E-text prepared by Tapio Riikonen

SAARISTOSTA

Kuvia suomalaisten saaristolaisten elämästä

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1903.

SISÄLLYS:

I. Sinnepäinhän on minunkin matka.
II. Satu särmäisestä rantakalliosta.
III. Rauhoitusalueet.
IV. Kiuskerissa talvella.
V. Jäykistyneet sormet.
VI. Hailiapaja sunnuntaina.
VII. Hylkeenpojan leikki.
VIII. Kaislikon rinnassa.
IX. Eräs joulukuun retki.
X. Käynti Hanhikivellä.
XI. Pantsu.
XII. Kalat nuotassa.

I.

SINNEPÄINHÄN ON MINUNKIN MATKANI.

— Siis todellakin aiot lähteä hiihtämään merelle, Antti?

— Eihän sinne majakkaan muuten nyt pääse.

— Mutta tuuli kiihtyy, luuletko jäitten pysyvän paikoillaan?

— En tiedä, mutta eihän tässä epäileminenkään auta…

Tämä keskustelu tapahtui eräänä talviaamuna muutaman Suomenlahden ulkosaaristolaiskylään kuuluvan talon pihalla. Nuori mies korjaili siinä, jo matkapuvussa ja laukku olalla, suksiensa näystimiä juuri hiihtämään lähtiessään. Vanha kalastaja häntä varoitteli lähtemästä; muu talonväki seisoi viluissaan siinä ympärillä. Kaikkien katseet tähtäsivät lumenpeittoiselle selälle: sikermä pieniä, matalapuisia saaria rajoitti siellä näköalan, mutta muutamain lomitse kumotti kumminkin jo rajaton, aava, valkoinen meri. Se oli Suomenlahden ulappa, ja sinne aikoi nyt nuori mies yksin hiihtämään. Hän asetti jo sukset hangelle, otti seinän vierustalta sauvansa, joista toisena oli tukeva tuura, mutta jäi vielä hetkeksi sauvainsa varaan seisomaan. Vakava ilme oli hänen terävässä katseessaan, kun hän tuokioksi pyörähti tuuleen päin, joka heilutti pihalla seisovain naisten hameitten liepeitä ja leyhytti vanhan kalastajan partaa.

Kalastaja seurasi lähtevän liikettä silmillään ja varoitti vieläkin:

— Tällä tuulella on voimaa siellä ulkona selällä. Pauketta sieltä jo on kuulunut, jää on äännellyt sillä äänellä, joka sillä on, kun se rupeaa elämään.

Antti ei vastannut, liikahtamatta seisoi. Hän oli pari päivää sitten lähtenyt kotoaan, kaukana meressä olevasta Somerin saaresta mantereelle. Somerissa hän oli majakan vahtina, ja siellä oli hän, niinkuin muukin majakkaväki, ollut vankina koko talven joulun alta asti, jolloin sinne viimeiset talvimuonat oli tuotu. Tavallisuuden mukaan meri oli nytkin kevättalveen asti ollut Somerin ympärillä jäätön ja vapaa — tämä osa Suomenlahtea menee harvoin umpinaiseen jäähän, — mutta nyt maaliskuulla meri oli kovien pakkasten ja tyynten ilmain aikana täälläkin jäätynyt vahvaksi. Silloin oli Antille tullut asiaa mantereelle. Hänen nuori vaimonsa oli sairastunut eivätkä riittäneet siihen tautiin majakkaväen vanhat taidot ja kotilääkkeet. Meren jäädyttyä Antti oli senvuoksi päättänyt lähteä hiihtämään mantereelle, lääkäriä puhuttelemaan ja lääkkeitä saamaan. Tällaisen retken hän oli tehnyt ennenkin — vaikk'ei yksin — oli hiihtänyt tuon viiden peninkulman meritaipaleen mantereelle, jota ei majakkaan kumottanutkaan, ja taas takaisin, ja hyvin oli käynyt. Pahin vaara siinä uhkasi, jos nousisi myrsky ja jää lähtisi liikkeelle, siten katkaisten paluutien. Mutta Antti uskalsi senkin uhan, lähti yksin matkalle, ja hyvin hän mantereelle saapuikin. Nyt hän oli palaamassa saareen, yön hän oli levännyt saariston viimeisessä talossa, ja nyt olisi ollut painuttava merelle.

Tekeekö se nyt juuri pahimmoilleen hänelle sittenkin tenän? Tuuli, tuo nukkuvan aavikon vaarallinen herättäjä, kohisi kumeasti saaren matalassa petäjikössä ja vinkui lakeutta pitkin. Vielä oli taivas sees, hattaroina vain liikkuivat pilvet, tuiskua ei toki tarvinnut pelätä. Mutta kestikö jää paikoillaan vai saiko myrsky sen revityksi irti ja ajetuksi kulkusalle…?

Sitä ajatteli nuori mies sauvoihinsa nojaten ja tähystellen kohti talven harmajata taivaanrantaa. Pitäisikö totella varoittajain neuvoa ja jäädä taloon tyyntä odottamaan…? Siitä tulisi pitkä odotus, tukala odotus. Ja ehkäpä juuri sillä välin, päivän tai parin perästä vasta, jää todellakin irtautuisi — silloin hän joutuisi sinne viikoiksi viipymään, kenties kuukausiksi, — heti lähtien olisi ehkä hyvin ehtinyt kotiin. Ei, Antilla ei ollut lupaa olla niin kauan poissa majakasta, eikä hän voinut olla. Siellä saarimajassa odottaa sairas vaimo miestään, odottaa tuskallisena, pelko sydämessään, pahin pelko siitä, miten yksinäisen hiihtäjän käy. Se huoli riuduttaisi potevan viimeiset voimat, jos ei miestä kotiin rupeaisi kuulumaan, jos puhe leviäisi, että liekö eksynyt tai halkeamaan uponnut…

— Ei auta odottaa, matkalle täytyy painua.

Sen hän virkkoi ikäänkuin vastaukseksi vanhalle kalastajalle, vaikk'ei hän, omiin mietteisiinsä kun oli vaipunut, tätä ollut ehtinyt paljon kuuntelemaan.

— Sittenkin? lausui kalastaja.

— Niin, tuuli kiihtyy, sen edestä pois.

— Tuuli kiihtyy! Kun olisi se Jussi edes kotiin ehtinyt, hän toki olisi sinua lähtenyt edes ulkoluotojen yli saattamaan.

— Kiitos, en ehdi nyt häntä odottaa. Hyvästi.

Ja hän nyökäytti jäähyväiset talon väelle, työnsi suksensa solumaan alas saaren loivaa rinnettä ja käänsi ne jäälle ehdittyään etelää kohden, suoraan merelle. Ja verkalleen mutta varmasti, taakseen vilkumatta, hän viiletti sitä luotosikermää kohti, joka kehyksenä rajoitti näköalan merelle päin. Saarelaiset jäivät vielä hetkeksi törmälle hänen jälkeensä katsomaan, seisoivat siinä vakavina ja liikkumattomina sanaakaan puhumatta, tuulen repiessä naisten helmoja ja vanhan kalastajan tuuheaa partaa. Siinä seisoivat, kunnes hiihtäjä luotojen yli ehti ja niiden taa hävisi, — suora latu jäi vain merkitsemään hänen tietään. Silloin he kääntyivät ja palasivat tupaan.

* * * * *

Mutta kauan he eivät olleet ehtineet tuvassa olla, kun jo talon nuori kotivävy, Jussi, joka aamutuimaan oli käynyt pyydyksillään, saapui kotiin.

— Jää repeilee koillisen kulmalla, hän kertoi ensi sanoikseen. —
Railoja näkyi jo siellä päin.

Tuvassa olijat säpsähtivät. Siis oli jo tapahtunut tai tapahtumaisillaan se, mistä he juuri nuoren majakkamiehen kanssa olivat puhuneet.

— Ja Antti lähti juur'ikään hiihtämään Someriin, virkkoi vanha kalastaja miltei valitellen.

— Merelle… onko hän jo matkalla?

— Äsken hiihti ulkoluotojen poikki.

Jussi oli karahtanut pystyyn. Joku naisväestä koetti selittää:

— Mutta kenties hänellä jo oli railo vastassa, ehkei hän ehtinytkään merijäälle.

— Ehti se, etelämpää ei ollut vielä jää irti. Mutta nyt se kai jo on — parahiksi ehti mies kulkevalle lautalle.

— Eikä luultavasti tiedä siitä itse mitään.

— Mutta hänelle on siitä tieto vietävä, — vielä on aikaa.

Nuori mies oli jo ehtinyt riisua saappaansa, mutta nopeasti hän ne taas riuhtaisi jalkaansa, kiinnitti vyön turkkinsa ympäri ja hiihti jo seuraavassa tuokiossa rinnettä alas Antin äskeistä latua myöten.

— Saatko yksin veneen vesille? huusi vanha kalastaja vielä hänen jälkeensä.

— Täytyy saada, vastasi Jussi porhaltaen jo kaukana selällä. Vinhasti hän potki etukumarassa, ja lumi tuiskusi sauvain sommista.

Hetkinen kului, eikä häntä enää näkynyt. Tuvan väki oli taas rientänyt törmälle hänenkin lähtöään katsomaan. Siinä he taas seisoivat, vakavina kuin äsken, sanaakaan puhumatta, itsekseen vain kysellen, miten käy autettavalle, miten auttajalle.

* * * * *

Railo oli edessä, kun Jussi ehti ulkoluodon merenpuoleiselle rannalle; jyrkästi oli siinä edeltähiihtäjän latu katkennut. Mutta kaukana jäälakeudella, joka verkalleen eteni rannasta, näkyi mies tanakasti hiihtävän eteenpäin, hiihtävän taakseen katselematta, — eikä yltänyt sinne ääni.

Saaristolaisilla oli talvikalastustaan varten ulkoluodoilla veneitä, ja yhteen niistä Jussi viskasi suksensa. Ja nuoruutensa koko voimalla hän kävi työntämään raskasta venettä alas kalliolta; jyskyen ja rytisten se solui jäätikköä alas ja solahti kohisten railoon, joka tummana ja kylmää huokuvana siinä avautui. Railo ei vielä ollut leveä, se oli kai kohta Antin hiihdettyä haljennut. Hiljaa eteni suuri merijää, sitä ei ollut vaikea tavoittaa. Rivakasti Jussi tempoi airoista, vaahtona pärskyi jääkylmä aalto keulan edestä. Mutta mies eteni jäälautallakin yhä kauemmas, mustana pilkkuna hän vain enää näkyi aavikolla. Jännittäen voimansa soutaja kiskaisi jäälautalle veneensä, sivalsi siitä suksensa ja rupesi taas jatkamaan äskeistä vinhaa hiihtoaan Antin latua pitkin. Vähitellen lyheni välimatka, Jussi koetti huutaa, mutta ääni ei tavannut vieläkään edeltähiihtäjää. Hän paransi yhä vauhtiaan, taas lyheni välimatka, ja jo kuuli hiihtävä mies myötätuuleen jäljestään huudon. Hän kääntyi, pysähtyi, tunsi tulijan ja älysi samassa, mitä oli tapahtunut. Hän oivalsi asemansa ja tiesi, että Jussi oman henkensä uhalla oli rientänyt häntä pelastamaan. Mutta hän ei silti lähtenyt hiihtämään takaisin.

Hänen merijäälle ehdittyään ja rajatonta avaruutta kohti ponnistaessaan koti-ikävä oli yhä kiihtynyt. Hän oli laskenut, että tällä kelillä ja tällä myötäisellä hän kolmessa, neljässä tunnissa hiihtää kotiinsa. Ja hän oli kuvitellut majakkamökkiin saapumistaan, sairaan vaimonsa luo, jolle hän toi lohdutusta tulollaan ja lääkkeitä laukussaan; hän oli nähnyt kotiväen kirkkaan ilon ja tuntenut kaikkien turvallisuudentunteen. Nytkö tämä kaikki olisi katkaistava, nytkö palattava takaisin railon taa mantereelle, odottamaan kuukausiksi tilaisuutta päästä kotiin majakkaan. Parin tunnin matka vain ehkä enää oli jäljellä…

Ei. Sillä välin kun Jussi hiljaisemmalla vauhdilla läheni, rupesi Antti tuuralla takomaan avantoa jäähän. Hän tahtoi saada varmuuden siitä, mihin päin lautta kulki, kaiken huomionsa hän nyt kiinnitti siihen, tarkaten kompassin ja virran avulla kulkevan lautan suuntaa.

Jo vihdoinkin Jussi ehti läähättäen perille. Turkki oli auki, hiki valui karvalakin alta.

— Jää on irti, hän huusi hengästyneenä. — Minulla on vene, joudu, palaa saareen!

— Maltahan…

— Mutta tule jo. Railo levenee levenemistään.

— Maltahan, tarkastan tässä, mihin päin jää kulkee.

— Selällehän se kulkee, tiedäthän sen, suoraan selälle.

Antti oikaisihe verkalleen avantoon tähystämästä.

— Suoraan selälle, niin tekee. Mutta sinnehän on minunkin matkani, jää kulkee kohdastaan Somerin rantaa kohden.

Jussin silmät suurenivat, hän mykistyi tuokioksi.

— Mitä, aiotko jäädä yksin liikkuvalle jäälautalle?

— Aion hiihtää eteenpäin, majakkaa kohden.

— Mutta jäähän on irti.

— Siksi se viekin minut kotiini. Hiihdän eteläistä jääreunaa kohden, silloin tapaan kiintojään… Suuri kiitos sinulle, Jussi, hyvästä yrityksestäsi, ison vaivan näit minun vuokseni. Mutta palaa sinä takaisin, ennenkuin lautta liian kauas kulkeutuu, — kenties minä olen yhtä pian kotonani kuin sinä.

Mutta Jussi ei tahtonut häntä jättää.

— Sinullahan ei ole venettäkään.

— Ei ole, mutta on sukset.

— Entäpä jos tuuli kääntyy, käännähtää vain vähän idän puolelle.
Lautta vie sinut ohi Somerin, vie Inkerin rannalle tai hiiteen asti
Itämerelle. Taikka se särkyy ulkoluotoihin, katso, myrsky kiihtyy, jää
murskautuu kappaleiksi, — ajattele toki, Antti!

Omituinen kiilto oli nuoren miehen silmässä, kun hän vastasi:

— Olen sitä jo ajatellut. Lautta voi kääntyä, sata muuta vaaraa voi olla tarjolla. Mutta minä haluan nyt päästä kotiin. Katso virtaa avannosta, me huristamme hyvää vauhtia Someria kohden. Minun täytyy vain kiirehtiä lautan etelärannalle, että sieltä heti pääsen maihin hyppäämään, kun lautta kohti laskee. Hyvästi, Jussi, nyt ei joudeta enää miettimään. Kiirehdi sinäkin veneellesi — kiitos vain!

Hän puristi avun tarjoajan kättä ja viiletti jo seuraavassa tuokiossa täyttä vauhtia etelään päin, kohti ääretöntä aavaa tuntematonta, ponnisti vinhemmin kuin äsken ja taakseen katsomatta. Edessä autio, harmaja taivaanranta, niin toivoton ja rajaton, mutta hiihtäjä toivoi sittenkin siitä kohta majakan tornin ja Somerin kunnaiden kuultavan. Hän toivoi kotoisen rannan ehtivän vastaan, ennenkuin tuuli kääntyy, hän toivoi ja ponnisti. —

Yksin seisoi avannon luona Jussi vielä kotvasen ja katseli ääneti poistuvaa. Hän puisteli päätään, mutta ihailua oli samalla hänen katseessaan. Se on uskaliasta matkaa tuo, sattumaksi se on luettava, jos lautta retkellään tapaa juuri tuon pienen selällisen saaren eikä kulje siitä oikealle eikä vasemmalle surmaksi yksinäiselle hiihtäjälle. Pitää siinä olla mieltä miehen rinnassa, mutta kun on uskallusta, ehkä on silloin onneakin…

Mutta hän muisti jo omankin kohtansa, käänsi suksensa pohjoiseen päin ja lähti hiihtämään, pyrkimään veneelleen. Hidasta oli hiihto vastatuuleen, kauan kesti railolle päästä, ja tämä oli jo kasvanut suureksi seläksi, kun Jussi ehti veneelleen. Vielä hitaampaa oli soutaminen vastaiseen jäätyneillä airoilla. Mutta Jussi ajatteli, että tässä on toki mies matkansa määrääjänä, mantereen ranta on edessä, se ei jää oikealle eikä vasemmalle…

Soutaessaan Jussi hievahtamatta seurasi katseellaan sitä pientä mustaa pilkkua, joka tuolla kaukana etenevällä jäälautalla häämötti ja kävi yhä hämärämmäksi talvipäivän harmaassa. Kohta ei näkynyt enää hämärää pilkkuakaan, mutta yhä tähtäsi sinne soutajan katse. Hän kiskoi vastaiseen kauan ja raskaasti, mutta väsymystä hän ei tuntenut, hänen ajatuksensa olivat kiintyneet yhteen ainoaan kysymykseen:

— Tapaako jäälautta Somerin pienen saaren Suomenlahden selällä vai kulkeutuuko se myrskyn mukana särkymään vieraille luodoille? — Vasta kun kevät ehtii ja majakkaväki veneineen saapuu mantereelta muonaa hakemaan, vasta silloin sen varmasti tietää.

II.

SATU SÄRMÄISESTÄ RANTAKALLIOSTA.

Mantereen puolella oli Hannukselan isännällä maansa ja talonsa, mutta hän oli kumminkin vuosien varrella ostanut itselleen muutamia saariakin, vieläpä aivan uloimmaisesta meren saaristosta. Sitä naapurit olivat usein naureskelleet, sillä hyödyttömäthän hänelle nuo saaret olivat, ajan haaskausta se vain oli, kun niissä täytyi käydä lampaita keritsemässä tai heinää tekemässä. Mutta Hannuksela piti tässä asiassa oman päänsä eikä välittänyt naapurien väitteistä. Joka kevät hän lähetti lampaat saareen ja haetti ne taas syksyllä. Mutta sydänkesällä, kun heinät olivat kotinurmilta tallessa, silloin hän teki aina koko väkensä kera suuren retken ulkosaariinsa, sinne heinää tekemään, marjoja poimimaan ja kalastamaan. Siellä oli saunan pahanen, jossa silloin pari päivää, väliin useampiakin, yhteen mittaan asuttiin, — kotoa hoiti sen ajan jonkun palvelijan kanssa emäntä, joka ei koskaan saariin lähtenyt.

Mieluinen retkihän se oli varsinkin nuorelle väelle, mutta enin siihen oli kumminkin isäntä itse innostunut. Hän valmisteli sitä jo viikkokausia, ja viimeiset päivät ennen lähtöä hän oli melkein rauhaton, niin hän sinne ikävöi. Ja kun rannassa tavaroita veneisiin kerättiin, silloin hän oli vilkkaimmillaan, komenteli kuin päällikkö joukkoaan ja istahti vihdoin melkein juhlallisena, silmä terävänä ja jäsenet jäntevinä, peräsimeen, ohjaten suurta venettään tarkasti ja varmasti aallokon halki ja luotojen lomitse.

Tämä hänen intonsa merelle ja saariston rakkautensa selitettiin johtuvan hänen entisestä ammatistaan — hän oli näet nuorempana ollut merimies, palvellut halkojahdissa, joka kuljetti puita Pietariin. Oli hän vihdoin itsekin aluksen omistanut. Se oli ollut niihin aikoihin, jolloin kotiviinanpoltto Suomessa äsken oli lopetettu ja jolloin kaikkiin rannikkoseutuihin salaa tuotiin Inkerin puolelta viinaa paljon. Nuo halkojahdit sitä juuri kuljettivat ja niitä tulliveneet vainosivat. Vielä kertovat vanhat miehet Hannukselankin olleen erittäin rohkean ja kekseliään noita luvattomia lasteja tuodessaan, — sitä ei silloin pidetty rikoksena eikä minään, mies vain sitä uljaampi, ken nokkelimmin osasi vartijat välttää ja eksyttää. Mutta hän oli sitten, vielä nuorena miehenä, lopettanut tämän levottoman elinkeinon, mennyt naimisiin, asettunut maanviljelijäksi mantereelle, raivannut peltoa ja kuivannut soita ja kasvattanut ympärilleen taajan lapsilauman, jonka nuoret vesat nyt vuorostaan hänen ympärillänsä ylenivät. Mutta vaikka hän näin kolmen vuosikymmenen kuluessa oli jo aivan maatunut, hänessä eli vielä pohjalla vankka meren rakkaus, ja se hänet vuosittain veti näille saaristoretkilleen, — niin syystä pääteltiin.

Ukko näyttikin veneessä heti karkenevan ja nuortuvan. Mutta sinne ulommaiseen saunasaareen kerran päästyään hän oli luonteeltansa taas hiljainen ja sävyisä, olipa melkein tavallista hiljaisempi ja umpimielisempi. Hän antoi väkensä vapaasti hoitaa itsensä ja työnsä, joskus hän vain neuvoi tytöille marjapaikkoja ja pojille verkkomataloita, mutta itse hän ei koskaan lähtenyt mukaan. Yksikseen hän käveli saaren alavia, meren huuhtomia rantoja pitkin tai kapusi korkeille kallioille, joita vastaan laine loiskui, eikä tehnyt sen enempää. Siihen kuluivat häneltä päivät; väliin hän lepäili tasaisilla rantapaasilla päivän paahteessa, saattoi tuokioksi nukahtaakin sammalelle jonkin tuulen matalaksi tuiverruttaman petäjän siimekseen, mutta nousi kohta taas jatkamaan yksinäistä vaellustaan. Ateriain ajoiksi hän ilmestyi saunalle, kehui kalakeittoa ja vetäytyi illallisen syötyään aikaiseen nukkumaan. Mutta ennenkuin kukaan heräsi, kenties jo heti puolenyön jälkeen, hän nousi, käveli saaren uloimmaiselle, korkeimmalle kallionnokalle ja istahti siihen katselemaan, kun aurinko verkalleen nousi meren sylistä ja tuuli ulapalla vähitellen heräili. Siinä hän istui tuntikausia, liikahduttamatta jäsentäkään, päätään kääntämättä.

— Suolainen meri-ilma vahvistaa vanhaa miestä, hän virkkoi selitykseksi niille, jotka uteliaina katselivat hänen laskeutumistaan kallioilta. — Tämä merituuli vaikuttaa, että pysyn terveenä koko vuoden, se on nähkääs minulle nuoruuden tuoksua.

Niin hän kehui, ja kernaastihan se uskottiin. Mutta pojat iskivät silmää toisilleen, sillä he tiesivät vähän tarkemminkin, miksi isäukko juuri sillä kalliolla rakasti merituulta hengittää. Mutta he virkkoivat vain:

— Virkistäähän tämä meri meitäkin, mantereen lapsia, saatikka sitten vanhaa merimiestä.

Niin kuluivat päivät saaressa. Olipa paistetta tai sadetta tai myrskyä, se oli hänelle yhdentekevää, rantaretkensä hän silti säännöllisesti teki. Ja kun poislähdön hetki läheni, kun marja-astiat olivat täydet ja verkot otettiin vedestä ja toiset jo hätäilivät pois mantereelle, silloin ukko keksi aina jonkin verukkeen, joka pakotti heidät viipymään saaressa vielä seuraavaan aamuun. Ja sen yön hän vietti melkein kokonaan ulkona, istuen merenpuoleisella kallionkielekkeellä, ja vasta lähtövalmiiseen veneeseen hän sieltä saapui.

Mutta paluumatkalla, saaresta lähdettyä, hän taas oli entisellään, toimelias ja puhelias isäntämies, rauhallinen ja varma. Ohjatessaan taas venettään noiden monien saarien lomitse mantereelle päin hän kertoi usein seuralaisilleen yhtä ja toista merimiesajoiltaan ja retkiltään, kertoi katkonaisia muistoja, jotka liittyivät mikä mihinkin ohikuljettavaan luotoon taikka etäämpää siintävään saaren poukamaan.

— Tuolta karilta pelastimme kerran kolme ihmishenkeä. Venäläinen parkki oli siihen myrskyssä ajautunut ja särkynyt säpäleiksi. Keulaa oli vain enää vähän veden päällä, kun me tästä ohi purjehtiessamme kuulimme hätääntyneiden huudot ja korjasimme heidät jahtiimme.

Jos joku kyseli, sai hän kuulla tarkemmankin ja vilkkaan esityksen tuosta haaksirikosta.

— Tähän salmeen ampui englantilainen sota-alus upoksiin kolme kivilaivaa, — siksi tässä nyt vielä väylä kiertää ison mutkan.

Sotamuistoja englantilaisen käynnistä hänellä oli paljon; niihin jos takerruttiin, tarinaa kesti ihan katkeamatta koko paluumatkan.

— Noiden saarien välissä on kapea, mutta syvä salmi. Siinä sitä on monesti hätäsatamaa pidetty, väliin monta päivääkin, niin että loppui leipä ja juomavesi. Mutta hengissäpähän sieltä aina sentään tultiin.

Tällaisia muistoja vanhus tavallisesti kertoi kotimatkoilla, vaikeni hetkeksi ja kertoi taas. Mutta jonkin kerran, kun veneessä sattui istumaan vain hänen omia lapsiaan ja hän oli tavallista avoimemmalla tuulella, hän ohjasi ulkosaaren valkamasta lähdettäessä veneen kulkemaan mutkan kautta saaren ympäri ja käski soutajain pysähtyä tuokioksi sen jylhän, korkean, särmikkään kallioniemen kohdalle, joka siitä pistihe ulos mereen. Silloin hän viittasi noita teräviä, pystyjä kallionsärmiä kohti, joihin aalto heikoimmallakin tuulella pärskyen särkyi, ja virkkoi:

— Tuossa se on pojat se hautakallio. Noita särmiä vastaan minun viimeinen jahtini särkyi — ei jäänyt muistoksi nuoran päätä, ei laudan säpälettä. Kaikki vei meri, minut vain sylkäisi maihin.

Ääneti ja hartaana nuori väki kuunteli veneessä. Kukaan ei kysellyt mitään — he tiesivät, että silloin voi ukko heittää vastaamatta ja suuttua —, mutta kysyviä olivat kaikkien katseet, ikäänkuin olisivat tarkempaa kertomusta pyytäneet. Se oli sama rantakallio, jonka harjalla vanhus aina yksin aamuyöt liikkumatta istuskeli merta tähystellen ja sen sointuja kuunnellen, sen tiesivät veneessä istujat, tiesivät, että hän siinä hautoi menneitä, raskaita muistoja. He janosivat saada tietää kaikki, kuulla yksityiskohtia myöten tuon kamalan yön jännittävän tarinan. Mutta he vaikenivat, ja kotvan kuluttua ukko jatkoikin.

— Tuohon halkeamaan, tuohon rotkoon minut hyökyaalto viskasi, siihen räjäytti luuni, että luulin niiden kappaleina olevan — tuohon, katsokaa, pojat. Siitä vihdoin itseni tapasin ja ryömin kalliolle — siinä on merielämäni loppuraja. Tuo kallio voisi olla minunkin hautapatsaani — ihme on, ettei ole —, mutta kahden muun hautahan sen juurella on.

Hetkisen ukko istui mietteissään; pojat jo pelkäsivät, että hän jättäisi kertomuksensa siihen. Mutta hän oli nyt tarinatuulella.

— Palasimme Narvasta — Aatu-veljeni ja laivamies Timo. Minä olin silloin jo päättänyt sen syksyn perästä luopua merimiehen ammatista, olin kihloissa ja olin hieroskellut sen maatilan kauppaa, jonka sitten ensiksi ostinkin, — olimme Aatun kanssa jo sen verran varoja keränneet, että velatta sen sain. Puhalsi vinha läntinen, kun Narvasta lähdettiin, mutta emmepä malttaneet sen tyyntymistä odottaa, minullakin oli ikävä morsiameni luo ja häitä hommaamaan. Ja hyvinpä tunsimme meren kaikki konstit sekä vankan laivamme, varmasti siitä olisimme myrskyltä satamaan suoriutuneet, ellei ilma keskellä päivää yht'äkkiä olisi käynyt niin pimeäksi, etten sen vertaa ole ennen enkä jälkeen tavannut. Sen pimeän toi musta ukkospilvi, taivas ja meri sekautuivat toisiinsa, sade valui virtana, oli mahdotonta osata väylän kohdalle. Meidän oli sen vuoksi pakko pysytteleidä ulapalla, saariston edustalla, ja siinä luovimme reivatuin purjein edestakaisin koko sen illan ja puolen seuraavaa yötä. Raskasta työtä oli purjeiden hoitaminen, kun alituiseen käännettiin; Timo ja minä niitä iltayöstä hoitelimme ja Aatu oli perässä. Liekö tuokioksi väsyneenä torkahtanut perämies vai muutenko hän erehtyi maan läheisyydestä, en tiedä, yht'äkkiä näin vain edessäni yön pimeästä aaltojen keskitse noita samaisia särmikkäitä kallionhuippuja, ja jo seuraavassa tuokiossa laiva tärähti niin voimakkaasti pohjakallioon, että minä viskausin monen sylen päähän mereen. Timo lienee sotkeutunut nuoriin ja upposi laivan kera — se pirstoutui samassa, en nähnyt muuta kuin silmänräpäyksen ajan kaatuvia mastoja ja putoavia purjeita, ja taas oli kaikki pimeää. Veljeni, Aatu, — niin hänen hautansa on myös tässä…

Kertojan ajatus levähti. Se lähti hetken kuluttua kulkemaan toisesta paikasta.

— Siinä ei ole hyvin syvää ihan tuossa kallion juurella, tyynellä näkee kirkkaasti pohjan. Koetin kerran pohjasta sukeltamalla hakea, löytyisikö siitä mitään perua laivastamme, mitään muistoa vainajista, — löysin muutamasta kiven kolosta samovaarin kannen, se on minulla vieläkin tallella.

— Niin, tässä kalliolla ja rinteellä vietin sitten märkänä ja ruhjoutuneena päivän, kunnes vihdoin sain huudetuksi ohipurjehtivan saarelaisen avukseni. Miltä tuntui, sitä en osaa selittää — siihen vain merimiesammattini iäksi jäi. — Mutta soutakaa jo, pojat, soutakaa kotiin päin…

Pojat eivät kyselleet enempää, vaikka olisi mielikin tehnyt. He rupesivat ääneti soutamaan kotiin päin, mutta heidän ajatuksissaan ja mielikuvituksissaan eli edelleen tuo kamala haaksirikon yö synkkine tapauksineen, he näkivät kauan edessään särmäiset kalliot ja kaatuvat mastot ja nielevän hyrskyn. Ja he ymmärsivät, miksi vanhus aina niin hartaana ja vakavana vietti pitkät, yksinäiset hetkensä rantakallion laella.

Kotiin tultuaan he siitä usein keskenään puhuivat. Ja kerran heissä heräsi tuuma pystyttää ukon tietämättä paasi tuohon särmäisen kallion laelle, isänsä pelastuksen ja setänsä haudan muistoksi. He kertoivat silloin äidilleenkin noista aikeistaan, mutta useammin he sitä eivät enää tehneet eivätkä äitinsä kuullen koko asiata kosketelleet. Sillä äiti oli säpsähtänyt heidän ehdotustaan, oli kalvennut ja huudahtanut:

— Mitä, puhutteko siitä haaksirikon paikasta, — siitä älkää koskaan enää puhuko, se on kamala kallio.

— Mutta pelastuksen muistoksi, äiti, — olivat lapset vielä inttäneet.

— Ei, en tahdo sitä muistaa, en tahdo sitä paikkaa koskaan nähdä.

Siihen se ehdotus raukesi. Sillä hyvinhän pojat saattoivat ymmärtää, että heidän äitiinsä tuo haaksirikon tapaus, jossa hänen silloisen sulhonsa henki oli ollut viskelevän aallon varassa, oli niin järkyttävästi vaikuttanut, että hän vieläkin kammoksui koko saarta ja varsinkin sen surmakalliota. Siksi äiti ei koskaan lähtenyt mukaan saariretkille, siksi hän ei tahtonut kuulla puhuttavan koko tapauksesta eikä sitä muistaa, se vieläkin häntä pyörrytti. Mutta tuo äidin kammo oli antanut aihetta vielä toiseenkin toisintoon, josta pojat joskus kylillä olivat kuulleet kerrottavan ja joka itsepintaisesti ja häiritsevästi pyöri heidän mielissään. Se oli aivan tarpeeton ja joutava selitys, mielikuvituksen turha luoma, mutta uskottavana sitä akat aikoinaan olivat puhuneet.

He olivat kertoneet äidin tuskan ja kauhun muka olevan kotoisin joistakin sanoista, joita hänen miehensä avioliiton ensi aikoina unissaan oli puhunut. Ne sanat olivat koskeneet Aatu-setää.

— "Hän kelluu tuossa aallon päällä, soutaa merta sulin käsin, painuu ja nousee" — niin oli Hannuksela muka unissaan kuvaillut. — "Jo viskaa aalto Aatunkin kalliota vastaan, hän tärähtää rotkon reunaan, ojentaa minulle kätensä apua anoen… Käteni ulottuisi, mutta en sitä ojenna… Ja hyökyaalto palaa paadelta, se tempaa taas mukanaan veljeni, hän ojentaa vielä kätensä, soluu ja vaipuu…"

Oliko ukko joskus unissaan sellaista puhunut, oliko äiti kauhuissaan siitä muille kertonut, siitäpä oli enää mahdoton saada selvää. Sillä äiti ei tahtonut kosketella koko asiaa, ja isältä ei voinut kysellä. Mutta jospa olikin puhunut, se oli tietenkin tapahtunut sen tärisyttävän muiston painosta, jonka haaksirikko yö oli pelastuneen mieleen jättänyt, luoden siihen unissakin monenlaisia kauhun kuvia. Ne olivat joka tapauksessa mielikuvituksen tuotteita nuo jutut, päättelivät pojat, eivätkä mitään muuta.

Mutta kylän akoilla oli ollut siitä omat arvelunsa ja selityksensä.

— Veljensä surmaan hylkäsi, siitä nyt omatunto soimaa, siitä on rauhaton hänen yönsä, ja siitä on emännällä kauhu ja tuska, niin kertoivat akat. Ja he tiesivät senkin, miksi Hannuksela oli ollut hukkuvalle veljelleen kättään ojentamatta.

— Yhteiset oli heillä varat, salakuljetuksella ne olivat yhdessä ansainneet. Veljenkin osa jäi nyt pelastuneen hyväksi, siten sai talon ja tavarat.

Ja siksi nousee muka tuskan hiki emännän ohimoille, kun haaksirikkoa mainitaan, hän muistaa silloin rikoksen, joka on heidän onnensa pohjana, mutta jota hän ei koskaan ole uskaltanut mieheltään tarkemmin udella. Ja siksi käy isännän mieli aina sydänkesällä niin rauhattomaksi, siksi hänen on pakko vuosittain käydä haaksirikkosaarella ja surmakalliolla. Se on sovittamaton rikos, joka hänet kiinnittää yökausiksi istumaan särmäisen rantakallion harjalle, josta hän vieläkin näkee tuon apua pyytämään ojennetun veljensä käden aalloista. Siellä käydään äänettömiä käräjiä, sillä rikos ei jätä tekijäänsä rauhaan, se vaatii vuosittain tilinsä.

Nämä olivat akkojen puheita, mutta syvälle ne olivat painuneet nuorten mieliin, ja kylmä väristys kävi pitkin selkäpiitä, aina kun he yösydännä, isän ulkona ollessa, ajattelivat tuota omantunnon taistelua, joka mahtoi riehua äänettömällä kalliolla. Ja he olivat silloin varmat, että synkkä salaisuus kätkeytyy kallion juurella hyrskyviin aaltoihin.

Mutta kun he päivän noustua ajattelivat tarkemmin, niin he nauroivat noille akkojen jutuille, ja ne häipyivät kuin utukuvat heidän mielestään. Ja paluumatkalla, kun he istuivat veneessä ja kuuntelivat isänsä kertomusta, kun he kohottivat päänsä ja katsoivat vanhusta, joka siinä istui varmana ja rauhallisena peräsimessä, silloin he halveksivat akkoja. Ei mikään salarikos voi kalvaa tuon oikeamielisen vanhuksen omaatuntoa, se on aivan mahdotonta. Ja mitäpä syytä olisi sellaista otaksuakaan? Mikäpä oli sen luonnollisempaa, kuin että meri veti vanhaa merimiestä helmaansa ja että hän joskus tahtoi yksinäisen, rauhaisan aamuhetken viettää sen kallion laella, joka kerran oli ollut hänen kohtalonsa herra. Ja että äiti pelkäsi merta ja kammoi tapaturman paikkaa, kukapa sitä saattoi ihmetellä!

Mutta kun taas ensi kesänä heinänteko kotona oli päättynyt ja vanhus rupesi mantereelta hankkiutumaan ulkosaariin, kun hän hommaili ja kiirehti, aivan kuin olisi ollut levoton, silloin pojat taas iskivät silmää toisilleen, mutta naurahtivat samassa, sillä he tiesivät ajattelevansa samaa mielikuvituksen luomaa särmäisen rantakallion satua.

III.

RAUHOITUSALUEET.

Uusi kalastusasetus oli astunut voimaan. Sen monet uudet, ankarat määräykset tuottivat paljon päänvaivaa ja huolta talonpojille koko maassa, mutta varsinkin saaristolaisille, joiden pelto on isoksi osaksi vesillä.

Niin tuli paljon huolia Lintulahden kyläläisillekin. He elävät sen verran lahden perukassa, ettei merikalastus kuulu heille, mutta rannikkopyynti onkin heille sitä tärkeämpää. Heillä oli siellä kotilahdellaan ollut auttavan hyvät apajat; ei tosin mitään erityistä kalahautaa, vaan siksi kumminkin, että aina kun nuotalle mentiin, niin lähtipähän haukea, ahventa ja pientä kalaa aivan särpimeksi asti. Iltaisin lopetettiin maantyöt aina vähän varhempaan, lähdettiin nuotalle, ja palkkansa antoi kotilahti. Sillä keinoin oli aina pysytty kesäkausi tuoreessa kalassa ja saatu talven varakin tynnyreihin, ja kylläpä sitä särvintä tarvittiinkin, sillä tarkoin oli kaikki lehmänantikin vietävä meijeriin, siitä rahasta kun oli ainainen puute.

Ikäväksi kävi sen vuoksi aina kevätpuoleen elämä, kun suolakalat loppuivat. Silloin oli toki tavallisesti jäänlähdön aika käsissä, pian siitä oli ennen aina päästy kevätnuotalle, kutukalan pyyntiin, ja kaukana oli silloin ollut särpimen puute.

Mutta nyt oli jo heti keväästä juttu toinen. Nyt oli tullut tuo uusi kalastusasetus, joka sotki lintulahtelaistenkin kaikki vanhat elinkeinot.

— Eikö lähdetä nuotalle? oli taas jäitten lähtiessä vanhan tavan mukaan Leppäniemen isäntä virkkanut naapurilleen Rainikaiselle. — Huomenna sinne jo kyetään.

Mutta ankaraksi oli käynyt Rainikaisen katse, ja nuhdellen hän oli itsetietoisena naapuriaan neuvonut:

— Nuotalle! Etkö tiedä uutta kalastusasetusta… et saa kastella nuottaasi jäittenlähdöstä heinäkuun alkuun, muuten menetät nuottasi.

— No sehän nyt menoa on. Mutta mistä se sitten kevätkala saadaan?

— Osta tai ole ilman.

Sehän se kohta ensimmäiset huolet toi. Sanoivathan ne saatavan pyytää verkoilla ja rysillä, mutta kenelläpä niitä lie niin varalta ollut, ja mitäpä ne antoivat nuotan rinnalla, jos olisi ollutkin. Lintulahtelaiset pureskelivat kuivaa leipää, ryyppäsivät kurnaalia päälle ja katselivat kaihoten talaissa riippuvia nuottiaan. Älä kastele, — kyllä siitä aina joku vallesmanniin sanan lennättäisi, ja milläpä sitten lupa-ajallakaan pyytäisit.

Odottivat sitä heinäkuun alkua — sittenpähän syödään särvintä sitä vinhempaan. Ja sillä välin isäntämiehet istuskelivat iltakaudet kamareissaan ja lukivat uutta asetusta. Lukivat ja koettivat ymmärtää, mutta helppoa se ei ollut. Se käski perustaa kalastusyhdistyksiä, — he olivat siitä lahdelta tottuneet pyytämään itse kukin mistä oli saatu ja kuka oli kerinnyt. No, lintulahtelaiset perustivat yhdistyksen, rupesivat siihen kaikki, — samapa se, pyydetään sitten entisellään, kunhan vain se lupa-aika tulisi! Sitten se on toki selvää.

Mutta eläpäs vielä! Eräänä pyhäiltana Kelalan isäntä kävelee piennarta pitkin Rainikaiseen hyvin miettiväisen näköisenä ja uusi kalastusasetus kourassaan. Istuu penkille, miettii yhä.

— No mitä se naapuri nyt meinaa, kysyy vihdoin Rainikainen.

— Sitä, että tämä kalastusjuttu ei taida olla vieläkään selvillä. Emme me kykene vielä heinäkuun alustakaan nuotalle.

— No mikäs siinä… onhan se silloin jo lupa-aika.

— On, mutta meillä ei ole vielä vesistö reilassa… Niin, näetkös tätä pykälää. Jokaisesta kalavedestä pitää lohkaista erityinen rauhoitusalue, josta ei kukaan saa mitään pyytää, ei muuta kuin minkä ongella saa. Ja se on lohkaistava ensiksi, sitä ennen älä kalasta.

— Ja kuka sen lohkaisee?

— Siihen pitäisi kai oikeastaan olla maanmittari tai…

— Yhhyh! Siitä se tulee vielä kallis juttu, kyllähän ne mittarien taksat tunnetaan. Ja kuka ne hommaa ja maksaa?

Mutta Kelala, se kirjanoppinut, luki hiljaa asetusta edelleen. Hän oli löytänyt sieltä sellaisenkin kohdan, että "jos jakokunnan osakkaat itse sopivat jostakin määrätystä rauhoitusalueesta, niin saavat sen itse paaluttaa". Ja sen hän nyt haki ja naapurilleen lohdutukseksi luki.

— No hitto vie, totta me sen sitten itse paalutamme. Pidetään kokous!

Kokous pidettiin heti, siihen saapuivat Leppäniemen Matti, joka oli vähän tyhmä ja aina hyväksyi edellisen puhujan mielipiteet, Perälän isäntä, joka oli olevinaan yhtä suuri kirjamies kuin koskaan Kelala, vaikka nyt harmikseen huomasi itseltään tuon yhden mutkan jääneen asetuksesta huomaamatta, ja kaikki muut, — ei niitä toki ollutkaan kaiken kaikkiaan kuin vaille kymmenen taloa siinä Lintulahden kylässä. Asetuksen määräys rauhoitusalueesta huomattiin oikeaksi, ja miehet päättivät sen itse lohkaista ja paaluttaa, — olihan siinä heidän lahdessaan lääniä, joutipa siitä jokin nurkka rauhoitettavaksikin, kun vain sillä päästäneen.

Jo heti seuraavana iltana he lähtivät neljällä veneellä lahdelle, sousivat sen pitkin ja poikin, katselivat kaikki paikat, missä oli vanhoja apajoita ollut — niitä eivät antaneet rauhoitusalueeksi, — muistelivat, miltä rannalta oli kaloja saatu ja miltä ei, ja innostuivat ja väittelivät. Sillä vähän kustakin paikasta oli joskus saatu, ei mielinyt riittää rauhoitusalueeksi mitään. Vihdoin he sopivat, valitsivat kaloille siitossijaksi muutaman kivisen louhikkorannan, jossa eivät muistaneet kalan koskaan asustaneen.

— Sen nyt hennoo hylätä, toistivat he kaikki.

Ja iskivät paalut pohjaan, pitkät, paksut paalut, ja veistivät kirveillä merkit.

— Siitä löytäkööt nyt herrat rauhoitusalueen, kun hakemaan tulevat!

— Siinäpä kalat nyt kutekoot minkä vain mieli tekee, säilyy se paikka nuotilta.

He hymähtelivät näin puhuessaan, sillä he tiesivät, etteivät tuossa louhikossa ole kalat koskaan kuteneet. Mutta ehkäpä muuttavat nyt sinne paalujen mukaan. Tehkööt minkä tahtovat, asetus vain on täytetty. Ja tyytyväisinä ja hyvässä sovussa miehet sousivat kotirantaan nyt vain odottamaan sitä heinäkuun alkua, jolloin vihdoinkin sai potkea nuotat veteen.

Heinäkuu läheni. Mutta eräänä päivänä rupesi kylän miesten kesken taas liikkumaan uusia huolia sen samaisen asetuksen johdosta. Perälän isäntä, joka oli ollut vähän häpeissään sen tuonnoisen huomaamattomuutensa johdosta, oli nyt sitä uutterammin tutkinut uutta asetusta, vaaninut sen kaikkia metkuja ja vihdoin löytänyt siitä erään pykälän, joka määräsi, että rauhoitusalueeksi on valittava sellainen vesialue, jossa kalat yleensä käyvät ja jossa niillä on kutupaikkoja. Hän käveli Kelalaan, koetti salata voitonriemuaan ja esittää asiansa huolestuneella nuotilla, vaikka se ei oikein onnistunut:

— Ei tainnut se meidän paalutus tulla sittenkään oikein lain mukaan jullilleen. Tässä on, että jos ei ole rauhoitusalue oikein määrätty, niin voi kuvernööri kieltää kalastuksen koko vesistöstä. Luepas tuosta…

Hän näytti sormellaan niitä löytämiään pykäliä Kelalalle ja lisäsi tämän lukiessa:

— Se se puksahdus olisi, silloin emme saisi nuottaa vetää koko kesänä.

Kelala luki, vaan ei tahtonut uskoa.

— Ole hupsimatta, tuo ei meihin kuulu, kun meillä kerran on rauhoitusalue. Kuka sen takaa, etteivät kalat kude meidän paalujemme sisäpuolella.

— Mutta tietäähän sen jokainen.

— Ei sitä kuvernööri tiedä eikä hän siitä välitä.

Kelala ei tahtonut pitää koko tätä uutta keksintöä minkään arvoisena.
Mutta Perälä ei niin vähällä huoliaan heittänyt. Hän käveli
Leppäniemeen ja sieltä Matin kanssa Rainikaiseen ja esitti heille asian
kaikkein peloittavimmassa muodossa ja karvassa.

— Se olisi puksahdus… ja kyllä aina joku ilmiantaa, siitä saatte olla varmat.

— Ja mistä me silloin talvikalaakaan saisimme, kevätkausi nyt jo on saatu ilman tirppoa.

Leppäniemen Matti oli jo aivan vakuuttunut.

— Täytyy muuttaa se paalutus, panna kutupaikkojakin rauhoituspiiriin.

— Sitähän minäkin, vakuutti Perälä, on pidettävä uusi kokous.

Tässä kokouksessa Kelala ja pari muuta miestä hänen kanssaan koettivat väittää turhaksi koko tätä touhua, — kuka sen tietää, missä se kala kutee, ja kuka sitä täällä käy katsomassa? Ja kuka ne mittaa meidän paalut, olkoot paikoillaan! — Mutta enemmistö oli levoton ja katsoi varmimmaksi seurata lain kirjainta. Niin sousivat miehet taas eräänä iltana lahdelle, sousivat poikki ja pitkin ja ryhtyivät vihdoin taas paaluttamaan uutta aluetta, selkävettä ja rannikkoa, jossa tiesivät kalan varmasti asuvan ja kutevan. Siihen meni heidän parhaita apajoitaan, ja säälittihän se, mutta parempi katsoa kuin katua. Niin arvelivat ukot ja löivät uudet paalut pohjaan.

Siten oli nyt Lintulahdessa kaksi vesialuetta rauhoituspiireiksi paalutettuna. Ja kylän asukkaista muutamat pitivät sitä ensimmäistä oikeana rauhoitusalueena ja katsoivat olevansa oikeutetut vetämään nuottaa tuosta myöhemmin paalutetusta, hyvästä apajapaikasta, jonka taas toiset selittivät oikeaksi rauhoitusalueeksi, vaikk'eivät sentään uskaltaneet niitä ensimmäisiäkään paaluja repiä pois. Siitä syntyi kinaa kyläläisten kesken, pian siitä syntyi kaunaakin, ja naapurusten välit rikkoontuivat.

— Vetäkää nyt nuottaa sieltä kalliorannalta, koska apajat rauhoititte, veistelivät Kelalan miehet. — Tehän sen asetuksen paremmin ymmärrätte. Me pyydämme vanhoilta apajoiltamme.

— Kunnes kuvernööri kieltää teiltä pyynnin ja vie nuotatkin, vastasivat peräläiset.

— Kieltää se teiltä jos meiltäkin.

Varsinkin Kelalan ja Perälän talojen välit kävivät huonoiksi. Heillä oli yhteinen tie rantaan, ja pian syntyi riita rumpujen korjaamisesta ja tien käyttämisestä. Akat hämmästelivät pyykkirannassa ja lapset tappelivat kesannolla.

Heinäkuun alku oli juur'ikään käsissä ja nuotat olivat jo korjatut kesäkuntoon. Kauan oli särvintä ikävöity, ja siksi kaikki olivat valmiit ensimmäisenä lupapäivänä lappamaan nuotat veneisiin. Mutta tuo kahden rauhoitusalueen juttu teki sillävälin useat isäntämiehet yhä levottomammiksi. Niin oli Rainikainenkin nyt itse tilannut sen uuden asetuksen kaupungista; hän sai sen juhannuspäiväksi ja istui koko päivän ja tutki sitä, hän ei tahtonut enää luottaa toisten selityksiin. Varsinkin hän luki tarkoin luvun rauhoitusalueista ja töksähti aina siihen pykälään, jossa sanottiin, että lohkokunnan jäsenet saavat itse määrätä ja paaluttaa rauhoitusalueensa, "jos ovat yksimieliset".

— Mutta entäpä jos eivät ole?

Kovasti rupesi Rainikaista huolettamaan, hän käveli Leppälahden Matin luo, ja sieltä mentiin toisten isäntäin puheille, ja näille hän esitti nuo epäilyksensä ja kysymyksensä.

— Jos eivät ole yksimielisiä, entä silloin?

— Silloin kai eivät saa itse paaluttaa.

— Ja silloin kai on mittari haettava jakoa tekemään.

Muuhun päätökseen he eivät voineet tulla. Ja he oivalsivat, että heidän jakoasiansa oli juuri tuolla ikävällä kannalla: oli kaksi rauhoitusaluetta, josta toiset käyttivät yhtä, toiset toista. Mutta niin ollen ei ole mitään varsinaista rauhoitusaluetta ollenkaan, huomautti Perälä, ja sellaisenhan laki nimenomaan määrää.

Mutta tukalaa oli miehistä sekin mittarin hakeminen.

— Mistä sen nyt enää ehtii heinäkuun alkuun saada, ja jos saisikin, niin kuka sen maksaa?

— Mutta jos ei ole yhteistä rauhoitusaluetta, niin älä lähde nuotalle.

No, ei auta muu kuin että se yhteinen rauhoitusalue on sittenkin hommattava, päättelivät miehet tuskissaan. Vielä on pidettävä uusi kokous kyläläisten kesken ja lopuksikin sovittava yhdestä ainoasta yhteisestä rauhoituspiiristä. Sitä vaatii kaikkien etu. Se oli tulos neuvotteluista.

Viipymättä laitettiin taas viestit kiertämään kaikkiin taloihin, ja eräänä iltana ukot keräytyivät jälleen rannalle lähteäkseen kolmannen kerran soutamaan lahteaan pitkin ja poikki, sitä lopullista, yhteistä rauhoitusaluetta määräämään. Taas oli paaluja veneissä, taas kinailtiin ja soviteltiin, ja lopuksi valittiin vihdoin rauhoitusalueeksi sellainen poukama ja selkävesi, jossa oli sekä mahoa vettä että myöskin kutupaikkoja. Paalut iskettiin, kolmannet paalut. Ja yösydännä miehet palasivat taas maihin.

Mutta alakuloisina ja huonoin toivein he nyt astelivat kukin kotitalolleen. Tällä hetkellä ei ollut Perälän eikä Kelalan isäntä ollut mukana, ja siitä aavistettiin pahaa kasvavan. Heistä Kelala piti kiinni ensimmäisestä paalutuksesta ja Perälä toisesta, eivätkä he tahtoneet kuulla muista rauhoitusalueista puhuttavankaan. He olivat sitäpaitsi riitaiset keskenään, eikä kumpikaan tahtonut lähteä mukaan toimitukseen, jossa arveli toisen olevan. Mutta toiset kylän miehet epäilivät, että nämä ne tekevät vielä tenän ja lyövät tyhjäksi tämän viimeisenkin yrityksen.

Niin kävikin. Perälä ei antautunut enää puheisiinkaan; kun ei kerran hänen paalutuksensa kelvannut, niin vedottakoon oikeuteen. Ja Kelala kirosi ja vannoi, että vaikka muut myöhemmin iskisivät koko lahden paaluja täyteen, niin hän ei välittäisi muista kuin siitä ensimmäisestä rauhoitusalueesta, joka oli ainoa laillinen.

Niin alkoi heinäkuu. Lintulahdessa oli kolme rauhoitusaluetta, joista ei kumminkaan mikään ollut kaikkien tunnustama, kylän miehet olivat ilmi kiistassa keskenään ja naapurusten välit olivat pilassa. Nuotta-aika oli vihdoinkin tullut, mutta kukaan ei uskaltanut nuotallaan lahdelle lähteä, sillä naapurit olisivat sen tietysti heti viranomaisille ilmoittaneet — niin huonot olivat välit. Isäntämiehet vaanivat yökaudet toistensa talaita ja päivillä siitä toisiaan pistelivät. Ja lapset mankuivat särvintä ja akat torasivat, että mistä se talvikala otetaan.

Se oli ikävää aikaa, ilma oli raskasta, alituiset epäluulot ja juorupuheet myrkyttivät mielet ja tekivät tukalaksi elämän. Nuoret miehet miettivät Amerikkaan lähtöä ja tytöt itkeä pillittivät sitä navetan portailla.

Silloin laski, keskelle sitä raskasta ilmaa, eräänä kesäpäivänä tukkilautta Lintujokea myöten alas Lintulahteen, ja sen mukana tuli suuri liuta tukkilaisia, jotka hoilasivat ja lauloivat, niin että rannat kajahtivat. He hilasivat näet laulun voimalla lauttaansa merelle päin. Mutta kun he juuri olivat aavalla keskilahdella lauttoineen, niin jo nousikin mereltä kova myrsky. Se velloi lautan pitkin lahden selkiä, taittoi ankkurivitjat, särki puomit ja hajoitti tukit pitkin luotoja ja rantoja. Tukkilaiset huusivat tuhatta huimemmin, karjuivat harmissaan ja kiroilivat kerätessään karkulaisia rannoilta ja vääntäessään uusia vitjoja puomeihinsa. Sitä kesti pari päivää, ja Lintulahden kylän asukkaatkin olivat aivan huumauksissaan siitä hälinästä ja hoiluusta. Mutta kun tukkilaiset vihdoin taas olivat saaneet lauttansa kokoon ja painuneet sen kanssa lahden suulta merelle, silloin lintulahtelaiset keksivät ihmeekseen, että heidän monista rauhoituspaalutuksistaan ei ollut enää merkkiäkään jäljellä. Myrskyn painosta raskaat lautat olivat katkoneet paaluja ja vatvoneet niitä irti, ja tukkilaiset olivat vihapäissään riuhtoneet viimeisetkin pois. Ihan putipuhdas oli lahti, ei yhtään paalua jäljellä, kaikki kolme rauhoitusaluetta olivat tykkänään hävinneet.

Lintulahtelaiset katselivat sitä rannoiltaan päivän ihmetellen, puistelivat päätään ja miettivät. Mutta kun ilta tuli, niin jo yhdestä talaasta lapettiin nuotta veneeseen, sitten toisesta ja kolmannesta ja niin edelleen pitkin koko lahden rantaa. Jo ennen auringon laskua talaat olivat tyhjinä ja tyhjinä talotkin, joka mies ja nainen oli nuotalla. Surma oli sinä yönä Lintulahden kaloilla, sillä siinä vedettiin vanhat apajat ja uudet, joka ranta ja poukama koettiin, eipä jäänyt paljon vetämätöntä vettä. Liian kauan oli särpimettä oltu, oikein harmissa sitä nyt pyydettiin. Ja kalaa syötiin niinä päivinä joka mökissä, syötiin ja suolattiin, ja yhä uutta tuotiin joka ilta, tuotiin niin Perälään ja Kelalaan kuin Rainikaiseen ja Leppäniemeen ja kaikkiin muihin.

Eikä siinä rauhoituspiireistä välitetty, niistä ei enää puhuttukaan.

— Tukkilaiset tärvelivät paalut, mikä niistä alueista enää olisi selon saanut.

— Hakekoon paalut se, kenelle se kuuluu…

Niin lohduttivat miehet omiatuntojaan käydessään potkemaan nuottansa tuonaan mittaamilleen rannoille. Ja se oli heistä leikkisääkin ja hauskaa. Naapurusten välit korjaantuivat tuota pikaa, toistensa nuotioille tultiin jo yösydännä rantakalaa syömään, ja halukkaasti ammensi siellä Kelalan isäntä keittoa poskeensa Peräläisen padasta ja Peräläinen pisti tupakan Kelalaisen massista.

— Tukkilaiset tehkööt tilin rauhoitusalueista, me niistä jo tarpeemme saatiin.

— Me syömme kalaa, tuli se yhdestä poukamasta tai toisesta. Tulkootpa kyselemään meidän rauhoituspaalujamme!

Mutta ei kukaan kysellyt mitään. Ja niinikään vanhaan malliin kalaa pyydetään vielä tänäkin päivänä Lintulahdesta.

IV.

KIUSKERISSA TALVELLA.

Kiuskeri on pieni kalliosaariryhmä aavassa Suomenlahdessa, noin peninkulman päässä Suomen puolen ulommaisesta saaristosta, etelään Pitkästäpaadesta. Siellä on myöskin luotsimajakka, ja majakkana se kulkee "Ison Kalastajan" nimellä. Mutta Kiuskerina se on tunnettu suomalaisen rannikko väestön kesken, ja hyvin tunnettu ja laajalti tunnettu. Sillä se on itäisen Suomenlahden talvikalastuksen keskuspaikka.

Kun kesällä purjehtii näiden autioiden kallioiden ohi tai jos matkustajalaivan kannelta tulee niitä kohden silmäilleeksi, niin uskoisipa näillä paikoilla talvisin vallitsevan täydellisen kuoleman ja hiljaisuuden. Kesällä toki näkee aina jonkin purjeen pilkistävän edes kaukaa taivaanrannalta tai savun tupruavan höyrylaivan piipusta taikka öiseen aikaan majakkatulen vilkkuvan. Mutta talvella! Poissa ovat purjehtijat jääaavikolta, poissa luotsit majakasta, sammuksissa ovat rantaloistojen tulet, kuollut on meri. Niinhän luulisi. Mutta eipäs olekaan.

Silloin siellä näet vasta elämä alkaakin, silloin se vasta täyteläänä pulppuaakin parin, kolmen kylmimmän talvikuukauden aikana. Meri ei vielä jouluksi jäädy, harvoinpa tammikuullakaan. Mutta helmikuun alussa saapuvat varmasti lähimmän rannikon miehet, etupäässä pitkäpaatelaiset, suurin joukoin Kiuskeriin. Suksilla sinne hiihtävät ja vetävät perässään pieniä, keveitä, siroja laitakelkkoja, joissa ovat verkot ja eväät, padat ja purjeet ja muut tarvekapineet, — norssikelkoiksi niitä sanotaan, sillä kuoretta tämä talvipyynti isoksi osaksi tarkoittaa. Mutta näiden yksinäisten hiihtäjäin välissä kulkevat huohottaen ja hoilaten isommat miesjoukot, jotka vetävät perässään jalaksille nostettuja veneitä, — ilman veneitä eivät nämä likisaaristolaiset koskaan lähde Kiuskeriin. Kepeästi juoksevat raskaat veneetkin jalaksillaan jäätikköä pitkin, ja pian se peninkulman taival katkeaa. Saaristolaiset nostavat tavaransa majoihinsa, — heillä on näet Kiuskerin suurimman saaren pohjoisrannalla notkoihin ja kallioiden lomiin veistettynä puolenkymmentä hirsisuojaa uuneineen ja lattioineen — ja niissä he talvikalan aikana aina yönsä lämpimässä viettävät. Tämä keskimmäinen kalliosaari on sangen korkea, mutta syysmyrskyllä kuohuu kumminkin meri iltikseen senkin yli, eikä siellä sen vuoksi kasva puutakaan, ei kuin vaivainen, maata vasten painunut kataja kiven kolossa. Ja aivan niinkuin saaren kataja, niin näyttävät sen majatkin mataloina ja maata vastaan painuneina juurettuneen kivien koloihin. Mutta kiire on Kiuskeriin saapuneilla jäälle. Kukin koettaa ehtiä valitsemaan parhaat verkkopaikat, syvimmät kalahaudat, — minkä paikan silloin helmikuussa saa valituksi, sen saa sitten, jos jää paikoillaan kestää, talvikauden omanaan pitää. Verkot uitetaan kohta jään alle, pitkä salko ommellaan avannosta toiseen, mutta verkon päihin kiinnitetty nuora jää kulkemaan jään päältäkin, niin että verkot voi kokea tarvitsematta niitä nostaa vedestä ja uudelleen uittaa. Kolme avantoa kuuluu kuhunkin verkkoon. Keskimmäisen, suurimman, soikean avannon edessä istuu pyytäjä kahdareisin ja nostelee sieltä sulin käsin jääkylmää verkkoaan, noppien saaliin vasuihinsa. Mutta suojakseen tuulelta hän pystyttää ympärilleen "varjokepit", kuusi yläpäistään yhteen sidottua tankoa, joiden päälle hän levittää purjeen, — se on pienen lappalaiskodan näköinen, suippopäinen suojus, ja siinä kalastaja kököttää, anna pyrytä tai myrskytä. Ei ole hätääkään, kun vain jää kestää!

Mutta tuskin lähimmän saariston miehet ovat ehtineet näin asettua pyyntipaikoilleen, kun jo pitempimatkaisiakin kalastajia rupeaa saapumaan Kiuskerin seuduille. Niitä tulee Koivistolta ja Uudeltakirkolta asti — heillä ei ole lähempänä talvipyyntipaikkoja, — ajavat siihen hevosilla rantoja pitkin tai suoraankin kierällä jäällä, saapuvat majoineen, eväineen, akkoineen — mutta ilman veneitä — jäädäkseen sinne sitten koko talvikaudeksi. He pystyttävät laudoista rakennetut, säpeillä kokoonkyhättävät majansa eli "putkansa" ulos jäälle, ulommas saaristolaisista, verkkoavantojensa viereen, ja muuttelevat niitä sitä myöten kuin saalista tuntuu tulevan. Ennen pitkää on näitä majoja siellä jäisellä ulapalla silmänkantaman pituinen rivi, on putka putkan takana, sen verran vain väliä, etteivät eri pyytäjäin verkot sotkeudu toisiinsa, jos merivirta miten päin pyörinee. Jokaisessa majassa asuu 6-8 henkeä, sulloutuneina minkä suinkin makaamaan sopivat. Pienellä rautauunilla maja illalla lämmitetään, ja pian se käykin kuumaksi kuin sauna; mutta pian lämmin pakeneekin hataroista lautaliitteistä, eikä aamulla majassa ole paljoa vähemmän pakkasta kuin jääaavikolla, — terveyttä se elämä kysyy!

Vilkasta on elämä aamusta asti Kiuskerin edustan aavikolla. Tuhathenkinen väestö kihisee siinä yksillä jäätiköillä; miehet juoksevat edestakaisin majojensa ja avantojensa väliä, varjokeppejä pystytetään avantojen ympärille, ja pian on niitä kuin suippopäitä heinärukoja ison kartanon vainiolla, — hyvin ison kartanon. Uudet tulokkaat vetävät keikkojaan yhä edemmäs merelle. Ja maista päin kilisevät kulkuset, kalanostajat näet saapuvat pyyntipaikalle ostamaan aamun saaliit.

Nuo ostajat antavat erityisen värin ja elon kalastajaleirille. Hevosten tiu'ut kilajavat, kun ne kylmissään siinä jäällä heinää pureskelevat ja tömistävät kavioitaan. Miehet tepastavat siellä hyvissä turkeissa, kirjavissa vöissä ja huopasaappaissa, kulkevat majasta toiseen, tinkivät, huutavat kalamiehiä puheilleen ja hierovat kauppaa. Mutta kalastajat, vaikk'eivät muuten paljon tiedä toisistaan jääaavikolla, ovat kumminkin hintojen puolesta muodostaneet lujan liiton: he eivät niitä pudota. Ja jo maksaa yksi ostaja toisensa perästä vaaditun hinnan, joku lisääkin vähän saadakseen kuormansa pian täyteen ja ehtiäkseen ensiksi myyntipaikalle, Viipuriin tai Pietariin. Raha kilahtaa kalastajan suomuspeittoiseen massiin, päivän pyynnistä hän voi saada kymmenen markkaa ja ylikin. Mutta kyllä se olikin raskasta työtä, — vilussa ja pyryssä pitää avokäsin hoitaa jään alta juoksevia pohjaverkkoja, ja niin märkänä sitten maata yönsä vetoisessa majassa. Ja sitä täytyy tehdä kuukausimääriä yhteen menoon. Pitkäpaatelaiset ne toki lähtevät aina sunnuntaiksi kotiinsa, kylpevät lauantai-iltana, muuttavat vaatteensa, lepäävät ja ihmistyvät lämpimissä tuvissaan perheensä parissa ja palaavat sitten maanantai-aamuna aikaiseen uusina ihmisinä taas viikoksi Kiuskeriin. Mutta ulkopitäjäläiset elävät siellä merellä hataroissa lautamajoissaan usein pari kuukautta yhteen menoon, ehkä jonkin ainoan kerran käyvät saaressa vierailemassa, elävät siellä niillä yksillä ahtailla, kylmillä ja märillä tiloilla myrskyssä, tuiskussa ja pakkasessa.

Järjestys tuossa jääyhteiskunnassa on mallikelpoinen. Ei siellä ole esimiestä, ei ruununmiestä, ei sääntöjä eikä aitoja, vaan niitä ei tarvitakaan. Kukin hoitaa omat asiansa, hoitaa raskaan työnsä ja antaa toisen tehdä samoin.

Raskasta työtä, mutta meneehän se elämä sittenkin mukiin, niin kauan kuin jää kestää eheänä ja rauhassa saa pyyntiä harjoittaa, — siihenhän sitä on saatu tottua. Vasta se vaikeaksi käy, kun sattuu sellainen huono talvi, jolloin meri menee heikkoon jäähän, joka sitten joka tuulella repeytyy ja särkyy ja näyttää hätää ja kiirettä kalastajille. Silloin ei voi koskaan yötään aivan turvallisesti maata lautamajassa, silloin täytyy päivilläkin alinomaa varjokeppien alta tarkata tuulia ja merivirtoja ja pelätä jään alla olevia, kalliita verkkoja. Ja repeileehän meri usein vankempinakin talvina, kun myrsky nousee. Yhtäkkiä irtautuu jää joltakin kaukaiselta rannalta ja turkkaa toista kiintonaista jäätä vastaan, joka taas vuorostaan särkyy ja lähtee tyrkkimään. Silloin rupeaa meri elämään, silloin ei ole hauskaa aavikolla. Railoja avautuu kalastajain majojen väliin, lautta lähtee verkalleen liikkeelle. Kiire on silloin kalastajilla korjata verkkojaan ylös merestä, panna majat kokoon ja pyrkiä kiintojäälle. Lähimmän saariston miehet siitä pulasta helposti pelastuvat: heillä on venheet Kiuskerissa ja siellä aina miehiä, jotka tulevat pyynnissä olevia pelastamaan. Mutta koivistolaisilla ei ole veneitä, hauras jää on heidän ainoana turvanaan. Kun meri on ollut ylt'yleensä jäässä, silloin eivät lautat tavallisesti lohjettuaankaan pääse kauas kulkemaan, ainahan silloin tulee toinen jää pian vastaan, jota myöten pääsee pyrkimään kiintojäälle. Mutta jos tuuli kauan puhaltaa yhdeltä suunnalta, kooten jäät vastarannalle, ja virta sitten yht'äkkiä kääntyy toisaalle, silloin railot levenevät suuriksi seliksi ja liikkuva jäälautta ajautuu kauas sulalle merelle, ajautuu kuulumattomiin. Silloin on hätä käsissä, silloin lautalle jääneet kalastajat voivat hävitä viikkokausiksi teille tietymättömille. Ellei heitä silloin pian ala joltakin rannalta kuulua, niin jo on pakko hälyttää ruunun laivoja avuksi.

Niin käy usein kevätpuoleen, milloin jäät lähtevät liikkeelle ennenkuin pyyntiaika on lopussa. Kalastajat eivät malta lähteä ajoissa maihin, he luottavat onneensa, jäävät jäätikölle viime tinkaan, kunnes lautat repeytyvät irti ja lähtevät kulkusalle. Itse he silloinkin kyllä tavallisesti ehtisivät pelastua, mutta he eivät raaski jättää verkkojaan, jotka ovat heidän omaisuutensa ja elinneuvonsa, he jäävät verkkojaan talteen korjaamaan ja joutuvat sillä välin kulkusalle. Ajelehtivan jäätelin varassa on kymmenien, ehkä satojen ihmisten henki. Mutta harvoinhan niiden kumminkin kuullaan hukkuneen, — aina on jokin ranta tullut vastaan.

Kiuskeria lähinnä asuvain saaristolaisten kuvausten mukaan nuo koivistolaiset ovat aika hölmöjä, kun noin jättäytyvät merijään varaan ilman veneitä, ilman oman pelastuksen mahdollisuutta; — "niitä täytyy sitten meidän aina käydä sieltä mereltä keräilemässä", sanovat he. Arvattavasti koivistolaisten mielestä noiden lähisaaristolaisten pyynti taas on ihan herraspeliä, ilman vaivaa ja vaaraa: heillä hirsimajat asuntona, veneet varana, kotona saunat lämpiävät, — sitä vailla, ettei ole rautatietä ja makuuvaunua! Toista se on vielä Kiuskerissa, toista Kiuskerin takana, sanovat koivistolaiset, — siellä se pyynti vasta luontoa kysyy. Mutta saarelaiset pitävät varovaisuutensa järkimiehen viisautena, — hölmöä on heittäytyä sattuman varaan.

— Te siis ette koskaan joudu kulkeville jäälautoille, kysäisin kerran Pitkänpaaden Jermolta, kun hän kuvaili tuota itärannan kalastajain varomattomuutta.

— Eipä sitä meille usein satu, joskus mahdollisesti tapaturmassa. Olinhan sitä sentään tässä tuonaan minäkin yhden yön sellaisella reissulla, — mutta yhden yön vain.

— Ähäs, kuinka se niin sattui?

— Jää repeysi rutosti, me satuimme muutaman naapurin kanssa etäälle Kiuskerista, kun nousi äkkiä myrsky. Ei ehditty kiintojäälle eivätkä toisetkaan päässeet meille avuksi. Oli sellainen sakea lumipyry, ettei nähnytkään mitään. Koetettiinhan siitä maihin päästä, hypittiin lautalta toiselle, juostiin hiki hatussa, mutta yö tapasi. Haimme silloin sellaisen jääröykkiön, johon ahtojäätä oli pakkaantunut — se ei juuri enää vähällä kummalla repeä, — kaivoimme siihen tuurillamme sen verran koloa, että pää ja hartiat mahtuivat tuulelta suojaan, se kun oli julma se myrsky. Siinä makasimme, mutta eipä nukuttanut. Jäät hankasivat vastakkain, ulisivat ja paukkuivat, halkeilivat ja tuuppailivat toisiaan; väliin soluttiin aika vauhtia selvää vettä jonkin railon yli, väliin taas jysähdettiin toista lauttaa vastaan. Myrsky vinkui ja repi turkin liepeitä — en sitä yötä unohda. Säälikseni ovat lautoille jääneet ulkopitäjäläiset usein käyneet, kun olen sitä omaa yötäni muistanut.

— Mutta seuraavana päivänä jo pääsitte pois?

— Niin, myrsky tyyntyi, jäät asettuivat, railoja meni jäähän ja me taivalsimme, lautalta lautalle hyppien, Kiuskeriin päin. Puljahdeltiinhan siinä väliin hartioita myöten mereenkin, mutta eihän siinä hätää ollut; Kiuskerin majakka näkyi, ja sitä lähemmäs myötään tultiin. Kamala yö se oli, kylmä oli ja nälkä oli ja surma oli perimässä, ja tulinpa ajatelleeksi, ettei olisi nyt markka paljon kuumasta kahvikupista. Mutta pientä tuskaahan se sittenkin oli kaiken sen suuren tuskan rinnalla, jonka Kiuskerin jäät joka talvi niin monelle tuottavat. —

Keväällä, kun jäät Kiuskerin ympäriltä ovat irti ja ajautuvat kauas, mutta rannikot vielä ovat umpijäässä eikä merenkulku pääse alkamaan, silloin meri on todellakin muutaman kuukauden ajan Kiuskerin ympärillä kuollut. Mutta kauan sitä kuolemaa ei kestä. Luotsit saapuvat samassa majakkaan, tulet sytytetään loistoissa, ja ensimmäisen höyrylaivan savupatsas alkaa pian haamottaa taivaanrannalta. Kesäkausi, laivaliike on alkanut. Mutta talvikausi se sittenkin vasta on oikeata liikkeen aikaa Kiuskerin ympärillä.

V.

JÄYKISTYNEET SORMET.

Helmilahden vanha Antti on hänkin niiltä saaristolaisten merielämän maineajoilta, jolloin rahdinkuljetuksen Suomenlahdella toimittivat yksinomaan saaristojahdit ja kaljaasit — silloin ei vielä ollut höyrylaivoja joka lahtea porkkaamassa — ja jolloin nämä vankat ja nopeat alukset kilpailivat myrskyjen kanssa voimassa ja tullimiesten kanssa viekkaudessa. Mutta nuo vanhat merikarhut eivät juuri kernaasti kerro muistojaan ja seikkailuitaan; eipä silti, että he nyt enää mitään pelkäisivät, mutta he pitävät ne mieluummin ominaan. — Eihän sitä mitään niin merkillistä tapahtunut, vastasi Anttikin, jos milloin koetin johtaa puheen noihin aikoihin, se nyt oli aikaansa sekin, niinkuin muukin. Kun häneltä joskus esim. kovalla tuulella purjehdittaessa tiedusteltiin, muistiko hän jotakin erityistä myrskyä entisiltä merimiesajoiltaan, hän vastasi naurahtaen, että "eihän tämä vielä sitä oikeata tuulta ole", mutta tarkemmin ei kertonut. Ja jos siitä vanhasta viinankuljetuksesta tuli puhe, niin hän vaikeni kokonaan, ikään kuin asia ei olisi häneen kuulunutkaan.

Mutta kerran hän sentään hiukan raotti sanalipastaan — ja se oli hänen kahden koukkuun jäykistyneen sormensa ansio. Olin usein huomannut, että Antti purjenuoria hoitaessaan vähän kömpelösti niitä oikealla kädellään hypisteli, niin nokkelasti kuin hän muuten vielä purjeita käyttelikin, ja kerran sen vuoksi kysäisin, että kuinka hänellä nuo pari sormea ovat noin jäykät.

Hän ojensi silloin hymyillen kätensä, oikaisi suoriksi kolme sormeaan ja osoitti, että ne kaksi keskimmäistä, pitkä sormi ja nimetön, olivat koukussa eivätkä oienneet. Ja hän virkkoi:

— Tämä on sitä viinan työtä.

Utelias olin kuulemaan pienimmänkin kaskun ja mietin keinoa, miten saisin ukon kertomaan sormiensa tarinan. Mutta ilokseni hän nyt rupesi aivan pyytämättä selittelemään:

— Eivät nämä sormet ole tappelussa särkyneet, ei sillä tavalla viinan työtä, vedessä ne ovat kangistuneet. Mutta pirtulasti siihen oli syynä — olinhan sitä näet minäkin joskus kuljettamassa.

Ja näin kerta alkuun päästyään Antti jatkoi:

— Monet mutkat ja juonet siinä täytyi keksiä, kun mieli lastin maahan saada, sillä tullimiehet olivat tottuneet ja valppaat, — tuolla Pitkässäpaadessahan niillä oli silloinkin asemansa ja sieltä ne purjehtivat alituiseen joka taholle saaristossa. Ja oli niillä maissakin urkkijoitaan, jotka heille ilmoittivat, mikä laiva milloinkin oli lähtenyt meren takaa pirtua hakemaan — sitä silloin aina tiesivät odotella ja vahtia. Sen vuoksi täytyi saaristolaisten usein jo kaukana merellä tyhjentää lastinsa toisiin aluksiin, jotka sinne yöpimeällä purjehtivat vastaan — siitä oli aina etukäteen salaa sovittu. Kun sitten tulliveneet ajoivat takaa mereltä tullutta laivaa, jonka tiesivät tuoneen viinaa, mutta jonka harmikseen tapasivat tyhjänä, veivät aivan toiset alukset sill'aikaa lastin toisia väyliä myöten maihin.

Antti hymähti vähän katkerasti.

— Mutta ainapa ei sekään juoni auttanut. Eräänä yönä meitä purjehti pari miestä sillä asialla tyhjällä hailiveneellä Saksasta tulevaa kaljaasia vastaan, joka toi kielletyn lastin — sieltähän niitä pirtulasteja viime aikoina enimmäkseen tuotiin. Tullimiehille oli ihan meidän toimestamme salaa ilmoitettu, että se se nyt viinaa tuo. Oli ankara pohjoistuuli, meidän täytyi purjehtia lähelle Narvin saarta, jossa nyt on majakka, ennenkuin kaljaasin tapasimme. Enimmät lastit oli siitä jo muuan jahti käynyt hakemassa, mutta kun se ei jaksanut kaikkea ottaa, piti meidän viedä maihin viimeiset avonaisella hailiveneellä. Tyhjä kaljaasi lähti purjehtimaan maihin Pitkänpaaden itäpuolitse, vetääkseen tullimiesten huomion sinne, ja helppohan sillä oli matka. Mutta meillä oli hyvin työläs retki.

— Sitä silloista tuulta saattoi todella sanoa myrskyksi — enpä sen kovemmassa muistakaan olleeni. Luovittiin vastaiseen siinä vihaisessa säässä, ja kun vihdoin rannikkoa lähestyttiin, painoi tuuli meidät suoraan Kultamatalaa kohti, — sitä kutsutaan Kultamatalaksi, kun siinä on keltainen hiekkapohja. Ei se tavallisesti mikään matala ole kalaveneelle, siinä on vettä parikin syltä, mutta sellaisessa myrskyssä se on surman paikka joka alukselle. Siinä käy mahtava kare, jokaisen aallon pohjassa siinä silloin näkyy selvä, keltainen hiekka, ja siihen särkee meri aluksen sekä suuremman että pienemmän. Kamalata oli sitä karetta nähdä, ja joka hetki luulimme veneen jysähtävän säpäleiksi pohjaan, sillä siinä aallokossa oli mahdoton kääntää varsinkaan raskaassa lastissa olevaa venettä. Mutta yli tulimme Kultamatalasta — emme sattuneet toki matalimmalle kohdalle — ja niin oltiin vihdoinkin pääsemässä ensimmäisten saarten suojaan. Olipa ollut kuin tulppa koko päivän sydämessä, ja siksi hengitimme jo vapaammin; tullimiehiä emme osanneet ollenkaan peljätä, varsinkaan siinä säässä, ja rohkeasti viiletimme lähintä salmea kohden. Silloin yht'äkkiä näemme edessämme tulliveneen keulan — Mervenius on siinä saaren takana väijymässä.

Katseeni lienee ollut kysyvän näköinen, sillä vaikka en mitään virkkanut, ukko vastasi:

— Kukako Mervenius oli — sehän se juuri oli se Pitkänpaaden tullipäällikkö, ovela, viekas mies. Se oli kuin kärppä kivirauniossa, yht'aikaa monessa paikassa, eikä se hänkään säitä säikkynyt. Hänen piti silloinkin olla kaukana idässä kaljaasia vahtimassa, mutta olikin siinä meitä vastassa, — lienee arvannut juonemme, koska oli lähettänyt pienemmän veneen kaljaasia ajamaan ja itse tullut meitä kohti. No niin, meille hätä käteen. Käänsimme ruorin ympäri, rupesimme pyörähtämään myötäiseen, pakosalle… Silloin pamahti laukaus, veneemme oli ammuttu puhki, se vajosi…

Antti vaikeni tuokioksi. Sitä ei minun uteliaisuuteni olisi sallinut varsinkaan tällä kohdalla, ja ehätin kysymään:

— Entä te — jouduitte uimasille?

— Meillä oli veneessä korkkiset törnipussit — ne piti olla, kun merellä lasti otettiin — ja sellaisen ennätimme kumpainenkin tempaista kouraamme, muutenhan siihen olisikin paikalla hukuttu.

— Ettekö osanneet uida?

— Emme me saaristolaiset ui koskaan, veteen ei mennä muuta kuin milloin on pakko. Eihän siitä tosin sillä kertaa olisi ollut pitkältä maihin uida, mutta eipä ollut meidän siinä maihin pyrkimistäkään. Sillä siellä olivat tullimiehet vastassa, sieltä olisi suoraan ollut matka vankilaan, eikä sinne mieli tehnyt. Mutta eipä ollut siinä muuten mies enää paljon matkansa määrääjänä, aalto vei meitä mukanaan, kuljetti mihin tahtoi. Tullimiehetkin lienevät luulleet meidän siihen kerrassaan veneinemme uponneen, koska eivät edes paikalle soutaneet.

— Ja teitä meri vei suoraan selälle?

— Niin vei. Sen verran tuuli kumminkin kävi viistoon, että aalto ajeli meitä Martinsaaren rantaa kohden. Mutta onhan sitä selkää siinäkin, tunnin sitä kalavene purjehtii tavallisella tuulella, ja meidän oli sitä sulin käsinä myrskyssä soudettava. Mutta mikäpä siinä auttoi, koetettiin pysyä hengissä niin kauan kuin voitiin. Oli syyspuoli kesää, vesi toki ei ollut kovin kylmää, mutta kangisti sittenkin ajan mittaan kontettuneiksi kaikki raajat, eikä ollut tajustakaan lopuksi enää paljon tolkkua — en tiedä vieläkään, kauanko siinä likosin.

Antti keskeytti hetkeksi kertomuksensa, oikaisi sitten taas ne kolme sormeaan suoriksi ja näytti kahta, jotka olivat jäykkinä koukussa.

— Noiden sormien ja kämmenen väliin olin saanut temmatuksi korkkipussin rihman ja niillä sitä koko ajan siihen puristin, — ei ollut siinä aallokossa aikaa eikä tajuakaan korjata rihmaa paremmin käteensä. Toisella kädellä koetin aina kahmaista itseni aallon harjalle, että en alle vaipuisi. Toveristani en tiennyt mitään, vähän matkaa uppoamispaikalta olin jo hänestä eronnut; yksin vain siinä taistelin ja syljeskelin merivettä, jota aalto aina turkkasi kurkkuuni. Enkä tiedä itsekään, mitenkä se tapahtui, kun aalto minut vihdoin viskasi muutamalle Martinsaaren hiekkarannalle. Tunsin vain pohjan allani ja siitä ryömin maihin. Mutta kun siinä olin kotvasen maannut ja rupesin nousemaan pystyyn, nousi korkkipussi yhä oikeassa kädessäni — nämä sormeni puristivat aina vain sen rihmaa kämmentäni vastaan. Ja minun täytyi toisella kädelläni oikein riuhtaista, ennenkuin sain rihman irti. Mutta senjälkeen nuo sormet eivät ole koskaan oienneet.

Istuttiin ääneti. Ymmärsin, että tarina oli Antin puolesta lopussa, hän kiinnitti jo huomionsa muihin seikkoihin. Mutta minä olisin vielä halunnut kuulla enemmän siitä seikkailusta ja kysäisin:

— Eivätkö tullimiehet koskaan saaneet tietää, että te olitte olleet siinä veneessä, jonka he ampuivat upoksiin?

— Eikö mitä. Myöhemmin he kuulivat, että kaljaasin viinalastin oli tuonut maihin eräs jahti, — luulivat mahdollisesti viattoman hailiveneen ampuneensa eivätkä senvuoksi asiaa sen enempää tiedustelleetkaan. Emme mekään valittaneet.

— Teidän toverinne pelastui siis myöskin?

— Niin teki, samalla tavalla.

Vieläkin koetin viskata muutaman syötin, saadakseni Antin kertomaan lisää.

— No se kai olikin viimeinen viinaretkenne, vai kävittekö vielä senkin jälkeen pirtulasteja hakemassa?

Antti nauroi.

— Ehkä tuli vielä myöhemminkin käydyksi, enpä häntä muista niin varmaan. Mutta tämän reissun muistan aina noista sormistani.

Toisen kerran, kun oli siitä vanhasta salakuljetuksesta ollut puhetta, tiedustelin Antilta, mikä sen oikeastaan vaikutti, että tämä pirtun ja muun tavaran luvaton tuonti jäi pois.

— Mikäkö vaikutti, hän matki ja näytti hetkisen miettivän. — Aika sen vaikutti ja kansa itse ja sivistys, — ruunun miehillä oli siihen tulokseen hyvin vähän osaa. Mutta aikaa myöten levisi kansaan uudemmat käsitykset. Se oli ennen suosinut salakuljetusta ja suojellut sen harjoittajia. Vähitellen yksi toisensa perästä rupesi ymmärtämään, että se olikin paha ja kansaa turmeleva tapa. Se vietteli väestön juoppouteen ja aiheutti rikoksia, se hämmensi käsitykset oikeasta ja väärästä, eikä se kumminkaan ollut sanottavasti tuottavaa. Muutamat, jotka sitä palkkaväellä ja useilla laivoilla harjoittivat, ävertyivät, mutta itse ne, jotka alituisen vaaran alla purjehtivat ja tekivät raskasta työtä — eihän sitä uskaltanut olla liikkeellä muuta kuin pimeällä ja kovassa säässä, — ne hyötyivät hyvin vähän. Ja niiltä rikastuneiltakin hupenivat näkymättömiin ne tulonsa; möivät viinansa velaksi välikauppiaille, nämä eivät maksaneet, eikähän sellaista saatavaa voinut uloshakea. Valistuneimmat miehet kyläkunnissa rupesivat sitten vastustamaan koko salakuljetusta — se ammatti ei siis enää voinut pysyä salassa, sen harjoittajilla ei ollut enää entistä turvaa, ja niin koko tapa vähitellen jäi olemattomiin, kuivi pois. Ja onneksi se oli kansalle, paljon paremmin se nyt tulee toimeen luvallista elinkeinoa harjoittaen, ja kaikki se entinen salakähmäisyys, pelko ja viha on kuitti.

Niin puhui Antti, ja hän näytti puhuvan omasta kokemuksestaan ja sydämen vakaumuksesta. Mutta sittenkin hän vielä hetken kuluttua lisäsi:

— Mutta reipasta elämää se entinen elämä oli, rohkeutta se kysyi ja mielevyyttä ja miehen tarmoa, se kasvatti miehet nuorista pitäen luottamaan itseensä ja karaisi heissä luonnon. Veltompi on tämä nykyinen aika ja pehmeämmät ihmiset. —

Näkyipä siis kaikesta huolimatta, että ukossa vielä pohjalla eli rakkaus saaristolaisten vanhaan seikkailuaikaan.

VI.

HAILIAPAJA SUNNUNTAINA.

Kesäkalan pyyntiajan olisi ollut määrä alkaa niinä päivinä, mutta vielä eivät hailit kuuluneet nousseen rannikolle, eikä siinä heinänteon kiireessä kukaan malttanut lähteä niitä summia hakemaan. Perjantaina päivällä oli kumminkin Kivirannan Iivari, joka koko aamun oli tuulia haistellut, lähtenyt akkoineen kesken rupeaman niityltä, soutanut apajalleen ja kokeeksi potkenut nuotan veteen, — pitihän toki tunnustella, olisiko haili jo tullut mereltä. Ja tullut se oli. Kivirannan vanhukset vetivät siinä varpin toisensa perästä, ja ilo oli vetää. Sillä joka kerta nuotan perä pulskahutti sieltä apajalta tullessaan hauskan kosteikon, ja kun se maihin vedettiin, kihisi siinä valkoista meren karjaa kuin kattilassa, Ähäs, eivätpä olleet muut sitä arvanneet, riemuitsi Iivari uutta apajaa kiertäessään. Ja kun nuotta-aika iltasella oli ohi, olivat molemmat kalavasut puolillaan lihavia haileja, ja suutaan lipoen Iivari viiletti akkansa soutamaa venettä kotisalmea kohden.

— Huomenna tullaan taas apajalle. — Eikä sitä ennen puhuta halleista kenellekään mitään, — keksikööt itse!

Ja Iivari peitti purjeella sekä vasut että nuotan, ettei kenenkään tarvitsisi hänen lastiinsa tirkistellä.

Mutta sattuipahan paha onni, että juuri siinä salmen soukimmalla kohdalla Vanhalan Mikon piti soutaa jutuuttaa vastaan, uistinta lie ukko siinä yksin soutaa nyhtänyt. Iivari näki hänet jo pitkältä matkalta ja mietti mitä sanoa. Sillä se vanha kettu tietysti utelee ja urkkii… eikä sille paljon valehtelemistakaan, sillä se kietoo pian toisen sanoihinsa ja nauraa sitten. Jos lie parasta kertoa hänelle koko hailijuttu. Ja miksipä hänelle ei kertoisikin, hailin tarpeessahan se Mikko-raukkakin on. Tosin se Mikko oli monesti Iivaria metkuttanut ja monet juonet hänelle pitänyt, siinä kun oli ikäkausi naapureina eletty, pienoinen selkä vain väliä. Nytkin viimeksi se oli tehnyt ruman ilveen, kun he olivat yhdessä olleet viime syksynä Inkerin puolella vaihtamassa haililastinsa rukiiseen. Oli ollut kaikessa suuna ja puhemiehenä, ajanut Iivarinkin asiat, mutta niin oli Iivari sitten jäljestäpäin kotiin tultuaan laskenut, että hän oli saanut hailitynnyriä kohden pari kappaa vähemmin kuin olisi pitänyt saada, ja Iivari arveli niiden kappain siirtyneen hyvittäjäisiksi Mikon veneeseen. Mutta eipä tuo ollut Mikko niillä kaikilla koirankujeillaan sen enempää ävertynyt, velkaisena oli mies pysynyt — anna saada hänenkin hailia, kun nyt sattunee kysymään!

Jo souti Mikko melkein kohdalle, kääntyi, laski aironsa ja kelaili siimaa veneeseen sekä kyseli kuulumisia. Ja tuossa paikassahan se jo tiedustelemaan, että nuottako siellä oli purjeiden alla.

— Nuotta.

— On tainnut haili jo nousta ranta-apajoille?

— Onhan sitä jo jokunen tainnut nousta.

— Saitteko montakin päätä?

— Ei monta, olisiko neljä tuhatta, taikka viisi.

— Soo, sehän on saalis! Johan sitä minäkin arvelin, että tällä tuulella se nyt nousee. Jos lie huomenna tuuli samalla kantilla, niin jo lähden minäkin nuotalle.

— Tule vain, lähdemme mekin.

— No, sitten paistetaan yhteinen rantakala. Olitpa mies, naapuri, kun hailiparvelle neuvoit, tässä onkin jo ollut suolakalaa ikävä.

— Mutta muille älä puhu.

— En puhu.

Niin erosivat, ja Iivarin mieli oli oikein hyvä, kun oli naapurilleen asian suoraan kertonut. Onhan niitä meressä kaloja kahdellekin, ja nythän se Mikko näkee, ettei hän niistä vaivaisista ruiskapoista viitsi pitkää vihaa kantaa.

Seuraavana päivänä, lauantaina, naapurukset tapasivat toisensa apajalla, — heidän apajansa olivatkin siellä aivan rinnakkain. Vierettäin siinä päiväkausi nuottaa vedettiin, potkettiin ulos ja lapettiin aina uudelleen veneeseen, kun perä oli rannassa tyhjennetty. Sillä välin tarinoitiin hyvässä sovussa sekä siitä nykyisestä saaliista että vanhoista merkkiapajoista. Väliin tuli kyllä Mikolle vesiperä, kun Iivari juuri oli tuhatpäisen pullottavan perän nostanut, mutta sitten seuraavalla varpilla se tasautui, eikä mitään kaunaa syntynyt. Ja kun hailit illan suussa hävisivät saaristoapajalta, niin yhdellä tulella siinä kuivailtiin kastuneita vaatteita ja paistettiin puikkovartaissa kirkkaita haileja. Siinä tulen ääressä Mikko silloin virkahti:

— Kun pysyisi vielä maanantaihin tämä tuuli, niin taas me täydet vasut tästä vetäisimme. Ja silloinhan sitä alkaisi olla kohta oman väen syötäväksi, sitten joutaisi syyskala kaikki myötäväksi.

Iivari ei vastannut mitään, sillä hän ajatteli siinä, että oli se Mikko ennen sunnuntaitkin nuottaa vetänyt, kun oli vain kala-aika sattunut, ei ollut kirkonajastakaan välittänyt, — olisiko nyt mieli muuttunut? Mutta kun Mikko vielä sitten vähän ajan perästä rupesi puhumaan siitä uudesta apulaispapista, jolla oli oikein miehiinkin pystyvä saarnaääni, niin Iivari arveli, että on se tainnut vanhemmuuteen jo vakaantua Mikkokin, on tuo jo aikakin. Ja vieläpä puheensa lopuksi virkahti:

— Huomennahan sitä saarnamiestä taas saa kuulla, — kuka kirkolle lähtenee.

Akat kiirehtivät jo veneille, saunaan piti joutua. Salmella sanottiin hyvästit ja kumpikin vene souti omaa rantaansa kotiin. Iivari mietti siinä mielessään, että kylläpä hänen kovin tekisi mieli huomennakin lähteä apajalle pyhäpäivästä huolimatta, sitä ei tiedä tuulen pysymistä, pitäisi ottaa nyt kun saa. Kun olisi Mikko lähtenyt, niin olisi hänkin, mutta kovin taitaisivat ihmiset manata, jos hän lähtisi, eikä Mikkokaan… Eikä hän puhunut akalleenkaan mitään koko tuumistaan.

Aamulla Iivari hankkiutui väkineen kirkolle, isolla veneellä soudettiin Kivirannasta uutta pappia kuulemaan. Kirkolta palattaessa Iivari tähysti huolellisesti ilman merkkejä; tuuli kyllä oli vielä samalla kulmalla, mutta se tuntui tyyntyvän, eikä sitä tiedä, mistä se taas tyynen jäljestä puhaltaa. Nyt olisi ollut apaja-aika tällä tuulella, mutta kun sattui sunnuntai väliin, — minkäpä sille tekee.

Illalla Iivari oli ihan kärtyinen, kun tuuliviiri lekotti puolelle ja toiselle ja pyöri ympäriinsä, häntä harmitti koko juttu, — piti senkin Mikon nyt kääntyä niin pyhäksi, vaikk'ei se kirkkoon siltä joutanut! Ja aamulla oli tuuli kokonaan huonolla kulmalla, ei ole nyt enää nuottaan koskemista, sen tiesi Iivari. Harmissaan hän ryyppi kahvia aamutuimaan tuvassa, hän ei olisi välittänyt niitylle lähteä, olisi mieluummin mennyt merelle. Vihdoin hän kumminkin käveli nurmelle. Siellä väki jo tiesi ihmeitä kertoa, — se Viulu-Matti oli tansseista palatessaan siitä kulkenut ja puhunut Vanhalan eilisestä mahdottomasta hailinsaaliista.

— Eilisestä, — eilenhän oli sunnuntai! tokaisi Iivari.

— Siitäkös se Mikko välittää! Koko päivän, aamusta asti, oli ollut apajalla — ja sekös hailintuloa oli ollut. Eivät riittäneet vasut mihinkään, ensi varpilla ne jo täyttyivät, — Mikko oli kehunut, että joka perä oli pullollaan kuin rovastin maha.

— Pitikö hakea uusia astioita?

— Siihenkö se malttoi sellaisella kalantulolla. Lehtiä vain mätettiin veneen pohjalle ja siihen aina perä purettiin. Niin oli ollut lastissa suuri merivene, että nuottaa ei enää kantanut, — se oli jätetty saareen ja haettu sitten illemmalla. Ja koko yön ovat nyt Vanhalassa monen kylän akat olleet haileja puhkomassa, — Mikko itse ajellut kyliä ostelemassa tynnyreitä.

— Onpas se… mutta liekö siitä siunausta, pyhäpyynnistä…! — No, mitäs siinä seisoskelette, nyt on meillä heinänteko asiana.

Ja Iivari tapasi viikatteen ja lähti saralle sotimaan. Tuimasti notkahteli vanhus ja vihaisesti kaatui heinä. Mutta melkein joka huiskauksella ukko murahti jotakin itsekseen, ja silloin aina viikate vingahti hänen käsissään:

— Koiransilmä… vanha konna… heitäpäs siinä pyhäksi lauantai-iltana! Taas jutkautti… uusi apupappi muka… miestäkin itkettää… nyt minä älyän sinun itkusi… ja papituksesi. Naama tekopyhä… piru mielessä… kujeet kurkussa — epäkelpo! Neuvoin sinut apajalle… ah hornan kettu!

Niin narahti Iivari melkein joka lyönnillä huiskiessaan siinä yhä tulisemmin, ja humisten kaatui heinä. Sillä vauhdilla työ edistyi huimasti, nuoremmat miehet koettivat hiki hatussa hänen perässään pysyä, mutta eivät jaksaneet ja jäivät vihdoin suu auki ja läähättäen sitä menoa katsomaan. Sitä kesti tunnin, eikä Iivari sill'aikaa kääntänyt päätäänkään, murisi vain. Mutta sitten hän yht'äkkiä pysähtyi, viskasi hatun hiestyneestä päästään, sylkäisi ja karjaisi:

— Tuhma kuin nölliäinen!

Kaikki katsoivat isäntää ihmetellen ja kysellen. Mutta tämä jatkoi:

— Niin, minä se juuri sellainen olen. Taas Mikko jutkautti minut kuin lapsen. Mutta saatte te kaikki sanoa minua nölliäiseksi, jos se veijari kerran vielä minut pimittää — kyllä minä nyt hänet tunnen!

VII.

HYLKEENPOJAN LEIKKI.

Pieni, pyöreäpäinen hylkeenpoika makailee mukavasti päivänpaisteessa hangella rosojään reunassa, lähellä jääreikäänsä, ja katselee ihaillen, kuinka kirkasta ja kaunista iljanko on. Sillä on pesänsä siinä vieressä lumen alla rosoisen jään kupeessa, koukeroisia salakäytäviä sillä on kaivettuna umpinaiseen hankeen ja jäähän, ja se pistäytyy aina väliin sinne puikkelehtimaan. Mutta pian se tulee taas päivänpaisteiselle hangelle kellimään. Ja hetken kuluttua sen päähän pistää käydä vedessä, puljahtaa reiästään sisälle, uida äitiään tapaamaan. Se sukeltautuu sinne, uipi ja katselee, kuinka päivä jääkannen läpi kumottaa talvisen meren hautaan, pysähtyy sitten jonkin railon reunalle, kurkistelee, käänteleikse. Samassa on jo emäkin siinä vieressä, puljahtelee ympärillä, ammahtaa kuin nuoli nielaisemaan pari kulkuhailia ja palaa taas lemmittynsä luo. Mutta kauan ei pieni hylkeenpoika vielä voi jään alla olla, se ui reiälleen, pistää varovasti pienen, pyöreän päänsä siitä ylös, hengittää ja katselee. Ei näy vaaraa mitään, liikkumatonna kimmeltää siinä kirkas, valkoinen aavikko — hylkeenpoika loikkaa jäälle. Ja kohta pistää emäkin kuononsa reiästä vedenpinnalle, tutkii sekin tarkasti ympäristön, — ei tunnu vainua sieraimiin — ja kiipeää kolosta poikansa luo sitä imettämään. Siinä on hylkeenpojan niin suloista ja turvallista maata päivänpaisteisella jäätiköllä emänsä vieressä, oikoa räpylöitään ja imeä.

Emällä on elinkeinonsa siellä vedessä jään alla, kalojen kimpussa, ja se puljahtaa kohta taas, poikansa syötettyään, sinne alas. Mutta pienelle hylkeenpojalle ei tule jäätiköllä ikävä, se on tottunut olemaan yksin ja osaa leikkiäkin yksin. Ja siinä kirkkaalla aavikolla onkin niin herttaista temmeltää. Päivä paistaa makeimmillaan, niin että sieraimia kutkuttaa, se lämmittää ja hivelee, pakostakin se panee hyppimään. Hylkeenpoika tekee mielensä ilossa lystikkäitä kuperkeikkoja, kierii kuin vedessä, siristelee räpylöillään ja takoo purstollaan puhtoista lunta. Heittäytyy kellelleen ja irvistelee aurinkoa kohden, — on niin mahdottoman lystiä, se virkistää mutta samalla raukaisee. Semmoista on hylkeenpojan leikki, se menettelee kuin ainakin muutamain kuukausien ikäinen pyöryläpää, joka on päässyt vapauteensa. Emä vahtii alempana reiän luona, josta se aina vähän päästä nostaa kuononsa, käy väliin pyyntimatkalla, mutta palaa taas lemmittynsä luo, joka siinä leikin ja päivän uuvuttamana oikoo räpylöitään ja nauttii.

Suloista on siinä hangella nukkuakin. Mutta pienen hylkeenpojan ei pitäisi siihen nukahtaa.

Sillä vaara väijyy autiolta näyttävältä, päivänpaisteessa kimaltelevalta jäätiköltä. Vaaniva vihollinen lähenee vastatuuleen, lähenee viekkaana ja ahnaana. Sieltä hiihtää kaksi kiiluvasilmäistä petoa, ahavoittunutta saaristolaista, jotka ovat vetäneet valkoiset paidat pukunsa päälle, jottei heitä pieni hylkeenpoika osaisi erottaa jäätiköstä. He ovat jo kaukaa nähneet hylkeenpojan vallattoman leikin hangella, ja pienokaisen pyöreän pään turmioksi he nyt hiipivät yhä lähemmäs. Jo jättävät suksensa ja ryömivät nelinkontin, — heillä ei ole nyt koiraa mukana, siksi he niin varoittelevat. Pysähtyvät jääröykkiön taa, jonka tuuli on jäälauttoja puristaessaan siihen kohottanut, ja valmistautuvat surmajuoneensa. Heillä on pyssytkin, mutta he eivät ammu nukkuvaa pienokaista, vaikka jo niin lähellä ovat, vielä kauheampi juoni on heillä mielessään. Taas lähenevät, mahallaan ryömivät, silmät kiiluen, henkeään pidätellen…

Ja pieni pyöreäpäinen hylkeenpoika se vain huoletonna jäätiköllä kellii ja irvistelee kirkkaasti helottavaa aurinkoa vastaan ja nukahtaa sekaan.

— Huih, mikä kauhea ääni, mikä peloittava näky!

Sydän on haljeta hylkeenpojalta, niin se säikähtää ja syöksyy kuin nuoli suin päin reikäänsä kohti, jonka ääressä emo jään alla odottaa. — Huih, kun vihollinen oli tuossa juuri edessä!

Mutta mikä ihme, kun ei enää reiästä pääsekään alas emän luo, kun ei mahdu, se on kauheata, siihen aivan tukehtuu…!

Vaanivat saaristolaiset ovat äkkiä hypähtäneet pystyyn ja lähteneet tasakäpälässä lähemmäs hyppimään. He ovat siten hakeneet hylkeenpojan jääreikää, tukkiakseen siltä pelastuksen tien, ja toinen valkopaitaisista onkin hypännyt saappaineen siihen ja täyttänyt sen ruumiillaan. Ja häntä kohden suoraan ryntää hylkeenpoika.

— Ummessa!

Sydän pakahtuu. Muuta reikää ei löydy. Hylkeenpoika koettaa väkisin tunkeutua koloonsa, mutta eihän sinne pääse. Ja jo kopristavat tylyt, kovat kinnaskourat sitä nivuksista, viskaavat hylkeenpojan selälleen kauas jäätikölle, kopristavat taas, painavat ja puristavat. Hylkeenpoika koettaa hädissään purrakin, mutta ei saa purruksi, ja kohta jo työnnetään jokin kova, paksu, terävä sen selkään, ihan nahan alle, — uh, kun kirvelee, ihan siihen läkähtyy, nääntyy…

Ei tule emäkään avuksi. Se ui siellä syvällä jään alla, tuskin tietääkään lapsensa hädästä, avuksi ainakaan ei pääse tulemaan.

Mutta nuo kavalat pedot, saaristolaismiehet, ovat jo kiinnittäneet nuorapäisen rautakoukkunsa hylkeenpojan selkään, ja turhaan tämä nyt puistelee ruumistaan, punoo pyöreätä päätään, tyrskii ja päristää, vapautuakseen tuosta kirvelevästä kahleesta. Se ei hellitä, eikä jaksa sitä poikkikaan vetää. Toivotonna siristelee ja loikkaa pieni hylkeenpoika nyt jäätiköllä, mies pitää nuorasta kiinni.

Mutta yht'äkkiä hylkeenpoika keksii hädässään, että sen avanto, pelastustie, taas onkin auki, mies on sen äärestä jo siirtynyt pois. Nuolena se hyökkää sitä kohden… loiskaus… se onnistui, pääsihän siitä toki mereen, pakoon. Kun vain ei olisi tuo kauhea koukku selkää repimässä. Mutta pääasia on toki pelastus… hylkeenpoika ui huimaa vauhtia yhtäsuoraan — ja siinähän on jo emäkin sen ääressä. Se tulee säälien ja lohduttaen ihan lapsensa viereen, hivelee kuonollaan sen hienoa nahkaa ja syleilee pienokaista räpylöillään. Se on aavistanut lemmittynsä vaaran eikä nyt lakkaa sitä hellimästä ja hyväilemästä. Ah, emän ei pitäisi niin paljon syleillä pienokaistaan. Sillä tuon selkään kiinnitetyn koukun kupeessa on pienet, terävät väkäset, jotka painautuvat emän nahkaan, siihen juuri hellimpään nahkaan etukäpälän alle, ja tarttuvat siihen kiinni. Emä raukka, se on poikaansa hyväillessään itse mennyt satimeen.

Tuo onneton koukku, se yhä kiinnittää, vetää pientä hylkeenpoikaa, ei laske sitä vapaasti uimaan. Nyt se jo kiskoo ihan taaksepäin, hellittää vähän ja kiskoo taas — seurata pitää. Emä huomaa jonkin lastaan rasittavan ja hyväilee sitä yhä hellemmin, painautuu ihan likelle, ja väkä painuu sen nahkaan yhä syvemmäs. Sen täytyy seurata poikaansa, ja se on kummallista, vastahakoista kulkua avannon luo. Miksi se poika raukka sinne ui takaisin surmapaikalleen! Ja miksi se emäänsä vetää, ja millä voimalla! Tuska on emänkin rinnassa, se säälii pienokaistaan, arastelee itseään, ei ymmärrä tätä leikkiä ollenkaan. Mutta yhä sen täytyy seurata lastaan, seurata ihan avannolle asti. Mutta hylkeenpoika lähtee jo nousemaan reiästään ylös jäälle. Emä estelee, häärii siinä hätääntyneenä edessä, vetää taaksepäin… se ei ymmärrä poikaansa ollenkaan… vaan seuraa silti perässä, ei voi eritä, vaikka pelko onkin suuri. Pojan pää luistaa jo kerran ylös reiästä jäätikölle; emällä on tuskan hetki, mutta se tekee epätoivoisen ponnistuksen ja saakin nykäistyksi sekä poikansa että itsensä takaisin jään alle. Se ui syvälle, ja poika seuraa mukana sen kainalossa. Mutta ei ole vielä kaikki oikein päin. Tuntuu niin pahalta, kainaloa vihloo, ja poikaparka on kuin pökerryksissä, pitää aina väliin vastaan, ui taaksepäin — se on aivan riivattua peliä! Eikähän se hyljekään voi kovin kauan olla vedessä hengittämättä, hylkeenpoika ei varsinkaan, täytyy päästä henkireiälle. Mutta edemmäs ei voi päästä, pakko on turvautua siihen samaan vaaralliseen reikään, — sinnepäin poikakin vetää. Emä pitää vielä vastaan, ui pohjaan ja nousee taas ja taistelee kauheata taistelua. Eikä lopuksikaan auta muu kuin nousta siitä samasta reiästä hengittämään — emähylje tekee hurjan ryntäyksen ja syöksyy henkihieverissä ihan puolella ruumiillaan ylös reiästä hengittämään, lopaten raskaasti eturaajansa jään reunalle.

Silloin välähtää äkkiä jotakin kirkasta päivänpaisteessa, ja keihäänkärki painuu syvälle emäraukan rintaan. Se nytkähtää, koettaa ponnistaa taapäin, mutta raukenee, vaipuu alas — se on kuollut.

Äidinhellyyttä ovat nuo kavalat, tunnottomat hylkeenpyytäjät käyttäneet hyväkseen pyytäessään emänkin saaliikseen — kaikki keinot niille kelpaavat! Poika uitetaan jään alle syöttinä viettelemään emänsä turmioon.