SUOMALAISIA SANKAREITA I

Historiallisia kertomuksia

Kirjoittaneet

SANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Santeri Ivalo:

Omapäinen mies. Erämaanlinnan puolustaja. Suomalainen merisankari. Vesaisen kuolema. Arkimies sankarina. "Huomispäivän kuninkaan" apumies. Taistelevain valtakuntain raossa. Hakkapeliittain päällikkö. Pohjolan Leonidas. Loistossa ja kurjuudessa. Juhlataistelu. Käkisalmen puolustus vuonna 1656.

Kyösti Wilkuna:

Ensimäinen suomalainen aatelismies. Sotaisa kirkkoruhtinas. Ovela kuin kettu. Loistavien voittojen sankari. Rautamarski. Petetty kansanjohtaja. Iloinen kuoleman porteillakin. Talonpoikainen ratsumestari. Jalo veljespari. Nuori lippujunkkari. Mustan rykmentin sankarit.

ALKULAUSE.

Nykyään, jolloin koko sivistysmaailma elää Mars-jumalan merkeissä, on syytä palauttaa muistoomme niitä omia urhojamme, jotka kuluneina aikoina ovat vertaan vuodattaneet synnyinmaansa puolesta, piirtäen miekankärjellä nimensä sen historian lehdille. Tasapuolisesti historian kulkua tarkastaessamme on meidän myöntäminen, että sodilla ja miekkamiehilläkin, erittäinkin silloin, kun kalpaan on tartuttu isänmaan puolustamiseksi, on kansojen ja valtioiden kehityksessä enemmän kuin yksistään kielteinen merkitys, kuten nykyaikana ollaan taipuvaiset väittämään. Joka tapauksessa ovat sodatkin — katsoaksemme asiaa yksinomaan persoonallisuuden kannalta — kansojen keskuudessa nostaneet näkyville merkitseviä persoonallisuuksia, joihin meillä on syy tutustua jo yksin kasvattavassakin mielessä. Sillä ovathan tällaiset ahdingon ja tuskan ajat kansain elämässä tilanteita, jotka, jos kohta ne paljon pahaakin saavat aikaan, jännittävät äärimmilleen kansojen ja varsinkin johtoasemaan joutuneiden yksilöiden kykyjä sekä siten, niin sanoaksemme, korkeapaineen alla, lyhyessä ajassa kypsyttävät itsesäilytyksen kannalta lujia ja keinokkaita henkilöllisyyksiä sekä rohkeita ja päättäviä luonteita.

Niin köyhäksi kuin maatamme ja historiaamme tavallisesti sanotaankin, niin ainakaan se ei sitä ole sodan telmeistä. Niitä on maamme ja kahden vieraan rodun väliin puristunut pieni kansamme saanut kestää enemmän kuin moni isompikin kansa. Ja kun esi-isämme ovat useimmista sodistaan saaneet suoriutua omin voimin, vieläpä oloissa, jolloin maan raavain miehistö on ollut vierailla sotatanterilla, niin ovat kansamme muinaiset taistelut olleet juuri erikoisesti omiaan luomaan monikeinoisia ja sitkeitä sotaurhoja. Tällaisissa olosuhteissa on meillä eri aikoina kehittynyt sangen huomattavia talonpoikaisia kansanjohtajia, kuten Wesaiset, Räsäset, Roivaat, Luukkoset ja Tiaiset. Mutta eipä sotahistoriastamme puutu laajempaakin mainetta saavuttaneita sekä suurempia loistotekoja suorittaneita sotasankareita, kuten esim. useat Horn-suvun jäsenet sekä moniaat Kolmikymmenvuotisen sodan urhot.

Sotaurhoistamme, ja varsinkin etäisempään menneisyyteen kuuluvista, mainitsevat aikakirjat useinkin vain ohimennen. He vilahtavat hetkeksi näkyviin ja jälleen katoavat. Näistä miehistä olemme koettaneet luoda vähän ehyemmät, selvemmät kuvat, poimia esille, mitä heistä historia tietää, sekä näiden tosiasiain valossa ja niitä vapaassa kaunokirjallisessa kertomuksessa mahdollisimman tarkoin noudattaen, esittää kuvattavain luonteet ja elävöittää heidän toimintansa. Toiset soturit tunnetaan jo historiastamme vähän tarkemmin; heidätkin olemme eri kuvauksissa koettaneet tuoda tuttavallisempina lähemmäs lukijaa.

Menneiden aikojen suomalaisia sotureita kuvattaviksi valitessamme olemme pitäneet silmällä, että kaikki ovat synnynnäisiä suomalaisia, josta syystä tästä teoksesta onkin jäänyt syrjään eräitä kotimaamme historiasta kylläkin tunnettuja merkkimiehiä, kuten esim. Knuutti Posse ja Pontus Delagardie, koska nämä eivät ole olleet oman maamme lapsia. Eri aikakausien kotimaisista soturinimistä taas olemme valinneet edustavimmat, samalla pyrkien esittämään pikapiirteisen kuvan heidän ympäristöstäänkin sekä sen ajan hengestä, jossa he ovat toimineet.

Olemme ryhtyneet tähän työhön siinä toivossa, että tämä jalojen esi-isiemme urhosarja taas uudelleen kumpujensa yöstä astuneena kehottaisi jälkeläisiänsä samaan uhraavaisuuteen isänmaan puolesta kuin mihin he aikoinaan olivat vereen ja henkeen saakka valmiit, — toivossa, että tämä näin syntyvä vaatimaton "sankarien muisto" opettaen ja kasvattaen kansalaisiamme ja nuorisoamme miellyttäisi.

Helsingissä, elokuulla 1915.

Santeri Ivalo. Kyösti Wilkuna.

ENSIMÄINEN SUOMALAINEN AATELISMIES.

MATTI KURKI.

Pirkkalaiset olivat suuren saaliin kera palanneet Lapin retkeltä, viettääkseen joulujuhlaa omaistensa luona. He olivat nyt aluksi pysähtyneet kotiintulomaljoja juomaan päällikkönsä, Matti Pirkkalaisen luo Laukon taloon.

Parikymmentä miestä istui heitä suuren honkapöydän ympärillä, jonka yläpäähän Matti itse oli asettunut. He olivat kaikki parrakkaita ja vereviä miehiä ja kun he olivat vasta ottaneet tulokylvyn, hohtivat heidän kasvonsa sitäkin nuorteammilta. Puettuina oravannahoilla reunustettuihin kallisarvoisiin nuttuihin, joita monet hopeasoljet koristivat, näyttivät nämä soturikauppiaat kaulaketjuineen mahtavilta ylimyksiltä. Ja mahtaviapa he olivatkin, sillä heillä oli miltei rajaton valta laajan Perä-Pohjan yli, jonka rikkaudet virtasivat heidän kassakirstuihinsa.

Avaran isäntätuvan seinähirret, jotka aikoinaan oli kuletettu Pyynikin hongistosta, hohtelivat punaisenruskeina pihkaisten sainioiden valossa, joita oli pistetty seinärenkaisiin ympäri huonetta. Liedellä, joka oli rakennettu keskelle tupaa, kiehui hirvenlihaa vaskikattiloissa ja vartaissa kärisi suuria kinkkuja vierasten ilta-ateriaksi. Lieden ja sainioiden savun nieli ahnaasti avara lakeinen, joka oli näkymättömissä pyörteilevän savupilven takana.

Isäntätupia oli Laukossa kolme. Ensimäisen oli rakentanut Matin isoisä ja sen jälkeen olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa kumpikin valtaan päästyään rakentaneet itselleen uuden isäntätuvan. Tuon isoisän isä oli ollut mahtava mies, joka oli kuninkaana hallinnut koko Satakunnan maata aina Länkipohjaan saakka idässä. Siihen aikaan olivat vielä kaikki näillä main olleet pakanoita. Hänen kolme poikaansa olivat päättäneet jakaa laajan perintönsä siten, että laskisivat Länkipohjasta kolme lastua laineille ja missä kunkin lastu pysähtyisi, siihen asettuisi hän asumaan, saaden omakseen ympärillä olevan maan aina puolitaipaleeseen saakka toisten veljien asuntoja kohti. Siten olivat he tehneet ja vanhimman veljen lastu oli pysähtynyt Liuksialan, keskimmäisen taas Laukon kohdalle, mutta nuorimman veljen lastu oli kulkeutunut pitkin Kokemäenjokea aina Teljän kauppalan alapuolelle, jossa se vasta oli rannalle pysähtynyt. Niin oli Matin isoisä perustanut Laukon talon, mutta vanhin veli oli hallinnut kuninkaana Liuksialassa. Nyt oli kuitenkin suvun mahtavuus siirtynyt Laukkoon, sillä Matti, pirkkalaisten päämies, oli mahtavin mies koko laajassa Satakunnassa ja hänen nimensä tunnettiin niin Maunu-kuninkaan hovissa Tukholmassa kuin Lapin tuntureillakin.

"Minä juon terveydeksenne ja onnellisesti päättyneen retkemme muistoksi", sanoi päällikkö ja kohotti huulilleen valtavan juomasarven.

Se lähti kiertämään mies mieheltä ja jokainen lausui sarvea kohottaessaan vastatervehdyksen isännälle. Tämän jälkeen joivat he Pyhän Nikolauksen maljan. Se oli heidän erikoinen suojeluspyhimyksensä, joka taas tälläkin kertaa oli varjellut heitä kaikilta Lapin vaaroilta, niin että syysretki oli päättynyt onnellisesti ja ilman mieshukkaa.

Malja maljalta notkistuivat miesten kielenkannat ja keskustelu kävi vilkkaammaksi ja äänekkäämmäksi. Yksi kertoi seikkailustaan lappalaiskaunottaren kanssa, toinen taas, kuinka hän lumeen piiloutuen oli saanut selville siitä yli ajavien lappalaisruhtinasten lukumäärän sekä sitten toista tietä rientäen ehättänyt heidän eteensä ja eräässä jokiuoman käänteessä vanginnut heidät yksitellen. Niin ja niin suuret lunnaat oli hän saanut heiltä kiristetyiksi.

Kun oli vielä keskusteltu turkisten hinnoista ja oliko edullisempaa myydä ne Turussa talvehtiville kauppakesteille vai viedä itse Woionmaahan tai aina Lyypekkiin saakka, kysyi eräs miehistä:

"Mutta onkos nyt lähtemistä kevätretkelle Lappiin, kun täällä tuntuu olevan liikkeellä huhuja, että novgorodilaiset talven päälle tulevat tänne sotaretkelle?"

Miehet kävivät äänettömiksi ja tuumaileviksi. Eräs heistä ehdotti:

"Vaan entäpä jos ehättäisimmekin novgorodilaisten edelle ja jättäen Lapinretken tällä kertaa sikseen lähtisimme itse sotaretkelle novgorodilaisten maahan?"

Ehdotus sai kannatusta miesjoukossa, mutta itse päällikkö oli toista mieltä. Kun itäläiset tulivat sotaretkilleen tavallisesti tammikuussa, ehtiäkseen kevätkeleillä takaisin kotimaahansa, niin sopi heidän turkisten kauppoja tehden viipyä kotona kynttilän messuun saakka. Jollei siihen mennessä vihollisista kuuluisi mitään, niin sopi heidän rauhassa lähteä tavalliselle kevätretkelleen Lappiin.

Pantuaan juomasarven jälleen kiertämään miesten kesken jatkoi Matti:

"Novgorodilaisista puheen ollen muistuu tässä mieleeni eräs vanha kostonuhka. Kun me Hämeen miesten kanssa viimeksi — ja siitähän on jo kohta parikymmentä vuotta aikaa — olimme sotaretkellä idässä, jouduin minä eräässä taistelussa vastakkain Novgorodin karjalaisten päällikön kanssa. Se oli vahva ja riuska mies, niin että minulla oli hänestä täysi tekeminen. Mutta lopulta kaatoi miekkani hänet maahan. Hän kirosi synkeästi ja sanoi kuolemaansa kostamaan tulevan vielä semmoisen miehen, jota suomalaiset saavat paeta kuin kananpojat ja joka naulitsee minut keihäänsä kärkeen kuin varpusen."

Miehet nauroivat, sillä heistä tuntui kovin hullunkuriselta, että heidän voimallista päällikköään oli verrattu varpuseen. Mutta Matti-päällikkö itse pysyi vakavana.

"Kuulin, että tuolta päälliköltä jäi nuori poika, joka ikäisekseen oli ollut harvinaisen kookas", jatkoi hän, "ja kenties tarkotti hän sitä tuolla tulevalla kostajalla. Olipa nyt miten hyvänsä, mutta aina milloin leviää huhuja novgorodilaisten sotaretkestä, muistuu tuon kuolevan päällikön uhkaus mieleeni."

"Eipä silti, että minä pelkäisin!" lopetti Matti hetken kuluttua ja laski suonikkaan kätensä pöydälle, niin että juomasarvesta läiskähti oluen vaahtoa.

Iloinen mieliala pääsi jälleen valtaan, tarinat seurasivat toisiaan ja juomasarvi kiersi ahkerasti kädestä käteen.

Aika joulusta kynttilänmessuun kului rauhallisesti eikä vihollisista kuulunut mitään. Pirkkalaiset lähtivät siis tavalliselle talviretkelleen lappalaisia verottamaan. Mutta tuskin oli kahtakaan viikkoa kulunut heidän lähdöstään, kun vihollinen ilmestyi maahan äkisti kuin rajuilma. Ryöstöt, murhat, hävitys ja tulipalot siirtyivät itäiseltä rajalta länteen kuten aina ennenkin novgorodilais-karjalaisen sotajoukon maahan samotessa. Sota oli, kuten tavallista näinä aikoina, alkanut ilman mitään edellä käyneitä sodanmerkkejä ja noita epävarmoja huhuja lukuunottamatta tuli se sen vuoksi täydellisenä yllätyksenä. Vasta kun ryöstö ja hävitys olivat täydessä käynnissä, alkoi lännempänä keräytyä "mies savulta" yhteiseen vastarintaan. Mutta nämä puolustusjoukot kykenivät ainoastaan hidastuttamaan, ei estämään vihollisen etenemistä.

Pelkoa mieliin nostattaen levisi ympäri maata tieto, että vihollissotajoukon karjalaisen osaston päällikkönä on jättiläiskokoinen mies, nimeltä Pohto. Häntä eivät mitkään esteet pidättäneet taistelussa, vaan kauhuissaan pakenivat kaikki hänen edestään. Kerrottiin novgorodilaisten ruhtinaan julistaneen, että jos Ruotsin kuninkaalla on miestä, joka kykenee Pohdon voittamaan, niin hän maineen ja kansoineen alistuu Ruotsin kuninkaan hallittavaksi. Mutta ei koko maasta löytynyt miestä, joka olisi uskaltanut astua Pohtoa vastaan ja niin tämä idän jättiläinen sai ylvästellen tehdä tuhojaan kuten muinoin Goliath Israelin maassa.

Kevät tuli sinä vuonna aikaisin ja äkkiä ja kun vihollisjoukot olivat päässeet Hämeen sydämeen, lähtivät jäät järvistä ja joista. Viholliset eivät kiirehtineet paluumatkalle, vaan näyttivät aikovan jäädä kesäksikin maahan, tehdäkseen hävitystyönsä niin perinpohjaiseksi kuin mahdollista. Touonteon aikana ilmestyi Pohto joukkoineen Wesilahdenjärven eteläpäähän ja leiriytyi sinne eräälle niemelle vastapäätä Laukkoa. Pirkkalaispäällikkö ei ollut vielä palannut retkeltään, sillä äkillinen kevät oli hidastuttanut matkaa. Laukossa vallitsi suuri hätä ja pelko. Portit olivat lujaan salvatut ja rengit saivat olla yötä päivää aseissa. Viholliset ryöstelivät ympäristöllä, mutta Laukkoa he eivät hätyyttäneet, sillä Pohto oli sanonut:

"Minä tahdon nähdä, onko pirkkalaisten päällikkö maineensa arvoinen ja uskaltaako hän miekka kädessä käydä minua vastaan. Vasta sitten, kun olen surmannut hänet itsensä, ryöstän ja poltan minä hänen pesänsä."

Tuskassaan ei pirkkalaispäällikön vaimo tiennyt, toivoisiko hän miehensä tulevaksi vai pysyväksi pois kotoa. Mutta odottamatta saapuikin Matti Laukkoon, sillä saatuaan pohjan äärille sanoman vihollisten hävityksistä oli hän levähtämättä rientänyt kotiin yli vellovien soiden ja tulvivien jokien.

Pelon ja toivon vallassa kääntyivät nyt kaikkein katseet Mattiin. Hän itse ei osottanut pelkoa eikä epäilystä, mutta ei muutoin virkkanut mitään aikeistaan. Levähdettyään päivän kotona lähetti hän sanan Pohdolle, että hän on valmis taistelemaan hänen kanssaan, missä ja milloin hän vain tahtoo. Ja Pohto vastasi, että hän soutaa huomenaamuna kymmenen miehen saattamana sille pienelle luodolle, joka on puolitaipaleessa hänen leiristään Laukkoon. Sinne tulkoon pirkkalaispäällikkökin yhtä monen oman miehensä kanssa.

Taistelun edellisen yön vietti Matti kirkossa, rukoillen ja huutaen avukseen Pyhää Nikolausta. Ja aamulla, kohta kun aurinko nousi taivaanrannan yläpuolelle, lähti hän miehineen soutamaan sovitulle paikalle.

Keväinen aamu oli tavattoman ihana, järvenpinta peilityyni ja rantalehdoissa visertelivät linnut ikäänkuin maa ei olisi tiennyt mitään vihollisjoukkojen hävityksistä. Ilman täytti vasta puhjenneiden lehtien tuoksu ja vihollisrannalla kohosi leirinuotioiden savu kohtisuorana tyyneen ilmaan.

Äänettöminä soutivat pirkkalaiset ja saapuivat ensimäisinä luodolle. Uteliaina kokoontuivat he toiselle rannalle näkemään vastakkaiselta suunnalta lähenevää vihollista. Mutta kun nämä olivat niin lähellä, että heidän silmävalkuaisensa saattoi hyvin erottaa, kalpenivat Matin miehet hämmästyksestä, sillä Pohdon hartiat olivat niin leveät, että ne ulottuivat veneen laidasta toiseen ja purren peräpuoli näytti hänen painostaan vajonneen vedenpinnan tasalle. Pelästyneinä katsahtivat he päällikköönsä, mutta tämä seisoi siinä tyynenä ja vakaana, vasemmalla kädellään pusertaen suuren lyömämiekkansa pontta.

Kun Pohto astui maalle, näytti tanner hänen allaan notkuvan. Silmäiltyään pirkkalaisia ylimielisesti kiinnitti hän katseensa Mattiin ja astuen hänen eteensä virkkoi:

"Jos muistat vielä taistelua Laatokan rannalla, niin tiedä, että minä olen tullut silloisia velkoja kuittaamaan."

Mitään vastaamatta astui Matti vihollisten venheen luo, nosti jalkansa sen kokkaan ja potkasi niin voimakkaasti, että pursi kiiti kuin sukkulainen kauas järvelle.

"Mitä sinä sillä tarkotat?" tiuskasi Pohto ja hänen poskipäänsä tummuivat kiukusta.

"Arvelin vaan, että se joka jää tänne makaamaan, ei tarvitse enää venettä", vastasi Matti tyynesti.

Jättiläismäisen Pohdon kasvot vääristyivät raivosta ja koska itäläiset eivät koskaan ole olleet mielensä herroja siinä määrin kuin lännen miehet, unhotti hän kokonaan kaksinkamppailun vaatimukset, tempasi suuren miekkansa ja huitasi vastustajansa päätä kohti mahtavan iskun. Mutta nopealla liikkeellä väisti Matti surmaniskun. Sitä tehdessä ojensi hän kuitenkin tasapainon vuoksi oikeaa kättään ja sen sivalsi nyt Pohdon miekka läheltä olkaa poikki. Iskusta huumaantuneena putosi Matti polvilleen.

"Hoh-hoh, niinhän sinä kuukit pitkin maata kuin kurki!" hohotti Pohto pilkallisesti.

Silmittömästi vihastuneena vastustajansa petollisesta iskusta kavahti Matti samalla seisaalleen.

"Mutta vielä minä voin lentääkin kuin kurki!" huusi hän ja tempasi vasemmalla kädellään oman miekkansa.

"Käyköön näin jokaisen itäläisen, joka vihollisena saapuu tänne maatamme tallaamaan!" jatkoi hän miekkaansa heilauttaen ja samassa kaatui Pohto halaistuin otsin ja äänetönnä maahan.

Sen nähdessään valtasi hänen saattomiehensä suuri pelko, he heittivät aseensa ja polvilleen langeten rukoilivat armoa. Matti käski heidän mennä omiensa luo ja kertoa mitä oli tapahtunut. Ja yhtä suuri pelko valtasi koko vihollisleirin, kun saapui sanoma Pohdon surmasta. He lähtivät suinpäin pyrkimään kotimaataan kohti, mutta suurin osa heistä suistui täällä tuhansien järvien sokkeloissa ahdistavien suomalaisjoukkojen miekkoihin.

Matin vihastus oli ollut niin voimakas, että hänen poikki lyödystä kädestään ei vuotanut pisaraakaan verta ja kaikki pitivät sitä Pyhän Nikolauksen ihmetyönä. Tavattoman nopeasti tointui hän ennalleen ja lähti heti parannuttuaan Turkuun, jonne kuningas oli hänet kutsunut, palkitakseen häntä urotyöstään. Kuningas antoi hänelle aateliskirjan ja sanoi:

"Minulle on kerrottu, miten taistelu tapahtui, ja muistoksi siitä olen minä aatelisvaakunaasi teettänyt kurjenkuvan."

Siitä lähtien kantoi Matti Pirkkalainen nimeä Matti Kurki. Hän sai talolleen ikuisen verovapauden ja eleli Laukossaan vielä kauan mahtavana ja kunnioitettuna miehenä. Hänen poikansa peri hänen uuden nimensä, aatelisvaakunansa ja rikkautensa, ja aikojen kuluessa kohosivat Laukon Kurjet maansa mainioimpien ylimysten joukkoon. Heitä elää vielä tänäkin päivänä Pohjanlahden toisella puolen, samalla kuin tällä puolen elää vielä kansan muistissa suvun kantaisän, kuuluisan Matti Kurjen, mainio urotyö, jolla hän pelasti isänmaansa vihollisten vallasta.

Kyösti Wilkuna.

SOTAISA KIRKKORUHTINAS.

PIISPA KONRAD BITZ.

Kun kyllästyneenä katujen hälinään ja pölyyn ja siihen arkipäiväiseen kauppiasleimaan, minkä vanha pääkaupunkimme Auran rannoilla on saanut, suuntaat askeleesi sillan yli kaupungin vanhaan keskustaan ja astut sen tuuhean lehmuston suojaan, joka nykyään verhoo Unikankareen rinteitä, ja korvissasi alkaa kaikua sen vuosisataisen naakkaperheen vikinä, joka on asuttanut kaikki komerot ja kolot tuomiokirkon rosoisissa muureissa, niin tunnet tulleesi kuin lumotulle alueelle, missä arkinen nykyaika ikäänkuin tukahtuu ja sinä siirryt yhtäkkiä pitkän heilauksen ajassa taapäin. Mutta tämä on vasta esimakua siitä tunnelmasta, joka sinulla on tarjona noiden vanhojen muurien sisällä. Kun kuljet syvän suippokaariporttaalin läpi sisälle pyhäkköön ja yksinäsi käyskelet sen jykevien, vuosisataisten pilarien keskellä, korkeiden holvien häipyessä hämäryyteen ja monikirjavien ikkunakuvajaisten hiljalleen siirtyessä lattiapaadelta toiselle, silloin tunnet irtautuvasi omasta ajastasi, mielikuvituksesi kohoaa siivilleen ja huomaamattasi siirryt sinä keskelle vuosisatojen takaisia oloja. Menneisyys ja taru alkavat elää ympärilläsi. Kun urkujen kohina on vaiennut ja kansa poistunut kirkosta, on kuin sen kansottaisivat ne lukuisat maalliset ja hengelliset mahtajat, jotka täällä ovat saaneet viimeisen leposijansa ja joiden nimet meille ovat jo Maammekirjasta tuttuja. Monien sivukappelien kätköistä ilmestyy sinun eteesi pitkä rivi mahtavia kirkkoruhtinaita kallisarvoisine hiippoineen, mantteleineen ja käyräpääsauvoineen ja sinä olet kuulevinäsi latinalaisen messun säveliä sekä ylimmäispapillisen siunauksen samalla kielellä. Mutta samalla kuulet sinä kannusten kilinää ja voittohuutojen kaikua ja näet kaukaisilla sotatanterilla vallattujen lippujen hulmuavan, kun editsesi kulkevat Stålhandsken, Eevertti Hornin, Aake Tottin, Cokburnin ja monen muun sotasankarin haamut. Ne ovat kaikki nekin vaiherikkaiden päiviensä jälkeen löytäneet levon näiden muurien sisällä.

Mutta kaikista ylväimpänä, selväpiirteisimpänä ja monumenttaalisimpana esiintyy kuitenkin sen miehen haamu, joka astuu eteesi muinaisesta Pyhän Pietarin ja Paavalin kappelista. Päässään kantaa tuo mies, jonka kasvot ovat kuin pronssiin hakatut, piispanhiippaa. Mutta hänen käydessään olet sinä kuulevinäsi kannusten kilinää ja ylimmäispapillisen manttelin alta häämöttää miekanponsi. Myöhemmän ajan hävitykset ovat lakaisseet pois sen muistomerkin, joka äsken mainitun kappelin seinämällä on osottanut tuon hiippaa kantavan sotilaan tai miekkaa kantavan piispan — kumminpäin vain tahtoo — viimeistä leposijaa: kivistä taulua, jonka keskellä näkyy piispanhiippa ja sen alla Bitz-suvun vaakuna: kullatulla kentällä juokseva pukki. Hiipan yläpuolella on ollut kirjotus: Sepulcrum venerabilis patris, domini Conradi, episcopi aboensis, obiit anno MCDLXXXIX XIII die martii — Kunnianarvoisan isän, Turun piispan herra Konradin hauta, kuoli 13 p. maaliskuuta vuonna 1489.

* * * * *

Joku voi kenties ihmetellä, että piispa Konrad Bitz on saanut sijansa tässä julkaisussa, jonka tarkotuksena on verestää suomalaisten soturien muotokuvia. Eihän Konrad-piispa ole mitään armeijoja johtanut eikä taisteluita voittanut. Ei kylläkään, mutta hän on kuitenkin täydestä sydämestä ottanut osaa aikansa valtiollisiin melskeisiin, eikä suinkaan minään rauhan miehenä, sillä familiaariensa etunenässä on hän ollut mukana miekanmittelyssäkin. Hän on yksinäinen ilmiö meidän keskiaikaisten piispojemme joukossa ja hänen henkilökuvansa tuopi mieleen ne Roland-runoelman säkeet, joissa kuvataan arkkipiispa Turpinin osuutta eräässä taistelussa:

Ja läsnä on siin' arkkipiispa Turpin. Hän orhillaan jo kunnahalle rientää ja miehillensä siellä haastaa näin: "On tähän meidät asettanut Kaarle. Eest' oomme kuninkaan me kuoloon valmiit. Nyt ristikuntaa suojaamahan käymme! On taisto ihan eessä: itsekin jo nähdä voitte laumat pakanain. Siis armoa nyt Herralt' anokaa, ma päästön annan teille synneistänne. Te kuoloss' saatte pyhiks marttyyreiksi ja asuntonne paratiisi on." He ratsailt' alas polvillensa käyvät ja Turpin heidät siunaa Herran nimeen. Hän synnin lunnaiks taiston heille määrää.

Tosin ei Konrad-piispan sotaista mainetta kaunista taistelu pakanoita tai saraseeneja vastaan, sillä olosuhteet saattoivat hänet ottamaan osaa ainoastaan kotimaisiin melskeisiin. Mutta olkoonpa nyt näyttämö, missä hän toimi, millainen tahansa, pääasia on se, että hän on ainoa miekkaa kantava suomalainen kirkkoruhtinas ja sellaisena ansaitsee hän kyllä tulla muistetuksi menneen ajan suomalaisia sotureita kuvattaessa.

Aina milloin kuulen nimen Konrad Bitz — eikö tuon nimen soinnussakin ole jo jotakin sotaisata ja tuimaa? — tai milloin se pistää silmääni jostakin teoksesta tai milloin maamme arvokkaimmassa pyhäkössä käydessäni pysähdyn hetkeksi Konrad Bitzin viimeisen leposijan ääreen muinaisessa Pietarin ja Paavalin kappelissa, silloin kohoaa aina mieleeni eloisana ja värikkäänä kappale melskeistä unioniaikaa. Kun Maunu Tavastin persoona edustaa unioniajan diplomaattisia yrityksiä ja rauhallisia neuvotteluja, niin tuopi nimi Konrad Bitz sen sijaan mieleen tuon levottoman ajan sotaiset melskeet ja äkilliset vallankaappaukset. Korvissaan kuulee kannusten kilinää, sotaorhien korskunaa, taisteluhuutoja sekä miekkain ja rautapaitain kalsketta ja silmäinsä editse näkee kiitävän pitkän jonon ratsumiehiä, joiden kypärinsilmikot on alasvedetty ja valtaiset jouhitöyhdöt liehuvat tuulessa.

Niiden kirjavien kuvien keskeltä, joita nimi Konrad Bitz loihtii näkösälle unioniajan monivaiheisista oloista, kohoaa eteemme muun muassa kaksi romanttisinta keskiaikaista linnaamme: Kuusiston ja Raaseporin. Pyöreine tornineen, ampumareikineen ja vallihautoineen kohoavat ne yksinäisellä maaseudulla, lehtorantaisten salmien rannalla keskellä hymyileviä Warsinaissuomen ja Uudenmaan maisemia. Niistä on toinen Konrad-piispan vakinainen virka-asunto, toinen kuninkaalta saatu läänilinna. Mutta onpa hänellä valtansa tukena tavallaan kolmaskin linnotus, nimittäin tuomiokirkko. On hyvin kuvaavaa sekä tälle sotaisalle piispallemme, että niille oloille, joiden keskellä hän eli ja toimi, että hän varusti tuomiokirkon kuin konsanaan linnotuksen. Sen ympärille kohosi hänen toimestaan hammasharjainen muuri ampumakäytävineen ja torneineen, joissa vahtisotilaat saivat suojaa. Kun tuomiokirkkoa lisäksi ympäröivät lukuisat kirkolliset rakennukset jykeine harmaakiviseinineen, niin muodostaa sen aikaisen Turun kirkkokortteli sangen kunnioitettavan hierarkkisen linnotuksen, jonka keskeltä jykevänä ja sotaisena kohoaa neliskulmainen torni ampumareikineen ja -parvekkeineen kuin esikuvana siitä miehestä, joka näiden varustusten sisällä istuu Turun piispojen tuolilla.

Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä, sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja, jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin turvaa etsimään.

Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan.

* * * * *

Juhannuspäivänä vuonna 1457, jolloin pieni Turku tuoksui pihlajan- ja tuomenkukilta ja jolloin Kupittaan lähteellä seisoi monikirjailtu ja seppelöity juhannuskuusi, nähtiin päivämessun jälkeen kaupungin kaduilla liikuskelevan kaikki ne mahtimiehet, jotka Suomen kohtaloita tähän aikaan ohjailivat. Kaikki suuntasivat he askeleensa Pyhän Kerttulin majataloa kohti Mätäjarven kaupunginosassa. Sinne olivat Suomen "maasäädyt" kutsutut koolle antamaan vahvistuksensa Kristian Oldenburgilaisen kuninkaaksi ottamiselle ja Kaarle Knuutinpojan valtaistuimelta karkottamiselle. Pyhän Kerttulin veljeydensaliin näemme vähitellen kokoontuvan piispa Olavi Maununpojan tuomiokapitulinsa keralla, Suomenmaan molempien laamannien, joista toinen on Konrad Bitzin isä, Turun kaupungin pormestarien ja raadin, joukon yksityisiä aatelismiehiä sekä lopuksi tuon tavallisen kaksitoistamiehisen talonpoikaisen lautakunnan. Saapuvilla on sitäpaitsi väliaikainen valtionhoitaja Eerik Akselinpoika Tott sekä pari piispaa ja joukko valtaneuvoksia Ruotsista. Heidän painostuksestaan syntyy päätös, jossa tapahtunut kuninkaanvaali vahvistetaan ja sortunut Kaarle Knuutinpoika merkitään "kovaksi, julmaksi ja vääryydentekijäksi." Jos suomalaisten herrojen joukossa onkin — mikä esim. piispa Olavi Maununpoikaan nähden on hyvinkin luultavaa — Kaarlen kannattajia, niin eivät he uskalla asettua vastustamaan sitä, mikä on jo tapahtunut, vaan yksimielisesti vahvistavat kaikki sineteillään tehdyn päätöksen.

Suomalaisten herrojen joukossa voimme sanoa olleen ainakin yhden, joka omalta osaltaan sinetöitsi päätöksen täydestä vakaumuksesta. Hän oli piispa Olavi Maununpojan lähin mies, tuomiorovasti Konrad Bitz. Hän on täysiverinen unionipuolueen mies ja kuningas Kristianin uskollinen kannattaja niin kauan kuin tämän vallasta on vähänkään jälellä Ruotsissa ja Suomessa. Tässä valtiollisessa kannassaan on hän paljon rehellisempi ja suorempi kuin sotaisuudessa hänen veroisensa Upsalan arkkipiispa Juho Pentinpoika sekä Linköpingin piispa Kettil Kaarlonpoika, jotka omien etujensa takia heilahtelivat puolelta toiselle ja siten esiintyvät historiassa valtiollisina juonittelijoina.

Sen jälkeen kuin Konrad Bitz parhaina miehuusvuosinaan valitaan Olavi Maununpojan seuraajaksi (1460) ja käypi pyhän isän luona saamassa piispanvihkimyksen, kykenee hän paljoa suuremmin mahtikeinoin kannattamaan Kristian-kuningasta. On hyvinkin luultavaa, että hän paavin luota palatessaan on poikennut kuninkaan puheille Kööpenhaminaan, saadakseen häneltä tavanmukaisen vahvistuksen Suomen kirkon etuoikeuksille. Itselleen sai hän myöskin varmaan suuria etuja ja Raaseporinlinnan saa hän läänityksekseen kolmea vuotta myöhemmin, jolloin Kristian-kuningas — kesällä 1463 — vierailee Suomessa kokonaisen kuukauden. Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen lyhyesti kerrottakoon.

Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä, kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä. Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki. Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies. Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen venäläisiä vastaan — ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä. Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana Kuusiston linnassa.

Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt. Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti mainitakaan.

Konrad Bitzin liitti Kristian-kuninkaaseen varmaankin eräänlainen henkinen sukulaisuus ja myötätunto, jota hän tunsi tuota kunnianhimoista ja uljasta kuningasta kohtaan. Mutta painavammin lienevät häneen kuitenkin puoluekantaa valitessa vaikuttaneet valtiolliset laskelmat, kuten oli laita muidenkin unionipuolueen miesten. Olihan selvää, että kuta kauempana kuningas asui, sitä vapaammin saattoivat ylimykset kotona valtikoida. Ja kun siis Konrad-piispa, kuninkaan asuessa Itämeren takana, kirjotti joko linnotetussa päämajassaan Turussa tai vallihaudoilla ympäröidyssä ja monilukuisten jousimiesten vartioimassa Kuusiston piispanlinnassa julistustensa ja kirjeidensä alle: Conradus dei gracia episcopus aboensis — Konrad Jumalan armosta Turun piispa, niin teki hän sen varmaankin yhtä suuressa vallantunnossa, kuin jos hän olisi kirjottanut: Konrad, Jumalan armosta suomalaisten kuningas.

* * * * *

Konrad Bitz oli oppinut herra kuten useimmat hänen edeltäjänsä ja seuraajansa Turun piispanistuimella. Jo parinkymmenen vuotiaana tapaamme hänet opinteillä ulkomailla. Vuonna 1438 on hän seitsemän muun suomalaisen keralla kirjotettu Leipzigin yliopistoon. Hänen bursansa (= rahakukkaro, yliopistokielessä viikkomenot) oli varmaankin runsas, sillä isä, Wiikin kartanon omistaja Kemiöstä, jossa siis Konrad-piispa on luultavasti syntynyt, oli ritari ja valtaneuvos sekä myöhemmin Etelä-Suomen laamanni, ja äiti Anna Klauntytär kuului rikkaaseen ja mahtavaan Djekn-sukuun. Saatamme siis arvata hänen nuoruuden täydellä riehakkuudella ottaneen osaa vallattomaan ylioppilaselämään juominkeineen, paastoilveilyineen ja katukahakoineen. Luultavastikaan ei rajuluontoinen ja ylpeä opiskelijamme jäänyt vieraaksi aseharjoituksiin ja miekankäyttöön nähden, sillä kuuluivathan yhteentörmäykset kaupungin porvarien kanssa sen ajan ylioppilasten päiväjärjestykseen. Mutta viettäessään täten iloista ylioppilaselämää tuolla saksilaisessa tieteenpesässä ei hän silti lyö opintojaan laimin, sillä hänet on jo lapsuudesta määrätty kirkonmieheksi ja hänen kunnianhimoisissa unelmissaan kangastelee jo varmaankin piispanhiippa siihen liittyvine suurine mahtineen ja vaikutusvaltoineen. Kantoihan tähän aikaan Turun hiippaa Maunu Tavast, mies et re et nomine magnus, "sekä toimiltaan että nimeltään suuri", jota maamme muut ylimykset "palvelivat kuin kuningasta" ja jonka esikuva siis oli omiaan kiihottamaan kunnianhimoista nuorukaista. Opinkäyntinsä Leipzigissä päättää hän siis suorittamalla maisteritutkinnon, mikä siihen aikaan merkitsee paljon enemmän kuin sama oppiarvo nykyään.

Mutta tähän ei vielä päättynyt Konrad Bitzin ulkomainen opinkäynti. Kymmenen vuotta sen jälkeen kuin hänet on kirjotettu Leipzigin yliopistoon, tapaamme hänet vielä toisessakin ulkomaisessa opinahjossa, vieläpä sellaisessa, jossa yksikään toinen suomalainen ei keskiajalla ole opiskellut — joten hän siihenkin nähden on erikoisasemassa muiden katolisaikuisten piispojemme joukossa. Bolognan yliopiston germaanilaisen kansakunnan nimiluetteloihin on vuoden 1448 kohdalle m.m. merkitty: "Dom. Conradus Bydz de Finlandia soluit solidos duodecim." Kun Bolognan yliopisto oli kuuluisa lakitieteellisenä opinahjona, niin voimme hyvällä syyllä olettaa, että Konrad Bitz on saapunut tänne italialaiseen kaupunkiin kuunnellakseen luentoja roomalaisessa ja kanoonisessa oikeudessa.

Lakitieteelliset opinnot ovat varmaankin kehittäneet sitä ankaraa järjestysvaistoa, joka Konrad Bitzille on luonteenomaista. Hänen piispautensa aikana ja tietysti hänen johdollaan on toimitettu kolme kappaletta kirkollisia ohjesääntöjä (statuta) sekä Turun tuomiokirkon lukkarilaki. Noissa statuuteissa on tarkoin ja yksityiskohtia myöten säädetty tuomiokapitulin jäsenten velvollisuudet sekä sen ajan monimutkaisen jumalanpalveluksen toimittaminen. Yhdessä näistä kolmesta statuuttikokoelmasta on ankaroita määräyksiä noituutta ja taikauskoa vastaan. On kuitenkin huomattava, että Konrad-piispa näihin asioihin nähden on paljon maltillisempi kuin myöhemmin noitavainojen aikaiset kirkon ja yliopiston miehet.

Konrad Bitzin ankaraa järjestyksen rakkautta todistaa sekin, että hänen toimestaan otettiin tuomiokapitulissa käytäntöön kolme kopiokirjaa, joihin jäljennettiin saapuneita ja lähetettyjä kirjeitä ja asiakirjoja. Yhden noista Konrad-piispan määräämistä kopiokirjoista arvellaan olevan sen arvokkaan asiakirjakokoelman, joka tunnetaan nimellä "Turun tuomiokirkon mustakirja." Historiantutkimuksemme saa siis olla paljosta kiitollinen piispa Konrad Bitzille.

Hänen kirjeensä ja määräyksensä ovat selväsanaisia, täsmällisiä ja ankaroita. Varsin tuima on esim. se kiertokirje, jonka hän lähettää maan koulurehtoreille kouluissa vallitsevien epäkohtien johdosta. Naantalin luostarissa on hän eräänä elokuun päivänä piispautensa alkuaikoina pitämässä tarkastusta. Siellä on ilmennyt kaikenlaisia vallattomuuksia ja epäjärjestystä. On kuin näkisimme tuon mahtavan kirkkovaltiaan tuimin askelin mittelevän veljeskunnan konventtituvan lattiaa. Silmien leimahdellessa sinkoilee hänen suustaan kiivaita sanoja, ja arkoina hiiviskelevät munkit hänen ympärillään, samalla kuin nunnat omalla puolellaan luostaria nyyhkyttävät huntujensa suojassa. Ankara piispa määrää munkki- ja nunnaluostarit korkealla muurilla tarkoin toisistaan erotettaviksi sekä järjestää muutenkin luostarin elämän sille kannalle, että se ei enää myöhemmin anna aihetta valituksiin.

Vielä on mainittava, että piispa Konrad Bitzin toimesta Gutenbergin suuri keksintö ensi kerran saapuu meidän maahamme. Saadakseen jumalanpalveluksen kaikissa maan kirkoissa yhdenmukaiseksi ja täsmälliseksi, toimituttaa hän Parisissa Suomen kirkkoa varten messukirjan, joka v. 1488 painettiin Lyypekissä. Tämä Missale ecclesiae Aboensis on ensimäinen Suomea varten painettu kirja ja Konrad-piispa lahjoitti sitä yhden kappaleen kullekin maansa kirkoista.

Käydessään kahdesti Italiassa ja viipyessään siellä ensi käynnillään pitempään ei Konrad Bitz luonnollisestikaan voinut jäädä vieraaksi viriävän renesanssin harrastuksille. Hänen toimensa kotoisen taiteemme hyväksi osottavat hänet selvästi alkavan renesanssin mieheksi. Suuri joukko uusia kivikirkkoja rakennetaan hänen aikanaan ja toisia kaunistellaan runsailla seinämaalauksilla. Hänen muistoaan kantaa esim. muuan keskiaikaisen taiteemme kauniimpia muistomerkkejä: Sauvon kirkossa säilynyt ovellinen piispantuoli, jonka runsaiden koristusten joukossa näkyy m.m. Bitz-suvun vaakuna.

Heti piispautensa ensi vuosina ryhtyi Konrad Bitz suurentamaan tuomiokirkkoa. Ikäänkuin sen kattoholvit alkuperäisessä asussaan olisivat olleet liian matalat tälle ylväälle kirkonvaltiaalle, korotutti hän keskilaivan holvit runsaasti kaksi kertaa entistään korkeammalle ja laitatti sinne ylös ikkunat. Tämän suuremmoisen korjaustyön, jonka kautta maamme emäkirkko kävi entistään paljon juhlallisemmaksi, ilmavammaksi ja valoisammaksi, on suorittanut kotimainen mies, mestari Pietari Kemiöstä — siis piispan kotipitäjästä — kolmen kisällinsä kera. Muutenkin on Konrad-piispa kaunistellut tuomiokirkkoa sekä lisännyt sen alttarien ja messupappien lukua. Hyvällä syyllä voimmekin sanoa tämän toimitarmoisen piispan edustavan huippukohtaa meidän katolisaikaisessa kulttuurissamme. Samoin kuin Michel Angelo elämänsä lopputyöksi rakensi Pietarinkirkon mahtavan kupoolin ja sillä ikäänkuin sinetöitsi renesanssin saavutukset, samoin korottaa piispa Konrad Bitz tuomiokirkon harjan ikäänkuin esikuvaksi katolisuutemme korkeimmasta kukoistusajasta.

* * * * *

Yhtä vaille kolmekymmentä vuotta kantaa Konrad Bitz Suomen piispanhiippaa. Vuodet lauhduttavat lujimmankin mielen ja ajanoloon mukautuu Konrad-piispa alistumaan vanhan vastustajansa Kaarlo Knuutinpojan kuninkuuteen sekä myöhemmin Stuurein hallitukseen, luopuen siten unionipyrkimyksistään. Saapa hän omantunnonvaivojakin maallisista ja sotaisista puuhistaan, sillä elämänsä lopulla pyytää hän paavilta synninpäästöä, jonka hänen oma tuomiorovastinsa sekä sittemmin hänen seuraajansa piispanistuimella, Maunu III Särkilahti, Turun tuomiokirkossa hänelle juhlallisesti antaa. Toimeliaan ja levottoman elämänsä päättää hän Kuusiston linnassaan 13 päivä maaliskuuta 1489.

Vuodet vierivät edelleen, tulee uskonpuhdistus, tulee sotia ja tulipaloja ja ne lakaisevat paljon pois siitä, mitä Konrad-piispa on Suomen kirkon esimiehenä toimeen saanut. Nuo myöhemmän ajan hävitykset ne ovat lakaisseet paljaaksi sen Turun tuomiokirkon sivukappelinkin, jossa hän on saanut viimeisen leposijansa, niin että hänen alussa kuvattua hautakiveäänkään ei ole enää näkyvissä. Mutta historiamme säilyttää Konrad Bitzin, tuon sotaisan renesanssipiispan nimen ja meidän aikamme näkee hänessä yhden katolisaikamme merkillisimmistä ja samalla selväpiirteisimmistä kirkkoruhtinaista.

Kyösti Wilkuna.

OMAPÄINEN MIES.

MAUNU FRILLE.

Pilvinen ilta — lokakuussa 1495 — alkoi hämärtää. Viipurin valleilta pitkin päivää kumahdellut tykinpauke vaimeni vähitellen ja kuoli pois. Kaupungista linnaan vievän sillan palkit tärisivät, kun väsyneet, pölyiset soturit raskain askelin palasivat päivän taistelusta ja toiset, levänneet miehet, riensivät heidän tilalleen yövahtiin valleille. Merellä liiteli mustia väreitä. Sieltä puski puuskainen tuuli, repien irti sadetta, joka pienin, särkynein pisaroin pieksi sillan poikki astuvain miesten kasvoja. Sateesta välittämättä seisoi törmällä sillan korvassa parvi linnan sotaherroja. He olivat siinä tulleet vastakkain ja pysähtyneet tarinoimaan. Oli juuri saapunut sanoma, että venäläiset olivat ruvenneet rakentamaan siltaa Juustilaan, viedäkseen Suomenvedenpohjan ympäri joukkojaan ja tykkejään linnan länsipuolelle, josta piiritettyjen yhteys muun maailman kanssa vielä oli ollut auki, — he aikoivat siis nyt lopullisesti sulkea Viipurin umpisaarrokseen. Päiväpalveluksesta palaavain miesten oli senvuoksi määrä lähteä yöretkelle hävittämään tekeillä oleva silta ja karkottamaan sen rakentajat, vaikkakaan ei pitkäaikaista tulosta tietysti tuosta viivyttämisretkestä voitu odottaa. Vastakkain tulleet sotaherrat keskustelivat nyt niistä yhä synkkenevistä näköaloista, jotka heillä olivat edessään sen jälkeen, kun saarto on täydellinen ja kaikki avun toiveet tukossa.

Siinä sateisella törmällä olivat useimmat Suomen ylimyssuvut edustettuina, ja heidän keskustelunsa kohdistui taas heti sangen terävänä ja katkerana niitä Ruotsin valtaherroja vastaan, jotka monista pyynnöistä huolimatta eivät olleet ajoissa toimittaneet ylivoiman ahdistamalle Viipurille eikä koko uhatulle Suomelle apua. Nyt oli lisäjoukon saapumiselle yhdestoista hetki käsissä, eikä tietoja ollut mistään avusta.

Vilkkaimmin otti keskusteluun osaa kaksi keski-ikäistä soturia, jotka peittelemättömin sanoin arvostelivat Ruotsin valtionhoitajan, Steen Sturen, saamattomuutta. Toisella heistä, joka ilmeisesti oli matkalla yövahtiin, oli komeilla hartioillaan kiiltävä haarniska; kypärän sulka liehui pystyssä ja hänen nuorteilla, kauniilla kasvoillaan kuvastui reipasta uhmaa. Se oli Tönne Tott, Viipurin entisen, kuuluisan linnanherran Brik Akselinpojan heimoa, Suomen ylimyssukujen ylpeys ja toivo. Toinen taas oli matalampi ja hänen pukunsa oli, kun hän juuri vallihaudoista palasi, savinen ja märkä, eikä hän näyttänyt paljoa välittävänkään sotilasryhdistään. Mutta hänen harmajat kasvonsa, joita reunusti karkea parta, olivat eloisat ja hänen silmistään välähti intoa, kun hän väitteli:

— Meidän onkin parasta kokonaan lakata odottamasta Sturen apua, — ei hän kuitenkaan jouda meitä muistamaan. Eikä hän tästä rajamaasta välitä, onhan hän sen jo osottanut. Jos näin ajattelemme, silloin totumme paremmin luottamaan vain itseemme.

Tämä puhuja oli Maunu Frille, suomalaista ylimyssukua hänkin, joskin paljo vaatimattomampaa kuin hänen uljas puhetoverinsa Tönne Erikinpoika. He olivat, vaikka Maunu olikin vähän vanhempi, hyvät ystävykset kaukaisilta nuoruuden ajoilta, jolloin Frille sai kasvatuksensa Tottien komeassa kodissa, ja täällä Viipurin piirityksen aikana olivat he nyt yhä lujittaneet vanhaa ystävyyttään.

— Emmekö ole jo saaneet tottua luottamaan omiin, vähiin voimiimme. Taas on päivän taistelu kestetty, päivä kerrassaan täällä kestetään, kuinka kovalle ottaneekin. Steen herra on meidät hyljännyt — ei auta meidän enää hänen edessään ryömiä.

Näin puhui ylimielinen Tönne miekkaansa kalistellen. Mutta vanhemmat herrat puistelivat päätään, muristen:

— Kun ei pakko käskisi vieläkin odottamaan apua!

— Onhan mahdotonta, etteivät Ruotsin herrat lopultakin oivaltaisi velvollisuuttaan tätä maaraukkaa kohtaan!

Mutta Frillen silmät leimahtivat taas:

— Se ei ole mahdotonta. He eivät katso tätä maankolkkaa samoilla silmillä kuin me, eikä samoilla tunteillakaan. Se on heistä kaukainen rajaerämaa, josta ei ole paljo väliä. Toista kuukautta olemme me suomalaiset jo täällä yksin ponnistelleet, yksin saamme nyt varmasti ponnistella loppuun asti. Mutta jos tämä sota meiltä omin neuvoin onnistaa, niin enpä tiedä enempää kuin Tönnekään, onko meidän syytä noista Ruotsin herroista rauhan aikanakaan niin aivan paljo välittää.

— Kuinka tarkoitat? kysyi joku vanhemmista miehistä.

— Arvelen vain, että tulemme heidän avuttaan silloinkin toimeen. Meitä on nyt kertynyt koolle miltei kaikkien Suomen vapaasukujen edustajia, — kotimaan puolustaminen on meidät kerrankin ajanut yhteen. Tässä törmällä seisovat Hornit, Tottit ja Bitzit, tässä ovat Flemmingit ja Frillet, täällä on Lepaan sukua ja Laukon miehiä, — entä Posse, mikä hänkään on enää muu kuin suomalainen! Hätä ajoi meidät kokoon, mutta miksi emme voisi pysyä edelleenkin koossa. Maamme kohtalo on meidän hartioilla, meidän on siitä vastattava, — näin arvelen.

Hyvin sen puheen ymmärsivät toisetkin herrat, samaa tunnetta asui heidän kaikkien sydämessä, missä selvempänä missä hämärämpänä. Ja nyt he jo innostuivat.

— Niin puhuu kotimaansa kelpo poika, hitto soi!

— Tosiaankin, me miehistymme täällä!

Ja Tönne säesti säkenöiden:

— Suurta kiitosta emme ole velkaa noille Ruotsin valtaherroille, jotka meidät näin jättävät umpisolaan. Lempo jääköön heidän rengikseen. Mutta nyt meidän täytyy kestää, täytyy, ja silloin olemme heistä irti!

— Kunpa vain eivät nääntyisi miehemme kesken. Katsokaa!

Siitä kulki ohi sotilaita, jotka olivat kalpeita valvomisesta ja ponnistuksista, — täytyihän heidän alituisesti olla aseissa torjuakseen kymmenkertaista vihollista. Heitä katsellessaan vanhat sotaherrat huoahtivat, lähtiessään hekin verkalleen astumaan törmältä sotilaittensa jälkiä, mikä linnaan, mikä vallille. Mutta Tönne huusi vielä heidän jälkeensä:

— Ne miehet kestävät kyllä, ne ovat sitkeitä suomalaisia niinkuin mekin. Yön levättyämme olemme taas pirteät ja valmiit uuteen taisteluun, — joka aamu uusia miehiä!

Hän jäi, toisten poistuttua, vielä tuokioksi tarinoimaan ystävänsä Frillen kanssa. Viimemainitun piti lähteä yösounnille ja heidän oli nyt erottava. Mutta äskeinen keskustelu oli heitä lämmittänyt, se viivytti heitä vielä. Maunu selitti vanhalle kasvintoverilleen, että jos täällä Suomen miehet omin voiminsa saisivat vaaran torjutuksi, niin se olisi kaikkein onnellisin ratkaisu. Sillä samat miehet jäisivät tietysti silloin ohjaksiin ja maa menestyisi parhaiten omain miestensä johdolla, jotka tuntevat sen kansan ja sen tarpeet. — Me kasvamme täällä. Eiväthän useimmat meistä ole ammattisotureita. Mekin tulimme, veljeni ja minä, tänne hiljaisesta Haapaniemestämme, jossa komennamme ainoastaan maanmuokkaajia, kalan ja riistan pyytäjiä. Maan hätä kutsui ja meistä on nyt täällä tullut sotureita, joiden ei ole tarvis hävetä eikä kumartaa Ruotsin herroja.

— Oikein, Maunu. Täällä taistelemme, kunnes talvi ajaa vihollisemme pois. Ja silloin syyttäköön Steen herra itseään, jos ei hän ajoissa tullut avuksemme ja jos mekin hänet hylkäämme, — piru hänet vieköön!

— Tuohon käteen, Tönne! Mieluummin tunnustan herrakseni vaikka kaukaisen Tanskan kuninkaan, joka riitelee valtaa Ruotsin itsekkäiltä ylimyksiltä. Hänkin kai jättäisi meidät tänne oman onnemme nojaan, vaan tottapa siitä onnestamme silloin vastaisimmekin.

— Paikalleen puhuttu, Maunu! — Mutta tuolta tulee veljesi Juhana sinua hakemaan.

— Retkelle kai on siis jo lähdettävä. Jää hyvästi veikko, ensi näkemiin!

Nuorempi Frille tulikin ilmottamaan veljelleen, että Juustilaan lähtevä venekunta oli pian valmis ja että Maunun oli jouduttava johtamaan mukaan otettuja talonpoikia. Toverukset puristivat vielä kerran, kuin vanhaa liittoaan lujittaen, toistensa kättä, ja kiirehtivät sitten sillankorvan törmältä kumpikin taholleen taistelemaan.

Sen syysillan perästä eivät ystävykset Tönne Tott ja Maunu Frille tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Viimemainittu läksi öiselle souturetkelle Savolaan, jossa Vatikiven luona syntyi ankara taistelu. Se päättyi onnettomasti suomalaisille. Mukana olleet talonpojat säikähtivät ja pakenivat ja melkoinen joukko Viipurin harvalukuista, harjaantunutta varustusväkeä jäi satimeen ja kaatui. Toisia joutui venäläisten vangeiksi, niiden joukossa Maunu Frille.

Hän sai nyt kahlata vankiroikkain mukana kauas Nowgorodiin ja sieltä Moskovaan asti ja tiukasti teljetyssä tyrmässä sai hän muistella suomalaisten yhteisiä ponnistuksia ja haaveiluja, tietämättä mitään toveriensa ja kotimaansa kohtalosta. Hänen mielensä kävi raskaaksi ja hänen sydämeensä iskostui yhä sapekkaampi katkeruus niitä keskenään kilpailevia Ruotsin ylimyksiä vastaan, jotka olivat hyljänneet Suomen ja sen miehet vihollisten jalkoihin.

Neljättä vuotta hän niin sotavankina vietti. Rauha oli tehty Ruotsin ja Venäjän välillä, vaan suomalaisten vankiraukkain vapauttamista ei näy kukaan muistaneen, — Maunu luuli jo saavansa virua koko loppuikänsä siellä vieraan maan tyrmässä. Mutta eräänä kevätpäivänä hänelle varsin odottamatta ilmotettiin, että hän on vapaa ja saa palata kotiinsa.

Ruotsin hallituksessa oli tällävälin tapahtunut keikaus. Steen Sture oli kukistunut, osaksi juuri Suomen velton puolustamisen takia, ja unioonikuningas, Tanskan Hannu, oli astunut Ruotsinkin valtaistuimelle. Tämä kuningas, joka aikaisemmin oli ollut Steen Sturea vastaan liitossa Moskovan suuriruhtinaan kanssa, toimitutti nyt ensi töikseen (vuonna 1499) Venäjällä vankina olleet suomalaiset vapaiksi.

Maunu Frille palasi siis Suomeen. Hän oli nyt vanha mies, entistä harmajampi kasvoiltaan ja kumarampi varreltaan, mutta vanhaa väikettä oli vielä hänen silmässään. Maa oli laajalti autiona äskeisen hävityksen jäliltä. Kesantoon jääneitä peltoja ei ollut kotona Haapaniemessäkään kukaan muokannut, sieltä kun olivat miehiset haltiat olleet poissa, toinen veli haudattuna Viipurin muurien juurelle, toinen vankina Venäjällä. Mutta rohkein toivein puuttui sotavankeudesta palannut mies nyt kotikontunsa hoitoon ja samalla kotimaansa asioihin, jotka hänelle taas valoisampina kajastivat. Rauha oli toki maassa ja luhistunut oli se ruotsalaisten herrain valta, joka oli saattanut Suomen hätään ja häviöön. Ohjakset olivat nyt Hannu-kuninkaan käsissä, ja hänen hallinnostaan odotti Maunu parempaa onnea kotimaalleen. Täydellä innolla hän antautuikin uuden kuninkaan mieheksi, olettaen Suomen toistenkin vallassukujen, Viipurissa vallinneen mielialan mukaisesti, olevan samalla kannalla. Kuningas puolestaan palkitsi hänen kestämänsä kärsimykset määräämällä hänet Turun, Suomen päälinnan, päälliköksi.

Reippain mielin ryhtyi Maunu nyt kotimaassaan hallintoa pitämään, pyrkien käytännössä ja sangen itsenäisesti toteuttamaan sen vanhan ihanteensa, että maa menestyy parhaiten sen omien miesten hoidossa. Tarmokkaana ja viisaana linnanherrana isännöi hän Turussa, jossa Suomen vallassuvut kokoontuivat hänen ympärilleen ja porvarit häneen luottamuksella turvautuivat.

Mutta sitä rauhan ja hiljaisen elpymisen aikaa ei kestänyt kauan. Ruotsissa jatkuivat yhä uniooniriidat. Steen Sturella oli siellä edelleen voimakas puolue takanaan ja se kohotti jo parin vuoden perästä päänsä karkoittaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelta. Sota syttyi, Sturen joukko pääsi voitolle ja vallotti vähinerin Ruotsin pois unioonikuninkaan miehiltä. Pian sotkeutui taas Suomikin näihin tapauksiin. Kesäkuussa 1502 saapui Steen Sture meren yli laivastollaan saattamaan Suomenkin valtoihinsa.

Tätä herraa ei Maunu Frille rakastanut eikä hänen komentoaan Suomessa. Hänessä kirvelivät vielä Viipurin piirityksen muistot, hän ei odottanut tuosta vallanvaihtumisesta mitään hyvää eikä siis luovuttanut linnaansa Sturelle. Ei millään ehdoilla. Ja hän eli siinä uskossa, että Suomen toisissakin vaikutusvaltaisissa miehissä vielä oli elävänä säilynyt "Viipurin henki", se lämmittävä yhteishenki.

Mutta siinä Maunu mielikatkeruudekseen pettyi. Suomen herrat olivat näinä vuosina liian monasti vikuroineet ja vaihtaneet mieltään vallan mukana, he eivät nytkään uskaltaneet seistä Steen-herran taas noussutta tähteä vastaan. Vanha Viipurikin meni tämän puolelle, kun sen uusi linnanherra Eerikki Turenpoika, mahtavaa ruotsalaista Bjelke-sukua, nöyränä matkusti Steen-herraa vastaan. Sitäkään ei Maunu sentään säikähtänyt, arvaten, että nuo ylhäiset Ruotsin herrat nyt jonkun aikaa vetävät yhtä köyttä — kunnes taas riitaantuvat. Ja kun Turkuun saapui sanoma, että myöskin Raaseporin isäntä, hänen vanha ystävänsä Tönne Erikinpoika, oli seurannut Bjelken esimerkkiä, niin ei sekään tieto häntä masentanut, joskin se hänen sydäntään pahasti riipasi. Olihan Tönne äsken nainut Eerikki Tuurenpojan tyttären, — oli kai siis katsonut vaikeaksi asettua suoraan appeaan vastaan!

— Taipukoot toiset, minä en ryömi Steen Sturen jalkoihin! virkkoi Maunu vihasesti niille, jotka häntä koettivat taivuttaa, ja hän varustautui sisukkaasti linnaansa puolustamaan.

Näin alkoi Turun linnan piiritys kesällä vuonna 1502. Toisen kerran oli Maunu Frille nyt saarretussa linnassa puolustautumassa piiritysjoukkoa vastaan. Vaan se joukko ei ollut nyt suuri eikä uhkaava, niinkuin Viipurin edustalla, se ei ajanut piiritettyihin pelkoa. Väkirynnäköllä ei Sture jaksanut Turun linnaa vallottaa ja hän purjehtikin pian pois Ruotsin puolelle, jättäen sotaväkensä piiritystä jatkamaan. Se oli jo Frillelle kuin puoli voittoa. Mutta hänet yllätti kuitenkin samalla masentava viesti:

— Steen-herra on määrännyt Tönne Erikinpojan piiritysjoukkonsa päälliköksi.

— Ja Tönnekö on suostunut taistelemaan meitä suomalaisia vastaan, tiukkaili Maunu ällistyneenä linnaan saapuneelta sanantuojalta. — Niinkö?

— Niin, hän se nyt meitä pommittaa.

Tuota oli Maunun vaikea käsittää ja sulattaa. Hekö nyt vihollisleirien päällikköinä, Tönne ja hän, joita sitoi niin luja toveruuden liitto ja jotka niin täydellisesti toisiaan ymmärtäen löivät kättä viimeksi erotessaan Viipurissa? Tönnehän oli siellä muita innokkaampi; ja hänkö nyt tuossa vanhaa veikkoaan sodittamassa — ei! — kuinka se on mahdollista? Kuinka ovat olot voineet kääntyä noin nurin? Itse oli Maunu johdonmukaisesti ajanut sitä asiaa, joka heitä ahdistuksen aikana oli kannustanut, ovatko toiset niin tyyten unhottaneet oman tuskansakin?

Maunu suri ensin, suuttui sitten silmittömäksi ja päätti käyttää kaikki voimansa kurittaakseen tuota luopio-ystäväänsä. Mutta vielä kerran hän suli. Hän tahtoi tavata mieskohtaisesti vanhan ystävänsä, kuulla hänen omasta suustaan, mikä hänet oli muuttanut, mitä hän mietti, ja lähetti senvuoksi uskotun palvelijansa Tönne Erikinpojan luo hänen leiriinsä ehdottamaan, että he tekisivät muutaman päivän aselevon ja yhtyisivät sovitulla paikalla keskustelemaan.

Tönne suostui ehdotukseen, toivoen kai Frillen esittävän antautumisehtojaan. Kaksi venhettä, kymmenen asemiestä kummassakin, souti eräänä lämpimänä heinäkuun päivänä pieneen, joen suussa olevaan saareen, missä noustiin maihin. Siellä saattomiehet hämmästyivät hyväsesti, kun näkivät vihollisjoukkojen päällikköjen heti rientävän kädet ojossa toisiaan vastaan, yhtyäkseen lämpimään, sydämelliseen syleilyyn. Parhaina ystävinä he istahtivat kalliolle ja tarinoivat siinä kauan. He eivät olleet tavanneet toisiaan sittenkuin piiritetyn Viipurin sillalla ja heillä oli nyt tovereina toisiltaan niin paljo kyseltävää, niin paljo toisilleen kerrottavaa, — nopeasti kuluivat illan hetket.

Mutta vähitellen kangistui kuitenkin se mieskohtainen, toverillinen keskustelu. Sanat harvenivat, mieltä painoi heidän nykyinen suhteensa. Kumpainenkin muisti virkansa ja asemansa, — pakko oli puuttua ajan vakaviin asioihin.

— Miksi taistelemme nyt toisiamme vastaan, virkkoi Maunu vihdoin pienen vaitiolon jälkeen surunsekaisella, miltei hellällä äänellä. — Kuinka se on mahdollista, Tönne, etkö muista enää Viipurin aikaista innostustamme?

— Kauan olit, Maunu, venäläisten vankina ja täältä poissa, vastasi Tönne verkalleen ja rauhallisesti. — Me olemme seuranneet asioita täältä läheltä, siinä on erotus. Saatamme suuttua ja innostua, mutta meillä ei ole voimaa potkia tutkainta vastaan.

— Steen-herran tutkainta?

— Niin, hän on ovela mies ja taas mahtava.

— Ja ainako on kumarrettava hetkellisesti mahtavinta, muistelematta, miten meitä on kohdeltu!

Tönne kävi selittelemään välivuosien vaiheita.

— Sinun vangiksi jouduttuasi tuli Steen Sture kumminkin sotaväkineen Suomeen…

— Sittenkuin me suomalaiset yksin olimme pelastaneet Viipurin…

— Niin kyllä, mutta hän taivutti täällä sittenkin mielet puolelleen. Vanhan piispan ensiksi, sitten muut… Niin, hän suistui sitten kyllä, mutta lopuksi hän voitti.

— Loppua emme ole vielä nähneet.

— Tanskalaiskuninkaan valta ei täällä kestä, sen olemme ainakin nähneet. Ja hänen isännyytensä merkitsee täällä vieraan vallan sortoa…

— Olenko Turun linnanherrana sortanut tätä maata? kysyi Maunu terävästi. — Mutta tästä arvosta olen minä valmis luopumaan, astu sinä tilalle, pääasia on, että maa saa elää omien miestensä hoidossa. Kysyn vielä: Etkö muista enää ollenkaan Viipuria?

— Kuinka en, vastasi Tönne heltyneemmin. — Hätäpaino ajoi meidät suomalaiset siellä kokoon. Mutta sitten emme kestäneet koossa, hajaannuimme taas…

— Hätäkö siis yksin voi meidät yhdistää, muuten sodimme näin toisiamme vastaan, huudahti Maunu melkein tuskalla. — Kautta kaikkien pyhimysten, emmekö voi eri vaiheissa pysyä yhdessä!

— Miten kävisi se päinsä, — esimerkiksi tällä hetkellä?

— Kysytkö miten? Siten, että heitämme toistemme repimisen ja tappamisen ja julistamme, että tulemme toimeen ilman Steen-herran holhousta, jota emme rakasta. Pidämme linnat itse ja hallitsemme maata itse!

— Kukistettua Oldenburgilaista varten, virkahti Tönne pilkallisesti.

— Sekin isännyys on meille parempi, koska se on kaukainen. Viipurissa opettelimme seisomaan omilla jaloillamme. Lyökäämme taas kättä, sinä ja minä, sitten seuraavat muut mukana, ylimykset ja porvarit.

— Olet uneksija Maunu, niinkuin olimme kaikki Viipurissa. Porvarit, sanot, — he kumartavat aina sitä, jolla on valta, ja me muut teemme samoin. Sinä pusket yksin vastatuuleen, se minua säälittää, Maunu, sillä sinä et sitä kauan jaksa.

Frille kivahti, mutta asettui taas. Suuttumuksen ja toivottomuuden risteillessä rinnassaan harasi hän sormillaan harmaata tukkaansa ja pyyhki hikeä otsaltaan. Tämä oli hänestä niin umpisurullista, tuota vanhan ystävänsä raukkamaisuutta ei hän vieläkään ymmärtänyt, hän näki siinä itseluottamuksen puutteen ohessa jotakin itsekkyyttäkin, eikä tahtonut siitä enää keskustelua jatkaa. Siksi hän nyt äkkiä nousi pystyyn, polte rinnassaan, tuli silmässään. Mutta tyynesti hän vielä virkkoi:

— Et tahdo siis, Tönne Erikinpoika, lyödä vanhan toveruuden kättä? Etkö tahdo käydä yhdessä kanssani vastaamaan tämän maan kohtaloista, tuli mikä tuli?

Tönne Erikinpoika, joka myös oli noussut kalliolta, katsoi iltatyyneelle selälle, ilmeissään puoleksi ujoutta, puoleksi ivaa, eikä kotvaseen vastannut. Sitten kohautti hän komeita hartioitaan ja lausui:

— Olemmehan, Maunu, molemmat valinneet osamme ja arpamme. Tehtävämme ovat selvät, emme voi tässä ruveta ilmalinnoja rakentamaan, jospa se meitä huvittaisikin.

— Siis jatketaan taistelua?

— Niin, minun asiani on vallottaa Turun linna.

— Steen Sturelle! — Maunu astui jo askeleen veneeseensä päin, mutta pysähtyi vieläkin hiljakseen puhumaan: — Paljoko onkaan kulunut aikaa Viipurin piirityksestä, niin, pian seitsemän vuotta! Ehtiväthän siinä ajassa muuttua mielet jos miehetkin! Mutta muista Tönne, me kestimme Viipurissa, eikä sinulla ole nyt mukanasi silloisten piirittäjäin laumoja. Mikäli minusta riippuu, ei sinun ruotsalainen joukkosi valloita meiltä suomalaisilta Turun linnaa, — hyvästi!

He erosivat äkisti, kumpikin astui venheelleen. Rannalla odottaneet saattomiehet, jotka äsken olivat ihmetelleet Tönne Tottin ja Maunu Frillen sydämellistä tervehdyssyleilyä, kummastelivat nyt melkein yhtä paljo heidän kylmiä, vihamielisiä jäähyväisiään, eivätkä he koko yhtymisestä ymmärtäneet muuta, kuin että hankkeissa olleet rauhantuumat olivat kai rauenneet. Ne miehet, jotka soutivat Maunun venhettä Turun linnan vesiportille, sen varsinkin selvästi käsittivät, sillä perässä istuvan päällikön kasvoilta kuvastui nyt kiukkua ja uhmaa ja hänen kätensä kääntelivät vihaisesti peräsintä, kun hän satamaan laski.

Taistelu jatkui nyt entistään kuumempana. Maunu Frille hyökkäsi usein linnastaan piiritysjoukon kimppuun, ryösti sen laivoja ja pani ymmälle turkulaiset, jotka eivät tienneet, kenen puolta pitää. Syksy läheni märkänä ja myrskyisenä, se uhkasi ikäviä aikoja leirielämää viettävälle saartojoukolle, — linnan antautumisesta ei ollut mitään toiveita. Tönnen tähti oli laskemassa, mutta reippaalla mielellä, tarmolla ja taidolla, johti Maunu linnasta taistelua, varmana siitä, että vielä hän taivuttaa Suomen herrat toiselle tolalle. Hänen uskonsa oli yhtä luja kuin hänen intonsa, mutta onni ei kulkenut hänen matkassaan. Niinkuin Vatikivellä kamppasi hänet nyt taas kumoon omain miestensä odottamaton uskottomuus.

Turun linnassa oli vanhoilta ajoilta kotimaisten nihtien ohessa varustusväkenä joukko saksalaisia palkkasotureita, jotka taistelivat rahasta eikä rakkaudesta päällikköään kohtaan. Näiden palkkasoturien pääpyrintönä oli kerätä mahdollisimman paljo varoja, palatakseen kerran rikkaina miehinä kotimaahansa, ja nyt heidän mielessään syttyi tuuma siepata yhdellä kertaa isot rahat. Linnan merenpuolisen tornin jossakin vahvasti lukitussa salakammiossa oli nähty useita lujasti vannehdittuja arkkuja ja linnalaisten kesken oli levinnyt huhu, että niissä säilytetään suistetun Hannu-kuninkaan suurta rahallista omaisuutta, — ne rikkaudet saksalaisia viettelivät. He odottivat yötä, jolloin etupäässä heidän miehiään oli meritornissa vahteina, murtautuivat silloin tornihuoneisiin, särkivät ovet ja arkut ja ryöstivät mitä saivat, — mitään kuninkaanaarretta siellä ei ollut. Mutta kun heidän tekonsa heti tuli ilmi, eivät he uskaltaneetkaan antautua ankaran linnakurin rangaistaviksi, vaan sulkeusivat torniin, käänsivät sen tykit päälinnaa vastaan, — tekivät kapinan!

Niin mitättömästä syystä syttyi Turun linnassa sisäinen sota: Toinen torni ampui toistaan. Tämä oli liian tuskallinen käänne linnan toimeliaalle päällikölle. Maunulla ei ollut riittävää väkeä taistellakseen yhtaikaa kapinoitsijoita ja piirittäjiä vastaan, jotka viimemainitut heti huomasivat kurin linnassa katkenneen, eikähän hän, vaikka olisi voittanutkin palkkasoturit, enää olisi voinut luottaa sellaiseen varustusväkeen. Hänen voimansa oli taittunut…

Silloin murtui Maunu Frillen mielikin. Hän oivalsi toivottomaksi taistelunsa armotonta kohtaloaan vastaan. Asemataan tyystin punnittuaan lähetti hän airueensa Tönne Eerikinpojan luo, joka tarjosi hänelle väkineen vapaan pääsyn linnasta, ja kutsui piirittäjät sisään.

Laskusillailla nyt molemmat päälliköt ratsastivat vastakkain, Tönne uljaana kiiltävässä haarniskassaan ja kauniilla kasvoillaan voiton hymy, linnastaan poistuva Maunu murtuneena, katse raukeana, aseeton käsivarsi hervotonna ohjaksissa.

— Kuten näet, oli unelmasi turha, vanha veli, virkkoi Tönne siinä tervehdittäessä melkein suojelevalla säälillä masentuneelle entiselle ystävälleen.

— Niin, se oli kai liian rohkea unelma, — tie on nyt auki sinulle ja Steen Sturelle.

— Katsos, Hannu-kuninkaan valtaa ei olisi voinut täällä pönkittää kukaan, hänen mahtinsa on mennyt, siksi taistelit toivottomasti.

— En taistellut yksin hänen puolestaan, senhän tiedät, vastasi voitettu ritari hiljaisella äänellä. — Mutta myönnän sen nyt, Tönne, se asia, jonka puolesta tahdoin taistella, on tosiaan toivoton, niinkauan kuin tämän maan omat miehet eivät sen merkitystä ymmärrä. Ehkä huomaavat he sen joskus vielä hädän hetkellä, niinkuin silloin Viipurissa, mutta unohtavat kai sen taaskin heti. Tehtäväni on lopussa.

— Olet raskasmielinen nyt, Maunu, puhui Tönne melkein lohdutellen uljaan orhiinsa selästä, voimatta samalla salata voitonriemuaan. — Väkesi oli uskoton, se ansaitsee aimo rangaistuksen…

— Ei ole mieleni raskas ainoastaan siksi, — mutta mitäpä siitä enää. Turvakirjasi varassa ajan nyt kotiini Haapaniemeen ja siellä minulla on hyvä aika miettiä pettymyksiäni. Aja linnaan sinä, Tönne, ja ole minua onnellisempi, eihän rauennut unelmamme enää ole tielläsi.

Siltapalkit tömisivät, voittajat karauttivat linnaan ja Maunu ratsasti harvoine asemiehineen tiepuolessa heidän ohitseen pois Suomen Turusta. Ja samalla hän hävisi Suomen historiastakin. Sen verran hänestä vain vielä tiedetään, ettei hän voitettunakaan suostunut Stureille vannomaan uskollisuuden valaa, hän piti kaatuneenakin oman päänsä. Muutamia vuosia myöhemmin kuoli Maunu Frille unhotettuna ukkona. Mutta hautansa hän sai Turun tuomiokirkon Kaikkien pyhien kappelissa, jolle hän oli mahtinsa päivinä tehnyt lahjoituksia.

Hänen ystäväänsä ja vastustajaansa Tönne Erikinpoikaa seurasi onni kauan, kunnes se hänetkin lopulta petti. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pudotti mestauskirves hänen kauniin päänsä siinä samassa Turun linnassa, jonne hän nyt Maunu Frillen ohitse ratsasti niin pystynä ja varmana.

Santeri Ivalo.

ERÄMAANLINNAN PUOLUSTAJA.

PIETARI KYLLIÄINEN.

Surun ja ahdistuksen aikaa oli sotavuoden 1495 syksy koko Suomessa. Palo oli käymässä maan kaakkoisella kulmalla ja sieltä rientävät pakolaiset, jotka pyrkivät läntisiin maakuntiin taikka ehättivät lymyilemään Sisä-Suomen saloihin, levittivät kaikkialle tietoja niiden vihollisjoukkojen tavattomasta suuruudesta ja julmuudesta, jotka parastaikaa piirittivät Suomen etuvarustusta, Viipuria, ja uhkasivat sen valloitettuaan syöksyä hävittämään koko auki olevan maan.

Eräs pakolaisparvi souti siten eräänä sateisena syyspäivänä Saimaan vesiä niiden latvoja kohden ja poikkesi matkallaan Savon uuteen, pieneen kivilinnaan, joka yksin seisoi Kyrönkosken kalliosaaressa laidattoman erämaan keskellä. Venheen laskiessa linnan alle tuntui tuo varustus vallan äänettömältä ja autiolta, niinkuin ei siellä olisi eläjiä ollutkaan. Ainoastaan musta oinas seisoi kankein säärin rannalta kohoavan kallion laella, katsoa jurottaen salmeen soutavaa venhettä, ja sen jäykkä niska ja suuret, käyrät sarvet kuvastuivat aavemaisina hallavaa taivasta vastaan.

Mutta linnan vartiat valvoivat, vaikka näkymättöminä, tornissa ja muurin sarvilla, ja hetken kuluttua nousi rantakalliolle, suljetun vesiportin kohdalle, kookas, leveäharteinen mies, joka asettui oinaan viereen yhtä jykeänä ja jäykkäniskaisena kuin tämä.

— Mitä olette väkeä, mistä soudatte? huusi karkeaääninen miekkamies kalliolta, aikomattakaan avata porttia.

— Pakomatkalla ollaan, laskehan linnaan.

— Ei tänne ketään lasketa, soutakaa tiehenne.

— Tulemme Viipurista, meillä on viesti tuotavana Pietari Kylliäiselle.

— Keneltä?

— Posse-herralta.

— Vai Posselta. — Jo vilkastui kankea mies kalliolla ja huusi miehilleen alas pihalle: — Avatkaa portti soutajille!

Pakolaiset saivat nyt lämmitellä linnan suuressa tuvassa ja saivat kuumaa rokkaa linnalaisten suuresta padasta. Sitä syödessään kertoivat he Viipurin kuulumisia salolinnan miehille, jotka eivät olleet sieltä piirityksen alettua saaneet mitään tietoja. Harvalukuinen suomalainen puolustusväki on Viipurissa kovin ahtaalla, niin he kertoivat, tuhatpäinen piiritysjoukko puristaa sitä joka taholta, ampuen kaupunkia ja linnaa hirmukitaisilla tuliputkillaan ja hyökäten milloin miltäkin kolkalta.

— Mutta viipurilaiset pitävät puoliaan? kysyivät linnalaiset jännittyneinä.

— Aikovat taistella viimeiseen mieheen asti. Mutta pahasti heidän rivinsä harvenevat…

— Entäpä minkä viestin lähetti Posse tänne?

— Käski vain ilmoittaa, että samanlaiseen syleilyyn kuin Viipuri joutuu kyllä pian Olavinlinnakin, — väkeä venäläisiltä riittää. Varatkaa siis riittävät eväät ja pysykää valveilla, niin käski Posse sanoa.

— Siihen olemme tottuneet, vastasi rantakalliolla seisonut soturi harvakseen, säikähtämättä, kehahtamatta. — Tulkoot tuiskut kovemmatkin, kestettävät kai ne ovat.

Hän saatteli sitten pakolaisvieraansa portille ja jäi taas siihen korkealle kalliolle jäykkänä ja tukevana seisomaan, katsellen salmen suusta poistuvaa venhettä.

Tämä mies oli savolaisen rajalinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, mies suomalaista juurta. Täällä savolaisen erämaan laidassa oli hän kasvanut, taistellut nuorena kotikyläläistensä rinnalla ryösteleviä karjalaisia vastaan, retkeillyt sitten haarniskaniekkana huovina Viipurin linnanherran, Erik Akselinpoika Tottin, lipullisessa. Ja kun Erik herra parikymmentä vuotta sitten rupesi rakentamaan linnaa sydänmaalle Haapaveden ja Pihlajaveden välisen salmen rannalle, pitääkseen ryöstelevät rajantakaiset loitommalla, kuului Kylliäinen siihen asemiesjoukkoon, joka varjeli rakennusväkeä vihollisten alituisilta hyökkäyksiltä. Tähän pyhälle Olaville omistettuun rajalinnaan hän senjälkeen jäikin, pysyen siellä alivoutina ja voutina, kunnes siihen määrin saavutti esimiestensä, Viipurin käskynhaltijain, luottamuksen, että uusi linna uskottiin hänen komentoonsa. Eipä monasti tehty talonpoikaisesta soturista linnanherraa, vaan eivätpä tainneet ylimykset taikka ritarit paljo välittää tämän syrjäisen sydänmaanlinnan päällikkyydestä. Ja joka tapauksessa kohotti Pietari Niilonpojan tuohon arvoon ja asemaan hänen oma kykynsä ja kuntonsa.

Nyt oli Kylliäinen jo vanha. Hänen poskipartansa hohti harmaalta ja hänen vartensa oli kankea, mutta hänen katseensa oli vielä nuorekas ja valpas. Hänen oli täytynyt tottua alituiseen valppauteen, puolustellessaan yhtämittaisilla taisteluilla vuodet vuotensa perästä tätä valtakunnan etäisintä rajasuojaa, jota eivät venäjänpuoleiset koskaan jättäneet rauhaan, vaikkapa muuten olisi rauha vallinnutkin valtakuntain välillä. He näet väittivät Erik herran rakentaneen uuden linnansa heidän puolelleen rajaa ja katsoivat niinollen oikeudekseen häätää sen pois siitä vesienristeyksestä, — siksi täytyi pienen linnaväen aina olla taisteluvalmiina, kesällä ja talvella, päivisin ja öisin. Siinä oli päällikön silmä terästynyt ja karaistunut luonto.

Eikä ollut Kylliäisen auttanut ainoastaan odotella saarellaan vihollisten hyökkäyksiä. Häätääkseen häärijät silmiltään oli hän usein tehnyt retkiä rajakyliin, kurittamaan niitä vainolaisia, joita hän lapsuudestaan asti oli tottunut vihaamaan, väliinpä edemmäskin Laatokan rannoille asti, missä Käkisalmi oli venäläisvallan pesäpaikkana. Näin oli hän pitkien vihavuosien halki säilyttänyt linnansa vainolaisilta, jotka vähitellen oppivat häntä karttamaan.

Mutta nyt olivat olot muuttuneet. Ilmisota oli puhennut valtakuntain välille ja Venäjän nuori, voimakas suuriruhtinas oli päättänyt vallottaa Suomen ja kukistaa Ruotsin. Kauanko kestää Viipuri, joka on Suomen kynnys? Entä sitten? Syksy kului ja päivä päivältä yhä jännittyneemmin odottivat pienen Olavinlinnan puolustajat jotakin viestiä Viipurin kohtalosta, — taikka sitten vihollisen saartojoukkoa tykkeineen ja piirityskoneineen omain muuriensa edustalle.

Mutta ei kuulunut noihin kysymyksiin mitään vastausta. Päivät lyhenivät, syysmyrskyt kiihtyivät, eikä yhtään venhettä näkynyt enää Saimaan vesillä. Umpinainen linna oli kuin unohdettu sinne erämaahan, eristetty kaikesta muusta maailmasta. Siellä oli niin hiljaista, niin avuttoman hiljaista ja yksinäistä, että karaistujenkin miesten mieli pyrki lannistumaan. He kävivät harvasanaisiksi, melkein kärtyisiksi, he välttivät toisiaan ja vartioivat synkännäköisinä valleilla ja tornissa, kuunnellen virran yksitoikkoista loisketta ja katsellen rantojen paljaiksi karisseita lehtoja.

— Tämä käy sietämättömäksi, kuules toveri, puhui vanha linnanpäällikkö eräänä aamuna, pysähtyessään kierrokseltaan rantakallion reunalle oinaan luo, joka syyskylmistä välittämättä yhä liikkui ulkona linnan alueella ja mielellään nousi sen korkeimmille kohdille.

— Miehiä kalvaa epätietoisuuden jännitys, niinkuin minuakin, jutteli hän edelleen itsekseen, silmäillen autiolle selälle. — Meidän pitäisi ryhtyä johonkin, vaikka mihin, — kunpa jäätyisivät järvet!

Tavallista vähemmin ne toki jäätyivätkin tänä syksynä ja pian peitti jo talven lumi autiot maisemat. Silloin astui Pietari Kylliäinen eräänä päivänä suureen linnantupaan, julistaen iloisella äänellä miehilleen:

— Tästä lähdetäänkin nyt hiihtämään, pojat. Pankaa kapula kiertämään Säämingin salolle!

— Päästäänkö partioihin? huudahtivat alakuloisina jurottaneet miehet nyt riemastuneina, kokoontuen päällikkönsä ympärille.

— Päästään. Koetammepa antaa Viipurin veikoille vähän apua.

Pietari oli, yhäti mielessään hautoen Viipurin kohtaloa, tullut siihen päätökseen, että siellä ei ole vielä tapahtunut mitään ratkaisua, muuten olisi kyllä joku tieto salolle asti lennähtänyt. Siellä siis taistelevat Suomen miehet yhä vielä epätoivon vimmalla… Vanhan soturin oli silloin käynyt tukalaksi viipyä kauemmin omassa suljetussa linnassaan, ja hän päätti hyökätä vihollisen maahan edes hiukan häiritsemään piirittäjäin turvallisuutta. Heti oli hänestä itsestään tämä päätös silloin tuntunut yhtä vapauttavalta kuin nyt hänen miehistään; ja kun Kylliäisen sotakapula lähti kulkemaan harvan savolaisasutuksen kylästä kylään, kutsuen miehiä partioihin, saapui se mieliviestinä sinnekin, — sammumaton oli rajakansassa vanhan koston jano ja saalistamisen halu.

— Pojat partioihin, perheet salolle pakosaunoihin! niin kuului komento joka taholla. Ja suksia käytiin paahtamaan ja keihäitä laskemaan.

Viikon perästä kuhisikin jo satainen suksimiesjoukko Olavinlinnan edustalla ja vanha linnanpäällikkö asettui itse sen johtajaksi. Hänen kankeat jäsenensä vertyivät heti, kun hän veti jalkaansa koipisaappaat ja nousi suksilleen, hän oli silloin taas notkea kuin nuorukainen. Puolet linnueestaan otti hän kantajoukoksi mukaansa — toisen puolen täytyi jäädä vartioimaan linnaa — ja niin laskettiin rajan taa.

Tiet olivat tutut monilta edellisiltä retkiltä, joka mies oli tehtävästään selvillä. Nopea hiihto halki öisten metsien, äkkiarvaamaton hyökkäys viholliskylään, talot tuleen, väet veriin, saaliit kasaan, ja nuolena taas salon poikki seuraavaan kylään, ennenkuin sinne oli ehtinyt viesti saapuvasta vierailusta. Sama meno siellä, sama hävitys, ja taas kiireellä eteenpäin. Niin kulki Kylliäisen partiojoukko kuin hirmumyrsky halki Karjalan maiden, tähdäten venäläisten varustettuihin keskuspaikkoihin.

Aikakirjat kertovat, että tällä retkellä poltettiin Venäjän puolelta rajaa yli 800 taloa, — hävitys koski siis laajoja alueita. Saatiinko täten mitään helpotusta ahdistetulle Viipurille, siitä ei historia sitävastoin tiedä mitään. Viipurin pelasti sen omain miesten urhoollisuus ja Possen ihmeellinen loppupamaus; mutta mahdotontahan ei ole, että piiritysjoukon äkilliseen poistumiseen osaltaan vaikutti myöskin viesti savolaisten rajusta ryntäyksestä piirittäjäin taakse, heidän omille mailleen. Varmaa on, että kammotun muiston jätti tämä Kylliäisen retki vihollisten mieliin.

Mutta pitkään ei hän saanut hiihtomatkallaan siekailla. Saaliit mukaan, ja pian taas takaisin suorinta tietä aution maan halki. Sillä eipä voinut Kylliäinen koskaan partioissa kulkiessaan tietää, oliko sydämmistynyt vihollisjoukko sill'aikaa lähtenyt vastavierailulle Kyrönkosken linnaan, jonka puolustajamäärä silloin oli tavallistakin pienempi. Levottomasti ja kiirehtien potki siis jalka kotimatkallakin, kunnes lumisten selkäin yli kuumotti Olavin jykeä kivitorni. Siellä oli linna pystössä kalliosaarella ja pian kuvastui sen lumiselta kallionkielekkeeltä taivasta vastaan myöskin linnalaisten lemmikin, mustan oinaan, jäykkä niska ja käyräsarvinen pää.

— Hyvin se otus Olavinlinnaa suojelee, kehahtivat Savon miehet taas kotisalmea kohden hiihtäessään.

— Eikö asunekin siinä itse pyhän Olavin valpas henki, arveli muuan talonpoika.

— Ellei liene oinas linnan miehiltä oppinut valppauttaan, lisäsi toinen.

Taas oli mieli reipas ja iloinen yksinäisessä erämaanlinnassa, jossa pitkän hiihdon jälkeen oli suloinen levätä. Haihtunut oli epävarmuuden jäytävä tunne, toiminta oli tuonut uutta toivoa. Ja pian nyt saapui etelästäkin suksimiehiä kertomaan Viipurin pelastuksesta ja sen miesten suuresta voitosta.

Mutta pitkäaikaiseksi ei se lepo nyt tullut Olavinlinnassa. Toisten suksimiesten mukana saapui sinne näet jo alussa vuotta 1496 viestejä, että Venäjällä hankkiudutaan taas uuteen hyökkäyssotaan ja Kylliäinen arvasi hyvin, että nyt kääntyy kosto Savoonkin, — hän tunsi jo vanhastaan rajantakaisten sisun. Siksi lähetti hän heti pikaviestit Turkuun siellä majailevan valtionhoitajan luo muistuttamaan Savonlinnan olemassaolosta ja pyytämään apua. Sillä linnassa ei ollut talonpoikaisista partiomiehistä sitä hyötyä kuin hiihtoretkillä, sen puolustukseen tarvittiin tottunutta aseväkeä. Pian sitä tällä kertaa saapuikin, 70 ratsumiestä karautti sinne Sisä-Suomen halki ruotsalaisen ritarin Knuutti Kaarlonpoika Geran johdolla.

Iso ei ollut se apu, mutta tarkkaan tarpeeseen se tuli. Sillä vielä samalla talvikelillä teki suuri venäläinen sotajoukko Savonlinnaa vastaan tuimemman hyökkäyksen kuin minkä tämä koskaan ennen oli kestänyt.

Pakkanen oli tänä talvena jäädyttänyt kovaksi yksin Kyrönvirrankin ja jäälle asti toivat nyt piirittäjät saartokoneitaan, ampuen linnaa kolmelta taholta. Alituisilla hyökkäyksillä, milloin idästä, milloin etelästä, he sen lisäksi väsyttivät linnuetta, jonka johtajalta siinä kysyttiin ääretöntä valppautta. Mutta Kylliäinen ei kyllästynyt. Päästäkseen pahimmasta puristuksesta hääteli hän aluksi usein uloskarkauksin piirittäjiä hiukan loitommalle. Mutta eräälle sellaiselle retkelle kaatui äsken saapunut ruotsalainen ritari ja suurin osa hänen ratsumiehiään, ja taas oli linnan puolustauduttava aivan riittämättömällä väellä, — sen kyvystä tehdä hyökkäyksiä ei ollut enää puhettakaan.

Mutta päivä päivältä, viikko viikolta, kesti kuitenkin Olavinlinna. Sen pienet tykit antoivat kerta kerralta ryntääjille veriset tervehdykset, yöllä korjattiin päivällä kärsityt vahingot, jokainen mies oli aina paikallaan ja Kylliäinen oli kaikkialla. Yksin jukuripää oinaskin kiipesi joka aamu tallista lumisia teitä myöten kalliolle ja seisoi siinä kankein säärin, katsellen vihollisen vehkeitä. Piirittäjätkin tunsivat jo tuon "mustan pirun" ja tähtäsivät väliin tuiman tulensa sitä vastaan, — luulivat kai sitä linnan lumotuksi haltiaksi. Lähelle tärähtelikin toisinaan tykinluoti, sora pölähti vierestä ja kaatoi oinaankin kinokseen. Vaan kiireesti se sieltä kapusi kankeille jaloilleen, päristi sieraimiaan, puisteli paksua turkkiaan ja asettui taas kalliolle pää kallellaan ihan kuin entistä äkäsempään puskuasentoon.

— Juuri niin, elä hellitä sinäkään! virkahti Pietari Niilonpoika silloin lemmikilleen, jos osui lähellä olemaan, ja taputti sen lumista niskaa. — Täällä pysytään paikoillaan, minkä paukuttanettekin!

Mutta eräänä aamuna, päivän verkalleen valetessa, näkivät ystävykset ilokseen, taas yhdessä seistessään rantakalliolla, vihollisten leiripaikan tyhjänä. Nämä olivat yöllä livistäneet tiehensä kojeineen, kampsuineen. Keväiseltään rupesivat näet jäät heikkenemään ja se havainto oli pakottanut piirittäjät poistumaan suurten selkien taa.

Hetkiseksi oli nyt henkilomaa Olavinlinnassa. Mutta hetkeksi vain. Kesän tultua palasi vihollinen takaisin sotavenheillään, piiritti ja pommitti Kyrönsaarta taas ja koetti kiukkupäissään saada valtoihinsa tuon pienen rajalinnan, jolle ei ollut ehtinyt saapua mitään apua. Mutta Kylliäinen kamppaili yhä kuin haavoitettu kontio ja hänen pesänsä kallioilta kilpistyivät aina vainolaisen kynnet. Lopuksi se kyllästyi piirityssotaan ja läksi sydämmistyneenä hävittämään Säämingin ja Juvan asutusta. Sen se tekikin perusteellisesti, poltti talot ja talaat, yksinpä metsätkin laajalta mantereelta, — viikkokausia törötti linna sakean savumeren peitossa. Ja kun kulon savu vihdoin haihtui, oli erämaa entistään autiompi sen ympärillä.

Mutta linna seisoi valloittamatta paikoillaan. Kuinka monta piiritystä Kylliäinen näinä vuosina kesti, kuinka monta rynnäkköä hän linnastaan torjui, sitä ei ole lueteltu aikakirjoissa. Mutta jo siitäkin, mitä nuo kirjat ohimennen mainitsevat, käy selväksi, että siellä taistelu oli miltei taukoomaton ja että jänne siltä, jonka tuli niukalla väellä ja vähillä muonilla puolustaa erämaan rajalinnaa, ei saanut hetkeksikään laueta. Tavatonta tarmoa ja sitkeyttä siinä kysyttiin, eikä ole ihme, jos sellainen pingoitus kalvoi miehen ydintä ja voimaa. Vasta taistelun loppuaikoina hoksasivat Ruotsin ja Suomen johtomiehet tämän rajalinnan merkityksen ja toimittivat sinne runsaammin apua. Mutta silloin se oli jo tehtävänsä suorittanut suuressa venäläissodassa.

Kun vihdoin rauha tehtiin 1497 Ruotsin ja Venäjän välillä, oli Kylliäinen jo todennäköisesti lähtenyt lepäämään. Ehkä oli hän kaatunut jossakin viimeisessä kahakassa, häätäessään pois maakuntaa ryöstäviä vainolaisia. Näihin aikoihin häviää näet hänen nimensä historiasta eikä ole tietoa, ehtikö hän esimiehiltään saada mitään tunnustusta sitkeydestään. Luultavasti ei. Eikä ole hänen nimensä jälkimaailmaltakaan saanut mitään maineen loistokehää, se mainitaan historiassamme vain ohimennen. Talonpoikaissyntyinen soturi oli erämaan rajalinnaa puolustaessaan vain suorittanut suuressa sodassa pienen sivutehtävänsä, täyttänyt velvollisuutensa ja sitten painunut unholaan. Pietari Niilonpojan syntymävuotta ei tunneta sen tarkemmin kuin hänen kuolinvuottaankaan eikä hänen suvustaan eikä yksityisestä elämästä tiedetä mitään. Arvata vain voi, että hänellä, oleskellessaan niin kauan Olavinlinnassa, oli siellä varsinainen kotinsa, ehkä perheensäkin. Mitään rintaperillistä ei häneltä kuitenkaan näy jääneen, koska hänen veljensä muutamia vuosia suuren venäläissodan jälkeen jakoivat hänen talonsa, joka hänellä oli jossakin Lappeen puolessa.

Taisteli ja kuoli — lyhyt tarina! Mutta sillä taistelulla, jonka Kylliäinen suoritti Savon uudessa linnassa, oli ehkä kuitenkin eteenkinpäin tähtäävä merkitys. Se ei ainoastaan suojellut erämaan nuorta asutusta ja nousevaa viljelystä häviämästä, se pelasti myös täperällä ajankohdalla koko Savon maakunnan sortumasta sitä vaativain vihollisten käsiin, — myöhemmin tämä seikka kyllä oivallettiin paremmin kuin silloin, jolloin Pietari Niilonpoika yhä uudelleen henkensä hädässä hääteli ryntääjiä pois muuriensa kupeelta.

Entä tuo Kylliäisen ystävä, musta oinas? Sen tarina kävi pitemmäksi kuin isäntänsä. Se eli edelleen linnan suojattina ja suojahaltiana ja seisoskeli usein vartijana sen rantakallioilla, aina yhtä jäykkäniskaisena jukuripäänä. Vuosien kuluessa kävi se perintömuistoiseksi Olavinlinnassa, kävi vuosisatain ajaksi. Kun vanha käyräsarvi lopen kangistui ja kaatui pois, silloin haettiin sen perikunnan joukosta uusi, musta oinas, joka tunnollisesti jatkoi edeltäjänsä virkaa, ja tarina tiesi, että niinkauan kuin musta oinas säilyi Olavinlinnassa, niin kauan säilyi linna valloittamatta.

Olisiko se todellakin noudattanut ensimäiseltä isännältään oppimaansa valppautta?

Santeri Ivalo.

SUOMALAINEN MERISANKARI.

NIILO GRABBE.

Kevätkesä oli koreimmillaan, päivä paistoi lämpimästi ja tuores maa höyrysi, — se ikäänkuin kutsui miehiä kyntötöihin. Vaan joutilaina seisoivat miehet Hiitin sillan luona Janakkalassa — monta sataa miestä —, seisoivat siinä vaijeten tai alakuloisesti tarinoiden. Ja rantaniityllä jyrsi hevosjoukko vasta noussutta nurmea.

Siinä lepäili se Turusta äsken Hämeeseen paennut sotajoukko, jonka päälliköt Sillankorvan talossa yhtä alakuloisesti neuvottelivat, mitä nyt tehdä, kunne kääntyä.

Tämä sotajoukko, sekaisin Ruotsin miehiä ja suomalaisia, oli viime syksynä (1521) kylläkin ravakasti ruvennut piirittämään Turun linnaa, karkottaakseen juutit pois Suomenmaasta, mutta turhan talvityön jälkeen oli sen nyt täytynyt väistyä länsirannikolta pois sisämaahan, jättäen linnat ja suurimman osan maata tanskalaisen Sören Norbyn ja hänen alapäällikköjensä haltuun.

Ne herrat, jotka tuvassa neuvottelivat, olivat ruotsalaisen sotaväen päällikkö Niilo Arvenpoika, jalosukuiset suomalaiset veljekset Eerik ja Iivar Fleming sekä suomalainen vapaamies Niilo Grabbe. Asema oli heille tosiaankin kiusallinen. Ruotsista oli nuoren, Waasa-sukuisen vapaussankarin äsken onnistunut häätää kansaa sortavat juutit melkein kokonaan pois, mutta Suomeen oli näiden valta lujemmin juurtunut, ja pakoon ajetun kotimaisen väen päälliköt näkivät nyt selvästi, etteivät he kykene karkoittamaan tanskalaisia Suomesta.

— Pian meille täällä nälkä tulee, — mihin siis käännymme, kysyi uudelleen tuo karski Eerik Fleming, joka nuoruudestaan huolimatta ei muuten tavallisesti ollut neuvoja vailla.

— Asettukaamme nyt aluksi Hämeenlinnaan, odottamaan sopivampaa hetkeä, kehotti hänen nuorempi veljensä Iivar. — Maakunta saa elättää väkemme.

— Miksi hyödyksi olisi sulkeutua siihen hiirenloukkuun, huoahti synkästi Niilo Arvenpoika, jonka jo teki mieli päästä kotiin, Ruotsiin. — Juutti isännöi täällä kuitenkin, emme voi sitä estää.

— Mitä siis teemme?

— Heitämmekö kaikki yrityksetkin?

Näin kyselivät suomalaiset, ja ruotsalainen herra vastasi nyt päättävämmin:

— Heitämme täällä. Hyödyllisempää on, että viemme sotaväkemme tähteet Kustaa Waasalle avuksi Tukholman edustalle, hän tarvitsee kyllä apua sitä piirittäessään.

Suomalaiset herrat miettivät hetkisen ääneti tuota ehdotusta. Eihän se Flemingejäkään, joiden tilat olivat vihollisten käsissä, oikein miellyttänyt, vaan käytännöllinen Eerik herra yhtyi kuitenkin pian Niilo Arvenpojan tuumaan. Tällä hetkellä ei näyttänyt olevan muuta tehtävissä. Itse oli hän sitäpaitsi äsken viekkaudella pelastunut Turussa isännöivän Tuomas junkkarin kynsistä, eikä halunnut niihin uudelleen joutua. Ja hauskemmalta tuntui Iivaristakin päästä Ruotsiin, kuin jäädä Suomen saloja polkemaan. Mutta nuorin mies joukosta, Niilo Grabbe, joka muuten oli tunnettu kaikkeen suostuvaksi, iloiseksi veitikaksi, teki tällä kertaa tosissaan tenän.

— En lähde sinne vieraisiin oloihin, täällä ovat minulle tutut maat ja meret. Eikä liene toki Ruotsin valtamiestenkään tahto, että vastarintaa tekemättä luovutamme juuteille tämän maan.

— Ei liene, vaan minkäs nyt teemme, murahteli Ruotsin herra väsyneesti. — Tukholma on kuitenkin valtakunnalle tärkeämpi kuin tämä maakunta.

— Siispä menkää, minä jään, intti Grabbe hänelle harvinaisella itsepäisyydellä. — Koetan taistella täällä.

Ruotsalainen herra katseli häntä jo pitkään ja moittivasti, mutta Flemingein mielestä, joita itseään säälitti kotimaan jättäminen vihollisten jalkoihin, oli Grabben tuuma hyvä. Antaapa vaikka pienemmänkin joukon tehdä täällä vihollisille kiusaa, kunnes Ruotsista joudutaan suuremmalla väellä heitä karkottamaan.

Niinpä siis lopuksi sovittiin, että Grabbe saa pienen suomalaisen asemiesjoukon kanssa jäädä Suomeen vastustamaan vihollista minkä voi. Hilpeänä kuin aina kiirehti hän valikoimaan joen partaalla lepäilevistä miehistä mukaansa rohkeimmat ja rotevimmat, ja nämä yhtyivätkin mielellään hänen lippukuntaansa.

Kun siis seuraavana päivänä pakeneva sotajoukko läksi liikkeelle Hiitin sillalta, samotakseen suoraan Uudenmaan rannikolle, josta se aikoi pyrkiä laivoilla Ruotsiin, erosi Niilo Grabbe miehineen siitä omille teilleen. Hän poikkesi Lohjalla ohimennen linnan tapaan rakennettuun kotitaloonsa Grabbakkaan, jossa hän jätti perintötilansa nuoremman veljensä Yrjö Maununpojan hoitoon, ja lausui hyvästit kotiväelleen.

— Mihin siis nyt lähdet? kysyi hänen vanha äitinsä oudoksuen nuoren veitikkapoikansa vakavaa katsetta.

— Sitä en osaa sanoa. Kenties on matkani pitkä, kenties lyhyt.

— Mutta kotimaahan kuitenkin jäät?

— Jään. Mutta vaikka en olisi kaukanakaan, on parasta minulle, ja teillekin, äiti, että ette tiedä minusta mitään.

Etelään päin, Suomenlahden rannikolle, laskeutui nyt Niilokin miehineen, — nämä seudut olivatkin hänelle vanhastaan tuttuja. Juuri tältä rannikolta oli hän näet syntyisin, hänen isänsä kun oli ollut Raaseporin kihlakunnan tuomarina, ja hän tunsi siis lapsuutensa ajoilta siellä jokaisen jokisuun, jokaisen saaristoväylän satoine salmineen. Sieltä haki hän nyt käsiinsä tuttuja merenkyntäjiä, osti heiltä tukevat venheet ja valikoi varmimmat perämiehet mukaansa, — niitä hän aikoi tarvita.

* * * * *

Tanskalaisvallan keskuspaikkoja Suomessa olivat sen rannikkolinnat, jotka he olivat lujiksi miehittäneet. Turun linna, jossa julma Tuomas junkkari isännöi, Kuusiston piispanlinna, jonka juutit äsken olivat Kurki-piispalta riistäneet, ja Raaseporin linna Uudellamaalla, jossa piti veristä komentoa raaka tanskalainen Rolof Matinpoika, joka tämän linnan muureilla pari vuotta sitten oli Kristian Tyrannin verilöylyjen toimeenpanijana hirttänyt monta Suomen ylimystä ja parasta miestä. Näistä linnoista he hallitsivat vallottamaansa maata, käyden alituisesti veronkanto- ja muonitusmatkoilla, jotka itse asiassa aina olivat ryöstöretkiä. Kansa valitti haikeasti, sillä nämä verottajat veivät puhtaaksi kaikki, mitä talossa oli, viljan, voit ja karjankin, ja se vihasi senvuoksi juutteja yhtä katkerasti kuin se heitä kammoi. Näitä tanskalaisten muonamatkoja häiritsemään läksi nyt Grabbe ensi töikseen. Kun Rolofin verolaiva purjehti Raaseporista, seurasi hän saaristossa sen kulkua, vakoillen niemien kärjistä, missä se väkensä maihin laski. Silloin viiletti hän keveillä soutuvenheillään sisäväyliä myöten perästä, kätki aluksensa johonkin lehtevään poukamaan ja hiipi miehineen ryöstöteille hajaantuneiden vihollisparvien kintereille. Ensi kerran yhytti hän juuttien joukon Inkoon joen suulla, jossa sijaitsevan pienen kauppakylän he olivat paljaaksi ryöstäneet. Heidän saaliinsa olikin ollut hyvä, ja metsään paenneet talonpojat kertoivat Grabbelle, joka siellä iltayöstä miehineen vakoili, että juuttien venheet ovat jo täydessä lastissa joen rannalla, — aamulla he aikovat soutaa laivalleen.

— Ne lastiveneet me sieppaamme pois, virkkoi silloin Grabbe innostuen. — Ovatko veromiehet itse venheillään?

— Vahtimiehiä siellä on, mutta pääjoukko lepäilee muutamassa talossa kirkon luona, syö ja juo.

— Käydäänpä katsomaan niitä herkuttelijoita.

Liiankin valoisa oli alkukesän yö, mutta juuttien vahdit olivat väsyneet helteisen päivän jälkeen ja torkkuivat alustensa vieressä. He eivät heränneet siitä koskaan, niin äkkiarvaamatta hyökkäsivät Niilon miehet heidän kimppuunsa lepikosta. Mutta sissit eivät tyytyneet juuttien saaliiseen, he hiipivät jokirantaa pitkin edelleen sen tuvan luo, jossa näiden pääjoukko nyt iltapitojensa jälkeen nukkui. Saatuaan talonpojilta tiedon, että talon omat asukkaat olivat lähteneet pakosalle, varasi Niilo mukaansa tukevat pönkkäpuut, ja yön pimeimmällä hetkellä nousi hän parin miehen seurassa törmälle ja salpasi äkkiä tuvan oven ulkoapäin, — koko ryöstäjäjoukko oli satimessa.

— Nyt tuli nurkan alle — tuokaa kekäleitä sieltä kodasta!

Pian loimusivat kuivat hirret. Kun tuvassa nukkuneet viholliset vihdoin heräsivät savuun ja kuumuuteen ja turhaan ryntäilivät ovelle, kävi se jo sääliksi ja vaivaksi aremmille suomalaisista. Mutta Grabbe karkasi heitä, vakuuttaen:

— Sellaista se on sota. Jos emme me paista heitä, niin he teurastavat meidät! Näin on juuttien opittava meitä pelkäämään!

Venheistä jakoi Grabbe talonpojille takaisin suurimman osan näiden tavaroista, pitäen ainoastaan ruokavaroista sen, minkä joukolleen tarvitsi. Siitä punousi yhä lujempi ystävyys ja yhteistoiminta Niilon joukon ja talonpoikaisväen kesken, ja Grabbe tiesi, että missä hän liikkuikin, oli hänellä aina auttajia ja tiedonantajia.

Tuvan raunioiden vielä savutessa souti Grabbe miehineen juuteilta saaduilla venheillä Inkoon joelta merelle omaan lymysatamaansa, valmistautuakseen uudelle retkelle.

Ensi ryntäyksen onnistuminen kannusti näet yhä uusiin ja rohkeampiin. Pian oli hän toisen juuttilaisjoukon kimpussa, joka saaristossa muka turvallisena odotti maissa viipyviä tovereitaan. — Väliin, jos hän voimasuhteiltaan kykeni, antautui Niilo vihollistensa kanssa tasapäiseen tappeluunkin, mutta useammin hän väijyili heitä solateillä, kun he palasivat maakunnasta ryöstösaaliineen, ja iski silloin haukkana heidän niskaansa, säästämättä yhtään päätä. Näin hän hankki muonavaransa ja muut "sotakustannuksensa", joskin ne siten jäivät hiukan sattuman varaan.

Jos oli pakko pitempään piiloilla saaristossa, saattoivat muonat siten väliin kokonaan loppua. Niin kävi Grabben miehille kerran, kun he useampia päiviä vahtivat erään verolaivan retkiä. Maihin noussut juuttijoukko oli siksi suurilukuinen, ettei Niilo uskaltanut käydä sitä ahdistelemaan, mutta itse tuota sotalaivaa hän katseli lymyluodoltaan pitkään ja ahnaasti. Ja eräänä iltana hän miehilleen virkkoi:

— Haetaanko tuosta laivasta evästä?

— Miten sen tekisimme, epäilivät miehet. — Niillä on siellä tykkinsä ja pyssynsä, me joudumme suden kitaan.

— Ruvetaan heidän väliaikaisiksi veromiehikseen. Soudetaan maihin!

Rannikolta haki Niilo miehineen juuttien venheen, pukeutui tanskalaisten merimiesten pukimiin, joita heillä oli entisinä ryöstösaaliina tallessa, ja lähti illan hämärässä rohkeasti soutamaan ankkuroituun laivaan. Siellä valvoivat vartiat huolellisesti, mutta mitään pahaa he eivät aavistaneet, luullessaan yhden veronkantoon lähteneistä omista venekunnistaan nyt palaavan laivaan. Rauhallisesti kiinnitti Grabbe venheensä laivan kylkeen, tuttavallisesti kapusi hän rohkeimpine sisseineen kannelle, — mutta siellä loppui tuttavuus. Liian myöhään keksivät laivan vartiat petoksen, he eivät ehtineet käyttää tykkejään eikä pyssyjään, ennen kuin suomalaiset olivat heidät kytkeneet omiin laivaköysiinsä.

— Kiireesti nyt venheeseen lihatynnyrit ja voisaavit, komensi Grabbe.

— Entä sitten?

— Sitten hakatkaa pari isoa reikää laivan pohjaan ja korjatkaa luunne venheeseen. Kas niin!

Kauhulla kuuntelivat mastoon kytketyt tanskalaiset laivamiehet, kuinka vesi kohisten virtasi ruumaan. Mutta Grabbe viipyi vielä kannella miestensä jo laskeuduttua venheisiin.

— Mitä viivyt? huusivat toverit venheestä.

— Ruokaa saatiin, mutta pitäisi saada vähän särvintäkin — sitä haen!

Ja aivan oikein, sieltä löytyikin hyviä ulkomaan viinejä, vankkoja tynnyreitä, jotka hän ilosta hihkasten hinasi alas venheeseen muonalastinsa kukkuraksi. Silloin jouduttiin soutamaan pois, sotalaivan vajotessa yhä syvemmäs ja siinä olevain Tanskan miesten huutojen kaikuessa yhä vihlovammin yli aution selän.

Armottomia olivat nuo merisissien sodankäyntitavat ja näillä retkillä heidän mielensä yhä kovemmiksi karkenivat. Soutaessaan uppoavasta laivasta runsaine eväineen lymyluotoonsa Niilon miehet vain nautinnolla ja ilkkuen juttelivat siitä yllätyksestä, joka kohtaa veronkannosta palaavia tanskalaisia, kun eivät löydäkään lahteen ankkuroitua laivaansa — hittoko sen vei! Mutta tässä saaristossa eivät Niilon miehet itsekään enää kauan viipyneet, arvaten, että Rolof kyllä lähtee laivaansa hakemaan. He nostivat purjeet ja laskivat toisiin, turvallisempiin tähystysluotoihin.

Ollen alituisesti kosketuksissa rannikkoväestön kanssa sai Grabbe pian varottavan sanan, milloin Raaseporin laivat lähenivät, ja tiesi silloin aina ajallansa livistää tiehensä, noustakseen taas aivan toisessa paikassa kuin aave esille vainolaistensa hirmuksi. Kamalan pelon hän siten ajoi Tanskan miesten mieliin, jotka eivät enää koskaan olleet hengestään varmoja ja jotka senvuoksi hyvin haluttomasti lähtivät linnasta muonamatkoille. Heidän oman merisankarinsa, Sören Norbyn, kertoi taru olevan liitossa salaisten voimien kanssa, joiden avulla hän saattoi tehdä tuhoa vihollisilleen yhtaikaa monessa paikassa. Mutta nyt juutit epäilivät, että tuo nuori suomalainen oli heidän surmakseen ruvennut aivan samojen salaisten voimien liittomieheksi ja he rukoilivat aina linnastaan lähtiessään suojeluspyhimyksiään varjelemaan itseään Niilo Grabben väeltä.

Mutta yksin Raseporin linnan lähettyvilläkin näytti Grabbe usein äkkihyökkäyksillään tanskalaisille hätää, uhaten väliin näännyttää heidät nälkään. He eivät enää tunteneet hallitsevansa valloitettua maata, jossa he tuskin päivääkään saattoivat elää varmoina. He tuskastuivat, Rolof Matinpoika vannoi Niilo Grabbelle hirmuista kostoa. Ja kerran elokuulla, kun Niilo oli polttanut hänen talveksi kootut heinävarastonsa Raaseporin edustalta, suuttui Rolof lopullisesti ja läksi koko laivastollaan varsinaiselle sotaretkelle Niilon venekuntaa pyydystämään.

Silloin joutui neuvokas mies satimeen. Niilo lepäili viime kolttosensa tehtyään Baron salmessa pienemmän miesjoukon kanssa, nauttien vihollisilta siepatuista eväistä. Hän sai kyllä saarelaisilta sanan, että laivasto oli lähtenyt merelle Raaseporin satamasta, mutta oli huoleton, koska tiesi pian pääsevänsä puikahtamaan saaristoon, jos vihollinen laskisi salmeen. Mutta siinä hän pettyi. Ovela tanskalainen oli saanut tiedon hänen olinpaikastaan ja pani laivojaan purjehtimaan salmeen sen molemmista suista.

— Purje idässä! huusi vartia eräänä aamuna päivän noustessa pienellä saarella lepäävälle partiojoukolle.

— Purje lännessä! läähätti toinen, juosten vastapäiseltä rannalta.

— Nyt soutamaan hengen kaupalla!

Niilo toivoi vielä ehtivänsä pieneen salmeen, jonne eivät juuttien laivat uineet, mutta syyskesän aamu-usvassa sitä kohden soutaessaan nousikin niemen takaa purje vastaan, siinä oli Rolof Matinpojan oma laiva, itse punapartainen päällikkö komentajana kannella.

— Nyt olet kerrankin merrassa, huusi Rolof, tuntiessaan pakoon pyrkivässä kymmenhangassa vihatun vastustajansa. — Nyt et silmukkaani vältä, olitpa vaikka pirun liitossa!

— Ei hätää vielä, huusi Niilo, vaikka jo vaalenivat hänenkin melkein mustiksi ahavoituneet kasvonsa. Sillä kookas laiva kohisi kohti virkoavassa aamutuulessa ja soutavat sissit näkivät siitä jo venheitä laskettavan, jotka heidät pyydystäisivät elävinä Rolofin kidutettaviksi. — En kulje pirun vaan pyhän Neitsyen suojassa!

— Olitpa kenen suojassa tahansa, omiin suoliisi sinut nyt hirtän, kirottu merirosvo!

Jo luuli Niilo itsekin punaparran totta puhuvan, mutta miehiään hän yhä hurjempaan sountiin kiihotti. Hän oli kääntänyt venheensä saareen päin, koettaen ehättää maihin. Kun Rolof sen näki, kiirehti hän laukasemaan keulatykkinsä. Mutta malttamattomuudessaan ampui hän, vaikka vene oli niin lähellä, kahdesti harhaan, — vasta kolmas luoti puhkasi purresta laidan, tappoi yhden soutajan ja suisti toiset veteen. Vaan silloin oli Niilon venhe jo siksi lähellä rantaa, että hän miehineen pääsi kahlaamaan maihin. Mutta Rolofin ilkkuva ääni kaikui salmesta:

— Koeta vain käpäläkonstia, satimessani olet sittenkin!

Hän luotti siihen, että hänen venhemiehensä pian saavuttavat kastuneet merisissit. Hurja kilpajuoksu siinä alkoikin, sittenkuin Rolofin miehet olivat ehtineet maihin. Mutta henkensä hinnasta pakeneva ei säästä viimeistäkään voimaansa. Niilo kehotti miehensä juostessa riisumaan märät vaatteensa ja melkein alastomina he karkasivat metsän läpi, eksyttäen vihdoin raskaammissa varusteissa olevat sotamiehet jäliltään.

Lopulleen uupuneina he silloin maahan retkahtivat, ja synkältä näytti heistä maailma. Ei ollut venhettä, ei aseita, ei vaatteitakaan, vihollinen purjehti saaren rannoilla ja haki heitä sen metsästä. Mutta hilpeänä vain Niilo miehilleen kehahti: