanat ja selkeät, rohkaisevat neuvot.

Venheessä istuvat nuoret papit olivat näet kaikki Saksasta äsken kotimaahan palanneita suomalaisia maistereita. Yhdessä olivat he siellä vieraalla maalla opiskelleet, yhdessä innostuneet niistä uusista, ilmaa puhdistavista aatteista, jotka juuri näihin aikoihin Keski-Europassa mieliä elähdyttivät ja raivasivat maaperää uudelle opille. Ensiksi olivat he jo Rostockissa opiskellessaan kuulleet siitä merkillisestä munkista, joka kuusi vuotta sitten Wittenbergistä rupesi singauttelemaan salamoitaan paavillista kirkkoa vastaan, sitten olivat he lähteneet häntä itseään kuulemaan. Heistä oli kaikista tullut uuden opin innokkaita kannattajia ja tuolla vieraalla maalla olivat he keskenään solmineet lujat ystävyysliitot.

Tuo leveäleukainen mies, jonka älykkäissä silmissä luetut lauseet ikäänkuin elävinä kuvastuivat, oli Pietari, Särkilahden vanhaa vapaasukua. Hän oli Turun pormestarin, Kiukku-Nikun poika, jonka hänen mahtava sukulaisensa, isänsä orpana, piispa Maunu Särkilahti oli ohjannut papilliselle uralle ja joka jo varhemmin oli ollut Turun tuomiokirkossa kuoripapin virassa. Mutta nyt oli hän kauan ollut ulkomailla, kauemmin kuin nuo toiset; oli Rostockissa päässyt maisteriksi, vaan sitten viipynyt monta vuotta Wittenbergissä, aste asteelta seuraten, miten hänen oppi-isänsä, Martti Luther, kävi taisteluun ensiksi anekauppaa vastaan ja sitten paljasteli ja ruhjoi paavillisen kirkon eksytyksiä ja petoksia toisen toisensa perästä. Sinne oli Pietari jäänyt Martti-tohtorin innokkaimmaksi opetuslapseksi, seuraten koko rikkaan sielunsa voimalla hänen kehitystään, kunnes hän itse vihdoin, Lutherin vetäydyttyä yksinäiseen Wartburgin linnaan, katsoi uskaltavansa lähteä alottamaan kaukaisen kotimaansa kirkossa uuden opin raivaustyötä.

Nyt oli hän palannut kotiin, lujauskoisena ja toimihaluisena, rinnassaan vereksenä poltto alkavaan työhönsä. Hänen mukanaan oli Saksasta palannut tuo hänen sukulaisensa, joka nyt hänen vieressään istui, Mikael Karpalainen: levoton, hakeva sielu, syvältäkyntäjä, mietiskelijä ja samalla uinailija. Jo aivan nuorena oli tämä aatelispoika, Turun kapitulikoulun käytyään, raskasmielisenä ja umpinaisena, ilmoittautunut noviisiksi Pyhän Olavin dominikaaniluostariin Turussa ja sinnehän oli sulkeutunutkin pappisveljenä elämään moniksi vuosiksi. Luostarissa oli hän lukenut ja tutkinut paljon ja siitä oli hänessä syntynyt yhä suurempi tiedonjano, jota sammuttamaan hän vihdoin oli lähtenyt ulkomaille ja päätynyt hänkin Wittenbergiin. Yhdessä Pietarin kanssa ja tämän opastamana oli hänestäkin tullut uuden opin mies, joskin häneen Melanchtonin tyynemmät, tieteelliset esitykset olivat vaikuttaneet syvemmin kuin Lutherin rynnistävät, käytännölliseen elämään kohdistuvat iskut. Hänkin oli nyt, luovuttuaan Wittenbergissä luostaripuvustaan, tullut kotimaahansa, omistaakseen työnsä evankelisen opin juurruttamiseen sinne.

Mikko lopetti lukunsa ja kätki taas kalliin kirjan viittansa poimuihin. Hän tarkasti vastassaan istuvaa perämiestä, jonka pienten, harmajain silmäin katse näytti vieläkin hiukan levottomana harhailevan, — epäilys ei ollut hänestä siis vielä kokonaan sammunut. Mikko sääli tuota hyvänahkaista toveriaan, joka aina epäili ja aina itse epäilyksistään kärsi.

— Muistoissa elät, Silta, virkkoi hän tälle. — Poikanen kai olit vielä, kun sinut tänne salolta tuotiin?

— Poikanen olin, oli pelkkä sattuma, että piispan silmä veljesjoukosta sattui minuun, vastasi perämies muistoistaan heräten. — Varmaankin olisi hän sieltä löytänyt ehyemmän ja lujemmankin luonteen.

— Mutta niin oli nyt sallittu, että hän sinuun silmänsä kiinnitti, virkkoi Pietari. — Elä napise, tunnollisempaa miestä hän ei kuitenkaan olisi löytänyt!

Tämä kolmas joukossa, tervakeulan tanakka perämies, oli päinvastoin kuin molemmat toverinsa talonpoikaista juurta. Hän oli kotoisin kaukaa Sysikorven laidasta, sieltä, mistä nuo kolme toverusta nyt matkasivat Laukon kartanoon. Oli Suomen mahtavan ja rikkaan piispan, Arvid Kurjen, ansiota, että tämä salon poika lukutielle joutui. Vuotta, paria piispaksitulonsa jälkeen oli Arvid Kurki tehnyt sen pitkän ja vaivaloisen tarkastusmatkan, minkä Suomen kirkon esimiehet ainakin kerran piispakautenaan tekivät: kulkenut Hämeen erämaan rajaseutuja myöten Päijänteeltä poikkimaisin savolaisten asunnoille Saimaan vesille. Tällä matkallaan oli hän, niinkuin piispat ainakin, yöpynyt siihen Vahvajärven majataloon, joka Maunu Tavastin säännöksen mukaan yhä vielä nautti verovapautta. Tässä Juuritaipaleen erämaantalossa — jota nyt, sittenkuin kesämatkain lyhentämiseksi silta oli rakennettu Juuriojan yli, sanottiin Sillan taipaleeksi — oli piispa tavannut vanhalla Manu-isännällä suuren poikueen. Niistä otti hän yhden kasvatikseen. Laukossa kasvoi näet näihin aikoihin Kurki-piispan sisarenpoika, Jaakko Kurki, jonka hän aikoi ohjata papilliselle uralle. Tälle lemmikkipojalleen tarvitsi piispa lukutoverin ja hänen silmänsä sattui silloin erämaanmatkalla Pietari Manunpoikaan, häneen, joka nyt Vesilahden selällä perää piti ja jota lyhyesti yleensä vain Sillaksi sanottiin.

Täten oli Silta joutunut Kurki-piispan holhokkina ja hänen kustannuksellaan yhdessä Jaakko Kurjen kanssa opiskelemaan Laukossa, Turussa ja ulkomailla. Ja juuri tästä syystä hänestä tuntui vaikeammalta kuin noista toisista nousta Arvid Kurkea vastaan, juuri siksi hän yhä vielä alakuloisena mietiskeli sitä suurtyön alkamista, joka toiset innosti kirkkain toivein, mutta joka hänelle yhä hämäränä kajasti.

Noihin ystävänsä mietteisiin kävi taas Pietari käsiksi, virkahtaen:

— Kuka on muuten sanonut, että meidän on taisteltava Kurki-piispaa vastaan. Miksei yhdessä hänen kanssaan? Hän on älykäs mies, tietorikas, aikaansa seuraava, miksei hän ryhtyisi karsimaan kirkostaan niitä paavillisia valheita, jotka hän epäilemättä tuntee ja tunnustaa.

Mutta perämies pudisteli päätään:

— Hän on vanhan polven mies, on itse paavillisen hierarkian edustaja, meidän ajatusmaailmamme on hänelle vieras.

— Emmekö voi häntä puolellemme voittaa?

— Perämies viittasi pieneen kalliosaareen, jonka ohi juuri soudettiin.

— Istutappas tuo tasalatva petäjä toiseen maaperään. Sen juuret uppoavat syvälle kallion halkeamiin ja punoutuvat toisten petäjäin juuriin.

— Sellaisten petäjäin on siis kaaduttava, huudahti Pietari varmuudella.

— Ei ole meistä sen puun kaatajiksi, huoahti Silta.

— Ei omalla voimallamme, mutta totuuden voimalla, vastasi Pietari.
— Mitä arvelet sinä, Mikko, asiasta?

Uinaileva pappi, joka ääneti oli katsellut sivulle jääviä pikkusaaria, kääntyi nyt päin ja vastasi hiljaa:

— Kurki on Pariisin maisteri: Pinta pääasia, katooliset muodot kuuluvat hänen olemukseensa. Onhan hän kirkkoruhtinaana ja ylimyksenä kuin paavillisen komeuden perikuva — mitä jäisi jälelle, jos se komeus riisuttaisiin pois?

— Se on siis sama juttu kuin paavillisen kirkon yleensä, virkkoi
Pietari hymähtäen.

— Niin, se tarvitsee loistoa ja valtaa, niitä tarvitsee hänkin. Näithän matkallamme: Kansa polvistuu hänen lähestyessään syvemmälle kuin jumalanäidin kuvan edessä ja hän käsittää sen kumarruksen itselleen kuuluvan. Kuinka voisi hän suostua liikkeeseen, joka tahtoo poistaa aisteja kiehtovan ulkokuoren ja saattaa ihmiset ilman välittäjiä Jumalan luo? Ei, tuossa kuoressa on hänen voimansa, meidän voima on toisaalla…

Pietarin täytyi itselleen myöntää ystävänsä käsityksen oikeaksi, vaan se ei häntä suinkaan lamauttanut, se kannusti vain hänen työ-intoaan ja ikäväänsä. Pari, kolme viikkoa oli heiltä jo mennyt hukkaan. Nuo kolme ystävystä olivat ensi laivakululla saapuneet Lyypekistä Turkuun varmassa aikomuksessa ruveta siellä heti uutta oppia saarnaamaan. Mutta he olivatkin nyt joutuneet piispan mukaan hänen tavanmukaiselle, keväiselle tarkastusmatkalleen. Arvid Kurjella olivat kiireiset ajat Kuusistossa eikä ollut hän ulkomailta palanneita maistereita ennen matkalle lähtöään ehtinyt paljon tavatakaan. Siksi oli hän kutsunut heidät mukaansa ristinkantomatkalle, — sitä pidettiin erityisenä suosionosotuksena.

Komea oli näet se seurue, joka näillä matkoilla aina piispan mukana kulki. Siihen kuului toistasataa hevosta ja miestä, pappeja ja maallikoita, aseväkeä ja alttariväkeä ja kaikki varustukset olivat sen mukaiset. Kuulu kaiku oli näillä piispan toukoretkillä, — jotka tehtiin samaan aikaan kuin maapapit kulkivat ristinkannolla ja samassa tarkoituksessa — ja onnen maana pidettiin sitä maakuntaa, missä piispa kulloinkin kulki siunaamassa kasket, karjat, kalavedet ja tietysti ihmisetkin.

Tällä kertaa oli retki tehty pohjoiseen Hämeeseen, ja vasta ulkomailta palanneille maistereille, jotka siten yhtäkkiä joutuivat Sisä-Suomea kiertämään, oli se matka ollut opettava jospa masentavakin. He olivat saaneet nähdä, kuinka ne paavilliset käsitykset, joita heidän oli aikomus ruveta kitkemään, olivat yleisiksi levinneet Suomessakin, vaikka ehkä eivät olleetkaan yhtä syvälle juurtuneet kuin eteläisemmissä maissa. — Päijänteellä he sitten olivat piispan seurueesta poikenneet. Silta oli näet sieltä halunnut käväistä kotonaan Sysikorven takamailla ja hänen molemmat ystävänsä olivat piispan luvalla seuranneet häntä sinne. Siellä eli vielä hänen isänsä, vanha Manu Laurinpoika Karmalan sukua, sama mies, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten kerran oli kotoaan lähtenyt kostonhiihdolle Karjalaan, siellä puskivat hänen veljensä kaskimailla ja kalavesillä. Vain muutamia päiviä olivat nuoret papit siellä viipyneet, vaan niin karmiva kaipuu noille kotoisille sydänmaille oli sieltä jäänyt kytemään syntymäsijoillaan vierailleen korvenpojan mieleen, että hänestä vieläkin toisinaan tuntui, kuin koti ja heimo olisi vetänyt häntä väkisinkin luokseen.

Tältä retkeltä he nyt palailivat, yhtyäkseen taas piispan seurueeseen Vesilahden Laukossa. Matkan varrella olivat he vielä ottaneet osaa ristinkantojuhliin niissä kylissä, joiden läpi he kulkivat, kuten viimeksi Lempäälässä. Mutta heidän mielensä ja mietteensä olivat koko ajan tähdätyt eteenpäin siihen tehtävään, jota suorittamaan he olivat kotimaahansa saapuneet ja jonka he kutsumuksekseen käsittivät. He koettivat keskusteluissaan väliin epäillen, väliin toivoen, mitellä voimainsa suhdetta tehtävänsä suuruuteen.

— Työhön on vain nyt päästävä, toisti Pietari vielä hetken kuluttua kärsimätönnä, ikäänkuin jatkoksi jo katkenneeseen keskusteluun. — Silloinpa näemme senkin, missä määrin Suomen piispa on vastassamme ja muuttuuko työmme heti kohta taisteluksi. Jos niin käy, on toimintamme kyllä vaikeampaa, mutta asiallemme siitä ehkä onkin vain etua.

— Kuinka niin? kysyi Silta epäillen.

— Katsos, vasta taistelun kautta käy ihmisille riittävän selväksi niinhyvin se, mitä tahdomme purkaa, kuin sekin, mitä tahdomme rakentaa. Saarnaamasta ei piispa toki voi meitä estää, eivätpä ole voineet piispat, legaatit eikä kardinaalit Saksassakaan kaikilla ponnistuksillaan tukahduttaa pienen munkin totuutta.

— Kaikki riippuu siitä, missä määrin meissä on samaa antautumisen voimaa kuin hänellä sitä totuutta julistaessamme, virkkoi Karpalainen vakavana. — Ja sitä on meidän kyllä syytä yhä uudelleen tutkia.

Hänkin mittasi, niinkuin Silta, tehtävän voimiaan suuremmaksi. Mutta rohkaisevana puhui heille Pietari edelleen:

— Emmepä liiku omalla voimallamme, toverit. Uskomme tulee vain olla lujan, niinkuin se on ystävällämme Jaakko Kurjella, siitä silloin voimiakin saamme. Hän ei epäile, että totuus voi uurtaa vuoretkin, saatikka sitten valheiden tokeet. Hänen luokseen jo rientäkäämme, hän meitä ikävällä Laukossa odottaa, sydämessään palava kipinä. Nyt käymme jo airoihin mekin, Mikko, kas näin, reippaasti ja luottavin mielin!

Pietari oli taas tarttunut airoonsa ja hänen vierustoverinsakin sai pian omansa veteen. He vetelivät nyt tarmolla, ikäänkuin kiirehtiäkseen siihen tehtävään, joka heitä poltteli ja pelotti, ja tosiaankin, nyt helpotti takahangan avustus jo virsujalkaisen Lempäälänpojan sountia. Perämiehenkin leveillä kasvoilla oli taas levollinen ilme ja rauhallisina tähystelivät hänen pienet, harmajat silmänsä kimaltelevan aallokon takaisia kivikkorantoja. Hän viittasi kädellään keulan taa ja virkkoi:

— Noiden saarten lomitse kuultaa jo Laukon selkä. Sen selän takana on Kurki-piispan syntymäkartano.

— Häätalo! lisäsi Pietari. — Mutta niinollen on meillä jo aika peseytyä matkojen pölystä, että perille tultua olemme mahdolliset häähuoneeseen astumaan. Laske, Silta, tuohon hiekkaniemeen, — käväiskäämme taas kerran kotijärven laineissa!

Vasta alotti toukokuu jälkimmäistä puoliskoaan — leikattiin vuosi 1522 — ja vaikka suvi oli tullutkin varhain tänä vuonna, oli keväinen vesi vielä karmivan kylmää. Mutta ihanasti se virkisti noita nuoria pappeja, jotka — saattomiehen ihmeeksi — iloisina ja vapaina kuin poikaset loikkasivat selälliseltä saarelta laineisiin ja sitten rantakivillä kevätahavassa ihonsa kuivasivat. Kuumasti hautoi päivä kosteaa maata, josta nurmen oraat kuin heräten nousivat sakeina sikerminä ja rantavesakossa se aukoili vihannalta helottavia hiirenkorvia. Raikkaana ja puhtaana heräsi kotimaan luonto ja siinä paisteisella rinteellä oli pappisviittoihin taas pukeutuneiden saksanmaisterienkin mieli jälleen kevyt ja valoisa, kuin kukkeimmalla teiniajalla.

Suloinen siinä oli levätä, ennenkuin lähdettiin ihmisten ilmoille, töihin ja taisteluihin. Seläntakaiselta rannalta näkyi Pairekallion kivitörmä, jolta kerran — niin kertoi Silta — kuumaverinen Klaus Kurki, piispan isä, intohimojensa raatelemana ja kolttosiaan katuen, puolensataa vuotta sitten ratsasti syvänteisiin. Sen kallion takana oli kahden selän välisellä kannaksella Laukon kartano, jossa nyt piispa viipyi seurueineen ja jossa paljon muutakin väkeä vieraili. Mutta vasta kaukana sen kannaksen takana oli matkan määrä, alkava työ…

Sinne ihmisvilinään oli nuorten pappien nyt lähdettävä rauhaisalta leporannaltaan.

II. LAUKOSSA.

Kolme päivää oli häitä juotu Laukon vanhassa kartanossa, josta Porkkalan jo elähtänyt herra Steen Jaakonpoika Ille nai Anna Kurjen, piispan sisaren Elinan ja ruotsalaisen ritarin Knut Juhonpojan keskimmäisen tyttären. Viimeisen hääpäivän remuavia iltailoja siellä juuri vietettiin, kun Lempäälästä soutaneet maisterit saapuivat perille piispan seurueeseen yhtyäkseen.

Heidät saatettiin kolkon, harmaakivisen päärakennuksen väljään ruokahuoneeseen, jossa pitkät honkapöydät vielä olivat kukkuroillaan ruokia ja juomia äsken päättyneen aterian jäliltä; kaatuneet kannut ja kosteat pöytäkankaat osoittivat vieraiden olleen täydellä juhlatuulella. Myöhään tulleille katettiin rääpiäiset pöydänpäähän ja korkeaselkäisestä isäntäpenkistä he nyt aterioidessaan katselivat jatkuvia häämenoja ja kuuntelivat viereensä istahtaneen toverinsa, talon vanhimman pojan, Jaakko Kurjen, tarinoita. Tämä oli roteva, lihavahko, tummasilmäinen nuorukainen, jolle papinkauhtana näytti liian ahtaalta, — kiiltävä sotisopa taikka väljä, värikäs ylimyslakki olisi varmaankin hänen pystyä varttaan paremmin pukenut.

— Aamulla jo lähdetään, kertoi nuori Kurki. — Talossa on tosin varustauduttu vielä pariinkin hääpäivään, mutta eno ikävöipi töihinsä Kuusistoon eivätkä piiritysjoukosta saapuneet aatelisherratkaan enää voi viipyä poissa Turusta.

— Turkuunko siis nyt suoraan palataan? kysyi Pietari, intoaan salaamatta.

— Niin, kunhan hääväki ensiksi on saatettu Hämeenlinnaan. Sinne lähtevät myötäjäiskuormat jo tänään venheillä.

Viereisestä, suuresta arkituvasta, jonka mustuneet seinät juhlan kunniaksi olivat vaaleilla verhoilla peitetyt, kuului tanssin tahdikas, verkkanen jyske, jota vuoroin säesti remakka laulu, vuoroin pehmeiden säkkipillien hempeä sävel. Yläkerran komeasta ritarisalista, jossa ylimykset ja hengenmiehet istuivat juomapöytäin ympärillä, helähti tuontuostakin hopeamaljain ja tinakannujen taistelua, ja yhtenäinen porina puhkesi siellä usein meluisaan toraan, joka pian asettui, pian taas uudistuakseen. Ruokahuoneen läpi hulmahteli tanssitupaan väliin väljähelmaisia naisia, joita ihonmyötäisiin kaatioihin puetut nuoret herrat sormenpäistä taluttivat, ja väliin taas horjahtavia ylimyksiä tai punanaamaisia prelaatteja, toiset pysähtyen vastatulleita maistereita tervehtimään, toiset heitä huomaamatta.

Tuokioksi seisahtui Laukon isäntäväki juomaan myöhästyneiden vieraittensa maljan. Elina-rouva, pystypäinen, harmaatukkainen nainen, kulki siinä ryhdikkäänä, valvoen silmänheitoillaan tarjoilua ja antaen kiirettä väsyneille edeskäyville, jotka kuin unessa suhahtelivat keittiön, kellarin ja vierashuoneiden välillä. Helppo oli huomata, että tämä itsetietoinen rouva se Laukossa avaimet hallitsi ja että hänen Ruotsista tullut miehensä, kaljupäinen, harmaapartainen Knut Juhonpoika, oli ainaiseksi jäänyt kotivävyn asemaan.

Jaakko Kurki, joka vain varhaisimman lapsuutensa oli syntymäkodissaan viettänyt — senjälkeen oli hän ollut enonsa kasvattina Turussa ja sitten ulkomailla — esitteli mikäli osasi tovereilleen talon vieraita, joita heidän ohitseen liikkui.

Siihen pysähtyi siten keskustelemaan kaksi nuorta ylimystä. Toinen oli vikkeläliikkeinen mies, joka tuuheiden viiksiensä takaa aina näytti hymyilevän, — Niilo Grabbe, Grabbakan herra. Hän oli äsken vesiteitse tuonut Uudeltamaalta apuväkeä piiritysjoukolle Turkuun ja oli sieltä nyt lähtenyt huvittelemaan Laukon häihin. Hänen tarinatoverinsa oli nuoruudestaan huolimatta vakavan ja ankaran näköinen herra: Erik Fleming, Yläneen ja Kuitian isäntä. Hän olikin jo kuuluisa sotaurho. Jaakko kertoi kuiskaten tovereilleen:

— Hänpä juuri petti viime talvena pahasti Turun linnassa riehuvan juutinjunkkarin, joka rupesi hirttämään kaikki linnassa olevat suomalaiset. Erik oli ajavinaan tanskalaisten asiaa…

— Mutta karkasikin miehineen piirittäjäin puolelle ja tuotti juuteille tappion, — siitä meille jo matkalla kerrottiin, lisäsi Silta. — Uteliaisuudella katselivat nuoret papit tuota jäntevää, hartiakasta ylimystä, jonka vakavilla kasvoilla hänen puhuessaan ei värähdystäkään näkynyt.

— Häneen piiritysväki parhaiten luottaa, selitti Jaakko. — Porvarit ja yksin talonpojatkin häntä ihailevat, vaikka hän onkin heille ankara herra.

Neuvottelevain ylimysten luo saapui nyt tanssisalista kaksi nuorta, korkeapovista naista, jotka sekä nahkasilla reunustettujen pukujensa komeudella että jalopiirteisten kasvojensa kauneudella vetivät kaikkien huomion puoleensa. Siinä oli Erik Flemingin äsken Ruotsista haettu, kukoistava puoliso, Hebla Sparre, maansa ylhäisintä sukua, ja hänen sisarensa Ingeborg, jonka päälaelta jo lesken huntu selälle riippui, — hänen puolisonsa Kristiern Horn, Joensuun isäntä ja Turun entinen linnanherra, oli näet vuosi sitten kuollut. Heitä saatteli Hämeenlinnan vouti Arvid Stålarm, joka oli Laukossa tavallaan kotiväkenä, hänellä kun talon vanhin tytär oli puolisona. Mutta pian tuli näitä ylimyksiä taas tanssisaliin kutsumaan sulhasen eno, suuripäinen Henrik Tavast, ja vanha, pienenläntä mutta ketterä Erik Bitz, joka, vaikka jo polvet vähän pettivätkin, suippokärkisillä kengillään myötäänsä takoi tanssin tahtia.

— Siellä nyt morsiamelta kruunu tanssitaan, kaikki sisään! leperteli tihrusilmäinen äijä, sysien vieraita ovesta tanssitupaan. Mutta lopulta turvautui hän itse mielellään sisään mennessään orpanansa, vakavan Björn Klaunpojan, Lepaan herran, tukevaan käsivarteen. Sinne lappoi nyt yläkerrasta ja joka taholta vieraita: Finkejä, Djeknejä, Illejä. Tarkoin olivat näissä häissä Suomen vapaasuvut edustettuina, vaikka niiden monet parhaat miehet äsken olivatkin menettäneet henkensä Kristian kuninkaan verenjanoon ja häntä vastaan virinneeseen taisteluun.

Laulu ja nauru helähti entistä äänekkäämmin avoimesta ovesta: tuvassa kilpailivat nyt neitoset siitä, kenen vuoro on ensiksi morsiuskruunu kantaa. Tuokion kuluttua talutti jo uupunut sulhanen kruununsa jättäneen morsiamensa tanssihuoneesta pois ja heitä seurasi morsiamen sisar, neiti Brita Kurki, nuori, notkea, pehmytposkinen impi, jonka silmissä vielä kiilsi lapsen riemu. Tämä viehkeä tyttö pysähtyi nyt veljensä viereen pöydän luo tervehtimään saksanmaistereita, jotka juuri olivat ateriansa lopettaneet. Hän viserteli siinä iloisena, nostellen viinikannua vieraalta vieraalle ja kertoen, kuinka korkea ja kaunis oli se morsiusvuode, johon hänen sisarensa hääpäivän iltana oli juhlallisesti saatettu ja kuinka suuret ja raskaat olivat arkut, joissa hänen myötäjäisiään nyt juuri venheisiin vietiin.

— Ja teillekö tanssittiin nyt morsiuskruunu? kysyi Mikko, vilkastuneena uudesta seurasta.

— Ei minulle, ilman jäin…

Tyttö käänsi säteilevät, lapsekkaan avomieliset kasvonsa nuoreen maisteriin päin, ikäänkuin sääliä pyytäen. Mutta hänen silmiinsä kasvoi vähitellen kypsempi katse. Hän tarkkasi nuoren, mustapukuisen miehen hienoja piirteitä, joihin kuitenkin jo raskasmielisyys oli lyönyt leimansa, ja nosti sillä katseellaan rutosti veret Mikon valkoisille ohimoille. Yhtäkkiä hän virkkoi:

— Tekin olette noin nuori vielä, ainiaaksiko itseltänne olette kieltäneet kaikki nuorten ilot?

Mikko kävi hämilleen ja hänen toverinsa katsahtivat merkitsevästi toisiinsa. Jaakko rupesi sisarelleen selittämään, että heille on ilo elämästä määrätty toisenlaiseksi. Mutta nuori Brita peitti kasvonsa kämmeniinsä, virkkaen anteeksipyytävästi:

— Minä lörpöttelen tyhmästi. Ajattelin oikeastaan itseäni, joka nyt Annan lähdettyä jään yksin vanhusten kanssa tänne Laukkoon, kuin erakko minäkin.

— Mutta lähdethän sinäkin nyt isän ja äidin kanssa matkoille, uudelle tilallemme Anolaan, lohdutteli Jaakko siskoaan.

— Niin, kesäksi, — onhan sekin jotakin vaihtelua.

Tyttö kohotti taas kenon kaulansa, mutta nyt katsoi hän vuorostaan säälivästi Mikkoon, jonka silmät pöydän takaa herkeämättä ja kuin hiilostaen häneen tuijottivat.

— Pahoitinko mielenne, enhän toki! Mutta siellä sisällä soi vielä leikarin huilu — tulkaa toki edes katsomaan nuorten karkeloa, sehän ei lie kielletty!

Hän ojensi kätensä maisterille, joka miltei vavahtaen siihen tarttui ja talutti sipsuttavan neitosen vierasjoukon keskitse tanssitupaan.

— Ai, ai, virkkoi Pietari hymähtäen, seuraten silmillään tuon sorjan parin loittonemista. — Ystävämme on tulenarka…

Mikon uinailevaan luonteeseen kuului, että hänessä asui salainen lemmenkaipuu, joka hänet herkästi sytytti. Sitä kaipuutaan oli hän aina koettanut sammutella, — sitä varten hän jo melkein poikasena luostariinkin meni —, mutta se saattoi kuitenkin helposti tehdä hänelle yhä uusia kepposia.

— Pelkäätkö, että tuo kävely voi maksaa hänen rauhansa? kysyi kummeksuen Silta, joka hidasluontoisena miehenä ei sellaista vaaraa voinut ymmärtääkään.

— Eihän toki, lohdutti Jaakko. — Nyt lähdetään jo levolle ja aamullahan matkustamme.

Varhainen oli vielä kevät-ilta, mutta todella jo huudettiin juhlahuoneissa julki, että piispa on käskenyt lopettaa pidot ja vieraiden laittautua maata, — päivän noustua tulee kaikkien aamulla olla jalkeilla! Sitä käskyä oli sekä talonväen että vierasten toteltava. Sillä piispa Arvid Kurki oli todella käskijänä sekä näissä häissä että vanhassa kotitalossaan, jonne hän monen vuosikymmenen kuluttua nyt ensi kerran oli palannut. Kaikki tiesivätkin, että nykyiset Laukon juhlat yhtä paljon vietettiin piispa-enon harvinaisen vierailun kuin Anna-neiden häitten johdosta.

Tanssi taukosi ja laulu katkesi ja nuo Turusta tuodut puhaltajatkin, jotka vuoroin pihalla, vuoroin tuvassa, olivat juhlivain iloksi päiväkausia soitelleet, saivat pistää pillinsä pussiin. Ritarisalista, jossa viinikannut olivat yhä tiheämmin kierrelleet, oli maallisten ja hengellisten herrain tahtoen tai tahtomattaan siirryttävä makuutiloilleen. Samat nopsajalkaiset palvelijat, jotka päivällä olivat heille Laukon kellarista juomia kantaneet, avustivat nyt väsyneet uhrinsa nukkumaan. Ennen pitkää olivat naiset ja miehet jaetut eri puolille, kullekin määrättyihin vierashuoneisiin, ja äsken remuava, valoja välkkyvä häätalo lepäsi taas hiljaisena valjussa yössä.

* * * * *

Päivän punertavana noustessa Säijänselän takaa olivat Särkilahti ja Silta, jotka yhdessä useiden muiden pappien kanssa olivat nukkuneet puisessa kylkirakennuksessa, todellakin pystyssä ja pihalla, missä aamukylmä aluksi selkäpiitä karmasi. Mutta muita vieraita ei vielä näkynyt, siksi uuvuttavat olivat olleet nuo monipäiväiset pidot. Ainoastaan alapihalla harjasivat tallirengit jo niitä komeita ratsuhevosia, jotka olivat satuloitavat lähteviä varten.

Toverukset kävelivät pihalla kierroksen, katsellen tuota vanhaa taloa, joka oli ollut Kurkien suvussa satoja vuosia, aina siitä asti kuin kantaisä, Matti, muinainen pirkkalaispäällikkö, "Kurjen ukko saapasjalka, kulki kivistä vuorta" ja verotti Hämeen lappalaisia. Se oli neliön muotoon umpinaiseksi rakennettu, ja vanhassa, jylhässä kivirakennuksessa, jonka harjalta liehui Kurkien vaakunaviiri, — miekka tähtien välissä — oli kuin linnassa räystään alla ampuma-aukot. Jykevät portit olivat raudoitettua petäjätä.

— Mutta tuo pohjoinen kolkka portin kupeella, johon nyt on kirkko tehty, se oli vielä kymmenen vuotta sitten auki ja autio, kertoi Silta, joka siinä nyt veresteli lapsuutensa muistoja. — Vanhat multimukset ja hiiltyneet hirrenpäät töröttivät vain viholaispehkojen välitse.

— Siihenkö juuri poltti Klaus Kurki vaimonsa ja lapsensa? kysyi
Pietari, joka lapsuutensa ajoilta hyvin muisti nuo kamalat tarinat.

— Siihen. Usein kertoi Jaakon äiti siitä pojalleen ja minulle. Eräänä talviyönä olivat — niin hän kertoi — sisarukset, Arvid ja Elina, heränneet lastenhuoneessa huutoon ja meluun, jota pihalta kuului. He olivat tunteneet savun käryä, olivat kuulleet isänsä julmat kiroukset, jotka kajahtivat pakkasyössä, ja laskulaudan raosta olivat he nähneet tulen hohtavan, — aamulla oli leivintupa poissa portinpielestä ja poissa oli emintimä lapsineen.

— Siitä yöstäkö heihin jäivät kauhunmuistot isästään? tiedusti
Pietari.

— Siitä. He muistavat hänet vain yksin harhailevana, synkkänä miehenä, jota palvelijatkin pakenivat ja jonka rauhattomat, raskaat askeleet yökaudet kolisivat ritarisalissa. Juuri niitä muistoja mainitaan Arvid Kurjen paenneen kotitalostaan, antautuakseen kirkolliselle uralle, vaikka hän olikin Laukon ainoa miehinen perijä. Eikä ole hän sen koommin täällä käynyt.

— Mutta nyt tuli… katso, tuossa hän on itse!

Toverukset olivat tarinoidessaan istahtaneet häitten johdosta pihalle rakennettuun ja sammalköynnöksillä koristettuun huvimajaan ja katselivat siitä Arvid Kurkea, joka nyt täydessä piispallisessa asussaan, hiippa päässään ja kourusauva kädessään, pysähtyi vanhan rakennuksen kiviselle kynnykselle. Hän oli varreltaan kookas, paksu mies, pysty ja vankannäköinen, ja väljä piispanviitta teki hänet vieläkin leveämmäksi. Hänen kasvonsa olivat lihakkaat mutta samalla jäntevät ja hänen katseensa oli kuin harson peitossa, — se oli sellaisen miehen katse, jonka alituisesti on pakko tukahduttaa leimuamaan pyrkivän luonteensa hiilos.

Piispa hengitti siinä tuokion raikasta aamuilmaa, eikä näyttänyt erityisesti suuttuneen siitä, että häävieraat eivät olleet häntä vielä totelleet. Nähtävästi hänkin eli lapsuusmuistoissaan, sillä kun Jaakko Kurki hetken kuluttua astui hänen rinnalleen, ei hän heti päätäänkään kääntänyt.

— Isä, miksi olet täydessä kirkkoasussa nyt matkalle lähdettäessä? kysyi nuori pappi hämmästyneenä.

— Tahdon vielä ennen lähtöämme itse toimittaa messun Laukon uudessa kappelissa, vastasi piispa. Nuorukainen astui silloin askeleen lähemmäs enoaan ja virkkoi hiljakseen:

— Sen olet rakentanut sukumme sovitukseksi, niinkö, isä?

— Niin, Kurjen suku vaatii paljon sovitusta, sitä painaa uhmasynnin kirous, huoahti piispa. — Laukossa on nyt iloittu ja naurettu, mutta kun kymmenenvuotiaana tuosta portista läksin, en ollut täällä ilon ääntä kuullut, — siitä on nyt kulunut yli neljäkymmentä vuotta. Nämä vuodet olen isäni rikosta koettanut sovittaa hartaudella ja hyvillätöillä, mutta sen painon yhäti hartioillani tunsin. Näin sitten kerran unissani kirkon, joka sijaitsi tuolla vanhalla palopaikalla, ja silloin sen oivalsin Jumalanäidin neuvoksi ja armoksi.

— Silloin lähetit tänne kirkonrakentajat?

— Koetin heille neuvoa unissani näkemäni kuvan ja sen mukaan hankin tänne pyhäinkuvatkin, alttarihopeat ja monstranssit. Rooman istuimelta olen ostanut sovituskappeliimme neljänkymmenen päivän aneet jokaiselle, joka tänne saapuu Pyhää Barbaraa, pyhää Henrikkiä taikka pyhää Lauritsaa heidän merkkipäivinään kumartamaan.

Nuori pappi, joka juuri äsken Lutherin koulussa oli itseensä syvälle imenyt vakaumuksen aneiden ja hyvientöiden arvottomuudesta autuuden tiellä, laski melkein häveten katseensa alas, kun ei hän voinut siinä ruveta noita erehdyksiä vastustamaan. Mutta piispa jatkoi innostuneena:

— Nyt on kirous poistettu Kurjen suvusta, niin toivon. Kappelimme olen itse vihkinyt, sisaresi häissä se on uudistettu ja sinun avullasi, Jaakko, toivon pian pyhän paikan maineen Laukosta leviävän!

Vanha piispa ei huomannut, miten alakuloisena hänen nuori heimolaisensa katseli huvihuoneeseen, jossa hänen toverinsa kuunnellen istuivat. Tuloksiinsa tyytyväisen kirkkoruhtinaan huomio kiintyi näet niihin rampoihin ja sairaisiin, joita nyt niinkuin edellisinä päivinä tungeksi Laukon portilla saadakseen piispan esirukouksista apua. Heillä oli mukanaan puuleilit, joihin he piispanmessun jälkeen vihkivettä kokosivat vastaistenkin tautiensa varalle. Piispa antoi heille luvan tulla aamumessuun, mutta lähetti samalla mukanaan kulkevan dekaanon, mestari Konradin, joka jonkinverran taisi lääketiedettä, heidän vammojaan katsomaan ja hoitamaan.

— Hän ei siis luota yksin esirukoukseensa, kuiskasi mestari Pietari huvihuoneessa vierustoverilleen.

— Ei, vastasi tämä. — Ja hän kyllä tietää, millä tavalla uudelle kirkolle on hankittava pyhän maine.

Jo oli vihdoinkin ruvennut häävieraita laskeutumaan ulos talon eri rakennuksista. Miehet tulivat sieltä unisina ja harmajina pitkäin juominkien jäliltä, naiset hiukan aamukylmissään, mutta kaikki jo matkatamineisiinsa sonnustautuneina. Sillä heti kun messun jälkeen oli pala haukattu, oli satulaan noustava. Huvihuoneesta lähteneet papit katselivat kolmatta toveriaan ja lähtivät vihdoin Mikkoa makuusuojasta hakemaan.

— Hän makasi levottomasti yöllä, kertoi Silta. Valvoi ja kääntelihe ja rukoili.

— Siis meni rauha sittenkin!

Aivan oikein, siellä lepäsi Mikko polvillaan madonnankuvan edessä kuoppaisin kasvoin, verestävin silmin, ilmeisessä sielun hädässä. Hän kertoi mielensä kiintyneen naiseen, jonka kuvaa hän ei saanut sydämestään pois, hän tunsi itsensä arvottomaksi toisten kanssa kirkkoon tulemaan.

— Pieniä viettelyksiä ne ovat meille, joiden on suurempiakin voitettava, virkkoi Pietari miltei ivallisesti avuttomalle toverilleen.

Mutta Mikon hienopiirteisiä kasvoja pingoitti tuskainen ilme, kun hän pyyteli:

— Älkää ivatko heikkoutta, joka voi minulle käydä ylivoimaiseksi. Näettehän, taistelen sitä vastaan ja tahdon sen voittaa, mutta tunnen epätoivoa sydämessäni… tuo kytevä taipumus on liian herkkä syttymään.

Pietari, joka ystävänsä herkkyyden ennestään tunsi, vastasi nyt vakavammin:

— Meillä ei ole varaa kiinnittää ajatuksiamme eikä voimiamme oman mielen maallisiin unelmiin.

— Tiedän, Pietari, mutta minkä sille voin, valitti pystyyn noussut pappi. — Se iski kuin salama eilen… Ja jos on syytä pelkooni, etten jaksa taistella vastaan, eikö ole silloin parempi, että luovun kaikesta, mihin en kuitenkaan kelpaa, ja pakenen…

— Luovut kaikesta — herää jo mies! torui Pietari. — Minne pakenet?

— Oi, en tiedä. Voisin olla valmis heittämään pukuni, kutsumukseni, teidät… ja asettumaan maallikoksi sukutilalleni Viaisiin, — niin heikko olen!

— Ja tuomaan sinne emännäksi Brita Kurjen Laukosta, eikö niin? Karpalaisten suku on sekin vanha vapaasuku — eikö niin! — Pietari paljasteli näin ystävänsä hätäiset mielikuvat, ja jatkoi. — Joutavia, sairaita houreita! Eilen kiitit, Mikko, minua siitä, että rohkasin Siltaa hänen epäilyksensä hetkellä. Nyt sanon sinulle: Mikael Karpalainen, huolla pukusi, huuhdo kasvosi ja tule kirkkoon! Pieni voitto itsestäsi, se on nyt pakosta, — katso, toiset jo menevät!

Sen sanottuaan käveli Pietari edellä ulos ja tuokion kuluttua asteli todella Mikkokin Sillan rinnalla, kalpeana ponnistuksestaan ja sivulleen katsomatta, pihan yli Laukon uuteen kappeliin.

Siellä upeasti sisustetussa pyhätössä jo odotettiin piispanmessun alkamista. Naisten puolella seisoi äitinsä rinnalla talon nuori neitonen ja hän tervehti hyvän ystävän luottavalla katseella kirkkoon viimeisenä astuvaa, murheellisen näköistä maisteria. Jopa tervehti toisenkin kerran. Messu rupesi alttarilta soimaan, hyvänhajun savu täytti pienen pyhätön, ihmiset kumarsivat päänsä rukoukseen. Mutta neitosen silmä pälyi kulman alta kysyvänä. Miksei vastannut kalpea maisteri hänen tervehdykseensä ja miksi oli noilla hienopiirteisillä kasvoilla, joista kuva jo oli pureutunut hänen hentoon mieleensä, vielä eilistä kärsivämpi ilme…?

Mutta Silta nyökkäsi päätään Pietarille: Mikkoveli taistelee urhoollisesti ja voittaa kyllä lopuksi.

* * * * *

Piispa ei malttanutkaan saattaa hääjoukkoa Hämeenlinnaan asti, josta suuri valtatie, "Hämeenlinnan härkätie", vei Turkuun. Yön levättyään Sääksmäen Akaan kylässä oikaisi hän seurueineen sieltä kangaspolkuja pitkin suoraan Satakunnasta tulevalle vanhalle huovitielle.

Nummi kumisi ja somer soi ja saattueen etunenässä ajavain piispansoturien vaskiset kypärät välkähtelivät, kun ratsut notkosta nousivat kankaalle, missä päivä kultasi suorarunkoiset petäjät, joiden lomitse kiemurteli tuo loppumaton jono. Siinä oli aatelisherroja loistavissa asepuvuissa ja höyhenhatuissa, oli mustia, lierihattuisia pappeja ja väljäviittaisia prelatteja, jotka varovasti ratsujaan ohjasivat, ja näiden lomissa vilahtivat helakoilta vaaleat, pitkäliepeiset naispuvut. Saattueen päättivät kuormahevoset ja henkivartijat — niitä oli piispalla toki vielä mukanaankin, vaikka hän enimmät aseväkensä olikin luovuttanut Turunlinnan piiritysjoukkoon. Vara oli näet pidettävä, aika oli rauhaton. Kuta lähemmäs rantaseutuja jouduttiin, sitä yleisemmin koskikin keskustelu noissa ratsastavissa ryhmissä sota-aikoja ja tuota pitkällistä piiritystä. Sitkeä tanskalainen, Tuomas-junkkari, piti Turun linnassa aina vain puoliaan, vaikka Suomen väki Ruotsin uuden valtionhoitajan, Kustaa Vaasan, lähettämäin apujoukkojen kanssa jo talvikauden oli taistellut karkoittaakseen juutit pois Suomesta.

Erik Fleming selitteli juuri piispalle piirityksen vaikeuksia. Tanskalaisilla on niin paljo paremmat varustukset, heillä on säännöllistä palkkaväkeä ja linna on luja.

— Mutta nyt kun veljesi Iivar on tullut laivoillaan Ahvenasta, nyt pistämme kyllä Tuomaan lopullisesti vasaran ja alasimen väliin, kehui aina toivehikas Niilo Grabbe, joka Erik herran rinnalla ratsasti.

— Kiirettä nyt onkin pidettävä, virkkoi Fleming. — Tanskalaiset voivat saada apuväkeä minä päivänä tahansa; he olisivat kai jo saaneetkin, ellei Sören Norbyn olisi sitä pitänyt ensiksi viedä Tukholmaan, joka myöskin on pulassa.

— Huimaan hyökkäykseen käymme heti palattuamme, intoili Niilo herra.

— Olkoon onni aseillanne, uljuutenne tunnemme, virkkoi piispa, seisottaen huokasemaan ratsuansa, joka, vaikka olikin harvinaisen kookas ja lujaluinen, jo pahasti hikoili raskaan taakkansa alla.

Hän laski ilmeisesti tahallaan sotaherrain korskuvat orhiit ohitseen, jättäytyäkseen jälemmäs. Sieltä saapui näet hänen perässään pieni pappisparvi, jossa kulkivat nuo neljä Saksasta äsken palannutta maisteria, Jaakko Kurki tovereineen, ja siihen seuraan piispakin nyt liittyi. Mestari Konrad selitti juuri näille ulkomailta äsken palanneille miehille, miten olot heidän kotimaassaan olivat päässeet ajautumaan siihen onnettomaan perukkaan, missä monet heidänkin sukulaisistaan äsken olivat mestauslavalla sortuneet.

— Kaksi vuotta sitten sai vihdoin Tanskan nuori Kristian-kuningas Ruotsin valtikan käsiinsä ja hän ryhtyi heti sammuttamaan kaiken vastarinnan vereen.

— Täällä Suomessakin, ihmetteli Pietari. — Täällä ei häntä kuitenkaan liene juuri vastustettukaan.

— Niin, me täällä Suomessa koetimme aluksi alistua uuteen esivaltaan, kertoi dekanus. — Mutta pian lähti meren takaa tulemaan hirmuviesti toisensa perästä, sitten rupesi mestauskirves täälläkin heilumaan…, taisteluun hirmuvaltaa vastaan ryhdyimme silloin mekin.

— Ja nyt toivomme pian siitä selviytyvämme, lisäsi piispa, rohkaisevasti pakinaan puuttuen. — Silloin on ryhdyttävä lääkitsemään sota-ajan haavoja ja järjestämään monia hämmennyksiin joutuneita kirkollisiakin oloja maassamme.

Nuoret papit ratsastivat ääneti, ymmärtäen, että piispa nyt aikoi heille jotakin puhua, ja odottaen jännityksellä, mitä hän heille puhuisi. He tiesivät, että hän kiinnitti heihin suuria toiveita; hän oli valppaasti seurannut heidän opintojaan ulkomaillakin ja heitä taloudellisesti paljon auttanut, mutta hän tiesi epäilemättä myöskin, että he olivat siellä liittyneet paavilaista kirkkoa arvostelevaan liikkeeseen. Matkan varrella ei piispa vielä ollut heitä tarkemmin puhutellut eikä tiedustellut heidän aikeitaan — nyt hän siis siihen kävi käsiksi.

— Rauhan työhömme tulette te maisterit hyväksi avuksi, virkkoi Arvid Kurki kotvasen kuluttua äskeistä ajatustaan jatkaen. — Opintonne ovat nyt päättyneet, eikö niin, ja ulkomaan yliopistoihin teitä ei enää mikään sido?

— Ei muu kuin pieni velka Lyypekkiin, ja sekin on jo pantu sinun tiliisi, eno, vastasi leikkisästi tuo harteikas Jaakko.

— Ahaa, ystäväni Herman Bremen on teitä taas lainalla avustanut, huudahti piispa, jota tämä pila näkyi huvittavan. — Hän on avustanut kaikkia suomalaisia maistereita, sillä hän tietää maksuksi aina saavansa Turun piispantuolilta voita ja lohta. Hän ei teitä kiristä, — olette siis nyt vapaat Suomen kirkon palvelukseen. Miten olette sen työnne itse ajatelleet?

Niin äkkiä singahti tämä kysymys nuorille papeille, että he hetkeksi kaikki vaikenivat. Olihan heillä suuret suunnitelmansa, joita he eivät suinkaan aikoneet pitää salassa, mutta miten esittää ne muutamin sanoin piispalle, jonka kysymys ei nähtävästi opin asioihin kohdistunut? Vältellen vastasi senvuoksi Jaakko enolleen:

— Olemme ajatelleet työssämme soveltaa sen, mitä olemme oppineet.

— Niin, tietysti, puhui piispa harvakseen. — Ja kukin luonnonlahjojensa mukaan, eikö niin, alalla, johon hänen taipumuksensa parhaiten soveltuvat. Teistä nuorista täytyy meidän vanhojen nyt valmistaa työmiehiä hiippakuntaamme. Kirkkomme tarvitsee uutta voimaa, kapitulimme uutta vauhtia. Ja teidän tieteellisistä opinnoistanne olemme saaneet hyviä tietoja, varsinkin sinusta, Pietari.

— En matkallani yksinomaan tieteelle elänyt, vastasi Pietari hiljaa, vielä epävarmana siitä, mihin piispa puheillaan tähtäsi.

— Mutta perusteellisia opintojasi nyt etupäässä tarvitsemme, kiirehti piispa lisäämään, tahtoen ilmeisesti itse johtaa keskustelun. — Kapitulin koulu on ruvennut kangistumaan, sinusta olen toivonut siihen verestäjää, — eikö totta, siihen työhön suuret lahjasi viittaavat.

Pietari vastasi vielä epävarmana, mutta nousevin toivein:

— Siihen ilolla ryhdyn, kun vain voinen toivoa teidän korkea-arvoisuutenne kannatusta uudistuspyrinnöilleni.

— Kuinka et voisi, kunhan saat teinit oppimaan…

Piispan katse osotti, että hän kyllä oivalsi Pietarin tähdänneen sanoillaan syvemmällekin. Mutta hän ilmeisesti tahallaan vältti ajan polttavaa opinuudistuskysymystä, jonka hänkin epäilemättä kuitenkin jo tunsi. Hän jatkoi vain suunnittelultaan:

— Niin, kouluamme olen ensiksi ajatellut, toiseksi olen ajatellut — itseäni. Tarvitsen apulaisen, — olen jo vanha, — käsisihteerin, kansellariuksen, sellaisen nimittäin, joka ei ainoastaan voi käskystäni kirjoittaa, vaan myöskin avukseni ajatella. Siihen olen jo kauan ikävöinyt sinua, Jaakko, olethan minulle läheisin, poikani.

Jaakolle se ehdotus oli yllätys, pitihän piispan jo paremmin tuntea hänen pyrkimyksensä. Hän vastasi senvuoksi vakavana:

— Se tehtävä olisi minulle kunniakas ja rakas, ellei se vain kävisi minulle liian vaikeaksi, eno.

— Se voi vaikeaksi käydä, milloin meistä toisen täytyy alistua. Mutta sellainen on aina vanhan ja nuoren suhde. Olenpa tässä sinunkin etuasi ajatellut. Olet Kurjen sukua, itsepäistä ja kiivasta, juuri meidän täytyy oppia varsoina valjaissa kulkemaan.

Sen lausui piispa melkein ankarasti, mutta heittäysi samalla taas leikilliseksi. Hän ratsasti leveähartiaisen sisarenpoikansa rinnalle toisten edelle, pysähdytti molemmat hevoset tuokioksi aukealle aholle ja virkahti:

— Katsokaa, emmekö olekin komea parivaljakko Suomen kirkkoa johtamaan. Ja kun minä kerran kaadun, olet sinä Jaakko yhtä tukevana pystyssä.

Todella, se oli komea pari: Ryhti luja ja vakaa molemmilla, pää pysty, voimaa koko vartalo. Niin olivat he siinä kuin isä ja poika, se mielikuva tuli jokaiselle saattueen jäsenelle, jotka nyt peräkkäin ratsastivat esiin metsästä kaikuvalle mäelle; Ja moni varmaankin itsekseen ajatteli, että kun kerran Arvid-piispan aika jättää, silloin on jo seuralainen tiedossa.

Mutta pian kannusti piispa taas väsynyttä juhtaansa ja kääntyi jälleen vakavaksi käyneenä Mikael Karpalaisen puoleen, joka ääneti oli omissa murheissaan toisten sivulla pysytellyt:

— Entä sinä, Mikael, et kai aijo enää palata takaisin pyhän Olavin luostariin?

— En ollut aikonut…

— Oikein, poikani, — juuri sinuakin on kapitulimme kaivannut. Eiväthän veljeskunnat ole suorastaan piispallisen hallintomme alaiset. Mutta niiden esimiehet ovat tästä maasta kaukana ja elämä luostareissa ei ole moitteetonta…, ne alentavat kansan silmissä kirkon arvon…, meidän on pakko niitäkin valvoa. Sinä olet vielä veljeskunnan jäsen…, meidän on ryhdyttävä koventamaan luostarikuria!

— Puhdistusta siellä kaivataan, vastasi hiljainen miettijä. — Mutta minä siihen tuskin olen oikea mies…, kunpa voisin pitää itseni kurissa…!

Toverit hymähtivät ja piispakin, vaikkei hän tuntenut hymyn syytä, jatkoi naurahtaen:

— Niin itsemme…, se on usein vaikeinta, mutta se on taas toinen asia. Sinullekin olemme siis nyt löytäneet tärkeän uudistustehtävän.

Kurki-piispa ilmeisesti nautti jaellessaan nuorille maistereille jo ennakolta suunnittelemiaan elämäntehtäviä. Viimeksi kääntyi hän Sillan puoleen, puhuen:

— Ja sinut, Pietari Manunpojan, tarvitsemme vihdoin tuomiokirkossa. En erehtynyt silloin, kun sinut Vahvajärven salolta teiniksi valitsin, olet uskollinen työssäsi, vähässäkin tunnollinen. Kirkossamme ovat työt uusien alttarien ja sielumessujen kautta nopeasti lisääntyneet eivätkä kaikki kuoristat, sen pahempi, täytä hutiloimatta tehtäviään. Sinä et luottamustani petä.

— En, isä, en sitä tahdo, kaikesta olen sinulle velkaa. Pelkään vain…

— Elä pelkää mitään, hoida vain huolella tuntisi! — Piispa korotti taas äänensä reippaaksi ja rohkaisevaksi, jatkaen: — Ilolla teitä kaikkia nyt tervehdin työhön, jonka toivottavasti voimme hiljalleen alottaa jo "inter arma", kunnes rauha maahan palaa.

Silta istui kärsivän näköisenä satulassa. Hän oli huono ratsumies, mutta pahemmin kärsi hänellä kuitenkin sielu kuin ruumis. Olihan häneltä tukkeutunut suu juuri kun hän oli aikonut suoraan ja avomielisenä purkaa piispalle sydämensä huolet. Tiukkaan oli hän ajatellut vastausta asemaansa ja ristiriitaansa ja lopuksi tullut siihen päätökseen, että hänen on alunpitäin ilmaistava hyväntekijälleen kaikki… Mutta nyt katkasi piispa hyväntahtoisella hymyllä koko keskustelun. Avuttomana katseli Silta tovereitaan, jotka kaikki olivat käyneet alakuloisiksi. He olivat vihdoin oivaltaneet piispan tarkoituksen. Hän oli heille kullekin valinnut soimet ja sopet, joihin hän aikoi pistää heidät oman valvontansa alla työskentelemään, hän aikoi heidät tosiaankin aisoihin valjastaa, estääkseen heitä ominpäin kulkemasta. Nuoret papit tunsivat, että heidän olisi heti ollut selvemmin esitettävä piispalle se, jota varten he olivat kotimaahan palanneet.

Ja kaikkien iloksi korottikin Pietari Särkilahti vielä äänensä:

— Isä, se mitä Silta pelkää, se huolettaa meitä kaikkia. Meille on opintomatkallamme avautunut uusi maailma, sitä emme saa sinulta salata. Vanhat käsitykset kirkon opista ja tehtävistä ovat muuttuneet…

Piispa hymähti, ikäänkuin sangen pieneksi arvaten maisterin mainitseman huolen:

— Ah, niin, minä ymmärrän. Tehän olette nyt viimeksi kaikki opiskelleet Wittenbergissä ja siellä kätkeneet mieleenne niitä uudistusoppeja, joita levittää tuo tarmokas augustiiniläistohtori, Martti…, mikä olikaan taas hänen sukunimensä?

— Luther…

— Juuri niin, olenhan hänestä minäkin kuullut. Erinäisistä dogmeista, aneista ja sakramenteista, on hän joutunut riitaan esimiestensä ja Pyhän Istuimenkin kanssa, ja hän on koonnut ympärilleen suuren lahkon… Te olette tietysti kuunnelleet häntä ja innostuneet…, nuorten mieli on herkkä…, en teitä siitä moiti, päinvastoin. Omaksukaa vain mieleenne se, mikä tuossa uudistusopissa saattaa olla hyvää…, mutta käytännölliseen työhömme täällä kaukana Suomessa ei se toki paljoa vaikuttane.

Pietari Särkilahden leveät leuvat värähtivät. Hän kiirehti hevosensa lähemmäs piispaa ja rupesi lämmöllä puhumaan:

— Ei, isä, se uusi käsitys kirkon tehtävistä, joka meihin on syvälle vakaantunut, ei voi jäädä meissä vain kylmäksi tiedoksi, meidän täytyy koettaa toteuttaa se elämässämme ja työssämme. Eihän ole yksin Luther todistanut välttämättömäksi perusteellisia uudistuksia paavillisen kirkon kangistuneisiin jäseniin…

Piispa nyökäytti päätään myöntävästi:

— Sehän on totta. Kirkkomme kaipaa nuortumista, kristillinen tieto syventämistä…

— Uutta henkeä se kaipaa, huudahti Jaakko, — totuutta ennen kaikkea…

— Rauhoitu, Jaakko! — lausui piispa lujemmin. — Uuden heräämisen siunauksia saamme kyllä tännekin, jahka siellä ensiksi akanat nisusta seulotaan… Älä keskeytä minua — en ole sokea, katoolisessa kirkossa on epäkohtia, ja vaikka en Lutherinne oppeja vielä paljon tunne, niin lienee niissä hyvääkin: Opetus kansan kielellä, ihmisten välittömämpi suhde Jumalaan… Totuutta on teillä oleva tilaisuus työssänne toteuttaa, mutta syöksähtäviltä uudistuksilta on säilytettävä itse perustus, jolla kaikki lepää.

Piispa puhui rauhallisesti, odottamattoman suvaitsevasti, hän ei näkynyt tahtovan vieraantua nuorista apulaisistaan, joihin hänen lemmikkipoikansakin kuului. Mutta Pietari tunsi, että tuo piispan kanta juuri oli heille vaarallisin, koska se pian oli heidät soppiinsa nukuttava, ja siksi hän vallan kiihtyneenä laukasi täpötäydestä sydämestään:

— Ei, isä, juuri tuo perustus on kirkosta hengen kuolettanut. Se on kuolleisiin muotoihinsa jäykistynyt ja käynyt pimeäksi, me tarvitsemme siihen valoa!

Nyt eivät piispan kasvojen jäykät piirteet enää äskeiseen hymyyn sulaneet. Mutta tyynenä hän vieläkin vastasi:

— Käytät suuria sanoja, Pietari, veresi on liian kuuma, varo ettei se sinua kesken polta! Mutta olethan samalla järkimies. Olisihan hölmöläisten oppia repiä perustuksia myöten alas rakennus, jotta siihen saataisiin valoa. Mihin valoa — raunioihin!

Jaakko Kurjen kasvoille kohosi nyt samanlainen tumma puna, joka jo ruskoitti hänen edellään ajavan enonsa niskassa, ja hän virkahti melkein läähättäen:

— Paavillisen kirkon täytyy kaatua, jotta uskonnollinen elämä pääsisi kansoihin leviämään. Ja meidänkin työnämme on oleva sen eksytysten murtaminen…

Kurki-piispa käännähti nyt perässään ajavain nuorten pappien puoleen ja pari kertaa kuohahti hänen korkea rintansa huomattavasti. Hänen silmistään näytti harso hetkeksi hälvenevän, paljastaen yhdellä väläyksellä pohjattoman intohimojen ahjon. Mutta hetkeksi vain. Lujalla kädellä tarttui hän hevosensa ohjaksiin. Mutta ennenkuin hän niitä nykäsi, virkahti hän rintaäänellä:

— Korjaustyötä voidaan tarvita kirkossamme, varottava vain on, ettei pääse pimeydenruhtinas rakennusmestariksi. Mutta sen me varommekin. Teitä nuoria koetamme ymmärtää: teissä on intoa ja lämpöä ja se on hyvä, sitä tarvitaan. Eikä tee mitään, vaikka sitä aluksi läikähtäisi yli laitojenkin, kun kuitenkin on ohjaksissa voimakkaampi käsi ja johtava tahto. Tervetultua työhön —, pysytte luonani toistaiseksi ja odotatte vain lähempiä määräyksiäni.

Nyt nykäsi piispa ohjaksista ja hänen roteva ruunansa hölkkäsi eteenpäin nuorten pappien parvesta. Nämä katselivat kalpeina ja vakavina karua kangasmaisemaa, joka juuri rupesi metsästä aukenemaan. Kotvaan aikaan ei heidän piirissään mitään puhuttu. Vihdoin virkkoi Mikko, joka kärjistynyttä keskustelua sivulta oli kuunnellut:

— Se on siis taistelua!

— Taistelua siitä, kumman into ja tahto on lujempi, totesi Jaakko varmasti, salaamatta kuitenkaan äänessään soivaa surua. Mutta Pietari lisäsi rohkeasti:

— Niin täytyy ollakin, siten vain on työmme mahdollinen!

Mutta Silta hautoi hiljaisissa mietteissään tapahtunutta keskustelua. Se oli hänelle kylläkin aseman kärjistänyt, mutta ei sitä selventänyt, — ei, sen pahempi!

* * * * *

Metsäiseltä harjutieltä laskeutui piispan seurue pitkänä, kiemurtelevana jonona hiekkaista rinnettä pitkin aukealle alangolle, missä pienen, harmajan kylän paikkeilla oijustie yhtyi vanhaan huovitiehen. Siihen kanervikkorinteelle pysähtyisivät etummaiset parvet ja ryhmä ryhmän jälkeen laskeutui satulasta. Piispalle oli näet siinä vaihdettava uusi ratsu ja hetkisen sai seurue samalla hevosiaan syöttää ja itsekin levätä. Mielihyvällä venyttivät kaikki pitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään. Eväät otettiin esille ja paisteisella ahteella haukattiin, kylän lasten aidan takaa kurkistellessa, kiireinen pala. Sillä pitkään ei ollut aikaa syöttöpaikalla viipyä, piispa kun aikoi jo iltapäivämessuksi ehtiä Turkuun ja sieltä vielä samana iltana Kuusistoon.

Mutta kun orhiit vielä parhaillaan rouskuttelivat ohriaan tien varrella ja ajajain lepäilevät parvet olivat eväihinsä kiintyneet, silloin saapui Turusta päin huimaavaa vauhtia viilettäen ratsumies, sama, jonka Erik Fleming edellisenä iltana oli ennakolta lähettänyt viemään saapumisestaan sanaa piiritysjoukkoon. Hengästynyt huovi kysyi hätäisesti herraansa ja tuokion kuluttua nähtiin Erik Flemingin nopeasti rouvaansa hyvästelevän ja sitten nousevan vereksen ratsun selkään. Häntä seurasi Niilo Grabbe ja pari asepalvelijaa ja he lähtivät täyttä neliä karauttamaan Turkuun päin.

Piispan seurueessa ei kotvaan aikaan käsitetty, mitä siinä oikein oli tapahtunut. Vasta vähitellen lähti ryhmästä ryhmään kulkemaan kuiskiva sanoma:

— Tanskalaisten laivasto on laskenut Turunlinnan alle.

— Sören Norby on sinne itse saapunut, mukanaan suuri sotajoukko!

— Tuomas junkkari on apua saatuaan käynyt ryntäämään piirittäjiä vastaan. Taistelu on alkanut Tallinmäellä.

— Juuttien ylivoima on suuri, Turussa on hätä…!

Sellainen oli viesti. Piispan ympärille, joka viitta hartioillaan, kookkaana ja leveänä seisoi kanervikossa, keräytyivät hänen kanunkinsa ja jälellejääneet aateliset hölmistyneinä neuvoja kysymään, ja hätääntyneet naiset häärivät siinä yhä udellen uusia tietoja. Tuokion seisoi piispa pää kumarassa. Sitten viittasi hän henkivartijoilleen ja käski satuloida ratsut.

III. KOROISTEN RAUNIOILLA.

Kellertävässä kevättulvassaan virtaavaa Aurajokea ylöspäin souti illansuussa raskaita lastivenheitä toinen toisensa perästä, ponnistellen sen parin neljänneksen päässä kaupungista olevan multarannan ohitse, jossa vanha Turku oli sijainnut, ennenkuin tuomiokirkko rakennettiin Unikankarin mäelle. Vihaisimmin puski virta vastaan sen jyrkkätörmäisen niemen kohdalla, missä Vähäjoki laskee pääjokeen, eivätkä joutaneet vastasenvetäjät siinä kuin ohimennen ihmettelemään, mikä suuri pappisjoukko nyt seisoi vanhan piispanlinnan raunioilla. Mutta sen pienen haapion soutajat, joka lastivenheiden lomitse laski viistoon joen poikki juuri linnantörmän rantaan, ne tiesivät, mitä pappiskokousta nyt Koroisissa pidettiin: Siellä odotti piispa seurueineen tietoja Turusta ja käymässä olevasta taistelusta.

Näitä tietoja palasivat juuri nuo pikkuvenheen pappispukuiset soutajat piispalle hankkimasta.

— Olisipa täällä Kurjella nyt turvallinen pesä, jos Koroisten linna vielä olisi pystyssä, virkkoi heistä vanhempi raunioita katsellen, kun venhe virrasta solui rantasuvantoon. — Mutta tämä linna katsottiin kai liian halvaksi asunnoksi Suomen mahtaville kirkkoruhtinaille.

— Sehän kuuluu palaneen sata vuotta sitten tämä linna, josta alkujaan kristinuskoa Suomeen levitettiin. — Niin tiesi toinen pappi, sauvoen rantaa myöten valkamaan. — Tänne oli silloin palanut linnan kappalainenkin, eikä senjälkeen enää ruvettu Koroisia korjaamaan.

— Ei, rakennettiin piispoille kahta uljaampi linna Kuusistoon, jonne Kurjen mieli nytkin palaa. Mutta sinne taitaa hänen näissä oloissa käydä vaikeaksi lentää.

— Mikä tulee siis eteen meille ja koko suurelle seurueelle? kysyi ensiksi maihin noussut, katsellessaan törmällä liikkuvaa väkeä.

— Niin, sanoppas se! En tiedä muuta, kuin että me seuraamme joukkoa…

Miehet läksivät jo nousemaan törmälle. Siellä korkealla linnanrauniolla, jonka keskiosa vielä oli vyörymättä säilynyt, seisoi piispa turkislevätissään, levotonna tähystellen Turkuaan, josta tuomiokirkon vaskitettu katto ilta-auringon kiilloittamana kimalteli matalan rantavesakon ja piispanpeltojen yli. Hän oli Laukosta palatessaan pysähtynyt tähän vanhaan piispankartanoonsa, jossa muinoin oli ollut Suomen kirkkohallinnon tyyssija ja jonka matalassa puurakennuksessa piispat vielä viime aikoihin asti olivat asustaneet silloin tällöin, kun kulku Kuusiston saareen oli hankala. Huonoenteiseltä näytti lännen ranta. Aningaisten puoli Turkua oli sakean savun peitossa; savun keskeltä leimahteli yhä leveneviä liekkejä ja kuului torvenpärinää ja tykinpauketta. Piiritysjoukon oli täytynyt peräytyä linnan luota, siitä oli jo päivällä sanoma saapunut. Nyt varrottiin, jaksoivatko Fleming-veljekset pidättää vainonväkeä edes kaupunkiin pääsemästä.

Jännittynein mielin kääntyi piispa törmälle kiipeäväin pappien puoleen, odottaen näiden viestiä.

— Sillalla jo taistellaan, kertoi hengästyneenä nuorempi papeista, joka ensimmäisenä raunioille ehti.

— Meikäläiset ovat siis väistyneet Aningaisten puolelta? kysyi piispa.

— Niin ovat. Peräytyessään sytytti Ivar Fleming siellä ruutiaitan, ettei se joutuisi juuttien saaliiksi, ja siitä nyt palo leviää.

— Kirkon puoli on siis vielä meikäläisten käsissä?

— On, mutta kauan he eivät voi sitä puolustaa. Sören Norby on jo laskenut laivoistaan väkeä luostarin rantaan…

Airut viittasi Kaskenmäeltä valkoisena paistavaan luostarirakennukseen ja jatkoi:

— Turkulaiset pakenevat kaikille suunnille, kantaen tavaroitaan minkä jaksavat ja ajaen lapsiaan ja karjaansa edellään. Siellä on sanomaton sekasorto.

— Kuuluuhan se tännekin, huoahti piispa, katsahtaen joentakaiselle rannalle. Siellä hämeentieltä kajahti iltatyyneessä juoksevan karjan kellojen kilinää ja tientäydeltä pakenevain perhekuntain hätäisiä huutoja. Turun asukkaat tunsivat juuttien julmuuden heidän entisiltä retkiltään ja muistivat varsinkin tuoreesti sen verisen hävityksen, johon Otto Rud merisisseineen 13 vuotta sitten oli upottanut heidän kotinsa ja omaisensa. He eivät nyt millään hinnalla tahtoneet samaan verilöylyyn joutua, vaan koettivat henkensä edestä paeta. Toisia pakolaislaumoja näkyi juoksevan peltoja pitkin metsään päin, toisia taas joella souti.

— Tapasitteko kapitulissa ketään? kysyi piispa edelleen.

— Tyhjä oli, niin kuin kirkkokin. Tuomiorovastintalosta oli vanha Vennä jo aamulla lähtenyt maatiloilleen, eikä näkynyt enää toisiakaan prelaatteja.

Piispa vaikeni, syventyen taas tuota yhä sakovaa savumerta tähystämään. Muutamat papit hänen seurueessaan kuuluivat hätäilevän ja huokailevan, että miksi tässä viivytään, miksei lähdetä pakosalle. Mutta piispa ei ollut heitä kuulevinaankaan. Tuokion kuluttua hän hiljemmin kysyi Turusta palanneilta:

— Näittekö Kuusiston huoveja siellä taistelupaikalla?

— Oli toisten joukossa niitäkin, sekasin ovat siellä nyt eri herrain väet…

Kaikki tiesivät piispan vielä tuumivan päästä Kuusistonsa muurien turviin. Hän oli sitä varten jo taipaleelta lähettänyt mestari Konradin muutaman henkivartijansa seuraamana Piikkiöön ottamaan selkoa, olisiko hänellä nyt tuossa lujassa linnassaan suojapaikkaa. Sen väki ja aseetkin olivat kyllä pahaksi onneksi luovutetut Turunlinnan piiritysjoukolle, mutta piispa toivoi, että Kuusiston linnanvouti olisi viime hetkessä palauttanut väkensä piispanlinnaa puolustamaan. Siinä tapauksessa olisi hän kiertotietä vieläkin seurueineen pyrkinyt sinne, — ennenkin oli Kuusisto kestänyt juuttien piirityksen.

Tiedettiinpä siinä törmällä syykin, miksi piispa niin hartaasti ikävöi linnaansa. Siellä ei ollut ainoastaan hänen suuri perintöomaisuutensa, kultansa ja hopeansa, hänen kirkkokalleutensa, arvokas kirjastonsa ja brevaarionsa, — siellä oli hänelle jotakin vieläkin kalliimpaa. Jo Otto Rudin retken aikana olivat toimeliaat kanungit saaneet sinne salaa pelastetuksi tuomiokirkon kalleimmat pyhimysjäännökset, ennen kaikkea Pyhän Henrikin hopeoidut luut. Asia oli ollut papiston salaisuutena — se arkku, jota Heikinmessuissa tällävälin oli Turun rahvaalle näytetty, oli ollut väärä — ja nämä Suomen kirkon suojelusaarteet tahtoi piispa Kurki nyt ennen kaikkea pelastaa millä hinnalla tahansa.

— Mutta miten? puheli hän itsekseen, astellessaan edestakaisin raunion laella. — Tuoko Konrad sieltä ajoissa tietoja ja minkälaisia? Ja jos ei Kuusisto kestä, mitä sitten? Jätämmekö kirkon kalleudet vihollisten ryöstettäviksi, vai jättäydymmekö tänne juuttien armoille, koettaaksemme sovitteluilla pelastaa, mitä pelastaa voi?

Päivä laskeutui jo matalalle, paistaen himmeästi kuin harson läpi läntisten savumäkien takaa. Joensuulta soinut tykinpauke talttui ja lakkasi: ja taas oli kaikki kaamean äänetöntä. Mitä se merkitsee? Hätäilevinä kulkivat piispan seurueeseen kuuluvat naiset, jotka, samoinkuin enimmät papitkin, olivat majoittuneet Koroisten puurakennukseen, törmällä, kysellen, miksei lähdetä jotakin pakopaikkaa hakemaan. Piispa kuuli illan kolakassa tyyneydessä ne kuiskivat kysymykset, mutta ei ollut niitä vieläkään kuulevinaan.

Vihdoin rupesi joen takana taas näkymään liikettä ja sieltä kuului rientävän sotaväen raskasta töminää. Taas viiletti venhe, jonka perässä ratsuja uitettiin, viistoon joen yli Koroisten rannalle.

— Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna seuralaisiltaan.

— Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.

— Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!

Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.

— Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.
Juutti on voitostaan juopuneena.

— Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.

— Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran voitaisiin taistella ja voittaa.

— Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti piispa raskaasti. — Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?

— Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra, lisäten: — Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne hyökkäisi.

Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten:

— Niin, hän ei rakasta suuria, Erik, koska hänen silmukastaan luiskahdit.

— Ei, ja se lemmettömyys on kyllä molemminpuolista: Hän hirttää minut taikka minä hänet! Mutta ei juutti arkaile sinunkaan piispallista pukuasi, isä, enempää kuin niiden piispojen hiippoja, jotka vuosi sitten Tukholmassa telotettiin.

Piispan katse oli jo levoton, mutta tyyneesti hän vastasi:

— Olen rauhan mies, miekkojen kalske käy minusta syrjässä.

— Turha toivo! huudahti soturi varmasti. — Ne vihaavat sinua nyt yhtä katkerasti kuin minua siksi, että oltuasi kerran Kristianin suosiossa heittäydyit meidän puolellemme. He ovat kyllä tunteneet henkivartijasi piiritysjoukossa ja Kuusiston tykit ovat heitä monasti puraisseet.

Piispa koetti vieläkin epäillen väittää vastaan: — Minä elin kuitenkin ohi sekä Tukholman että Turun verilöylyn.

Mutta Erik herra puisteli päätään:

— Silloin Kristian sinua ja Kuusistoasi pelkäsi, — nyt, kun hänen ei tarvitse sinua pelätä, ei hän sinua säästä.

Itsekseen myönsi Kurki-piispa nuoren ystävänsä väitteet oikeiksi ja taas hän kaihoten huoahti:

— Jospa olisin nytkin lujan linnani ja kelpo väkeni suojassa!

Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, — siellä oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:

— Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista: Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!

— Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!

Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla. Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin — eivät säästä pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:

— Pakoonko…? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?
Kirkkonsa vihollisten jalkoihin — ei, ei…!

— Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan kysyneet: minne asti, kuinka kauan? — Nyt, jos koskaan olisi kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja rohkaisten, lisäsi Pietari.

— Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan…? epäili Silta tapansa mukaan.

— Kaiken uhalla, intti Pietari. — Miksi on papeista tehty ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.

Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:

— Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille valloittajista välittämättä!