SUOMALAISIA SANKAREITA II

Historiallisia kertomuksia

Kirjoittaneet

SANTERI IVALO ja KYÖSTI WILKUNA

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1921.

SISÄLLYS:

Neljäkymmentä vuotta soturinelämää Vastoinkäymisten sankari Sotapappi Korpimajuri Meri- ja metsäsissi Herää hetkeksikin, tuuli! Sotilas vakaa ja nuhteeton Isonvihan nuijamiehet Suurin suomalainen seikkailija Uskollinen kutsumukselleen Kansan valitsemia sotapäälliköitä Revontulten loimutessa Suomalainen äiti Uumajan sankari Vaari Savolaisten suosikki Aseveljet Suomalainen sotamies Selkäpuolen vartija Kaksi jehua

KAKSI MIEKKAA

TAAVETTI KIVEKÄS

Nevajoen suulla, siellä missä tämä valtava vesiväylä suuria kiemuroita tehtyään moniksi suuhaaroiksi jakautuen purkautuu Suomenlahteen, seisoi Kivekästen vanha talo. Noiden suuhaarojen välissä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, mutta kaikista vähäpätöisimmälle niistä oli Kivekästen kantaisä pirttinsä rakentanut. Saarta oli jo vanhastaan, ties mistä syystä, sanottu Jänissaareksi. Se oli mereltä katsoen suurempien saarten suojassa ja niin lähellä Nevan Suomen puoleista rantaa, että voimakas mies kykeni miltei kuivin jaloin loikkaamaan manterelta saarelle. Ja niin pieni se oli, että asuinrakennus tarpeellisimpine ulkohuoneineen täytti sen miltei kokonaan. Ja kun merituuli sai Nevan vedet kohoamaan, saaren kamara katosi vedenpinnan alle ja rakennukset näyttivät uiskentelevan virrassa.

Mistä syystä Kivekkäät olivat juuri tällaisen paikan talolleen valinneet, oli kaikille arvoitus. Olivathan suuremmat ja korkeammat saaretkin siinä lähellä asumattomia. Mutta Kivekkäät eivät tällaisiin ihmettelyihin mitään selitystä antaneet. Jänissaari oli heidän kehtonsa ja kotisaarensa, siksi se oli heille rakas ja sillä hyvä.

Jo muinaisista ajoista he olivat kalastajina ja kaupan miehinä saarella majaa pitäneet. Tuntematonta oli, milloin ensimmäinen Kivekäs oli ruuhensa tuon pikku saaren rantaan ensi kerran laskenut. Aikoja sitten sen on täytynyt tapahtua. Monta kertaa olivat Länsi ja Itä sen jälkeen näillä main yhteen törmänneet ja monta kertaa olivat sodan laineet Jänissaarenkin sileäksi pyyhkäisseet. Mutta aina uudelleen oli joku eloon jääneistä Kivekkäistä saarelle ilmestynyt ja pystyttänyt tupansa entisen raunioille.

Sen jälkeen kun Kustaa Aadolf Stolbovan rauhanpäätöksellä oli eristänyt itäisen maailman meren yhteydestä, oli näillä main rauhan päivä paistanut useita miespolvia ja kaikenlaatuinen viljelys oli päässyt juurtumaan. Nevan mutkaan, hiukan matkaa ylöspäin Jänissaaresta ja samalle kohtaa, johon Tyrgils Knuutinpoika aikoinaan oli rakennuttanut linnan Lännen suojaksi, oli tänä rauhan kautena kohonnut pieni kukoistava kauppakaupunki, joka tunnettiin nimellä Nevanlinna. Kerran oli kyllä tänäkin aikakautena sodan liekki leimahtanut ja muuttanut Nevanlinnan suitseviksi raunioiksi. Mutta kuin ihmeen kautta oli Kivekästen tupa Jänissaarella sillä kertaa säilynyt. Se olikin kohta satavuotias ja sitä hallitsi jo neljäs isäntä sen rakentajasta lähtien.

Tuon rakentaja-isän poika oli ollut hakkapeliittana suuressa Saksan sodassa, ja muistona hänestä säilytettiin talossa vielä nytkin hänen suurta lyömämiekkaansa, jonka terässä näkyi koloja ja naarmuja muistoina Saksan taistelutanterilta. Se riippui tuvan peräseinällä niiden kahden pienen ikkunan välissä, joista aukeni näköala Suomenlahdelle.

Mutta tuolla kunnianarvoisella aseella oli toverikin siinä seinällä. Se oli myöskin miekka, vaikka pahoin ruostunut ja kokonaan toisen näköinen. Tuvan rakentaja, siis hakkapeliitan isä, oli sen kerran löytänyt maasta siitä Nevan rannan kohdasta, missä muistitieto kertoi idän miesten saaneen suuren voiton piispa Tuomaan ristiarmeijasta. Miekka oli idän käyrä ase ja vuosisatoja maassa maattuaan se oli kutistunut miltei ruodoksi. Hakkapeliitan isä oli ollut tietäjä sekä käyttänyt tuota miekan hylkyä ties mihin tarkoituksiin. Ennen kuolemaansa hän oli ripustanut sen peräseinälle ja sanonut, että niin kauan säilyy rauha maassa kuin se siinä alallaan pysyy. No, pysyihän se siinä, kun kukaan ei siihen kajonnut ja varsinkin kun hakkapeliitta kotiuduttuaan ripusti oman raskaan aseensa ristikkäin sen päälle. Tämän jälkeen se ei voinut edes pudota seinältä, ellei tuo toinen miekka ensinnä vaarnastaan hellinnyt. Ennustuskin oli jo miltei unohtumassa, kun vanha ase hakkapeliitan pojanpojan aikana vihdoin osoitti elonmerkkejä.

Tämän pojanpojan nimi oli Taavetti Kivekäs. Jo varhaisimmasta nuoruudestaan hän oli toiminut kauppahommissa. Hänellä oli oma alus, jolla hän ahkeraan kulki Viipurin, Tallinnan ja Novgorodin väliä, olipa joskus käynyt Tukholmassa ja Lyypekissäkin saakka. Talvisin hän teki taas laajoja rekimatkoja aina Moskovaan ja Vienan rannoille asti. Hän oli tyypillinen rajan asukas. Idän hän tunsi yhtä hyvin kuin Lännenkin, vaikka hän mieleltään, uskoltaan ja tavoiltaan olikin suomalainen, siis Lännen mies. Notkeana, tarmokkaana ja aina valppaana miehenä hän oli kerännyt itselleen melkoisen varallisuuden ja koska hän ei kuulunut varsinaisiin Nevanlinnan porvareihin, nämä katselivat häntä aina hieman karsaasti. Mutta mitä Taavetti Kivekkään tarvitsi heistä välittää, sillä hänellä oli kaupankäyntinsä lupakirja Inkerin kenraalikuvernööriltä, jolle hän samalla suoritti tiedustelutehtäviä. Itää vastaan tuli näet olla alati varuillaan, sillä se oli kummallinen yllätyksien maa.

Oli paras heinäaika, kun Taavetti Kivekäs kerran jälleen palasi moskoviittien maahan tekemältään kaupparetkeltä. Hän oli kiinnittänyt aluksen tavara-aittansa seinään Jänissaaren kupeelle, antanut tuomiset vaimolleen ja istui nyt parin apumiehensä kanssa aterioimassa. Syötyä hän aikoi pistäytyä Nevanlinnaan kertoakseen pienen linnoituksen komentajalle Idän kuulumiset.

Mitään erikoista hänellä ei nyt ollut tiedossaan eikä mikään sodanvaara näyttänyt sieltäpäin uhkaavan. Moskovassa olivat streltsit taas olleet kapinassa nuorta tsaaria vastaan, mutta tulleet kukistetuiksi. Heidän mestaamistaan oli kestänyt viikkokauden ja itse tsaarikin oli käytellyt pyövelinkirvestä. Muuten kuului tuo tsaari, jonka äskettäin tiedettiin Hollannissa olleen laivanrakennusmiehenä, Moskovassakin jatkavan kirvesmiehen ja sepän harrastuksiaan. Ja Moskovan porteille hän kuului asettaneen vahteja, jotka kaikilta kaupunkiin tulijoilta leikkasivat parrat ja liian pitkät kauhtananhihat. Niin että liekö täyspäinenkään koko mies, eivät ainakaan itse moskoviitit tuntuneet häntä sellaisena pitävän, jopa jotkut olivat häntä Antikristukseksikin epäilleet. Mikään vaara ei siis sellaisen miehen taholta saattanut Länttä uhata, varsinkaan kun tsaari ei ollut vielä turkkilaisistakaan lopullisesti selvinnyt.

Tämän kummempia ei Taavetti Kivekkäällä ollut tällä kertaa linnoituksen komentajalle kerrottavana. Syötyään ja apumiestensä poistuttua askareilleen hän hankkiutui kaupunkiin lähtemään. Mutta ennen kuin hän ehti tuvasta poistua, sai omituinen teräksen kilahtelu hänet pysähtymään ja kääntämään katseensa peräseinälle, missä nuo kaksi vanhaa asetta riippuivat. Nekö olivat kilinän aiheuttaneet vai mistä se outo ääni tuli? Hänen korvansa eivät voineet valehdella, koska hänen vaimonsakin oli kuullut saman äänen. Mutta eivät suinkaan miekat voineet yksin liikahdella eikä seiniä liioin voinut mikään voima panna tärähtelemään. Eihän täällä ollut maanjäristyksistä kuultu edes puhuttavankaan.

— Jokohan vanhan vaarin ennustus rupeaa toteutumaan? virkkoi vaimo.

— Joutavia! Taisi sittenkin kuulua jostakin ulkoa, vastasi Taavetti-isäntä ja lähti tuvasta.

Pihalle tultuaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen ja kookkaaseen mieheen, joka seisoi pienen laiturin päässä ja uteliaasti tarkasteli hänen alustaan. Miehen ulkomuodossa ja koko olemuksessa oli jotakin, mikä heti ensi näkemältä painui iäksi mieleen. Kasvot olivat pyöreät ja tarmokkaat, nenä rohkeasti esiin työntyvä, pienet viikset ylöspäin suitut ja silmät tavattoman eloisat. Kaiken kaikkiaan oli hänessä jotakin loikkaukseen valmistuvaa tiikeriä muistuttavaa.

Hänen iäkkäämpi toverinsa istui airoja pidellen pienessä veneessä, jolla he nähtävästi olivat tulleet Jänissaarelle. Kummallakin oli moskovalaisen kaupankävijän ulkoasu. Kivekkään juuri lähestyessä ottamaan selkoa, mikä vierailla oli asiana, nuorempi mies laskeutui nopeasti veneeseen vanhemman alkaessa soutaa myötävirtaan.

— Mitä miehiä ne nuo olivat? kysyi Kivekäs miehiltään.

— Vennääksi kuuluivat haastelevan, kaipa ne olivat sen puolen kauppamiehiä, arveli toinen miehistä.

— Mutta mitä heillä täällä oli asiaa?

— Eivät nuo mitään puhuneet. Ilman vain joutessaan täällä soutelevat.

Mutta vastaus ei tyydyttänyt Kivekästä, joka tunsi olonsa omituisen rauhattomaksi. Hän kiipesi aluksensa kannelle ja näki vieraiden laskevan veneensä Hirvisaaren rantaan. Nuorempi mies hyppäsi maalle, astui saaren korkeimmalle kohdalle ja alkoi vilkkaasti tehdä huomioita. Sitten hän mittasi askelillaan saaren pitkin ja poikin.

— Mitä merkillistä! murisi Kivekäs itsekseen. — Aivan kuin aikoisi saada tämän jokisuun omakseen! Tuosta täytyy puhua komendantille.

Ajatuksiinsa vaipuneena hän lähti kaupunkiin. Tuvassa kuulunut kilinä palasi hänen mieleensä eikä hän voinut olla asettamatta sitä tuon vieraan ilmestymisen yhteyteen. Komendantti ei kuitenkaan kiinnittänyt asiaan erikoista huomiota, ja kun hän itse ryhtyi iltapäivällä ottamaan selkoa vieraista, ei hän tavannut näitä enää mistään. Ja sitten asia haihtui hänenkin mielestään.

Suunnilleen vuoden kuluttua tämän jälkeen tapahtui, että Kivekkään tuvan peräseinän miekat saivat kolinallaan kaikki sisällä olijat säikäyksen valtaan. Hakkapeliittamiekkaa kannattava naula näet irtautui seinästä ja miekka putosi rämisten lattialle. Kivekäs otti sen ylös ja katseli sitä miettivästi. Sitten hän tempasi ruostuneen käyräraudan vihaisesti seinältä, viskasi sen penkin alle ja asetti hakkapeliittamiekan sen paikalle naulaan.

Saman päivän iltana saapui Nevanlinnaan kuriiri, joka kertoi, että Moskova yhdessä Puolan ja Tanskan kanssa oli aloittanut sodan Ruotsia vastaan.

— Sitä se siis tiesi, lausui Kivekkään vaimo nyökäyttäen päätään peräseinää kohti.

Alkoi levoton aika. Inkerinmaalle tuotiin Suomesta sotaväkeä, ja Kivekkään täytyi lopettaa kaupparetkensä. Kun nuori Kaarle-kuningas myöhään syksyllä löi tsaari Pietarin sotajoukon Narvan luona, vallitsi Nevanlinnassa ja koko Inkerinmaalla suuri riemu, sillä koettelemusten luultiin olevan sillä ohitse. Mutta pahin olikin vielä edessä. Kaarle-kuningas painui voittoisine armeijoineen Puolan sydämeen eikä näyttänyt sen enempää välittävän tsaarin puuhista. Mutta tämä ei ollut tappiostaan masentunut, sen saivat inkeriläiset piankin kokea. Laatokan ja Suomenlahden välinen kannas, jossa Itä ja Länsi olivat vuosisatojen kuluessa niin usein törmänneet yhteen, joutui taas sotanäyttämöksi, jolla vuodesta toiseen Lännen suora ja Idän käyrä miekka iskivät toisiaan vastaan. Kylät paloivat, viljelykset rappeutuivat ja aseenkäyttöön kykenemättömät asukkaat pakenivat joko erämaihin tai kokonaan pois synnyinseudultaan. Taavetti Kivekäs oli jättänyt kokonaan rauhallisen ammattinsa, isoisän henki oli hänessä herännyt ja kupeellaan tämän raskas hakkapeliittamiekka hän riensi taistelusta taisteluun. Ennen pitkää tuli hänen nimensä laajalti tunnetuksi niin ystäväin kuin vihollistenkin puolella.

* * * * *

— Hitto soikoon! urahti majuri Leijon pimeässä hapuillen. — Tiellämme voi olla mitä sudenkuoppia hyvänsä, emmekä tiedä niistä tämän taivaallista, ennen kuin taitamme niskamme niiden pohjalla. Oletko varma, että tämä on oikea tie?

— Ihan varma! vastasi miehen ääni pimeästä. — Tunnen nämä seudut kuin viisi sormeani.

— Hyvä, hyvä! Tiedänhän, että sinuun voi luottaa. Et ole ensi kertaa matkalla päin vihollista.

— Parissakymmenessä julkitappelussa olen ehtinyt jo olla venäläisten kanssa ja lähes yhtä usein olen heidän keskellään muuten ollut. Vakoilijana nimittäin.

— Kyllä tiedän, kyllä tiedän. Olet sinä rivakka poika ja jos meillä olisi kymmenenkään sinun veroistasi miestä armeijassa, eipä meillä olisi hätääkään. Mutta nyt — mene tiedä, mitä tästä lopuksi tulee. Kuningas arvioi vihollisen liian heikoksi eikä huomaa, että he ovat entisestään suuresti muuttuneet. Näkee kaikesta, että heillä on mies peräsimessä. Mutta pitkältäkö luulet meillä olevan vielä taivalta?

— Kolmisen Venäjän virstaa.

He astelivat ääneti eteenpäin. Askelten tömähdykset ja hiljaiset, katkonaiset sanat heidän takanaan ilmaisivat, että heidän kintereillään marssi suurehko miesjoukko. Siinä oli parisataa suomalaista soturia, jotka kenraalimajuri Cronhjort oli majuri Leijonin johdolla lähettänyt Pähkinälinnan pienen varusväen avuksi. Heihin oli päivällä liittynyt Taavetti Kivekäs viisikymmenmiehisen sissijoukkonsa kanssa sekä ottanut opastaakseen koko joukon yön suojassa Pähkinälinnaan. Iltahämärissä oli lähdetty Keltun kylästä liikkeelle ja puoliyön tienoissa oli määrä olla perillä.

— Mitä tuo outo kohina merkitsee? kysyi majuri Leijon, kun he olivat hetken ääneti taivaltaneet.

— Laatokka, vastasi Kivekäs.

— Hitto vie, olin vähällä silmälleni tuiskahtaa, urahti majuri taas hetken kuluttua. — Eikö tässä voisi edes tuohusta sytyttää?

— Ei mitenkään, ja neuvoisinpa teitä puhumaankin mahdollisimman hiljaa. Voimme milloin hyvänsä törmätä pahki vihollisen etuvartion. Kas tuolla näkyvät jo Pähkinälinnan tulet. Ja tuolla näette vihollisten leirinuotioita.

Heidän edettyään vielä hiljaisuudessa satakunta syltä kuului edestäpäin venäjänkielinen huuto: Kuka siellä?

Pieni apujoukko pysähtyi ääneti. Edestäpäin kuului läheneviä askelia sekä sotilaille tuttua naksahtelua — musketinhanoja viritettiin. Kuiskaten majuri kutsui pari kärkipään miestä luokseen. Aseet valmiina kaikki neljä kyyristyivät maahan. Samassa ilmestyi heidän eteensä viiden venäläisen hahmot. Nämä eivät ennättäneet ääntä päästää, kun olivat jo vainajia. Jatkettiin matkaa, kunnes törmättiin äkkiarvaamatta suurempaan vartiojoukkoon. Nyt ehti kajahtaa puolikymmentä laukausta sekä syntyä muutakin rähäkkää, ennen kuin vihollisista oli selvitty. Hälytys oli tehty ja piirittäjäin leirissä huomattiin levotonta liikehtimistä.

— Nyt ei hiipiminen enää auta, vaan juoksujalkaa suoraan kohti linnoitusta, sanoi Kivekäs.

Majuri antoi miehille viimeiset määräykset, samoin Kivekäs omilleen. Yhteinen kokoontumispaikka tiedotettiin niille, jotka pimeässä mahdollisesti eksyisivät eivätkä pääsisi linnoituksen suojaan. Sitten lähdettiin juoksujalkaa eteenpäin ja jokainen koetti pysytellä toverinsa tuntumassa.

Tuota pikaa pienen apujoukon ympärillä syttyi taistelun pauhina. Muskettien tulet välähtelivät pimeässä ja taisteluhuudot kiirivät pitkin Nevan rantoja. Linnanmuureilla liikkui tulia ja yhtä mittaa jyrähteli tykinlaukauksia, Linnassa tietenkin luultiin, että piirittäjät olivat aloittaneet rynnäkön.

— Kylläpä sinä olet koko paholainen hakkaamaan, virkahti majuri Kivekkäälle, joka hakkapeliittamiekkaansa heilutellen raivasi hänen rinnallaan tietä sisimmän saartolinjan läpi. — Ainakin kymmenen ryssää olet ehtinyt jo toiseen maailmaan lähettää. Ei luulisi sinua kauppasaksaksi.

— Sepä minä en enää olekaan, vastasi Kivekäs. — Siitä hetkestä lähtien kun vihulainen samosi Inkerin rajan yli olen ollut sotilas kiireestä kantapäähän. Mutta nyt olemmekin Nevan rannalla ja linna on tuossa ihan ulottuvillamme.

— Mutta miten sinne pääsemme? Uimallako vai?

Kivekäs asetti kouransa torveksi suun eteen ja huusi linnaan, että täällä oli ystäviä, joiden tuli päästä yli. Linnasta vastattiin ja muutaman hetken kuluttua kuului pimeästä airon loisketta. Mutta taistelun melske rannalla kiihtyi hetki hetkeltä, ja kun aamuyöstä viimeinenkin rannalle ilmestynyt suomalainen oli korjattu veneeseen, huomattiin, että koko apujoukosta oli vain viitisenkymmentä miestä päässyt linnoituksen suojaan. Muut olivat joko pimeässä eksyneet ja kadonneet metsiin tai kaatuneet taistelussa.

Seuraavana aamuna Kivekäs seisoi linnanmuurilla ja kasvoillaan kummastunut ilme tuijotti erästä vihollisen saartovallia kohti. Heti päivän valjettua olivat venäläiset aloittaneet ankaran ammunnan ja vallilla näkyi kolme heidän tykkiään. Niitä ladattiin parhaillaan ja käskyjä tykkimiehille jakeli kookas mies kapteenin univormussa.

— Mitäs meidän uljas partionjohtajamme täällä miettii? Onko ehkä kypsymässä jokin uusi kepponen?

Tämän lausui linnoituksen komentaja, eversti Schlippenbach lyöden Kivekästä olkapäälle.

— Tiedättekö, eversti, kuka tuo kookas venäläinen on? kysyi Kivekäs ja osoitti tykistökapteenia.

Eversti varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkkaan osoitetulle patterille.

— Sehän on… etkö häntä tunne? lausui hän lopuksi.

— Aavistan, että hän on —

— Itse tsaari Pietari. Niin, hän se on aivan varmasti. Mutta kas, nyt he suuntaavat tulikirnunsa juuri meitä kohti.

He kyyristyivät suojaan, ja kohta sen jälkeen jymähti muurin reunaan kolme perättäistä kuulaa singoten ilmaan pölyä ja kivensirpaleita. Eversti ja Kivekäs suuntasivat jälleen katseensa patterille.

— Olen nähnyt hänet kerran aikaisemminkin, sanoi Kivekäs synkästi.

— Kenet? Tsaarinko? kysyi eversti.

— Hänet juuri, ja Kivekäs kertoi kohtauksesta Jänissaarella kolmisen vuotta sitten.

— Nyt käsitän, millä matkoilla hän silloin liikkui, lopetti hän kertomuksensa. — Jospa olisin silloin hänet tuntenut, niin —

— Niin mitä? kysyi eversti huvittuneena.

— Niin hän makaisi jo kolmatta vuotta Nevan pohjassa.

— Hm, silloin olisivat asiat varmaankin kokonaan toisin näillä maanäärillä, virkahti eversti. — Mutta kas kuinka hän asettaa itsensä alttiiksi meikäläisten kuulille. Koetetaanpa, eivätkö kanuunamme saa hänestä urakkaa.

He astuivat lähimmälle ampuma-aukolle, jonka tykki huolellisesti suunnattiin tsaaria kohti. Eversti itse asetti sytyttimen sankkireiälle.

Kun se valtava tomupilvi, jonka laukaus oli nostattanut venäläisen patterin ylle, alkoi haihtua, he näkivät tsaarin heilauttavan kättään linnoitusta kohti sekä sitten peräytyvän suojaan patterin taakse.

— Ei hän ole meidän saavutettavissamme, sanoi eversti pettyneenä.

Päivän kuluessa kiihtyi venäläisten tulitus, niin että taukoamaton jyrinä ja pauke täytti tienoon. Muurit murtuivat monin paikoin ja ennen kuin aukot yön hetkinä oli ehditty tukkia, aloittivat viholliset päivän sarastaessa yleisen rynnäkön. Joka suunnalta läheni linnaan lotjia ja hirsilauttoja, kaikki täynnä vihreätakkeja musketteineen ja rynnäkkötikkaineen. Syntyi vimmattu taistelu, jossa linnan kolme ja puoli sataa puolustajaa sai osoittaa mihin he kelpasivat ja että he olivat vanhan suomalaisen soturimaineen arvoisia. Rynnäkkö lyötiin takaisin.

— Sinähän olet ilmetty raivotappelija, sanoi eversti Kivekkäälle, jonka taistelua muurin aukossa hän oli kammonsekaisella ihastuksella hetkisen seurannut.

— Soisin, että minulla olisi kahdenkymmenen miehen voimat omaini lisäksi, sanoi Kivekäs pahoin lohkeillutta, veristä miekkaansa silmäillen.

Kahdesti päivän kuluessa venäläiset uudistivat vielä rynnäkkönsä. Kummallakin kertaa heidät lyötiin takaisin. Heidän kaatuneitaan oli kasoittain muurien juurella ja Nevan aallot kuljettivat alaspäin miehettömiksi jääneitä hirsilauttoja, aseita ja kaatuneiden ruumiita. Kokonaista kuusituhatta miestä menettivät venäläiset sinä päivänä.

Eversti Schlippenbach piti upseereineen sotaneuvottelua, sillä äsken oli tsaari tarjonnut heille kunniallista antautumista. Huomattiin, että ampumavarat olivat aivan lopussa, muonaa ainoastaan viikkokaudeksi ja miehet lopen uupuneita. Linnan puolustamista ei voitu enää paljonkaan pitkittää. Päätettiin siis hyväksyä tsaarin antautumisehdotus, jonka mukaan puolustajat saivat aseineen vapaasti lähteä linnasta.

Ennen kuin antautumisesta ruvettiin neuvottelemaan, Kivekäs astui everstin eteen ja pyysi lupaa jäljellä olevine miehineen poistua linnoituksesta. Syyksi hän ilmoitti yksinkertaisesti sen, ettei hän voinut eikä tahtonut antautua venäläisille. Eversti suostui hänen pyyntöönsä, koska oli syytä pelätä, että venäläiset tekisivät antautumisehdoissa häneen nähden poikkeuksen, hän kun ei kuulunut varsinaiseen sotaväkeen ja etenkin kun hänen nimensä oli venäläisten keskuudessa tunnettu ja pelätty.

Yön tultua Kivekäs souti siis kymmenkunnan miehensä kanssa maalle ja miekka kourassa raivasi tiensä piirityslinjojen läpi jatkaakseen muualla taistelua isänmaan vapauden puolesta.

Pähkinälinnan antautumisen jälkeen Kivekäs oli jatkanut sodankäyntiä omiin nimiinsä, tehnyt miehineen huimapäisiä partioretkiä venäläisten keskuuteen, niin että nämä lopulta olivat näkevinään Kivekkään sormet kaikessa mukana.

* * * * *

Pähkinälinnan menetyksen jälkeen oli pelätty vihollisen suoraa päätä samoavan Nevanlinnan kimppuun ja sen takia suurin osa kaupungin porvareita oli hätäännyksissään muuttanut Suomeen, minkä jälkeen komendantti oli sytyttänyt kaupungin palamaan. Jäljellä oli vain pienoinen joukko sotilaita linnoitusta puolustamassa. Kivekäs oli myöskin siihen aikaan lähettänyt perheensä Viipuriin, mutta itse hän pysyi miehineen synnyinseuduillaan pitäen Jänissaaressa päämajaa, josta käsin hän teki rohkeita retkiään venäläisten valtaamille alueille.

Viholliset eivät Pähkinälinnasta olleetkaan suoraa päätä samonneet Nevanlinnaan, vaan virran suulla oli koko talvi saatu olla rauhassa heidän yrityksiltään. Nyt oli jo toukokuu alussa ja Nevakin oli jo purkanut jääpeitteensä.

Oli vielä ani varhainen, kun Kivekäs heräsi unestaan. Ulkona sarasti jo kuitenkin päivän alku.

Juuri kun Kivekäs veti saappaita jalkaansa, kuului linnoituksesta päin tykinjyräys, jota heti seurasi toinen, kolmas ja sitten melkein yhtäaikaa puolikymmentä laukausta. Sen jälkeen kuului säännötöntä muskettitulen räiskettä. Miehet kavahtivat jalkeille ja Kivekäs syöksyi ulos.

Kohta hän ilmestyi kuitenkin takaisin tupaan ja huusi:

— Aseisiin, miehet, meidät on saarrettu!

Tuossa tuokiossa miehet tempasivat aseensa ja syöksyivät päällikkönsä kintereillä ulos. He joutuivat heti pihalla kahdelta suunnalta tulevaan kuulasateeseen. Kivekäs vaipui maahan ja hämmästyneet miehet totesivat, että hän oli saanut kuulan rintaansa. Heti hän kohosi kuitenkin ryntäilleen ja nojaten selkänsä tuvanseinään viittasi alipäällikkönsä Taneli Luukkosen luokseen.

— Retkeni päättyy tähän kotikynnykselle, mutta sinä, Taneli, jatka taistelua, hän sanoi painaen vasemmalla kädellä haavaansa ja puristaen oikeassa rakasta hakkapeliittamiekkaansa.

Sitten hän korotti äkkiä äänensä ja huusi miehille:

— Oletteko lampaita? Puolustakaa saarta ja lyökää ryssä takaisin!

Kolmelta puolen nousi venäläisiä lotjista saarelle. Hurjasti kävivät Kivekkään miehet Luukkosen johdolla heidän kimppuunsa. Taistelun melskettä säestivät linnoituksen kanuunat, sillä venäläisten päävoima oli hyökännyt Nevanlinnan kimppuun. Siitä tuli verinen päivä ja taas saivat Nevan aallot kuljetella merta kohti joukoittain venäläisten ruumiita.

Kun ensimmäinen hyökkäys linnoitusta vastaan oli lyöty takaisin, vihollislotjat peräytyivät myöskin Jänissaaren rannalta ja sissit saivat aikaa hiukan hengähtää. Kiireesti Luukkonen palasi nyt Kivekkään luo. Tämä oli vielä hengissä.

— Käy… nouda tuvasta… siellä on penkin alla sellainen ruostunut moskovalaismiekka, hän sanoi voipuneella äänellä.

Ihmetellen Luukkonen täytti käskyn. Kun Kivekäs oli saanut tuon vanhan asekulun käteensä, hänen silmänsä välähtivät omituisesti. Hän kohotti kätensä ja löi moskovalaisen aseen niin tuimasti oman miekkansa hamaraan, että se rauskahti kahdeksi kappaleeksi.

— Kas niin, tuo ei ole ikäänsä näillä mailla hallitseva! hän sanoi palasia osoittaen, ja sitten omaa miekkaansa kohottaen lisäsi: — Tämä on lujempaa ainesta. Ja nyt, miehet, kaivakaa minulle hauta tuohon pihan keskelle, sillä hetkeni ovat luetut. — Minä olen tämän saaren omistaja ja haltija, sen uumenissa tahdon maata ja vartioida saartani ajasta aikaan. Ja vaikka moskoviitti tämän hetkeksi valtaisikin, minä tulen haudastani huutamaan kirouksia vierasta anastajaa vastaan. Jos se rakentaa kaupunkinsa minun haudalleni, minun ja esi-isäini omistamalle maaperälle, kirousteni painosta sen muurit kerran sortuvat. Kaivakaa hautani syväksi. Älkää irrottako miekkaa kourastani, kun laskette minut haudan pohjalle. Viskatkaa jalkoihini haudan syvyyteen nuo moskovalaisen aseen palaset.

Haudan valmistuessa Taavetti Kivekäs heitti henkensä. Vasemman nyrkkinsä kohottaen hän lausui Luukkoselle ja toisille miehille, jotka hänen ympärillään seisoivat:

— Jatkakaa taistelua! Jatkakaa sitä viimeiseen saakka! Älkää ilman taistelua luovuttako tuumaakaan isäinne maasta. Ja jos menetätte, ottakaa takaisin. Taistelkaa!

Juuri kun sissit kävivät peittämään maan poveen päällikköään, venäläiset ryhtyivät uuteen rynnäkköön linnoitusta ja Jänissaarta vastaan. Tykkien jyristessä, muskettien paukkuessa ja kuulain vinkuessa luotiin viimeiset multalapiot Kivekkään haudalle.

Taistelu muodostui ensimmäistä hurjemmaksi. Joka suunnalta venäläiset tunkivat ylivoimaisina Jänissaareen. Illan tullen Luukkonen raivasi jäljelläolevien miestensä etunenässä itselleen tien Nevan Suomen puoleiselle rannalle. Kun he hämärän langetessa pysähtyivät Parkalassa metsän reunaan huoahtamaan, he näkivät valtavan tulipatsaan nousevan ilmaan Jänissaarelta. Venäläiset olivat sytyttäneet Kivekkäiden vanhan perintötalon palamaan.

— Se kostetaan! sanoi Luukkonen synkästi pudistaen nyrkkiään Nevan suuta kohti.

Ja hän piti sanansa. Hän jatkoi sitkeästi vuodesta toiseen taistelua miehineen, joita tästä alkaen niin ystävät kuin viholliset rupesivat kutsumaan kivekkäiksi. Venäläiset eivät tienneet Kivekkään kaatumisesta ja että hänet oli haudattu omaan kotisaareensa, vaan koettivat yhä saada häntä käsiinsä luullen hänen olevan mukana kaikissa niissä rohkeissa teoissa, joita Luukkosen sissit suorittivat. Kun Inkeri oli kokonaisuudessaan joutunut venäläisten valtaan, kivekkäät jatkoivat taistelua Suomen rajojen sisällä. He jatkoivat sitä vielä sittenkin, kun koko Suomi oli vallattu ja varsinaiset sotatoimet tauonneet ja tavan takaa he tekivät huimapäisiä retkiä Nevan suulle hävittääkseen sen kaupungin alun, jota tsaari Pietari oli ruvennut sinne rakentamaan ja jonka hän kohta Nevanlinnan valloituksen jälkeen nimitti ja määräsi valtakuntansa pääkaupungiksi.

Jänissaarelle kohosi mahtava Pietari-Paavalin linna. Mutta sen muurien alla lepää saaren oikea isäntä, Taavetti Kivekäs, kourassaan raskas hakkapeliittamiekka.

Kyösti Wilkuna

NELJÄKYMMENTÄ VUOTTA SOTURINELÄMÄÄ

JUHANA HENRIK FIEANDT

Viipuri oli menetetty. Venäläiset olivat saaneet haltuunsa Suomen itäisen rajavartion, joka kovimmissakin koettelemuksissa, äärimmilleen ahdistettuna aina oli näihin asti säilynyt isänmaan murtumattomana lukkona ja johon sen vuoksi valtakunta oli sokeasti luottanut. Tulipa uhka kuinka ylivoimaisena tahansa, Torkkelin ja Possen varustus kumminkin kestää, uskottiin Ruotsissa ja Suomessa vahvasti vuosisadasta toiseen.

Nyt oli tämä tuki ja turva sittenkin sortunut isonvihan hyökyyn. Menetys järkytti valtavasti mieliä koko valtakunnassa, se vaikutti typerryttävän nyrkiniskun tavoin. Miten se on mahdollista, kysyttiin, kenen syytä on tämä onnettomuus? Maahan on nyt avoin viholliselle, kynnys ja portti on poissa, — Viipuri venäläisillä! Mitä on isänmaan pelastamiseksi tehtävä?

Herättiin vihdoinkin ajattelemaan Suomea, hätkähdettiin Ruotsiakin uhkaavaa vaaraa, ryhdyttiin taas toimiinkin. Kykenemätön ylipäällikkö Lybecker, joka ei ollut kylliksi huolehtinut Viipurin turvallisuudesta, erotettiin virastaan, tarmokkaampi, toimekkaampi Nieroth pantiin tilalle; sotaväkeä lisättiin Suomessa, sitä sijoitettiin Karjalaan, — tarkoituksena oli vieläpä ottaa Viipuri venäläisiltä takaisin. Ensiksi oli se eristettävä Pietarin yhteydestä, niin että sen venäläinen varusväki ei voisi saada apua eikä muonaa, ja sitten saartaa se joka puolelta.

Nieroth oli tässä mielessä kevättalvella 1711 määrännyt sen parin, kolmen tuhannen miehen savolaisarmeijan, joka kenraali Armfeltin ja eversti Stjernschantzin johdolla oli Savonlinnasta lähtien menestyksellä taistellut Pohjois-Karjalassa vallaten maan Laatokkaa myöten, samoamaan Karjalan kannakselle ja katkaisemaan venäläisten huoltoyhteyden Pietarin ja Viipurin väliltä. Toisten suomalaisjoukkojen piti tulla näitä vastaan Virolahdelta ja Säkkijärveltä. Vainolainen oli kerta kaikkiaan pantava ahtaalle.

Näissä merkeissä pienehköt suomalaiset suksimies- ja jääkäriosastot keväällä 1711 liikehtivät Karjalan kannaksen moneen kertaan autioiksi hävitetyillä mailla, hyökäten venäläisten vartiojoukkojen kimppuun ja anastaen heidän kuormastojaan. Yksi joukko oli siten huhtikuun alussa samonnut Muolaaseen asti ja lepäili kauniina kevätaamuna erään poltetun kylän laidassa, missä vielä jokunen sauna tai riihi soi kylmältä suojaa.

Oli yömarssin jälkeen nukuttu muutamia tunteja ja päivä paahtoi lämpimimmillään kylämäen suvista ahdetta, mihin miehiä nyt keräytyi aamiaiselle, syömään viholliselta pari päivää sitten anastettuja herkkuja. Jäseniä kangisti vielä eilisten ponnistusten jälkeen, ja kun siinä tarinoitiin retken vaiheista ja vaivoista, pyrkivät muutamat vanhemmat miehet vähän moitiskelemaan tätä rasittavaa seikkailuelämää.

— Kun pääsisi saunaan ja sitten kotipankolle nukkumaan, murahti muuan urho piipunnysäänsä virittäessään ja koipiaan oikoessaan.

— Niin, uunin lämpö se olisi poikaa, vieläköhän tuota koskaan tavannee, säesti hiukan haikeamielisesti toinen äijä puhuen samalla näistä alituisista vaaroistakin vihollisten miehittämillä alueilla.

Mutta osaston päällikkö, nuori solakka luutnantti, jonka hienopiirteisiä kasvoja vasta untuvainen poskiparta varjosti, heittäytyi selälleen törmälle päivän paistatettavaksi, käännähti siinä viimeksi puhuneen puoleen, viittasi siniselle taivaalle ja virkkoi:

— Mikäs sen ihanampaa on, Heikki, kuin keväinen törmä lepopaikaksi, mikä sen suloisempaa kuin tämä vapaa soturinelämä. Paistatat päivää, syöt vierestäsi viholliselta siepattuja eväitä ja laulelet sekaan, niin että metsä raikuu.

— Laulat ja odotat, kunnes tappelu alkaa ja vainolainen on niskassasi!

— Niin juuri, Heikki, — taikka en odota! Hyökkään itse ja isken kuin salama, lämpenen, valmistan viholliselle kuumat paikat, — sitten taas lepään ja nautin.

Nuoret miehet katsoivat ihastellen innokasta johtajaansa, mutta tuo vanhempi uros, joka näkyi olevan tuttavallisissa suhteissa päällikköön, jatkoi vielä:

— Niin puhuu nuori mies, joka on vasta päässyt sodan makuun. Annahan kun tässä ammatissa vanhenet ja koet sen kaikki kärsimykset.

— Olenhan ollut jo matkassa minäkin, vastasi luutnantti kerskailematta, — mutta soturina minä elän ja kuolen.

— Toden puhuit, virkkoi siihen tuo vanha soturi melkein ennustajan tapaan, nousten ryntäilleen ja johtajaansa silmiin katsoen. — Sotaan kuolet!

— Se on melkein meidän kaikkien kohtalo, myönsi luutnantti. — Mutta sanopas, Heikki, jos lienet tietäjä, kuinka ja koska se tapahtuu. Tänäänkö vai kolmenkymmenen vuoden perästä?

— Sitä en sano, vastasi tietäjä vältellen, — vielä sinulla on monet vaaran paikat edessäsi. Mutta kun se hetki kerran tulee, etköhän silloin kadu sanojasi?

Nuori luutnantti hypähti pystyyn.

— Tule kysymään silloin, Heikki, ja minä vastaan: En kadu! Minä olen elänyt ja kokenut paljon.

Se oli leikkitarinaa lepotantereella, mutta siinä oli totta toinen puoli. Ja nekin miehet, jotka valittelivat vaivojaan, ihailivat nuorta, tulista ja neuvokasta päällikköään ja olivat hänen mukanaan valmiit menemään vaikka hornan kitaan. Sen hän tiesi. Ja jos milloin oli mielessä vähän alakuloisuutta, aina hän sai niihin valetuksi omaa intoaan ja uskoaan.

Nytkin hän reippaana asteli saunan kupeelle, tarttui pyssyynsä ja nousi suksilleen virkkaen:

— Taas painutaan metsään ja hiiviskellään idemmäksi. Mutta ensi yönä tapella rytistetään, silloin savustetaan viholliset siihen uuteen linnoitukseensa, jonka he ovat tänne Muolaaseen rakentaneet. Ja sitten Viipurin valtatielle — eteenpäin vain!

Kohta olivat miehetkin, satakunta savolaista, suksillaan, joilla vielä metsissä saattoi liikkua, ja leveänä kaarena painui joukko kyläraunion takaiseen näreikköön. —

Tämä reipas luutnantti, joka johti osastoaan Karjalan kannaksella, oli Juhana Henrik Fieandt, 26-vuotias soturi, soturin poika, joka itse jo pian kymmenen vuotta oli ruutia haistellut. Hän ei siis ollut ammatissaan niinkään vasta-alkaja kuin ehkä kasvojen sileydestä olisi voinut päätellä. Jo 17-vuotiaana nahkapoikana oli hän ruvennut rakuunaksi ja seurannut Kaarle-kuninkaan voittoisaa armeijaa Virossa, jossa hän oli syntynyt, oli sitten palvellut Kuurinmaalla Lewenhauptin joukoissa, sen jälkeen Inkerissä Maijdellin komennossa ja vihdoin Armfeltin alaisena Savossa, jossa hänet oli ylennetty luutnantiksi. Nyt hänellä oli jo oma osasto johdettavanaan ja hän oli hiljakseen päättänyt, ettei hän tätä itsenäistä tehtävää suorittaessaan petä esimiestensä luottamusta.

Venäläiset olivat Inkerin vallattuaan ja Pietarin perustettuaan vakinaisesti pesiytyneet Kannaksen rajakulmalle ja valtansa vahvikkeeksi mm. rakentaneet Muolaan linnan. Se oli nyt siitä hävitettävä, jos mieli päästä katkaisemaan venäläisten yhteydet Viipuriin. Tätä tehtävää suorittamaan nuori Fieandt oli nyt joukkoineen menossa. Kuinka suuri varusväki oli Muolaan linnassa, siitä ei ollut tarkempaa tietoa. Joka tapauksessa se oli vallattava äkkirynnäköllä, eikä piirittämällä. Fieandt tunsi vanhastaan tienoot ja taipalet näillä mailla ja samosi siis varmasti ja arkailematta eteenpäin.

Illan suussa lepäiltiin taas havuvuoteilla metsässä, mutta aamuyöstä oli joukko virkeänä jalkeilla. Muolaan linna oli kivi- ja multavallien ympäröimä korkea kunnas, johon oli rakennettu tornit ja rintavarustukset tykkeineen. Sotaväkeä varten oli linnassa puurakennuksia. Se oli teiden risteyksessä tärkeällä paikalla, ja linnasta käsin oli vihollisen tarkoitus isännöidä tämänpuoleista Karjalaa. Hyökkäystä tähän pesäpaikkaan olivat nuoren luutnantin esimiehet pitäneet uhkarohkeana, hän oli itse tarjoutunut yrittämään ja paloi nyt halusta päästä näyttämään kuntoaan.

Itäinen muuri oli muita matalampi ja loivempi, sen olivat vakoojat jo ennakolta kertoneet. Sitä kohti Fieandt aikoi rynnistää. Miehet varasivat metsästä mukaansa pitkiä riukuja ja oksapuita, joita myöten he voisivat kiivetä, ja vasta sisäpuolelle päästyä oli alettava tappelu. Hiljaa he hiipivät metsän rintaan asti, mutta siitä aukean yli luutnantti komensi miehensä juoksemaan, etteivät vartijat ehtisi liian aikaiseen hälyttää linnuetta eikä käydä tykkeihinsä käsiksi.

Itse hän juoksi ensimmäisenä kuin vihuri, solakka näre kainalossaan ja miekka hampaissa, ja pyrynä tuiskahtivat miehet hänen perässään. Miesten kavuttua muurin laelle alkoi linnan sisältä ja valleilta kuulua huutoa ja jyminää. Mutta miesjoukko loikkasi muurin yli ja iski ensi töikseen tulta sytyttäen palamaan lähinnä muuria olevan puurakennuksen, jonka tuohikatto pian tuprahtikin liekkeihin.

Tappeluhan siinä syntyi pimeällä linnan pihalla; ammuttiin läheltä, lyötiin teräaseilla, käsiksikin käytiin. Mutta unestaan heränneet venäläiset olivat hölmistyneitä, kun eivät tienneet pimeässä, paljonko vihollisia oli heidän kimpussaan. Uusia kapusi myötäänsä itäisen muurin ylitse. He eivät voineet käyttää tykkejään, he eivät ymmärtäneet koko rytäkän syytä. Jotkut säikähtyneet avasivat silloin eteläisen portin ja ryntäsivät siitä ulos ihan köytenään pakosalle, toisten seuratessa mölyten perässä. Päälliköt kyllä karjuivat ja manasivat ja koettivat järjestää miehiään vastarintaan sekä huutaa heitä pysähtymään. Mutta Fieandt ei antanut heille hengähdyslomaa, hänen joukkonsa hyökkäsi palavan puurakennuksen takaa pyssyt ja pistimet ojossa kohti ja suorastaan ajoi vastustajat ulos linnasta. Antoipa vielä pauketta kaupantekijäisiksi!

Muolaan linnan valtaus sujui vähemmässä kuin tunnissa. Aamu ei ollut vielä täysin valjennut, kun ne suomalaiset, jotka olivat pakenevia ajaneet takaa, palasivat linnaan ja näkivät siellä jo omat miehensä tykkien ääressä ja vartiopaikoilla valmiina puolustamaan linnaa koko joukon sitkeämmin kuin sieltä äsken lähteneet. Muutamia kymmeniä vankeja oli jo aseista riisuttuina suljettu tyrmään, tulipalo oli estetty leviämästä muihin rakennuksiin, ja miehet tarkastelivat juuri varastoissa olevia ruoka- ja sotatarvikkeita. Niitä oli kelpo määrät, tälle joukolle oli evästä koko vuodeksi, ja sittenkin olisi saanut joka päivä herkutella.

Nuori Fieandt kulki varmana, reippaana ja iloa säteilevänä uudessa valtakunnassaan, mutta hän ei myöskään laiminlyönyt tilanteen aiheuttamia velvoituksia. Hän jakoi miehet työvuoroihin, toiset vartioimaan, toiset nukkumaan, antoi heille varastosta vain yhden viinaryypyn mieheen, mutta limppua ja silavaa sitä enemmän ja kultakolikoitakin siekailematta. Ja miehet olivat onnellisia ja ylpeitä.

Touhuillessaan linnan pihalla nuori luutnantti tapasi saman parta-äijän, joka eilen lepopaikalla oli vähän marissut näitä sodan vaivoja, löi häntä olalle ja virkkoi toverillisesti:

— Hei, Heikki, mitä sanot tänään? Et kai vaihda soturin ammattia muuhun?

— En vaihda.

— Tiesinhän sen. Nyt saatkin lähteä viemään sanomaa Armfeltille Jääskeen. Sano vain: Tie on auki, tulkaa!

* * * * *

Viipuria ei saatu valloitetuksi takaisin. Muolaan linnakin joutui takaisin venäläisille sen jälkeen kun luutnantti Fieandt oli sieltä lähtenyt taas uusille retkille. Karjala menetettiin kokonaan ja muukin Suomi valloitettiin pala palalta sikäli kuin vuodet kuluivat ja sotaa jatkui. Suomen aina huonosti varustetun ja aina huonosti johdetun armeijan lähteet peräytyivät Kymijoelle ja senkin taakse, Hämeenlinnaan ja siitä pohjoiseen. Etelä-Suomen rannikko kaupunkeineen joutui vihollisten käsiin, samoin Turku ja Varsinais-Suomi. Suomen sotajoukon rippeet peräytyivät yhä pohjoisemmaksi jättäen poloisen isänmaan vainolaisen raastettavaksi.

Peräytyvän armeijan mukana kulki Juhana Henrik Fieandtkin, nyt kapteeniksi korotettuna, johtaen omaa osastoaan. Hän taisteli uljaasti, milloin siihen vain sai tilaisuutta, ja jakoi edelleen miestensä kanssa kaikki sodan vaivat ja vaarat. Partioretkistä hän sai viihdykettä niin kauan kuin ylipäällikkönä oli Nieroth. Mutta hänen kuoltuaan alkoi taas Lybeckerin kunniaton komento ja sitä oli toimeliaan soturin vaikea sietää.

Toivo heräsi taas henkiin Suomen armeijassa, kun sen ylipäälliköksi vihdoinkin (1713) määrättiin kenraali Armfelt. Tämän jäykän suomalaisen tunsi Fieandtkin hyvin heidän yhteisiltä Karjalan retkiltään, ja hän tiesi samalla, että nyt saadaan edes tapella! Niin saatiinkin. Pälkäneellä ja Kostianvirralla kapteeni Fieandt odotteli savolaisineen päättäväisenä vihollisten maihinnousua ja hänen katseestaan säihkyi taisteluinnon ja nuoruuden tulta, kun hän näki näiden lauttojen lähenevän. Hän ei ollut enää sama sileänaamainen nuorukainen kuin muutamia vuosia sitten Muolaassa. Sodan ja partioelämän yhtämittaiset rasitukset olivat uurtaneet vakoja hänen kasvoihinsa ja kovettaneet hänen piirteensä. Takkuinen ruskea parta peitti hänen poskensa ja ääni soi karkeana, kun hän miehiään komensi. Mutta silmissä oli entinen tuli ja kun hän komensi miehensä ryntäämään maihinnousevaa vihollista vastaan, ei sitä iskua mikään kestänyt. Veteen ja lotjilleen oli tunkeilijain vetäydyttävä Kostianvirran rantaan siltä kohdalta.

Mutta mitä auttaa yhden osaston uljuus, kun ylivoima hyökkää leveällä rintamalla ja toiset puolustajat väistyvät ja peräytyvät. Hammasta purren ja sydän synkkänä marssi Fieandtkin pian taas myöhäissyksyn veteliä teitä pitkin Pälkäneeltä peräytyvän armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen saaden vain joskus pikkukahakoissa häädellä Hämeenkankaan yli pyrkiviä vihollisjoukkoja.

Niin jouduttiin talven ajaksi Isoonkyröön. Nyt torjuttiin vihollista helmikuun pakkasessa Napuen kentällä. Fieandt osastoineen taisteli siellä taas keskustassa, jonka painostus pani vihollislaumat horjumaan ja saattoi ne sekasortoon. Se oli verisin päivä, missä hän oli ollut mukana. Laaja lumikenttä oli veren tahrima ja verta valui hänenkin haavoittuneesta reidestään, mutta sitä hän ei huomannutkaan. Hän komensi miehiään yhä eteenpäin, pääsi venäläisten tykkipattereille asti ja huhki raisusti niitä vallatessaan. Voitto oli nyt käden ulottuvilla!

— Hei, pojat, hei, Heikki, sinäkö siinä tappelet. Nyt vihollisen tykit puremaan omiaan!

Se oli sama vanha soturi, joka oli ollut mukana Muolaan valtauksessa ja joka edelleen kuului hänen osastoonsa. Yhä lujemmin oli Heikki nuoreen päällikköönsä kiintynyt, vaikkei hän sitä aina ilmituonut. Nytkin hän viittasi kentän itäiselle, metsäiselle kulmalle virkkaen:

— Onhan tämä tupenrapinaa. Mutta mitä nuo tuolla juoksevat?

— Juoskoot mitä juoksevat, me painumme eteenpäin!

Ja vallattujen tykkien ohi Fieandt porhalsi miehineen raivokkaasti väistyvän vihollisen jälkeen.

Hän ei ollut siinä taistelun tiimellyksessä huomannut, että vihollinen oli metsän kautta kiertänyt Armfeltin voiton toivossa taistelevan armeijan, saartanut sen kahdeltakin puolelta, ja että se nyt jo hyökkäsi takaapäin. Eikä hän tahtonut uskoa sitä vieläkään, vaikka näki jälkijoukkojen hajoavan. Hän ryntäsi vain eteenpäin ja vihollinen väistyi hänen tieltään. Mutta toiset rinnalla kulkeneet osastot olivat säikähtäneet saartoon joutumistaan, juosseet takaisin, joutuneet epäjärjestykseen — yleinen sekasorto vallitsi nyt vuorostaan Suomen armeijassa. Hän vain taisteli edelleen voiton huumauksessa ja innosti joukkonsa mukaan, karjui, iski ja eteni.

Mutta seuraus oli, että näin edennyt keskustan osa ennen pitkää oli umpisaarroksessa. Sen kimppuun hyökättiin nyt joka taholta, miehiä kaatui, joukko hupeni. Toisaalla olivat saarretut joukot rynnänneet metsään päin hajanaisin parvin. Fieandt oli jäänyt hyökkäämään joukkoineen avoimelle kentälle ja siihen sen ylivoima piiritti. Jo oivalsi toivottoman asemansa päällikkö itsekin, mutta muuta keinoa ei hän nähnyt kuin taistellen rynnätä suoraan eteenpäin, missä vastarinta olikin heikoin.

Ehkäpä hän pieneksi sulaneine osastoineen olisi siitä päässytkin murtautumaan läpi. Mutta hän huomasi samassa miehen kaatuvan vierestään punertavaan lumitantereeseen ja viittovan hänelle siinä kättään.

— Joko osuivat sinuun, Heikki? kysyi Fieandt tarttuen kaatuneen ojennettuun käteen.

— Jo — hyvästi, kapteeni, tässä on nyt tämän ilon loppu!

Fieandtin pysähdyttyä toveriaan hyvästelemään pari kasakkaa karautti sivulta hänen kimppuunsa eikä hän ehtinyt iskeä vastaan. Kasakkahevonen kaatoi hänet kinokseen ja ratsumies tuikkasi häntä keihäällään.

* * * * *

Haavoittuneena Juhana Henrik Fieandt joutui Napuen taistelussa vangiksi, haavoittuneena ja käsistään kytkettynä hän sai kasakkahevosen perässä juosta Hämeenkankaan yli takaisin etelään päin. Seuranaan hänellä oli suuri määrä muita Napuella vangiksi joutuneita suomalaisia, jotka nyt saivat palkkioksi urhoollisuudestaan kahleissa kulkea läpi vihollisen ryöstämän isänmaansa kaukaista itää kohden.

Murheellinen matka, kipu ruumiissa, suru sydämessä. Väliin oli pysähdyttävä viikoiksi tai kuukausiksi viheliäisiin vankien keräysleireihin, missä haavat miten kuten hoidettiin. Vilaukselta Fieandt sai Hämeenlinnan vankileirissä nähdä nuoren vaimonsa, joka oli pahaa aavistaen talonpoikaisvaimon vaatteissa tullut sinne miestään kyselemään ja kantoi heidän esikoistaan sydämensä alla. Entistä raskaammaksi nuorelle kapteenille muodostui jatkuva vaellus venäläistä vankeutta kohti. Turtumus ja tylsyys rupesi jo valtaamaan vankiraukan mielen, hän jo aika ajoin toivoi kuolemaa.

Mutta Viipurissa, jossa vankiroikka taas viipyi muutaman viikon saattajiaan odottamassa, hän tapasi ennen tuntemansa reippaan soturin ja partiopäällikön, luutnantti Salomon Enbergin, jonka kanssa häntä pidettiin samoissa kahleissa. Tämä iloluontoinen ja nokkela, monia kokenut veitikka sai pian mielenraskauden hälvenemään ensi kertaa vangiksi joutuneen kapteenin mielestä.

— Ei tässä olla vielä lähelläkään loppua, tarinoi iloinen mies heidän yhteisillä yöpahnoillaan. — Minä tunnen nämä matkat. Pahin on oikeastaan ohi. Kun Venäjälle tullaan, on jo vaellus ja vartiointi helpompaa, siellä saadaan ruveta tuumimaan, mitä tietä pakoon on yritettävä.

— Pakoonko, sieltä asti?

— Totta jumaliste, emme suinkaan me sinne jää. Olet ensikertalainen, mutta opit pian nämäkin temput. Olemmehan upseereja. Kunhan päästään näiden raakain kasakkain peitsiltä ja ruoskilta säädyllisempäin miesten kuljetettaviksi, vaadimme upseerikyydit ja ajelemme troikassa… se siellä myönnetään. Ja sitten vain varrotaan ensimmäistä pimeätä yötä, jolloin livistetään…

— Minne? Suomi on jo kohta kokonaan vihollisten vallassa.

— Minne tahansa — uusiin taisteluihin vain. Tämä alkutaival on nyt kestettävä — ehkei se ole pitkäkään.

Moskovan liepeille asti toverukset saivat kuitenkin vankiroikassa kulkea, ja aika vierähti syyskesään asti, ennen kuin tuli sellainen sopiva yö. Eräässä kylässä oli vangit jaettava eri tahoille sijoitettaviksi ja saattoi sattua, että myöskin Fieandt ja Enberg siellä erotettaisiin toisistaan. Kuri ja komento oli jo tosiaankin käynyt höllemmäksi; upseerivangit saivat kesähelteessä maata yönsäkin niissä vankkureissa, joilla heitä oli päivällä kuljetettu. Tästä kaikesta vangit keskustelivat eräänä iltayönä. Yö oli sateinen, ilma raskas, vartijat olivat vetäytyneet katoksen alle rupattelemaan ja torkkumaan… Nyt koitti hetki — vangit puristivat toistensa kättä. He pudottautuivat äänettömästi vankkureista läheiseen pellon ojaan, hiipivät kumarassa korkeaan ruispeltoon ja sen läpi läheiseen metsään. Ja sitten he juoksivat, juoksivat…

— Minne päin lähdetään?

— Tietysti pohjoiseen!

* * * * *

Kauan sotapakolaiset piileskelivät metsissä, söivät marjoja maasta ja nauriita halmeilta ja kulkeutuivat näin vähin erin pohjoiseen päin. Tuli talvi, kengät ja vaatteet kuluivat riekaleiksi, ruoka loppui, pakolaisten oli pakko uskaltautua asutuille maille. Mutta silloin he olivat jo ehtineet Aunukseen asti, jossa väki jo oli tällaisiin pakolaisiin tottunut eikä heille mitään pahaa tahtonut. Säästämillään rahoilla he ostivat karjalaisilta ruokaa ja vaatteita ja kulkivat parroittuneina karjalaismusikkoina pyhiinvaellukselle Solovetskiin, jossa he pyhäinkuvain edessä pomiloituaan saivat muutamiksi viikoiksi ilmaisen ruoan ja asunnon ja tarpeellisen levon.

Sotapakolaisten tarkoituksena oli pyrkiä Ruijaan ja sen kautta Ruotsiin. Mutta luostarissa he saivat selville, että Norjakin oli nyt vihollismaa — Kaarle-kuningas oli näet joutunut sotaan Tanskaakin vastaan. Silloin he muuttivat suunnitelmaa ja päättivät pyrkiä Vienan harvaanasuttujen korpien kautta Koillis-Suomen erämaihin, jotka vielä kuuluivat olevan vihollisen vallasta vapaita. Elätettyään itseään syystalven kalastajina Suman rannikolla miehet ostivat toisilta kalastajilta sukset ja hiihtivät metsäkyliä kierrellen, Uhtuan ja Vuokkiniemen halki, Suomen rajaa kohden. Vuoden 1715 alussa he vihdoin ohittivat rajan ja olivat muutaman päivän perästä Kajaanin linnassa.

Tämä linna oli vielä suomalaisten käsissä. Siellä isännöi näihin aikoihin kapteeni Juhana Meurman, pitäen pienen vartiojoukon voimalla Suomen koko koillista kulmaa vielä venäläisistä vapaana. Tämän vanhan sotatoverinsa vieraana Fieandt viipyi talvella pari kuukautta auttaen linnan varustamisessa ja rajaseudun puolustuksessa. Mutta hänen kelpo matkatoverinsa Salomon Enberg, jonka suonissa vanha partioveri pian virkosi eloon, yhtyi jo kohta niihin sissijoukkoihin jotka täältä päin ehtimiseen retkeilivät Sisä-Suomeen ja tekivät venäläisille kaikkinaista kiusaa.

Kajaanin linna, jota Kaarle IX:n toimesta oli ruvettu rakentamaan Vuohenkikoskessa olevaan kalliosaareen Oulunjärven ja Pohjois-Pohjanmaan turvaksi alituisesti hyökkäileviä ja ryösteleviä venäläisiä ja karjalaisia vastaan, oli näihin aikoihin jokseenkin tasan sadan vuoden ikäinen. Se oli hyvin suorittanut vartiopalveluksensa kaukana pohjolassa, oli torjunut kaikki vihollisten pahat aikeet ja turvannut maakunnalle rauhan. Isonvihan taistelujen riehuessa linnanisäntä oli saanut aikaan sen, että rajarahvaan kesken oli molemmin puolin tehty rauhansopimus, joka oli sallinut seutukuntalaisten häiriöittä jatkaa elämistään korven laidassa.

Mutta kun venäläiset edellisenä vuonna (1714) olivat saaneet koko Suomen Kemijokea myöten haltuunsa, oli Kajaanin asema muuttunut. Sitä oli vihollisen taholta ruvettu ahdistelemaan lännestä ja etelästä päin, kasakkaparvet olivat väliin samonneet Sotkamoon ja Paltamoon ja ihan linnan liepeille asti, johon 50 vuotta sitten oli rakennettu kuninkaankartano. He olivat kerran jo ryöstäneet ja hävittäneet sen pikkukaupunginkin, joka oli linnan turviin syntynyt. Mutta linna itse oli tällöinkin torjunut kaikki hyökkäykset. Yksinäisenä Ruotsin vallan vartiona se oli autiossa erämaassa.

Linnanpäällikkö Meurman oli kuitenkin jo ikävystynyt erakkolinnaansa: hän tunsi olonsa siellä orvoksi ja turvattomaksi. Sitä vastoin pakolaisuudesta palannut kapteeni Fieandt mieltyi ensi hetkestä tähän koskilinnaan, jota oli mahdoton yllättää ja josta sissijoukkoja saattoi lähettää partioretkille Keski-Suomeen, ja hän päätti jäädä sinne. Tähän päätökseen vaikutti sitä paitsi se seikka, että mies ikävöi jo kovasti nuorta vaimoaan ja vankeusaikana syntynyttä lastaan, jota hän ei vielä ollut nähnytkään. Hän lähetti sen vuoksi Sisä-Suomeen samoilevain sissien mukana sanan Hämeessä asuvalle puolisolleen, että tämä koettaisi matkustaa Kajaaniin miestään tapaamaan. Naisväellehän sellainen retki toki oli mahdollinen.

Mutta itse tahtoi Fieandt sitä ennen ilmoittautua armeijaan ja joukko-osastoonsa, joka jätettyään Suomen oli vetäytynyt Länsipohjaan ja jota siellä koetettiin uudelleen järjestää. Hankalahan sellainen matka tietysti oli Pohjanmaan metsien halki, mutta hän oli tottunut tekemään vieläkin hankalampia matkoja. Hyvällä suksikelillä hän muutamassa viikossa paineli Kainuuseen ja tapasi vihdoin Armfeltin Uumajassa. Siellä teki hän selkoa seikkailuistaan ja kärsimyksistään ja Armfelt ylensi sisukkaan Fieandtin majuriksi. Tällä olisi tietenkin ollut helpommat päivät Ruotsia puolustavassa Suomen armeijassa, jota vastaan eivät venäläiset silloin hyökkäilleet, mutta hän kaipasi takaisin kotimaahansa toimiakseen sen hyväksi juuri Kajaanissa. Ja niin kävi, että Armfelt kutsui Meurmanin takaisin Ruotsiin ja lähetti J.H. Fieandtin päälliköksi Ruotsin viimeiseen suomalaiseen varuskuntaan Kajaanin linnaan.

Sinne Fieandt lähti kesällä 1715 taaskin metsiä samoillen, yhdessä kymmenkunnan muun suomalaisen, komppaniansa entisen soturin kanssa, jotka tahtoivat edelleen taistella kotimaassa suositun päällikkönsä johdolla. Näiden joukossa oli vanha Heikkikin, joka oli Uumajassa ylen määrin ihastunut, kun siellä yhtäkkiä tapasi rakkaan kapteeninsa. Ja yhtä ällistynyt oli Fieandtkin.

— Heikki ilmielävänä! hän oli huudahtanut. — Sinuthan jätin kuolemaan Napuen kentälle, miten miekkonen sieltä hengissä selvisit?

— Kuolleiden kirjoissahan siellä jo olinkin, vastasi Heikki. — Mutta siitäpä virkosin, luoti ei ollut minua sen pahemmin puhkaissut, ja yöllä ryömin metsään ja asetuin erääseen tervahautaan makaamaan. Tuli sinne muitakin pakolaisia, haavani sidottiin häthätää ja pian painuttiin siitä kyröläisten piilopirtille, jossa kevään kuluessa vamma parani. Oulussa jo joukkoni tapasin.

— Ja jatkoit taistelua. Niin, eihän sitä ihminen luonnostaan pääse!

Yhdessä nämä vanhat toverukset nyt Paltamon saloja pitkin samoilivat Kajaanin linnaa kohti. Majuri lisäsi vauhtia kuta lähemmäksi koskivesiä tultiin, sillä kärsimätön hän oli tietämään, oliko hänen vaimonsa saanut viestin ja voinut saapua Kajaaniin. Näin oli käynyt, ja ensimmäisten joukossa riensi saapuvia vieraita vastaan nuori vaimo poikanen käsivarrellaan.

Mikä ilon ja onnen hetki soturille. Kotionnea kesti nyt syksyn ja alkutalven, lähes puolisen vuotta. Asuttiin suuren perheen tavoin linnan lämpimässä tuvassa, jonka päädyssä oli päälliköllä oma huoneensa, pyydettiin riistaa vedestä ja metsästä ja leipää haettiin etäämpää venäläisten kuormastoista; lujitettiin varustuksia ja vahdittiin linnaan tulevia harvoja kulkuteitä. Linnassa oli nyt kaikkiaan satakunta miestä, niiden lisäksi vielä muutamia porvariperheitä, jotka kaupungin palon jälkeen olivat sinne tulleet turvaan. Ruutia ja ampuma-aseita oli myös riittävästi.

Venäläiset jättivät Kajaanin toistaiseksi rauhaan. Pienet kasakkaosastot eivät kyenneet mitään linnalle, jolla oli tykkejä suojanaan. Näytti jo siltä, kuin Suomen valloittajat olisivat vallan unohtaneet tämän erakkolinnan erämaahan.

Mutta unohtumaan se ei sittenkään päässyt. Oli eletty tammikuuhun 1716. Linnasta oli äsken lähtenyt 50-miehinen partiojoukko Nurmeksesta viljaa hakemaan, siitä kun aina pyrki olemaan puute. Silloin hiihti eräänä päivänä Vaalaan sijoitettu vartiomies kertomaan, että Oulusta päin oli tulossa venäläinen sotajoukko tykkeineen, kuormineen ratsumiesten polkiessa sille tietä. Majuri Fieandt käsitti nyt, mistä oli kysymys — lopussa olivat levon ja onnen viikot.

Vihollista odotellessa ryhdyttiin hankkimaan linnaan muonavaroja. Niitä toivat mukanaan nekin paltamolaiset säätyläisperheet, jotka — kuten kirkkoherra Erik Kajanus — pakenivat linnan turviin tulossa olevia julmia vainolaisia, mutta samalla siellä näin ruokaa tarvitsevainkin lukumäärä lisääntyi. Toivottiin toki viimeiseen asti, että Nurmekseen lähteneet ehtisivät ajoissa palata viljoineen.

Mutta he eivät ehtineet. Viholliset tulivat ensiksi, leiriytyivät kosken molemmille rannoille, ja piiritys alkoi. Pommittamalla ei Kajaanin linnaa kukistettaisi, siitä oli Fieandt alun perin selvillä, siksi lujat olivat sen muurit ja siksi voimakkaat sen tykit. Rauhallisin mielin hän sen vuoksi katseli, kuinka kuumaverisyydestään kuulu venäläisten päällikkö, kenraali Tshekin rakennutti pattereita, joiden taakse hän kyhäytti hirsisalvoksia miestensä asunnoiksi. Hän häiritsi tykinlaukauksillaan noita valmisteluja. Eikä Fieandt säikkynyt vihollisten lukumäärääkään, vaikka niitä oli kolmisen tuhatta miestä, eikä hän hätäillyt vielä sittenkään, kun pommitus alkoi ja linnan muurit jymähtelivät soran ja kivien lennellessä pitkin pihoja. Hän ampui vastaan, kulki valppaana tykiltä tykille ja tähtäili usein itsekin.

Niin menivät viikot, toinen ja kolmas, eikä linnalle ollut pahaa vauriota tullut — yksi ainoa mies oli kaatunut. Mutta Fieandt oli kumminkin vastoin tapojaan taistelun soidessa, pitkin aikaa levoton ja harmistunut. Häntä harmitti linnan turviin ahtautunut siviiliväen paljous. Naiset ja lapset kirkaisivat aina kun tykinluoti seiniä täräytteli. Sota on miesten työtä, naisten itku ja pelko pehmittää miehisenkin luonnon, sen majuri nyt totesi omaltakin kohdaltaan — hänen rakkaimpansa olivat häntä itseäänkin aivan liian lähellä.

— Olisi pitänyt ajaa papit ja naiset salolle, piilopirtteihin, puheli hänelle eräänä päivänä Heikki-vanhus, ikään kuin lukien hänen omat ajatuksensa.

— Olisi pitänyt, mutta sydän heltyi ja antoi periksi, myönsi majuri.

Hyvin vastahakoisesti hän olikin vastaanottanut paltamolaiset ja heidän pappinsa linnaan. Mutta kun ne rukoilivat ja kuvasivat, miten vihollinen oli viime talvena heidän kotejaan raastanut, kiskonut vaatteet papiltakin niin tarkoin, että hänen oli täytynyt värjöttää heidän edessään yhtä alastomana kuin oli maailmaan tullut, silloin oli soturin sydän sulanut.

— Niiden hätäilystä meille koituu vielä suurikin vastus.

— Ja ne syövät varastomme, ennen kuin kelirikko ajaa piirittäjät tiehensä — apua ei meille mistään tule.

Ruokavarat hupenivat arveluttavasti, sen majuri joka päivä totesi. Eikä lisää voinut saada mistään. Synkkänä päällikkö käveli linnansa suojissa ja ampumakäytävissä ja hänen mielessään kytivät synkät tulevaisuuden aavistelut.

Vierähti neljäskin viikko. Pohjoiseen muuriin oli jo ammuttu pahoja lovia, joten se puoli vaati entistä tarkempaa valvontaa. Se ei kuitenkaan huolestuttanut majuria. Mutta ruoan puute, vihlova nälkä!

Lapset ja naiset huojuivat kalpeina, vartijatkin uupuivat heikosta ravinnosta… Oli kiduttavaa miehisenkin miehen nähdä tätä kurjuutta… tämä ei ollut enää sotaa! Jospa olisikin saanut rehellisesti tapella mies miestä vastaan, voittaa tai kaatua.

Vihdoin piirittäjäkin alkoi käydä kärsimättömäksi. Pommitus ei tehonnut tarpeeksi, hyökkäämään ei päässyt, muonankuljetus kävi hankalaksi, aika venyi pitkälle. Tshekin lähetti linnaan antautumisvaatimuksen ja lupasi hyvät ehdot: tavaroineen, perheineen saivat sotamiehet vapaasti lähteä Ruotsiin, muu väki minne tahtoi. Muussa tapauksessa hän hyökkäisi ja kostaisi hirveästi. Fieandt vastasi kuivasti:

— Antakaa tulla!

Mutta hänen sydämensä vapisi. Viimeiset päivät olivat näet joka tapauksessa käsissä. Hän oli salannut sen ympäristöltäänkin niin kauan kuin mahdollista, nyt sen jo tiesivät kaikki.

— Pitäisikö sittenkin antautua? hän kysyi itseltään. — Ei koskaan!

Yön hän valvoi pakkasessa valleilla, taisteli sisässään raivoisammin kuin koskaan tappotantereella miettien mielessään, miten hän kunnolla selviytyisi tilanteesta. Jo aamupimeällä unettoman yön jälkeen hän kutsui miehet koolle sotaneuvotteluun, ilmoittaen heille lyhyesti ja varmalla äänellä:

— Muonat ovat lopussa, tiedätte sen, enintään päivän kestämme vielä. Mitään kevennyshyökkäystä emme voi ajatella, antautumista emme myöskään. Siksi on jäljellä viime keino — kuolema linnassa. Mutta ei nälkään nääntymällä. Meillä on ruutia kellarissa riittävästi. Vuorokauden perästä, aamun valjettua, sytytän itse ruutisäiliön…

Hän ei tahtonut siitä enempää keskusteltavan, ei kuulla vastaväitteitä, ei vannottaa miehiään vaikenemaan. Hän ilmoitti vain päätöksensä ja järjestettyään miehet taas vartiovuoroihin käveli rauhallisesti huoneeseensa nukkumaan. Ja hän vaipui heti unen helmoihin.

Mutta linnassa levisi sillä aikaa tieto päällikön päätöksestä, levisi kauhua herättävänä, sydämiä kuohuttavana. Naiset pyörtyivät, toiset raivosivat ja kirkuivat ja sanoivat Fieandtia julmuriksi. Ja kun valvonnasta ja nälästä rasittunut majuri heräsi unestaan, hyökkäsi hänen kimppuunsa oven täydeltä lähetystöjä ja rukoilijoita. Papit vetosivat jumalansanaan, äidit lapsiinsa, kaikki armoon ja ihmisyyteen.

Fieandt ei vastannut heille mitään. Hänen sydämensä vuoti verta, mutta hän ei aikonut peruuttaa päätöstään. Hän käveli ulos, harhaili vallikäytävään, pysähtyi tulisimpaan kuulasateeseen — viholliset ampuivat tänään aivan vimmatusti, kiukustuneina eilen saamastaan kieltävästä vastauksesta — katseli miehiään, jotka kalpeina mutta uskollisina työskentelivät tykkiensä ääressä — hän oli aivan kuin turtunut. Noidenkin jäyhäluontoisten, karaistujen, kuoleman kourissa monesti olleiden miesten silmissä paloi elämän halu ja synkkä syyttely. Niin, henki on meille rakkaampi kuin maine… Mutta hän ei sittenkään pitänyt mahdollisena purkaa eilistä päätöstään.

Ilta pimeni taas, ammunta taukosi, äänetön oli pakkasyö, koski yksin kohisi ja ulvoi. Majuri Fieandt seisoi yksin yössä kuvitellen vielä kerran selviytyvänsä voittajana taistelusta. Mutta kun hän vihdoin yösydännä hiipi arkituvan läpi, jonne nuo kituvat ihmiset olivat nukkuneet kyyneleihinsä, silloin hän horjui. Häntä ei horjuttanut nuoren vaimonsa itkunsumea, ääneti rukoileva katse eikä ojennetut käsivarret. Mutta kun hän pysähtyi kehdon luo, jossa hänen esikoisensa nukkui punaposkisena ja viaton hymy kasvoillaan, silloin hän notkahti polvilleen kehdon ääreen. Silloin hän vasta tunnusti häviönsä.

* * * * *

Tshekin lähetti aamulla taas airuensa uudistamaan antautumisvaatimuksensa luvaten nyt pienelle varusväelle oikeuden lähteä aseineen, siis voittamattomana, linnasta. Ruoka oli tänään lopussa, pohjoinen muuri oli rikki ammuttu. — Sopimus tehtiin ja vihollinen vahvisti sen ristiä suutelemalla. Kalpea miesjoukko astui aseineen ja tavaroineen laskusillan yli päällikkönsä johdolla mantereelle, muu joukko seurasi hynttyineen perästä ahmien niitä leipäpaloja, joita piirittäjät naureskellen heille tarjosivat.

Mutta niin pian kun linna oli venäläisten käsissä, he söivät sanansa. Sotureilta riistettiin jo linnan edustalla aseet, heidän tavaransa ryöstettiin, turkitkin kiskottiin yltä ja heidät köytettiin sotavangeiksi. Fieandt ei tätä hämmästynyt, hän oli sitä päinvastoin odottanut — tunsihan hän jo vanhastaan vastustajainsa valat. Mutta se oli hänestä nyt yhdentekevää. Hän oli nyt voittajainsa armoilla, koska kerran oli luopunut oikeudestaan pelastua kuoleman avulla häpeästä.

Vankeja lähdettiin viemään kosken autiolta ahteelta. Fieandtia ja hänen perhettään varten oli toki varattu reki, ja kun hän siinä istui lumiseen metsään tuijottaen, hän kuuli takanaan kumean jysäyksen — ja arvasi, että nyt oli Kajaanin linna räjäytetty. Vihollinen oli sytyttänyt hänen ruutivarastonsa, joka hänen itsensä olisi pitänyt tehdä. Hän käännähti silloin vaimonsa puoleen, joka piteli villaisiin kiedottua poikaa sylissään, katsahti viattomana nukkuvaa lasta ja virkkoi:

— Paljon uhrasin sinun vuoksesi, poikani. Tuleeko sinusta miestä, joka sen kerran maksaa!

Vanha Heikki oli Fieandtin rouvan pyynnöstä saanut luvan ajaa päällikön reessä auttaakseen heitä matkalla. Hän näki esimiehensä murtuneet kasvot ja jäykkänä metsään tuijottavan katseen, kuuli hänen katkerat sanansa ja ymmärsi, mitä tulisieluisen upseerin sisällä liikkui.

— Oikein teit, virkkoi hän silloin, — vielä saat taistella, sitähän olet toivonut.

— Haluaisin nyt olla kuolleiden kirjoissa, huoahti majuri.

— Arvattavasti. Mutta näin on sittenkin parempi. Miehemme ovat jo livistäneet pakoon yksi toisensa perästä — vihollinen ei näy heitä pahasti estelevänkään —, he tekevät vielä sisseinä venäläisille paljon kiusaa, kun heissä henki on.

— Livistä sinäkin, Heikki, ja kerro kaikille, miksi Kajaanin linna antautui.

— Sen teen. Vielä kerran tavataan.

Seuraavassa pysähdyspaikassa Heikki karkasi. Hävitetyn, ryöstetyn ja henkitoreissaan huohottavan maan halki kävi vankien matka taas Suomen halki. Ajettiin ensiksi Turkuun, jonne jätettiin Paltamon kirkkoherra ja muut säätyläisperheet. Lempeä ruhtinas Galitzin heidät pian vapautti, mutta kun asiakirjoista kävi selville, että Fieandt oli kerran ennen ollut sotavankina ja karannut, hänet määrättiin vietäväksi Venäjälle, tällä kertaa entistä edemmäksi. Moskovaan päästyä — vaimo ja lapsi seurasi Fieandtia edelleen —, hänen asemapaikakseen määrättiin vihdoin Kasiran pikkuinen kaupunki. Siellä eli pieni vankiperhe vuoden päivät köyhyydessä ja kurjuudessa.

Toiset vangit osasivat kuka mitäkin ammattia ja saattoivat sen avulla vähän parantaa elintasoaan. Fieandtin ainoa ammatti oli soturin, hän ei osannut muuta, ja siksi hänen perhettään kärsimys koetteli sitä kovemmin. Nälkää, kylmää ja likaa — lapsi sairastui, sille ei saatu hoitoa, se näivettyi ja kuoli. Tuo rakas kirkassilmä, johon isä oli toiveensa kiinnittänyt ja jonka vuoksi hän oli luopunut etuoikeudestaan sortua linnansa mukana sankarina. Tämä kärsimysten lapsi oli nyt kuopattava vieraaseen multaan.

Silloin rupesi vihan raivo rajusti vellomaan majuri Fieandtin rikkiraastettua sydäntä. Hän ei tahtonut vielä itse sortua toimettomuuteen ja synkkyyteen, hän tahtoi vielä kerran taistella, hänen täytyi vielä antaa patoutuneen vihansa päästä valloilleen. Hän rupesi taas miettimään pakoa.

Pakoa vaimon kanssa, joka kaiken lisäksi odotti lasta, pakoa kaukaa Moskovan takaa! Se oli suorastaan mieletön ajatus! Mutta hänen täytyi yrittää, hän ei saanut muuten rauhaa. Välipä tuosta, jos siinä joutuukin kiinni ja saa surmansa!

Venäläisen kerjäläisen asussa hän lähti vaimoineen vaeltamaan länteen päin. Kulki almua pyydellen talosta taloon. Kielen hän jo osasi, arpia hänellä oli riittävästi, surkeita juttuja oli hänellä kylliksi kerrottavana — herkkä kansa sääli ja auttoi kovaosaisia. Väliin oli kylissä viivyttävä pitempäänkin, kun jalat olivat haavoilla ja vaimoparka ei jaksanut kävellä. Eräässä kylässä vaimo synnytti vihdoin tyttölapsen ja siellä oli siis viivyttävä pari kuukautta, ennen kuin hentoa lasta voitiin lähteä edelleen kantamaan. Monet tuskat ja vaivat pakolaiset kokivat. Lähes vuoden Fieandt oli ollut matkalla, kun hän vihdoin saapui Viron rannalle ja pääsi sieltä salakuljettajan venheessä meren yli Ruotsiin, Geflen kaupunkiin. Sisu vei hänet ja hänen perheensä perille.

Geflessä oli tuttuja suomalaisia pakolaisperheitä ja heidän puoleensa vankeudesta palanneet kääntyivät. Mutta kukaan ei tuntenut tuota kumaraista, kuihtunutta ja pitkäpartaista ukkoa entiseksi reippaaksi Fieandtiksi. Hänen vakuutteluihinsa uskottiin kuitenkin ja hänelle annettiin apua. Vaimo lapsineen sai turvapaikan Geflessä.

Mutta itse majuri riensi taas ilmoittautumaan armeijaansa, jonka rippeet edelleen olivat Uumajassa. Armfelt, joka parhaillaan kokosi ja järjesteli joukkoaan uusia tehtäviä varten, hämmästyi tavatessaan kadonneeksi luullun Kajaanin puolustajan, mutta ihastui samalla. Fieandtin pakokertomuksen kuultuaan kenraali läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

— Tervetuloa takaisin! Sinuun ei näytä surma pystyvän. Oletko valmis uuteen yritykseen?

— Aina. Saanko tapella taas venäläisiä vastaan?

— Saanet kyllä pian. Mutta ensin tapellaan toisaalla, Norjassa.

— Missä vain!

Armfelt aikoi juuri näihin aikoihin (1718) lähteä suomalaisen armeijansa kanssa sotaretkelle tunturien yli Norjaan, joka sekin Tanskaan kuuluvana oli vihollismaa. Fieandt liittyi savolaistensa päällikkönä tähän armeijaan. Heti sotisovan saatuaan ja miekan vyölleen vyötettyään hän nuortui taas kuin taikaiskusta. Hän tunsi olevansa vapaa soturi, joka sai taistella maansa puolesta.

* * * * *

Nolosti päättyi Norjan retki. Fieandt oli taas saanut uuden haavan ja oli vielä heikko, kun hänen oli talvisten tunturien yli sakeassa lumipyryssä opastettava savolaisensa takaisin. Mutta hän jännitti voimansa ja tarmonsa eikä hellittänyt, vaikka miehiä tuupertui ja jäätyi pakkashankeen ja hänen itsensäkin monesti olisi tehnyt mieli nukahtaa sinne pehmoiseen lumeen.

Viimein hänkin suistui tienoheen ja jäi makaamaan hankeen. Mutta hän ei päässyt vielä kokonaan kangistumaan eikä peittymään pyryyn. Joku tuuppi häntä kylkeen ja pakotti väkisin hänet nousemaan, vaikka hänen olisi niin tehnyt mieli nukkua.

— Kuka pahus…! — Väsähtänyt mies nousi vaivalloisesti nietoksesta ja katseli tylsästi eteensä.

— Nouskaahan, majuri, tässä on jo kylä lähellä.

— Kuka…? Hä, sinäkö Heikki — vieläkö sinä elät!

— Niin kuin tekin, majuri. Emmekä me joudakaan vielä kuolemaan.

— Tahtoisin nukkua, sopersi Fieandt äärimmilleen uupuneena.

— Ei nukuta nyt, — meille on vielä suotu elonaikaa. Kuolema väistyy vielä, tiedän sen. Sen ei ollut sallittu tavata meitä Kajaanissa, sen ei ole sallittu tavata meitä täällä. — Tarttukaahan käsipuoleeni, rinne soluu tästä alaspäin, sieltä edestäpäin nousee jo savu…

* * * * *

Vielä saivat toverukset monta kertaa yhdessä tapella isonvihan lopputaisteluissa. Vielä sodan viimeisinä hetkinä (1721), rauhanteosta juuri neuvoteltaessa, venäläinen teki uuden hyökkäyksen Länsipohjaan, jossa Suomen armeijan jäännökset yhä miehekkäästi puolustivat Ruotsia. Vielä oli Fieandtin savolaisessa rykmentissä jäljellä muutama sata miestä, joita hän johti varjellen Uumajan tietä.

Muuan kasakkaparvi ryntäsi tietä pitkin varomattomasti eteenpäin. Fieandt lepäili ja tupakoi miehineen tien poskessa muutaman riihen kupeella, näki kasakkain kiitävän ohi ja lähetti heti osan jääkäreistään niityn poikki heitä sivusta ahdistamaan. Miehet ampuivat tarkasti kuten aina, viholliselle tuli hätä käteen ja se joutui sekasortoon. Sen huomasi toinen, etäämpänä oleva kasakkaosasto, joka ryntäsi apuun ja ratsasti pilvenä niitylle. Jo taisi käydä savolaisille hullusti! Fieandt komensi tuossa tuokiossa kaikki miehensä riihen luota ojan partaalta ampuvain aseveikkojen vahvistukseksi. Hän oli nähnyt Heikinkin jo kaatuneen niitylle ja hyökkäsi nyt kuin hurjimus itse joukkonsa etunenässä kasakoita häätämään. Hän sai peitsen olkapäähänsä, mutta iski pistäjän miekallaan maahan, iski toisen — hetken kuluttua kasakat peräytyivät lähtien pakoon. Tie jäi suomalaisille, hyökkäys oli torjuttu.

Mutta savolaisia oli taas kymmenkunta kaatunut. Fieandt käveli murheellisena näiden vainajain välissä, etsi — niin, siinähän Heikki makasi pellon pientareella, veri juoksi valtoimenaan haavasta. Kaatuneen katse oli jo raukea, mutta vielä hän tunsi majurinsa, joka hänen ylitseen kumartui.

— Nyt loppui sota, kuiskasi kuoleva hiljaa. — Tämmöistä se nyt oli!

— Joko olet aivan valmis? kysyi Fieandt murtuneena.

— Jo. Teidän täytyy vielä taistella, majuri, minä saan jo levätä.

Majuri antoi savolaistensa luoda pientareelle haudan uskolliselle toverilleen. Sitten hän lähti esikuntaan sidottamaan oman haavansa.

Siellä hän kuuli kaksi uutista. Vihollisten viimeinen hyökkäys oli joka kohdassa torjuttu, ja samalla oli saapunut sanoma, että rauha oli solmittu Uudessakaupungissa.

Isoviha oli päättynyt.

* * * * *

Mutta Juhana Henrik Fieandt ei ollut vielä taistellut viimeistä taisteluaan.

Rauha oli tehty, suomalaiset pakolaiset saattoivat vihdoin palata hävitettyyn syntymämaahansa uutta elämää aloittamaan. Fieandtkin palasi viimeisten savolaistensa kanssa Ruotsista, sai Savoon perheensäkin vanhan hävitetyn virkatalonsa raunioille ja eleli siellä hiljaisena, unohdettuna maalaisena, kasvatti lapsiaan ja viljeli maataan.

Mutta kahdenkymmenen vuoden kuluttua syttyi uusi sota Ruotsin ja Venäjän välillä, "hattujen sota", jolla toivottiin hyvitystä isonvihan menetyksistä.

Fieandt ilmoittautui armeijaan ja sai taas savolaiset komentoonsa. Hän oli nyt lähes 60-vuotias mies, hän oli kuin vanha tervaskanto verevän vesakon keskellä, mutta nuoret kuuntelivat ja kunnioittivat kokenutta soturia, maineikasta karoliinia.

Hän otti osaa Lappeenrannan taisteluun, missä Suomen ja Venäjän armeijat verisimmin törmäsivät vastakkain. Mutta sittenkin oli tämän uuden polven taistelu hänen mielestään velttoa — siinä ei ollut entisten taistelujen sisua. Sitä hän olisi tahtonut nuorille oppilailleen opettaa ja itse taistelun tuoksinassakin tahtoi hän sitä heille esimerkillään neuvoa. Hän ryntäsi sinne, missä tiimellys oli tulisin ja apu tarpeellisin, karjui, komensi, iski ja nauroi.

— Noin pojat! Iskekää tiukasti. Vähät strategiasta ja taktiikasta, miesten voima ja urheus se kuitenkin on kaiken edellytys!

Mistä 60-vuotias ukko oli saanut askeleihinsa kepeyttä, käsivarteensa nuorekasta joustavuutta ja kestävyyttä, sitä kaikki ihaillen ihmettelivät. Miekka oli koholla, tuuli heilutti tuuheita, harmaita viiksiä, liikettä oli joka jäntereessä. Pienen mutta tärkeän kunnaan valtaamisen oli hän asettanut savolaisilleen lähimmäksi tavoitteeksi, ja hän syöksyi sitä kohti sellaista vauhtia, että nuorten miesten oli vaikea pysytellä mukana. He seurasivat häntä kumminkin intoa hehkuen.

Mutta yhtäkkiä vaipui iskuvalmis miekka alas, ukko juoksi vielä pari askelta ja kaatui maahan. Kiväärinluoti oli lävistänyt vanhan rinnan.

Pari miestä pysähtyi häntä katsomaan ja auttamaan. He näkivät veren pulppuavan rinnasta ja ymmärsivät, mitä oli tapahtunut.

Mutta vanha majuri nojasi raskaasti auttajansa käteen, ikään kuin pyrkien vieläkin nousemaan. Ja hän läähätti:

— Maltahan, Heikki… minä tulen…

Samassa hän kumminkin lyyhähti kokoon, näytti jo ymmärtävän miten oli käynyt, ja kuiskasi:

— Näin, Heikki, näin minä olen elänyt ja taistellut.

Santeri Ivalo

VASTOINKÄYMISTEN SANKARI

KAARLO ARMFELT

Liikkumattomana kuin kuvapatsas istui yksinkertaiseen, hiukan kuluneeseen karoliiniasuun pukeutunut ratsastaja hevosensa selässä Onkkaalan harjun korkeimmalla kohdalla. Ränsistynyt, kolmikulmainen hattu varjosti ahavoituneita, lujapiirteisiä kasvoja, joiden harmaissa ja lempeissä silmissä oli raskasmielinen, huolestunut ilme.

Laajat maisemat levittäytyivät joka puolelta hänen katseensa eteen. Järvenselkiä ja erämaita, jos minne katseensa käänsi. Tummanharmaina, kalseina ja liikkumattomina päilyivät vedet, murheellisina seisoivat syksyn alastomiksi riisuneet metsät ja alakuloisen näyn tarjosivat vähäiset sänkipellot harjun alla sekä vehreytensä kadottaneet niittytäplät järvien rannoilla. Oltiin lokakuussa ja talvi läheni nopein askelin.

Ratsastaja istui satulassaan katse itään suunnattuna. Alhaalla, suoraan hänen edessään, oli kylä peltoineen ja harmaine taloineen. Niiden takana luikerteli Kostianvirta, joka yhdisti vasemmalla leviävän Pälkäneveden oikealla olevaan Mallasveteen. Niiden kahden viikon kuluessa, jotka hän oli täällä viettänyt, hän oli tuon virran äyräälle rakennuttanut lujan puolustusvyöhykkeen kasematteineen ja ammuskellareineen käyttäen siihen kaiken sen taitonsa, minkä hän ulkomaisilla sotaretkillä oli oppinut. Siellä olivat tykit miehistöineen nytkin paikoillaan, mutta laukauskaan ei häirinnyt syyspäivän raskasta hiljaisuutta. Virran vastakkaisella rannalla kohoava mäki, jonka yli Hämeenlinnaan johtava tie valkoisena nauhakkeena luikerteli, oli vihollisista tyhjä ja autiot olivat myöskin ne sinne tänne polveilevat suojahautojen tapaiset, joiden avulla venäläiset olivat kuluneina päivinä koettaneet virtaa lähestyä. Kerta toisensa jälkeen oli suomalaisten tuli lyönyt heidät takaisin. Heidän mätänemistilassa olevia kaatuneitaan näkyi sikin sokin mäen rinteessä.

Nyt he olivat vetäytyneet pois ja hiljaisuus vallitsi tienoolla. Mutta se oli tyyntä myrskyn edellä. Jotakin puuhattiin tuolla puolen Mallasveden, jossa venäläinen armeija oli majoitettuna Harhalan, Ruotsilan ja Äimälän taloihin. Paljain silmin ei sinne asti voinut nähdä, mutta ratsastaja oli varma, että siellä rakennettiin suuria lauttoja, joilla he voisivat kiertää suomalaisten selkään, kun virran yli pääsy oli osoittautunut mahdottomaksi.

Oli kuin hän tuolta korkealta paikaltaan olisi voinut heittää katseen yli koko Ruotsin valtakunnan. Niin selvästi hän näki tällä hetkellä, kuinka tähänastinen Pohjolan suurvalta oli kuin haaksi, jota aallot joka puolelta pieksivät ja josta jo melkoinen osa oli vajonnut veden alle. Muutamien vuosien loistoisaa voittojen kautta olivat seuranneet häviöiden pitkät vuodet. Maan varat ja elävä voima oli loppuun kulutettu, kuningas makasi toimettomana ja voimattomana Turkinmaalla, samalla kun viholliset joka suunnalta kävivät nääntyneen valtakunnan kimppuun.

Valtavan hyökyaallon tavoin oli itä, tuo salaperäinen maailma, vierinyt länttä kohti. Varustus varustuksen, maakunta maakunnan jälkeen oli jäänyt tuon hyökylaineen alle. Lähtien Pähkinälinnasta ja Tartosta se oli vierinyt Turkuun ja Riikaan saakka. Kuluneena suvena oli se huuhtaissut alleen koko eteläisen Suomen. Ylimmän päällikön epäröinnin ja kykenemättömyyden takia se oli menetetty miltei miekan lyönnittä armeijan kuluttaessa aikansa hyödyttömiin ja väsyttäviin marsseihin edestakaisin. Mielet olivat tylsistyneet ja armeijasta karkaamiset käyneet jokapäiväisiksi. Vasta kun pahin oli tapahtunut, hallitus oli erottanut Lybeckerin ja antanut ylimmän päällikkyyden hänelle, Kaarlo Armfeltille. Täällä Hämeen sydämessä hän nyt seisoi kuuteentuhanteen mieheen supistuneen Suomen armeijan kanssa vihollisen moninkertaista ylivoimaa torjumassa.

Kolmetoista vuotta oli kestänyt tätä sotaa, joka kaikesta päättäen oli tekevä lopun Ruotsin suurvalta-asemasta. Mutta mikä oli tuleva erikoisesti hänen isänmaansa, Suomen, kohtaloksi, sitä oli vaikea sanoa. Synkältä tulevaisuus näytti.

Pian hän täyttäisi neljäkymmentä seitsemän vuotta. Enemmän kuin puolet tästä ajasta oli kulunut asepalveluksessa. Vaikka hän vanhemmiltaan olikin saanut perinnöksi lempeän ja iloisen mielen, oli elämä sentään hänen osalleen suonut perin vähän iloja. Sitä enemmän oli ollut vaivoja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat karkottaneet hymyn näkymättömiin. Yhdeksänvuotiaana Armfelt oli kadottanut isänsä. Kohta sen jälkeen hän oli reduktiossa menettänyt kotinsakin, jonka isoisä, ruotsalainen talonpojan poika, oli upseeriksi ja aatelismieheksi kohotessaan Inkerinmaalle perustanut. Hentona poikasena hän oli palvellut suomalaisessa ratsuväessä yleten parinkymmenen ikään päästessään korpraaliksi. Silloin hän oli lähtenyt hakemaan onneaan vierailta mailta. Tavallisena sotamiehenä hän oli parisen vuotta kantanut muskettia Ranskan armeijassa, mutta kohonnut sitten aste asteelta kapteeniksi saakka. Kokonaista kaksitoista vuotta Armfelt oli palvellut Ranskan armeijassa osallistuen lukuisiin taisteluihin Italiassa ja Belgiassa. Paljon kokeneena, vakaana miehenä hän oli palannut kotimaahan ja synnyinseudun kaipuu oli hänet saanut asettumaan Inkeriin, jossa hän oli vuokrannut Hatsinan kruununkartanon antautuakseen maamiehen rauhanomaiseen ammattiin.

Saatuaan kodin kuntoon Armfelt oli tuonut sinne emännäksi erään etäisen sukulaisensa, vasta viisitoistavuotiaan Lovisa Aminoffin. Vain vuoden päivät oli kestänyt valoisaa perheidylliä, kun syttyi tämä loppumaton sota. Silloin täytyi Hatsinan isännänkin jättää koti ja nuori puoliso sekä astua armeijaan. Ensimmäiset sotavuodet hän oli saanut toimia omalla kotiseudullaan, Inkerissä, mutta vuosien kuluessa oli sieltä täytynyt peräytyä yhä kauemmaksi länteen ja pohjoiseen. Kuten säälimätön reduktio oli riistänyt hänen lapsuutensa kodin, sota hävitti nyt hänen miehuutensa kodin. Hänen uskollinen vaimonsa oli sen jälkeen pienokaistensa kanssa saanut ajelehtia milloin missäkin, väliin leirissä hänen luonaan, väliin muualla. Nyt he olivat turvassa Ruotsin puolella.

Armfelt loi silmänsä Mallasveden yli Äimälän niemelle, jossa hän tiesi ruhtinas Galitzinin majailevan. Olisipa hänellä muutama tuhat enemmän miehiä, tyhjiin raukeaisivat venäläisten yritykset heidän suuresta ylivoimastaan huolimatta. Mutta apua oli turha mistään päin odottaa. Täytyi tulla toimeen sillä mitä oli. Ja hän aikoi myös tulla toimeen. Sotilailla, noilla kehnosti verhotuilla ja nälkää nähneillä miehillä oli sama sisu kuin hänelläkin. Verettä ja hinnatta eivät he tulisi askeltakaan isäinsä maasta muukalaiselle anastajalle luovuttamaan.

— Ole uskollinen loppuun saakka, niin saat elämänkruunun.

Se oli hänen tunnuslauseensa, ja siihen päättyi hänen mietteensä nytkin, kun hän lähti hiljalleen ratsastamaan harjun rinnettä alas. Tampereelle johtavalta tieltä hän kääntyi vasemmalle ja saapui kapeaa, epätasaista kylätietä pitkin Mälkilän taloihin, jonne hän oli eversti Danielsonin johtoon sijoittanut seitsemänsataa ratsumiestä odotettavissa olevan saarrostuksen varalta.

— Luulen, että he ensi yön aikana yrittävät tulla yli, ilmoitti tuo luiseva ja synkännäköinen ratsuväen eversti. — Tänään on Äimälän puolella ollut tavallista vilkkaampaa.

— No niin, eivät he meitä ainakaan yllätä. Asettakaa yöksi kaksinkertaiset vartiot pitkin rantaa, pitäkää huoli, että he pysyvät valppaina ja lähettäkää minulle ilmoitus heti kun jotakin tapahtuu.

Hän ratsasti takaisin Kostianvirralle, tarkasti siellä olevat vartiopaikat ja ampumahaudat sekä poistui pimeän tullen majapaikkaansa. Talikynttilän valossa hän syventyi tarkastelemaan Suomen karttaa, johon hän oli siniliidulla merkinnyt venäläisten valtaaman alueen. Siellä ja täällä näkyvät numerot ilmaisivat venäläisten joukkojen vahvuuden, sikäli kuin hän oli Löfvingin ja muiden partiomiesten avulla siitä tietoja saanut. Nuo numerot olivat lakkaamatta kasvaneet, sitä mukaa kuin hänen oma joukkonsa oli supistumistaan supistunut. Se osoitti vääjäämättömästi, mitä lähin tulevaisuus oli tuova mukanaan. Pitkänä, lohduttomana viivana näkyi kartalla tie, joka Tampereelta lähtien kulki yli laajan ja aution Hämeenkankaan Pohjanmaalle ja sieltä edelleen ympäri Pohjanlahden. Raskain ilmein hän kuljetti sormeansa pitkin tuota viivaa ikään kuin olisi nähnyt itsensä jo siellä runnellun sotajoukkonsa kanssa harhailemassa.

Iäkäs silmäpuoli rakuuna, joka oli Hatsinasta kotoisin ja samalla hänen uskollinen seuralaisensa näinä kovanonnen vuosina, toi hänen yksinkertaisen illallisensa, johon kuului vain voileipä ja tinavadillinen kauralientä.

— Yhä laihemmaksi tämä käy, herra kulta, puheli ukko tuttavallisella äänensävyllä. — Kyllä sen sotilaatkin tietävät ja siksipä he nureksimatta haukkaavat leipää ja silakkaa. Mutta toisenlainen napina oli Lyypekkerin aikana…

— No, no, Jooseppi, annahan sen asian olla, keskeytti kenraali vakavasti. — Illallinen on muuten vallan mainio. Soisin vain, että sotilaillakin olisi tällaista.

— Kyllähän te, herra kulta, soisitte sotamiespoloisille jos mitä hyvää, senhän kaikki tietävät, mutta mistäpä otti paremmat herkut. Ja kun silakatkin, ne keltakorvat, ovat jo aivan lopussa. Sitten ei sotamiehillä ole muuta haukattavaa kuin paljasta leipää ja vettä päälle.

Puhelias ukko lähti huoneesta, Armfelt haukkasi illallisensa ja otti saksankielisen nahkakantisen Raamattunsa esille. Viimeisten vuosien kuluessa oli hän tuohon vanhaan perhekirjaan mieltynyt yhä enemmän. Nykyään sen lukeminen oli hänelle jo yhtä tarpeellista kuin jokapäiväinen leipä. Ihmeellistä virkistystä ja luottamusta tulevaisuuteen hän sieltä aina sai, vaikka nykyhetki olisi näyttänyt kuinkakin lohduttomalta. Varsinkin oli psalttari muodostunut hänen mielikirjakseen. Lukuisat alleviivaukset todistivatkin, että sitä ahkerasti tutkittiin.

Luettuaan pari psalmia hän riisuutui ja laskeutui kapeaan telttasänkyyn vaipuen velvollisuudentuntoisen miehen sikeään ja terveeseen uneen. Päivä tuskin vielä häämötti, kun hänet herätti tykinjyräys, joka vavahdutti matalan huoneen seiniä. Sitä seurasi kohta toinen jymäys, sitten kolmas, neljäs… Muskettien räiskäyksiä kuului siinä välissä. Jooseppi astui huoneeseen pesuvati kädessään.

— Eivätpä sen pahukset anna yörauhaa ihmisille! hän murisi huomenta toivotettuaan. — Niitä kuuluu olevan mäki mustanaan tuolla virran takana, ties mitä niillä sitten on mielessä, kun luulisi jo vähemmästäkin uskovan, ettei siitä yli pääse. Muuten olin taas unessa laskevinani koskea. Se on aina ennenkin merkinnyt siirtymistä. Taitaapa siis olla parasta, että säälin ajoissa kaikki kamppeet kokoon.

— Ehkä se… tee miten parhaaksi näet, vastasi Armfelt hajamielisesti, pukeutui nopeasti ja sidottuaan miekan vyölleen kiiruhti ulos.

Oli vielä joltinenkin hämärä, jota lisäsi järviltä ja virrasta nouseva sakea usva. Etuvarustuksiin tultuaan hän ei voinut nähdä virran taakse. Mutta pauke ilmaisi kyllä, että vihollinen oli jälleen toiminnassa.

— Kaikesta päättäen he tänään yrittävät jotakin ratkaisevaa, virkkoi hän eversti Stjernschantzille, joka myöskin oli jo saapunut valleille.

— Mutta virran yli heidän on turha yrittää, vastasi eversti. — Niin ollen heillä täytyy olla jotakin muuta mielessä.

Siitä saatiinkin kohta varmuus. Kenraalia kysellen pujottelihe vallien sokkeloissa, sumun ja ruudinsavun keskellä rakuuna, joka oli täyttä laukkaa saapunut Mälkilästä. Tavatessaan Armfeltin erään tykin luota, jota nuoren vänrikin johdolla juuri ladattiin, hän ilmoitti vihollisten olevan Mälkilän rannassa, jossa ratsumiehet parhaillaan koettivat estää niiden maihinnousua.

— Hyvä on, ratsasta takaisin minkä hevosestasi lähtee ja ilmoita eversti Danielsonille, että minä tulen heti apuväen kanssa. Kestäkää siihen saakka kuin miehet paikallanne!

Kolmetuhatta miestä jalkaväkeä sai käskyn pikaisesti valmistautua lähtemään Mälkilään. Varustusten puolustamisen Armfelt jätti kenraalimajuri De la Barren huoleksi ja kuormaston oli edettävä kaiken varalta Tampereen tielle. Nämä määräykset jaettuaan Armfelt asettui jalkaväen etupäähän, ja niin lähdettiin rientomarssissa Mälkilää kohti. Ammunta ja taistelun melske virran äyräällä kiihtyi, ja hetken kuluttua alkoi juoksujalkaa etenevän jalkaväen korviin kuulua kiivasta ammuntaa myöskin sumun seasta Mälkilän suunnalta.

Kaksituhatta venäläistä krenatööriä yritti siellä parhaillaan astua maihin suurilta hirsilautoilta, jotka oli jo soudettu rantaan. Taempana metsän reunassa Danielson järjesti ratsumiehiään hyökkäykseen. Ne olivat rannalta käsin jo tulittaneet vihollista ja sitten näiden käsikranaattien tieltä väistyneet etäämmälle. Joukko haavoittuneita miehiä ja hevosia kieriskeli rannalla.

Hetkeäkään hukkaamatta Armfelt järjesti väkensä hyökkäykseen. Ensin yhteislaukaus, sitten pistimet tanaan ja nyt juostiin eteenpäin lumivyöryn tavoin hurraata huutaen.

Yhteenotto oli raju. Tuskin ehti viiteenkymmeneen lukea, kun ranta oli lakaistu puhtaaksi vihollisista. Käsirysy jatkui lautoilla, joilla ennen pitkää makasi kasoittain kaatuneita. Osa vihollisista oli syösty järveen, jonka vesi lähellä rantaa punersi verestä. Takimmaiset lautat etääntyivät nopeasti järvelle tuiman kuulasateen seuraamina. Niillä vallitsi surkea sekamelska ja pakenevien lauttojen miehistöstä oli enemmistö kuolleita. Epätoivon vimmalla likaisen harmaat miehet kiskoivat pitkiä, hirsistä veistettyjä airoja henkensä säilyttäneiden upseerien heille vihaisesti ärjyessä.

Tuskin oli vihollinen täten onnellisesti lyöty takaisin, kun Armfeltin luo ratsasti täyttä vauhtia rakuunakorpraali tehden sen odottamattoman ilmoituksen, että virstan päässä etelämpänä, Myttälän talojen luona, jossa oli ollut vartiossa pienehkö ratsujoukko, nousi parhaillaan maihin vielä paljon suurempi vihollisjoukko.

— Käännös oikeaan, mars, mars!

Juoksujalkaa miehet syöksyivät upseeriensa kintereillä läpi metsän ja yli rantaniittyjen uhatulle paikalle. Siellä oli jo venäläisten maihinnousuosaston päävoima, viisituhatta miestä, ehtinyt asettua taistelurintamaan. Tuossa tuokiossa kehittyi tuima taistelu. Tykkejä ei ollut kummallakaan puolen, ja sen vuoksi Armfelt kohta ensimmäisten yhteislaukausten jälkeen komensi väkensä pistinhyökkäykseen vihollisen keskustaa vastaan. Se ei kestänyt suomalaisten hurjaa rynnistystä, mutta kun venäläisten sivustat samalla uhkasivat hyökkäysjoukon molempia kylkiä, Armfeltin täytyi pysäyttää kiihtynyt joukkonsa ja komentaa se takaisin. Taistelu kehittyi hetki hetkeltä yhä kuumemmaksi. Kuitenkaan ei Armfelt, vaikka tuon tuostakin oli mukana käsirysyssä, hetkeksikään kadottanut mielenmalttiaan. Kuten hän oli arvannutkin, vihollinen yritti kerta kerralta saartaa suomalaisten oikeata sivustaa, heidän suuri ylivoimansa kun soi heille siihen hyvän tilaisuuden. Mutta Armfelt ei joutunut ansaan. Täydessä järjestyksessä hän peräytti joukkoaan askel askelelta pitäen kaiken aikaa vireillä kiivasta tulta ja torjuen vihollisen kaikki lähestymisyritykset.

Kaksi tuntia oli näin taisteltu, kun Armfelt lähetti De la Barrelle sanan, että hänen oli jätettävä varustukset virran rannalla ja lähdettävä peräytymismatkalle. Siellä oli oteltu kaiken aikaa yhtä kiivaasti kuin Mälkilässä ja Myttälässäkin. Kenraali Apraksin johti täällä venäläisten hyökkäystä, itsensä Galitzinin toimiessa Mallasveden yli tulleiden joukkojen päällikkönä. Kolme kertaa olivat venäläiset kiivaan tykkitulen jälkeen yrittäneet virran yli, mutta joka kerta heidät oli verissä päin syösty takaisin. Heidän kaatuneitaan makasi hujan hajan virran äyräältä aina mäen harjalle saakka.

Ottaen tykit mukaansa ja haavoittuneet rattaille sälyttäen De la Barre lähti täydessä järjestyksessä liikkeelle. Tampereen tielle ehdittyään Armfelt muodosti väkineen jälkijoukon lyöden kerta kerralta kintereillä seuraavan vihollisen. Kauan se ei jaksanutkaan takaa-ajoaan pitkittää, ja niin suomalainen sotajoukko sai rauhassa jatkaa matkaansa pitkin alastomien metsien halki luikertelevaa, kivistä ja kuoppaista tietä.

Kun tultiin kapealle ja ihanalle harjulle, johon vasemmalta kuulsivat Roineen, oikealta Längelmäveden vesistöt, uupunut sotajoukko pysähtyi lepäämään ja komppaniain varusmestarit ryhtyivät jakamaan sotilaille leipä- ja silakka-annoksia. Välskärit pesivät ja sitoivat haavoittuneita ja katsastuskirjurit laskivat mieshukkaa. Se oli melkoinen, mutta paljon suurempia menetyksiä vihollinen oli kärsinyt.

— Ottakaa ja syökää, herra kulta, kun ette koko päivänä ole vielä Jumalan jyvää maistanut, toimitti Jooseppi, joka vihdoinkin tungoksen keskellä sai käsiinsä isäntänsä.

Hän levitti tohkeissaan eväsneuvonsa lattealle kivelle tien rinteeseen. Ruokaa nähdessään Armfelt tunsi äkkiä hiukaisevaa nälkää ja kutsuen ympärillään olevia upseereja pöytäkumppaneikseen hän kävi ahnaasti käsiksi voileipään.

Pienen lepotauon jälkeen kaksi eskadroonaa sai käskyn rientää pysähtymättä Tampereelle, jossa heidän heti aamun valjetessa tuli ryhtyä rakentamaan varustuksia Tammerkosken äyräälle. Siinä Armfelt oli näet päättänyt asettua uuteen vastarintaan. Vihollisen piti tulla tuntemaan, että vapaat miehet tätä maata puolustivat.

Harjun poikki, järvestä järveen rakennettiin kaadetuista puista vahva estemurros, jonka taakse eversti Danielson jäi ratsuväkensä kanssa etuvartioon. Muu osa armeijaa jatkoi kolean iltatuulen murheellisesti huokaillessa autioilla kankailla matkaansa Kangasalan kirkolle, jonne se yöpyi.

* * * * *

Oli taas varhainen aamu muutamia päiviä myöhemmin. Aurinko punasi jo honganlatvoja Pyynikin harjulla.

Suurin osa armeijaa seisoi ison neliön muodostelmassa mainitun kukkulan ja Tammerkosken välisellä niityllä. Neliön keskellä seisoi kolme laihaa, repaleista ja synkeätä miestä. Eversti Stjernschantz luki kuuluvalla äänellä sotaoikeuden päätöksen, jolla nämä kolme miestä tuomittiin karkureina ammuttaviksi. Sadoittain sotilaita oli livistänyt tiehensä Kostianvirran taistelun jälkeen. Nämä kolme vain olivat joutuneet etuvartion käsiin ja nyt piti toisille antaa varoitus.

Vallitsi kuoleman hiljaisuus. Nuo kolme eivät katsoneet kehenkään eikä kukaan katsonut heihin. Hartiat riipuksissa, tylsinä ja kalpeina he siinä seisoivat. Kuului muutamia komentosanoja, sitten räiskähti yhteislaukaus, kaikki oli ohi. Armeija alkoi marssia järjestyksessä takaisin kosken rantamalle.

Armfelt oli ollut itse saapuvilla. Hän tunsi tuskan vihlaisun sekä sotaoikeuden istunnossa että teloituspaikalla ollessaan. Mutta ei auttanut. Armeija täytyi pitää koossa. Hän oli ensi sijassa sotilas ja vasta toisessa ihminen, siksi täytyi inhimillisten tunteiden väistyä. Tämä oli rautaista aikaa, ei hymyn eikä kyynelten.

Etuvartio oli peräytynyt Kangasalan harjulta ja vihollisen etujoukkoja parveili jo kosken takana. Varustukset olivat vasta puolivalmiit. Päivän kuluessa saapui yhä lisää vihollisjoukkoja. Ilmestyi tykkejäkin näkösälle ja alkoi laukausten vaihto. Se kiihtyi päivän mittaan varsinaiseksi taisteluksi. Vihollisen huomattiin taaskin valmistelevan kiertoliikettä. Pitkäaikainen puolustautuminen oli mahdotonta, sillä Armfeltin käytettävänä oli miehiä tuskin kahta kolmatta osaa siitä mitä Pälkäneellä. De la Barren hän oli nimittäin lähettänyt jo Kangasalta Ruoveden kautta Pohjanmaalle, jossa Armfeltin piti liittyä häneen Vaasan seutuvilla.

Yön aikana hän lähti joukkoineen liikkeelle pohjoista kohti. Hämeenkyrön jälkeen alkoi kolkko taival yli kymmenpeninkulmaisen Hämeenkankaan. Kanervikkokankaita ja louhikkoisia erämaita loppumattomiin. Maa oli jäässä ja toisinaan sateli lunta. Ja missä asussa olivat sotilaat? Riekaleissa ja jalkineet risoina. Näkipä miehiä, joilla paljaiden jalkojen suojana oli ainoastaan jonkinlaisia riepuja, joita yhtä mittaa täytyi solmeilla kiinni. Ja entä muona? Ainoastaan Pälkäneellä leivottua, kovaa ja kaunaista leipää. Silakatkin olivat loppuneet.

Tämän ryysyläisarmeijan etunenässä Armfelt ratsasti päivä päivältä yhä laihemmaksi näivettyvän hevosensa selässä. Yövyttiin nuotioiden äärellä taivasalla, ja kun vanha Jooseppi asetteli hänen eteensä voileipää ja lihaa, jota hänellä vielä oli hitunen jäljellä, oli Armfeltista vastenmielistä käydä siihen käsiksi nähdessään sotamiesten vaisuina kaluavan leivänkannikoitaan ilman mitään särvintä. Nyyhkytys pyrki rinnasta esille, mutta se täytyi aina uudelleen painaa alas. Ei auttanut: eteenpäin mars!

Päästiin vihdoin viljaville Vaasan seuduille ja pahin oli voitettu. Armeija pääsi talvimajoitukseen lepäämään marssin rasituksista ja sen huutavimmat puutteet voitiin poistaa.

Mutta pitkällistä rauhaa ei vihollinen suonut. Suurin joukoin se samosi samaisen Hämeenkankaan yli. Kovimman talven aikana, pyryssä ja pakkasessa, taisteltiin kuuluisa Napuen taistelu. Vaikkakin se häviöön päättyikin, se oli kuitenkin Suomen sotahistorian kunniakkaimpia taisteluita. Pataljoonittain kaatuivat siinä suomalaiset paikoilleen ja itse Galitzin tunnusti, ettei hän ollut niin vimmattua vastarintaa kokenut sitten Pultavan päivien. Voitostaan huolimatta venäläiset saivat nahassaan tuntea, että tämä maa kuuluu suomalaisille ja että he eivät koskaan saa isännyyttään täällä lopullisesti vakiintumaan. Pienenä ja nääntyneenäkin tällä kansalla on vielä ihmeellinen tarmo tallella. Sitä on mahdoton millään ylivoimalla nujertaa.

Pienen armeijapirstaleen kanssa Armfelt, joka miekka kädessä oli raivannut itselleen tien vihollisten keskeltä Napuella, marssi jälleen lumen ja nietosten yli pohjoista kohti sitä samaa tietä, jota hänen katseensa oli niin raskasmielisesti seuraillut Pälkäneellä…

Kesän tultua hänen päämajansa oli Raahessa. Vihollinen oli jättänyt Pohjanmaan toistaiseksi rauhaan. Nyt oli armeija uudelleen koottava ja varustettava. Mutta kykenikö tämä kuiviin imetty, raiskattu maa siihen — maa, jonka vauraimmat osat olivat vihollisen vallassa? Kuka hennoisi vaatia enää veroja ja väenottoja? Mutta sodan ankaruus ei tunne sääliä. Eteenpäin elävän mieli!

Ja ihmeellistä, ilman kovakouraisia toimenpiteitä hersyivät tämän puolikuolleen maan apulähteet vieläkin. Kesän kuluessa Armfelt saa kokoon kuusituhatmiehisen armeijan, vieläpä sen jotakuinkin varustetuksikin. Nyt hän voi jo ajatella marssia etelään, päin vihollista. Ainakin hän on laajan Pohjanmaan nyt pitävä hellittämättä hallussaan.

Mutta silloin saapuu odottamatta hallituksen käsky, että hänen on tuotava armeijansa Ruotsiin! Sieltä ei ole näinä kovanonnen vuosina liiennyt ainoatakaan miestä Suomen puolustukseksi ja nytkö täytyy viimeisten Suomen soturien jättää viimeinen kolkka isänmaataan vihollisten valtaan ja käydä vieraita rantoja puolustamaan! Entistä rajumpi kapinanhenki riehuu kenraalin rinnassa. Mutta ei auta, sotilas ei saa ääneensä arvostella ylempiensä määräyksiä, hänen täytyy totella. Ja Kaarlo Armfelt on velvollisuuksien mies. Siis: yhä eteenpäin tuota tietä, joka loputtomana luikertelee pohjoista kohti.

Noina vuosina Suomen armeija sai suorittaa hyödyttömiä marsseja edestakaisin Pohjois-Ruotsissa sekä silloin tällöin torjua rannikolle ilmestyneitä vihollisia. Turkinmaalta palannut kuningas ryhtyi sitten viimeiseen hullunyritykseensä: valloittamaan Norjaa. Tietysti tuli suomalaisten olla siinä mukana niin kuin Puolan, Liettuan, Viron ja Venäjän taistelutanterillakin. Armfelt sai käskyn suomalaisineen samota tunturien poikki Keski-Norjaan.

Se oli alusta loppuun onnettomuuksien ja sanoin kuvaamattoman kurjuuden retki. Pitkiä marsseja tiettömissä tunturiseuduissa, joissa norjalaiset sissit vaanivat joka vuorensolassa, nälkää, tauteja, vilua, napinaa armeijassa, teloituksia… Sellainen oli tämän viimeisen sotaretken sisällys. Sitten kuningas kaatui ja tuloksettomat sotatoimet katkesivat siihen. Seurasi tuo kuuluisa Suomen armeijan paluu Öytunturin yli uudenvuoden päivänä 1719 hirveässä lumimyrskyssä ja pakkasessa. Se oli viimeinen huippu siinä onnettomuuksien sarjassa, jolla kohtalonvaltias oli näinä kovina vuosina koetellut Suomen kansan kestävyyttä. Kuudensadan suomalaisen ruumiit jäivät tuntureille ja ne, jotka pelastuivat ihmisten ilmoille Ruotsin puolelle, olivat palelluttaneet kuka minkin jäsenensä.

Parisen vuotta vielä tämänkin jälkeen saivat nuo armeijan tähteet värjötellä Ruotsin puolella ja kantaa muskettia vieraiden rantojen suojaajina. Vasta kahdennenkymmenennen sotavuoden päätyttyä pilkahti vihdoinkin rauhanpäivä pilvien keskeltä. Nyt oli Armfeltin viimeisenä velvollisuutena johdattaa pariin tuhanteen mieheen supistunut suomalainen armeijansa takaisin kotimaahan.

Missä tilassa kohtasivat nuo vieraalta maalta palaavat soturit ikävöidyn synnyinmaansa? Kodit raunioina, viljelykset tallattuina, omaiset surmattuina! Mutta syvällä ovat kansan elämänjuuret. Niinpä alkoi tämän autiuden keskeltä, rauhanpäivän leppeässä paisteessa, odottamattoman vehmaana viritä uusi elämä.

Nyt sai Armfelt vihdoin uudelleen pala palalta koota kotionnen, jonka sota oli alkuunsa särkenyt ja jota ikävöiden hän oli kokonaista kaksikymmentä vuotta saanut kuluttaa loputtomilla marsseilla ja ainaisissa taisteluissa nähden ja kokien tavattomia inhimillisiä kärsimyksiä. Lapsuuden ja miehuuden kodit olivat menneet, mutta tämä mies, joka oli tottunut aina vankkumattoman tyynesti alkamaan uudesta, perusti itselleen vanhuuden tyyssijan Isnäsin kartanoon Pernajan pitäjässä. Valtiomiesten ja puoluepäälliköiden kiistellessä ja juonitellessa hän vietti siellä hiljaisuudessa onnellista perhe-elämää hoidellen talouttaan ja kasvattaen lapsiaan, joita uskollinen Lovisa-rouva oli lahjoittanut hänelle avioliittonsa aikana kokonaista yhdeksäntoista.

Yhä enemmän hänen harrastuksensa oli vuosien mittaan kiintynyt iäisyysasioihin. Pernajassa hän löysi hengenheimolaisen majuri Creutzissä, joka sotavankeutensa aikana Siperiassa oli kääntynyt pietistiksi kuten setänsäkin, kenraali Kaarle Kustaa Creutz. Tämä jäyhä uskonnonsuunta oli sopusoinnussa Armfeltin luonteen ja elämänkokemuksien kanssa, joten hänkin noina hiljaisina rauhan vuosina kallistui yhä enemmän pietismiin.

Vihdoin kiistelevät herrat Tukholmassa muistivat Armfeltiakin ja hänen ansioitaan onnettomuuksien vuosina. Hänet ylennettiin vapaaherraksi ja jalkaväen kenraaliksi sekä nimitettiin Suomen sotaväen ylipäälliköksi. Mutta kohta sen jälkeen hän lähes seitsenkymmenvuotiaana, vaivojen ja vuosien rasittamana muutti isäinsä tykö. Hän lepää puolisonsa rinnalla Pernajan kirkossa.

Harvat olivat ne voitot, jotka Armfelt pitkällä soturinurallaan saavutti, eivätkä nekään olleet ratkaisevia ja historiallisesti tunnettuja. Mutta siitä huolimatta hänen koko elämäntyönsä oli suuren voiton veroinen. Jos hän olisi saanut johtaa hyvin varustettua armeijaa suotuisten olosuhteiden vallitessa — minkä loistavien voittojen sarjan hän olisikaan voinut jälkeensä jättää! Ja toiselta puolen: kuinka moni onnen päivien ja myötäkäymisten sankariksi korottama olisi kyennyt maahan masentumatta täyttämään hänen sijansa noina kohtalokkaina vuosina? Velvollisuuksilleen uskollisena hän kesti loppuun saakka ja siksi Suomen kansa lukee aina Kaarlo Armfeltin jaloimpien sankariensa joukkoon.

Kyösti Wilkuna

SOTAPAPPI

GABRIEL LAURAEUS

Ihanassa runoelmassaan Olavi Vibeliuksesta on Runeberg kuvannut, miten sodassa kysytään usein sankarimieltä ja uljuutta niiltäkin, jotka eivät asetta kanna ja rintamassa taistele, vaan jotka muuten virkamiehinä tai siviilihenkilöinä kohtaavat vihollisen ja joutuvat ristiriitoihin sen kanssa.

Varsinkin isonvihan pitkien sotavuosien varrella oli näin laita Suomessa, ja erityisesti joutuivat täällä sodan kauhuista kärsimään ja niiden johdosta sankarimieltä osoittamaan monet papit, nimittäin sellaiset, jotka eivät antautuneet vihollisen tarkoitusperien suosijoiksi, heidän neuvonantajikseen, veronkantajikseen tai käskyläisiksi yleensä. Sotahistoria kertoo perin räikeitä tapauksia useiden Suomen pappien senaikaisista kärsimyksistä. Kaikkein tunnollisimmat hengenmiehet eivät venäläisten saapuessa paenneet muiden vallassäätyläisten kanssa, vaan jäivät kaikesta vainosta huolimatta seurakuntalaisiaan lohduttamaan ja auttamaan heitä raskaissa koettelemuksissa. Urjalan kirkkoherran Simo Valleniuksen venäläiset pieksivät kuoliaaksi, koska hän ei antautunut heidän apurikseen, ja Janakkalan vanhaa pappia, tohtori Rungiusta, voittajat käyttivät edeskäypänään juomingeissaan, pilkaten häntä ja komennellen häntä potkuilla ja nyrkiniskuilla — rangaistakseen häntä siten "niskoittelusta".

Mutta myöskin ne sotapapit, jotka seurasivat armeijan sielunhoitajina sotaretkillä koti- ja ulkomailla jakaen siten joukko-osastojensa vaivat ja kärsimykset, esiintyivät usein sankareina, jopa monessakin muodossa. Seuraava tarina kertoo erään sellaisen suomalaisen sotapapin, Gabriel Lauraeuksen, vaikeuksista, seikkailuista ja taisteluista sen joukko-osaston mukana, jonka sielunhoitajaksi hän oli jo rauhan vallitessa ryhtynyt.

* * * * *

Lauraeus oli köyhän turkulaisen kodin poika, joka oli antautunut opin teille ja jo nuorena saanut kestää kaikki ne vaikeudet ja nöyryytykset, joita varattoman teinin oli kestettävä edistyäkseen opin uralla. Elättääkseen kouluaikana itseään hän oli opetellut käsitöitä, harjaantunut puusepäksi ja suutariksi, ja näistä taidoista oli hänellä myöhemmän elämänsä varrella paljon hyötyä. Viisikolmattavuotiaana hän pääsi 1702 saarnaajaksi Porin rykmenttiin ja joutui tämän kanssa ennen pitkää sotaretkille Liivinmaalle, missä Kaarle XII:n päätaistelut siihen aikaan suoritettiin. Porin rykmentti liitettiin kenraali Lewenhauptin armeijaan, joka suojeli Ruotsin alueita Itämeren maakunnissa taistellen vuoroin puolalaisia, vuoroin venäläisiä vastaan ja oli sitä varten vuosikausia alituisesti sotakannalla.

Uuttera sotapappi, joka otti miestensä sielunhoidon ja hoivaamisen oikealta kannalta, seurasi rykmenttiään sotatantereellekin. Hän ei pitänyt vain säädettyjä ilta- ja aamurukouksia, vaan auttoi haavoittuneita, lausui viimeiset lohdutuksen ja siunauksen sanat kuoleville ja antoi heille sakramentin lähtöevääksi. Ja Lauraeus oli juuri tuollainen tunnollinen pappi, joka ei karttanut ankarintakaan taistelua. Kyetäkseen menestyksellisesti suorittamaan tehtävänsä ja pitääkseen loitolla vihollisen, joka ahdisteli häntä työssä, hän kantoi asetta, miekkaa ja pistoolia, ja taistelun kuumimmilleen kiihtyessä hän usein itse suoranaisesti ja tehokkaasti osallistui otteluihin rohkaisten miehiään esimerkillään. Papinkauhtanan alla sykki soturin sydän.

Niinpä hän otti uljaasti osaa Seelburgin pitkäaikaisen piirityksen tulisiin kahakkoihin nousten sekä aseveikkojensa että esimiestensä suosioon. Suuressa verisessä Gemäyerthofin taistelussa hän joutui ihan etulinjoille ja haavoittui pahasti — hän sai ruumiiseensa viisi eri haavaa. Vähällä oli, ettei hän näin ruhjottuna joutunut vihollisten jalkoihin ja vangiksi. Mutta niin suuri oli tässä taistelussa haavoittuneiden lukumäärä ja niin sekasortoinen tilanne, että Lauraeus sai maata 17 tuntia verta vuotavana, ennen kuin hänen haavansa ehdittiin sitoa. Sotapappi, joka aina oli ollut haavurinakin toimeliain, tarkin ja nopein, kaikkien hädänalaisten auttaja, virui nyt itse yli puolen vuorokautta kentällä saamatta mitään apua ja hoitoa. Mutta sitkeän, lujan ruumiinrakenteensa ansiosta hän voitti tämän koettelemuksen sekä parani haavoistaan, joihin heikompi mies olisi armotta kepertynyt.

Liivinmaan verisissä taisteluissa suomalainen rykmentti toisensa perästä menetti pappinsa. Kuka kaatui, kuka sairastui ja kuoli, kuka taas palasi terveytensä menettäneenä kotimaahan. Gemäyerthofin taistelun jälkeen oli tilanne armeijassa sellainen, että Lauraeus oli yksin pitkät ajat viiden rykmentin pappina — hän, haavoistaan hiljalleen toipuva mies. Mutta hän ei työtä eikä vaivoja säikähtänyt, hän koetti vointinsa mukaan täyttää tämänkin viisinkertaisen viran ratsastaen kuin taistelulähetti rykmentistä toiseen, vaikka ne usein sijaitsivat pitkien matkojen päässä toisistaan. Kauhtanan helmat hulmusivat, kun sotapappi miekka vyöllään ja sakramenttilaukku selässään ratsasti hävitettyjen tienoiden yli toimesta toiseen. Ja sotamiehet, jotka vartiopaikoiltaan näkivät hänen noin ohitseen viilettävän, viittasivat toisilleen ja virkkoivat:

— Siinä menee taas urhea sotapappimme.

— Siinäpä miesten mies, hän kelpaa papiksi, mutta sotilaaksi myöskin.

— Ainoa pappi pian koko armeijassa, mutta ehtii kuitenkin tapella aina kun ottelu syntyy…

— Jumala häntä varjelkoon!

Kun Kaarle-kuningas oli kutsunut Lewenhauptin armeijankin avukseen Puolaan, josta hän lähti sotaretkelleen Venäjälle, Gabriel Lauraeus joutui hänen armeijansa mukana kulkemaan Venäjän aroille asti ja lopulta olemaan läsnä Pultavan kohtalokkaassa taistelussa. Siellä Ruotsin "leijona" voitettiin, hänen voittamaton armeijansa pirstottiin, tuhottiin, vangittiin, siellä suistui suuruus ja kääntyi historian lehti. Olihan itse kuningaskin siellä joutua vangiksi ja pelastui taistelutantereelta kiireisen paon ansiosta pienen miesjoukon kanssa etelään päin.

Sotapappi Lauraeukselle, joka tapansa mukaan tässäkin taistelussa oli tarttunut aseisiin, ei aluksi käynyt näin onnellisesti. Hänet yllättivät, kun hän haavoittuneita autteli, muutamat kasakat, jotka jo kauhtanan ja päähineen riistivät sotaiselta papilta — mutta hän taisteli sittenkin vielä sinnikkäästi. Taisteli henkensä edestä, ampui kasakan hevosen selästä, suisti toisen miekallaan ja kiepsahti sitten ketterästi kasakkahevosen selkään. Loitolla eteni jo kuninkaan ja hänen esikuntansa pieni, pakeneva parvi — Lauraeus lasketti vihurina sen jälkeen yli verisen taistelukentän, yli ruumiskasojen, kaatuneiden tykkien ja voitostaan hurmaantuneiden venäläisosastojen lomitse.

Outo oli tuo näky taistelutantereella. Pappi, jonka kaulassa vielä liperit liehuivat, karauttaa siinä yksin paitahihasillaan, mutta miekallaan huimasti hosuen, vihollisjoukkojen keskitse, jotka hölmistyneinä pysähtyvät kummaa ilmiötä katsomaan ja — antavat houkkion mennä. Näin hän lopulta saavuttaa kuninkaan pakenevan parven ja liittyy siihen jatkaakseen uutteraa ja uhrautuvaa toimintaansa sotapappina ja haavurina muuttuneissakin oloissa. Kuningas otti ilomielin sotaisan papin, jonka urotöistä hän jo oli kaskuja kuullut, seurueeseensa ja vei hänet mukanaan turvapaikkaansa rajan taakse Turkin puolelle.

Benderissä Lauraeus vietti sitten kuninkaan seurassa monta kuukautta, oli mukana hänen seikkailuissaan ja uhkarohkeissa pakohankkeissaan, toimi sielunhoitajana, mutta samalla taistelijana. Myöhemmin hän siirtyi Moldauhun, jonne Pultavan pakolaisista ja muista harhailevista sotureista oli saatu kootuksi pieni ruotsalais-suomalainen sotajoukko. Sotapappiahan sielläkin tarvittiin ja Lauraeus oli kohta valmis sielläkin isänmaataan palvelemaan.

Taistelua käytiin edelleen venäläisiä vastaan, yritettiin edes osittain korjata musertavan tappion tuhoja. Mutta menestystä ei tällä pienellä joukolla ollut. Ylivoimainen venäläisjoukko teki eräänä päivänä hyökkäyksen sen majoituspaikkaa vastaan ja sotapappi, joka tällä kertaa ei ollut aseissa, koska hän juuri taistelun alkajaisiksi piti sotarukousta joukkoaan vahvistaakseen, joutui venäläisten vangiksi. Joutui satojen muitten maanmiestensä kanssa ja sai heidän seurassaan kahleisiin kytkettynä marssia kauas Sisä-Venäjälle, aina yhä kauemmaksi läpi kylien ja suurten kaupunkien, jotka jo olivat sotavankeja täynnä.

Täällä alkoi Lauraeukselle, joka nyt toistakymmentä vuotta yhteen menoon oli retkeillyt Kaarle-kuninkaan ensin voittoisan, sitten lyödyn armeijan mukana taistelusta taisteluun, uusi tehtävä, entistä vaativampi ja vaikeampi, mutta myös entistä tärkeämpi. Hänen täytyi nyt koettaa rohkaista ja vahvistaa kärsimyksiinsä ja masennuksiinsa vaipumaisillaan olevia vankiraukkoja, joita jo näihin aikoihin oli Sisä-Venäjällä tuhansia ja jotka olivat tyystin henkistä hoivausta vailla. Nuo vangit, joilla ei ollut ruokaa eikä vaatteita ja jotka eivät osanneet niitä itselleen hankkiakaan, olivat menehtymässä ruumiillisiin kärsimyksiin. Nytpä Lauraeuksen kätevyys ja neuvokkuus koitui heille avuksi. Hän opetti heille käsitöitä, ja vain niitä tehden monet jaksoivat vankeudessaan elää. Mutta yhtä suuressa määrin he olivat sortua sielullisiin kärsimyksiinsä, koti-ikävään ja lamauttavaan alakuloisuuteen, ja näitä vammoja hänen voimallinen sananjulistuksensa ja harras uskonnollisuutensa usein lääkitsi. Hän rohkaisi lamaantuneita mieliä, kylvi niihin uskon ja toivon siemeniä. Ja vaikka Lauraeus itse siirrettiin muka vaarallisena vankina yhä kauemmaksi itään, nämä jäivät sieluun itämään ja sitä lämmittämään.

Vihdoin Lauraeus joutui rasittavien, vuosikauden kestäneiden kuljetusten jälkeen määräpaikkaansa Siperiaan ja sai lopuksi karkotuspaikakseen Tobolskin kaupungin. Siellä oli jo ennestään koko joukko sotavankeja, oli suomalaisiakin, ja lisää tuli minkä sota nyt Suomessa jatkui. Nämä elivät tavattoman vaikeissa olosuhteissa, kun vankiravinto oli aivan riittämätön ja he itse eivät saaneet mitään ansaituksi. Lauraeus taas sielläkin opetti kohtalotovereilleen käsitöitä, joihin siellä, asutuksen laitamailla, halukkaasti tahdottiin perehtyä, ja sai aluksi itsekin toimeentulonsa samasta köyhänä koulupoikana oppimastaan ammatista.

Myöhemmin hän siirtyi toisille, etupäässä henkisille toimialoille. Edistyneimmät vangit perustivat näet keskuuteensa Tobolskiin koulun, joka aikoinaan tuli varsin huomatuksi, se kun oli ainoa koulu koko laajassa maanosassa ja kaiken lisäksi hyvä koulu, joten sitä venäläisetkin käyttivät hyväkseen. Lauraeus toimi monet vuodet tässä koulussa, jota myöhemmin Venäjän valtiokin kannatti.

Mutta siinä sivussa hän matkusteli ahkerasti — saatuaan siihen luvan — Siperiassa kaupungista toiseen vangittuja maanmiehiään tapaamassa ja heille saarnaamassa. Ahdistuksen paine, kotimaan kaipuu ja vapautumistoiveiden luhistuminen oli valtaosaan vangeista puhaltanut ankaran uskonnollisen, pietistisen hengen, joka syvensi vankien sielunelämää ja yhdisti heidät lujemmin toisiinsa.

Tämä liike tempasi Gabriel Lauraeuksen mukaansa ja hänestä tuli pian sen johtomiehiä. Se syvällinen hartaus, jonka vallassa nämä Siperian herännäiset elivät, oli voimakkaana vastapainona elinvoimaa hivuttavalle sotavankeudelle ja kotikaipuulle, ja Lauraeus vaali kauan ja voimakkaasti tätä puhdistavaa ja kohottavaa liikettä. Ja itse hän oli siihen niin täysin antautunut, ettei hän elämältä enää muuta kaivannutkaan.

Pitkän sodan jälkeen tuli kumminkin vihdoin rauha ja sotavangitkin pääsivät, vaikka vasta vähitellen ja verkalleen, palaamaan kotimaahansa. Ensimmäisten joukossa saivat sotapapit ja siviilivangit paluuluvan. Mutta moneen vuoteen, niin kauan kuin vielä suomalaisia sotavankeja oli Siperiassa, ei Lauraeus sieltä palannut syntymämaahansa, vaan hän jatkoi uskollisesti ja uhrautuvasti toimintaansa kohtalotoveriensa joukossa. Vasta vuosien perästä Lauraeus seurasi muuatta palaavaa vankijoukkoa Venäjän kautta Suomeen, josta hän oli sotapapiksi lähtenyt nuorena, terveenä miehenä ja jonne hän viidenkolmatta vuoden poissaolon jälkeen saapui harmaahapsisena ukkona, jota ei hävitetyllä kotiseudulla enää kukaan tuntenut.

Santeri Ivalo

KORPIMAJURI

TANELI LUUKKONEN

Mäntyharjun Hietaniemeen olivat jalkarakuunat asettuneet lepäilemään ja pääsiäisen pyhiä viettämään. Pataljoona olikin suurin piirtein koolla lukuunottamatta Longströmin komppaniaa, joka partioi Karjalassa. Samoin oli korpraali Nuutti Koivistolainen pienen komennuskunnan kanssa tiedusteluretkellä Viipurin puolessa.

Oli toinen pääsiäispäivä, ja kylän suurimmassa talossa, jossa itse Luukkonen esikuntineen majaili, piti tänään vietettämän jumalanpalvelus. Olihan pataljoonalla oma saarnaajakin, Toksovan seurakunnan entinen kirkkoherra Henrik Lechlin, joka kohta kymmenisen vuotta oli harhaillut Suomessa leivättömänä ja virattomana, sen jälkeen kun venäläiset olivat vallanneet Inkerinmaan ja hävittäneet hänen kotinsa. Joitakin aikoja hän oli jo liikkunut jalkarakuunain matkassa, kunnes vuoden vaihteessa oli saanut virkavahvistuskirjan saarnaajaksi majuri Luukkosen jalkarakuunapataljoonaan. Eihän se ollut mikään lihavatuloinen paikka, sillä palkkaa hän sai ainoastaan tynnyrin rukiita kuukaudessa, saman kuin pataljoonan päällikkö upseereineen. Luukkonen oli kuitenkin järjestänyt asian niin, että tuon ruistynnyrin sai kuukausittain hänen perheensä, jonka hän oli sijoittanut Savonlinnaan hänen itsensä kuuluessa pataljoonan muonavahvuuteen. Mutta tämäkin oli parempi kuin ei mitään, ja hän sai olla tyytyväinen, että oli lähtenyt ajoissa onnettomasta Inkeristä. Mitä olivatkaan saaneet kokea monet hänen virkatovereistaan, jotka luottaen vihollisen vakuutuksiin olivat jääneet paikoilleen. Esimerkiksi Järvisaaren kirkkoherran olivat kasakat kuopanneet kaulaa myöten maahan kiristäessään häneltä rahoja ja pidelleet häntä julmasti pahoin. Ja saman pitäjän lukkarin nuo raakalaiset olivat naulanneet elävänä kirkonoveen ja siinä sitten rääkänneet.

Eilen ja pitkänäperjantaina ei jumalanpalvelusta ollut pidetty, sillä pastori oli ollut Savonlinnassa käymässä ja kotiutunut vasta illalla. Sen vuoksi majuri oli tänä aamuna lähettänyt jumalanpalveluskutsun miehilleen, joita majaili kaikissa kylän taloissa. Heitä kerääntyi parhaillaan tilavaan pirttiin, joka oli siistitty pyhäasuun ja jonka permannolle oli laudoista kyhätty tilapäisiä penkkejä. Valkeaksi pestyn honkapöydän ääressä istui Luukkonen yllään upseerinpuku, jonka hän oli hankkinut viime vuonna majurin valtakirjan saatuaan. Kapteeninkautenaan hän oli käyttänyt vielä talonpoikaista sarkapukua. Hän oli leveä ja harteva, lähes neljänkymmenen ikäinen mies. Hänen järeiden kasvojensa iho oli kuin parkittu. Leveään leukaan oli ilmestynyt pari pientä haavaa, josta saattoi arvata, että hän oli lauantaina saunassa koettanut ajaa parransänkeään.

Tuossa saapuivat kapteenit Iisakki Tillainen ja Simo Torikka. Luukkonen viittasi heidät rinnalleen peräpenkille. He olivat kumpikin syntyään inkeriläisiä talonpoikia samoin kuin hän itsekin. Tillainen, kookas, vaaleaverinen ja tyyni mies, oli kuulunut jo Kivekäs-vainajan väkeen. Torikka oli sodan alussa palvellut rakuunana everstiluutnantti Bergin aatelislipullisessa, ja sen hajottua hän oli joutunut Luukkosen väkeen. Hän oli kohonnut korpraalista luutnantiksi, ja nyt hän odotteli kreivi Nierothilta kapteeninvaltuutusta, sillä hän oli äskettäin Luukkosen suostumuksella ryhtynyt kokoamaan omaa komppaniaa.

Hänen luutnantikseen piti tulla komennuksella olevan Nuutti Koivistoisen veljen Paavon, joka oli inkeriläistä sukua hänkin ja aloittanut sotilasuransa Kivekkään johdolla.

Tähän inkeriläiseen kantajoukkoon kuuluivat edelleen korpraalit Yrjö Volmari ja Olli Tanhuanpää, joille kummallekin Luukkonen oli jo tammikuulla ehdottanut upseeriylennystä, vaikka vastausta ei päämajasta ollut vielä annettu. Tanhuanpää oli kotiseudullaan joutunut venäläisten käsiin ja joutunut väkisin heidän sotaväkeensä. Hän oli karannut heti ensimmäisen tilaisuuden sattuessa, puikkelehtinut Suomeen, tavannut täällä kotipuolensa miehiä omaperäiseksi jalkarakuunapataljoonaksi järjestyneenä, liittynyt joukkoon ja ollut jo neljä vuotta uskollisesti mukana kaikissa sen vaiheissa.

Tupa täyttyi vähitellen miehistä. Ulkoasultaan se oli varsin kirjavaa joukkoa. Toisilla oli täydellinen sotilasasu miekkoineen ja kannuksineen, toiset olivat vain puoleksi sotilaan asussa ja osa kokonaan talonpoikaisissa tamineissa. Kovakouraisia, arpinaamaisia miehenköriläitä he olivat, kylmän ja kuuman, vilun ja nälän tuttuja, lukemattomien vaarojen ja alituisten marssien karaisemia. Toiset, etupäässä inkeriläinen kantajoukko, olivat liikkuneet jo kymmenisen vuotta sotapoluilla, toiset olivat liittyneet joukkoon myöhempinä vuosina.

Pastori Lechlin oli tavannut jalkarakuunain joukossa muutamia entisen seurakuntansa jäseniäkin. Erään näistä, Juho Sokan, joka palveli Tillaisen komppanian varusmestarina, hän tunsi jommoiseksikin veisaajaksi, ja hän oli suostutellut Sokan esiintymään jumalanpalveluksissa lukkarina. Niinpä tämä monia kokenut sissi, joka hänkin oli ollut mukana Kivekkään retkillä, asettui nyt pöydän päähän, haki pitkästä nahkakantisesta virsikirjasta pastorin määräämän pääsiäisvirren, karautti pari kertaa kurkkuaan ja aloitti:

"Pääsiäispäivää nyt pitäkääm', Jeesusta korkiast' kiittäkääm', Joka ainoast' armosta Päästi meit' pirun pauloista."

Hitaasti ja kangerrellen eteni virsi ja ainoastaan muutama jörisevä kurkkuääni yhtyi kannattamaan lukkarin ponnistuksia. Tupa kävi pian kuumaksi ja suurin osa miehistä alkoi torkahdella, ennen kuin edes ensimmäinen virsi oli saatu loppuun. Mutta saarnan alussa syntyi pirtissä eloa. Sen aiheutti pihalta kuuluva reen ratina. Miehet havahtuivat, alkoivat kurkistella ulos ja supatella keskenään. Luukkonen, joka oli todennut tulijat Koivistolaisen komennuskunnaksi, ärähti miehille, että näiden pitäisi pysyä hiljaa paikoillaan. Mutta kun retkeltään palanneet partiolaiset astuivat tupaan seurassaan pari suomalaista talonpoikaa ja niin ikään pari venäläistä sotilasta, jotka peloissaan ja hölmistyneinä vilkuilivat ympärilleen, oli kaikkien huomio siinä määrin kiintynyt tulijoihin, että jumalanpalveluksen jatkaminen kävi toivottomaksi. Pastori lopetti saarnan lyhyeen, ja kohta kun hän oli amenen sanonut, tuvan täytti sekava puheensorina. Mutta majurin nyrkin jymäys ja hänen kumea ärjäisynsä sai äänet vaikenemaan.

— Nuutti, tee selkoa retkestäsi ja te muut pitäkää suunne kiinni! hän komensi.

Nuutti Koivistolainen ryhtyi kertomaan. Hän oli sujuttautunut Viipurin tuolle puolen ja kohdannut siellä pienen tupakkakuormaston, jota kymmenen sotilasta kuljetti Pietarista Viipuriin. Nuo kaksi kuuluivat siihen joukkoon ja muut kahdeksan — no, niiden ketarat käännettiin taivasta kohti. Toisella näistä vangeiksi otetuista oli kirjekin, kaiketi Viipurin komendantille tarkoitettu.

— Entäs tupakat? huusivat miesjoukosta monet.

— Tupakat on täällä, sepä tietty.

Yksi Koivistolaisen miehistä pistäytyi ulos ja toi olkapäällään ison, niinimattoon käärityn tavarapakan, jonka hän pudottaa jymäytti lattiaan.

— Siinä on aluksi piippuun ja poskeenkin pantavaa, hän sanoi ryhtyen avaamaan niinimattoa.

Näkösälle tuli kimppu mustia, tiiviisti yhteen puserrettuja tupakanlehtiä. Saalis otettiin riemulla vastaan, sillä siitä tavarasta alkoi olla taas puute, kun päämajasta viimeksi tullut tupakkalähetys oli jo lopussa.

Tupakkaa jaettaessa saapuivat kapteeni Lauri Kärki, joka muutamia vuosia myöhemmin aateloitiin ja sai silloin tuon hieman hullunkurisen nimen Kärkisudd, sekä kornetti Matti Karjander. Jälkimmäinen oli ollut venäläisten vankina, mutta päässyt vaihdossa vapaaksi ja liittynyt sen jälkeen Luukkosen joukkoon. Kumpikin oli aika hiprakassa ja esiintyi äänekkäästi. Luukkonen katsoi velvollisuudekseen torua heitä tästä sekä siitä, että olivat lyöneet laimin yhteisen jumalanpalveluksen. Mutta silloinpa Karjander metakan nosti.

— Mikä sinä olet upseerimiestä komentelemaan! huusi hän. — Tämä poika on palvellut upseerina ja oikeassa armeijassa, mutta sinäpä et ole muuta kuin pelkkä korpimajuri!

— Ottakaa mieheltä miekka ja sulkekaa hänet sikolättiin selviämään! sanoi Luukkonen rauhallisesti.

Käsky pantiin asianomaisen rähinästä ja vastarinnasta huolimatta nopeasti täytäntöön. Kärki istahti siivosti nurkkaan ja alkoi täyttää piippuaan vasta saadulla tupakalla. Luukkonen komensi miehet hajaantumaan majapaikkoihinsa ja ryhtyi päällikkökunnan jäädessä tupaan kuulustelemaan vankeja. Se kävi työläästi, sillä kaikkien saapuvilla olevain venäjän kielen taito supistui varsin vähään. Mutta käyttämällä sopivasti nyrkkejään apuna Luukkonen sai heiltä tietää yhtä ja toista. Inkerinmaalla oli nykyään vähän sotaväkeä, tsaari itse oli Moskovassa, inkeriläisiä kartanoita hän oli jaellut herroilleen. Niinpä oli Soikkolaan asettunut muuan pajari. Kattilan kartanon oli tsaari pidättänyt itselleen ja siellä hoidettiin nykyään hänen hevosiaan. Ainoastaan pienehkö määrä rakuunoita majaili kartanossa.

Luukkosen mielikuvitus lähti liikkeelle. Mitäpä jos tässä taas tekisi retken entiselle kotiseudulleen? Oli mitä parhaat reki- ja suksikelit. Mikäs olisi pyyhkäistessä meren yli Inkerin puolelle. Napattaisiin sieltä tsaarin hevoset, sillä omat olivat jo laihtuneet aivan luuskiksi. Eikä olisi hullumpaa siepata vangiksi se Soikkolan pajari.

— Pärttyli, otapas kirjoitusneuvot, pyöräytetään tässä Nieruuthille kirje, hän virkkoi elostuneena.

Käskyn saaja oli nuori mies, niitä Turun ylioppilaita, jotka näinä vuosina olivat kirjansa miekkaan vaihtaneet. Bartold Antonius hän oli nimeltään ja hän oli jo neljä vuotta toiminut Luukkosen pataljoonassa kirjurina, tulkkina, pataljoonan muonitusmestarina sekä yleensä majurin oikeana kätenä. Vikkelä ja luotettava mies hän oli ja Luukkonen oli hänellekin ehdottanut jo upseerinarvoa, vaikka sekin oli päämajassa vielä ratkaisematta. Hänen veljensä Jaakko Antonius oli myöskin jalkarakuunaväessä ja nykyään vääpeli arvoltaan.

— Mitäs tähän sitten pannaan? Hän kääntyi Luukkoseen saatuaan hanhensulkansa ja muut kirjoitusvehkeensä kuntoon.

— No, ensinnäkin se, mitä tässä on saatu tietää noilta ryssiltä, ja sitten pyydät lupaa, että pataljoona saa tehdä retken Inkeriin vangitakseen Soikkolan pajarin ja anastaakseen tsaarin hevoset. Mutta retkelle olisi päästävä hetimmiten, kun jäät vielä kantavat. Ja sitten, panepas sinne myöskin, että nimismies Posa velvoitettaisiin luovuttamaan kruunun makasiinista kymmenen tynnyriä kauroja hevosiamme varten. Niin, ja lupa kyytihevosten ottoon, että miehistön muona saadaan kuljetetuksi. Näistä asioista kirjoita!

Hanhensulka alkoi rapista ja pian oli ruotsinkielinen kirje valmis. Antonius ojensi sulan Luukkoselle allekirjoitusta varten. Sen pitemmälle ei majurin oma kirjoitustaito ulottunut. Nimensä hän oli Antoniuksen avulla oppinut kirjoittamaan ja se oli aina juhlallinen toimitus, joka suuresti korotti hänen arvoaan päällikkökunnan silmissä, sillä heistä useimmat eivät pystyneet piirtämään muuta kuin puumerkkinsä.

— Otapas sinä, Yrjö, kaksi miestä omasta komppaniastasi ja lähde oitis viemään tämä kirje ynnä nuo vangit päämajaan, virkkoi Luukkonen Volmarille, kun kirje oli valmis. — Saman tien tuot kreivin vastauksen. Mutta pidä kiirettä.

— Longströmin Pekka käski sanoa paljon terveisiä, ilmoitti nyt Koivistolainen, kun Luukkosen huomio kääntyi taas häneen.

— Vai tapasit hänetkin! Missä se poika tätä nykyä oikein vaeltelee?

— Säkkijärvellä hän oli palatessani ja piti siellä miehineen kemuja.

— Vai oikein kemuja! Oli tietenkin vetänyt hyvän apajan?

— No, joltisenkin. Oli Viipurin lähistöllä saanut siepatuksi yhdeksän venäläistä kauppiaan renkiä hevosineen ja kuormineen.

— Mitä kuormissa oli?

— Niissä oli jos mitä hyvää, maltaita, silavaa, turskia, hunajaa, munia, kaviaaria, herneitä ja tupakkaa.

— Ohhoh, onpa nyt pojilla herranpäivät. Oikein tulee vesi suuhun tuota kuullessa.

— Pekka oli luvannut päästää miehet vapauteen kahdensadan ruplan lunnaita vastaan. Kaksi niistä oli jo lähtenyt Viipuriin rahoja haalimaan. Niillä rahoilla Pekka aikoo hankkia komppanialleen paremmat varusteet.

— Heh, heh, kyllä se Pekka osaa aina asiansa järjestää. Mutta mitäs junnuja nämä kaksi ovat, jotka sinä mukanasi toit?

— Käkisalmen puolen miehiä, jotka matkallani tapasin. He haluavat tulla meidän pataljoonaamme.

— Vai sillä tavalla. Mutta onkos teistä sotilaiksi? Oletteko ennen missään väessä palvelleet?

— Ei olla, mutta eiköhän tuota siihenkin harjaantune, vastasi toinen miehistä.

— No, sopiihan sitä koettaa. Onko Torikan Simo vielä täällä? Jaha, no tuostapa saat kaksi miestä komppanian alkuusi. Koeta vanuttaa heistä kelpo sotilaita.

— Entäs tuota… maksetaanko sitä palkkaa? tiedustelivat miehet.

— Vai palkka teillä onkin ensimmäisenä mielessä! Soo-o! Eikö riitä tuollaisille metsästä tulleille vapaa leipä kruunun hoteissa ja lupa tapella ryssää vastaan? Mitä! Puolikymmentä vuotta minäkin olen tapellut ilman mitään palkkaa. Samoin Torikka tuossa, teidän tuleva kapteeninne. Toista sataa vihollista hän on omin käsin jo ehtinyt päiviltä nitistää eikä palkkaa ole ollut kuin vasta viime vuosina tynnyri jyviä kuukaudessa. No, saattehan tekin, jumalanluomat, sen kuin muutkin miehet, nimittäin puolitynnyriä kuussa, mutta vasta sitten kun nähdään, mihinkä te kelpaatte. No, riittääkö se?

Miehet mutisivat myönnytyksensä, Antonius merkitsi heidän nimensä pataljoonan rulliin ja Torikka vei heidät komppaniansa majapaikkaan. Huomenna piti korpraalin ryhtyä heistä sotilaita muokkaamaan.

Ryhdyttiin tekemään kaikenlaisia valmisteluja Inkerin retkeä varten. Muutaman päivän kuluttua Volmari palasi Liljendalista, jossa pääarmeija tähän aikaan majaili. Kreivi Nierothilta oli Luukkoselle kirje, jossa hänelle annettiin lupa Inkerin retkeen. Kaurojen saantia varten oli kirjeen mukana asianomainen valtuutus. Mutta kirjeen jälkiosan kohta sai majurin kovin kuohuksiinsa. Kas näin se Antoniuksen suomentamana kuului:

"Ja muutoin, koska Herra Majurin ja hänen haltuunsa uskotun miehistön päälle on rahvaalta monta valitusta sisään tullut, että he eivät ainoastaan mielivaltaisesti ota heidän hevosiaan, vaan muutoinkin heille kaikenlaista vääryyttä matkaan saattavat, niin muistutetaan Herra Majuria täten kaikki senkaltaiset vääryydet tyyten lopettamaan sekä tämän jälkeen ylläpitämään vakavata disipliiniä hänen haltuunsa uskotussa pataljoonassa, niin etteivät he omiamme vastaan vähintäkään väkivaltaa harjoita, uhalla että jos tämän jälkeen vieläkin valituksia kuuluu, minä en voi olla asiaan mitä vakavimmin käsiksi käymättä."

— Jaa'a! Jaa'a! saneli Luukkonen päätään nyökäyttäen. — Siinä se nyt oli. Minä olen aina koettanut ihmisyyttä noudattaa ja kehottanut siihen muitakin, mutta kuka tässä voi jokaisen jäljillä juosta katsomassa, mitä ne maakunnassa liikkuessaan tekevät. Joukossa on monenlaista miestä.

Kun kaikki olivat kokoontuneet matkalle lähtöä varten, Luukkonen otti asian vielä puheeksi saattaen ylipäällikön nuhteet omalla tavallaan pataljoonan tiedoksi.

— Ne teistä, niin päälliköistä kuin miehistäkin, jotka harjoittavat väkivaltaa oman maan rahvaan keskellä liikkuessaan, varokoot tästä lähin itseään, hän julisti karkealla sotaäänellä.

— Päälliköistä painakoon tämän kalloonsa varsinkin kapteeni Kärki.

— Minäkös se pahin pukari sitten olen! murahti Kärki silmiään muljautellen.

— En sanonut, että sinä olisit juuri se kaikista pahin, jatkoi Luukkonen, — mutta opiksesi saat monen muun kera ottaa. Pitäkää mielessänne, että me olemme kuninkaan ja isänmaan palveluksessa olevaa sotaväkeä eikä mitään metsärosvoja. Vähänkö meitä on sillä ja monilla muilla nimillä haukuttu! Mutta siitä täytyy tulla loppu. Annahan tänne, Pärttyli, se kreivin kirje, niin minä luen siitä, mitä hän asiasta minulle kirjoittaa.

Levitettyään kirjeen eteensä, aivan kuin olisi sen sisällyksestä kyennyt selvän saamaan, hän luki kulmat rypyssä seuraavaa:

— Ja annan minä täten Herra Majurille tiedoksi, että hänen on tästä lähin pidettävä mitä ankarinta disipliiniä haltuunsa uskotussa pataljoonassa sekä pahimmat väkivallantekijät ja järjestyksen rikkojat joko vangittuina lähettämään tänne päämajaan tai itse heidät muitta mutkitta hirtättämään.

Hän antoi kirjeen takaisin Antoniukselle ja jatkoi:

— Jaa'a, siinä sen nyt kuulitte. Tämä ei olekaan leikintekoa. Disipliiniä, se tahtoo sanoa kuria käskee kreivi pitää yllä. Enkö minä ole koettanut, mutta se ei näy riittäneen. No, lisätään puhtia. Joka tästä puolin ei tottele, niin — kirjeestä sen kuulitte. Uudet miehet painakoot tämän varsinkin mieleensä. Ja muistakoon jokainen, ettei täällä olla hyötymässä ja oman edun tähden, vaan taistelemassa isänmaan ja kuninkaan puolesta. Ja nyt kursailematta matkaan!

Hän nousi hevosensa selkään ja pataljoona lähti liikkeelle, toiset ratsastaen, toiset reissä ajaen ja jotkut hiihtäen. Vaikka joukkoa sanottiin pataljoonaksi, ei siinä tällä haavaa ollut miehiä paljonkaan yli kahdensadan. Ratsuhevosia oli noin kuudellakymmenellä ja nekin enimmäkseen surkean laihoja kaakkeja. Osalla oli täydelliset satulat, toisilla ainoastaan loimi tai rehusäkki ja vitsasta punotut jalustimet.

Kuljettiin hyvää vauhtia Virolahdelle, josta seuraavan päivän iltapuolella lähdettiin pitkin Suomenlahden jäälakeutta ajelemaan kohti Inkeriä. Omituinen surumielisyyden ja polttavan vihan sekainen tunne valtasi Luukkosen taas, kuten aina ennenkin oltaessa matkalla Inkerinmaata kohti. Syvällä olivat hänen juurensa siinä maassa. Muualla hän tunsi olevansa kuin juureton puu ja alati hänen sydämensä veti synnyinseuduille. Nevajoki oli kuin hänen heimonsa äiti, sen rannoilla, Kolppanan pitäjässä, hän oli ensi kerran päivänvalon nähnyt, siellä olivat hänen isänsä maata viljelleet ja siellä he maan mullassa lepäsivät. Mutta kuka nyt isännöi hänen syntymäkodissaan? Muukalainen.

Vuosi vuodelta oli hän nähnyt muukalaisvallan lujittuvan Nevajoen varsilla. Se kirveli hänen sydäntään ja kannusti häntä uusiin taisteluihin. Lukemattomia retkiä hän oli miehineen sitten Kivekkään päivien tehnyt Inkeriin ja paljon tuhoa hän oli viholliselle tuottanut, mutta se kaikki oli ollut vain kuin tulipalon sammuttamista sylkemällä. Mitään ratkaisua ei hän kyennyt saamaan aikaan, mutta siitä huolimatta hän tahtoi taisteluansa jatkaa ja elämänsä viime hetkeen noudattaa Kivekäs-vainajan viimeistä kehotusta.

Surullisena punersi rannaton ulappa auringon vaipuessa länteen ja mieleen hiipi omituinen autiuden tunne. Luukkonen ratsasti pienen joukkonsa etunenässä ahavan puremilla kasvoillaan yrmeä ilme ja silmät herkeämättä tähdättyinä itään, jossa vihollisten tallaama synnyinseutu värjötteli näköpiirin takana. Hän olisi tahtonut yhtä menoa painaltaa perille, mutta hevosten uupumus pakotti sydänyön lähetessä pysähtymään. Mukaan otetuista puista viritettiin pieniä nuotioita, joiden ääressä miehet valmistivat illallisensa, ja hevosten rouskuttaessa appeitaan partiomiehet nukahtivat satulain, loimien ja heinätukkojen päällä taivasalla, keskellä aavaa jäälakeutta. Koko seuraava päivä jatkettiin matkaa ja pysähdyttiin vasta auringon laskiessa lepäämään. Silloin häämötti jo edessä Soikkolan niemi. Sydänyön hetkellä Luukkonen komensi joukkonsa taas liikkeelle, sillä pimeän aikana oli hyökkäys tehtävä kumpaankin paikkaan.

Soikkolan kartanon valtaaminen ei tuottanut mitään vaikeuksia. Siellä tavattiin vain joukko makeimmasta unestaan herätettyjä, pahoin ällistyneitä palvelijoita, jotka eivät yrittäneetkään vastarintaa. Pajari itse ei ollut kotona ja pelastui siis vankeudesta. Saaliiksi otettiin mitä suinkin katsottiin kuljettamisen arvoiseksi, ennen kaikkea pajarin pöytähopeat. Sitten pistettiin kartanon päärakennus palamaan.

Rosvoamistahan tämä oli ja murhapolttoa, mutta miksi eivät suomalaiset sissit olisi sitä tehneet, kun venäläisten säännöllinenkin sotaväki harjoitti Suomessa ehtimiseen samanlaista ilkivaltaa paljon suuremmassa määrin. Ryöstiväthän he kirkkojenkin kalleudet ja kellot; eräs heidän ylimmistä päälliköistään vei Venäjälle yksin piispa Henrikin hopeoidut luutkin Turun tuomiokirkosta.

Kattilan kartanossa kohdattiin yhtä vähän vastarintaa. Saaliiksi saatiin sieltä neljäkymmentä hyvin syötettyä tsaarin hevosta sekä vangiksi kymmenkunta rakuunaa. Liekkien hulmutessa lähdettiin paluumatkalle ja pyyhkäistiin Suomenlahden jäätikölle. Onnellisesti päästiin Tammion saarelle, jonne joukko asettui lepäämään ja josta Luukkonen lähetti vangit ynnä kertomuksen retkestään kreivi Nierothille Liljendaliin. Kun saarelle saapui sitten pari luotsia, jotka tiesivät kertoa, että Soikkolaan oli komennettu sata kasakkaa, teki Luukkonen vielä viime keleillä uuden retken meren yli ja tuhosi perin pohjin tämän kasakkajoukon.

Kesällä olivat sotatoimet yleensä seisauksissa, tsaarilla kun oli yllin kyllin tekemistä oman maansa etelärajoilla. Luukkonen liikkui tapansa mukaan partioretkillä pistäytyen kerran veneillä Viron puolellakin. Viholliset eivät koskaan arvanneet olla kyllin varuillaan ja niin kovasti venäläiset pelkäsivät häntä, että ruhtinas Menshikov jopa kirjoitti kantelukirjeen hänen hävitysretkistään kreivi Nierothille, joka ei tietenkään ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin Luukkosta vastaan. Sen sijaan toimitettiin samaiselle Menshikoville saksankielinen käännös siitä kenraalimajuri Armfeltin raportista, jossa tämä kertoi niistä eläimellisistä julmuuksista ja pöyristyttävistä raakalaisteoista, joita venäläiset olivat Karjalan puolessa suorittaneet.

Elokuussa Luukkonen sai Nierothilta määräyksen lähteä tiedusteluretkelle Kannaksen puolelle. Kas, sepä jotakin oli! Siellä vihollisen valtaamilla alueilla hän tunsi vasta olevansa oikein omassa elementissään. Nyt hän saattoi sitä paitsi taas pistäytyä rakkaan Nevan rannoillakin, kun yöt olivat tarpeeksi pimeät. Satamiehisen joukon hän otti mukaansa ja lähti matkalle; toiset saivat Antoniuksen ja Torikan johdolla jäädä partioimaan Viipurin länsipuolelle.

Säkkijärveltä Luukkonen kulki miehineen veneillä saariston suojassa Viipurin lahden vastakkaiselle rannalle. Kaislahdessa, johon hän yöpyi, hän sai talonpojilta kuulla, että Pietarista päin oli tulossa venäläisiä sotilaita.

— Kuinka paljon?

— Paljon niitä näytti olevan, ainakin pari sataa.

Pari sataa! Siis ainoastaan kaksi yhtä vastaan. Tokihan Luukkonen silloin yrittäisi, hän joka oli usein taistellut yksi kymmentä vastaan. Niillä oli kenties kuormastokin mukanaan ja vangiksi otetuilta saataisiin tietoja Pietarin puolen oloista. Kun talonpojat tiesivät näiden jo illalla olleen Johanneksessa, saattoi aamuvarhaisella heitä jo odottaa Kaislahteen. Ei siis muuta kuin etsiä soveliaat väijytyspaikat. Kaislahden perukasta ne löytyivätkin, siinä missä Viipurin tie kulki mainittuun lahteen laskevan pienen joen yli. Siinä Luukkonen sijoitti miehistönsä asemiin ja niin alettiin pimeän häivyttyä vartoa vihollista.

Päivän valjetessa peittyi kaikki sakeaan sumuun. Kuului marssin töminää, mutta oli mahdoton nähdä, pitikö talonpoikain tiedonanto vihollisten lukumäärästä paikkansa. Mutta pitipä tai ei, tässä sitä nyt joka tapauksessa oltiin ja iskemättä ei vihollista sopinut sivu laskea. Pistoolinlaukauksella Luukkonen antoi hyökkäysmerkin ja hurraten hänen miehensä syöksyivät tien kummaltakin puolen huolettomana etenevän viholliskolonnan kylkiin. Ne joutuivat tietenkin tavattoman hämmingin valtaan ja alkoivat sikinsokin pyrkiä takaisin pienelle sillalle. Partiomiesten aseet tekivät pahaa jälkeä, yli maassa makaavain he painelivat sillalle ja seurasivat kintereillä sillan toiselle puolen. Mutta siellä viholliset äkkiä hävisivät kuin maan alle. Joka puolella oli sakea sumuseinä vastassa. Arvatenkin jälkijoukko oli lähtenyt pakoon minkä koivista pääsi. Luukkonen huusi miehensä koolle syöksyen sitten heidän kärjessään takaa-ajoon. Pitihän heidän toki vankejakin saada edes niin paljon, että voi näiltä kaikenlaisia tietoja puristaa.

Oli aivan kuin helvetti olisi heidän edessään kitansa avannut. Musketit paukkuivat ja kuulat viuhuivat ilkeästi heidän ympärillään. He vastasivat yhteislaukauksella ja hyökkäsivät jälleen eteenpäin. Mutta sumun keskellä oli muurina heitä vastassa taajat rivit vihreätakkeja. Kun heidän miekkansa ja musketinperänsä saivat raivatuksi aukkoja muuriin, seuraavassa hetkessä uudet miehet täyttivät ne. Ja nämä uhkasivat jo heidän sivustojaankin. Kuuluvana Luukkosen komentohuuto kajahti silloin ja nopeasti hänen miehensä sitä noudattaen peräytyivät sillan yli. Mutta siellä he törmäsivät myös vihollisiin. Niistä oli siis osa kahlannut puron yli heidän selkäpuolelleen! He olivat auttamattomasti saarroksissa.

— Eteenpäin, pojat, meidän täytyy raivata tie itsellemme, vaikka pää menisi! huusi Luukkonen ja syöksyi miekka koholla vihollisten keskelle.

Miestä kaatui oikealla ja vasemmalla, mutta aina näytti Luukkosesta vihollismuuri yhtä vahvalta. Yhtäkkiä hän huomasi olevansa yksinään vihollisten saartamana. Takaapäin häntä lyötiin musketinpiipulla käsivarteen niin että miekka hervahti maahan, ja kun hän kumartui sitä vasemmalla kädellään ottamaan, heittäytyi hänen päälleen miesjoukko, niin ettei hän kyennyt paikaltaan liikahtamaan. Hän oli auttamattomasti vanki — ensi kerran kymmenvuotisten taisteluiden jälkeen.

Taistelun meteli vaikeni joka puolella. Auringonsäteet hajottivat sumun ja Luukkonen huomasi vihollisia olevan monin verroin enemmän kuin tiedonantajat joko tahallisesta ilkeydestä tai taitamattomuudesta olivat ilmoittaneet. Häntä ympäröi kerrassaan nelituhatmiehinen joukko, jonka tsaari oli lähettänyt Viipurin puolustajain vahvistukseksi. Viholliset olivat äärimmilleen kiihdyksissä tuosta äkkiyllätyksestä ja kärsimästään mieshukasta, joka kaikesta päättäen nousi useihin kymmeniin. Luukkosta lyötiin ja tyrkittiin ja joka hetki hänen henkensä oli vaarassa. Hänet raahattiin sillan toiselle puolen, ja siellä hän kohtasi kaksi miehistään sekä vanhan taistelutoverinsa, kapteeni Tillaisen, jotka samoin olivat joutuneet vangiksi.

— Miten on toisten laita? kuiskasi Luukkonen, — eivät kai he kaikki liene kaatuneet?

— Toivottavasti suurin osa heistä pääsi pintehestä, vastasi Tillainen.

Tyrkkien ja potkien heidät saatettiin erään korkeampiarvoisen upseerin eteen, joka nähtävästi oli joukon päällikkö. Silmät kipinöiden tämä syyti suustaan haukkumasanoja sekä heristi heille nyrkkejään. Jostakin ilmestyi tulkin tapainen, jonka avulla päällikkö alkoi kysellä, paljonko heitä oli ollut ja kenen toimesta he olivat tähän järjettömään tekoonsa ryhtyneet.

Luukkonen vastasi että heitä oli satamiehinen komennuskunta Suomen armeijaan kuuluvaa sotaväkeä ja olivat he ylipäällikön käskystä tiedusteluretkellä. Itsensä hän ilmoitti joukon päälliköksi. Venäläisten päällikkö nauroi häijysti ja osoitellen häntä puhui jotakin toisille upseereille, jotka myöskin nauroivat. Sekä Luukkosella että Tillaisella oli yllään talonpoikaisnutut, joihin he retkelle lähtiessään olivat pukeutuneet voidakseen väliin partioida yksinäänkin huomiota herättämättä. Heidän ulkoasunsa perusteella venäläisten päällikkö piti nyt nähtävästikin törkeänä valheena Luukkosen ilmoitusta, että he olivat armeijaan kuuluvaa väkeä ja että hän itse oli upseeri. Päällikkö puhui jälleen venäjää ympärillään seisoville upseereille viitaten samalla tien vieressä kasvavaan petäjään. Tulkki ilmoitti heille päällikön käskystä, että he saivat maantierosvojen tavallisen palkan, minkä jälkeen heidän jokaisen neljän kaulaan viskattiin nuoransilmukka.

— Tällä tavallako te kohtelette kuninkaallisen Ruotsin armeijan sotureita? huusi Luukkonen. — Minä olen siinä armeijassa majuri ja toverini tuossa kapteeni. Ellette usko, niin lukekaa tuosta!

Hän tempasi sarkatakkinsa povesta kuluneen nahkalompakon, jossa oli hänen majurinvaltakirjansa, sekä ojensi sen päällikköä kohti. Tämän viittauksesta keskeytettiin toimitus ja paperia alettiin tutkia. Se kulki kädestä käteen ja tulkki ryhtyi kääntämään sen sisällystä venäjäksi. Upseerit alkoivat lukemisen päätyttyä vilkkaasti jutella silmäten aina väliin Luukkosta, ja usein he toistivat nimeä "Kivikäs". Heille oli selvinnyt, että tässä oli nyt heidän edessään se pelätty ja vihattu Kivekäs, jota heikäläiset olivat vuosikausia koettaneet saada käsiinsä. Päällikön katse kirkastui. Mikä onnenpotku, että juuri hänen oli suotu saada käsiinsä tuo kuuluisa sissipäällikkö! Kyllä tsaari tulisi häntä siitä muistamaan. Ja mikä riemu tästä nousisi sekä Viipurissa että Pietarissa. Jei bohu!

Silmukat poistettiin vankien kaulasta ja päällikkö katseli heitä nyt iloisin ilmein. Olihan saalis hänelle kullan arvoinen. Riemukkaasti lähdettiin jatkamaan matkaa Viipuriin. Vangit saivat astua vahvan vartion keskellä. Perille saavuttiin puolenpäivän aikaan. Kulovalkeana levisi Viipurin varusväen keskuuteen tieto, että kuuluisa Kivekäs oli vankina tuotu kaupunkiin. Lakkaamatta tungeskeli uteliaita Luukkosen ja hänen toveriensa ympärillä.

— Vot Kivikas! Smotrijte!

Heitä tirkisteltiin ja käsin kopeloitiin kuin outoja ulkomaan eläviä. Ja pitkin päivää raahattiin heitä paikasta toiseen ja heidän ympärillään oli aina sankka uteliaiden parvi. Linnoituksessa ammuttiin tykillä tämän merkkitapauksen johdosta ja illalla upseerit panivat toimeen suuret juomingit.

Seuraavana päivänä vahva rakuunaosasto lähti viemään vankeja Pietariin. Mukana seurasi tietysti tarkka raportti tsaarille siitä, kuinka arvokas saalis vankien joukossa oli ja kenelle kunnia hänen vangitsemisestaan oli lankeava.

* * * * *

Oli päästy joulun sivu. Vuoden viimeinen päivä alkoi juurii kallistua iltaan. Ulkona oli vielä niin valoisa, että hyvin olisi lukea nähnyt. Mutta huoneessa, jossa kohtalo oli määrännyt sissipäällikkö ja majuri Taneli Luukkosen ottamaan uutta vuotta vastaan, oli jo niin pimeä, että tuskin kykeni näkemään omaa kättään. Oli ehkä harhauttavaa sanoa hänen olinpaikkaansa huoneeksi. Komero tai vieläkin paremmin luola oli sille sopivin nimitys. Se oli ahdas ja matala, aivan epäsäännöllinen muodoltaan. Komero oli selvästikin maanpinnan alapuolella, sillä katonrajassa olevasta pienen pienestä ikkunan tapaisesta saattoi toisinaan nähdä ohi kulkevan sotilaan saappaat. Tuo ikkuna oli syvällä muurissa ja sen edessä oli jykevä rautaristikko. Ikkuna oli nyt paksussa jäässä ja sieltä vuoti lakkaamatta vettä kivipermannolle.

Luolassa ei ollut uunia eikä minkäänlaista kalustoa. Ei edes jakkaraa. Nurkassa oli kasa kosteita ja tunkkaisia olkia. Käsistään ja jaloistaan kahlehdittuna Taneli Luukkonen istui oljilla. Hänen hengityksensä kohosi usvana luolan kattopaasia kohti.

Jykevä ovi narisi saranoillaan. Sisään astui lyhty kädessä kesäturkkiin ja muodottomiin huopatossuihin pukeutunut vartija, jonka rokonarpiset kasvot riippuvine viiksineen olivat kelmeät ja ilmeettömät. Luomatta vankiin katsettaan hän täytti mukanaan tuomastaan sangosta lattialla olevan puisen juoma-astian. Turkkinsa povesta hän otti kimpaleen paksua ryssänlimppua, jonka pudotti juoma-astian viereen. Sitten hän kohotti lyhtyään ja silmäsi ikkunan ristikkoa. Kaiken tämän hän teki ääneti ja yhtä hiljaa hän poistui luolasta. Ovi jyrähti kiinni, avain kitisi lukossa ja sitten vallitsi luolassa taas haudanhiljaisuus, jota häiritsivät ainoastaan ikkunalta tippuvat vesipisarat.

Kylmän puistatus ajoi vangin pehkujen päältä liikkeelle. Hän alkoi käsiään huitoen kävellä edestakaisin, jolloin kahleet herkeämättä kilisivät lattiapaasia vasten. Mutta hän oli siihen jo niin tottunut, että tuskin huomasikaan sitä.

Lähes neljä kuukautta hän oli jo viettänyt tässä luolassa näkemättä sinä aikana vilahdukseltakaan taivasta tai aurinkoa tai muita ihmisiä kuin äänettömän, kelmeänaamaisen vartijansa ja kuulematta muita ääniä kuin omien kahleittensa kilinän tai tykkien jyrinän, milloin venäläiset voittojaan juhlivat tai ilmoittivat veden Nevassa nousevan. Niin, Nevan keskellä oli hänen luolansa, Kivekästen vanhalla Jänissaarella, johon suurilla ponnistuksilla oli rakennettu mahtava linnoitus. Mitä sanoisi Kivekäs, jos hän nousisi haudastaan tuolta permannon alta ja näkisi kaiken tämän? Kymmenessä vuodessa olivat olot muuttuneet siinä määrin, että hän, Kivekkään entinen alipäällikkö käyskenteli kahlehdittuna päällikkönsä haudalla. Kolkolta ja toivottomalta näytti kaikki eikä hän päivän mittaan paljon mitään ajatellutkaan. Hän tunsi päivä päivältä vaipuvansa yhä raskaampaan tylsyyteen. Ja kauanko hän ruumiillisestikaan jaksaisi?

Mistä syystä oli vangiksi joutunut upseeri kytketty kahleisiin ja suljettu mokomaan luolaan? Kohta Pietariin saavuttua hänet oli viety tsaarin eteen. Uteliaasti oli silloin kumpikin mies tarkastellut toistaan. Luukkonen ei ollut häntä koskaan läheltä nähnyt, mutta kuullut Kivekäs-vainajalta hänen ulkomuodostaan ja sen perusteella hänellä oli varma ennakkokuva tsaari Pietarista. Se vastasikin jotakuinkin todellisuutta.

Silmäiltyään Luukkosen upseerivaltakirjaa ja käännätettyään sen itselleen tsaari oli varsin lauhkealla äänellä tehnyt muutamia kysymyksiä, joihin Luukkonen oli antanut selvät ja varmat vastaukset. Sitten hän oli tehnyt odottamattoman tarjouksen. Jos Luukkonen vannoisi uskollisuudenvalan tsaarille, hän saisi heti hänen armeijassaan majurinviran niin ja niin suurine palkkaetuineen sekä vaimokseen niin ja niin rikkaan pajarin tyttären. Mutta hetkeäkään epäröimättä Luukkonen oli vastannut, ettei hän voi pettää maataan ja kuningastaan. Silloin tsaarin poskipäissä oli alkanut nykiä, hänen kasvonsa olivat hetki hetkeltä saaneet yhä tiikerimäisemmän ilmeen, ja yhtäkkiä hän oli lyönyt Luukkosta nyrkillään vasten kasvoja. Sitten hänet oli heti lyöty kahleisiin ja tuotu tänne tunkkaiseen luolaan. Ja siitä oli jo kulunut neljä kuukautta.

Mutta mikä oli tullut Tillaisen ja heidän kahden onnettomuustoverinsa kohtaloksi? Sitten Pietariin tulon ei Luukkonen ollut heitä nähnyt. Luultavasti tsaari oli Tillaiselle tehnyt samanlaisen tarjouksen kuin hänellekin, mutta hän oli varma, ettei Tillainenkaan ollut kiusaukseen langennut. Kituiko hän nyt samalla tavoin kahlehdittuna jossakin toisessa komerossa täällä Jänissaarella? Vai oliko hänet vähemmän vaarallisena säästetty tällaisesta kohtalosta ja viety toisten sotavankien kera Sisä-Venäjälle? Se oli luultavampaa.

Näännyksiin saakka käveltyään Luukkonen heittäytyi pehkuille ja vaipui uneen kuumeen puna laihtuneilla poskillaan. Hän oli näkevinään lattiapaasien liikkuvan ja tuijotti niihin hämmästyneenä. Aivan oikein, kaksi niistä siirtyi sijoiltaan ja näkyviin kohosi Taavetti Kivekkään pää. Ympärilleen silmäiltyään hän kohottautui, ojensi vasemman kätensä — oikeassa oli tuttu karoliinimiekka — ja pudisti Luukkosta jalasta.

— Miksi sinä täällä joutilaana lojut? hän kysyi ankarasti.

— Näethän, että olen kahleissa ja vankina, vastasi Luukkonen.

— Näen kyllä, mutta sinä et saa haudalleni kuolla! Nyt alkaa juuri uusi vuosi. Sen aikana minä päästän sinut kahleistasi, mutta muista silloin velvollisuutesi. Aloita taistelu aina uudestaan, kunnes voitto on meidän.

Näin sanoessaan hän kohotti nyrkkinsä samalla tavoin kuin kuolinhetkellään. Sitten hän painui takaisin maan alle vetäen lattiapaadet paikoilleen.

Uni oli ollut niin elävä, että Luukkonen ei herättyään ollut aluksi selvillä, oliko hän todellakin nähnyt entisen päällikkönsä vaiko uneksinut vain. Hän nousi jalkeille ja tunsi rinnassaan omituisen ailahduksen. Väkevästi veri veti häntä elämään ja toimintaan. Tämä luola ei totisesti saanut jäädä hänen haudakseen. Isänmaa kaipasi entistä kipeämmin hänen vahvoja käsivarsiaan ja neuvokasta päätään.

Pimeässä hän ojensi kahlehditut kätensä ristikkoa kohti. Tuohon liikkeeseen sisältyi sekä rukous että vala.

* * * * *

Luukkosen vangiksi jouduttua olivat pataljoonan päällikkyyttä aluksi hoitaneet Antonius ja Torikka, sittemmin kapteeni Samuli Hausen, joka edellisenä kesänä oli liittynyt jalkarakuunoihin. Tällä kertaa heistä oli vain puolet koolla Kivennavan Tonterin kulmalla, lähellä Siestarjokea. Toiset olivat Longströmin ja Kärjen johdolla Käkisalmen puolessa. He olivat leiriytyneet suojaisaan rotkoon metsien keskelle, viettäen joutilasta iltapuhdetta nuotioiden ympärillä. Aamupäivällä olivat Jaakko Antonius ja Paavo Koivistolainen lähteneet tiedusteluretkelle Inkerin puolelle, ja heidän palattuaan aikoi koko joukko lähteä sinne, jos olosuhteet tuntuivat suotuisilta.

— Laihaksi alkavat eväämme taas käydä, sanoi Hausen, kun he ryhtyivät illastamaan. — Olisi jo aika saada taas jokunen muonakuormasto siepatuksi.

— Ellei kuormastoa satu tiellemme, voimmehan sen sijaan pistäytyä tuolla Inkerin puolella puhdistamassa jonkun pajarin kartanon, huomautti Torikka. — Niitä onkin viime vuosina noussut kuin sieniä sateella. Mikä heitä sitten tänne houkutteleekin. Luulisi heillä olevan kyllälti paljon parempaa maata siellä Moskovan puolessa. Mutta tänne laihemmille maille he vain tuppautuvat ja me, maan oikeat omistajat, saamme katottomina harhailla metsissä.

Tuimasti Torikka iski hampaansa kovaan leipäkannikkaan ja hänen mustissa silmissään oli äkäinen ilme.

— Tsaari se heitä tänne kauluksesta kiskoo, sanoi Antonius. — Tahtoo näet venäläistää uuden pääkaupunkinsa ympäristön.

— Mutta pitäisipä poikien jo palata matkaltaan, arveli Hausen. — Kun eivät vain olisi kiikkiin joutuneet.

— Siitä ei pelkoa, vastasi Antonius. — Kyllä ne pojat päänsä varjelevat. Saadaanpa nähdä, että ennen aamua he ovat täällä.

He lopettivat illallisensa, sytyttivät piippunsa ja laittautuivat pitkälleen nuotion hohteeseen. Juttelu tyrehtyi ja kuorsauksia alkoi kuulua joka nuotiolta. Mutta väsyneinäkin he nukkuivat vain koiranunta. Puolenyön tienoissa Antonius havahtui askelten kopseeseen ja kohotti päänsä. Hän näki veljensä ja Koivistolaisen varovasti lähenevän nuotiota. Seurassaan heillä oli kolmas mies, joka täysipartoineen, pitkine kauhtanoineen ja virsuineen näytti venäläiseltä musikalta. Hän nousi istualleen.

— Vanginko toitte? hän kysyi.

— Vanginpa hyvinkin, naurahti Jaakko-veli.

— Terve, Pärttyli! sanoi virsuniekka ja ojensi kätensä.

Antonius tuijotti häneen suu kolmantena silmänä, tuijotti ja väliin hieroi silmiään.

— Kautta sieluni autuuden! hän puhkesi lopuksi. — Ääni on Taneli Luukkosen, mutta…

Hän antoi katseensa liukua vieraan parrasta hänen kauhtanaansa ja lopuksi virsuihin.

— Vaunuissa ajaen ja kullalta loistaenko sinä luulet Venäjänmaan vankeudesta palattavan? nauroi vieras.

— Ei mutta… jopa nyt jotakin… että ihanko siinä seisoo itse Taneli Luukkonen?

Unisia päitä kohosi näkyviin peitteeksi vedettyjen päällysnuttujen alta. Luukkosen nimi kulki suusta suuhun, nuotiolta toiselle saaden kaikki silmänräpäyksessä jalkeille. He kerääntyivät hänen ympärilleen, kuhmuiset kourat ojentuivat puristamaan kaivatun päällikön kättä, ja silmät kosteina he tarkastelivat häntä puolelta ja toiselta.

Mutta kuinka tämä kaikki oli mahdollista? Saattoiko mies elävänä päästä Pietari-Paavalin linnan komeroista?

Kun ensi hämmästyksestä oli päästy, alkoi kysymyksiä sinkoilla joka taholta. Istuttiin, Luukkonen sai eteensä ruokaa, johon hän ahnaasti kävi käsiksi, ja syödessään hän kertoi lyhyesti seikkailunsa.

Keskitalvella hänen vankeuttaan Pietari-Paavalin linnassa oli huojennettu, joten hän oli saanut terveytensä ja voimansa jotakuinkin säilymään. Karkaamiseen ei kuitenkaan ollut ilmaantunut tilaisuutta. Heinäkuun lopulla hänet oli sitten kahleistaan vapautettu ja häntä oli lähdetty toisten Suomesta tuotujen vankien kera kuljettamaan kohti Moskovaa, josta matkan piti jatkua aina Siperiaan saakka. Ankarasti heitä oli matkalla vartioitu. Mutta siitä huolimatta hän oli eräässä yöpaikassa lähellä Moskovaa päässyt livistämään. Luoksepääsemättömiin metsiin hän oli aluksi painunut ja elätellyt siellä viikkokauden itseään metsän antimilla. Sitten hän oli kaikenlaisia syrjäpolkuja pitkin alkanut suunnistautua kotimaata kohti. Milloin nälkä oli pahemmin ahdistellut, hän oli pistäytynyt johonkin syrjäiseen kylään ja selittänyt olevansa pyhiinvaellukselta palaava karjalainen raskolnikki. Silloin hänelle oli annettu ruokaa yllin kyllin ja vielä evästä matkalle. Niin hän oli onnellisesti päässyt aina Inkerin pohjoiskulmalle, jossa oli tänään eräällä metsätiellä odottamatta kohdannut Antoniuksen ja Koivistolaisen.

— Paljonkos teitä on täällä koolla? hän kysyi kertomuksen lopetettuaan ja saatuaan pahimman nälkänsä tyydytetyksi.

— Kahdeksankymmentä kolme miestä ja he ovat tästä lähin taas teidän komennettavissanne, vastasi Hausen.

— Hyvä, meitä on aivan parahiksi. Oletteko valmiit aamuvarhaisella seuraamaan minua pienelle retkelle Rajajoen taakse? Teemme siellä sellaisen kaappauksen, että… että se tekee lopun koko tästä sodasta.

— Tietysti me seuraamme! huusivat kaikki. — Mutta mikä on se kaappaus?

Silmät uteliaisuudesta palaen he kurottelivat päätään ja tuijottivat Luukkosta. Tämän silmissä oli omituinen hehku ja hänen äänensä sai haltioituneen sävyn, kun hän lausui:

— Tiedättekös, pojat, että tsaari on tätä nykyä vain muutaman peninkulman päässä meistä ja sotilaita on hänen ympärillään vain kourallinen. Napata sellainen otus vangiksi — kas se olisi toista kuin väijyä venäläisten limppu- ja rihkamakuormia. Luuletteko, että vihollinen sen jälkeen kykenisi sotaa jatkamaan? Ei sinne päinkään! Koko valtakunta lysähtää kokoon kuin häränrakko, johon tuikataan reikä. Ryssä ajettaisiin Inkerin rajain taakse ja Nevan rannat olisivat taas meidän. Mitä sanotte? Eikö kannata yrittää?

— Vaikka pää menisi, minä ainakin olen siinä yrityksessä mukana, innostui Torikka. — Mutta onko varma, että tsaari on näillä main ja ettei hänellä ole muassaan suurempaa sotajoukkoa?

— Se on aivan varma. Pitkin matkaa urkin tietooni asioita, ja niinpä sain eilispäivänä silminnäkijältä kuulla, että tsaari oleskelee tätä nykyä Valkeasaaren kartanossa. Mukanaan hänellä ovat vain tavalliset henkikasakkansa. Siinä lähistöllä, noin parin virstan päässä kartanosta, majailee kyllä isohko joukko henkikaartilaisia, mutta me voimme toteuttaa aikeemme heidän saamatta siitä mitään vihiä ennen kuin kaikki on ohi. Kas, tällainen minulla on suunnitelma!

Silmät sisäisestä innostuksesta liekehtien hän alkoi tehdä selkoa suunnitelmastaan, jonka mukaan he pieniksi joukoiksi hajaantuen saattoivat huomiota herättämättä lähestyä kartanoa sekä sitten merkin saatuaan yhtäkkiä saartaa sen ja siepata tsaarin vangikseen. Hengitystään pidättäen miehet kuuntelivat ja jokaisen katseesta saattoi lukea palavan halun seurata päällikköä tälle huiman rohkealle retkelle.

— Tällainen suunnitelma ei olisi voinut syntyä kenenkään muun kuin suomalaisen korpimajurin päässä, lausui Antonius lyöden Luukkosta olkapäälle.

— Mutta nyt on parasta, että te kaikki asetutte hetkeksi levolle, sanoi Luukkonen. — Heti päivän valjetessa lähdemme liikkeelle ja silloin tarvitaan sekä voimia että ripeyttä.

Itse hän ei koko yönä silmiään ummistanut. Tuo suuri tuuma oli siinä määrin saanut hänet valtoihinsa, että uni ja väsymys pysyivät hänestä loitolla. Nyt, nyt oli hän viimeinkin Inkerinmaan puolesta iskevä sen ratkaisevan iskun, josta hän oli vuosikaudet uneksinut!

Kohta kun päivä alkoi hiukan kajastaa, hän herätti miehet. Kiireesti he haukkasivat aamiaista ja lähtivät halki metsien kohti etelää. Miesten oli vaikea pysyä Luukkosen kintereillä ja lepohetkinä he silmäilivät häntä salaa ihmetellen päällikön järeillä ja parroittuneilla kasvoilla hohtavaa haltioitunutta ilmettä.

* * * * *

Oli saman päivän ilta ja aurinko oli juuri vaipumassa Suomenlahden helmaan. Viimeinenkin punerrus häipyi honkien latvasta sillä autiolla kanervikkokankaalla, jossa Taneli Luukkonen kalvenneena ja verissään makasi suuren kiven juurella. Juuri hämärän langetessa hän tuli tuntoihinsa ja koetti nousta jaloilleen, mutta ei kyennyt. Kauan hän hieroi otsaansa ja koetti muistella, mitä oli tapahtunut ja missä hän oli. Vihdoin selkeni hänelle tapausten kulku.

Valkeasaaren kartano oli saarrettu ja vallattu suunnitelman mukaan. Yllätetyt vartijat olivat saaneet surmansa. Mutta talon lukuisa naispalveluskunta oli ollut kiusallisena vastuksena päärakennukseen tunkeuduttaessa. Myöskin eräs tsaarin päällystakkiin ja peruukkiin pukeutunut henkiorja, joka parin toverinsa kanssa oli puolustautunut eräässä lukitussa huoneessa, oli aiheuttanut harmillista viivytystä. Kun kaikki lukuisat huoneet, ullakot ja komerot oli ehditty tarkastaa, huomattiin tuhatmiehisen henkikaartilaisjoukon saartavan taloa. Tsaari oli kohta hyökkäyksen tapahtuessa päässyt jotakin takatietä pakoon ja hän itse johti nyt kaartilaisiaan sissien kimppuun.

Silloin Luukkonen oli huutanut miehensä koolle ja he olivat hyökänneet sille suunnalle, missä saartoketju oli vielä ohut. Hurjasti siinä oli isketty puolelta ja toiselta. Nuutti Koivistolainen oli vaipunut maahan Luukkosen rinnalle ja Torikka oli iskenyt verissään ympärilleen kuin seitsemän vimmaista miestä. Yksi toisensa jälkeen oli kaatunut Luukkosen rinnalta, miehet olivat hajaantuneet pieniksi ryhmiksi ja lopulta Luukkonen oli ollut yksinään vihollisten keskellä. Pahasti haavoittuneenakin hän oli jaksanut vielä heittäytyä isännättömäksi joutuneen hevosensa selkään. Viimeisillä voimillaan miekkaa heiluttaen hän oli raivannut tien itselleen ja ajanut täyttä karkua edessä olevan metsän suojaan. Laukauksia oli ammuttu hänen jälkeensä, ja ainakin kaksi kuulaa oli sattunut häneen. Mitä sen jälkeen oli tapahtunut, sitä hän ei voinut muistaa. Arvatenkin hän oli verenvuodosta uupuneena ja tajunsa kadottaneena pudonnut kiven kupeelle hevosen juostessa matkoihinsa.

Näin surkeasti oli siis päättynyt hänen suuri tuumansa, jolla hän oli uskonut voivansa ratkaisevasti muuttaa tapausten kulun näillä pohjan perillä. Se oli sammunut kuin tähti yöhön ja se kirveli häntä paljon tulisemmin kuin ruumiissa olevat lukuisat haavat. Ja sammuva hän oli itsekin, hän tiesi, ettei ollut aamua enää näkevä. Hyvä niin, kun kerran kaikki oli rauennut. Mutta kuinka tämä oli mahdollista? Oliko Jumala ainiaaksi hylännyt tämän köyhän maan ja kansan? Eikö sen tiikerimäisen miehen mahtia voinut mikään rajoittaa?

Luukkonen vaipui jonkinlaiseen horteeseen, ja silloin hän oli kuulevinaan kumean kuin kiven sisästä kumpuavan äänen, joka sanoi:

— Kaikella on rajansa, ja se mikä tänään on mahtava, on huomenna heikko ja lyöty. Todella mahtava on se, joka kärsivällisesti odottaa aikaansa ja pysyy uskollisena loppuun asti.

Puolenyön aikana hän havahtui vielä kerran tiedottomuuden tilasta. Silloin hän karkasi pystyyn, ojensi nyrkkinsä etelää kohti ja huudahti:

— Se kuuluu sittenkin meille! minkä jälkeen hän kaatui raskaasti kiven juurelle huokaisten viimeisen kerran.

Hengissä Valkeasaaren rytäkästä päässeet sissit kokoontuivat samaan aikaan edellisen yön leiripaikalle Tonterin metsässä. He eivät koskaan saaneet tietää päällikkönsä lopullista kohtaloa. Se peittyi samanlaisen hämärän verhoon, mikä ympäröi hänen nuoruuttaankin. Korven keskellä, kotimaakunnan pohjoisrajalla valkenivat jylhän korpimajurin luut.

Kyösti Wilkuna

MERI- JA METSÄSISSI

PIETARI LONGSTRÖM

Eräänä toukokuun päivänä 1711 oli Suomen armeijan ja laivaston uusi ylipäällikkö kenraali Nieroth pääjoukkoineen leiriytynyt Virojoen suulle Vehkalahdelle, mistä käsin hänen tarkoituksensa oli hyökätä itään eristämään ja saartamaan Viipuria, joka edellisestä kesästä asti oli ollut venäläisten hallussa. Tämä taitava ja tarmokas, mutta ruumiiltaan jo raihnainen kenraali oli tänään taas ärtyneellä tuulella, sillä huonoja viestejä oli tullut joka taholta. Ruotsin laivasto, jonka olisi pitänyt heti jäitten lähtiessä saapua Uuraansalmeen estämään venäläisten muonankuljetuksen Viipuriin ja auttamaan hänen hankkeitaan, kuhnaili tapansa mukaan kaukana Karlskronan talvisatamassa. Vihollinen ennätti saada Viipuriin apua. Nieroth oli tosin lähettänyt pari kolme pienehköä joukko-osastoa veneineen Uuraansalmelle venäläisiä edes vähän häiritsemään, mutta mitäpä ne pikkuveneet voivat, eikä nyt niidenkään tiedustelumatkalta ollut saapunut mitään tietoja, joita hän kuitenkin oli tänne vaatinut. Joutilaisuudessa kului aika ja se ärsytti toiminnan miestä. Ja kaiken lisäksi olivat ruokalähetykset Kymijoelta, jossa armeijalla Viipurin menetyksen jälkeen oli varastonsa, viivästyneet. Miehillä rupesi olemaan nälkä.

Harmistuneena kenraali käveli adjutanttinsa saattamana ahdetta pitkin jokisuulle päin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi ja katsoi kummissaan eteensä: Kaksi isoa venäläistä lotjaa saapui verkalleen soutaen mereltä päin rannikkoa kohti — hyvin hän tunsi nuo hollantilaismalliset, latteat ja matalapohjaiset, kömpelöt tsaari Pietarin alukset.

— Mutta hittoja — onko ryssä tullut hulluksi! hän virkkoi adjutantilleen ja lähetti tämän kaukoputkella lähempää tähystämään. — Ei, ei siitä ollut epäilystä, musikoita oli soutajina ja lotjat olivat raskaassa lastissa. Ja ihan ne alkoivat lähestyä Pajulahden venelaituria.

Kenraali vilkastui, käski tuoda ratsunsa, komensi puolensataa rakuunaa mukaansa ja karautti nopeasti maihinnousupaikalle vastaanottamaan tulijoita. Soutajat ja lotjat olivat todella venäläisiä, mutta komentajana oli suomalainen luutnantti, joka oli siepannut tämän saaliin Uuraansalmessa ja toi sen nyt Suomen armeijan käyttöön.

Kenraali Nierothin kalpeat, ryppyiset kasvot kirkastuivat ilosta. Nyt hän sai tietoja Uuraasta, sai ruokaa armeijalleen, — kiireellä hän kutsutti valtausjoukon johtajan puheilleen.

Mies oli luutnantti Pietari Longström ja hän kuului Porin rykmenttiin, vaikka olikin Savosta kotoisin. Keskikokoinen, notkea ja sitkeännäköinen soturi, aivan tummaverinen ja mustatukkainen, silmätkin pikimustat ja tuliset — korea poika! Toiset kertoivat hänessä virtaavan mustalaisverta, toiset taas hänen sukunsa polveutuvan väärän koivun takaa jostakin Savonlinnan virkamiehestä, ja ehkäpä siihen viittasi vierasperäinen nimikin. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli savolaisen talonpojan poika ja itsekin sekä sydämeltään että murteeltaan ja sanasutkauksiltaan täysi savolainen, kenties tavallista maatiaista vähän vikkelämpi ja kipakampi.

— Miten nämä sait käsiisi? kysyi kenraali.

— Vahdin niiden tuloa salmessa, ammuin alkuun muutamia soutajia ja uhkasin siten ampua kaikki. Silloin he herkesivät soutamasta ja panivat pyssynsä pois. Kiirehdin tuomaan lotjat talteen, sillä vihollisaluksia näkyi selällä.

— Ovatko toiset osastot vielä Uuraassa vartiossa?

— Siellä ovat. Mutta enemmän siellä tarvittaisiin.

— Saat palata sinne takaisin. Suoritit tehtäväsi reippaasti, Pietari, siksi saatkin nyt oman itsenäisen joukon, sata miestä, komentoosi. — Kenraali myhäili tyytyväisenä, antoi käskyjä vankien sijoituksesta ja viljalastin toimittamisesta leipureille. Mutta rannasta lähtiessään hän kääntyi vielä nuoren luutnantin puoleen huomauttaen:

— Itsenäiseen komentoon kuuluu kapteenin arvokin — hae aamulla valtakirjasi päämajastani. Mutta sitten heti takaisin!

Siihen rantaäyräälle oli keräytynyt aika paljon kylän väkeä ja sotilaita tätä maihintuloa katselemaan ja Pietari Longström oli nyt siellä kaikkien ihailun kohteena. Hän kulki siellä parvesta parveen vilpittömästi iloiten menestyksestään ja esimiehensä suosiosta, tervehti reippaasti tuttaviaan upseereita ja sotilaita, jotka olivat tulleet häntä onnittelemaan, ja purki nuortean riemunsa ilmoille. Seisoipa väkijoukossa noin nelitoistavuotias, kirkassilmäinen, vaaleatukkainen tyttökin, sievä typykkä katsellen ihailevin, loistavin silmin reipasta, voitokkaana palannutta upseeria. Pietari tervehti ohimennen häntäkin, pyöräytti tyttöä keveästi uumalta ja virkahti nauraen:

— Kas siinähän onkin sotapojan morsian! Mikä nimesi?

— Sesilia…

— Se sopii. Kun tuon tänne seuraavan lastin, tuon sulle, Sesilia, kihlalahjat…

Hän nauroi itse tuolle lupaukselleen poikamaisesti ja herttaisesti, ja mustat silmät kimalsivat.

* * * * *

Mutta suomalaisten vartijain oli poistuttava Uuraansalmesta, jonka venäläiset pian valtasivat, eikä Longströmkään ehtinyt tuoda sieltä uutta kaappauslastia Virolahdelle, — armeijan oli vihdoin vetäydyttävä Vehkalahden varustuksiltaankin.

Nierothin kuoltua oli ylipäälliköksi tullut taas kelvoton Lybecker, joka suunnitteli suuria, mutta ei saanut pientäkään aikaan. Kesällä 1712 hän oli peräyttänyt Suomen armeijan Kymijoen taa, ja sinne sitten jäätiin.

Vanhoilta ajoilta oli Ruotsissa ja Suomessakin se käsitys yleinen, että jos Viipuri joskus menetettäisiin, voidaan Suomea toki aina Kymijoella puolustaa. Eikä vihollinen nyt yrittänytkään hyökätä joen yli.

Mutta tsaari Pietari olikin tehnyt toisenlaisen suunnitelman. Hän oli talven ja kevään kuluessa rakennuttanut paljon noita latteapohjaisia, matalassa uivia ja airoilla soudettavia kuljetuslaivoja, jotka hän nyt pani Uuraansalmesta lipumaan saariston sisäpuolitse länteen päin, ja eräänä syyskuun päivänä lennähti Lybeckerille Ahvenkoskelle sanoma, että venäläisiä laivoja liikkui Kymijoen suulla; ne olivat sen länsirannalta jo vallanneet ruotsalaisen muonalaivan. Ruotsin laivasto, joka purjehti Suomenlahdella, ei niistä tiennyt eikä syväkulkuisena mahtanut niille mitään.

Lybeckerille tuli hätä käteen. Vihollisen pääsy joen länsirannalle oli koetettava estää, oli torjuttava niiden maihinnousuhankkeet, mutta miten?

— Lähetetään Longström osastoineen jokisuulle saapuvia ahdistelemaan, kehottivat levottoman ylipäällikön neuvonantajat.

— Olisiko siitä apua?

— Hän on tottunut tällaisiin meriseikkailuihin, hän voi ehkä pelottaa hyökkääjät pakoon..

— Lähteköön, koettakoon…!

Pietari olikin nyt armeijan mukana peräytynyt ja lepäillyt kyllästymiseen asti ja ryhtyi sen vuoksi täydellä innolla tarjottuun tehtävään. Hän sai satasen miestä ja pari tykkiä oman osastonsa lisäksi, painui rannikolle, hankki itselleen siellä veneitä ja lähti tiedustelemaan vihollisen liikkeitä. Ruotsalaisen muonalaivan vienyt kaleeri oli palannut takaisin itään päin ja kadonnut sille tielleen. He tulevat kyllä takaisin kerran makuun päästyään, päätteli Pietari ja menetteli sen mukaan. Hän valikoi itselleen sopivan vartiopaikan eräässä niistä Kyminsuun saarista, joihin toista sataa vuotta myöhemmin Kotkan kaupunki syntyi — siitä hän saattoi hallita jokisuuta. Asetti sinne tykkinsä, sijoitti miehensä piilopaikkaan lepäämään ja tähysteli valppaasti.

Ei näkynyt mitään. Autiot olivat rannat, joiden vihantaan lehtimetsään syksy jo rupesi keltaansa sirottamaan, selät ja salmet olivat kuin kuolleet. Pietaria rupesi jo huolettamaan, että ehkä venäläiset laskevatkin maihin vielä lännempänä, jossakin Pyhtään rannikolla.

Mutta niitä miettiessään loivalla rantakalliolla hänen päätään alkoi huimata… Oliko se näköhäiriö vai mikä… lehto tuolla loitommalla koillisessa salmessa liikkui! Hän tähysti suu ammollaan: saari siellä todella liikkui ja läheni…, ja jo toinen ja kolmas!

Silloin hän rämähti nauramaan, osoitti tuota luonnonilmiötä vieressään loikovalle korpraali Forsmanille, joka nokkelana miehenä oli kaikissa kujeissa hänen lähin apulaisensa, ja virkkoi:

— Ryssä on pukenut kaleerinsa koivuilla juhannusasuun ja lähestyy meitä noin juhlavasti.

— Mitä varten? uteli ällistynyt korpraali.

— Salatakseen sotajuonensa amiraali Wernfeltin laivastolta, selitti Pietari tajuten vihollisen aikeet. — Ruotsin laivasto vartioi merta, mutta näkee saaristossa vain lehteviä maisemia.

— Ja hyvin on kepponen näemmä onnistunut.

— On toistaiseksi. Mutta tulkaapa sieltä lähemmäs niin saatte juhlatervehdyksen!

Kiireellä Longström sijoitti tykkinsä ampuma-asentoon ja kätkettyään veneensä vartioineen saaren länsipuoliseen poukamaan määräsi pyssymiehet rantavesaikkoon. Lehtipukuiset lotjat lähenivät parinkymmenen airoparin soutamina pyrkien ilmeisesti saaren ohi jokisuulle. Pian tähystäjät saattoivat huomata lotjissa lehvien takana runsaasti sotaväkeä. Vihollinen yritti tosissaan ylläkköä.

Longström laski ensimmäiset, aivan peräkkäin soutavat kaleerit kiväärinkantaman päähän — vasta silloin hän laukaisutti tykkinsä ja antoi pyssymiestensä ampua. Soutaminen pysähtyi, airot kirposivat, kallelleen vaipui ensimmäinen kaleeri ja miehiä näkyi kaatuvan molemmissa. Leimahti toinen laukaus, ja kiireesti lähtivät kaleerit, joista toinen ilmeisesti oli vioittunut, huopaamaan selälle. Samalla kuitenkin niiden aseet alkoivat paukkua ja vihainen laukausten vaihto sukeutui nyt siinä tuulisen ulapan laidassa.

Suomalaisia, jotka kykkivät lehdossa ja rantakivien suojassa, ei tulitus paljoakaan vahingoittanut, Longström saattoi levollisesti jatkaa taistelua. Mutta hän pälyili kumminkin levottomasti ympärilleen. Mihin oli joutunut se kolmas laiva, joka heti taistelun alussa oli irtautunut muista. Hän kapusi rantapetäjään sitä tutkimaan. Ja aivan oikein, se souti saaren vastapäistä, aukeampaa rantaa kohti ja oli jo varsin lähellä sitä. Sinne täytyi toinen tykki ja osa miehistöä kiireellä lähettää. Ja tulisesti nyt sitäkin koivulaivaa tervehdittiin.

Mutta se oli päässyt liian lähelle rantaa! Venäläisten päällikkö komensi miehensä kuulasateesta huolimatta hyppäämään veteen ja kahlaamaan maihin ja heitä tulikin sieltä nyt sakeana pilvenä. Syntyi taistelu saaren rannalla, ryssät levittivät rintamansa ja pääsivät etenemään verkalleen ylivoimansa ansiosta. He olivat pian keksineet, että suomalaisia oli täällä vain pieni joukko. Kotvan kesti tätä epätasaista taistelua, mutta Longström älysi pian vastarinnan toivottomaksi. Sitä pitkittämällä hän vain menettäisi miehensä. Siksi hän jatkoi itse kymmenkunnan miehen kanssa kiivasta ampumista, mutta lähetti Forsmanin johtamaan muun joukon veneisiin ja soutamaan manterelle. Yksi vene oli vain jätettävä jälkijoukkoa varten.

Tämä liike onnistuikin hyvin — nuo siipirikot laivat olivat loitonneet liian kauas selälle eivätkä päässeet sieltä pahasti hätyyttämään pakenevia. Longström miehineen jatkoi metsänrinnassa taistelua. Mutta kun hän sitten yhtäkkiä jätti tykkinsä ja juoksi tuolle viimeiselle veneelle paetakseen hänkin saaresta miestensä kanssa, se olikin poissa. Oliko senkin vienyt oma väki hätäännyksissään vaiko rantaa kiertänyt venäläinen, siitä ei saatu koskaan selvää. Pieni suomalaisparvi oli ehdottomasti saarroksissa — ei auttanut muu kuin antautua.

Näin Longström joutui venäläisten vangiksi. Katkeraahan se oli, mutta hymyillen hilpeä mies koetti mukautua kohtaloonsa, tarjosi vangitsijoilleen tupakkaa ja heittäytyi juttusille heidän kanssaan. Ja henkensä hän pelasti.

* * * * *

Pietariin korjattavaksi vietävässä rikkiammutussa kaleerissa kapteeni Longström kuljetettiin vankeuteen. Hänet suljettiin siellä kylmään, kosteaan ja ahtaaseen tyrmään, jossa oli paljon muitakin sotavankeja. Heidän joukossaan Pietari tapasi entisen esimiehensä ja partiotoverinsa Taneli Luukkosen, joka toista vuotta sitten oli joutunut Viipurin tienoilla satimeen.

Mutta surkeassa tilassa oli nyt tuo ennen niin topakka ja toimekas Taneli, kuuluisin ja pelottavin kaikista suomalaisista sissipäälliköistä. Tauti oli hänet tyrmässä tavannut ja taittanut, nälkä ja syöpäläiset olivat tehneet raunion verevästä miehestä, hänestä ei ollut enää muuta jäljellä kuin heikosti lepattava elämänliekki. Luukkonen kertoi hänelle pahnapahasilla maattaessa seikkailuistaan ja huonosta onnestaan, mutta yhteen neuvoon hän aina terästi kaikki kuiskivat puheensa:

— Koeta paeta hinnalla millä hyvänsä, muuten varmasti menehdyt!

— En siekailekaan, jos vain on vähänkin mahdollisuutta.

— Vaikkei näyttäisi olevankaan, tiukkasi Taneli käheänä. — Vaikka olisi kuinka toivotonta tahansa, yritä — anna mieluummin henkesi mennä. Sillä tämä on pahempaa kuin helvetti.

Kyllähän Pietari sen itsekin älysi ja hän päätti noudattaa riutuneen ystävänsä neuvoa. Mutta mihinpä pakenet umpinaisesta tyrmästä?

Sen verran Longström sai kuitenkin vartijoiltaan selville, että hänen asiaansa tutkittiin… ei oltu selvillä siitä, oliko hän toiminut sissipäällikkönä, jolloin hänellä oli Luukkosen kohtalo varmasti edessään, vaiko vakinaisen armeijan upseerina, jolloin hän voisi päästä Sisä-Venäjälle. Pietari teetätti silloin tyrmässä eräällä kielitaitoisella kohtalotoverillaan anomuksen, jossa hän koetti todistaa jälkimmäisen oikeaksi — vaikkei hän todellisuudessa ollut siitä itsekään aivan varma — ja pyysi kuulustelua. Ja kuinka ollakaan, eräänä päivänä Pietari vietiin johonkin virastoon kuulusteltavaksi. Silloin hän puristi jäähyväisiksi Luukkosen jo kylmän raukeaa kättä — hän ei aikonut enää suurin surminkaan palata siihen haisevaan tyrmään.

Eikä hän palannut. Tiukka ja pitkä kuulustelu pidettiin jossakin linnoituksen virkahuoneessa, vallan nääntyneenä hän palasi sieltä vartijansa saattamana etuhuoneeseen, joka oli sotaväkeä täynnä. Siellä hän tyrkkäsi vartijansa kouraan hopeakolikon, pyytäen julmaan janoonsa haarikan olutta. Vartija, jota itseäänkin janotti, heltyi ja lähti olutta hakemaan. Mutta kun hän oli ovesta mennyt, silloin Longström astui heti ryhdikkäänä ja komeana toisen oven suuhun, puki siellä verkalleen ylleen venäläisen upseeritakin ja lakin ja astui ulos…

Sotamiehet tekivät hänelle kunniaa, he eivät häntä eikä hänen asiaansa siinä virastossa tunteneet.

* * * * *

Näin kapteeni Longström ainakin itse selosti pakonsa Pietarista ilmestyessään keväällä 1713 yhtäkkiä Armfeltin armeijaosastoon, joka silloin puolusti Helsinkiä venäläisten laivastohyökkäystä vastaan. Hän sai kohta oman osastonsa takaisin komentoonsa, ja kun Armfeltin yksikön pian sen jälkeen Ruotsin laivaston viipymisen vuoksi taaskin oli peräydyttävä palavasta Helsingistä, jonka venäläiset nyt valtasivat, seurasi hän sen mukana, mutta sai tällä välin jo taas erinäisiä tehtäviä suoritettavakseen.

Helsingin palo harmitti venäläisiä; he olivat valinneet tämän satamakaupungin tukikohdakseen, mutta siellä ei ollut enää taloja eikä varastosuojia, joita täytyi kiireellä ryhtyä rakentamaan. Rakennusaineita saadakseen lähetti venäläisten päällikkö eräänä päivänä kolme kaleeriaan Sipoon joelle purkamaan ja tuomaan pieltä Helsinkiin talonpoikain taloja. Longström sai Tuusulassa ollessaan siitä vihiä ja hiipi miehineen kiireesti metsien halki tälle "työmaalle".

Venäläisillä oli vahvanlainen vartiosto, mutta se hölmistyi äkillistä yöllistä hyökkäystä. Ketkä eivät rytäkässä kaatuneet, joutuivat suomalaisen partioväen vangiksi. Longström poltti kaleerit jokeen ja otti mukaansa muonaa sen verran mitä kantaa jaksettiin. Sinne jäivät vihollisen rakennuspuut, ja suomalaiset jalkarakuunat palasivat 11 vankia mukanaan aamupuhteella Tuusulaan, pääarmeijaan, johon Lybeckerkin nyt oli Porvoosta poistuttuaan yhtynyt. Tämä kepponen lohdutti Longströmiä: hänen syksyinen tappionsa Kyminsuussa ja talviset kärsimyksensä Pietarissa tulivat pieneltä osalta kostetuiksi. Mutta itse armeijan asemaanhan se ei mitään vaikuttanut, tämä vain peräytyi pohjoiseen päin.

Lybecker sai vihdoin eräänä päivänä kutsun saapua Tukholmaan tutkittavaksi; mielet olivat sielläkin vihdoin hänen kunniattoman sodankäyntinsä johdosta jo liiaksi myrtyneet. Armfeltista tuli ylipäällikkö ja sen jälkeen Suomen armeija sai vihdoinkin ruveta taistelemaan — valitettavasti vain liian myöhään.

Pälkäneen taistelun jälkeen, jossa Suomen armeija oli pahasti lyöty hajalle, harhaili sisämaan metsissä ja kylissä syysmyöhällä 1713 paljon pieniä, johtoa vailla olevia sotilasparvia, jotka osaksi eivät osanneet takaisin armeijaan, jonka olinpaikkaa ne eivät tunteneetkaan, osaksi tahallaan kiertelivät maata, karkulaisina tai sissijoukkoina. Niitä keräilemään ja itsenäistä pikkusotaa käymään lähetettiin silloin mm. Pietari Longström. Hän keräsikin pian ympärilleen metsistä toistasataa miestä käsittävän joukon, jolla hän ahkerasti hätyytti vihollisen selkäpuolta, tuhosi kasakkaparvia ja valtasi kuormastoja. Näin hän vietti syyskauden Keuruun ja Vesilahden märissä metsissä, pakkastalven Jämsän ja Saarijärven saloilla, ja monet kovat hän siellä koki, monesta pälkähästä hän vain hädin tuskin neuvokkuudellaan ja nopeudellaan selvisi.

Mutta talven selän taittuessa rupesi sinne Sisä-Suomen metsäseutuihin keräytymään yhä lukuisammin pakolais- ja partiojoukkoja. Isossakyrössä oli taisteltu Suomen sotaväen viimeinen verinen taistelu ja voitetun armeijan rippeitä samoin kuin vihollisten julmuutta pakenevia talonpoikia kuljeskeli nyt avuttomina saloilla. He tuottivat suuria kärsimyksiä väestölle, joka oli jäänyt paikoilleen.

Longström koetti pitää joukossaan ankaraa mieskuria; hän rankaisi armotta jokaisen väestöä vastaan tehdyn ilkityön, kielsi jyrkästi kaiken omankädenoikeuden, kielsi varovaisuussyistä miehiltään viinanjuonninkin, tasasi aina oikeudenmukaisesti viholliselta siepatut saaliit miestensä kanssa ja jakoi loput hätää kärsivälle väestölle. Tuon kurin takia miehet kunnioittivatkin häntä ja tottelivat hänen käskyjään. Mutta monet muut joukot eivät olleet yhtä tunnontarkkoja, ja kuukausi kuukaudelta miehet ja mielet yhä kovettuivat ja raaistuivat.

Keväällä 1714, Napuen tappion jälkeen, armeijan tähteiden peräytyessä Länsipohjaan ja koko Suomen jouduttua vihollisen valtaan, oli mieliala metsiin paenneiden joukossakin synkimmillään. Venäläisten päällystö määräsi hirmuisen rangaistuksen niille, jotka suosivat sissejä eivätkä ilmoittaneet heidän puuhistaan. Sellaisten kylä oli poltettava, eikä ainoastaan kylä, vaan metsänkin vainolaiset sytyttivät ja polttivat, tuhotakseen muka siellä piileskelevät pakolaisetkin. Sissien suosijaksi epäiltyä kidutettiin, ja hänet surmattiin säälittä. Monien kidutettujen oli pakko tunnustaa ja he ilmoittivat mitä tiesivät. Mutta jos kivekkäät taas pääsivät perille tästä, he puolestaan rankaisivat vielä julmemmin jokaisen kavaltajan…

Kesän lähestyessä sissisotaan kyllääntynyt Longström aikoi vetäytyä armeijan luo Ruotsin puolelle, jolta hän ei viime aikoina ollut saanut mitään ohjeita. Mutta sitä ennen hän päätti kuitenkin vielä poiketa kotipuoleensa Savoon katsomaan, vieläkö siellä Joroisten salolla oli ketään omaisista hengissä.

Ilokseen hän huomasi että Savoa oli näihin asti vähemmän ryöstetty ja hävitetty kuin muuta Suomea. Siellä ihmiset asuivat vielä rintamaillaan, ruokaa oli ja uutta hankittiin. Partiokapteenin kotitalokin oli paikallaan ja sen eläjät samoin. Mutta vain salavihkaa Pietari siellä käväisi, ettei hän, jonka nimi venäläisten piirissä oli jo huonossa huudossa ja jonka hengestä he olivat luvanneet suuria palkintoja, aiheuttaisi omaisilleen kostoa ja kärsimystä.

Täällä hän sai kuulla, että Savon vanha linna vielä oli suomalaisten käsissä — siksipä venäläiset eivät vielä olleetkaan uskaltaneet paljon Savon vesillä liikkua eikä sen asutusta hävittää. Mutta linnaa piiritettiin juuri näihin aikoihin; siellä kuului olevan puute sekä ruoasta että miehistä. Lujilla ilmeisesti oli Olavin yksinäinen varustus.

Longström päätti silloin koettaa auttaa sitä hiukan. Hänen mukanaan oli Keski-Suomesta Savoon tullut parikymmentä luotetuimpaa miestä ja näiden kanssa hän souteli nyt Haukiveden ja Saimaan selkiä väijyen erästä venäläistä muonasaattuetta. Sellaista ei nyt kuitenkaan tavattu; Pietari yhdytti muutamassa salmessa vain pienen savolaismatkueen, joka kuljetti venelastillista voita, lampaanlihaa ja muuta herkkua Lappeenrannan markkinoille todennäköisesti venäläisille myytäväksi. Sen lastin hän anasti, mutta ei ilmaiseksi. Hän maksoi osan siitä rahalla ja antoi lopusta velkakirjan Ruotsin hallituksen suoritettavaksi.

— Se on hiukan epävarma velkakirja, veisteli korpraali Forsman, joka nyt kuten aina kulki hänen matkassaan. — Ja mitäpä sinun hyödyttää antaa maksua talonpojille, toiset sissit vievät heiltä heidän tavaransa kuitenkin ilmaiseksi.

— Mutta sepä ei ole oikein, sitä tapaa tahdon välttää milloin suinkin voin.

— Luuletko maineesi siitä paranevan — yhtä mustana nyt kuitenkin kuin muutkin kivekkäät.

— Vaikka niinkin, otan rahani venäläisiltä takaisin!

Saaliineen sissit soutivat varoen linnan läheisille vesille, missä jo piiritysjoukkoon kuuluvia venäläisiä kuhisi. Vetivät veneensä viidakkoon, vartioivat saarella sopivaa tilaisuutta ja vakoilivat ympäristöä.

Läheiseltä rannalta nousi savu. Sinne ulkosalle venäläiset olivat rakentaneet suuren leivinuunin ja paistoivat siellä parhaillaan joukoilleen leipää.

— Särvintä on meillä aluksi, tuolta leipä otetaan, uhmaili Pietari silloin.

— Entä leipojat, heitä on toistakymmentä miestä, huomautti korpraali.

— Otetaan nekin…!

Ja illan suussa leipomisen vielä jatkuessa Pietari souti joukkoineen leipomarannalle, yllätti leipurit ennen kuin he ehtivät lähettää hätäviestiä ja lopetti jutun lyhyeen. Yhdeksän miestä antautui sovinnolla. Heidät sijoitettiin sidottuina venäläisten veneisiin, joilla Longströmin sissit nyt lähtivät täydessä jauholastissa jatkamaan matkaa vaihdettuaan päähänsä venäläisten suuret lippalakit. Näin he soutivat iltayöstä muina miehinä salmien kautta, joiden rannoilla venäläiset olivat vartiossa antaen "omain" alustensa rauhassa kulkea ohi. Mutta Kyrönvirralla, jota alaspäin sissit täydellä vauhdilla laskivat, he ottivat taas omat päähineensä ja kääntyivät rohkeasti linnan valkamaa kohti. Jo pamahti sieltä laukaus ja toinenkin, mutta Longström huitoi käsillään ja huusi hurjasti:

— Älkää ampuko, tuomme teille eväitä…!

Hyvään tarpeeseen ne eväät linnassa olivatkin ja miehet myös. Siellä oli vain toistasataa miestä puolustusväkeä, jolla majuri Busch oli jo kuukauden pitänyt puoliaan. Nyt jatkettiin linnan puolustamista uudella innolla, vaikka se toivotonta olikin, kun riittäviä apujoukkoja ei mistään päin voitu odottaa. Näin vierähti pari viikkoa vihollisten ankarasti ampuessa. Mutta sitten loppuivat ampumavarat, ruudit ja luodit. Heinäkuun lopulla täytyi Buschin vihdoin ruveta antautumiskeskusteluihin tinkien itselleen kunnialliset ehdot. Mutta ennen antautumispäivää Pietari Longström lähti miehineen Olavinlinnasta. Hän näet tiesi että häneen ja hänen miehiinsä nähden eivät viholliset missään tapauksessa pitäisi antautumissopimustaan: hirttonuora heitä odotti. Venäläiset olivat perin juurin äkämystyneet näihin sisseihin, varsinkin leipomon ryöstön johdosta. Luotituiskusta välittämättä lähti eräänä sadeyönä kolme venettä menetetyksi tuomitun Linnansaaren eri rannoilta soutamaan selälle. Pari miestä menetettiin, veneet saivat monta reikää kylkiinsä, mutta ne yhtyivät kuitenkin kaikki sovitulla paikalla Saimaan sokkeloisessa saaristossa.

* * * * *

Longström oli jo, kuten sanottu, varhemmin aikonut lähteä pääarmeijan luo Ruotsin puolelle, mutta tämä Savonlinnan seikkailu oli häntä taas reipastuttanut. Venäläisten vartiointi oli täällä Itä-Suomessa heikompaa kuin hän oli luullutkaan, rohkealla ja päättävällä miesjoukolla saattoi heille siellä edelleen tehdä paljon kiusaa. Sen vuoksi päätettiin soutaa etelään päin, siepata muonaveneitä ja häiritä vihollisen kuljetuksia. Kesä oli kaunis ja lämmin, soma oli saarivesillä vapaana soudella.

Saimaan etelärannalle Longström jätti sitten kuitenkin veneensä, luovutti niihin kertyneet muonat seudun väestölle ja painui taas metsiin, joiden halki hän samosi merenrannikolle, vanhaan tuttuun Vehkalahden saaristoon. Siellä venäläiset nyt isännöivät valtansa tunnossa eivätkä muonalotjiaan kuljetellessaan enää pelänneet hyökkäyksiä. Pietari järkytti pian heidän vahvan uskonsa.

Paasion saaren rannalla oli — niin kertoi manteren väestö, jota Forsman vanhana virolahtelaisena kävi tervehtimässä — parhaillaan ankkurissa kaksi isoa lotjaa ja kaksi nuottavenettä, joilla venäläiset kuljettivat muonaa ja muuta tavaraa armeijansa varastoon Helsinkiin. Olipa mukana neljä venäläistä kauppiastakin, jotka olivat näiden tavarain hankkijoita, mutta sillä venäläisellä kasakkakapteenilla, jonka komennossa tämä laivue oli, ei ollut kuin kymmenkunta pyssymiestä matkassa.

— Siinä olisi paljon otettavaa, kun sen vain johonkin saisi kuljetetuksi, huoahti korpraali Forsman, joka tämän viestin joukolle toi.

— Se on meidän saalistamme, laskettakoonpa se sitten vaikka meren pohjaan, päätti Longström ja viipymättä hän varustautui kaappausmatkalle.

Valtaus onnistui. Venäläiset yllätettiin, he yrittivät kyllä vastarintaa, mutta kun heidän kapteeninsa kaatui, muut antautuivat pian. Saalis olisi ollut sanomattoman arvokas, mutta siitä ei voitu nyt korjata talteen muuta kuin pieni osa, jonka sissit mättivät veneisiinsä. Sitten kirveillä reiät lotjain pohjiin — mukana taisivat vajota syvyyteen niiden vartijatkin.

Mutta nuo neljä venäläistä kauppiasta rukoilivat armoa niin hätääntyneinä ja nöyrinä, että Pietarin sydän heltyi. Hän urahti:

— No, heittäkää mereen tavarat tuosta toisesta nuottaveneestänne — kas niin —, veden ja ruoan saatte pitää, mutta soutakaa pian merelle ja painukaa suoraan Venäjän rannikolle. Kas niin, hävitkää!

Kupetsat lähtivät sanomattoman kiitollisina ja kiireesti matkaan eivätkä kertaakaan taakseen katsoneet. Mutta Longströmin sissit soutivat takaisin manterelle katsellen samalla miten lotjat vähitellen vajosivat. Korpraali neuvoi heille taatun talon, missä saataisiin levätä öisistä ponnistuksista. Sinne he tapansa mukaan vartijat asetettuaan sitten yöpyivät.

Aamulla Longström nousi ennen muita ja lähti yöpirtistä tienoita tarkastamaan. Näin päivänvalossa hän tunsikin hyvin nämä seudut ja talonkin, — se oli Pajulahden ulkoniemessä —, täällähän hän oli monesti retkeillyt silloin Nierothin aikana. Rantapajukkoon kätketyille veneille kävellessään hän näki tytön rantakivillä vaatteita pesemässä. Hän katseli syrjästä tuota notkeaa tyttöä, tunsi hänet, astui luo ja virkkoi:

— Terve, Sesilia. Nyt tulin tuomaan sinulle niitä kihloja, joita viimeksi lupasin.

Tyttö ojentautui, laski käärityt hameensa alas, punastui hiusmartoa myöten ja tervehti ujosti. Hänestä oli näinä kolmena vuotena Pietarin ollessa muualla kasvanut kaunis, kukkea impi, jonka povi jo korkeana aaltoili, ja selvästi saattoi nähdä, että hänkin heti tunsi tuon karkeamekkoisen, mustapartaisen ja päivän polttaman partiomiehen samaksi nuoreksi luutnantiksi, joka oli häntä kerran Pajulahden sillalla puhutellut.

— No, otatko kihlat? puhui Pietari edelleen leikkisästi. — Tule vain täältä veneestä itse valikoimaan. Tuossa on kultaristi ja vitjat, sen sain viime yönä venäläiseltä kupetsalta. Ja tuossa on koreata kangasta…

Tyttö ihaili sissin saaliita, mutta oli ymmällä ja katseli vain ujona jalkoihinsa. Pietari istahti kivelle hänen viereensä ja jatkoi:

— Älä arkaile, tiedäthän, sanasta miestä… Äläkä pelkää, en sinua väkisin mihinkään vie. Mutta jos tästä kerran vielä rauha palaa, silloin haen sinut omakseni — tuletko?

Tyttö ei vastannut, eikä Pietari vastausta vaatinutkaan. Hän jutteli siinä omaksi huvikseen, olikin niin pitkä aika siitä kun hän oli viimeksi tyttöjä jututtanut.

Ja hän kyseli kainostelevalta Sesilialta hänen kotiolojaan ja toimeentuloaan. Äidin ja tädin kanssa tyttö eli, miehet olivat kaikki menneet sotaan kai kaatuneet tai Venäjälle viety. — Näin tyttö jo kertoi, hiukan puheliaammaksi sulaen. — He olivat koettaneet naisvoimin peltotilkkua viljellä ja pitää vesillä verkkoja ja rysiä, ja hengissä sentään oli pysytty. Usein venäläiset olivat heillä vierailleet, usein kiusanneet ja talon vähiä varoja ryöstäneetkin, monesti olivat mökin eläjät henkeäänkin pelänneet, mutta eivät olleet vainolaiset sitä toki vielä vieneet — vaimoväkeä kun olivat. Mutta venäläisten tullessa oli Sesilia aina pujahtanut metsään tai nauriskuoppaan piiloon, — häntä niin pelotti…!

— Piileskele vastakin, älä laske vierasta liki, kehotti Pietari. — Mutta älkää myöskään hätäytykö, me käymme teitä joskus katsomassa.

Tyttö istui siinä hiljaa kultavitja kädessään, ihaili sitä, mutta näytti haluavan antaa sen takaisin. Pietari esteli:

— Panehan talteen vain, vielä se joskus voi olla tarpeenkin.

Ja kun jo toisia miehiä laskeutui tuvasta rantaan, tyttö kätki helyt kiireellä povelleen.

Veneestään sissit kantoivat nyt soramäkeen kaivamaansa kuoppaan talon väelle yösijan palkaksi pari jauhosäkkiä ja muutakin lotjista otettua muonaa — heillä oli sitä taas itselleen yllin kyllin — ja lähtivät sitten veneillä uusille retkilleen. Mökin akat siunailivat ja kiittivät, mutta iloitsivat ennen kaikkea siitä, että sissit olivat kenenkään näkemättä lähteneet. Mutta veneiden kääntyessä niemen taa Pietari Longström näki vielä valkotukkaisen tytön seisovan rannalla kahden pajupehkon välissä kädellä silmiään varjostaen, ja hän tiesi, että tuolla valkoisella immellä oli hänen antamansa kultavitjat, kihlalahjat, povellaan…

* * * * *

Metsiin taas painuessaan sissit jättivät loputkin saaliistaan, jota eivät voineet mukanaan kuljettaa, rannikkoväestölle. Mutta huonosti tuo väki heidän lahjansa palkitsi. Venäläisille oli jo selvinnyt, että sissijoukko oli käynyt upottamassa heidän muonalaivansa, ja näitä uskalikkoja kasakat ryhtyivät nyt oikein järjestelmällisesti pyydystämään. He tiukkasivat Virojoen eläjiltä partiomiesten retkiä, ja hädissään nämä ilmiantoivatkin, minne päin metsiin Longström joukkoineen oli painunut. Kaikki tiet nyt saarrettiin, salotaipaleillekin asetettiin kasakkavartioita ja metsät haravoitiin tarkoin. Kivekkäät oli kerrankin saatava satimeen.

Iitin ja Luumäen saloilla yhtyi Longströmiin muitakin pakenevia partiomiehiä, jotka hänelle kertoivat tuosta tiukasta ajojahdista. He kertoivat myös, että lännestä päin toinen kasakkajoukko ahdisteli samoihin metsiin toista suomalaista sissijoukkoa, joka luutnantti Sahlon johdolla oli heille Kymin puolessa tehnyt kolttosia. Kolme eri vihollisjoukkoa oli siis nyt sissejä saartamassa eikä näillä ollut paljonkaan pelastuksen toivoa.

Longström päätti vapautuakseen saarroksesta ja avatakseen pakotien myöskin Sahlon väelle antautua taisteluun yhden kasakkaosaston kanssa. Hänen joukkonsa oli nyt kasvanut sadan miehen suuruiseksi ja sillä oli mainiot aseet — lotjista oli saatu hyviä pyssyjä ja ampumavaroja. Rohkeasti hän samosi suoraan pohjoista kohden.

Valkealan kylän tienoilla hänen oli mentävä maantien yli, ja hän arvasi kasakkain väijyvän siinä. Niin olikin laita. Vartioita oli pitkin tietä, mutta pääjoukko, toistasataa kasakkaa, oli leiriytynyt mäelle kylän laitaan ja siihen yöpynyt. Jättämättä vihollisen vakoilijoille aikaa hälytyksen tekoon Longströmin sissit syöksyivät metsästä suoraan kahdelta suunnalta kasakkaleiriin, ampuivat ensiksi hevoset ja sitten niiden vartijat ja ryntäsivät sakeimpaan vihollisparveen. Heillä ei ollut muuta kuin henkensä menetettävänä, mutta sen he tahtoivatkin joko pelastaa taikka myydä kalliista hinnasta. Hurjemmin, raivokkaammin kuin koskaan ennen he hyökkäsivät, ampuivat ja iskivät. Kasakat eivät olleet aavistaneet hyökkäystä. Hetken taistelu riehui tuimana ja monta kivekästäkin kentälle kaatui. Mutta ennen pitkää oli leiripaikka suomalaisten käsissä ja vain osa kasakoista pääsi pakoon.

He pakenivatkin nyt pitkälle, siirsivät pois joukkonsa joksikin aikaa koko tältä Lappeenrannan—Hollolan väliseltä maantieltä, joka oli käynyt heille kovin hankalaksi. Luutnantti Sahlo oli näet lännempänä, Iitin puolessa, myös voitokkaasti murtautunut venäläisten saartolinjan läpi taottaen heille tuntuvan tappion.

Mutta viikon parin perästä viholliset olivat taas toipuneet ällistyksestään ja ahdistelivat nyt edelleen kaikkia pohjoiseen päin johtavia teitä pitkin vetäytyviä sissejä. Niinpä Longströminkin täytyi joukkoineen samota kauas Sisä-Suomeen. Talveksi hän vetäytyi Kajaanin seuduille asti, jotka olivat vielä suomalaisten hallussa. Hän majaili muutamia kuukausia Säräisniemellä ja Paltamossa, josta käsin teki vain suksilla vähäisiä muonanhakuretkiä vihollisen Pohjanmaan rannikolla oleviin varastoihin.

Tänne hän sai Ruotsiin vetäytyneen armeijan päämajasta uusia määräyksiä. Armfelt oli saanut tiedon hänen laivakaappauksistaan ja kehotti häntä jatkamaan niitä. Heti kevään tullen (1715) Longström lähti Paltamon periltä etelään ja varasi Iisalmelta joukolleen veneitä soutaakseen taas Saimaan vesille. Sydänkesään mennessä hän oli kantajoukkoineen päässyt — viholliselle alituista kiusaa tehden — melkein viimevuotista matkareittiä noudattaen Suomenlahden rannikolle, Vehkalahden vesille — sinne hänen oma luontonsa veti. Siellä hän tapansa mukaan väijyi venäläisten kuljetusaluksia ja siellä hän taas pikimmältään tapasi keltatukkaisen tyttönsä. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan uskaltanut tulla rantaan miesjoukolla, vaan hiipi yksin Pajulahden metsiä myöten tutulle sorakuopalle, jätti sinne tuomisensa, rupatteli hetkisen hilpeästi Sesilian kanssa ja lupasi poistuessaan tulla taas ensi kesänä takaisin.

Niin hän tulikin. Mutta keltatukkatyttöään hän ei silloin enää tavannut. Kylmillä oli mökki Pajuniemen rannalla, autiona kuin paon tai ryöstön jäljiltä. Ja juuri silloin, kun hänellä oli niin hyvät tuomiset…

* * * * *

Entistä vaikeampi ja vaaranalaisempi oli Pietari Longströmin retki tänä vuonna (1716) ollut Sisä-Suomessa. Kärsimysten piinaama väestö oli sisseille yhä ynseämpi, maahan jo pesiytyneiden voittajain komento oli entistä tiukempi. Vihdoin hän saapui miehineen merenrannikolle ja vaani siellä saaristossa ja Kuorsalon luodoilla merisissinä vihollista viikkokausia. Hän odotti Pietarista tulevia aluksia, joiden lasteja hänen oli määrä upottaa, mutta niitä ei tullut — toiseen suuntaan kulki kyllä aluksia.

Pari alusta laski ankkurinsa eräänä päivänä Pyötsaaren rannalle ihan lähelle Pietarin väijymäpaikkaa ja yöpyi siihen. Houkutus kävi partiomiehille ylivoimaiseksi; he tekivät hyökkäyksen laivoihin, vangitsivat niiden miehistön, tarkastivat niiden lastin ja löysivätkin odottamattoman rikkaan saaliin. Tavanmukaisten tavaroiden lisäksi laivoissa oli runsaasti hopea- ja vaskirahoja — luultavasti Viipurin linnaväen sotakassa, joka oli aiottu paluumatkalla jättää määräpaikkaansa.

— En ole eläissäni luullut maailmassa näin paljon rahoja olevankaan, ihmetteli korpraali Forsman availlessaan raha-arkkuja. — Johan näillä Ruotsin kuningas kävisi vuoden sotaa.

— Ja rahastahan hänellä onkin ainainen puute, myönsi Longström. — Mutta miten toimitat nämä lastit Ruotsiin?

— Mahdoton tehtävä. Mutta pitääkö nekin nyt upottaa?

— Korjataan ainakin hopeat talteen. Jaetaan miehille, niin että kerrankin tietävät saaneensa värväyspalkan.

Ruotsin hallituksen jalkarakuunoille takaama palkka oli viime aikoina maksettu sattumoisin, vuoden päivät se oli näiltäkin miehiltä aivan saamatta. Nyt kapteeni jakoi heille siekailematta kymmenkertaisen palkan ja sen lisäksi vielä runsaat voitto-osuudet, niin että joka miehellä oli rahaa aikamoinen taakka. Mutta sittenkin jäi vielä eräitä arkkuja avaamatta, kun miesten täytyi poistua uppoavista aluksista.

Pietari itse oli kätkenyt oman runsaan osuutensa kolmeen suureen tinapulloon, ja luodoilla retkeiltäessä hän vaali niitä tarkasti. Mutta eräältä yönuotiolta Paasion rannalta kapteeni lähti yksin soutamaan manteren puolelle sanoen aikovansa kätkeä tinapullonsa sinne vastaisia, parempia aikoja varten. Hän souti jo tuttua reittiä Pajulahden ulkoniemeen, mutta hän tahtoi kätkeä aarteensa yhdessä Sesilian kanssa, jotta — jos hän seikkailuihinsa sortuisi — tytöllä tulevaisuudessa olisi mistä elää. Niin rakkaaksi oli tuo aivan sattumalta kohdattu tyttö jo näiden vaellusvuosien varrella hänelle käynyt, että hän melkein kaikissa askareissaan aina ajatteli häntä.

Mutta Pajulahden mökki oli tyhjä, oli kai niin ollut jo kauan, koska naurismaakin oli kuokkimatta ja kaivotie oli nurmettunut. Karskin kapteenin valtasi silloin kamala aavistus; mies, joka ei koskaan hätkähtänyt kasakkapeitsen edessä eikä surrut satojen miestensä surmaa, hän lyyhähti nyt kuin iskun saaneena aution tuvan kuluneelle kynnykselle. Siinä hän synkkänä hoki:

— Venäläiset vieneet, tappaneet tai raiskanneet… vieneet tyttöni, ainoan iloni!

Hän koetti kyllä itselleen todistella, että olivathan naiset voineet itsekin pyrkiä tästä kovin yksinäisestä paikasta asutummille maille; ehkä he olivat Virojoella tai Vehkalahdella. Mutta hän ei uskonut näitä vakuutuksiaan. Viholliset olivat jonkun kielijän kautta voineet saada vihiä, että hänen oli ollut tapana vierailla tässä mökissä.

— He ovat nyt kostaneet, kostaneet karvaammin kuin itse aavistavatkaan!

Tunnin istui murtunut, mustahaiveninen mies siinä aution tuvan kynnyksellä. Hän päätti vielä koettaa kyliltä tiedustella Pajuniemen eläjien kohtaloa, mutta tunsi sen jo turhaksi — orjaksi oli tyttö viety! Ja hän, joka rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan oli saanut ihmeitä aikaan, ei voinut tälle nyt mitään!

Hän nousi kankeasti kynnykseltä ja käveli veneelleen. Siinä kimaltelivat tinapullot nousevan päivän hohteessa — niiden näkeminen vihlaisi miestä! Hän otti airon, kaivoi sillä kuopan kiven kupeelle, kaivoi vihapäissään, kaivoi syvälle, ja viskasi sitten pullonsa kuopan pohjalle. Täytti kuopan ja vyörytti kiven päälle. Ja lähti soutamaan.

Valehtelematta hän saattoi kertoa Forsmanille kaivaneensa kaikki rahansa maahan. Mutta mihin hän ne kaivoi, siitä hän ei mitään kertonut komentaessaan kiireellä miehensä uudelle saalistusmatkalle.

* * * * *

Päämäärää vailla, entistään hurjempana, synkempänä ja sydämistyneempänä Pietari Longström harhaili tämän jälkeen kauan eri puolilla Suomea. Milloin hän liikkui Päijänteen vesillä, milloin hätyytteli vihollista Vaasan valtatiellä tai Viipurin takana. Hän kävi vielä Savossakin, kotikylässään Joroisten takamailla, mutta ei hänen mielensä kirkastunut siitä käynnistä: poltettu oli nyt kotitalo, poissa sen asukkaat!

Pietari kävi umpimieliseksi ja katkeraksi. Hän oli nyt omillekin miehilleen usein juro ja tyly, sydänmaan kovia kärsinyttä kansaa hän kohteli julmasti ja armottomasti — hänen ainoa halunsa oli tuottaa kasakoille niin paljon tuhoa kuin mahdollista. Mutta samalla hän päästi kurin höltymään joukossaan, hän salli jo miestensä ryöstää mistä saivat, juoda viinaa minkä tahtoivat, elostella, elämöidä vaarankin paikoissa — hän ei enää välittänyt omasta hengestään eikä muiden.

Kammottavan maineen Longströmin joukko saavutti näihin aikoihin Peräpohjolassakin, jossa hän talvisin majaili, milloin Sotkamon, milloin Paltamon, milloin Pudasjärven metsäkylissä. Suotta eivät näiden seutujen eläjät valittaneet Ruotsin esivallalle asti tästä älyttömästä elämöimisestä, kuinka Longströmin miehet riistivät talonpojilta heidän vähät viljansa keittääkseen sen viinaksi, kuinka he juopuneina reuhasivat, pieksivät viattomia ja ajoivat talon väen talvipakkaseen.

Mutta kerranpa raaistunut kapteeni kumminkin virkosi turtumuksestaan ja inhimilliset tunteet pääsivät voitolle. Hän saapui eräänä päivänä kosken rannalla sijaitsevaan Sotkamon taloon, johon jo ennen häntä oli hänen miehiään ehtinyt. Siellä he tapansa mukaan jo olivat riiviöinä mekastaneet. Varsinkin oli eräs entinen Kajaanin linnan mies — linnan olivat venäläiset vuosi sitten hävittäneet ja sen miehet kulkivat nyt sisseinä saloilla —, Mäiväläinen nimeltään, riehunut hurjasti. Hän oli ajanut perheen lapsineen pakkaseen, ja yksi talon pienokaisista oli sinne kuollut. Kankea, kuihtunut ruumis oli äsken kannettu tupaan, mihin Longström juuri saapui matkaltaan.

Silloin hän hätkähti tuota lapsen hentoa ruumista katsellessaan ja kalpeni ehkä ensi kerran elämässään. Hän synkistyi omia syntejään ja laiminlyöntejään ajatellessaan, hän kimpaantui alaisensa julmuudesta. Longström kutsui Mäiväläisen ulos pitääkseen hänen kanssaan lyhyet käräjät. Mutta rannalle tultua, kun kapteeni kalpeana tarttui pyssyynsä, mies ymmärsi hänen katseestaan, mistä nyt oli kysymys. Hän heittäytyi silloin äkkiä jäiseen veneeseen, joka oli sulan kosken rannalla, ja lähti soutamaan pakoon joen yli. Mutta jäinen vene ei totellut soutajaa, ärjyvä talvinen koski ryösti veneen, joka täyttyi, siinä sai raakalainen palkan konnuudestaan…

Pietarin hilpeä luonne oli kovettunut, mutta hän kärsi kuitenkin jo taas tästä elämänsä jylhyydestä ja alituisesta vaanijan ja vaanitun ammatista. Mieluisana tuli hänelle silloin sydäntalvella Iijoen varrelle sanoma, että Armfelt oli kutsunut hänet miehineen luokseen Länsipohjaan. Heti Pietari lähti liikkeelle ja oikeinpa oudolta tuntui hänestä taas olla ihmisten ilmoilla, siistiä pukunsa, tukkansa ja partansa ja seurustella upseerina upseerien joukossa. Melkein oli jo unohtunut häneltä sivistyneen ihmisen asu.

Armfelt tarvitsi myöskin partiomiehiä ja tiedustelijoita Norjan retkellään, jota hän juuri valmisteli, ja Longström sai jo etukäteen kevatkelillä 1718 60-miehisine "vapaakomppanioineen" tehdä Pohjois-Norjan tuntureille tiedustelumatkoja tutustuakseen teihin ja tienoihin. Ja kun pääjoukko, Suomen jäljellä oleva armeija, vihdoin kesällä lähti liikkeelle, oli hänen jalkarakuunainsa tehtävänä aina vain samota etujoukkona noita vaikeita taipaleita ja vastaanottaa vihollisen ensi iskut. Mutta siihenpä hän oli tottunut Suomessakin — aina olemaan vihollista lähinnä.

* * * * *

Kaarle-kuningas oli vastikään kaatunut Fredrikshallin edustalla, vihollisen rohkeus oli siitä huimasti noussut ja se valmistautui nyt antamaan maahansa tunkeutuneelle joukolle ratkaisevan iskun. Hätätilaansa ei Armfelt kuitenkaan tahtonut vihollisille eikä omille joukoilleen ilmaista, mutta tuskaisen hätäviestin sisälsi kuitenkin kirje, jonka hän marraskuun puolivälissä lähetti Rörosista, Pohjois-Norjasta, Ruotsin sodanjohdolle Skooneen kuvaten siinä joukkonsa tilaa ja pyytäen kiireistä apua. Tätä viestiä viemään hän lähetti taitavimman ja taatuimman partiomiehensä Pietari Longströmin kuuden jalkarakuunan kanssa.

Hän tiesi hyvin viestin lähettäessään, kuinka vaikeaa sen perillevieminen oli, sillä norjalaiset olivat hänen selkäpuolellaan miehittäneet kaikki kulkukelpoiset tiet ja vuorensolat. Longström oivalsi itsekin tehtävänsä vaikeuden, vaaranalaisuuden ja arkaluonteisuuden varsin selvästi, mutta käsitti myös sen tärkeyden, ja valmistautui reippaasti kuten aina pitkälle matkalleen.

— Mutta kuinka käyneekin, tähdensi kenraali antaessaan omin käsin Longströmille nuo tärkeät kirjeet, — älä näitä missään tapauksessa luovuta vihollisen käsiin. Toimita ne perille, siitä riippuu joukkomme kohtalo ja suomalaisen nimen kunnia, mutta jos tulee sellainen tiukka paikka eteen, että haavoitut tai joudut vangiksi, hävitä kirjeet parhaan kykysi mukaan.

— Perille ne vien, jos se ihmiselle yleensä on mahdollista, mutta viholliskäsiin ne eivät joudu, vakuutti Longström vakavasti.

Hän seisoi siinä esimiehensä edessä nyt totisempana ja juhlallisempana kuin koskaan aikaisemmin. Tuo aina nuortea ja hilpeä sissi oli ilmeisesti vanhentunut viime vuosina, hänen piirteensä olivat käyneet koviksi, hänen tumma ja tulinen katseensa kylmäksi, ja hopeaa oli jo sekoittunut hänen ennen pikimustaan tukkaansa. Niinpä Armfelt lisäsi katseltuaan häntä kotvan:

— Tämän retken tehtyäsi siirränkin sinut sitten helpompiin, joskin yhtä vaativiin toimiin. Olet jo rehkinyt kylliksi.

— En sääli vaivojani, ilolla aina partioon lähden. Hyvästi, kenraali!

— Hyvästi, kapteeni!

Tukalaa oli jo alkutaipaleesta kulku oudossa, lumenpeittoisessa vuoristossa, jossa rotko tai tunturiseinä yhtäkkiä saattoi sulkea väylän, eikä pieni retkikunta kuitenkaan uskaltanut laskeutua miehitettyihin laaksoihin. Mutta vielä vaikeammaksi muutti matkanteon sama vaara, jota Longström itse oli Suomessa edustanut ja jolla hän aina oli väijymänsä vihollisjoukon tuhonnut: Norjan talonpojat taistelivat hekin sissijoukkoina sisukkaasti isänmaataan puolustaakseen ja vaanivat sinne tunkeutunutta vihollista tuhotakseen sen. Pari päivää tuntureilla taivalta tehtyään Pietari havaitsi näitä talonpoikaisparvia joka taholla. Ne eivät vielä hyökänneet, eivätpä usein näyttäytyneetkään, mutta Hegren tuntureita samotessaan hän aavisti niiden läsnäolon kaikkialla ympärillään.

Hän läheni jo kuitenkin valtakunnanrajaa, sitä autiota tunturimaastoa, jonka yli hänen oli pyrittävä. Huomenna ehkä jo ollaankin siellä, hän päätteli eräänä iltana laskeutuessaan vuoristorotkossa havuvuoteelle nuotion ääreen. Mutta hän tunsi samalla mielensä tavattoman levottomaksi… tuo tunne oli jotakin aivan outoa hänelle, joka oli ennen voinut rauhassa nukahtaa missä vaaranpaikassa tahansa ja joka saattoi liioittelematta kehua, että pelon tunne oli hänelle vieras. Se oli jotakin toisenlaista levottomuutta, sisäistä tuskaa. Häntä väisti nyt uni, hänelle muistuivat mieleen lapsuustanhuat, vanhemmat, kotikaislikko. Ne olivat aivan kuin tuossa iltasumun takana. Sitten hän näki edessään päivänpaisteisen lehdon Pajulahden rinteellä ja rannalla keltatukkaisen tytön kädellään silmiään varjostamassa… Mies käännähti. Mistä se nyt mieleen lensi tuo kaukainen, rakas muisto, jonka hän jo aikoja sitten oli pakolla ajatuksistaan karkottanut, mikä kumma loihtikaan yhtäkkiä ilmieläviksi nuo karkean soturin ainoat, kauniit mutta katkenneet unelmat…?

— Missähän lie keltatukkatyttöni, huoahti hän mietteissään. — Vieläkö lie hengissä — kai hän hengissä on, vieraan orjana… Kerran tyttö sieltä palaa kotimökilleen Pajulahden rannalle, mutta eipä taida enää sinne palata merisissi, jonka kihlavitjat hän povelleen kätki…

Siinä muistui nuotiolla lepäävän partiopäällikön mieleen myös se aarre, jonka hän oli mökin alaiseen rinteeseen kaivanut, ja hänessä välähti samassa ajatus kirjoittaa tytölleen kirje noista tinapulloista ja ilmaista niiden kätköpaikka Sesilialle siltä varalta, että tämä vielä palaisi kotiseudulleen. — Tuleehan rauha kerran, mutta silloin se voi olla myöhäistä…! Tuo ajatus valtasi hänet niin kokonaan, että hän yhtäkkiä kaivoi esille repustaan kirjoitusvehkeet — jotka hänellä aina kaiken varalta oli matkassaan — ja rupesi siinä lepattavan nuotiotulen valossa kohmettunein käsin kirjettä rakentamaan. Hän pani siihen paljon useampia lämpimämpiä ja hellempiä sanoja, kuin mitä hän koskaan suullisesti oli immelle puhunut, kertoi aikeistaan, kertoi aarteestaan, määritteli tarkoin sen paikan. Kirjeensä hän osoitti Vehkalahden kirkkoherralle… olipa tuo kuka tahansa, kyllä hän seurakuntalaisistaan selon ottaa, jos he vain paikalla ovat. Ja vaikka kirje joutuisikin vieraisiin käsiin, yhdentekevää, ehkä niistä tinapulloista on jollekin iloa… Kirjeensä hän aikoi, jos hänet itsensä tapaturma tavoittaisi, jättää jollekin miehistään, matkamiesten mukana aikoinaan Suomeen toimitettavaksi — tuo mielen levottomuus oli hänelle lähtökohtana kaikessa. Mutta nyt hän kätki kirjeen povelleen kenraalin tärkeiden kirjeiden lomaan.

Pietari oli niin kiintynyt tuohon puuhaansa, hääri niin innokkaasti noissa menneissä muistoissaan — miesten nuotiolla kuorsatessa — että yö oli jo puoleen kulunut, kun hänkin vihdoin asettui levolle. Mutta aamuvarhaisella, ennen päivänkoittoa, hän oli taas jalkeilla, reippaana, rohkeana ja toisia rohkaisevana, onnistumisestaan varmana kuten aina.

Kiireellä taipaleelle! Aamun valjetessa partiojoukko joutui vuolaan vuoripuron partaalle. Heidän oli päästävä sen yli ja he hakivat nyt sopivaa kahlaamoa. Siinä olikin kivikkokoski korkeanlaisen putouksen yläpuolella, siksi matala, että siitä voitiin ylittää puro. Pietari meni sitä edeltä tutkimaan valppaasti ympärilleen pälyillen, sillä juuri tuollaisessa paikassa hän itse oli monesti kasakoita väijynyt ja tuhonnut. Ei näkynyt vaaraa, mies laskeutui rantakiville, hyppäsi kiveltä toiselle ja oli pian kosken vastaisella puolella. Silloin pamahti laukaus rantakallion takaa. Pietari tunsi vihlovaa kipua, rinnassaan ja kaatui… Ja samassa hyökkäsi kallioiden takaa esille parvi aseellisia talonpoikia…

Longström nousi vielä… hänen piti toki palata kosken yli, antaa tärkeät kirjeet miehilleen toimitettaviksi perille… itse hän tunsi kohtalonsa hetken tulleen. Mutta hän ei jaksanut enää hypätä… kylki oli puhki… ja tuossa jo juoksi muuan nuori talonpoika häntä vangitsemaan. Silloin Pietari tempasi kirjeet poveltaan, viskasi ne koskeen, joka ne nielaisi, kuljetti edelleen ja hautasi putouksen ärjyihin…

Hänen partiomiehensä ampuivat nyt vimmatusti vastaan joen toiselta rannalta yrittäen päästä päällikköään pelastamaan, ja tulinen taistelu riehui tuokion kaatuneen ympärillä kosken partailla. Mutta Pietari viittasi miehiään peräytymään ja pelastautumaan miten voivat, koska he eivät kuitenkaan mahtaisi ylivoimalle mitään. Itse hän haavoittuneena antautui vangiksi.

Norjalaiset talonpojat kohtelivat häntä hyvin, kantoivat hänet lehdespaarilla läheiseen kyläänsä ja hankkivat siellä haavurin häntä hoitamaan. Mutta luoti oli iskenyt liian arkaan paikkaan, haavaa ei voitu lääkitä. Päivän sairasti mies siellä kuumehoureissa; sitten hän kuoli.

Uljaalle partiopäällikölle ja viholliselleen kapteeni Pietari Longströmille, norjalaiset pystyttivät hautapatsaan Lerfaldin puutarhaan, johon hänet haudattiin. Samassa pikkukaupungissa säilytetään vielä hänen aseitaan, joita hän kaatuessaan kantoi.

Mutta kenraalin kirjeiden mukana Pietari oli viskannut koskeen myös yöllä kyhäämänsä kirjeen, jonka hän oli osoittanut Vehkalahden kirkkoherralle ja jossa hän teki testamenttinsa keltatukkaiselle kihlatulleen. Virran viemänä meni myös vihje hänen tinapullojensa kätköpaikasta. Niitä ei koskaan löydetty, vaikka noita korpraali Forsmanin tiedonantojen pohjalla oikein viranomaisten toimesta sodan jälkeen etsittiin. Ne ovat siellä kiven alla Pajulahden rannassa. Ehkä ne sieltä vielä löytää joku keltatukkatyttö, jolle vaisto sanoo, minkä kiven alla ne ovat.

Santeri Ivalo

HERÄÄ HETKEKSIKIN, TUULI!

AMIRAALI NIILO EHRENSKIÖLD

Kuin kiusaten kirkuivat lokit suurenlaisen sotalaivan ympärillä, joka liikahtamatta lepäsi Riilahden selällä, laajahkon salmen suussa Hankoniemen länsipuolisessa saaristossa. Keski-ikäinen, päivän melkein mustaksi polttama sotaherra, joka yksin seisoi laivan tervaisella, paahteen hautomalla peräkannella, heitti puolittain vihaisen, puolittain kateellisen silmäyksen noita yllään rääkyviä lentäjiä kohti, jotka eivät tarvinneet tuulen apua viilettääkseen aavan meren ylitse, ja hänen katseensa pysähtyi silloin pitemmäksikin ajaksi tarkkailemaan heinäkuun pilvetöntä sinitaivasta. Sileänpuhdas ja imelänkorea se oli vain tänäkin aamuna! Kunpa nousisi idästä teräksenharmaa pilvenlonka, joka kasvaisi ja peittäisi tuon iljettävän sinen!

Mutta ei noussut hattaraakaan miltään suunnalta. Meri lepäsi yltyleensä rasvatyynenä heijastaen peilipinnastaan auringon helottavia säteitä, jotka vaivuttivat koko luonnon nuokkuvaan raukeuteen. Rantakalliot hohtivat kuumuutta, seisova merivesi hajahti tunkkaiselta, ja velttoina kävelivät helteen nuuduttamat merimiehetkin laivan kannella jaksamatta ryhtyä paljon mihinkään. Kaikki elämä oli hervahtanut toimettomuuteen ja unteluuteen, sotalaivatkin lepäilivät siinä salmen suussa kuin syvimmän rauhan hekumassa.

— Ja kuitenkin… tämä on kirottua! Nyt juurihan olisi tulisimman, sisukkaimman toiminnan hetki…

Kiukkuisena ja kärsimättömänä mittaili kiusaantunut sotaherra laivansa tervattua kantta.

— Nyt juuri — kylläpä tietäisin mitä tekisin, jos tuuli heräisi edes hetkeksi unteluudestaan! Viilettäisimme näillä aluksilla Riianlahden selän poikki, ampuisimme puolessa tunnissa venäläisten maitse Lapinlahden kannaksen yli tänne kuljettamat kaleerit upoksiin ja sitten nopeasti aavalle selälle pääjoukkoamme vastaan. Jopa silloin näyttäisimme noille niemen ympäri soutaville Apraksinin orja-aluksille, kuka käski tulla tänne Suomen vesille. Lentäisimme, kiertäisimme, iskisimme…! Mutta ei… me emme lennä mihinkään. Tässä me olemme kuin jaloista kahlitut vangit, tuomittuina toimettomuuteen, häviöön ja häpeään.

Hän huoahti raskaasti, lokkeja tähystellyt katse vaipui alas ja tarmon nostattama into laukesi. Eihän tässä voinut tehdä mitään, jököttää vain paikoillaan — tuuli ei herännyt, pienintäkään pilveä ei noussut taivaalle.

Tätä kiduttavaa tilannetta oli jo kestänyt pari vuorokautta — siinä olivat toimettomuudessa kuluneet tärkeimmät, ratkaisevimmat päivät. Nämä heinäkuun loppupäivät 1714 olivat satumaisen herttaiset ja kauniit — heinänteolle ne olivat kai parhaita poutapäiviä, mutta Ruotsin laivastolle, jonka olisi ollut varjeltava Suomen rannikkoa ja yleensä maan länsiosaa venäläisen laivaston saarrolta, ne olivat kidutuksen ja tuhon päiviä.

Tässä pitkällisessä sodassa, joka sittemmin sai historiassa isonvihan kamalan nimen, oli Ruotsin laivasto yleensä paljon paremmin kuin maajoukot pitänyt puoliaan ja estänyt itäistä vihollista etenemästä. Ruotsilla oli vanhastaan melkoinen sotalaivasto; venäläisillä taas, joiden alueet hyvin pieneltä osalta ulottuivat meren rannikolle, ei sodan alussa ollut laivastoa laisinkaan. Ja senkin jälkeen kun tsaari Pietari valloitettuaan Inkerin ja Vironmaan ja perustettuaan Nevan suuhun uuden pääkaupunkinsa, oli vähitellen hollantilaisten neuvolla ja avulla rakentanut itselleen huomattavan määrän laivoja, olivat Ruotsin ja Suomen merivoimat saaneet uuden kilpailijan pidetyksi loitolla Suomenlahden itäisimpään soppeen suljettuna ja iskeneet sen takaisin aina kun se sieltä vähänkin ulommaksi uskaltautui. Asteittain vihollislaivaston liikkumisalue oli kuitenkin viimeisinä kesinä Suomenlahdella maavoittojen ansiosta laajentunut. Se oli jo vallannut Suomen rannikon Porvoota ja Helsinkiä myöten, jotka kaupungit se oli hävittänyt, ja viime aikoina sen pääpyrkimyksenä oli ollut päästä Hankoniemen ohitse valtaamaan Suomen läntistä rannikkoakin Turkuun asti. Edellisenä talvena tsaari Pietari oli juuri tätä tarkoitusta varten rakennuttanut vanhoilla Retusaarilla, joille nyt oli perustettu merkittävä Kronstadtin merilinnoitus, satoja uusia kaleereja, ja näistä muodostettu laivasto oli tänä kesänä ruhtinas Apraksinin komennossa esiintynyt uhkaavampana kuin koskaan ennen. Mutta Hangon linjalla Ruotsin vanha laivasto oli kaikesta huolimatta sitkeästi ja menestyksellä pitänyt puolensa; kaikki Apraksinin yritykset kiertää Hankoniemen kärki olivat rauenneet. Tsaari Pietari oli itse ollut laivastonsa mukana ja koettanut kiihottaa sitä uusiin ponnistuksiin, mutta Ruotsin laivaston vartioimasta niemen kärjestä oli aina ollut pakko peräytyä.

Vihdoin venäläiset olivat päättäneet käyttää oikotietä päästäkseen Suomen länsivesille. He olivat ryhtyneet suurenmoiseen työhön: rakentaneet Hankoniemen kapeimmalle kannakselle puolatien vedättääkseen miehillä ja hevosilla kaleerilaivojaan kannaksen poikki! Kesäkauden oli 3.000 miestä ollut siinä työssä. Ja muutamia laivoja he niin olivat jo saaneet sinne vedätetyksikin ohittaen Ruotsin laivaston, joka yhä vaan Hankoniemen kärjen kohdalla merta vartioi. Uteliaana oli Ruotsin väki seurannut tätä merkillistä hommaa, ja kun ensimmäiset venäläislaivat todella oli saatu kannaksen poikki, oli ruotsalaisten yliamiraali Wattrang lähettänyt suomalaisen vara-amiraali Ehrenskiöldin mukanaan vähäinen laivasto-osasto — 2 isompaa ja 6 pienempää laivaa — antamaan noille "oiustajille" asiaankuuluvat tervetuliaiset.

Tällä matkalla Ehrenskiöld nyt oli, kun hän osastoineen joutui Riilahden selällä tyveneen, josta ei päässyt mihinkään. Ruotsin laivastossa oli näihin aikoihin miltei yksinomaan purjelaivoja, uudemman ajan sotataito oli näet hylännyt vanhanaikaiset soudettavat kaleerilaivat kömpelöinä ja miesten voimaa liiaksi kysyvinä. Mutta tsaari Pietari oli kuitenkin rakennuttanut itselleen etupäässä juuri näitä viimeksimainittuja — hänellä ei ollut miehistä puutetta! — ja siten venäläiset laivat pääsivät suurelta osalta kulkemaan tyvenelläkin. Mutta tällainen jatkuva tuulettomuus oli kuitenkin ylen harvinainen tapaus — oli kuin tuulten herra olisi sen ihan Ruotsin laivaston kiusaksi ja sen toiminnan tyrehdyttämiseksi säätänyt näiksi heinäkuun päiviksi.

Ehrenskiöld oli toki soutuveneiden välityksellä ja lippumerkein viestiyhteydessä päälaivastonsa kanssa, joka nyt oli yhtä täydelliseen toimettomuuteen tuomittuna pysähtynyt vartiopaikalleen ulkomerelle Hangon kohdalle, ja täältä rupesi pian saapumaan uusia jobinposteja. Venäläiset olivat päättäneet käyttää heille erityisen suotuisia sääsuhteita hyväkseen. Tsaari itse, joka oli majaillut Tallinnassa, oli muutamia päiviä sitten saapunut sieltä Apraksinin laivastoon Porkkalan tienoille ja nähtävästi valanut taas uutta intoa miehiinsä. Koko venäläinen laivasto, johon kuului 180 alusta ja 20.000 miestä, oli lähtenyt tuulettoman sään aikana soutamaan Hankoniemen ohitse länteen päin. Se kulki hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Vihoviimeinen kiusan hetki se oli tuolle suurelle ja verrattain voimakkaalle Ruotsin päälaivastolle. Sen täytyi melkein vierestä katsella, kuinka venäläinen laiva toisensa perästä hiipi rannikkoa pitkin ja kuinka ne sitten pitkänä jonona soutivat ruotsalaisten tykkien ohitse, sylkäisten kuin ilkkuakseen silloin tällöin vain muutaman laukauksen merellä vartioivia, paikoilleen tuomittuja purjelaivoja vastaan, jotka eivät päässeet liikkeelle estämään tuota ärsyttävää hanhenmarssia. Amiraali Wattrang oli koettanut soutuveneillä hinata edes muutamia laivojaan tykinkantaman päähän kurittaakseen noita kulkijoita, mutta se oli ollut kovin hidasta ja vaivalloista hommaa — ainoastaan pari kaleeria hän siten oli saanut ammutuksi upoksiin.

Mutta nyt läheni koko tuo satakeulainen ja tuhatairoinen Hangon kiertänyt vihollislaivasto sota-orjain soutamana esteettömästi niitä Riilahden vesiä, joihin Ehrenskiöld pienellä osastollaan oli pakosta pysähtynyt tuulta odottamaan — ja sen saattoi heti arvata, mikä kohtalo tätä heikkoa osastoa siinä nyt odotti! Sen tiesi tuo päivänpolttama merikarhu, joka kärsimättömänä lippulaivansa "Elefantin" tervakantta mittaili, ja hän tähysti yhä uudelleen seesteiseen avaruuteen, nousisiko sieltä pientäkään pilvenlonkaa, joka vielä viime hetkessä ennustaisi tuulta, vapautumista ja toiminnan mahdollisuutta.

Ei noussut. Ilmaa sumentamaan levisi vain harmajaa auerta, joka rajoitti näkyvyyttä, mutta sen lävitse helotti ja paahtoi nouseva aurinko edelleen punaisena ja painostavana. Meri tuntui höyryävän, mutta värettäkään ei sen pinnalla liikkunut. Ei ollut mahdollisuutta yrittää mitään.

— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, murahti levottomana asteleva amiraali ääneensä.

Niilo Ehrenskiöld oli näihin aikoihin 40-vuotias mies, terve, voimakas ja roteva. Hän oli Turun lapsia ja oli osan nuoruuttaan viettänyt Pohjanmaalla, jossa hänen isänsä oli maaherrana. Jo nuorena hän oli kuitenkin astunut meriväkeen, jonka vapaaseen, rohkeaan elämään hänen reipas luontonsa veti. Muutamia oppivuosiaan hän palveli kaukana Ranskan sotalaivastossa ja oli nyt puolentoistakymmenen vuoden kuluessa, Kaarle XII:n suuresta sodasta lähtien ollut mukana kaikissa tämän ajan meritaisteluissa, kuljettanut sen alkuvuosina kuninkaan voittoisaa armeijaa meren yli ja torjunut myöhemmin uhkaavasti voimistuvaa itäistä vihollista. Hän oli ollut monissa tukalissakin tilanteissa, monesti hän oli laivoineen murtautunut pahimmista saarroksista, iskenyt ilomielellä ja rohkeasti silloinkin, kun tilanne oli näyttänyt aivan toivottomalta. Mutta tällaisessa kiipelissä hän ei ollut koskaan ollut. Vihollista ei näkynyt, tänä sydänkesän kauniina päivänä oli hiljaista kuin sulimman rauhan aikana, mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vainolaisen armoilla, kykenemättä mihinkään.

— Ja kumminkin on jotakin tehtävä, hän toisti itsekseen. — Vihollinen voi kaleereineen ehtiä tälle selälle minä hetkenä tahansa!

Roteva soturi astui etumaston juurelle ja soitti siinä olevaa hälytyskelloa. Miehiä ryntäsi ylös laivan uumenista asettuen riviin kannelle, ja alipäälliköt kerääntyivät esimiehensä ympärille.

— Meidän on valmistauduttava taisteluun, komensi Niilo ankarana. — Ankkurit ylös!

— Mihinkä tästä sitten lähdetään? veistelivät upseerit katkeran ivallisesti.

— Purjehdimmeko vihollista vastaan?

— Eiköhän ole parempi odottaa tässä.

— Niin, ehkä päälaivasto ehtii tähän avuksemme!

Näistä pistopuheista, joilla nuoremmat meriupseerit kevensivät apeaa mieltään, ei esimies kumminkaan suuttunut. Kaikki käsittivät, että oli välttämätöntä karistaa unteluus ja velttous miehistä ja valmistautua siihen, mikä oli tulossa. Tykit tarkastettiin, ampumatarpeet kannettiin esille kuin alkavaa taistelua varten, luukut suljettiin ja köydet sidottiin. Miehet tottelivat käskyjä, hinasivat soutuveneiden avulla laivat lähemmäksi toisiaan, upottivat saarien väliseen salmeen pari suurta kalastajavenettä, ettei mikään vihollinen pääsisi selän puolelta hyökkäämään, ja sulloivat panoksia tykkeihin. Mutta he tekivät sen kaiken ensiksi hiukan epäillen ja naureskellen. Vihollistahan ei näkynyt, vartijat eivät suurmaston huipusta antaneet mitään merkkejä, ja hyökkäykseenhän ei tuulettomuuden takia voinut ryhtyä. Mutta työn touhusta he vilkastuivat, ja ennen kuin päivä oli puolessa he olivat jo selvillä siitäkin, miksi tällainen ylimääräinen touhu oli tarpeen. Lippulaivan, "Elefantin", mastovahti ilmoitti näet silloin yhtäkkiä, että Hangon reitillä näkyy alus, jonka airot kimaltavat päivänpaisteessa, näkyy toinen ja kolmas, — ne kasvavat ja lähenevät rannikkoa pitkin.

— Venäläiset ovat siis todella kiertäneet Hankoniemen!

— Ja ovat pian niskassamme!

Wattrangin päälaivasto ei ollut siis lopultakaan voinut pidättää Apraksinin kaleereja. Kiireesti Niilo Ehrenskiöld kutsui nyt kaikkien laivojensa päälliköt yhteiseen sotaneuvotteluun "Elefantin" kajuuttaan. Se oli lyhyt ja vakava keskustelu. Useat viittasivat tilanteen toivottomuuteen. Apraksinin venäläinen laivasto käsitti, niin kuin monista ennakkotiedoista voitiin päättää, lähes 200 alusta, joissa oli yli 300 tykkiä ja 20.000 miestä. Ehrenskiöldin osastossa oli 8 laivaa, näistä vain kaksi suurehkoa, sekä yhteensä 900 miestä ja 30 tykkiä — voimasuhteet olivat selvät! Kaleerilaivat saattoivat liikkua ja kiertää, mutta purjelaivojen oli pakko ampua paikoiltaan — siinä ei auttanut uljuus eikä taito. Puhuttiin jo antautumisestakin, mutta lopultakaan ei muuta mahdollisuutta ollut kuin ryhtyä näissäkin oloissa taisteluun — se oli neuvottelun tulos. Ehrenskiöld sai tämän päätöksen aikaan. Hän osoitti, että venäläinen ei ollut ennenkään pitänyt sopimuksia ja että isänmaa odotti laivaston tekevän velvollisuutensa.

— En tahdo kenenkään sanovan, että yksikään ruotsalainen tai suomalainen laiva taistelutta luovutettiin viholliselle ja että Kaarle-kuninkaan koulussa kasvatettu soturijoukko kamppailematta antautui. Me taistelemme ja menemme pohjaan, muuta emme voi!

Näin puhui päivettynyt amiraali laivanpäällikköjen neuvottelussa värähtämättömällä äänellä, rauhallisesti ja riehahtamatta. Se oli hänestä velvollisuuden ja kunnian koruton vaatimus, tällaiseen tilanteeseenhan täytyi soturin aina varustautua. Nyt oli kohtalon hetki koittanut hänelle ja hänen joukolleen: oli taisteltava loppuun asti. Ei mikään tinkiminen voinut tulla kysymykseen, suoraviivainen ja johdonmukainen oli karoliinin oppi ja ohjelma.

Hänen sanansa olivat toisille päälliköille ilman muuta käsky. Heistäkin se oli ainoa mahdollisuus, ja jos joku tunsikin sydänalassaan ankeutta ja mielessään epäilyä siitä, hyödyttikö uhrata nämä urheat miehet ilman mitään menestyksen toivoa, ei hän siitä mitään hiiskunut — se ei olisi ollut sopivaa soturin arvolle.

— Niin on meneteltävä, vastasivat soturit esimiehensä esitykseen.

— Aseta, Niilo, meidät vain kukin paikoillemme, me täytämme velvollisuutemme.

— Sen tiedän, virkkoi esimies, jonka äänessä nyt oli pehmeämpi sävy. — Yhteinen on taistelumme ja kohtalomme!

Sovittiin siitä, että laivat vetäytyvät hiukan syvemmälle salmeen; siten rintama lyheni eikä ylivoima päässyt sivuilta pahasti ahdistamaan. Lippulaiva "Elefantti", joka oli nimensä kaltainen, iso ja kömpelö rumilus, mutta jossa olivat laivaston enimmät ja parhaat tykit, oli hinattava keskisalmelle, sen viereen toinen suurehko fregatti "Pollux" ja sitten heikommat pikkulaivat, joilla oli vain pari suurempaa keulatykkiä kullakin, edelleen puolikuunmuotoisesti sivustoja suojelemaan. Aseman muutosta taistelun varrella ei tuulen puutteessa voitu ajatellakaan.

Kun päälliköt nousivat kajuutasta kannelle näitä ratkaisevia päätöksiään toteuttamaan, oli venäläisiä laivoja jo kerääntynyt eteläiselle taivaanrannalle loppumaton jono, ja uusia näkyi yhä olevan tulossa; ne peittivät harmajana vyöhykkeenä koko suvisen näköpiirin. Toistaiseksi ne näyttivät laskeneen ankkurin, jääneet odottamaan toisiaan ja huokaisemaan alkavaa työtään varten. Mutta toisenkin seikan kannen alta nousseet miehet ympärilleen silmäillessään huomasivat. Idästä, maan puolelta, oli taivaalle nousemassa hallava pilvi ja loitompana selällä näkyi meren vihertävässä, lasinkirkkaassa kalvossa tummahtavia juovia. Olisikohan puolelta päivin maatuuli todella heräämässä, nousisikohan lopultakin sen verran vihuria, että saisi levittää purjeet ja koettaa taistellen murtautua saartolinjan ohitse tai lävitse päälaivaston luo? Sitä tarkkasivat kaikkien silmät. Vaikka silloinkin tuhouduttaisiin ylivoiman puristukseen, vaikka upottaisiin kujanjuoksussa, olisi liikkuva vapaa taistelu, hyökkäily, murto ja isku sittenkin mieluisampaa — ja onnistumisen mahdollisuus olisi aina tarjolla…

— Nouse, tuuli, nouse vielä viime hetkellä! rukoilivat ahavoituneet miehet taivaalle tähyillessään. Ja miehet iskivät jo toiveikkaina silmää toisilleen:

— Ehkä sieltä tulee jotakin!

Mutta tuuli ei herännyt. Kaakon pilvet hattaroituivat ja hajosivat, maatuulen heikot vireet lakastuivat ja kuolivat, ennen kuin ne ulapalle asti ehtivätkään, ja Riilahden aava selkä oli taas hetken kuluttua kirkkaana, helottavana kalvona. Sankarimiesten vironneet toiveet luhistuivat alkuunsa.

Mutta nuo nousevan tuulen oireet, jotka olisivat saattaneet merkitä pelastusta Ehrenskiöldin pienelle osastolle, olivat nähtävästi jo saaneet Apraksinin suuren kaleerilaivaston kiireisen touhun valtaan. Eteläisen taivaanrannan tumma seinä oli pian taas ruvennut liikkumaan ja tuo tumma pitkänomainen aalto läheni nyt laajenevana vyöhykkeenä verkalleen mutta varmasti. Jo vilkkuivat aironlavat venäläisten soutaessa laajassa kaaressa asettuakseen leveänä rintamana noiden kahdeksan laivan eteen ja sitten — hyökätäkseen.

Ehrenskiöldin pieni osasto oli jo asettunut ennalta määrättyyn taisteluasentoonsa ja laivoissa suoritettiin enää vain viimeistelyjä. Kaikki tapahtui hiljaa ja hätäilemättä; ei mitään melua eikä räyhääviä komentoja kuulunut miltään taholta, tottuneina ja vakavina, tehtävästään tietoisina kaikki miehet asettuivat paikoilleen odottamaan hyökkäystä ja valmiina laukaisemaan.

Mutta vielä ei vihollinen hyökännyt. Sen sadat laivat pysähtyivät leveään rintamaansa loitommaksi selälle ja suomalaiset, jotka silmä kovana tähystelivät valtavaa ylivoimaa, näkivät pienen, yksinäisen soutupurren sieltä viilettävän salmen suuta kohden.

— Sieltä tulee nyt antautumisvaatimus, päättelivät miehet mielessään ja hymähtivät.

Niin olikin laita. Apraksin oli lähettänyt oman adjutanttinsa tarjoamaan Ehrenskiöldille kunniakkaita antautumisehtoja, koska suomalaisten asema oli toivoton.

— Miksi suotta vuodatettaisiin verta, puheli adjutantti pikkualuksestaan "Elefantin" kupeelta, jonka kannella Ehrenskiöld ryhdikkäänä seisoi. — Jos luovutatte laivanne, saatte pitää henkenne!

— Komennossani ei ole yhtään viholliselle luovutettavaa laivaa, murahti Ehrenskiöld heti.

— Mutta näettehän tilanteen, laivanne ovat jo ilman muuta meidän, jatkoi airut. — Saatte kunnialliset ehdot.

— Tulkaa ottamaan laivamme, vastasi siihen amiraali sointuvalla äänellä. — Kunniasta ei voi olla silloin puhetta kun antaudutaan.

— Vastaatte siis kieltävästi?

— Niin, ja vastaamme tulella!

Soutupurren ja päällikkölaivan välinen lyhyt keskustelu kuultiin kaikkiin aluksiin, ja sen merkitys myös oivallettiin.

Niiden johdosta ei hurrattu, ei ylvästelty eikä riehahdettu, mutta kaikki hyväksyivät amiraalin vastauksen.

Pursi poistui, ja miehet painautuivat taas vartiopaikoilleen. Hetkeksi Niilo-herra jäi vielä mietteisiinsä vaipuneena ja liikahtamatta "Elefanttinsa" kannelle, katsellen jähmettyneenä etääntyvää sananviejää. Hän tunsi vastuunsa ja tiesi pienen osastonsa tuhon olevan käsissä. Satojen miesten henki oli riippunut hänen vastauksestaan. Ehkä tuhansia turvattomia lapsia oli jäävä orpoina muistelemaan kaatuneita isiään, ja niiden kohtalo jotka eivät alkavassa taistelussa kaatuisi tai hukkuisi, vaan joutuisivat venäläisten sotavangeiksi, oli kai sittenkin oleva kaikista raskain. Hän ajatteli omiakin rakkaimpiaan, jotka kotimaastaan jo olivat saaneet pakolaisina rientää vihollisen tieltä Ruotsin puolelle ja joiden ajatusten kohteena hän alati tiesi olevansa. Hekin jäävät tänään orvoiksi.

— Viimeiset hetket siis käsissä, puhui hän itsekseen siinä seistessään. — Mutta ne viimeiset hetket on nyt käytettävä hyvän soturin ja karoliinin tapaan!

Reippaana hän nyt käännähti ja rupesi jakelemaan käskyjä alipäälliköilleen. Vihollislaivat oli laskettava lähelle ennen tulen avaamista, mutta silloin täytyikin laukaista yhtaikaa ja tarkasti tähdäten! Eikä sen jälkeen ole ruutia säästettävä, sitä on tarpeetonta jättää venäläisille tai mereen upotettavaksi. Täysi hinta on kuninkaan laivastosta otettava, eikä vihollista ole laskettava äärelle ennen kuin viimeinen tykki on lauennut!

Rohkaisevina ja sytyttävinä hänen ohjeensa kaikuivat "Elefantin" kannelta ja täydessä vireessä olikin miesten mieliala, kun ensimmäiset viholliskaleerit sivulta soutaen saapuivat ampumamatkan päähän. Mutta ääneti odottivat saarretut laivat salmessa, ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Kaleerien rintama sakeni, ne soutivat yhä lähemmäs, soutivat varoskellen, mutta vastustajain äänettömyydestä yhä rohkaistuneina, — kenties nuo saarretut sittenkin ottavat kehotukset vaarin ja antautuvat mielisuosiolla…

Silloin vilahti Ehrenskiöldin päällikönlippu komentosillalla ja yhtäkkiä pamahti jyhkeä yhteislaukaus. Sen vaikutus oli tuhoisa; poru pääsi vihollisten laivoista, airot pysähtyivät ja sekaantuivat ja pari laivaa retkahti kallelleen. Toisten täytyi rientää niiden miehistöä pelastamaan. Mutta sitä eivät suomalaiset odottaneet. Uudet laukaukset paukkuivat ehtimiseen ja uusia vaurioita syntyi hyökkääjäin aluksissa. Nekin ampuivat mutta hämääntyneinä ja hutiloiden. Etäämpänä olevat alukset eivät edessä olevain omiensa vuoksi kyenneet tähtäämään salmeen.

Nopeasti venäläiset vetäytyivät silloin tästä ensi hyökkäyksestään selälle jättäen pari kaleeriaan uppoamaan rintamain väliin. Sieltä loitommalta he nyt pommittivat salmea ja ryhtyivät ahdistamaan sivustoilta Ehrenskiöldin pienempiä laivoja, joiden harvat tykit eivät pystyneet kehittämään tulta. Nämä kärsivätkin jo pian pahoja vaurioita, niiden mastoja katkesi ja miehiä kaatui, mutta ne pysyivät vielä sittenkin rintamassa. Ja "Elefantti" ja "Pollux" pitivät keskisalmelta vainoojat edelleen sopivan matkan päässä.

Näin jatkui tiukkaa ampumista toista tuntia. Kömpelön "Elefantin" partaassa ja vesirajassakin oli ammottavia reikiä, verta virtasi sen kannella ja terveillä miehillä oli täysi työ kantaa haavoittuneita ruumaan ja latoa kaatuneita kasoihin tieltä pois. Kaatuneiden tykkimiesten tilalle Niilo-herra määräsi aina uusia; tuli ei saanut hetkeksikään tauota, sillä sen vaikutus venäläiskaleereihin oli edelleen tuhoisa. Niitä siirtyi yksi toisensa perästä siipirikkona rintaman taakse ja toisia upposi siinä silmäin edessä Riilahden syvänteeseen.

Niilo-herran ääni kaikui komeana ja kannustavana komentosillalta, hänen silmänsä ehtivät joka kohtaan, hän korjautti heti pahimmat vauriot ja ylläpiti taistelukuntoa särkyneissäkin aluksissa.

Mutta pienestä laivastosta oli kuitenkin tykki sieltä, toinen täältä jo vaiennut — vihollisen luodit, joita sateli tuiskuna, olivat usein sattuneet arkoihin paikkoihin. Pikkualuksista oli pari jo aivan ääneti, muuan niistä kellui vallan hylkynä. Silloin vihollinen näki hyväksi uudistaa ryntäyksensä. He lähettivät nyt parhaat aluksensa tuleen vallatakseen Ruotsin laivat, niin kauan kuin niistä vielä oli johonkin. Syntyi tuokion hiljaisuus, kun hyökkääjät taas soutivat sivulta eteen ja estivät omiaan ampumasta. Ehrenskiöldkin salli silloin miehilleen pienen lepotauon, jakoi heille ryyppyjä ja voileipiä, ja antoi heidän pyyhkiä hien naamoistaan, joita vihollistulen lisäksi yhä helottava aurinko paahtoi. Kannelta hävityksen jäljet raivattiin taas pois ja hätäilemättä miehet asettuivat jälleen ampuma-aukoilleen. Mutta tykkejä ei nytkään laukaistu, ennen kuin hyökkääjät olivat aivan lähellä — silloin oli vaikutus taas tepsivä.

Mutta tulitus ei ollut enää äskeisen veroinen, sen Niilo-herra saattoi heti huomata; hänen tulikirnuistaan oli moni jo vaurioitunut ja miehistäkin rupesi olemaan puute. Vihollinen vetäytyi kyllä taaskin loitommaksi, mutta se ahdisti sieltä nyt sitkeästi ja sisukkaasti välittämättä omista vaurioistaan, — sekin oli jo kiihtynyt. Ja Niilon molempien keskustan laivojen kunto oli niin pelottava, että hän näki lopun lähestyvän. Miehiä virui siellä vieri vieressä, eikä haavoittuneita enää ehditty korjata pois. Ja jo iski romahtava mastonkappale itseään amiraaliakin olkapäähän, niin että hän verta vuotavana hetkeksi tuupertui sillalle. Masennus jo valtasi "Elefantin" jäljellä olevan miehistön, joka luuli päällikkönsä saaneen surmansa. Mutta hänpä nousikin siitä tuokion kuluttua, repaleisena tosin ja verissään ja oikea käsivarsi hervottomana; mutta hänen äänensä oli edelleen heleä ja rohkaiseva, ja vasemmalla kädellään hän heilutti herkeämättä miekkaansa joukkoaan ohjatessaan.

Taistelu jatkui. Mutta Niilo huomasi sen hetki hetkeltä talttuvan. Ainoastaan parista hänen pikkulaivastaan tuprahti enää tulta. "Polluxinkin" ammunta heikkeni arveluttavasti; se laski jo korkean viholliskaleerin niin lähelle itseään, että venäläiset kivääreillään pääsivät sen miehiä teurastamaan, ja ennen pitkää tuo jättiläinen iski valtaushakansa "Polluxin" partaaseen. Siellä taisteltiin nyt teräasein mies miestä vastaan kuin manterella ikään.

Niilo oivalsi, että sama uhka oli pian "Elefantillakin" edessään, sillä sen laidan tykit, joka oli koko ajan ollut vihollista vastassa, olivat melkein kaikki jo käyttökelvottomia. Hän päätti silloin kesken taistelun tiimellyksen koettaa kääntää laivansa ehyen kyljen vihollista vastaan. Se kävi tässä rasvatyynessä salmessa ainoastaan ankkurien avulla vipuamalla ja vei paljon aikaa; sillä välin pääsi iso vihollisalus jo arveluttavan lähelle kaataen "Elefantin" kannelta miehistön rippeitä. Mutta laiva kääntyi kumminkin ja sen eheistä tykeistä räjähti yhtäkkiä yhteislaukaus tuota liian lähelle uskaltautunutta vihollisalusta vastaan. Koko tuo valtaisa jättiläinen aivan kuin parahti; sen liitokset halkeilivat, se ryyppäsi sivun täydeltä vettä ja vajosi verkalleen miesten kirkuessa, painui lopuksi kuin kivipaasi siihen paikkaan veden pulpahtaessa korkealle sen hukkumasijoilta. Hetkeksi vihollinen hätkähti tätä odottamatonta vastaiskua, mutta suuttuneina lukuisat vihollisalukset soutivat samassa tykkinsä tyhjentäneen "Elefantin" kimppuun ampuen sitä nyt yhtaikaa joka puolelta.

Niilon lippulaiva oli näet enää yksin taistelemassa, joten kaleerien oli helppo se kiertää. Ruotsalaiset pikkulaivat olivat osaksi uponneet, osaksi ne oli vallattu ja vieraskielinen voitonhuikkaus "Polluxin" kannelta ilmoitti, että sekin oli jo joutunut vihollisten käsiin. Ehrenskiöld tarttui nyt ainoalla terveellä kädellään kivääriin ja kehotti miehiään tekemään samoin, sillä tykkejä ei enää ehditty ladata. Mutta toivotonta oli sellainen taistelu huvenneella väellä. Viholliskaleeri souti kohti ja laski mieshukasta välittämättä "Elefantin" kylkeen. Niilon kädestä ammuttiin kivääri pois, hän sai uuden pahan haavan reiteensä ja hänen katseensa sumeni. Hän näki hyökkääjäin jo nousevan laivansa kannelle, näki miestensä tähteiltä temmattavat aseet… Kohtalon hetki oli siis nyt tullut. Ja hänessä oli vielä henki…!

Silloin hän keräsi viimeiset voimansa, ontui komentosillan vastakkaiselle kaiteelle ja viskautui sen yli päistikkaa alas. Hypätessään hän kuuli vain venäläisten ilonhuudon ennen kuin tajunta katosi.

Riilahden taistelu oli päättynyt, niin kuin sen jo ennakolta tiedettiin päättyvän, verisemmin vain ja katkerammin kuin oli osattu uskoakaan. Muutamia rikkiammuttuja, käyttökelvottomia laivoja saivat viholliset vallatuksi, muutamia satoja enimmäkseen haavoittuneita vankeja he niistä korjasivat, mutta he olivat itse menettäneet sekä laivoja että miehiä monin verroin enemmän.

Noiden haavoittuneiden vankien joukossa oli kuitenkin suomalainen amiraali Niilo Ehrenskiöldkin. Hän ei ollutkaan jaksanut hypätä komentosillalta mereen asti. Hänen vaatteensa olivat tarttuneet rikkiammutun maston vantteihin ja hän oli jäänyt tajuttomana roikkumaan laivan kylkeen taivaan ja meren välille. Siitä voittajat tiedottoman sankarin korjasivat.

Kun Niilo monen tunnin kuluttua tuli tajuihinsa, hän huomasi makaavansa haavasiteissä venäläisessä laivassa. Se herääminen oli hänelle raskain kaikista heinäkuun 25. päivän kärsimyksistä, eikä hän voinut estää kiukun kyyneltä valahtamasta poskelle.

* * * * *

Niilo Ehrenskiöld sai kokea runsain mitoin nöyryytystä vihollisen vankina vielä pitkät ajat senkin jälkeen, kun hän oli verkalleen toipunut monista haavoistaan. Tsaari Pietari oli itse ollut mukana Riilahden taistelussa ja oli nähnyt pienen ruotsalaisen laivaston sankarillisen kamppailun ja puolustautumisen viime hetkeen asti, mutta hän pitikin voittoaan juuri sen vuoksi sitä suurempana ja kunniakkaampana. Uuteen pääkaupunkiinsa Nevan varrelle palattuaan hän vietti siellä tätä venäläisten laivaston ensimmäistä varsinaista merivoittoa suurin juhlallisuuksin. Sotavankien täytyi voiton todistajina marssia saatossa väkijoukon lomitse Pietarin kaduilla. Niilo-herra oli tällä välin paljon vanhentunut, hänen uljas ryhtinsä oli tullut kumaraksi, hänen oikea käsivartensa riippui vielä hervottomana ja hänen mielensäkin oli samoin hervoton ja kaikkeen kyllästynyt.

Eikä se kumminkaan ollut asettunut lepoon. Se kapinoi nyt kohtaloa vastaan, se väitti kärsineensä ansaitsematonta vääryyttä. Riilahden tappio ei ollut hänen syynsä, niin hän mielensä hiljaisissa käräjissä haastoi; se oli julman kohtalon, se oli Jumalan syytä, eikä hän voinut kaikista kärsimyksistään huolimatta nöyrtyä sitä muistellessaan.

Kolakka syysviima puhalsi pitkin Venäjän uuden pääkaupungin aukeita katuja, joita myöten tsaari Pietari ratsasti streltsiensä ja merimiestensä ympäröimänä juhlasaattonsa etunenässä. Saattueen keskellä kulkivat Riilahden taistelun sotavangit, enimmäkseen rampoja ja tautien taittamia miehiä, ja heidän kärjessään täytyi amiraali Niilo Ehrenskiöldin kävellä kaikkien katseltavana. Hän käveli siinä kylmänä ja välinpitämättömänä, sivuilleen katsomatta ja välittämättä väkijoukon hurraahuudoista. Ei hän tuntenut pilkkaa eikä nöyryytystä. Hän tunsi vain tuon kolean syystuulen puskevan polttelevia kasvojaan vastaan, ja juuri se hänen mieltään ärsytti ja kirveli. Hän puri hampaansa yhteen ja kohtaloa vastaan kapinoiden hoki ehtimiseen:

— Tuuli, sinä merimiehen ystävä, miksi, miksi et voinut puskea ja raivota silloin, kun sinua olisi työhön tarvittu. Miksi et herännyt toimeesi sinä helteisenä heinäkuun päivänä!

Santeri Ivalo

SOTILAS VAKAA JA NUHTEETON

KAARLE KUSTAA CREUTZ

Oli kamppailtu Pultavan verinen ja kohtalokas taistelu. Sekasorron vallassa pakenivat etelää kohti pahoin runnellun karoliiniarmeijan tähteet.

Lewenhaupt oli ehdottanut kuninkaalle, että matkan jouduttamiseksi hävitettäisiin kuormasto, jotta jalkaväen miehetkin pääsisivät hevosen selkään, mutta tavanomaisella itsepäisyydellään kuningas sen kielsi. Siksipä matkanteko sujui hitaasti ja pimeän tullen kasvoi sekasorto. Kurista ja järjestyksestä ei ollut paljonkaan jäljellä, varsinkin kun suuri osa upseeristoa oli jäänyt taistelukentälle tai joutunut vihollisen vangiksi.

Vankkurien pyörät kitisivät ja vinkuivat kuin menetettyä taistelua valittaen, ja sitä säestivät miesten huudot, rähinä ja kiroukset. Varsinkin jälkijoukossa oli melu ja sekasorto tavaton. Haukkuma- ja kirosanoja kuultiin siellä monella eri kielellä ja murteella. Eteläruotsalaisten laahustavaan puhetapaan sekaantuivat suomalaisten kirosanojen karmivat ärrät.

Kuuma kesäkuun yö oli miltei säkkipimeä. Joku sytytti kuivan heinätukon palamaan valaistakseen sillä hetkisen ympäristöä.

— Kuka hölmö siellä näyttää viholliselle tietä! kuului heti vihaisia huutoja suomalaisten rakuunain taholta. — Hiiteen tulisoihdut! Kyllä sitä paeta osaa pimeässäkin.

— Paeta, niin. Kuka olisi uskonut, että meidänkin kuninkaan piti kerran lähteä pakoon pötkimään.

— Mikä haaska siellä tukkii tien? Pois alta tahi tulee sapelista päähän!

Rähinä yltyi, mutta samassa kuului voimakas ja käskevä ääni:

— Mikä meteli täällä! Hillitkää suunne ja säilyttäkää järjestys. Ei ole vielä maailmanloppu käsissä.

— Kenraali! kuiskivat miehet ja vaikenivat.

Niin, kyllä he tuon miehen pimeässäkin tunsivat. Hän oli päivällä taistelussa johtanut ratsuväkeä ja kuumimmankin temmellyksen keskellä, ylivoimaisen vihollisen käydessä joka suunnalta kimppuun, he olivat kuulleet tuon saman äänen. Yhtä tyynenä ja lujana se oli kaikunut silloinkin ja saanut heidät kuolemaa halveksien syöksymään eteenpäin ja jännittämään viimeisetkin voimansa.

Syksyllä Lewenhauptin mukana pääarmeijaan tulleet olivat vasta eilen lähemmin tutustuneet tuohon mieheen, mutta vanhemmat soturit tunsivat kenraalimajuri Kaarle Kustaa Creutzin jo Puolan taistelutanterilta.

Päivä alkoi valjeta. Oli saavuttu Nova-Sanzaran kylän luo ja kostealla nurmikolla olivat sotilaat levänneet hetkisen. Kuningas oli nostettu erääseen tuparähjään, hänen haavoittunut jalkansa oli uudelleen sidottu ja kuumeen puna poskillaan hän oli kotvan uinahtanut. Mutta auringon noustessa venäläistä ratsuväkeä näyttäytyi Pultavan suunnalla ja matkaa oli jälleen jatkettava. Kuningas nostettiin uudelleen vaunuihin haavoittuneen kenraali Hårdin rinnalle, drabantit nousivat satuloihinsa ja niin jatkettiin taivallusta kohti Dnjepriä.

Creutz ratsasti hetken aikaa kuninkaan vaunujen rinnalla, mutta sitten hän jättäytyi jälkeen huolehtiakseen järjestyksestä jälkijoukoissa ja torjuakseen venäläisten mahdolliset hyökkäykset. Hänen lähestyessään kuormastoa vallitsi siellä suuri sekamelska ja hälinä. Muutamia kuormahevosia oli sortunut tielle, pari painavaa vankkuria oli särkynyt ja sen johdosta oli koko kuormasto pysähtynyt.

Muutamalla sanalla Creutz vaimensi metelin, minkä jälkeen hän viittasi luokseen kuormastoa johtavan upseerin.

— Meidän on mahdotonta tällä tavoin jatkaa matkaa, ellemme mieli joutua tekemisiin vihollisen kanssa, hän sanoi tälle. — Hajottakaa kaikki raskaammat kuormarattaat, jakakaa arvokkain sisältö miehistön kesken ja antakaa hevoset haavoittuneiden ja heikkovoimaisten käyttöön. Loput sytyttäkää tuleen.

— Mutta…, epäröi upseeri, — kenraali Lewenhaupthan ehdotti eilen Pultavasta lähdettäessä samaa, mutta kuningas kielsi sen jyrkästi.

— Tehkää kuten sanoin.

— Ymmärrän, herra kenraali.

Upseeri kohotti kätensä lakin reunaan ja ryhtyi helpotuksesta huoahtaen täyttämään tehtävää, jonka vastuusta hän nyt tiesi olevansa vapaa.

Jonkin ajan kuluttua jatkettiin matkaa, ja karoliiniarmeijan jälkijoukon erottivat nyt perässä parveilevista vihollisista valtavat tuliroihut.

Seuraavana päivänä, joka oli kesäkuun viimeinen, levisi pakenevan sotajoukon eteen leveä Dnjepr-virta. Oli saavuttu Perevolotsnaan, Vorskla- ja Dnjepr-virran yhtymäkohtaan. Pienestä kaupunkipahasesta, jonka tsaarin joukot olivat hävittäneet, oli jäljellä vain raunioita ja kekäleitä. Samoin oli kaikki ylikulkuneuvot tarkoin tuhottu.

Päivän kuluessa kerääntyi yhä uusia venäläisjoukkoja takana oleville ylängöille. Karoliiniarmeijan tähteet olivat nyt kuin nuotan perukkaan ahdetut. Kuljetusvälineiden puutteissa näytti virranylitys mahdottomalta, puolustusasemaksi oli alava ja aukea virtojen kulmaus mitä epäedullisin, ja takaa käsin uhkasi hetki hetkeltä vahvistuva, ensimmäisen suuren voittonsa huumaama tsaarin armeija, samalla kuin omat, lopen nääntyneet sotilaat kärsivät kaiken ja ennen kaikkea ampumavarojen puutetta. Karoliiniarmeijan maailmaa järkyttävä uhma oli kerrassaan hävinnyt ja mieliä painoi yleinen toivottomuus. Talonraunioiden keskelle, lähelle Dnjeprin rantaa, oli kuninkaalle pystytetty teltta. Sen edustalla seisoi illan hämyssä ryhmä korkeita upseereja. Teltasta astui heidän keskelleen kenraali Lewenhaupt, joka ääni kiihtymyksestä väristen alkoi selittää, kuinka hän oli tehnyt kaikkensa saadakseen kuninkaan taivutetuksi pelastautumaan pienemmän saattojoukkonsa kera Dnjeprin toiselle puolelle, mutta turhaan. Lopuksi hän oli polvistunut kuninkaan telttavuoteen ääreen, mutta kuningas oli vain töykännyt häntä rintaan ja sanonut itsellään olevan tärkeämpääkin ajateltavaa.

— Hän on itsepäisesti päättänyt uudistaa taistelun tässä mahdottomassa paikassa, jatkoi Lewenhaupt. — Kun minä loppujen lopuksi huomautin, ettei meillä täällä ole mitään muuta mahdollisuutta kuin joko kaatua viimeiseen mieheen tai joutua vangiksi, hänen majesteettinsa vastasi: jaa, mutta sitä ennen täällä paukahtaa! Niin, minä tein, kuten sanottu, voitavani. Koettakoot vuorostaan muut järkiinnyttää kuninkaan.

Lewenhaupt työnsi kätensä asetakin poveen ja räpytti kiivaasti suuria, ruskeita silmiään. Toiset hymähtelivät ja tuijottivat neuvottomina jalkoihinsa. Creutz oli seisonut syrjittäin toisiin huulet tiukasti yhdessä ja leveä otsa kurtussa. Lewenhauptin vaiettua hän kääntyi äkkiä toisiin päin, läimäytti hansikkaillaan vasenta kämmentään ja virkkoi:

— Se johtuu siitä, hyvät herrat, että te kohtelette häntä aina kuin ikätoverianne, kuin täysi-ikäistä miestä konsanaan. Mutta hänhän on suuri lapsi, juonitteleva ja uhitteleva lapsi, ja sen mukaan häntä on myöskin kohdeltava, jos mieli saada hänet ajattelemaan järkevästi.

— Hm, sopii koettaa, sopii koettaa, kuului toisten kenraalien joukosta.

— Ja niinpä minä koetankin, vastasi Creutz, ja toisten ällistykseksi hän astui päättävin askelin telttaa kohti ja katosi oviverhon taakse.

Siellä makasi kapealla telttavuoteellaan Kaarle XII huumaantuneena vielä Pultavan edustalla saamastaan kohtaloniskusta. Voittamattomuuden maineen saavuttanut, koko Euroopan tuntema sankari, jonka muotokuvia oli levinnyt kaikkiin maihin ja jonka urotöistä kaikkialla kerrottiin tarinoita, makasi siinä nyt lyötynä ja perikadon partaalle sysättynä. Toinen jalka oli siteissä ja hän nojasi päätään oikeaan käteensä. Kasvoilla, jotka olivat päivänpaahteen ja ruudinsavun mustaamat ja joilla näkyi vielä jälkiä viime talven tavattomista pakkasista, oli entinen kaikkea uhmaava ja järkkymätön ilme. Suurissa, tummansinisissä silmissä näkyi vain synkeä tuijotus.

— Suomalainen visakalloni! hän virkkoi puoliääneen Creutzin nähdessään.

Iloisempi ailahdus ilmestyi nyt hänen kasvoilleen aivan kuin Creutzin näkeminen olisi äkkiä palauttanut hänen mieleensä Puolan ja Liettuan voittoisat taistelutantereet. Kuinka hilpeästi hän olikaan Thornin piirityksessä keskellä kuulasadetta taputtanut Creutzia olalle, kun tämä partioretkeltä palatessaan oli neljänsadan miehensä kanssa raivautunut nelinkertaisen vihollisjoukon läpi takaisin omiensa luo. Kas, siinä oli juuri hänen mielensä mukainen soturi. Entä myöhemmin Liettuassa, missä Creutz puolentoista tuhannen miehen etunenässä oli rivakalla hyökkäyksellä valloittanut Kleckin ja Lahovicen kaupungit sekä perinpohjin tuhonnut moninkertaisen venäläisjoukon. Haltioissaan hän oli silloin sulkenut Creutzin syliinsä sekä ylentänyt hänet keskellä taistelutannerta kenraalimajuriksi.

Pian kuninkaan katseeseen kuitenkin palasi äskeinen raskasmielisyys. Hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan ja hän virkkoi:

— Teidän isännehän oli Ruotsin laivaston amiraali minun isäni taistellessa tanskalaisia vastaan, eikö niin, kenraali?

— Niin kyllä, ja vaipui Öölannin luona Itämeren pohjan yhdessä amiraalinlaivansa kanssa.

— Aivan niin, aivan niin, tunnen sen tapauksen jo lapsuuteni ajoilta.

Kuningas vaipui mietteisiinsä ja jatkoi sitten puolittain itsekseen:

— Pohjaan, pohjaan, mutta ei vihollisten käsiin…

Creutz käsitti hänen ajatusjuoksunsa ja alkoi yhtäkkiä puhua:

— Teidän majesteettinne, täällä on moni sitä mieltä, että Teidän majesteettinne olisi pelastauduttava Dnjeprin toiselle puolen. Mutta minä uskallan olla toista mieltä. Mikä odottaa Teidän majesteettianne tuolla virran takana? Suoranainen perikato. Siellä te joudutte yksin taistelemaan koko maailmaa vastaan. Mutta täällä, uskollisten joukkojenne keskellä te olette paljon paremmassa turvassa. Sen vuoksi minä rukoilen sydämestäni Teidän majesteettianne pysymään täällä.

— Yksin koko maailmaa vastaan, toisti kuningas itsekseen ja hänen silmiinsä syttyi Creutzin niin hyvin tuntema hehku, joka niissä nähtiin aina taistelun alkaessa. Hän kohosi ryntäilleen ja lausui tavalliseen tinkimättömään tapaansa:

— Käskekää panna kaikki kuntoon ylimenoa varten. Kuljen jo tänä iltana Dnjeprin toiselle puolen.

Creutz kumarsi syvään, niin syvään, että hän hyvin saattoi kätkeä sen tyytyväisen hymyn, minkä kuninkaan sanat olivat hänen huulilleen houkutelleet. Sitten hän poistui takaperin teltasta.

Uteliaina toiset kenraalit kerääntyivät hänen ympärilleen. Creutz seisoi heidän keskellään hymyillen ja hansikkaitaan heiluttaen.

— No, saitko lapsen taivutetuksi? kysyi Lewenhaupt, jota Creutzin hymy alkoi ärsyttää.

— Hänen majesteettinsa käskee panna kaikki kuntoon joen ylitystä varten. Se tapahtuu jo tänä iltana.

— Olisiko se mahdollista? epäili Lewenhaupt, mutta Creutzin hymy tarttui toisiinkin ja nopeasti ryhdyttiin käskyä toteuttamaan.

Oli saatu hankituksi muutamia veneitä. Kahteen niistä sovitettiin kuninkaan vaunut ja niihin kannettiin illan hämyssä kuningas. Kun hän oli hyvästellyt armeijaan jäävät ylimmät upseerit sekä antanut viimeiset määräyksensä, joista tärkein oli se, että vihollisen vangiksi ei saanut antautua, drabantit tarttuivat airoihin ja lautta irtautui rannasta.

Creutzin kasvoilta oli hymy ehtinyt jo hävitä, ja ajatuksiinsa vaipuneena hän seisoi rannalla niin kauan kuin lauttaa hiukankaan näkyi.

— Näin kulkee nyt tuntemattomiin kohtaloihin se rakas lapsi, jota me vertamme vuodattaen olemme seuranneet halki puolen Eurooppaa, hän lausui itsekseen. — Miehuutta meiltä on vaadittu tähän saakka, mutta kaksin verroin enemmän sitä vaaditaan tästä lähtien. Lehti on kääntynyt ja vastoinkäymisten päivät ovat alkaneet.

— Ne alkoivat jo vuosi sitten, silloin kun kuningas päätti tehdä tämän onnettoman Ukrainan retken, katkaisi lähellä seisova Lewenhaupt hänen yksinpuhelunsa.

— Niin, mutta älkäämme häntä syyttäkö, sillä kaikessa tässä on tapahtunut Jumalan tahto. Minulla on muuten varma aavistus, että me näimme hänet nyt viimeisen kerran.

— Samaa minäkin ajattelen, myönsi Lewenhaupt, — ja kuinka me häntä arvostelemmekin, niin rukouksissamme tulemme häntä aina muistamaan.

— Amen! vastasi Creutz ja molemmat he lähtivät täyttämään raskaita velvollisuuksiaan, sillä heidän kummankin johtoon oli kuningas uskonut sotajoukon.

Kaarle-kuninkaan lähdettyä vallitsi armeijassa entistä toivottomampi mieliala. Sotaneuvottelussa kannattivat toiset, niiden joukossa Creutz, taistelua sekä yritystä pelastautua Vorsklan yli tataarien kaanin alueille, josta saattoi sitten pyrkiä kuninkaan tuntumaan. Mutta toiset pitivät kumpaakin näistä toivottomana yrityksenä, ja itse Lewenhaupt oli alakuloinen ja epävarma. Mitään yhtenäistä ja varmaa päätöstä ei saatu aikaan.

Tällä kannalla olivat asiat, kun leiriin saapui hurjasti ratsastava, valkoista lippua huitova venäläinen upseeri, joka osoittautui ruhtinas Menshikovin lähetiksi.

Hän oli tullut ehdottamaan ruotsalaisille antautumista.

Samalla levisi sotajoukkoon tieto venäläisten lähestymisestä. Sotilasten hämmentyneissä aivoissa paisui vihollisten lukumäärä hetki hetkeltä. Puhuttiin kolmestakymmenestä tuhannesta venäläisestä, jotka tykkeineen olivat miehittäneet Pultavan puoleiset ylängöt. Pelko ja sekasorto armeijassa kasvoi. Tylsästi sotilaat tuijottivat upseereihinsa, jotka komensivat heitä asettumaan paikoilleen riviin.

— Mitä Herran nimessä tästä tulee? huusi Lewenhaupt epätoivossaan toisille kenraaleille. — Näettehän, hyvät herrat, missä tilassa sotajoukko on! Onko järjellistä, onko tarkoituksenmukaista tällaisissa oloissa yrittää taistelua?

Kaikki epäröivät. Synkkänä, kulmat rypyssä ja liikkumatta kuin vaskeen valettuna Creutz istui satulassaan. Turhaan Lewenhaupt loi häneen apua anovan katseensa. Creutz ei virkkanut sanaakaan.

— Olisi kai paras lähettää neuvottelijat Menshikovin puheille, virkkoi joku epävarmasti.

— Ja heidän olisi venytettävä keskustelua mahdollisimman pitkälle, jotta kuningas saisi aikaa poistua niin kauas kuin suinkin, lisäsi toinen.

Ehdotus hyväksyttiin ja sopimuksenhierojaksi valittiin yksimielisesti kenraali Creutz. Toverikseen hän sai urhean eversti Dükerin. Venäläisen lähettiupseerin seurassa he lähtivät heti matkaan.

Menshikov oli kukkulalla, josta Creutzin havainnon mukaan oli mainio näköala yli ruotsalaisten leirin. Sieltä saattoi helposti nähdä, kuinka kehnosti asiat laaksossa olivat. Venäläiset asettelivat kiireesti tykkejä paikoilleen ja Creutz käsitti, että kaiken ryhtinsä kadottanut karoliiniarmeijan jäännös olisi tuhon oma, jos ne alkaisivat syöstä tulta sen keskuuteen. Mutta hän ei antanut huolestuneisuutensa näkyä ulospäin, vaan astui tyynenä ja arvokkaana Menshikovin eteen. Kohteliaasti tuo piirakanpaistajasta ruhtinaaksi kohonnut tsaarin suosikki tervehti molempia upseereja.

— Te näette, hyvät herrat, itsekin, kuinka asiat ovat, hän aloitti saksaksi viitaten oman sotajoukkonsa ja sitten ruotsalaisten asemiin, — ja että taistelusta ei näin ollen voi syntyä muuta kuin turha verenvuodatus. Sitä välttääksemme hänen tsaarillinen majesteettinsa tarjoaa teille kunniallista antautumista.

— Te olette nyt rohkeita äskeisen onnenne johdosta, vastasi Creutz. — Mutta vielä on Ruotsin sotavoiman ydin jäljellä. Jos siis meille ei tarjota kunniallisia ehtoja, saatte piankin havaita, ettette ole lasten kanssa tekemisissä.

Kohteliaasti Menshikov vastasi:

— Sen me olemme jo ennen kyllin selvästi havainneet. Siksipä sydämen halusta tahtoisimme päästää noita urhoja, jotka ovat joutuneet sellaiseen asemaan, ettei heitä enää voi mikään auttaa eikä pelastaa. Näkeehän jokainen, jolla on vähänkin järkeä, että he ovat meidän käsissämme. Jos te ryhdytte taistelemaan, maksaa se meille tietysti jonkin määrän ihmishenkiä. Mutta siitä me vähät välitämme, sillä miehiä meillä kyllä riittää. Lopuksi te olette kuitenkin mennyttä joka ainoa mies.

Creutz tiesi, että Menshikovin sanat olivat liiankin tosia.

— Mitä ehtoja te sitten tarjoatte? kysyi hän lyhyesti.

— Teidän tulee kaikkien antautua sotavangeiksi sekä luovuttaa aseenne ja varastonne. Vaatteet ja yksityisen omaisuutenne saatte kuitenkin pitää.

— Hm, meitä ei siis riisuttaisi alastomiksi, hymähti Creutz katsahtaen omaa yksinkertaista ja kulunutta pukuaan ja silmäillen sitten terävästi loistava-asuista Menshikovia.

Entinen piirakanpaistaja ei kestänyt todellisen ylimyksen katsetta, vaan joutui hämilleen ja änkytti jotakin epäselvää. Creutz ei puolestaan ollut sen parempia ehtoja odottanutkaan. Mutta tässä oli tärkeintä voittaa aikaa ja sen vuoksi hän ilmoitti, ettei hän yksin voi asiasta päättää, vaan ehdoista olisi myöskin kenraali Lewenhauptin saatava tieto. Sovittiin, että eversti Düker ratsastaa siinä tarkoituksessa ruotsalaisten leiriin. Creutz jäi venäläisten luo ja näki, kuinka kasakat toivat mukanaan ruotsalaisia sotilaita, joita he metsiköissä olivat saaneet käsiinsä näiden yrittäessä karata omasta leiristään. Toisia saapui jopa kymmenmiehisinä joukkueina vapaaehtoisesti venäläisten armoille heittäytymään. Mitä Creutz tämän johdosta sydämessään tunsi, siitä ei Menshikovin vahingoniloinen silmä saanut selkoa, sillä tuon lujatekoisen, leveäotsaisen kenraalin ahavoitunut ulkomuoto ei ilmaissut mitään.

Düker viipyi matkallaan. Hänen tuomainsa tietojen johdosta Lewenhaupt oli jälleen ryhtynyt neuvottelemaan ylimpien upseerien kanssa. Myöskin eri joukko-osastoilta tiedusteltiin, halusivatko he ryhtyä taisteluun. Vastaukset olivat epäröiviä ja tilanteen toivottomuus kuvastui kaikkien katseista. Venäläiset alkoivat tästä viivytyksestä hermostua. Tuo maailmanmaineen saavuttanut karoliiniarmeija oli vielä alennuksessaankin pelottava. Ties mitä ne suunnittelevat. Ei ollut missään tapauksessa leikintekoa ryhtyä sen kanssa taisteluun. Ja tuo järkkymätön Creutz, mitä hän mietti? Menshikov ahdisteli häntä kysymyksillään, mutta ei saanut hänestä irti enempää kuin vaskipatsaasta. Ärtyneenä hän lähetti yhden omista upseereistaan ruotsalaisten leiriin kiirehtimään vastausta. Upseeri palasi ja ilmoitti Lewenhauptin pyytävän vielä tunnin lykkäystä. Siihen täytyi suostua ja Creutz laski itsekseen, että silloin on kuningas jo ehtinyt saavuttamattomiin.

Antautumispäätös synnytti ruotsalaisessa leirissä sekalaisia tunteita. Kaksi Meijerfeltin rykmentin nuorta rakuunaupseeria piti häpeällisenä antautua barbaareille, kuten he sanoivat. He paljastivat miekkansa ja yhteisestä sopimuksesta lävistivät toinen toisensa. Jotkut haavoittuneista repivät siteensä ja nääntyivät verenvuotoon. Mutta suurin osa laski aseensa tylsän alistuvaisesti. Kasakat, joita venäläisten taholta odottivat kidutukset ja surma, koettivat kauhun vallassa piiloutua. Toiset heistä pyrkivät uimalla Dnjeprin yli, jolloin suuri osa heistä hukkui virtaan.

Musketit, miekat ja pistoolit koottiin isoihin kasoihin, joiden ääressä venäläisiä sotilaita seisoi vartiossa. Menshikovin eteen laskettiin rääsyiset liput, jotka menneinä onnen päivinä olivat niin ylpeästi liehuneet voitokkaiden rykmenttien edessä.

— Voiko tämän alemmaksi voiton kukkuloilta sortua? kuiskasi toimituksen kestäessä Lewenhaupt ympärillään seisoville kenraaleille. — Tuskin on yhdeksää vuotta kulunut siitä, kun samanlainen näytös pantiin toimeen Narvassa. Silloin täytyi kahdentoistatuhannen venäläisen laskea aseensa kahdeksantuhannen ruotsalaisen edessä. Nyt saa yhdeksäntuhatta ruotsalaista kokea juuri saman nöyryytyksen. Tänään sinä, huomenna minä. Ei mitään pysyväistä auringon alla.

Alkoi sitten vaivalloinen marssi takaisin Pultavaan. Siellä venäläiset juhlivat vielä suurta voittoa ja tsaari itse oli hyvässä juhlahumalassa. Hän suhtautui mitä armollisimmin vankeihin. Ylimmät upseerit hän kutsui omaan pöytäänsä ja joi opettajainsa maljan, kuten hän heitä nimitti.

— Minä tiedän, hän sanoi, — että ruotsalaiset kuvailevat minua julmaksi barbaariruhtinaaksi. Mutta minä olen kohteleva teitä niin, että te huomaatte tämän arvostelun vääräksi.

Hänen käskystään jaettiin kokonaista viisitoista tuhatta ruplaa sotavangeille. He saivat riittävästi ruokaa sekä liikkua jokseenkin vapaasti kaupungilla.

— Pelkäsin paljon pahempaa, sanoi eräänä päivänä kapteeni Kaarle Creutz sedälleen kenraalille, — mutta hehän osaavat käyttäytyä kuin ihmiset ainakin.

— Tsaari ja hänen kansansa ovat kuin meri, vastasi setä. — Tänään tyyni ja päivänpaisteinen, mutta huomenna se voi olla mitä hirveimmän myrskyn myllertämä. Tässä maassa saamme olla varustautuneina kaikkeen.

— Mutta ehkäpä sotaa ei kestäkään enää kauan, väitti veljenpoika.

— Toivossa on hyvä elää, mutta pelkään, että Baabelin vankeutemme venyy kylläkin pitkäksi. Muistapas vain kuninkaamme itsepäisyyttä.

Kenraali oli oikeassa. Heillä oli edessään kymmenvuotinen vankeus ja monta kovaa he saivat vielä kokea. Syksyn tullen koko vankiarmeija sai lähteä vaivalloiselle taipaleelle kohti Moskovaa, jossa tsaari oli päättänyt edelleen ja oikein suurenmoisella tavalla juhlia voittoaan. Itse hän ratsasti kulkueen etunenässä, sitten seurasivat saaliiksi saadut liput, tykit ja muut aseet. Ruotsalaisilta saatujen tavarain joukossa nähtiin muun muassa nekin veren tahrimat patjat, joilla Kaarle-kuningasta oli Pultavan taistelussa kannettu. Tavarakuormain jäljessä saivat astella ruotsalaiset kenraalit, sitten muu upseeristo arvonsa mukaisessa järjestyksessä, ja viimeisinä sotilaat.

Kadut olivat tungokseen saakka täynnä juopunutta kansaa, joka huusi, luikkasi ja heitteli pilkkasanoja vangeille. Seinillä ja kunniaporteissa näkyi kaikenlaisia vertauskuvallisia esityksiä saavutetusta voitosta. Yhdessä oli kuvattuna Venäjän kaksipäinen kotka nujertamassa Ruotsin leijonaa, toisessa taas venäläinen sotilas taluttamassa samaista leijonaa, joka oli kahleissa ja pahoin laihtunut.

— Mitä te tuosta arvelette? kysyi eräs Moskovaan asettunut hollantilainen osoittaen viimeksi mainittua kuvaa ruotsalaiselle kornetille.

Tämä silmäili hetkisen kuvaa ja virkkoi:

— Onpa hauska nähdä, että leijonassa on edes yksi paikka vielä kahlehtimatta.

— Mikä niin? kysyi hollantilainen kummissaan.

— Häntä, jolla se voi lyödä moskovalaista vasten suuta! vastasi kornetti ja jatkoi pää pystyssä matkaansa.

— Ylpeitä vielä alennuksessaankin! mutisi hollantilainen nuuskarasiaansa naputellen.

Liikkumattomin ilmein kenraali Creutz kulki Lewenhauptin rinnalla. Hän tunsi tällöin elävästi ihmiselämän epävakaisuuden ja kaiken katoavaisuuden. Häntä ei liikuttanut vähääkään, mitä hänen ympärillään tapahtui. Se oli kaikki vain hetken pilanäytelmää, joka siinä tuokiossa saattoi vaihtua toiseksi. Kaikella oli määränsä ja tämän päivän voittaja oli huomispäivän voitettu. Kumpi niistä sitten oli kadehdittavampi? Eihän viisas Solonkaan ollut voinut myöntää onnensa kukkuloilla olevaa Kroisosta onnellisimmaksi. Osat vaihtuivat niin nopeasti, ja vasta kuolemassa ratkaistiin, kuka oli todella onnellinen. Ei ollut muuta pysyvää kuin Herran sana ja siihen oli Creutz Pultavan päivien jälkeen alkanut yhä enemmän syventyä.

* * * * *

Tuhannet vangit hajotettiin ympäri laajaa Venäjänmaata. Osa sijoitettiin pohjoiseen Arkangelin ympäristölle, toinen osa etelään Astrakanin seutuville, kolmannet Volgan latvoille Kasanin ympäristöön. Tehdäkseen karkaamisista lopun tsaari siirrätti myöhemmin suuret joukot vankeja Siperiaan, jossa Tobolskin kaupunki muodostui heidän keskuspaikakseen. Kenraalit ja rykmentinpäälliköt saivat asua Moskovassa, mutta alemmat upseerit ja papit, joita heitäkin oli seitsemättäkymmentä joutunut sotavankeuteen, saivat seurata miehiään kaukaisille seuduille.

Tsaarin hartaana haluna oli saada sotavangit sulatetuksi omaan kansaansa. Mutta hän pettyi toiveissaan. Aniharvat ruotsalaisista ja suomalaisista sotavangeista lankesivat kiusaukseen ottaa vastaan houkuttelevia virkatarjouksia. Nuo jyrkkäpiirteiset pohjoismaalaiset pysyivät uskollisina isänmaalleen, tavoilleen ja uskonnolleen. He muodostivat ennen pitkää valtion omine hallituksineen, kirkkojärjestyksineen ja menoineen. Moskovassa olevat kenraalit muodostivat hallituksen. He pitivät kirjaa vangeista ja hoitivat heidän asioitaan, mikäli se noissa vaikeissa oloissa suinkin laatuun kävi. Myöskin tuomiokapituli heillä oli Moskovassa ja sitä johti henkidrabanttien saarnaaja Nordberg. Se valvoi sielunhoitoa vankisiirtoloissa ja määräsi jokavuotiset saarnatekstit.

Sen jälkeen kun kreivi Piper oli joutunut tsaarin vihoihin ja hänet oli suljettu Pähkinälinnan kolkkoihin komeroihin ja kun kenraali Rehnsköld oli päässyt palaamaan kotimaahan, joutui vankien huolto yksinomaan Creutzille ja Lewenhauptille. Edellinen asui erään saksalaissyntyisen leipurin omistamassa matalassa puutalossa, jossa kenraalin huostassa oli pari pienoista huonetta.

Oli varhainen talviaamu ja kenraali oli juuri noussut vuoteelta. Hänen palvelijansa, ontuva suomalainen rakuuna, joka oli jo viidenkymmenen korvissa, oli kontallaan pesän edessä, puhaltaen tuleen, joka ei oikein tahtonut ottaa syttyäkseen. Kenraali oli juuri suorittanut aamurukouksensa ja istuutui pöydän ääreen, jossa oli kirjoitusneuvot, papereita ja kirjoja. Hän käänsi tätä nykyä saksankielestä erästä Spenerin teosta, minkä hän oli päättänyt saada painetuksi ja sitten vangeille jaettavaksi. Tällä kertaa hän ryhtyi kuitenkin kirjoittamaan kirjettä Saksan pietismin johtajalle, professori Franckelle, jonka kanssa hän oli jo useita vuosia ollut kirjeenvaihdossa. Eilen hän oli saanut Franckelta kirjeen sekä lähetyksen hengellisiä kirjoja, lääkkeitä ja rahaa, jotka tämä oli Saksassa keräämillään varoilla hankkinut sotavangeille Venäjällä. Nyt hän ryhtyi ystäväänsä kiittämään lohdullisesta kirjeestä ja suuriarvoisista lahjoista.

Hän ei ehtinyt paperille panna kovinkaan monta lausetta, kun rakuuna ilmoitti, että eräs vieras haluaa päästä hänen puheilleen.

— Onpas se varhainen vieras, ihmetteli kenraali niistäen rätisten palavaa talikynttilää. — Onko hän meikäläisiä?

— Kyllä, ja pappi, ellen erehdy.

— Saata hänet sisään.

Hetken kuluttua huoneeseen astui kookas mies yllään huurteinen lammasnahkaturkki.

— Ai, tekö, pastori? Ja ihan ilmielävänä? ihmetteli kenraali tuntiessaan tulijan suomalaiseksi pastori Lauraeukseksi. — Olette saanut siis tiedon pappeinkokouksestamme ja olette vaeltanut tänne Tobolskista saakka.

Lauraeus, joka oli viikkoja kestäneen matkan jälkeen juuri saapunut Moskovaan, heitti turkin yltään ja istuutui takkavalkean ääreen yhdessä kenraalin kanssa, joka innokkaasti alkoi kysellä Tobolskin kuulumisia.

— Mitään erinomaisempaa ei seurakunnassamme ole sattunut sitten kun viimeksi teille kirjoitin, kertoi Lauraeus.

— Kapteeni Creutz, veljenpoikanne, lähettää teille sydämelliset terveisensä ja kiittää saamastaan kirjasta.

— Se oli Arndtin "Totinen kristillisyys", jonka hänelle lähetin. Tiedättekö, onko hän sitä myöskin tutkistellut?

— Kyllä, ja hänessä itää Herran sana. Hän on seurakuntamme nuhteettomimpia jäseniä.

— Teettepä minut todella iloiseksi. Entä kuinka vangit tulevat toimeen ja toimiiko koulunne jatkuvasti?

— Toimeentuloon nähden ei ole pahempaa valittamisen syytä. Miesten opittua eri ammatteja meillä on ollut puuttumaton jokapäiväinen leipä. Nykyään meillä on siellä nahkurin työhuonekin, jossa työskentelee useita upseereja. Koulu menestyy hyvin, kun venäläisten ja tataarien antamien lahjojen avulla saimme kouluhuoneen korjatuksi. Oppilaita siinä on nykyään yhdeksättäkymmentä. Jumalanpalveluksia pidämme säännöllisesti ja tavat paikkakunnalla ovat huomattavasti parantuneet.

— Niin, niin, minun sanani ei pidä tyhjänä palajaman… Jumala on siunannut pyrkimyksemme, ja olomme täällä Baabelin virtain partailla on muodostunut siedettävämmäksi kuin alussa uskalsimme toivoakaan. Mutta kuulkaahan, kuinka lohduttavasti Francke meille taas kirjoittaa. Toimitan tästä jäljennöksen teidän matkassanne Tobolskiin.

Hän alkoi lukea kirjettä pastorille keskeyttäen tavan takaa huudahduksilla sellaisilla kuin: — Kuinka syvälle se mies onkaan Jumalan tuntemisessa päässyt!

— Ja katsokaapas, mitä muuta hyvää hän meille taas on lähettänyt, hän sanoi kirjeen lukemisen lopetettuaan ja astuen laudanpätkistä kyhätyn hyllyn ääreen, jossa oli monia erikokoisia paketteja ja nahkakukkaroita. — Täällä on lääkkeitä, rahalahjoja ja kirjoja meikäläisille. Osan niistä saatte mukaanne Tobolskiin.

Rakuuna ilmoitti aamiaisen olevan valmiina ja he asettuivat pöytään, jossa oli mustaa venäläistä limppua, lämmitetty lihankimpale, tattariryynivelliä ja kaljaa.

— Piper-raukan kohtalo minua syvästi huolettaa, puheli kenraali aterian aikana. — Meillä on syytä erikoisesti sulkea hänet rukouksiimme. Häntä muistaessani tuntuu oma asemani liiankin hyvältä ja suorastaan ansaitsemattomalta. Ja entä maanmiehenne, majuri Sprengtport, joka sai toista vuotta kitua kahleissa maanalaisessa vankiluolassa. Nyt hänellä on sentään jo vapaammat olot. Kuta kiinteämmin me vain jaksaisimme Herraan turvata, sitä vähäpätöisemmiltä tuntuisivat tämän hetken vaivat.

Yksinkertaisen ateriansa lopetettuaan he veisasivat virren säkeistön, johon ovelle ilmestynyt rakuunakin yhtyi.

— Ja nyt lähdemme pastori Nordbergin luo, sanoi kenraali heidän pöydästä noustuaan. — On ilo tavata taas eri suunnalta saapuneita kohtalotovereita.

Niin kuluivat kenraali Creutzin päivät ahkerassa työssä ja jumalansanan viljelemisessä. Vuosi vuodelta hän syventyi yhä enemmän pietismin henkeen, joka hänen kauttaan levisi hajallaan olevien vankienkin keskuuteen. Vankeuden vaivat ja kalvava koti-ikävä olivat omiaan suuntaamaan heidän ajatuselämänsä iäisyysasioihin. Niinpä kehittyi kenraali Creutzin veljenpojastakin vakava pietisti, samoin kuin useista muistakin upseereista. Siitä saivat näinä vaivojen ja vastoinkäymisten vuosina voimaa myöskin monet kotimaassa toimivat soturit, muiden mukana kenraali Armfelt.

Levisipä sitten vihdoin Moskovaan ja aina Siperian äärille uutinen, joka sai kohtaloonsa alistuneet sydämet riemusta sykähtelemään: rauha oli tehty ja sotavangit saivat palata kotimaahan. Eri suunnilta heitä virtasi kokoon, ja niin alkoi vaellus kauan ikävöityä kotimaata kohti. Kuin Israelin lapset Baabelin vankeudesta he palasivat itäiseltä maalta länteen.

Kuusikymmenvuotias, harmaatukkainen mies oli jo kenraali Creutz kotimaahan palatessaan. Seitsemän vuotta eli hän vielä rauhanteon jälkeen pysyen loppuun saakka lujana siinä jäyhässä pietistisessä maailmankatsomuksessaan, johon hän vankeusvuosinaan oli kasvanut. Samoin oli laita hänen veljenpoikansakin, joka loppuikänsä vietti hengellisten harrastusten ja rauhaisan kotielämän piirissä sukukartanossaan Pernajassa. Heidän ja heidän hengenheimolaistensa kautta tuo syvällinen pietistinen uskonsuunta juurtui Suomen maaperään — suureksi siunaukseksi suomalais-kansalliselle valtioelämälle ja kulttuurille, kuten tuleva aika oli osoittava.

Kyösti Wilkuna

ISONVIHAN NUIJAMIEHET

GABRIEL PELDAN

Ilmajoen pappilan vanha rovasti istui eräänä lämpöisenä kesäpäivänä työhuoneessaan ahkerasti kirjoittaen. Hän oli kookas, lihavahko ja hyväntuulisen näköinen pappi, jonka harmaja tukka oli kähärä ohimoilta, kasvot ilmeikkäät ja liikkeet vilkkaat. Paperit heilahtelivat nopeasti hänen käsissään, kun hän niitä selaili ja järjesteli ja taas tarttui hanhensulkaansa.

Mutta hän olikin siinä nyt mielityössään. Tämä pappismies, Gabriel Peldan, oli näet päätoimensa ohessa innostunut vanhoihin suomalaisiin runoihin, joita hän oli keräillyt kansan keskuudesta, laulunkatkelmiin Lemminkäisestä ja Joukamoisesta, ja nyt vanhoilla päivillään hän kokoili ja kirjoitteli joutoaikoinaan näitä muistiinpanojaan.

Silloin astui huoneeseen solakka, verevä neito, jolla oli kukkaskiehkura kultaisessa tukassaan, sipsutti sievästi ukon luo ja virkkoi:

— Ettekö muista, isä, että tänään on syntymäpäiväni — täällä vain sisällä istutte ja kirjoittelette. Juhlapöytä on katettu ulkosalle lehtimajaan, tuomen alle, toiset odottavat siellä…

— Tulen, tulen, lapseni, pistän vain Joukahaiset piiloon…

Ryytimaan kukitetulla juhlapöydällä olikin herkullisia mesikakkuja, hunajaleivoksia ja kotitekoista vaahtoavaa simajuomaa. Ja pappilan perhe, pyylevä emäntä ja eri-ikäisiä poikia ja tyttöjä, sekä joku vieraskin oli jo ryhmittynyt tuuheaoksaisen, valkoisessa kukkaspuvussaan hohtavan tuomen alle, joka levitti ympärilleen ihanaa kesäistä tuoksua. Herkkuja maistettiin, juotiin päivän sankarittaren maljat.

— Montako ajastaikaa tänään täytätkään, Elisani? kyseli ukko kulautettuaan sokerijuomaa kurkkuunsa.

— Voi isä, minähän olen jo vanhapiika, täytän tänään 23 vuotta!

— Niinpä niin, vuodet kuluvat, huoahti isä. — Sinähän oletkin esikoisemme, synnyit maailmaan tasan kolme vuotta sen jälkeen kun suuri sota vihdoin oli päättynyt ja rauha oli tehty. Olimme edellisenä syksynä äitisi kanssa, nuorikkoparina saapuneet tänne Ilmajoelle, pitäjä olikin silloin kauan ollut papitta.

— Eikä täällä ollut papilla asuntoakaan, eikä paljon sanankuulijoita, säesti ruustinna, hänkin jo vanhoihin muistoihinsa vaipuen.

— Ei ollut, myönsi rovasti. — Poltettu oli pappila, kirkko ja koko jokiranta, — parikymmentä asuttua taloa taisi olla kaikkiaan koko pitäjässä, nekin putipuhtaiksi ryöstettyjä. Ei ollut tuloja, ei mistä elämisen olisi aloittanut. Vasta vähitellen palaili sekin väestö, joka vielä oli hengissä, pakomatkoiltaan taikka Venäjän vankeudesta. Synkkä oli syntymävuotesi, Elisa. Mutta elämään oli kuitenkin käytävä silloinkin käsiksi; puskettiin maata, yritettiin vähitellen…

Isonvihan kauhujen muisteleminen toi tuohon muuten hilpeään, sydänkesän ihanuudesta nauttivaan perhejuhlaan hetkeksi vakavan mielialan. Silloin kukitettu neito kiepsahti isänsä viereen, katsoi häntä syvästi silmiin ja virkkoi:

— Yhtä asiaa en ole koskaan oikein ymmärtänyt, isä. Kuinka sinä, joka olet koko olennoltasi rauhanmies ja pappi, joka harrastat kirjojasi, runoutta ja historiaa ja niissä elät, jouduit tuossa sodassa sotapäälliköksi, partiosankariksi ja sodanlietsojaksi? Vetikö luontosi siihen?

— Ei lapseni, mutta olin nuori silloin, nyt olen vanha.

— Mutta et ollut sotilas etkä upseeri, olit lukumies, juuri papiksi valmistumassa, niin olet itse kertonut.

— Niin olikin laita, mutta silloiset olot määräsivät kohtaloni.

— Kerrohan siitä meille, isä!

Vanha pappi kävi vakavaksi, suuntasi katseensa kauas yli keltaisina hohtavien kenttien, ja vastasi:

— Se on pitkä ja surullinen tarina. Mutta jos tahdotte, lapset, niin kerron kyllä noista sen ajan muistoistani lyhyesti, mikäli ne itseäni koskevat.

— Kertokaa, kertokaa, kehotettiin joka taholta.

Ja vanhus kertoi.

* * * * *

— Olin ylioppilaana Turussa vuoden 1713 alussa. Kiirehdin lopettamaan lukuni niin kauan kuin siellä vielä oli professoreita, nekin pakenivat toinen toisensa perästä Ruotsiin. Jo vuosikymmenen oli näet Suomessa eletty suuren sodan kauhunaikoja, joihin kaikki lapsuuteni muistot liittyvät. Turkuun saapui yhtenään jobinviestejä. Kuningas oli voitettu Venäjällä, oli paennut Turkinmaalle hävinneen armeijansa pienen sirpaleen kanssa, ja viipyi siellä. Vihollinen oli sillä välin valloittanut Viron, sitten Inkerin, se läheni Suomea joka taholta. Jo samosi se rajan yli, otti vuosi vuodelta paloja isänmaastamme, otti vihdoin Viipurin, sitten Kymijoen ja Helsingin edeten Hämeeseen. Nuo viestit meitä Turussa kerta kerralta hätkähdyttivät — aina riensi silloin uusi parvi säätyläisiä maalta ja kaupungista pakoon Ruotsiin, mutta monet rupesivat jo turtumaan näihin jokapäiväisiin järkytyksiin. Kohtalo oli muka näin määrännyt. Kerrottiin alituisesti, miten raaka vainolainen teurasti kansaa niillä seuduin, missä vähänkin oli avustettu kehnosti johdettua armeijaa taikka sen aseellisia partiojoukkoja, kuvattiin kauhun vallassa, miten kylät ja metsätkin oli poltettu ja nuorta väkeä ja lapsiakin nuoriin kytkettyinä oli raahattu orjiksi Venäjälle, ja kysyttiin, mitä näin ollen vastarinta hyödytti. Etelä-Suomen vallatuilla alueilla olikin väestö, talonpojat ja papitkin, kiltisti alistunut vihollisen palvelukseen, heille veroja maksamaan ja veroja kantamaan, koko maa näytti luisuvan ja nöyrtyvän vainolaisen ikeeseen… Ja armeija aina vain peräytyi…

Vanha rovasti vaikeni hetkeksi, ikään kuin raskaiden muistojen uuvuttamana. Mutta sitten hän jatkoi taas:

— Niiden harvojen ylioppilaiden kesken, jotka vielä jatkoivat lukujaan Turussa, väiteltiin usein ja kiivaasti siitä, miten tähän kansan nöyräselkäisyyteen olisi suhtauduttava, eikö olisi sittenkin koetettava kohottaa kansan itsetuntoa ja nostattaa se vastarintaan. Toiset sitä vaativat paheksuen etenkin pappien kansalle antamaa huonoa esimerkkiä, joka suorastaan avusti vihollisen tarkoitusperiä. Mutta toiset taipuivat valloittajan vaatimukseen. Mitä auttaa siviiliväen rynnistellä, he sanoivat, se vain lisää omia kärsimyksiään. — Tapelkoon armeija, mikäli voi!

Siitä väiteltiin taas kerran kevään alussa Turun sillalla. Minä olin nuori ja tulinen, puolustin nousua perivihollista vastaan vaikkapa kaikki kuoltaisiin… viittasin, sen vielä muistan, Horatiuksen sanoihin:

Dulce et decorum est Pro patria mori…

— Mutta minua pilkattiin, jatkoi rovasti hiukan kiihtyneenä. — Ketä minun kuolemani muka hyödyttäisi, kysyttiin. Noilla runosäkeillä veisin kidutukseen ja surmaan joukon muitakin. Enhän sitä paitsi saisi ketään "nostatetuksi", ja Turussahan toki itsekin nyrkkiä heristelin.

— Tuo pilkka minuun pisti, mutta huomasin samalla, että siinä oli paljon tottakin. Minulla oli luvut kesken, olin varaton poika, — mutta mitä luvuista, mitä viroista, jos koko isänmaa sortuu vainolaisen jalkoihin, kun se ei edes ponnistelekaan pelastuakseen. Korvani soivat, Turun kadut polttelivat jalkojani… Vihollinen oli äsken ottanut haltuunsa Hämeenlinnan, josta Suomen armeija taas oli luopunut. Oli vain ajan kysymys, milloin se on Turussa ja milloin minäkin joudun vihollista kumartelemaan… Eräänä kevätaamuna viskasin päättävästi vanhan teinirepun selkääni ja lähdin kävelemään Turusta Satakunnan tietä pitkin.

— En tiennyt minne kävelisin, mihin ryhtyisin, mutta sisu ei antanut periksi, jotakin minun täytyi yrittää. Vaistomaisesti pyrin kotipuoleeni Pohjanmaalle. En voinut uskoa, että tämän seudun kansa, joka sata vuotta sitten oli noussut nuijakapinaan suistaakseen sortajaa ja jonka venäläisvihan hyvästi tunsin, alistuisi yhtä raukkamaisesti ikeeseen kuin maan muu väestö. Paljon en tosin luottanut omaan kykyyni kansan nostattajana, olinhan asetoimiin ja sota-asioihin aivan harjaantumaton, mutta mukana halusin olla kotiseutuani puolustamassa, vaikkapa sinne kaatuisinkin.

— Kotipuolessani täällä Ilmajoella tapasin sitten paljon hengenheimolaisia, minun ei tosiaankaan tarvinnut kiihotuspuheita sepitellä. Jonkin viikon kotitalossa viivyttyäni — se on nyt, kuten tiedätte, maan tasalle hävitetty — lähdin veljeni Israelin kanssa kiertelemään lähipitäjiin, Isojoelle, Kyröön ja Lapualle. Keskustelin miesten kanssa… he eivät tahtoneet taistelematta luovuttaa ainakaan omia kotejaan vainolaisille, sen näin heti. Nuijasodan aikainen veri kuohahteli vielä Pohjanmaan miehissä, toiminnan halua oli, valitettiin vain, ettei kelvoton armeija ryhtynyt mihinkään. Kysäisin silloin, eikö olisi meidän pistettävä toimeksi, ja se kysymys lankesi aina hedelmälliseen maahan. Kylissä ruvettiin kunnostamaan vanhoja karhupyssyjä, ja ennen pitkää ilmoittautui Ilmajoelle eri tahoilta nuoria miehiä, jotka kehottivat veljeäni ja minua järjestämään vapaajoukon kotiseudun puolustukseksi — siihen he olivat valmiit heti liittymään. Kävimme silloin siekailematta työhön, hankimme aseita Vaasasta ja mistä saimme ja hiihtokelin tultua (syksyllä 1713) keräydyimme Pohjanmaan etelärajalle maakuntaamme puolustamaan. Ilmajokelaisia oli kantajoukkomme, mutta paljon oli mukana muitakin vanhojen nuijamiesten pojanpojanpoikia.

— Suomen armeija oli, vihdoinkin kerran vastarintaa yritettyään, äsken kärsinyt tappion Pälkäneellä ja peräytyi nyt lamaantuneena ja hajanaisina parvina Hämeenkankaan yli Pohjanmaalle. Vihollinen oli kai sen kintereillä — tämä aavistus joudutti järjestäytymistämme. Aluksi ei vainolainen kuitenkaan saapunut kankaan yli koko joukollaan, vaan lähetti tänne kasakkaparviaan ja muita pienempiä osastojaan teitä ja tienoita tutkimaan, ryöstämään ja polttamaan. Mutta Pohjanmaalle nämä joukot eivät päässeet… Armeijastamme tosin ei ollut mitään apua, mutta talonpoikaisparvemme olivat joka tiellä vastassa ja antoivat hurjille kasakoille nopean kyydin takaisin. Kurikassa syttyi sitten kerran tavallista tuimempi taistelu vanhan Santavuoren tantereen lähistöllä. Venäläiset olivat silloin jo vallanneet Turunkin ja koko Länsi-Suomen ja tulivat nyt suurella joukolla Porin tietä Pohjanmaalle. Me emme tienneet tätä suuntaa varmistaa, vartioimme etupäässä Hämeenkankaan taholla. Mutta kun kuulimme venäläisten olevan rannikolta tulossa, riensimme pyrynä vastaan ja annoimme heille täällä niin kuumat tervetuliaiset, että he eivät Ilmajoelle sillä kertaa ehtineetkään. Sisukkaimmat heistä yrittivät tuossa Kurikan taistelussa kyllä vielä karauttaa tietä myöten eteenpäin, mutta me odotimme hiljaa tiensyrjän hangessa ja laukaisimme. Satoja kasakan ruumiita virui vielä seuraavana kesänä tien poskessa Kurikan kankaalla kuoppaamattomina…

Vanhaa rovastia näytti järkyttävän verinen muisto ja nuoria kuuntelijoitakin tuo kuvaus puistatti. Mutta he tahtoivat kumminkin kuulla enemmän ja haastoivat vaaria yhä kertomaan.

— Niin, sellaisissa kotiseudun puolustamiseksi käydyissä kahakoissa se talvi meni. Talonpoikia oli nyt joukkoomme kertynyt aika runsaasti, monta tuhatta miestä, mikä osoitti, että kyllä väkeä saatiin maanpuolustukseen, jos sitä vain oikeassa hengessä osattiin innostaa. Mutta helmikuussa venäläisten koko pääjoukko alkoi saapua tykistöineen ja kuormastoineen Pohjanmaalle, ja sitähän me partiomiehet emme jaksaneet pidättää. Teimme sille vain kiusaa minkä kerkesimme ja vartioimme tarmokkaasti syrjäteitä, niiden viereisiä kyliä puolustellen. Mutta Armfelt hankkiutui sillä välin taistelukuntoon järjestämällään armeijalla vastarintaan Isossakyrössä, ja kutsui meidätkin avukseen siihen ratkaisevaan taisteluun. Tottelimme käskyä, antauduimme hänen komentoonsa ja noin 3.000 talonpoikaa otti sitten osaa Napuen taisteluun…

Taas rovastivanhus keskeytti kertomuksensa ja hänen nuoret kuulijansa ymmärsivät liiankin hyvin syyn siihen. Karmeana ja tuoreena tarinana eli vielä kaikkien muistissa Napuen verinen päivä ja suomalaisen sotajoukon siellä kärsimä lopullinen tappio. Sen nimen mainitseminen jo herätti hirmun puistatuksia paikkakuntalaisissa. Vaalenneet pääkallot, särkyneet ja maahan vajonneet tykinlavetit, ruostuneet rautakuulat ja sinne tänne maahan pistetyt puiset hautaristit olivat näet vielä kyllin näkyviä muistomerkkejä siitä, mitä siellä 30 vuotta sitten, helmikuun 19. p:nä 1714, oli tapahtunut. Vanhan kirkkoherran ei tarvinnut siitä taistelusta kertoa.

Mutta hän tahtoi kumminkin nähtävästi nuorille kuulijoilleen muutamilla sanoilla puolustaa talonpoikaisjoukkoaan. Se ei Napuella väistynyt omalla sivustallaan, niin kuin päällystö oman kunniansa pelastamiseksi oli tahtonut myöhemmin uskotella. Se seisoi lujana metsän rinnassa ja torjui puolestaan kaikki hyökkäykset. Tuhon aiheutti ratsuväki, joka ei pystynyt torjumaan vihollisen kiertoliikettä, vaan taipui, horjui ja pakeni…

— Mutta senkin surunpäivän jälkimainingeissa, jatkoi rovasti, — oli meidän talonpoikaisjoukollamme, joka tosin nyt oli tuntuvasti pienentynyt, tärkeä tehtävä, vaikkei sitäkään sotahistoriassa muisteta. Armeijamme peräytyessä epäjärjestyksessä pohjoiseen päin näiden seutujen säikähtynyt, tyrmistynyt väestö, jonka kimppuun voitostaan humaltunut vihollinen surmaten ja hävittäen samosi, lähti kauhun valtaamana ja hajanaisena laumana pakenemaan perääntyvän armeijan mukana ja jäljessä. Syntyi ääretön sekasorto ja hämminki Pohjanmaan ainoilla käytettävissä olevilla talviteillä. Peräytyvät sotaväenosastot kaatoivat eteensä ahtautuneiden Vaasan porvarien ja muiden pakolaisten rekiä, joissa he lapsineen ja vähine tavaroineen koettivat henkensä hädässä päästä turvaan, tiepuoleen, kinoksiin, jopa pahoinpitelivätkin pakolaisraukkoja. Tykit tarttuivat nietoksiin, syntyi ruuhkia, joihin soturit ja pakolaiset pysähtyivät ja paleltuivat pääsemättä eteenpäin. Yön pimeässä ihmiset eksyivät toisistaan. Kasakat sillä välin ahdistivat takaapäin — sydäntävihlovat hätähuudot kaikuivat pakkassäässä talvisilla taipaleilla…

— Talonpoikaiset suksimiehemme pystyivät vain eteenpäin ryntääviä vihollisjoukkoja pysähdyttämään ja pidättämään. Kaadoimme murroksia tiepuoleen, asetuimme niiden taa ja annoimme etujoukkona karauttaville kasakoille lyijyä. He pysähtyivät silloin, peräytyivät, odottivat lisäväkeä ja kävivät varovaisemmiksi, ja sillä välin ruuhkat pääsivät kauempana purkautumaan. Monta vihollisen kuormaakin me niinä viikkoina sieppasimme itsellemme ja pakolaisille eväiksi, mutta vähänpä se auttoi siinä yleisessä surkeudessa. Pohjanmaakin joutui vainolaiselle, emme voineet sitä pelastaa. Ja monesti mietin jäljestäpäin, olivatko nuo turkulaiset vastaväittäjäni ehkä sittenkin oikeassa. Mutta tuntoni mukaan olin koettanut tehdä parhaani isänmaaraukan pelastamiseksi.

— Sellainen oli osuuteni isonvihan sotatapauksiin, virkkoi vanha rovasti lopuksi vaatimattomasti ja näytti tahtovan lopettaa kertomuksensa siihen. Mutta hänen nuoret kuulijansa eivät vielä olleet saaneet tarpeekseen — he odottivat lisää. Ja Elisa-neiti virkkoikin tuokion kuluttua:

— Mutta olittehan senkin jälkeen, isä, taisteluissa mukana, olitte monta vuotta. Kertokaa siitäkin.

— Siitä ei ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Pakko oli jatkaa, kun kerran sotapoluille olin antautunut, kun olin venäläisten henkipatoksi julistama ja kun aseveikkoja yhä oli matkassa. Täytyi partioida, pakoilla ja taistella. Kun vihollinen valtasi Pohjanmaan rannikon Kemijokea myöten, vetäydyin sisämaahan, elin piilopirteissä, lähdin sieltä käsin ehtimiseen ahdistamaan venäläisten varastoja auttaakseni hätääntyneitä ja koettaakseni pitää talonpoikain mielet virkeinä. Eihän siinä auttanut heittäytyä hankeen ja kuolla. Varsinaisena sissinä en koskaan armeijaa palvellut, minulla ei ollut mitään jalkarakuunan valtakirjaa enkä pelkästään murhatakseni tehnyt retkiä vihollisten selkäpuolelle. Taistelin veljeni rinnalla talonpoikain johtajana, kunnes Israel-veli eräässä kahakassa kaatui. Siunasin hänen hautansa salolle — sitä hautapaikkaa en ole sen jälkeen löytänyt. Sitten liikuin yksin. Koetin Oulun seuduilla vielä kerran järjestää metsissä lymyilevät talonpojat suuremmaksi yhtenäiseksi joukoksi, joka armeijamme vetäydyttyä kokonaan Ruotsin puolelle vapauttaisi sen osan Pohjanmaata, jossa venäläisillä oli verrattain vähän väkeä. Ja meidän onnistuikin vuosina 1715-16 aika-ajoin puhdistaa suuri osa Pohjois- ja Keski-Pohjanmaata venäläisistä, olimmepa tavallaan siellä pitkät ajat isäntinä ja monet pakolaiset palasivat jo meidän turvissa takaisin maitaan viljelemään.

Mutta sitten venäläiset lähettivät taas vielä suurempia voimia vastaamme. Meidän oli silloin taas väistyttävä, hajaannuttava, ja eräässä ottelussa sain haavan — arvenhan olette monesti nähneet olkapäässäni — ja jouduin venäläisten vangiksi. Siihen soturiurani päättyi.

— Kuinka se vangiksijoutuminen tapahtui, isä? kysyi henkeään pidättäen perheen nuorin vesa.

— Sellainen tapahtuu sodassa vallan juohevasti, lapseni, hymähti ukko herttaisesti. — Oli pakkaspäivä. Joukkomme oli peräytymässä valtatieltä salolle. Olimme viivähtäneet eräässä vielä asutussa talossa, josta väki kuitenkin kuultuaan vihollisten taas palanneen näille main hankkiutui piilopirteille. Perheen vähät tavarat oli jo sälytetty kelkkaan, kun nähtiin kasakkain lähestyvän taloa. Antaaksemme hätääntyneelle talonväelle tilaisuuden päästä edes metsän peittoon, me pyssymiehet jäimme hetkeksi hyökkääjiä torjumaan, vaikka meitä olikin vähemmän. Ammuimme rakennusten suojasta ja pysäytimme todellakin kasakat. Mutta siirtyessäni parempaan väijymispaikkaan sain olkaani luodin ja kaaduin. Käskin nyt miesteni hiihtää salolle ja jäin itse maahan makaamaan. Eikä ollut henkeni silloin monen äyrin hintainen — joko peri sen pakkanen tai kasakka. Mutta mikä lie mennyt vihollisiin sillä kertaa, he luulivat kai saaneensa tavallista paremman saaliin. He raastoivat minut mukaansa, veivät ensiksi Vaasaan hoidettavaksi ja sitten Turun linnaan tutkittavaksi. Ne olivat kärsimysten ja nöyryytysten viikkoja nuo, ihme oli, etten silloin sortunut. Mutta raskainta kaikesta oli sittenkin se, että venäläiset myöhemmin, kuten tiedätte, pakottivat minut Turussa kirjurintöihinsä — siis palvelukseensa, jota välttääkseni juuri olin neljä vuotta sitten Turusta retkilleni lähtenyt.

— Mutta kohtelihan ruhtinas Galitzin sinua hyvin, sen olet myöntänyt, virkkoi taas Elisa-neiti saadakseen isänsä vieläkin kertomaan.

— Niin, venäläisten ylipäällikkö koetti suostutella suomalaisia lukumiehiä puolelleen käyttääkseen heitä apunaan valloitettua maata hallitessaan. Olihan heidän saatava jonkinlainen järjestys maahan. Mutta hyvin puolinaista oli tuo suopeus. Kun en osoittanut heille tarpeeksi suurta uskollisuutta enkä kuuliaisuutta, kun koetin auttaa ahdistettuja maanmiehiäni taikka huomautin esimiehille heidän alaistensa tekemistä julmuuksista, suljettiin minut uudelleen tyrmään. Pääsin välillä vapaaksi, mutta minut vangittiin taas ja vietiin Pietariin, josta vasta sodan päätyttyä pääsin palaamaan. — Mutta sehän ei kuulu enää soturinmuistoihini, joita sinä, Elisa, minulta kyselit. Nuo sotamuistot, niin tuloksetonta kuin taisteluni lie ollutkin, — elävät kuitenkin mielessäni valoisina, kauniina kuvina, jota vastoin myöhemmät vankila- ja palvelusvuodet kaikkine nöyryytyksineen säilyvät muistissani usvaisina, hämäränomaisina painajaisunina.

Vanha rovasti oli lopetettuaan tarinansa noussut penkiltä ja seisoi nyt siinä kookkaana, ryhdikkäänä ja pystypäisenä. Nuori polvi saattoi vielä kuvitella, kuinka hän oli ollut uljas ja voimakas johtaessaan Pohjanmaan talonpoikia vihollista vastaan. Niinpä perheen nuorin vesa vielä kysäisikin:

— Etkö halunnut jäädä sotaväkeen, isä, kun vapaaksi pääsit… Upseeriksi..? Olithan jo päällikkö…?

— En, lapseni, sota oli lopussa, maa jälleen vapaa, vaikkakin pahasti silvottu ja runneltu. Ei, minä olen aina kammonnut sotaa ja verenvuodatusta — ainoastaan silloin kun isänmaa on hädässä eikä mitään muuta keinoa enää ole, on turvauduttava tuohon viimeiseen keinoon, aseeseen. Suokoon Jumala, ettei siihen Suomessa enää tarvitsisi turvautua samaan tapaan kuin isonvihan aikoina. Minä olen rauhan mies, lukumies, niin kuin oikein sanoit, Elisa; vain pakko teki minusta soturin, ja sellaisena koetin täyttää velvollisuuteni. Palasin oikealle alalleni, niin kuin talonpoikanikin palasivat aurojensa ääreen…

Pappilan perhe oli isän tarinaa kuunnellen jäänyt istumaan kukkivan tuomen alle pitkään, ei kukaan ollut huomannut ajan kulumista. Vasta kun rovasti viittasi taivaalle ja osoitti, että auringon kehrä oli jo ehtinyt kauas lännen puolelle, havahtui ruustinnakin omista, äänettömistä muistoistaan ja mietelmistään, läimäytti kätensä yhteen ja huudahti:

— Mutta, hyvänen aika, minullahan palaa päivällispaisti uunissa!

Santeri Ivalo

SUURIN SUOMALAINEN SEIKKAILIJA

TAPANI LÖFVING

Eräässä Hämeenlinnan vanhimman osan tornihuoneessa, valoisassa ja verrattain siistissä kamarissa, jota usein oli käytetty "parempain" vankien säilytyshuoneena, istui muutamana talvipäivänä 1742 lyhyenläntä, mutta lujatekoinen ja tanakka mies kapteenin puvussa katsellen ristikkojen välitse verestävin silmin ja vihan vääristämin kasvoin Vanajaveden lumiselle selälle. Hän istui liikahtamatta, tuijotti melkein tylsästi eteensä, mutta hänen harvapartainen leukansa värisi ja hänen hengityksensä läähätti — selvästi näkyi, että hänen sisässään kävi ankara aallokko.

Yhtäkkiä hän jymäytti luisevan nyrkkinsä pöytään, joka oli hänen edessään, ja ärähti itsekseen:

— Niin pitkälle on nyt tässä maassa päästy, että Tapani Löfving on suljettu vankikoppiin! Isänmaalle vaarallisena miehenä, kavaltajana, venäläisten lahjomaksi epäiltynä…!

Hänen rintansa huohotti, mutta hän risti kätensä ja sai taas hurskaan rauhan ilmeen kasvoilleen.

— Älä salli Jumala, sinä, joka minua ennen sadoista vaaroista autoit ja pelastit, älä salli minun tässä nyt pakahtua katkeruuteeni tästä kiittämättömän maailman palkasta! Nykyisellä sukupolvella ei ole tietoa eikä käsitystä sen miehen teoista, ansioista eikä kärsimyksistä, jonka he ovat tyrmään sulkeneet, auta minua ymmärtämään heidän typeryytensä ja tärkeytensä…!

Mies ei kuitenkaan malttanut pysyä kauan siinä ristissä käsin. Rauhan ilme kaikkosi pian hänen kasvoiltaan, hän lähti lattialle kävelemään ja puheli edelleen itsekseen:

— Mitä kohtalon ivaa tämä sentään onkaan! Ruotsin hallitus antautuu uuteen sotaan Venäjää vastaan — se ei saanut kyllikseen 20 vuotta sitten! —, mutta sen tärkeimpiä toimenpiteitä silloin on, että juuri se mies, jonka työt ja ansiot viimeisen suuren vihan ajoilta ovat kuuluisimmat kaikista, jolla on tiedustelijana rajaton kokemus ja koeteltu taito, joka vieläkin voisi tehdä maalleen mitä parhaita palveluksia, juuri hänet vangitaan ja hänet häväistään. Voiko suurempaa sokeutta ajatella!

Pieni, luiseva mies päästi käheän naurun, katkeran ja ilkkuvan, käveli vielä tuokion lattialla suuttumustaan suitsuttaen ja istahti sitten taas miettimään.

Niin oli tosiaankin käynyt "hattujen sodan" toisen vuoden alussa, että isonvihan kuuluisa seikkailija ja ovelaksi tunnettu tiedustelija Tapani Löfving oli pidätetty silloisessa rajakaupungissa, Haminassa, syytettynä armeijalle aiheuttamastaan vahingosta sekä tuotu Hämeenlinnaan vankina säilytettäväksi, kunnes asia tarkemmin tutkittaisiin.

Tämä pidätys ei tuntunut kummalta kohtalon ivalta ainoastaan Tapanista itsestään, vaan monesta muustakin, joka tunsi hänen lukuisat, edellisen sodan aikaiset palveluksensa maalleen ja vahingontekonsa viholliselle, hänen miltei lukemattomat kepposensa, taistelunsa ja seikkailunsa venäläisten valtaamassa Suomessa. Mutta Löfvingin asia näytti nyt todellakin pahalta. Hän oli tosiaankin tässä uudessa sodassa aiheuttanut Ruotsin sotalaitokselle sekä vahinkoa että — ja varsinkin sen johdolle — häpeätä, eikä oltu selvillä, oliko hän, ovela mies, tehnyt sen taitamattomuudesta vaiko tahallaan.

Kun sodan puhjetessa kesällä 1741 Ruotsin ja Suomen sotavoimia koottiin rajalle ja venäläisetkin puolestaan lähtivät Viipurista liikkeelle länttä kohden, jo 53-vuotias Löfving eleli pienessä kapteenin puustellissaan Porvoon pitäjässä hiukan nyrpeänä sen johdosta, ettei hän mielestään ollut saanut tarpeeksi tunnustusta eikä palkkaa edellisessä suuressa sodassa suorittamistaan ansiokkaista teoista.

Löfving lähti asekutsun saatuaan vuoden 1742 alussa Haminaan, rajalle, tahtoen taas osoittaa kykyään ja taitoaan, ja hänet lähetettiinkin venäläisen ylipäällikön helmikuussa 1742 irtisanottua aselevon kokeneimpana vakoojana vihollisen puolelle tiedustelemaan sen varustuksia, liikkeitä ja aikeita. Hän liikkui siellä Viipuria myöten monenlaisissa valepuvuissa, niin kuin isonvihan aikoinakin, jolloin hän venäläisten valtaamassa Turussa tunkeutui ihan johtopaikoille asti, urkki, vaani, kyseli ja palasi sitten Haminaan kertomaan, että vihollisen pääsotaliike, hyökkäys Haminaa vastaan, oli odotettavissa aivan heti, ehkä päivän parin perästä.

Juuri tämä tieto oli aiheuttanut ruotsalaisten esikunnassa ja koko sotajoukossa pakokauhun. Ei ollut varustauduttu vastaanottamaan venäläisten päähyökkäystä nyt aselevon jälkeen Haminaan, sillä puolustusasemat eivät siellä olleet kyllin lujat. Ja niin pantiin armeija suin päin perääntymään Haminasta. Siellä poltettiin ja räjäytettiin varustuksia ja varastojakin, oltiinpa vähällä polttaa laivastokin ja koko linnoitus, ja itse peräytyminen Kymijokea kohden suoritettiin sekasortoisen pelon vallassa.

Mutta venäläisten hyökkäystä Haminaan ei kuulunutkaan; ja muutamain päiväin perästä kävi selville, etteivät he ilmeisesti olleet aikoneetkaan tällä kertaa hyökätä Haminaan, vaan että he päinvastoin keskittivät joukkojaan pohjoisemmaksi, josta Ruotsin sodanjohto jo tällä välin oli ehtinyt vähentää väkeään.

Suuttumus ja häpeä sai nyt ruotsalaisen ylijohdon valtoihinsa. Löfvingiä syytettiin muiden vikapäiden ohella tästä harmillisesta kolttosesta. Kysyttiin, oliko hän sen tahallaan aiheuttanut, ehkä venäläisten Viipurissa lahjomana — tiedettiinhän, että hän oli palkkansa pienuuden tähden kauan kantanut nurjaa mieltä esivaltaansa vastaan ja kerran jo pyytänyt lupaa saada muuttaa maasta pois venäläiselle alueelle, Viroon… Mies napattiin kiinni.

Mitään vilppiä ei nähtävästi ollut Löfvingin tiedonannoissa, hän oli kertonut kokemansa ja kuulemansa hyvässä uskossa, oli kaiketi vain antanut vetää itseään nenästä. Hänen isonvihan aikainen tiedustelutaitonsa oli nähtävästi jo vanhentunut, hän oli udellut uutisia upseereilta ja muilta, jotka eivät sodanjohdon suunnitelmia tunteneet, joille ehkä tahallaan oli annettu väärät tiedot. Ukko Löfving oli uskonut…

Nyt hän istui linnassa ja hautoi näitä harmeja mielessään. Eihän hän ihan sisimmässään voinut kieltää, että hänelle herkkäuskoisuudessaan tällä kertaa oli tullut erehdys, mutta hän kiisti omissakin mietteissään tämän ja todisteli, että kaikki merkit viittasivat Haminaan, ehkä ryssät olivat sitten viime hetkessä muuttaneet mielensä… Mutta yleensä hänen ajatuksensa eivät tässä kysymyksessä pitempään viipyneet. Sodanjohto tahtoi tässä vain sysätä oman hätiköimisensä hänen niskoilleen, päätteli Löfving, ja siinä oli varmaan paljon tottakin. Hän hautoi kuitenkin etupäässä sitä loukkausta ja häväistystä, joka hänelle, vanhalle karoliinille ja ihaillulle partiosankarille, nyt oli tehty. Hän näki tässä vain tylyä kiittämättömyyttä ja typeryyttä, huutavaa vääryyttä!

Tapanilla oli korkea käsitys omista, isonvihan aikaisista ansioistaan, ja se käsitys oli hänessä näiden kahdenkymmenen rauhanvuoden varrella, jolloin hänen teoistaan ja retkistään kaikkialla koko valtakunnassa oli ihaillen kerrottu, entisestään voimistunut. Jokaisesta seikkailusta oli kasvanut suurtyö ja jokaisesta voitetusta vastuksesta neronteko, ja hän kuvitteli joskus tosiaankin olevansa oikeastaan isonvihan ainoa varsinainen sankari.

Näistä seikkailuistaan hän oli vuosien varrella jo kirjoittanut muistiinpanoja, päiväkirjan tapaisia kuvauksia, joita hän oli paikka paikoin kaunistellut ja paisutellut. Mielensä kiihkossa ja kärsimäänsä vääryyttä korostaakseen oli Löfving, joka oli saanut tuoda arkkunsa vankilaan, kaivanut muistiinpanonsa sieltä esille ja hän otti nuo paperinsa nytkin pöytälaatikosta ruveten niitä taaskin selailemaan. Niitä oli monenlaisia, sekä sellaisia, joita hän oli itse tapausten aikana metsien kätköissä tai pimeissä pirteissä kirjoittanut, että toisia, joita hän myöhemmin oli muistinsa mukaan kyhännyt, mutta yhtä arvokkaita ja rakkaita ne nyt olivat hänelle kaikki.

— Näitä tekoja ja kärsimyksiä ei nykypolvi muista eikä tahdo muistaa. Se on vain valmis heittämään Tapani Löfvingin tunkiolle. Näin hän papereitaan lehteillessään kiivaili ja hänen sappensa kuohahti uudelleen. — Mutta lähdepäs sinä nykypolven mies niitä temppuja suorittamaan, yritä yhtäkään sadasta, niin olet kohta hätää kärsimässä.

Yksinäisen vangin näitä ainaisia ajatuksiaan hautoessa huoneeseen astui vartija, ontuva, harmaaviiksinen sotavanhus kantaen vangille aterian. Vartija oli vanha karoliini hänkin ja monessa suhteessa hänen mielialansa kävivät yhteen vangitun kapteenin ajatusten kanssa: Ei tästä nykypolvesta eikä sen sodankäynnistä ollut mihinkään, se oli velttoa ja saamatonta sukua… ja itse tämä sotakin… pehmeää lapsenleikkiä, joutavaa vätystelyä se oli siihen entiseen ryminään verrattuna.

— Sinäpä sen sanoit, virkahti Löfving, vartijan kerrottua uusimmista sotauutisista ja lausuttua niiden johdosta murhaavan arvostelunsa. — Näillä miehillä ei ole sitä sisua, jota oli Kaarle-kuninkaan kasvateilla, ei sitä miehuutta eikä kestävyyttä. Katselin tässä juuri vanhoja papereitani… tuossakin muistiinpano siitä, miten viholliset kuljettivat minua kaksikymmenvuotiaana poikasena Lieksasta, Karjalan rajakapteenin maatilalta, vankinaan. Juoksepas sinä nykyajan uros melkein alasti päiväkausia käsistäsi kytkettynä kasakkahevosen perässä, ja säilytä sittenkin tarmosi ja malttisi niin, että vielä kykenet pelastumistasi ajattelemaan. Pakenepas lukitusta aitasta, jonka ympärillä kokonainen komppania vartioi, pakene kasakkaparven takaa-ajamana ja surmaa heitä henkipattona ollessasi. Mistä otat nyt samantapaisen miehen. Hä?

— Ei näistä nykyisistä ole mihinkään, myönsi vartija.

— Ei. Ja se oli kuitenkin ihan ensimmäinen tulikokeeni suuren sodan alussa, sen jälkeenhän siinä vasta mies miehistyi ja hammas karkeni. — Löfving selaili edelleen kellastuneita lehtiään unohtaen höyryävän rokan siihen pöydän kulmalle.

— Kuulehan vielä, — tämä seikkailu sattui muuten juuri näillä Hämeenlinnan mailla, tästä vähän Helsinkiin päin. Piti ottaa selko, paljonko rannikolta päin oli venäläisiä tulossa meidän täällä majailevia joukkoja vastaan. Hiivipäs heidän keskelleen, makaa riihen parvella maantien vieressä ja lue miehet ja hevoset ja tykit, ja jää sitten sinne, kun ryssän joukko tekee yöleirinsä samaan riiheen ja sen ympärille. Puhkaise yöllä katto ulos päästäksesi, kapua alas, tapa pari vartijaa ja pakene vihollisleiristä tietoinesi ja saaliinesi omiesi luo. Monessako on nykyisin sama mielevyys ja miehuus?

Vanha vartija oli jäänyt vankinsa huoneeseen juttelemaan — ei näkynyt hänellä olevan erityistä kiirettä — ja kuunteli nyt mielenkiinnolla, miten Löfving purki sisuaan ja kertoi jännittäviä katkelmiaan menneiltä vuosilta. Uunin pankolle istahtanut tuuheaviiksinen vartijavanhus vain väliin heitti lomaan jonkin kysymyksen tai myöntävän tai ihailevan huudahduksen. Tapani jatkoi kerran lämpenemään päästyään noita rakkaita, joskin raskaita muistelmiaan:

— Entäs sitten seikkailuni Ahvenanmaalla, jossa ihan yksin saatoin venäläiset aivan sekasortoiseen tilaan. Vai makaisitko sinä vuorokauden pakkasessa likomärkänä jäisellä kallionkielekkeellä, jossa satakunta, ei, tuhat vihollista pyssymiestä näkee sinun olevan ja ampuu sinua kuin maalitaulua sekä kaikin keinoin ahdistelee! Siitä piti sitten kahlata peninkulma, pari, vertavuotavin, paleltunein jaloin — näillä samoilla sorkilla — aavan merenselän poikki, kengät takaperin jaloissa, että kasakka eksyisi… Eikä se eksynyt…

— Se on kuin satua, myönsi vartija kuunnellen ihastuneena kertomusta.

— Niin on kuin satua, mutta se oli sittenkin vakavaa todellisuutta. Ja piiloile sitten päiväkausia autiolla luodolla nälkäisenä uskaltamatta mennä ihmisten ilmoille, — jos menet, olet taas satimessa. Yliluonnollista ponnistusta sellaisia kestäneeltä mieheltä vaadittiin, ja se mies olin minä.

Tapani kiihtyi omista kertomuksistaan; nuo taistelujen ja jännittäväin vaarojen muistot häntä itseään hurmasivat ja ikään kuin huumasivat. Mutta hetken kuluttua hän rupesi kuin jollekin vastaanväittäjälle puhumaan:

— On kysytty, oliko niistä retkistäni vastaavaa hyötyä? — Oliko hyötyä siitä, että lukemattomat kerrat anastin vihollisten muonakuormat, että sieppasin tiedot heidän läheteiltään ja toimitin ne omalle päällystölleni, että kerrankin anastin merellä suuren kuljetuslaivan… Kun anastin postin Uudenkaupungin tienoilla, suuren venäläisen rahalähetyksen. Sekään ei ollut puuropään tekoja. Sain eräänä talvena vihiä matkalle lähteneestä venäläisestä saattueesta, jolla oli kallis laukku kuljetettavanaan, karautin parin miehen kanssa perästä, antauduin taisteluun, tuhosin paljon suuremman saattojoukon ja valtasin laukun… Ne rahat kyllä sitten toisessa kahakassa menetin, — mereen upposivat —, mutta ryssätkin jäivät niitä vaille.

— Päästänne luvattiinkin iso hinta, virkkoi vartija, joka Tapanin tarinoita jo vähän ennestäänkin tunsi.

— Vuosi vuodelta he lisäsivät sitä henkirahaa. Sen vuoksi retkeilinkin loppuaikoina enimmäkseen yksin, etten muita saattaisi vaaraan, ja aina valepuvussa, etteivät ystävänikään tietäisi minua pelätä. Niinpä söin aterioita venäläisen ylipäällikön, ruhtinas Galitzinin asunnossa, ja hankin sieltä tietoja, kuuntelin kasakkaupseerien keskusteluja Vehmaan nimismiehen tallinyliseltä… Mutta mitäpä niistä tässä sinulle kerron, niitä oli satoja yhtä uskaliaita ja vaikeita seikkailuja, joista ainoastaan neuvokas ja urhoollinen mies saattoi selviytyä.

Pieni mies tarttui nyt rokkakuppiinsa, joka jo pöydän laidalla oli jäähtynyt, söi ateriansa hiukan kiihtyneesti ja kiireisesti, mutta lauhtui ja rauhoittui sitä tehdessään. Ja kun vartija ruoan tähteitä korjatessaan hänelle ikään kuin lohdutellen virkkoi, että olihan hän toki esivallaltaan saanut tunnustusta ja palkkiota teoistaan, niin hän varsin tyynesti ja tyytyväisenä vastasi:

— Sainpa kyllä silloin, sen ajan esimiehet osasivat antaa arvoa ovelalle tiedustelijalle. Kaarle-kuningashan kutsui minut varta vasten Lundiin puheilleen, jotta kertoisin hänelle seikkailuistani — se oli juuri vuotta ennen hänen kuolemaansa. Hän nautti niistä ilmeisesti, taputti minua kiitollisena olalle ja soi minulle armonosoituksia. Ja Tukholmassa sotapäälliköt kirjoittivat minulle kiittäviä suosituksia ja ylensivät minut arvossa — entisestä puotipojasta ja rykmentinkirjurista vänrikiksi, luutnantiksi ja vihdoin kapteeniksi. He ymmärsivät miehen arvon — nämä nykyiset sotaherrat sen ymmärtävät niin, sulkevat parhaan tiedustajansa häpeällisesti tyrmään…!

Viimeiset sanansa Löfving sinkautti taas suustaan sapekkaan katkerasti. Ja kun hän samalla viittasi ikkunansa rautaristikkoon, välähti hänen katseessaan raju kiihko.

Vartija oli jo menossa ovella. Mutta hän palasi vielä takaisin pöydän ääressä istuvan vangin luo, kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi:

— Mutta kun olette niin ovela mies, kapteeni, miksette pakene tästä tyrmästä? Varmaan te siihen keinon keksisitte.

— Kymmenen keinoa vähintään, huudahti Tapani ylvästellen. — Mutta, Tapani Löfving ei tästä kolosta pakene, ei! Minun täytyy täällä istua opettaakseni loukkaajani ymmärtämään, kenet he ovat vanginneet. Minut tunnetaan koko valtakunnassa, minua ihaillaan — heille selviää kyllä aikanaan kiittämättömyytensä ja typeryytensä määrä. Nämä paperit sen takaavat!

Hän läimäytti kädellään kellastuneita papereitaan ja iloinen luottamus kuvastui silloin taas hänen kasvoiltaan.

Yksin jäätyään Tapani Löfving istui vielä kauan paperiensa ääressä. Hänessä oli jo aikaisemmin herännyt ajatus toimittaa nuo päiväkirjamuistiinpanonsa jälkimaailmaa varten Porvoon kirjastoon ja saattaa ne siten kerran kaiken kansan tietoon, ja nyt se ajatus häntä lämmitti ja rohkaisi… Kirjoituksiaan lukiessaan ja niitä tapahtumiin verratessaan hänen täytyi myöntää, että eihän se kaikki tosin niin ovelaa eikä rutirohkeaa ollut, kuin miksi se tässä oli kuvattu. Ryssäthän olivat monesti alakynnessä senkin takia kun eivät seutuja, teitä eikä väestön kieltä tunteneet, joten heitä oli helppo puijata. Ja usein hänen taitava pakonsa onnistui vain hyvien ihmisten avulla. Totta oli sekin, että Suomessa toimi paljon sissejä muitakin, jotka suorittivat yhtä rohkeita ja vaikeita tekoja, vaikkei heitä yhtä paljon tunnettu.

— Mutta kaiken kaikkiaan, rehellisesti ja kehumatta sanoen olin minä sittenkin isonvihan suurin seikkailija! — Hän nousi seisomaan, katsoi tuikeasti lumiselle järvenselälle ja jatkoi puoliääneensä: — Se, minkä kahdentoista vuoden aikana partiomiehenä ja tiedustelijana suoritin, vaati miehuutta, kärsimyksiä ja vaivoja. Sellaista elämäntyötä ei yhdellä häväistysjutulla pyyhkäistä pois. Kovan taistelun täyteistä se oli ja — vaikka sen itse sanon — monesti sankarin työtä, ja sellaisen työn maineen täytyy elää!

Lujapiirteiset, melkein juhlalliset olivat yksinäisen vangin kasvot, kun hän näin virkahtaen taas rauhallisempana istahti pöytänsä ääreen.

* * * * *

Ja tuossa oman elämäntyönsä arvioinnissa oli Tapani Löfving epäilemättä oikeassa. Hän oli neuvokkuudellaan ja sitkeydellään suorittanut miehen työn omalta osaltaan isänmaan vaikeimmassa kamppailussa, samalla kun hän todella oli suurin suomalainen seikkailija. Hän oli taitavampi muita, ennen kaikkea vihollistaan, ja usein hän esiintyi todella sankarina. Ja oikeassa hän oli siinäkin, kun hän leimasi kiittämättömyydeksi ja typeryydeksi sen, että tällä tavoin maansa puolesta taistellut ja ansioitunut mies — vaikkapa olisi kerran tiedustelutoiminnassaan erehtynytkin — suljettiin vankilaan epäiltynä sen saman vihollisen auttamisesta, jota tuhotakseen hän oli 12 vuotta henkensä hinnalla ponnistellut ja vertaan vuodattanut. Se oli anteeksiantamaton erehdys.

Sellaiseksi sen esivalta myöhemmin totesikin, vapauttaessaan Löfvingin vankeudesta ja kaikesta edesvastuusta, mutta viidettä kuukautta hän oli silloin saanut vankilassa istua ja katkeroitua sydänjuuriaan myöten.

Kapteeni Löfving eli vielä tämän jälkeen nauttien eläkettä ja viljellen pientä puustelliaan kolmekymmentäviisi vuotta ja tuona aikana hänen seikkailunsa ja satumaiset retkensä taas ehtivät tulla tutuiksi uudelle miespolvelle, joka niille antoi arvon. Syystä onkin Tapani Löfvingin nimi jäänyt aikakirjoihin isonvihan merkillisimpänä ja sadunomaisimpana sankarihahmona. Hänen päiväkirjansa on saatettu julkisuuteen monessa muodossa ja vieläkin on jokainen uusi Suomen nuorisopolvi innostuksella ja ihailulla lukeva hänen kuvauksiaan noista tarumaisista teoista, rohkeista retkistä ja taisteluista sekä kestetyistä kärsimyksistä.

Santeri Ivalo

USKOLLINEN KUTSUMUKSELLEEN

TUOMAS von RAJALIN

Varsinais-Suomen ja Satakunnan mailla ovat Suomen vanhimmat pellot, siellä on suomalaisen sivistyksen kehto. Sinne johtavat useimpien sivistyssukujemme juuret ja siellä on ikivanhoja talonpoikaiskoteja, jotka aikojen kuluessa ovat antaneet ituja milloin mihinkin säätyluokkaan, ovatpa joskus kaikki neljä säätyä saaneet jäseniä yhdestä ja samasta kodista. Tarina Aaroni Perttilän jälkeläisistä ei siis suinkaan ole vailla todellisuuspohjaa.

Olipa muinoin syrjäisessä sopukassa Huittisten Rajalassa talo, ei suuren suuri eikä vallan vähäinenkään, tuollainen keskikokoinen, hyvin toimeen tuleva tila, jossa elämä kulki vakiintunutta rataansa päivästä toiseen. Sama suku oli sen isästä poikaan omistanut kenties aina niiltä ajoin, jolloin Henrik-piispa näillä main liikkui kristinoppia saarnaamassa. Suku jakaantui sitten kerran kolmeen haaraan, joista yksi jäi talonpoikana isäin ammattia jatkamaan, toinen aloitti pappissuvun ja kolmas vapaaherrallisen aatelissuvun.

Tuomaita olivat talon isännät olleet kenties aina piispa Tuomaan ajoista. Tuomas oli veljestenkin isä ja Tuomas hänen vanhin poikansa. Tästä viimeksi mainitusta piti siis sukutavan mukaan tulla isän seuraaja, mutta kohtalo oli toisin päättänyt. Tuomas-pojan saattoi kohtalo maailmalle, samoin toisen veljen ja vasta kolmas jäi kotikontua viljelemään.

Tämän häiriön vanhassa ja vakiintuneessa sukujärjestyksessä sai aikaan tiedonpuun hedelmä, jonka maisteleminen kaikkina aikoina on osoittautunut ihmislapselle vaaralliseksi. Isä-Tuomas oli näet päässyt tiedonhedelmien makuun ja sen seuraukset tulivat näkyviin pojissa. Hän oli kirjamies, joka ei ainoastaan kyntänyt ja kylvänyt, vaan luki myöskin sanaa. Talossa oli näet jykevä, painava Raamattu ja lisäksi vielä Eerikki Sorolaisen postilla. Tässä jälkimmäisessä kirjassa oli ankaran oikeaoppisuuden ohella aikamoinen määrä myöskin maallista viisautta. Siinä puhuttiin luonnon ihmeistä, tähtitaivaan äärettömyydestä ja ennen kaikkea vanhoista tapauksista sekä oman että vieraiden kansojen keskuudessa. Näitä Tuomas-isä mietiskeli pelloilla ja metsässä askarrellessaan ja hän halusi tietää lisää, saada vastauksen moniin mielessään heränneihin kysymyksiin. Tiedonlähteet olivat kuitenkin ratki rajoitetut. Mutta — eivätkö hänen poikansa voisi tulla osallisiksi siitä, mihin isä ei enää yltänyt? Kauan hän hiljaisuudessa mietiskeli asiaa ja niin kypsyi hänessä lopulta päätös panna poika opintielle.

Valinta kohdistui vanhimpaan poikaan, joka oli juuri siinä iässä, jolloin koulunkäynti on aloitettava ja jolla kaikesta päättäen oli lukupäätä. Tuomas-poika oli ujo ja hiljainen miehenalku, samaa tyyntä ja sitkeätä ihmislajia kuin isäkin. Mutta umpinaisen kuoren alla oli hengen virkeyttä. Pojan mielikuvitus oli alituisessa vireessä ja niin kaukana omissa maailmoissaan hän eleli toisinaan, että suoritti arkiset askarensa nurinkurisesti. Se oli Sorolaisen postillasta poimittujen asiain ansiota.

Mutta olipa toinenkin tiedonlähde, joka sai pojan mielikuvituksen liikkeelle. Talossa eleli vanhuuden päiviään upposokea vaari, poikien isosetä, joka nuoruudessaan oli purjehtinut merillä sekä viisi vuotta ollut ratsumiehenä Saksan sodassa. Hänelläpä piisasi ihmeellisiä juttuja matkoista ja seikkailuista, haaksirikoista kaukaisilla merillä ja upeiden linnojen valloituksesta Saksanmaalla. Hän oli nähnyt Joosefin jyväaitat Egyptissä ja ollut parin päivämatkan päässä Siinain vuorelta. Ihmeellisen muodon saivat pojan mielikuvituksessa laivat. Ne olivat jonkinlaisia suunnattoman suuren veneen ja ison talon yhdistelmiä. Hiukan samaan tapaan kuin Nooan arkki, joka oli Raamattuun kuvattuna. Isosedältä hän uteli lakkaamatta laivoista ja sai siten tuohon rakennelmaansa lisäpiirteen toisensa jälkeen. Ja entäs meri, se mahtoi olla jotakin tavatonta! Ei viikkokausiin muuta kuin rannaton ulappa edessä. Ja aallot vaari kuvasi Huittisten kirkon harjaa korkeammiksi. Pääskysten pakinaa kuunnellen ja pilvien lentoa seuraten poika makasi usein kesäisinä ehtoina pihapihlajan alla ja mietiskeli niitä ihmeellisiä asioita, joita maailma oli täynnänsä. Epämääräinen ikävä ja polttava kaipuu jonnekin kauas valtasi silloin hänen mielensä. Kun hän ummisti silmänsä, oli hän keinuvinaan aavalla merellä ja saattoi kuulla tuulen huminan ja aaltojen loiskinan. Hän oli laivapoika, joka söi vehnäkakkua ja hernerokkaa ja jolla oli oma salaperäinen kojunsa kannen alla.

Mutta silloin hänen mielikuvituksensa oli suorastaan syöksyä radaltaan, kun isä syksyn lähestyessä ilmaisi kauan harkitsemansa tuuman, jonka mukaan Tuomaan tuli lähteä Raumalle papinkouluun. Tuskin sai poika lähimpinä öinä unta silmiinsä. Nyt hän näkisi yhdellä iskulla ensinnäkin kaupungin, toiseksi meren ja kolmanneksi laivoja. Niin, ja lisäksi vielä monta muuta ihmettä. Hän oli jo kuin puolittain siinä ihmemaailmassa, josta hän oli niin paljon uneksinut, ja viimeiset päivät ennen kotoa lähtöä hän eli omituisessa huumeessa.

Hän riensi Raumalla ensi töikseen meren rannalle. Kuinka valtavasti sen kohina häneen vaikuttikaan, kun hän kyhmyisiä petäjiä kasvavan nummen takaa sen ensi kerran kuuli. Se huumasi ja veti omituisesti puoleensa, ja kun hän näki aaltojen loppumattomana sarjana ajavan toisiaan takaa, hän seisoi rantahietikolla hämmentyneenä ja vapisevin jäsenin. Tuon vihreän veden tuoksu päihdytti ja hän tunsi olevansa kuin rantaan kiinni noiduttu. Ja kun ulapan ääreltä ilmestyi hänen näköpiiriinsä valkoinen kiitävä purje, hän ei voinut siitä katsettaan irrottaa.

Sinä päivänä meri otti hänet vangikseen päästämättä häntä ikinä enää lumoistaan.

Aina vapaahetkinään hän kiiruhti satamaan tai avoimen meren äärelle. Hänen kotoinen mielikuvansa laivasta särkyi, mutta sen tilalle ilmestynyt todellinen laiva oli vielä ihmeellisempi. Siinä oli vantteja, köysitikkaita, märssykoreja, poikkiraakoja ja sen seitsemiä merkillisyyksiä, joita kaikkia hän ei ollut kyennyt mielikuvituslaivaansa sijoittamaan. Entä kun purjeet levitettiin ja laiva lähti aalloilla kiitämään? Se oli näky, joka sai hänessä aina joka hermon väräjämään eikä hän voinut paikaltaan liikahtaa, ennen kuin laiva oli kadonnut taivaanrannan taakse. Voi kuinka hän kadehti niitä miehiä, jotka saivat yötä päivää asua laivassa, kiipeillä köysistöissä ja vinhaa vauhtia purjehtia kaukaisille ihmemaille! Eikä niissä ollut ainoastaan miehiä, vaan usein hän näki laivoissa ikäisiään poikasiakin. Mitä hän olisikaan antanut saadakseen vaihtaa paikkaa heidän kanssaan. Miltei tietämättään hän jäljitteli heidän hajasääristä, keinuvaa käyntiään, piti käsiään housuntaskuissa ja pyöritteli poskessaan olematonta mälliä.

Koulussa hän sai nimen Rajalinus, sillä eihän oppineeseen säätyyn kuuluva saanut kantaa niin raakaa nimeä kuin Rajala. Ensimmäisinä päivinä hän istui koulunpenkiltä kuin puulla päähän lyötynä, sillä hänen korvissaan kaikui ruotsi ja latina, joista hän ei tietysti ymmärtänyt hölynpölyä. Mutta niin oli useimpain muidenkin oppilaiden laita. Vähitellen hän kuitenkin alkoi perehtyä ja oppiminen oli hänelle varsin helppoa. Mutta koulu ja sen ratki kuivat oppiaineet eivät tarjonneet hänelle läheskään sitä viehätystä kuin meri, satama ja laivat. Niihin hän ei koskaan voinut kyllästyä. Ne tempasivat usein koulutunnillakin hänen ajatuksensa mukaansa, niin että hän istui hajamielisenä ja saattoi antaa mitä hullunkurisimpia vastauksia. Silloin sai hän patukkaa kämmenelleen.

Lähes kaksi vuotta hän kävi koulua. Sitten meri otti hänet ainaiseksi omakseen. Se tapahtui aivan sattumalta. Vähän ennen lyhyttä kesälomaa hän liikkui eräänä iltapäivänä tapansa mukaan satamassa. Siellä hän kiipesi erään laivan kannelle, jonka lastausta juuri lopetettiin ja jonka aamulla varhain piti lähteä merelle.

— Tästähän me saammekin uuden laivapojan, kuuli hän äkkiä karhean äänen lähellään sanovan.

Laivan kapteeni ja perämies siinä seisoivat mitellen häntä katseillaan. Tuomaan ohimoita alkoi äkkiä kuumottaa eikä hän tiennyt, mitä sanoa tai tehdä.

— Vai mitä, nuori mies, jatkoi kapteeni, — eikö sinulla ole halua kehittyä kunnon merimieheksi?

Oli, oli, herra paratkoon, Tuomas-pojassa liiaksikin sitä halua. Jos hän vain muuten kelpasi?

— No tottahan nyt tuollainen pojan jollikka. Jos hän muuten vain luuli ankkuripaikastaan pääsevänsä, sopi hetimmiten muuttaa laivaan, sillä aamulla varhain piti purjeet nostettaman.

Asuntoon hän palasi kuin unissakävijä. Yhdestä asiasta hän oli aivan varma: hän lähtee huomenna merille. Kyllä hän tunsi, että asiasta pitäisi ilmoittaa koulun rehtorille ja isällekin, mutta — nepä olisivatkin voineet tehdä tenän ja silloin hän olisi tukehtunut kuin kala kuivalla maalla. Niin vahvasti veti häntä meri puoleensa.

Vasta satamasta hän lähetti erään tutun pojan mukana sanan asuntonsa emännälle, että hän on lähtenyt merelle. Niin hän jätti kotimaan rannat ja vihkiytyi koko eliniäkseen meren palvelukseen. Tietysti isä äimistyi ja suuttui aika lailla saatuaan asiasta tiedon ja äiti itki haikeat kyynelet, mutta asia ei ollut enää autettavissa. Poika ei palannut enää koulunpenkille, kuten isä alussa toivoi. Isän toiveet kouluttaa pojasta pappi olivat siis sammuneet. Mutta hän oli sitkeätä juurta eikä heittänyt mielestään tuumaa, minkä kerran oli pannut alulle. Olihan hänellä vielä kaksi muuta poikaa. Niistä sai nyt keskimmäinen astua opintielle. Tämä oli sisäisestikin tyynempää lajia kuin Tuomas, hänen mielensä ei häilähdellyt, kuurona meren houkutuksille hän istui koulunpenkillä ja ahtoi päähänsä latinaa, kreikkaa ja hepreaa. Ja niinpä hänestä määrävuosien kuluttua tuli pappi, josta papillinen sukuhaara jatkui sitten edelleen.

Vaikka uutuuden viehätys laivasta ja merielämästä ajanoloon haihtuikin, ei Tuomas koskaan katunut lähtöään eikä tuntenut ikävää takaisin manteren elämään. Monta kovaa sai hän kokea, varsinkin alussa, sillä kovakouraista väkeä olivat hänen uudet käskijänsä. Mutta hän pureutui uuteen ammattiinsa toisenlaisella sisulla kuin mitä oli koulussa osoittanut. Laivapojan tehtäviin perehdyttyään hän sai oppia kiipeämään mastoissa sekä käsittelemään purjeita ja ruoria. Hänen kätensä känsistyivät, lihakset vahvistuivat ja luonto karkeni. Ei hänen enää satamissa oltaessa tarvinnut toisia jäljitellä, sillä koko hänen olemukseensa oli kuin itsestään tullut merimiehen reilua huolettomuutta. Käyntikin oli muuttunut hajasäärisen keinuvaksi. Hänen nimestäänkin huuhtoi meri us-päätteen pois, niin että hän toverien kesken oli nyt pelkkä Rajalin.

Kaipasiko hän enää kotia ja omaisia? Totta kai. Usein hän kojussa maatessaan, kun takilassa kohisi tuuli ja laineet pieksivät laivan kylkiä, näki silmänsä ummistaessaan niin ihmeen elävänä edessään kodin, omaiset, tuuhean pihapihlajan ja harmaan asuinrakennuksen, jonka räystään alla oli kokonainen rivi tuohitötteröihin laitettuja pääskysenpesiä. Silloin valtasi hänet haikea ikävä ja omantunnon tuska, ja hän päätti käydä kotona heti kun hänen laivansa ensi kerran poikkeaisi Raumalle tai Ulvilaan. Silloin hän sopisi isän kanssa. Mutta noihin satamiin ei sattunut asiaa ja kotonakäynti siirtyi vuodesta toiseen.

Kolme vuotta hän kierteli Itämerta ja sen lahtia ehtien käydä näiden seutujen kaikissa huomattavimmissa kaupungeissa. Hän oli nyt seitsemäntoistavuotias ja täysi merimies. Oli jo aika purjehtia aavemmille ulapoille. Hän pestautui Lyypekissä englantilaiseen laivaan ja lähti maailman merille. Nyt hän sai keinua vesillä, joilla ei maata nähty viikkomääriin, nähdä auringon paistavan pystysuoraan sekä oppia tuntemaan pasaati- ja monsuunituulet. Hän näki maita, joissa vallitsi ainainen kesä, joiden värilliset asukkaat puolialastomina lepäilivät palmupuiden siimeksessä ja joissa sai syödä mitä moninaisimpia hedelmiä. Monia kaupunkeja hän näki ja tutustui lukemattomiin outoihin asioihin. Niilin virrankin hän näki ja "Joosefin jyväaitat", sai etäältä kuulla Ikuisen kaupungin humun ja ulapalta käsin katsella Etna-vuoren tulenpurkauksia. Valppain silmin hän teki kaikkialla havaintoja ja hänen tietomääränsä laajeni laajenemistaan.

Muutaman vuoden kuluttua hän vaihtoi kauppalaivan englantilaiseen sotalaivaan, uljaaseen fregattiin, jonka matruusina hän purjehti eri merillä ja perehtyi yhä syvällisemmin merimiehen ammattiin. Ja palveltuaan vielä ranskalaisessakin sotalaivassa hän oppi englannin lisäksi myöskin tämän maan kieltä. Yhdeksän vuotta näin maailman merillä risteiltyään hän palasi kokeneena ja kielitaitoisena merimiehenä takaisin Itämeren äärille.

Ruotsi oli siihen aikaan suurvaltana mahtinsa huipulla. Miltei kaikki Itämeren rannikot olivat sen hallussa ja tämän merivallan tukena oli uljas sotalaivasto, johon kuului satakanuunaisia linjalaivoja, noita sen ajan komeita merijättiläisiä, fregatteja, prikejä ja hyvin paljon pienempiä saaristoaluksia. Laivaston keskuspaikkana oli Karlskronan sotasatama Itämeren partaalla. Sinne saapui eräänä syksyisenä päivänä nuori ja tummaksi ahavoitunut Tuomas Rajalin, näytti amiraalinvirastossa Englannin ja Ranskan palveluksessa saamiaan todistuksia sekä tarjoutui palvelukseen. Tosin hän puhui ruotsia varsin ontuvasti, mutta mitäs siitä, kun mies oli saanut mainion koulutuksen ja osasi kahden suuren kansan kieltä. Hänet siis otettiin Ruotsin sotalaivastoon, ja hän sai aliupseerin arvon sekä opetusperämiehen toimen.

Hän oli nyt kuudenkolmattavuotias, paljon kokenut ja karaistunut mies. Mutta eräissä suhteissa hän oli vielä täydellinen lapsi, äärimmäisen ujo ja saamaton. Se tuli näkyviin hänen käytöksessään majapaikkansa tytärtä kohtaan. Ensi talvikausi hänen täytyi näet asua kaupungissa yksityisen luona, sillä meriväen kasarmeissa ei ollut tilaa ja laivat olivat talviteloillaan. Hän oli saanut asunnon laivuri Hallongrenin talossa. Laivurilla, joka itse oli merimatkoilla, oli yksi ainoa lapsi, yhdeksäntoistavuotias Botilla-neitsyt. Tyttö oli ruskeasilmäinen ja pyöreäleukainen veitikka, jolla oli hyvin ärsyttävät hymykuopat. Niin paljon maailmaa kuin Tuomas oli nähnytkin, tämä tyttö vaikutti häneen uuden ja oudon ilmestyksen tavoin. Ensi iltaa talossa ollessaan hän ei tiennyt, miten olla ja käyttäytyä. Hän tunsi esiintyvänsä suunnattoman kömpelösti ja siitä hänen olonsa kävi yhä tukalammaksi. Hänen ohimoitaan kuumotti, eikä hän tiennyt, mihin luoda katseensa. Tyttöä hän ei uskaltanut silmäilläkään, mutta havaitsi siitä huolimatta, kuinka tämä syrjästä tarkasti häntä ja näytti olevan joka hetki valmis nauruun pyrskähtämään.

Tietysti Tuomas hiukan kotiuduttuaan vapautui pahimmasta ujoudestaan. Mutta tyttöä hän ei uskaltanut omasta aloitteestaan puhutella ja katsoakin häntä tohti vain varkain. Milloin hän jäi huoneeseen kahden kesken tytön kanssa, nousi hiki hänen otsalleen, kunnes äänettömyys ja tytön nauruvalmius kävivät sietämättömiksi. Silloin hän mutisi jotakin kiireellisestä asiasta, tempasi lakkinsa ja riensi matkoihinsa.

Tietenkin tytön kiusoittelunhalu yltyi tästä, ja yhä useammin Tuomaan täytyi paeta kotoa. Mutta kohta kun hän oli poissa tytön ulottuvilta, jokin alkoi vetää häntä sinne takaisin. Hänen täytyi saada salaa katsella tyttöä, ja se kävi parhaiten silloin, kun tyttö hetkeksi oman itsensä unohtaen hyräili ja teki askareitaan.

Tuomas sadatteli ujouttaan ja saamattomuuttaan ja punoi yhtä mittaa suunnitelmia, miten päästä lähestymään tyttöä. Mutta ei asia kehittynyt, ennen kuin tapahtui ihme, jonka näyttämönä olivat kapeat ullakonportaat. Tuomaalla oli talon katonrajassa pieni makuusuojansa, ja ollessaan eräänä päivänä menossa sinne hän huomasi portaiden yläpäässä tytön, joka palasi ylisiltä. Tuomas yritti palata takaisin, mutta silloin sattui pieni onnettomuus, josta se ihme sitten sukeutui. Tyttö miten lie horjahtanut, tuli nurin niskoin alas ja osui — suoraan Tuomaan syliin. Nyt ei auttanut ujostella; Tuomaan täytyi kietoa vankat käsivartensa tytön ympärille ja nostaa hänet alas. Tyttö ei ollut vahingoittunut, ja kun Tuomas laski hänet lattialle, oli tyttö hämmennyksissään ja katse alas luotuna niin vastustamaton, että Tuomas käsittämättä oikein itsekään kuinka se tapahtui, kietoi uudelleen kätensä tytön ympärille ja — suuteli häntä. Tosin se tapahtui hätäisesti ja koko lailla taitamattomasti, mutta joka tapauksessa se oli selvä tapaus. Siksi sen ainakin tyttö tuntui käsittävän, sillä hän riistäytyi irti ja juoksi tiehensä. Ja Tuomas — hän juoksi myöskin tiehensä. Mutta siitä hetkestä lähtien hän oli vapautunut ujoudestaan, jota vastoin tyttö näytti nyt suorastaan joutuneen sen valtaan. Tuomaan nähdessään hän loi katseensa alas, punastui usein eikä ollut enää yhtä kärkäs nauramaan hänen hullunkurisille englanninsekaisille lauseilleen.

Sattuipa sitten kevättalven kuluessa, että tyttö toisenkin kerran joutui Tuomaan vahvojen käsivarsien syleilyyn. Tällöin hän ei riistäytynyt pakoon, vaan nojautui turvallisesti Tuomaan rintaa vasten. No, sillähän asia oikeastaan olikin lukossa. Tarvitsi vain ilmoittaa siitä Botillan vanhemmillekin. Äitihän tietysti oli jo aikoja havainnut, mihin suuntaan asiat kehittyivät eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan. Olihan Tuomas kaikin puolin luottamusta herättävä nuori mies ja lisäksi "styyrmanni" kuninkaallisessa laivastossa. Sellaisella miehellä oli kyllä tulevaisuutta. Isä puolestaan, kun hän kotiutui, mieltyi heti nuoreen opetusperämieheen, jonka hän meriasiain tuntijana huomasi mestarikseen. Niinpä hän kerran rommia maisteltuaan taputti Tuomasta olkapäälle ja lausui ennustuksen, jolle kaikki nauroivat, mutta joka vuosien kuluessa sittenkin oli toteutuva, että hänen tuleva vävypoikansa oli päättävä päivänsä amiraalina.

Nuoret saivat siis ryhtyä itselleen pesän sijaa katselemaan. Mutta ne puuhat keskeytti sota. Aluksi kierteli kaikenkaltaisia huhuja ja amiraalinvirasto alkoi tulisella kiireellä puuhata laivojen varustamista. Huhtikuun lopulla nuori kahdeksantoistavuotias kuningas saapui sitten Karlskronaan ja amiraalilaivaan asettuen komensi laivaston merille. Oli se juhlallinen näky, kun viidettäkymmentä eri suuruista alusta käsittävä laivasto levitti purjeensa ja kiiti kuin joutsenparvi merelle. Koko kaupunki oli silloin kerääntynyt rannalle. Jäähyväislaukaukset paukkuivat, liinat ja hatut liehuivat ja katkeamattomina kaikuivat hurraahuudot. Botilla seisoi sataman äärimmäisellä ulkonemalla ja näki yhden ainoan laivan, jonka peräkannella harteva aliupseeri viittoi hänelle jäähyväistervehdyksiään. Hän seisoi paikallaan ja huiskutti liinaansa niin kauan kuin laivaa vähänkin näkyi. Kun se häipyi kokonaan näkyvistä, hän puhkesi nyyhkytyksiin ja lähti allapäin kotiin astelemaan.

Muutaman päivän merellä risteiltyään kuningas palasi maihin, mutta laivasto jatkoi matkaansa Juutinraumaan. Siellä oli vastassa yhtä uljas Tanskan laivasto. Oli odotettavissa suuri meritaistelu. Mutta Kattegatissa olivat tulossa Ruotsin avuksi Englannin ja Hollannin yhtyneet laivastot. Silloin Tanskan laivasto vetäytyi kiireesti omien rannikkojensa suojaan. Ruotsin laivasto tuli Kööpenhaminan edustalle ja alkoi pommittaa kaupunkia. Muutamien päivien ajan kuului juhlallista jyrinää, mutta mitään sanottavaa ei saatu aikaan. Silloin päätti nuori, huimapäinen kuningas kuljettaa sotajoukkonsa Juutinrauman yli ja nousta maihin Tanskan maaperälle. Heinäkuun viidentenäkolmatta päivänä se saatiin laivaston tukemana onnelliseen päätökseen. Kaksikymmenvuotinen Pohjan sota oli alkanut.

Seurasi pitkä sarja maavoittoja. Yhdeksän vuoden kuluttua ne päättyivät Pultavan tappioon ja sitten seurasi yhtä pitkä ajanjakso pelkkiä tappioita, joiden johdosta Ruotsi kadotti suurvalta-asemansa ja sai voimattomana alistua nöyryyttävään rauhaan. Koko tämän pitkällisen sodan ajan oli Ruotsin laivasto ollut toiminnassa, mutta ainoatakaan huomattavampaa voittoa ei se koko aikana saavuttanut, ei se ollut osallisena missään ratkaisevassa taistelussakaan. Kesät kuluivat turhiin risteilyihin ja pieniin kaappauksiin. Talveksi vetäydyttiin aina Karlskronaan.

Suuri oli ilo laivuri Hallongrenin kodissa, kun laivasto ensimmäisen sotakesän syksynä ankkuroi Karlskronan satamaan ja Tuomas terveenä ja merituulten ahavoittamana ilmestyi taloon. Isä Hallongren ei sodan takia voinut toistaiseksi lähteä merille ja nytpä hän sai mieleistänsä seuraa. Ja kylläpä hänellä riitti kyselemistä ensi iltoina.

Kodin perustamista jatkettiin ja sitten joulun aikana Tuomaan ja Botillan avioliitto solmittiin merisotilaiden kirkossa.

Siitä lähtien maailmaa harhaillut Tuomas Rajalin vietti täyteläistä elämää. Kesät merellä rakasta suolantuoksua hengittämässä ja talvet kotilieden ääressä herttaisen ja aina iloisen puolisonsa seurassa. Joutilaisuudessa eivät talvet suinkaan kuluneet, vaan päivät käytettiin merisotilaiden opettamiseen ja harjoituksiin sekä laivojen ja niiden varustuksien parantelemiseen. Kaiken tämän ohella Rajalin opiskeli itsekin lukien ammattialaansa kuuluvia teoksia, joita suinkin saattoi amiraliteetista käsiinsä saada. Hän oli lujasti päättänyt pyrkiä urallaan eteenpäin.

Koreanimisiä aatelismiehiä oli tukuittain niin armeijassa kuin laivastossakin ja niitä oli työläs sivuuttaa sellaisen tuntemattoman erämaanpojan kuin Tuomas Rajalinin. Mutta kunto raivaa aina väkisinkin tien itselleen ja saa ennemmin tai myöhemmin osakseen huomiota ja tunnustusta. Niinpä Rajalin viidennen sotavuoden lopulla vihdoinkin ylennettiin aliluutnantiksi. Neljä vuotta myöhemmin hän sai yliluutnantin arvon, ja vielä kaksi vuotta, niin hänellä oli kapteenin arvo sekä oma laiva komennossaan.

Kun kuningas heti ensi otteellaan oli pakottanut Tanskan rauhaan, ei Ruotsin laivastolla ollut oikeastaan minkäänlaista vastustajaa Itämerellä. Mutta itään oli kohoamassa pelottava valtakunta. Se jättiläinen, joka tätä maailman kulmaa muodosteli uudelleen, valtasi kohta ensimmäisinä sotavuosina Nevajoen suun ja alkoi sinne uskomattomin ponnistuksin rakentaa valtakunnalleen uutta pääkaupunkia. Hän rupesi myöskin tyhjästä luomaan laivastoa. Linjalaivoja, fregatteja, kaleereja — ja varsinkin kaleereja laskettiin siellä ehtimiseen vesille. Kun tämä laivasto oli kasvanut kyllin suureksi se uskaltautui merelle ja alkoi uhmata Ruotsin laivastoa.

Oli päästy kesään 1714. Rajalin, joka oli jo miehuutensa täysissä voimissa, oli aluksineen mukana laivastossa, joka ankkuroi Hankoniemen edustalle estääkseen Venäjän uuden laivaston pääsemästä Turkuun ja Ahvenan saaristoon. Toistasataa kaleeria sekä useita suurempia aluksia käsittävä vihollislaivasto lipui pitkin Suomen rannikkoa ja patoutui saarten suojaan Hankoniemen kainaloon. Pitemmälle ei se Ruotsin laivaston pelosta uskaltanut ja suuret linjalaivat eivät liioin tohtineet tulla saarten sokkeloihin sitä hätyyttämään.

Tsaari oli itse matkassa ja aina väsymättömänä ja neuvokkaana hän päätti huomaamatta livahtaa laivoineen Hankoniemen toiselle puolen. Ruvettiin rakentamaan niemen kapeimman kohdan poikki kapulasiltaa, jota pitkin kaleerit piti vedettämän toiselle puolen. Mutta amiraali Wattrang, Ruotsin laivaston komentaja sai yrityksestä tiedon ja teki sille tenän. Sillan itäpään lähistölle hän lähetti muutamia laivoja pommittamaan vihollisen sinne ahtautuneita kaleereja ja länsipuolelle lähetettiin vara-amiraali Niilo Ehrenskiöld kahdeksan aluksen kera ottamaan asianomaisella tavalla vastaan kaleerit, jos niitä alkaisi siltaa pitkin liukua sille puolen.

Kannaksen ylitys oli näin turhaan rauennut. Mutta silloin tuli sattuma venäläisten avuksi. Syntyi muutamia päiviä kestävä tyven. Ruotsin laivat eivät päässeet ankkuripaikaltaan hievahtamaankaan. Harmi ja katkeruus sydämessään täytyi ruotsalaisten toimettomina katsoa, kuinka venäläiset kaleerit loppumattomana jonona soutivat Hankoniemen kärjen ympäri. Ehrenskiöldille, joka aluksineen oli asettunut kapeaan salmeen Riilahden selällä, tarjottiin kunniallista antautumista, mutta hän kieltäytyi. Syntyi useita tunteja kestänyt verinen taistelu, jossa suurin osa Ehrenskiöldin miehistöstä kaatui ja hän itse eloonjääneiden kanssa joutui pahoin haavoittuneena venäläisten vangiksi. Tämä kalliilla hinnalla ostettu voitto, venäläiset kun taistelussa menettivät nelisentuhatta miestä, oli tsaarin ensimmäinen merivoitto, jonka muistoa hän sen jälkeen joka vuosi suurin juhlallisuuksin vietti.

Ehrenskiöld oli suomalainen samoin kuin Rajalinkin ja lisäksi he olivat ikätovereita. Mutta kuntonsa lisäksi oli edellisellä tuo komealta kalskahtava nimi, jonka hänen isänsä oli aatelisarvon mukana saanut. Niin hän olikin päässyt maanmiestään hyvän joukon pitemmälle uralla, joka nyt toistaiseksi katkesi hänen jouduttuaan vuosikausiksi sotavankeuteen Venäjälle.

Kesästä kesään jatkui risteilyä, kaappauksia, vartiopalvelusta. Mitään ratkaisevaa ei merellä tapahtunut. Näytti kuin Ruotsin ja Venäjän laivastot olisivat tahallaan sellaista välttäneet. Tanskakin oli uudelleen liittynyt Ruotsin vihollisiin ja sen laivaston kanssa sattui silloin tällöin huomattavia yhteenottoja, jotka tavallisimmin päättyivät Ruotsin laivaston tappioon. Miltei ainoana valokohtana Tanskaa vastaan käydyssä merisodassa oli eräs pienehkö meritaistelu Etelä-Ruotsin rannikolla, jossa Rajalin sai tilaisuuden osoittaa itsenäistä päällikönkuntoa.

Kapteeniksi tultuaan hän oli komentanut "Werden"-nimistä fregattia, jossa oli 52 kanuunaa ja 320 miestä. Ollessaan yksin risteilemässä Blekingen rannikolla, Karlskronan lähivesillä hänet yllätti Hanön-saaren luona tanskalainen laivasto-osasto, johon kuului kaksi linjalaivaa ja kolme fregattia. Mainittua saarta kiertäessään hän joutui miltei vihollisten syliin. Taistelu kävi välttämättömäksi. Mutta niin tyynenä Rajalin seisoi komentosillallaan ja niin varmoina kajahtelivat hänen käskynsä, että hämmingin valtaan joutunut miehistö sai uutta ryhtiä ja täytti yhtenä miehenä tehtävänsä. Nähtiin pian, mihin kuntoon entinen suomalainen maalaispoika oli laivansa saattanut. Se totteli komentajaansa kuin hyvin koulittu virma juoksija ohjaajaansa. Nopeilla liikkeillään ja äkkikäännöksillään "Werden" esti vihollisia yhtaikaa kimppuunsa käymästä, jota vastoin se itse vuoron perään iski milloin mihinkin viholliseensa. Se liikahti kuin notkea pantteri kömpelön susilauman keskellä. Kun se oli saanut ammutuksi laidallisen kahta fregattia kohti ja pitkin kantta, ne tulivat kykenemättömiksi jatkamaan taistelua ja lähtivät kiireesti pakoon. Jäljellä olevat eivät voineet estää "Werdeniä" perääntymästä Karlskronan turviin.

Tästä urotyöstään Rajalin sai ansaitun tunnustuksen ja hänet ylennettiin kommodoriksi, mikä vastasi everstin arvoa maaväessä. Hän sai nyt komennettavakseen linjalaiva "Ulrika Eleonoran", jossa oli kokonaista kahdeksankymmentäneljä kanuunaa.

— Enkös minä ole alunperin sanonut, että amiraalina hän vielä uransa päättää! virkkoi tyytyväisenä vanha Hallongren, joka vävynsä kunniaksi pani toimeen pidot ystäväpiirilleen.

Loppui vihdoin tuo pitkällinen sota, joka lopulta oli tuottanut vähän kunniaa ja vaivuttanut valtakunnan syvän nääntymyksen tilaan. Ennen niin uljaasta laivastostakaan ei ollut kuin rippeet jäljellä. Sitä enemmän tarjoutui nyt Rajalinin kaltaiselle miehelle toimintamahdollisuuksia kauppalaivaston ja yleensä merenkulun elvyttämisessä ja kohentamisessa. Seuraavat vuodet kuluivatkin yhtämittaisessa rauhallisessa työskentelyssä rakkaan meriammatin hyväksi. Opintojaan hän oli kaiken aikaa käytännöllisen työn ohella jatkanut ja niiden sekä suuren kokemuksensa pohjalla hän julkaisi kaksi tutkielmaa, toisen purjehdustaidosta ja toisen laivanrakentamisesta. Valtio palkitsi kummankin kirjoituksen ja hänestä tehtiin ekipaasimestari.

Hän oli jäänyt leskeksi rakkaasta Botillastaan, vuosien taakka alkoi painaa hartioita ja tukka hopeoitui. Mutta lepoon ei hänen sallittu vielä siirtyä. Ilmassa alkoi tuntua jälleen sodankäryä. Häikäilemätön hattupuolue lietsoi uutta sotaa Venäjää vastaan. Laivaston piti olla valmiina ja lähteä merelle jo ennen sodan julistusta. Mutta kuka laivaston komentajaksi? Ansiokkain, kunnollisin ja kokenein mies laivastossa oli Tuomas Rajalin ja häneen kiintyivät kaikkien katseet. Mutta kävikö laatuun asettaa miestä, joka oli aivan tuntematonta alkuperää, käskijäksi upseereille, joiden useimpien nimet päättyivät kenen -hjelmiin, kenen -stjernaan, kenen taas johonkin muuhun komealta kuulostavaan sanaan? Mutta ansiot, ansiot, niitähän ei kukaan voinut kieltää Rajalinilta. Ja oliko niitä muistettu ja palkittu? No, nyt se tehtiin, ja kun amiraaliksi ylennetystä Rajalinista samalla tuli von Rajalin, ei aatelisten meriupseerien tarvinnut nähdä aatelitonta miestä ylikomentajanaan.

Vanhan "Ulrika Eleonoran" hän valitsi amiraalinlaivakseen. Sen suurmastoon kohosi toukokuun 11. päivänä 1741 merkkilippu ja samoin kuin neljä vuosikymmentä sitten oli nytkin Karlskronan satama tulvillaan kaupunkilaisia, jotka hurrasivat ja huiskuttivat liinojaan poistuvalle laivastolle. Se oli vanhan merisankarin viimeinen retki. Murheita ja vastoinkäymisiä se oli tulvillaan, kuten koko onneton hattujen sota. Rajalin aavisti sen jo lähtiessään, sillä kaikki varustelut olivat tuiki puutteelliset ja hänelle annetut toimintaohjeet ahtaat ja typerät. Niiden mukaan tuli laivaston pysyä ankkurissa Perkel-saaren luona Haminan edustalla, odottaa siinä sodan julistusta ja pitää silmällä Venäjän laivaston toimia. Ankkuripaikka oli mitä sopimattomin, kun muun muassa juomavesi oli haettava monien peninkulmien päästä. Tukholman neuvosherrat eivät kuitenkaan suostuneet paikan muutokseen. Kaikki toimenpiteet olivat takaperoisia kuten aina, milloin monta päätä on hallitusta hoitamassa. Muonalähetykset laivastolle viivästyivät ja miehistö sai kärsiä puutetta. Laivoissa alkoivat riehua tuhoisat taudit. Kun Rajalin omalla vastuullaan teki purjehdusretken merelle virkistääkseen laivaston mielialaa, hän sai muistutuksen Tukholmasta. Taudit levisivät ja lopulta oli puolet laivaston miehistä sairaana. Joukkohautauksia toimitettiin joka päivä. Näin ollen ei laivasto kyennyt lähtemään liikkeelle, kun siihen sodan julistuksen jälkeen lopultakin tuli käsky.

Rajalin oli tehnyt rakkaan laivastonsa hyväksi kaiken mahdollisen. Ikä ja vastoinkäymiset murtivat hänen vahvat, meren karaisemat voimansa. Kun laivastoon saapui tieto onnettomasti päättyneestä Lappeenrannan taistelusta, se koski häneen niin, että hänen oli laskeuduttava sairasvuoteelle "Ulrika Eleonoran" kajuutassa. Pian sen jälkeen amiraalinlaivan puolitankoon vedetty lippu ilmoitti, että vanhan amiraalin elämänjuoksu oli päättynyt.

Kaksi poikaa oli Botilla lahjoittanut miehelleen ja nämä palvelivat jo molemmat luutnantteina laivastossa. He saattoivat nyt isänsä ruumiin takaisin Karlskronaan, jossa se suurin juhlallisuuksin haudattiin.

Molemmat nämä pojat kohosivat aikoinaan nopeasti arvoasteissa. Nuoremmasta, josta myöskin tuli amiraali, tehtiin lisäksi vapaaherra. Hänenkin poikansa kohosi amiraaliksi ja saavutti Ranskan merisodassa suurta mainetta.

Ruotsi sai, paitsi Tuomas Rajalinin henkilökohtaisen panoksen sotalaivaston hyväksi myös hänen perintönään Suomesta kokonaisen voimakkaan merisuvun, jonka jälkeläisiä vieläkin elää paroneina Ruotsissa. Monella tavoin ja moninaisten korkojen kanssa Suomi on siis aikojen kuluessa maksanut Ruotsille velan länsimaisesta sivistyksestään ja oikeusjärjestyksestään.

Eräs Tuomas Rajalinin aikainen upseeri on hänestä lausunut seuraavan koruttoman arvostelun: "Hän oli peloton mies ja ammatissaan meidän merimiehistämme taitavin ja perehtynein siihen aikaan."

Tuomas Rajalin oli kuin pienoiskuva kansastaan: ei mitään häikäiseviä loistotekoja, mutta koko elämä uupumattoman tarmon kannattamaa jäyhää pyrkimystä eteen- ja ylöspäin. Vaikkakin hän oli varjossa elänyt ja vaatimatonta sukuperää, hänen miehekäs kuntonsa oli kuitenkin sitä lajia, jota ajanoloon on mahdoton huomiotta sivuuttaa. Ja niinpä hän, itse koskaan esille pyrkimättä, päätti päivänsä yhteiskunnan huipulla. Kunpa tulevaisten aikojen historia voisi merkitä lehdilleen samanlaisia piirtoja koko siitä kansasta, jonka poikia merisankari Tuomas von Rajalin oli.

Kyösti Wilkuna

KANSAN VALITSEMIA SOTAPÄÄLLIKÖITÄ

MIKKO SALLINEN, LAURI ROIVAS, TAPANI RÄTY

Häikäilemätön ja röyhkeä hattupuolue oli kuin olikin saanut valtiopäivillä ajetuksi tahtonsa läpi huolimatta järkeväin ja maltillisten ainesten vastustuksesta. Niin joutui Suomi taas uuden kerran sodan jalkoihin, kun elämä isonvihan kauhujen ja kärsimysten jälkeen oli parahiksi uudelle oraalle päässyt. Syyskesällä 1741 alkoivat sotatoimet ja loppumattomien venäläisjoukkojen nähtiin marssivan Viipurin ohi, kullakin sotilaalla oli selässään lähes itsensä kokoinen limppu. Lappeenrannassa tapahtui ensimmäinen huomattavampi yhteenotto, jossa suomalais-ruotsalainen sotajoukko joutui perinpohjin häviölle. Sen jälkeen asiat kehittyivät askel askelelta yhä kurjempaan ja häpeällisempään suuntaan. Koko sota oli osoituksena siitä, kuinka Ruotsin sotilaallinen selkäranka oli Pultavan taistelussa auttamattomasti ja ainiaaksi murtunut ja kuinka Suomea tuohon maahan liittäneet siteet olivat arveluttavasti lahonneet.

Miltei ainoana valokohtana tämän häpeällisen ja mieltä masentavan sodan historiassa on se into ja urheus, millä Pohjois-Karjalan talonpojat vuoden 1742 kuluessa itse valitsemiensa päällikköjen johdolla puhdistivat maakuntansa vihollisista.

* * * * *

Savupirtin ikkunaluukku oli työnnetty puoleksi auki, päivä pistihe siitä sisään ja valaisi yhdestä hongasta veistetyn pöydän, jonka ääressä kaksi miestä istui aterioimassa. Pöydän toisessa päässä leipoi rotevatekoinen, nuorenpuoleinen nainen piirakoita ja orteen ripustetussa pärekopassa, jonka nainen jauhoisilla käsillään tavan takaa tyrkkäsi heiluvaan liikkeeseen, äänteli pienokainen. Kahden varttuneemman lapsen äänet kaikuivat pihalta, jossa he touhusivat kelkan kanssa.

— Eikö siellä Eimisjärvellä päin ole vihollisista mitään kuultu? kysyi nainen luoden miehiin katseensa.

— Ei ole sota tuntunut siellä enempää kuin täällä Konnunniemen puolellakaan, vastasi miehistä lyhyempi ja hartiakkaampi.

— Kiihtelysvaaran pappi kertoi minulle kynttelinpäivän aikana, että joulun tienoissa on tehty aselepo, mainitsi pitempi miehistä, joka istui isännän paikalla pöydän päässä. — Eikä ole kuulunut, että sitä olisi vielä purettu. Äijillä on ollut kuulemma Pietarissa muuta hommaa, etteivät ole joutaneet sotimaan. Pietari-vainajan tytär kuuluu kiepauttaneen itsensä keisarin istuimelle ja siitä lie riittänyt kaikenlaista jälkiselkkausta.

— Kuulin siitä minäkin jo muutamilta Korpiselän miehiltä, jatkoi toinen. — He kertoivat saaneensa tehdä valankin uudelle keisarinnalleen. Heillä on siis jo kolmatta kertaa akanpuoli keisarina sitten isonvihan. Tämä nykyinen on nimeltään Elisapetti.

— Jospa nyt syntyykin pian rauha, kun naisihminen on päässyt keisarin istuimelle, arveli emäntä.

— Akkaväkeen ei ole luottamista senkään vertaa kuin miehiin, naurahtivat miehet. — Niiden mieli heilahtaa niin helposti tuulten mukaan.

Miehet lopettivat ateriansa, johon oli kuulunut karkeata leipää, pari uunissa paistettua oravaa ja ohrapuuroa sekä piimää. He nousivat pöydästä ja pitempi arveli:

— Kaipa tässä nyt jaksettaneen karhunpesälle hiihtää. Siellä onkin mainio keli.

— Kun vähän varrotte, niin joutuvat nämä piiraat eväiksenne, että jaksatte sieltä takaisinkin hiihtää, virkkoi emäntä.

Miehet istahtivat sivupenkille ja alkoivat jutella edessä olevasta karhunjahdista. He olivat näköjään yhdenikäiset, siinä puolivälissä neljääkymmentä. Pitempi, notkealiikkeinen mies, jolla oli avonaiset kasvonpiirteet ja leuassa lyhyt ruskea kihara parta, oli talon isäntä, nimeltään Mikko Sallinen. Muutamia vuosia sitten hän oli Liperin Röksänkylästä muuttanut tänne Ilomantsin lounaiskulmalle joutuen siten jahtitoverinsa Laurin naapuriksi, joka oli Roivaksen sukua. Tosin he eivät olleet mitään rajanaapureita, sillä Roivaksen taloon Eimisjärven kylään oli kokonaista pari peninkulmaa. Mutta sehän ei ollut niihin aikoihin Karjalan saloilla matka eikä mikään. He olivat molemmat laajalti tunnettuja metsämiehiä ja karhunkaatajia. Koska kummallakin oli varsin vähäiset talot, he joutivat pitkin talvea samoilemaan metsissä. Siten olikin metsänkäynti muodostunut heidän pääasiallisemmaksi elinkeinokseen. Lisäksi he olivat saavuttaneet mainetta taistellessaan edellisvuosina rajan takaa ryöstöretkille tulleita sissejä vastaan. Pari eri kertaa he pienen mutta rohkean miesjoukon etunenässä olivat pelastaneet maakunnan sellaisten rosvojoukkojen hävityksiltä.

Roivas oli illalla Sallisen kutsusta saapunut Konnunniemeen. Viimeksi mainittu oli syystalvella keksinyt karhunpesän Haarajärven sydänmailla ja sinne heidän oli nyt tarkoitus hiihtää.

Emäntä otti piiraat uunista, Mikko-isäntä sovitti ne hylkeennahkaiseen laukkuunsa ja kumpikin otti naulasta pitkäpiippuiset luodikkonsa. Karhukeihäät, joita sopi samalla käyttää suksensauvana, seisoivat ovinurkassa. Varustuksiin kuului vielä leveäteräinen kirves, joka työnnettiin vaaleasarkaista mekkoa kiertävän villavyön alle.

— Luikkipa haukkuu ulkona sillä äänellä kuin vieraita olisi tulossa, virkkoi Sallinen, kun he olivat jo valmiit lähtemään. Hän työnsi päänsä ikkuna-aukosta ja loi katseensa vaaran rinteelle, jota pitkin tie hänen taloonsa kohosi. — Puolikymmentä miestä pyssyt selässä hiihtää tänne niin että lumi tuiskuaa.

— Herra varjelkoon, eihän vain vihollisia! huudahti emäntä keskeyttäen askarensa.

— Eihän ne nyt toki niin hulluja ole, että noin pienellä joukolla juuri meille tulevat, arveli Sallinen rauhallisesti.

— Mutta jos niillä on vihollinen takanaan?

— Eipä näy muita liikkeellä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Mutta mikähän niitä nyt noin lennättää? Näkee jo hiihdosta, että jotain tavallista kummempaa on matkassa. Maltas… eiköhän tuo etumainen ole Röksän Haapalainen. Onpa kuin onkin. Ja Latukainen ja Lykkö Tohmajärveltä. Niidenhän piti kaikkien olla rajavartiojoukossa Kiteellä. Pian kuullaan, mitä siellä on tapahtunut.

Jo kuului suksen suihke pirttiinkin ja kohta sen jälkeen astuivat vieraat hiestyneinä ja punoittavina sisälle.

— Jumalan terveeksi! — Miehet pistivät kättä kaikille tuvassa oleville.

— Kiteeltäkö matka? Sallinen kysyi.

— Sieltä tullaan kuin tuli olisi hännässä, vastasi ensimmäisenä pirttiin astunut, leveärintainen ja täyspartainen mies, jota Sallinen oli nimittänyt Haapalaiseksi.

— No mitä niille main kuuluu? Kai aselepo on vielä voimassa?

— Vai voimassa! Olisitpa ollut toissa päivänä Kiteellä näkemässä, niin tietäisit minkä verran ryssän sanoihin on luottamista. Ellet sitä nimittäin ennestään tiedä.

— Mutta mitä siellä Kiteellä on sitten tapahtunut? Onko vihollinen taas rajan tällä puolen?

— On, ja lähes kolmentuhannen miehen voimalla.

— Kasakoitako?

— Kasakoita ja muuta roskaa lisäksi. Päällikkönä muuan kenraali — mikä lie ulkomaalainen heittiö. Sortavalasta käsin painoivat päätäpahkaa Kiteelle. Ensiksi tuli hajanaisia parvia, toissa päivänä sitten pääjoukko.

— Entä te? Rupesittekos vastarintaan?

— Hittoako varten me siellä muutenkaan olisimme koolla olleet, vastasi Haapalainen ärtyisesti. — Me tahdoimme, että olisi heti käyty kärkiparvien kimppuun, jolloin me varmasti olisimme voittaneet. Mutta kruunun asettamat upseerit eivät uskaltaneet, olivat jänishousuja. Samanlaisia raukkoja olivat heidän miehensäkin. Eivät ryhtyneet taisteluun silloin kun vihollisia oli vähemmän ja me olisimme voineet ajaa ne takaisin. Kun vihollisen päävoima tuli Kiteelle ja alkoi saartaa, nuo raukat antautuivat ampumatta yhtään laukausta. Mutta me talonpojat emme antautuneet, vaan kävimme päin. Kovin suuri ylivoima oli kuitenkin vastassamme. Kymmenen yhtä vastaan. Toistasataa miestä jäi kentälle, osa taisi joutua vangiksi. Me loput, kuutisenkymmentä miestä, hakkasimme tien itsellemme ja pelastuimme.

Pirtissä syntyi tukala äänettömyys. Sallinen sen vihdoin katkaisi.

— Vai niin surkeasti siellä asiat päättyi, hän lausui. — Ja nyt koko lauma tietysti ryöstää ja polttaa sielläpäin.

— Kiteen kirkonkylä on jo porona, jatkoi Haapalainen. — Eikä viivy kauan, ennen kuin ne leviävät tännekin. Jos me nimittäin annamme niiden rauhassa temmeltää. Vai annammeko, Sallinen?

— Ei niin kauan kuin johonkin kykenemme, vastasi puhuteltu, jonka kasvot ja silmät olivat äkkiä saaneet päättäväisen ilmeen. — On kai Karjalassa vielä miehiä, jotka uskaltavat ojentaa pyssynsä muutakin kuin metsänotusta vastaan. Olimme tämän Roivaksen kanssa lähdössä karhunajoon, mutta taisikin tulla toisenlainen jahti. Mitä sanot, jätetäänkö karhu kasvamaan ja lähdetään toisenlaiseen jahtiin?

— Niinpä tässä jo hengessäni päätin, vastasi Roivas yksivakaisesti.

— Oli hyvä, että tapasimme saman tien tämän Roivaksenkin, Haapalainen puuttui taas puheeseen, — sillä hänelle meillä oli myös asiaa. Ja se näyttää onnistuvan, sillä te puhutte molemmat kuin miehet.

— Oliko teillä kenties jotain muutakin kuin saada meidät yhtymään joukkoon? kysyi Sallinen.

— Oli hiukan enemmänkin. Me ryssän saarroksista päässeet olimme eilen koolla Onkamossa. Siellä päätettiin kerätä lisää miesvoimaa ja päälliköiksi päätimme ottaa teidät molemmat. Kruunun upseereja emme enää huoli. Meidät lähetettiin ilmoittamaan teille kokouksen päätöksestä. Maanantaina oli määrä sekä entisten että uusien miesten kokoontua Kiihtelysvaaran kirkolle, tai jos vihollinen on jo sinne ehtinyt, niin sitten Revonkylään. Mitä sanotte?

— Kuten kuulitte, tulemme molemmat mukaan, lausui Sallinen hetken mietittyään. — Mutta miksi juuri päälliköiksi? Teidän joukossannehan on miehiä, jotka ovat olleet taistelussa mukana. Miksi ei valittu esimerkiksi tätä Haapalaista?

— Emmepä rupea tässä turhia kinastelemaan ja kursailemaan, virkkoi viimeksi mainittu. — Te kumpikin olette jo ennen kunnostautuneet ja koko Karjalassa tiedetään, mitä miehiä te olette. Jompikumpi tai molemmat teistä ovat ylimmät päällikkömme. Minä johdatan alipäällikkönä oman kulmakuntani miehiä. Sellainen oli kokouksen päätös.

— Eihän sovi olla kahta ylipäällikköä, siitä tulee vain sotkua, ilmoitti nyt Roivas mielipiteensä. — Sallinen olkoon ylipäällikkönä, minä toimin niin kuin Haapalainenkin alipäällikkönä.

— On siis päätetty, että Sallinen on meidän kenraalimme, lopetti Haapalainen asian. — Roivas olkoon hänen kapteeninsa. Ja nyt meidän on kiireesti vietävä viesti Ilomantsin ja Pielisten puolelle, että miehet kokoontuvat maanantaina Kiihtelysvaaralle.

Emäntä valmisti matkasta väsyneille miehille aterian ja isäntä pani saunan lämpiämään, sillä eihän heidän puhdasverisinä suomalaisina sopinut niin tärkeään toimeen valmistautua ilman saunomista. Kohta kylvystä tultua miehet nousivat suksilleen ja hajaantuivat eri ilmansuunnille. Maaliskuu alkoi olla puolessa, ilmassa oli jo kevään tuntua ja suksi juoksi liukkaasti pitkin häikäisevää hankea.

Aselepo oli joulukuun alussa tehty määräämättömäksi ajaksi. Venäläiset olivat sen nyt lopettaneet ja kenraali Fermor oli hyökännyt rajan yli Kiteelle. Siellä oli luutnantti Bergmanin ja vänrikki Knorringin johtama pieni rajavartiosto, jonka vahvistukseksi oli kerääntynyt muutamia satoja talonpoikia. Mainitut upseerit löivät epäröimisellään laimin taistelun oikean hetken ja laskivat sitten sotilaineen ryhdittömästi aseensa, kuten edellisestä on selvinnyt. Näin oli maakunnan puolustaminen jäänyt kansan omiin käsiin. Ripeästi se siihen ryhtyikin. Kuin kulovalkea levisi tieto Kiteen tapahtumista ympäri pohjoisia pitäjiä. Joka talossa, missä vain oli kynnelle kykeneviä miehiä, paahdettiin suksia, teroitettiin keihäitä ja valettiin luoteja. Ja maanantaina hiihti joka ilmansuunnalta miehiä Kiihtelysvaaran kirkolle.

Enonkylästä saapui muiden mukana kolme Rädyn veljestä, Heikki, Risto ja Tapani. Heidän isänsä, Antti Räty, toimi vielä kihlakunnan postinkuljettajana, vaikka olikin jo vanha ja kivulloinen mies. Voimallinen hän oli miehuusvuosinaan ollut ja isonvihan aikana hän oli tehnyt monta urotyötä, käydessään Pielisen kulmilla pienen miesjoukon kanssa sotaa omissa nimissään. Siitä hän oli tullut niin kuuluisaksi, että itse Simo Hurtta oli kerran vartavasten tullut häntä katsomaan.

Nyt ei ukko enää kyennyt mukaan, mutta olipa hänellä sen sijaan lähettää kolme poikaa. Vanhin veljeksistä, Heikki, oli jo useita vuosia toiminut isäntänä kotitalossa. Mutta nuorin heistä, Tapani, otti sotapolulla kuin itseoikeutettuna johdon käsiinsä. Hän oli kookkain ja hartevin veljeksistä, lisäksi ripeäliikkeinen, päättävä ja tuima katseeltaan. Näki kohta, että sitä miestä ei ollut hyvä ärsyttää. Enon puolen miehet olivat jo valinneet hänet johtajakseen. Siten hänestä Roivaksen ja Haapalaisen ohella tuli yksi alipäällikkö lisää Sallisen joukkoon.

Miehiä kokoontui Kiihtelysvaaran kirkolle neljättäsataa. Sallisen liikkeelle lähettämät tiedustelijatkin palasivat ja ilmoittivat, että noin viisisatamiehinen vihollisjoukko oli tehnyt tuhojaan Tohmajärvellä ja oli nyt tulossa Kiihtelysvaaraa kohti. Luultavastikin se yöpyisi Onkamoon.

Mitä tehdä? Vartoako täällä niiden tuloa vai lähteäkö vastaan? Vihollisella oli ylivoima. Se ei itsessään merkinnyt mitään, mutta oman joukon kehno aseistus arvelutti Sallista. Ainoastaan osalla miehiä oli pyssyt. Useimpien ainoana aseena oli keihäs tai tappara. Mutta oli yritettävä. Onkamoon hyökkäämistä vaativat varsinkin Kiihtelysvaaran miehet, joiden koteja vaara lähinnä uhkasi.

Voimien epätasaisuuden takia oli viisainta käydä yllättäen vihollisen kimppuun. Päätettiin siis lähteä liikkeelle ja käydä sydänyöllä rynnäkköön.

Iltahämärässä Sallisen joukko saapui Onkamojärven pohjoispäähän. Siinä pysähdyttiin levähtämään ja odottamaan eteenpäin lähetettyjä tiedustelijoita. Nämä palasivat parin tunnin kuluttua ja ilmoittivat vihollisten asettuneen taloihin Onkamo- ja Särkijärvien väliselle lähes peninkulman pituiselle kannakselle.

Sallinen jakoi miehet kolmeen joukkoon, joiden tuli yhtä monelta suunnalta samanaikaisesti hyökätä vihollisen kimppuun. Roivas sai yhden joukon kanssa hiihtää Särkijärven ympäri sekä hyökätä etelästä kannakselle. Tapani Räty hyökkäisi lännestä kierrettyään Onkamossa olevan ison Makkolan saaren. Sallinen itse kävi kimppuun pohjoisesta. Juuri sydänyön hetkenä tuli aloittaa rynnistys ja jos kannas olisi pakko jättää vihollisen haltuun yhdyttäisiin Kostamolammen pohjoispäässä.

Otava osoitti juuri puolta yötä, kun Sallinen miehineen karkasi juoksujalkaa ensimmäisten talojen kimppuun. Vahdit ennättivät hälyttää, ennen kuin saivat keihäistä surmansa, ja puolipukeutuneita vihollisia syöksyi ulos taloista. Pitkin pihoja ja pihasolia taisteltiin tähtien valossa. Syntyi heti käsirysy eikä ampuma-aseita juuri voinutkaan käyttää, sillä ystävät ja viholliset olivat aivan sekaisin. Kirves kädessään Sallinen liikkui huimana ja notkeana huudellen kehotuksia miehilleen ja iskien maahan jokaisen kätensä ulottuville joutuneen vihollisen.

Ensimmäisistä taloista selvittyä hyökättiin eteenpäin. Mutta siellä oli vihollinen jo ehtinyt järjestyä ja Sallisen joukkoon alkoi sataa kuulia. Sitten joukko ratsumiehiä odottamatta karkasi täyttä ravia päälle. Sallisen rivit menivät hajalle ja miehet etsivät suojaa mistä saivat. Etenemistä ei voinut enää ajatella.

— Kostamolammille, mutta hätäilemättä ja järjestyksessä! huusi Sallinen.

Päivän valjetessa olivat kaikki hengissä säilyneet sovitussa kokoontumispaikassa. Viimeisenä saapui Räty miehineen. Hän oli vielä täyden taistelukiihkon vallassa ja alkoi vaatia, että hyökkäys uudistettaisiin heti. Hän oli vallannut koko keskiosan kannasta, mutta sitten hänenkin oli täytynyt peräytyä, kun viholliset olivat saaneet apuväkeä kahdelta suunnalta. Harmissaan siitä, ettei ollut voinut kuljettaa pois vihollisten kokoamaa ryöstösaalista, hän olisi tahtonut heti palata taistelukentälle. Siihen eivät toiset johtajat kuitenkaan suostuneet. Päätettiin sen sijaan valita Kiihtelysvaaraan johtavan tien varresta hyvä puolustuspaikka ja odottaa, lähtisikö vihollinen sille suunnalle.

Niin ei kuitenkaan käynyt. Yöllisestä hyökkäyksestä säikähtyneenä vihollinen lähti takaisin etelää kohti jättäen Onkamoon satakunta kaatunutta. Sallisen koko joukon mieshukka supistui pariinkymmeneen. Ryöstösaaliinsa vihollinen vei mennessään, mutta taistelutanner jäi kuin jäikin suomalaisten haltuun.

Savonlinnan läänin maaherrana toimi siihen aikaan vanha karoliini K.J. Stjernstedt, joka väsymättömällä innolla hoiteli lääninsä puolustusta minkä noissa tukalissa oloissa suinkin voi. Hänen puheilleen lähti nyt Sallisen kehotuksesta Roivas kertoakseen hänelle verekset uutiset sekä saadakseen aseita ja varusteita talonpoikaisarmeijalle. Rantasalmella Roivas tapasi maaherran, joka oli sangen tyytyväinen talonpoikain toimiin. Hän vahvisti heidän päällikkövaalinsa ja lähetti Roivaksen mukana sen vähän aseita ja ampumatarpeita, mitä hänen hallussaan oli.

— Otetaan ryssältä lisää, Sallinen lohdutti miehiään.

Piakkoin siihen tulikin tilaisuus. Saapui näet tieto, että uusia vihollisjoukkoja oli Korpiselän kautta matkalla pohjoisia pitäjiä kohti. Kiireesti Sallinen lähti miehineen uhatulle suunnalle. Tullessaan Ilomantsin lounaiskulmalle he kuulivat vihollisen lähenevän Oskolankylää, joka oli Sallisen kotoa noin peninkulman päässä etelään. Nopeasti Sallinen järjesti miehensä väijyksiin mainitun kylän lähistölle.

Illan suussa lähestyi tienoota pahaa aavistamatta noin parisatamiehinen vihollisjoukko. Yhtäkkiä pyssyt alkoivat paukkua mäkien rinteissä kahdella suunnalla. Ja kun vihollinen oli vielä puolipökerryksissään, tulla sujahti eri puolilta suksimiehiä yhtenä lumiryöppynä ja niiden pitkät keihäät ja leveäteräiset kirveet alkoivat levittää ympärilleen tuhoa ja kuolemaa.

Tämä vihollisten etujoukko tuli miltei perin juurin tuhotuksi. Ja nyt saatiin hyvänmoinen täydennys vaillinaiseen aseistukseen. Reippain mielin hiihdettiin seuraavana aamuna rajaa kohti ja pysähdyttiin Öllölänniemeen, josta lähetettiin suksimiehiä edelleen Korpiselkää kohti ottamaan selkoa, oliko sieltä odotettavissa uusia vihollisjoukkoja.

Auringon laskun aikaan tiedustelijat palasivat tulista vauhtia ja toivat sanan, että vihollisjoukko lähenee täydessä marssirivistössä. Oppaana tällä joukolla tiedustelijat tiesivät olevan — erään konnunniemeläisen, joka oli äskettäin kadonnut paikkakunnalta ja joka tunnettiin Sallisen vihamieheksi. Niinpä niin, täytyyhän jokaisella huomatulla suomalaisella olla aina Joukahaisensa.

Sallinen oli jo valinnut joukolleen puolustusaseman. Se oli erinomainen luonnon luoma vallihauta Poukkurinteellä, jonka editse Korpiselältä tuleva talvitie kulki. Vallihaudan muodosti syvänne, joka keväisin täyttyi vedellä, mutta oli kesällä ja talvella kuiva. Sen molemmat seinämät muodostivat suojaavan harjanteen, jolla kasvoi tiheä näreikkö. Tähän syvänteeseen Sallinen sijoitti miehensä. Kaksi pienempää joukkoa asettui Roivaksen ja Rädyn johdossa syrjemmäksi metsään, ja näiden oli määrä ahdistaa vihollista sivuilta.

Varrottiin. Hiljaisina levisivät ympärillä äärettömät erämaat ja jäätynyt hangenpinta kimalteli kevättalvisen kuun hohteessa. Jännitys kasvoi hetki hetkeltä.

Jo kuului ääniä, reen jalasten kitinää ja satojen askelten töminää.

— Muistakaa malttaa mielenne, sanoi Sallinen viimeisen kehotuksensa. — Kukaan ei saa laukaista ennen kuin minun pyssystäni tuli välähtää.

Vihollisen etujoukko tuli näkyviin. Tulijat lähenivät huolettomasti eivätkä näyttäneet aavistavan mitään. Yhä lähemmäksi he saapuivat Poukkurinnettä, jonka näreiden lomasta ojentui heitä kohti satakunta raehauleilla ladattua pyssynpiippua. Yhtäkkiä rikkoo öisen hiljaisuuden kumea pamaus. Silmänräpäyksessä sitä seuraa korvia vihlova, huumaava räiske. Pensaiden välistä leimahtelee tuli ja pökertyneiden venäläisten korvissa viheltävät ja vinkuvat raehaulit. On aivan kuin metsänhenget olisivat raippoineen ja piiskoineen karanneet heidän keskelleen. Kymmenittäin heitä makaa hangella huutaen ja valittaen, ja ennen kuin he ehtivät tuolta turman paikalta pois, räiskähtää heidän ympärillään uusi vihurinpuuska. Suinpäin he syöksyvät nyt takaisinpäin jättäen tielle suuren joukon vaikeroivia tovereitaan.

Miehet hyökkäävät nyt poukamasta ajaakseen vihollista takaa. Mutta Sallinen komentaa heidät takaisin varustuksen turviin. Parasta olla toistaiseksi paljastamatta itseään viholliselle, joka arvatenkaan ei vielä sen tien pakoon lähde. Ladataan siis pyssyt uudelleen ja varrotaan taas…

Venäläisten päällikkö tahtoisi käydä hyökkäykseen ja karkottaa karjalaiset asemista. Mutta hänen väkensä on suunniltaan säikähdyksestä ja opas, joka on joutunut suoranaisen kauhun valtaan, kertoo suurentelevia juttuja vihamiehestään Sallisesta ja tämän väen paljoudesta. Kukaties siellä on vielä varsinaista sotaväkeäkin. Pelko tarttuu lopulta päällikköönkin ja hän komentaa häiriön valtaan joutuneen joukkonsa paluumatkalle.

Nyt Sallinen lähtee miehineen poukamasta. Pieniksi joukkueiksi jakautuneina he seurailevat liukkailla suksillaan vihollisen kintereillä ja molemmilla sivuilla. Yhtä mittaa pamahtelevat laukaukset puiden välistä ja yhä vinhemmin pakenevat viholliset sirottaen kaatuneitaan pitkin tietä. Noille vikkelille suksiniekoille he eivät mahda mitään, sillä sellaisia suksimiehiä ei heillä ole itsellään ja ratsumiehet eivät taas kykene syvässä lumessa heitä seuraamaan. Vasta päivän valjetessa Sallinen jättää vihollisen rauhassa jatkamaan pakoaan sekä palaa miehineen omalle puolen rajaa.

Sallinen piti edelleenkin tarkoin silmällä vihollisten hommia rajan toisella puolen. Mutta mikään vaara ei sieltä enää sinä keväänä uhannut. Vieläpä keskikesänkin Pohjois-Karjala sai olla rauhassa, niin että talonpoikaisarmeijan jäsenet pääsivät kesäisiä kotitöitään hoitamaan.

Mutta syksyllä puhkesi Ilomantsin ja Pielisten laajoilla perukoilla tuhoisa sissisota. Rajan takaa samosi tuon tuostakin säännöttömiä sissijoukkoja, joita ryöstönhimo oli houkutellut liikkeelle ja jotka useinkin olivat samaa Karjalan heimoa, uskonnoltaan vain toisia. Varsinkin tuli tunnetuksi ja vihatuksi eräs rajantakainen sissipäällikkö, nimeltä Musta-Timo.

Lokakuun lopulla Sallinen ja Roivas olivat miehineen liikkeellä Tohmajärven puolella, josta he olivat karkottaneet siellä riehuneen rosvojoukon. Silloin saapui sana, että Suojärveltä käsin oli samonnut kolmisatamiehinen joukko, joka oli ryöstänyt ja polttanut Eimisjärven ja Konnunniemen sekä edennyt Enoon päin. Sallisen ja Roivaksen koditkin olivat siis nyt tuhkana. Raivoissaan miehet lähtivät liikkeelle kostaakseen nämä tihutyöt. He jakaantuivat kahdeksi joukoksi. Sallinen lähti suuremman kanssa painaltamaan Enoa kohti. Roivas muutaman kymmenen miehen kera Konnunniemeen. Hänen tuli katkaista siellä tie vihollisilta, koska oli luultavaa, että he Sallisen tulosta tiedon saatuaan lähtisivät suinpäin samoja jälkiä takaisin.

Eimisjärvelle tultuaan Roivas totesi, että hänen kotinsa samoin kuin useimmat muutkin kylän talot olivat tuhkana. Perheensä ja kalleimman omaisuutensa hän oli kuitenkin yhdessä Sallisen kanssa toimittanut Liperin Röksän kylään, jossa nämä olivat paremmassa turvassa viholliselta.

— Tämä on Mustan-Timon työtä, sanoi Roivas synkästi. — Mutta kyllä minä siitä maksun perin!

Hän lähti miehineen Konnunnientä kohti. Puolitaipaleessa hän kohtasi keskenkasvuisen pojan, joka kertoi, että viholliset palaavat pohjoisesta suuren ryöstösaaliin kanssa. Rätyä peläten he eivät olleet uskaltaneet edetä Enoon saakka vaan olivat kylliksi saalista saatuaan kääntyneet paluumatkalle jo paljon aikaisemmin. Sallinen ei liioin ollut vielä ehtinyt heidän kimppuunsa.

Roivaksen täytyi siis pienen joukkonsa kanssa hoitaa asiat yksinään. Pojan tietämän mukaan viholliset olivat jo aivan likellä. Nopeasti Roivas teki päätöksensä.

Edessä oli leveä ja vuolas Mäntyjoki, jonka yli tie Konnunniemeen kulki siltaa myöten. Siinä päätti Roivas käydä vihollisten kimppuun. Hän antoi miehille käskyn, jolloin nämä tarttuivat kirveisiinsä ja alkoivat hakata sillan vuoliaisia. Aivan poikki ei niitä kumminkaan pantu, vaan jätettiin sen verran tukipuuta jäljelle, että silta pysyi paikoillaan. Mutta vähänkin raskaampaa painoa se ei kestäisi vaan romahtaisi alas.

Tämän tehtyään he piiloutuivat kahden puolen tietä sille puolen jokea, josta vihollista odotettiin. Pyssyt ladattuina, keihäät ja kirveet vierellään he makasivat louhikkojen ja pensaiden suojassa mielessään tuima päätös tuhota perin pohjin kotiensa hävittäjät.

Ilta jo hämärsi kun väijyjäin korviin kantautui ääniä suurehkon miesjoukon lähestymisestä. Vallitsi kolkko hiljaisuus, virran laineet vain liplattivat sillanarkkuja vasten. Jo tulivat näkyviin sissit. Sekavana rykelmänä he huolettomasti taivalsivat tietään, jutellen ja naureskellen. Kaikilla oli jotakin kannettavaa ja joukossa oli myös ryöstettyjä hevosia, jotka oli kuormitettu kaikennäköisellä saaliilla.

Etumaiset astuivat jo sillalle. Silloin pamahti Roivaksen pyssy ja sitä seurasi heti parikymmentä tuimaa laukausta. Kauhuissaan kaikki syöksyivät sillalle takimmaisten työntäessä etumaisia. Kuului valtava rysähdys, jota säestivät kauhun huudot. Silta oli sortunut ja virran lyijynkarvaiset laineet kuljettivat epätoivoisesti pinnalla pyristeleviä miehiä.

Läheskään kaikki heistä eivät olleet ehtineet sillalle sen romahtaessa. Mutta heitä uhkasi toisenlainen tuho. Kohta yhteislaukauksen ammuttuaan Roivaksen miehet olivat tarttuneet kirveisiin ja keihäisiin rynnäten kuin hornanhenget rannalla seisovien vihollisten niskaan. Harvat heistä yrittivät vastarintaa ja sitä yrittäneet surmattiin siinä tuokiossa. Useimmat heittäytyivät taakkansa ja aseensa maahan viskattuaan virtaan.

Hevosista oli osa kuormineen jäänyt rannalle. Kun Roivaksen miehet hajaantuivat pitkin rantaa pelastaakseen joesta siellä uiskentelevia tavaroita ja estääkseen vielä pinnalla näkyviä vihollisia pääsemästä maalle, pamahti toisella rannalla muutamia laukauksia. Yksi kuulista vingahti ihan Roivaksen korvan ohitse.

— Roivas, Roivas, a tuuhan sie tänne, niin suoles puuhun vyyhteämme! kuului sieltä huuto.

Musta-Timo seisoi siellä kymmenkunnan toverinsa kanssa. Olivatko he ehtineet yli ennen sillan romahtamista vai kuinka he olivat sinne päässeet? Häijyjä uhkauksia huudellen he auttelivat virrasta maalle niitä tovereitaan, jotka olivat jaksaneet uida rannan ulottuville. Mutta kun Roivaksen miehet alkoivat kiireesti ladata pyssyjään, he loittonivat nopeasti metsän suojaan, josta Musta-Timo huuteli vielä pilkallisia huomautuksia Roivakselle.

— Sen hirtehisen ei pidä rajan yli pääsemän! sanoi Roivas hammasta purren. — Kuka lähtee kanssani takaa-ajoon?

Siihen olivat kaikki valmiita. Roivas valitsi viisi rivakinta miestä, määräten loput jatkamaan tavarain pelastamista.

Sillan hirsistä he kyhäsivät häthätää lautan, sauvoivat yli ja lähtivät painaltamaan rosvojen jälkeen. Tuli pimeä ja heidän oli mahdoton nähdä pitemmälle eteensä. Ei kuulunut myöskään pakenevain ääniä. Läpi yön he painelivat kuitenkin eteenpäin ja saapuivat aamulla rajalle asettuen siinä vartomaan vihollisiaan, joiden he otaksuivat viettäneen yötä jossakin metsän kätkössä nuotion äärellä. Mutta heitä ei kuulunut koko päivänä ja tyhjin toimin he palasivat Eimisjärvelle. Siellä he saivat vihiä, että Musta-Timo miehineen olisikin kääntynyt Ilomantsin suunnalle. Roivas lähti heti sinne.

Illansuussa he saapuivat Maukkulan kylään, jonka autiot talot olivat poltolta säästyneet. He kohtasivat vanhan muorin, joka itku kurkussa alkoi purkaa heille haikeita valituksia rosvojen tihutöistä. Aamulla heitä oli tullut toistakymmentä kylään ryöstelemään ja kaikenlaista kiusaa tekemään. Muorilta olivat vieneet ainoan lehmän ja luvanneet syödä sen iltamurkinoikseen. Johtaja oli ollut iso, mustaverinen mies.

— Etpäs näe huomisaamua! urahti Roivas tapparansa vartta kouristaen.

Muori saattoi neuvoa ainoastaan suunnan, mihin rosvot olivat lähteneet. Hetkeäkään hukkaamatta Roivas alkoi miehineen seurailla heidän jälkiään.

Kauan he samoilivat pimeässä metsiä ristiin rastiin. Miehet jo väsyivät ja ehdottivat yönuotiota tehtäväksi. Mutta Roivas ei hellittänyt. Vihdoin he näkivät tulen pilkahduksen edessäpäin. Varovasti he hiipivät lähemmäksi. Suojaisaan paikkaan kanervikkokankaan rinteeseen Musta-Timo oli miehineen rakentanut nuotion. He olivat teurastaneet mukanaan tuomansa lehmän ja paistoivat parhaillaan suuria lihakimpaleita.

— Tulis nyt Roivas, a sais lihoa, sanoi Musta-Timo nostaen hiillokselta paistinkimpaleensa.

Miehet nauroivat ja ryhtyivät hyvillä mielin aterioimaan.

— Päästänkö jo sitä paholaista rintaan? kuiskasi yksi Roivaksen miehistä.

— Ei millään mokomin! vastasi Roivas. — Minä haluan itse päästä häneen kourin kiinni.

Hän sijoitti miehensä niin lähelle tulen valaisemaa aluetta kuin huomiota herättämättä suinkin kävi laatuun, antoi heille ohjeensa ja astui sitten nuotion piiriin.

— Tässä minä olen, hän sanoi pyssy ojennettuna. — Joka vain liikahtaa, saa heti kuulan nahkaansa. Enkä minä ole yksin.

Hän viittasi päällään ja sissit näkivät joukon pyssynpiippuja puiden takaa ojentuvan heitä kohti. Ikävästi ällistyneinä ja pelokkaasti pälyillen he istuivat alallaan, toisilla suussaan juuri haukattu pala. Musta-Timo koetti huomaamatta hivuttautua lähemmäksi pyssyään, jonka hän oli asettanut nojalleen honganrunkoa vasten.

— Alallasi taikka —! jyrähti Roivas, tähdäten pyssynsä rosvopäällikköön, joka hammasta purren kyyristyi maahan. — Jos sinussa on miestä, niin pane puukkosi syrjään ja tule ottelemaan mies miestä vastaan. Minä lupaan miesteni puolesta, että te saatte rauhassa mennä menojanne, jos sinä vain voitat minut. Mutta muut pysykööt sen aikaa alallaan, elleivät mieli saada noita pyssyjä laukeamaan.

— Oli männeeks! sanoi Musta-Timo, laski puukkonsa maahan ja nousi seisomaan.

Roivas asetti pyssynsä puunrunkoa vasten. He astuivat muutaman askelen eteenpäin ja tarttuivat toisiinsa tuimin ottein. Syntyi vimmattu ähellys. Musta-Timo oli vahva mies, huomattavasti kookkaampi kuin Roivas. Painin temmellyksessä hän kiskoi Roivasta askel askelelta, nähtävästi määrätyssä tarkoituksessa kohti omia miehiänsä. Sen Roivas huomasi ja tehden äkkiä hurjan ponnistuksen heitti vastustajansa selälleen. Kipeästi parkaisi silloin Musta-Timo, sillä hän oli kaatunut maassa makaavan puunrungon päälle ja oksantynkä oli tunkeutunut hänen hartiainsa väliin. Hänen miehensä syöksyivät ylös ja yrittivät temmata aseensa, mutta samassa Roivaksen miesten pyssyt alkoivat paukkua. Viisi sissiä kaatui nuotion äärelle, loput loikkasivat metsään. Mutta Roivas oli jo heidän kintereillään ja hänen tapparansa kaatoi heistä yhden toisensa jälkeen.

Niin sai Musta-Timo jäljellä olevine miehineen surmansa pimeänä lokakuun yönä Ilomantsin saloilla. Voittajat ottivat heidän ryöstösaaliinsa ja palasivat hävitetyille asuinsijoilleen.

* * * * *

Pielisjärven kulmille ei koko sodan aikana ilmestynyt säännöllisiä sotajoukkoja, omia paremmin kuin vihollisiakaan. Mutta siitä huolimatta leimahtelivat tänä syksynä sielläkin sodan liekit. Rajan takaa tulleet säännöttömät sissijoukot tekivät siellä tuhojaan hyökkäillen äkkiarvaamatta, tavallisesti sydänyöllä rauhallisten kylien kimppuun, ryöstäen mitä mukanaan voivat kuljettaa ja pistäen lopuksi talot palamaan.

Tapani Räty taisteli sillä kulmalla pienoisen joukkonsa kanssa heitä vastaan. Väliin hän oli ypöyksinäänkin liikkeellä. Niinpä hän syyskuun lopulla ajoi takaa erästä pienehköä rosvojoukkoa, joka oli päässyt pakoon Enosta, missä hän miehineen oli tuhonnut heidän päävoimansa. Vornansillan lähellä hän tapasi heidät, kun he olivat asettuneet nuotiolle jokitöyräälle yötä viettämään. Rädyn pitkäpiippuisessa pyssyssä oli ankara panos; hän tähtäsi siten, että sai kaksi perättäistä miestä pyssynsä eteen ja ampui. Molemmat kuukertuivat maahan.

— Hoi miehet, käykää päälle! hän huusi sen jälkeen olemattomille miehilleen.

Typertyneet rosvot, joita oli enää kuusi jäljellä, heittäytyivät jokeen muka yli päästäkseen ja hukkuivat sinne. Toisen yhdeksänmiehisen joukkueen hän yllätti seuraavana aamuna eräästä kaskiriihestä, jossa he kuorsasivat makeimmassa aamu-unessa. Hän salpasi toisen ovenpuoliskon kiinni, ja kun sissit koettivat jäljellä olevasta ahtaasta aukosta tunkeutua ulos, jokainen heistä sai surmansa hänen tapparastaan.

Olipa hän sitten kuukautta myöhemmin parinkymmenen miehen keralla partioimassa Pielisjärven itäkulmalla, jonne häntä oli pyydetty avuksi. Hattuvaarassa hän kohtasi äkkiarvaamatta lähes kymmenen kertaa suuremman vihollisjoukon ja joutui epätasaiseen taisteluun. Hänen pieni joukkonsa lyötiin hajalle ja ainoastaan pimeän turvin hän itse pääsi pakenemaan metsän suojaan.

Lopen uupuneena hän osui heinäladon luo eräällä metsäniityllä. Hän kiipesi heinien päälle katon rajaan ja vaipui uneen. Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että hänen pyssynsä ja kirveensä, jotka hän oli laskenut vierelleen heinille, temmattiin pois.

— Jo nyt olet säkissä, Räty! kuului ulkoa ääni, jota säesti monen miehen pilkkanauru.

Kymmenmiehinen vihollisjoukko oli seuraillut hänen jälkiään ja saartanut hänet latoon.

— Niinpä ollaan, mutta säkinsuu ei näytä vielä olevan kiinni, vastasi Räty tyynesti samalla kun hänen aivonsa toimivat kiihkeästi löytääkseen jonkin pelastuksen tien.

— Ka kohta vedetään suukin kiinni, huusivat sissit. — Elä sie, veli hopea, hätäile! Suat ite valita, poltammeko siut sinne heiniin vai tinanko kurkkuus valamme.

Kuului rytinää ja siinä samassa Räty seisoi ladonkatolla. Rosvot eivät ehtineet hämmästyksestään tointua kun heidän keskellen alkoi pyrynä lennellä kattomalkoja. He hajaantuivat ja siinä samassa Räty loikkasi maahan kädessään pelottavan pitkä koivupuinen malka.

— Eipäs olla enää säkissä! hän huusi ja alkoi huimia.

Viisi rosvoista sai surmansa hänen kangestaan ja loput pötkivät suinpäin pakoon. Räty korjasi omansa ja kaatuneiden aseet ja lähti kokoamaan itselleen uutta joukkoa.

Näin taisteltiin noilla kaukaisilla perukoilla, jossa asui vapautta rakastava, esi-isäin tavoille uskollinen kansa. Sillä aikaa kun ruotsalaiset kenraalit Suomen rintamailla tekivät raukkamaisen teon toisensa jälkeen, tapahtui täällä sankaritekoja, jotka olisivat ansainneet aikakirjoissamme paljon maineikkaamman sijan kuin mitä niille tähän saakka on suotu.

Vaikka Pohjois-Karjalakin sai kokea sodan hävityksiä, säästyi se kuitenkin pahemmilta vaurioilta — omain miesten urhokkuuden ansiosta. Kansa onkin säilyttänyt kiitollisessa muistissa Sallisen, Roivaksen ja Rädyn nimet. Elääpä Rädyn muisto seuraavassa sananparressakin: "Suti, puti matkaan! Rätykäinen tulee!" mikä osoittaa, kuinka pelätty Räty lopulta oli rajantakalaisten keskuudessa.

Myöhempinä aikoina kehotettiin esivallan taholta valitsemaan Karjalan jääkärien alipäälliköksi näiden kuuluisain sissipäälliköiden jälkeläisiä. Niinpä heitä oli mukana Kustaan sodan ja sittemmin Suomen sodan taisteluissa, jolloin vanhojen karjalaisten talonpoikaispäälliköiden riviin liittyi uusi loistava nimi: Olli Tiainen. Ja varmasti näiden muinaisten urhojen jälkeläisiä oli myöskin siinä taistelussa, joka historiassamme kantaa nimeä Suomen vapaussota.

Kyösti Wilkuna

REVONTULTEN LOIMUTESSA

CARL JOHAN ADLERCREUTZ

Oli pakkaspäivä tammikuun alussa 1809. Suomen armeijan nälkään ja tauteihin nääntymäisillään olevat tähteet olivat edellisen vuoden loppuviikkoina nietoksien halki kahlanneet Oulusta Kemijoen taakse ja ne oli siellä sijoitettu kyliin ja taloihin Kemin ja Tornion välimaille. Noita rakkaan, tuonaan vielä voittoisan armeijansa lamaanlyötyjä rippeitä oli vielä viimeisen kerran käynyt tarkastamassa kenraali Adlercreutz, joka sodan Suomessa päätyttyä katsoi tehtävänsä sen todellisena, joskaan ei nimellisenä ylipäällikkönä päättyneeksi ja oli juuri lähdössä Tukholmaan tekemään tiliä toimistaan ja sodan surkeiden tulosten syistä. Hän oli tarkastanut pitkin Kemijoen vartta asetetun rajavartioston asemat, oli heittänyt hyvästit siellä vielä asepalvelusta suorittaville joukko-osastoille, joita hän rakasti ja jotka ihailivat häntä, ja nousi nyt rekeen matkustaakseen pois, ensin Haaparantaan, jossa pääesikunta sijaitsi, ja sieltä sitten etelään päin.

Päivä oli puolessa, mutta pohjolan harmaja hämärä peitti kuitenkin lumisen, aukean ja alavan maiseman jäätävään, sumuiseen huntuunsa. Reki lähti huurteisen hevosen vetämänä ja jalasten vinkuessa pakkaslumessa verkalleen lipumaan länteen päin.

Reen perällä istui kookas, kyömynenäinen ja susiturkkeihin verhoutunut mies, jonka terävät silmät tähystivät raskasmielisesti autiota maisemaa ja jonka luisevilla kasvoilla lepäsi ankaraksi jähmettynyt piirre. Hänen murheellista, sydänjuuria myöten surevaa mieltään masensi kaiken muun lisäksi vielä tämä luonnon lohduton yksitoikkoisuus. Äskeisellä tarkastusmatkalla hänen rintansa oli ollut pakahtua pakkasessa värjöttäville pojilleen jäähyväisiä lausuessaan, ja kumminkin hän tiesi, että näiden miesten kohtalo ei sittenkään ollut raskain. Vielä kurjemmassa tilassa olivat ne tuhannet, jotka kuumesairaina makasivat pienissä, harmaissa, lumenpeittoisissa ja täyteensullotuissa mökeissä maantien varrella, ja jotka riittävää hoitoa saamatta olivat tuomitut sinne kuolemaan. Ja he olivat kuitenkin kaikki taistelleet sankareina maansa puolesta. Nyt niitti tauti sitä kallista viljaa, sitä kelvollista sotilasainesta, jota pystyvä sodanjohto olisi voinut käyttää kotiseudun pelastamiseen. "Suomen armeija on piankin Peräpohjan hautuumailla", oli eräs hänen upseereistaan äsken synkästi virkkanut. Ja mies puhui totta!

— Miksi piti käydä näin? Ja kumminkin oli edellytyksiä päinvastaisen tuloksen saavuttamiseen!

— Entä minä, enkö ole raukka, kun nyt pakenen tämän armeijan luota etelän onnellisemmille maille?

— Minun täytyy, en voi muuta. Minun täytyy saada purkaa sisuni vallanpitäjille, selittää heille, kuinka kurjasti he ovat jättäneet Suomen vihollisille, kuinka loppumaton rikosten ja typeryyksien sarja on syössyt tämän armeijan perikatoon. Minä menehdyn, ellen nyt saa selittää ja syyttää!

Näin väitteli yksinäinen ajaja hiljaisissa mietteissään reen verkalleen edetessä Kemijoelta. Tien varrella näkyi siellä täällä nietokseen kepertyneen, väsymykseensä nääntyneen ja paleltuneen soturin hautaamatta jäänyt ruumis, näkyi särkynyt reki tai pohjaton saapas. Jokainen tuollainen näky puistatti satojen taisteluiden karaisemaa kenraalia ja hän rupesi, ikään kuin puolustautuen, mielessään tutkimaan syitä kärsittyyn onnettomuuteen.

— Esivallan syy, miksi pani kelvottomat ylipäälliköt puolustusta johtamaan eikä heillekään antanut tehokasta apua… Miksi nyt viimeksikin nimitettiin vanhuuttaan jo horiseva Klercker armeijan ylipäälliköksi, kun vihdoinkin oli keksitty Klingsporin kunnottomuus ja raukkamaisuus. Miksei nytkään…

Tapahtunut syrjäytys viimesyksyisessä päällikönvaihdoksessa kaiveli Adlercreutzin kunnianhimoista mieltä… silloin olisi toki vieläkin yhtä ja toista voitu korjata, vaikka se tosin myöhäistä olikin.

— Klercker lähti kulkemaan edeltäjänsä jälkiä…!

Tähän harmiin oli Adlercreutzin mieli ensiksi kiintynyt rekimatkan hiljaisessa itsetilittelyssä, mutta hän myönsi samalla rehellisesti, ettei se asian ytimeen paljonkaan vaikuttanut. Olihan hänellä silloin jo käsissään aloitevalta ja varsin laaja toiminnan vapaus, mutta silloin ei ollut enää mitään tehtävissä. Syyt olivat syvemmällä ja kauempana, ja niitä oli paljon.

Mutta kun hän niitä siinä rupesi itselleen selvittämään, ei hän saanut ajatustaan kohdistetuksi mihinkään aivan tiettyyn, ratkaisevaan seikkaan. Syyt ja tapaukset johtuivat toisistaan, ne olivat niin moninkertaisesti toisiinsa punoutuneet. Miksei jo alunpitäen pysähdytty taistelemaan Hämeenlinnassa… niin, Klingspor vetäytyi taaksepäin ja vetosi hallitukselta saamiinsa perääntymisohjeisiin… Miksei tehokkaammin avustettu Fieandtia Karstulassa, vaan päästettiin ryssä kiertämään… niin, turhaan odotettiin aina sitä Ruotsista tulevaa apuväkeä…! Miksi luovutettiin Viapori, miksei toimeenpantu maihinnousua vihollisen selän taa…? Joka kohdassa oli syy lopultakin kelvottoman ja toimettoman hallituksen, joka ei tehokkaasti toiminut Suomen armeijan avustamiseksi… Sillä ei ollut kyllin voimakasta tahtoa pitää hallussaan ja pelastaa Suomi, kuningas ja hänen neuvostonsa jättivät Suomen pienen armeijan kamppailemaan oman onnensa varaan, se uhrasi tämän maan…

Tähän samaan päätelmään reessä istuvan kenraalin mietteet kiertyivät aina, kuinka hän katselikin ja käänteli tapahtumain menoa ja onnettomuuksien syitä. Hänen mielensä täytti ääretön viha ja katkeruus tuota kelvotonta hallitusta kohtaan, joka oli tehnyt tyhjäksi heidän, taistelevain miesten ja urheiden joukkojen, parhaat ponnistukset ja lopuksi jättänyt ne nääntymään. Hallitus oli kelvoton, sen täytyy sortua…!

— Mutta sittenkin… — Yksin ajavan kenraalin ajatukset kaivautuivat vieläkin syvemmälle, kohdistuen väliin miehekkäisiin itsesyytöksiinkin… — Mutta sittenkin, ehkä minäkin olisin voinut eri tilanteissa toimia toisin. Olisin, kun näin miten asiat menivät, voinut aikaisemmin ja tarmokkaammin temmata ohjat käsiini ja toimia kielloista huolimatta. Olisin saattanut jo taistelun alkuvaiheessa tehdä tenän, kääntää perääntyvät joukot vihollista vastaan ja johtaa ne taisteluun… Varmasti olisin saanut useimmat alaiseni johtajat mukaani ja menestys olisi sitten pyhittänyt omavaltaisuuteni… Niin, tietysti olisi kaikki voinut epäonnistuakin ja siitä olisi silloin koitunut oma häviöni, sotilasurani katkeaminen, ehkä henkenikin menetys. Uppiniskainen ja uhmaileva esikuntapäällikkö olisi tietysti uhrattu muille varoitukseksi. Mutta mitäpä yhden miehen menetyksestä, mitäpä omasta suistumisestani, — jos olisi ollut mahdollisuus kääntää jo alunpitäen sotaonnen pyörä, ja se mahdollisuus oli olemassa. — Miksen yrittänyt esimerkiksi Tampereella, taikka Lohtajalla, taikka Himangalla, — kaiken uhalla?

Reessä ajava kenraali myönsi, että häneltä oli siihen puuttunut aloitekykyä ja uskallusta uhmata ylipäällikköä ja hallitusta, hänellä ei ollut edellytyksiä niin suuriin tekoihin, ei samaa jäntevyyttä kuin jollakin Napoleonilla… Hän ei ollut saanut kasvaa oman maansakaan keskuksessa, hänhän oli vain ollut syrjämaakunnan vaatimaton rykmentinpäällikkö, vailla omaa päätösvaltaa ja mahtajain kannatusta…

Siitä kierähtivät yksin ajavan kenraalin ajatukset taas kaukaisempiin muistoihin, lapsuutensa ja nuoruutensa huolettomiin aikoihin… Lyhyt pohjolan päivä oli jo päättynyt, illan tummanharmaa pimeys peitti kolkon, ilottoman luonnon; näreikkömetsä tien varrella seisoi juhlallisena, vakavana ja synkkänä vartiona maantien kahdella puolella. Kanto tai jykevä puun juuri, joka pistihe esiin lumen alta, muotoutui katsojan silmissä omituiseksi esineeksi, milloin tykiksi, milloin hautapatsaaksi… muuten oli kaikki jatkuvaa yksitoikkoisuutta, vaivuttavaa, unettavaa ja kuolettavaa…

Ajajan silmäluomet painuivat raskaina alas. Hän ei nukkunut, hän torkkui vain väliin avoimin, väliin suljetuin silmin, jonka aikana ajatukset liitelivät kaukomaille ja muistot ja unelmat muodostivat häilyvän katkonaisen kuvasarjan, joka utuisena välähti esiin pakkasillan pimeästä kaikotakseen pian taas olemattomiin.

Hän näki edessään isänsä, köyhän kornetin, vaatimattoman kodin hiljaisessa Kiialassa, missä hän vietti varhaisimman lapsuutensa. Se oli ankaran järjestyksen koti, siellä lapsi kasvoi ikään kuin marssin tahdissa. Mutta lapsena hän jo muuttikin sieltä pois omaa elämänuraansa aloittamaan. Hänet lähetettiin näet 13-vuotiaana ratsumiehen oppiin Suomen rakuunaväkeen ja valmistumaan upseeriksi. Keveästi ja rattoisasti kului toveripiirissä nuoruuden ja opiskelun aika… pian hän oli suorittanut upseerintutkintonsa ja palveli sitten solakkana luutnanttina Karjalan rakuunoissa.

Kuvasarja loihti esiin nyt hilpeän, reippaan ajan, jolloin hän upseerina kävi Sprengtportenin koulua ja seurasi häntä Ruotsiin, minne kuningas oli (1772) kutsunut Suomesta sotaväkeä vallankaappaustaan tukemaan. He olivat silloin reippaita poikia, se oli repäisevää, hurmaavaa aikaa…

Kapteenina hän opetti sitten monet vuodet omaa ratsuväkipataljoonaansa Savossa ja saavutti mainetta sen hyvästä kurista ja kunnosta. Kunnes alkoi "Kustaan sota", jolloin hän ensi kerran joutui tuleen ja sai tositoimissa kunnostautua. Savon prikaati, johon hänenkin pataljoonansa kuului, oli sodan alkaessa 1788 määrätty hyökkäämään Savonlinnaa vastaan ja valloittamaan tämä Tottin perustama rajan tukikohta. Innolla hän ryhtyi tähän retkeen ja valmistautui alkumenestystä saavutettuaan karkottamaan viholliset linnan seutuvilta. Mutta silloin rupesi Kymijoelta saapumaan outoja kuulumisia: Anjalassa oli upseereilla omat hankkeensa ja Hastfer, joka oli Savon prikaatin päällikkö, kävi niistä kovin levottomaksi. Hän keskeytti koko Savonlinnan piirityksen ja vetäytyi takaisin omalle puolelle rajaa. Niin häipyi kapteeni Adlercreutzinkin unelma saada taistella vihollisalueella ja valloittaa 40 vuotta sitten menetetty Suomen kolkka takaisin.

Hän taisteli sitten ratsumiehineen rajan pinnan lukuisissa pienehköissä kahakoissa, niitti sievän voiton Pirttimäellä, sai haavan Porosalmella, ylennettiin majuriksi… se oli ripeätä toiminnan aikaa. Tämä valoisa muistikuva virkisti reessä torkahtelevan kenraalin. Hän näki itsensä reippaana ja nuorena upseerina, joka tanssitti Savon tyttöjä milloin herraspidoissa, milloin talonpoikain tanhuvilla ja joi toveriensa kanssa, mutta suoritti kuitenkin aina kunnolla tehtävänsä. Talvimajoituksenkin aika muuttui iloiseksi siellä kaukana Savon sydämessä sotatoimien pysähdyttyä. Paikkakunnan nuorison kanssa pantiin toimeen reippaita rekiretkiä ja hilpeitä suksimatkoja… karkeloimalla vietettiin pitkä sotatalvi… Ja kun sota päättyi, hän oli kuitenkin hankkinut itselleen niin suuret ja tunnustetut ansiot, että hänet everstinä nimitettiin Uudenmaan Rakuunarykmentin päälliköksi. Kymmenen vuoden toiminta siinä… hyvä kuri ja reipas järjestys… kotoinen Kiiala kehittyi ja vaurastui… ja sen isäntä samoin… Kustaa kuningas tuli 1802 Suomeen, piti paraatin Parolassa, missä Adlercreutz tervehti häntä maan komeimman sotaväenosaston päällikkönä, ja samana päivänä hänet ylennettiin kenraaliksi.

Se oli ollut kevyttä ja pikaista nousua, jatkuvan menestyksen aikaa, ja onni suosi häntä edelleen. Mutta sitten häntä odottivat jo vakavammat suoritukset ja vaateliaammat tehtävät. Maan sotalaitos oli rappiolla. Adlercreutzin saavuttamaa taitoa ja sotilaallista kykyä tarvittiin sen uudelleen järjestämiseen ja vahvistamiseen. Hänen nimikokseen perustettiin Suomessa aivan uusi pestattu rykmentti, jonka päälliköksi hän tuli — se oli miehelle suuri kunnia —, ja siitä piti nyt luotaman mallirykmentti. Tarmolla kävi vielä nuori kenraali tähän työhön käsiksi ja hän loikin kunnollisen, komean rykmentin, josta koko maassa ylpeiltiin…

Nopeasti liitelivät muistot ja mielikuvat. Reessä ajaja kuvitteli, että jos hän olisi saanut vaikuttaa vielä kauemmin, hän olisi ehkä uudistanut Suomen koko sotalaitoksen, niin että se heti sodan sytyttyä Venäjää vastaan olisi lyönyt hyökkääjän ratkaisevasti heti rajalla…

Mutta se oli kaikki kuvittelua, sekin, minkä hän oli tehnyt, oli niin vähäistä… Hyvää pyrkimystä, mutta alkuunsa lopahtanutta…!

Hän käännähti reessään, huoahti, valveutui ja rupesi taas tarkkaavammin katselemaan ympärilleen. Maisema oli muuttunut, synkästä metsästä oli tultu aukeammille maille ja sieltä etäämmällä, sivulta, häämötti matalia, mustia rakennuksia, joista vilkkui valoja. Oli tultu Kaakamon kylään ja kyytimies poikkesi maantieltä sinne. Piti syöttää hevosta, väitti hän, ja kenraalikin taipui kernaasti hänen ehdotukseensa. Hän tahtoi näet tervehtiä ennen lähtöään tännekin sijoitettuja sotamiehiä ja tarkastaa heidän majoitustaan.

Poikettiin lähinnä olevaan suurimpaan taloon ja kenraali asteli isossa susiturkissaan reippaasti pirttiin. Mutta heti kiskaistuaan oven auki hän peräytyi ja seisoi siinä kotvan aikaa ilmaa haukaten, ennen kuin astui sisään. Tympeä, ummehtunut ilma, kostea ja sietämätön löyhkä tulvahti sieltä häntä vastaan niin sakeana, että hän oli tukehtua. Liedellä paloi tuli, jonka ääressä häärittiin joissakin keittohommissa, ja lepattava valkea loi häilyvän, hämärän valaistuksen matalaan, mustaseinäiseen pirttiin. Tervastulen kituliaassa valossa hän näki miehiä makaavan pitkin permantoa vieri vieressä ja niin tiheässä, että tuskin jäi astujalle rakoa väliin. Repaleisissa sotilasvaatteissaan miehet siinä makasivat pahnoilla tai paljaalla lattialla ja ainoastaan muutama heistä kapsahti sotilaallisesti pystyyn tuntiessaan tulijan kenraaliksi.

— Nukkuvatko nuo toiset? kysyi kenraali miehiä tervehtiessään.

— He ovat useimmat sairaita, vastasi kenraalia kohti astunut korpraali. — Kolme kuollutta kannettiin äsken ulos.

— Onko heillä hoitoa?

— Kävihän täällä välskäri eilen, mutta minkä se sille voi!

Kenraali käveli pari askelta peremmäksi ja näki itse kuumeen hohteen makaajain kasvoilla, kuuli heidän horisevan houreessaan. Toiset olivat kalpean ja nääntyneen näköisiä.

— Annetaanko teille edes riittävästi ruokaa? hän kysyi synkän aavistuksen vallassa.

— Väliin annetaan, vastasi korpraali vältellen, luoden katseensa alas. Ja kenraali ymmärsi hyvin tuon väistävän katseen merkityksen.

Hän lausui oman avuttomuutensa tuntien rohkaisun sanoja miehille, lupasi parannusta heidän oloihinsa ja poistui kuin paeten pirtistä. Häntä rupesi siellä sakeassa ilmassa pyörryttämään —, ei ollut ihme, että potilasraukat siinä siivossa kuolivat! Suru ja suuttumus myllersi taas hänen rinnassaan. Noiden poikien avulla oli taistelutantereella voitu tehdä ihmeitä ja olisi voitu vieläkin enemmän, jos olisi ollut parempi komento, — ja nyt heidät näännytetään näihin mätäpesiin…

Kenraali kutsutti kylään sijoitetun sotaväen upseerit ja lääkärit puheilleen ja piti heille nuhdesaarnan kurjan majoitustilanteen johdosta. Mutta hän pääsi pian selville, että parempia majoituspaikkoja ei ollut näistä köyhistä kylistä saatavissa, kaikki mökit ja saunatkin olivat väkeä täynnä… Lääkäri vakuutti että hän oli tehnyt voitavansa, mutta hänellä ei ollut lääkkeitä eikä apulaisia — vain taitamattomia välskäreitä ja nuoria oppilaita, joista ei ollut suurta apua. Nälän aiheuttama tauti oli saanut ruton luonteen… kun olisi edes riittävästi ja parempaa ravintoa…!

— Eikö teille toimiteta muonaa?

— Kuormastot ovat tyhjät, varastot jäivät venäläisille. Uusia odotetaan Ruotsista, mutta niitä ei tule…

— Taas sitä yhtä samaa toiminnan hataruutta…! Missä hän vain liikkuikin, minne hän ajatuksensa suuntasikin, aina hän törmäsi samaan — ylimmän johdon kelvottomuuteen. Hallitus oli kykenemätön täyttämään tehtävänsä, se juuri oli syössyt maan turmioon. Eikä mitään parannusta synny, ellei valtakunnan keskushermossa saada muutosta aikaan. He eivät tiedä, minkälaista täällä on, taikka eivät usko… He saakoot nyt kerran kuulla totuuden…

Entistä malttamattomampana Adlercreutz tahtoi päästä matkustamaan Ruotsin pääkaupunkiin selittämään herroille, minkälainen oli tilanne, ja vaatimaan jyrkkää mielenmuutosta keskusjohdolta. Tässäkin kylässä hänen mielensä oli vielä entisestään masentunut ja katkeroitunut. Hän kärsi suoranaisia tuskia nähdessään rakkaan ja kelvollisen suomalaisen sotaväkensä surkean tilan, ja niin pian kuin hevonen oli hiukan levähtänyt, hän nousi kuin paeten rekeensä ja lähti ajamaan länttä kohti.

Ilta oli muuttumassa pakkasyöksi. Päivällä tienoon yllä raskaina levänneet pilvet olivat haihtuneet, taivas oli nyt sees ja tähdet tuikkivat hallavalta laelta. Aukealla rannikolla puhalsi jäätävä viima, joka peitti reen ja hevosen paksuun kuuraan, pisteli ihoa ja kouraisi sydäntä. Kenraali painautui syvemmälle susiturkkiinsa, vaipui melkein kuin avuttomana makaamaan reen pohjalle ja hänen ajatuksensa lähtivät taas äskeistä kehäänsä kiertämään.

Olisikohan tämän vuosi sitten syttyneen sodan meno muuttunut toiseksi, jos hänelle, Kiialan kenraalille, silloin heti olisi uskottu ylipäällikkyys… Varustuksethan olivat riittämättömät ja apujoukot Ruotsista jäivät joka tapauksessa tulematta… Mutta kuka tietää: rohkea ote, repäisevä isku oikealla ajankohdalla olisi sen kaiken voinut korvata. Samalla olisi itse kansa ollut nostatettava aseisiin, niin kuin Savossa. Hullummin ei ainakaan olisi voinut käydä kuin nyt kävi. Jatkuva peräytyminen taittoi uskon kansalta ja itseluottamuksen armeijalta.

Kuvitelmistaan innostuvan kenraalin koura puristui vällyjen sisällä nyrkkiin ja hänen silmistään sinkosi salamoita. Mutta kuvitelmat palasivat taas todellisuuden pohjalle.

Vasta Siikajoella hänessä kypsyi päätökseksi tuo mielessä kauan kytenyt tuuma iskeä vastaan ylipäälliköltä kysymättä. Klingspor oli taas siitäkin ajanut pari peninkulmaa pohjoisemmaksi, jossa hän sitä paitsi oli joutua käpälälautaan! Mene nyt kysymään häneltä! Ja ryssä kävi ylen uhkarohkeaksi… oli kai varma, että me aina vain peräydymme. Se tahtoi antaa meille lisää kiirettä, puristi sivustoilta, tuppasi edelle — ja kiirettähän sitä jumalaparatkoon pidettiinkin. Mutta vihollinen heikensi samalla pahasti keskustaansa — hitto, miten se ällistyi, kun minä silloin löin. Ja mikä yty syttyikään meidän poikiin, he rupesivat elämään, kun kerran saivat hyökätä, jäntereisiin kasvoi voimaa, — sitä rynnistystä Siikajoen jäällä ja sitten pappilassa…!

Mies kohottautui korjassaan, innoittava muisto lämmitti häntä. Hän vetäisi turkinkauluksen sivummalle ja katsoi säkenöivin silmin pakkasyöhön. Siellä oli taivaanranta ruvennut elämään, revontulet siellä liekehtivät ja ajoivat toisiaan kuin sotajoukot vinhassa tahdissa. Ne olivat vielä kelmeitä, kirmasivat matalalla, mutta niiden kylmä liekki ikään kuin antoi vauhtia mielikuvitukselle ja virkisti sitä.

— Jospa silloin olisi toimittu yhteen menoon — mikä voitto siitä olisi tullutkaan! Mutta Klingspor ei luottanut menestykseeni, viivytti vain kalliin viikon ajan ja antoi ryssäin huokaista. Tarvittiin toinen, yhtä uskalias ja tarmokas isku, Revonlahden selkäsauna viholliselle, ennen kuin hän uskoi, että tästä voidaan päästä palaamaan etelään päin. Mutta silloinkin taas vitkasteltiin, menetettiin kalliita viikkoja. Hitto soi, meidän olisi silloin pitänyt panna Klingspor rekeen ja lähettää hänet Ruotsiin!

Pohjanpalo laajeni läntiseltä taivaanrannalta yhä ylemmäksi ja ulommaksi, kävi yhä värikkäämmäksi, räiskyvämmäksi ja vaihtelevammaksi. Rajua voimaa ja intohimoa oli tuossa vinhassa kilvassa, jossa tuliaallot ajelivat toisiaan, sitä oli komea katsella, seurata tulten syöksyä — ja samalla unelmoida!

— Kuusi kallista viikkoa, puheli reessä istuja itsekseen. — Kelirikko muka, kevättulvat, kuormastokärryjen puute — tottahan siinä kaikessa oli totta siteeksi! Mutta pääsipähän ryssä perääntymään tieltä ja kokoamaan voimiaan, — silloin olisi meidän ollut iskettävä, ajettava vain vihurina Tutshkovia takaa — noin, noin juuri!

Hän silmäili intomielin taivaan näytelmää, missä tuliaalto tuhosi toistaan, ja innostui siitä yhä. Ja hän kirosi ääneensä mietteittensä sekaan, niin että kyytimies jo käännähti katsomaan… Hän oli ollut tomppeli totellessaan tuota pelkuria ukkoa ja hänen akkamaisia neuvonantajiaan, eikä ollut toiminut omin päin jatkuvasti; olivathan miehet silloin parhaassa vireessä, he olisivat vaikkapa uineet jokien ylitse ja vetäneet tykit perässään, kun vain saivat venäläisille antaa köniin!

— No, saavutetuinhan voitto Pulkkilassa ja saatiin Savo vapaaksi. Mutta retki sinne oli ehkä turha — olisi kai Sandels niistä Obukovin joukoista selvinnyt yksinkin ja anastanut niiden kuormastot. Pääarmeijan olisi viivyttelemättä ollut painuttava rannikkotietä etelään, aina Hämeeseen asti, — vihollisen olisi ollut siellä vaikea enää järjestäytyä vastarintaan. Minulla oli kurikka kädessäni, olin iskemässä, — mutta toiset pitelivät kiinni, isku myöhästyi. Se oli koko sotaretken pahin erehdys, siitä perimmältään johtui lopullinen tappio.

Läntisellä taivaalla oli revontulten palo hetkeksi talttunut. Taivas liekehti hiljakseen ylt'yleensä, leimahdellen ja tuprahdellen, kiihtyen ja laimentuen. Luonnon leikki näytti ikään kuin lepäävän rajuimmasta temmellyksestään.

Sitä katselevan kenraalin ajatuksetkin kulkivat taas rauhallisempaa latua. Hän muisteli kaihoten, kuinka asema todellakin oli kevään kesäksi muuttuessa Suomen armeijalle edullinen. Itä-Suomessa ei ollut mitään huolen aihetta, selkäpuolta ei siis tarvinnut pelätä, ja aseisiin noussut talonpoikainen kansa teki monin paikoin vähäisten vihollisjoukkojen aseman suorastaan tukalaksi — vaikkakaan ei ylipäällikkö heidän liikehtimistään kannattanut. Mutta Suomen armeijan ylipäällikkö istui silloin toimettomana Raahessa pelaten korttia, ja Ruotsista, josta juuri nyt meren auettua odotettiin tehokasta apua, tuli erityisen lähetin mukana käskykirje siitä, kuinka tykistöupseerien tuli pukeutua paraateihin ja tanssiaisiin! Viheliäisyyden viheliäisyyttä!

— No, iskettiinhän sitten vihdoinkin ja voimalla lyötiinkin. Lapuan päivä oli hikinen ja raskas, mutta loistava. Kyllä silloin tapeltiin, yön marssin uuvuttamat miehet ryntäsivät kuin tuulenpyörre, ja vihollisen täytyi väistyä. Likeltä piti, ettei sen koko armeija joutunut satimeen, enkä ole sellaista kiireistä pakoa nähnyt, kuin minkä vihollinen täällä suoritti. Hip ja hei, se retki meni vauhdikkaasti alamäkeä ja ennen pitkää oli Etelä-Pohjanmaa puhdas. Se oli kaunista heinäkuuta, — annapa, että tuo kaikki olisi saatu suorittaa kesäkuussa! Nyt oli ryssä tällä välin saanut sujautetuksi lisää väkeään Keski-Suomeen, ja siellä ei Fieandt lopultakaan kestänyt. Mutta me painelimme rannikolla etelään, noin — kas sillä voimalla, juuri sellaista tulta oli liikkeissämme!

Taivas loimusi taas, revontulet välkähtelivät komeampina ja korkeammalle kuin koskaan ennen. Koko alava avuton lumimaisema valkeni kirkkaaksi kuin päivällä ja revontulten vihurit näyttivät heijastuksena ryntäilevän pitkin kinoksiakin ajaen sielläkin toisiaan. Jo paloi täytenä loimuna keskitaivaskin, räiski ja sähisi, niin että sitä oli melkein pelottava katsella, — tuohan voi sytyttää koko maailman tuleen! Mutta yhä uudet, voimakkaat tulilaineet vyöryivät ylöspäin…

— Eteenpäin, pojat!

Nyt taisteltiin jo Alavudella, rynnättiin ketjussa pitkin järven rantaa… Pistimin eteenpäin, voitto on meidän…! Tuossa on heikko paikka, se horjahtelee, sinne tukea, — Lode saa hyökätä eturintamassa, koska hän on vanhin. Kas niin, venäläisten rintama murtuu, se väistyy, se pakenee — hurraa!

— Ja sittenkin meidän oli peräydyttävä sellaisen voiton jälkeen. Oh, kuinka se oli karvasta ja katkeraa, vieläkin rintani kapinoi ja sydämeni vuotaa verta.

Venäläiset olivat ehtineet saada liian suuren ylivoiman, Fieandt ei kestänyt Karstulassa, Klingspor ei toimittanut hänelle ajoissa apua. Adlercreutzin voitot olivat jääneet turhiksi. Hän yritti vieläkin, ponnisti, iski, mutta isku kilpistyi nyt takaisin. Voitto kääntyi tappioksi, kaunis marssi etelään muuttui viheliäiseksi peräytymiseksi pohjoiseen.

Tulet loimusivat edelleen taivaalla, räiskyivät entisellä voimallaan. Reessä ajaja, joka katseli niiden temmellystä ja oli ihaillut niitä, ei jaksanut enää niistä nauttia. Ne tuntuivat nyt pilkkaavan häntä, syyttävän, moittivan… oli kuin ajaja ja ajettava olisivat vaihtaneet osia. Katselijan mielen täytti katkeruus ja suru, hän puolusteli nyt itseään hiljaisissa mietteissään.

— Enhän voinut sille mitään, miehenä iskin ja poikani ponnistivat urhoina, mutta armeijalta oli selkäranka poikki… Eikö minun muka olisi pitänyt ryhtyä taisteluun Oravaisissa, — yritettävähän oli, miten soimaisinkaan itseäni, jos en olisi yrittänyt, pinnistänyt viimeisiä voimianikin. Mutta missä olivat luvatut apujoukot — hallitus oli meidät hylännyt, Jumalakin oli meidät hylännyt!

Hänen sydäntään kouristi taas. Hän tiesi, että häneltä olisi riittänyt aloitekykyä ja voimaa, hän olisi edelleen rynnännyt ja iskenyt, niin kuin nuo taivaan raivoisat tulet, mutta joukoilta loppuivat voimat ja uusia ei tullut…

— Voi teitä, jotka uhrasitte tämän sankariarmeijan! Minun täytyy saada teille huutaa: Raukat, petturit, akat, väistykää!

Näin intoillessaan kenraali oli kohonnut reessään melkein pystyyn ja viime sanansa hän oli huudahtanut ääneensä. Kyytimies kääntyi säikähtyneenä katsomaan ja tiedusti:

— Mitä käskette, kenraali?

— Aja paremmin, nopeammin! Minun täytyy vielä tänä yönä ehtiä Haaparantaan ja vaihtaa siellä uudet hevoset, minun täytyy nyt yhtä painoa ajaa etelämmäksi, kauas — tekemään puhdasta! Aja!

Kyytimies joudutteli väsynyttä juhtaansa, ja ennen pitkää jo Tornionjoen takaiset tulet välähtivätkin vastaan. Kenraali oli talttuneena istahtanut takaisin vällyjensä alle ja katseli sieltä rauhallisemmin taivaan tulia, jotka jo nekin olivat ruvenneet heikkenemään ja rauhoittumaan. Taival oli pian lopussa. Kenraali Adlercreutz oli sen varrella elänyt muistoissaan ja mietteissään uudelleen elämänsä sekä kauneimmat että katkerimmat hetket, ja pakotti nyt, asutuille maille joutuessaan, muistojen virvatulet rinnassaankin lauhtumaan.

Santeri Ivalo

SUOMALAINEN ÄITI

MARIA CHARLOTTA GROTENFELT

Iloinen takkavalkea räiskyi arkihuoneen suuressa liedessä. Sen loisteessa oli asettunut viettämään iltapuhdetta Juvan Vehmaisten kartanon koko perhekunta, johon tällä haavaa kuului, ei enempää eikä vähempää kuin kaksitoista henkeä eli juuri täysi tusina, kuten yksi lapsiparvesta oli tänään päivällispöydässä huomauttanut. Varsinaiseen perheeseen kuului jäseniä oikeastaan vain yhtä vaille tusina. Kahdentenatoista oli Heddi-täti, joka loppiaisena oli tullut kotoaan Koikkalan kartanosta ja siitä lähtien vieraillut täällä vanhemman siskonsa kodissa.

Ei ollut syytä pelkoon, että Grotenfeltien sukupuuta ainakaan tällä suunnalla mikään pikainen kuivuminen uhkaisi, sillä kokonaista yhdeksän tervettä ja verevää pikku Grotenfeltia peuhasi ja myllersi siinä isän, äidin ja tädin vaiheilla. Kun ne asetti riviin vanhimmasta nuorimpaan, kuten isä sotilastottumuksiaan noudattaen usein mielellään teki, muodostui siitä niin loivasti ja tasaisesti aleneva rivi, että vesi olisi juuri ja juuri päässyt juoksemaan pitkin päiden varaan asetettua kourua. Ja olipa hauska heidän sillä tavoin rivissä seistessään tutkia ja vertailla paljonko jokainen näistä yhdeksästä oli saanut isän ja äidin kasvonpiirteitä ja missä suhteessa.

Haikara oli siis ollut varsin uskollinen vieras Vehmaisten kartanossa. Suunnilleen parin vuoden väliajoin se oli uudistanut vierailunsa. Sen viimeinen lahja, joka osasi lausua jo "pappa" ja "mamma", harjoitteli tädin polvien varassa nousemaan seisaalleen. Varttuneemmat leikkivät hevosineen ja nukkeineen, olipa joulupukki tuonut kallisarvoisen Tukholmassa painetun kuvakirjankin, jonka opettavaisia allekirjoituksia isä parhaillaan selitti isommille lapsille.

Isä, Kaarle Herman Grotenfelt, oli Savon Jalkaväkirykmentin majuri. Näinä talvikausina ei sotilailla ollut suurta vaivaa virastaan. Upseerit asuivat puustelleissaan ja kartanoissaan, sotilaat torpissaan. Kesän aikana vain kokoonnuttiin yhteisiin harjoituksiin.

Majuri Grotenfelt oli perheihminen kiireestä kantapäähän. Missään hän ei niin viihtynyt kuin kotona rakkaan perheensä ja palveluskuntansa keskellä. Nämä iltahetket pesävalkean ääressä olivat hänelle mitä mieluisimpia. Kun päivän työt päättyivät ja oli muutama hetki pidetty hämäräntuntia, hän laittoi itse valkean arkihuoneen uuniin, jonka ympärille sitten koko perhe kerääntyi. Vähitellen pienokaiset, nuorimmasta päästä lähtien, vaipuivat toinen toisensa jälkeen kesken leikkinsä uneen. Silloin hänestä oli mieluista kanniskella heitä makuuhuoneeseen ja auttaa riisumisessa. Ja kun arkihuone näin oli vähitellen tyhjentynyt pikkuväestä, hän teki päivän viime kierroksen ulkosuojiin ja väenpirttiin, jossa sielläkin oli monenmoista askarrellen vietetty iltaa loimuavan takkatulen ääressä.

Oli niin herttaista ja turvallista viettää iltaansa pesävalkean loisteessa, kun ulkona paukkui keskitalven pakkanen ja paksujen nietosten kattama ympäristö näytti kuun valjussa hohteessa niin kuolleelta. Ja rinnassa oli sitäkin turvallisempi tunne, kun tiesi, että maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto ja että mikään pakko ei aja liikkeelle kodin ja perheen piiristä.

Nämä joulukauden jälkeiset pitkät härkäviikot, joita kesti aina pääsiäisen pyhiin, olivat vuoden rauhallisin aika. Silloin ei tapahtunut juuri mitään, mikä olisi ihmisen rauhaa häirinnyt, ja luonnon kolkkoutta korvasi takkavalkea, jonka piirissä rauha ja onni niin hyvin viihtyvät. Varsinainen joulukausi on aina rauhattomampi. Tapaninpäivästä alkaen maakunnan säätyläiset olivat parisen viikkoa liikekannalla kuin paimentolaiset. Aisatiu'ut ja kulkuset helisivät teillä, kun perhekunnat suuriin rekiin, hirven- ja karhuntaljojen väliin sulloutuneina ajelivat vieraisille naapurien ja sukulaisten luo. Ja kun ei ollut mihinkään kiirettä, viivyttiin vierailuretkillä vuorokausimääriä. Kun naapuri oli kolmen neljän ja viidenkin peninkulman päässä, eihän silloin päiväseltään voinut vieraisilla pistäytyä.

Vehmaisten herrasväkikin oli taas ollut liikekannalla. Oli käyty Dunckerien ja Fieandtien luona Ristiinassa ja veljen luona Joroisten Järvikylässä, oman pitäjän vierailuista puhumattakaan. Ja siinä välissä oli vuorostaan saatu majoittaa vastavieraita Vehmaisiin. Niitä tulla humahti välistä useampia rekikuntia yhtaikaa, niin että huoneet aivan kuhisivat vieraista ja emäntä sai miettiä päänsä ympäri, mihin saada yöksi kaikki sijoitetuksi. Sellaista se oli aina joulun tienoissa, mutta nyt, helmikuuta alettaessa, oli kohu asettunut ja elämä painunut arkiseen uomaansa, jossa sen hiljaista kulkua eivät mitkään sivulliset häirinneet.

Nuorin perheenjäsen oli juuri nukahtanut tädin helmaan ja täti oli aikeissa lähteä häntä vuoteeseen kantamaan, kun ulkoa alkoi raikua aisakellon ääni ja portaiden eteen pysähtyi reki.

— Keitä nyt tulee? kuului useammasta suusta ja kaikki katsahtivat kysyvinä toisiinsa.

Majuri läheni ikkunaa ja kurkisti kuun valaisemalle pihalle. Turkkeihin kääriytynyt sotilashenkilö nousi reestä ja astui kuistille. Majuri sytytti kynttilän ja meni kylmään eteiseen vierasta vastaan. Se oli nuori vänrikki, joka kunniaa tehden ojensi majurille kirjeen. Samassa hän sanoi hyvästit ja joutamatta tulla sisälle virvokkeita nauttimaan lähti ajamaan Joroisiin, jossa hänen tuli jättää samanlaiset kirjeet siellä asuville upseereille, muun muassa majurin nuoremmalle veljelle, Berndt Adolf Grotenfeltille, joka hänkin oli majuri ja palveli Savon Jääkärirykmentissä.

Kynttilä toisessa ja kirje toisessa kädessä majuri palasi arkihuoneeseen. Hänen huulensa värähtelivät mielenliikutuksesta. Kaikkien katseet kiintyivät kirjeeseen, ja äidin ja tädin äkillinen kalpeneminen ilmaisi, että he olivat ymmärtäneet. Kirjeen lakkaan kiinnitetyt kolme höyhentä ilmaisivat sen tarkoituksen.

— Mutta avaahan toki, Kaarle! sanoi rouva ja hänen äänensä tuli kuiskauksena. — Ehkä se ei sittenkään sisällä mitään vaarallista.

Majuri laski kynttilän pöydälle ja mursi kirjeen auki. Se oli prikaatin päällikön, kreivi Cronstedtin allekirjoittama ja siinä käskettiin kirjeen saajaa heti lähtemään prikaatin tavanmukaiseen kokoontumispaikkaan Mikkeliin. Rauha oli rikottu ja venäläinen armeijakunta oli marssimassa rajalle.

Majuri tuijotti kauan kirjeeseen mitään puhumatta. Mutta eihän asiaa käynyt salaaminen, ja hilliten mielenliikutuksensa hän ilmoitti omaisilleen lyhyesti kirjeen sisällön.

— Herra Jumala! kuului yhtaikaa äidin ja tädin suusta hiljainen huudahdus, kun heille paljastui se kaamea tosiasia, että sota kaikkine kauhuineen ja onnettomuuksineen oli ihan ovella.

Kuin pommi putosi tämä sanoma keskelle koti-idylliä pannen silmänräpäyksessä kaikki mullin mallin. Jo parisenkymmentä vuotta oli saatu nauttia rauhaa ja siihen oli totuttu. Sitä odottamattomampana tuli nyt tämä sodan viesti. Tosinhan herrat jouluvierailujen aikana olivat höyryävien punssimaljojen ääressä paljonkin keskustelleet sodan mahdollisuuksista. Olihan Napoleon ainaisena sodan uhkana Euroopalle ja vallankin Ruotsille, sillä tunnettiinhan toki täälläkin asti kuninkaan ylpeä ja uhkamielinen suhtautuminen tuohon maailmanvalloittajaan, jota Kustaa Aadolf ahdasmielisyydessään suvaitsi verrata Ilmestyskirjan petoon. Mutta eihän Napoleonkaan voisi hevillä ulottaa sotatoimiaan näille kaukaisille rannoille ja Venäjän puolelta taas ei luultu minkään vaaran uhkaavan, sillä olivathan keisari Aleksanteri ja Ruotsin kuningas langoksia. Tottahan sellaisten suhteiden vallitessa säilyisi rauha valtakuntain välillä.

Mutta nyt olivat rauhanvuosiin tottuneiden upseerien ja virkamiesten poliittiset arvailut julmasti pettäneet. Edessä oli kova ja vääjäämätön todellisuus, johon täytyi miten kuten mukautua. Suruun ja apeuteen ei ollut aikaa, sillä käskyä oli viipymättä toteltava, eikä sotilaan perheessä sopinutkaan heittäytyä kyyneleisen avuttomuuden valtaan.

Perheenäiti nieli siis kyynelensä ja ryhtyi tekemään matkavarustuksia. Tieto levisi nopeasti väen puolellekin ja ykskaks oli koko talo jalkeilla. Huoneet valaistiin kynttilöillä ja ovissa kuljettiin edestakaisin. Yksi rengeistä sai määräyksen lähteä isännän mukaan, ja hän alkoi kiireesti varustaa tilavaa matkarekeä kuntoon. Rouva juoksenteli edestakaisin ja penkoi kaappejaan ja kirstujaan. Oli muistettava senkin seitsemän kapistusta ja pikku asiaa. Alusvaatteita, lämpimiä sukkia, kotona valmistettuja lääkkeitä, eväitä… Olihan siinä puuhaa ja lentämistä. Majurin aseita puhdistettiin ja kiillotettiin väentuvassa, itse hän autteli milloin pakkauksessa, milloin antoi poissaolonsa ajaksi ohjeita isäntärengille tai puheli rohkaisun sanoja perheenjäsenille.

Vihdoin oli kaikki valmiina ja seurasi eronhetki. Majuri koetti saada sen niin lyhyeksi kuin suinkin.

— Jumalan haltuun, Kaarle! Kirjoita niin usein kuin saat tilaisuutta ja muista pitää terveydestäsi huolta. Ota aina vilustuessasi sitä kamferttisekoitusta.

Nyyhkyttävällä äänellä rouva lausui nämä viime toivotuksensa ja kehotuksensa pihalla isompien lasten ympäröimänä ja Heddi-tädin peitellessä rekeen majuria, joka puolestaan kehotti heitä rientämään sisälle pakkasen kourista.

— Jumalan haltuun ja iloisiin näkemiin!

Reki risahti, hevonen lähti liikkeelle ja muutaman hetken kuluttua aisakellon ääni häipyi kuutamoiseen yöhön.

Vasta yksin jäätyään, yön hiljaisina hetkinä, kun kuu aavemaisesti valaisi huonetta, jossa nukkuvien lasten hengitys huokui joka puolella, majurinrouva purskahti haikeaan, hillittömään itkuun. Minkälaiseksi elämä oli nyt muodostuva? Miten hän tuli yksinään toimeen suuren lapsijoukon ja laajan talouden kanssa? Näkikö hän miestään koskaan enää? Hän tunsi olevansa kuin köynnöskasvi, jolta raaka käsi on äkkiä temmannut tuen ja joka on voimattomana vaipunut maanpinnalle.

Mutta tapahtui tuo elämässä lakkaamatta uudistuva ihme: nainen, joka on elänyt miehensä tuen turvin, saa yhtäkkiä voimia seisoa omin jaloin ja täyttää sotatielle lähteneen miehensä tyhjäksi jääneen sijan. Leskikuningatar, jota miehensä eläessä on pidetty varsin vähäpätöisenä naisena, tarttuukin miehensä menetettyään yhtäkkiä tarmokkaasti hallitusohjiin ja johtaa maan asioita moitteettomasti siksi, kunnes hänen poikansa on kypsynyt astumaan isän paikalle. Samoin talonemäntä yksin jäätyään hoitaa isännän tehtävät, niin ettei taloudenhoidossa huomaa mitään häiriötä.

Syvä äitiyden velvoitus sai majurinrouva Grotenfeltinkin pian vapautumaan surunsa vallasta. Ja ihmeekseen hän huomasi, että elämä Vehmaisten kartanossa jatkui entistä kulkuaan. Hän tunsi päivä päivältä kuin kasvavansa ja vahvistuvansa uuteen asemaansa suuren perheen ja talouden ainoana tukipylväänä, johon kaikki turvallisin mielin nojautuivat. Ja hän osasi käskeä ja järjestellä asioita, sillä hänen omissa suonissaankin virtasi sotilasverta: isoisä, Eerik Fabritius, oli ollut luutnantti ja ottanut osaa pikkuvihan taisteluihin.

Kaikkialla maakunnassa vallitsi levottomuus ja arkiset toimet pysähtyivät. Viestillä — "ryssä on hyökännyt maahan!" — oli ikimuistoisista ajoista kaamea kaiku. Sitä paitsi isonvihan kauhut olivat kansalla vielä tuoreessa muistissa. Ensi säikäyksessään monet ajattelivat pakoa tai erämaihin piilottautumista. Taistelunhaluiset taas hiihtivät Mikkeliin pyytämään aseita. Mutta niitä ei ollut riittävästi sotilaillekaan ja mieli lamassa saivat miehet palata kotikonnuilleen.

Juva oli rajapitäjä ja muutama päivä majurin lähdön jälkeen sinne marssi jo Puumalasta käsin vihollisjoukko. Se kulki siivosti pitäjän läpi ja ihmisten mielet rauhoittuivat. Metsiin ei tarvinnutkaan paeta ja jokapäiväinen elämä palautui entisiin uomiinsa.

Taisteluita ei tapahtunut. Oma sotaväki samoin kuin vihollisetkin siirtyivät yhä pohjoisemmaksi. Rintaman takana elettiin kuin säkissä, eikä suuremman maailman menosta saatu juuri mitään varmoja tietoja.

Eräänä kevättalven päivänä ilmestyi Vehmaisiin pohjoissavolainen talonpoika, joka syrjäteitä hiihdellen oli sivuuttanut vihollisten varmistusjoukot. Takkinsa vuorin alta hän ratkoi esiin kirjeen, jota tuomaan majuri oli hänet palkannut. Silloin oli juhlapäivä Vehmaisissa. Sillä aikaa kun uskollista ja rohkeaa kirjeentuojaa syötettiin ja juotettiin parhaan mukaan, luki äiti kyynelsilmin isän kirjettä, jossa tämä kertoi voineensa kaikin puolin hyvin. Peräytymistä jatkettiin yhtä mittaa pohjoiseen. Ouluun saakka oli Savon prikaatikin määrätty marssimaan. Se oli katkeraa, mutta ylipäällikön käskyä täytyi noudattaa.

Tuli kevät ja jäänlähdön aikana alkoi pohjoisesta kuulua voitonsanomia. Sotaliikkeet alkoivat kehittyä päinvastaiseen suuntaan kuin talvella. Viholliset työntyivät yhä etelämmäksi, ja kun kevätkylvöt alkoivat orastaa, saatiin kuulla kapteeni Malmin ilmestyneen Mikkeliin suomalaisen joukon kanssa. Uutinen sai mielet syttymään Vehmaisissa. Saattoihan isäkin milloin hyvänsä ilmestyä pataljoonansa kera näille tienoin.

Kun uutinen tiesi Järvikylän majurin ilmestyneen joukkoineen kotipitäjäänsä Joroisiin, ei Maria-rouva malttanut odottaa enää, vaan valjastutti hevosen ja lähti vanhimman poikansa kanssa tapaamaan lankoaan. Lanko oli kuin olikin Joroisissa, missä hän parastaikaa laittoi puolustusasemaa Joroisten virran varsille. Pettymyksekseen Maria-rouva kuuli, että hänen miehensä oli Siikajoen taistelun jälkeen komennettu pääarmeijaan, jonka mukana hän vielä oli kaukana Keski-Pohjanmaalla.

— Mutta kyllä ne pian marssivat sieltä Etelä-Suomeen, lohdutti lanko.

Sellaisessa voitonhuumassa elettiin noina alkukesän päivinä. Omien sotilaitten ilmaantuminen paikkakunnalle sai talonpoikien sotainnon uudestaan leimahtamaan. Syntyi partiojoukkoja, jotka ryöstivät vihollisen kuormastoja, hätyyttelivät pienempiä joukko-osastoja ja vaikeuttivat kaikin tavoin heidän sotatoimiaan. Siihen saakka siivosti käyttäytyneiden venäläisten mieli riehahti ja he ryhtyivät kostotoimiin.

Sillä aikaa kun kenraali Bagrationin joukot taistelivat Joroisissa karkottaakseen Grotenfeltin pienen joukon asemistaan, hajaantui pieniä ratsujoukkoja lähipitäjiin ryöstelemään ja vangitsemaan miehistä väestöä. Hätä ja kauhistus valtasi ihmisten mielet, ja kuka vain kerkesi, pakeni tavaroineen ja eläimineen saloille.

Tulipa sitten eräänä päivänä naishenkilö läähättäen Vehmaisiin ja kertoi vihollisjoukon olevan matkalla tännekin. Hätääntyneinä kaikki loivat katseensa rouvaan, joka tasapainonsa kadottaneiden keskellä yksin pysyi tyynenä. Hän kutsutti miehet työmaalta, varusti heidät eväillä ja käski heidän kiireesti painua metsään ja pysytellä siellä erään syrjäisen niityn ladossa, kunnes hän lähettää sanan. Lukittuaan sitten aitat ja ripustettuaan niiden avaimet vyöllensä hän jäi lasten ja naispalvelijain kanssa odottamaan vihollisten tuloa.

Jo näkyi tomupilvi tiellä, maa tömähti ja siinä samassa oli piha täynnä villin näköisiä ratsumiehiä. Ne alkoivat heti nuuskia väentupaa ja ulkohuoneita.

Rouva oli lasten ja muutamien naispalvelijain kanssa arkihuoneessa. Ääneti ja kalpeina he odottivat, mitä tuleman piti. Perheen nuorin vain jokelteli ja tahtoi ikkunan ääreen nähdäkseen pihalla temmeltäviä hevosia.

Portailla kolisivat raskaat saappaat, ovi temmattiin auki ja kynnykselle ilmestyi pölyn peittämä upseeri, joka tervehtimättä ja vihaisin ilmein tarkasteli huoneessa olijoita. Hänen katseensa pysähtyi lopuksi rouvaan, joka seisoi keskellä huonetta, sekä hänen vyöllään riippuviin avaimiin. Kätensä kurottaen hän huusi saksaa solkaten:

— Avaimet tänne nopeasti!

Rouva oli kalpea, mutta tyyni. Hän kääntyi lapsiin, jotka olivat ryhmittyneet hänen taakseen.

— Riviin! hän komensi.

Manööveri oli lapsille niin tuttu, että he aivan vaistomaisesti tottelivat äidin komennusta. Ja vaistomaisesti toimi äitikin, ilman ennalta harkittua suunnitelmaa. Nopeasti he muodostivat poikki huoneen ulottuvan rivin ikänsä mukaisessa järjestyksessä. Rivin alimmassa päässä seisoi nuorin sormi suussa ja nojaten selkäänsä lapsentytön polviin. Yhdeksän pyöreätä silmäparia tähyili kynnyksellä seisovaa upseeria.

— Kas tässä on minun komennossani oleva pataljoona, — sanoi äiti samalla kielellä, jota upseerikin oli käyttänyt. — Näitä varten minä tarvitsen kaiken sen muonan, mitä talossa on jäljellä, ja sen vuoksi minä en voi luovuttaa teille avaimia.

Upseeri mitteli häntä hurjistunein silmäyksin. Tekikö tuo nainen hänestä pilkkaa? Ja kuinka ärsyttävän totisina nuo yhdeksän silmäparia seurasivat hänen pienimpiäkin liikkeitään!

Nuorimman katse oli kiintynyt upseerin messinkihelaiseen miekantuppeen. Hän ojenteli käsiään ja jättäen paikkansa rivissä lähti iloisena jokeltaen, horjahtelevin askelin lähestymään upseeria. Mutta tukensa menetettyään hän kadotti tasapainonsa, vaappui hetken paikallaan, putosi sitten istualleen ja alkoi itkeä tillittää.

— Maljutka! virkkoi upseeri hellällä äänellä, ojensi kätensä ja auttoi pienokaisen jaloilleen sekä talutti hänet paikalleen riviin.

Kun hän jälleen ojentui, oli hänen kasvoiltaan kokonaan hävinnyt äskeinen hurja ilme. Hänen silmänsä hymyilivät, kun hän vielä kerran tarkasti kotijoukon riviä. Sitten hän löi kantapäänsä yhteen, nosti kätensä lakinreunaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Jännitys laukesi ja kaikki riensivät ikkunaan. Upseeri huusi jotakin ympäri talon hajaantuneille sotilailleen, nämä kokoontuivat kiireesti pihalle ja hyppäsivät satulaan. Upseeri loi vielä katseensa arkihuoneen ikkunaan, teki kunniaa ja sitten he lähtivät ratsastamaan kadoten tomupilveen.

Sen jälkeen elämä sai Vehmaisten kartanossa kulkea rauhallista latuaan. Vaikka vihollisia tavan takaa kulkikin pitäjän läpi he eivät kertaakaan poikenneet Vehmaisissa.

Pari kertaa kesän kuluessa rouva sai mieheltään tietoja, sitten siirtyi sotanäyttämö taas yhä pohjoisemmaksi. Lopulta levisi tieto, että sotajoukko oli siirtynyt kokonaan oman maan rajojen ulkopuolelle. Ahdistavan tuskan päiviä elettiin silloin niin Vehmaisissa kuin lukuisissa muissakin soturikodeissa, joiden perheenpää oli armeijan matkassa. Taudeista, nälänhädästä ja muusta kurjuudesta kertoivat pohjan periltä silloin tällöin saapuvat niukat tiedot.

Mutta tätä ahdistuksen aikaa ei kestänyt kauan. Pian maahan levisi riemun sanoma, että rauha oli tehty. Sotilaat alkoivat palailla kotiseuduilleen, ja niinpä koitti sekin ilon päivä, jolloin majuri Grotenfelt ilmestyi Vehmaisiin jäädäkseen sinne nyt ainaiseksi.

Kun kovia kokenut isä oli tuon rakkaan piirinsä keskellä kertoillut vaiheistaan ja häneltä ehtimiseen udeltiin yhä uusia ja uusia asioita, hän keskeytti kertomuksensa ja virkkoi:

— Mutta kuvatkaapa te nyt puolestanne minulle oma osuutenne sotaan.

— Mitäs osuutta meillä olisi ollut sotaan muuta kuin surra ja ikävöidä sinua, vastasi äiti.

— No, no, teidän koko pataljoonanne on ollut taistelussa ja karkottanut vihollisen Vehmaisista, hymyili isä. — Kyllä minä kuulin siitä jo kotimatkallani ja tulin oikein ylpeäksi urotyöstänne.

Äiti punastui ja isän nipistäessä häntä korvalehdestä vanhin pojista ryhtyi kertomaan tapausta.

— Kas niin, sinä olet ollut paljon onnekkaampi pataljoonankomentaja kuin minä, nyökäytti majuri vaimolleen. — Ja lisäksi sinä olet ollut suomalaisen äidin jalo esikuva. Tiedätkö, tämä rohkaisee minua enemmän kuin luuletkaan. Se herättää minussa uuden luottamuksen isänmaamme tulevaisuuteen. Kansa, jolla on sellaisia äitejä, ei ole tuomittu hukkumaan.

Kyösti Wilkuna

UUMAJAN SANKARI

JOAKIM ZACHARIAS DUNCKER

Helteisen päivän ja rasittavan vartiopalveluksen jälkeen Ruotsin sotajoukon tähteet lepäilivät eräänä heinäkuun iltana 1809 asemissaan pienen joen rannalla Pohjois-Ruotsissa, Hörneforsin vesisahan seutuvilla, Uumajasta vähän etelään päin. Iltahuuto oli juuri kajahtanut juhlallisena tyynen kesäillan hämärässä, tavanmukainen iltarukous oli joukko-osastossa pidetty ja miehet valmistautuivat nyt yöpymään telttoihinsa lämpöiselle jokitörmälle tai sahalaitoksen eri rakennuksiin.

Sillan korvassa, korkeiden lautatapulien lomassa, majaili myöskin osasto suomalaista jalkaväkeä, savolaisia ja pohjalaisia sotureita, viimeinen suomalainen joukko, joka nyt Kainuun sopimuksen jälkeen vielä oli aseissa ja taisteli Ruotsin puolella sinne tunkeutuvaa venäläistä armeijaa vastaan. Savolaisen osaston päällikkö, eversti J.Z. Duncker, istui sahan voutirakennuksen pienellä kuistilla päivän ponnistuksesta lepäillen ja tarinoiden verkalleen lähettinsä, 18-vuotiaan kersantti Argillanderin kanssa, joka rajattomasti ihaili esimiehensä sotaista kuntoa ja urhoollisuutta ja kyseli uteliaana monenmoista hänen Suomen sodan jo kuuluisiksi käyneistä sankariteoistaan.

Duncker oli juuri kertonut katkelman Pulkkilan tulisesta ottelusta, jossa puolet miehistöstä kaatui hänen ympäriltään, mutta jossa hän sittenkin yhä hyökkäsi ja lopuksi mursi vihollisen vastustuksen. Silloin hän oli saanut urotyönsä palkintona viedä voitonsanoman Tukholmaan, jossa hänet lyötiin ritariksi ja sai siellä paljon muutakin kunniaa osakseen.

— Ne päivät olivat kai hurmaavia, intoili nuori kersantti kademielin. — Ja silloin te, eversti, ajattelitte tietysti vain uusia voittoja, uutta kunniaa.

— Enpä voi sitä sanoa, vastasi mustapintainen, päivettynyt upseeri verkalleen, ja hänen kasvonsa ikään kuin sulivat leppoisammiksi. — Ajattelin pientä, matalaa tupaa kaukana Savon sopukassa, hiljaista nurkkaa, jossa nuori äiti keinuttaa kehdossa makaavaa, puolen vuoden ikäistä poikalasta, joka iloisesti jokeltaa ja ojentelee äitiä kohti pyöreitä käsivarsiaan. Siellä olisin silloin tahtonut olla, syrjässä kaikesta hovin loistosta ja — sodan pauhustakin.

Tätä ei nuori kersantti oikein ymmärtänyt. Hän käsitti kyllä, että tuo savolaistupa oli everstin oma koti, jossa hänen nuori vaimonsa miestään ikävöiden hoiteli heidän esikoistaan, ja ymmärsi, että hän ajatteli heitä aina kaivaten. Mutta että tuo koti-ikävä voisi hetkeksikään vaimentaa voittoisan soturin ja uljaan upseerin sotaisat unelmat ja yhäti kasvavan kunnianhimon, sitä ei hänen sotahuumeinen, nuori mielensä käsittänyt. Tuokion kuluttua hän kysäisikin:

— Ehdittekö jännittäväin, kaiken huomionne vaativain sotatapausten varrella useinkin muistella tuota kaukaista Savon sopukkaa?

— Usein, niin, melkein joka hetki, vastasi eversti, luoden nuoreen tarinatoveriinsa sydämellistä lauhkeutta säteilevän silmäyksen.

— Taistelun tuoksinassakin?

— Kotini muisto elää sieluni pohjalla silloinkin, vaikka tietysti hetken tehtävät vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Mutta kun taistelun jälkeen pakkasessa tai sateessa heittäydyn hetkeksi nuotion ääreen pitkälleni, on tuo kotituvan tutunomainen kuva kohta mielessä ajaen tuokioksi kaikki muut huolet ja vaivat loitolle, lämmittäen sieluani ja kutsuen luokseen. Taikka kun vartiopaikassa tarkkailen vaanivan vihollisen salajuonia ja jännittyneenä harkitsen, aikooko se hyökätä vai kiertää ja mikä vastaveto minun on eri tapauksissa tehtävä, silloin tämä kaikki tuntuu minusta usein joutavuudelta ja turhuudelta, koko tämä sota on minusta silloin julmaa, älytöntä leikkiä… Elämälle antaa arvoa ainoastaan kodin onni ja rauha ja se työ, jonka ihminen kodissaan tekee… Ikävöin kotiin rakkaitteni luo, en sitä koskaan kiellä.

Nuoresta kersantista tämä oli soturin puheeksi hentomielistä haihattelua, joka ei sopinut uskalikolle ja kuolemaa halveksivalle soturille eikä kunnioitetulle esimiehelle. Haudottuaan hetken ongelmaa hän virkkoi:

— Jos olisimme savolaisinemme olleet keväällä Kainuussa, jossa Gripenberg suostui Suomen armeijan kanssa laskemaan aseet ja antautumaan, silloin olisitte tekin, eversti, jo päässyt palaamaan kotiin, Savoon…

Mutta silloin Dunckerin tummat silmät leimahtivat. Hän käännähti vilkkaasti nuorukaiseen päin ja huudahti:

— Sellaiseen antautumiseen en olisi koskaan suostunut. Sotilas ei saa laskea asettaan eikä antautua, niin kauan kuin hän vielä voi tapella. — Lausuttuaan tuon melkein kiihkeästi heittäytyi nuorekas, jaloryhtinen, mustapintainen eversti selkäkenoon seinää vasten, risti sormensa polvensa ympäri ja puheli taas hiljaisemmalla äänellä. — Mutta toivotonta ja tarkoituksetonta on varsinkin meidän suomalaisten taistelu täällä Pohjanlahden takaisilla rannoilla. Kotimaamme on valloitettu, sen takaisin voittamisesta ei ole mitään toiveita. Se kuningaskin, jolle olemme valamme vannoneet, on suistettu vallasta… Meidät, kourantäyden savolaisia ja pohjalaisia, on kohtalon leikki heittänyt tänne meren taa kauas kodeistamme ja omaisistamme ties kuinka pitkäaikaiseen taisteluun, jonka avulla emme voi enää pelastaa menetettyä maatamme emmekä kotejamme…

Everstin katse, joka oli suuntautunut kauas illan autereista, itäistä taivaanrantaa kohden, oli kaihoisa ja tuijottava; oli kuin hän olisi tuon harmaan autereen läpi koettanut tähystää sinne, missä suomalaisen järven rannalla oli pieni, matala tupa… Mutta sitten hän hymähti ja jatkoi:

— Kuten näet, nuori ystäväni, kalvaa minua väkevä kodin kaipuu. Eräs tuttavistani onkin ivallisesti väittänyt, että jos minun annettaisiin valita joko taivaan valtakunta tai Savonmaa, valitsisin Savon. Ja totta tosiaan, niin minä tekisin!

Samassa hän karahti ryhdikkäänä, solakkana ja rotevana pystyyn penkiltään ja jatkoi:

— Enkä kuitenkaan ole hentomielinen, — poika, oletko koskaan kuullut kenenkään sanovan sellaista Dunckerista?

— En, vastasi nuori kersantti melkein häveten. Hän oli ruvennut keskustelun varrella ymmärtämään esimiestään: eversti Duncker oli sekä tunteiden että tekojen mies ja siinä hän poikkesi edukseen tavallisista sotureista. Tuollaista miehekkyyttä hän entistä enemmän alkoi ihailla.

* * * * *

Oli heinäkuun viidennen päivän ilta, juuri sen päivän, jonka Runeberg on kohottanut meille jälkipolvelle merkkipäiväksi ja jota kesän ihanimmalla ajalla usein vieläkin vietämme. Äidit leipovat usein siksi päiväksi vehnäskakun ja kahvit juodaan ulkona lehtimajassa Dunckerin muistoksi, joka tuo mieliimme hiukan surunvoittoisen, mutta samalla kohottavan tunnelman. Me muistamme:

Vaan kysy, jos sa jolloinkaan riveistä noista sotilaan tavannet, urhon harmaan, oliko miestä kuitenkin, jok' oli urhoist' urhoisin, saat vastauksen varmaan: "Niin, herra, tunsin Dunckerin."

Hänen sankaritarinansa on yhtä lyhyt kuin loistava. Se välähti kirkkaaksi jo kohta Suomen sodan alussa, jolloin kapteeni J.Z. Duncker jätettyään nuoren vaimonsa ja parikuukautisen poikansa "pieneen tupaan" Ristiinan pitäjään lähti Savon joukkoaan johtamaan ja kunnostautui Jynkän rannalla, Pulkkilassa, Paukarlahdella, Koljonvirralla, Salahmissa. Hän saavutti jatkuvasti mainetta lukuisissa taisteluissa Ruotsin Länsipohjassa, jossa hän kerran toisensa perästä torjui vihollisten uhkaavat hyökkäykset. Hän oli tullut kuuluisaksi yhtä paljon uskaliaisuudestaan ja pelottomuudestaan kuin sitkeydestään. Hänen Savossa suorittamansa lukuisat hyökkäykset vihollisen selkäpuolelle, sen kuormastojen kaappaukset ja sen kulkuyhteyksien katkaisemiset olivat toisaalta tehneet hänen nimensä pelätyksi venäläisten taholla. Niinpä hän hyökkäyksillään Sandelsin pääleiristä Toivolasta kesällä 1808 pakotti venäläiset muuttamaan koko alkuperäisen suunnitelmansa hyökätä Savosta Keski-Suomen halki Adlercreutzin armeijan selkään. Ja milloin hän vain oli ottanut puolustaakseen jotakin uhattua asemaa tai suorittaakseen jonkin vaaranalaisen liikkeen, hän toteutti sen kylmäverisesti ja kuolemaa pelkäämättä, näyttipä tilanne kuinka toivottomalta tahansa. Jynkän rannalla hän vastasi Sandelsin lähetille, joka kysyi hätääntyneenä, voiko hän nyt pelastaa pataljoonansa, jota monta vertaa suurempi vihollinen joka puolelta ahdisti avoimella jäällä:

— Minä teen sen!

Ja hän teki sen. Ja kun Barclay de Tolly armeijoineen maaliskuussa 1809 saapui Pohjanlahden yli Ruotsin puolelle, lähetettiin sitä vastaan saaristoon, Ostnäsiin, vain tuhatkunta savolaista ja pohjalaista, ts. kaikki suomalaiset, mitä silloin enää Ruotsissa oli. Vihollisen ratsuväki karautti jäällä tämän Dunckerin johtaman pikkujoukon ohitse ja asettui sen ja rannikon väliin katkaistakseen siltä paluutien. Dunckerille ehdotettiin silloin antautumista, mutta hän vastasi:

— En antaudu niin kauan kuin miehistäni yksikin jaksaa ampua.

Ja hän johti sitkeästi taistellen suomalaisensa vihollisen ratsuväen ohitse rannikolle. Kun vihollisjoukon päälliköt näkivät hänen paluunsa lopultakin onnistuvan, he tekivät miekoillaan Dunckerille kunniaa ja ratsastivat pois.

Nämä ja lukuisat muut Dunckerin tässä sodassa suorittamat sankarityöt tunnettiin jo yleisesti Ruotsissa ja Suomessa ja ne tunsi hyvin sekin nuori kersantti, joka tuona heinäkuun iltana, päivän työstä lepäiltäessä, ihastellen kuunteli päällikkönsä puheita Hörneforsin törmällä, missä Dunckerin pataljoonan savolaiset jalkamiehet juuri laittautuivat levolle.

Mutta heidän tarinointinsa keskeytettiin. Tehtaan päärakennuksesta, jossa esikunta majaili, saapui airut kutsumaan everstiä Sandelsin tarjoamille illallisille, jotka tämä, äsken nimitetty ylipäällikkö, oli siellä valmistuttanut itselleen ja lähimmille päälliköilleen.

Duncker meni tupaan vähän siistimään pukuaan ja sukimaan tummaa, hien tahmentamaa tukkaansa ja partaansa. Mutta tuokion kuluttua karautti ratsumies päämajan pihaan ja riensi hätäisenä Sandelsin luo. Hetken kuluttua tuli toinen lähetti, yhtä hätäinen ja hiestynyt kuin ensimmäinen. Päärakennuksen rappusissa ja edustalla syntyi hälinää ja juoksua.

Duncker katsahti ikkunasta kuultuaan hälinän ja arvasi heti, mistä oli kysymys: vihollinen hyökkää! Puolustusasema, johon Ruotsin väki ynnä sen ytimenä yhä oleva suomalainen joukko-osasto oli tänne joen pohjoiselle rannalle sijoittunut oli epäedullinen ja hyökkäyksille altis, sen olivat päälliköt koko ajan oivaltaneet. Ja vihollisella oli kolminkertainen ylivoima käytettävänään. Tästä kehkeytyy tiukka ottelu, päätteli eversti jo ensi merkeistä.

Hän lähetti sen vuoksi kersanttinsa heti nostattamaan Savon miehet aseisiin ja ilmestyi jo samassa itsekin heitä järjestämään. Silloin hän jo näki jämtlantilaisten nahkapoikain, jotka olivat olleet jonkin matkan päässä etuvartiossa, juoksevan hurjassa paossa peltojen poikki sahaa kohden ja kasakkaparvia aaltoili metsän reunassa.

Oli yhdestoista hetki käsillä. Ehtimättä odottaa mitään ohjeita Duncker järjesti kiireesti savolaisensa ampumaketjuun sillan korvassa olevien lautatapulien taakse ja väliin ja alkoi sieltä käsin tarkalla kivääritulella pidätellä hyökkääviä kasakoita. Sillä aikaa toiset, levänneet osastot koettivat pysäyttää ja järjestää hätääntyneet jämtlantilaiset taas vastarintaan.

Vihollisen hyökkäys hidastuikin ja pysähtyi hetkeksi ja sillä aikaa ennättivät upseerit, joista useimmat olivat jo kerääntyneet päärakennukseen Sandelsin juhlaillallisille, päästä joukkojensa luo ja johtaa ne taisteluun. Oli annettu käsky peräyttää Ruotsin sotaväki verkalleen sillan yli joen toiselle puolelle, missä oli parempi puolustusasema, ja näitä liikkeitä ruvettiin nyt kiireellä suorittamaan. Hetken kuluttua Sandels itsekin astui päärakennuksesta ulos, nousi ratsunsa selkään ja lähti ajamaan sillalle. Ryssä ampui nyt kolmelta taholta ja hyökkäili perääntyviä ruotsalaisia ahdistellen.

Sandels oli päärakennuksen pihalta ratsastaessaan kiukustuneen ja kiusaantuneen näköinen — hänhän tiesi ennakolta, että hyökkäystä voitiin odottaa, olisi vain pitänyt peräytyä joen taakse jo ajoissa. Mutta häntä suututti tällä hetkellä eniten se, että sahanhoitajan saliin katettu illallispöytä jäi koskemattomaksi ja ettei hän ollut vieraittensa vitkastelun vuoksi ehtinyt noista herkuista palaakaan maistaa, ennen kuin tuli tämä äkkilähtö! Eipä hän näin kiireisessä ja kunniattomassa perääntymisessä ollut koskaan ennen ollut mukana. Nyt ei auttanut muu, mutta Toivolan ja Koljonvirran etevä, urhea päällikkö oli tästä kaikesta tällä hetkellä ärtynyt ja alaisilleen pisteliäs.

Hän ratsasti siltaa kohti niiden lautatapulien ohi, joiden lomassa ja suojassa Dunckerin savolaiset ampuivat pitäen kasakoita loitommalla. Tuo tilapäinen, omituinen "rintavarustus", jonka takana miehet ampuen kykkivät, tuntui hänestä kai naurettavalta, kaikki oli tänään niin viheliäistä… ja hän virkkoi ohi ajaessaan ivallisesti Dunckerille:

— Luulenpa, että eversti pelkää…

— En ole pelännyt koskaan, vastasi Duncker loukkaantuneena, ja hänessä leimahti heti harmin tuli. Hänestäkö sanottiin, että hän pelkäsi…!

Hän olisi tahtonut vastata vielä kipakammin, mutta Sandels ratsasti jo loitolla.

Kerrotaan, että nuo edellä mainitut, ivalliset sanat pääsivät harkitsematta ja leikkisässä mielessä hetkellisesti ärtyneen kenraalin suusta eikä niiden tarkoituksena ollut loukata vanhaa ystävää ja sotatoveria. Tunsihan Sandels jos kukaan Dunckerin sananparreksi käyneen uljuuden ja pelottomuuden heidän lukemattomista yhteisistä otteluistaan, mutta olisihan hänen pitänyt tuntea hänen arkatunteisuutensakin. Mutta lautatapulien luona taistelevaan suomalaiseen nämä sanat vaikuttivat myrkylliseltä pistokselta, joka kuohutti hänen verensä ja kalvoi hänen sydäntään. Vaikka hän olisi elänyt sata vuotta, ei hän olisi voinut koskaan unohtaa niitä sanoja.

Tilanteesta ja jo perinteeksi tulleesta tottumuksesta johtui, että Dunckerin suomalaisineen oli jäätävä jälkijoukoksi sillan korvaan suojelemaan ylipäällikön ja ruotsalaisten osastojen perääntymistä ja hän teki sen uljaasti ja sitkeästi kuten aina. Kaikki olivat jo pelastuneet sillan taa ja järjestyneet siellä tehokkaampaan vastarintaan, mutta Duncker suomalaisineen taisteli vielä joen aukealla törmällä pitäen viholliset, jotka jo sankoin parvin ryntäsivät, loitolla sillalta.

Pohjalainen pataljoona, joka savolaisen rinnalla oli suojellut paluutietä vetäytyi myöskin pääjoukon luo ja olisi ilmeisesti ollut Dunckerinkin aika perääntyä. Mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Eräs hänen luutnanteistaan astui silloin hänen luokseen ja virkkoi:

— Pohjalaiset perääntyvät jo, eikö meidänkin ole aika lähteä?

— En peräänny käskyttä — koska pelkään, vastasi Duncker siihen katkerasti ja taisteli edelleen.

Hetken kuluttua saapui myöskin pohjalaisen pataljoonan lähetti ilmoittamaan, että he ovat jo jättäneet asemansa ja että saarrokseen joutumisen vaara uhkasi savolaisia.

— Pohjalaiset väistykööt taistelusta, mutta minä en savolaisineni tee sitä koskaan, vastasi Duncker tälle sanantuojalle kirpeästi. Myrkky vihloi hänen vertaan ja hän komensi miehiään yhä ampumaan seisoen itse suorana ketjunsa edessä, kookkaana ja uljaana, mutta kasvoiltaan synkänpunoittavana ja uhman ilme tummissa silmissään.

Vihdoin oli Sandelskin älynnyt, että Dunckerin itsepäisyyteen oli tällä kertaa aivan erityinen syy; hänelle selvisi, että mies oli loukkaantunut Sandelsin äskeisistä sanoista, jotka tämä oli jo valmis hyvittämään. Hän lähetti sen vuoksi oman adjutanttinsa kutsumaan Dunckerin takaisin vaaranalaiselta vartiopaikalta. Viholliset ympäröivät silloin jo savolaiset niin läheltä, että adjutantti ainoastaan henkensä hinnalla saattoi ratsastaa Dunckerin luo — hänen takinliepeensä ammuttiinkin jo puhki. Hengästyneenä ja hätääntyneenä adjutantti käski Dunckerin kiireesti perääntymään — hänellä oli jo itsellään hoppu ratsastaa siitä helvetin paikasta takaisin. Mutta Duncker ottikin ojentaakseen nuorta adjutanttia hänen käyttämistään sanoista.

— Tekö, nuori mies, tiedätte paremmin kuin minä, koska minun on peräännyttävä! Ei, käenpoika, kyllä minä tiedän hetkeni…

Adjutantti palasi niine terveisineen ja pääsikin kuin ihmeen kaupalla ehein nahoin vihollisen tulen lävitse, mutta hänen hevoseensa sattui kaksi luotia. Duncker savolaisineen taisteli sitä vastoin edelleen paikoillaan, latasi ja laukaisi, niin kuin ei mikään erityinen vaara olisi heitä uhannut. Heinäkuun ilta alkoi jo hämärtää. Sen turvin vihollisparvet olivat vähitellen hiipineet niin lähelle savolaisia, että heidän kivääriensä tuli näkyi pensaikosta, eikä tämä seikka tietenkään ollut voinut jäädä tarkkanäköiseltä, kokeneelta everstiltä huomaamatta. Mutta hän ei ollut millänsäkään, poltteli vain piippuaan.

Nuori kersantti Argillander seisoi yhä lähettinä Dunckerin vieressä kuljetellen hänen käskyjään ketjua pitkin. Hän virkkoi Sandelsin adjutantin lähdettyä esimiehelleen hiljaa ja ujosti:

— Te ajattelette, eversti, yhä kenraalin äskeisiä sanoja, eikö niin? Mutta te olette ne jo täysin kumonnut.

— Ei, poikaseni, minä ajattelen vain sitä pientä savolaista tupaa, josta sinulle äsken kerroin, vastasi Duncker rauhallisesti, ja sytytti piippunsa uudelleen.

Niin lähelle olivat ryssät jo saartoketjunsa vetäneet, että heidän äänensä kuului savolaisten ampumaketjuun. He olivat myöskin tunteneet vanhan vastustajansa Dunckerin ja eräs mies heidän joukostaan kuului äkkiä huutavan hämärän halki:

— Antaudu, Duncker! Olet saarrettu, et voi meitä enää väistää.

— Piru antautukoon, en minä. Pojat, tukkikaa suu tuolta huutajalta!

Monta laukausta pamahti, mutta rohkea huutaja oli jo painautunut maata vasten ja pelastui. Mutta Dunckerin sanoihin vastattiin myös samassa vihollisen puolelta: Ampukaa!

Läheltä pamahti yhteislaukaus. Yksi luoti lävisti Dunckerin rinnan. Hän kaatui käskien nyt vihdoinkin sotamiestensä pelastautua parhaansa mukaan. Savolaiset eivät kuitenkaan olisi tahtoneet jättää rakasta päällikköään, mutta heidän oli enää mahdotonta pelastaa häntä — vihollinen oli jo edessä. Hämärässä useimmat hiipivät silloin taaksepäin puolustusketjusta ja pelastautuivat Sandelsin joukkoon, näin suoritettuaan sisukkaasti sen viimeisen taistelun, missä he olivat mukana Ruotsin manterella.

Kaatuneen everstin luo jäi vain yksi mies, nuori kersantti Argillander, joka ei viime hetkessäkään voinut luopua ihailemastaan esimiehestä. Tämä hintelä nuorukainen seisoi siinä kaatunutta tukien vielä kun ryssät tulivat ja ottivat verta vuotavan Dunckerin huostaansa vangiten samalla kersantin. Nuorukainen sai siten olla mukana, kun Duncker vietiin vihollisen leiriin sidottavaksi ja kun tämä ennen pitkää rupesi tekemään kuolemaa.

— Ota lompakkoni, kelloni ja tämä piippuni, puhui kalvennut, nyt hervottomaksi voipunut sankari hiljaa kersantille. — Vie ne, jos säilytät henkesi, Savoon, siihen pieneen tupaan, jonka kyllä löydät. Vie sinne viimeinen tervehdykseni nuorelle leskelle ja isättömäksi jäävälle pojalleni.

— Varmasti teen sen, lupasi kyynelehtivä nuorukainen, jonka suru oli siihen paikkaan murtaa. — Vienkö teiltä kenellekään muulle mitään viestiä tai käskyä?

Kersantin mielessä pyörivät vielä kenraali Sandelsin äskeiset, loukkaavat sanat ja hän arveli everstin ehkä vielä tahtovan niiden johdosta jotakin lausua. Mutta Duncker vastasi hiljaa:

— Älä kenellekään muulle, kotiväelle vain. Sano: heitä kaivaten ja muistellen kuolin.

Puhkiammuttu rinta alkoi samassa korahdella, haavasta pulppuava veri tukki hengityksen, ja tuokion kuluttua Zacharias Duncker kuoli.

Se oli suomalaisten viimeinen taistelu tässä sodassa, sen jälkeen sotatoimet vaimenivat, syntyi välirauha ja sitten rauha. Mutta kallis oli suomalaisille se uhri, jonka he tässä viimeisessä ottelussa maksoivat Ruotsille vanhan purkautuneen liiton hinnaksi. Entisen emämaan koskemattomuuden lunnaina Duncker muutamaa päivää myöhemmin kätkettiin Uumajan kirkkomaalle, mikä silloin oli venäläisten hallussa. Sandels lähetti heinäkuun 6:ntena päivänä airuen venäläisten päämajaan pyytäen Dunckerin ruumista haudatakseen sen. Venäläiset kieltäytyivät luovuttamasta vainajaa vastaten, että he kyllä ymmärtävät saattaa asiaankuuluvalla kunnioituksella ja juhlallisuudella hautaan tämän sankarin, jota hekin, vaikka hän vastustaja olikin, olivat oppineet ihailemaan. Hänen rinnalleen samaan kirkkomaahan venäläiset hautasivat samassa taistelussa kaatuneen uljaan kasakkaeverstinsä Airekovin, molemmat sotilaallisin kunnioituksin, torvien soidessa ja tykkien paukkuessa.

Kaukainen Savonmaa ei saanut vainajanakaan takaisin poikaansa, joka sinne ja omaan pieneen kotiinsa oli niin hartaasti ja miehekkäästi ikävöinyt.

Santeri Ivalo

VAARI

OTTO von FIEANDT

— Onko vaari jo jalkeilla?

Keski-ikäinen ratsumies esitti tämän kysymyksen Tolppilan pihamaalla Karstulan kirkonkylässä varhaisena elokuun aamuna, kun sumu lepäsi vielä elovainioilla ja järvellä. Hän oli juuri sitonut höyryävän ratsunsa tallin seinään ja lähestyi noin viidenkymmenen ikäistä soturia, joka avopäin ja asetakin napit auki paistoi pihakiven kupeelle tekemänsä pienen tulen ääressä vartaaseen pujoteltuja ahvenia.

— Niin jalkeillako? venytti kalanpaistaja laiskasti kääntämättä katsettaan ahvenista.

Toinen ei viitsinyt uudistaa kysymystään, vaan kumartui ottamaan nuotiosta palavan tikun, jolla alkoi sytytellä piippuaan.

— Tuntuupa olevan — vai luuletko viidestäkään maaherran läänistä löytyvän miestä, joka noin isännän äänellä osaisi kurkkunsa karaista? suvaitsi kalanpaistaja ryhtyä selittämään.

Harmaassa, malkakattoisessa asuintuvassa oli kaksi porstuan ja kamarin toisistaan erottamaa tupaa. Toisen tuvan ikkunaluukku oli työnnetty syrjään ja sen takaa kuului karmea rykäisy, joka tuntui tulevan kuin vuoren uumenista. Kohta sen jälkeen pisti ikkuna-aukosta näkyviin pitkävartinen, savuava piippu, jota seurasi karheatukkainen pää konkkanenineen, suurine viiksineen ja tummine, pörhöisine kulmakarvoineen.

Äkeästi ilmestys puhalsi suustaan pitkän savun, nuuhkaisi kosteata aamuilmaa, kohotti kulmansa ja tähysteli eri suunnille yläilmoihin antaen katseensa lopuksi pysähtyä tulen luona oleviin miehiin. Hän viittasi piipunvarrella merkin ratsumiehelle, joka harppasi ripeästi ikkunan eteen ja teki kunniaa.

— No, mitä olet saanut selville retkelläsi?

Ääni oli käreä, siinä ei ollut hempeyden vivahdustakaan.

— Ryssän etujoukot, noin viisisataa ratsumiestä, tulivat eilen Kalmariin. Pääjoukko saapui sinne illalla myöhään ja tänään he jatkavat varmasti matkaa tänne Karstulaan.

— Varmasti? Mistä sinä sen niin varmasti tiedät? murahti piippumies ja puhalsi savun ratsumiehen silmille.

— Sen huomasi kaikesta. Ensi yönä tai viimeistään huomenaamuna he ovat täällä kanuunoineen päivineen.

— Jokohan ovat? No olkoon sitten, kyllä minä niiden parrat täällä vanutan. — Eerikka, pistähän murkinaa pöytään, lähden tässä vähän ratsastamaan.

— Heti paikalla, herra eversti, vastasi kalanpaistaja, joka tällä välin oli ahvenineen siirtynyt tupaan.

Hänen täydellinen nimensä oli Eerik Ampuja, entinen ruotusotilas Savon jalkaväessä ja syntyisin Ristiinan pitäjästä kuten eversti itsekin. Torppansa hän oli jo vuosia sitten jättänyt pojalleen, joka palveli korpraalina Fieandtin väessä, toimien itse sen jälkeen everstin oikeana kätenä hänen sotilaspuustellissaan sekä nykyisin sotaretkellä. Hän se piti tarkan huolen kaikista niistä everstille kuuluvista varusteista, sukista, saappaista, lämpimistä alusvaatteista, eväistä ja tupakkavehkeistä, jotka Ulriika-rouva sotaretkelle lähdettäessä oli hänen huostaansa uskonut. Kotoa varatut eväät olivat tietysti jo aikoja sitten loppuneet, mutta pitkin matkaa Eerikka osasi hankkia täydennystä tyhjeneviin leipäsäkkeihin, voipyttyihin ja viinanassakkoihin, niin ettei everstin ollut koskaan tarvinnut tyhjän pöydän ääreen istua. Liikkeelle lähdettäessä hän sääli tavarat, kymmenet mytyt, kirstut, pytyt ja nassakat omille vankkureille, joiden keulalle hän itse asettui ohjaamaan, suupielessään lyhytvartinen, ikimustunut nysä.

Ketterästi hän kattoi honkapöydälle aamiaisen, johon sisältyi aloittamaton puolikova reikäleipä, voita vihreäksi maalatussa katajavanteisessa pytyssä, valtava kimpale palvattua naudanlihaa sekä äsken paistetut ahvenet.

Pöydän ääreen asettuessaan Fieandt huomasi sukulaisensa, majuri Furumarkin, joka laskeutui juuri pihalla hevosen selästä.

— Hoi, serkku, täällä olisi jotakin hampaan rakoon. Luulenpa, että naudankontta maistuu yöllisen ratsastuksen jälkeen. Mutta missä Hästesko on?

— Hän johtaa pataljooniamme salmen taakse. Minä poikkesin tänne saamaan lähempiä määräyksiä.

Edellisenä päivänä, jolloin Fieandt joukkoineen vielä oli Kalmarissa, Karstulan ja Saarijärven puolitaipaleessa, hän oli lähettänyt Furumarkin ja Hästeskon kahden pataljoonan kanssa valtaamaan vihollisen etuvartioasemia Kolkanlahdessa, Saarijärven pohjoiskulmassa. Mutta kohta heidän liikkeelle lähdettyään hän oli saanut kuulla tiedustelijoiltaan, että Vlastov oli vastikään saanut huomattavia apujoukkoja sekä valmistautui etenemään pohjoista kohti. Tällöin Fieandt oli päättänyt vetäytyä takaisin Karstulaan, jossa oli parempi puolustusasema kuin Kalmarissa ja jonne hän Pääjärven ja Karstulanjärven välisen salmen pohjoisrannalle oli jo edellisen viikon kuluessa rakennuttanut valleja. Furumarkille ja Hästeskolle oli lähetetty paluukäsky, jota noudattaen he olivat läpi yön marssineet Karstulaan.

— Eerikka hoi, kaksi kumausta! huusi Fieandt, kun Furumark oli asettunut pöytään häntä vastapäätä.

— Toimessahan tässä juuri ollaan, mutta mikä riivattu tuon tulpan on saanut noin lujaan juuttumaan, murisi Eerikka askarrellen juurivasun suojaaman, viiden kannun vetoisen pyöreän pullon kimpussa.

Tulppa irtaantui ja hän kaatoi ison tinapikarin täyteen helmeilevää nestettä.

— Olkoonpa onneksi tälle päivälle, sanoi Fieandt ja tyhjensi pikarin, ojentaen sen täytettäväksi pöytätoveriaan varten.

He kävivät käsiksi pulleisiin ahveniin ja söivät hetkisen ääneti.

— Päämajasta emme voi siis odottaa mitään apua? kysyi Furumark saatuaan tyydytetyksi pahimman nälkänsä.

— Kyllähän sen tiedät kysymättäkin, murahti Fieandt. — Klingsporiin vetoaminen on sama kuin hakisi tukea suomättäästä.

— Niinpä niin, mutta onhan siellä Adlercreutz.

— Hm — mm! murahteli Fieandt lausumatta kuitenkaan sen selvemmin julki ajatustaan hänestä.

Kaikesta näki, että hän oli äkeissään Adlercreutzillekin. Eikä suotta. Tämäkään ei näet ollut kiinnittänyt erikoisempaa huomiota Fieandtin raportteihin ja avunpyyntöihin, vaan arvellut Fieandtin kuvittelevan vihollisen voimat suuremmiksi kuin ne olivatkaan. Ihminen näkee tavallisesti omat vikansa suurennettuina toisessa. Niinpä Adlercreutz uskoi Fieandtista sitä, mitä hän itse teki ja oli kaiken aikaa tehnyt. Päämajan tiedustelutoiminta oli aina ollut hataralla kannalla ja Adlercreutzilla oli tavallisesti liioiteltu käsitys vastustajansa voimista. Fieandt sen sijaan oli talonpoikaisjärkeensä luottava mies vailla mielikuvituksen lentoa. Hän tunsi jo entuudestaan nämä seudut ja nojautui aina retkillään kansan apuun. Nytkin hän oli paikkakuntalaisten apua käyttäen hankkinut tarkat tiedot vihollisen voimista ja aikeista. Häntä harmitti syystä, etteivät hänen tiedonantonsa päämajassa johtaneet mihinkään tuloksiin. Eikö siellä todellakaan käsitetty tämän Saarijärven—Kokkolan tien merkitystä? Jos vihollinen ylivoimallaan pakottaisi hänet peräytymään Lintulahdestakin pohjoisemmaksi, silloin sillä olisi hallussaan tuo tärkeä tienristeys ja pääarmeija Alavudella ja Kuortaneella joutuisi selkäpuolelta uhatuksi. No, sitä ennen aikoi Fieandt kuitenkin iskeä niin että tuntui.

— Saamme kuumat paikat, virkkoi Furumark, — sillä Vlastovilla on ainakin kaksi kertaa niin paljon väkeä kuin meillä ja lisäksi täällä Karstulassa ovat miltei kaikki maastoedut hänen puolellaan. Hänen etujoukkonsa seurasivat aivan meidän kintereillämme ja minä hetkenä hyvänsä hän voi aloittaa hyökkäyksensä.

— Aloittakoon, leikintekoa hänelle ei tule oleman Karstulan sivuuttaminen, sanoi Fieandt jatkaen hetken perästä: — Pelkäsin heidän tulevan suuremmallakin voimalla, mutta nyt on Kamenski palannut Keuruulle, kuten arvasinkin, kuultuaan pääarmeijamme voitosta.

— Mitä, onko pääarmeija ollut taistelussa? kysyi Furumark.

— Jahaa, sinä et vielä tiedäkään. Minulle saapui eilen ilmoitus, että pääarmeija on viime keskiviikkona taistellut Alavudella ja ajanut vihollisen tiehensä niiltä main. Kamenski rientää nyt tietysti Keuruun kautta sikäläisten joukkojen avuksi.

— Sepä oli mainio uutinen! sanoi Furumark silmät ilosta loistaen. — Olisipa meillä nyt vain muutama pataljoona lisäväkeä, mekin siirtäisimme tämän vasemman sivustan hyvän matkaa etelämmäksi.

— Sinäpä sen sanoit. Mutta kun apua ei ole lähetetty, saamme koettaa tulla omillamme toimeen niin kauan kuin suinkin.

He lopettivat aamiaisensa ja Fieandt ryhtyi lataamaan piippuaan. Juuri kun hän asetteli kytevää taulankipenettä pesän suulle, nuori ja hoikka vänrikki astui tupaan saappaat yltä päältä loassa. Fieandt lietsoi suurikoppaista piippuaan niin että posket painuivat kuopalle ja öljy varressa turisi, samalla kun hän kopan ylitse loi tuikean katseen tulijaan.

— Kas poikaa, hän sanoi, kun piippu oli alkanut tasaisesti palaa. — Viimeinkin sinä palaat. Annahan kuulua, mitä olet saanut toimeksi?

"Poika" oli everstin nuorin veli, Yrjö Maunu von Fieandt, joka vänrikkinä palveli vanhemman veljensä joukko-osastossa. Viikon puolivälissä hänet oli määrätty Rautalammin komppanian kera metsien kautta kiertämään Vlastovin selän taakse Honkolan kylään, joka oli Saarijärven ja Laukaan välillä, lähellä Kuopiosta tulevan tien risteystä. Siellä hänen piti hävittää vihollisten varastovajat sekä polttaa pari siltaa.

Sekös oli ollut mielityötä vänrikki Fieandtille, samoin kuin hänen satapäiselle miesjoukolleen, joka näin odottamatta pääsi kiertelemään oman kotiseutunsa metsäkulmia. Joukossa oli miehiä, jotka tunsivat niillä main jokaisen metsälammen, uudistalon ja salojen keskitse kiertelevät kinttupolut. Oli ollut hauska retkeillä elokuun kuulaina päivinä kotoisissa metsissä, levähdellä yksinäisissä taloissa ja hautoa niiden saunoissa matkan vaivoista puutuneita jäseniä. Mutta retken hauskat puolet saivat nyt jäädä kuvailematta, kun vänrikki ryhtyi tekemään selkoa toimistaan ankaralle vanhemmalle veljelleen.

— Saitteko sillat hävitetyksi? tämä kiiruhti kysymään.

— Niistä ei ole jäljellä muuta kuin kasa hiiliä arkkujen päällä, vastasi vänrikki.

— Entä varastovajat?

— Samoin tuhkana.

— Menetitkö paljonkin miehiä?

— En yhtään. Eikä ruutiakaan haaskattu muuta kuin panos mieheen. Pistinhyökkäyksellä ajoimme vartioväen käpälämäkeen. Toistakymmentä ryssää jäi kentälle.

— Poltitte kai varastovajat tavaroineen päivineen?

— Täytyi, kun ei ollut lähistöllä tarpeeksi ihmisiä, joille olisimme muonan jakaneet. Ainoastaan pienehkön määrän veivät metsäkyliltä mukaamme tulleet talonpojat selässään.

Fieandt itse oli kesäkuun alussa vallannut Perhossa venäläisiltä suuret muonavarastot ja jakanut ne paikkakunnan talonpojille. Mutta ymmärsihän hän, ettei se tällä kertaa ollut käynyt päinsä, kun vihollisia kuhisi joka puolella.

— No mitä muuta sinulla on matkaltasi kerrottavana?

— Ennen varastojen ja siltojen hävitystä yllätin venäläisen kuormaston, joka oli matkalla Laukaalta Saarijärvelle. Siinä oli satakunta kuormaa muonaa ja ampumatarpeita Vlastovin armeijalle.

— No, ja sinä?

— Minä tietysti anastin kuormaston ja hävitin kaiken mitä emme itse voineet mukaamme ottaa.

— Hyvä, hyvä, entä näitkö huomattavampia vihollisjoukkoja liikehtivän jompaankumpaan suuntaan?

— En, mutta sen sijaan itse Kamenskin adjutantteineen pienen saattueen kera menossa Möttöseen päin.

— Mitä? Kamenskin? Kerrohan tarkemmin! — Ja eversti jännittyi siinä määrin, että otti piipun suustaan.

— Kun olimme eräältä Laukaan mieheltä kuulleet suuren kuormaston olevan matkalla Saarijärvelle, asetuimme Honkolan tuolla puolen väijyksiin erään mäen rinteeseen sakeaan viidakkoon. Siinä odotellessamme ajoivat näkyviin vaunut pienen kasakkajoukon saattamina. Vaunuissa istui nuori venäläinen kenraali parin adjutanttinsa seurassa. Makasimme niin lähellä tietä, että kuulin heidän keskustelunsa. Mieleni teki kovin napata heidät vangiksi, mutta kuormasto, varastot ja sillat olisi silloin täytynyt jättää. Ja sitä paitsi en silloin vielä tiennyt, että siinä oli itse Kamenski.

— Aijai, poika, olisitpa kernaasti saanut jättää kuormastot ja muut, sillä Kamenskin vangitseminen olisi merkinnyt meille sata kertaa enemmän. Mutta enpä tahdo sinua moittia, sillä sotilaan on ennen kaikkea seurattava annettuja määräyksiä. Ja kelpo tavalla olet ne täyttänyt. Mutta onko sinulla mitään tietoja Vlastovin miesvoimista?

— Niitä on vähintään kolmetuhatta ja etujoukot ovat tuossa tuokiossa täällä. Kamenski oli heti Möttöseen tultuaan palannut sieltä takaisin sekä vienyt osan joukoista mukanaan.

— Aivan kuten arvasinkin. Useimmat tiedonannot pitävät siis yhtä siinä, että meitä vastassa on kolmentuhannen miehen voima.

— Suunnilleen kaksi yhtä vastaan, lisäsi Furumark.

— Eikö tässä maassa ole täytynyt monesti taistella yksi kymmentäkin vastaan, lopetti Fieandt, kopisti tuhkan piipustaan ja nousi seisomaan.

Samassa alkoi kylän laitamalta, Saarijärven suunnalta, kuulua laukauksia.

— Hätäinen mies se Vlastov, murisi Fieandt, otti patukkansa naulasta ja astui pihalle Eerikan ryhtyessä kiireesti säälimään kamppeitaan kokoon kuljettaakseen sitten vankkurinsa salmen taakse suojaan.

Everstin ratsu talutettiin esiin. Fieandt täytti uudelleen piippunsa, tunnusteli satularemmejä ja solkia, olivatko ne asianmukaisessa kunnossa, ja nousi sitten hätäilemättä satulaan. Samassa tuli Eerikka juoksujalkaa tuvasta.

— Unohditte tämän, hän sanoi ojentaen everstille litteän tinapullon, jonka hän oli täyttänyt paloviinalla.

— Kyllä kai tänään kurkku tarvitseekin kostuketta, arveli Fieandt, työnsi pullon taskuun, löi patukalla hevosta lautasille ja savuja tuprutellen ajaa hölkytteli Saarijärven tielle.

— Varokaa, eversti, täällä tulee kohta kuumat paikat, huusi hänelle luutnantti Brunow, joka johti kylää kohti perääntyviä etuvartioita.

Laukauksia pamahteli yhä taajempaan ja joka puolelta kuului surinaa ja vihellystä. Mutta Fieandt ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Äreästi hän nyhjäisi levottomasti vikuroivaa ratsuaan ja pölläytteli piipustaan täyteläisiä savukiemuroita tarkastellen samalla lähenevää vihollista. Ladatessaan ja ampuessaan sotilaat loivat häneen hymyileviä syrjäsilmäyksiä. Oli jukoliste siinä vaaria kerrakseen!

— Siirtykää hiljalleen kylään ja liittykää siellä Hämeen pataljoonaan, jonka kanssa sitten yhdessä vetäydytte salmen taakse, hän antoi määräyksensä. — Mutta sitä tehdessänne kärventäkää niiden pirujen partoja minkä ehditte.

Yhtä verkkaan hän ratsasti takaisin kylään antaen hämäläisille vielä viimeiset määräykset, minkä jälkeen hän jatkoi matkaa päävarustuksiin Höyläniemen salmen eli Enovirran pohjoisrannalle. Kirkon seutuvilta lähdettyään kulkee Lintulahteen ja Perhoon johtava tie pitkin noin kilometrin ja paikoin puolentoista levyistä nientä, jonka pohjoispäässään katkaisee mainittu Enovirta. Se on varsin kapea salmi, jonka yli johtaa pienoinen silta. Kahden puolen sitä, pitkin salmen rantoja, oli Fieandt kaadetuista puista, kivistä ja turpeista rakennuttanut vallituksia. Siellä olivat jo paikoillaan hänen kuusi kanuunaansa ja ketjuun asettuneina odottelivat Turun ja Uudenmaan pataljoonat patterien suojassa vihollista. Taempana metsän suojassa oli aamiaispuuhissa kaksi pataljoonaa savolaisia, jotka oli komennettu sinne reserviin.

Salmen puoleisessa päässä kohoaa Höyläniemi melkoiseksi mäeksi. Suomalaisten miehittämä vastakkainen ranta oli tuntuvasti sitä alempana, joten niemeä pitkin hyökkäävällä vihollisella oli maastosta suurta etua. Näitä etuja vähentääkseen Fieandt oli hakkauttanut mäkeä peittäneen metsän maahan. Siten oli näköala suomalaisten varustuksista jotakuinkin avoin kirkonkylää kohti.

Fieandtin asema ei siis ollut suinkaan kovin edullinen, varsinkaan kun sen saattoi itäpuolitse kahdestakin kohdasta kiertää, jos vain vihollinen osasi käyttää kiertotietä hyväkseen. Mutta kuitenkin tämä oli paras mahdollinen puolustautumispaikka koko Saarijärven—Kokkolan välisellä taipaleella, ja niinpä oli Fieandt koko suomalaisella itsepäisyydellään ja sitkeydellään päättänyt tässä tehdä vastarintaa ylivoimaiselle viholliselle.

Päivä valkeni kirkkaana ja sumu haihtui järviltä ja niityiltä. Sotilaat kiipesivät patterille nähdäkseen paremmin, mitä kirkonkylässä tapahtui. Siellä oli Hämeen pataljoona jo täydessä taistelussa. Musketit paukkuivat taajaan ja yhä sakenevat ruudinsavupilvet ajautuivat aamutuulen mukana Pääjärvelle. Kylän takana näkyi ylenevää mäkeä vasten valkoisena nauhakkeena Saarijärven tie, jota pitkin marssi yhä uusia ja uusia venäläisjoukkoja, jotka kylän äärelle tultuaan hajaantuivat hyökkäyslinjaan.

Hyvässä järjestyksessä, ladaten ja ampuen, hämäläiset vetäytyivät Höyläniemelle. Fieandt oli kiivennyt patteriston takana olevalle isolle kivelle ja tarkasteli kaukoputkella tapausten kehitystä.

— Nyt ne raahaavat kanuunansa esille, hän murahteli itsekseen. — Kas paholaisia, eivätköhän rupea miesvoimin kiskomaan niitä tuonne Muhosen kalliolle.

Kirkon lähistöllä oli jyrkkä ja louhikkoinen kallionnyppylä, jonka laelle venäläiset parhaillaan raahasivat kahta kanuunaa.

— Mutta kyllä minä teidän korvanne kuumennan! uhkasi hän ja huusi luokseen luutnantti Reiherin.

Hän osoitti tälle venäläisten tulikirnuja ja kysyi, kantoivatko omat tykit sinne asti.

— Luulisinpa kantavan, ainakin noiden kuusinaulaisten, vastasi pitkäkasvuinen, jämerä ja miehekäs Reiher.

— No anna paukkua sitten, kuului Fieandtin määräys.

Pattereilla syntyi eloa, kun tykkimiehet kävivät Reiherin johdolla käsiksi työhönsä ja ensimmäistä laukausta tervehdittiin innokkain hurraahuudoin. Sotilaat vetivät henkeensä kitkerää ruudinkatkua, heidän sieraimensa laajenivat ja silmiin syttyi taistelukiihko. Fieandt tarkasti kaukoputkellaan tulosta ja nähdessään kartessipanoksen pudonneen ihan kallion juurelle synnyttäen hämminkiä venäläisten tykkimiesten keskuudessa, hän huusi tyytyväisenä:

— Ei yhtään hullummin! Lisää vain samaa maata!

Hän työnsi kaukoputken taskuunsa, otti esille piipun ja alkoi täytellä sitä pulleasta, koreasta nahkamassista.

Nyt jyrähti venäläisten puolella ensimmäinen kanuunanlaukaus. Ammus putosi salmeen loiskauttaen vettä korkealle. Miehet tervehtivät sitä kompasanoilla.

Hämäläiset olivat jo ehtineet niemen korkeimmalle kohdalle. Vielä viimeinen yhteislaukaus takaa-ajaviin venäläisiin, minkä jälkeen he juoksujalkaa syöksyivät mäeltä alas ja yli sillan. Kohta kun viimeinen mies oli ehtinyt yli, sytytettiin silta palamaan. Hämäläiset saivat marssia reserviin lepäämään.

Kanuunanpauke taajeni molemmilla puolin. Vihollisen panoksia sattui patteriin ja putoili sen taakse. Ensimmäiset haavoittuneet, joihin oli sattunut kartessin sirpaleita, saivat mennä sidontapaikalle reservin taakse.

Mäellä vastapäätä oli Höyläniemen talo, joka oli jäänyt kaadetun metsän keskelle paljaana seisomaan. Fieandtin oli tehnyt mieli hävittää sekin, mutta hän ei ollut kuitenkaan raskinut pistää liekkeihin vauraan näköistä taloa. Nyt se tarjosi hyvän suojan salmea kohti hyökkääville vihollisille. Heidän jääkäreitään vilahteli jo rakennusten välissä ja sinne kuljetettiin myöskin paria kanuunaa. Kaksi suomalaisen patteriston kolminaulaista kohdisti heti tulensa taloon.

Kaadettujen puiden välitse hiipi venäläistä jalkaväkeä yhä lähemmäksi salmea.

— Tulta, pojat, niin että paukkuu! huusi Fieandt sen nähdessään.

Hänen käskynsä toistui pitkin linjaa ja tuima muskettituli pysähdytti venäläisten etenemisen. Mutta yhä uudestaan he yrittivät lähestyä salmea ja palavaa siltaa. Kiivaana ja keskeytymättä jatkui kanuunanpauke ja muskettituli kummallakin puolen.

Kädessään ainainen nahkapatukkansa ja toisessa piippu Fieandt asteli patteriston vaiheilla jaellen käskyjä ja pitäen kokonaisuutta silmällä. Kuin elovainiolla kotonaan Ristiinassa hän liikkui tutun joukkonsa keskellä, jäykkänä ja hätäilemättömänä, milloin kiitellen, milloin taas tiuskien ja moittien.

— Ehee, niin sitä pitää! hän lausahti tyytyväisenä nähdessään kuinka rivakasti muuan turkulainen käsitteli muskettiaan. — Sehän käy kuin rasvattu. Mutta muistakaa tähdätä tarkkaan. Ei sovi kruunun ruutia harakoille haaskata.

Muutaman askelen päässä hän tapasi erään miehen kyyryllään patterin suojassa, missä hän naputteli puukollaan musketinlukkoa.

— Hoi, mitä sinä siellä värkkäät? hän huusi miehelle.

— Lukko mennyt epäkuntoon eikä lyö tulta, selitti mies nousten seisomaan.

Fieandt otti musketin mieheltä ja tarkasti lukkoa.

— Tolvana, mikset ole aikanaan pitänyt huolta aseestasi. Sietäisit saada ympäri korviasi! Ja ruveta sitten puukolla vioittunutta vieteriä korjaamaan! Ota tuolta kaatuneelta pyssy, ammu sillä ja tiedä huutia!

Hän käveli eteenpäin ja läiskytteli patukkaansa saapasvarteen. Sotilas, jolta vihollisen kuula oli murskannut vasemman ranteen, istui maassa ähkyen ja kättään pidellen.

— Mitä, käpälääsikö olet saanut? lausui eversti tultuaan kohdalle. — Mutta miksi siinä kuukit ja vertasi vuodatat? Mene sidottavaksi. Vai etkö jaksa kävellä? No, ota tuosta vahvistusta.

Hän tarjosi kulauksen taskumatistaan miehelle, joka kiitollisena lähti sidontapaikalle kuulain ympärillä vinkuessa ja pöllyttäessä hiekkaa ilmaan.

Fieandt palasi entiselle paikalleen, kuivasi hien kasvoiltaan, keikautti tinapullostaan ryypyn ja sytytettyään piipun nojasi kyynärpäillään kiveen puhallellen ilmaan leveitä savupilviä.

— Kyllä, kyllä siinä yrittää saatte, hän puheli itsekseen, venäläisten turhia etenemisyrityksiä silmäillessään. — Ei tästä niin vain lentämällä mennä. Ähäh, saitkos! hän lopetti puhelunsa nähdessään liian rohkeasti esiintyneen venäläisen keikahtavan nurin.

Hänen vierelleen pysähtyi pölyinen rakuuna hypäten hevosen selästä maahan.

— No, mikä sinulla on hätänä, kun olet hevosesikin likomäräksi ajanut?

Kiireesti rakuuna teki selkoa asiastaan. Vihollisjoukko oli ilmestynyt suomalaisten vasemmalle sivulle, sen matalan salmen taakse, joka yhdisti Karstulanjärven ylempänä olevaan pienempään järveen. Vastassa oli ainoastaan pienoinen vartiojoukko, joka nyt koetti estää niiden pääsemistä yli. Apua tarvittiin kiireesti.

Fieandt sai käsiinsä majuri Furumarkin ja sanoi tälle:

— Ota Savon jääkäripataljoona, riennä juoksumarssissa tuonne (hän viittasi patukan kärjellä uhatulle suunnalle) ja anna vasten kuonoa niille ylipyrkijöille.

Tämän määräyksen annettuaan hän pisti piipun jälleen suuhunsa ja syventyi seuraamaan taistelua Enovirran rannalla.

Venäläisjoukko, joka everstiluutnantti Lukovin johdolla oli kiertänyt Karstulanjärven ympäri edellä mainitulle salmelle, oli kuljettanut mukanaan myöskin yhden tykin, joka alkoi syöstä tultaan suomalaisjoukon kylkeen. Lukov itse oli heti salmen rannalle tultua pistäytynyt lähimpään taloon aamiaista haukkaamaan. Sitä tehdessään hän kumosi ahkerasti ryyppyjä ja oli tuota pikaa täydessä humalassa. Kun sotilas tuli ilmoittamaan, että salmen takana oli pieni suomalaisjoukko, joka tulellaan estää ylimenon, hän vimmastui silmittömästi, hyppäsi satulaan ja huutaen sotilaita seuraamaan itseään ajoi täyttä karkua salmeen. Siellä hänet tapasi suomalainen kuula ja vertavuotavana hän putosi veteen. Töin tuskin saivat sotilaat hänet maalle kannetuksi.

Sillä kannalla olivat asiat, kun Furumark savolaisineen saapui paikalle. Lukovin lähin upseeri otti päällikkyyden ja päällikkönsä menetyksestä raivostuneet venäläiset alkoivat yhä sisukkaammin pyrkiä yli. Niin virisi tämän toisenkin salmen rannalla vimmattu taistelu. Furumark sai vaikean haavan ja siitä tiedon saatuaan Fieandt lähetti paikalle vielä majuri Blåfieldin uusmaalaisten kanssa. Nyt saatiin venäläiset työnnetyksi takaisin ja ensimmäinen saarrosyritys raukesi tyhjiin.

Vlastov oli päättänyt edetä hinnalla millä hyvänsä. Siihen häntä kiirehti myöskin Kamenskin ankara määräys. Ja ylivoimaansa luottaen hän ajoi yhä uusia miehiä tuleen. Tunti tunnilta jyrisi ja paukkui Enovirran rannalla ja koko tienoo peittyi sakeaan savupilveen. Kanuunain ja muskettien piiput polttelivat kättä, kaatuneiden ja haavoittuneiden luku kasvoi kasvamistaan, mutta siitä huolimatta Fieandtin joukko säilytti sisukkaasti asemansa. Yksikään venäläinen ei ollut vielä päässyt salmen yli, jonka vesi punoitti niiden verestä, jotka sitä olivat yrittäneet. Ilman kiertotietä olisivat Vlastovin yritykset olleet turhat.

Kymmenen tuntia oli kestänyt yhtämittaista taistelunpauhinaa. Silloin Fieandtille saapui uusi ja entistä yllättävämpi jobinposti. Venäläinen joukko oli ilmestynyt Humpin myllylle, joka oli neljän kilometrin päässä suomalaisten selän takana, Perhoon johtavan tien läheisyydessä. Karstulan ja Karppisen järvien ympäri kaartaen johti sinne Systemäeltä, Saarijärven tieltä, kapea metsätie. Fieandt oli toivonut etteivät venäläiset osaisi käyttää tätä vähäpätöistä tietä hyväkseen. Mutta siinä hän pettyi. Aamulla Karstulaan marssiessaan oli Vlastov lähettänyt sitä myöten majuri Rimanin puolentoista pataljoonan kera suomalaisten selkään.

— Kas vain piruja! ärähti Fieandt saatuaan sanoman.

Hänen silmänsä muljahtivat ja tuimasti hän imaisi piipustaan viimeiset henkisavut. Sitten hän viittasi piipunvarrella kapteeni Nordensvanin luokseen ja käski hänen lähteä Hämeen pataljoonan kanssa rientomarssissa Humpin myllylle. Parin kanuunan eteen valjastettiin nopeasti hevoset ja ne lennätettiin Nordensvanin joukon matkaan.

— Anna niille kuka käski! kuului Fieandtin viime määräys Nordensvanille.

Patterin kanuunat olivat nyt vähentyneet kahdella ja reservikin oli poissa. Saarroksiin joutumisen vaara oli ilmeinen. Fieandt käsitti, että paikan jatkuva puolustaminen ei käynyt enää laatuun. Karmein mielin hän antoi siis päällikkökunnalle peräytymiskäskyn. Majuri Hästesko, tuo hätäilemätön ja jäyhä suomalainen, sai turkulaispataljoonan kera jäädä suojaamaan perääntymistä. Hänen tuli myöskin kuljettaa jäljellä olevat kanuunat pois.

Vlastov johti Höyläniemen talosta käsin taistelua. Kohta kun hän huomasi suomalaisten aloittavan perääntymisensä, hän komensi väkensä hurjaan hyökkäykseen. Hurraten ja pistimet sojossa venäläiset syöksyivät pitkin linjaa alas puoleksi palaneelle sillalle. Jotka eivät sitä myöten ehtineet yli, heittäytyivät salmeen ja kahlasivat toiselle rannalle. Mutta turkulaiset seisoivat vielä vankkumatta patterin takana ja yli tulleet venäläiset saivat raehaulipanoksia vasten silmiään. Loput työnnettiin pistimin salmeen.

Uusia venäläisiä riitti kuitenkin aina tilalle. Kun suomalainen pääjoukko oli hävinnyt metsän suojaan ja toinen venäläisten rynnäkkö lyöty takaisin, varustautui Hästesko seuraamaan toisia. Mutta miten saada kanuunat liikkeelle, sillä kaikki niitä varten varatut hevoset olivat saaneet surmansa venäläisten kuulista? No, ei niitä ainakaan vihollisen saaliiksi sopinut heittää. Miehet tarttuivat kiinni tykinlavetteihin ja kiskoivat niitä käsivoimin perässään.

Venäläiset seurasivat kintereillä ja pataljoonan jälkijoukko sai olla yhtämittaisessa käsirysyssä. Kasakoitakin vilahteli jo puiden välissä. Ne tekivät sivulta hyökkäyksen jälkijoukon kimppuun ja saivat haltuunsa yhden kanuunan.

— Kanuuna menetetty! kulki sanoma pitkin rivejä.

— Se otetaan, pojat, takaisin! huusi luutnantti Brunow ja miekka sojossa hän karkasi komppaniansa etunenässä vihollista päin.

Verisen käsikähmän seurauksena oli, että kanuuna otettiin takaisin. Kun samalla kohdattiin pieni suomalainen rakuunajoukko, saatiin hevosia kanuunain eteen, jotka nyt lennätettiin parempaan turvaan etupäähän. Kolme kertaa vihollisen ratsuväki hyökkäsi peräytyväin suomalaisten kimppuun ja Turun pataljoona oli jo kerran saarroksissa, mutta pistimet tanassa ja hurraata huutaen se raivasi itselleen tien. Virsta virstalta ja tunti tunnilta jatkui taistelua ja kaatuneita sekä haavoittuneita makasi pitkin tietä ja tienvieriä.

Fieandtin johtaessa pääjoukon perääntymistä ilmestyi eteen yhtäkkiä venäläisiä. Se oli Rimanin joukkoa, jota Nordensvan ei ollut metsässä vielä tavannut. Saarroksiin joutumisen kauhu valtasi miehet ja kaikki yritti mennä sekaisin. Fieandt ärjyi ja läimäytteli pampullaan malttinsa kadottaneita. Kun Nordensvankin vihdoin metsässä harhailtuaan yhtyi joukkoon, käytiin hyökkäykseen, jolloin venäläiset työnnettiin tieltä pois ja perääntymistä voitiin taas rauhassa jatkaa.

Aurinko laski metsän taa ja hämärä lankesi maille. Mutta yhä jatkui taistelun pauhu, huudot, pauke ja kuolinvoihkaukset Perhoon johtavalla tiellä. Oli jo joltisenkin pimeä, kun sivuutettiin Möttölän kylä ja saavuttiin Uittosalmen sillalle. Kun kaikki olivat ehtineet yli, sytytettiin silta palamaan ja Fieandt aikoi järjestää puolustusta. Mutta nähdessään, kuinka rivit olivat arveluttavasti harventuneet ja kuinka lopen näännyksissä väki oli — olihan se syömättä ja lepäämättä ollut tulessa kokonaista seitsemäntoista tuntia, — hän huomasi vastarinnan pitkittämisen turhaksi. Kun oli tunnin verran huoahdettu, jatkettiin pimeässä matkaa kohti Lintulahtea.

Väsyneenä ja synkkänä Fieandt istui satulassaan. Yön hiljaisuutta häiritsivät vain askelten raskas töminä ja kanuunanpyörien jyrinä. Silloin tällöin iskivät hevosten kaviot tulta tien kivistä. Oli mahdotonta ottaa pimeässä selkoa paljonko miehiä seurasi mukana ja missä järjestyksessä he kulkivat. Mitä hyödytti tämä rehkiminen, kun kaikki meni kuitenkin vikaan? Mitä ponnistuksia ja taisteluita hänellä olikaan ollut kesän kuluessa kestettävänä tällä samalla tiellä. Kaikki oli näyttänyt toisenlaiselta, kun hän kesäkuun alussa oli pienen joukon kera metsäteitä samoten saapunut Kivijärven perukkaan ja sieltä veneillä kulkenut kirkolle. Kivijärven miehet olivat olleet — sehän oli sunnuntaipäivä — kirkolla koolla vannoakseen käskyn mukaan uskollisuudenvalan keisari Aleksanterille. Mutta nähdessään odottamatta omia sotilaita he olivat jättäneet valanvannomisen sikseen ja yhtyneet ilomielin hänen joukkoonsa. Miehissä oli sitten samottu metsäpolkuja pitkin Perhoon, jossa oli tehty huikea kaappaus: vallattu venäläisten rikas muonavarasto ja otettu satalukuinen vartiojoukko vangiksi. Perho päätukikohtanaan hän oli sitten tehnyt rohkeita partioretkiä eri suunnille puhdistaen Keski-Suomen perukat kokonaan vihollisista. Sitten hän oli lisäväkeä saatuaan marssinut etelää kohti. Kolme eri kertaa hän oli taistellut Lintulahdellakin. Menetettyään ensi kerralla sitkeän vastarinnan jälkeen tuon tärkeän tienristeyksen, hän oli kohta sen jälkeen ottanut sen takaisin. Mutta suurella ylivoimalla Vlastov oli rynnännyt kahdelta suunnalta jälleen hänen kimppuunsa, jolloin hänen oli melkein saarroksiin jouduttuaan ollut pakko miekka kädessä raivata itselleen tie Perhoon. Siinä taistelussa hän oli menettänyt toista sataa miestä ja kaksi upseeria. Sen jälkeen hän oli taistellut samaa vihollista vastaan kahdeksan kuumaa tuntia Perhon Kokonsaaressa menettäen lähes parisataa miestä kaatuneina ja haavoittuneina.

Noin tuhat virstaa hän oli marssinut kuluneina kuukausina edestakaisin näillä main. Ja nyt nuo monet vaivannäöt ja uhrit näyttivät kaikki kuin hukkaan heitetyiltä. Miksi? Kun ei päämajassa tajuttu tilannetta eikä sieltä saatu edes välttämätöntä apua. Ylimmässä sodanjohdossa oli auttamaton, kurja vätys, ja kaikista ylin mies oli pähkähullu. Aivan korpesi hänen kirjelmänsäkin, jolla hän Siikajoen voiton päivinä ensi kerran muisti suomalaista armeijaa. Se oli sisältänyt vain armollisen määräyksen siitä, kuinka puuteroituina ja millaisia peruukkeja käyttäen armeijaupseerit saivat esiintyä paraateissa ja tanssiaisissa. He, puuterit ja peruukit! Hän, Fieandt, joka asteli tervalta haiskahtavissa kotitekosaappaissa, ei ollut koskaan sellaisia käyttänyt. Kaikista vähimmin ne saattoivat tulla kysymykseen tällaisena aikana, jolloin joka hetki katsottiin kuolemaa silmiin.

Mitä liekin korkeimmassa päämajassa, tuolla tähtitarhojen takana, päätetty Suomen kohtalosta? Synkältä näytti tällä haavaa kaikki.

Sydänyöllä saavuttiin Lintulahteen. Kun oli huolehdittu varmistuksista, etsi kukin yösijan mistä löysi. Mihin lie Eerikkakin eksynyt pimeässä vankkureineen? Muuan sotilas kantoi olkisylyksen erään talon ummehtuneeseen pirttiin. Siellä ei ollut muita ihmisiä kuin vanha ruotimuori, joka pelästyksissään siunaili ja uikutti uunin päällä. Sotilas levitti oljet lattialle. Saappaat jalassa ja vaatteet päällä Fieandt heittäytyi oljille, levitti viitan peitteeksi ja vaipui kohta raskaaseen uneen. —

Aamulla paistoi taas aurinko ja reipastuneena Fieandt astui tuvan portaalle, jossa hän tuuheat kulmansa kohottaen katseli ympärilleen, katseli pilvettömälle taivaalle ja veti kuuluvasti nenäänsä aamuilmaa. Mutta ryhtyessään tarkastamaan miehistöä hänen hyvä tuulensa haihtui. Tuhannestaseitsemästäsadasta oli enää jäljellä vain puoli neljättäsataa asekuntoista miestä. Kaikki kuormat olivat täynnä haavoittuneita. Kaikkia ei ollut edes voitu korjata, joten melkoinen osa oli jäänyt vihollisten käsiin. Upseeristonkin rivit olivat harventuneet. Luutnantti Norrgren oli kaatunut, ja Furumarkin lisäksi olivat haavoittuneet kapteeni Nordensvan, Ladau ja Vahlberg sekä luutnantti Brunow. Varsinkin Nordensvanin tila oli arveluttava. Näin ollen oli mahdotonta asettua Lintulahdessakaan uusiin asemiin, kuten Fieandt eilen perääntymään lähdettäessä oli päättänyt. Täytyi jatkaa matkaa pohjoisemmaksi. Karmein mielin hän tarkastuksen jälkeen kirjoitti päämajaan lähetettävän raportin, otti sitten ryypyn ja haukkasi hiukan aamiaista, minkä jälkeen varustauduttiin jatkamaan matkaa.

Kun Eerikka, joka oli kuin olikin saapunut yöllä onnellisesti Lintulahteen ja nyt kaiken aamua pahoitellut, ettei hän pimeässä löytänyt herraansa tälle illallista taritakseen, istui jo valmiina vankkuriensa keulalla ja Fieandt varustautui juuri nousemaan satulaan, marssi Karstulan suunnalta ripeässä tahdissa kymenmiehinen Savon jääkärien joukko.

— Missä vietävässä te olette kuhnailleet? ärjäisi Fieandt joukon etunenässä astuvalle korpraalille.

Tämä teki kunniaa ja alkoi sitten rauhallisesti, leveällä savonmurteella kertoa:

— Ka, jouduimme siellä tappelun pyräkässä toisista erilleen ja kun metsiä kierreltyämme viimein tulimme Uittosalmeen, oli silta jo hävitetty ja te muut tipotiessänne. Ja kun ryssät olivat niin lähellä, että ihan suuhun pakkasivat tulemaan, ei meidän auttanut muu kuin painua uudelleen metsään. Siellä vietimme yönkin, sillä eihän sitä hittokaan nähnyt säkkipimeässä kahlata tietöntä metsää. Aamulla sitten osuimme erääseen taloon ja panimme saunan lämpiämään…

— Mitä tulimmaista! Rupesitte saunomaan ja vihollinen kintereillä!

— No ka, kun oltiin ruudinsavusta mustia kuin neekerit, ettemme voineet toisiamme tuntea. Päätimme ottaa hyvät löylyt ja vähän virauttaa naamataulujamme. Arveltiin, että jos tuossa aikaa hiukan meneekin niin sen notkeammin sitten käy taipaleenteko kylpeneillä jäsenillä.

— No, ja sitten?

Korpraali jatkoi kertomustaan. Kun he juuri hikoilivat kuumassa löylyssä ja hutkivat itseään, alkoivat ulkona paukkua laukaukset. Aseet ja vaatteet oli jätetty saunan seinämälle ja pari toveria vartioon. Nämä olivat huomanneet ryssäjoukon ilmestyneen pellon laitaan ja ampua pamauttivat. Suinpäin miehet syöksyivät saunasta, tempasivat aseensa ja ampuivat yhteislaukauksen tungettelijoita kohti. Sitten vaatteet kainaloon ja yli pellon päinvastaiselle suunnalle. Ryssien kuulat olivat vinkuneet korvissa, mutta onnellisesti he olivat päässeet metsään ja seisoivat nyt tässä ehein nahoin ja kylpeneinä miehinä, paitsi niitä kahta vartijana seissyttä, joiden naamataulusta kyllä näki, etteivät he olleet päässeet löylystä osallisiksi.

Ympärillä seisovat nauroivat ja Fieandtinkin silmässä vilahti veitikka.

— Kyllä te olette aika jalleja! hän sanoi ainoastaan, mutta äänessä oli lauhkea sävy.

Hän kiipesi satulaan ja marssi pohjoista kohti alkoi. Tie oli kuivaa ja aurinko paistoi leppeästi pilvettömältä taivaalta. Väkisinkin haihtui alakuloisuus ja äreys Fieandtin mielestä. Hän hymähteli itsekseen tuolle saunajutulle. Olivatpa nuo aika jukuripäitä! Hätäkös oli olla sellaisen joukon etunenässä, vaikka väliin selkäänsäkin sai. Kuinka armailta näyttivätkään taas nämä karut maisemat. Nuo kivikkokankaat, kääkkyräpetäjät ja sitkeät katajat, ne aivan kuin nyökkäsivät päätä ja sanoivat, ettei tässä ole mitään hätää, tämä maa ei voi kuulua muille kuin suomalaisille, ja sillä hyvä.

Huomaamattaan Fieandt kaivoi taskustaan piipun ja laittoi sen palamaan. Kun takana marssivat sotilaat näkivät, miten molemmin puolin everstin päätä alkoi pöllähdellä täyteläisiä savupilviä, he nyökäyttivät toisilleen merkitsevästi päätään:

— Vaari alkaa jo olla ennallaan.

Lisätodistuksen tähän he saivat Perhossa, johon yövyttiin ja jossa eversti lämmitytti itselleen saunan.

Metsiin eksyneitä miesjoukkoja saapui yhtä mittaa. Kun illalla Yliveteliin ehdittäessä toimitettiin uusi tarkastus ja väenlasku, oli riveissä jo toistatuhatta miestä. Lopullinen tappio oli alun neljättäsataa miestä.

Mainitun pitäjän Tunkkarin kylään Fieandt pysähtyi. Hän hävitti Perhojoen yli vievän sillan ja rakennutti puolustusasemat joen äyräälle. Kun hän oli tarkastanut varustuksensa ja paikoilleen asetetut tykit, jotka kaikki oli saatu Karstulasta pelastetuksi, hän sytytti piippunsa ja läjäytti tyytyväisenä pamppuaan saappaankorkoon. Nyt sai Vlastov taas tulla, jos hänellä käpälät syyhyivät. Tässä sitä taas koeteltaisiin voimia.

Kyösti Wilkuna

SAVOLAISTEN SUOSIKKI

KARL WILHELM MALM

Rantasalmen triviaalikoulussa oli koko talven 1788-89 jatkettu lukuja ja tehty hiljaa ja uutterasti henkistä kylvöä maassa vallitsevasta sotatilasta ja rajakahakoista huolimatta. Mieliala oli tosin pitkin tätä lukuvuotta ollut hiukan levoton ja hermostunut tuossa sydänmaan syrjäisessä opinahjossa, jossa savolaisten vallasperheiden pojille annettiin tieteiden alkeita; vähän väliä oli sinnekin asti saapunut kuulumisia Etelä-Suomen monenlaisista oudoista ja jännittävistä tapahtumista. Kuningas oli tullut sotajoukkoineen maahan julistaen sodan Venäjää vastaan, ja Rantasalmen koulussakin, joka oli lähellä itäistä rajaa ja saattoi siis helposti joutua tapausten pyörteeseen, oli jo uneksittu loistavista voitoista ja suurista sotatöistä. Mutta niitä ei ollut sitten kuulunutkaan. Päinvastoin saapui viestejä sisäisistä hankauksista Ruotsin ja Suomen sotaväessä, puoluevehkeilyistä ja toimettomuudesta. Kuningas oli — niin kerrottiin — lähtenyt äkkiä kuin paeten Suomesta pois, sotajoukko oli jäänyt joutilaana asemilleen ja vähitellen oli vakaantunut se käsitys, ettei siitä sen enempää rytäkkää synnykään. Rantasalmella siis jatkettiin lukuja, pidettiin loma ja alettiin kesällä 1789 taas uusi lukukausi.

Mutta silloin ei kuitenkaan kyetty enää pitempään tekemään tässä koulussa rauhan kylvöä. Sota oli leimahtanut uuteen liekkiin ja sen jymy oli tullut liian lähelle — Savonkin rajoilla jo tapella jytistettiin, jopa aika kuumastikin. Häiritseviä ja järkyttäviä viestejä saapui eri tahoilta, koululaisten kodeista tuli huolestuneita kyselyjä, vieläkö siellä poikia pidetään, ja sotaväenosastoja marssi tuhka tiheään tämänkin rauhaisan seudun halki. Vihollisen painostuksesta Suomen väen oli peräydyttävä. Silloin opettajat päättivät laskea nuoret kasvattinsa kotiseudulleen ja sulkea koulun, joka uhkasi joutua sodan jalkoihin.

Pienin parvin palailivat nyt 15-17 vuoden ikäiset pojat Rantasalmelta eri tahoille, etelään, länteen ja pohjoiseen. Eräs ryhmä matkasi veneellä Varkauden reittiä pohjoiseen päin, kohti Kuopion nuorta kaupunkia. Siinä veneessä, niin kuin tietenkin muissakin koulusta palaavissa poikajoukoissa, keskusteltiin vilkkaasti sotatapahtumista ja maan kohtalosta. Vuosi sitten oli uneksittu loistavista voitoista — nyt oli isänmaa suuressa vaarassa ja sen puolustaminen ja pelastaminen kysymyksessä. Tietoisuus siitä painoi nuorten koulupoikienkin mieltä. Savon vanhan linnan seutuvilla tapeltiin ja niin ikään etelämpänä, Suur-Savon rintamailla. Monen pojan teki mieli lähteä mukaan sotaan maata ja kotiseutua puolustamaan, mutta he olivat vielä liian nuoria eikä kotoa ollut saatu lähtölupaa… ehkä vielä saadaan…

Näistä huolista ja toiveista keskusteltiin poikaparvessa eräänäkin päivänä levähdettäessä Leppävirran rannalla, mihin samoihin aikoihin oli saapunut veneellinen Pohjois-Savosta saapuneita alokkaita, nahkapoikia, jotka olivat matkalla eteläiselle rintamalle. Hiukan etäämmällä muista koulutovereistaan istui törmällä solakka, kalpeahko ja vakavakatseinen poika omiin mietteisiinsä vaipuneena. Hän oli Kalle Malm Kuopion Julkulanniemeltä, Rantasalmen koulun parhaita ja tunnollisimpia oppilaita, hyvä lukumies ja kelpo toveri. Tämä reipas, mutta hiukan umpimielinen ja yksivakainen poika oli pitkin matkaa hautonut mielessään sotaanlähtöä, ja nyt tällä rannalla, jossa hän tapasi kotoisten talollisten poikia, mietteet kypsyivät hänessä päätökseksi. Kun siis toiset toverit hetken kuluttua laskeutuivat veneelleen jatkaakseen matkaansa pohjoiseen päin, Kalle Malm astui heidän luokseen rannalle ja virkkoi:

— Viekää, pojat, terveiseni kotiin Julkulanniemelle. Sanokaa, että minä en nyt vielä tulekaan kotiin…

— Hä… tännekö jäät, vai…? Näin kysyivät rantahiekalle pysähtyneet koulupojat kummissaan ja kerääntyivät vakavakatseisina veneestä reppunsa hakeneen toverinsa ympärille. — Aiotko todella lähteä sotimaan?

— Liityn näihin kotipuolen sotapoikiin, tunnen heistä muutamia; aion tarjoutua vapaaehtoisena Savon jääkärirykmenttiin.

— Kotonasi käymättä…?

— Kotona voisivat ruveta estelemään, parempi on kun päätän itse ja yksin, vastasi nuori Malm harkitusti. — Isänmaa tarvitsee nyt poikiaan, mieleni tekee päästä tositoimiin, miksi siis vitkastelisin. Soutakaa te Kuopioon, viekää terveiset kotiin, minun matkani kääntyy tästä etelään…

Ja hän käveli reppuineen nahkapoikien veneelle tarjoutuen siihen soutajaksi. Ja vilkkaat savolaispojat, joiden suosikki tämä reipas Malmin Kalle aina oli ollut, ottivat hänet ilolla mukaansa.

* * * * *

Näin Karl Wilhelm Malm joutui 17-vuotiaana koulupoikana, vapaaehtoisena tarjokkaana "Kustaan sotaan", puolustamaan Savoa vihollisten hyökkäyksiltä. Hänet otettiin empimättä Savon jääkäriksi — olihan hän ikäisekseen roteva ja miehekäs — ja lyhyen harjoitusajan perästä hän jo pääsi ruutiakin haistamaan ja sotatoimiin. Monissa tämän sodan suuremmissa taisteluissa — jotka enimmäkseen suoritettiinkin Savossa — hän oli mukana, sai tulikasteensa ihan koulunsa lähitienoilla, Parkuinmäen tappelussa, sai Mikkelin rintamalla tunnustusta urhoollisuudestaan ja neuvokkuudestaan ja yleni — lukumies kun oli eikä vailla tuttavia upseeripiireissä — sodan lopulla luutnantiksi. Kotipuolen pojat hurrasivat, kun hänestä tehtiin heidän lähin päällikkönsä.

Tämä sotavuosi ratkaisi samalla K.W. Malmin elämänuran. Hän ei palannut enää sodan päätyttyä Rantasalmen kouluun, hänestä ei tullut pappia eikä virkamiestä, vaan hän jäi sotilaaksi, jonka ammatin hän oivalsi kutsumuksekseen. Ja kun yhdeksäntoistavuotias luutnantti Karl Wilhelm Malm sodan päätyttyä tuli päivettyneenä ja miehistyneenä käymään kotonaan Julkulanniemellä, jossa hänen vuokseen oli näinä vuosina vuodatettu monet huolen ja ikävän kyynelet, mutta jossa hänen rohkeasta sotaanlähdöstään ja hänen menestyksestään armeijassa oli samalla vilpittömästi iloittu, silloin hänen vanhempansakin hyväksyivät hänen päätöksensä jäädä sotilaaksi — olihan poika itse uransa valinnut.

Hän jäi upseeriksi Savon prikaatiin, harjoitti ja opetti savolaisia nahkapoikia, joiden leikkisän luonteen hän tunsi tarkalleen ja joiden hilpeihin kompiin hän oli lapsuudestaan asti mieltynyt. Hän eleli hiljaisena maamiehenä pienessä luutnantinpuustelissa Joroisissa niukalla palkallaan ja muokkasi maata. Vuodet kuluivat, parta kasvoi, ikää karttui. Nuori luutnantti perusti perheen, muutti isänsä kotiin Julkulanniemelle aikoen siinä maata viljellen asua elämänsä iltaan asti.

Mutta kun lähes 20 vuotta oli kulunut hänen lähdöstään vapaaehtoisena Savon väkeen, tempasi uusi sota hänet pyörteeseensä. Taas oli syttynyt sota Venäjää vastaan, ja Karl Wilhelm Malmin, joka tällä välin oli ylennyt kapteeniksi, oli lähdettävä johtamaan savolaista Kerimäen komppaniaansa maahan tunkeutuneita vihollisia vastaan.

Kustaan sota oli ollut leikkiä, nyt tuli tosi eteen, miehelle miehen tehtävä.

Malm olikin v. 1808 mies parhaissa voimissaan, terve ja jäntevä — vakava piirre hänen kasvoillaan oli vain entisestään terästynyt. Maalaisaskareissa oli mieli tosin vähän talttunut ja ruumiskin oli hiukan kangistunut, mutta se vertyi pian, kun oli nopeasti koottava joukkoja talvisotaretkelle. Entinen soturinveri alkoi taas kuumana virrata hänen suonissaan. Malttamattomana ja tyytymättömänä Malm totteli esimiestensä käskyjä, kun sodan alussa yhä vain oli peräydyttävä pohjoiseen päin, eikä hän hyväksynyt Klingsporin kunniatonta sodankäyntiä koskaan myöhemminkään. Heti kun tarjoutui ensi tilaisuus vastarinnan tekoon ja taisteluun jäljessä tulevaa vihollista vastaan, hän oli siihen koko innollaan valmis ja kävi kuin ilves käsiksi ylivoimaiseen viholliseen.

Tämä tapahtui Jynkän rannalla, vähän etelään päin Kuopiosta. Malmin ja Dunckerin osastot olivat turvanneet jälkijoukkona pääarmeijan paluuta ja jäällä kävi nyt voitonvarma venäläinen sinnikkäästi saartaen myöhästyneen jälkijoukon kimppuun, joka ei ajoissa ollut saanut esimiehiltään perääntymiskäskyä. Päällikkönä tässä kahakassa oli Duncker, Malm johti vain toista sivustaa, jonka tuli paksussa lumessa jäällä torjua vihollisen kiertoliike. Mutta hän teki sen tavalla, jolla hän heti sodan alussa voitti esimiestensä luottamuksen, ja ennen kaikkea omien sotamiestensä, jotka näkivät läheltä hänen kylmäverisyytensä, uljuutensa ja tarmonsa. Hän säästi miehiään turhilta vaaroilta, väistyi kun tarvittiin; mutta kun hetki oli tullut, silloin hän ryntäsi vihurina ja itse ensimmäisenä vihollista vastaan ja pakotti sen pysähtymään… Näin hän ohjasi aukean jään poikki komppaniansa melkein eheänä lähes peninkulman taipaleen pääjoukon luo Toivolaan.

Savon joukko peräytyi yhä pohjoisemmaksi — niin kuin Suomen pääarmeijakin Pohjanlahden rannikolla — esimiestensä käskystä pitkin talvea. Se oli raskasta marssia niille, joiden täytyi jättää maakuntansa, kotiseutunsa ja kotinsa vihollisten jalkoihin. Siinä lamaantuivat hilpeiden savolaistenkin mielet, into ja usko laski arveluttavasti. Apeana ja harvapuheisena kapteeni Malmkin marssi poikainsa keskellä Pohjanmaan lakeuksia kohti. Olihan hänen täytynyt jättää omakin kotinsa, rakas Julkulanniemi, vihollisten käsiin ja heidän raastettavakseen, ja se kirveli isännän sydäntä. Mutta sama tietoisuus kirveli, sen hän tiesi, jokaisen miehen mieltä, sillä kaikiltahan heiltä jäi nyt koti ja perhe vihollisen valtaan. Suru ja kiukku vatvoi pakkasessa marssivien miesten sydäntä. Harvoin enää singottiin heidän parvessaan sukkeluuksia, kankeasti kävi taipaleilla tarinointi, mutta siitäkin vähästä, mitä pitkillä marsseilla puhuttiin, ymmärsi päällikkö ja miehistö jo muutamista viitteistä, että sydämissä asui sama suru ja sama kiukku.

Mutta kun pakoretki vihdoin päättyi Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen, — viimeksi mainittuun Malmkin poikineen otti tehokkaasti osaa, — ja kun siitä taas päästiin karkottamaan Pohjanmaalle asti tunkeutunut vihollinen, silloin miehet heti elpyivät ja heidän silmänsä ja sielunsa kirkastuivat. Oli melkoinen ero niiden joukko-osastojen välillä, joissa oli ruotsinmaalaisia, miehistön kieltä ja mieltä tuntemattomia upseereja, ja niiden, joita johtivat suomalaiset, kansan keskuudessa kasvaneet ja sen kanssa välittömiin suhteisiin joutuneet miehet. Näissä viimeksi mainituissa tunnettiin ja ymmärrettiin ilot ja surut, toiveet ja pettymykset, selvemmin ja syvemmin ja niissä kävivät myös välit läheisemmiksi ja joustavammiksi. Niinpä, kun kapteeni Malm Pulkkilassa sai ilmoittaa joukolleen:

— Nyt, pojat, nyt palataan takaisin Savoon! silloin oivalsi jokainen mies, mitä se sana merkitsi itse sanojalle ja mitä heille kaikille.

— Hei, takaisin, kotiin Savoon, huudahtivat miehet hurmaantuneina, ja siinä huudossa helähti ilmoille kirkasta riemua, niin voimakasta ja harrasta toivoa ja luottamusta ja kiitollisuutta, että vähältä piti, etteivät kapteeni ja korven pojat syleilleet toisiaan.

— Ajetaan pois vihollinen Julkulanniemeltä! Se oli parasta, mitä miehet osasivat suosimalleen päällikölle luvata kiitollisuutensa palkinnoksi ja hän ymmärsi täydelleen, mitä siihen lupaukseen sisältyi.

— Pois Kuopiosta ja koko maasta, vastasi vakavakatseinen kapteeni salaamatta omankaan mielensä lämmenneitä tunteita.

Pulkkilassa Malm saikin nyt ensi kerran aivan itsenäisen päälliköntehtävän ja kaiken lisäksi erittäin kunniakkaan ja vastuullisen: hänen tuli heti, Sandelsin pääjoukon vielä lepäillessä Pohjanmaalla, ajaa etujoukkona takaa vihollisarmeijan Savoon päin peräytyviä tähteitä, antaa niille lisää kiirettä ja ahdistaa niiden kuormastoja. Oli mitä pahin keväinen kelirikko — huhtikuun viimeiset ja toukokuun ensimmäiset päivät olivat käsissä —, täytyi marssia lumisohjussa ja vetelillä teillä ja miehiltä olivat saappaat jo huonoiksi kuluneet. Mutta siitä huolimatta marssivat Savon jääkärit keveästi suositun kapteeninsa johdolla näitä teitä etelään, paljon keveämmin kuin talvella pohjoiseen, eivätkä he kaivanneet pitkiä yölepojakaan. Aina kun he ehättivät edestä pakenevan vihollisen jälkijoukon kintereille, he hihkaisivat ja hyökkäsivät kohti. Eikä kapteeni totta tosiaan pidätellyt miehiään — ensimmäisten joukossa hän johti aina metsäisillä taipaleilla rynnäkköä.

Valitettavasti ylijohto oli antanut vain liian pienen joukon, ainoastaan sata savolaista jääkäriä, hänen komentoonsa, joten niillä ei voitu suurempia kiertoliikkeitä tehdä. Mutta kun ehdittiin asutummille maille, Iisalmen kyliin, liittyi häneen runsaasti paikkakunnan väestöä, jonka hän vanhastaan tunsi. Hänen pelkkä esiintymisensä innostutti heti aseisiin puhdistamaan kotikulmaa vihollisista. Malm ei ollut puhuja, vielä vähemmän kansankiihottaja, hän oli yksivakainen ja harvapuheinen soturi, mutta mihin hän vain ehti — taikka mihin hänen tiedettiin olevan tulossakin, — siellä tapahtui kohta kansannousu, siellä kävivät herrat ja talonpojat ja mökkiläiset yksissä tuumin ahdistamaan vihollista, sieppaamaan sen kuormastoja ja hevosia ja miehiäkin. Iisalmelaiset saattoivat jättää Malmille jo hänen salmelle saapuessaan ison elintarvikevaraston ja puolensataa vankia, jotka he muutamien talonpoikien, koulunopettajien ja maanmittarien johdolla olivat taistellen anastaneet. Ja nämä vapaaehtoiset, tosin huonosti aseistetut, mutta sitä terhakammat talonpoikaisjoukot kartuttivat nyt pitkin matkaa Malmin vähäisen osaston vahvuutta, kun sen oli riennettävä edelleen vapauttamaan Kuopiota.

— Kuopioon, Kuopioon! huudahtelivat täyteen intoonsa virinneet savolaisjääkärit, kun he vain muutaman päivän Iisalmella levättyään painuivat vettyneitä teitä ja märkien metsien halki etelään päin.

Kuopioon oli vihollinen pitkin talvea koonnut itselleen suuria ase- ja ruokavarastoja ja siksipä sen oletettiin puolustavan kaupunkia sitä sitkeämmin. Mutta Malm arvellen sen sittenkin yrittävän viedä varastonsa pois jakoi miehistönsä kolmeen osaan saartaakseen eri kulmilta tuon rakkaan kotoisen pikkukaupunkinsa. Paljon miehiä ei eri saarrostusjoukkoihin riittänyt eikä talonpoikien sotataitoon ollut kovin paljon luottamista. Malttamattomina muutamat niistä hiukan pilasivatkin suunnitelmia ja päästivät osan vihollisista kuormastoineen karkuun. Mutta Malmin pääsuunnitelma onnistui kuitenkin. Kuopio kierrettiin ja vallattiin tiukan tappelun jälkeen; kaduillakin taisteltiin, talo talolta oli keskiosa miehitettävä, sillä vihollinen puolusti sitkeästi varastojaan ja sairaitaan, joita se oli sinne koonnut. Mutta vastarinta murtui: Kuopio ja sen mukana koko Pohjois-Savo oli taas vapaa.

Kun kapteeni Malm kuivaili taistelun jälkeen raatihuoneen torilla hikeä otsaltaan, astui maaherra Vibelius, joka vihollismiehityksen ajan oli koettanut suojella maakunnan etuja, häntä kohti, kiitti häntä kaupungin pelastuksesta ja virkkoi:

— Sinun käsiisi, urhea soturi, jätän nyt maaherranvirankin.

— Miksi niin? kysyi Malm kummissaan.

— Minä olen palvellut vihollista, koettanut sen aikana tehdä parhaani. Nyt on parasta, että kaikki valta keskittyy yksiin käsiin, yhden miehen vastuuseen.

— Onko se välttämätöntä?

— On. Autan sinua tietysti.

Niin tuli kapteeni Malmista joksikin ajaksi Kuopion maaherrakin. Ja hän oli maakuntansa ihailluin ja rakastetuin mies, kun hän myöhään tänä valoisana toukokuun iltana, pantuaan pienemmän osaston ajamaan Varkauteen väistynyttä vihollista edelleen takaa ja järjestettyään väkensä lepotiloille, ratsasti rakkaaseen Julkulanniemeensä tervehtimään syntymäkotiaan ja kotiväkeään, omaa, hiljaista maataloaan, jonka hän nyt oli pelastanut vihollisten käsistä. Siellä hän pitkästä aikaa taas nukkui vuoteessa — kotoisessa vuoteessa! Hänen sydämensä riemuitsi — sillä itsehän hän oli tämän onnenhetken hankkinut.

Mutta ennen maata menoaan hän lähetti Sandelsille, joka vielä viipyi Pohjanmaalla, pikaviestin:

— Nyt voit tulla joukkoinesi takaisin Savoon! Tie on selvä ja eväitä on täällä riittävästi!

Onnellisen alkukesän kapteeni Malm vietti tänä sotavuonna Savossa.

Se oli herkeämättömän toiminnan aikaa. Milloin hän pienellä partiojoukolla kuritti pökerryksistään selvinnyttä ja Savoon takaisin työntyvää vihollista Mikkelin tienoilla, milloin hän kahakoi Joroisissa, milloin ystävänsä Dunckerin kanssa partioi kaapaten rohkeasti kuormastoja, pakottaen vihollisen liikkumaan varovammin. Mutta koko ajan hän sai sisukkaasti taistella kotiseutunsa puolesta, jota hän rakasti ja joka luotti häneen.

Kotiseudun puolustusta edisti kapteeni Malmin tärkeä toiminta Pohjois-Karjalassa, johon hänet loppukesällä komennettiin.

Sandelsin johtaman Savon pääarmeijan asemaa Toivolassa, Kuopion pohjoispuolella, uhkasi näet idästä päin, Joensuun suunnalta, lähenevä uusi vihollisjoukko, jota vastassa oli aluksi vain Tiaisen johtamia vapaaehtoisia talonpoikaisparvia. Tämä vaara oli nyt torjuttava ja kapteeni Malm sai parin-, kolmensadan savolaisen jääkärin avulla hoitaa koko tämän sivustan.

Se oli puolustustehtävä, mutta Malmin luonteelle ominaista oli, että hän kohta siirtyi puolustuksesta hyökkäykseen. Ja samoin oli hänelle ominaista, että hän täälläkin innostutti talonpoikaisen rahvaan, joka jo aikaisemmin oli noussut aseisiin, mukaansa vihollista maasta häätämään. Jo pelkkä huhu, että Malmin kapteeni oli tulossa avuksi, sai sadat aikaisemmin epäröivät talonpojat tarttumaan aseisiinsa. Ja vaikka tämä harjaantumaton väki taas täälläkin sotki hänen suunnitelmiaan, oli sen luottamuksellinen mukanaolo kumminkin hänen menestykselleen ratkaiseva.

— Olipa harmi että talonpojat malttamattomuudellaan säikyttivät viholliset perääntymään, ennen kuin me ehdimme panna ne kierrokseen, valitti aina urhea ja seikkailuvalmis luutnantti Bonsin eräänä aamuna Pielisen joensuulla Malmille, kun he jääkäreineen ehtivät venäläisen kenraali Aleksejevin leirille, jonka tämä edellisenä päivänä, juuri ennen Malmin saapumista, oli kiireessä tyhjentänyt lähtien paljon suuremmalla joukollaan pakosalle Tohmajärvelle päin. Talonpojat olivat ruvenneet liian aikaisin ampumaan ja Aleksejev oli luullut Malmin jo saapuneen.

— Olihan se harmi, myönsi kapteeni. — Hänen reipas suunnitelmansa oli ollut saartaa viholliset ja sulkea ne loukkuun siihen joensuulle. Mutta hän ei tahtonut liiaksi moittia talonpoikia ja suunnitteli jo mielessään tapahtuneen erehdyksen muuttamista menestyksekkääksi tempaukseksi. — Mitähän, jos ajamme viholliset rajan toiselle puolelle ja siirrämme sodan sinne, — miksi meidän koko ajan pitäisi omassa maassamme tapella!

— Tehtävämme oli puolustusluontoinen ja osastomme on pieni, vastasi Bonsin epäillen esimiehensä lennokkaan ajatuksen onnistumista.

— Mutta talonpoikien avulla joukkomme kasvaa ja he ovat taistelutuulella. Vihollinen taas on hätäännyksissään ja pakenee — annetaan vauhtia!

— Annetaan vain, hitto soi! innostui nyt luutnanttikin asiaan. — Olisipa se kunniakasta, jos päästäisiin rajan taakse, näytettäisiin pääarmeijallekin hyvää esimerkkiä.

— Ja autettaisiin sitä. Takaan, että viholliselle tulee kiire Savosta, jos me vain ryntäämme Etelä-Karjalaan!

— Mutta silloin saamme kyllä pitää kiirettä — vihollinen kokoaa voimiaan. Miehet marssimaan, jääkärit ja talonpojat!

— Juuri niin, levätään sitten voittajina tai haudassa!

Malmin päätös synnytti mahtavan innostuksen hänen pienessä joukossaan, joka nyt yhdessä talonpoikien kanssa lähti rientomarssissa vihollisen jälkeen. Yhteenlaskettuina heitä oli noin 600 miestä, talonpojilla oli sadan vuoden ikäisiä kiväärejä ja karhupyssyjä olallaan ja ainoastaan kaksi tykkiä heillä oli mukanaan. Aleksejevilla sitä vastoin oli puoliväliin toista tuhatta miestä komennossaan, oli ratsuväkeä, oli runsaasti tykistöä, mutta hän tunsi sittenkin maan horjuvan jalkainsa alla Malmin talonpoikaispartioiden parveillessa hänen ympärillään. Hän ei tiennyt paljonko niitä oli, mistä ne tulivat ja milloin ne hyökkäsivät, ymmärsi vain, että näillä Malmin pojilla on puhti pohkeissa ja piru mielessä. Siksi hän perääntyi. Ensin Tohmajärvelle, jossa hän kokosi vartiostot ympärilleen, ja sitten yhtä painoa Pälkjärvelle, — Malmin sissit ja jääkärit koko ajan kintereillään.

Siellä — lähellä Venäjän silloista rajaa — hän pysähtyi hetkeksi huokaisemaan ja siellä syntyi elokuun 9. p:nä 1808 taistelu. Malm hyökkäsi näet empimättä ja viipymättä, vaikka tiesikin joukkonsa vihollista paljon heikommaksi; hän luotti vihollisen säikähdykseen ja ystäväinsä talonpoikien hurjaan sisuun ja järjesti ovelasti miehensä kahta tietä ryntäämään ajaen heti aluksi muutaman vihollisosaston suohon.

Pälkjärven kirkon seutuvilla kehittyi ja keskittyi taistelu kuumimmaksi; sitä kesti runsaasti kuusi tuntia. Mutta Malm ei hetkeksikään laskenut miestensä hyökkäysintoa laimenemaan eikä siis päästänyt joukkonsa pienemmyyttä näkyviin. Hän seisoi tyynenä, teräväsilmäisenä ja valppaana keskellä kuulasadetta ja johti taitavasti eri osastojaan yhä eteenpäin, niitä iloisesti kannustaen. Ja saman lujan uskon hän valoi apulaisiinsakin.

— Vihollinen on saatava omalle puolelleen rajaa, hän huudahti Bonsinille, joka miehineen ryntäsi hikipäin pistin ojossa kirkonmäkeä puhdistamaan.

— Ja se saadaan, vastasi luutnantti varmasti.

Ja se saatiin. Menetettyään kolmatta sataa miestä ja ison osan kuormastoaan Aleksejev vetäytyi sekasortoisine joukkoineen kirkolta ja pakeni suoraa päätä rajan yli.

— Nyt on Suomi tältä kulmalta vihollisista puhdas, virkkoi Malm riemuaan salaamatta luutnantilleen, kun he taistelun jälkeen hetkisen huokasivat ja katselivat, miten päivän sankareina tapelleet talonpojat rupesivat heti hilpeinä keittämään venäjänjauhosta iltapuuroaan. — Tekisipä armeijamme maan muissa osissakin saman tempun!

— Niin, ottakoon Klingspor nyt oppia sinusta, vastasi luutnantti. — Mutta emme kai jää tähän?

— Emmehän toki! Pitäähän meidän kerrankin hyökätä vihollisen alueelle ja antaa Aleksejeville sielläkin kyytiä.

— Lähdetäänkö heti?

— Ota osastosi, pistäkää pian illallinen poskeenne ja rynnätkää tuota pikaa. Tuolla puolen rajan me aamulla tapaamme!

Ensimmäisen ja ainoan kerran tässä sodassa suomalainen sotaväki samosi nyt vihollisalueelle, mistä Malm lähetti voitonviestin Sandelsille. Ja hän liikkui joukkonsa pienuudesta huolimatta sielläkin siksi omaperäisesti, että Aleksejev lastasi Sortavalassa kiireellä varastonsa ja miehensä laivoihin ollakseen valmis purjehtimaan Laatokan yli, jos se kesytön savolainen tulisi häntä vielä rannikollekin ahdistamaan.

Syyskesän ja syksyn Malm vietti jääkäreineen ja talonpoikineen Pohjois-Karjalassa, puolustellen sitä ja torjuen venäläisten kaikki yritykset hyökätä sieltä päin Sandelsin selkään. Hän sai pian uuden vastustajan, nuoren ruhtinas Dolgorukin, jolla oli entistä suuremmat, verekset sotavoimat käytettävänään, ja hänen oli silloin pakko vähitellen taistellen vetäytyä pohjoiseen päin. Mutta Taipaleella, Joensuusta hiukan luoteeseen päin, hän puolustautui kumminkin lähes kymmenkertaista ylivoimaa vastaan niin sitkeästi ja niin kauan, että Dolgoruki vasta sen jälkeen, kun Suomen läntinen armeija oli syyskuussa Pohjanmaan rannikolla kärsinyt ratkaisevat tappionsa ja perääntynyt, pääsi etenemään Sandelsin silloin jo jättämiin asemiin Toivolassa. Malm olikin silloin tehnyt tehtävänsä Karjalassa. Mutta sieltä saamansa käskyn nojalla peräytyessäänkään sisukas Malm ei suostunut siirtymään taistelutta, vaan hän kahakoi vielä savolaisineen itsepäisesti joka salmella ja joka sillalla, ennen kuin hän kirvelevin sydämin taas luovutti palan rakasta Savoaan viholliselle.

Venäläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä miestä, hänen pelkkä nimensä aiheutti heissä kauhua. Hän oli valppaana heitä vastassa joka taholla, jokaisen veräjän suussa, mutta he näkivät hänet usein sielläkin, missä hän ei ollutkaan. Kerrankin oli kymmenkunta talonpoikaa Juankoskella vakoilemassa sinne sijoitetun venäläisosaston touhuja. Työn tehtyään partion päällikkö kutsui tuohitorvella miehensä kokoon metsään lähteäkseen paluumatkalle. Viholliset kuulivat töräyksen ja huusivat:

— Malmin kapteeni tulee, kuuletteko!

— Hän on jo tuolla metsän reunassa!

Ja suin päin viholliset lähtivät pakenemaan Malmin pelkkää nimeä.

Raskasta oli Malmin poikien marssi syyssateilla, kun heidän oli jälleen peräännyttävä Sandelsin armeijan mukana pohjoiseen päin. Kesä oli ollut kaunis ja menestyksellinen, he olivat omalta osaltaan pitäneet vihollisen aisoissa ja tuottaneet sille tappion toisensa perästä. Katkeraa oli, kun heidän nyt sittenkin täytyi perääntyä. Eikä "Savon joukko" sitä enää vastarinnatta tehnytkään. Iisalmella taisteltiin sitten tämän sodan tuimimmat ja verisimmät, Koljonvirran ja Salahmin taistelut. Niissä kapteenista majuriksi tällä välin ylennetty Malm kunnostautui otellen yhtä uljaasti ja neuvokkaasti kuin Karjalassa. Viimeksi mainittu taistelu, jossa Malm johti etujoukkoa, tuli olemaan tämän sankarin viimeinen. Oli marraskuun 9. päivä. Molemmat sotajoukot, Sandelsin ja Tutshkovin, seisoivat lähikylissä vastakkain — uusi yhteenotto oli käsillä. Sandels tahtoi iskeä ensiksi ja lähetti Salahmista iltayöstä osaston hyökkäämään metsien halki yöpuulla lepäilevien vihollisten selkään. Retki yöpimeän, syysmärän ryteikön läpi oli ylen vaivalloinen, mutta Malmia ja hänen poikiaan kannusti vanha into — he aikoivat iskeä samalla vastustamattomalla voimalla kuin Pälkjärvellä. Ja iskivätkin. Mutta silloin heille selvisi, että heidän iskunsa oli nyt tehoton. Petos oli tapahtunut, vihollinen oli saanut sanan, saartajat joutuivat kierrokseen. Ylivoima oli täysin varustautuneena heitä vastassa joka taholla.

— Mikä nyt neuvoksi? kysyi Bonsin varmana siitä, että hänen aina neuvokas päällikkönsä kyllä keksii pääsyn tästäkin pälkähästä.

Mutta mitään pelastumisen mahdollisuutta ei ollut, sen sai Malm pian selville. Tyynesti, mutta tavallistakin vakavammalla äänellä hän vastasi:

— Nyt ei auta muu kuin tapella viimeiseen asti. Hyökätä kohti — eteenpäin, mars!

Monesti Malm oli poikineen iskenyt hartiavoimin, mutta ei koskaan niin tuimasti kuin tänä marraskuun yönä ja aamuna. Ensimmäisen vastaansa tulleen pataljoonan hän heti voitti ja otti vangikseen, mutta edessä oli toinen, joka sulki häneltä tien, kolmas ja neljäskin. Niiden läpi hän päätti syöksyä pistinhyökkäyksellä ja murtautua Virran sillalle, jonka toisella puolella hän tiesi oman väen olevan vastassa. Hurjasti siinä pimeässä hyökättiin, taisteltiin raivokkaasti pistimin ja pyssynperin, ja niin tiukka oli johtajan ote, kun hän komensi ja karjui osastonsa etunenässä, että edessä oleva elävä seinä taipui ja väistyi. Mutta toinen seinä oli aina sen takana…

Silloin saapui ylemmältä taholta käsky, että hyökkääjien oli peräännyttävä, ja ihme kyllä vetäytyminen onnistuikin nyt pääosastolle. Mutta Malm itse taisteli vielä lähimpine poikineen suojellen peräytymistä; vasta viimeksi hän ajatteli omaa pelastustaan. Silloin tuli luoti sivulta, pirstoi majurin reiden ja kaatoi hänet tantereeseen.

— Perääntykää pojat, hän huusi kaatuessaan. — Nyt on tie auki, kohta se voi taas olla tukossa.

Mutta hänen jääkärinsä eivät perääntyneet. He ryhmittyivät maassa makaavan majurinsa ympärille, taistelivat siinä edelleen toisten jo lähdettyä ja koettivat nostaa pahasti haavoittuneen päällikkönsä maasta kantaakseen hänet mukaansa. Mutta silloin Malm karjaisi karkeimmalla käskijänäänellään, jota pojat aina olivat tottuneet sokeasti tottelemaan:

— Älkää koskeko minuun, siitä ei tule mitään. Jättäkää minut, totelkaa, perääntykää!

Vieläkin miehet vitkastelivat, taistellen yhä päällikkönsä ympärillä. Verestävin silmin haavoittunut nousi silloin ryntäilleen ja huusi:

— No, totteletteko, vai…!

Silloin he tottelivat, perääntyivät ja pelastuivat. Majuri Malm jäi yksin lepäämään vesakkoon voimattomana ja verta vuotavana, mutta sittenkin sisimmältään tyytyväisenä, että häntä oli viimeiseen asti toteltu.

Hetken kuluttua venäläiset korjasivat hänet siitä ja kantoivat sidottavaksi. Samalta tantereelta korjattiin monta muutakin haavoittunutta suomalaista soturia ja upseeria. Mutta kun venäläiset keksivät, että tämä vesakossa haavoittunut upseeri oli heidän urhoollisin ja taitavin vastustajansa, pelottava majuri Malm, he siirsivät erityisen kunnioittavasti hänet eri taloon hoidettavaksi ja osoittivat hänelle kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Mutta Savoon he eivät kuitenkaan uskaltaneet jättää häntä sairastamaan — siksi vaarallinen tämä mies oli heille. Niin pian kuin haavoittunutta voitiin kuljettaa, he veivät hänet veneellä Saimaan vesiä myöten etelään päin ja myöhemmin Pietariin asti. Haavat paranivat vähitellen huolellisella hoidolla ja muutenkin häntä kohdeltiin Venäjän pääkaupungissa miehenä, jota kohtaan vastustaja tunsi kunnioitusta.

Sota oli päättynyt Savossa, pian koko Suomessakin, ja majuri Malmille selvisi, että hän oli nyt sotilasuransa päätepisteessä. Hänet valtasi vangiksi jouduttuaan, jopa heti Salahmin taistelun jälkeen, jolloin hän kuuli koko Suomen armeijan lopullisesti perääntyneen ja sitten suostuneen aselepoon, omituinen mielenrauha ja tyydytyksen tunne. Hän tiesi omasta puolestaan tehneensä kaiken mahdollisen syntymäseutunsa ja kotimaansa puolustamiseksi, tiesi miehenä täyttäneensä velvollisuutensa siihen hetkeen asti, jolloin hän haavoittui, ja tiesi myöskin kotikansansa sen tunnustavan. Enempää hän ei voinut. Rauhallisesti hän makasi vankina tautivuoteellaan, muistellen ponnistuksiaan ja Savon poikiaan.

Venäläiset laskivat hänet vapaaksi ja palaamaan kotiinsa jo ennen kuin Haminan rauha oli solmittu, ja hän palasikin sieltä hiljaisena, yksivakaisena ja vaatimattomana maamiehenä rakkaaseen Savoonsa kotitilaa viljelemään. Sotaisista kunnianosoituksista ja arvomerkeistä, joita hänelle joskus tarjottiin, ei hän välittänyt, maan mahtajien puheille hän ei koskaan virkoja kärkkyen pyrkinyt eikä vaatinut mitään palkintoja, — olihan hän vain täyttänyt velvollisuutensa soturina ja halusi nyt kätkeytyä maaseudun rauhaan. Sinne hän sitten unohtuikin.

Mutta joskus pyhäilloin, jolloin entiset Savon jääkärit kirkkomatkallaan poikkesivat vanhaa, suosittua "kapteeniaan" tervehtimään, palasivat yhteisesti kestetyt taisteluvaiheet elävinä ja värikkäinä miesten tarinoihin ja silloin elettiin iloisessa seurustelussa uudelleen kaikki kahakat ja retket. Vilkkaasti luisti tarina majurin tuvassa, kasku ja muistelma seurasi toistaan ja Malmin vartalokin oikeni taas suoraksi ja ryhdikkään sotilaalliseksi, kun hän mitteli lattiaa edestakaisin ja selitti miehille, millainen tilanne todella milläkin hetkellä oli ja miksi oli tehtävä juuri niin kuin silloin tehtiin. Jos silloin joku joukosta oli muistavinaan asian toisin ja väitti vastaan, majurin vakavat kasvojenpiirteet kovenivat ankariksi ja hän saattoi jyrähtää vastaan:

— Hä, kiisteletkö sinä päällikkösi kanssa, tottahan minä asian tiedän…

Mutta samassa laukesi jyrkkyys hilpeään kompaan ja yleinen, iloinen nauru remahti ystävyksinä tarinoivien miesten piirissä.

Santeri Ivalo

ASEVELJET

KAARLE KUSTAA RAMSAY ja HENRIK von QVANTEN

Kello oli vasta neljä aamulla, kun toisen prikaatin adjutantti, luutnantti Ramsay, havahtui unestaan. Hän työnsi syrjään viitan, jonka hän oli vetänyt silmilleen sääskien suojaksi, ja kohosi istualleen. Aurinko oli vasta puiden latvojen tasalla, heinänhelpeissä kimaltelivat vielä kastehelmet ja kapean Kauhavanjoen pinnalla leijaili usvapilviä. Joka puolella kedoilla ja pellonpientareilla näkyi nukkuvia sotilaita ja niityillä joen takana torkkuivat päät nuupollaan armeijan hevoset, joiden täyteen ahdetut vatsat pullottivat kuin tynnyrit. Liikkeellä ei näkynyt vielä muita kuin kulkuvartio, joka pistimet auringossa kimallellen verkalleen asteli Lapualle johtavalla tiellä.

Kaikesta päättäen oli tästä päivästä muodostuva yhtä helteinen kuin eilisestäkin, jolloin armeija oli hikeä valuen ja pölyä niellen marssinut Alahärmästä tänne Kauhavalle. Nääntyneet miehet olivat yöpyneet taivasalle. Kuumuuden takia oli luutnantti Ramsaykin muutamien upseeritoveriensa kanssa valinnut yösijan ulkoa jokiäyräältä, läheltä kirkkoa. Mutta hänen päällikkönsä, eversti von Döbeln, samoin kuin kenraali Adlercreutz ja muut korkeammat upseerit olivat majoittuneet lähitaloihin.

Luutnantti Ramsay oli vasta viidenkolmatta ikäinen, harvinaisen sirorakenteinen ja uljasryhtinen, vaikuttamatta silti koskaan pöyhkeältä. Hänen säännöllisiin kasvoihinsa oli laihuuden ja päivettyneisyyden takia tullut jotakin terävää, mitä kuitenkin lievensi suurten silmien haaveksiva ilme. Koko hänen olemuksessaan oli tuollaista puoleensavetävää nuoren miehen puhtautta, avomielisyyttä ja rehtiyttä, mikä sai kaikki rykmentin upseerit ja sotilaat pitämään hänestä aivan erikoisella tavalla. Porilaisten lempipojaksi häntä yleensä armeijassa sanottiinkin.

Kun hän siinä varhaisen aamuauringon loisteessa istui virran äyräällä ja tuijotti vedenkalvoon, oli hänen ilmeensä tavallistakin kaukaisempi. Hän muisteli untaan, josta hän hetki sitten oli havahtunut. Hän oli nähnyt elävänä edessään lapsuudenkodin, Jackarbyn kartanon lähellä Porvoota, sekä rakkaan ja ikävöimänsä äidin, joka oli jäänyt sinne vihollisten valtaamalle alueelle, kun hänen veljineen oli täytynyt perääntyä armeijan mukana yhä kauemmaksi pohjoiseen. Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän uneksi äidistään, mutta tällä kertaa oli unennäössä kuitenkin ollut jotakin erikoista; se oli hyvin selkeä uni, jonka tunnelma oli leppoisa ja vienon surumielinen. Mutta vieläkin enemmän häneen vaikutti unen jälkimmäinen osa. Äidin ja kodin haihduttua näkyvistä hän oli ollut harhailevinaan kentällä, jota peitti tiheä sumu. Yhtäkkiä oli hänen rinnalleen ilmestynyt hänen veljensä, majuri Antero Wilhelm. Veli oli lyönyt häntä olkapäälle, nyökäyttänyt mitään puhumatta päätään ja poistunut kiireesti hänen luotaan. Muutamia askelia otettuaan hän oli kuitenkin kääntynyt ja nyökäyttänyt vielä kerran kuin kutsuen päätään sekä hävinnyt sen jälkeen sumuun.

Mitähän tämä kaikki merkitsi — jos nyt unet yleensä mitään merkitsivät? Mutta oli omituista, ettei hän ollut lähes kahteen kuukauteen saanut veljeltään kirjettä eikä muutoinkaan kuullut hänestä mitään — tuosta kuusi vuotta vanhemmasta veljestään, johon hän lähinnä äitiään oli niin lujin sitein kiintynyt. Kohta Revonlahden taistelun jälkeen oli veli lähtenyt Ruotsiin viemään kuninkaalle voitonsanomaa sekä viholliselta vallattuja lippuja. Tukholmasta Antero-veli oli sitten kirjoittanut pitkän ja intomielisen kirjeen kertoen saaneensa majurin arvon ja Miekkatähdistön ritarimerkin sekä lähtevänsä kenraali v. Vegesackin adjutanttina takaisin Suomeen. "Piakkoin tavataan siis Etelä-Suomessa, ehkäpä juuri kotona rakkaan äitimme luona", oli veli lopettanut kirjeensä.

Päämajaan Uudessakaarlepyyssä oli jo parisen viikkoa sitten saapunut tieto, että Vegesack oli juhannuksen aluspäivinä yrittänyt maihinnousua Lemulla, lähellä Turkua, mutta hänet oli lyöty takaisin. Veljestään Ramsay ei ollut kuitenkaan kuullut mitään eikä myöskään kuulunut kirjettä, jota hän odotti joka päivä kärsimättömästi.

Hänet havahdutti raskasmielisistä mietteistään vänrikki v. Qvanten, joka oli nukkunut hänen rinnallaan ja joka nyt kuorsaamasta laattuaan alkoi kääntyillä viittansa alla nostaen vihdoin näkösälle pyöreän ja pörröisen päänsä. Niin pian kuin Ramsayn katse osui ystäväänsä, hänen apeat mietteensä haihtuivat ja hänen kasvojaan valaisi iloinen hymy. Hän ei koskaan voinut katsoa hymyilemättä Qvanteniin, sillä tämän koko olemuksessa oli jotakin, mikä väkisinkin pakotti toisen hyvälle tuulelle. Hänen lyhyt ja tanakka vartensa päättyi pyöreään, pörrötukkaiseen päähän, ja kasvot nykerönenineen ja alasriippuvine kiinalaisviiksineen olivat yhtä pyöreät. Mutta tällä haavaa Qvanten oli pölyn, ruudinsavun ja päivänpaahteen mustaamine kasvoineen enemmän neekerin kuin kiinalaisen näköinen.

Tästä hänen vähemmän edullisesta ulkomuodostaan huolimatta pidettiin rykmentissä vänrikki Qvantenista lähes yhtä paljon kuin Ramsaysta. Hänen suurista ja toisistaan loitolla olevista silmistään loisti sellainen aitosuomalainen rehellisyys ja verraton hyvänsävyisyys, että hänestä väkisinkin täytyi pitää.

Niin toistensa vastakohdat kuin Ramsay ja Qvanten olivatkin sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan, olivat he heti tutustuttuaan kiintyneet toisiinsa. Vähitellen heistä oli kehittynyt rykmentin parhaat ystävykset, jotka aina loma-aikoina nähtiin yhdessä.

Kun rykmentin nuoremmat upseerit olivat Siikajoen päivän iltana juhlineet ensimmäistä voittoa, Qvanten oli malja kädessä tullut Ramsayn luo ja kieli jo sammaltelevana puhunut:

— Kuulehan, Kalle, vaikka sinä oletkin luutnantti ja vapaaherra ja kaunis mies, ja minä vuosistani huolimatta vänrikki-pahanen, ilmanaikaista tusina-aatelia ja ulkonäöltäni täysi neekeri, niin sallithan minun kuitenkin syleillä sinua merkiksi siitä, että minä pidän sinusta äärettömästi.

He olivat syleilleet toisiaan, ja Qvanten oli itku kurkussa vakuuttanut, että tässä maailmassa oli vain kolme, joista hän oikein todenteolla piti, nimittäin hänen vanha äitinsä, Kalle Ramsay ja… ja…

— Ja Loviisa, oli Ramsay siihen lisännyt.

— Ei, ei mitään sellaista, vaan — se kolmas on taskumattini, oli Qvanten väittänyt.

Mutta kyllähän Ramsay tiesi, että Qvanten oli sittenkin sillä kolmannella tarkoittanut Loviisaa, sillä hän ei viljellyt taskumattiaan sen innokkaammin kuin muutkaan. Hän oli ennen sodan puhkeamista korviaan myöten rakastunut tuohon Loviisaan ja suunnitellut yötä ja päivää rakkaudentunnustusta, mutta ei ollut edes eronhetkenäkään rohjennut sitä tehdä, siinä määrin hän oli huolestunut omasta rumuudestaan.

Niin, se oli ollut Siikajoella. Mitä pauhaavan ilon ja keväisen jäänlähdön päiviä ne olivatkaan olleet! Kuin riemukulussa oli siitä lähtien seurattu perääntyvän vihollisen kintereillä kohti etelää ja kotiseutua. Oli tämä Pohjanmaa sentään toisenlaista maailmaa kuin Etelä-Suomi, sen olivat ystävykset monta kertaa matkan varrella todenneet. Yksin nuo kaikkialla törröttävät aidanseipäätkin tuntuivat huutavan, että täällä ei kärsitä vierasta sortajaa. Entä minkä innostuksen valtaan armeija olikaan joutunut Siikajoella, kun päämajaan oli kymmenien peninkulmien päästä saapunut suksilla hiihtäen talonpoikaislähetystö pyytämään aseita, sillä monta tuhatta pohjalaista talonpoikaa oli valmiina nousemaan armeijan avuksi, että ryssä saataisiin maasta ajetuksi. Mutta kuinka olikaan Klingspor — se "kaksileukainen aasi", se "taikinapää" ja "mätisäkki" ja mitä kaikkia nimityksiä nuoremmat upseerit keskuudessaan hänestä käyttivätkin — kuinka olikaan hän osannut taas nopeasti sammuttaa miesten innostuksen. Niin, otettuaan nenäänsä nuuskaa kultaisesta rasiastaan hän oli taputtanut lähetystön miehiä ystävällisesti olkapäälle ja kehottanut heitä palaamaan kiltisti kotiinsa. Armeija oli kyllä pitävä huolen niistä asioista. Sellaista se oli. Ja kunpa armeija edes olisi saanut sydämensä mukaan pitää huolta vihollisen maasta ajamisesta, ainakin Hämeenlinnassa asti jo oltaisiin. Mutta eteneminenhän oli ollut niin tuskastuttavan hidasta. Koko armeija paloi eteenpäin rynnistyksen ja taistelun halusta ja tämän tahtonsa voimalla se sai kiskoa marskia perässään kuin suunnatonta kivirekeä, joka vastaan haraten venyi kaukana perässä. Uudessakaarlepyyssä hän nytkin istui, kun armeijan tuli tänään käydä vihollisen päävoiman kimppuun Lapualla. Mutta hyvä, että oli edes lopultakin saatu lupa taistella ja taas hiukan edetä. — Qvanten kohosi istumaan, hieroi unen silmistään ja virkkoi:

— Onnellista huomenta, veikko! Tänään sitä taas pitkästä aikaa tapellaan.

— Ja lisätään uusi helmi voittojen ketjuun, lisäsi Ramsay.

— Niin tietysti, nyökäytti Qvanten, — sitä tuskin kukaan armeijassa epäilee.

He istuivat hetkisen ääneti. Ramsayn mieleen palasi jälleen uni ja sen johdosta hän virkkoi:

— Saapas nähdä, eikö tänään päämajasta tulevan kuriirin matkassa saavu vihdoinkin kirje veljeltäni.

Qvanten alkoi rykiä ja kakistella ja selvitellä kurkkuaan, kunnes vihdoin sai sanotuksi:

— Kuule, veli, tuota noin… ehkä on parasta, että sinä lakkaat odottamasta sitä kirjettä.

— Kuinka niin? kääntyi Ramsay äkkiä toverinsa puoleen ja Qvantenista tuntui, että hänen terävä katseensa tunkeutui ihan hänen sielunsa pohjaan.

— Niin vain että… hän sammalsi ja koetti välttää tuota katsetta.

— Että… että veljeni on kaatunut?

— Niin… siellä Lemun taistelussa.

Qvanten huokasi helpotuksesta, että se viimeinkin tuli sanotuksi. Asia oli nimittäin niin, että samalla kertaa kuin päämajaan oli saapunut tieto Lemun taistelusta, oli tullut myöskin ilmoitus majuri Ramsayn kaatumisesta mainitussa taistelussa. Kukaan ei olisi ollut halukas ilmoittamaan asiasta luutnantti Ramsaylle, kun tiedettiin, miten syvästi veljekset olivat toisiinsa kiintyneet. Mutta jonkunhan se oli kuitenkin tehtävä ja lopuksi velvoittivat upseeritoverit siihen Qvantenin, koska hän oli nuoren Ramsayn lähin toveri. Monta päivää oli Qvanten poloinen pureksinut tuota katkeraa palaa ja miettinyt sanoja ja tapaa, millä hän soveliaimmin ja hellävaraisimmin ilmoittaisi tuon asian. Sitä hän oli illallakin miettinyt koko ajan, kun he vierekkäin nurmikolla maaten juttelivat ja odottelivat unta. Mutta hän ei ollut löytänyt sanoja, kunnes asia nyt vihdoinkin kuin vahingossa pulpahti esiin.

Nähdessään, kuinka Ramsay painoi päänsä käsiin ja kuinka hänen hartiansa tärähtelivät sisäisestä tuskasta, hän alkoi kuitenkin katua ja soimata itseään tomppeliksi, aasiksi ja jos miksi. Nythän oli taistelu edessä ja hän, pöllöpää, oli ajattelemattomasti mennyt masentamaan toverinsa mielen, jonka tänään olisi pitänyt olla ehyt ja intoa täynnä. Eikö hän hyvin olisi voinut odottaa vielä esimerkiksi seuraavaan päivään.

— Tuota… sellaista on huhuttu, mutta saattaahan tieto yhtä hyvin olla perätönkin, hän alkoi neuvottomuudessaan peruutella.

— Ei, veljeni on kaatunut, olen siitä nyt aivan varma ja… ja siitä olen myöskin varma, että olen itse tänä päivänä seuraava häntä, sanoi Ramsay vakavasti ja kohotti päänsä.

Hän oli kukistanut mielenliikutuksensa eikä hänen suurissa silmissään näkynyt jälkiäkään kyynelistä.

— Mutta kuinka… mistä sinä sellaista sait päähäsi, hölmistyi Qvanten.

Sydämessään riehuvasta myrskystä huolimatta täytyi Ramsayn taas hymyillä, sillä niin hullunkuriselta Qvanten näytti, kun hän tukka pörröllään, silmät renkaina ja suu auki tuijotti häneen.

— Näin veljeni juuri vähän ennen kuin heräsin, ja hän kutsui minua seuraansa, Ramsay vastasi.

— Mutta kuulehan, alkoi Qvanten innokkaasti, — ei uniin ole luottamista. Naiset niistä välittäkööt! Eikä sekään pidä yhtään paikkaansa, että sotilas aamulla ennen taistelua tietää muka kuolemansa. Revonlahden taistelun edellä olin sellaista itsessäni tuntevinani, mutta en silti saanut naarmuakaan. Niin että saat olla aivan varma —

Hänen sanatulvansa keskeytti kiivas musketinpauke, joka kuului siltä kohtaa, missä Lapualle johtava tie sukelsi metsän suojaan. Kirpeinä ja terävinä räiskähtelivät laukaukset aamuraikkaassa ilmassa ja puiden välistä pöllähteli näkyviin ruudinsavupilviä. Siellä oli etuvartiossa Karjalan jääkäreitä everstiluutnantti Aminoffin johdolla.

Toverukset kavahtivat jalkeille ja samassa alkoivat rummut päristä ympäri leirialuetta. Unisia pörröpäitä kohosi joka puolella näkyviin ja tuota pikaa vallitsi kirkon lähistöllä vilkas liike ja hyörinä. Kiireessä sotilaat haukkasivat kylmän aamiaisensa, sen jälkeen armeija asettui suureen neliöön, jonka keskellä seisoi päällikkökunta ynnä mukana olevat sotapapit ja hartaina kaikuivat virren sanat:

Minä vaivainen mato ja matkamies, mont' vaarallist' vaellan retkee, kun käyn isänmaatani etsien ja odotan ehtoon hetkee.

Tasan kello seitsemän päättyi lyhyt jumalanpalvelus ja joukot aloittivat heti marssinsa kohti Lapuaa. Etumaisena kulki ratsuväki ja sitten neljäs prikaati, jonka muodosti viisi pataljoonaa savolaista jalkaväkeä sekä Savon jääkäreitä. Näiden jäljessä ajaa jyristi tykistö. Sitten seurasi toinen prikaati, jonka muodostivat Döbelnin kuuluisat porilaiset. Hämäläisistä ja uusmaalaisista kokoonpantua kolmatta prikaatia seurasi jälkijoukkona turkulaisten muodostama ensimmäinen prikaati.

Tuhannet askelet tömisyttivät maata, sakeana pilvenä kohosi tiestä pöly, jonka keskeltä välkehtivät soturien kaluunat ja pitkät pistimet, ja riveistä kaikui reipas sotilaslaulu.

Ammunta, joka oli ajanut jalkeille Ramsayn ja Qvantenin, taukosi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Siellä oli ollut vain venäläinen tiedustelujoukko, jonka etuvartio oli heti ajanut käpälämäkeen. Etuvartijoina toimineet Karjalan jääkärit olivat saaneet vahvistuksekseen eskadroonan rakuunoita sekä yhden kolminaulaisen tykin ja he marssivat nyt armeijan kärkijoukkona kohti Lapuaa.

Viimeisenä lähti Kauhavalta liikkeelle kuormasto. Selviteltyään oman prikaatinsa kuormat matkalle ajaa karkuutti Ramsay pitkin tien sivua ohi jälkijoukkojen saavuttaakseen oman rykmenttinsä. Kuten ennenkin nähdessään rakkaan kotoisen armeijan marssimassa taisteluun isänmaan vihollista vastaan, hänen sydämessään ailahti riemukas tunne. Mutta tällä kertaa ei tuo tunne purkautunut riehakkuutena, vaan sitä kahlitsi raskas paino. Hän näki veljensä sumun keskeltä viittovan hänelle ja sitten hän näki äidin, silmät kyynelissä, seisovan kahden seppelöidyn ruumiskirstun äärellä. Hymyillen hän nyökäytteli päätään upseeritovereille ratsastaessaan ohi, mutta koko ajan pysyi tuo kuva hänen sisäisen silmänsä edessä. Ja niin oli laita koko päivän, vaikka hän moitteettomasti täyttikin tehtävänsä prikaatin adjutanttina, jopa saattoi vanhaan tapaan taistelun pyörteissä innostua haltioitumiseen saakka.

Reippaasti käsiään heilutellen ja laulunpätkää hyräillen Qvanten asteli komppaniansa edessä. Kun Ramsay ehti hänen kohdalleen, Qvanten loi häneen tutkivan silmäyksen. Nähdessään Ramsayn hymyilevän hänen tuli äkkiä tavattoman hyvä olla. Lämmin hohde ruskeissa silmissään hän kääntyi komppaniaansa ja takaperin astellen alkoi johtaa laulua. Miehistön valtasi sama tunne ja täysin keuhkoin he alkoivat vedellä vanhaa sotilaslaulua:

Poijat ne marssi Weikselin poikki verinen miekka vyöllä. Eikä ne venäläistä pelänneet päivällä eikä yöllä.

Qvantenilla oli hyvä tenoriääni ja Ramsay oli monesti pannut merkille, että hän laulaessaan muuttui suorastaan kauniiksi. Niin oli nytkin, ja äkkiä tuli Ramsayn mieleen, että oli mahdotonta, ettei Loviisa tai kuka neito hyvänsä voisi rakastua Qvanteniin. Hän sai halun rohkaista tuota kunnon toveriaan ja ratsastaen hänen rinnalleen hän otti Qvantenia kädestä ja kuiskasi:

— Kuulehan, Heikki, sinun täytyy heti tavattuasi kosia Loviisaa. Olen aivan varma, että hän rakastaa sinua.

Qvanten punastui hiusrajaan saakka ja mumisi joitakin katkonaisia sanoja, samalla kun silmiin kihonnut kosteus ilmaisi, että toverin sanat olivat öljyä hänen palavalle sydämelleen. He puristivat toistensa kättä ja toivottivat toisilleen onnea edessä olevan taistelun varalle, minkä jälkeen Ramsay kannusti hevostaan ja ratsasti Döbelnin rinnalle prikaatin etupäähän.

Kapea tie luikerteli somasti kiviperäisen metsämaan halki. Toisinaan se sukelsi tiheään kuusikkoon, jossa hikoilevia sotilaita vastaan lehahti kostea viileys. Kuta korkeammalle aurinko kohosi, sitä helteisemmäksi kävi ilma.

Kahdeksan tienoissa olivat etumaiset joukot ehtineet matkan puoliväliin. Silloin tuli pysähdys, kun edestäpäin alkoi kuulua kiivasta ampumista. Oli törmätty yhteen vihollisen etujoukkojen kanssa, jotka oli lähetetty tänne metsään hidastamaan suomalaisten etenemistä. Sotilaat heittäytyivät sammalistoon huoahtamaan kärkijoukon koettaessa raivata metsää puhtaaksi.

Mutta pysähdys alkoi ennen pitkää tuskastuttaa niin sotilaita kuin upseereitakin. Döbelnin kehotuksesta Ramsay ratsasti ottamaan selkoa, mitä etupäässä tapahtui.

Hänen edessään alkoi musketinpauke kuulua yhä lähempää. Puiden oksat rapisivat ja väliin kuului ilmassa tuttu surina aivan kuin suuri paarma olisi lentänyt vihaisesti tietänsä. Kuului jo tykinjymäyskin. Arvatenkin siellä meikäläiset kärkimiehet koettivat raehaulipanoksin puhdistaa metsää vihollisista.

Tultuaan etumaisen savolaispataljoonan luo Ramsay kohtasi Adlercreutzin, joka punoittavana, kulmat rypyssä ratsasti päinvastaiselta suunnalta ja ehdittyään savolaisten luo huusi majuri Tujulinille:

— Meidän pitäisi päästä eteenpäin, mutta ne paholaiset perääntyvät. Viekää te, majuri, savolaisenne tuleen, he eivät koskaan peräänny.

Muutapa ei tarvittukaan. Puiden varjossa lepäilevät savolaiset kavahtivat jaloilleen, ottivat valmiiksi ladatut muskettinsa, hajaantuivat ketjuun kahden puolen tietä ja hurraata huutaen syöksyivät eteenpäin. Karjalaiset olivatkin jo väsyneet oltuaan koko yön etuvartiossa, ja nyt he pääsivät vuorostaan lepäämään.

Savolaisten raivatessa tietä marssittiin taas hiljalleen eteenpäin. Mutta vihollisen vastarinta kävi yhä sitkeämmäksi, puu puulta täytyi heidät karkottaa ja aina vain vilahteli edessä uusia vihreätakkeja. Laukaukset pamahtelivat taajaan ja kautta metsän sekaantui pihkan ja kanervan tuoksuun kitkerä ruudinhaju. Kaatuneita ja haavoittuneita näkyi tuolla ja täällä.

Tavantakaa täytyi pysähdellä, jolloin porilaiset alkoivat käydä kärsimättömiksi. Eversti Döbeln tiedusti Adlercreutzilta, eikö hän saisi lähettää jotakin osaa rykmentistään savolaisten tilalle.

— En tahdo loukata savolaisia, sillä he tappelevat siellä kuin miehet, vastasi Adlercreutz. — Mutta jos he itse suostuvat vaihdokseen, niin olkoon menneeksi.

Ramsay sai ratsastaa ottamaan asiasta selkoa.

Kuta lähemmäksi eturintamaa hän ehti, sitä sankemmaksi kävi ruudinsavu ja sitä taajempaan kuului surinaa ja vihellystä.

Vasemmalla ratisivat pensaat, kuului kirouksia ja äkäistä ähellystä, ja yhtäkkiä astui sieltä esiin everstiluutnantti von Törne, paljastettu miekka kainalossaan, leyhytellen hatullaan vilvoitusta kasvoilleen, jotka punoittivat ja vuodattivat hikeä.

Rauhatonta ratsuaan hilliten Ramsay tervehti everstiluutnanttia ja esitti asiansa.

— Hoo, vai sillä tavalla, vastasi ukko äreästi. — Vai pitäisi meidän jättää työmme kesken. Ei tule kuuloonkaan. Entä tämä? Katsokaahan tänne.

Hän käänsi selkäpuolensa Ramsayhin, joka nyt huomasi että ukon univormutakin toinen lieve oli riekaleina ja toinen tipotiessään. Hänen seisoessaan tapansa mukaan hajasäärin ja huudellessaan kompasanoja puiden suojasta ammuskeleville miehilleen oli vihollisen kuula löytänyt tiensä hänen jalkainsa välitse saaden aikaan tämän harmillisen raivauksen.

— Tämä täytyy ensin kostaa, jatkoi everstiluutnantti. — Jos me väsymme kesken, niin silloin vasta saatte tulla tilallemme.

Hän painoi äkeästi lakin päähänsä ja työntyi metsään tien oikealle puolelle. Sieltä alkoi kuulua kiivaita komennushuutoja ja pitkin linjaa Savon jääkärit syöksyivät pistimet ojossa juoksujalkaa eteenpäin.

Ramsay palasi takaisin ja hänen mukanaan levisi pitkin marssikolonnaa juttu ukko Törnen takinliepeitä kohdanneesta onnettomuudesta ja kuinka se oli puolella lisännyt armeijan etenemisvauhtia. Hilpeän mielialan vallitessa, kokkapuheiden kaikuessa ja hien virtanaan valuessa marssittiin vinhaa vauhtia eteenpäin kuin olisi oltu matkalla elonkorjuutalkoihin.

Ammunta edessäpäin lakkasi, metsä harveni, kohottiin matalalle mäenharjanteelle ja äkkiä aukeni eteen Lapuan tasanko.

Tuo näkymä kertoi uuraasta, monien sukupolvien työstä kotoisella maaperällä. Lämmin, kotoinen ja supisuomalainen tuntu tulvahti tuosta laaksosta voimakkaasti niitä suomalaisia sotureita vastaan, jotka heinäkuun neljäntenätoista päivänä 1808 levittäytyivät Ritamäen harjanteella taistelurintamaan. Joka puolella näkyi tuleentuvia viljavainioita ja heinäviä niittyjä ja niiden keskellä luikerteli hopeanauhana Lapuanjoki. Pitkin sen rantoja seisoi tiheässä vauraita taloja, toiset ruskeiksi paahtunein honkahirsin, toiset punaiseksi maalattuina valkoisin ystävällisin ikkunalaudoin. Kaivonvintit ja tuulimyllyjen siivet kurkottivat autereista taivasta kohti. Kylän keskustassa, muutamain pihlajain siimeksessä seisoi punaiseksi maalattu kirkko ja sen lähellä, tien toisella puolen, pappila. Kaikki oli niin tuttua ja kotoista. Ja taulun taustana kohosi lakeuden vastakkaisella äärellä yksinäisyydessään jylhä Simsiön vuoren selänne, jonka tummat havumetsät puunsivat helteisen autereen verhosta.

Yksi ainoa tunne täytti suomalaisen sotajoukon tätä maisemaa katsellessaan: väkevä halu valloittaa miekka kädessä muukalaiselta tämä laakso, jonka heidän esi-isänsä olivat aikoinaan kuokka ja kirves aseenaan riistäneet metsältä. Tuo laakso toi heidän mieleensä vanhan, paljon kärsineen, lempeän äidin kasvot — äidin, joka sanattomin ilmein pyytää pojaltaan apua. Väkevät tunteet paisuttivat sotilaitten rintaa, silmät kostuivat ja känsäiset kourat puristivat lujasti musketinpiippuja. "Me tahdomme voittaa ja me voitamme." Upseerit lukivat tuon päätöksen sotilaittensa kasvoista ja sotilaat näkivät sen heijastuvan päällikköjensä ilmeistä. Koko armeija oli kuin yksi ainoa olento, jolla on yksi ainoa määrätty tahto: päästä mitä kiireimmin käsiksi noihin, joilla ei ollut minkäänlaista oikeutta tähän maahan, mutta jotka siitä huolimatta olivat röyhkeästi miehittäneet tuon edessä olevan kylän, rakentaneet sinne varustuksiaan ja tallanneet sen viljelyksiä. Päästä käsiksi noihin kutsumattomiin ja ajaa heidät tämän maan ääriltä — se oli halu, joka ikään kuin poltti heidän suonissaan ja tuikehti tulena heidän silmistään. Lisäksi valtasi suomalaisen sotilaan tällä hetkellä, jolloin Suomen pääarmeija, puhtaasti suomalaisista miehistä koostunut, seisoi silmäkkäin venäläisten pääarmeijan kanssa, voimakas aavistus siitä, että se aika oli lähenemässä, jolloin Suomen mies vihdoinkin oli ottava isännänohjat omiin käsiinsä maassa, minkä kohtalon vallat olivat osoittaneet sille asuinsijaksi.

Sotajoukko ei tarvinnut kaunissanaisia kehotuspuheita, sen tunsi kenraali Adlercreutz omasta itsestään. Oli vain annettava toimintaohjeet ja tuo joukko syöksyisi kuin lumivyöry alas ja lakaisisi kaikki tieltään.

Sillä aikaa kun everstiluutnantti Charpentier ajatti tykkejänsä esiin ja laittoi niitä asemiin mäenrinteelle ja kun arkkiatri Bjerkén apulaisineen ja välskäreineen laati läheisen torpan pihalla kuntoon lääkintävarusteitaan, istui Adlercreutz satulassa esikuntansa ja prikaatinpäällikköjen keskellä sekä tarkasteli kaukoputkella vihollisten sijaintia. Ne olivat muodostaneet kolmatta kilometriä pitkän rintaman. Vasen sivusta oli Isonkylän talojen ja jokiäyrään suojassa, oikealla sivustalla oli taas tukenaan Liuhtarlan talot ja sen puolen korkein joenäyräs. Keskustassa, siis molempien kylien välisellä vainiolla, oli vihollisen ratsuväki ja tykkipatterit. Sankkana metsänä kohosivat siellä kasakkain pitkät piikit ja heidän edessään näkyi venäläisten ylipäällikkö, kenraali Rajevski, joka esikuntineen tarkasteli metsän kohdusta esiin purkautuvia suomalaisjoukkoja.

Kohta suomalaisten etujoukkojen tullessa näkyviin Ritamäellä venäläisten kanuunat alkoivat jyrähdellä. Everstiluutnantti Charpentier vastasi tuleen niin pian kuin sai omat kanuunansa kuntoon. Mutta kummaltakaan puolen eivät laukaukset kantaneet perille. Sen vuoksi jyrinä hetken kuluttua vaikeni ja jälleen vallitsi tienoolla jännittynyt hiljaisuus, jolloin molemmat armeijat tähystelivät vaanien toisiaan.

Pian oli Adlercreutzin hyökkäyssuunnitelma valmis. Päähyökkäys oli suunnattava edessä olevien vainioiden yli vihollisen vasenta siipeä vastaan samalla kun kolmas prikaati kiertäisi metsän suojassa venäläisten oikean siiven kimppuun. Döbeln porilaisineen sai osalleen päähyökkäyksen.

Döbeln ratsasti Porin rykmentin eteen, joka seisoi valmiissa marssikolonnassa. Hänen sanansa kajahtivat lyhyinä ja terävinä kun hän jakoi käskynsä. Hänen miekkansa välähti kuin salama auringon säteissä, kun hän rivakalla liikkeellä tempasi sen tupesta. Rummut alkoivat päristä ja rivistö lähti liikkeelle.

Qvanten ei voinut tänä juhlahetkenä hillitä intoaan, vaan aloitti laulun, johon koko rykmentti heti yhtyi täydestä sielustaan. Niin porilaiset etenivät kuin laulun siivillä pitkin Ritamäen rinnettä kaartavaa tietä. Pidätetystä innosta väristen katselivat heidän etenemistään ensimmäisen ja neljännen prikaatin miehet, jotka oli jätetty reserviin mäen harjanteelle. Samaa etenemistä katsoivat yhtenä silmänä, ahdistavan jännityksen vallassa sekä hartain rukouksin ja menestyksen toivotuksin myös ne monet paikkakunnan asukkaat, jotka olivat ajoissa hiipineet Simsiön vuorelle ja siellä turvassa odottivat tulossa olevaa suurta näytelmää, joka ratkaisisi heidän kotiseutunsa ja koko isänmaan kohtalon.

Kun rivistö oli päässyt puolisen kilometriä eteenpäin, alkoivat edessä olevat ruispellot äkkiä elää. Rukiin keskellä vilahteli venäläisiä sotilastakkeja ja musketinpiippuja ja siinä silmänräpäyksessä alkoi eteneviä vastaan räiskyä murhaava tuli. Hyökkäysjoukko oli jo lisäksi viholliskanuunain kantomatkan sisällä ja kuolemaa levittäen alkoivat kartessit ja kranaatit räiskähdellä sen keskellä. Etumainen komppania hajaantui nopeasti ketjuksi ja syöksyi pistimet ojossa puhdistamaan ruispeltoja venäläisistä tiraljööreistä, joita Rajevski oli sinne kätkenyt, mutta joita Ritamäeltä ei ollut lainkaan huomattu. Samalla levittäytyi muu rivistö kahden puolen tietä venäläisten koko vasemman sivustan mittaiseksi rintamaksi. Neljä kuusinaulaista tykkiä, jotka rivistön keskellä oli kuljetettu tänne, aloitti maantieltä tulen venäläisten pattereita vastaan. Juuri kun Döbeln oli antamaisillaan yleisen etenemiskäskyn, saapui Adlercreutzin adjutantti nelistäen tuoden käskyn, että porilaisten oli toistaiseksi jäätävä siihen missä olivat sekä odotettava myöhemmin annettavia ohjeita.

Rehti, peloton ja kunnon Adlercreutz! Hän oli suomalainen kiireestä kantapäähän, mutta suomalaisten hyveiden ohella hänellä oli myöskin eräitä suomalaisen luonteen heikkouksia. Hän oli hyvin intomielinen ja touhukas, mutta ei kyllin kylmäverinen ja harkitseva, mitä hänen asemansa ehdottomasti olisi vaatinut. Tuo nuhteeton urho ja Siikajoen sankari esiintyi usein arveluttavana hätikkönä. Jos hän olisi perusteellisemmin ja kylmäverisemmin suunnitellut Lapuan taistelun, hän olisi saartoliikkeiden avulla voinut perinpohjin tuhota venäläisen pääarmeijan ja antaa sodankululle ratkaisevan käänteen. Nyt hänen herkkäuskoisuutensa oli aiheuttanut pysähdyskäskyn eteneville porilaisille. Niityllä Alapään talojen edustalla oli räjähtänyt kaksi venäläisten kanuunoista harhaan ammuttua kranaattia ja kohta oli Adlercreutz ollut näkevinään siellä kätkössä aivan uuden venäläisjoukon, joka saattaisi muka kiertää kylään hyökkäävien porilaisten selkään.

Döbelnin prikaati sai siis toimettomana pysähtyä mitä epäedullisimpaan asemaan, sillä aikaa kun eversti Gripenberg sai käskyn kahden hämäläispataljoonan kanssa kaartaa puhdistamaan Alapäätä oletetuista vihollisista. Vihollinen jatkoi murhaavaa tultaan jota vastaan porilaiset saivat etsiä suojaa maantien- ja pellonojista. Kaatuneita oli jo kymmeniä ja haavoittuneiden valitushuudot kaikuivat joka puolelta. Bjerkénin käskyläiset liikkuivat kylmäverisesti paareineen kuulasateessa ja kantoivat verta valuvia, voihkivia sotilaita sitomapaikalle Ritamäelle.

Porilaisten kärkijoukko oli Adlercreutzin pysähtymiskäskyn saapuessa ehtinyt pienen torpan luo, joka oli tien vieressä noin puolen kilometrin päässä Isonkylän taloista. Döbeln oli adjutanttinsa ja parin muun upseerin seurassa asettunut torpan ulkohuoneiden suojaan, mistä saattoi pitää silmällä porilaisten ketjuja. Venäläisten ammunta jatkui taukoamatta ja yhtä mittaa satoi kartesseja maassa ja ojissa makaavien porilaisten keskelle. Döbeln samoin kuin toisetkin upseerit oli laskeutunut satulasta.

— Mitä hittoa tämä oikein merkitsee! hän tiuskahti tähystettyään hetken Ritamäelle, työnsi alahuulensa pitkälle ja hakkasi ratsupiiskalla kärsimättömästi saapasvarttaan.

Ramsay yritti vastata, mutta odottamaton tapaus keskeytti hänen sanansa. Pitkin linjaa kavahtivat porilaiset yhtäkkiä pystyyn, ojensivat pistimensä ja syöksyivät huikeasti hurraten kylään.

— Mitä, kuka on antanut käskyn? huusi Döbeln silmät kipinöiden.

Sitä ei tiennyt kukaan.

— Lähtivät varmaan omasta aloitteestaan, huomautti Ramsay.

— Mikä olikin tässä tilanteessa viisainta, sanoi Döbeln, joka oli äkkiä hillinnyt itsensä.

He hyppäsivät satulaan ja karauttivat maantielle. Koko kylä oli jo peittynyt sakeaan ruudinsavupilveen. Tuon pilven sisällä salamoi, jyrisi ja paukkui, sieltä kaikui hurraahuutoja ja monia muita huutoja ja ääniä. Se kaikki sekaantui yhdeksi ainoaksi valtavaksi pauhinaksi. Mitä siellä mahtoikaan tapahtua ja mihin suuntaan kehittyivät asiat pilven sisällä, kyselivät itseltään kammonsekaisella jännityksellä syrjästäkatsojat. Mutta olkaa huoleti te paikkakuntalaiset Simsiöllä ja te sotaveikot Ritamäellä. Porilaisten raivoisa sisu, heidän musketinperänsä ja pitkät pistimensä tekevät puhdasta jälkeä. Talo talolta, sola solalta, nurkka nurkalta he ajavat noita kutsumattomia vieraita kuin russakoita ulos Lapuan Isostakylästä. Ryske ja pauhina käy joka talon pihalla, sieltä kuuluu karjuntaa, kuolinvoihkauksia ja päälleryntäävien porilaisten katkeamatonta hurraamista.

Pitäen silmällä kokonaisuutta Döbeln eteni adjutanttinsa seurassa pitkin maantietä. Kylän piiriin tullessaan hän huomasi, että joen takana, kirkon ja pappilan ympärillä, vilahteli myöskin venäläisiä. Hän lähetti Ramsayn viemään kapteeni von Konowille käskyä, että hän varaketjussa olevan komppaniansa kanssa hyökkäisi sillan yli joen taakse ja puhdistaisi sen puolen vihollisista.

Käskyn täytettyään ja palatessaan päällikkönsä luo huomasi Ramsay yhtäkkiä Qvantenin, joka makasi selällään hamppupellon pientareella heitellen oikeata kättänsä kuin kuumesairas. Ramsay heittäytyi satulasta ja juoksi hänen luokseen.

— Kuinka on laitasi, veli? hän kysyi ja polvistui toverinsa viereen.

Qvanten liikutti kuivia huuliaan, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Hänen kyljessään oli ammottava musketinkuulan jälki, josta pulppusi verta. Kun Ramsay oli antanut hänelle taskumatistaan virkistystä, levisi Qvantenin kalvenneille kasvoille hymyn häive ja hän sanoi heikolla äänellä:

— Minun marssini on päättynyt. Kiitos toveruudestasi. Ja sitten… kuule, se kolmas oli sittenkin Loviisa. Mutta minut oli määrätty kihloihin ainoastaan isänmaan kanssa. Sano viime tervehdykseni äidille ja Loviisalle. Ja kiitos kaikesta.

Hän ummisti voipuneena silmänsä. Ramsay pysäytti kaksi ohi juoksevaa sotilasta. Näiden musketeista ja toisen päällysviitasta muodostettiin nopeasti paarit ja sotilaat lähtivät kiireesti kantamaan tajutonta Qvantenia Ritamäelle.

Silmä kosteana Ramsay tuijotti hetkisen sotilaitten jälkeen heidän kantaessaan pois hänen parasta toveriaan. Entistä elävämmin hän oli samalla näkevinään äitinsä kyyneleisin silmin kahden ruumiskirstun ääressä. Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen. Seuraavassa hetkessä hän syöksyi jo satulaan ja ajoi täyttä neliä takaisin kylään.

Hän ei tavannut Döbelniä äskeisellä paikalla ja matkaansa jatkaen hän saapui tienristeykseen. Vasemmalla hänen edessään oli Filppulan taloryhmä kaksikerroksisine asuinrakennuksineen. Se oli vielä venäläisten hallussa. Asuinrakennuksen ikkunoista, solista ja nurkkien takaa satoi kuulia. Ramsayn valtasi samanlainen huimapäinen hyökkäysinto kuin Siikajoellakin. Miekkansa temmaten hän asettui paikalle rynnistävän pienen porilaisryhmän etupäähän ja karautti ohjat löyhinä pihaan.

Mutta jo solalla kirposi miekka hänen kädestään ja hän suistui nurinniskoin maahan. Sotilaat syöksyivät hänen ohitseen taloon ja hurjan temmellyksen keskellä Ramsay kieriskeli maassa ankarien tuskien vallassa, sillä rinnan alle sattunut iso ja rosoinen musketinkuula oli pahoin raadellut hänen sisälmyksensä. Hetken kuluttua hän kadotti kokonaan tajuntansa.

Kenraali Rajevski oli Euroopan monilla sotakentillä kunnostautunut, kylmäverinen ja neuvokas päällikkö. Kun hänen vasen sivustansa oli karkotettu Isostakylästä ja hänen tykkinsä vaiennettu, hän muodosti nopeasti uuden rintaman, jonka vasen kärki nojautui Liuhtarlaan, oikea taas Ritamäen itäpäähän. Tätä uutta rintamaa vastaan hyökkäsi nyt koko suomalaisarmeija. Venäläiset painuivat yhä idemmäksi, kohti omaa ilmansuuntaansa, ja illan suussa hävisivät heidän viimeisetkin joukkonsa Ränkimäellä kasvavan metsän suojaan. He eivät ehtineet korjata edes haavoittuneitaan, jotka he olivat kuljettaneet Liuhtarlaan sidottaviksi. Pakoon lähtiessään kasakat sytyttivät Liuhtarlan talot ja rannalle keväällä kerätyn tervavaraston. Liekkeihin joutuneiden haavoittuneiden parkuna kaikui takaa-ajoon syöksyvien suomalaisten korviin. Palavia tervatynnyreitä vierähteli jokeen ja pian näytti koko virtakin olevan liekkien vallassa.

Tuntiessaan jonkun kohottavan hänen päätään Ramsay tuli vielä kerran tuntoihinsa. Hänen ylitseen kumartuneena oli luutnantti Brakel, jonka Döbeln oli lähettänyt adjutanttiaan etsimään.

— Jaksatko nousta, veli, että saatan sinut lääkärin luo? kysyi Brakel.

— Ei, anna minun olla tässä, ei minulla ole enää monta silmänräpäystä jäljellä, kuiskasi Ramsay. Sano sen sijaan, kuinka taistelun on käynyt?

— Vihollinen on lyöty ja pakenee parhaillaan Kuortanetta kohti.

— Hyvä, hyvä! Vie äidilleni viime tervehdykseni ja sano, ettei hän kovin surisi, sillä minä tunnen tällä haavaa itseni äärettömän onnelliseksi. Ja niin on varmaan veljenikin tuntenut. Äitini — niin, hän on uhrannut isänmaalle molemmat poikansa ja isänmaa on varmasti siunaava hänen muistoaan.

Hänen sanansa heikkenivät soperrukseksi, hetkinen vielä ja hän ummisti silmänsä ainaiseksi.

Kun kesäyön hämy verhosi tienoon ja Simsiön päällä helotti valju kuun puolikas, oli vainioille, missä kuolo oli porilaisten joukosta korjannut runsaimman saaliin, kaivettu kaksi hautaa, iso ja pieni. Edelliseen sijoitettiin ne satakuusi suomalaista soturia, jotka Lapuan valloitus oli vaatinut uhrikseen. Toiseen laskettiin lepäämään rinnatusten ystävykset Ramsay ja Qvanten sekä kolme muuta kaatunutta upseeria, nimittäin luutnantit Blume ja Gestrin sekä kapteeni Aminoff. Venäläisten nelisensataa kaatunutta lojui vielä hajallaan ympäri taistelualuetta.

Päällikkökunnan hyvästellessä kaatuneita urhoja kirjoitti nuori luutnantti Montgomery, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Suomen sodan ensimmäisenä historioitsijana, päiväkirjaansa sanat: "Nuori Ramsay kuoli yleisesti kaivattuna urhoollisuutensa, kuntonsa ja isänmaallisen mielensä tähden ja hänen hautansa taistelutantereella kastui kaikkien urhoollisten kyynelistä."

Heinäkuisen yön autereisessa hämyssä, virren sävelten kaikuessa, ryhtyivät paikkakunnan miehet peittämään hautoja, joista kerran oli ylenevä kaunis sato — hautoja, joiden äärellä satasen vuotta myöhemmin sytytettiin se vapauden soihtu, mikä esi-isäin taistelut, unelmat ja aavistukset muutti todellisuudeksi ja teki tästä maasta itsenäisen Suomen valtakunnan.

Kyösti Wilkuna

SUOMALAINEN SOTAMIES

PAAVO RAPP

Paavo Hiskianpoika Kekäläisenä hän oli Lapinlahden Pörsänmäellä tähän maailmaan ilmestynyt, mutta kun hän tarjoutui edesmenneen Juho Kranaatin tilalle ruotusotilaaksi Kuopion komppaniaan, ristivät herrat tarjouksen hyväksyessään hänet Rappiksi — siihen aikaan kun kaiken, mikä joutui lähempään kosketukseen korkean kruunun kanssa, piti esiintyä ruotsiksi puleerattuna. Sellaisenkin savolaisen mullikan kuin Paavo Hiskianpoika Kekäläisen. Tuohon Rapp-nimeen toverit ja naapurit ja yleensä kaikki suomea haastavat kruunun alamaiset tietysti kiireimmiten liittivät yhden äänteen lisää, niin että se sai säällisemmän muodon Rappi. Ja sitten tietysti toverit ja tuttavat huusivat hänelle aina tavatessaan: "Terve, rappi!" mistä taas oli mainion mukava kehitellä leikinlaskua edelleen, varsinkin kun asianomainen itse autteli voimiensa mukaan.

Kuten sanottu, Rappi oli oikea savolainen mullikka, sitkeä, hätäilemätön ja perin juurin hyvänahkainen. Häntä sai kaltata ja vanuttaa kuinka hyvänsä, mutta silti hän aina pysyi samana hyväntuulisena jässäkkänä. Suuttumisen taito puuttui häneltä luultavasti kokonaan. Ainakaan ei kukaan muistanut häntä koskaan nähneensä raivopäisenä.

Hän oli keskikokoinen, hartiakas ja pyöreänomainen. Pää, kasvot ja vartalo, kaikki oli hänessä pyöreätä. Ja hyvässä lihassa hän pysyi aina. Silloin kun oli ruokaa, hän söi tavattomasti, mutta ruoan puutteessa voi olla syömättäkin vaikka päiväkausia, ilman että hänen pyöreä naamataulunsa siitä kävi ryppyiseksi tai että hänessä alkoi ilmetä pahantuulen merkkejä. Rakasta lehtimälliään hän vain käänteli silloin poskessaan sitä ahkerammin. Lämpimästä hän piti tavattomasti. Sydäntalven kylmät kuukaudet, jolloin ei ollut sanottavia tehtäviä, hän vietti mieluimmin uuninpankolla, vedellen unia aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta milloin pakko ajoi pakkasen kouriin, ei hän juuri hytissyt, vaan oli ja liikuskeli verkkaan kuin kotipirtin lämpimässä.

Hän oli jo lähellä kolmeakymmentä saadessaan edesmenneen Kranaatin paikan Savon jalkaväen Kuopion komppaniassa. Ylleen hän sai komean kruunun asun kaluunoineen, rensseleineen ja korkeine koppahattuineen sekä olalleen piilukkomusketin huikean pitkine pistimineen. Tätä juhlallista asua käytettiin kuitenkin vain kesäisissä harjoituksissa Kuopiossa. Väliajat, paitsi juhlapäivinä, hän oli (se on makaili) vanhaan kotikuosiin verhoutuneena. Kaikki sotamiehen ammattiin kuuluvat temput ja äksiisit hän oppi ilman pahempia hikoiluja, tarvitsematta juuri kertaakaan tehdä tuttavuutta vääpelin pampun kanssa, sillä päänupin puolesta hän oli joltinenkin. Olihan näet äitimuorikin aikoinaan ollut kyläkunnan parhaita lukuihmisiä: osasi katkismuksensa kannesta kanteen kuin vettä valaen.

Ampujana Paavo Rappi oli komppaniansa ensimmäinen. Lapinlahtelaiset levittivät sellaista juttua, että Rapin Paavo ampui kymmenen laukausta yhteen ja samaan kuulanreikään. Kuinka tuon asian laita sitten oikeastaan lie ollut, sillä jalkaväen suurireikäiset ja sileäpiippuiset musketit olivat kaikkea muuta kuin tarkkoja, mutta niin ainakin lapinlahtelaiset kehuivat iisalmelaisille ja maaninkalaisille, milloin he tunsivat tarvetta ylvästellä oman pitäjänsä etuisuuksilla naapurien edessä. Mutta saattoi puheessa olla perääkin, sillä kun näki, miten hätäilemättä Rapp asetti pyssynperän poskelleen, näpisti mällin liikkumattomaksi poskeen ja tähtäsi, uskoi mielellään, että se mies ei ammu harhaan, jos ase suunnilleenkaan on kutinsa pitävä.

Sotamiehen oikeuksien ja velvollisuuksien mukana Rappi sai asuttavakseen asianomaisen sotilastorpan siihen liittyvine verosaatavineen. Siihen aikaan hän oli vielä naimaton mies, niin että emännyydestä sai äitimuori ruveta pitämään huolta. Mutta kun muori poikansa sotamiehyyden toisena vuotena äkkiarvaamatta jätti tämän maailman, täytyi Paavon ruveta oikein tosissaan emäntää katselemaan. Eikä siinä suurta vaivaa ollutkaan, sillä tulijoita olisi ollut vaikka joka sormelle ottaa. Ei siis muuta kuin valita mieleisin joukosta. Ja Paavo valitsikin Maijan, joka oli kaikin puolin yhtä puhdas rotuihminen kuin hän itsekin.

Kappaleen kolmatta vuotta he elelivät kaikessa rauhassa, Paavon marssiessa kesäisin äksiiseissä ja talvisin kuorsatessa uunin päällä. Heillä oli jo kävelemistä aloitteleva poika ja toinen pian tulossa. Se tulikin eräänä helmikuun aamuyönä, juuri kun Paavo tavallisella lempipaikallaan kuorsasi makeimmassa aamu-unessa. Kun Maija suurella vaivalla sai hänet hereille, hän kuuli ihmisalokkaan jo kitisevän vuoteella.

— Pojallako taas nakkasit? hän kysyi haukotellen ja päätään kynsien.

— Ka, eipä tässä nyt tyttöjä keskitalvella, vastasi Maija.

— Tuota, kävisinköhän naapurin Lienaa tiedustelemassa tänne, jos niin kuin lapsenämmää tarvitsisit? kysyi Paavo saatuaan tarpeekseen haukotella.

— Mitä tuhatta tässä lapsenämmillä tehdään, arveli eukko. — Äidillänikin oli puoliväliin toistakymmentä tenavaa eikä hän kertaakaan ollut tarvinnut apuihmistä. Melkein seisovilta jaloin kehui useimmat laittaneensa.

Paavo kohentautui uunilta alas ja ryhtyi auttelemaan eukkoa, jotta äsken tullut saatiin pestyksi ja kapaloihin ja jotta elukat siinä ohella tulivat ruokituiksi. Kun pienokainen oli sijoitettu pärekoppaan ottamaan ensimmäisiä uniaan, kuului nurkan takaa suksensuihketta ja kohta sen jälkeen astui huurupilven seuraamana sisälle mies, joka hyvät huomenet toivotettuaan muitta mutkitta ojensi Paavolle arpakapulan. Sota oli syttynyt ja jokaisen armeijaan kuuluvan oli hetkeäkään hukkaamatta riennettävä asianomaiseen kokoontumispaikkaan.

— Herra siunatkoon! kuului Maija-emännän huulilta hiljainen huudahdus, mutta Paavo käänteli ääneti mälliään ja kynsi korvallistaan, kunnes vasta viestintuojan hankkiutuessa jatkamaan matkaa lausahti:

— Katohan ruojaa sitä ryssää, kun ei malttanna oottaa niin kauan, että olisi ehitty tuolle poikaviikarille nimi toimittaa.

— Mikäs tässä meille sitten neuvoksi tulee? päivitteli Maija vesissä silmin.

— Ka, mikähän teillä on hätänä täällä lämpöisessä pirtissä. Suuhun panemista on ja pesään panemista niinikään, lohdutteli Paavo.

— No niin, niin, kyllähän me, mutta entäs sinä poloinen, joka joudut sinne sodan pauhuun. Tokko elävin silmin enää nähtäneekään.

— Mikseipä vielä nähtäisi. Ole sinä vain huoleti, kyllä minä takaisin tulen, jahka vihollinen on sysätty rajan taakse.

Näin eukkoa lohdutellen Paavo ryhtyi verkalleen lähtöä hommaamaan, muutti päälleen kruunun tamineet, työnsi poveensa vankan käärön tupakanlehtiä ja puhdisti aseensa. Eukko haki kätköistään sukkia ja vanttuita sekä työnsi rensseliin eväiksi paksun limpun, voirasian ja aikamoisen lihankimpaleen.

— Kyllä kai siellä saa paastota jos palellakin, puheli hän sitä tehdessään, — ja hyvä jos sittenkään hengissä pääsee.

— Sehän kuuluu vähän niin kuin ammattiin, se paastoaminen ja paleleminen — ja hengestäänkin pääseminen, jos oikein lujille ottaa, arveli Paavo, — mutta mitäpä tässä nyt turhia edeltäpäin vesittelemään. Ties vielä, kuinka herroiksi siellä pidetään.

Seurasi sitten eronhetki. Ei siinä liikoja tunteiltu. Pistettiinhän kättä toisilleen ja sekin tapahtui hieman kuin varkain. Ovelle mennessään Paavo vielä toimitti:

— Katohan torpan perään ja… ja sitten kun minä palaan, lämmitetään sauna ja ruvetaan elämään kuin ennenkin.

Kaikesta päättäen hänellä oli mielessä jotakin juhlallisempaa lähtösanoiksi, mutta mikä siinä lie kangertanut, että esille tuli vain tuo sauna-asia. Sen jälkeen hän työntyikin jo pyssyineen ja muine kantamuksineen ovesta ulos sekä painui taipaleelle.

Kun komppania oli saatu Kuopiossa täysilukuiseksi, lähdettiin viivyttelemättä hevoskyydillä Mikkeliin. Sinne virtasi miehiä ja hevosia joka ilmansuunnalta, niin ettei Rappi ollut Kuopion markkinoillakaan nähnyt niin paljon väkeä koolla. Yöt täytyi maata pitkin lattioita niin ahtaalla kuin silakat tynnyrissä ja päivisin pidettiin harjoituksia tai seistiin vahdissa. Vihollisen sanottiin olevan jo rajan tällä puolen, mutta vilaustakaan siitä ei vielä ollut nähty.

Talvi oli ylen tuima ja useina päivinä pakkanen lähenteli neljääkymmentä astetta. Piti siinä tarjeta, kun suurella osalla sotilaita oli varsin puutteelliset päällystamineet. Alkoipa sitten eräänä päivänä helmikuun lopulla kierrellä huhu, että vihollinen on tuossa tuokiossa Mikkelin edustalla. Siitäkös Cronstedt hätääntyi ja niin sai koko prikaati seisoa taisteluvalmiina pitkän talvisen yön tuollaisessa tulipalopakkasessa. Se oli yksi niitä kohtalokkaita laiminlyöntejä, joihin ylempi päällystö varsinkin tiedustelutoiminnan osalta usein tämän sodan aikana syyllistyi. Venäläisiä ei näkynyt eikä kuulunut, mutta seuraukset siitä, että prikaati lähes neljänkymmenen asteen pakkasessa sai koko yön seistä aseissa, tulivat seuraavana päivänä näkyviin. Satakunta miestä oli paleltunut niin pahoin, että heidät täytyi lähettää sairastupaan. Ja lisäksi hyvin monet olivat palelluttaneet kuka korvansa, kuka varpaansa.

— Toinen korva meni, sanoi Rappi vieruskumppanilleen, — mutta onhan varaa mennäkin, kun kotona on kokonaista kuusi korvaa reservissä.

Kohta sen jälkeen lähdettiin, vaikka vihollista ei ollut nähtykään, perääntymään Pieksämäelle, josta Cronstedtin saamiensa ohjeiden mukaan oli jatkettava matkaa Kuopion ja Iisalmen kautta Ouluun. Se oli ylen vaivalloista matkantekoa tykistön ja suurehkon kuormaston kanssa, sillä lunta oli kaikkialla vahvasti ja pakkanen jatkui päivästä päivään yhtä ankarana. Jokainen koetti suojella itseään miten parhaiten taisi. Upseerit kulkivat turkeissa ja miehet olivat käärineet korviensa ympärille mitä suinkin olivat saaneet. Nähtiinpä yhden ja toisen hartioilla naisen hamekin. Sen vuoksi tarjosi prikaati kinosten keskellä eteenpäin rämpiessään varsin kirjavan näyn. Leipä ja muu syötävä jäätyi tietysti kivikovaksi, niin että sitä täytyi nuotion ääressä sulatella, ennen kuin siihen hampaat pystyivät. Yöt vietettiin kuumiin savupirtteihin ahtautuneina, milloin satuttiin isompaan kylään, mutta enimmäkseen saatiin pitkä talviyö viettää taivasalla nuotioiden ympärillä.

— Väärässäpä oli kuin olikin se Mykkälän vanha vaari, virkkoi Rappi eräänä päivänä rivitoverilleen.

— Missä asiassa? kysyi toveri kummastuneena.

— No kun se kerran kivenkovaan intti, että maailma ei koskaan mene eteenpäin, vaan aina taaksepäin. Mutta onpahan entisestään edistytty tässä sodankäynnissäkin.

— Miten niin edistytty?

— No ka, niinhän nuo vanhat kertovat, että entisissä sodissa seisottiin vastatusten ja tapeltiin verissäpäin. Mutta nyt marssitaan vain siivosti peräkanaa. Eikö ole maailma muuttunut parempaan päin?

Mutta muutama päivä tämän sananvaihdon jälkeen sai Rappi aiheen epäillä, että Mykkälän vaari ehkä sittenkin oli oikeassa. Hän sai näet tapella lämpimiinsä asti ja tehdä oikein kädestä pitäen vihollisen tuttavuutta.

Siinä maaliskuun puolivälissä oli prikaati saapunut Kuopioon, josta piti hiukan levähdettyä jatkettaman matkaa eteenpäin. Kolmisatamiehinen joukko, mihin Rappikin kuului, oli kenttävartiossa Jynkän kylän lähistössä muutama virsta Kuopiosta etelään. Yö oli vietetty nuotioilla ja kohta päivän valjettua hyökkäsi kenraali Tutshkov kahdentuhannen miehen kanssa tämän pienen joukon kimppuun, jota johtivat kapteenit Duncker ja Malm. Siitä kehittyi viitisen tuntia kestävä kuuma taistelu, ensimmäinen huomattavampi ottelu itäisellä sotanäyttämöllä. Kerta kerralta tuo pieni joukko löi vihollisen hyökkäykset takaisin.

— No tämähän jotakin on, lausui Rappi tyytyväisenä työntäen uutta panosta lämminneen muskettinsa piippuun. — Ei tässä ehdi kylmäkään tulla.

— Eikä muijaakaan ikävä, lisäsi vieruskumppani.

— No ei totisesti. Ja jos olisi heti siellä Mikkelissä päästy tällaiseen tosihommaan, niin minullakin kukaties olisi molemmat korvat jäljellä.

Kylmäverisesti nuo kaksi kookasta miestä, Duncker ja Malm, liikkuivat kuulasateessa sotilaittensa keskellä jaellen käskyjään kuuluvalla äänellä. Varsinkin Malmilla oli ehtymätön varasto meheviä sananlaskuja ja sutkauksia, joita hän välillä huuteli sotilailleen. Elostunut, hilpeä mieliala vallitsi riveissä ja katkeamattoman paukkeen keskellä kuultiin naurunpurkauksia. Kaikki kävi kuin talkoissa. Olivat ne miesten miehiä, nuo Duncker ja Malm, samoin kuin luutnantti Burmankin, pelottomia, kansanomaisia ja suomalaisia kiireestä kantapäähän. Hätäkös oli sellaisten miesten johdolla tapella vihollista vastaan.

Vihollisia oli seitsenkertainen ylivoima. Mikäpäs heidän oli silloin ryhtyä saartoliikkeisiin vaikka kahdeltakin suunnalta. Mutta kun edessä ja sivuilla oli avonainen jäätikkö ja aurinko paistoi häikäisevän kirkkaasti, huomattiin vihollisen aikeet ajoissa. Täytyi ryhtyä perääntymään Kuopion suunnalle. Mutta se kävi hätäilemättä ja järjestyksessä. Haavoittuneet korjattiin mukaan, ja aina tavan takaa pysähdyttiin raehaulipanoksilla ja muskettitulella häätämään kantapäillä tungeksivaa vihollista.

Oltiin jo virstan päässä alkuperäisistä asemista, kun Kuopiosta saapui prikaatinadjutantti, luutnantti Brusin. Dunckerin luo ratsastaen hän kysyi korskasti:

— Kuka on herra kapteenille antanut luvan jättää asemat?

Sitä nulkkia! Eikö hän nähnyt, miten täällä olivat asiat? Kummastuneena Duncker silmäili häntä kiireestä kantapäähän, viittasi sitten vihollisiin päin ja sanoi:

— Nuo sen tekivät välttämättömäksi.

Virallisesti kuin paraatissa Brusin ilmoitti nyt:

— Saan ilmoittaa, että prikaati on jättänyt Kuopion ja että herra kapteeni saa pelastaa etuvartion miten parhaiten taitaa.

— Sen aionkin tehdä, vastasi Duncker kylmästi, minkä jälkeen adjutantti teki kunniaa ja ratsasti takaisin Kuopioon.

Tämän Suomen sodan ensimmäisen huomattavamman taistelun johdosta jaettiin erinäisiä suosionosoituksia. Kapteeniksi ylennettiin muun muassa — luutnantti Brusin! Dunckerista, Malmista ja Burmanista ei mainittu mitään. Heidän kunnioittamisestaan piti huolen — kenraali Tutshkov. Hän kutsui taistelun jälkeen upseerinsa koolle ja piti heille luennon siitä, kuinka taitavasti ja kylmäverisesti peräytyminen on suoritettava. Hän piti esimerkillisenä Dunckerin johtamaa suomalaisen etuvartioston vetäytymistä.

Brusinin lähdettyä jatkettiin tuota taistellen perääntymistä. Lunta oli vahvalti ja liikehtiminen oli työlästä, varsinkin kun mukana täytyi laahata paria kanuunaakin. Vihollinen seurasi itsepintaisesti kintereillä ja kasakat uudistivat tavan takaa hyökkäyksensä.

Oli taas pysähdytty rintamaan parin pienen saaren edustalle. Tuimalla muskettitulella vihollinen karkotettiin ampumamatkan ulkopuolelle ja Duncker viestitti juuri pitkin linjaa käskyn matkan jatkamisesta.

Rappi oli laskenut kuumenneen muskettinsa hangelle jäähtymään ja noussut itse edessä olevan kinoksen päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen. Hän oli itsekin lämmennyt, otti lakin päästään ja kuivasi hikeä kasvoiltaan. Ampuessaan hän oli siinä määrin tuohtunut, että oli pureskellut mällinsä rikki ja syljeksinyt sen pikku hiutaleina suustaan. Siitä aiheutunut tyhjyyden tunne oli mitä kiireimmin poistettava. Hän otti tupakanlehtikäärön taskustaan ja käänteli sitä käsissään päästäkseen selville, mistä kohtaa olisi mukavin haukata.

Siinä puuhassa hän ei tietysti mitenkään joutanut huomaamaan, kuinka vihollinen oli ajattanut esille muutamia haupitseja murtaakseen niillä aukkoja suomalaisten rintamaan. Ensimmäinen niistä jo jyrähti, ja kirkkaalla taivaalla näkyi kaartuva viiru, jonka suunta oli juuri sitä kinosta kohti, minkä päällä Rappi seisoi. Eri suunnilta kuului varoitushuutoja, mutta Rappi oli siinä määrin syventynyt uuden mällin laatimiseen, ettei hän niitä huomannut. Juuri kun hän työnsi lehtikäärön takaisin taskuun, pudota tömähti vonkuen kiitävä haupitsinpanos hänen jalkojensa juureen, kaivautui kinokseen ja pelmautti ilmoille kokonaisen lumivyöryn. Rappi tunsi putoavansa alas kaatuen samassa selälleen ja peittyen ryöppyävään lumeen.

Hän makasi muutaman hetken liikkumatta, jäsenissään omituinen herpaantuneisuus. Ensimmäiseksi alkoivat ajatukset liikkua.

— Katohan pakanaa, kun pyyhkäisi jalat altani! hän virkkoi itsekseen.

Hän oli varma siitä, että kanuunankuula oli katkaissut hänen jalkansa polvia myöten. Siksi hän oli pudonnut polven mitan alemmaksi ja kaatunut.

Mutta olipa ihme, ettei jalkoja sen pahemmin kivistänyt. Verta niistä kuitenkin mahtoi vuotaa aivan tuhottomasti. Hän koetti varovasti liikutella jalantynkiään, mutta kivistystä ei vain tuntunut.

Olipa se merkillistä.

— Se tuo sotamiehen ruumis näkyy tottuvan mihin hyvänsä, arveli hän itsekseen, — ja sitä vartenpa ne äksiisit ovatkin.

Hiukan totuttuaan ajatukseen, että hän nyt oli jalaton mies, hänen teki mieli myöskin silmillään todeta tämä uusi asiaintila. Varovasti hän kohotti jalantynkiään, kunnes ne muuhun ruumiiseen nähden muodostivat suoran kulman.

— No saamari! hän ihmeissään huudahti nähdessään jalat saappaineen päivineen aivan ennallaan.

Valehtelivatko hänen silmänsä vai oliko tässä noituus matkassa? Hän tunnusteli käsin polviaan ja pohkeitaan sekä hakkasi saappaita toisiaan vasten. Ei pienintäkään kipua tuntunut. Hänelle alkoi juuri selvitä, että hän oli vain polviaan myöten pudonnut kanuunankuulan kaivamaan käytävään, kun hän samalla kuuli naurunrähäkkää aivan läheltään.

Hän kapsahti seisaalleen muistamatta epäillä sen enempää jalkojansa, ja näki edessään joukon kasakoita. Nämäpä olivat iloisen naurunrähäkän päästäneet nähdessään kinoksesta pistävän esiin miehen jalat, jotka sätkyivät kuin heitä luokseen viittoen. Toveriensa Rappi näki marssivan jo pyssynkantaman ulkopuolella.

Ensi ällistyksestä toinnuttuaan hän tempasi musketin käteensä ja yritti loikata toveriensa jälkeen. Mutta siinä samassa ympäröivät hänet kasakat, jotka nauraa hohottivat hänelle vasten silmiä.

— Kyllä minä opetan teidät räkättämään! sanoi Rappi ja alkoi huitoa ympärilleen.

Hän sai pari lievää piikinpistoa ja tehtiin siinä tuokiossa aseettomaksi. Sitten hän sai marssia rintaman taakse sekä katsoa päältä, kuinka venäläiset ahdistelivat hänen poistuvia tovereitaan.

— Saamari sentään! pääsi häneltä jälleen ja harmissaan hän raapi korvallistaan. — Oli se sentään sikamaista, että hänen juuri piti ensimmäisenä joutua vangiksi. Mitähän siitä Lapinlahdellakin sanottaneen?

Häntä vartioi parrakas kasakka, joka ei ollut mikään koirankuonolainen, vaan hyväntahtoinen vanha starikka, joka omalla kielellään lohdutteli vankiaan ja tarjosi hänelle tupakkaa. Iltapuolella lakkasi taistelu, kun Duncker joukkoineen oli onnellisesti päässyt Toivolaan, jossa hän yhtyi muuhun prikaatiin. Venäläiset asettuivat suojattomaksi jätettyyn Kuopioon.

Siellä Rappi huomasi, ettei hän toki ollut ensimmäinen vangiksi joutunut suomalainen. Niitä oli matkan varrella jälkijoukosta napattu jo useita kymmeniä, ja illalla heidät teljettiin Kuopiossa erään kasakkain miehittämän talon saunaan.

Seuraavana aamuna vietiin Rappi kuulusteltavaksi. Muuan esikuntaupseeri koetti tulkin välityksellä urkkia häneltä kaikenlaisia tietoja Cronstedtin armeijaosaston miesluvusta, aselajeista ym. Rappi puri mälliään ja päätti olla mitään puhumatta. Mutta sitten johtui hänen mieleensä syöttää heille ajankulukseen pajuköyttä, kuten hän myöhemmin kertoi. Niinpä hän ilmoitti Cronstedtin komennossa hänen tietämänsä mukaan olevan kaksikymmentätuhatta miestä ja kanuunoita hän oli omin silmin laskenut sataseitsemän kappaletta, vaikka niitäkin luultavasti oli, kuten miehiäkin, tosiasiassa toista vertaa enemmän. Upseeri suuttui hänen jutuistaan, iski nyrkkinsä pöytään ja käski viedä tuon suurvalehtelijan hiiteen. Niin saatettiin Rappi takaisin saunaan kohtalotoveriensa luo. Iltahämärissä, juuri kun vangeille jaettiin hiukan leipää, pantiin kaupungilla toimeen hälytys ja jostakin kuului ampumisen pauketta. Varmaankin hyökkäsivät suomalaiset takaisin kaupunkiin ja vangeissa heräsi pikaisen vapautumisen toivo.

Kun leivänjakaja oli poistunut, Rappi tunnusteli ovea ja huomasi sen ihmeekseen aukeavan. Pihalla ei näkynyt ketään, ainoastaan portilla seisoi pari kasakkaa selin saunaan. Rappi pujahti ulos ja hiipi halkovajan suojaan. Vartija palasi saunan luo ja telkesi oven, ennen kuin Rapin toverit olivat ehtineet rohkaista mielensä ja seurata hänen esimerkkiään.

Ampuminen kaupungilla taukosi. Venäläisten oma tiedusteluretkeltä palaava joukko oli ollut syynä hälytykseen. Mutta Rappi oli kuin olikin päässyt loukusta, vaikka olikin vielä keskellä vihollisen miehittämää pikku kaupunkia. Takasolia ja ulkohuoneiden kattoja hyväkseen käyttäen hän loittoni nopeasti vankeuspaikastaan. Pimeän lisäksi puhkesi iltayöstä sakea lumipyry. Sen turvin hän pääsi kaupungista. Metsä ei ollut kaukana ja sinne päästyään hän arveli jo olevansa täysin turvassa.

Aamusella hän sai eräästä torpasta sukset alleen ja illan suussa hän ilmestyi sotamiestorppansa pihalle Lapinlahdella. Maija ihan kiljasi, kun hän työntyi pirttiin. Ja oliko se ihme, sillä edellisen illan ja tämän päivän hän oli kuolleeksi luulemaansa miestä itkenyt. Eilen oli näet Savon armeija marssinut Lapinlahden läpi ja Maija oli tietysti monet eväät matkassaan rientänyt heidän levähdyspaikkaansa. Siellä olivat Paavon komppaniatoverit sitten kertoneet asian. Kallaveden jäällä oli tapeltu tuimasti ja sinne oli Rappi jäänyt monen muun kelpo toverinsa kanssa. Monet miehet olivat omin silmin nähneet, kuinka kanuunankuula oli sattunut Rappiin ja hän ääntä päästämättä oli kaatunut hangelle.

Niin että oikeinko se nyt todella oli hänen oma Paavonsa tuo pirttiin ilmestynyt sotamies?

— Ka, kukahan minä nyt sitten muukaan olisin? arveli Rappi rauhallisesti, astui peremmäksi ja levitti märät käsineensä muurinolalle kuivamaan. — Oikeinpa hikosin hiihtäessäni. Pitääpä pistää sauna lämpiämään.

No, ei ainakaan tuo mikään kummitus ollut — mies, joka puri mälliä ja puhui saunan lämmittämisestä.

— Mutta miten ihmeessä sinä sitten elossa olet? puhkesi Maija, — kun sanoivat oikein kanuunankuulan sinuun käyneen?

— Ka, eihän se kanuunankuula muuta kuin jalat altani pyyhkäsi.

— Jalat altasi pyyhkäsi, ja Maija alkoi tarkastella hänen jalkojaan.

— Mitä katsot? kysyi Rappi vihdoin, — vai luuletko, että minä lainajaloilla liikun? Totta kai ainakin nämä saappaat tunnet. Tuossahan on tuo paikkakin, jonka joulun edellä siihen pistin.

Tultuaan viimeinkin vakuuttuneeksi miehensä ruumiillisesta olemassaolosta Maija joutui sellaisen riemun valtaan, että oikein syleilemään rupesi. Ihan oli Rappi mällinsä pudottaa, sillä sellaista ihmettä heillä ei ollut koskaan ennen tapahtunut.

Oli se löyly, jonka Rappi sinä iltana saunassaan otti saadessaan nyt viimeinkin kylpeä monen viikon edestä. Lopuksi hän pyyhki tervaa kasakanpiikin ruvettuneisiin jälkiin. Ja kyllä hänelle ruokakin maistui, sillä vankeuspäivät olivat olleet miltei yhtämittaista paastoa.

Seuraavana päivänä hän paahtoi suksensa ja nukkui sitten lähes kokonaisen vuorokauden. Eipä ollut kiirettä, kyllä hän suksilla pian saavuttaisi marssivan armeijan. Mutta ei se sentään käynytkään niin nopeasti. Venäläiset olivat kyllä pitäneet huolen siitä, että Cronstedt eteni hyvänlaista vauhtia pohjoista kohti. Sitä paitsi täytyi Rapin käyttää kaikenlaisia mutkittelevia syrjäteitä sekä tehdä väliin suuriakin kaarroksia välttääkseen vihollisia jotka olivat jo ehtineet hänen ja prikaatin väliin. Suojailmoilla hän pysähtyi väliin vuorokausiksi lepäämään tienvarren taloihin, joissa häntä, vihollisen käsistä pelastunutta omaa sotilasta, hoideltiin kuin parasta vierasta.

Vasta huhtikuun puolivälissä hän eräänä iltana Rantsilassa törmäsi omiin etuvartijoihin. Saatuaan selville talon, missä hänen oma komppaniansa majaili, hän sai talon pirttiin työntyessään toverinsa yhtäläisen ällistyksen valtaan kuin aikaisemmin oman Maijansa. Puheen sorina taukosi siinä paikassa ja kaikki tuijottivat suu auki Rappiin. Mutta kun asia oli hiukan selvinnyt, niin sittenkös alkoi sadella kysymyksiä, ihmettelyjä ja lopuksi tietysti toinen toistaan mehevämpiä leikinlaskuja, joihin Rappi tavanomaisella hätäilemättömyydellään vastaili.

Seuraavan päivän kuluessa hänen seikkailunsa tuli leirissä niin tunnetuksi, että itse Cronstedtkin haetti Rapin puheilleen sekä antoi hänelle poislähtiessä kokonaisen taalerin tupakkirahoiksi. Mutta pian saatiin Rantsilan leirissä muuta puheen aihetta. Päämajasta saapui näet sanantuoja, joka kertoi Siikajoen taistelusta ja vihollisen tappiosta. Siitäkös ruvettiin hurraamaan, ja uutista juhlittiin monta päivää. Kuin yhdellä iskulla olivat mielet vapautuneet sen tympeyden vallasta, mihin yhtämittainen vihollisen edessä juokseminen oli ne painanut. Vihdoinkin saataisiin tehdä täyskäännös.

Mutta ei kuulunut käskyjä käydä päin vihollista, mihin kaikki olisivat kuitenkin olleet niin valmiit. Päivä toisensa jälkeen kului, kaikki oli aivan ennallaan ja mieliin alkoi hiipiä entinen tympeys. Mutta hiukan toista viikkoa Siikajoen voiton jälkeen syntyi Rantsilan leirissä elämää ja liikettä. Illan suussa nähtiin joka suunnalta rientävän sotilasjoukkoja kirkon luo, jonne prikaatin oli käsketty kokoontua. Oli näet saapunut käsky Adlercreutzilta, että Cronstedtin tuli seuraavana aamuna varhain hyökätä vihollisen kimppuun Revonlahdella; Adlercreutz itse kävisi samaan aikaan pienemmällä joukolla pohjoiselta suunnalta saman vihollisjoukon kimppuun.

Iloisin mielin ja raikuvin lauluin lähdettiin kevätillan hämärässä marssimaan Paavolaa kohti. Mutta pian taukosivat laulut, kun miehet saivat hiessä päin rämpiä huonokuntoisia metsäteitä, sillä parhaillaan vallitsi mitä pahin kelirikko ja lunta oli kuluneena talvena kertynyt tavallista runsaammin. Eteenpäin kuitenkin mentiin ja koko prikaatia elähdytti kiihkeä halu käydä päätäpahkaa vihollisen kimppuun niin pian kuin siihen vain käsiksi päästiin.

— Katsohan, Paavo, tällä kertaa paremmin eteesi, ettei vihollinen saa taaskin pyyhkäistyksi jalkoja aitasi, varoitti vieruskumppani Rappia, heidän siinä pimeän päissä eteenpäin tarpoessaan.

— Kai tuo yksikin kerta riitti minun kohdalleni, vastasi Rappi vakaisesti.

Sydänyön aikaan saavuttiin Paavolan kirkolle, jossa levähdettiin tunnin verran ja haukattiin eväitä. Sitten taas eteenpäin. Matka kävi yhä vaivalloisemmaksi kuta lähemmäksi päämäärää saavuttiin. Varsinkin soiden ylittäminen kysyi voimia, kun miehet saivat usein vyötäröitä myöten huppuroida lumisohjossa. Mutta kukaan ei valittanut uupumustaan, vaikka hiki valui virtanaan ja jäsenet vapisivat ponnistuksista. Niin hitaasti kuin matkanteko tapahtuikin, eteenpäin mentiin kuitenkin lakkaamatta.

— Tämähän käypi oikein tavallisesta saunomisesta, arveli Rappi, joka tavantakaa oli työntänyt poskeensa uuden mällin, aivan kuin olisi siitä saanut uutta voimaa ponnistuksiinsa. Myöhemmän elämänsä varrella olikin hänellä tapana sanoa, että Revonlahden tappelu kysyi häneltä kokonaista puoli naulaa tupakkaa.

Päivä alkoi sarastaa, mutta oppaat ilmoittivat Revonlahden kirkolle olevan vielä melkoisen taipaleen. Sieltäkäsin kuului kanuunan jyrinää ja etäistä musketinpauketta. Adlercreutz oli siellä pienen joukkonsa kanssa jo täydessä taistelussa. Uupuneen joukon into kasvoi kaksinkertaiseksi ja hengähtämättä painallettiin eteenpäin.

Vihdoin kohdattiin vihollisen etuvartio, joka muutamia laukauksia ammuttuaan lähti kiireesti tiehensä. Seurasi hetken pysähdys ja lyhyt rukous. Sitten prikaati jakaantui kahdeksi kolonnaksi, joiden tuli molemmin puolin jokea hyökätä kirkonkylään. Siellä oli ampuminen jo vaiennut, sillä Adlercreutz oli arvatenkin vetäytynyt takaisin.

Talo talolta hyökättiin tuimassa kuulasateessa eteenpäin. Taistelu ei ollut monituntinen, mutta sitä kuumempi. Voitto oli perinpohjainen. Ja sellainen juhlamieli ja voitonhumu vallitsi sinä iltapäivänä Revonlahden kirkolla, että tuskin Siikajoellakaan oli ollut toista viikkoa aikaisemmin niin repäisevää.

— No, terve Rappi, sinä olet hengissä ja liikut omilla tolpillasi niin kuin ennenkin, huusivat illallispuuhissa olevat tuttavat Rapille, kun hän heidän nuotiolleen astui.

— Miksikäs minä nyt toista kertaa olisin antanut jalkoja altani lakaista, vastasi Rappi.

— Etkä muutenkaan näytä hikirupea saaneen.

— En tuon enempää, sanoi Rappi näyttäen kahta pistimen läpeä univormunsa liepeessä. — Pappilan pihaan kun hyökättiin, niin muuan peijakas kohta ensimmäiseksi rei'itti takkini. Mutta minä kun samassa hotaisin sitä päähän, niin siihen tulikin semmoinen reikä, ettei siitä miehestä paikkaamallakaan eläjää tule.

— Sinäpä se taisit siellä pappilan pihassa sitä ryssän kenraaliakin haavoittaa.

— Kyllähän minä siellä yhden jos toisenkin reiän tein ihmisen nahkaan, ties vaikka siinä olisi kenraaliinkin sattunut. Muuten siellä oli sellainen rytäkkä, etten mokomaa ole ennen unissanikaan kokenut.

Saaliiksi oli monen muun hyvän ohella saatu vihollisen kuormastoakin. Niinpä saivatkin nyt väsyneet sotilaat syödä itsensä oikein kylläisiksi. Ja sitten levättiin päiväkaupalla.

— Niinhän tämä on kuin häissä, kehaisi Rappi.

Itse Klingsporkin suvaitsi saapua Revonlahdelle Cronstedtin osastoa tarkastamaan. Vapunpäivänä, sakeassa lumipyryssä, vietettiin kiitosjumalanpalvelus, jolloin miehet sydämen pohjasta veisasivat: "Nyt Herraa hyvää kiittäkää!"

Saman päivän iltana saapui leiriin viisisataa kannua viinaa, jonka Oulun porvarit muun hyvän ohella olivat lähettäneet Revonlahden voittajien kestitykseksi. Ja siitäpä syntyi iloinen vapunvietto, jolloin jokaiselta leirinuotiolta kaikui kevätiltaan iloinen laulunhoilotus.

* * * * *

— Kuorsaavat että maa tärisee, tuumi Rapp astuessaan kalakantamuksineen savuavalle nuotionjäännökselle, jonka ympärillä hänen komppaniatovereitaan makasi mikä missäkin asennossa. — Hei pojat, nouskaahan jo kontillenne, päiväkin on jo tangon korkeudella.

— Mikäs ihme nyt Rappiin on mennyt, kun muita herättelee, ärisi yksi miehistä. — Itse pahin unikeko koko joukosta!

— Kävin kalassa, selitti Rappi, — ja sain tuollaisen kantamuksen. Nouskaahan perkaamaan niitä, niin saadaan tässä oikein herkullinen murkina. Silkalla leivällä tässä onkin taas saatu toimeen tulla. Katsokaahan, miten lihavia ahvenen köriläitä.

Tieto maittavasta aamiaisesta sai miehet kohentautumaan ylös. Haukotellen ja päätään raaputtaen he siinä istuivat ja näyttivät kovin haluttomilta kaikkeen. Vähitellen he saivat kuitenkin puheen päästä kiinni, ja Rapin osoittama tavaton aamuvirkeys antoikin jutulle hyvän aiheen.

— Saadaanpas vain nähdä, miten äijän käy, kun noin hoppuilee, arveli yksi joukosta. — Pian se taas jalkansa menettää ja joutuu vihollisen hoteisiin.

Rappi naureskeli ja arveli, ettei hänellä ollut mitään sellaista retkeä vastaan kuin oli se viimetalvinen. Sai käydä kotona kylpemässä ja sitten toisten perään hiihdellessään pidettiin häntä joka talossa kuin pappia.

— Lihonuthan se ruoja olikin sillä matkalla, arvelivat toiset.

He ryhtyivät perkaamaan ahvenia, jotka Rappi oli pyydystänyt läheisestä Kyyjärven lahdesta. Aamu oli vielä varhainen ja vain harvoja sotilaita liikuskeli leirialueella. Suurin osa heistä vietti sääskien takia yönsä ulkona pienten savuavien nuotioiden ääressä. Ja kyllähän nyt tarkeni, kesä kun oli vehmaimmillaan.

Täällä Kyyjärven rannoilla, Lintulahden kylässä, he olivat jo hyvän aikaa saaneet makailla. Vaikka olihan täällä äskettäin käyty kaksi kuuman puoleista tappeluakin. Saatu hiukan verrytellä jäseniä, kuten Rappi sanoi. Ensi kerralla vihollinen oli ajanut Fieandtin joukkoa Lintulahdesta, mutta parin päivän päästä oli paikka otettu takaisin ja tässä sitä nyt taas oltiin.

Revonlahden taistelun jälkeen ei Cronstedtin prikaati ollutkaan päässyt samoja jälkiä takaisin kotipuoleen, vaan se oli saanut liittyä pääarmeijaan. Koko toukokuu oli vietetty miltei yhtämittaisessa toimettomuudessa, niin että armeija oli jälleen joutunut syvän kyllääntymisen valtaan. Kesäkuussa oli sitten pari savolaispataljoonaa, joista toiseen Rappikin kuului, lähetetty majuri Grotenfeltin komennossa avuksi Fieandtille, joka pienoisen joukon kanssa oli Perhon tienoilla käynyt partiosotaa. Vahvistusta saatuaan Fieandt oli edennyt tänne Lintulahteen ja ottanut täällä olevan teiden risteyksen haltuunsa.

Kalat saatiin peratuksi, miehet pujottelivat ne vartaisiin ja alkoivat paistaa. Vesi kielellä he odottivat niiden kypsymistä. Mutta juuri kun heidän piti ryhtyä murkinoimaan, tuli hälytys. Metsästä Karstulan suunnalta, missä oli suomalaisten etuvartio, alkoi äkkiä kuulua kiivasta ja nopeasti lähenevää ampumista. Samassa alkoivat leirialueella rummut päristä ja unisia miehiä juoksenteli talojen välissä.

— Katohan sitä viheliäistä Lastohvia, kun ei anna ihmisille ruokarauhaa, päivitteli Rappi ja sulloi rensseliinsä kuumia ahvenia. — Ottakaa, miehet, kalat matkaanne, kyllä ne päivän mittaan maistuvat.

He riensivät määrätylle paikalleen. Etuvartio saapui jo kylään ja tuokiossa taistelun pauhina täytti tienoon. Venäläiset rynnistivät ylivoimaisina kahdelta eri suunnalta Fieandtin asemia vastaan. Puolisenkymmentä tuntia taisteltiin mitä sisukkaimmin. Silloin Fieandtin täytyi antaa joukolleen perääntymiskäsky, koska häntä muuten uhkasi saarroksiin joutuminen. Mutta hänen joukkonsa oli joutunut jo hajalleen, joten kaikille ei voitu toimittaa peräytymiskäskyä. Eri komppaniat ja ruodut saivat niin ollen menetellä oman päänsä mukaan.

Keskellä kuuminta tiimellystä ja sakeata ruudinsavua Rappi huomasi yhtäkkiä, että hän oli kymmenen toverinsa kanssa joka puolelta vihollisten ympäröimä. Heille huudettiin antautumiskehotuksia.

— Kehno teille antautukoon! ärjäsi korpraali, joka oli heidän johtajanaan.

— Hurraa, pojat! ja pistimet sojossa he hyökkäsivät sille suunnalle, missä vihollismuuri näytti ohuimmalta.

He olivat kirjavanaan kuhmuja, sinelmiä ja pieniä verihaavoja päästessään vihollisten keskeltä erääseen ruispeltoon, josta he jatkoivat matkaa läheiseen metsään. Joukko vihollisia seurasi kintereillä ja kuulat viuhuivat ympärillä, kun he porhalsivat eteenpäin. Kun vainoojista ei enää kuulunut mitään, he vaipuivat uupuneina sammalmättäille erään eteensä osuneen tien varressa ja alkoivat tarkastella haavojaan.

— Uhhuh, olipa siinä löylyä kerrakseen, puuskutti Rappi.

— Löylyä oli ihan tarpeeksi, mutta vettä puuttui, lisäsi korpraali. — Janottaa niin vietävästi, että melkein olisin valmis vaihtamaan taivasosani vesituoppiin.

— Ja minulla taas on suden nälkä, ilmoitti Rapp, kaivoi rensselistään kalat ja leivänkannikan sekä alkoi hyvällä halulla murkinoida.

Toiset seurasivat hänen esimerkkiään. Syödessään he neuvottelivat, mihin heidän tämän jälkeen oli ryhdyttävä. Taistelun pauhina oli jo laannut, ainoastaan yksinäisiä laukauksia pamahteli enää kylästä päin. Miten oli siellä käynyt? Siitä täytyi lähteä ottamaan selkoa sekä pyrkimään omien luokse, joko ne sitten olivat herroina kylässä tai pakomatkalla pohjoiseen. Mutta ensin täytyi hiukan levätä, sillä jäsenet tuntuivat kovin raukeilta. Mutta pitkälleen heittäytyessään heistä jokainen torkahti heti sikeään uneen.

He torkahtivat ja — havahtuivat suuren kasakkajoukon synnyttämään töminään. Pako puiden suojaan, jota he unenpöpperössään yrittivät, oli myöhäistä. Heidät oli jo keksitty, ympäröitiin tuokiossa ja riisuttiin aseista. He olivat vankeja. Tie, jonka varteen he olivat asettuneet lepäämään, vei Lintulahdesta Alajärvelle ja Kuortaneelle. Sitä pitkin oli Kulnev kasakkajoukkonsa kanssa matkalla Vlastovin avuksi ja nämä olivat yllättäneet Rapin tovereineen.

— No voi peijakas! päivitteli Rappi ja kynsi hartaasti korvallistaan.

— Hätäkös sinulla, joka olet jo tällaiseen tottunut, kiusoitteli häntä muuan aseveikko.

— Vähät minä muusta, vaan se minua harmittaa, kun ne aamulla nuotiolla juuri tällaista minulle ennustivat, arveli Rappi. — Kyllä niillä nyt iloa riittää, kun tässä jälleen tavataan.

Lintulahti oli menetetty ja vankeja oli otettu enemmänkin kuin heidän ryhmänsä. Ne kerättiin yhteen ja lähetettiin vahvan saattueen matkassa Jyväskylään. Siellä heitä säilytettiin parisen viikkoa eikä koko aikana ilmaantunut tilaisuutta karkaamiseen. Sen jälkeen ratsujoukko lähti saattamaan heitä Tampereelle. Tällä matkalla Rappi livisti. Se tapahtui Oriveden ja Kangasalan välillä. Tie kulki eräässä kohdin pitkän jyrkän mäen harjannetta. Heti vasemmalla oli syvä rotko, jonka rinteessä kasvoi tiheätä pensaikkoa aivan tien reunaan saakka.

Tuonnepa olisi hyvä loikata, juolahti Rapin mieleen ja siinä samassa hän pisti toimeksi. Saattajat ratsastivat edellä ja jäljessä, vankien marssiessa keskellä. Suinpäin Rappi vieri rotkon pohjaan alkaen sitten juosta minkä koivista lähti. Vartijat eivät voineet hevosillaan seurata häntä ja kestäisi aikoja, ennen kuin he jalkaisinkaan kykenisivät sen tekemään. Laukauksia kyllä pamahteli, mutta tiheän pensaston suojassa oli Rappi niiltä täydessä turvassa. Takaa-ajo oli turhaa, ja kun Rappi metsän uumeniin tultuaan tiesi olevansa vihollisen saavuttamattomissa, hän heittäytyi pehmeälle mättäälle selälleen ja nauroi sydämensä pohjasta.

— Eipä totta vie olisi luullut sen noin helposti käyvän! Nyt tuli vain liikkua viisaasti, jos mieli päästä onnellisesti omien luo. Mutta kyllä se kävisi, sillä onhan kaikkialla rauhallisia syrjäteitä ja metsäpolkuja ja hän tiesi paikkakunnan asukkaitten joka paikassa suojaavan ja auttavan häntä eteenpäin.

— Nyt alkoi taas lihomismatka, hän tuumi hymyillen ja lähti suunnistamaan pohjoista kohti.

Hän alkoi noudatella Ruoveden ja Virtain kautta Pohjanmaalle johtavaa tietä pysytellen kuitenkin tarpeellisen välimatkan päässä varsinaisesta maantiestä. Kun hän seuraavana päivänä läheni Kautun salmea, alkoi edestäpäin, verrattain läheltä, kuulua ampumista. Hölmistyneenä hän pysähtyi ja alkoi miettiä, mitä ihmeessä se saattoi merkitä. Eiväthän suomalaiset mitenkään liene tänne asti ehtineet? Mutta eiväthän toisaalta venäläiset liene ruvenneet toisiaan ampumaan. Asiasta täytyi ottaa selvä. Jospa hän siellä hyvinkin kohtaisi aseistettuja maanmiehiään.

Hän hiipi varovasti lähemmäksi. Ampuminen koveni ja hän luuli kuulleensa jo suomalaisia komennushuutoja. Alkoi näkyä ruudinsavua ja jopas hän keksi puiden välissä miehiäkin. Näillä oli suomalaisen jääkärin korkeat lakit. Rohkeasti hän astui miesten luo ja etsi asetta yhtyäkseen joukkoon. Ei näkynyt kuitenkaan yhtään kaatunutta, jolta olisi saanut musketin. Maantie oli lähellä ja siellä seisoi pitkä kuormasto, jota puolusti joukko venäläisiä. Kun ammuntaa oli vielä hetkisen kestänyt, suomalaiset syöksyivät käsirysyyn, jolloin jäljellä olevat venäläiset antautuivat.

— Hei, mikäs mies se tämä on? huudahti suomalaisjoukon päällikkö, iloisen näköinen vanttera mies nähdessään Rapin.

Rappi kertoi hänelle tarinansa.

— No sinähän olet kuin luotu meidän joukkoomme, sanoi päällikkö. — Kas tuossa sinulle ase.

Rappi sai yhden venäläisiltä otetuista musketeista. Suomalaisia oli neljäkymmentä Porin jääkäriä sekä lisänä joukko talonpoikia ja entisiä Viaporin linnoitussotilaita. He olivat äskettäin tulleet kiertoteitse Pohjanmaalta tänne vihollisen selkäpuolelle ja päällikkönä heillä oli vääpeli Roth. Eilen he olivat pohjoisempana anastaneet myöskin ison kuormaston sekä polttaneet erään tärkeän sillan.

Rapilla ei ollut mitään tähän omaperäiseen pikku joukkoon liittymistä vastaan. Kun lähellä oleva Kautunsalmen yli johtava silta oli perinpohjin hävitetty, saalis lastattiin veneisiin ja soudettiin Ruoveden selällä olevaan saareen, jonka Roth oli ottanut päätukikohdakseen. Nyt seurasi muutamia viikkoja kestävä vilkkaan toiminnan aika, jolloin tämä pieni, mutta sitä uskaliaampi joukko saattoi venäläiset armeijaosastot mitä tukalimpaan asemaan. Muonaa oli miehillä jakaa syrjäisillekin ja väliajoin he makailivat kylläisinä luoksepääsemättömillä saarillaan. Se oli Rapin mielestä oikeata herraselämää, jota olisi saanut kestää pitempäänkin. Mutta valitettavasti Klingspor ei halunnut antaa Rothille apuväkeä, ja elokuun alkupuolella hänet kutsuttiin joukkoineen kokonaan pois.

Kauhajoella Roth pääsi liittymään omaan rykmenttiinsä. Rappi olisi halunnut lähteä omaan pataljoonaansa, mutta hänen käskettiin toistaiseksi jäädä Porin rykmenttiin, missä hänet merkittiin Rothin komppanian kirjoihin. Samahan se hänelle oli ja kyllä kai hän tuonnempana pääsisi vielä omien savolaistoveriensa joukkoon.

Kesä kauniine päivineen ja vielä kauniimpine voittoineen alkoi olla mennyttä. Pitkin linjaa ruvettiin jälleen liikehtimään pohjoista kohti. Syyskuun puolivälissä saavuttiin Oravaisiin vihollisten ahdistaessa joka puolelta. Rappi ei tällöin enää ollut Porin rykmentin riveissä. Vähässäkyrössä hän oli tiehen juuttuneita kanuunarattaita auttaessaan loukannut jalkansa, jäänyt jälkeen sekä joutunut sitten majuri Ehrnroothin johtamien Savon jääkärien riveissä ottamaan osaa tuohon sodan verisimpään taisteluun.

Kun voitontoivein alkanut taistelu muuttuikin tappionomaiseksi, savolaiset joutuivat pistimin raivaamaan tien vihollisjoukon läpi. Jos Rappi oli ennenkin ollut löylyssä, nyt hän vasta lämpimänsä sai. Huohottaen ja puhallellen hän iski puolelle ja toiselle kuin kuokkamies. Oltiin jo pääsemässä hiukan väljemmälle, kun hän äkkiä sai iskun päähänsä sekä tunsi samalla kipeän piston olkapäässään. Maailma musteni hänen silmissään ja hän tuupertui maahan. Taistelun laineet vierivät hänen ylitseen ja eteenpäin hyökkäävät viholliset tallasivat häntä jaloillaan.

Sydänyön aikana, säkkipimeässä ja kylmässä, Rappi tuli tuntoihinsa. Hän makasi kauan alallaan ja koetti selvitellä itselleen, kuka ja missä hän oli. Yökylmä selvitti vähitellen iskusta huumaantuneen pään ja hän muisti päivällä käydyn taistelun. Hän tunnusteli päätään. Veressä se oli, mutta mitään pahempaa haavaa ei siinä tuntunut olevan. Vasenta olkaa kivisti sen sijaan kovin ja sen puoleinen käsi oli ihan pölkyksi ajettunut. Entä jalat? Varovasti hän tunnusteli niitäkin ja huomasi ne toimintakykyisiksi.

— Hätäkös silloin, kun tolpat kerran kannattavat, hän tuumi ja kömpi ähkien seisaalleen.

Huutoja ja vaikerruksia kuului pimeyden keskeltä yltympäri. Taempana näkyi rivi nuotioita, joiden äärellä liikkui tummia haamuja. Kehähän ne mahtoivat olla?

Hapuillen muskettinsa maasta hän lähti siihen nojaten kulkemaan tulia kohti. Miltei joka askelella hän kompastui kaatuneisiin ja jalkoja livetti verisellä maankamaralla.

Lähemmäksi tultuaan hän kuuli nuotioilta venäjänkielistä puheenpolitusta. Silloin hän kaarsi toisaalle, kulki pimeimpiä paikkoja, kompasteli ja nousi ja raahautui yhä eteenpäin, kunnes pääsi metsän kätköön…

* * * * *

Surkeassa tilassa armeija marssi Oravaisten veripäivän jälkeen kohti pohjoista. Onneksi oli vihollinenkin siksi uupunut, ettei jaksanut pahemmin hätyyttää. Kuukauden lopulla tehtiin sitten Lohtajalla aselepo ja molempien taistelevien puolien joukko-osastot sijoitettiin eri paikkoihin lepäämään. Suomen armeijan kolmas eli Savon prikaati oli määrätty Kalajoelle. Mainitun pitäjän Tyngänkylässä oli Savon jalkaväkeen kuuluva Kuopion komppania saanut erään talon majapaikakseen.

Lähes puoleen oli sota harventanut komppanian. Ja jäljellä oleva osakin sai, kuten koko armeija, kärsiä kaiken puutetta. Muonaa oli ylen niukasti, vaatteet riekaleina ja jalkineet hajallaan. Mutta savolainen hyväntuulisuus säilyi silti ja kun komppania kokoontuneena talon pirttiin vietti pärevalkean loisteessa kolkkoa lokakuun iltaa, kuultiin miesjoukosta silloin tällöin mojova sukkeluus, joskin leikinlasku sujui vaisummin kuin kesällä, minkä lisäksi se oli saanut katkeramman sävyn.

Juuri kun miehet levittivät olkia lattialle pannakseen makuulle, astui pirttiin sotilas, jonka ulkoasu oli vieläkin viheliäisempi kuin heidän omansa.

— Ka, pianhan minä tulinkin oman puolen miesten tykö, virkkoi tulija ja asettaen muskettinsa seinän nojalle astui keskemmälle.

Kaikki vaikenivat ja tuijottivat silmä kovana mieheen.

— Onpa niin kuin eivät mielisi tunteakaan, arveli mies, — vaikka eihän se nyt mikään vanhan testamentin aikainen asia ole, kun Lintulahdessa viimeksi yksissä oltiin.

— On kuin onkin, koira vieköön, tuo äijä Rapin Paavo — ellei vain itse vihtahousu kummittele, lausui viimein yksi miehistä.

— Ihan se sama, Rapin Maijan laillinen aviomies, tuumi Rappi ja istahti uuninpenkille ryhtyen päästelemään selästään rensseliä, jonka hän samoin kuin muskettinsakin oli uskollisesti kuljettanut Oravaisista mukanaan.

Toverien täytyi oikein käsistä pitäen tulla tunnustelemaan Rappia, jonka he olivat luulleet silloin Lintulahdella saaneen surmansa. Ja sitten täytyi Rapin tehdä heille selkoa ihmeellisistä vaiheistaan.

— On se pakana sitkeähenkinen, antoivat toverit tunnustuksensa. — Mutta oletpa tainnut toisenkin läven nahkaasi saada, koska nuttusikin on vielä noin veressä?

— Eipä tuota kummempaa ole sattunut, vastasi Rappi. — Olkapäässä minulla vain on läpi.

— Läpi?

— Niin. Vaikka sen piipunvartesi työnnät tuosta sisään, niin selän puolelta tulee pää näkyviin. Pistimellään sai ryssä siellä Oravaisissa siihen läven hotaistuksi.

— Katsos kummaa! Ja tokko olet tuohon sidettäkään saanut?

— Mistähän tähän nyt siteet. Itse olen sitä vähän hoidellut. Eräässä metsätorpassa, johon tappelutantereelta kontturoin, sain käsiini tervapytyn, kastoin siinä pari tappuratukkoa ja työnsin ne kumpaankin reikään. Etteivät näet kylmänvihat pääsisi runtelemaan. Kannuksessa sain sitten saunoa ja siitä suli tuo käsi, joka oli aluksi kuin pölkky.

— Mutta lihomisen näyt tällä retkelläsi kokonaan unohtaneen.

— Kuka tässä lihomaan, kun en muutamaan viikkoon ole edes kunnon tupakkapurua suuhuni saanut.

— No otahan, veikkonen, tuo. Se taitaakin olla viimeinen tupakkapötky koko komppaniassa.

Yksi miehistä ojensi Rapille sormen mittaisen lehtikäärön, jonka tämä hartaudella sijoitti poskeensa.

Seuraavana päivänä välskäri neuloi hänen haavansa ja saatuaan sitten viikon päivät rauhassa lepäillä hän oli kutakuinkin ennallaan. Silloin sitä taasen lähdettiin pohjoista kohti, sillä aselepo oli jo päättynyt. Pyhäjoen Yppärinkylää pitemmälle ei Rapin kuitenkaan tarvinnut sitä ilmansuuntaa kohti taivaltaa. Siellä joutui jälkijoukko, johon Rappikin komppaniatovereineen kuului, tuliseen kahakkaan vihollisen kanssa. Ja siellä pyyhkäistiin taas jalat hänen altaan — vieritse lentänyt kanuunankuula heitti ilmanpaineellaan hänet nurin ja tainnoksiin, josta havahtuessaan hän huomasi olevansa vihollisten keskellä.

— Voi sun saamarin saamari! hän noitui ja kynsi korvallistaan entistä hartaammin. Mutta kohta hän lohduttautui lauseella: Kolmas kertahan se vasta toden tekee. Ja muutenkin näyttää minulla olevan erikoinen taipumus joutua vangiksi.

Tietenkin hän päätti taaskin livistää kohta kun sopiva tilaisuus ilmaantuisi. Mutta sitä ei tällä kertaa ilmaantunutkaan, vaan hän sai marssia muiden vankien kera yhä kauemmaksi etelään vahvan saattojoukon vartioimana. Samaan aikaan taivalsivat hänen taistelutoverinsa sanomattomia vaivoja kärsien päinvastaiselle ilmansuunnalle, kunnes loppujen lopuksi saivat jättää synnyinmaansa rajankin selkänsä taakse. Samoin tapahtui Rapille Suomen kaakkoisrajalla. Hänet vietiin monen muun suomalaisen mukana sotavankeuteen Venäjälle.

Niin sanotun Kainuun sopimuksen jälkeen pääsivät kovia kokeneet suomalaiset soturit palaamaan seuraavana vuonna Ruotsista kotiseudulleen. Kun Lapinlahdella levisi tieto, että hengissä säilyneitä oman puolen sotilaita oli alkanut ilmestyä paikkakunnalle, riensi Rapin Maija sydän kurkussa heidän puheilleen.

— Pyhäjoella tapeltiin viimeisen kerran, kertoi ensimmäinen, — ja sinne jäi meistä Rappi. Kanuunankuula taisi sattua, itse näin hänen maahan tuupertuvan, mutta oli niin kiire, etten joutanut lähempää katsomaan.

Silloin Maija puhkesi haikeaan itkuun.

— Vaikka kyllähän se Paavo on niin sitkeähenkinen mies, ettei sitä ryssä hevillä hengiltä saa, alkoi nyt sotamies Maijaa lohdutella. — En minä ollenkaan pitäisi ihmeenä, vaikka se vielä kotiin ilmestyisi.

Ja sitten hän kertoi lisän kanssa Rapin vaiheista sotaretkellä innostuen tarinansa päätteeksi yhä vakuuttavammin uskottelemaan, että kyllä se pakana sieltä vielä kotiin kontturoi.

Tämä jäikin Maijalle ainoaksi lohdutukseksi. Päivä päivältä heikkeni sekin. Mieli harmaana hän eleli kahden poikansa kanssa entisessä sotilastorpassa ja tottui yhä enemmän siihen ajatukseen, että Paavo oli iäksi mennyttä.

Päästiin siitä vähitellen seuraavaan syksyyn. Silloin eräänä ehtoopäivänä Maija kuuli navettaan mennessään kolinaa saunasta. Ihmeissään hän meni kurkistamaan, että mikä rumahinen siellä mellastaa.

— Herra Kiesus! hän kiljasi tullessaan ovelle ja oli ihan maahan lyyhistyä. — Paavoko se on vai…?

— No kukahan tää nyt sitten muukaan, vastasi rauhallisesti Rappi, joka oli polvillaan pesän edessä ja kiskoi halosta syöttötuohta. — Rupesin näät ensi työkseni tätä saunaa lämmittämään, kun ruumista kutisee niin ettei tahdo enää nahoissaan pysyä. Täitäkin on vaatteensaumat ihan luokonaan. Siellä ryssän maalla kun niillä ei näät ole minkäänlaisia saunoja.

Saatuaan pesän palamaan hän nousi ja pisti kättä Maijalle, joka jälleen valmisti miehelleen yllätyksen ripustautumalla hänen kaulaansa. Kun siitä oli selvitty, siirryttiin pirttiin, jossa isä tapasi nuoremman vesansakin jo kävelevänä pojan mukulana.

Sellainen on koruton tarina suomalaisen sotamiehen vaiheista ja kärsimyksistä siihen aikaan, jolloin Suomen kansa kokonaisuudessaan osasi vielä rakastaa köyhää isänmaataan ja jolloin se yksimielisesti, kylki kyljessä, puolusti sitä vierasta valloittajaa vastaan.

Kyösti Wilkuna

SELKÄPUOLEN VARTIJA

OLLI TIAINEN

Eräänä kevättalven kirkaspaisteisena sunnuntaina v. 1808 oli jumalanpalvelus Pielisjärven kirkossa jo päättynyt. Mutta kirkkorahvas, joka tavallisesti "aamenen" paukahdettua heti kiirehti kuin kilvaten rekiinsä ja suksilleen joutuakseen ajoissa kukin kotikyläänsä murkinoimaan, viipyi tänään vielä kirkkotörmällä. Naiset istuivat jo rekilöissään odottamassa taikka rupattelivat lähtöä tehden tiellä, mutta miehet seisoivat sankkana parvena kirkonoven seutuvilla, portailla ja porstuassa, seisoivat vakavina kasvoiltaan, silmäkkäin toisiinsa ja keskustelivat vakavista asioista.

Suntio saapui jo sulkemaan kirkkoa, mutta eräs ryhdikäs, roteva talonpoika, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta välähtelivät vilkkaat silmät, astui hänen eteensä, virkkaen:

— Annahan olla vielä hetkinen…

— Kirkkoko sulkematta? kysyi suntio kummissaan.

— Niin… tässä vielä vähän tuumataan…

Miehet pitivät siinä näet ankaraa neuvottelua, ja näytti siltä, että heillä oli vieläkin asiaa kirkkoon. Äsken päättyneissä kirkonmenoissa ei kyllä ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, saarnakin oli aivan tavallinen, mutta sitten lopuksi oli kuulutusten joukossa luettu eräs tiedonanto, joka oli pannut mietteitä miesten päähän ja pysäyttänyt heidät tähän törmälle tuumiskelemaan.

Johan muutamia viikkoja sitten oli tännekin Pohjois-Karjalan kulmakunnalle lennähtänyt sana, että sota on syttymässä Ruotsin ja Venäjän välillä, — elettiin vuoden 1808 alkupuolta — ja sitten tuli jo tieto, että venäläiset olivat hyökänneet Kymijoen yli Etelä-Suomeen. Näistä sotaisista uutisista oli miesten kesken ollut paljon tarinaa jo silloin, varsinkin niiden kesken, jotka olivat eläneet entisen sota-ajan parikymmentä vuotta sitten. Muutamaan viikkoon ei näillä syrjämailla ollut sitten asiasta sen enempää kuulunut, mutta nyt yhtäkkiä kuulutusten lopuksi vanha kirkkoherra luki väräjävällä äänellä erään hänelle äsken virkateitse toimitetun paperin, jossa joku venäläinen sotapäällikkö kehotti koreasanaisesti seudun väestöä alistumaan nöyrästi uuteen asiaintilaan, Venäjän valtaan, ja ilmoitti, että niitä, jotka muodossa tai toisessa ryhtyivät vastarintaan, pidettiin kapinoitsijoina. Kuolemanrangaistus uhkasi jokaista, joka tavattaisiin ase kädessä…

Tämä kuulutus oli tänään pysäyttänyt pielisjärveläiset kirkon ovelle.

— Nuo siis tahtovat pitää meitä jo Venäjän alamaisina, vaikkei mitään valloitusta ole tapahtunut, ihmetteli muuan joukosta.

— Eikä se niin helpolla tapahdukaan, lisäsi siihen tuo tuuheakulmainen mies, joka oli käännyttänyt suntion ovelta. — Entä sitten se väite, että meitä pidettäisiin kapinoitsijoina, jos ryhdymme kotiseutua ja isänmaata puolustamaan, — ketä vastaan me silloin kapinoimme!

— Onhan sitä ennenkin vastaanotettu vihollisia ase kädessä, kun ovat tänne rajan yli yrittäneet, — kapinoitsija lienee kai se, joka vastarinnatta luovuttaa maansa. — Näin virkahti kumeasti eräs vanhempi mies.

— Tämän kuulutuksen takaa kuultaa toinen ajatus, puhui silloin äskeinen roteva, keski-ikäinen mies. Vihollinen tahtoisi tulla muitta mutkitta tänne ja ottaa kaikessa rauhassa maakuntamme haltuunsa. Se kai tietää, että tällä kulmalla ei ole sotaväkeä vastassa, ja aikoisi siten ilman miekan iskua marssia tänne peloteltuaan meidät toimettomiksi ja aseettomiksi, — ehkä kaartaakseen täältä Savossa olevan sotaväkemme selkäpuolelle. Mukavaahan se olisikin…

— Mutta siihen ei suostuta, innostui nyt eräs nuorempi mies joukosta. — Eihän me vihollista tänne isännäksi oteta!

— Ei mielisuosiolla, — eihän niitä ole huolittu tänne ennenkään!

— Eikä ainakaan tappelematta!

Vähitellen mielet kuumenivat keskusteltaessa ja eräs vanha isäntämies rupesi jo muistelemaan:

— Onhan meillä täällä kirkossa pyssyjä ja muita aseita entisten sotain ajalta talletettuina. Ne pitäisi jakaa ajoissa miehille, ennen kuin vihollinen tulee ja korjaa ne.

Hän lausui julki ajatuksen, joka jo oli kytenyt monen muunkin mielessä. Pielisten niin kuin muidenkin Pohjois-Karjalan kirkkoihin oli aikoinaan koottu ja talletettu joukko kruunun aseita, joilla väestö ennen rajasotien aikana oli puolustanut maitaan, mutta jotka hallitus sitten rauhan taas palattua oli halunnut haltuunsa. Ne olivat kyllä sangen vanhanaikaisia, raskaita ja ruostuneita kiväärejä, mutta niillä oli torjuttu vihollista jo yli 50 vuotta sitten Roivaksen ja Sallisen aikoina, joiden sitkeät taistelut kotikulmansa puolesta tämän seudun kansa vielä hyvin muisti, ja vielä ne asian vaatiessa laukesivat nytkin.

Siekailematta sen enempää miehet palasivat kirkkoon ja kantoivat kätköpaikasta alttarin alta sylittäin vanhoja tuliluikkuja jakaen ne siinä paikassa eri kyläkuntien kesken. Paljonhan niitä ei ollut eikä ruutia eikä lyijyä ollut niihinkään, mutta rekiin ne kuitenkin kannettiin ja peitettiin raanujen alle. Nyt sai suntio vihdoin sulkea kirkon.

Mutta miesten vielä puuhatessa kirkonmäellä ajoi Sarkkilan isäntä Isak Stenius, joka äsken jo oli kirkolta lähtenyt, oriinsa täydellä höyryllä takaisin. Hän oli juurikään tavannut taipaleellaan matkamiehen, joka oli Pälkjärveltä, ja tämä oli kertonut, että ryssät kokosivat joukkoja Sortavalasta päin rajalle Ruskealaan — Suomen ja Venäjän välinen raja kulki silloin isonvihan ajoista asti Ruskealan ja Kiteen pohjoispuolitse Savonlinnaa kohden, joka oli venäläisten hallussa —, aikoen ilmeisestikin samota Pohjois-Karjalaan.

— Sitähän tässä juuri epäiltiin, huudahti silloin se ryhdikäs, tuuheakulmainen mies, joka äsken oli ensimmäisenä aseita jakamassa. — Viholliset yrittävät pelottaa kuulutuksillaan kansan nöyräksi ja sitten marssia sotaväkineen maakuntaan. Tässä taitaakin tarvita näitä kiväärejä pikemmin kuin luultiin, jos ei todella tahdota venäläistä tänne isännäksi. Sotaväkeä täällä ei ole, meidän talonpoikien on tartuttava aseisiin kotejamme puolustamaan, ja se on tehtävä heti!

Tämä ruskeatukkainen, kookas mies, jonka silmät paloivat hänen näin puhuessaan, oli Olli Tiainen Nurmeksesta, mies parhaissa voimissaan — lähes neljänkymmenen ikäinen — ja entuudestaan jo pitäjänsä johtomiehiä, vaikkei ollutkaan isäntämies. Hänen isänsä oli muuttanut sinne Pohjanmaalta uudisasukkaaksi. Oltuaan nuorena miehenä mukana Kustaan sodassa hän oli nainut talontyttären Ylikylän Reittulasta ja muuttanut sinne kotivävyksi, — siellä hänen perheensä eli. Jo poikana hän oli oppinut lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, ja oli sitten sodan jälkeen tehnyt monia matkoja ja usein ajanut pitäjäläisten asioita maaherran luona Kuopiossa taikka piispan puheilla Porvoossa. Hän kuunteli erityisen tarkkaavaisena Sarkkilan isännän tuomaa uutista julistaen päättävästi, että venäläisten tulon varalta on varustauduttava ja ryhdyttävä vastarintaan.

— Mutta aseita on liian vähän, ei puolta sataakaan, näillä emme viholliselle paljoa mahda, puheli eräs harkitseva talonpoika.

— Totta on, niitä on hankittava lisää, totesi Olli säikähtämättä. — Niitä on pyydettävä Kuopiosta, maaherralta taikka kenraalilta, ja samalla ilmoitettava sinne Pielisen talonpoikien päätöksestä. Sillä olemmehan me nyt päättäneet joka mies lähteä vihollista vastaan.

— Joka mies kuin sotamies! Ja tieto päätöksestä on vietävä kaikkiin kyliin näiden vesien varsilla. Niin miehet innostuneina lupasivat ja toisiaan kehottivat.

— Mutta kuka asialle Kuopioon?

— Kukas muu kuin Tiaisen Olli. Ja tässä onkin nyt kiire, ala vain nousta rekeesi, Olli, kyllä me viemme sanan akallesi Nurmekseen!

Niin päätettiin asiat kirkontörmällä ja ennen pitkää Olli Tiainen istui reessään ajaen Kuopiota kohti pitäjäläistensä ankaralle asialle. Siinä hän vasta oikein ennätti itsekin miettiä, kuinka laajakantoinen ja vakava se yritys todella oli, johon Pielisen talonpojat olivat yhtäkkiä pitemmittä valmisteluitta, ilman ammattitaitoista johtoa, ilman varoja ja varastoja päättäneet ryhtyä: aseelliseen taisteluun vihollisen harjoitettua sotaväkeä vastaan. Mutta niin oli tehtävä, totesi Olli aprikoituaan asiaa perusteellisemmin; valitsemisen varaa ei nyt ole, kotikulmaa ei voi jättää puolustamatta periviholliselle… Itse hän oli taas joutunut siinä yrityksessä ensimmäisenä aisoihin… hän aavisti kyllä, että johto ja vastuu oli jäävä hänelle, — siihen olivat pitäjäläiset jo vanhastaan tottuneet. Hän ei ollut ehtinyt käydä omalle perheelleen hyvästiäkään sanomassa… siellä vaimo ja lapset odottivat isää kotiin. Mutta nyt ei ollut aika ajatella yksityisasioita, yhteinen, suuri asia vaati kokonaan miehen mielen ja mietteet. —

Kuopiossa Tiainen tapasi Savon prikaatin päällikön, kenraali Cronstedtin. Pääjohdolta saamansa määräyksen nojalla Savon osasto oli näet vähitellen perääntynyt Varkaudesta talvitietä pohjoiseen päin, majaili nyt Kuopiossa ja odotti siellä ilmoitusta, olisiko sen sieltäkin vetäydyttävä yhä pohjoisemmaksi vai saisiko se ryhtyä taisteluun jäljessään seuraavaa venäläisarmeijaa vastaan. Olli Tiaisen viesti oli tälle kelpo kenraalille silloin juuri hyvin tervetullut, Pielisen talonpoikien päätös ilahdutti häntä suuresti. Sillä jos, niin kuin hän toivoi, voitaisiin käydä vastarintaan, oli kovin tärkeää, että vihollinen kohtaisi vastarintaa Pohjois-Karjalassakin eikä pääsisi sieltä Enon ja Kaavin kautta kiertämään hänen selkäpuolelleen, jolloin hänen olisi hajotettava vähät joukkonsa kahdelle rintamalle.

Lyhyesti ja selvästi Nurmeksen talonpoika esitti asiansa ylhäiselle sotaherralle ja tämä lupasi hänelle heti aseita, — niitä oli, varsinkin vanhempia, melkoinen määrä varastossa. Olli sai heti rekeensä kuorman ja kehotuksen lähettää kohta rahtimiehiä hakemaan lisää pyssyjä ja ampumatarpeita.

— Mutta kuka teitä harjoittaa ja johtaa siellä?

— Ei ole ketään, saamme itse yrittää.

— En voi täältäkään antaa teille apua, pahoitteli kenraali. — Mutta sinähän olet vanha sotilas, astu rohkeasti johtoon, minä annan sinulle siihen nimityksen. Olet tästä hetkestä Pohjois-Karjalan rajakapteeni.

Olli kiitti luottamuksesta, mutta epäili sen edesvastuun taakkaa, tahtoahan häneltä ei puuttunut.

— Nyt ei ole lupa epäillä kenenkään pyrkimyksiä, isänmaa vaatii ja kutsuu, lausui kenraali silloin. — Päällikkyytesi merkiksi annan sinulle tämän miekan ja lakkiisi kiinnitettäväksi kuparisen kapteeninsoljen, jossa onkin kuvattuna Karjalan vaakuna… Jumalan haltuun vain, pitäkää uljaasti puolianne siellä Karjalassa, älkää laskeko vihollista läpi — ehkä mekin täällä vihdoin jotakin yritämme…

Niine viesteineen Tiainen palasi Pielisjärvelle laittaen jo matkan varrelta rahtimiehiä hakemaan kuormia Kuopiosta. Kevät oli jo ehtinyt pitkälle, mutta sittenkään ei ollut varmuutta, yrittäisivätkö rajalle kerääntyneet venäläiset vielä talvikelillä, ennen kelirikkoa, hyökkäystä Pielisjoelle. Kaikessa hiljaisuudessa talonpojat varustautuivat kaiken varalta Olli Tiaisen ja Sarkkilan isännän Isak Steniuksen johdolla, jonka Olli oli pyytänyt apulaisekseen. Tämä oli entinen ylioppilas, mutta oli jättänyt lukualan viljelläkseen tilaansa ja oli täysin sulautunut kansan mielialaan ja ajatusmaailmaan, Karjalan mies kauttaaltaan.

Eväitä koottiin Pielisjoen niskaan, vakoojia laitettiin rajalle, ja oli sovittu, että kun tulipatsas kohoaa Kolin korkeimmalta harjalta, merkitsi se sitä, että nyt vihollinen oli lähenemässä ja Karjalan miesten oli aseineen kokoonnuttava Ahvenuksen salmeen, minkä kautta Pielisjärvi on yhteydessä Ruhoveden kanssa. Lähtövalmiina siinä odoteltiin. Mutta kelirikko tuli, jäät lähtivät, eikä vainolaista kuulunut. Nuotiota ei sytytetty Kolivaaran laella.

Vakoojat toivat kuitenkin pian Pielisiin ja Lieksaan, missä Tiainen ja Stenius olivat lähiseudun miesten kanssa koolla, tietoja, että vihollinen edelleen teki valmisteluja Ruskealassa, ja eräänä päivänä lennähti sitten sanoma, että nyt ne ovat kenraali Aleksejevin johdolla lähteneet liikkeelle rajan yli Pälkjärvelle.

Olli Tiainen antoi sytyttää viestitulet ja lähetti sovitut sanomat kaikille tahoille, ja ennen pitkää rupesi suuria kirkkoveneitä ja pieniä nuottaveneitä näkymään seliltä, kaikkien suuntautuessa Ahvenuksen salmeen. Toisia miehiä tuli jalan pyssyineen, joilla ampumista he olivat kotisaloilla harjoitelleet, ja kontteineen, joissa heillä oli kuulat ja kalakukot, ja kysyivät, että missä se vihollinen on.

— Tulossa se on, mutta täällä kotinurkilla sitä ei ruveta odottamaan, vastasi Tiainen reippaasti. — Astutaan sitä vastaan kappaleen matkaa.

— Astutaan vain, myöntyivät sisukkaat miehet.

Talonpoikia oli kertynyt lähes kolmesataa ja he marssivat veneensä jätettyään maantietä myöten Kaltimoon päin, marssivat vakava ilme karkeilla kasvoillaan, mutta askelissa oli varmaa päättäväisyyttä — oli oltava valmiina taisteluun, missä vain vihollinen vastaan tuli. Kaltimon niskassa, jossa joukko lepäili päivän, ei tavattu vielä venäläisiä. Tiainen oli täältä lähettänyt heinäkuun viime päivänä etujoukon edellään Mönnivaaraan, ja sieltä tulikin seuraavana aamuna sanantuoja kertomaan että Pälkjärveltä samoava kenraali Aleksejev oli äsken jakanut joukkonsa kahteen osaan. Pääjoukko, jota kenraali itse johti, oli nyt kulkemassa Joensuuhun, mutta toinen, pienempi osasto suuntautui Mönnivaaraan. Viimeksi mainittua paikkaa kohti Tiainen lähti nyt joukkoineen rohkeasti marssimaan, — tuo pienempi osastohan se ilmeisesti pyrki Pielisiin.

Lähellä Mönnivaaraa tuli jo karjalaisten lähettämä etujoukko vastaan. Se oli ollut kosketuksissa vihollisen kanssa, mutta perääntynyt, ja tiesi kertoa, että vihollisen parin kolmen sadan miehen osasto oli juuri tulossa maantietä pitkin. Silloin Tiainen pysäytti joukkonsa, asettui sen eteen silmät palaen ja huusi:

— Tässä, pojat, tässä tulee nyt ensimmäinen koetus. Tässä annetaan viholliselle tervehdys ja nahkapojille tulikaste!

— Tässäkö maantiellä? kyselivät miehet.

— Ja maantien laidassa. Lasketaan vihollinen tulemaan lähemmäksi.

Siinä oli harjun rinne, jolle maantie nousi, alangossa kasvoi tiheää vesakkoa maantien kahden puolen. Sinne Tiainen sijoitti väkensä leveään rintamaan, asettui itse komentajaksi maantien toiselle puolelle ja määräsi Isak Steniuksen toiselle. Jännittyneinä odotettiin toista tuntia, silmä kovana maantielle tähystäen.

Jo rupeaa kumu kuulumaan etäältä, jo jyskää sorainen tie. Kasakat ajavat edellä etujoukkona, mutta kohta niiden jäljessä kulkee jalkaväki raskaat reput selässä. Tiainen oli käskenyt miestensä odottaa suokurpan kurnutusta, ennen ei saa ampua, ja ratsuväki pääsee siten jo kulkemaan vaanivien talonpoikien ohi saapuen harjun rinteelle.

Silloin kuuluu sovittu kurpan ääni ja samassa pamahtaa sata pyssyä — kohta perästä toinen sata maantien molemmilta puolilta. Vihollinen, joka oli luullut edessään olevan vain pienen partiojoukon, hämmentyy ja hätääntyy. Miehiä kaatuu, ammuttuja hevosia sätkyttelee tiellä, metsässä paukkuu, eikä kuitenkaan näy vihollista, mitä vastaan hyökätä! Mutta se on lähellä, se on joka paikassa, joka pensaasta pamahtaa.

Venäläisjoukko kääntyy kiireesti takaisin, miehet sotkeutuvat toistensa jalkoihin, juoksevat henkensä edestä. Silloin karjalaisetkin astuvat esiin vesakosta, lähtevät ajamaan takaa pakenevia, iskevät ja ampuvat oikein vanhan vihan voimalla.

Olli Tiainen karjalaisineen saavutti tässä riidattomasti ensimmäisen voittonsa, Mönnivaaran voiton, ja iloitsi siitä vilpittömästi. Sillä siinä nyt miehillä luonto karaistui ja usko kasvoi. Mutta Olli oivalsi kyllä voiton saadun liian helposti, vihollinen oli tässä kovin vähälukuinen ja sekin yllätettiin. Hän oli aivan varma, että vihollinen palaa piankin takaisin suuremmalla joukolla ja käy silloin toisella tavalla taisteluun, ja siihen uuteen otteluun ei tällainen suojattoman maantien mukainen avomaasto ollut sopiva. Sitä paitsi oli vihollisen pääjoukko edessäpäin, ehkä jo Joensuussa, ja saattoi sieltä pian nousta jokivarrelle. Vastoin uskaliaimpien kehotuksia, että oli lähdettävä väistyneen vihollisen takaa-ajoon, Tiainen päätti peräytyä ja valita turvallisemman taistelupaikan. Osan miehiään hän jätti Kaltimon solaan etuvartioksi, mutta pääjoukkoineen hän palasi Ahvenukseen, jonne hän kaivautti rintavarustukset ja keräsi koko rannikolta kaikki veneet — vihollisilta piiloon.

Täällä karjalainen talonpoikaisjoukko, joka nyt oli antanut vihollisille selvän tiedon olemassaolostaan, saikin viipyä kauan, sai odottaa ikävystymiseen asti. Vihollinen ei enää moneen viikkoon rynnännyt sinne päin, se varoi näitä saloseutuja ja koetti sen sijaan päästä Joensuusta Kuopiota kohti.

Tänä odotusaikana Tiainen kävi itse parin miehen kanssa Joensuussa ottamassa tilanteesta selkoa. Pielisensuussa, nykyisen kaupungin paikkeilla, ei silloin vielä ollut paljon asutusta, mutta eräänlainen kylä jo sentään oli. Oli kruunun viljamakasiini, josta viljat kumminkin jo oli tyhjennetty, oli kruunun viinanpolttimo ja pari kolme taloa, joista suurin oli tuomari Martti Steniuksen talo. Tänne oli Aleksejev joukkoineen majoittunut aikoen marssia eteenpäin. Mutta hän jäikin sinne odottamaan kuten talonpojat Ahvenukseen, ja monesta painavasta syystä, — siitä pääsi Tiainen nyt perille.

Hänen oikea sivustansa ei ensinkään ollut turvattu, talonpojat uhkasivat siellä. Ja Savon armeija peräännyttyään jo kauas Pohjanmaalle oli Siikajoen ja Pulkkilan taistelujen jälkeen vihdoin palannut takaisin Kuopioon asti eversti Sandelsin johdolla ajaen venäläiset siitäkin melkoisesti etelämmäksi. Vihdoin venäläiset kuitenkin lujittivat asemansa Kuopion pohjoispuolella ja Aleksejev sai käskyn marssia sinne auttamaan omiaan ja kiertämään Sandelsin Toivalassa olevat varustukset. Sandels oli sen vuoksi lähettänyt sieltä majuri Malmin pienellä osastolla Joensuuhun päin tätä siipeään suojelemaan, ja tuo parin sadan miehen osasto oli Aleksejevin nyt ensi töikseen tuhottava.

Venäläisten päällikkö oli Joensuussa rakentanut tällaista retkeä varten jo pitkin kesää lauttoja, joilla viedä miehensä — niitä hänellä oli puoliväliin toista tuhatta — ja kuormastonsa yli, ja hän tarkasteli itse eräänä iltapäivänä heinäkuun jälkimmäisellä puoliskolla noita uusia kuljetusneuvojaan, joilla huomenissa oli siirryttävä salmen taa. Hän istui komean ratsunsa selässä alipäällikköjensä ympäröimänä salmen rannalla ja antoi lauttamiehille viimeisiä ohjeitaan. Silloin tuli luoti salmen takaa ja tappoi hevosen hänen altaan — kenraali suistui suulleen hiekkaiselle ahteelle. Samassa sieltä tuli useampiakin luoteja iskien päällikkönsä ympärille keräytyneiden upseerien parveen, — näille tuli kiire lähtö rannalta. Ja sen sijaan että Aleksejev olisi johdattanut joukkonsa salmen yli pohjoiseen päin, hän lähti hyvässä järjestyksessä mutta kovaa kyytiä perääntymään etelään, Pälkjärvelle, josta hän kevätkesällä oli tullut.

Hän oli näet tuon uhkaavan laukauksen syitä tutkiessaan saanut selville, että Joensuun tienoillekin oli kerääntynyt melkoisia aseellisia talonpoikaisjoukkoja, jotka vain odottivat majuri Malmin osastoa yhtyäkseen siihen ja ahdistaakseen Joensuuhun pesiytyneet venäläiset kuin nuotan pohjukkaan.

Tämäkin talonpoikien nousu oli suurelta osalta Olli Tiaisen työtä. Hän oli Joensuun tienoille saavuttuaan tavannut sen puolen talonpoikia, kertonut heille Mönnivaaran voitostaan ja innostanut nämäkin miehet aseisiin. Kuultiin majuri Malmin olevan tulossa pohjoisesta ja päätettiin toimia yhdessä hänen kanssaan. Tiaisen neuvo oli, että talonpojat odottaisivat salmen takana, ja sinne he kerääntyivätkin sataisena joukkona. Malmin toivottiin saapuvan perille tänne jo seuraavana päivänä — silloin oli vihollinen vastaanotettava lämpimästi heti kun se lauttoineen oli saapunut salmen yli.

Talonpojat vaanivat nyt rantalepikossa odottaen ratkaisevaa huomista päivää ja katsellen, kuinka venäläiset salmen takana viimeistelivät lauttojaan, jotka loistivat valkoisina päivänpaisteessa. Mutta muutamat malttamattomat nuoret miehet eivät silloin jaksaneetkaan kestää houkutusta. Tuo kimonsa selässä istuva rehevä upseeri oli liian sopiva maalitaulu. Yksi nuorista miehistä tähtäsi kauan ja tarkasti kiven varasta, — jo liikahdutti liipaisinta, pyssy laukesi… Kenraali suistui maahan, ja kun eräät toiset talonpojat myös ensi laukauksen kuultuaan kävivät ampumaan, syntyi edellä kerrottu hälinä ja pakokauhu lauttarannalla.

Nuoret miehet olivat laukauksistaan mielissään, mutta Tiainen torui heidän malttamattomuuttaan. Ja kun majuri Malm miehineen seuraavana päivänä saapui salmen rannalle, toruskeli hänkin, sillä ampujat olivat pilanneet hyvän apajan, riistäneet varman, suuren saaliin suomalaisten käsistä. Kuten saattoi arvata, vihollinen lähti nyt perääntymään Joensuuhun.

Täällä autioksi jääneellä leirillä tapasivat toisensa Tiainen ja Malm, joka viimeksi mainittu jo oli kuullut Ollin toimista ja saavutuksista. Pitkään siinä talonpoikaispäällikkö ja kansan suosima armeijanupseeri neuvottelivat keskenään. He päättivät toimia yhdessä ja yhteisen suunnitelman mukaan. Malmin joukko olikin liian heikko ahdistellakseen yksin vihollista, mutta aseellisten talonpoikien avulla saatettiin toki saavuttaa hyviäkin tuloksia.

Liitettyään joukkoonsa joen suulle kertyneet talonpojat Malm aikoi lähteä viipymättä ajamaan takaa peräytyvää Aleksejevin armeijaa. Mutta Tiaisen oli palattava oman joukkonsa luo Ahvenukseen suojelemaan sen puoleisia teitä ja estämään siellä venäläisiä etenemästä.

— Terve mieheen, ehkä tavataan taas jossakin yhteenotossa, virkkoi majuri hyvästiksi.

— Voikaa hyvin, majuri, toivotti Tiainen. — Kyllä Pielisen puoli koetetaan selvänä pitää.

* * * * *

Syyskuun alussa lähtivät vihdoin venäläiset, jotka tällä välin olivat jo vetäytyneet kokonaan Suomen alueelta, liikkeelle Ruskealasta taas pohjoiseen päin — niin kertoivat tiedustelijat lisäten, että heillä oli nyt uusi, nuori ja ylhäinen ylipäällikkö, ruhtinas Dolgoruki; vanha Aleksejev oli näet kykenemättömänä pantu viralta. Pielisen puolellakin oli siis alkava uusi toiminnan aika.

Näihin aikoihin, elokuun lopussa ja syyskuun alussa, täytyi melkoinen osa Ahvenuksen vartiojoukosta laskea kotiin elonkorjuuseen ja pikaviesti laitettiin nyt keräämään miehiä kokoon. Pienempi venäläisosasto, joka yritti edetä maantietä, käännytettiin kyllä heti takaisin, mutta voima ei riittänyt vastaanottamaan isompaa. Tiainen lähti silloin itse Nurmekseen saadakseen siltä kulmalta lisää väkeä, — somahan oli samalla pistäytyä kotonakin. Sillä aivan heti ei venäläisiä suuremmin joukoin odotettu Pielisen puolelle, he tekevät tietysti taas ensi hyökkäyksensä majuri Malmia vastaan Joensuun suunnalla. Isak Stenius johti vartiostoa sillä aikaa Ahvenuksessa.

Mutta venäläiset ryntäsivätkin odotettua pikemmin kasakat etunenässä, ensin Kaltimonniskaan, josta karjalaisten etuvartiot perääntyivät taistelun jälkeen, ja sitten Ahvenukseenkin. Jo etujoukkojen hyökkäyksen voimasta saattoi päätellä, että supistuneen karjalaisjoukon oli vaikea puolustaa Ahvenuksen varustuksia. Samalla Stenius sai eri tahoilta tietoja, että häntä vastaan samosi nyt kokonainen vahva venäläinen armeijaosasto, parituhatta miestä kaikkia aselajeja. Viholliseen oli näet syöpynyt se käsitys, että täällä Pielisen puolessa vaani melkoinen joukko varsinaista suomalaista sotaväkeä, jota ei sopinut jättää sivustauhaksi. Talonpojat olivat Ahvenuksessa joutessaan kiertäneet hattuihinsa tuohesta tai kankaasta samanlaiset valkoiset nauhat, kuin Savon jääkäreilläkin, ja eräät luulivat tämän tempun erehdyttäneen vihollisia. Mutta luultavampaa oli, että heidän väkivahvalla yrityksellään oli nyt laajempi tarkoitus: kiertää Nurmeksen ja Sotkamon kautta Suomen armeijan selkäpuolelle. Joka tapauksessa melkoinen armeija alkoi eräänä päivänä piirittää Steniuksen pariasataa talonpoikaa Ahvenuksen salmessa, ja silloin tämä huomasi parhaaksi vetäytyä ajoissa Pielisen itäpuolelle yhtyäkseen siellä Tiaisen tuomiin vereksiin miehiin.

Näin talonpoikaisjoukko joutui syyskuun puolivälissä lähelle Pielisjärven pitäjän rajaa, Vornan sillalle, keskelle laajaa suoperäistä erämaata. Siellä Stenius päätti eräänä sateisena päivänä ainakin viivyttää perässään tulevaa vihollista, vaikkei Tiaista vieläkään kuulunut. Siinä sillan korvassa oli maa loivaa aavikkoa, eteenpäin pääsi kulkemaan ainoastaan maantietä. Mutta korkeat harjut kohosivat kapean joen vastakkaisella rannalla ja sinne talonpojat asettuivat väijymään aavikolta tulevaa vihollista. Osan väkeään Stenius sijoitti särkemänsä sillan taa, ikään kuin ylimenopaikkaa puolustamaan, mutta muun joukon hän kätki ylängölle murrosten suojaan.

Vihollinen tuli, mutta älysi nyt ajoissa väijytyksen jo ennen sillalle menoaan ja lähestyi paikkaa illan suussa syyskuun 9. p:nä aluksi varovasti. Sitten päällikkö komensi rakuunansa ryntäämään joen yli ja murroksia kohti. Talonpoikien tarkka tuli pakotti kuitenkin uljaasti hyökkäävän venäläisen ratsuväen perääntymään, — toisen ja kolmannenkin kerran. Lujasti siinä oteltiin ja kuumaa taistelua käytiin koko sateinen iltapäivä aina yöhön asti. Venäläiset hyökkäsivät yhä uudelleen hurjasti, heitä kaatui joukoittain maantielle ja suomättäille. Vereksin joukoin he siitä huolimatta ahdistelivat talonpoikia, mutta turhaan — he eivät saaneet sillan puolustajia murroksistaan karkotetuksi. Ja yöpimeällä heidän oli vihdoin paljon väkeä menetettyään peräännyttävä pääjoukkonsa luo Kelvän kylään. Vornan silta jäi karjalaisten käsiin.

Mutta talonpoikain aikomuksena ei ollut tässä sen pitempään puolustautua. Pääsihän tuon kapean puron yli toisesta paikasta ja Steniuksen oli yhdyttävä Tiaisen osastoon. Hän jatkoi siis vielä samana yönä peräytymistään ja Jouhiansalmella tulikin Tiainen seuraavana päivänä vastaan. Siinä salmen pohjoisrannalla varustauduttiin heti tiukempaan vastarintaan; mielet olivat taas äskeisen ottelun johdosta reippaat ja toiveikkaat. Olihan jo Vornan sillalla nähty, että suurikin vihollisjoukko voidaan näillä erämaantaipaleilla pysäyttää, ehkä tuhotakin, ja olihan Olli Tiainen, johon seudun väestö niin varmasti luotti, taas johdossa, itse käskijänä.

Tämä hyörikin nyt toimekkaana ja väsymättömänä monenmoisissa valmisteluissa. Hänen kookas vartalonsa nähtiin kaikkialla, hänen ruskea tukkansa hulmusi tuulessa, kun hän kulki miesjoukosta toiseen, lähetti tiedustelijoita metsäpolkuja myöten seuraamaan vihollisen liikkeitä, asetti osastojaan väijyksiin ja puhutteli niitä rohkaisten:

— Tässä annetaan nyt ryssille se viimeinen selkäsauna, että tietävät käyneensä Pielisen takana.

Ja tarkaten valitsemaansa taistelupaikkaa hän selitti miehiään innostaen:

— Tässä ajetaan ryssät joko salmeen tai takaisin, kunhan vain meidän miehet pitävät paikkansa.

Suurella joukolla ja suurella pauhulla vihollisjoukko pian tulla törmäsi etelästä päin. Tiaisella oli päävarustuksensa Jouhiansalmen pohjoisrannalla, mutta sen eteläpuolellekin, metsän rintaan, hän oli sijoittanut muutaman osaston, jota hän itse johti. Venäläisten lähestyessä Jouhian salmea maantietä myöten, Olli teki osastoineen metsästä hyökkäyksen sitä vastaan, ampui, ja peräytyi salolle. Teki siellä kierroksen taaksepäin, ryntäsi taas metsästä maantielle, missä venäläisten jälkijoukko kulki, ja säikäytti samalla tavalla sitä…

Venäläisissä vahvistui käsitys, että heillä oli täällä suuri, ylivoimainen vihollinen vastassaan. Ja kun se saapui salmelle, jonka ylitse ei näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta päästä, ei ollut lauttoja, ei veneitä —, niin rupesi vihollista huolestuttamaan sellainen sodankäynti. Heillä oli tosiasiassa moninkertainen ylivoima, oli harjoitettua väkeä, tykkejä ja ratsumiehiä, mutta he tunsivat itsensä sittenkin avuttomiksi talonpoikien sisukkaita joukkoja vastaan. Näitä hääri heidän ympärillään joka taholla, he hyökkäsivät milloin mistäkin, ampuen joka vesakosta, eikä niitä saanut kiinni. Ja tuolla leveän salmen takana heillä on lujat varustukset…

Yön venäläinen ylipäällikkö viipyi siinä Jouhiansalmen rannalla alituisen ammunnan jatkuessa, mutta aamulla hän lähti koko osastoineen palaamaan kiireesti takaisin. Eikä vihollinen enää pysähtynyt tappelemaan talonpoikaisjoukon kanssa, vaikka tämä kiusoitellen pyöri sen kintereillä.

Pakosta oli venäläisten lopulta täytynyt luopua yrityksestään kiertää Pielisjärvi sen itäpuolelta. Taistelut olivat olleet tulisia, talonpoikienkin riveistä oli tuoni niittänyt paljon saalista, moni mies oli haavoittunutkin. Toiset hoitelivat heitä kylissä, toiset lepäsivät niissä, mutta Tiainen nurmeslaisineen hyökkäsi yhä väistyvän vihollisen jäljessä antaen sille vielä kyytiä matkalle. Ja niin pian kuin Tiaisen hattu välkkyvine päällikönmerkkeineen näkyi metsän reunassa, tuli viholliselle aina kiire — häntä he eniten pelkäsivät ja vihasivatkin. Vasta ajettuaan viholliset loitolle Nurmeksen sankari palasi Jouhian salmen rannalle sitä vielä vartioivien miestensä virittämälle nuotiolle, ja tempasi päästään hattunsa, jossa vaakunavaski kimalteli. Hän paljasti päänsä vilvoittaakseen kuumaa otsaansa, jossa hiki helmeili, mutta paljasti sen myöskin kiittääkseen Korkeinta hänen armostaan ja avustaan näissä kovissa koettelemuksissa.

Viikon Tiainen vartioi miehineen vielä Nurmekseen menevää tietä, mutta vihollista ei enää kuulunut. Tiedustajiensa kautta, jotka milloin kerjäläisukkoina, milloin naisten puvuissa liikkuivat vihollisten leiripaikoilla, hän tulikin siihen käsitykseen, että viholliset kohtaamansa sitkeän vastarinnan johdosta jo olivat luopuneet aikomuksestaan kiertää Sotkamon ja Kajaanin kautta Savossa ja Pohjanmaalla taistelevan suomalaisen armeijan selkäpuolelle. Asema siellä suuremmilla sotatantereilla oli näet tällä välin jo taas muuttunut suomalaisille surkeaksi, ja ryssät laativat nähtävästi sen johdosta nyt aivan uudet suunnitelmat jättäen joukkonsa Karjalassa paikoilleen.

Tätä ei Tiainen silloin vielä tiennyt, mutta hän päätti joka tapauksessa, kun vihollista ei enää kuulunut, siirtyä äskeisiltä taistelumailta uusille. Hän lähti nyt joukkoineen Enoon estääkseen venäläisiä sen kautta kulkemasta Iisalmelle, jossa Savon armeija Sandelsin johdolla edelleen taisteli.

Täälläkin hän suoritti tärkeää vartiopalvelusta pitkin koko syksyä. Suuremmat ja pienemmät venäläisjoukot yrittivät kyllä kulkea sitä kautta monta kertaa, mutta aina hän karkotti ne ja kaappasi niiden kuormastot. Monta kertaa lähetti vihollinen Joensuusta ja Kuopiostakin, jonne se jo tällä välin oli etelästä päässyt etääntymään, erityisiä retkikuntia vangitsemaan Tiaista ja hänen vapaajoukkoaan… tiukalle siinä usein otti, mutta sitkeästi ja tarmokkaasti Olli yhäti puolustautui Enon erämailla säilyttäen joukkonsa ehjänä.

Venäläiset olivat kuitenkin olevinaan isäntiä Savossa ja Karjalassa ja asettivat sinne jo oman maaherransakin. Mutta Tiainen näytti heille pian, minkälaista heidän isännyytensä oli. Uusi venäläinen maaherra saapui eräänä päivänä kasakkajoukon mukana Enon rajallekin ja oli siellä pitävinään komentoaan. Tiainen sai vihiä asiasta, hiipi miehineen kylään, saartoi kasakkajoukon, nujersi siitä melkoisen osan ja otti maaherran vangikseen. Se temppu huvitti enolaisia kovasti, ja "maaherra" vietiin saattue mukanaan Sandelsin haltuun Iisalmelle.

Varsinkin Tiaista itseään venäläiset näiden kolttosten johdosta vihasivat yhä katkerammin — hän oli tuottanut heille liian monta pettymystä ja vahinkoa, — ja erityisesti sen vuoksi he koettivat pyydystää häntä käsiinsä. He yrittivät siihen peliinsä houkutella karjalaisiakin, lupasivat 500 ruplan palkinnon sille, joka surmaisi Tiaisen tai toisi heille vankina. Sen tiesi Olli hyvin itsekin, ja eräässä tiukassa paikassa, jolloin hänen joukkonsa pelastuminen näytti epävarmalta, hän virkkoi suoraan:

— Minua ryssä himoitsee, teidät se jättäisi rauhaan. Tahdotteko, että antaudun heille — vähät yhden miehen hengestä!

— Ei koskaan! huusivat siihen miehet.

— Mutta muistakaa, kukin saa silloin palata kotiinsa, vaimonsa ja lastensa luo, ja se, joka minut luovuttaa viholliselle, saa vielä 500 ruplaa.

— Ei koskaan! kaikui joukosta suuttunut ja raivokas huuto. — Jos ken siihen kauppaan kävisi, hänet me hirttäisimme lähimpään puuhun!

Taistelua jatkettiin silläkin kertaa ja pelastuttiin taas pälkähästä. Ja viholliselle tehtiin uusia kolttosia, minne he vain yrittivätkin.

Mutta Tiaisen ponnistellessa täydellä voimalla näissä puuhissaan varmana siitä, että talven tullen vihollinen taas ajettaisiin rajan taakse, saapui eräänä joulukuun päivänä Enon erämaille sanoma, että välirauha venäläisten kanssa oli tehty Pohjanlahden rannalla, Olkijoella, ja että Suomen armeijan tähteet olivat jo peräytymässä taikka peräytyneet pois koko maasta, jonka ne sitten luovuttivat voittaneelle viholliselle. Sitä ei Tiainen ensiksi uskonut, hän jatkoi yhä edelleen omaa pientä sotaansa. Mutta tuo tieto varmistui, siitä kuulutettiin pian kirkossa, sodankäynti kiellettiin molemmin puolin.

Silloin Olli Tiainen masentui. Hän valmistautui juuri eräässä syrjäkylässä hyökkäämään valtatiellä majailevan venäläisjoukon kimppuun, hänellä oli talveksi taas monet rohkeat suunnitelmat. Hän masentui ja suuttui:

— Näinkö maa hylätään! Meitä vihollinen ei kuitenkaan ole kukistanut.

— Pääjoukot eivät ole kestäneet, apua ei tullut Ruotsista, selitti sanantuoja.

— Mikseivät kaikki miehet siellä muualla nousseet aseisiin niin kuin me, miksi kököttivät raukkoina kodeissaan!

Hänen oli vaikea tottua ja tyytyä tähän ajatukseen. Ja kun sanoma saapui, että kaikki talonpojat, vaikka ovatkin olleet aseissa, saavat nyt palata rauhassa kotiinsa, kukaan ei heitä ahdista, ei Tiaisen luonto taipunut siihen. Häntäkään ei ollut kyllä pantu poikkeusasemaan, mutta hän ei luottanut venäläisten lupaukseen — siksi synkästi hän tiesi heidän häntä vihaavan — eikä hän kärsinyt elää heidän alaisenaan. Laskettuaan menemään miehensä, jotka murtuneina ja myrtyneinä kätkivät maahan rakkaat aseensa ja kyynel silmässä hyvästelivät Tiaista, hän nousi itse suksille, — oli jo tullut talven ensimmäinen lumikeli. Yksin hän painui saloille.

Niitä kierrellen Olli pistäytyi pikimmiltään Nurmeksessa heittämässä perheelleen hyvästit, mutta hiihti sitten yhteen menoon yhä pohjoisemmaksi. Hän ei voinut vannoa Venäjälle sitä uskollisuuden valaa, jota nyt uuden vuoden (1809) pyhinä vaadittiin kirkoissa kaikilta, hän hiihti Paltamon korpien halki Pudasjärvelle, sieltä saloja pitkin Kemijoelle ja sen yli Tornioon ja edelleen Suomen armeijan tähteiden viimeiseen sijoituspaikkaan.

Ruotsissa kutsuttiin Olli Tiainen, jonka taistelut Karjalassa tunnettiin, uuden kuninkaan luo ja hänelle annettiin siellä eläke ja kunniamerkki rintaan ja luvattiin maata Ruotsissa viljeltäväksi. Näin tahtoi Ruotsin kruunu palkita hänen ansionsa siitä, että hän oli puolustanut maata tärkeällä paikalla ja varjellut armeijan selkäpuolta.

Tiainen jäikin muutamiksi vuosiksi sodan jälkeen Ruotsiin. Mutta siellä ei Karjalan mies tietenkään viihtynyt. Ruotsin alamaisena ja Ruotsin passilla hän teki ensiksi vierailumatkan kotiseudulleen, tervehtimään perhettään sekä lapsuutensa ja taistelujensa rakkaita maita, palasi vielä Ruotsiin, mutta muutti sieltä vuonna 1818 kokonaan Nurmekseen eläen vielä puolentoista vuosikymmentä hiljaisena, vanhenevana miehenä ja vaatimattomana maanraivaajana Ylikylän Reittulan tutuilla tanhuvilla. Karjala, jonka puolesta hän oli elänyt ja sotinut, veti urhean poikansa luokseen ja kätki hänet vihdoin poveensa. Mutta Venäjän keisarille ei Olli Tiainen koskaan vannonut uskollisuuden valaa.

Santeri Ivalo

KAKSI JEHUA

ROTH ja SPOOF

— On ne koko jehuja!

Tämän loppuarvostelun lausui eräs Porin rykmentin Ruoveden komppanian sotilas, kun osa mainitun joukko-osaston miehiä lepäsi Lapuan taistelupäivän iltana erään talon pihanurmella muistellen päivän tapauksia ja innostuen lopuksi kertomaan toisilleen komppanian suosituimpien miesten, vääpeli Rothin ja kersantti Spoofin osuudesta niihin. Spoof, suuri veitikka, oli taas keskellä tuiminta kuulasadetta huutanut "kukkokiekaa" niin hiivatin luonnollisesti, että koko pataljoona, upseerit ja miehet, olivat purskahtaneet nauruun. Ja kun oli hyökätty kylään eikä vihollisia tahdottu saada eräästä tuvasta lähtemään, oli Roth hyökännyt pistooli toisessa ja miekka toisessa kädessä yksinään ovelle ja karjaissut: "Kädet ylös!" Siitä vihollinen oli hölmistynyt niin, että koko tuvallinen antautui vangiksi. Entä kun muuan nuori kasakkaupseeri, jonka miekka välähteli kuin salama, ajoi tulisella ratsullaan huimapäisesti heidän keskelleen ja ympärilleen iskien sai heidät hajaantumaan, niin silloinkos Roth tarttui hevosta turvan alta. Jos kasakka oli vikkelä pistämään ja lyömään, Roth oli yhtä vikkelä väistämään. Hellittämättä otettaan hevosesta hän pysytteli sen pään suojassa. Kelpasi sitä katsoa! Niin olivat miehet unohtuneet tuota näytelmää katsomaan, etteivät huomanneet mennä avuksikaan, ennen kuin paikalle ilmestyi Spoof, joka hetkeäkään siekailematta loikkasi kuin ilves hevosen selkään kasakan taakse ja heitti tämän nurinniskoin kenttään, jolloin hänet otettiin vangiksi.

— Olivat ne todellakin jehuja.

He olivat keskenään hyvät ystävykset ja suunnilleen ikätoveritkin, Roth vain muutamia kuukausia vanhempi. Iloisia veitikoita molemmat, varsinkin Spoof, vaikka eivät poikasia enää. Kumpikin oli nimittäin jo siinä puolivälissä neljääkymmentä ja kummallakin oli vaimo sekä muutama lapsi. He olivat sotureita kiireestä kantapäähän. Rothin isä ja isoisäkin olivat aikoinaan palvelleet samassa Porin rykmentissä, toinen vääpelinä, toinen majoitusmestarina. Niin että se oli oikeata vääpelisukua. Tanakka mies oli tämä nykyinen Juho Jaakko Roth. Kantoi peijakas selässään kolme ruistynnyriä ja suolasäkin viskasi parin sylen päästä rattaille. Marsseilla hän ei osoittanut uupumisen merkkejä, vaikka olisi menty minkälaista vauhtia peninkulma toisensa jälkeen. Kun muut perille päästäessä heittäysivät nääntyneinä pitkälleen, laski Roth leikkiä ja ehdotti kilpajuoksua päivän päättäjäisiksi.

Kaarle Juho Spoof, kersantti samassa Ruoveden komppaniassa, jossa ystävänsä Roth palveli vääpelinä, oli vallaton veitikka, tanssimestari ja iloisten viisujen laulaja. Kun Roth oli lyhyen vanttera, hartiakas ja pyöreä, oli Spoof pitkä ja solakka, uljasmuotoinen ja tavattoman notkea. Hän oli syntynyt Oulujärven rantamilla, Paltamossa, jossa isä oli palvellut maanmittarina. Heitä oli kuusi veljestä, joista neljä oli sotilasuralla, palvellen kersantteina ja vääpeleinä eri joukko-osastoissa. Vanhin veli oli pappi ja kappalaisena Lapualla. Siksipä kersantti Spoofin ensimmäisiä tehtäviä olikin taistelun päätyttyä ollut etsiä käsiinsä veli, jonka hän olikin tavannut kaikessa turvassa kappalaisen puustellissa, mikä oli syrjässä taistelutantereelta.

Sinne Spoof vei ystävänsä Rothinkin vieraisille, kun he seuraavan päivän iltapuolella saivat hiukan lomaa. Samaan aikaan oli heidän pataljoonanpäällikkönsä, majuri Eek, sotamarskin puheilla isossa pappilassa. Klingspor oli näet saatuaan voitosta sanoman uskaltautunut Lapualle saakka ja majoittunut rovastilaan, jossa vähää ennen oli asunut venäläinen ylipäällystö.

Majuri Eek esitti sotamarskille rohkean suunnitelman. Vihollisen selkäpuolelle pitäisi lähettää pienehkö komennuskunta rohkeita, paikkakuntaa tuntevia miehiä, jotka hävittäisivät siltoja, muonamakasiineja sekä tulossa olevia kuormastoja katkaisten siten venäläisten yhteyden etelään. Se helpottaisi suuresti pääarmeijan hyökkäystoimintaa.

Sotamarski pudisti arvelevaisesti päätään. Tuuma oli hänestä liian rohkea, se ei mitenkään sopisi yhteen hänen varovaisten periaatteidensa kanssa. Mutta äsken saavuttamansa voiton huumaama Adlercreutz, joka myöskin oli saapuvilla, innostui heti Eekin suunnitelmaan. Myöskin muut yliesikunnan upseerit kannattivat sitä. Sotamarski otti nuuskaa ja koetti tehdä vastaväitteitä. Varovasti, varovasti tuli menetellä eikä heittäytyä harkitsemattomiin tekoihin. Mutta askel askelelta hänen täytyi antaa periksi hyökkäysintoisten upseerien häntä ahdistaessa.

— No olisiko herra majurilla sitten sopivia miehiä, joista tällainen komennuskunta voitaisiin koota? kysyi hän lopuksi Eekiltä.

— Minun pataljoonassani on kaksi sellaista aliupseeria, jotka ovat kuin luodut tällaiseen tehtävään, kuului vastaus. — Menen takuuseen, että he saavat enemmän aikaan kuin me osaamme odottaakaan. He palvelevat kumpikin Ruoveden komppaniassa, jonka miehistö on kotoisin juuri niiltä seuduilta, missä komennuskunta tulisi toimimaan. Tampereen ja Virtain väliset tienoot ovat heille tuttuja ja he liikkuvat siellä kuin kotonaan.

Keskustelun lopputuloksena oli, että Roth ja Spoof haettiin isoon pappilaan, jossa sotamarski tiedusteli heidän omaa mielipidettään ehdotetun partioretken johdosta. Kumpikin heistä ihastui tuumaan heti siitä kuultuaan ja kilvan he kuvailivat sotamarskille, mitä kaikkea he noilla metsäisillä ja järvisillä seuduilla voisivat saada aikaan.

— Mutta vihollinen on tällä haavaa Kuortaneella ja Alavudella, siis suoraan meidän edessämme, sanoi sotamarski. — Kuinkas te luulette Ruoveden puolelle pääsevänne?

— Missä emme pääse suoraan, siinä kierrämme, vastasi Roth. — Eihän yksi Rajevski voi koko Suomenmaata meiltä tukkia.

— Aika jehuja! pääsi nyt sotamarskiltakin, vaikka tuo arvostelu lausuttiin ranskaksi.

Asia oli päätetty ja marski taputti molempia jehuja olkapäälle teroittaen heille vielä erottaessa varovaisuutta. Sitten he saivat valita omasta komppaniastaan neljäkymmentä miestä, minkä määrän sotamarski oli luvannut heidän komentoonsa. Valikoiminen ei ollut helppoa, sillä joka ainut mies komppaniassa pyrki matkaan. Olihan tilaisuus päästä kotiseudulle ja lisäksi kahden sellaisen miehen johdossa. Ja käydä siellä vihollisen selän takana sotaa omin päinsä, olihan se toki toista kuin makailla täällä pääarmeijassa! Mutta vain kolmannes komppaniasta pääsi matkaan. Jehut tunsivat miehistön kuin viisi sormeaan, ja kun he kerran ryhtyivät valikoimaan, niin sai olla varma, että he ottivat komppanian parhaimmiston omaan laumaansa.

— Lisää värvätään kotipuolessa, kehui Roth. — Jos te tältä puolen käytte päälle, niin kyllä me sen puolen hoidamme. Puristetaan vihollinen pihtiin.

Koko rykmentin kadehtien katsellessa tämä nelikymmenmiehinen joukko lähti vielä samana iltana Nurmon ja Seinäjoen kautta taivaltamaan etelää kohti. Metsäpolkuja samoten he pääsivät venäläisten ohi, niin ettei näillä ollut asiasta aavistustakaan, ennen kuin Virtain ja Ruoveden puolelta alkoi heidän päämajaansa Alavudelle saapua toinen toistaan haikeampia jobinposteja. Lapualta lähdöstä ei ollut ehtinyt kulua täyttä viikkoa, kun jehut olivat jo ehtineet hävittää Visuveden ja Ruoveden yli kulkevat sillat sekä anastaa kaksi suurta kuormastoa, joiden mukana heidän saalikseen oli joutunut, paitsi suurta muonamäärää, lähes satakunta hevosta sekä joukko vankeja.

Päämajakseen jehut valitsivat pienen Saukonsaaren Ruoveden järvessä, Kautunsalmen lähistöllä. Siellä tapaamme heidät koolla heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä. Ellei huomannut paria ohkaista savupatsasta, olisi saarta kauempaa katsoen luullut asumattomaksi. Rantaan tultua vallitsi siellä kuitenkin mitä vilkkain touhina. Koko saari oli ensinnäkin kaadetuista puista, kivistä ja turpeista kyhättyjen vallien ympäröimä. Pensailla ja kuusennäreillä ne oli niin naamioitu, ettei niitä kauempaa voinut huomata. Eräs poukama oli täpösen täynnä suurempia ja pienempiä veneitä, joita oli tänne kerätty joka suunnalta, ettei vihollinen saisi niitä käytettävikseen.

Saaren keskustassa oli miesten majapaikka. Oljista ja kaisloista oli sinne kyhätty pari laajaa katosta, jotka sadeilmalla tarjosivat suojaa. Ja helteisinä päivinä ne soivat varjoa miehille, joita vieri vieressä paitahihasillaan loikoili niiden siimeksessä. Kummankin katoksen välissä oli litteistä kivistä kyhätty leivinuuni, jota parhaillaan lämmitettiin parin tanakkatekoisen naisihmisen hääriessä leipomispuuhissa. Toisen katoksen perällä oli korkea pino anastetuista kuormastoista tuotuja jauhosäkkejä, joista leipäaineet oli saatu. Leivinuunin lähistöllä oli toinenkin tulisija, jossa muuan mieshenkilö hoiteli paria lihakeittopataa.

Hiukan sivummalla näkyi karsinan muotoinen aitaus, jonka keskellä loikoili parikymmentä venäläistä sotilasta, joukossa kaksi upseeriakin. Ne olivat vankeja, joita aitauksen veräjällä vartioi kaksi ladatuilla musketeilla varustettua miestä.

Jehujen nelikymmenmiehinen joukko oli tänä lyhyenä aikana ehtinyt kasvaa jo lähes sataan mieheen. He olivat etupäässä ympäristön talonpoikia, mutta joukossa näkyi myös muutamia entisiä Viaporin ja Svartholman sotilaita, jotka mielihyvin olivat liittyneet tähän omaperäiseen ja rohkeaan joukkoon. Tyytyväisenä ja kylläisenä kelletteli siellä katoksen siimeksessä myöskin savolainen Paavo Rappi, joka venäläisten käsistä päässeenä oli yhyttänyt jehujen joukon juuri kun se anasti toista muonakuormastoa Kautunsalmen lähistöllä.

Miehistä toiset kuorsasivat sikeässä unessa, toiset juttelivat ja jotkut parsivat vaatteitaan tai paikkailivat jalkineitaan. Spoof oli eilen tiedusteluretkeltä palatessaan tuonut Pekkalan kartanosta pussillisen perunoita, jotka muille paikkakuntalaisille olivat vielä aivan outoja. Niitä oli nyt tuhassa paistettu kokonainen kasa, ja Spoof avojaloin sekä paitahihasillaan ryhtyi niitä maistelemaan.

— Hei, miehet, käykääpä käsiksi herkkuun! hän puhui muutamille ympärillään seisoville paikkakuntalaisille. — Ettekö tunne jo tuoksustakin, että tämä on toisenmoista herkkua kuin teidän nauriinne?

— Taitavat olla herrojen herkkuja, arveli yksi miehistä. — Tokko noista lie talonpojan syötäväksi?

— Kyllä nämä kasvavat talonpojan pellossa yhtä hyvin kuin herrankin. Pommerissa näitä viljelivät ja söivät kaikki.

— Onko kersantti ollut Pommerissakin?

— Missäs minä en olisi ollut.

— Taisitte olla jo siinä Porrassalmen sodassakin?

— Tietysti.

— Mutta nuori te silloin vielä olitte?

— Eipä niin järin nuori, olihan minulla ikää jo viisitoista vuotta.

— He, he, siis kasvava poika vielä. Mutta taisipa pelottaa ensi kertaa tiimellykseen joutuessa.

— Saatteko selkoa siitä hepreasta? huusi Spoof, kiinnittämättä huomiotaan toisen viime sanoihin, Rothille ja korpraali Kortmanille, jotka hiukan syrjempänä istuen tutkivat jotakin kirjettä apunaan eräs joukkoon liittynyt ylioppilas.

— Vähitellen, vähitellen, vastasi Roth, nostamatta katsettaan paperista.

He tuntuivat keskustelevan innokkaasti, jopa toisinaan väittelevänkin. Eilen illalla oli Roth ollessaan parin miehen kanssa liikkeellä napannut Kurun kirkon lähistöllä kiinni pohjoiseen menevän venäläisen kuriirin, jonka hän oli tuonut vankina tänne päämajaan. Kuriirilta löydettyä venäjänkielistä kirjettä he nyt niin innokkaasti tutkivat. Kukin heistä oli jonkin verran perillä venäjänkielestä ja panemalla päänsä yhteen he saivat kirjeestä yhtä ja toista irti. Muutaman hetken kuluttua Roth viittasi Spoofia seuraan.

— Kuulehan, veikko, hän alkoi silmät loistaen puhua. — Olemme tästä paperista saaneet niin paljon selville, että Tampereelta on lähdössä pohjoiseen kaksi uutta muonalähetystä, toinen maanteitse, toinen vesitse. Mitäs arvelet siitä?

— Tietysti me sieppaamme ne.

— Niinpä niin. Mutta tuo maitse kulkeva kuormasto meneekin Jämsään. Meidän on siis jakaannuttava kahtia. Toinen joukko lähtee vesitse Tamperetta kohti, toinen taas marssii Orivedelle ja odottaa siellä kuormastoa. Haluatko ottaa sen osallesi?

— Miksi ei, jos teidän ylhäisyytenne kerran käskee. Mutta suoraa kieltä puhuakseni minä paljon mieluummin olisin mukana siinä tulossa olevassa meritaistelussa. Olen syntynyt Oulujärven rannalla ja sen vuoksi laineet vetävät minua vastustamattomasti puoleensa.

— No, sitten sinä saat toisen puolen laivastostamme komentoosi. Kortman lähtee Orivedelle ja pitää kuormastosta huolen. Lähdemme liikkeelle heti päivällisen syötyämme.

Leirissä syntyi vilkas häärinä. Nukkujat herätettiin, keittopatojen sisältö jaettiin miehille ja vangeille, ja kun vahva ateria oli nautittu, ryhdyttiin heti lähtöpuuhiin. Kortman sai mukaansa kaksikymmentä Porin jääkäriä sekä yhtä monta talonpoikaa, ja heti kun heidät oli Kautunsalmessa soudettu maalle, he lähtivät marssimaan Orivettä kohti. Roth ja Spoof ottivat yhtä suuren joukon ja lähtivät kesäillan tyvenessä soutelemaan niitä monisokkeloisia, ihania vesistöjä, joita pitkin Ruovedeltä päästään Tampereelle. Saaren suojaksi ja vankien vartijoiksi jäi parikymmentä miestä, joille Roth vielä rannasta lähtiessään teroitti mitä suurimman valppauden tärkeyttä.

Aamuauringon kullatessa vesistön läntisellä rannalla olevia metsäisiä kukkuloita pieni laivue saapui Toikanlahteen sen leveän salmen suulle, joka erottaa Vankoveden Näsijärvestä. Veneet piilotettiin lahden perukkaan ja miehet astuivat maalle einehtimään. Läheiselle kukkulalle asetettiin vartija pitämään silmällä Tamperetta kohti leviäviä selkiä.

Keskipäivää lähestyttäessä virisi hyvänlainen etelätuuli.

— Sopiipa niiden nyt viilettää myötätuuleen, arveli Roth järvelle silmäillen.

— Paremmasta ei voisi uneksiakaan, lisäsi Spoof. — Me makailemme täällä kaikessa rauhassa ja annamme tuulen lykätä saalista verkkoomme. Kuka olisi uskonut, kun viime talvena näitä samoja maita tulipalopakkasessa vihollisen edellä marssittiin, että muutamassa kuukaudessa kaikki näin muuttuu. Hitto vieköön ne viime talven juoksut! Kun ei saanut edes lämpimikseen tapella.

Laineet liplattivat rannan hietikkoon, päivä paistoi lämpimästi ja leuto tuuli karkotti itikat. Miehet alkoivat torkahdella, ja kun vartija puolenpäivän aikaan juoksi kukkulalta alas, hän tapasi kaikki umpiunessa.

— Tampereelta päin tulee aika vauhtia isonlainen purjealus, hän ilmoitti.

— Hyvä, että pääsee tässä taas hiukan jäseniään verryttelemään, virkkoi Roth.

He asettuivat kahteen suureen kirkkoveneeseen. Toista komensi Roth, toista Spoof. Soutajiksi määrättiin yksinomaan talonpoikia, päälliköt samoin kuin muutkin sotilashenkilöt asettuivat veneiden pohjalle ollakseen mikäli mahdollista näkymättömissä.

Salmen puoliväliin ehdittäessä tuli purjealus näkyviin. Jotkut miehistä tunsivat sen tamperelaisen Idmanin jaalaksi. Se kulki syvässä ja oli siis hyvänmoisessa lastissa. Lähemmäksi tultua veneet erkanivat Rothin käskystä toisistaan ja soutivat eri puolille jaalaa. Kohdalle tultuaan he käänsivät veneet nopeasti ympäri ja alkoivat seurata jaalan kummallakin sivulla. Roth nousi seisomaan ja miehet pitivät muskettinsa ampumavalmiina.

Jaalassa oli näkyvissä vain kolme miestä, nekin kaikesta päättäen suomalaisia. Yksi, herrasmiehen näköinen, seisoi kajuutan katolla, toinen kokkapurjeen äärellä ja kolmas hoiti peräsintä.

— Laskekaa purjeet alas, tai muuten me ammumme! huusi Roth.

Kun purjeen luona oleva mies vitkasteli, toisti Roth käskynsä tiukemmin. Nyt herrasmies juoksi esiin ja pudotti purjeet alas, jolloin jaalan vauhti huomattavasti hiljeni. Samassa ryömi matalasta kajuutan ovesta esiin venäläinen upseeri. Hän vaihtoi jonkin sanan herrasmiehen kanssa ja huusi sitten jotakin venäjäksi, jolloin aluksen perältä kohosi näkyviin sotilaitten päitä. Nämä olivat loikoilleet kaikessa rauhassa jauhosäkkien välissä ja paistattaneet päivää.

Molemmat veneet olivat jo aivan aluksen kyljissä ja niistä ojentui parikymmentä ampumavalmista muskettia venäläisiä kohti. Säikähtyneinä sotilaat jättivät esille ottamansa aseet ja ryömivät jauhosäkkien väliin. Upseeri näki nyt parhaaksi astua jaalan reunalle ja ilmoittaa pardon-sanalla antautuvansa vangiksi. Roth ja Spoof nousivat muutamien miesten seuraamina kannelle ottaen ensi töikseen upseerilta ja hänen miehiltään aseet. Kaikkiaan jaalassa oli kaksitoista miestä. Suomalainen herrasmies oli jaalanomistaja Idman, jonka venäläiset olivat pakottaneet alusta kuljettamaan. Hänellä ei luonnollisesti ollut mitään tapahtunutta vastaan.

Jaalassa oli lastina kaksisataa säkkiä jauhoja sekä yhtä monta säkillistä valmiita leipiä ynnä yhtä ja toista muuta hyvää.

— Ei meitä hevin nälkä uhkaa, virkkoi Roth. — Tuskin saamme tätä saaliin paljoutta enää sopimaankaan saarellemme. On parasta, että ryhdymme niitä hetimmiten jakamaan paikkakunnan väestölle.

— Liian mukavasti tämä käy, päivitteli Spoof. — Ei nytkään ammuttu yhtään ainoata laukausta. Pelkään, että me tällaisella sodankäynnillä lihomme liikaa ja käymme uneliaiksi.

— Älä sure, veikkoseni, lohdutti Roth häntä, — sillä luulenpa, että meitä pikapuoliin uhkaa myrsky joka ilmansuunnalta. Syntimme venäläisten silmissä kasvavat päivä päivältä. Heidän kiukkunsa lisääntyy yhtä rintaa nälän kanssa.

Veneet sidottiin jaalan perään, purjeet nostettiin uudelleen ja niin lähdettiin viilettämään pohjoista kohti. Venäläiset soltut irvistelivät tyytyväisinä, kun olivat ilman hengenvaaraa selviytyneet jutusta, mutta heidän luutnanttinsa murjotti happamen näköisenä, sillä eipä häntä ainakaan ylennyksillä ja kunniamerkeillä palkittaisi tämän johdosta.

— Kuulkaahan, sanoi Roth Idmanille vietyään hänet hiukan syrjään, — sanokaapas totuus, paljonko venäläisiä tällä haavaa on Tampereella?

Idman mietti hetkisen, vilkaisi ympärilleen ja sanoi:

— Ainoastaan kaksi komppaniaa.

— Ja heidän päällikkönsä?

— Eräs majuri Judenjev.

Rothin silmät alkoivat kiilua.

— Mitäs arvelet? hän virkkoi Spoofille. — Eikö kannattaisi yrittää?

— Kyllä minä ainakin tahdon olla mukana, vastasi Spoof.

— Siellä on melkoiset varastot ja Judenjev vartioi niitä hyvin valppaasti, sanoi Idman. — Kaupunkiin on mahdoton päästä yllättämällä. Sitä paitsi Hämeenlinnasta käsin voi saapua lisäväkeä milloin hyvänsä.

— Teemme yrityksen ennen kuin lisäväkeä ehtii saapua, Roth sanoi.

— Mutta jos nyt onnen kaupalla saisittekin Tampereen haltuunne, niin luuletteko noin vähillä miehillä myös kykenevänne sen pitämään? Idman kysyi.

— Emme tietysti suurempaa voimaa vastaan, sanoi Roth. — Mutta mikä estää meitä pyytämästä pääarmeijasta lisäväkeä? Sitä paitsi, vähänkös se merkitsee, että saamme Tampereen sillan ja sikäläiset varastot hävitetyksi. Sitten voivatkin taas tulla Tampereelle, jos mielivät.

— Ja kaikkein parasta on, Spoof lisäsi, että saadaan taas haistella hiukan ruudinsavua. Tämä sota jauhosäkkejä vastaan alkaa käydä niin armottoman nukuttavaksi.

Tultiin Saukonsaarelle, jossa kaikki oli ennallaan. Vangit saivat käydä aitaukseen toisten joukkoon, missä vasta vangiksi joutunut luutnantti tapasi pari upseeritoveriaan. Heidän naamansa venähtivät pitkäksi kun he tapasivat toisensa tällaisissa oloissa. Ensi hämmästyksestä toivuttuaan he alkoivat omalla kielellään vilkkaasti kiroilla kovaa kohtaloaan.

Saarelle oli sillä aikaa saapunut nimismies Bergström. Hänessä oli herännyt vastustamaton halu saada tavata noita rohkeita miehiä, joista tätä nykyä puhuttiin kaikkialla. Lähiseutujen väestö halusi toimia, ja kun vain olisi aseita, nimismies kertoi, heistä saisi kokoon minkälaisen armeijan hyvänsä. Iltamyöhällä saapuikin saarelle useita venekuntia miehiä tarjoutuen Rothin joukkoon. Mutta kun ei ollut aseita, ei heitä voitu ottaa. Sen sijaan he saivat veneensä täyteen jauhoja ja naapureilleen vietäväksi he saivat terveiset, että hekin tulisivat täältä muonaa hakemaan.

— Kun vihollinen hävittää Suomen maata, niin me ruokimme Suomen kansaa vihollisen leivällä, eikö se ole oikeus ja kohtuus? Spoof arveli.

— Nyt te saatte vapaasti palata jaaloinenne kotiin, sanoi Roth Idmanille, kun alus oli tyhjennetty.

— Sitäpä minä varon tekemästä, Idman vastasi. — Jokseenkin varmasti he alkaisivat syyttää minun olleen samassa juonessa teidän kanssanne ja hyvässä lykyssä joutuisin nuoran silmukkaan. Ei, kyllä minä katson parhaimmaksi jäädä tänne.

Kuultuaan Rothin päätöksestä hyökätä Tampereen kimppuun nimismies Bergström innostui sissien rohkeista tuumista siinä määrin, että hän tarjoutui lähtemään päämajaan pyytääkseen sieltä lisäväkeä, joka mahdollisen Tampereen valtauksen jälkeen kävisi aivan välttämättömäksi. Kun Roth oli laatinut hänelle tarkan selostuksen siihenastisesta toiminnastaan sekä vastaisista suunnitelmistaan, innokas nimismies lähti oitis matkaan mennäkseen kiertoteitä suomalaisten päämajaan.

Aamuyöllä Kortman palasi retkellään. Hänellä oli mukanaan melkoinen kuormasto ja muutamia vankeja. Saalis jaettiin paikkakuntalaisille aina hevosia myöten, jotka heidän tuli kuljettaa etäisimpiin salokyliin, etteivät ne tilanteen mahdollisesti muuttuessa enää voisi joutua vihollisen käsiin. Koko yön oli saarella ja sitä ympäröivillä vesillä vilkas liikenne, kun tyhjiä ja täyteen lastattuja veneitä heinäkuisen yön hämyssä souti eri suunnille.

Seuraavana aamupäivänä jehut lähtivät kahdeksankymmenen miehen kera soutamaan Tamperetta kohti. He olivat päättäneet ryhtyä hyökkäykseen puolenyön tienoissa, jolloin hämy suojaisi yritystä ja vihollisista oli suurin osa makuulla. Kortman sai tällä kertaa jäädä lepäilemään ja vartioimaan saarta.

Illan suussa pieni laivue nousi maihin Siivikkalassa. Siitä oli maitse noin peninkulman matka Tampereelle. Suunnitelma oli seuraava: Roth lähtisi kolmenkymmenen miehen kanssa maitse Tampereelle ja aloittaisi hyökkäyksen puolenyön aikana. Kun hän siten oli kääntänyt venäläisten huomion itseensä, tekisi Spoof päähyökkäyksen järven puolelta.

Hiukan levähdettyään Roth lähti pienen joukkonsa kanssa liikkeelle. Pehmoinen hämärä kätki tienoot vaippaansa ja kesäyön hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Huomiota herättämättä joukko pääsi Pyynikin rinteille saakka. Siellä he kohtasivat äkkiarvaamatta venäläisen kulkupartion. Ensimmäiset laukaukset pamahtivat. Pari miestä menetettyään vihollinen vetäytyi nopeasti takaisin. Hurraata huutaen alkoi Roth miehineen juosta kohti pientä kaupunkia, joka tuolloin pikemminkin muistutti maalaiskylää.

Mutta viime päivien tapaukset olivat saaneet majuri Judenjevin valppaaksi. Ennen kuin Rothin pieni joukko oli ehtinyt kaupungin reunaan, heidän eteensä levittäytyi toista sataa venäläistä. Syntyi kiivas ammunta.

— Kyllähän venäläinen on mestari pyssyään paukuttamaan, virkkoi Roth vieressään olevalle jääkärille, — eikä se hevillä piittaa toisenkaan ampumisesta. Mutta jospa koettaisimme vanhaa porilaista tapaa ja antaisimme heidän maistaa pistintä. Sitä ne kyllä osaavat kunniassa pitää.

Hän kohosi seisaalleen antaakseen ryntäyskäskyn. Mutta silloin hän huomasi, että ketjussa oli ainoastaan hänen viisitoista porilaistaan. Toiset viisitoista, jotka olivat venäläisiltä saaduilla aseilla varustettuja talonpoikia, olivat rytinän alettua hiipineet hiljaisuudessa tiehensä. Kuulien vinkuna oli näissä ensikertalaisissa herättänyt sellaisen kammon.

— Saamari! tuli Rothilta sydämen pohjasta.

Että heitä pitikin olla niin vähän! Kyllähän he olisivat venäläisten läpi tunkeutuneet kaupunkiin, mutta mitä siitä olisi ollut hyötyä. Heidät saarrettaisiin joka puolelta ja lopuksi he olisivat joka mies tuhon omia. Ei, parasta oli vetäytyä hiljalleen takaisin ja jatkaa ampumista.

Venäläiset lähenivät askel askelelta ja samassa tahdissa perääntyivät porilaiset ladaten ja laukoen muskettejaan, jotka alkoivat jo kuumeta.

— Ehee, jopa siellä on Spoofkin puuhassa, Roth virkkoi, kun vastakkaiseltakin puolen kaupunkia alkoi kuulua ammuntaa.

Venäläiset pysähtyivät ja joutuivat selvästikin hämilleen. Uhkasiko heitä vaara selän takaakin? Juoksujalkaa heidän lähettinsä riensi kaupungille.

— Pojat, yhteislaukaus ja sitten huikea hurraa päälle! komensi Roth. — Koetetaan mitä ääni vaikuttaa, koska on uskallettua tuoda näin vähiä pistimiä näkösälle.

Käsky täytettiin reippaudella, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Säikähtyneinä venäläiset ottivat jalat alleen ja porilaiset päästivät makean naurun nähdessään ja kuullessaan, kuinka pakenevien päällikkö, luultavasti itse Judenjev, ärjyi ja huitoi miestensä keskellä. Porilaiset saivat hyvän tilaisuuden panostaa uudestaan muskettinsa.

— Kas pahalaista, siellä on jo tykitkin äänessä! lausahti Roth, kun kosken puolelta kuului kaksi kanuunan laukausta. — Taitaapa siellä Spoofkin tarjeta. Hänellä on tietysti vastassaan toinen puoli ryssiä ja lisäksi vielä kanuunoita. Myttyyn taisi yrityksemme mennä. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

Judenjev oli nähtävästi tullut jo vakuuttuneeksi vastustajien vähälukuisuudesta, sillä yhä itsepintaisemmin hän alkoi ahdistella Rothin vähäistä joukkoa. Yrittipä hän kiertoliikettäkin, mikä pakotti Rothin sitä nopeammin vetäytymään taaksepäin. Puolitaipaleessa Siivikkalaan mennessä venäläiset lopettivat ammunnan uskaltamatta poistua sen kauemmaksi Tampereelta. Porilaiset jatkoivat rauhassa matkaansa ja aamun sarastaessa he saapuivat Siivikkalaan melkein yhtaikaa kuin Spoofin laivuekin laski rantaan.

— Hukkaan meni hyvät humalat! huusi Spoof veneestä nousten. — Olivat penteleet paremmin varuillaan kuin luulimmekaan. Maalle me sentään nousimme, mutta pitemmälle ei kärsinyt mennä. Saimme parista kanuunasta raehauleja ympäri korviamme niin että vinkui. Olisin niin hiivatin mielelläni siepannut ne kanuunat itselleni, mutta sitä varten olisi täytynyt tehdä pieni saarrostus ja siihen ei liiennyt väkeä. Niinpä ei auttanut muu kuin hetken siinä rannalla teutaroituamme palata kiltisti veneisiin ja kartessipanosten vonkuessa ympärillämme soutaa selälle minkä airoista irti sai.

— Entä silta? Se teidän tietysti täytyi jättää rauhaan?

— Viisi miestä lähetin heti hyökkäyksen alkaessa pikku veneellä sillan kimppuun. He ampuivat vartijat ja räjäyttivät yhden arkkuvälin. Mutta mitäpäs siitä, pianhan ne sen vertaisen vahingon korjaavat.

— Entäs mieshukka?

— Ei sorkkaakaan!

— Ei minultakaan, vastasi Roth ja lisäsi iloisesti: — Kaikki hyvin sitä myöten. Uusi yritys tehdään paremmalla menestyksellä, jahka Bergström tuo meille apuväkeä.

— Sitä saamme kyllä vartoa, arveli Spoof. — Meillä on hitaanpuoleinen ylipäällikkö.

Lähdettiin soutelemaan takaisin Ruovedelle. Rothin matkassa olleet talonpojat, jotka olivat jo Siivikkalassa toisten sinne saapuessa, saivat arkanahkaisuutensa takia pitkin matkaa niellä kirpeitä sukkeluuksia, joita jääkärit heille taritsivat.

Torjuttuaan hyökkäyksen majuri Judenjev kirjoitti raportin kreivi Buxhövdenille. Hätääntyneessä äänilajissa hän kuvaili siinä vaaranalaista asemaansa, häntä kun "maan puolelta lakkaamatta ahdisti kenraali Rutt ja meren puolelta amiraali Spuff". Pikainen apu oli välttämätön tahi muutoin hänen täytyisi jättää Tampere ja hävittää siellä olevat varastot.

Samaan aikaan kenraali Rajevski piti Alavudella sotaneuvottelua upseerien kanssa. Synkin värein hän kuvaili sitä tukalaa asemaa, mihin Roth oli hänen armeijansa saattanut. Lyhyin yhteys etelään oli katkaistu ja muonalähetykset enempää kuin kuriiritkaan eivät enää saapuneet. Viime päivinä oli sotilaitten täytynyt elätellä itseään juurilla ja nauriilla.

Kokouksen kestäessä saapui viesti kertoen muona-aluksen Näsijärvellä ja kuormaston Orivedellä joutuneen suomalaisten käsiin.

— Siinä kuulette, hyvät herrat! huudahti Rajevski.

Yksimielisesti päätettiin peräytyä Jyväskylän kautta Hämeenlinnaan. Jehut olivat siis kourallisella miehiään katkaisseet venäläisten pääarmeijalta elinhermot ja pakottaneet sen pitkälle perääntymistielle. Jospa pääarmeija tai paremmin sanoen ylin johto olisi osoittanut vähänkään samanlaista uskaliaisuutta ja toimintatarmoa, mitä kaikkea olisikaan saatu aikaan!

Virroilla oli venäläisillä isohko varasto, jota vartioimassa oli kolmisensataa miestä. Jehut olisivat niin mielellään jo tulomatkallaan hävittäneet tuon varaston, mutta niin suurta ylivoimaa vastaan he eivät sentään katsoneet voivansa viedä pientä joukkoaan. Tampereen retkeltä palattuaan he saivat pohjoiseen lähetetyiltä tiedustelijoilta kuulla, että venäläiset olisivat itse polttaneet varastonsa ja lähteneet sen jälkeen matkoihinsa näiltä vaarallisilta seuduilta.

— Ohhoh, nythän tämä käy jo itsestään! huudahti Spoof, — meidän ei tarvitse muuta kuin paistaa perunoita ja kuorsata täällä saarellamme.

Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan he saivat ennen pitkää kylliksi tekemistä. Muutaman päivän kuluttua Bergström palasi matkaltaan, mutta yksinään. Klingspor ei ollut suostunut lisäväen lähettämiseen, koska oli uhkarohkeata ryhtyä mihinkään hyökkäystoimintaan. Sen sijaan käskettiin Rothin vetäytyä takaisin pääarmeijaan.

— Tähänkö nämä juhlat sitten loppuivatkin! huudahti Spoof.

Eivät olleet erikoisen mairittelevia ne nimitykset, joilla Bergströmin tuomien uutisten johdosta sotamarskia muisteltiin Saukonsaaren leirillä. Tavallisen hyväntuulisuutensa kadottaen Rothkin raapi korvallistaan ja näytti ylen happamelta. Mutta kun hänelle saapunut paluukäsky oli suusanallinen eikä siis täysin tarkka, hän päätti lykätä lähtönsä paikkakunnalta.

Siellä rupesi olo kuitenkin käymään kuumaksi. Peräytyvän Rajevskin tilalle lähetetty uusi komentaja, kreivi Kamenski, lähetti eversti Sabanejevin johdolla kokonaista kaksi pataljoonaa jehujen kimppuun. Heinäkuun viimeistä edellisenä päivänä jehut kävivät äkkiarvaamatta tämän ylivoimaisen vihollisjoukon kimppuun lähellä Ruoveden kirkonkylää saattaen äkillisellä hyökkäyksellään venäläiset vaikeaan asemaan. Oli vähällä, ettei Sabanejev lähtenyt paluumatkalle. Moneen päivään hän ei uskaltanut liikkua Ruoveden kirkolta minnekään. Vesille hän ei alusten puutteessa voinut yrittääkään. Vasta elokuun kolmantena päivänä hän eteni varovasti Kautunsalmelle. Siellä jehut olivat taas vastassa ja iltahämärään saakka paukkuivat musketit. Kun aamulla ei vastustajia näkynyt eikä kuulunut, Sabanejev rakennutti lauttoja, joilla alettiin lähestyä Saukonsaarta varovasti ja sydän kurkussa. Sieltä ei kuulunut hiirenhiiskausta. Odottaen joka hetki saavansa yhteislaukauksen niskaansa venäläiset nousivat maalle ja kapusivat vallitusten yli.

Saari oli typötyhjä. Edellisenä yönä olivat jehut miehineen, sotasaaliineen, vankeineen ja lukuisine veneineen lähteneet lipumaan pohjoista kohti. Viikkoa myöhemmin he yhtyivät Porin rykmenttiin Kauhajoella. Kolmisen viikkoa sitten Roth ja Spoof olivat lähteneet neljänkymmenen miehen kanssa matkaan. Nyt he palasivat sadan miehen, saaliin ja ison vankijoukon kanssa pakotettuaan sitä ennen venäläisten pääarmeijan pitkälle perääntymisretkelle. Tämän loistavan sotaretken aikana he olivat menettäneet yhden ainoan miehen.

Eräs aikalainen lausuu Rothin ja Spoofin toiminnasta: "Jos tämä sankarillinen partiointi olisi suoritettu Euroopan sydämessä, se olisi saavuttanut loistavan sijan suurtenkin kansain historiassa." Mutta meidän kehno ylijohtomme ei kiinnittänyt siihen tarpeellista huomiota eikä ryhtynyt omalla tahollaan vastaaviin toimenpiteisiin, joten jehujen sankariretki jäi yksinäiseksi ilmiöksi, samalla kun se on räikeä esimerkki siitä, miten meillä jo menneinä aikoinakin syvät rivit ja ylin johto katselivat asioita eri tavalla. Silloin kun edelliset, antamatta turhien kuvittelujen pelotella itseään, kävivät uskaliaasti taisteluun maamme perivihollista vastaan, horjui, epäröi ja vitkasteli ylin johto, päästäen valtit veltosti käsistään. Mutta Rothin, Spoofin ja monien muiden heidän kaltaistensa suomalaisten sankarien muisto on meihin luonut vahvan uskon ja luottamuksen, että Suomen kansa kerran vielä on myöskin ylimpään johtoonsa saapa itsensä mittaisia miehiä.

Kyösti Wilkuna