Vanhan partiomiehen unelma

VANHAN PARTIOMIEHEN UNELMA

Kirj.

SANTERI IVALO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

I.

Puhtaana peitti äsken satanut lumi lakean maiseman, jonka halkasi törmäinsä välissä mutkitteleva, pieni joki. Ilma oli raikas ja päivä teki laskua pilvettömälle taivaanrannalle, ennustaen jatkuvia kylmiä.

Lumisen vainion poikki käveli Krankkalan isäntä metsästä päin verkkaisin askelin jokiahdetta ja siinä olevaa kotitaloaan kohti. Hän katseli matalaa taloa pää hiukan kallellaan: onpa todellakin rakennuksen toinen pää vähän vinoon vaipumassa, nyt sen näkee selvästi lumista lakeutta vastaan. Ei ole tullut taloa ajoissa kengitetyksi… milloinkapa tässä olisi joutanutkaan, kun kesät ovat kuluneet lohijoella ja talvetkin enimmäkseen virkatoimissa… Eikö, hitto soi, ole läävän kattokin kuin kenolleen vaipumassa…!

Astujan pehmoiset koipisaappaat sihahtivat tuskin kuuluvasti nuoressa lumessa ja hän venytti askeleensa sitä verkkaisemmiksi, kuta lähemmäs ahdetta saapui, — kiirettä ei tuntunut olevan. Hän, Krankan Hannu, entinen partiopäällikkö ja nykyinen ruunun lohivouti, oli jo viidenkymmenen korvissa oleva mies, vähän ylikin, ruumiiltaan lihavahko ja hiukan kankea, mutta muuten kyllä vielä varreltaan pysty ja ryhdikäs. Poskilihakset, joita reunusti ruskea kokoparta, hyllyivät hiukan hänen ojan yli hypätessään, ja kun hän navetan kupeelle pysähtyi, vetäytyivät hänen kulmakarvansa, jotka varjostivat raukeata katsetta, tyytymättömyyden poimuihin.

Hän kuunteli. Talossa ja sen ympäristössä oli kaikki hiljaista, ainoastaan navetasta kuului lypsyllä olevan piikatytön hiljaista hyräilyä. Mitä se siellä taas renkuttaa? — Niin, tietysti aina vain sitä samaa…!

Lypsäjä hyräili Vesalan voivatasta ja hänen sankariretkistään tehtyä rekilaulua. Tietysti sitä, — sitähän ne laulavat heinämatkoilla, sitä pojat kalarannassa, ja kun naiset tuvassa kertovat satuja lapsilleen, niin aina vain Vesaisesta. Niinkuin ei niillä partioretkillä olisi muita miehiä ollutkaan… eikä muut olisi koskaan sotia käyneet…

Krankkalan isäntä istahti rankapinolle ja viskasi viereensä pari riekkoa, jotka hän rihmoilta palatessaan oli vyössään kantanut. Taas rupesi häntä kalvamaan se kademieli, jota hän iän tullen yhä useammin oli tuntenut. — Miksei tehty lauluja hänestäkin ja hänen retkistään? Olihan hänkin sodissa ollut ja käynyt useammin partioissa kuin koskaan Vesainen. No, olihan hän tosin niihin aikoihin, jolloin yhdessä partioitiin Vienassa ja Kuolan tuntureilla, vielä nuorempi mies ja hiukan hulivili, — Vesainen se piti komennon ja kunniankin, — mutta miehiähän ne olivat sentään muutkin. Ja sen jälkeenhän hän, Hannu, oli monet vuodet rajalla varjellut maakuntaa vainolaisia vastaan, — siitä ei mitään lauleta! Eikä niistä tuimista retkistä, joita hän teki etelään päin rautamarskin ryttäreitä vastaan ja joista leikki oli kaukana. Ilkan Jaakosta sieltäkin vain kerrotaan sankarisatuja, tuskin muistetaankaan Krankan Hannua, joka Santavuorella tappeli ja joka sen sodan jälkeen vuosia istui Turun tyrmässä, ollen jo helkkarin likellä hirsipuuta, — näiden kotikulmalaisten puolesta… Jos hänen matkojaan joskus muistetaankin, niin muistetaan niistä vain joku viheliäinen turkkijuttu, juttu Tarhalammin luhdista, — ikäänkuin se nyt olisi ollut mikään erinomainen naurun paikka!

Hannu potkasi suuttuneena halon läävän seinään niin että kumahti, ja kohta sieltä laulu taukosikin. Mutta itse jäi hän edelleen istumaan rankapinolle ja jatkoi ärtyneitä mietteitään, joita äskeinen käyntinsä Voutilassa oli hänessä virittänyt. Ne kohta pari vuosikymmentä, jotka olivat kuluneet hänen sotavuosistaan, oli hän, muutettuaan kahdesti hävitetystä entisestä kotitalostaan tänne Limingan jokivarrelle, elänyt noiden vanhojen muistojensa humussa, kuvitellen, että ne muillekin olivat vielä yhtä verekset. Mutta ajat olivat sillävälin muuttuneet, uusi polvi oli jo kasvanut… Hänen vanha, kelpo naapurinsa, maa vouti Kaapro Tuomaanpoika, oli hänelle äsken juuri kertonut, että Torniosta taas on hallituksen puolesta hankittu sotaretkeä Kuolaan… sinne on haalittu suksimiehiäkin mukaan. Ja näiden päälliköksi on pantu Kemin Torvinen, sen vanhan poika, — tiesi vouti…

— Miksi juuri Torvinen, pojannulkki? kivahti rankapinolla istuva mies ääneensä. Tämä kysymys se oli hiljakseen kaivellut häntä koko päivän, kun hän, Voutilassa pistäydyttyään, oli yksin kävellyt metsässä rihmoillaan, ja nyt se purkautui esille katkerana syrjäytyksen syytöksenä. Miksi otettiin juuri Torvinen partiopäälliköksi, miksei pyydetty Krankan Hannua, vanhastaan tunnettua talonpoikaisten suksimiesjoukkojen johtajaa? — Mikäs johtaja se Torvinen on, vaikka liekin joskus isävainajansa kanssa Lapissa käynyt? Nuorempi mies muka, rivakampi… arveli vouti, kun sitä häneltä kyselin, — hitto soi, olenko minä sitten jo rutivanha? Siinä minä hiihdän missä nuorempikin, ja ne matkat tunnen aina paremmin kuin nämä nykypolven pojat!

Krankkalan isäntä oli näistä mietteistä saanut mielensä melkein kiihdyksiin. Vihdoin hän sentään nousi tupaan astuakseen, mutta pysähtyi kuitenkin vielä talon nurkitse katsomaan hämärtyvälle joelle, jossa joku poika hiihteli, — näkyypä jo suksikin suhahtavan. Somaapa olisi ollut taas hiihtää partiojoukon päällikkönä sotaiselle retkelle, pyyhkästä poikki erämaiden uusille rannoille, uusiin tehtäviin…! Mutta eivät muista enää nykyiset vallanpitäjät Krankan Hannun ansioita… Vanha, muka…! Ei vielä, Kaapro, ei vielä vanha! Mutta tähän sitä mies vähitellen vanhenee ja kontistuu, kun ei enää miesten töihin kysytäkään! Vietä taas pitkä, pimeä talvi täällä kotona nokisten orsien alla, akkain toraa kuunnellen, kisko pärettä ja vedätä sontaa — eikä pian enää kukaan muistakaan, että Krankkalan isännällä on ollut toisetkin tehtävät…!

Synkältä tuntui tämä huomisen huomio entisestä partiopäälliköstä, jonka levottomia veriä ei pirtissä nuhjaaminen tyydyttänyt. Näihin asti oli toki aina ollut jotakin mielen virikettä edes siitä lohivoudin virasta, joka talvellakin usein vaati tilimatkoja Oulunlinnaan, missä sai tavata muita kantomiehiä ja linnan herrain kanssa kaskuja kertoen tyhjentää kannun jos toisenkin. Mutta nyt kerrotaan ruunun jo järjestävän sen lohiverotuksenkin toiselle kannalle… niistä tileistäkin kun on aina pyrkinyt olemaan pientä sotkua… ei muka enää erityisiä lohivouteja tarvitakaan! Eleleppäs sitten täällä kesät talvet yksillä tiloilla ja kotikomennon alla — vanha partiopäällikkö!

Otsa oli miehellä poimuissa, kun hän vihdoin astui matalalakeiseen, mustuneeseen tupaansa. Hän viskasi sanaa puhumatta riekot naisille, jotka lieden ääressä häärivät keittopuuhissaan, ja istahti pöydän päähän illallistaan odottamaan.

— Vai tässä nyt on koko päivän saalis, toruskeli hänen pyylevä sisarensa, katsannoltaan jäykkä, mutta muuten toimekas ja topakka Johanna, kiikuttaen yhteensidottua lintuparia ivallisesti pikkusormessaan. — Kannattipa sen riistan vuoksi taas miehisen miehen kävellä päiväkausi metsässä, vaikka talon työt joka kohdassa huutavat tekijäänsä!

Emännyyttä piti näet Krankkalassa jo vuosia sitten Johanna, joka nuoruutensa seikkailujen jälkeen oli jäänyt naimattomaksi kotitaloonsa. Hänen ennen tuuhea, tumma tukkansa oli nyt käynyt tuhan harmaaksi ja hänen äänessään soi särkynyt sävy. Mutta valppaana ja varmana hän silti tuvassa liikkui, pitäen talon ohjaksia tarmokkaissa käsissään. Hannun vaimo, Vesalan vieno ja heleä Helinä, jonka "nuoren emännän" aikana Krankkalassa oli asunut onni ja rauha, hän oli näet jo muutamia vuosia sitten kuollut, jätettyään ainoastaan yhden tyttären talon perijäksi. Tämä tytär, noin parinkymmenen vuoden iässä oleva notkeajalka Kreeta, astui nyt hänkin esille pirtin pimennosta ja katseli ivan hymy huulillaan isänsä riistasaalista. Hän oli komea, kookasryhtinen, tulisilmä neitonen, vilkas eleiltään ja kipakka liikkeiltään, jotka kylläkin osoittivat, että hän oli enemmän isältään perinyt Krankan suvun kiivasta mieltä ja levottomia veriä, kuin äitivainajaltaan tämän hempeää ja sopuisaa luontoa.

Hannu vastasi veistelevälle siskolleen kyllästyneestä

— Eipä se metsä käskyjä tottele, — milloin antaa, milloin ei!

— Eikä ole tainnut isältä koko päivä sentään metsässä kuluakaan, virkkoi siihen tulisilmä neitonen, säestäen teräväkielisen tätinsä ivallista sävyä. — Eikö lie taas matka vetänyt Voutilan kautta, siellähän sitä on mieluisampaa riistaa.

Hannu ei vastannut. Näihin naisväkensä toriin ja pistoksiin oli hän jo tottunut, eikähän hän voinut niitä aivan aiheettomiksikaan väittää. Eihän hän todella ollut koskaan välittänyt vakavammista talontöistä eikä maanraadannasta; hän ei ollut niihin nuoruudestaan pitäen tottunut, hänen aikansa ja harrastuksensa olivat partio- ja virkahommat vieneet, ja se liikkuva elämä oli häntä aina enin huvittanutkin. Kotosalla ollessaankin kulki hän mieluummin metsässä tai kalastelemassa, jättäen talon työt naisille, — poikaakaan hänellä ei ollut. Mutta niinpä olikin vauras talo, vaikka se nauttikin verovapautta, päässyt vuosi vuodelta ränsistymään ja rappeutumaan.

Sitä ei hänen auttanut kieltää. Eikä sitäkään, että hänen riistatiensä usein mutkitteli alempana Liminganjoen varrella olevan Voutilan kautta. Siellä oli Kaapro-voudilla nuori tytär, verevä ja kenokaulainen, ja tätä neitoa oli Hannu ruvennut uudeksi emännäkseen katselemaan. Leskimiehen vuodet olivat hänelle, vaikka hän syvästi olikin Helinäänsä surrut, käyneet ikäviksi ja hän oli tuuminut tuoda Krankkaan uuden nuorikon, — eihän se hänen ikänsä vielä mikään ollut! Tyttö oli solakka ja viehättävä, — ei näitä tavallisia talonpoikaistallukoita: se oli elänyt vuosikausia setänsä luona Kalajoen pappilassa ja siellä hiukan herrastunut, — sepä juuri Hannun kunnian- ja komeudenhimoa hivelikin. Kun sen otuksen vain saisi pyydetyksi ja kehtaisi tuoda tänne nokiseen pirttiin. Mutta täyttä selvää ei Hannu ollut vielä Voutilan isännältä saanut…

Kreeta viskasi puurokupin pöydälle ja heitti samalla isäänsä katseen, jossa kiilsi ivaa, mutta samassa kiukkuakin. Hän ei suosinut isänsä naimahankkeita, sen Hannu hyvinkin tiesi, ja tämän mielipiteensä tytär usein arkailematta lausui julki, milloin kiukkuisessa, milloin pistävässä muodossa, — ei tosiaan häntä olisi Helinän tyttäreksi luullut. Kreetalla oli näet omat mielitekonsa ja suunnitelmansa, joihin emintimän hankkiminen taloon ei ollenkaan soveltunut. Hän tahtoi ottaa Krankkalaan kotivävyn… minkä lie maailmankulkijan retkaleen mielitietykseen katsonut jossakin Oulunsuun markkinoilla… Nämä isän ja tyttären salaiset aikeet ne ehtimiseen vetäysivät ristikkäin ja mielet kimmahtivat kiihkeiksi tuvassa, aina kun siellä kautta rantainkaan noita tulevaisuuden suunnitelmia hipaistiin.

Siitä oli Krankkalassa alituista toraa ja juuri tämä kotikomento painoi nytkin Hannun mielen entistä raskaammaksi, kun hän ajatteli, että hänen oli sitä taas kestettävä pitkä talvikausi. Väliin hän suuttui ja kovensi äänensä, mutta ei ollut siitäkään apua, ja senvuoksi hän jo toran alussa tavallisesti talttui ja vaikeni.

— Vanha sotakarhu akkavallan kahleissa! huoahti hän itsekseen melkein häveten. Mutta hän oli jo tottunut alistumaan. — Kreetalla oli hänen oma, kiivas luonteensa, ja tyttö sai useimmiten apua ketteräkieliseltä tädiltään, joka varsinkin moitti, — ehkäpä oman kovan kokemuksensa opettamana, — Hannun herraspiireihin pyrkiviä, hienostelevia taipumuksia. Nytkin tuo täti, puuroa poskeensa pistellessään, puheli veljelleen kuin kasvavalle vekaralle:

— Asetu jo kerrankin, Hannu, järkimiehenä taloasi asumaan, niinkuin talonpoika ainakin. Pysy kotosalla, tee talon töitä, älä kiertele metsiä äläkä juokse joutavissa virkapuuhissa.

— Miten milloinkin asiat vaativat, vastasi Hannu, välttäen mitään lupausta antamasta.

— Sinua ne vaativat Oulunlinnaan peuhastamaan taikka Voutilaan riiastamaan, — kunhan pääset vähän herrasmakuun! Miksei kelpaa sinulle talonpojan elämä?

— Ei tuo lie aina kelvannut sinullekaan.

Hannu harasi harmistuneena tukkaansa, joka jo päälaelta oli hyvin harvaksi ohennut, ja aikoi antaa akkaväelle kipakamman vastauksen. Mutta hän nielasi kiukkunsa noihin muutamiin sanoihin, siemasi piimäkiposta syvän kulauksen ja vaipui taas ääneti miettimään.

Niin, miksei? Olihan hän itsekin usein tuohon tapaan järkeillyt, että johan hänen olisi aika antautua vakavasti talon töihin ja heretä kaikista virka- ja metsämatkoista. Pakkokin siihen saattaa tulla, jos jo loppuu voudinvirka. Mutta se järkeily ei häntä innostanut, ei maistunut hänelle savimaan muokkaaminen eikä tunkion teko,— tuo ajatus, että hänen olisi niiden varaan kokonaan heittäydyttävä, se häntä melkein peloitti. Hän tunsi sellaiseen elämään menehtyvänsä, hänen luontonsa kaipasi aina jotakin repäisevämpää kiihotinta, jotakin tärkeämpää tointa, joka voisi pitää hänen mielensä virkeänä. Kuinka hän koettikin itselleen vakuuttaa, että onhan tässä näinkin hyvä rauhan paikka vanhenevalle miehelle, niin luonto aina kimmahti tuota ajatusta vastaan ja hänestä tuntui, että hänen täytyy päästä pois tästä naisten torasta jonnekin, kauas, minne tahansa…! — Mutta mihinkä tästä lähdet…?

Huoahtaen pisti Hannu lusikkansa seinälle ja kävi verkalleen, mieli masennuksissa, riisumaan kallokkaitaan. Ikävä, — juuri se oli sana, jota hän tapaili! Ja tätä yhtä harmaata ikävätä, yhtä nuhjausta ja nalkutusta, sitä on nyt siis oleva koko pitkä talvi!

Mutta Hannun kallokasta riisuva käsi pysähtyi yhtäkkiä. Hänen herkkään korvaansa oli ulkoa sattunut joku outo ääni… kumea kopse… Niin todella, alhaalta jäältä kuului ratsumiehen raskasta ravia.

— Mikä siellä ravaa… olisiko linnan huoveja…? kyseli Hannu vilkastuneena ja monenlaiset, ristiriitaiset mietteet tulvahtivat yhtäkkiä hänen mieleensä, toiset säikyttävinä, toiset toivoa antavina. — Tässä tuntuu törmälle nousevan…

Linnan huovejahan se oli, joka tuokion kuluttua astui jyristen Krankkalan tupaan ja sen isäntää tuttavanaan tervehti. Oulun linnan uusi käskynhaltija Erik Hare oli hänet lähettänyt kutsumaan Krankan Hannun Oulun linnaan puheilleen.

— Mitä se minusta?

— Asiaa en tiedä, tulla vain käskettiin.

Hannu hääri siinä aluksi vähän hämillään, vetäen taas saappaat jalkaansa ja toimittaen vieraansa istumaan. Vai uusi linnanherra… niin, uusi isäntähän sinne on äsken tullut… Mitähän se nyt tahtoo, olisikohan piru merrassa…! Vai olisivatkohan toisin päin asiat?

Hän ajatteli ensiksi lohitilejään… ne olivat syksyllä taas jääneet vähän lerpalleen, niitä on yleensä tuiki vaikea saada käymään umpeen. Ruunun lohiosuudesta pyrkii aina puuttumaan tynnyri tai pari, ja kantotiliä on silloin tietysti saman verran pienennettävä minkä padon kohdalta kulloinkin hirviää. Entisen linnanherran kanssa oli aina sentään tultu toimeen… joku nelikko oli viety keittiön puolelle ja herra oli silloin silmää iskien merkinnyt täyden saaduksi. Mutta se Iisakki-herra on nyt poissa — miten lie hänkin ylempänsä suututtanut! — olisiko nyt uusi käskynhaltija ollut tileistä jonkun aukon keksivinään? Ne voivat olla ankaroita herroja, jos varsinkin tahtovat näyttää virkaintoaan, — siinä saattaa tosiaankin olla kysymyksessä virka, kukatiesi tyrmäkin…

Vilu väräytti jo Hannun leveitä hartioita ja hän huomasi sisarensa pälyvästä katseesta nuhtelevan arvelun, että joko taas on lohitynnyreitä oluena juotu…!

Mutta juuri siitä katseesta Hannun rohkeus palasi. Tuli mikä tuli, kunhan tästä vain eroon ja liikkeelle päästään, kylläpähän sitten tilitkin aina mitenkuten selvitetään! Ja hänen mielikuvituksensa läksikin pian kulkemaan hauskemmille urille. — Kuka sen tietää, eikö Krankan Hannuakin jo vihdoin kysytä toisenlaisiin tehtäviin, samanlaisiin tai parempiin kuin Kemin Torvista…

— Nythän pääsit taas sinne herrain pariin herkuttelemaan, puheli Johanna sävyisästi, mutta silti pisteliäästi, huomatessaan levottomuuden hälvenneen veljensä silmistä. — Sinnehän jo ikävöitkin.

— Lähdettävähän on, kun korkea ruunu käskee, vastasi Hannu jo paljon reipastuneena. — Onhan sitä uutta linnanherraakin soma nähdä ja taitaahan siellä taas olla muutakin väkeä.

— On siellä väkeä, selitti huovi, käyden tarjottuun ateriaan käsiksi. — Lähettejä tulee ja menee ehtimiseen.

Tornion kautta ja kuormittain kuljetetaan linnaan pyssyjä ja tykkejä…

— Yhy! — Hannun mielikuvitus loittoni yhä lennokkaammin uusille urille, jotka hänelle tosin vielä kajastivat utuisina, mutta jotka jo sellaisinaan häntä elähdyttivät. Miksei ole uusi linnanherra voinut saada tietoonsa, että Hannu on vanha talonpoikaisjohtaja, että siinä on miestä, jos mihin tarvitaan…?

Näiden uusien mielikuvainsa valtaamana hypähti Hannu yhtäkkiä rahilta ja kysyi sanantuojalta:

— Joko sinne Ouluun olisi tänä iltana pitänyt lähteä? Mitäs siitä, pannaan hevonen valjaisiin!

Tuvan naiset katsoivat pitkään äkkiä elpynyttä isäntää, katsoivat ikäänkuin ivaten, että jopahan sille nyt tuli kiire… Ja huovikin vastasi hymähtäen:

— Ehtinemme me tästä vielä aamullakin.

— No, aamulla sitten. Akat, laittakaa eväät ajoissa konttiin!

Hannun ääni soi nyt jo käskevänä, siitä helähti vapautuneen mielen ja vironneiden toiveiden kirkasta kaikua.

II.

Oulun nuoressa kaupungissa ajoi Krankkalan isäntä seuraavana aamuna tuttavansa porvarin ja kaupungin ensimmäisen pormestarin Hannu Juhonpojan taloon, joka sijaitsi sisäsataman eli Haahtiperän rannassa. Siellä hän laittoi hevosensa talliin, mutta ei malttanut nyt jäädä talonväen pakinoille. Häntä näet polttelivat eiliset epäilyksensä, joita hän yhä yökauden ja aamuisen ajon varrella oli vatvonut. Viipymättä lähti hän senvuoksi harppaamaan rannasta nousevaa katua ylöspäin ja edelleen vastamaata sille törmälle, josta uusi hirsisiltä vei Merikosken eteläisimmän haaran poikki Linnansaareen.

Paljoa ei ollut tämä Oulun suu vielä näihin asti — elettiin loppuvuotta 1610 — muuttunut niiden vajaan viiden vuoden kuluessa, jotka se oli ollut kaupungin kirjoissa. Se oli pääasiassa vielä sama, vanha ja vanhan näköinen satamapaikka, jommoiseksi Hannu sen muisti lapsuudestaan asti: pitkät, harmajat aittarivit kapean merenlahden kahden puolen, rakennetut osaksi vesirajaan, osaksi veteen upotetuille arkuille, ja niiden yläpuolisella rinteellä sikin sokin rykelmä mataloita puutaloja ja mökkejä, pienten kaalimaiden ympäröiminä. Talojen päädyt olivat rantaan vieviä, mutkittelevia kujia vastaan. Tuo rantarykelmä vanhoine lauta-aitoineen ja navettoineen oli sangen ränsistyneen näköinen; ainoastaan muutamia uudempia ja muhkeampia porvarien taloja, joissa oli lasiset ikkunat ja tiiliset savupiiput, oli viime vuosina noussut linnaan johtavan pääkadun rantapuolelle. Kaupungin uutta raatihuonetta rakennettiin parhaallaan mantereen puoleiselle kankaalle ja siitä vähän taaempana oli jo valmiina kaupungin uusi kirkko pappiloineen, — tämä jokisuu oli näet äsken juuri lohkaistu Limingasta omaksi seurakunnaksi.

Pientä ja köyhää se kaikki vielä oli, ja Krankan Hannun huomio kiintyi, kalantotkuilta haiskahtavaa rantakatua kävellessään, etupäässä noihin uusiin porvaritaloihin, jotka näyttivät puhtailta ja äveriäiltä, — siinä talorivissä saattaisi olla mukava asua, eipä olisi tarinanaapuri kaukana…

Mahtavamman vaikutuksen teki Hannuun se saari, jota kohden hän sillan yli käveli ja jossa nytkin kuhisi paljon rakennusväkeä. Siinä samalla paikalla, missä oli ollut entinen pieni puulinna, kiersi nyt paalutettua koskenrantaa korkea, kaksikertainen, ampuma-aukoilla varustettu kivivalli, jonka neljästä nurkkauksesta kohosivat jyhkeät, honkaiset tornit. Vallien alle holvatun porttikäytävän kautta, jonka suulla vartija tiedusteli tulijan asiaa, vei tie sillalta linnanpihaan, jossa oli useampia vasta valmistuneita kivirakennuksia, suuria ja pieniä. Hirsikasain ja kiviröykkiöiden lomitse pujottelihe Hannu varmoin askelin sisäpihaan, tervehtien siellä ja täällä tuttavaa nihtiä tai muurausmestaria.

Sillä hyvin hän tunsi tämän nopeasti ylenneen Oulunlinnan, — monet ilot oli siellä tilimatkoilla pidetty linnanmiesten kanssa, joilla aina oli tarjota vieraallekin kannu ja joille Hannu vuorostaan oli lohirahoistaan vastakannut kustantanut. Mutta pitkään pysähtymättä ja tärkeän näköisenä käveli Hannu nyt tervehtiväin rakennusmiesten ohi suurta linnantupaa kohden, suihkasten vain ohimennen tuttavalleen tykkimiehelle, että hänet on nyt kutsuttu uuden linnanherran puheille… minkälainen otus se sitten lieneekin…

— Minkälainen lie asia, siitä se riippuu, vastaili nihti.

— Äsken saapui tänne Keminkin lohivouti.

— Paavo Niilonpoikako? Onko uusi linnanherra kutsunut hänetkin puheilleen?

— Kuuluu kutsuneen…

Hiukan talttuneemmin ja miettiväisemmin astui Hannu nyt suureen arkitupaan, jossa hän tapasi kemijokelaisen virkatoverinsa. Tämä oli nuori, solakka mies, joka isänsä, entisen lapin voudin Niilo Oravaisen ansioiden nojalla oli jo sillä iällä päässyt ruunun toimiin. Mutta toimekkaana miehenä oli nuori Paavali virkansa hoitanut, — mahtoikohan hänelläkin nyt olla jotakin rötöstä tileissään! Vai miksi muuten oli molemmat lohivoudit kutsuttu linnaan, mihin heitä näin talvella tarvitaan…? Se taas Hannua huoletti, hänen äskeinen varma katsantonsa muuttui kysyväksi levottomuudeksi.

Mutta ei tiennyt Oravainenkaan uuden käskynhaltijan asiaa, hän tiesi vain, että heidän oli käsketty heti saapua linnan uuteen, uljaaseen päärakennukseen, jossa Erik Harella oli asuntonsa ja virkahuoneensa. Hiukan vitkastellen ja sanaa puhumattomana käveli Hannu nyt sinne nuoren toverinsa rinnalla ja seisoi tuokion kuluttua neuvottomin katsein uuden käskynhaltijan edessä.

Erik Hare oli pieni, hentonen, kalpea herra, leuassa vaalea pukinparta, katsanto kylmä ja eloton. Hän teki siten ensi silmäyksellä kuivan ja virallisen ruununmiehen vaikutuksen; mutta sangen kohteliaasti ja lipeäkielisesti hän nyt kuitenkin vastaanotti talonpoikaiset vieraansa, joita hän näkyi odottaneen. Hänen huoneessaan oli myöskin hänen poikansa Antti Hare, hienohipiäinen, pönkkähihaiseen ylimyspukuun puettu nuori upseeri, ja tämäkin nyt keikkuen kehoitteli talonpoikaisia miehiä arkailematta istumaan peremmäs nahkapeittoiselle rahille, — eipä heitä siis suinkaan tylysti eikä ankarasti vastaanotettu. Ja kun isä-Hare itse sitten kävi matalalla äänellä, kivahtamatta ja komentamatta, vieraitaan puhuttelemaan, niin oivalsi Hannu heti, ettei tässä nyt olekaan puhe lohitileistä eikä muista ikävistä asioista, — hiiteen sellaiset pikkuhuolet!

— Tahdotteko ryhtyä valtakunnalle tärkeään, mutta toistaiseksi aivan salassa pidettävään tehtävään, jonka kuningas on meidän suoritettavaksemme uskonut? — Näin kyseli linnanherra heiltä heti, jatkaen: — Siihen toimeen me tarvitsemme kaksi ymmärtäväistä ja luotettavaa miestä, — sitä varten olen juuri teidät nyt puheilleni kutsunut.

Hannulla melkein päätä huimasi tätä esipuhetta kuullessaan… Hänen korvansa humisivat, hänen täytyi ihan terästää tajuntansa ollakseen varma, että hän sen oikein oivalsi. Kuninkaan tärkeään tehtävään, — ja hän tässä oli lohitilejään surkeillut, niin että niska vieläkin oli hiessä…! Hui, hai, tästähän lähtikin nyt ilmeisesti toteutumaan hänen suuri, salainen, harras toivonsa päästä vielä kerran valtion suosioon ja uusille maineen urille. Koskipa ruunun luottamustehtävä mitä tahansa, näille urille se nyt joka tapauksessa vie…

Hannu kuuli, kuinka linnanherra edelleen salaperäisesti selitteli, että aikomus oli ensiksi ollut lähettää nuori Hare itse tälle tehtävälle retkelle… siksi arkaluontoinen ja vaativa se oli… vaan oli sitten arveltu sen paremmin soveltuvan tottuneille partiomiehille… Mutta hän kuuli oikeastaan vain isännän ystävällisen äänen ja puhkesi heti, sananrakoa saatuaan ja toveristaan välittämättä, vastaamaan:

— Uskollisesti olen ikäni Kaarlo-kuningasta palvellut, ja sen hän tietää, että luotettavampaa miestä ei ole koko valtakunnassa. Ehkä hän muistaakin minut vielä… itsehän hän, viisitoista vuotta sitten, minut vapautti Turun tyrmästä, jonne hänen puolestaan taistellessani olin joutunut… tuota kättäni hän silloin puristi ja muistaa lupasi…

— Hyvä on, olet siis juuri se mies, jota nyt tarvitsemme!

Hare hymähti hyväntahtoisesti, ja jos siinä hymyssä oli hiukan ivaakin Hannun juhlallisen sanatulvan johdosta, niin ei tämä ainakaan sitä huomannut. Voutien aulius näytti linnanherraa joka tapauksessa tyydyttävän, ja vaimentaen äänensä aivan tuttavalliseksi, niin että se yhä kiihdytti Hannun jännitystä, jatkoi Erik herra edelleen:

— Asia koskee, kuten sanoin, koko valtakuntaa, mutta näitä pohjoisia seutuja erityisesti…

Hän haasteli harvakseen — miksei jo paukauta esille asiaansa! Hannulla ihan sydän takoi odottaessaan, mihin se puhe lopulta kohdistuisi.

— Tietänette jo entuudestaan, että Kaarlo kuninkaalla on kauan ollut harras halu juurruttaa lujiksi Ruotsin vanhat oikeudet Jäämeren ja Valkeameren puolella.

Kun näin paljon oli selville käynyt, ei Hannu enää voinut pidättäytyä. Hän oli alunpitäen hienosti aavistanut asian koskevan juuri näitä Jäämeren asioita ja kiirehti nyt kehasten kertomaan:

— Niillä retkillä on oltu monesti, kyllä ne tiet tunnetaan. Siellä hiihtelin jo kolmattakymmentä vuotta sitten Vesais-vainajan kanssa, ja olihan siellä silloin mukana tämän Paavalin isäkin, vanha Oravainen…

— Sen parempi, kun matkat tuntenette, keskeytti linnanherra. — Nyt on Ruotsin ruunulla taas toiveita toteuttaa noita kuninkaan hartaita harrastuksia ja meidän on sitä varten täällä kohta toimiin ryhdyttävä. Kuningas on äsken lähettänyt sotaväkeään Käkisalmen kautta Venäjälle auttamaan sen suuriruhtinasta hänen vihollisiaan vastaan; toinen osasto on sinne lähetettävä täältä Pohjanmaalta, sillä kuningas tahtoo avunpalkakseen juuri nämä pohjoiset seudut vihdoinkin omikseen. Siksi on jo vastikään lähetetty Torniosta retkikunta Jäämerelle ja toinen on nyt pantava kulkemaan Vienaan. Kuningas on määrännyt minut tänne Oulunlinnaan käskynhaltijaksi näitä tehtäviä suorittamaan. Edeltäjäni ei saanut niitä toimeen, siksi kuningas suuttuneena kutsui hänet täältä pois…

— Vai siksi se Iisakki-herra täältä niin äkkiä hävisi, ihmetteli Hannu. — Jopa haistoinkin vähän käryä, kun hänet täältä vangittuna vietiin!

— Siinä oli syy. Kuningas oli käskenyt Isak Behmin toimeenpanna täältä sotaisen retkikunnan Suur-Suman linnaan, mutta hän vitkasteli, oli saamaton…

— Olisipa Iisakki siitä minulle vihjaissutkaan, pian olisi täällä suksimiehiä saatu kokoon, kehuskeli Hannu ponteissansa.

— Nyt emme me saa vitkastella…

— Ei ole tarviskaan. Olin jo kerran kaksikymmentä vuotta sitten samaa Suman linnaa valloittamassa, ei se paljoa pitele. Tuttu paikka, tuttu matka!

— Se seutujen tuntemus onkin tällä hetkellä ennenkaikkea tarpeen. Sillä teidän on nyt kuninkaan tahdon mukaan ensiksi ja heti lähdettävä siellä kahden käymään.

— Kahden, huudahti nuori Paavali, joka näihin asti ääneti ja ihmetellen oli kuunnellut linnanherran suurisuuntaista esitystä ja antanut vanhemman toverinsa yksin Harelle vastata. Mutta Hannu ei näyttänyt hämmästyvän tuota viimeistäkään ehdotusta, virkahti vain:

— Mikäs siinä on, käyhän tuolla matkalla vaikka yksin!

— Se on nyt asiani, jatkoi Hare virallisemmin. — Te hiihdätte Vienaan viemään sinne kuninkaan lähettämän kirjeen, joka on annettava Solovetin monasterin igumenille. Perin tärkeä kirje, hengellänne tulee teidän sen perilleviemisestä vastata, sillä siinä juuri esittää kuningas vaatimuksensa. Teidän on tiedettävä, millä asialla liikutte, mutta siitä asiasta ette saa hiiskua kenellekään. Perillä käytyänne on teidän vain tuotava tänne vastaus luostarin päälliköltä, — siinä ei saa siekailla eikä hutiloida!

Näin varotellessaan katseli liuhuparta linnanherra puheilleen kutsumiaan kansanmiehiä tiukasti silmiin. Hän tunsi hyvin vanhan kuninkaan miltei intohimoisen vaatimuksen, että hänen rakkaat pohjoiset suunnitelmansa vihdoinkin toteutetaan, ja tiesi omankin menestyksensä siitä riippuvan. Siksi juuri oli hän ensin aikonutkin lähettää poikansa Antin tätä asiaa ajamaan, mutta hieno nuori herra oli arastellut näin vaikeata matkaa, ja nyt tahtoi Erik tutkistella, oliko hän saanut oikeat miehet asialleen. Kiilto Hannun silmissä näytti hänelle kertovan, ettei hän ollut erehtynyt siitä miehestä, jolle hän nyt lähinnä päätti uskoa kuninkaan kirjeen, ja tähän tulokseen tyytyväisenä hän jatkoi Hannuun katsoen:

— Sinun vastuullesi jätän siis kuninkaan toimenannon ja hänen kirjeensä.

— Voitte uskoa…

— Mutta sen vieminen ei yksin riitä, teiltä vaaditaan muutakin kuntoa.

Tarjotusta luottamuksesta hurmaantuneena ahmi Hannu linnanherran sanat, kun tämä jatkoi:

— Teidän täytyy siellä Maanselän takana kulkea silmät ja korvat auki, ottaa selko, minkälaiset ovat sinne tänä talvena tiet ja matkat isommankin joukon kulkea, ja ennen kaikkea, onko siellä ja minkä verran varustuksia ja varustusväkeä, — käsitättekö? Hyvä! Jos tehtävänne ymmärryksellä ja nopeasti suoritatte, pääsette sitten oppaiksi ja partiopäälliköiksi itse retkellekin, jota varten tänne silläaikaa hankitaan miehiä ja varoja. Kuninkaan suosio on oleva hyvä palkintonne.

Näin puhui tuo muuten puiseva linnanherra vallan sulaneena, ja hänen keikaileva poikansakin oli melkein mielenliikutuksessa, kun hän hetken kuluttua hopitti talonpoikaiset miehet herrain pöytään palaa haukkaamaan, — taisipa olla iloissaan, kun itse säästyi sellaiselta hiihtoretkeltä! Ja sitä palaa haukatessa, jolloin särpimeksi ryypättiin Ranskan kihauttavaa viiniä, joi hän maljan ja toisenkin reippaiden suksimiesten ja heidän retkensä menestykseksi.

Hannu kulautti kurkkuunsa makeata viinaa, kuunteli onnitteluja ja nautti. Se oli hänestä kaikki kuin kaunista satua, — hänen oli jo vanhan kuninkaan uutta suunnitelmaa kuunnellessaan tehnyt mieli ihan hihkaista! Sillä iskihän se aivan hänen omiin, hartaimpiin unelmiinsa, loihtien ne yhtäkkiä ilmieläviksi. Ei, pojat, ei tässä ollakaan vielä ikäloppuja, Krankan Hannun tarina ei ole vielä päättynyt! Vielä päästään tästä ruunun retkelle, missä kysytään älyä ja oveluutta, vielä partiopäällikkönä liehtomaan, — tiesivätpähän herrat lopultakin, kun hätä tuli, kenen puoleen heidän oli käännyttävä!

Nuori Oravainen oli tehtävästä retkestä keskusteltaessa paljon pidättyvämpi kuin Hannu. Hän mainitsi herroille sen monista vaikeuksista, tiettömistä erämaantaipaleista ja hankalasta ruoansaannista. Mutta Hannu löi ne vaikeudet leikiksi ja virkahti vallan pisteliäästi Paavolle:

— Vanha Niilo-vainaja ei näitä matkoja arkaillut, olisiko pojasta polvi pilaantunut.

— Enhän arkaile, puolustelihe Paavali.

— Et toki. Taidat vain pelätä, että sinne eksytään! Herrat nauroivat rohkaisevasti Hannun reippaudelle ja taputtivat olalle vanhaa partiomiestä, jossa he havaitsivat asuvan oikean soturisielun, — sekös hiveli Hannun katkerana asunutta mieltä! Ja hän innostui siitä kertomaan entisistä partioretkistään, — sitä kerrottavaa olikin hänellä paljon ja sujuvasti häneltä tarina juoksi kannua kallistettaessa. Vihdoin kuitenkin liuhuparta isäntä nousi, aukaisi rautaisen lippaan ja toi sieltä Hannulle kouraan suurella sinetillä suljetun kuninkaankirjeen, varottaen:

— Sitä nyt vaali kuin silmäterääsi!

— Perille sen vien ja vastauksen tuon!

— Sen uskon. Tehtävänne nyt tiedätte, sopikaa lähtöpäivästä keskenänne ja onni retkellenne!

Oikein kädestä hän puristi talonpoikaisia vieraitaan. Siitä ymmärsivät nämä jo nousta ja lähteä Erik Haren kesteistä, vaikka Hannusta olikin vaikea noin kuumimmiltaan erota tuosta talosta, jossa hän oivalsi elämänsä rattaan yhtäkkiä onnen puolelle käännähtäneen.

Hän tunsi itsensä taas niin nuoreksi ja voimakkaaksi, kuin olisi kaksikymmentä vuotta pudonnut pois hänen hartioiltaan. Veri oli kuuma, jäsenet notkeat, jäntereet terästä, — hän käveli kuin kepeimmissä vuosissaan takaisin kolajavan hirsisillan yli kaupunkiin päin. Sillankorvassa, lumisella törmällä, pyörähti hän yhtäkkiä ympäri ja tarttui äkisti molemmin käsin nuoren toverinsa hartioihin, virkkoen:

— Eilen sanoivat ihmiset minua vanhaksi. Mitä sanot sinä, Paavali, siitä asiasta tänään?

— Eihän näytä sinua vielä ikä painavan.

— Eikä painakaan. Sinä olet vuosiltasi nuorempi, mutta pysyttele vain perässä, kun ensi maanantaina lähdetään tästä jokea ylöspäin hiihtämään!

Siinä he erosivat, ja Krankan Hannu läksi jo yötä myöten ajamaan Oulunsuusta kotiansa kohden Liminkaan, retkelle varustautumaan. Pakkanen pingoittui yötä vasten ja puski vihaisesti meriviiman kiihtyessä. Mutta reen perällä istuva mies ei tuntenut puhurin puristusta aavoillakaan mailla. Hän oli heittänyt ohjakset höllälle, antoi hevon hölkätä miten halusi, rekotti vain liikahtamatta reessä, katsellen kauas lumista lakeutta pitkin. Mutta hänen huuliaan väräytti tuontuostakin leppoisa hymy.

Hän ajatteli siinä näet palaamistaan aamuyöllä kotipirttiinsä. Siellä naisväki nousee vuoteiltaan ja kuhisee uteliaana hänen ympärillään. Johanna käy kyselemään: "No, mitäs sinulle, Hannu, siellä linnassa nyt sanottiin?" — "Eipähän paljoa", vastailee hän harvakseen. "Minulla on vain tässä povellani kuninkaan kirje, joka on vietävä Solovetiin…" — Enempää ei hän sano, mutta siitä jo pitää akkaväen ymmärtää, että nyt on miehellä taas lähtö suurempiin tehtäviin, että yksitoikkoisten pirttipäiväin ja naiskomennon aika on ohi…

Sitä toimettomuuden ja unhoituksen aikaa onkin kestänyt jo liian kauan, tuumi Hannu hiljaisissa rekimietteissään. Olipa hän jo pelännyt sen jatkuvan hautaan asti. Eipäs, — nyt se elämä taas aletaankin alusta, nyt näytetään, mihin vielä kyetään! Entinen kokemus avuksi, uusi vauhti päälle, eiköhän miehen arvo ja asema taas ylöspäin kimmahda…!

Reen perällä rekottaessaan ja lumista aavikkoa tuijottaessaan kuvitteli hän hetken kuluttua jo palanneensa onnistuneilta Vienan retkiltä, ensimmäiseltä ja toiseltakin. "Kuninkaan suosio on hyvä palkinto", — hän näki itsensä edelleen yhä tärkeämmissä ruunun luottamustoimissa. Niitä hoitaakseen on hän muuttanut uuteen kaupunkiin pois vanhalta, ilottomalta jokivarreltaan, ja siellä on hänellä nyt meritörmällä valkoisista hirsistä veistetty kaunis tupa, samanlainen kuin naapuriporvareillakin. Kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja tuvan päässä kamari. Sinne tulee joskus linnastakin herroja häntä tervehtimään ja yhdessä he siellä peräpenkillä olutkannun kallistavat. Vanhalle jokivarrelle ovat jääneet vinoseinäiset pirtit ja toraavat naiset, uudessa tuvassa hoitaa emännyyttä kenokaulainen nuorikko, joka viimeisen voittoretken kunniaksi valkoisin käsin kantaa pöytään uuden, vaahtoavan haarikan…

III.

Pari viikkoa myöhemmin hiihtivät jo Vienaan lähetetyt airuet kontit selässä Lentiiran aavaa ulappaa pitkin kaukaista itää kohden. Tuuli kiihtyi, rupesi pyryämään ja keli kävi raskaaksi. Koko laaja selkä kohisi pian sakeana myrynä; myrsky repi lunta sekä pilvistä että aavikolta ja vatvoi sen koviin, tahkeisiin kinoksiin, joiden yli suksi vaikeasti juoksi, eivätkä hiihtäjät nähneet montakaan syltä eteensä. Mutta ei auttanut heidän pysähtyä lepäämäänkään, ennenkuin järvitaival oli taitettu, sillä pian olisi tuisku heidät jäätikölle peittänyt.

Hannu puski tapansa mukaan edellä, puski ja kiroili itsekseen, sillä tämä vastaan kahnaava myrsky kävi hänelle jo vaivaksi. Hän oli Limingasta lähtiessään kaikista kehumisistaan huolimatta hiljakseen pelännyt näitä pitkiä taipaleita. Olihan hän kyllä ennen nuorempana ne katkaissut, mutta nyt moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt tällaisia pitkiä erämaanretkiä ja sillävälin oli ruvennut tulemaan tuota lihaakin liiaksi… Vaikkei hän tahtonut sitä myöntää, oli hän tullut vähän laiskaksikin hiihtämään, — sitä kun kotikylissä hevosellakin pääsee… Mutta alkumatka oli kuitenkin mennyt miltei odottamattoman hyvin Kajaanin uuteen linnaan asti, jonne rakennustöiden vuoksi tie oli auki ja yöpymäkyliä riittävästi. Eikä ollut näihin asti toki sattunut tällaista herranilmaakaan.

Nyt se kiinnitti. Vaikka Hannu ei yleensä ollut laskenut nuorempaa toveriaan edelle, ettei tämä pääsisi häntä väsymyksestä pilkkaamaan, niin nyt hän kumminkin hengästyneenä tuokioksi pysähtyi ja huusi Oravaiselle:

— Avataanpa vuoroin latu… tässä käy raskaaksi yksin kyntää. Hiihdäppäs sinä nyt vuorostasi edellä.

Ja kun Paavo lähti ravakasti edellä painamaan, lisäsi hän vielä:

— Hiihdä tasaisesti ja hätäilemättä, ei tässä riehtominen auta. Tulenpahan minä sitten taas ladunavaajaksi.

Siinä toisen ladulla oli sentään vähän kepeämpi liukua ja Hannun mietteetkin lähtivät jälleen iloisemmin kulkemaan. Hän muisteli ennen nuorempana tekemiään suksiretkiä ja seikkailuja vainolaisen mailla, — onpa hauska taas niitä muistoja verestää. Silloin hän oli hulivilipoika, tapeltiin väliin ja väliin pelailtiin tyttöjen kanssa… nyt ovat edessä vakavat tehtävät. Niiden silloisten retkien johdosta kutsui kuningas Vesaisen puheilleen Ruotsiin, kiitteli häntä ja antoi lahjoja… eiköhän se maan vaari näiden vaivalloisten rehkimisten jälkeen vielä kutsu meitäkin luokseen tarinoimaan. Siellä kuninkaanlinnassa on silloin leppoisa levätä ja muistella näitä tuiskupäiviä ja rakotulen ääressä vietettyjä öitä…

Tällaiset mietteet ne innostivat tuiskussa hiihtäjää eikä hän ollut väsymyksestään valittavinaan. Mutta tiukalle se sittenkin otti… tuntui jo monesti kuin olisi ruvennut luonto lähtemään, ja mielestä häipyivät silloin valoisat mietteet. Pitkä oli jo ollut hiihtorupeama, sittenkuin Lentiiran länsirannalta oli selille laskettu, se jo tuntui sekä vatsassa että nilkoissa. Tämä keli-vietäväkin… ja vastainen tunkee lumen ihan suun sisään, salpaa hengityksen! Nyt sen taas kerrankin tuntee, miten hiki voi ihmisestä lähteä, eikö lie selkä mekkoa myöten märkä… konttikin tuntuu nyt niin turkasen raskaalta…!

Hannu puristi sauvojaan ja potki tanakasti toverinsa perässä pysyäkseen, — kirvelkööt nilkat! Milloinkaan hän ei myönnä, ettei hän jaksa hiihtää siinä missä nuorempikin, ettei hän olisikaan enää entinen, uupumaton partiomies…! Oikeastaan olisi hänen jo ollut vuoro lähteä laduntekijäksi, mutta tuntuipa kuin siitä ei nyt olisi mitään tullut. — Eikö tule, — mitä joutavia, — pitääkö siis laskea Paavo kotiin palattua kehumaan, että pysyipä vanhempi mies sentään Lentiiran selällä kernaasti valmiilla ladulla…?

— Annahan Paavo… huusi hän toverinsa kintereille rientäen, — annahan kun minä taas pusken edeltä!

— Eiköhän se sentään käy kepeämmin minulta, nuoremmalta…

— Hä, nuoremmaltako… kyllä minä tässä ikäeron näytän!

Kimpautuneena pingoitti Hannu kivistävät pohkeensa ponteviksi, purasi hammasta ja porhalsi, topakasti umpea avaten, toverinsa ohitse. Jalkaterät tuntuivat jo kyllä melkein turrilta, mutta tahtonsa voimalla hän nekin pakotti toimimaan.

— Eikö tälle selälle laitaa tulekaan, puheli hän sentään jo vähän myöhemmin puolittain itsekseen, ja hänen äänensä soi hengästyneeltä ja tuskastuneelta. Sillä paljon työläämmältä kuin äsken tuntui hänestä nyt ladun avaaminen ja yhä verkemmäksi kävi vauhtikin, — hän ei voinut olla sitä itse huomaamatta eikä toveriltaan salata.

— Ei näy tässä myryssä rantoja, vaikka olisivat likelläkin, huohotti Paavali vastaukseksi. — Mutta tottapa sieltä vastatuulesta löytyvät.

— Tottapa aikanansa! — Hannu koetti puhua rauhallisesti, mutta tunsi äänensä värähtävän. Häntä nyt tosissaan väsytti, ei tahtonut enää jalka totella mäystimessä. — Mitä hittoja, tuumi hän itsekseen, — joko olisi tullut tosi eteen. Ja mitenkäs sitten? Hangelleko maata, — siihen kohmettuu heti likomärkä mies! Entä kuninkaan kirje…? Pitääkö Krankan Hannun, itse kesken uupuessaan, antaa se Paavolle perillevietäväksi ja myöntää, että jo vanhuus voitti…?

— Ei koskaan! Tässä on kestettävä, eteenpäin vain! Niin ponnisti hän taas kotvan aikaa vastaseen. Mutta väsymyksen lisäksi vaimensi jo tuskan ja epätoivon hiki hänen voimiaan. Hän hiihti kuin pökerryksissään, hengitys kävi yhä ahtaammaksi, toisinaan hän tunsi aivan horjahtavansa suksiltaan. Mutta hän puristi sauvojaan ja jatkoi niiden nojassa…

Taas tuli eteen pahempi kinos, jonka tuuli oli iskostanut tiiviiksi ja sitkeäksi. Siihen töksähti Hannun suksi kuin kiinni, ensiksi yksi, sitten toinen, eikä jalka jaksanut potkia sen vyöhykkeen yli. Mies huojui ja horjahti kyljelleen.

— Perhanan takkukeli… niinkuin olisi soraläjään hiihtänyt…!

Näin Hannu koetti suuttuneena selittää kaatumistaan ja hän kohottausi siitä taas heti muka suksilleen noustakseen. Mutta polvijänteet pettivät, jalka lipsahti alle kuin linkkuun ja rinta läähätti pahasti, — hän jäi siihen kuin riepu kyljelleen retkottamaan.

Paavo saapui samassa perästä, pohteissaan hänkin, mutta vielä sentään voimissaan. Hän seisattui sauvojensa varaan ja kysyi leikillisesti.

— Joko pettivät voimat Limingan urholta?

— Jalka lipsahti, taisi vähän polveen sattua… vastaili Hannu, koettaen kääntyä istumaan.

— Annahan kun autan sinut suksille…

— Kyllähän minä tästä… Taikka maltahan… huokasen tässä hetkisen…

Hän ei jaksanut toisen tukemanakaan nousta suksilleen ja oivalsi, ettei hänestä nyt ollut matkan jatkajaa. Polveen oli sattunut hänen kaatuessaan… mutta ei se ollut sitä… hän oli jo voimansa viimeiselleen ponnistanut eikä ollut mitään varalla. Siinä oli ihminen avuton, tahdon voimakaan ei enää jaksanut valaa vaikkua turtuneisiin jäseniin… Hannusta rupesi tuntumaan, että tässähän onkin niin pehmoinen levätä… Hän säikähti samassa tuota omaa herpautumistaan — tähänkö nyt siis pitäisi kangistua ja kuolla…? Ja kotona sitten kerrotaan, että eipä ollut Krankkalaisesta enää partioihin, sinne tupertui Lentiiran selälle… Ja kaikki kauniit unelmat ovat kuitit…

Pakostakin olisi pitänyt päästä pystyyn… hän koetti kohota kontilleen, mutta siitä ylemmäs hän ei noussut. Tuisku soi yhtä sakeana selällä, se rupesi heti kasaamaan kinosta hänenkin ympärilleen, ikäänkuin haudatakseen kaatuneen miehen.

Paavo seisoi sauvainsa varassa hänen vieressään ja virkkoi vihdoin huolestuneena:

— Tähänkö pitäisi jäädä yöksi säätä pitämään…? Ei tule mitään, kun ei tulta saada…

— Eihän siitä tule mitään… Maltahan.

Hannu oli taas vaipunut kyljelleen äskeiseen koloonsa — hänen jäsenensä olivat kohmettuneet, hän ei saanut niitä liikkumaan. Tuiskun lisäksi näytti jo iltahämäräkin peittävän kaikki pimeäksi hänen ympäriltään, hänestä jo tuntui, että tässä se on nyt lorun loppu. Se oli Krankan Hannun viimeinen sankariretki…

Tähän masentavaan ajatukseen hän ikäänkuin vaipui ja torkahti.

Paavali katseli kauhulla toveriaan, katseli hädissään ympärilleen pyryävälle selälle. Vasemmalla kädellä oli tuisku kuin ohkasempaa, hänestä näytti sieltä jotakin haahmottavan. Kiireesti hiihti hän sinnepäin tutkimaan, olisiko siellä edes jokin saaren nyppylä… Aivan oikein, siellä oli, jopa aivan lähellä, maan ranta vastassa, metsäinen rinne… Nuolena palasi nuori mies sitä kertomaan kinokseen peittyvälle toverilleen.

— Tässä on metsä ääressä, nouse, hiihdetään sen suojaan! Kaivetaan siellä maja kinokseen ja tehdään komea rakovalkea!

Hannu ei vastannut. Hän kuuli kyllä toverinsa sanat, mutta kuuli ne kuin kaukaisen huminan eikä saanut ääntä suustaan kulkemaan.

— Nousehan…

Hätääntyneenä tarttui Paavo häneen hartioista, koetti nostaa raskasta miestä, ravisti häntä minkä jaksoi ja haastoi nousemaan.

Silloin lähti taas veri verkalleen virtaamaan jähmettyvän miehen suonissa, hänen tajuntansa palasi selvemmäksi ja hän sai jo äänensä kulkemaan.

— Niin, rakovalkea…

— Nouse, tässä on ranta…!

— Maltahan, huokasen vielä…

Hän oli taas koettanut liikahtaa, mutta vaipui jälleen hankeen, eikä kotvaan aikaan vastannutkaan Paavon puheisiin. Paavo sitoi silloin kiireesti vyöllään Hannun sukset yhteen, vyörytti niiden päälle toverinsa ja lähti häntä siten vetämään metsää kohden. Monesti kierähti kontettunut mies suksilta ja Paavon oli taas vyörytettävä hänet niille…

Taas virkosi Hannu, kun toveri häntä näin kinoksessa kieritteli. Oltiin jo metsän rinnassa, suojassa pahimmalta myrskyltä. Hannu näki nuoren miehen ylitseen kumartuneena, näki huolenalaisen, lempeän, kauniin kiillon ystävänsä silmissä… niiden sininen, terve ilo, kun ne huomasivat retkikumppalin virkoavan, painui syvälle Hannun mieleen. Mutta siihen välähti samalla toinenkin tajunta: Onko Paavo jo älynnyt hänen avuttoman uupumuksensa ja menehtymisensä…?

— Haehan sompani jäältä… käski hän, ponnistaen äänensä mieheväksi. — Jo minä tästä itsekin kykenen pystyyn… Sattui pahasti polveeni…

— Joko todella jaksat nousta? kyseli Paavo vilpittömällä riemulla.

— Mikäs tässä… eihän tässä hätä vielä ole likelläkään… pahemmatkin kolaukset on partiomiehen kestettävä!

Sillävälin kuin Paavo haki jäältä hänen sauvansa, kohottausi Hannu hitaasti kontalleen ja ryömi kinoksen yli kuusiryhmään, johon hän koetti suksilleen istahtaa…

Hetkeä myöhemmin loikoilivat partiomiehet rinnakkain havuvuoteella kinokseen poljetussa tuulensuojassa ja ihanasti lämmittävä rakotuli edessään. He sulattivat poronlihaa illallisekseen, hautoivat kontettuneita raajojaan ja puhuivat päivän vaikeasta taipaleesta. Hannukin oli pian, saatuaan palan haukatuksi ja jalkansa haudotuiksi, reipasta miestä, kehasten, että monessa liemessä hänkin on ollut, mutta eipä tällaisessa myryssä. Hänen tupertumisestaan kinokseen puhuttiin vähemmän, Paavokaan ei ylvästellyt avustaan eikä pelastustoimistaan. Ja Hannu itse harkitsi tyystin, toveriaan syrjästä katsellen, oliko tämä todella tajunnut hänen lopullisen avuttomuutensa… Ehkei se sentään käsittänyt hänen jo olleen kontettumassa… taisi toki uskoa, että hän, Hannu, vain tahtoi hetkisen levätä…

— Tuohon polveen sattui kaatuessani pahasti… miten lie jalka vääntynyt, oli tehdä miehelle ihan viimeiset kepposet, — niin selitti hän nyt kolttostaan, ojennellessaan koipeaan tulta kohden ja sujutellessaan edestakaisin jalkaansa. — Mutta kyllä se siitä taas vertyy, kun tässä nuotiolla yö levätään…

— Ja huomiseksi kai myrskykin asettuu.

— Tietysti asettuu… eihän hätä vielä ole tämän näköinen…

* * * * *

Huomenna matkaa jatkettiinkin. Vähän lyhenteli Hannu nyt päivätaipaleita, sovitti tiheämpään ruokailupaikat ja varoi tuiskulla lähtemästä suurille selille. Siten hän hyvin jaksoi taivalta tehdä ja liiat rasvat sulivat sillävälin kepeämmiksi. Pian siitä jouduttiin karjalaisten kyliin, joista taas veti teitä Vienan rannoille, — silloin oli Hannu jälleen varma ja taittumaton suksisankari, oli ylpeä kuninkaan lähetti, joka karkealla äänellä komenteli Karjalan miehiä oppaikseen ja heille kehui matkansa tärkeyttä. Ja kun pitkillä metsätaipaleilla pysähdyttiin nuotion ääreen, silloin hän väliin ikäänkuin lohduttikin nuorempaa toveriaan tarinoiden, että vaivalloistahan tämä matkanteko on, mutta on siitä vielä palkkakin valituille miehille.

— Eipä näiltä taipaleilta joka poika selviäisikään, tässä täytyy olla miehet taattua tekoa!

IV.

Palattuaan — alussa vuotta 1611 — lähettimatkaltaan Vienasta asusti Krankan Hannu viikkokausia Oulunsuussa, joutamatta kotijoellaan käymäänkään. Sillä häntä tarvittiin nyt joka päivä Oulun linnassa, siellä tapahtuvissa neuvotteluissa ja varusteluhommissa. Porvarit, jotka näkivät hänen monissa kiireissään viilettävän kaupungin ja linnan väliä, turkki auki ja vyö liehumassa, katselivat häntä kunnioituksella ja virkkoivat merkitsevästi toisilleen:

— Katsoppas Krankkalaista, siitä on tullut taas toimen mies!

— Ja ruunun mies!

Linnassa oleskeli näihin aikoihin jo Ruotsista tulleita sotaherroja, jotka valmistelivat kuninkaan sieltä tehtäväksi suunnittelemaa talviretkeä. Heille oli Vienassa käyneiden airuiden nyt yhä uudelleen ja juurta jaksain selitettävä sikäläiset tiet ja matkat, Karjalan puolen ja Valkeanmeren rannikon olot ja asutus, varustukset ja muonamahdollisuudet.

Hannu sai siten alituiseen olla äänessä, eikä hän pannutkaan kynttiläänsä vakan alle. Hän liikkui näissä herrain neuvonpidoissa kuin kala vedessä ja tekeytyi mahdollisimman tärkeäksi kertoessaan käynnistään ja huomioistaan Suur-Suman linnassa sekä retkestään Vienanmeren jään yli Solovetin saariluostariin, jonka rikkautta ja vaikutusvaltaa hän laajasti kuvasi. Hänen toverinsa, Paavo Oravainen, istui hänen puhuessaan enimmäkseen ääneti, joskus vain hän oikoi Hannun liian lennokkaita ja hyvätoivoisia tarinoita, — hänelle tuotti vaikeutta sekin, ettei hän osannut ruotsinkieltä, jota Hannu mitenkuten hallitsi. Herrat jättivätkin senvuoksi Paavon syrjään ja sen oivallettuaan läksi tämä käymään kotonaan Kemissä, kunnes aseretken aika läheni.

Sillä aseretki oli nyt kuninkaan käskystä heti tehtävä. Tosin ei Solovetin ovelan igumenin vastaus, jonka Hannu ylpeänä toi mukanaan, siihen aihetta antanut, siinä kun kieltäydyttiin tarjotusta sotilasavusta ja yleensä Ruotsin sekaantumisesta heidänpuoleisiin asioihin. Mutta tämä seikka jäi nyt sivuasiaksi, koko tuo kirjeenvaihto osoittautui pelkäksi tekosyyksi ja vanhan Kaarlo-kuninkaan varsinaisten valloitusaikomusten peittämiskeinoksi. "Lähtekää jo vihdoinkin sille retkelle Jumalan nimeen!", niin oli Kaarlo melkein kärsimättömästi kirjoittanut viimeisessäkin kirjeessään Erik Harelle.

Jokin määrä sotaväkeä olikin tehtävää retkeä varten jo saapunut Länsi-Pohjasta Oulun linnaan, samoin aseita, pyssyjä ja tykkejä, ja lisää odotettiin. Kuningas ei säästänyt apuvaroja, mutta monet valmistukset olivat silti vielä kesken. Oli hankittava retkikuntaa varten paitsi sotaväkeä, aseita ja muonaa, myöskin tuhatkunta pohjolaista suksimiestä, ja Krankan Hannun toimeksi jäi nyt viipymättä koota yksi, hänen komentoonsa jäävä, hiihtäjäosasto, — se tehtävä tuli hänelle kuin luonnostaan lankeavana.

Näissä toimissa se Hannu nyt liehui Oulun satamassa, puhutellen siellä käyviä maalaisia ja hankkien asiamiehiä eri pitäjiin. Lepoon hänellä ei ollut pitkän retkensä jälkeen aikaa, mutta eipä hän lepoa kaivannutkaan. Toimintaa, menoa, hyörinää, sitäpä oli hän jo kauan ikävöinyt — nyt hän sitä sai riittämään asti, eikä ollut hänellä enää pelkoa nuutumisesta kotipirtin pankolla!

Kotipitäjässään oli hänen kumminkin nyt pistäydyttävä noita suksimiehiä sieltäkin kerätäkseen, ja hän lähti eräänä päivänä, linnankirjuri matkassaan, ajamaan sinne, sekä sieltä vielä etelämpiin pitäjiin. Mutta kotiinsa Krankkalaan ei hän ehtinyt, eikä ikävöinytkään poiketa, hän vain kiirehti suoraan Voutilaan, jonne vanha Kaapro jo ajoissa oli kapulalla kutsunut miehiä pitäjän eri kulmilta. Kaukaa vain kuumotti Hannun ajaessa kotitalo ylempää jokiahteelta, harmajana ja matalana, ja hymähdellen hän sitä vieressään istuvalle kirjurille osoitti:

— Tuolla on Krankkala… pieni ja matala. Mutta kun näiltä retkiltä selvitään, niin tehdäänkin talo uusi ja uljas!

— Tähänkö samaan paikkaan?

— Tuskin… taikka kuinka nyt asiat kääntyvät…

Voutilassa olivat isäntämiehet, joille Kaapro etukäteen oli asian selvittänyt, jo pitäneet neuvottelua siitä suksimiesten otosta ja he olivat yleensä perin haluttomat koko tähän retkihommaan. Rasittavaa oli sotaväenotto ollut Pohjanmaalta viime vuosina muutenkin, päivätyöläisiä oli sieltä sen lisäksi viety paljon Oulun ja Kajaanin linnan rakennustöihin, ei olisi miehiä riittänyt uusille retkille. Vuodentulo oli ollut huono, maakunnassa oli köyhyys suuri, eikä senvuoksi sitä uutta veroakaan, jota voudin nyt oli kannettava retkeläisten muonaksi, mitenkään olisi jaksettu maksaa.

Siitä kaikesta oli jo Voutilassa surkeita valituksia esitetty ennenkuin Hannu sinne ehtikään, ja hänen astuttuaan väentäyteiseen tupaan pääsivät ne pian uuteen vauhtiin.

— Mitä varten sinne Karjalaan sitten olisi lähdettävä talvikaudeksi rämpimään, kyselivät ukot harmistuneina. — Sinäkin Hannu rupeat vielä vanhana miehenä joutavoimaan!

— Ja meidän, talonpoikainko, muka pitäisi lähteä sinne sinun perässäsi tarpomaan!

Oikein suurta luottamusta ei liminkalaisilla näyttänyt olevan tätä merkkimiestään kohtaan, eivätkä he erinomaisemmalla arvonannolla häntä puhutelleet.

Aluksi ei Hannu antautunut pitäjänmiestensä kanssa väittelyihin, tervehti vain rattoisasti tuttaviaan, pistäysi karsinassa naisten puolella kertomassa Karjalan terveisiä ja istahti sitten Kaapro-voudin viereen peräpenkille miesten puhetta kuuntelemaan. Vasta kun naapurit kovin äänekkäästi kävivät häntä ahdistamaan, virkahti hän rauhallisesti:

— Köyhäthän nyt on ajat, niin ovat Krankkalassakin, mutta muistelen minä kuitenkin, että ennenvanhaan noustiin suksille vielä köyhemmissäkin oloissa, kun oli vainolaista kuritettava. — Ja väittelijäin keräytyessä lähemmäs hänen ympärilleen jatkoi hän hiukan pisteliäästi: — Onhan tässäkin miesparvessa partasuita uroita, joita ei silloin mikään pidättänyt Vienaan hiihtämästä.

Isäntämiehet sen myönsivät, mutta väittivät aikoja nyt toisiksi. Silloin Vesaisen aikaan käytiin Karjalassa maksamassa vanhoja kalavelkoja, sinne vaati silloin miesten sisu, ja mitä sieltä silloin otettiin, se otettiin omain tappioiden korvaamiseksi. Mutta nyt ei Pohjanmaan miehillä ole karjalaisia vastaan mitään valittamista, rauhassa on eletty lähes parikymmentä vuotta, ei ole enää koston syytä, — siksi ei ole halu uudistaa noita vanhoja vainon aikoja.

— Lähdeppäs sinne suotta pakotta ärsyttämään rajantakaisia, nostattamaan nukkuvaa kontiota, kyllä se sieltä taas herää ja karjasi repii!

— Ja minkäpä voitat hiihtämällä sinne asiatta ja tarpeetta tappelemaan!

Näin tiukkailivat rauhalliseen raadantaan tottuneet maamiehet, joista koko partiohanke nykyoloissa oli päätöntä ja vaarallista hommaa, ja he moitiskelivat kautta rantain Hannua, että tämä ikämiehenä oli antautunut asiamieheksi sellaiseen seikkailupuuhaan. Silloin Hannukin vähitellen kuumeni ja kävi kipakammin vastailemaan:

— Mitäkö voitetaan? Mitä olivat sitten ne Vesaisen voitot, joita yhä vielä ylistetään? Nuo silloiset retket olivat pieniä, tuloksettomia partioretkiä… edestakaisin vain toisilleen kostettiin. Nyt on aikomus valloittaa maita ja kaupunkeja ja siten lopullisesti ratkaista karjalaisten ja meikäläisten välit. Sitä varten pannaan nyt ruunun toimesta käyntiin komea ja suuri sotaretki, aivan toista maata kuin Vesaisen aikaiset ryöstöhiihdot…

Mutta isäntämiehet eivät sanoneet välittävänsä koko siitä ratkaisusta; eläkööt karjalaiset rauhassa omilla rannoillaan, eiväthän he häiritse Ruotsin ruunua, mitäpä heitä lähtee rääkkäämään. Ja taas kohdistui arvostelun kärki ankarana Krankan Hannuun, jonka oman maineensa kaipuussa ja Vesaisen mainetta kadehtien sanottiin antautuneen haalimaan rahvaan miehiä tuolle uhmaretkelle. Entiset partiotoverit muistuttivat myös purevasti, että silloin Vesaisen aikaan oli Hannu, vaikka nuori olikin, usein varotellut toisiakin antautumasta turhiin verenvuodatuksiin ja aina ajanut sovinnon asiaa. Ei tunnu mies iän mukana ainakaan viisastuneen!

Siitä Hannu jo kimpausi, veri kohisi korviin, silmät syttyivät palamaan ja komeana hän siitä koholleen nousi. Tuvan täyteinen väki katseli kummissaan tuota tuonaan jo ränstymään ruvennutta miestä: hän oli tänä talvena kuin nuortunut ja norjistunut, olihan hän kuin sankari siinä suoraryhtisenä seistessään punottavin poskin ja päätään pitempänä kaikkia muita, — häntä tuskin olisi enää uskonut vanhaksi Hannuksi. Niinkö oli äskeinen Vienan hiihto nuorentanut miehen, mahtoi siinä sittenkin olla vielä vanhaa sisua! Näin miettien miehet vaikenivat ja ihailevaa supatusta kuului naisten joukosta, kun Hannu ravakasti karahti keskilattialle ja helähtävällä äänellä vastasi:

— Partioissa olen kulkenut aina siitä asti, kun isävainajani otti minut mukaansa rajajärville. Enkä ole sotia karttanut, sen tietävät ne, jotka Santavuorella rinnallani tappelivat, vaikkei siitä ole lauluja tehty. Jos olen joskus varottanut, lienee minulla siihen syytä ollut, mutta nykypolven nuoret miehet ovat syyttä pelkureita. Kuningas kutsuu teitä nyt miesten retkelle vanhoja vainolaisiamme vastaan, en minä, mutta minä en arkaile lähteä mukaan verestämään vanhoja muistojani!

Toisilta miehiltä meni suu tukkoon tuota kuullessaan, toiset vain yhä todistivat koko aijotun retken hullun hankkeeksi. Mutta olipa sellaisiakin, jotka heränneistä muistoistaan innostuivat. Vanha Juorkunan Jussi Temmesjoelta, joka oli keski-ikäisenä miehenä ollut Hannun toverina Vesaisen retkillä, läimäytti häntä olalle ja virkkoi:

— Hullun hanketta se on, Hannu, mutta se vetää vanhaa partioluontoa, — tässä on yksi mukaasi lähtemään!

Mutta toiset veistelivät:

— Yksinpä taidatkin olla, Jussi, vanhuus sinuakin jo vaivannee! Hiihdä sinä kahden Krankkalaisen kanssa — muita ei täältä lähde!

Silloin muutti Hannu yhtäkkiä äänensä komentavaksi:

— Tässä ei nyt kysytä, lähteekö täältä suksimiehiä Vienan retkelle, — lähteminen on, sillä kuningas käskee.

Hän käännähti kopeasti ympäri äänettömäksi käyneessä tuvassa ja jatkoi kohta samaan sävyyn:

— Niin on asia. Täällä on saapuvilla linnan kirjuri, alkakaahan vain hänelle ilmoitella, kuka kustakin talosta pannaan hiihtämään!

Ei siinä auttanut motkottaminen. Vastahakoisemmatkin isäntämiehet vaikenivat, mutta hiljaa he yhä keskenään katkeralla mielellä supattivat, muristen:

— Onpa nyt Krankan Hannusta tullut mahtava mies, on kuin jo olisi ensi mies kuninkaasta…!

— Heittäysi herrain kätyriksi, sinne sitä onkin aina luonto vetänyt. Ei ole Hannu enää meidän miehiämme, vaikka hän puhuukin vanhoista partiomuistoista.

— Mitä partioita nämä ovat! Lähdeppäs omin päin rehkimään ja hankkimaan rahvaalta uutta sotaväenottoa! Selkäänsä sietäisi mokoma ruhtinas!

— Ja yhtä tuntuvasti kuin Tarharannan luhdissa. Luvataanko lehmännahka talosta sille, joka tämän herrain kätyrin pehmeäksi pieksää?

Näin he nurkissa kuiskailivat ja joitakin katkelmia siitä napinasta kuuli kyllä Hannukin, mutta hän ei siitä välittänyt. Hän silmäili ympärilleen ja oivalsi esiintymisellään tehneensä pystyvän vaikutuksen yleensä pitäjäläisiinsä, niin miehiin kuin naisiin, jopa niihinkin, jotka suuttuneina nurkissa supattivat. Erityisesti hän huomasi naisten pysähtyneen taloustoimistaan tuota viimeistä väittelyä kuuntelemaan — hän oli nähnyt kimalluksen erään rivakan neitosen silmissä ja älysi, ettei se puna, joka immen poskilla leikki, johtunut yksinomaan lieden hohteesta. Siitä hänen mielensä yhä varmistui, siitä rohkeus rinnassa paisui ja rempseänä istahti hän taas peräpenkille Juorkunan viereen, jolle hän virkkoi:

— Lähtee niitä suksimiehiä tästäkin kylästä muitakin kuin me, vaikka naapurin isännät vähän napisevatkin!

— Mutta ne vihaavat sinua, Hannu!

— Kadehtivat, kun minä liikun ruunun toimissa ja kun minulla on maani verotonna, sen tiedän. Mutta siitä en välitä; kun retkille päästään on kauna kaukana. Vihattiinhan sitä väliin Vesaistakin, nyt ihaillaan!

— Niin, kaikki riippuu siitä, miten retki onnistuu.

— Se onnistuu, se ei olekaan nyt yksin meidän talonpoikaisten lankain varassa, tukevampi on nyt turva takanani!

Pystypäisenä liikuskeli Hannu kokouksen päätyttyä Kaapron tuvassa, jossa naapurin ukot hänelle tilaa tekivät — se hänen mieltään hiveli. Sillä hän olikin tuntenut viime aikoina olevansa heidän silmissään hiukan niinkuin alakärsänä… he vähättelivät hänen entisiä ansioitaan ja olivat kai jo uskoneet hänen vanhettuneen, pitäneet häntä menneenä miehenä. — Eipähän, ukot, Krankan Hannu on vielä pinnalla ja aikoo siinä pysyäkin! Hän on taas mahtavin mies monessa pitäjässä ja kun hän käskee, niin sitä totellaan, vaikka nurkissa napistaankin!

— Kas niin, Esa, käy vain sinäkin sinne kirjurin pöytään, virkkoi hän hymähtäen eräälle lähinaapurilleen, jonka hän näki vihapäissään vitkastelevan. — Et siitä mukisemalla selviä, mies lähtee hiihtämään sinunkin talostasi!

Hän heitti voitonvarman, ivallisen silmäyksen ympärilleen. Oven suusta katselivat kylän pojat häntä kunnioituksella, silmät suurina, ja uunin luota yhytti hän taas kauniin silmänheiton, jossa oli sekä rohkaisevaa lupausta että salaista sopimusta. Hän luki siitä suihkasevan tervehdyksen: Onni retkellesi, Krankan isäntä, jos maineella palaat, — olet nuori vielä!

Ja kun emännät kotvan kuluttua kutsuivat viivähtämään pyydettyjä kokous vieraita aterialle, niin ensimmäisenä he veivät Krankan Hannun juhlapaikalle pöydän päähän, niinkuin mieluisimman juhlavieraan ainakin.

V.

Pakkanen ei ollut Pohjanmaan pahimpia sinä talviaamuna maaliskuun alussa, jolloin Vienan retkeä varten vihdoinkin Ouluun koottu aseväki oli tarkastettavaksi asetettu rintamaan Linnansaaren alaiselle jäälle, — ei pahimpia, mutta se oli kuitenkin sangen raaka ja pistävä. Mereltä kiersi salmen kautta vihainen viima ja se tunki, kosken nostaman kosteuden terästämänä, luihin ja ytimiin asti. Se oli loihtinut ilman teräksenharmaaksi, jäähdyttänyt valkoisiksi miesten parrat ja silmäkarvatkin, naapukkain puuhkat ja turkinkaulukset. Kylminä ja paksuina nousivat savupatsaat Linnansaaren ja Haahtiperän taloista hallavalle taivaalle, sinne ikäänkuin jähmettyen. Koko luonto tuntui äänettömäksi kangistuneelta, ainoastaan koski soitti kumeaa kohinaansa ja joskus kuului mereltä päin pitkä ja valittava vongahdus, kun jää ulkosatamassa halkeili.

Riveihin asetetut aseväen osastot, jotka siinä päällikköjään odottivat, polkivat yhtämittaa jalkojaan säilyäkseen paleltumasta jäisellä aavikolla. Pahinta hätää näytti pakkanen muualta tuoduille palkkasoturiosastoille, jotka eivät olleet tällaisiin kylmiin tottuneet ja joiden pukimet olivat ohkasemmat. Siinä seisoi lähinnä saaren rantaa, linnan vesiportin kohdalla, osasto aivan äsken saapunutta irlantilaista jalkaväkeä. Sen kapeakaatioiset, ruumiinmukaisiin mekkoihin puetut miehet, jotka olivat sitoneet korvilleen sukkia, huiveja tai mitä muuta olivat löytäneet ja jotka siinä lämpimikseen tekivät huimia jalkaliikkeitä, olivat melkein hullunkuriset nähdä ja kummissaan heitä katselivatkin raskailla olkapyssyillä asestetut ruotsalaiset nihdit, jotka paremmissa vaatevarustuksissa olivat sijoitetut heidän viereensä. Näiden takana oli lipullinen Länsi-Pohjasta saapunutta, pitkämiekkaista ratsuväkeä, joka koko ajan oli lainehtivassa liikkeessä, kuuran peittämät hevoset kun lakkaamatta tömistelivät jalkojaan ja kylmiä kannuksia arkaillen karahtivat puoleen ja toiseen. Ulommaisina linnasta ja lähinnä Haahtiperän rantaa seisoivat leveänä rintamana pohjalaiset suksimiehet, joilla oli selässä kontit ja kirveet ja oikean sompasauvan sijasta kädessä pitkä keihäs.

Sitä väkeä oli kaikkiaan vajaata tuhatkunta miestä, paljon vähemmän kuin alkujaan oli aiottu. Hiihtäjiä yksin oli käsketty kerätä mukaan tuhat miestä, mutta niitä ei ollut nyt saapuvilla kuin neljättäsataa, — enempää ei oltu saatu. Mutta olihan siinä sittenkin koossa suurempi sotavoima, kuin mitä näillä mailla koskaan oli nähty, kolme kertaa suurempi kuin koko Oulun kaupungin asukasmäärä, ja se teki siis paikkakuntalaisiin sangen komean vaikutuksen. Niinpä olivatkin Haahtiperän asukkaat, yksin lapset ja naisetkin, keräytyneet satamansa rantaan katselemaan tuota outoa väkeä ja sen suurista tehtävistä tarinoimaan. Paksuturkkiset porvarit juttelivat siinä sotamiesten kanssa, ja kaupungin pojat hiihtelivät eri osastojen välissä ja ihmettelivät varsinkin taaimmalle pysäytettyä, pitkää kuormastoa, jossa olivat retkikunnan aseet ja muonat ja jonka monesta reslasta uhkaavina ammottivat esiin rautaisten tykkien suut.

Sotaherroja odotettiin linnasta tarkastamaan näitä jäälle asetettuja joukkoja. Eilen oli näet vihdoinkin saapunut Oulunsuuhun se skotlantilainen eversti, Anders Stuart nimeltään, jonka Kaarlo kuningas oli määrännyt tämän Vienan retken ylipäälliköksi; nyt alkoi jo aika olla täpärällä retken tekoon, sillä pianhan kevätkin läheni. Tästä juuri Oulun porvarit, jotka tunsivat maanselän matkat, siinä odotellessaan keskustelivat.

— Mitenkä he luulevat saavansa tuon ratsuväkensä sinne selkien taa, jossa ei tietä ole ollenkaan?

— Senhän juuri kuulemma pitäisi muille tie polkea, mutta ei se ainakaan mies selässä käy.

— Entä nuo raskaat tykkireslat, — liekö Hannu oikein herroille kertonut, minkälaiset siellä ovat metsät ja kinokset!

— Onhan se täällä niiden kanssa toista kuukautta neuvoa pitänyt, tottahan nuo tietänevät, minkä tekevät.

Keskustelijat vaikenivat, sillä nyt vihdoinkin näkyi herrasturkkeihin puettu miesjoukko laskeutuvan vesiportista alas linnan venhevalkamaan ja sieltä jäälle aseväkeä kohden. Susiturkkeihinsa melkein vajonneen, pienen, pukkipartaisen Erik Haren rinnalla asteli sieltä eellimmäisenä pitkä, tuimakatseinen ja tuuheaviiksinen uros, ylipäällikkö Stuart, joka niin nopein liikkein läheni kuuraista armeijaansa, että Haren oli vaikea hänen askeleissaan pysyä. Jalkajoukon eteen ehdittyään tohautti hän sieramiaan, joita kostea pakkanen nähtävästi kutkutti, ja jäi sitten melkein hämmästyneen näköisenä katselemaan ympärilleen sumunharmaaseen luontoon. Ja kun siihen ehtivät toiset upseerit, kääntyi hän tarinoimaan nopsaliikkeisen, punapartaisen ja hiukan pörröisen näköisen miehen kanssa. Se oli irlantilaisen palkkaväen johtaja Robert Sim, irlantilainen itsekin, jonka vilkkaat silmät iloisesti pälyilivät. Toiset olivat ruotsalaisia tai suomalaisia osastoupseereja, paitsi leveään, isosolkiseen vyöhön vyötetty, synkkäsilmäinen, tyytymättömän näköinen tykistöpäällikkö, joka oli hollantilainen palkkasoturi. Heihin yhtyi pian aseeton kolmiapilas: kuninkaan kansliakirjuri, jonka Kaarlo IX vartavasten oli lähettänyt Ouluun valvomaan retken toimeensaantia, sekä sotapappi ja tulkki, joiden tuli seurata Vienaan asti, kaikki suurissa kallokkaissa ja leveäliepeisissä turkeissa. Muita hiukan jälempänä laskeusi jäälle nuori, kekkuileva Antti Hare, joka oli määrätty retkelle johtamaan Oulun linnannihtejä, mutta joka nyt jo viluisena paineli korviaan ja vieressään kulkeville, peskipukuisille suksipäälliköille, Krankan Hannulle ja eräälle länsipohjalaiselle voudille, valitteli tätä Pohjanmaan ilotonta, kylmää, tuulille aavaa luontoa.

Tämän jäälle keskustelemaan pysähtyneen esikunnan läheisyyteen ja sitä katselemaan kahloi Haahtiperän rannasta utelias kaupunkilaisjoukko ja Hannu poikkesi sotaherrain parvesta hetkeksi sinne tervehtimään tuttavaansa pormestaria, jonka hän näki siinä porvarien ryhmässä, — hän ei näet tahtonut ylennetyssä asemassaan sentään esiintyä liian ylpeänä. Pormestari kävi uudelle suksipäällikölle heti vilkkaasti kertomaan äsken selville saamaansa uutista:

— Viime päivinä on täällä Oulunsuussa majaillut pari karjalaista reppuria, niinkuin niitä tavallisestikin täällä liikkuu. Mutta eilen illalla myöhään ovat molemmat laukkuniekat äkkiä hävinneet majapaikastaan.

Hannu kävi kohta hyvin tärkeän näköiseksi:

— Miksei niistä ole ajoissa ilmoitettu? Minnekkähän päin ne hiihtivät?

— Ovat taitaneet piessan pojat hiihtää kotipuoltaan kohden…

— Viemään sanaa tämän sotaväen saapumisesta, huudahti Hannu huolestuneena. — Hitto soi, ne miehet on napattava kiinni, ennenkuin kauas ehtivät!

— On ne jo voineet kauaskin ehtiä! Ja kerrotaanhan tästä Vienan retkestä jo varsin yleisesti pitkin jokivartta.

— Se ei ole hyvä juttu. Minun täytyy puhua siitä ylipäällikölle…!

Täydessä touhussa kiirehti Hannu takaisin herrain parveen. Mutta hän ei päässytkään heti päällikön puheille ja sillävälin hän jo ehti miettiä asiata tarkemmin: Jos se lähettää jonkun reppurien jäljille, niin se tietysti lähettää hänet, Hannun, joka ei silloin saakaan Oulusta samota päällikköjen sakissa… Ja kuka sen tietää, vaikka herrat niin säikähtäisivät tuota sananvientiä, ettei lähdöstä tulekaan mitään, — ne ovat muutenkin haluttomat koko hommaan… Hannu päätti pitää tiedon omanaan, arvellen, niinkuin pormestarikin, että on sinne Vienaan saattanut ehtiä muitakin sanoja näistä Pohjanmaan sotaisista varustuksista, ei taida tieto enää olla parin reppurin varassa. Haluttomia herrat tosiaan olivat koko retkelle lähtemään, keskustellessaan siinä rintaman kupeella edessäolevan matkan edellytyksistä. He murisivat, että suksimiehiä oli hankittu liian vähän, ja moittivat voutia, joka ei edes yhden kuukauden muonaa ollut saanut kokoon. Porvarien luota palatessaan kuuli Hannu pitkä viiksisen ylipäällikön juuri karkeasti sadattelevan murtavalla ruotsinkielellä:

— Onko tässä lopultakin järkeä? Tänne eilen tullessani luulin, että oli tarkoitus oikealla sotajoukolla hyökätä rajan yli… Nyt kuulen, että minun on tällaisella kirjavalla parvella taivallettava monta kymmentä peninkulmaa tietöntä erämaata tuntemattomiin maailmoihin… Mitä siitä voi tulla?

Hän heitti taas miltei toivottoman silmäyksen tuohon hänen mielestään naurettavan pieneen ja todellakin sangen kirjavaan sotajoukkoonsa. Kokenutta soturia arvelutti kovasti ja hän kääntyi taas Erik Haren puoleen, joka oli johtanut valmistukset:

— Miten olette sen ajatellut? Muonaakin on vain yhdeksi kuukaudeksi, tuskin perille asti päästäksemme?

— Kuninkaan tarkoitushan on, että vihollismaa saa, jahka sinne ehditään, elättää retkikunnan, vastasi Hare kalpeana ja lyhyesti, älyten Stuartin puheet moitteeksi itseään kohtaan.

Skotlantilainen tunsi kuninkaan käskykirjeet eikä ruvennut siitä asiasta pitempään väittelemään.

— Mutta päästäänkö siihen maahan kulkemaan, kun ei ole teitä? jatkoi hän kysymyksiään.

— Vaikeuksia epäilemättä on, varsinkin hevosväelle ja kuormastolle, myönsi Hare, mutta lisäsi hieman pisteliäästi: — Noin kaksikymmentä vuotta sitten on kuitenkin nuori ruotsalainen ritari Sven Bagge tehnyt sinne samanlaisen retken samanlaisella väellä, valloittaen silloin Suman linnan, — ei liene nyt sen vaikeampi päästä tuon erämaan halki.

Uljas skotlantilainen eversti purasi jäätyneitä viiksiään ja vaikeni tuokioksi. Hänen toverinsa, pörröpartainen irlantilainen, virkahti silloin huolettomasti:

— Tämähän on sotaretki omaa erikoista laatuaan, miksemme samoaisi kerran erämaahan! Ehkä saamme taistella karhuja tai peikkoja vastaan, — minä taistelen palkastani ketä pirua vastaan tahansa!

Ja hän nauroi leveästi ja hilpeästi skotlantilaisen toverinsa neuvottomuudelle. Mutta tätä ei asia naurattanut, hän tiukkasi yhä ankarana Harelta:

— Onko takeita, että siellä erämaan takana todella saadaan ruokaa, heiniä ja leipää?

Varovainen linnanisäntä ei ruvennut itse näitä takuita antamaan. Kääntyen Krankan Hannun puoleen virkkoi hän kuivasti:

— Täältä oli äsken miehiä tutkimassa noita seutuja. Kerro, Krankka, mitä sieltä tiedät.

Hannu ei ollut hidas astumaan esiin. Vaikka hänen ruotsinkielentaitonsa ei ollut parempaa kuin everstinkään, laski hän sitä rohkeasti tulemaan:

— Siellä on vauraita kyliä, joissa on karjaa — siis heiniäkin — sekä poroja ja kaloja, leipää on vähemmän. Kylät ovat tosin hajallaan kaukana toisistaan, mutta kyllä niistä sentään pitäisi löytyä ruuat tällaiselle joukolle, jos ne vain ovat paikoillaan…

Sen enempiä epäilyksiä retken edellytyksistä ei hän uskaltanut lausua, sillä häntä oli tuo kuulemansa vastahankaisuus ruvennut pahasti huolettamaan.

— Jos ovat paikoillaan, matki skotlantilainen äreänä. — Entä yösijat kyläin välillä?

— Nukuttava on nuotioilla…

Silloin puuttuivat jo toisetkin sotaherrat puheeseen, varottaen tällaiseen seikkailuun lähtemästä. Nuo näköpiirit heitä peljättivät. Ja jospa vihdoin perille päästäisiinkin, niin eihän tällaisella joukolla voida valloittaa, saatikka sitten puolustaa, Valkeanmeren laajaa rannikkoa.

— Ja ellemme sitä voi, on retki turha ja vaarallinen.

— Pitäisi alunpitäen olla kyllin riittävät varustukset! — Huonosti suunniteltu yritys pilaa hyvänkin asian…

Näin väittivät viisaan näköiset sotaherrat, ruotsalaiset upseerit ja hollantilainen tykkimestari, joka varsinkin oli kauhuissaan, kuultuaan minkälaisesta erämaanretkestä todella oli kysymys. Heitä säestivät innokkaasti nuo aseettomat turkkiniekat, tulkki ja pappi, jotka selittivät varmaksi surmakseen, jos heidän täytyisi maata yönsä talvella ulkona pakkasessa. Ja tuikeasilmäinen everstikin virkahti jo tuokion kuluttua käheällä äänellä:

— Taitaa olla parasta lykätä retki toistaiseksi ja varustautua kunnollisesti.

Hannu säpsähti sitä kuullessaan, se oli hänen unelmilleen liian ankara uhka. Mutta saman verran säpsähti myöskin käskynhaltija Erik Hare. Hän huitoi pitkillä turkinhihoillaan kuin torjuen pahaa aavetta ja puhui:

— Ei lykkäystä, ei Herran nimessä, ei millään ehdoilla! Kuningas on jo liian ärtynyt monista hangoitteluista, tiennettehän toki sen, hän vaatii nyt ehdottomasti retken tehtäväksi. Edeltäjäni hän pistätti rautoihin, kun tämä viime talvena teki esteitä ja viivytteli, minut hän varmasti hirttää, jos nyt vielä suostun lykkäykseen, — ja meidät kaikki! Ei…!

Herrat olivat ensiksi hymähtäneet pienen, muuten tyynen, linnanherran äkillistä elpymistä, mutta pian kävivät hekin vakaviksi. Hekin näet tiesivät, kuinka suurella ja kuumalla innolla Kaarlo-kuningas todella jo kauan oli ajanut Jäämeren ja Valkeanmeren yhdistämistä valtakuntaansa, tiesivät, että tämä toivo oli hänessä vanhemmuuteen muuttunut melkein sairaalloiseksi intohimoksi, ja he saattoivat sen vuoksi hyvin kuvitella hänen tulisen suuttumuksensa, jos retken teko nytkin raukeaisi. Väsymättä suunnitteli hän yhä tautivuoteellaankin tuon mieliunelmansa toteuttamista, lähetti lähetystöjä, kirjoitti kirjeitä, määräili yksityisseikkoja. Nyt hän varmaankin uskoi tämän Oulusta järjestämänsä retkikunnan jo olevan matkalla, — jos hänelle tuotaisiin sana sen lykkäytymisestä, ei kenenkään olisi hänelle siitä hauska vastata.

Sen herrat oivalsivat. Mutta he hangoittelivat sittenkin.

— Kuningas on vanha ja sairas, virkkoi pappi.

— Hän hoitaa kuitenkin valtakunnan pienimmätkin asiat, vastasi Hare kokemukseensa varottavasta vedoten.

— Se on totta. Mutta jospa hänelle ajoissa selitetään nämä vaikeudet… puhui synkkäsilmäinen hollantilainen tykkimestari omaa ammattiaan ajatellen. — Teemmehän valtakunnalle palveluksen ehkäistessämme malttamattoman ja mahdottoman sotaretken, josta koituisi vain vahinkoa ja häpeää…

— Niin, eikö se ole velvollisuutemmekin, huudahti lopulta itse everstikin.

Hannu kuunteli tätä keskustelun uutta käännettä sydän kurkussa ja vavahtavin huulin. Hän ei uskaltanut itse noihin neuvotteluihin liian paljon ottaa osaa… hänelle oli jo äsken ärähdetty… ja hänen silmänsä siirtyivät hätäisinä miehestä toiseen, ikäänkuin apua hakien. Mutta sitä ei tullut mistään. Erik Harekin selitti nyt vain kylmästi vyöryttävänsä vastuun pois omilta niskoiltaan, sanoi tehneensä tehtävänsä, hänen selkänsä on vapaa, päättäkööt sotaherrat omalla vastuullaan. Hän ei näet tahtonut ottaa mahdollisesti epäonnistuvaa retkeä sitäkään vastuulleen ja vaikeni…

— Mitä, kaikkiko pilassa? huoahti Hannu hääriessään siinä hätäisin liikkein päättäväisiltä näyttäväin herrain kehässä. Turhiinko siis valuivat hänen vaikeat valmistushiihtonsa, turhaanko viimeinen, kaunis toivonsa päästä vielä kerran suksipäällikkönä partioretkelle, niittämään nimelleen kunniaa. Hän oli ollut jo niin varma onnensa pyörän kääntymisestä ja kehaissutkin siitä… Nyt ei hän uskaltanut ajatellakaan, miten häntä vihaavat liminkalaiset naapurit ja muut käteiset talonpojat, joita hän uhmaten oli vaatinut mukaansa, tulisivat ilkkumaan… se naurun rähäkkä, jonka hän jo melkein kohisevissa korvissaan kuuli, ihan hyydytti hänen verensä.

— Lykätään toistaiseksi, pakisivat herrat yhä. Hänen kohdaltaan se "toistaiseksi" oli sama kuin ainaiseksi, sillä nyt jo häntä oli pidetty ikärajalla olevana, vastakerralla hänet varmasti sivuutetaan. Yksin jää silloin Vesainen Pohjanmaalla sankarimainetta kantamaan, Krankan Hannun nimi uppoo unholaan…

Salamoina välähtivät nämä mielikuvat Krankan Hannun aivoissa, kun hän melkein paikoilleen kangistuvana kuunteli sotaherrain varmistuvia päätelmiä, eikä hän voinut olla heille vielä arasti virkkamatta:

— Tämä talvi on pian lopussa, kesällä ei sinne ole yrittämistäkään…

Mutta kukaan ei häntä enää kuunnellut. Takoen tantereeseen palelevia jalkojaan todistivat herrat toisilleen, että järkevintä on tästä nyt heti palata, pitemmille seikkailuille lähtemättä. Hannulta kävi luonto lopultakin laukeamaan, hän piti jo unelmaansa rauenneena.

Mutta se ei ollutkaan rauennut. Eläpäs — kuulehan! Pahimman pettymyksen hetkellä tuli hänelle odottamaton, ratkaiseva apu.

Sen toi kuninkaan kansliakirjuri. Tämäkin herra oli jo hetkinen sitten näyttänyt kannattavan retken peruuttamista ja mieluisata kotiin palaamista. Mutta sitten hän lie yhtäkkiä muistanut, että kuninkaan viha, jonka retken peruuttaminen epäilemättä sytyttäisi roihuamaan, saattaisi kaikkein ankarimmin iskeä juuri häneen, jonka oli valvottava, että retki vihdoinkin pannaan toimeen. Mikä häneen liekin vaikuttanut, herrain neuvottelua ääneti kuunneltuaan hän nyt yhtäkkiä ja aivan käskevästi virkkoi:

— Puolta voi olla kaikessa, mitä tässä puhutaan. Mutta kuninkaan nimessä täytyy minun kuitenkin vaatia, että se sotaretki, jota tekemään meidät on tänne lähetetty, Joka tapauksessa heti toteutetaan. Tiedän varmasti, että se on hänen tahtonsa, eikä meidän ole sitä arvosteltava.

Noloina katsoivat silloin kaikki tuota käskijäksi käynyttä kansliaherraa, ääneti myöntäen, että hänen sanojaan ei auttanut kenenkään vastustaa. Synkkä hollantilainen tuntui ruiskuttavan syttä silmistään ja sekä pappi että tulkki vaipuivat ikäänkuin kasaan turkkeihinsa. Kaikkien katseet kohdistuivat nyt kysyvinä ja ratkaisua vaativina retken skotlantilaiseen johtajaan, joka siinä muristen siveli pitkiä viiksiään ja yhä uudelleen heitti syrinkarisia, halveksivia silmäyksiä kuuraiseen sotajoukkoonsa. Vihdoin Stuart lopullisesti ratkaisi asian:

— No niin, minä olen, hitto soi, soturi, minun on toteltava käskyä, joka annetaan kuninkaan nimessä. Teen parastani, kuinka käyneekin, ja te toiset teette samoin. Huomenna matkalle Jumalan nimeen!

Krankan Hannu, joka melkein turtuneena oli keskustelun viime vaiheella seisonut kinoksessa, liikahti nyt ja huoahti helpotuksesta. Herra Jumala, kuinka se ottikin lujalle! Olihan retki äsken jo kuin peruutettu, — se olisi ollut hänen häviönsä ja häpeänsä! Onneksi oli toki mahtavampi tahto yläpuolella näitä viisastelevia sotapäällikköjä, jotka oikeastaan eivät olleet häntä itseään paremmat. — Vai tästä takaisin, vai miehet kotiin nukkumaan, — ei niin kiirettä! Taipaleelle ensiksi, ja se on oleva pitkä… ei auta, herrat, mitä inissettekin!

Hannu röyhisti jo rintaansa niin, että peski pullistui, tepastellessaan taas pää pystyssä siinä alakuloisiksi vaipuneiden herrain parvessa. Hän oli mielestään ikäänkuin voittanut ratkaisevan taistelun.

Katselmus alkoi. Päälliköt kahlasivat kukin joukko-osastonsa luo, ja Hannukin katkaisi mieltään järkyttäneet mietteensä kiirehtien suksimiehiään johtamaan. Siellä Haahtiperän rannassa piteli hänen sivakoitaan nuori Paavo Niilonpoika Oravainen, jonka hän oli, koska ei Paavosta tehty toista osastonjohtajaa, määrännyt alapäällikökseen, ja tälle hän nyt ohimennen iloisesti suihkasi:

— Rupesivat herrat jo säikkymään koko retkeä, mutta eipä ollut heillä enää valtaa siitä peruutua. Huomenna lähdetään!

Osastot pantiin nyt jäällä kiertämään ylipäällikön ohi kuin kunniamarssissa. Ratsumiesten oli määrä polkea jalkamiehille tietä, mutta perin vaivalloisesti kahlasivat hevoset taakka selässään syvässä lumessa, ja otsa poimuissa katseli ylipäällikkö tätä juhlamarssia. Eikä ollut se tie vielä kehuttava, jota noiden kirjavapukuisten, huivikorvaisten palkkasoturien tuli taivaltaa; ihan silmät pyöreinä pyllehti irlantilainen Robertkin siinä kinoksessa kapeakaatioisine maamiehineen ja irvisti pahasti skotlantilaisen ohi kulkiessaan. Mutta hän viittasi samalla, veitikka silmissään, perästään tulevaan kuormastoon, jonka ensimmäisen asereen sevillä synkkänaamainen hollantilainen tirppoi ja kirosi katsellessaan, miten hänen tykkireslansa takertuivat lumeen ja kallistuivat. Stuart punoi päätään ja puri partaansa.

Vihdoin pyyhkäsivät sivummalta suksimiehet pyrynä katselmusta pitäväin herrain ohi. Teerevänä ja toimekkaana hiihti Hannu punareunaisessa peskissään osastonsa edessä, pää kenossa, keihäs ojossa suuntaa viittaamassa, silmä terävänä. Hetkeksi kirkastui silloin pitkäviiksisen skotlantilaisen tuikea katse, — sen kirkasti puoleksi ihaileva, puoleksi ivallinen hymy. Mutta oululaisista porvareista, jotka rannalta seurasivat tätä sotaista katselmusta, oli Hannu koko retkikunnan reippain ja pystyvin mies ja he olivat ylpeät siitä, että oman seudun poika oli päässyt näin ylhäiseen, johtavaan asemaan.

VI.

Paltaniemen korkealla kirkkotörmällä odottivat pääsiäisaaton iltana oululaisen sotajoukon suksimiehet, jotka edeltä olivat hiihtäneet järven poikki varaamaan ruokia ja yösijoja, itse pääjoukon saapumista selältä. Yhteiseltä järventakaiselta yöpaikalta lähdettyä olivat he jo puolelta päivin ehtineet perille, olivat levänneet, syöneet ja kylpeneet, mutta vieläkään ei näkynyt aavalta, kuutamoiselta ulapalta ratsu- eikä jalkaväkeä, kuormastosta puhumattakaan. Pitkä oli taival ja hidas oli kulku.

Siinä kuutamonkuulakkaalla männikkötörmällä odotellessaan tarinoitti Krankan Hannu Oulunjärven saloseurakunnan pappia, Yrjö Pietarinpoikaa, joka seisoi hangella hänen edessään suurin, hämmästynein silmin tuijottaen puhuttelijaansa. Tällä papilla oli maailman laajin seurakunta hoidettavanaan, sillä kun ei ollut rajoja pohjoisessa, tuskin etelässäkään. Oulunjärven ja sen haaravesistöjen asutus oli näihin aikoihin hyvin harva ja heikko. Lahtien perukoissa oli äärettömällä alalla siellä täällä jokin yksinäinen uudistalo, joka ikäänkuin koetti kätkeytyä korven siimekseen, ja tämän hajallisen asutuksen keskustana olisi Paltaniemelle kyhätyn pienen erämaankirkon pitänyt olla. Aikaisemmin, puoli vuosisataa sitten, oli näiden vesistöjen varsilla jo ollut vauraampi asutus, mutta sen jälkeiset, vuosikymmeniä kestäneet sodat ja karjalaisten alituiset ryöstöretket olivat sen hävittäneet tyyten pois. Eikä tahtonut vielä myöhäisempinäkään, rauhallisina vuosina kukaan asettua näihin veljessodan sortamiin, vaaranalaisiin seutuihin.

Harvoin näki siten Yrjö-pappi seurakuntalaisiaan edes suurimpina juhlina kirkollaan ja sen vuoksi oli hän sanomattomasti ällistynyt tänään, pääsiäisaattona, kun monisatainen suksimiesjoukko yhtäkkiä hiihti hänen hiljaiselle mäelleen. Mutta eipä se ollutkaan kirkkoväkeä, — kauhukseen kuuli pappi, että saapujat olivat sodan väkeä. Ja nyt hänelle kerrottiin, että sitä samaa väkeä tulee yöksi hänen hiljaiseen kyläänsä vielä paljon enemmän! Siksi hän niin hämmästyneenä, silmät selällään, kuunteli Krankan Hannun esitystä, ja hänen viereensä istahtanut pystykorva koiransa kuunteli sitä nähtävästi yhtä ihmeissään, yhtä kysyvin silmin.

— Tuhat miestä…! matki pappi hiljaa, voimatta ymmärtää, miten ne yöksi mahtuisivat hänen pieneen pappilaansa ja sen viereiseen, pariin, kolmeen savupirttiin.

— Niin, tuhat pitäisi kirjain mukaan olla, toisti Hannu tietäväisenä. — Mutta sanotaan yhdeksänsataa, vähän yli, niin ei valehdella. Näetkös, kirjoihin tulee aina vähän enemmän miehiä kuin niitä todellisuudessa on, ja hevosia myös.

— Vai enemmän, matki pappi edelleen, käsittämättä tämän tiedonannon merkitystä. Mutta siitä ei Hannu välittänytkään, hän selitti asiaa vain omaksi huvikseen:

— Kaiken varalta, näetkös. Kun voudin on hankittava kuukauden ruoka esimerkiksi sadalle miehelle, niin merkitsee hän kirjoihin sata ja kymmenen miestä, muutenhan hän helposti voisi joutua häviöön, kun hänen tietenkin on tehtävä tili hankkimistaan ruoista.

Hannu iski leikkisästi silmää miehilleen, joiden hän tiesi käsittävän hänen verokannollisen elämänviisautensa. Jo heti alkumatkasta oli hän saanut nuo johtonsa alle joutuneet suksimiehet hyviksi tuttavikseen, vaikka he alkujaan olivat hänen retkihommiaan vastustaneet, — he mielellään nauroivat Hannun hilpeille jutuille. Siinä oli nytkin Paltamon kirkkomäellä saapuvilla, paitsi lohivouti Paavali Niilonpoikaa, jonka kanssa hän äsken oli Vienassa hiihtänyt, ja vanhaa, pilapuheista Juorkunaa, vielä suursuinen Matti Isolusikka, iäkäs, mutta aina nauruunherkkä Heikuran Yrjänä, komea Kokon Pertti ja suosittu sadunkertoja Kuiva-Erkki, kaikki hauskoja tarinamiehiä, ja nämä nyt iva silmässä todistivat papille Hannun laskelmat tosiksi.

Mutta Hannu muisti samassa toisenkin asian ja kysäsi äkkiä papilta:

— Oletko pitänyt huolta, että vieraita varten on teurastettu härkä ja kaksi hiehoa, sekä herroille pääsiäislammas?

— Jo on lihaa tehty, huoahti pappi alakuloisesti, huolissaan siitä, että hänen oli näin täytynyt ruunun tarpeiksi vähentää vähäistä karjaansa tietämättä, miten hän siitä edes maksun saa.

— Hyvä. Pidä nyt siis omakin varasi. Pane kirjoihin, jotka voudille viet, sonnisi, lampaasi ja kaksi lehmää. Sillä siihen mennessä, kuin sinä voudilta saat maksun tästä teuraskarjasta ja ehdit hankkia uudet elukat, olisivat hiehosi jo varmasti ehtineet poikia. Ellet näin pane kirjoihisi vähän lisää, joudut häviöön — ymmärrätkö? Ja pane niihin varalta vielä yksi vasikka, senhän voit perheinesi syödä itse.

— Mutta ei ole nyt vasikkaa…

— Vaikkei olisikaan, kaiken varalta, omaksi turvaksesi. Minä olen kohta viisitoista vuotta ollut lohivoutina, kyllä minä tiedän, miten tällaiset menot ovat kirjoihin merkittävät, — sittenkin pyrkii aina tulemaan tilitappiota.

Pappi kuunteli korvat höröllään. Tämä oli hänestä aivan uutta ja hiukan epäilyttävää oppia, mutta tuntuihan se nerokkaalta, — sitä kun elää ihminen yksin salolla, niin ei opi mitään! Mutta aivan varma hän ei sentään ollut, ettei peskiniekka päällikkö tehnyt hänestä pilaa, ja hän kääntyi senvuoksi toisten, vähemmän rikkiviisaiden suksimiesten puoleen kyselläkseen heiltä lähempiä tietoja tästä suuresta sotaretkestä, johon nyt taas oli ryhdytty monen rauhanvuoden perästä. Tieto tästä retkestä oli tuonut hänen rintaansa omituisen levottomuuden ja painostuksen, se ei tiennyt hänestä mitään hyvää!

Hannu kuunteli sivulta papin kysymyksiä, naurahti hyväntahtoisesti hänen epäilyksilleen ja vastasi toisten puolesta:

— Pelkäät ehkä vienalaisten kostoretkeä tänne kirkollesi, muistelet entisiä vainonaikoja. Ne oli niitä aikoja, nyt ovat ajat toiset!

— Eikö viha ja vaino ole aina sama, virkahti pappi hiljaa. — Ja eikö se herätä aina samaa kostonhalua?

— Saattaa olla, mutta olot ovat nyt kuitenkin toiset, väitti Hannu. — Tässähän on teillä nyt Kajaanin uusi linnakin turvananne.

— Onhan se sekin…

— Ja toiseksi: Me emme nyt teekään mitään pikaista ryöstöretkeä Vienaan, me valloitamme sieltä nyt maat, linnat ja kaupungit ja jäämme sinne sitten pysyväisesti isännöimään, — karjalaisia emme sieltä laske tänne remuamaan. Tämä onkin näet paljon mahtavampi sotaretki kuin ne entiset, jolloin vain kahden puolen kostettiin.

Pappi vaikeni. Hän veti turkkinsa kiinnemmäs rinnalleen ja jätti kätensä sitten siihen hetkeksi ristiin, ikäänkuin siunaten, että tuo lupaus todella toteutuisi. Sillä liian hyvin hän tunsi, mitä jälkeä ne entiset sotavuodet olivat jättäneet tähän kaukaiseen rajapitäjään, eikä sen vuoksi Krankan Hannun varmuus saanut hävitetyksi huolenalaista ilmettä hänen kasvoiltaan, jotka hän taas suuntasi kuutamoiselle selälle.

Hannu oli sillävälin jo joutunut väittelyyn vieressään seisovan Juorkunan äijän kanssa. Tämä, joka monesti oli ollut mukana entisillä Vienan retkillä, ei oikein hyväksynyt Hannun papille antamaa kuvausta noista entisistä partioajoista. Hän päinvastoin piti niitä partioretkiä paljon miehekkäämpinä tätä nykyistä herrain komentoa.

— Nyt kuljetaan — väitti hän innolla — niin hitaastikin kuin etanat, syötetään ja lepäillään ehtimiseen, — mihin sillä tavalla keritään…? Niinpä juuri, kun on jalka- ja hevosväkeä ja kuormastoja matkassa. Silloin ennen puhallettiin suksilla tuulenviimana selkien ja rajasoiden yli ja iskettiin sitten salamana vainolaisten kyliin. Tulta oli pohkeissa — muistathan sinäkin, Hannu, kuinka Vesaisen kanssa tunturien yli potkaistiin Jäämeren rannalle ja Petsamoon, — se oli kuin laukaus!

— Kuinka en muistaisi, olinhan siellä minäkin, ei vain Vesainen, vastasi Hannu vähän nyrpeissään. — Mutta se oli kuitenkin pientä ryöstöhommaa tämän nykyisen retken rinnalla. Perillä piti kirveillä särkeä luostarin portti, — nyt ammumme tykeillä mäsäksi portit ja pielet, linnat ja luostarit! Suotta vain aina niitä vanhoja retkiä kehutaan!

— Suottako lie, intti Juorkuna, — mieleen ne vain ovat jääneet miesten töinä. Sekin karkaus Kannanlahteen, — ei tienneet praasnikanpitäjät tuontaivaallista…!

— Tultiin kuin varkaat yöllä — kestääpä sitä nyt vuosikymmeniä kerskua! Nyt kuljetaan avoimeen taisteluun valtakunnan puolesta…

Vielä rupesi Juorkuna siihenkin jotakin väittämään, mutta suksimiesten parvesta ylempää törmältä kuului samassa iloinen huudahdus. He olivat vihdoinkin kaukaa Oulunjärven aavalta selältä keksineet tumman haahmotuksen ja he viittailivat nyt sinne vilkkaasti, kertoen pyöreäsilmäiselle papille, että sieltä se nyt sotaherrain johtama pääjoukko tulee.

Valkoiselle, välkkyvälle aavikolle noussut tumma viiru kävi vähinerin selvemmäksi. Se muodostui kuutamossa katselevain silmiin pitkäksi, luikertelevaksi jonoksi, jonka toinen pää kasvoi ja läheni, toisen yhä salaperäisesti peittyessä hämärään etäisyyteen, mistä säijettä lappoi ihan loppumattomiin. Hetken kuluttua erottivat katsojat jo etujoukkona kulkevat ratsumiehet, jotka peräkkäin karauttivat kapeaa tietä pitkin, sekä niiden perässä päällikköjen matkareslat ynnä jalkamiesten pitkän, hytkyvän piste jonon, — kuormasto upposi vielä epäselvänä kaukaiseen hämärään.

— Siinä on sinulle sanankuulijoita huomiseen pääsiäiskirkkoon, veisteli Hannu papille, joka ääneti katseli tuota lähestyvää raitoa.

Pappi ei vastannut. Vasta hetken kuluttua hän kuin itsekseen huoahti:

— Koko tuo raito lähtee siis nyt sotimaan karjalaisten kyläpahaisiin! — Hänen arkiaivonsa eivät voineet tämän sodan tarpeellisuutta oivaltaa.

— Niin, eikä niitä ole liikaakaan, selitti Hannu. — Mutta katso, herrat ajavat jo muista edelle, riennetäänpä heitä tuvalle vastaanottamaan. Onko kylpy valmis linnanherralle, — hyvä! Entä oluttynnyrisi, joko se on tuvassa, — hyvä! Ja sitten vain liharokka kuumana pöytään!

Hetken kuluttua rupesi jo myllerrys käymään salokirkon hiljaisella mäellä, uupuneiden retkeläisten koettaessa löytää itselleen ja märiksi ajetuille hevosilleen suojaa pienestä kylästä. Päällikköjen reslat pysähtyivät pappilaan ja siinä autteli Hannu kontettuneita herroja esiin vällyjen välistä. Käskynhaltija Erik Hare kysyi heti ensi sanoikseen tietä saunaan ja käski tuoda sinne itselleen kuumaa olutta. Vaikeasti vääntäytyi susiturkkiinsa kietoutunut, pitkäviiksinen ylipäällikkö reestä ja jäi sitten kankein raajoin seisomaan pihalle, tohautti sieramiinsa ja aivasti. Koko päivän reessäolosta oli hänen ruumiinsa aivan puutunut, jalat eivät tahtoneet totella häntä ollenkaan ja tuikeasti katsellen toisesta reestä noussutta, pörröpartaista irlantilaista silmiin, virkkoi hän tälle käheänä:

— Sakramento! — enpä luullut laitaa löytyvänkään tälle merelle, — eiköhän tämä olekin jo Jäämeri! Oletko sinä ennen ollut tällaisella sotaretkellä?

Irlantilainen yski ja vastaili:

— Ensikertalainen olen minäkin pohjoisnapaa valloittamaan, — kautta anoppini sielun! Mutta mikäs tässä, — valmis olen valloittamaan vaikka jääkarhujen valtakunnan. Kun vain ystäväni hollantilainen tulisi mukaan, mutta hän on jo tänään monta kertaa uhannut palata takaisin.

— Missä hän nyt viipyy?

— Etkö kuule hänen ääntään tuolta törmän alta. Hän koettaa ilmeisesti karkeilla kirouksillaan purkaa tämän lumisen rinteen, saadakseen tykkikuormansa mäen päälle, — mies on julmistunut!

— Eipä suotta. Per bacco, kauanko tätä matkantekoa vielä kestääkään, kysyi Stuart nyt Hannun puoleen kääntyen.

— Kestää tätä vielä, — vasta ollaan alussa, vastaili Hannu, taluttaen kangistunutta esimiestään tupaa kohden. Hän ei enää pelännyt herrain peruutuvan retkeltään ja uskalsi nyt senvuoksi puhua asiat puhki.

— Hauska alku, hauska alku, hörötti yskivä irlantilainen leveästi nauraen. — Minkälainen lie loppu!

Ylipäällikköä ei naurattanut. Tuvan ovelle tultuaan pysähtyi hän vielä katsomaan talon kupeitse alas rinteelle, mistä mölinää ja sadatuksia yhä kuului. Raskaat tykkireet olivat ajaneet kiinni törmän alle ahtautuneeseen kinokseen, ne siinä kapealla tiellä kallistuivat, kaatuilivat ja upposivat, eivätkä uupuneet hevoset jaksaneet saada niitä mäelle. Hollantilainen tykkimestari karjui kolmella kielellä: kirosi suomeksi — sen verran oli hän jo maan kieltä oppinut, — vannoi ruotsiksi pyörähtävänsä tästä paikasta takaisin ja voihki surkeasti kohtaloaan omalla äidinkielellään. Stuartin kävi häntä sääli ja hän virkkoi Hannulle:

— Menkäähän te suksimiehet sinne auttamaan tykkikuormia törmälle.

— Heti, vastasi Hannu, mutta huusi samassa tuvan kynnykseltä hämärälle pihalle:

— Paavo hoi, Paavo Niilonpoika! Meneppäs törmän alle miesten kanssa tykkikuormia koholla pitämään…!

Itse hän, lohdutellen nuorta, hienoihoista Antti Harea, joka väitti posken piloille paleltuneen, astui tupaan turkkiaan riisumaan. Sitä tehdessään katseli hän jo itselleen paikkaa pappilan pöydässä, jonka ääreen nälistyneet herrat nahkakuoristaan selviydyttyään hyökkäsivät aterioimaan ja johon vierasmäärästä ihan tyrmistyneet talon naiset juuri kantoivat höyryäviä pahkakuppeja.

Hyvä oli menekki pääsiäislampaalla ja sitä pureskelevain porina täytti pian pappilan matalan tuvan, jonka tervastuli liedeltä valaisi. Mutta pimennossa lieden kupeella seisoi talon isäntä, Oulunjärven kirkkoherra itse, pystykorva vieressään, ja katseli suurin, huolenalaisin silmin tätä tuvassaan harvinaista pääsiäisateriaa, yhä mielessään aprikoiden, mitähän kostoa tästä uudesta sodasta taas kasvaa hänen köyhälle seurakuntaraukalleen.

VII.

Kajaanin uudessa linnassa ei Stuartin retkikunta kauan vieraillut. Tuota aution korpimaan keskeiseen Vuohenkikoskeen perustettua saarilinnaa näet vasta parhaillaan rakennettiin ja varustettiin kiireellä vastaisten tapahtumain varalle. Siellä kuhisi paljon päivätyön tekijöitä Pohjanmaan kaikista pitäjistä ja kun mainittavaa asutusta ei vielä ollut muodostunut tuon kolkon ja yksinäisen erämaan etuvarustuksen liepeille, ei siellä ollut riittävää majapaikkaakaan lukuisille vieraille.

Retkikunta painoi sen vuoksi yhtä päätä yhä kauemmas itään päin suuria selkiä pitkin ja jylhien kankaiden poikki, missä tie oli umpeen raivattava. Järviseuduissa ja jokien jäällä kävi matkanteko helpommin, suuret vaikeudet alkoivat vasta, kun jouduttiin Maanselälle ja oli puhkaistava sen peninkulmanmittaiset, sakeat ylänkömetsät. Siellä ei kuormastoaan kuljettava sotajoukko paljon päivää kohti taivalta tehnyt, sillä ehtimiseen oli pysähdyttävä avaamaan rakoa aarnioon, kaatamaan puita ja lapioimaan kinoksia loivemmiksi. Suksi- ja jalkamiesten oli kuljettava edellä tietä tekemässä, ennenkuin ratsu- ja rekiväki pääsi päkähtämäänkään.

Monesti oli tällaiseen taivallukseen tottumattomani sotaherrain maltti kokonaan katketa. Tuskaksi kävi heille päiväkaudet vaappua kaatuvissa resloissa, kolkkoa oli heidän viettää yönsä metsissä nuotioiden ääressä, missä toinen kylki paleltui kun toinen paistui, eikä ollut lumeen pystytetyistä kangasteltoistakaan suurta suojaa.

Monipäiväisten ponnistusten jälkeen jouduttiin vihdoin siihen Maanselän harjulle, johon valtakuntain raja puolentoista vuosikymmentä sitten oli avattu. Etujoukko oli jo ehtinyt kappaleen matkaa sen raja-aukon ohi tiheään murrosmetsään, johon se koetti tehdä tietä. Ryske kävi, kun siinä petäjiä kaadettiin ja rakennettiin tuepuita viettävään kinokseen. Huutaen siellä tiemiehet toisiaan neuvoivat ja heidän takanaan mölisi ratsuväki, jonka uupuneet hevoset upposivat mahaa myöten lumeen. Kuormanajajat kiroilivat tuskastuneina, turhaan kutsuen jalkamiehiä nostamaan kaatuneita kuormiaan lumihaudoista… Oli syntynyt täydellinen ruuhka, joka aiheutti yleisen sekasorron. Perästä tulijat haukkuivat pysähtyneitä, — moninkertaisesta mylvinästä kajahti erämaan metsä laajalla alalla.

Murroksella komenteli Krankan Hannu, suksillaan seisten, tienraivaajia. Hän oli huutanut äänensä käheäksi, saamatta silti mitään järjestystä aikaan, ja herkesi nyt yhtäkkiä äänettömäksi. Hänen lähettyvillään huppelehti Juorkuna vyötään myöten kinoksessa, hakaten poikki keskitiellä kasvavaa närettä, ja sen kaadettuaan rämäytti hän yhtäkkiä iloisen naurun.

— Mitä vietävää sinä siinä vielä naurat, ärjäsi Hannu lopen kiusautuneena. — Hä?

— Sitä vain, että mikset sinä enää huuda, Hannu.

— Huutavathan muut, eikä tähän näy tie huutamalla aukenevankaan.

— Mutta komealta se kaikuu, kuulehan! — kehui Juorkuna taas suksilleen kavuten. — Tämä melu raikuu kauas. Jos vain näillä mailla liikkuu yhtään erämiestä tai laukunkantajaa, niin jo varmasti he tästä äänestä ymmärtävät, mitä väkeä me olemme.

— Niin, sotainen on ääni, myönsi Hannu.

— Se saattaa pian kuulua Karjalaan asti. Mutta meidän joukko ei vain kiirettä pidä!

Siihen hiihti silloin takajoukosta muuan länsipohjalaisen voudin komennossa oleva suksimies ja tämä nyt kertoi, Hannun ja Juorkunan keskusteluun yhtyen, ettei erityistä kiirettä pidetä tänäänkään. On käsketty tässä riisua hevoset ja tehdä nuotiot.

— Nytkö jo puolilta päivin yönuotiot? ihmetteli Hannu.

— Niin. Jalkaväki pannaan kuulemma iltayöstä tietä tekemään, että herrat, kuormat ja ryttärit pääsisivät huomenna mukavasti eteenpäin ajamaan.

— Soo, — jo on tainnut jälkijoukko levolle ruveta?

— Siellä nyt rankaisia pystytetään ja tulia tehdään. Ja sinut, Hannu, kutsui ylipäällikkö telttaansa, sitä sanaa juuri lähdinkin tuomaan.

— Joko siellä minua taas tarvitaan…!

Hannu oikaisi kallokkaanvartensa ja kiinnitti tiukemmalle peskinsä vyön, lähtien sitten hiihtämään taapäin meluavain miesjoukkojen välitse. Usein hänet taipaleen varrella jo näinikään oli kutsuttu päälliköille neuvoja antamaan, kun tiellä vastuksia sattui, eikä häntä siellä aina suinkaan oltu kovin ystävällisesti kohdeltu. Verkalleen ja kuin aristellen Hannu sen vuoksi sinne nytkin hiihti.

Ylipäällikön teltta oli pystytetty juuri siihen raja-aukealle, jonka ohi etujoukko äsken oli kulkenut. Sen edessä paloi jo roima hirsituli, jonka ääressä sotaherrat parastaikaa jäseniään lämmittivät. Siinä kuuli Hannu heti tämänpäiväisen pysähtymisen syyn. Kun Erik Haren matkaresla oli ehtinyt raja-aukealle, oli hän käskenyt kuskinsa seisottaa hevosen ja huutanut edessään ajavalle ylipäällikölle, että juuri tästä paikasta hän palaa takaisin. Hänellä oli nimittäin kuninkaalta määräys seurata retkikuntaa rajalle asti ja siitä palata takaisin maakuntaansa hoitamaan. Ja enemmittä selityksittä oli silloin Oulun linnanherra noussut reestään hyvästelläkseen matkaansa jatkavaa retkikuntaa.

Alakuloisina olivat toiset sotaherrat kuulleet tämän Erik Haren päättävän ilmoituksen, tuntien jäävänsä vielä entistään turvattomammiksi näillä jylhillä erämailla ja kadehtien sieltä pois pääsevän toverinsa onnea. Tämän välikohtauksen johdosta — ja koska ruuhkan vuoksi matkanteko kävi kovin hitaaksi, ennenkuin tietä oli avattu, — päätti Anders Stuart antaa pääjoukkonsa jo tehdä yönuotiot rajalle ja teltassaan illan kuluksi viettää pienen erojuhlan lähtevälle toverille.

Viimemainittua tarkoitusta varten kuumennettiin nyt kattiloita ylipäällikön nuotiolla ja hänen telttaansa kuormastosta kannetuista nassakoista lyötiin tapit auki. Hetken kuluttua istuivat sotaherrat siellä havupatjoilla, edessään lämmittävä nuotio, ja maistelivat suurista tinasarkoista vielä lämmittävämpää Ranskan viiniä, ja he tunsivat olonsa taas siedettäväksi. Sillä suloisesti sulatteli siinä kuumennettu neste heidän sekä kangistuneita raajojaan että mataloina asuneita mieliään, ja kielenkin kanta, joka pitkällä taipaleella, miesten yksin reessään murjottaessa, oli kangistunut, laukesi taas liukkaammin liikkumaan. Veri kävi kihahtamaan. Juotiin poislähtevän maaherran maljat, juotiin hänen mukanaan lähetettäväin kotiterveisien maljat, juotiin sen vanhan rajan malja, jolla juuri lepäiltiin, ja sen uuden, jota juuri oltiin lähdössä tekemään. Itse sotaretken maljat, sen voiton ja menestyksen maljat, ne juotiin moneenkin kertaan.

Hannullekin siten taas herrain piirissä sarkka tarjottiin ja reipastuvin mielin siemaili hän syvältä rohkaisevaa juomaa. Mieliala oli näet nuotion edessä aluksi sovinnollinen ja hilpeä; leikiksi lyötiin matkan vaivat ja vastukset ja remakasti naurettiin yhtä paljon irlantilaisen kapteenin alistuvalle tyytyväisyydelle kuin hollantilaisen tykkimestarin happamalle tyytymättömyydelle. Mutta illan kuluessa, kun päät täyttyivät ja kävivät raskaiksi, palasivat taas mieleen tämän sietämättömän erämaanvaelluksen synkemmät puolet sekä kaikkien toivoton mieliala sen johdosta, ettei voitu käsittää, milloin ja miten tämä surkeus oli päättyvä. Taas lenteli teltanaukolla karvaita letkauksia, pohjia myöten ärtyneistä mielistä rupesi pursuamaan kiukkua koko tätä mieletöntä sotaretkeä kohtaan, ja päämiehet syyttelivät pisteliäästi toisiaan sen toimeenpanosta. Ja annappas ollakaan, nuo sankasti satelevat syytökset kohdistuivat pian taas Krankan Hannuun, joka oli ainoa näiden matkojen tuntija ja jonka väitettiin väärillä tiedoilla pimittäneen esimiehensä.

— Sinä kehuit matkaa mahdolliseksi ja teitä siedettäviksi, — näytäppäs nyt ne tiesi! torasi ruotsalainen jalkaväen päällikkö suuttumuksesta ja viinistä tulistuneena.

— Niin, vakuutitpa vielä, että kyllä tästä tykkikuormatkin kulkevat, säesti synkkä hollantilainen, kasvoiltaan aivan tummanruskeana, ja hän näytti tahtovan iskeä raskaan tinaisen sarkkansa Hannun päälakeen. — Nostappa nyt ne kuormat tuolta lumihaudoista, nosta pian!

Hannu koetti puolustautua, väittäen vain sanoneensa, että kyllä tämän taipaleen kuormillakin pääsee, — päästy on ennenkin!

— Pääsee, näet itse, miten pääsee! tiukkaili siihen tuima ylipäällikkökin.

Aseettomat herrat auttoivat hekin minkä kykenivät soturitovereitaan Hannua höyhentämään, sillä tämä matkanteko oli heille jo ruvennut käymään liian raskaaksi rangaistukseksi. Tulkki vakuutti mukanaolonsa aivan tarpeettomaksi, koska ilmeisesti ei tässä erämaassa koskaan ehditä niin pitkälle, että hänen kielitaitoaan tarvittaisiin. Sillä sitä ennen on joko palattava takaisin taikka ollaan kaikin haudattuja erämaan kinoksiin. Oli toki onni, veisteli hän happamasti, että retkikunnalla oli pappi mukanaan, joka lopuksi sentään voi heidän ruumiinsa siunata. Jonka johdosta taas irvisilmä irlantilainen, jonka naama nyt oli aivan yhtä punainen kuin hänen pörröinen poskipartansa, kysyi, kuka sitten lopuksi siunaa pappiraukan ruumiin… Mutta pappia ei tämä tulevaisuudenunelma miellyttänyt, hän ryki, ryyppäsi ja vakuutti kautta anoppinsa autuuden — minkä hän oli irlantilaiselta oppinut, — että tämä ulkona öihtiminen ja reslaelämä oli kaikkein ensiksi avaava juuri hänelle haudan.

— Sinun teki itsesi mieli tänne retkeilemään, sen näin heti, ilmiantoi nyt vallan vakavissaan Hannun puoleen kääntyen Antti Hare, jolla oli hienohipiäiset poskensa paksussa lampaanrasvassa ja joka hautoi paleltuneiksi väittämiään jalkojaan nahkapussissa. — Siksi houkuttelit meidät tänne korpeen kuolemaan, vanha kettu! Mutta kohtuulliseksi jääpi siitä kunniasi.

— Eihän tässä toki vielä olla surman suussa, koetti Hannu inttää, ja viitaten sarkkoihin ja nassakoihin yritti hän lyödä leikiksi koko asian. — Kun on mukana tällaiset eväät…

— Vai eväät! kiivaili siihen nuori luutnantti. — Tiedätkö mitä muonamestari niistä sanoo? Ruokavarat hupenevat arveluttavasti, kertoo hän, voutiroistokaan kun ei niitä meille edes kuukaudeksi toimittanut. Annappas kun ne kesken loppuvat, mitä pureskelee silloin tämä tuhantinen miesjoukko. Hä?

— Niin, mitenkäs käy silloin, tiukkailivat toisetkin herrat, — mitäs syöt itsekin, sinä ovela opas?

Hannulla rupesivat siinä nyt todella korvat kuumenemaan ja hänen täytyi tiheään kallistaa kannua, säilyttääkseen mielenrohkeutensa, — eipähän siinä tiennyt, mikä hurjuus saattoi lentää vihasta kiihoittuneiden herrain päähän. He olivat nyt kerta kaikkiaan valinneet hänet syntipukikseen… No, ehkä siihen saattoi olla kipene syytäkin… eihän hän näitä kaikkia vaikeuksia ollut tullut ennakolta niin ihan tarkkaan kertoneeksi… Mutta eihän kaikkea oltu häneltä kyseltykään… eikähän hän ollut tätä retkeä toimeenpannut. Sanan rakoa saatuaan kävi hän kuitenkin herroja lohduttamaan, että kyllä tästä vielä matkat paranevat, jahka päästään alavammille maille, järviä pitkin käy sitten taas taipaleen teko liukkaammin. Hiukan hellittikin silloin herrain kiukku, ja he takertuivat vähitellen taas muihin tarinoihin. Mutta ilkeältä tuntui Hannusta nyt sittenkin istua näiden nälvijäin piirissä heidän sylkypaikkanaan. Ja kun itse ylipäällikkö tuokion kuluttua tuikean näköisenä kutsui hänet syrjemmäs puheilleen, niin jopa rupesi Hannulla ihan turpa pyörimään.

Mutta aivan vaarallista laatua ei toki vielä ollut ylikomentajan asia. Hän vain ilmoitti oikeastaan kutsuneensa Hannun telttaansa antaakseen hänelle uuden tehtävän. Kun ruokavarat rupeavat loppumaan, on ajoissa huoli pidettävä, että niitä edes matkan jatkuessa on saatavissa niistä karjalaiskylistä, joiden läpi kulku käy. Siksi on Hannun nyt etukäteen hiihdettävä noin sadan miehen kanssa lähimpiin kyliin ja sitten yhä edemmäs ottamaan niistä takavarikkoon ja talteen kaikki ruokavarat, mitä väestöllä on. Hän saa niistä luvata maksunkin ja tulee hänen muuten kohdella väestöä siivosti, mutta jos se vastarintaan ryhtyy, on hänen se heti masennettava.

— Eivät pitkään motkota, vastasi Hannu taas varmempana ja iloisena, kun hänelle tällainen uusi luottamustoimi annettiin. — Emmekä me ilman evästä jää!

— Mutta varo, etteivät he sinua petä ja ettet sinä petä meitä, — silloin sinun huonosti käy!

— Tunnetaan ne jo karjalaisten metkut, kehäsi Hannu hyvillään. — Aamullako jo lähdemme hiihtämään?

— Niin. Ja toimita meille sanomat, miten retkesi onnistuu, ja ruokaa niin pian kuin tarvitaan.

Taas henkäsi Hannu helpommin ja istahti jälleen varmistuneena sotaherrain kehään, siemaisemaan uudella innolla uudet naukut. Mutta pian siellä nyt päättyivätkin juhlajuomingit, sillä Erik Hare ilmoitti lähtevänsä paluumatkalle jo heti yön selkään, ajaakseen äsken raivattua tietä myöten suoraan Kajaaniin. Hän nousi ja ryhtyi turkkiaan tiukemmas vyöttämään. Kuin kauniista unesta heräten kohosivat silloin toisetkin herrat teltan havuvuoteelta ja toikkuroivat yksitellen ulos pakkasyöhön. He saattoivat hyvin käsittää, että linnanherra halusi viipymättä, enää yhtään yötä nuotiolla nukkumatta, palata takaisin ihmisten ilmoille, — kukapa heistä ei olisi tahtonut kääntää rekensä länttä kohti ja ajaa yön halki asutuille maille. Huokaus nousi monesta rinnasta ja käteiset silmät katselivat, kuinka Hare hankkiutui nousemaan käännettyyn reslaansa.

Punottavina ja pohteissaan pitkistä juomingeista he siinä raja-aukealla heittivät lähtevälle viimeiset hyvästit. Yön viima tuntui raa'alta heidän hohteiseen ihoonsa, autio, öinen metsä painoi mataloiksi äsken hetkeksi heltyneet mielet ja heitä värisytti ajatus laskeutua taas nukkumaan kylmille havuille. Antti Hare, joka oli kiertänyt villahuivin päänsä ympärille, astui aivan surkeissaan isänsä reen viereen, valitteli paleltuneita varpaitaan ja pakottavia poskiaan ja kysyi, eikö hän, näin raihnaiseksi käyneenä, saisi palata samassa reessä kotiin. Erik-herran isälliset tunteet olivatkin jo heltyä, mutta samassa kiirehti hollantilainen tekemään samanlaisen pyynnön ja ruotsalaiset upseerit näyttivät myös siihen hyvin hanakoilta. Isä rupesi silloin epäröimään säälistään huolimatta, ja skotlantilainen ylipäällikkö ratkaisi asian rutosti:

— Ei yksikään retkikunnan miehistä saa palata. Kuri on pidettävä, kaikki koossa…!

Kuri kesti — huivipäinen luutnantti sai jäädä siihen nolona seisomaan. Yksin reen perällä istuen läksi Erik Hare ajamaan öistä kangasta pitkin länteen päin. Aisakellon kilkatus vaimeni vähitellen, mutta herrat seisoivat yhä paikoillaan raja-aukolla, kuunnellen kaipauksella sen etenevää ääntä ja katsellen sanaa puhumatta pimeään metsään. Siellä törröttivät pitkät petäjät aavemaisina, valkohattuisina jättiläisinä tiheässä rintamassa, — niiden lakkapäiden lomitse pilkoittivat kiiluvat tähdet tummalta taivaalta, ikäänkuin katsellen niitä nuotiotulia, jotka yltympäriinsä paloivat petäjäin juurella ja heijastivat punaisiksi näiden rosoiset rungot. Nietosten keskellä hohtivat nuotion tulet kuin erämaan hehkuvat silmät, ja niiden ympärillä häärivät peskiniekat partiomiehet, jotka siinä kuivailivat vaatteitaan tai karsivat havuja vuoteikseen, — ne näyttivät aavemaisilta, häilyviltä varjoilta.

Raja-aukealle viivästyneitä herroja puistatti; he tunsivat itsensä tuon jylhän erämaan vangeiksi, joilla ei ollut valtaa siitä vapautua. Ääneti heistä toinen toisensa perästä hiipi jäätyneeseen kangastelttaansa lumisten lammasnahkojen alle.

Mutta Krankan Hannu kahlaili tyytyväisesti hyräillen noiden himmeästi punottavain petäjäin ja kinoksista kiiluvain nuotiosilmäin ohi tuntematta vähintäkään väristystä, saatikka sitten kädettä mielessään. Eikö mitä, — lähti hitto nyt vielä Ouluun palaamaan! Tässähän ovat hauskuudet vasta edessäpäin…!

Kuoppaisiksi poljetuissa kinoksissa löivät hänen jalkansa pientä vintturia; hänen päässään kihisivät näet naukatut tuikut ja hän näki tulia ympärillään enemmänkin kuin niitä oli. Mutta mieli oli hänellä reipas. Vai niin, tarinoi hän puoliääneensä itsekseen, vai ovat herrat jo noin vihassa, vain minusta ovat he tehneet yhteisen syyparkansa… Eikö tekisi heidän mieli saloa tarpoa…? Heillä kai pitäisi olla täällä pirtit ja pirttikamarit ja kapakat maantien kupeella… Vanha kettu, minä muka! — No, sen verran kettua saatoin olla, että sain herrat saloretkelle, eikä täältä nyt kesken palatakaan, kirotkaa mitä kiroattekin…!

— Sattuipa hyvästi, jatkoi Hannu edelleen hiljaista tarinaansa, taivaltaessaan hitaasti omien miestensä nuotiolle, — sattuipa hyvästi, että se pitkäviiksi nyt juuri komensi minut edeltä partioimaan…! Kernaasti nyt herrain joukosta raskinkin erota. Torailkoot he täällä keskenään rekitaivalta tehdessään ja syytelkööt toisiaan! Sillävälin me suksimiehet hiihtelemme karjalaiskylissä, syömme voipiiraita ja uunimaitoa, katselemme kassapäitä ja tappelemme jos tarvitaan… Sehän se onkin juuri partiomiehen elämää!

VIII.

Jätettyään pääjoukon Oravaisen opastuksella jatkamaan Maanselältä hidasta taivallustaan porhalsi Krankan Hannu reippaine suksimiehineen edelle Karjalan kankaita ja selkiä pitkin ensimmäisiä valloituksia tekemään. Hän oli ottanut mukaansa parhaat partiotoverinsa, Juorkunan Jussin ja Kokon Pertin ja Heikulan Yrjänän, joilla oli tällaisista retkistä vanhaa muistoa ja kokemusta, ja näiden kanssa hän, hankia hiihdeltäessä, rakensi sotasuunnitelman, joka heidän mielestään olikin aika ovela.

Ensimmäisenä oli edessä Kiimasjärven pieni kylä, minkä lohi voudit äskeisellä lähettimatkallaan olivat havainneet köyhänlaiseksi. Mutta poroja siellä näytti sentään olleen runsaasti ja kapahaukia hyvät varastot, — ne olivat nyt taitavasti siepattavat asukkaiden ehtimättä kätkeä tavaroitaan tai ajaa korpeen silasorkkiaan. Siksi oli kylä kierrettävä kolmelta kulmalta. Yrjänän piti tehdä pohjoiseen päin laaja kaarros, pyörtää sieltä Vienaan vetävälle tielle ja sitä myöten karata kylään. Juorkunan taas oli miehineen painuttava eteläiseen laaksoon, jonka kautta tie kävi Aunukseen päin, ja hyökättävä sieltä samaa pää maalia kohti. Mutta Hannu itse aikoi johtaa pääjoukkonsa suoraan Kiimasjärvelle ja sen rinteellä olevaan kylään, jonka hän arveli jo tällä väellä vaivatta typerryttävänsä. Kaiken varalta oli eri osastojen kumminkin yhteen aikaan rynnättävä tuohon ensimmäiseen karjalaiskylään auttaakseen tarvittaessa toisiaan ja estääkseen kaikki pakoyritykset.

Tämä suunnitelma oli kaikkien tiedossa jo ennenkuin saavuttiin niin lähelle Kiimasjärven takamaita, että siinä oli jakaannuttava kolmelle taholle. Hyökkäys päätettiin tehdä huomisaamun sarastaessa, jotta kylän väki vielä tavattaisiin yölevolta. Siinä syötiin siis yhteinen ateria, ja Hannu puikkelehti hommakkaana eri osastojensa välillä antamassa niille vielä viimeiset varoitukset ja neuvoen niitä loitommalla liikkumaan hiljaa, mutta perille tultua ryntäämään rajusti.

— Ja jos kyläläiset pakoon yrittävät, niin iskekää keihäillä, — aseet ovat kai kunnossa?

— Ovat.

— Ja päivän eväs kontissa?

— Niin on.

— Siis aamun valetessa! Nyt lähtekää Jumalan nimeen!

Hän lausui saman juhlallisen lähtötoivotuksen, jolla kuningas kirjeessään oli retkikuntaa evästänyt ja Stuart sille matkakäskyn antanut, — kuuluihan se niin komealta!

Hannun oma osasto viivähti vielä hetkisen siinä ateriapaikalla ja hiihti sitten verkalleen eteenpäin, pysähtyäkseen Kiimasjärven länsirannan vaarojen taa, etteivät karjalaiset rihmoillaan kulkiessaan heitä liian aikaseen yhyttäisi. Vereksiä suksenjälkiä ei, ihme kyllä, missään näkynytkään, vaikka jo oltiin varsin likellä kylää, — lienevätkö laiskistuneet karjalaisten erämiehet ansateillä kulkemaan. Taikka kenties he siellä pirteissään paikkailevat rysiään lähestyvää kevätkalastusta varten, laulavat sitä tehdessään vanhoja loihtujaan ja vetelevät virsiään tietämättä, että vieras täällä näreikössä kyyristeleikse penin kuuluman päässä. Nuotiota ei Hannu kuitenkaan sallinut sytyttää, vaan iltayöksi laskeuduttiin lepäämään hankeen kaivettuihin kuoppiin, — nukkumaanhan ei toki mielten jännitys paljon päästänytkään.

Pitkät olivat odottajille yön hitaat hetket. Moneen kertaan ehti Hannukin siinä etukäteen kuvitella, miten hän puhaltaikse kylään, miten tempasee auki ensimmäisen talon uksen ja huutaa hämmästyville herääjille: Hoi, nouskaapa Karjalan miehet hakemaan esiin eväitänne…! Siitä se riemu syntyy! Kyllä ne eväät komennetaan kasaan aitoista ja ylisiltä, vaikka väet koettaisivatkin vastaan hangotella! Ja sitten toiseen taloon ja kolmanteen, — koko ajan keihäs kädessä, ei tiedä näet katalain kavaluutta… Ja sieltä taas toisiin kyliin! Pian voidaan ilmoittaa hätäileville herroille, että ruokia teillä kyllä on pureskellaksenne, kun vain muuten matkanne sujunee.

— Hyvin tehty, vanha kettu, virkkaa siihen silloin tuimasilmäinen skotlantilainen vähän hämillään, ja iloinen irlantilainen veistelee:

— Syökää, syökää nyt — täysin vatsoin on hauskempi hangessakin maata! — —

Hannu ei malttanut kauan kuopassaan loikoa. Yön ollessa pimeimmillään nousi hän suksilleen ja herätti torkkuvat miehet hiihtämään järven rannalle päivän sarastusta odottamaan. Sukset sihahtivat hiljaa kuin hiipien öisessä metsässä. Risu rasahti viidakossa, säikähtynyt jänis loikkasi pakoon kuusen alta, — silloin säpsähti hiihtäjän sydän, mutta hän ei ollut siitä valittavinaan. Vihdoin metsä aukeni, edessä oli aava, yönharmaa selkä. Sen törmälle pysähdytti Hannu taas osastonsa ja seisoi itse sen edessä ääneti sauvoihinsa nojaten ja tähystäen ikävällä itäiselle taivaalle.

Kauan kesti odottaa, ennenkuin kaukaisen metsän takaa kuumotti kelmeä sarastus, niin hieno punerrus, että sitä tuskin aamuruskoksi uskoi. Mutta se laajeni, kohosi, — Hannu laski täyttä luikua suksensa törmältä alas järvelle, miesten seuratessa hänen kintereillään. Ja muutamassa tuokiossa katkaistiin kovaa yöhankea pitkin aimo selkätaival.

Siinä oli nyt niemen takana hämärällä törmällä matala, lumikattoinen kylärähjä: saunat rannassa, aitat ahteella, talot loivalla rinteellä. Ei noussut vielä savua tuvista eikä pilkottanut tulia omettain oviltakaan, vielä nukkuvat pahaiset… kylläpä kohta heräävät!

Pysähtymättä nousi miesjoukko viistoon törmälle, potkaisi aittain ohitse pihatielle, ja Hannu hyppäsi ensimmäisenä suksiltaan. Hän harppasi lähimmän tuvan ovelle, repäsi sen auki… Mutta hän jäi siihen tuokioksi ällistyneenä seisomaan.

Sillä eihän sieltä tuoksahtanutkaan vastaan tuttu tuvan lämpö, — se oli kylmä kuin lato! Mitäs hittoja, tämähän on autio talo, kylmilleen jätetty…!

Hän juoksi kirasten ulos ja kiirehti viereisen pirtin ovelle. Sen oli jo Kokon Pertti kiskonut auki, — kylmillään oli sekin. Eikä eläjää ollut yhtään, ei ihmistä, ei kissaa, tuskin torakkaakaan.

Hölmistyneinä palasivat miehet eri pirteistä pihalle, neuvottomina siihen keräytyen. Kävivät välillä katsomassa navettoja ja saunoja… tyhjiä olivat nekin, pönkät oli oville painettu.

— Ovat halvatut paenneet! Saaneet vihiä tulostamme! — Niin huudahti Hannu vihdoin järkeään selvitellen.

— Ääni on kuulunut tänne siitä Maanselän ryskeestä, selitti Pertti, joka sitä sanoi jo ennustetunkin. — Ja he ovat lähteneet jo moniaita päiviä sitten, katso, ei näy jälkiä pihalla viime tuiskun perästä.

Hannu katseli siloista pihaa ja punoi synkännäköisenä päätään, sillävälin kun miehet kertoivat yhä uusia, keksimiään merkkejä.

— Tuolla tuvassa oli vesisaavi vahvassa jäässä!

— Ja kaivokin on umpeen pyrynnyt…! Hämärästi aavisteli Hannu, että tässä on hänelle tapahtunut paha kolttonen, että nyt se vasta vastamäki alkaa. Paenneet poroineen, karjoineen…! Mutta hän ei tahtonut tätä ihan viimeistä viheliäisyyttä vielä todeksi uskoa. Kotvan kuluttua hän virkkoi:

— Jo tuli hitto… ellei karjalaisilla epatoilla ole tässä jokin koiranjuoni mielessään… jokin sudenhauta…

— Mikä sudenhauta? epäili Kokon Pertti.

— Ovat ehkä vetäytyneet tavaroineen johonkin kylän laitaan, jota mielivät puolustaa taikka josta aikovat hyökätä niskaamme…

— Mutta kun ei jälkiäkään näy…

— Vaikkei näykään, maitahan…! — Hannu heristi korviaan, hän kuunteli koko naamallaan ja se naama kävi vähitellen kirkastumaan. — Kuunnelkaahan, — kuiskasi hän — enkö sitä jo sanonut…! Tuolta metsäkulmalta, ylikylästä, kuuluu miesten puhetta…

— Tosiaankin! — Jo sen älysivät toisetkin partiolaiset ja he katsoivat kysyvinä päällikköään.

— Sieltä ne noidat aikovat hyökätä, kuiskaili Hannu edelleen miltei käheänä ja kiukun kiilto silmissään. Hän tarttui samalla tanakasti keihääseensä. — Juonet tunnen, mutta ehätetäänpä me ensiksi!

— Vai oli niillä kavaluus mielessä! ihmetteli Pertti.

— Sudenhauta, kuten jo sanoin. — Mutta ajetaanpa Kiimas-miehet itse omaan hautaansa! Eteenpäin!

Kotain ja navettain ohitse ja karjapihain poikki syöksyi Hannu kylän ylempää, maanpuoleista laitaa kohti, josta porinaa kuului. Aamu ei ollut vielä vaiennut, hämärän peitossa olivat siellä kinosten siimestämät, röttelöiset rakennukset, joiden kupeella väkeä vilahteli, ikäänkuin hiipien ja vaaniskellen.

— Kohti vain arkailematta! kuiskaili miehilleen Hannu, jonka mieleen nyt ilmielävänä nousivat nuoruudenpäiväin samanlaiset seikkailumuistot ja jolta ne kuumensivat veren. — Iskekää kuin isävainajanne!

Kokonaisen miesjoukon näki hän jo liikkuvan talojen välissä; muuan siinä juoksi hänen edestään kuin pakoon pyrkien nurkan taa, ja toisia näytti taisteluun kokoontuvan. Silloin hän yhä paransi juoksuaan ja karjui pian täydellä kurkulla:

— Seiso, mies, älä päkähdä…! Lasketko tuurasi, vai…!

Mutta hänen kohiseviin korviinsa kuului silloin hämmästynyt, tutulta kajahtava ääni edessä olevasta miesjoukosta:

— Älkää helvetissä iskekö… siinähän on Krankan Hannu!

Se oli Heikuran Yrjänän ällistynyt ääni. Hannulta herpausi keihäs kädestä ja hän pysähtyi kuin jähmettyneenä aidan kulmaan huohottamaan. Hänen miehensä keräytyivät siihen hänen ympärilleen ja kävivät pian pihalla olevia tovereitaan tervehtimään.

Yrjänä oli osastoineen ohjelmansa mukaisesti kiertänyt Kiimasjärvelle pohjoisen korven kautta ja nyt aamun sarastaessa hyökännyt maan puolelta kylään, niinkuin sovittu oli, — hämärissä eivät miehet vain heti tunteneet toisiaan. Tyhjänä oli hänkin tavannut ylikylän talot ja sitä he olivat siinä pihalla sadatelleet. Nyt sadattelivat he sitä yhdessä ja pian saapui perille Juorkunankin joukko etelästä päin. Nolo juttu!

Kylä tutkittiin nyt uudelleen ja tarkoin ja se havaittiin aivan autioksi. Sen väki oli paennut, eikä enää tuiskun jälkeen nähnyt, minne päin se oli poroineen ja karjoineen karannut. Ja niin tarkoin oli se vienyt kaikki ruokavaransakin, ettei pirteistä löytynyt leivän kyrsääkään pitkämatkaisille vieraille, jotka olivat ottaneet kontteihinsa vain muutaman päivän eväät.

— Jopa tekivät rötöksen karjalaiset!

— Meille ensin nälän näyttävät, hitto soi, kun juuri luultiin rokan ääreen päästävän!

Niin miehet allapäin murahtelivat lumisella pihalla. Mutta Krankan Hannu rupesi yhä selvemmin oivaltamaan, ettei tämä kylänväen pako tiennyt heille ainoastaan tätä yhtä pettymystä. Mitä sanovat pääretkikunnan päälliköt, kun he vihdoin joutuvat ensimmäiseen kylään, eikä heille ole siellä muonaa merkiksikään varattu? Missä eläjät, missä eväät, kiljuvat he tietysti rajattomalla kiukulla ja kiroovat alimmaiseen helvettiin hänet, Hannun, joka oli lähetetty eväitä hankkimaan… Hyi hitto!

Hannu seisoi tyhjän tuvan edustalla päivän verkalleen valetessa eikä osannut sanaakaan virkkaa. Eihän tämä tosin hänen syytään ole… Mutta olisi hänen sentään ehkä pitänyt tätä aavistaa… jo silloin Oulunsuussa, kun hän kuuli reppurien kiireellä kotipuoleensa paenneen, ja sitten edelleen matkan varrella! Olipa hän taitanut olla hiukan malttamaton retkelle pääsemään, ja sitten liian hyväntoivoinen — se siitä nyt tuli!

Myrtyneenä ja murtuneena istahti hän, naapukka kourassaan, tyhjän tuvan kynnykselle ja pyyhki hikeä kaljulta päälaeltaan. Sinne menivät ne kiitokset, joista hän äsken vielä oli uneksinut, sinne partiomaine! Ja hän tunsi itsensä niin lopen uupuneeksikin yön valvonnasta ja jännityksestä, ettei olisi hänestä ollut nyt hiihtämään karjalaisten jälille, vaikka olisikin heidän pakosuuntansa tietänyt. Tapasiko hänet tässä vanhuus? — ei hän ennen olisi noin vihasta katkennut. Harmin lisäksi masensi hänet vielä häpeän pelko. Annappas kun Kiimasjärven kiertoliike pääsee kotoisten pilkkakirvesten korviin, — siellä käy silloin honotus, kun hänelle miesjoukossa nauretaan ja kerrotaan, että olipa ukolle käydä aivan samoin, kuin ennen nuorempana Tarhalammin niityllä…

Maailma tuntui Hannusta nyt mustalta murheen laaksolta. Jäseniäkin kolotti, koko ruumista raukaisi, eikä hän osannut mihinkään ryhtyä.

Sillävälin olivat miehet kantaneet halkoja tuvan uuniin, sytyttäneet sinne loimuavan tulen, ja hetken kuluttua vääntäytyi suksimies toisensa jälkeen tuvan lattialle, uunin eteen, lepäämään. Naapuritalossa oli tehty sama temppu ja molemmista pirteistä rupesi pian kuulumaan väsyneiden miesten raskasta kuorsausta, — muuta ei kuulunutkaan koko autiosta kylästä. Hannunkin luomet painuivat raskaiksi ja hetken kuluttua nukkui hänkin kaikkine huolineen miestensä välissä lattialla, — hänen voimakas kuorsauksensa kohisi pian yli kaikkien muiden.

Kun keväinen päivä nousi kirkkaana valaisemaan matalan kylän, lepäsi siten koko retkikunta raskasta sankariunta. Ainoastaan vanha Juorkuna käveli ulkona kylän raitilla, — hän ei voinut jättää joukkoaan ihan vartioimatta. Kiertäessään hyljättyä kylää löysi hän vihdoin muutamasta vajasta poikkiaikaisen poron, jota kyläläiset nähtävästi eivät olleet paetessaan saaneet mukaansa ja joka siinä suurin silmin mulkoili vakaisen jäkäläkasan takaa. Sen hän heti parin miehen avulla teurasti ja pian kiehuivat lihapadat lämpiäväin tupain liedellä, levittäen ympärilleen rasvaisen rokan makeaa tuoksua.

Se tuoksu sattui ensimmäisenä miesten sieramiin, kun he sydänpäivällä nälkäisinä heräilivät, ja kohta toi se heidän mieliinsä hyvän, lohduttavan tunteen. Krankan Hannukin oli, tämän löydön perille päästyään, heti reippaampaa miestä ja hän nousi rauhallisena pöydälle asetetun rokkapadan ääreen.

— Minkäpä sille nyt mahtaa, että väki on paennut, puheli hän rokkaa särpiessään. — Neuvoinhan minä herroja rutommin liikkumaan. Mutta heillä pitää matkassaan olla reet ja ratsut…

— Ja lienevätköhän toki kaikki kylät autioina, virkahti Juorkuna lohduttavasti, mutta veitikka silmissään, ikäänkuin ei hän olisi itsekään uskonut omaa lohdutustaan.

— Se on nyt katsottava, vastasi Hannu varmistuneena. — Eihän täältä ihmiset ole voineet pilviin nousta…

— Eikä sinne eväitään viedä, veisteli Kokko. — Mutta se sananvienti pääjoukolle on vähän ikävä tehtävä…

Ikävä se oli, myönsi Hannu, korvallistaan kynsien ja karjalaisten kavaluutta taas uudelleen sadatellen, mutta pari miestä oli hänen kuitenkin pantava viemään Stuartille tuota Kiimasjärven kiusallista viestiä. Ja niin harmissaan oli Hannu vielä heidät matkalle saatettuaan, että hän jo uhkasi sytyttää tuleen koko kirotun kylärähjän. Mutta hän hillitsi kuitenkin vihansa muistaen, että perässätulijat ikävöivät kai eväiden ohessa oikeita yösijojakin, niitähän herrat ovat koko matkan kaiholla kaivanneet. Ja autiosta kylästä vihdoin joukkoineen salolle painuessaan kehahti hän omaa kaukonäköisyyttään, kun hän herroille majatalot säästi, — saisivat olla hänelle siitä kiitolliset!

IX.

Sama pettymys kuin Kiimasjärvellä, oli Krankan Hannun johtaman suksimiesjoukon kestettävä seuraavissakin karjalaiskylissä, joihin se saapui. Ne olivat autioiksi hyljätyt, väki oli paennut, vieden ruokatavaransa mukanaan. Ainoastaan kauas metsiin poiketen osuivat hiihtäjät väliin jonkin kyläkunnan piilopirteille ja saivat niistä siepatuksi pakolaisten eväät, mutta ne menivät silloin nekin enimmäkseen heidän omiin tarpeisiinsa. Perästä verkalleen retkeilevä Anders Stuartin sotajoukko sai syödä loppuun Oulusta mukanaan otetut muonansa, ja yhä huolestuttavammaksi kävi sille kysymys: Mistä sitten? Miehistö, jonka päiväannoksia oli puolennettava, napisi, ja turhaan lennättivät päälliköt vihaisia hätäviestejä Hannun etujoukolle. Se kyllä retkeili reitiltään yhä kaukaisempiin kyliin, mutta tulos oli sittenkin laiha.

Vähitellen oli kuitenkin Stuartin retkikunta, osaksi juuri näiden elintarvevaikeuksien kiirehtimänä, vihdoin huhtikuun lopulla saapunut lähelle Vienan rantaa, jossa toivottiin päästävän runsaammille ruokamaille. Tämä merenrannikkohan sen nyt olisi, kuninkaan käskyä noudattaen, ollut vallattava Ruotsin valtakunnalle, siinähän se siis nyt oli matkan päämäärä lähellä. Näihin asti ei retkikunta ollut kohdannut tiellään mitään vastarintaa, tuskin nähnytkään yhtä ainoaa maan asukkaista autioissa kylissä. Nyt oli kai vihdoin päästävä tositoimiin käsiksi. Laskeutuessaan pääjoukkoineen Suma-joen jäätä pitkin sen suistoa kohden, jossa, puolen penikulman päässä merenrannasta, sijaitsi Suur-Suman saarilinna, kutsui Stuart senvuoksi ruoanhakuun hajaantuneet suksimiesparvensa luokseen, arvellen niitä kaikkia tarvitsevansa. Siten joutui Krankan Hannukin, joka Maanselältä asti oli omin päin suksipäällikkönä retkeillyt, jälleen liittymään herrain komentamaan armeijaan.

Hän oli mielellään pysynyt tästä pääjoukosta loitolla tietäen, ettei häntä siellä suopein silmin katsella. Mutta siepattuaan juuri äsken Sorokan suolakeittämöistä niiden talvivarat saattoi hän nyt tuoda Stuartille sievosen muonasaaliin, ja palasi hän senvuoksi miehineen ja porokuormineen taas rohkeammalla mielellä, melkein kerskuvana pelastajana, pääjoukkoon, jota jo nälkä pahasti ahdisti.

— Nyt syökää, niin että nälkä kerrankin lähtee! kehahti Hannu ylvästellen, viedessään levähdyspaikalla kuormansa muonamestarille, jota taaja, leipää mankuva miesjoukko piiritti.

Päällikötkin keräytyivät näitä Hannun herkkuja katsomaan, ja tosiaankin oli kaikki se suuttumus ja kiukku, joka viime aikoina heidän piiristään niin monesti ja uhkaavana oli Hannuun kohdistunut, samalla kuin pois puhallettu. Oikeinpa tunnustus annettiin hänen uusimmille partiotöilleen.

— Niin, syökäämme nyt, ruoastahan retkemme menestys riippuu, kehotteli hyvätuulinen irlantilainen hiukan myrkyllisesti, kääntyen skotlantilaiseen asetoveriinsa, joka niin usein oli vakuuttanut ruoansaantia retkensä menestymisen ehdoksi. — Sitten kai olemme miehiä valloituksiin ryhtymään!

— Aivan oikein, muona on voiton tärkein edellytys, väitti Stuart pistoksesta välittämättä. — Nytpä alkavatkin sotaiset tehtävämme.

— Ja kuta kovemmin syömme, sitä tuimemmin sodimme! päätteli pörröparta edelleen. —

Tuo muutaman penikulman päässä edessäpäin oleva Suur-Suman linna oli, se yleisesti tiedettiin, läntisen Vienan lujin varustettu paikka, ja se olisi retkikunnan nyt siis ensi työkseen ollut anastettava käsiinsä. Varoskellen sitä sen vuoksi Stuartin joukko lähestyi, sillä ilmeistähän oli, että sinne, samoinkuin Karjalan maakyliin, jo ajoissa oli saapunut ennakkotietoja lähestyvästä sotajoukosta, — arvatenkin oli siellä siis varustuksiin ryhdytty.

Jokivarren vankka metsä rupesi harvenemaan, maat aukenivat ja kun vielä pieni rupeama oli, koskia sivuuttamalla, rantaa myöten kuljettu, saattoivat retkikunnan päälliköt törmältä nähdä edessään pienen, jokisaareen rakennetun, harmaakivisen linnan, joka oli heidän vaivalloisen retkensä lähin määrä. Linnan alapuolella, jokiahteella, oli Hannun kertomuksen mukaan ennen ollut pieni kauppakylä, mutta nyt se oli poltettu pois, nähtävästi, ettei se soisi suojaa vihollisille, ja yksin törötti siis tuo vähäinen, muurien ympäröimä varustus siinä vakavana ja jylhänä äänettömän, lumisen luonnon keskellä.

Kovin pieneltä ja mitättömältä se etäältä katsoen retkeläisistä näytti. Sen katto ja muurinharja oli paksun lumen peitossa, sen matalan tornin räystäiltä riippui suuria jäätappeja eikä yhtään ihmistä näkynyt sen valleilla eikä tornissakaan. Se oli kuin kuollut linna, miltei naurettavan vaarattoman näköinen. Mutta päälliköt tahtoivat kuitenkin pitää varansa, ennenkuin sitä lähestyivät. He panivat suksi- ja jalkamiehiä vakoilemaan joensuuta aina merenrantaan asti, mistä Vienan rajaton jääulappa häikäisevänä kimalteli kevätpäivän paisteessa katsojan silmiin. Ja vasta kun nämä tiedustajat palasivat ilmoittaen, ettei elävää olentoa ollut mailla halmeilla, siirsivät he leirinsä linnan edustaiselle ahteelle ja ryhtyivät heti sotaisiin valmistuksiin.

Vanhat partiomiehet olivat matkan varrella neuvoneet päällikköjä äkkirynnäköllä valloittamaan tuon nähtävästi heikosti miehitetyn varustuksen, ja sitä menettelyä oli aina taisteluun valmis irlantilainenkin puolustanut. Mutta toisilla sotaherroilla oli toinen tuuma: Eihän tiedä, mikä vaara siellä voi väijyä, varminta on turvautua uuden ajan sotataitoon ja avata linna noilla vaikeasti hinatuilla tykeillä, jotka kerran jos toisenkin olivat kuppelehtineet Maanselän kinoksissa, — pitihän niidenkin vihdoin saada virkansa täyttää!

Synkkäsilmäinen, aina tyytymätön; tykkimestari, jonka kasvot nyt tärkeä tehtävä kerrankin kirkasti, sai siis tarpeeksi työtä: Hän asetti rautaputkensa kaikkien sotataidon sääntöjen mukaisesti törmälle, ruveten niillä kuolleennäköistä saarilinnaa pommittamaan. Laukaisi kerran ja toisenkin. Tykinluodit tupsahtivat linnan edustaiseen kinokseen taikka mätkähtivät sen paksuihin muureihin, tekemättä niille nähtävää vahinkoa ja herättämättä linnaan henkeä. Hollantilainen silloin sylki ja syytteli, että tulomatkan moninkertaiset lumihauteet olivat vieneet hänen putkiltaan tehon, ja vaati niitä siirrettäviksi lähemmäs linnaa. Miesjoukko kävikin työhön, vyörytti tykit törmältä jäälle, kaivoi niille siellä kauniiseen riviin lumiset kuopat ja taas ryhtyi mestari itse sytytintään hoitamaan. Mutta tuskin oli siitä pari laukausta ammuttu, kun jo soi autionnäköiseltä saarelta vihainen vastaus: Linnan lumettuneista ampuma-aukoista räiskähti paukaus toisensa perästä. Hollantilainen kaatui itse raskaimman putkensa alle, johon luoti oli sattunut, ja pääsi hädin tuskin eheänä sieltä esiin ryömimään. Kaksi miestä menetti henkensä, toisia haavoittui…

Siltä välimatkalta ei ollut hyvä pommitella ja kiireellä olivat siis raskaat, rautaiset putket taas hinattavat törmälle, jossa sotaherrat kävivät illan suussa uutta neuvottelua pitämään.

— Suman linnalla on siis kynnet ja hampaat, totesi nuori Antti Hare toivottomana. — Näettehän, ei sitä näillä tykeillä muserreta.

— Ei varsinkaan, jos heti ensi laukauksia peräydytään, huomautti irlantilainen ivallisesti.

— Pommita sinä aukealta jäältä, jossa ei ole mitään suojaa, ärähti hollantilainen suuttuneena vastaan.

Herrat joutuivat keskenään kipakkaan väittelyyn. Vihdoin eräs ruotsalaisista huudahti:

— Tässä ei hätiköiminen auta, on ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen.

Ylipäällikkö Anders Stuart oli, tuimasti tuijottaen harmajaan saarilinnaan, ääneti kuunnellut toisten väittelyä. Nyt hän lyhyesti ja rutosti virkkoi:

— Piiritykseen ei voida ryhtyä!

— Miksei? utelivat toiset, jotka pitivät juuri sellaisen sodankäynnin mukavimpana ja varmimpana.

— Siksi, että meillä ei ole ruokaa…

— Taas sitä ruokaa! ihmetteli irlantilainen jo melkein kiivastuen. — Onhan nyt kovasti syöty ja monet muonakuormat ovat vielä jäljellä, — syökäämme, hitto soi…

— Muonaa on vain muutamiksi päiviksi, selitti Stuart, kauemmin me emme voi täällä viipyä, jos emme pääse heti linnan varastoille. Ja keli loppuu, me jäämme satimeen.

Väittelystä kuumenneiden sotaherrain into jäähtyi ja he jäivät hyvin huolestuneina punnitsemaan tuota päällikön vakavaa tiedonantoa. Mutta pörröpartainen irlantilainen huudahti päättävästi:

— No totta meidän sitten on heti päästävä sinne linnan varastoille!

— Miten?

— Väkirynnäköllä! Siihen olisi ollut ryhdyttävä heti. Päätään puistelivat päälliköt, joiden kunnioitus tuota pientä, harmajaa saarivarustusta kohtaan jo oli melkoisesti kasvanut. Se näytti liian jyrkkäseinäiseltä ja jylhältä, he eivät ymmärtäneet, miten he pääsisivät noiden lumipeittoisten muurien ylitse. Mutta toisaalta he oivalsivat, että heidän oli mahdoton palata kotiin tämän pienen linnan edustalta edes vakavasti yrittämättä saada sitä Ruotsin kuninkaan käsiin, ja niin oli heidän lopulta yhdyttävä urhean irlantilaisen ehdotukseen, että aamulla on rynnäkkö tehtävä linnaa vastaan.

Ja se tehtiin. Ratsu- ja suksimiehet pantiin jo yöpimeällä kiertämään Sumajoen toisellekin rannalle ja kun päivän noustessa tykit taas leiritörmältä olivat turhaan koettaneet pehmittää tuota harmajaa rakennusta ja sen jykeitä portteja, ryntäsi koko Stuartin sotajoukko joen jään ylitse. Saarelle päästiin kovaa yöhankea myöten helposti, ja yhtä elottomana ja äänettömänä jökötti linna sen keskikalliolla kuin retkikunnan Suman suuhun saapuessa. Mutta jyrkkä seinä oli ryntääjiä vastassa ja vasta kun nämä sen seinän, ympärysmuurin, liepeelle ehtivät, lähti laukauksia räiskimään vallien lumiselta laelta. Aivan tiheään niitä ei tosin satanut — puolustajia ei näyttänyt paljoakaan olevan, — mutta pian ne kuitenkin ajoivat hyökkääjät peräytymään.

Vilkasliikkeinen irlantilainen sähisi ja huusi ja koetti komentaa miehiään porttia särkemään. Mutta hän huomasi samassa, etteivät päälliköt eivätkä miehet siinä hyökkäyksessä panneet parastaan, eivät rynnänneet sillä sisulla eikä voimalla, jota tällaisella paikalla olisi tarvittu, vaan vitkastelivat ja epäröivät. Miehistöönkin oli ilmeisesti tarttunut sama turtumus ja väsähtyminen, joka päälliköitä vaivasi; he peräytyivät herkästi, säikkyivät laukauksia ja seisahtelivat, ja uudet yritykset kävivät siten ensimmäisiä heikommiksi.

Neuvottomaksi oli käynyt ylipäällikkökin. Ja kun sotaherroista yksi toisensa perästä — Antti Hare tietenkin ensimmäisenä, — lähti joukkoineen peräytymään saarelta alas jäälle, jättääkseen koko yrityksen sikseen, salli hän sen tapahtua, — poissa oli kuri ja kurssi!

— Usko puuttuu meidän sotajoukoltamme, valitti irlantilainen haikeasti, rientäessään jo hänkin häpeissään Stuartin rinnalla jään yli leiritörmää kohden. — Silloin on vaikea mitään valloittaa!

— Tämä oli alunpitäen mieletön yritys, siksi on usko poissa, vastaili ylipäällikkö synkkänä, sen paremmin itseään puolustamatta.

— Siksi ei nyt yritetäkään, kukin karkaa minne tahtoo — sitä on soturikunniani vaikea kestää, valitti irlantilainen harmissaan.

— Niin on, mutta minkäs teet! Miehinä taistelevat nämä meidän palkkasoturimme toisissa oloissa, mutta täällä erämaassa he tuntevat masennuksen itseään painostavan. He ovat kuin tämän aution luonnon kahleissa, he pelkäävät, että heidät on tänne sen ikuisiksi vangeiksi tuomittu… Ja tunnemmehan sitä samaa kaameutta itsekin…

Kevätpäivän paahde oli jo pehmittänyt äskeisen hangen, niin että saarilinnasta palaavan sotajoukon täytyi raskaasti kahlata upottavassa lumessa, tykinlaukauksen silloin tällöin heitä linnasta vielä evästäessä. Viime päivinä oli näet ruvennut tuntuvasti suojaamaan, lumi suli rutosti keskipäivällä, ja varsinkin tänään oli kohovesi jo noussut jäälle tummentaen joen rannat. Märkinä ja uupuneina palasivat rynnäkön tekijät leiritörmälleen, jossa nuotioiden ääressä rupesivat noloina kuivaamaan vaatteitaan.

Mutta kuivaa paikkaa ei ollut sielläkään. Kinokset olivat märkiä, turkit ja peskit vettyivät, eikä suojaa ollut missään. Leirillä olleet aseettomat, pappi ja tulkki, tulivat saaresta palaaville sotaherroille haikeasti valittamaan, että heidän on täytynyt nukkua yönsä vesikuopassa, — sitä ei kenenkään terveys kestä! He vaativat päästä asutuille maille taikka sitten palaamaan kotiinsa, — johan tätä kurjuutta on tarpeeksi kestänyt!

Stuart ei heille monta sanaa vastannut, hän oli tänään niin lopen kyllästynyt hänkin. Hollantilaisen tykkimestarin hän käski jatkaa tehotonta pommitustaan siitä törmältä ja suksimiehiä pantiin taas ruokaa hakemaan. Itse vetäytyi Stuart telttaansa.

Mutta kun hän seuraavana päivänä astui sieltä ulos, oli hän päättäväisen näköinen. Suojailmat jatkuivat, — muonanhakijat palasivat laukut tyhjinä… Kaikki enteet olivat masentavat, ja Stuart kutsui sen vuoksi osastopäälliköt uuteen sotaneuvotteluun. Lyhyin lausein kuvasi hän heille aseman koko surkeuden:

— Linnaa emme saa nyt äkkiä valloitetuksi, ruokavaramme loppuvat taas pian. Jos pitempään täällä viivymme, loppuu kelikin; vesistöt käyvät tulvimaan, suot sulavat, me emme silloin pääse palaamaan.

Se oli kaikki umpiviheliäistä! Ylipäällikkö lopetti lyhyeen sanottavansa:

— Niin on asia. Mitä on tehtävä?

Stuartin märkään telttaan kokoontuneet herrat, joille näin kärjistetty kysymys oli hyvinkin mieleinen, eivät voineet keksiä kuin yhden vastauksen: Kiireesti paluumatkalle! He kirjailivat räikein värein ylipäällikön esittämiä tosiseikkoja, he viittasivat sulaviin kinoksiin ja joen mustuviin rantoihin ja todistivat, että jo huomisaamuna on lähdettävä pyrkimään Maanselän yli tulomatkalla raivattua tietä pitkin, niinkauan kuin se vähänkään kestää. He innostuivat, he vakuuttivat toisilleen, että muuta keinoa ei ole.

— Eikö mitään muuta? kysyi Stuart.

Vastausta ei kuulunut. Yksin irlantilainenkin, joka oli kovin häpeissään tästä retken tyhjästä tuloksesta, istui kallokkaittensa kärkiin tuijottaen, keksimättä edes yhtään sukkeluuttakaan, — häneltäkin eilisen hyökkäyksen jälkeen oli jo luonto mennyt lamaan. Mutta teltan oviloukosta kuului sittenkin suutahtanut ääni:

— On vielä toinen keino…!

Se oli Krankan Hannun ääni. Hän oli heti pääjoukkoon palattuaan huomannut sen paljon alakuloisemmaksi ja kärttyneemmäksi kuin hänen siitä Maanselällä erotessaan ja herrain parissa oli hän usein kuullut puhuttavan paluumatkasta. Mutta näihin asti ei hän ollut uskonut noita puheita tosiksi, eipä vielä eilisen epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeenkään, sillä olihan retki vasta alulla. Nyt oli hänelle yhtäkkiä käynyt selväksi, että päälliköt todella aikoivat, vaivoihinsa väsyneinä, keskeyttää retken — ennenkuin mitään on aikaansaatu. Silloin hän hätkähti ja oivalsi käänteen olevan tapahtumassa. Kuunnellessaan siinä herrain innostuneita vaatimuksia oli hänellä luonto noussut kapinaan. Sillä hänen ei itsensä suinkaan, vaikka hänkin väliin tunsi väsähtymystä, tehnyt mieli vielä Vienasta palata. Ei hän ymmärtänyt, kuinka toisten sisu saattoi siihen taipua, hänen omansa ei ainakaan taipunut, — eikä hän voinut sitä ajatellakaan. Saapua kotipitäjiin nololta retkeltä kuin koira häntä koipien välissä, — ei!

Siksipä ryhtyi hän kaikella voimallaan vastustelemaan tuota tekeillä olevaa päätöstä, taistelemaan kuin henkensä puolesta. Hän osoitti herroille, että kuninkaan käsky on vielä täyttämättä, Suma ja Soloveti ottamatta… on yhtä kuin ei olisi matkalle lähdettykään. Eikä ollut pakkokaan näin häpeällä kesken pyörähtää, kelirikosta ja muonan niukkuudesta huolimatta voidaan retken tarkoitus vielä kunnialla saavuttaa.

— Millä tavalla, mikä on siis ohjelmasi? uteli ylipäällikkö tiukkana, toisten herrain katsellessa Hannua osaksi hämmästyneellä uteliaisuudella, osaksi irvistelevällä ivalla. — Selitä keinosi!

Hannu näki ivanhymyn herrain huulilla ja tiesi, että he leimaavat kai hänen uuden neuvonsa niiden vanhain arvoisiksi, mutta hän oli siltä vakavissaan vastatessaan:

— Tykit ja osa miehistöä jääkööt Suman linnaa pommittamaan, — jätetään ruokavarat tänne tykkimestarille! Sillä kyllä me muut ruokaa saamme, kun tästä jään yli hankia myöten pyyhkäisemme Solovetiin, jossa on vaikka vuosiksi eväitä. Sieltä voimme palata joko heti jääkelillä taikka jäitten lähdettyä venheillä, palata tänne lopettamaan piirityksen taikka kulkea Kemijoen suulle, siellä on vauraita kyliä, jotka ovat valloitettavat nekin.

Hannu oli puhunut niin nopeasti, että hän miltei hengästyi, mutta lausui lopuksi verkemmin:

— Se kaikki on tällä joukolla helposti toteutettavissa ja silloin vasta olemme tehneet suunnilleen sen, mitä meiltä kuningas odottaa.

Mielenkiinnolla, joskin epäillen, kuuntelivat herrat talonpoikaisen miehen esitystä. Jotakin tuollaista voittoretkeähän hekin olivat matkaa suunniteltaessa kuvitelleet, mutta nyt oli heistä lähtenyt halu ja taittunut tarmo. He puistelivat päätään, ja toiset heistä leimasivat heti Hannun suunnitelman lennokkaaksi kuvitelmaksi, kysäisten pisteliäästi:

— Entä sitten?

— Sitten pääsemme kyllä, milloin haluamme, vesistöjä myöten palaamaan kotiin.

Anders Stuart myönsi, että tällaista laajaa valloitusretkeä kyllä vanha kuningas odottaa, mutta hänelläkään ei ollut uskallusta sitä enää kannattaa. Ja irlantilainenkin yhä vaikeni, sillä hän oli menettänyt luottamuksen väkeensä. Muut kaikki kävivät uudelleen esittämään noita monia vaikeuksia: Mistä heinät hevosille, kuka takaa kevätjäiden kestävän, kuka tietää, eikö väki ole paennut noistakin oudoista paikoista, jonne nyt vielä olisi retkeiltävä kymmenien penikulmien taa? Mieletön tuuma! Ja pappi ja tulkki nousivat aivan kauhistuneina kysymään, että vieläkö heitä todella aijottaisiin retustaa yhä eteenpäin, nukkumaan vesikuopissa ja meren jäällä…!

Hannu puolustihe miehekkäästi, mutta hänen rohkea suunnitelmansa raukesi kuitenkin armotta. Ihan intomielellä päälliköt päättivät viipymättä, huomisaamuna, lähteä yöhankea myöten kiireiselle paluumatkalle. Ja se päätös oli heidän mielestään niin hyvä, että he sen kunniaksi tyhjensivät viimeiset nassakkansa ja joivat palaavan elinvoimansa maljan.

Mutta Krankan Hannu ei nyt ilomaljoista välittänyt. Hänen sisuaan kaiveli ja hänen mielensä kapinoi. Hän seisoi kotvasen kuunnellen päällikköjen iloista porinaa ja kysyi kiukussa itseltään, oliko nyt siis todella hänenkin korskeaksi kuvailemansa partioretki lopussa? Nytkö hänen todella oli palattava kotiinsa noiden herrain mukana, jotka tietysti siellä tulisivat vyöryttämään syyn retken epäonnistumisesta hänen, Hannun, niskoille? Ei, tämä on miehuutonta narripeliä, tällaiseen ei Vesainen koskaan olisi alistunut, — alistuuko hän?

Myrtyneenä käveli hän kevätillan hämärtyessä päällikköjen teltalta omain miestensä nuotiota kohti. Mitähän sanonevat tästä toiset suksimiehet, jotka jo hekin ovat innostuneet partiontekoon ja joissa vanhat sota veret matkan varrella ovat vironneet? Sitä tahtoi hän heiltä nyt kysästä.

Mutta kävelystään pysähtyi hän hetkeksi hämärälle törmälle, katselemaan joentakaista, pimeää linnarymäkettä, joka sieltä salaperäisenä ja kuin ilkkuen kuumotti… Hänen mielessään rupesi itämään uusi tuuma, joka hänet piankin valtasi ja lämmitti. Hitto soi, palatkoot herrat tuota linnaa peljäten, selvitelkööt kotona rötöksensä, siihen ei sentään kaiken tarvinne raueta! Hetken kuluttua kimmahti hän liikkeelle, kiirehti suksimiesten nuotiolle, heittäytyi heidän viereensä havuille ja kävi heille kertomaan sotaherrain päätöksestä.

Hän kertoi sen heille oman suuttumuksensa valossa, kuvasi heille katkerasti retken keskeytyksen tarpeettomuuden ja nolouden, kyseli, oliko heistä hauska palata kotiin näinikään, voimatta kertoa yhdestäkään miehen työstä… Ja ennen pitkää sai hän valetuksi vanhoihin partiomiehiin oman kiukustuneen sisunsa. Pystyynpä kivahtivat nuoremmatkin miehet, kun hän heille valitteli:

— Eihän päästy ollenkaan vielä maistamaan Karjalan mämmikokkareita eikä vienattaria naurattamaan. Ja mitä me tuomiseksi tupiimme viemme, jos jo tästä täytynee palata?

— Eikö helkkarissa, eihän tämä tähän saa loppua…!

Pitkään juteltiin sinä iltana ja yönä pohjolaisten suksimiesten nuotiolla, sillaikaa kuin pääleirissä kiireellä kuormia köytettiin ja tykkejä resloihin kannettiin, ja monet pistosanat siinä laukaistiin tuota herrain hätää ja kiirettä kohtaan. Yhteen kävivät miesten tuumat, heitähän elähdytti nyt yhteinen into. Lämminnyt oli jo Oravaisen Paavokin, tuo muuten varova mies. Juorkunan Jussi paahtoi innokkaana nuotiolla suksiaan uutta pitkää hiihtoa varten, Kokon Pertti vannoi, ettei tästä sentään näin tyhjäkouraisina kotiin palata ja Heikuran Yrjänä heilutti uudelleen kengittämäänsä keihästä ikäänkuin uhmaten, että pitää sillä toki saada muutaman kerran tuikata…!

* * * * *

Kun Stuartin retkikunta aamun tuskin sarastaessa jo teki lähtöä Sumajoen törmältä, silloin astui Krankan Hannu nuoren Oravaisen seuraamana ylipäällikön teltalle, jota parhaillaan käärittiin kokoon, ja teki siinä matkavalmiina seisoville herroille sävyisästi mutta päättävästi uuden, yöllä suunnitellun ehdotuksen. Ällistyneinä sitä herrat kuuntelivat ja Stuart huudahti ensi sanoikseen miltei kiivastuneena:

— Mitä hittoja, te suksimiehetkö tahdotte vielä jatkaa sotaretkeä omin päin, sittenkuin me jo olemme siitä luopuneet. Hä? Tekö ette aijo vielä lähteä paluumatkalle?

— Niin on asia, vastasi Hannu rauhallisesti. — Suurin osa suksimiehistä haluaa tehdä partioretken laajemmalti Karjalaan, valloittaakseen sen Ruotsin ruunulle, niinkuin käsketty on.

— Te yksin, talonpoikaiset miehet…?

Sitä eivät herrat voineet hevillä käsittää. Mistä syttyi sellainen uljuus nyt Pohjanmaan talonpoikiin, joista monet alkujaan olivat olleet aivan haluttomat retkelle lähtemään? — Herrat eivät tunteneet näissä miehissä vähitellen vironnutta partiomieltä eivätkä sen vuosisataisia juuria. — Eivätkö nuo suksimiehet todellakaan ikävöi pois näiltä jylhiltä erämailta, — se tuntui turkkiniekoista, heidän omiin mielialoihinsa verraten, aivan uskomattomalta. Mutta Hannu vastasi varmasti:

— Me yksin. Monet näistä miehistä ovat ennenkin retkeilleet vainolaisten kylissä ja kuningas on silloin heitä siitä kiittänyt. Me suksimiehet voimme täällä ehkä vielä jotakin tehdä kuninkaan tahdon toteuttamiseksi, — tähänastinen retkihän on rauennut mitättömiin, siitä hän ei ketään kiitä.

Anders Stuart seisoi matkaturkeissaan hetken neuvottomana, empien, uskaltaisiko hän jättää talonpoikaisosastoaan tänne omin päin retkeilemään. Mutta hän myönsi Hannun huomautuksissa olevan perää ja tarkemmin ajatellen hän hoksasi, että tuosta suksimiesten retkestä saattaa olla hänelle hyötyäkin. Ei tarvitse heti selittää koko retken lopullisesti turhiin rauenneen, kun sitä vielä vihollismaassa jatkuu… tilinteko kiivasluontoiselle kuninkaalle voi näet käydä kylläkin tiukaksi…

— Ja te luulette täällä henkenne säilyttävänne ja lopuksi vielä kotiin pääsevänne? kysyi hän.

— Siitä kaikesta vastaamme.

— No hiihtäkää sitten vaikka pohjoisimpaan hornaan, jos se teitä huvittaa.

Herrat naurahtivat ja tulivatpa oikein retkionnea toivottamaan talonpoikaisille miehille, joiden sisun he myönsivät sotaisemmaksi kuin omansa. Pörröpartainen irlantilainen kävi Hannua ihan kädestä puristamaan ja kysyi, mitä terveisiä hänen piti heiltä viedä Oulun linnaan. Hannu hymähti:

— Viekää terveiset, että vain akat tieltä kesken palaavat.

— Se on kai niin ymmärrettävä, että meidän palaava retkikuntamme siis on akkaväkeä, — etpä hitto soi niin aivan väärässä olekaan. Hiihtäkää terveinä!

Toiset herrat olivat jo nousseet rekiinsä ja ajoivat hyvää huikua etujoukon perästä, joka siinä toukokuun aamun hämärässä pitkänä raitona eteni kaikessa hiljaisuudessa törmähankea pitkin, laskeutuen vähän kauempana alas joen jäälle. Se ilmeisesti kiirehti kulkuaan, tuo loittoneva jono, ratsut korskahtelivat, jalkamiehet astuivat liukkaasti ja yksin kuormahevosetkin juosta hölkkäsivät yökylmällä tiellä. Herrain matkareslat porhalsivat pian muun joukon edelle, ikäänkuin joutuakseen mahdollisimman pian pois tältä kolkolta, aavalta rannikolta ja tästä painostavasta vankeustunnelmasta. Törmältä jäälle laskeutuessaan heittivät reessäistujat viimeisen silmäyksen Suur-Suman saarilinnaan, joka törrötti siinä yhtä elottomana ja aavemaisena kuin heidän tälle joelle saapuessaan, eikä heitä näyttänyt ollenkaan kaduttavan, että he sen siihen valloittamatta jättivät.

Pois, pois vain piti päästä kaukaista länttä kohden, se oli päällikköjen ja palaavan miehistönkin yhteinen, iloinen helpotuksen tunne.

Mutta linnan edustaiselle törmälle jäi sammuvien nuotioiden luo seisomaan parisataa pohjalaista suksimiestä, jotka iva silmissään katsoivat Stuartin retkikunnan kiireistä pakoa. Krankan Hannun osastoon, jonka melkein kaikki miehet olivat törmälle jääneet, oli näet yhtynyt melkoinen määrä myöskin sen länsipohjalaisen voudin suksimiehistä, joka nyt herrain sotajoukon rinnalla johti väkensä tähteitä kotiin päin. Hannun kaikki parhaat miehet seisoivat siinä hänen ympärillään; siellä Kuiva-Erkki ja Isolusikka kompapuheillaan rohkaisivat niitä, jotka pääjoukon lähtiessä hetkeksi olivat totisiksi käyneet, ja pistäviä pilkkasanoja singahti niiden myöhästyneiden kuorma-ajajain jälkeen, jotka nuotiotörmältä viimeisinä suoriutuivat rientämään sisämaahan päin jo häipyvän sotajoukon perästä.

Kotvan seisoi Hannu siinä miestensä kehässä katsellen pois kiirehtivää sotajoukkoa. Sitten hän reippaana pyörähti miestensä puoleen ja virkkoi:

— Ne menivät! Nyt, pojat, alkaa meidän retkemme! Ja sillä on oleva toinen suunta ja toinen sisu!

Hänen partiointonsa oli saanut kauniin voiton: herkkinä olivat miehet siinä hänen ympärillään. Mutta äsken mietteissään seisoessaan oli hän itsekseen myöntänyt, että toinenkin syy oli sentään saattanut hänet näin jättäytymään ominpäin pääjoukosta erilleen. Hän oivalsi, että Ouluun palattua tulee matkueen johtajille tietenkin ikävät jälkiselvitykset: Miksi raukesi retki turhiin, miksi on kesken palattu, vaikkei vihollista ole nähtykään…? Hänen ei tosiaankaan tehnyt mieli olla niissä käräjissä altavastaajana, eikä seistä siellä koko ajan herrain syyparkana… Selittäkööt nyt itse raukkamaisen pakonsa ja paluunsa, — hänhän oli kehottanut retkeä jatkamaan. Ja jatkaa sitä nyt itse, yksin ylipäällikkönä! Siitä leviää tietenkin tieto hänen kotikyliinsä, eikä niissä voida olla kunnioituksella mainitsematta, että onpa siinä Hannussa sentään miestä…! Se on toista, kuin jos sinne nyt palaisi kaikkien ilkuttavaksi, — vielä säästyy toki sotamaine Krankan Hannun nimelle!

Näitä hän oli jo yöllä nuotiolla jutusteltaessa muistellut ja nepä mietteet juuri olivat saattaneet hänet niin verevästi miehiään innostamaan. Mutta näistä sisäisistä mietteistään ei hän tovereilleen paljoa puhunut kuvatessaan heille partioelämän reippautta ja iloja, ja rivakasti hän nytkin vain sauvoihinsa tarttui, huudahtaen:

— Hei, nyt suksille mekin! Kontit selkään, kirveet vyölle, — sitten ei siekailla!

Leveänä rintamana läksi keihäsmiesten sakea parvi samalla hiihtämään keväthankea Sumajoen rannalta. Mutta se käänsi kohta kulkunsa toiseen suuntaan kuin tuo länteen kiemurteleva raito, — se ohjasi suksensa suoraan etelän etäiseltä rannalta kajastavaa metsää kohden.

X.

Useampiin parviin jakaantuneena hiihti Hannun partio joukko Vienan lounaista rannikkoa pitkin ja siitä kauemmas sisävesistöjen varsille, verotellen sikäläisiä, pahaa aavistamattomia karjalaiskyliä. Vanha Juorkuna ja nuori Oravainen johtivat toisia osastoja, jotka kiertelivät syrjäisemmissä kylissä, mutta ne yhtyivät pääjoukkoon aina, kun oli jonkin vesistön varrelta siirryttävä uuteen. Yhdessä silloin, yöhankia hiihdellen, katkaistiin laajat välikannakset ja sankat, kontion hallitsemat salot, joita nyt kajahutti kaukaisten keihäsmiesten uhmaava laulu.

Vapaata ja raikasta oli se partiomeno. Kepeästi sihahtivat sivakat keväthangella vaarojen poikki ja selkiä pitkin ja yhtäkkiä syöksähti salainen miesjoukko metsän rinnasta kylään, jossa samassa syntyi ääretön hämminki ja hälinä. Täyttä kurkkua nauraa hohottivat pitkän matkan miehet säikähtyneille kyläläisille, jotka pökerryksissään turhaan koettivat paeta viidakkoon tai kätkeytyä nauriskuoppiinsa, ja heti panivat he karjalaiset kantamaan esille ruokiaan ja juomiaan, mitä parasta oli. Muhkeiksi tehtiin tuliaispidot ja pitkään niissä herkuteltiin, — Matti Isolusikka kauhasi sisäänsä karjalaisten makeata rahkamaitoa ja pureskeli kohokuori-kokkareita, niin että sitä oli toisten ilo nähdä.

Krankan Hannu nautti. Hän hihkasi väliin päivänpaisteista ahoa hiihtäessään ja kertoi tovereilleen, että juuri tätä entisaikain menoa hän oli niin kauan kaivannutkin. Siitä hän oli uniakin nähnyt, — nyt ne unet vasta lähtivät toteutumaan! Ja kun hän kylän parhaassa talossa oli öisen hiihdon jälkeen syönyt lujasti makeaa ja rasvaista, vääntäytyi hän pitkäkseen pirtin lämpöisille vuodepatjoille, ojenteli uuvahtaneita jäseniään ja sammutti oluella jatkuvaa janoaan.

— Tämä se on partiomiehen autuutta, huudahti hän silloin. — Nyt vasta on poika taas omalla alallaan!

Mutta toisinaan hänestä sittenkin tuntui, kuin ei olisi se hänen retkensä eikä hänen oma mielensäkään sentään ollut aivan ennallaan. Karjalaisten tuvissa viivähti hän usein tarinoimaan aivinahousuisten talonvaarien kanssa, joita hän ensiksi piti pilkkanaan, mutta sitten jo rauhoitteli liiaksi säikkymästä. Eihän tässä sentään olla miesten syöjiä… otetaan vain, mitä tarvitaan, selitti hän, jäähän sitä toki taloonkin jotakin… Ja hänestä tuntui, että hän kylään tultua oikeastaan kaikkein mieluummin istuskelikin noinikään rauhassa rupattelemassa talonmiesten kanssa, kertoi heille sulassa sovussa entisistä sankaritöistään ja kuunteli heidän tarinoitaan ja kaskujaan. Häntä melkein harmitti, kun karjalaiset häntä pelkäsivät ja väistivät, ja hän kielsi silloin miehiään liiaksi talon naisia kiusaamasta — eihän se sellainen ole miesten työtä…!

Kun näin jonkun puheliaan karjalaisisännän kanssa oli iltakausi tarinoitu, saattoi sattua, että tämä, Hannun siivoon luontoon ja hilpeihin juttuihin mieltyneenä, aivan ihmetellen kysäsi:

— Miksi sinä sitten, veli hyvä, tulit tänne meidän maitamme ryöstämään?

Silloin jäi Hannu itsekin hetkeksi miettimään, että: tosiaankin, miksi? Ja silloin hänestä tuntuivat nuo hänen äskeiset vakuutuksensa ryöstöhiihdon autuudesta aika ontoilta. — Miksi helkkarissa he oikeastaan hätyyttivät näitä rauhallisia ihmisiä ja hävittivät heidän vähiä tavaroitaan…

Ne olivat ohimeneviä mielenjuolahduksia, tuumi hän sitten maata pannessaan naureskellen, — ukkosten kanssa tarinoidessa tulee ajatelleeksi jos jotakin. Mutta kun hän aamulla näki kylänakkain hätääntyneinä häärivän suksimiesten ympärillä, jotka mättivät kontteihinsa köyhän kylän tavaroita enemmän kuin jaksoivat kantaa, ja käsipuolesta lennättivät syrjään niitä, jotka koettivat jotakin kallistaan pelastaa, niin hän otsa poimuissa murahti:

— Jättäkää akoille heidän aarteensa, meille niitä matkan varrella tarpeeksi kertyy.

Siihen virkahti silloin Juorkuna vähän pisteliäästi:

— Vai akkoja sinä, Hannu, nyt armahtelet. Ei ennen miehiä estetty, jos heidän vain teki mieli saalista ottaa.

Hannua hävetti silloin oma lempeytensä eikä hän voinut ymmärtää, miksi häntä nyt tuo tarpeeton ryöstö tympäsi. Siksi urahti hän vältellen:

— Ottakoot vain saalista, minkä verran mukanaan kantavat, mutta joutavaa sitä on kinokseen heittää.

Väliin teki miesten mieli sytyttää tuleen jokin talo tai kyläkunta, jossa heitä ei oltu oikein kelvollisesti kestitty. Silloin Hannu taas muistutti, että kuningas oli kieltänyt Vienan kyliä turhanpäiten polttamasta, hänellä kun on halu suositella karjalaiset puolelleen. Siihen taas Oravainen, joka tuon kuninkaankirjeen kylläkin tunsi, naurahtaen virkkoi:

— Kuuluneeko se kielto enää tähän meidän partioretkeemme?

— Kuuluupa tietenkin, kuninkaan puolestahan me retkeilemme… Vasta jos karjalaiset vastarintaan käyvät, silloin iskemme ja poltammekin, silloin on sota!

Näin Hannu miehiään neuvoi, mutta hänestä tuntui itsestäänkin, ettei näissä neuvoissa ollut sitä vanhaa sisua. Joskus kuulikin hän vanhempain miesten kuiskaavan, että eipä Vesainen aikoinaan vainolaiskyliä polttamatta jättänyt, ja silloin hän taas, ikäänkuin uhmalla, heittäytyi täyteen remuun. Hän komenteli ja karjui niin, että koko kylä kajahti, pani partasuu-ukot koipisaappaitaan vetämään ja piteli heidän muijiaan ahtaalla, — taas selloin partiolaiset ihastellen nauroivat hänen hilpeille kujeilleen. Ja jos joskus kylän miehet salakähmäisesti kokoontuivat metsänrintaan ja hioivat aseitaan vieraittensa pään varalle, silloin hän ilveksenä iski heidän kimppuunsa ja höyräytti tuleen koko petollisen kylän. —

Tällä tavoin retkeili pohjolaisten suksijoukko, väliin lempeämmin, väliin rajummin, läpi kymmenien kylien, ja eteni viimeisellä hankikelillä kauas Repolan ja Roukkalan kulmille sekä sieltä Aunukseen asti. Siellä verottivat pohjolaiset Äänisjärven pohjoisten lahdelmain vauraita kyliä, jotka harvoin olivat tällaisia vieraita pitäneet, ja herättivät niissä tavatonta kauhua ja säikähdystä. Mutta nopeasti he nyt liikkuivat, siirtyen siekailematta kylästä toiseen. Sillä keli rupesi tekemään loppuaan, lumi suli pois suksien alta eikä ollut miesten hyvä jäädä jalkaisin tarpomaan vetisiä suomaita.

Siksi suunnattiin sukset Aunuksesta taas kiireellä pohjoiseen ja hiihdettiin yön halki viimeisiä hangenrippeitä myöten sille laajalle salokankaalle, joka erottaa Äänisjärven pohjoiset lahdet Seesjärven suurista selistä. Kiirettä oli nyt pidettävä, sillä öisinkään ei enää hanki kannattanut; lunta oli tuskin metsissäkään, järvien jäille ei ollut menemistä ja purot lorisivat jo tulvillaan, niiden yli oli vaikea kahlaamallakaan päästä.

Se oli raskasta retkentekoa, pahinta koko pitkällä taipaleella. Vuoroin täytyi miesten kantaa suksiaan, vuoroin niillä koettaa huppelehtia hyyhmässä, — tähän salokulkuun rupesivat uupumaan jo nuoremmatkin miehet. Saalistaakkoja täytyi pienentää, tiheään oli tehtävä leponuotioita, eikä ottanut laaja kannas sittenkään katketakseen.

Krankan Hannu tunsi taas voimansa pettävän niinkuin silloin Lentiiran selällä. Hän oli aina näihin asti retkeillyt miestensä etunenässä, mutta nyt hänen jalkojaan kangisti ja jäseniään kolotti, — hän ei jaksanut enää nuorempain rinnalla kahlata. Kun nämä siis viimeiseltä yönuotiolta läksivät, perilletulon toivon elähyttäminä, porhaltamaan sen taipaleen poikki, joka heidät vielä erotti Seesjärven eteläisestä latvakylästä, niin jättäysi hän vanhempain miesten kanssa tahallaan jäljelle, käski vain etujoukon lämmittää kylässä saunat ja laittaa kysta pöytään.

Siten olikin jo tuossa latvakylässä ilo ylimmillään, kun vanhat miehet vihdoin illan suussa lopen uupuneina saapuivat Seesjärven rannalle, josta jäät juuri tekivät lähtöään ja josta vedet vetävät Vienanmerelle päin. Pojat olivat löytäneet kyläläisten praasnikkaoluvia, olivat lyöneet tapit auki ja ponnistustensa palkaksi siemaisseet säästämättä tuota vahvaa juomaa. Kylän komeimmassa talossa he nyt, ikämiesten saapuessa, remusivat parhaassa nousuhumalassa, säikähtyneen kylänväen sitä syrjästä katsellessa.

Se remun into tarttui heti Hannuunkin, joka ei tahtonut myöntää äskeistä väsymystään. Hän oli äkkiä saunassa hautonut uupuneet raajansa, jättänyt sinne märät vaatteensa kuivamaan ja istui nyt parhaana miesnä, karjalaisen pitkään, väljään villamekkoon pukeutuneena, joukkonsa juomingeissa. Hän tahtoi taas kerran heittäytyä valloilleen, olla mies nuori ja navakka, ja nokkelimpana joukosta hän siinä pian kompia heittelikin ja komenteli pirtin piikoja kippoja täyttämään. Leveänä lavitsalla istuen nauratti hän miehiään ja nauroi itse, kun nämä kiponkantajia puristelivat ja viereensä vetivät.

Jo laski muuan neitonen Hannunkin eteen kupillisen tuoksuvia paistinpiiraita. Se oli valkohipiäinen karjalaistyttö, varreltaan notkea, käynniltään ketterä, — sen Hannu äkkiä syliinsä koppasi ja istutti koreasti rehevälle polvelleen.

— Oikein, Hannu, vielähän sullekin mesimarjat maistuvat, röhötti Juorkuna sitä katsellessaan.

— Hä, kukapa minua paremmin mesiherkut tuntisikaan, kehäsi Hannu, keinutellen polvellaan kevyttä, kainoa impeä.

— Mutta pakoonpa tuo pyrähtelee vanhan miehen polvelta, ilkkui Kokon Pertti, joka itse äsken turhaan oli samaa otusta pyydystänyt.

— Tämäkö, ei pyrikään, pajatti Hannu tyttöä lepytellen. — Ethän pelkääkään, pulmuseni, enhän sinua sutten syötäväksi vie, iloksesi sinua vain keinuttelen.

Hän leikki siinä kuin kissa hiirenpoikasella ja nuoruuden muistot ja vaistot palasivat taas voimakkaina hänen mieleensä. Näinhän sitä ennenkin impiä lepyteltiin, —; ne olivat aluksi vähän vikisevinään, mutta hyvällä pidolla ne pian kesyttyivät. Niin se kypsyy pian tämäkin marja…

Mutta hyväillessään siinä neitokaista tunsi hän tämän vapisevan polvellaan kuin pelästyneen karitsan. Ja kumartuessaan karitsaansa kasvoihin katsomaan näki hän tytön silmät niin surullisen säikähtyneinä, että hän, roteva partiomies, itsekin säikähti sitä katsetta. Siinä oli niin kauhua kertova, niin hätäytynyt ja vapautta rukoileva ilme, että Hannu empimättä ja kuin käskettynä hellitti käsivartensa immen vyötäreiltä ja laski hänet melkein heittäen lattialle.

— Mene karsinaasi, arka näyt olevan, huudahti hän suutahtaneena ja tarttui taas olutkippoonsa molemmin kourin.

— Kas miestä kun hellitti, ivasi Heilalan Yrjänä. — Taisi heltyä vanha mies immen hädästä!

— Eihän se Hannu nuorempanakaan hennonnut neitosia kovasti kouristella, muistutti Juorkuna. — Noinikään laski hän vienon vienattaren kerran menemään Hanhisaaren rannaltakin…

Hannua harmitti, hän tunsi pehmeydellään pilanneensa koko pidot. Mutta hän ei sitä tahtonut myöntää, vaan huudahti kippoaan heiluttaen:

— Menköön äitinsä viereen nukkumaan, lapsi, tässä ei ole nyt aika tyttöjä mesistellä, tässä ovat miesten juomingit. Hei, pojat, olutta!

Mutta häntä suututti edelleen sydäntään myöten, eikä hän saanut silmistään tuota tytön hätääntynyttä katsetta. Hittojako se niin säikähti, — häntäkö, vanhaa, kaljupää urosta…? Niin kai, nuoremmalle se ehkä olisi helpostikin suostunut… Niin, niin, menneet ovat poikavuodet… mitäpä hän tällä iällä lähtikään enää neitosia naurattamaan…! Varsinkin kun heltyy mies muutamasta arasta silmänheitosta!

Hetkisen jatkoi Hannu vielä ilonpitoa, mutta äskeinen remseä luonto oli hänestä poissa. Hän katseli kadehtien, kuinka siinä nuoret miehet vielä jaksoivat remuta ja saivat naurunkin helähtämään naikkostensa huulilta. Itsellään kävi hänellä taas jäseniä kolottamaan, raskaan päivätaipaleen tuottama uupumus palasi raukaisevana hänen ruumiiseensa, eikä olutkaan siihen enää virkeyttä antanut. Toiset vanhemmat miehet olivat jo vetäytyneet lavitsoille lepäämään ja Hannukin oikaisi hetken kuluttua itsensä pitkäkseen.

Mutta vielä maatessaan näki hän tuon valkoverisen, notkean neitosen hätääntyneen katseen, — hittojako se häntä nyt vieläkin seurasi! Puolihämärästä tuvasta, jossa nuoret miehet kylän viimeisiä oluvia lopettivat, kuului jatkuvaa kikatusta ja tirskuntaa… Se häntä nyt kummasti kiusasi, se hämmensi hänen unensa, — se hänelle alituisesti muistutti hänen omaa, äskeistä nolouttaan, oli kuin nuo kuiskivat äänet olisivat häntä suorastaan ivanneet…

Kotvan Hannu kuunteli sitä sihinää. Mutta kun se ei ottanut asettuakseen, kohottausi hän ryntäilleen ja komensi kiukustuneella äänellä:

— Nukkumaan miehet, joka sorkka! Tästä on taas aamulla ryhdyttävä todempiin toimiin.

Ja kun jostakin sopesta vieläkin kuului kuherrusta, karjasi hän:

— Hiljaa siellä, että tässä toisetkin saavat levon!

Hän ei sanonut "vanhemmat", sillä hän vältti sitä sanaa missä suinkin sopi. Mutta hänen käskynsä tepsi: Äänetön kuin hauta oli kohta seesjärveläisen suuri, miestentäytinen tupa.

XI.

Jäänlähdön aikaan keräsi pohjolaisten retkikunta suuren Seesjärven rantakyläin nuotta- ja jokivenheet ja niillä läksi se, — heittäen suksensa karjalaisille kestityspalkaksi — heti vesien auettua solumaan tulvivaa Sekehenjokea alaspäin. Verkalleen teki taivalta tuo parinkymmenen venheen retkikunta, vieraillen jokivarren kylissä ja säälien niistä aluksiinsa evästä ja saalista. Aivan pitkään ei Krankan Hannu kuitenkaan enää malttanut kylissä viipyä, vaan kiirehti hän kulkuaan sitä enemmän, kuta lähemmäs jouduttiin Uikurijärveä ja siitä laskevia koskisia virtoja, kiirehti "tärkeämpiä tehtäviä" kohden, kuten hän usein salaperäisesti kehui.

— Mitä tärkeitä ne sitten ovat, eikö tässä retkessä ole tehtävätä kylliksi, kysyi muuanna aamuna Oravaisen Paavo, kun, miesten mielestä kesken kestien, laskeuduttiin erään karjalaiskylän rantaan, missä yövahdit vartioivat keihäskeulaisia, saaliskuormaisia venheitä.

— Onhan tätä tässäkin, vastasi Hannu harvakseen. — Mutta on meidän kuitenkin retkellämme aikaansaatava jotakin näkyvämpää ja pysyvämpääkin, josta vielä vastakin puhutaan.

— Mietitkö kiertää vielä Vienan selkien kautta Kemijoen suulle ja sitä reittiä kotipuoleen? kysyi Juorkuna, joka ennenvanhaan oli tehnyt tällaisenkin retken Iijoen latvoille.

— Ehkäpä niinkin…

— Siksikö suuntamme käy näin koillista kohti, kun muuten jo tuntuisi olevan länteen painuttava, arvaili Kuiva-Erkki, joka usein oli ihmetellyt sitä ilmansuuntaa, minne venheiden kaarevat kokat yhä tähtäilivät.

— Niin, mutkan kautta olen aikonut kotiin palata, ilmoitti Hannu ylimalkaisesti. — Ja sen mutkan varrella vielä jotakin yrittää, — meillä on pitkä soutu edessä!

Ja ikäänkuin teolla kiirettään todistaakseen istahti hän etummaisen venheen perään ohjaamaan haahtikuntaansa yhä kauemmas koilliseen.

Monessa paikassa tuli kuitenkin vielä viivytystä. Kovimmat kosket täytyi köysillä laskea, kun ei luotettu vieraisiin laskumiehiin. Ja suurilla, saaririkkailla selillä jouduttiin väliin vinoonkin soutamaan, — silloin jäi Oravaisen asiaksi käydä tutkimaan, mistä vedet alaspäin vetivät. Kevät oli siten jo muuttunut kesäksi, kun Uikujoki vähitellen laajeni suistoaan kohden. Vihdoin laski venekunta eräänä lämpöisenä suvipäivänä Sorokan pokostan ohi, joka vielä näytti olevan autiona Hannun suksimiesten sinne keväillä tekemän muonamatkan jäliltä, Vienanmeren väljään lahteen.

Kirkas oli lahden selkä tuona kesäkuun päivänä ja kauniina kukoistivat lehtevät rannat. Vesakoihin oli vasta puhjennut nuori lehti ja nurmet heloittivat vehmaan vihreinä, — ne ikäänkuin houkuttelivat soutajia useammin rannalle lepäämään. Mutta Hannu ei suvainnut nyt tiheitä päivälepoja, hän laski lahtia pitkin ja lehtevän saariston ohi yhtä painoa ulommas, — ja siinä oli silloin, keskipäivän kimalluttama, edessä laidaton selkä, Vienan kuuluisa ulappa. Miehet katselivat sitä ihastellen; useimmat heistä sen nyt ensi kerran näkivät. Mutta he katselivat samalla kummissaan matkan jatkuvaa suuntaa. Miksi lasketaan aina vain ulapalle, miksei jo käännytä merenrantaa myöten Kemin suuta kohden, miksei poiketa verottamaan rannikon kauppakyliä? Mutta varmasti piti Hannu suuntansa. Hän oli sen jo matkan varrella miettinyt ja tiedustellut, eikä nyt epäillyt.

Vasta kun merta oli soudettu niin runsas rupeama, että rannikko oli taakse häipynyt, ja kun valoisa sydänyö oli nukuttu selällisen saaren rannalla, rupesi retkeläisille selviämään, minne nyt matka piti. Kaukaa koillisen taivaalta kävi näet kuumottamaan jotakin helakan valkoista, joka nousevan päivän kilossa ihan silmiä häikäisi. Ja kun päivä oli puolelle ehtinyt, kimmelsi jo valkoviivan yläpuolelta kuin kultaisia tähtiä… Silloin miehet oivalsivat, että retki kävi nyt Solovetin luostarisaareen, jonka valkoisista rakennuksista ja kullatuista kirkonkuvuista he lapsuudestaan asti olivat kuulleet niin monia, satumaisia kertomuksia. Samassa miesten jännitys purkausi kymmeniin kysymyksiin, joita Hannulle sateli kaikista aluksista.

— Monasteriako mennään nyt valloittamaan?

— Vaiko verottamaan vain?

— Riittääkö siihen joukkomme, siellä pidetään usein sotaväkeä?

— Yritetään, vastasi Hannu tyynesti ja varmasti, tähystellen kiinteästi noita kiiltäviä tähtiä, jotka hän niin hyvästi muisti nuoruutensa päiviltä, jolloin hän eräänä myrskyisenä aamuna Vesaisen rinnalla seisten oli niitä katsellut Hanhisaaren korkealta laelta. Silloin oli valkosaari jäänyt valloittamatta, nyt oli tehtävä toinen yritys ja suoritettava se, mikä silloin jäi kesken! Hän istui siinä pinnaltaan tyynenä, mutta hänen kyntensä kouristivat huoparinta ja hänen rintansa aaltoili mekon alla. Vasta kotvan kuluttua hän miehilleen ikäänkuin selitykseksi lisäsi:

— Kävin Paavon kanssa talvella viemässä tuohon luostariin kuninkaan kirjeen ja tarjouksen. Silloin se hylättiin, — nyt käymme miesjoukolla kysäsemässä, hyväksytäänkö se nyt!

Miehet soutivat ääneti, punniten johtajansa rohkeaa hanketta. Se heitä viehätti ja innostikin, — olivathan he luostarisaaren rikkaudesta ja loistosta kuulleet niin paljon tarinoita, ja sen vuoksi heidän aironvetojaan kannusti ajatus päästä sitä nyt itse näkemään. Mutta samalla se heitä arveluttikin noiden samojen kertomusten ja entisten kokemusten nojalla.

— Sillä paikalla on pyhän maine, virkahti tuokion kuluttua Kokon Pertti, jonka lapsuusmuistoihin liittyivät sadut vienansaarelaisten ihmeitätekevästä voimasta. — Sille mantereelle ei ole meikäläisten partiojoukkojen onnistunut koskaan nousta.

— Juuri siksi sinne nyt noustaankin, huudahti Hannu intomieltään kauemmin hillitsemättä. — Ehkä sen pyhyyden kestämme ja ehkä jää tästä meidän käynnistä elämään pysyvämpi maine kuin niistä entisistä yrityksistä.

Siinä oli juuri Hannun kauan salaaman hankkeen ydin ja virike: Nyt pitää iskeä isku, joka siirtää siimekseen kaikki nuo vanhat, satujen kultaamat partiomatkat ja korvaa keväisenkin Suman-retken nolouden, — lie lempo, ellei joskus vielä tästäkin sounnista lauluja pajateta ometoissa ja nuottavenheissä!

Suuri, selällinen manner läheni lähenemistään ja pian kuvastui sen ylängöltä selvänä hurskasten miesten muureilla ympäröity koti. Vähän sivummalla luostariylängöltä oli maahan pistävä lahti ja sitä kohden ohjasi Hannu nyt venekuntansa. Ja intonsa kerran ilmaistuaan jatkoi hän, koko ruumiinsa voimalla huoparimia painellessaan, hehkuvalla äänellä:

— Mikäpä pidättäisi meitä tälle saarelle nousemasta ja sitä valtaamasta, jos vain lie meissä miehissä miehuutta. Liikutaan siivosti, jos meille siivoja ollaan, otetaan vain venheisiin riittämään asti niitä kiiltäviä aarteita, joita ei karjalaiskylistä löydetty, ja viedään ne kotiin näytteiksi käynnistämme. Mutta jos siellä vastarintaan käydään, niin silloin, pojat, tapellaan, — olen minä ennenkin ollut vallitettua luostaria valloittamassa…

— Oltiinhan Petsamossa, muisteli Juorkuna. — Ja tämänkin kirkkosaaren olet jo nähnyt?

— Talvella pikimmältään. Nyt katsotaan tarkempaan!

Oli siinä lahden rannalla venheitä muitakin, pyhissäkävijäin venheitä suuren sisämeren kaikilta kulmilta. Mutta pohjalaisten valtainen sountikunta oli kuitenkin jo tullessaan herättänyt saaren isäntäin huomion ja huolen. Hätäilevää juoksua näkyi luostarimäellä ja kun Hannun miehet, jätettyään vartijat venheilleen, olivat nousemassa leveänä keihäsrintamana törmälle, niin jo saapui heidän luokseen luostarin päällikön lähettäminä muutamia karjalaisia munkkeja, jotka kantoivat rantaan raudoitettua arkkua, — lepyttäjäisiä ja vieraslahjoja pitkänmatkalaisille. Ja kauniisti tuojat anoivat, että Hannu miehineen rauhassa palaisi takaisin:

— Meillä on tuolla muurien sisässä sotaväkeä turvaksemme ja lisää on tulossa, niin käski pääpappi teille sanoa. Mutta hän ei tahdo verta vuodatettavan pyhällä saarellaan, siksi pyytää hän teitä sovinnolla lähtemään.

Ja he napsuttivat auki arkun kannen, väläyttäen näkyviin sen hopeiset sisällöt. Mutta Hannu vastasi ilkkuen:

— Eihän toki niin kiirettä lie, että emme ehdi talossa käydä! Ja tahdonpa sitä pääpappiakin puhutella, muistaisiko tuo vielä viimetalvisen tuttavansa.

— Muistaa hän ja hän uskoo sinusta hyvää. Ota, kupias, kotituomisiksi nämä hänen ystävälahjansa!

Munkit nostivat arkusta näkyviin hopeaisia maljoja ja kullattuja koristeita, ja ihastellen katselivat talonpoikaiset miehet niiden hohdetta. Mutta Krankan Hannu nauroi ilkahtavalla äänellä.

— Onhan siinä kiiltoa, — otamme arkkunne! Mutta talo on meidän siltä nähtävä, — eteenpäin, miehet!

Välittämättä sanantuojista, jotka yhä pyytelivät häntä välttämään onnettomuutta, lähti Hannu johtamaan joukkoaan kivillä porrastettua rinnettä ylöspäin jykeistä, pyöreistä paasista rakennettua muuria ja siinä olevaa porttia kohden. Sivulle he jättivät pienemmät, pyhiinvaeltajia varten varatut majatalot ja muut esirakennukset, pyrkien suoraan vallitettuun päälinnaan, josta kuului taukoamaton, hätäinen kellojen soitto.

Mutta muurin ulkopuolella, ihan portin edustalla, oli pieni, avonainen rukouskappeli, jonka katoksen alta näkyi suojeluspyhimysten kirjailtu veistokuva ja sen edessä suuri, hopeainen risti. Tämä risti hohti kauas rinnettä astuvia keihäsmiehiä vastaan ja tuntui melkein sokaisevan heidän silmänsä, niin etteivät he heti voineet erottaa, mitä mustia varjoja siellä rukoussuojan takana huojui. Vasta lähemmäs tultuaan he huomasivat, että maassa, ristin ja portin välillä, oli polvillaan suuri joukko mustapukuisia munkkeja, jotka hiljaisella äänellä hyräilivät harrasta rukousta pyhän kotinsa pelastukseksi. Heitä oli puolensataa, ehkä satakin, ja he kaarsivat tiheänä rykelmänä koko porttiaukon, niin ettei kukaan voinut palvovia pappeja polkematta portille päästä.

Sotaisen innon kiihoittamana astui partiojoukko päättävästi portille, josta Hannu oli neuvonut sitä sisään hyökkäämään. Mutta rukoilijain kohdalle ehdittäessä kävi miesten astunta epävarmemmaksi; he pysähtyivät toinen toisensa perästä ja jäivät tuokioksi ikäänkuin odottamaan, eivätkö nuo antane tilaa — eivätkö ymmärrä paeta! Hannukin, joka hohteisin poskin astui joukkonsa edessä, töksähti siihen toisten mukana — hän ei tiennyt, miksi hän pysähtyi, mutta siinä hän vain seisoi mulkoilevin silmin…

Polvistuneet munkit olivat kohottaneet rukoilevan äänensä kuta lähemmäs vainon joukko astui, heidän kasvonsa olivat hievahtamatta suunnatut hohtavaan ristiin, eivätkä he näyttäneet tajuavankaan mitään muuta, kuin hartaan antautumisensa.

— Eestä pois! huusi Hannu vihdoin, kuin väkisin murtautuen lumeistaan. Mutta hänen äänensä tärähti epävarmalta ja kun hän astui askeleen eteenpäin, viitaten partiomiehiään mukaansa, niin hänen jalkansa tuntui hapuilevan, — hän ei voinut tallata polvistuneita pappeja eikä edes heidän pitkäliepeisiä vaippojaankaan.

— Hittojako me tässä…? kuiskasi Kokon Pertti muka kummissaan, mutta yhtä paikoilleen naulattuna kuin kaikki muutkin.

— Tätä messua kai kuunnellaan, vastasi Kuiva-Erkki, koettaen tekeytyä ivalliseksi, mutta hänkin paikaltaan päkähtämättä.

Hannu kuuli ne moittivat kuiskeet, katsoi neuvottomana miehiään ja koetti taas karaista luontonsa sekä karistaa kurkkunsa kirkkaammaksi. Keihästään heiluttaen hän huusi:

— Ei auta nyt luku eikä laulu, pois portin edestä, te mustat miehet…

Hänen äänensä hukkui kuitenkin tuohon yhä paisuvaan lauluun, jota kirkonkellot muurin sisäpuolelta säestivät. Portti oli rukoilijain takana kiinni, mutta Hannu oivalsi, että sitä oli nyt hyökättävä avaamaan, jos mieli perille päästä. Ja hän koetti messun yli karjasta miehilleen:

— Viskatkaa laulajat syrjään ja sitten portille! Miehet jo liikahtivatkin, astuivat kohti ja ryhtyivät käsipuolesta kiskomaan syrjään pitkäpartaisia pappeja. Mutta nämä vain jököttivät polvillaan ja korottivat yhäkin laulavan äänensä, niin että se juhlallisena, läpitunkevana, soi yli mäen, hukuttaen pauhuunsa partiolaisten kiroukset. Keihäsmiehiltä heltisi ote eikä Hannukaan voinut heitä kovemmin komentaa, sillä luonto esti häntä itseäänkin käymästä messuajiin käsiksi, — eihän hän olisi kotonakaan voinut rynnätä rukoilevaa pappia repimään…

Mutta samalla hän tunsi, että tässä menee valloitus vikaan, tässä on nyt jotakin lumottua… Hänenhän olisi toki ollut innostettava joukkonsa ryntäämään, — kun hän ei sitä tehnyt, niin kaikki lamausi! Melkein hätääntyneenä katseli hän ympärilleen, missä partiomiehet seisoivat hänen rinnallaan kirveet valmiina porttia särkemään, mutta portille asti pääsemättä.

Hannu pyyhki hikeä naapukkansa alta — kovin noloa siinä oli seistä — ja kävi sitten lähimpäin, vakavakatseisten toveriensa kanssa kuiskaillen neuvottelemaan:

— Minkäs nyt teemme…? Varrottaisiinko hetkinen, kunnes papit lopettavat lukunsa…?

Miehet eivät vastanneet, ja Hannu jatkoi, jollakin tavoin pälkähästä päästäkseen:

— Käydäänkö pitämään neuvottelua tuonne petäjikköön…?

— Niin, eihän tästä näy tulevan lähtöä eteenkään päin, murahti siihen Kuiva-Erkki, kääntyen samalla astumaan hiukan taaempana olevaan puistonlaitaan. Toisetkin peräysivät sinne vähitellen ja häpeissään, mutta samalla ikäänkuin vapautuneina jostakin oudosta painostuksesta. Siellä he kotvasen toisiaan ääneti katselivat, ilmeisesti ihmetellen, että kuinka se näin kävi…? Vihdoin Hannu hämillään virkahti:

— Laukasipa kuin luonnon meiltä tuo pitkäpartaisten molina. Ei siihen joukkoon hirvinnyt keihästään iskeä…

— Iskettävä olisi ollut, jupisi Oravainen, vaikka häpeissään hänkin. — Arvelematta olisi pitänyt kohti astua!

— Mikset itse astunut…!

Toverin soimaus sapetti Hannua, joka tunsi sen kohdistuvan hänen äskeiseen heikkouteensa, jota hän nyt itsekin häpesi. Mitkä lumeet ne hänet olivatkaan herpaisseet… tuntuihan kuin eivät olisi siinä polvet totelleet! Nyt hän oli taas reimaa miestä, — turkanen, näyttihän äsken kuin häneltä olisi luonto pehmennyt! Ei toki! — Pöyhistäen rintansa korkeammaksi kokoili hän mieleensä uutta päättäväisyyttä ja virkkoi muka piittaamattomasti:

— No, nythän he ovat saaneet jo tarpeekseen laulaa — lauletaan jo mekin! Huima huuto ja sitten yhtenä rysynä portin läpi sisään!

Karkeasti kirasten lähtikin hän samalla itse joukkonsa etunenässä juoksemaan. Mutta epävarmoiksi tunsi hän, hetken astuttuaan, nytkin askeleensa, eikä sen vakuuttavammalta kuulunut jymähtävän miestenkään astunta, kun he taas lähenivät tuota hopearistin juurella yhä huojuvaa, mustaa rintamaa. Hammasta purren nousi Hannu kuitenkin rinteelle, päättäen edetä, oli edessä mikä tahansa…

Mutta juuri siinä vastamäessä astuivat Hannua vastaan käsivarsiaan levitellen nuo samat karjalaismunkit, jotka äsken olivat rantaan kantaneet lahja-arkun, ja he kääntyivät vilkkain elein viittaamaan meren aavalle selälle, joka siitä iltakirkkaana levisi katsojain eteen. Hannunkin silmät siirtyivät sinne: Lounaiselta taivaanrannalta, melkein samalta suunnalta, mistä pohjalaisten retkikunta päivällä oli saapunut, näkyi uusi venekunta soutavan luostarisaarta kohti, — tervatut airot välähtivät laskevan päivän säteistä. Hannu pysähtyi joukkoineen kysymään, miksi munkit sinne käsiään ojentelivat noin iloa säteilevin kasvoin.

— Hä, suotta siinä viittilöitte, tieltä pois, ärähti hän kiukustuneella äänellä. — Mitä soutajia sieltä muka saapuu?

— Katso, suojeluspyhä lähettää luostarille apua, vastasivat munkit riemastuneina. — Sitähän niin hartaasti rukoilimme!

— Kyllä me teille tässä avut näytämme. Nyt ette meitä enää seisota!

— Suman linnasta soutaa tuossa sotaväkeä, sen tuloa olemmekin odottaneet, kertoivat pitkäliepeiset karjalaismunkit tieltä väistymättä. — Rientäkää pakoon te kymmenenkymin miehet, rientäkää pian, ennenkuin verta vuotaa ja sotaväki sulkee tienne, muuten ette pääse täältä koskaan!

Hannu luimisteli selälle sieraimet suurina… Tosiaankaan se ei tuonut mitään pyhiinvaellusjoukkoa tuo keihäskeulainen laivue… oltaisiinko todellakin joutumassa nuotanperään? Mutta vielä hän ei tahtonut menettää miehuuttaan, vaan virkkoi taas portille kääntyen:

— Käymmepä ensiksi talossa, sittenpähän katsomme, mitä tulijat ovat!

— Ennenkuin olette ehtineet murtaa portin, on sotaväki jo venheillänne, varoittivat munkit. — Väistykää sovinnolla!

Hannu yritti vielä nopeasti vastata, että jos taistelu on tarpeen, niin ei hän sitäkään väistä. Mutta samassa hän näki miehiä joukostaan jo juoksevan törmää alas, huutaen:

— Venheille, venheille!

— Jos ne menetämme, millä sitten palataan?

— Nyt on asia valkamaan!

Niin virkkoi vakuuttavasti Oravainenkin, kääntyen rantaan päin, ja Kokon Pertti ja Kuiva-Erkki ja useimmat muut seurasivat häntä. Hannu koetti miehiään pidättää, kehottaen:

— Malttakaahan, vielä on aikaa…!

Mutta hän oli jo itsekin ymmällä, eikä hän, nähdessään miestensä häipyvän rantaan päin, tiennyt minne kääntyä, — hän ei ensinkään käsittänyt tätä äkkikeikahdusta. Silloin vanha Juorkuna tapasi häntä käsivarresta ja virkkoi kumahtavalla äänellä:

— Ei ole aikaa enää, — tule pois sinäkin!

— Ja luostarissakäyntikö jäisi sikseen?

— Niin. Äsken olisi ollut yhtä päätä hyökättävä muurien sisäpuolelle ja tehtävä puhdasta, — nyt se on myöhää!

— Aivanko myöhää? — Hannun silmistä kuvastui hätää ja häpeää, ja kuin avutonna tuijotti hän Juorkunaan.

— Myöhää on, vakuutti vanhus. — Laskit oikean hetken livahtamaan ohi. Arkailit pappien vaippoja ja hellyit heidän lauluistaan, — kaikki meni silloin pilalle!

Hannu tunsi saman syytöksen omassa povessaan ja siksi Juorkunan sanat ikäänkuin raatelivat hänen sydäntään. Mutta hän koetti vieläkin puolustautua:

— Kaikki epäilivät siinä portilla, sinäkin…

— Mutta sinä yksin et olisi saanut epäillä. Juorkuna melkein talutti Hannua alaspäin rinnettä ja puheli harvakseen:

— On sinussa miestä ja on sinussa mieltäkin, uljuutta ei puutu. Mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen…! — Joudu jo venheille, tästä alkaa kiire sounti!

Kiire siitä tulikin. Ensiksi rantaan ehtineet miehet olivat aina valppaan Oravaisen johdolla heti työntäneet venheet vesille ja soutajat istuivat Hannun saapuessa jo valmiina airoissa. Kiire oli. Sillä lounaiselta selältä lähenevä venekunta, jonka suurenlaisten sota-alusten keulain edessä vesi valkoisena ryöppysi, laski suoraan lahden suuta kohti, yhä kiirehtien kulkuaan. Pohjalaisten oli ponnistettava pussin perälle joutumasta ja huimalla lähtövauhdilla he pian lahden suulta pääsivätkin väljemmille vesille, kääntäen heti keulansa pohjoiseen päin.

Mutta kiskoa piti edelleenkin, minkä vain jäsenistä lähti. Sanaa puhumatta tekivät miehet tiukkaa työtään, hievahtamatta tähystellen tuon mereltä puskevan haahtikunnan suuntaan… He arvasivat — ja myöhemmin he sen kuulivatkin, — että Suman linnaan ja Solovetiin oli jo heti Stuartin keväisen retkikunnan käytyä pyydetty lisää sotaväkeä avuksi ja sitä oli nyt saapunut Sumajoen suulle. Tämä Aunuksesta päin samoava sotaväki oli jo jokivesillä soutanut aivan Hannun kintereillä, ja nyt siitä oli osasto kiireellä lähetetty luostaria pelastamaan. Vinha kilpasounti oli siten vihdoin tänä kesäisenä iltana syntynyt Vienan selällä, ja sen kilpailun merkityksen oivalsivat Pohjanmaan miehet hyvin. Sillä he tiesivät vihollisen laivueessa olevan pyssymiehiä, ehkä tykkejäkin, joilla heidän pikku venheensä pian saatettiin ampua upoksiin, — siksi oli pakko kuin hengen hädässä pyrkiä edestä pois.

Partiolaisten keveät jokivenheet olivat kuitenkin noita Sumasta saapuvia sota-aluksia nopeammat, eivätkä viimemainitut siis pitkään jatkaneet takaa-ajoaan. Ne poikkesivat pian luostarin lahteen, kaiketi viemään sen hätääntyneille asukkaille lohdutusta. Vähitellen saattoivat siten pakenevan partiokunnan soutajat, iltasumun laskeutuessa merelle, vähän hiljentää huimaa ponnisteluaan, huokasta hetken ja vaihtaa ensi hengästyneet sanat purresta toiseen.

— Olipa Jumalan onni, että siinä portilla tuli tuo viivähdys, huohotti Kuiva-Erkki airojaan lepuuttaen. — Jos luostariin olisi ehditty ryöstämään, niinkuin mielemme teki, niin nyt oltaisiin kaikin satimessa.

— Viety olisi meiltä venheet ja saaliit, säesti Kokon Pertti pohteissaan. — Täperällepä se jo nytkin otti.

— Jäänyt sinne olisi henkikin, jospa jäivät nyt luostarin makeatkin maistamatta, puhui Matti Isolusikkakin, näin punniten asian molempia, hänelle tärkeitä puolia.

Miehet olivat siten lopultakin hyvillään tuosta arkailustaan luostarin portilla, vaikka he vieläkin ihmettelivät, mikä lume heidät oli siihen kuin jähmetyttänyt. He haukkasivat konteistaan vuoron päältä eväspalan, ryyppäsivät leileistä karjalaista piimää ja keskustelivat sen jälkeen rauhallisemmin siinä sumunpeittoisella merellä matkansa vaiheista ja sen vastaisesta suunnasta. Aina toisinaan palasi tarina kuitenkin vielä siihen seisahdukseen luostarinmäellä, jota he eivät voineet selittää muuksi kuin munkkien taijaksi, ja kaipauksella virkahti joku nuoremmista miehistä vielä:

— Olisi sitä taloa sentään ollut soma sisästä nähdä, soma siitä kotona kertoa…

— Mikset astunut laulajain yli? veisteli toinen, heidän yhteistä saamattomuuttaan ivaten.

— Astumatta jäi — miehiä jänisti! Siihen pyhään taloon ei ole milloinkaan päästy, eikä päästy nytkään.

— Eikä päästä koskaan…!

Näihin miestensä keskusteluihin ei Krankan Hannu ottanut osaa. Hän istui mykkänä venheensä perässä, pää kumarassa, naapukka puoliksi silmille painuneena. Hänen korvissaan kohisivat vielä polvistuneiden munkkien messusäveleet ja niiden keskeltä soivat hänelle nuhtelevina ja murjovina vanhan Juorkunan purevat sanat: On sinussa miestä ja on sinussa mieltä, mutta sisusi pettää aina pahimmoilleen…

Sumu peitti märkään sakeuteensa päivällä niin selkeänä kimallelleen selän; venheiden täytyi soutaa aivan lähekkäin, etteivät eksyisi toisistaan, ja summittain oli suunta määrättävä. Mutta pysähtymättä souti kuitenkin venekunta läpi yön, poistuakseen yhä kauemmas luostarisaaresta. Aamupuoli oli kai jo käsissä, kun vihdoin etummaisen venheen keulamiehet yhtäkkiä pysäyttivät aironsa: He olivat sumun läpi nähneet kuin aavemaisen kivikarin kupeellaan, ihan lähellä. Mistä ilmestyi se aavalle selälle? Varoskellen soudettiin hiljaa eteenpäin ja siinä olikin pian maan ranta vastassa. Retkikunta oli saapunut suureen Hanhisaareen, samaan, jossa Vesaisen retkikunta kolmattakymmentä vuotta sitten kerran oli säätä pitänyt ja josta sen sitten kiireellä oli ollut lähdettävä palaamaan kotitaipaleelle.

Venekunta nousi maihin, kun ei sumussa kuitenkaan osattu matkansuuntaa pitää, ja miehet heittäytyivät väsyneinä lepäämään sammaleisille kallioille. Vasta keskipäivällä selkisi sumu ja matkanjatkoon valmistautuvat miehet huutelivat toisiaan keräytymään valkamaan.

Krankan Hannu kuuli ne huudot seistessään saaren korkealla, itäisellä vuorenhuipulla, — samalla, josta hän kerran Vesaisen rinnalla oli katsellut ärjyvän meren vaahtoavia laineita ja niiden takaa kuumottavaa luostarisaarta. Hän oli nytkin seisonut siinä jo kauan, — uni ei näet ollut tänä yönä miehelle maistanut. Sakeina liitelivät vieläkin sumupilvet ulapalla, mutta nouseva tuuli niitä sentään jo ajeli ja repi ja väliin välähti selkä tuokioksi kirkkaana ja vapaana hänen eteensä. Selän takaa kuulsivat silloin taas Solovetin valkoiset rakennukset ja kimaltelevat kirkonkuvut — peittyäkseen seuraavalla hetkellä jälleen umpitiheään usvaan.

Hannu heristi nyrkkiään tuota valkoista välkettä kohden ja hänen hampaansa pureusivat lujasti vastakkain. Taas oli tuo saarenpyhä pettänyt hänen kauniin unelmansa ja rankaisematta se nyt sinne jäi edelleen välkkymään.

Mutta hänen vihansa masentui pian: Syyhän oli hänen omansa! Retken koko saavutus ja maine oli rauennut hänen omaan heikkouteensa… Mieli pehmeni, sisu petti pahimmoilleen, — oikeaan osuivat Juorkunan nuhteet! Toinen oli juttu silloin, kun tästä paikasta Vesaisen kanssa oli palattava, — siihen oli silloin pakko. Hannu muisti sen retken kuin eilisen päivän: Eheällä kunnialla, raatelemattomin rinnoin he silloin kiirehtivät kotiin päin. Mutta nyt? — Vesainen ei olisi heltynyt, hän olisi säälittä iskenyt keihäänsä pappisparveen, heidän verestään välittämättä, niinkuin iski Petsamossa… olisi miehenä avannut portin miehilleen…

— Mikä halpasi minun käteni…?

Ei ole nyt kotona kehumista, että käytiinhän sitä Solovetissakin… Kaikki kysyvät: Miksi portailta pyörähditte? — kysyvät ilkkuvalla ivalla! Luonto petti vanhalta mieheltä, vastaavat toiset. Ja he nauravat tälle pehmeälle peräytymiselle, nauravat vielä vuosien perästä ja pahemmin kuin tuolle turhalle Tarharannan jutulle.

— Sitä naurua on minun raskas kuulla… oi, kernaammin olisin kaatuvani suonut!

Hiki kihosi siinä viileällä vuorella Hannun paljaaseen päähän ja hänen piti riisua naapukkansa sitä pyyhkiäkseen. Ja lakki kourassa, kuin kumartaakseen tuota kaukaa välkähtävää pyhättöä, jäi hän murtuneena seisomaan kallion kaljulle laelle.

Silloin kuuluivat huudot venevalkamasta. Hannu hytkähti kuin heräten pahasta unesta, peitti päänsä ja lähti nopein askelin astumaan alas rantaan. Ja hän istahti siellä taas tyynenä johtajavenheensä perään, kertomatta kenellekään siitä, mikä mato hänen rintaansa repi.

XII.

Kauan istui Krankan Hannu synkkänä ja harvasanaisena venheensä perässä Vienan selkää soudettaessa ja hänen mieleensä palautti toverien tarina yhä uudelleen itsesyytöksen katkeran ryöpyn. Mutta kuta lähemmäs saavuttiin Kemijoen suuta, sitä kalpeammaksi kävi hänessä toki mielen kaiho. Hänellä oli sikäli onnellinen luonto, että kun vanha toivo petti, hänen oli helppo tarrata kiinni uuteen, sillä haihduttaakseen sakoneet pilvet. Nytkin lämmitti jo taas uusi tuuma hänen väsymätöntä mielikuvitustaan ja eräänä aamuna, kun miehet seisauttivat aironsa ottaakseen esille eväskonttinsa, virkahti hän heille kuin helpotuksella:

— Vielä me yksi temppu tehdään, ennenkuin tästä kotirannoille palataan.

Miehet katsahtivat hyvillämielin kauan alakuloisena istunutta johtajaansa, iloisina, kun näkivät hänen jälleen reipastuvan, mutta samalla jo hiukan epäillen hänen uusia suunnitelmiaan.

— Niin mikä temppu? kysyi Kuiva-Erkki.

— Käydäänpä ohimennen katsomassa Keminsaaren linnaa…

— Kunpa siitä ohikaan päästäisiin, huoahti Erkki kuivasti.

— Päästään me sitten ohikin!

Ja aterialevon aikana kertoi nyt Hannu soutajilleen tarkemmin uuden juonensa. Kemijoen suuhun rakennettu linna oli kaikista kertomuksista päättäen hyvin heikosti varustettu, — sen voisi luultavasti saada äkkirynnäköllä vallatuksi, arveli hän, jos näin mereltä tullen ja aavistamatta siihen hyökkäisi, kuin raekuuro taivaalta. Olisipa aimo nolaus äskeiselle Suman sotaretkelle, jos talonpoikaiset miehet nyt noin vain vaivatta sieppaisivat samanlaisen linnan, jota ei pyssy- eikä tykkiväki saanut vallatuksi… Ehkä se linna saataisiin pidetyksikin — niin innostui Hannu edelleen omista mielikuvistaan, — siksi kuin Stuart Pohjanmaalta ehtisi sen miehittämään. Heti olisi näet Oulunlinnaan sana laitettava, — tekisipä se hiisi vie siellä sievän vaikutuksen. Tämä tuuma se taas melkoisesti lohdutti Hannun karvasta mieltä, ja Keminsuun saaristoa lähestyttäessä otatti hän kiinni yksinäisen kalavenheen, sen soutajilta kuulustellakseen, minkälaiset ovat nyt olot mantereen rannalla, onko siellä väki kotosalla ja odotetaanko sinne keitään äkkivieraita.

Mutta kalamiesten kertomukset kumosivat pian Hannun uusimmankin urostyöunelman. Keminsaaren linnaan on juurikään saapunut hyvin asestettua sotaväkeä ja se nyt vartioi koko jokisuuta, vahtien erityisesti Karjalaa ryöstämään jääneitä "ruotsalaisia" partiojoukkoja.

Niin kertoivat pidätetyt verkkomiehet, ja heidän esittämänsä yksityisseikat tuntuivat tosilta. Mutta samalla keikahtikin nurin Hannun sekä Keminlinnan valtausta että retkikunnan koko paluumatkaa varten tekemä suunnitelma. Sillä nyt ei ollut enää yrittämistäkään nousta ylöspäin tätä pääjokea, niinkuin aikomus alkujaan oli ollut.

— Vai niitä vahtivat, matkivat keihäsmiehet hiukan happamalla naamalla näitä viestejä kuunnellessaan.

— No, sielläpä siis vahtikoot, murahti Hannu muka välinpitämättömänä, ruveten kohta mielessään suunnittelemaan uutta paluureittiä.

Matkan suunta oli heti muutettava, — rannemmas ei ollut näet hyvä soutaa, — ja jyrkemmin luoteeseen nyt siis kokat käännettiin, kauas Kannanlahden aavaa poukamaa kohden. Kiertämällä kaukaa varustetut paikat oli pyrittävä kotoisten vesien latvoille ja siksi poikkesi pohjalaisten venekunta nyt Kieretin lahtea kohden, jonne vesien tiedettiin juoksevan kaukaisilta Kitkan järviltä asti. Siitä tuli taas pitkä sounti myrskyssä jos tyvenessäkin. Siinä sai pingoittua miesten jänne, veden räiskiessä varpelaitain yli. Ja näiden matkanvaivain lisäksi kalvoi retkeläisiä yhtämittainen huoli siitä, päästäisiinkö sittenkään sotimatta soutamaan Vienan mereltä kapeita sisävesiä kohden. Eipä näkynyt toki Kieretin lahden suussa eikä sen mutkittelevalla jokivarrellakaan, kun sinne vihdoin ehdittiin, vihollisen sotaväkeä; ei ollut siellä edessä linnoja eikä loukkuja, vaan ahdistamatta pääsi venekunta sauvomaan joen vihaiset kosket ja soutamaan sen saariset suvannot. Evään apua saatiin taas karjalaisten pienistä jokikylistä ja niistä otettiin väliin miesapuakin, milloin venheet olivat vedettävät kannasten poikki vesistöstä toiseen.

Talttuneena miehenä ohjasi Krankan Hannu näin pitkän kierroksen tehneen retkikuntansa kotipuolta kohden koettaen yhä peitellä mielensä monet pettymykset. Joskus hän vielä kehaisikin tätä kierrostaan, jommoista ei vuosikymmeniin ole tehty, ja koetti pysyä reippaana. Mutta murtunut hänen mielensä nyt tosiasiassa oli, sen toverit kyllä usein näkivät, lauennut oli rehevä luonto. Usein hän nyt, vastoin tapojaan, heittäytyi — Jeletinjoen pitkillä suvannoilla tai Pääjärven suurilla selillä — pitkälleen venheen pohjalle, pistihe siellä raanun alle pakoon sadetta tai mäkäröitä ja nukahti sinne kokonaisiksi rupeamiksi. Oravaisen Paavo, joka nyt kotimatkallakin oli osoittautunut tarkaksi ja taitavaksi partiopäälliköksi, siirsi silloin haapionsa johtaja venheen paikalle ja ohjasi valppaasti venekunnan selkien poikki ja virtoja pitkin. Pian soudettiin siten jo Oulangan korkeatörmäistä jokea ja noustiin sen koskia Paanajärvelle asti, josta alkavain vetotaipaleiden jälkeen selvä reitti lähti viemään kotoisille vesille.

Ei Hannu myöntänyt väsähtäneensä matkan vaivoista, tämä lopputaival ei vain häntä enää tarpeeksi innostanut, väitti hän. Mutta siinä raanun alla maatessaan hän kuitenkin taisteli mielensä murtumista vastaan ja koetti, muistelemalla pitkän matkansa pieniä tuloksia, selvittää itselleen, mitä siitä oli jälellä, joka voisi häntä vielä kotiin tultua lämmittää.

Olipa sentään jotakin, päätteli hän silloin, jotakin, jota retken tuloksena kannatti näytellä ja kehaistakin, kun saavuttiin Oulun linnaan ja kotoisiin pitäjiin. Oli toki saalista matkassa raskaat venelastit, oli tuomisia omalle väelle ja naapureillekin, papeille ja voudeille: Sarkoja ja saappaita, viljaa ja vuotia, simpukanhelmiä ja näädännahkoja, vaskivöitä miehille ja solkihelyjä naisille… Mutta paras kaikista oli sentään tuo Solovetin raudoitettu lahja-arkku, jota Hannu omassa venheessään vaali ja johon hän maatessaankin päänsä nojasi. Se ainakin kertoi, missä asti oli käyty ja ketä oli komennettu, — kertoi miesten ponnistuksista ja pelkäämättömyydestä.

— On meillä toki jotakin kotiin tuotavana, virkkoi hän väliin ääneensäkin, kun vedenjakajan poikki astuttaessa raskaita saalistaakkoja kannettiin vesistöstä toiseen. Noilla keväällä palanneilla ei ollut tuotavanaan kotiin muuta kuin nälkänsä ja häpeänsä!

Rohkeana ja reippaana hän silloin, kaikesta huolimatta, ajatteli kotiintuloaan, näihin saalisvenheisiin kohdistui nyt koko hänen talttunut toivonsa.

Jyryten solahtivat venheet viimeisellä vetotaipaleella maahan ladottuja pyöräpuita pitkin ja komeana kajahti partiomiesten hihkaseva ääni erämaan metsässä, kun he eräänä sydänkesän päivänä lupsauttivat venheen toisensa perästä Iijoen latvavesiin.

— Nythän ne ovat siinä melkein kuin kotivalkamassa, kehahti Kokon Pertti keveällä mielellä, hikeä otsaltaan kuivaten ja asetellen taas arkkuja pohjalaudoille.

— Niin ovat siinä nyt saaliimmekin turvassa kuin kotiaitassa, toisti Hannukin varmana. — Tässä kun teljoille istumme, niin vievät vedet meidät Pohjanlahteen asti, ja ylpeästi siellä vain soudamme viimeisen meritaipaleen Oulunlinnan alle!

Kepeämpää oli nyt sountikin myötävillä virroilla ja kosketkin olivat tutummat, joten niistä useimmat iloisesti melalla ohjaten laskettiin. Eikä arvellut retkikunta enää tarvitsevansa valvottaa vartiomiehiäkään öisin venherannassa, kun ei kotijoella ollut mitään pelättävänä, ja siksi nukkui koko matkue yönsä rauhassa törmän päällisellä kuivalla kankaalla, lämmittäväin nuotioiden ääressä.

* * * * *

Siinä sille kuitenkin taas tuli erehdys ja vihoviimeinen pettymys.

Oltiin jo Jokijärven länsipäässä, mistä pitkä ja tulinen koski lähtee alaspäin nielemään. Tätä moniosaista koskea ei tahdottu lähteä iltahämyssä lastivenheillä laskemaan, joten alukset vedettiin koskenniskassa hiekkarannalle ja retkikunta itse asettui nuotiolle ylemmäs ahteelle. Yö oli pimeä — elokuun alku oli jo käsissä, — mutta leppoisan lämmin, ja raskaasti siihen nukkuivat päivän soutaneet miehet.

Silloin heräsi herkkäuninen Juorkuna ja kohottausi kuuntelemaan: Hän oli kuulevinaan rannasta astuntaa ja rapsetta. Mutta arvellen jonkun miehistään menneen venheille juomaan aikoi hän jo uudelleen heittäytyä sammalille, kun Oravaisen Paavo, joka oli havahtunut vierustoverinsa liikkeestä, karahti pystyyn valppaana kuin ainakin. Hän tempasi heti tapparan kupeeltaan ja laskeutui törmän alle tutkimaan tuota outoa astuntaa. Mutta samassa hän jo juoksi sieltä kiireellä takaisin, huutaen nukkujille, niin että petäjäinen kangas kajahti: — Pystyyn miehet, vainolainen on venheillämme! — Mikä vietävän vainolainen täällä on, huudahti Hannu unestaan heräten ja ryntäilleen nousten. Mutta hän ei ehtinyt Paavon matkaan, sillä parikymmentä lähintä miestä jalkeille saatuaan ryntäsi tämä jo niiden kanssa vesirajaan, yönhäiritsijöitä häätämään. Tappelun nujakkaa kuului kohta sieltä hiekkaiselta rannalta, kuului miesten juoksua ja katkonaisia kirouksia, joka kaikki kajahti kaamealta kuulakkaassa yössä.

Pian oli sentään pohjalaisten pääjoukkokin pystyssä ja hyökkäämässä alas rantaan Hannun johdolla, joka jo arvasi karjalaisten partiokunnan nyt olevan kostoretkellä. Liekö se sattumalta osunut pohjalaisten venheille vai oliko se jo kauemmin maista väijynyt, — tarkoituksena sillä ainakin näkyi olevan siepata pois sekä venheet että saaliit… Mutta ei niin kiirettä, te yöhiipijät… taisittepa, Karjalan pojat, nyt itse joutua satimeen! Näin uhmaili Hannu, komentaen kovalla äänellä miehiään ryntäämään vainolaisten niskaan.

Rannassa ei vihollista enää kuulunut, Paavo oli osastoineen sen jo sieltä karkoittanut ja venheet näkyivät olevan eheinä paikoillaan. Hannu jätti pari miestä niiden vartioiksi valkamaan ja hyökkäsi toisten kanssa läheiseen vesakkoon, josta kuului jatkuvaa taistelun temmellystä, — sinne tuntuivat ryöstäjät Paavon hätyyttäminä paenneen. Hän harppasi pitkin askelin pensaiden yli ja kehoitti miehiään kaappaamaan kiinni niin monta kuin suinkin noista uskalikoista, jotka täällä retkeilivät heidän kotiseutuaan hätyyttämässä, — niitä on sitten komea viedä voittovankeina Oulunlinnaan. Pienin parvin hajaantuivat siten hyökkääjät, ryskettä seuraten, sisämaahan päin, jonne taistelu, aamun arasti sarastaessa, vetäytyi ja loittoni.

Itse häipyi Hannu, vesakkoa samotessaan, hetkeksi miehistään. Hän pysähtyi kuuntelemaan kahakan kulkua ja huomasi samalla näreikön rinnassa pienen miesjoukon täydessä käsirysyssä. Lähemmäs juostessaan oli hän tuntevinaan siellä Oravaisen äänen, — niinpä todella, Paavo siinä tappelikin parin vainolaisen ahdistamana. Nämä ottivat tosin jo lipetin kankaalle päin… mutta mitä hittoja… onko siinä käynyt hullusti? Oravainen horjui ja retkahti mättääseen…, oli ilmeisesti haavoittunut…

Kun Hannu ehti pienelle ahonaukealle, olivat taistelijat, sekä ystävät että viholliset, jo näkymättömissä ja hän pysähtyi nuorta toveriaan tarkastamaan. Tämä oli saanut polveensa julman haavan ja koetti nyt hiljaa valitellen kääntyä istumaan, katsellen raukein silmin verta vuotavaa jalkaansa. Hannu leikkasi lahkeen auki ja sitasi kaulahuivillaan ensi hätään ammottavan haavan. Katseli sitten vähän neuvotonna ympärilleen, mutta kun ei omia miehiä enää ollut kuuluvilla, ryhtyi hän nostamaan syliinsä nuoren toverinsa, kantaakseen hänet syrjään tappelupaikalta.

Silloin elostuivat haavoitetun kalpeat kasvot ja Paavo kysyi vilkkaasti:

— Jätitkö vartioita venhevalkamaan?

— Jäi sinne pari miestä, vastasi Hannu, koettaen saada raskaan miehen käsivarsilleen.

— Annahan olla… heitä minut tähän… puhui Paavo katkonaisesti. — Riennä vain valkamaan… älä muusta huoli… Karjalaiset, herjat, kehuivat vielä kiertävänsä vesakon kautta venheillemme… niiden tekee mieli saaliitamme… olivat jo nähneet niiden arvon…

— Joko Solovetin lahjatkin? kysyi Hannu hytkähtäen.

— Sinun venheelläsi juuri olivat meidän rantaan saapuessa…

— Ne pitää pelastaa!

Hannu laski toverinsa, joka verenvuodosta oli käynyt yhä raukeammaksi, takaisin mättäälle. Mutta samassa näki hän aamunkelmeässä valossa vihollisia taas viilettävän ylempänä aholla, — heidänkö rääkättäväkseen hän siis jättää avuttoman toverinsa…? Hän huusi taas partiomiehiä avukseen, luovuttaakseen taakkansa niille, mutta kaikki olivat kapasseet kauas kankaalle… Ja Hannu tiesi, että jos hän yksin lähtee kantamaan raskasta, raukeaa miestä vesakon läpi, niin siihen menee aikaa, — hänen voimansa eivät olleet enää entisellään! — ja sillä aikaa saattaa veneenheittopaikassa tapahtua mitä tahansa.

Tuokion hän siinä siten kumarassa seisoi, kahden vaiheilla, pelastaako saaliinsa vaiko nuoren toverinsa. Nuo rannassa olevat lastivenheet olivat nyt ainoat, mitä hänellä oli pitkän retkensä tuloksena kotiin vietäväksi… Ainoa maineen merkki ja pelastus hänelle, päällikölle, — ilman niitä vain ivaa ja naurua! Tämä mielle välähti salamana hänen tajunnassaan… ei, ei, — hän jännittäysi jo juostakseen nuorana vesakon halki venheille, pelastamaan ainakin tuon kalliin Solovetin arkkunsa!

Mutta vielä kerran katsahti hän mättäällä avuttomana makaavaa ystäväänsä. Paavo ei enää virkkanut mitään, — jalassa taisi tuska olla kova, — mutta hänen kärsivistä silmistään kuvastui luottava ja elämänhaluinen nuoruus… Siitä miehestä vielä tulee jotakin, jos hän tästä pelastuu, tulee ehkä pohjalaisten paras partiomies ja heimonsa johtaja — —, joka vielä himmentää kaikkien edeltäjäinsä maineen. Sen se tekee — jo tällä matkalla ovat miehet ihastelleet Oravaisen oveluutta ja notkeutta, — ja hänen hyväksensäkö oli Hannun nyt siis uhrattava saaliinsa… lakastuvan maineensa pirstaleet…?

Taas olivat Solovetin hopeat voitolla. Mutta vieläkään ei haavoitetun yli kumartunut mies voinut olla toverilleen hyvästiksi kättään ojentamatta. Paavo puristi kuin pidättäen auttajansa kämmentä ja hänen silmistään sattui samalla Hannun sydämeen kaunis ja kirkas katse, — sama, jonka Hannu näki edessään silloin kerran, kun hän tajuttomuudestaan heräsi Lentiiran jäällä… Paavo pelasti hänet silloin, vaikkei hän siitä koskaan kehunut, hänetkö hylkää nyt Hannu kiitokseksi…?

— Ei! — Rutosti nosti hän raukean miehen syliinsä ja lähti, kuullessaan taas rymyä aholta, kiireesti kantamaan taakkaansa vesakkoon. Se oli hänelle, lihavalle miehelle, painava taakka; hiki juoksi virtanaan hänen kaulaansa pitkin, jäsenet pyrkivät herpautumaan, — hänen täytyi levätä välillä. Levottomuus vatvoi hänen mieltään, mutta hän koetti hokea itselleen, että näin hän pelastaa molemmat, sekä toverinsa että saaliinsa…

Mutta nuotiotörmälle vihdoin ehdittyään kuuli hän heti venherannasta ilkamoivaa rähäkkää. Laskettuaan taakkansa kiireellä pensaan peittoon juoksi hän julmasti karjasten rantaan. Sillä siellä hääri juuri pieni vihollisparvi, vartijat surmattuaan, valkamassa. Se oli jo työntänyt vesille retkeläisten enimmät venheet, joiden Hannu nyt näki valtoinaan kelluvan kosteikossa, mistä kiihtyvä virta ryösti venheen toisensa perästä kosken niskaa kohden. Viimeisiä venheitä olivat vainolaiset juuri hietikolta päästelemässä, kun Hannun karjunta, josta soi kiukkua ja hurjuutta, kajahti törmän rinnasta. Silloin ilkimiehet, peläten paljokin väkeä hyökkäävän kimppuunsa, pakenivat lepikkoon…

Yksi ainoa alus oli enää rannassa, — sillä olivat vainolaiset kai aikoneet lähteä soutamaan, kun heille tuli hätäinen keskeytys, — eikä sekään ollut Hannun oma arkkuvenhe. Tämän näki hän kallisarvoisine kuormineen juuri lipuvan virtaan ja hänen kurkustaan pääsi silloin toinen karjunta, jossa nyt kiukun lisäksi soi hätää ja toivottomuutta. Sillä nyt hän yhtäkkiä oivalsi koko tapahtuneen onnettomuutensa.

Sanottavia saaliita eivät olleet viholliset vieneet mukaansa. He olivat kai aikoneet ottaa itselleen vain muutamia venheitä, mutta olivat kuitenkin laskeneet ne kaikki irti rannasta, etteivät pohjalaiset niillä pääsisi heitä perästä ajamaan. Siellä ne Hannun rakkaat lastialukset nyt kasvavalla vauhdilla soluivat kosken ensimmäistä korvaa kohti, jonka alta soi vihaisen könkään kumea ärjyntä. Ensimmäisiä venheitä kävi jo ahnas kurimus nielemään, vetääkseen ne alas kuohuihinsa kaatumaan, särkymään kihokiviin ja uppoamaan.

Hannu huusi taas mielensä hädässä miehiä avukseen, mutta kun ketään ei kuulunut, työnsi hän yksin tuon ainoan, jälelle jääneen venheen vesille ja viskautui siihen, ehättääkseen pelastamaan koskeen painuvia aluksia. Hän souti henkensä hinnalla, kiskoi ja kirosi kiihtyvässä virrassa ja ehtikin vielä viimeisten venheiden kohdalle. Mutta yksin oli hänen niitä mahdoton pysähdyttää, kun hänen samalla piti soutaa väkevää virtaa vastaan, ja hän oli jo itsekin siinä pelastuskiihkossaan joutumaisillaan koskenniskan nielevään ärjyyn. Eipä hän olisi nyt siitäkään välittänyt — kaikki oli mennyttä! — mutta vaistomaisesti ponnisteli hän kuitenkin vastaan akanvirtaan päästäkseen. Ja viime hetkessä ehti hän erään irtonaisen veneen eteen, joka ajelehti muita rannempana, sai sen temmaistuksi kosteikkoon ja kuljetetuksi oman venheensä rinnalla rantakivien väliin.

Sydän oli ollut haljeta ikämiehellä tuossa ankarassa ponnistuksessa, — henki tuskin enää kulki, kun hän siinä huohotti likomärkänä venheensä teljolla, ruumiiltaan uupuneena, mieleltään masentuneena. Koskesta kuului räiskettä, kun nuo kalliit haapiot särkyivät vesikiviin ja rantakallioihin, nuo samat, jotka Hannu oli soudattanut Seesjärveltä asti ja joista hänen saaliinsa ja toiveensa nyt upposivat kuohuihin.

Kaikki oli mennyttä, — siellä särkyivät Hannun partiomiesmaineen, hänen kauniin unelmansa, viimeiset rippeet! Itse kyykötti hän kumaraisena teljolla, niin orpona ja tyhjänä kuin kynitty riekko, — tyhjempänä, paljon tyhjempänä, kuin pitkälle retkelle lähtiessään.

Tuntui niin karvaalta kurkussa, nyt ei ollut siis enää jäljellä mitään toivoakaan, mihin tarrata kiinni! Teljolla jököttävää miestä kadutti, ettei hän ollut antanut omankin venheensä ryöstäytyä tuonne ärjyihin. Silloin olisi kaikki ollut kuitti, — eihän hänellä nyt kuitenkaan ollut voimia siitä paikaltaan edes mihinkään päkähtää.

Mutta tämän rajattoman katkeruuden sekaan välähti hänessä yhtäkkiä ajatus: Miltä olisi hänestä mahtanut tuntua, jos hän olisi jättänyt Paavon avutta aholle kiukustuneiden vainolaisten surmattavaksi ja siten ennättänyt saaliitaan pelastamaan… Ei hän voinut sitä siinä itselleen selittää, joskin hän jo tajusi, että niin olisi Vesainen empimättä tehnyt… niin olisi kai sisukkaan partiopäällikön ollutkin tehtävä… Mutta hänestä tuntui, ettei hänen olisi ollut hyvä olla silloinkaan…

Tätä ajatellen jaksoi hän jo kankein raajoin nousta teljolta, nykäistä venheet lujemmin rannalle ja lähteä kapuamaan törmälle. Sieltä kiirehti hän viimeöiselle nuotiokankaalle, joutuakseen ajoissa pesemään ja sitomaan Paavon haavan. Eikä hän sitä tehdessään kotvaan aikaan vastaillut metsästä palaavain miestensä hätäisiin kysymyksiin, kun he törmältä kauhulla katselivat tyhjää venhevalkamaa.

XIII.

Toisenlaiseksi kävi nyt pohjalaisten partiomiesten kotiinpaluu kuin miksi he vielä tuonaan, kantaessaan saalislastejaan Iijoen latvoille, sen olivat kuvitelleet. He olivat aikoneet soutaa jokea alaspäin pitkänä, iloisena venekuntana, josta kajahtaisi reipas laulu ja miesten hilpeä tarina, pysähtyä aterioimaan jokivarren kylissä ja kehastellen kertomaan Karjalan kuulumisia. Varsinkin oli retken johtaja, kaikista vastoinkäymisistään huolimatta, kuvitellut kotiintulonsa kunniakkaaksi ja iloiseksi.

Nyt ei ollut retkikunnalla kuin kaksi venhettä jäljellä ja niihin olivat sijoitettavat yökahakassa haavoittuneet sekä soutajiksi otettavat vain vanhimmat miehet. Toisten täytyi jäädä jalan samoilemaan rastittomia erämaita ja portaattomia soita, ja kun enimmät eväätkin olivat koskeen uponneet, oli heidän ravinnokseen turvauduttava onkikaloihin ja metsän marjoihin. Useimmat tappelussa otetut karjalaisvangitkin olivat laskettavat menemään, niitä kun oli patikkataipaleilla vaikea vartioida.

Kun kahakassa kaatuneet toverit olivat kuopatut, kiirehti pieneksi kutistunut venekunta edeltä, joutuakseen mahdollisimman pian joen asutuille rannoille. Mutta sitä asutustapa ei nyt löytynytkään. Siuruan pieni jokikylä, joka oli ollut sen itäisin huippu, oli aivan autio, — toiset talot olivat poltetut, toiset hyljätyt, eikä yhtään ihmistä ollut kylän kuuluvillakaan. Helppo oli soutajien arvata, että nuo karjalaiset, jotka retkikunta oli Jokijärvellä tavannut, jo olivat vierailleet alempana Iijoen varsilla, josta olivat paluumatkalla. Sillä yhtä tyhjät olivat toisetkin kylät. Niiden asukkaat, joille kai ylempää soutaneet pakolaiset olivat tuoneet sanan vainolaisten tulosta, olivat tietysti säikähtyneinä karanneet metsiin tai rannikolle. Koko jokivarsi oli kuin kuollut, pieni retkikunta ei saanut sieltä yhtään evään apua eikä tavannut yhtään ihmistä, joka edes olisi kertonut, mitä siellä todella oli tapahtunut. Olipa Hannusta, joka lohivoutina usein ennen oli tällä jokivarrella vieraillut, nyt aivan kaameata soutaa noiden talottomain kylien ja äänettömäin törmäin ohitse.

Venheissä ei senvuoksi paljoa puhuttu eikä enempää yönuotioillakaan. Kukin tunsi mielensä kuin turtuneeksi; ajatus kulki hitaasti, mielikuvitus oli kuin kuollut. Hannukin vain vaistomaisesti kiirehti pientä venekuntaansa asutuille maille, osaamatta tehdä itselleen selväksi, mikä häntä sitten siellä olisi vastassa.

Vasta jokisuulla sijaitsevassa kauppakylässä tapasivat retkeläiset ensi kerran ihmisiä. Mutta säikähtyneitä olivat nekin, tuskin uskalsivat miehisetkään miehet saapua katsomaan, keitä rantaan laskijat olivat. Ja kun he vihdoin tunsivat tulijat oman puolensa partiolaisiksi, niin he eivät heitä ilolla eikä uteliaisuudella tervehtineet, virkkoivatpahan vain alta kulmin luimistellen ja melkein soimaten:

— Myöhään palasitte, aikaisemmin teitä olisi täällä tarvittu. Sillä täällä on jo sillaikaa käynyt toisia vieraita.

— Jo olemme tavanneet niitä vieraita mekin, vastasi Hannu, laajemmin siitä tapaamisesta kertomatta. — Lienevätkö he maakuntaa paljonkin hävittäneet?

— Kuuluvat ne käyneen jokaisella jokivarrella, vastasivat alakuloisina kauppakylän miehet. — Eikö niitä toisin paikoin vieläkin parveille.

— Yhden parven me toki matkallamme hajoitimme, kehui Hannu. — Se ei ainakaan enää palaa!

— Mutta niitä on ollut useampia ja julmaa jälkeä ne ovat jättäneet. Karkulaisia ovat rantakylät täynnä…

Ne uutiset eivät olleet omiaan retkeltä palaavien mielialaa keventämään eikä heidän saapumistaan asutuille maille iloiseksi tekemään. Vaivoin saivat he haavoitettunsa sijoitetuksi Iin kauppakylän rantataloihin, joissa jo oli paljon pakolaisia. Mutta kun sinne näiden lisäksi jäi terveitäkin Iin ja Kemin miehiä, saattoi Hannu yhdellä ainoalla venheellä jatkaa matkaansa Iijoen suulta Pohjanlahdelle, kiertääkseen sitten meritietä Oulun satamaan. Olisihan sinne kyllä päässyt jalkaisinkin, eivätkä olisi retkikunnan vähät, säilyneet saaliit käyneet liian raskaiksi selässäkään kannettaviksi. Mutta Hannu valitsi sittenkin vesitien, koska hänestä oli uljaampaa samalla saalisvenheellä samota itäisestä merestä läntiseen, sen verran komeutta tahtoi hän toki kaikkien pettymystensä jälkeenkin suoda itselleen kotiintulohetkelläänkin.

— Yksi venhe vain! huoahti hän hiljakseen, kun korkeassa aallokossa merta soudettiin ja mieleen muistui suuren venekunnan kulku Vienan suurella selällä. — Mutta onhan sitä tässäkin, lisäsi hän, ikäänkuin keventääkseen raskaita mietteitään. Olisihan helposti voinut käydä niinkin, ettei yhtään venhettä olisi säilynyt siinä kahakkarannalla.

— On todella tässäkin perille saamista, vastaili Juorkuna, alahangan airosta kiinteästi kiskoen. — Kiusaksi olisivat meille pian useammat venheet, ivaili hän edelleen.

Heikuran Yrjänästä tuntui helpottavalta, kun miehet taas saattoivat laskea pienenkään leikin, kaikki oli viime aikoina ollut niin umpisurullista. Ja hän jatkoi sen vuoksi samaan sävyyn:

— Ja onhan meitä retkikunnasta koolla valiojoukko, kymmenen vanhaa miestä!

Jo hymähti Hannukin, katsellen harmaapartaisia soutajiaan, ja virkkoi:

— Tulevatpa sieltä aikoinaan toisetkin Kokon Pertin johdolla, eipä meiltä toki monta miestä sinne kaatunutkaan.

— Sieltä tulevat, suota tarpoo Kuiva-Erkkikin, joka aina karttoi patikkataipaleita, muisteli Juorkuna. — Kuinkahan vain siellä puuroa riittänee Matin isoon lusikkaan!

— Keittänee Matti nyt mustikkapuuroa, sillä marjoja on tarpeeksi salolla!

Näin veistelivät vanhat miehet merta soutaessaan, koettaen vaimentaa mieliään painavan pettymyksen. Sillä toiseksihan he olivat ajatelleet tämänkin loppukierroksensa Pohjanlahtea pitkin. Kolmattakymmentä alusta, saaliita täynnä ja keihäät keulassa, laskee salmen kautta mereltä Haahtiperää kohti ja linnan valkamaan, — sellaiseksi oli Hannu jo Vienan taipalilla ehtinyt sen kotiintulonsa miehilleen kuvata. Oulun porvarit seisovat lapsineen ja naisineen silakalta tuoksuvalla törmällään ällistyneinä katsellen, että mikä hornan sotajoukko se nyt mereltä kaupunkiin ryntää. Linnassakin syntyy hälinä, sen ruostuneita tykkejä käännetään merelle päin, kellarista kannetaan esiin väljehtyneitä ruutirakeita ja sotaherrat sonnustautuvat kiireellä miekkavöihinsä… Kunnes siellä vihdoin keksitään, että sehän onkin Krankan Hannun Vienanmatkue, joka nyt tätä tietä saaliineen palaa… terve, Limingan urhokas poika…!

Värikkäästi oli Hannu sen tulonsa miehilleen kuvaillut ja hän ihasteli vieläkin noita silloisia mielikuviaan, virkkoen:

— Olisi sitä oululaisten hälinää, hitto soi, kelvannut katsella, — pilasivat meiltä hyvän jutun nuo vietävät yönkulkijat karjalaiset!

Nyt täytyy vanhain miesten palata yhdellä veneellä, joka ei hämmästytä ketään, — ilkeästi se tulos taas Hannua sydänalasta kourasi. Yhä koetti hän kuitenkin säilyttää äskeisen, reipastelevan äänensävynsä jatkaessaan:

— Mutta onhan tämä kunniallista kotiintuloa tämäkin; keihäät ovat keulassa ja saalista on lastina, vaikkei sitä kovin paljoakaan ole.

— Ja onhan toki yhtä ja toista kerrottavaa linnan herroillekin, kun he saavutuksiamme kyselevät. — Näin virkkoi Juorkuna edelleen ivallisena. Mutta Hannu otti sen todeksi vastatessaan:

— Niin on, — retki on kuitenkin tehty! Ja tuolta aukenee nyt salmen suu Oulun linnaa kohden!

Herättihän pohjalaisten sotavenhe kumminkin jonkinverran huomiota, kun se tuulisen elokuun päivänä souti linnan ja Haahtiperän väliselle selälle. Hannu oli aikaisemmin ajatellut laskea venekuntansa linnan laituriin — olihan se toki retkeltä palaava sotajoukko, vaikka talonpoikainen olikin! — mutta nyt hän kuitenkin ohjasi tämän ainoan aluksensa vaatimattomasti Haahtiperän kalavenheiden väliin. Siellä keräytyivät heti hurstinhuuhtojat, kalanperkkaajat ja aittarengit ihmettelemään noita oudonnäköisiä, ahavoittuneita partaurhoja, joista toisilla oli päässään talvella mukaan otettu nahkanaapukka, toiset taas soutivat karjalaisten kairalakeissa ja pitkissä, vaaleissa villamekoissa. Millään erinomaisella kunnioituksella eivät nuo pikkuporvarit kuitenkaan nyt tervehtineet Krankan Hannua, kun ymmärsivät venekunnan olevan hänen palaavaa retkiväkeään; kävivät vain uteliaina ja epäuskoisina kyselemään retken vaiheista ja tuloksista. Heille ei Hannu kuitenkaan vielä ruvennut paljoa vastailemaan; arvokkaana hän antoi miehilleen ohjeita tavarain nostamisesta majataloon, sekä lisäsi äänekkäämmin:

— Ensiksi on toki käytävä linnassa tekemään tili retkestä. Sitten jutellaan siitä muillekin.

Hannussa oli vielä lopputaipaleella kytenyt hiljainen toivo, että hänen karjalaisretkensä, jonka varrella hän oli laajasti veroitellut vihollismaata, oli kaikista vastoinkäymisistä huolimatta tekevä hyvän vaikutuksen sota- ja hallitusherroihin, joiden hän yhä luuli Oulun linnassa viipyvän. Olihan hän heidän pyynnöstään alkujaan retkelle lähtenyt ja olihan heidän nyt vuorostaan tehtävä tili kuninkaalle siitä, mitä tämän käskyjen täyttämiseksi oli toimitettu, — vähänpä toiset olivat hänen rinnallaan tehneet! Verrattain varmana miehenä hän senvuoksi astui sillan yli Linnansaareen ja sen muurinaliseen, pitkään, holvattuun porttikäytävään, josta hän ohjasi kulkunsa suoraan linnanherran asuntoon. Jo pihalla Hannu kuitenkin kylmänlaisesti tervehtivältä nihdiltä kuuli, että Sumassa käynyt sotaväki oli, heti Oulunsuuhun palattuaan, lähtenyt sieltä päällikköineen pois Ruotsiin, — linna eleli taas hiljaisena tavallisen, pienen varusväkensä varassa. Ja Erik Hare yksin oli siellä siis enää hänen tavattavissaan.

Kotvasen odotettuaan linnanherran tutussa virkahuoneessa näki Hannu Haren tulevan vastaansa kasvoiltaan jurona ja tylynä, ja ensi sanoikseen pukkiparta nyt virkamahtavana virkkoikin:

— Vihdoinkin olet siis palannut. — Näistä sanoista soi jo heti moitetta, mutta vielä enemmän jatkosta: — Te olette tällä ryöstöretkellänne, josta meille jo on saapunut useita valituksia, saaneet paljon pahaa aikaan.

Hannu tietysti hölmistyi. Jospa hän ei ollutkaan juuri suurista kiitoksista ollut varma, niin tällaista ryöppyä hän ei ainakaan ollut odottanut palkaksi pitkästä vaivannäöstään. Haren esiintyminen ja äänensävy oli vallan toinen kuin viime talvena, jolloin hän oli Hannua retkelleen houkutellut ja pitänyt talonpoikaisen partiojoukon osuuden siinä erikoisen tärkeänä… mitäs tämä nyt on? Eikä voinut palannut partiopäällikkö sen vuoksi ensiksi muuta kuin hämmästyneenä sopertaa:

— Pahaa!

— Niin, pahaa, toisti Hare kiihtyvällä äänellä. — Kuka teidän käski lähteä sinne sisämaahan ryöstelemään ja polttelemaan!

— Oltiinhan sotaretkellä…

— Sillä retkellähän oli oma luonteensa. Olihan vain tarkoitus viedä sinne apuväkeä, retkeillä siivosti…

Apua… siivosti…! — Hannulle rupesi jotakin uutta hämärästi valkenemaan. Linnanherran jatkuvista nuhteista hän ihmeekseen älysi, että Stuartin sotaretkelle tahdottiin nyt jäljestäkäsin antaa aivan toinen leima, kuin mikä sillä oli tältä joelta liikkeelle lähdettäessä. Silloin oli käsky valloittaa linnat ja luostarit, koko Vienan läntinen rannikko ja Karjalan maata niin laajalti kuin suinkin… Nyt se oli pahasta…! Sekoamaan pyrkivät siinä Hannun mietteet, selvästi oivalsi hän vain sen, että hänestä ja hänen partiomatkastaan oli täällä sittenkin tehty syyparka!

Tyynesti koetti Hannu kuitenkin puolustautua ja viitata alkuperäisiin retkisuunnitelmiin, tehden lyhyesti selkoa matkansa kulusta. Mutta Erik Hare ei tahtonut häntä kuunnellakaan, hän ärhenteli siinä kuin kärtyisä rakki ja kivahti:

— Joutavia retkiä! Valituksia on niistä vain tänne tullut sekä Sumasta että Solovetista. Ja meidän on täytynyt saapuneille lähettiläille esittää koko teidän retkenne ominpäisen, kurittoman roistojoukon työksi, sekä pyytää sitä anteeksi.

— Roistojoukon! — Jo kuohahti vihdoin Hannunkin veri ja hän astui säihkyvin silmin askeleen pientä, pukkipartaista herraa lähemmäs. Hänen reipas partiomatkansako on täällä leimattu luvattomaksi ryöstöretkeksi, hänetkö, joka on siellä kuninkaan nimessä kulkenut, on hyljätty rosvopäälliköksi…? Ei hän sitä vielä voinut käsittää eikä uskoa ja siksi hän, yhä hilliten luontoaan, kotvan kuluttua kummastellen jatkoi: — Antoihan sotaväen ylipäällikkö suostumuksensa retkeemme…

— Se onkin ainoa seikka, joka selkänahkanne pelastaa, sähähti Hare siihen. — Stuart erehtyi, siksi kutsuttiinkin hänet täältä heti pois!

— Erehtyi! — Hannu ei voinut muuta käsittää, kuin että koko sotaretki, samoinkuin samaan aikaan Jäämerelle tehty asematka, nyt tahdottiin selittää pelkäksi erehdykseksi! Hän ihmetteli vain, että ei Hare huomannut itsekin "erehtyneensä", kun haali Suman retkikunnan kokoon ja saatteli sen Maanselälle asti. Mutta pieni linnanherra puhui edelleen terävästi, niin että vaalea leukaparta tutisi:

— Ymmärtänet jo toki itsekin, mitä pahaa olet partioillasi aikaansaanut, mitä surkeutta koko maakunnalleni. Karjalaiset, joita olette ryöstäneet, ovat lähteneet tänne kostamaan, ovat hävittäneet ja polttaneet monen jokivarren kylät. Rannikkoseudut ovat täynnä pakolaisia, joita nyt täytyy täällä elättää ja jotka eivät uskalla palata kotikulmilleen, missä Vienan miehiä vieläkin liikkuu. Ymmärrätkö, — meidän on nyt vuorostamme täytynyt näistä ryöstäjistä tehdä rajan taa valituksia…!

Kyllähän Hannu tätä jo osapuilleen rupesi ymmärtämään. Jo Iijokea soutaessaan oli hänellä ollut paha aavistus, että vainolaisten vierailu selitettäisiin hänen syykseen, — ikäänkuin karjalaiset eivät olisi pahastuneetkaan itse alkuperäisestä sotaretkestä ja ikäänkuin se olisi tapahtunut sulassa sovinnossa! Mutta että kaikki epäonnistuminen tehtiin hänen viakseen ja että häntä palkaksi näin pieksettäisiin, kuin lampaan tappanutta koiraa, sitä hän ei voinut sulattaa. Herrat tahtovat nyt pelastua hänen selkänahallaan, se oli hänestä ilmeistä ja hän aikoi sen jo suoraan sanoakin. Mutta vieläkin hän pysyi rauhallisena, oikaisi vain vartensa suoraksi ja vastasi itsetietoisesti:

— Sodassa isketään ja saadaan iskuja. Mutta se on jo tunnettava sotaretkeä hankittaessa, — täältä linnastahan siihen ryhdyttiin. Ja olihan siihen kuninkaan käsky.

— Älä syytä kuningasta tuhmuuksistasi, ärähti Hare uhkaavasti, mutta ei näyttänyt sentään haluavan jatkaa keskustelua onnistumattoman Suman retken syistä. Ja hiukan talttuneemmin hän jatkoi:

— Nyt on meidän koetettava välttää vahingollisen retkenne vielä pahempia seurauksia. Sitä varten on jo Oulun jokivarrelle lähetetty rajavartioita, joiden tulee suojella maakuntaa ja häätää mahdolliset uudet karjalaiset partiokunnat hyökkäämästä pitäjiimme. Samanlainen on sijoitettava Iijoellekin, Siuruan takamaille. Sinne on sinun suksimiesjoukkosi nyt asetuttava, — itse saat vielä jäädä sitä johtamaan…

Ja ikäänkuin lopettaakseen koko keskustelun lisäsi linnanherra ivallisesti:

— Parasta on, että kiirehdit noita noloina palaavia patikkamiehiäsi vastaan ja pysähdytät heidät sinne vuodeksi, pariksi!

Hannussa kuohui harmi niin kurkkua myöten, ettei hän ollut Haren jatkuviin letkauksiin saanut mitään vastanneeksi. Tuokin viimeinen, ivallinen käsky tuntui hänestä nyt loukkaukselta. Ennen aikaan, jolloin hän salolla liikkui kotikulmalaistensa rajavartijana, se oli hänestä kyllä ollut kunniakas luottamustoimi, mutta nyt hän oli niin sydämistynyt linnanherran epäoikeutetuista syytöksistä, että hän varsin kylmästi vastasi:

— Taitaa minun käydä vaikeaksi jäädä niin kauaksi pois kotitalostani.

— No, saatanee sinne muita, nuorempia miehiä, sähähti Hare sisähuoneeseensa kääntyen. — Mutta silloin onkin sinun kotitalosi verovapaus lopussa! Saat mennä!

Hannu läksi melkein pökerryksissään ja hän tunsi tarpeen tavata jonkun, jolle vielä selittää ja puolustautua… Etuhuoneessa istuikin nuori Antti Hare, jonka puolesta Hannu oli syksyiselle Vienan hiihdolleen lähtenyt, — istui siellä komeilevana naureskellen tykkimestarin kanssa. Hannu pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin tarinoihin käydäkseen. Mutta nuori herra, joka syksyllä oli hänet juomapöytään taluttanut, ei nyt häneen päätäänkään kääntänyt, — Hannulta jäi suu auki jatkaessaan astuntaansa ulos.

Sellainen oli nyt Krankan Hannun vastaanotto Oulun linnassa. Kävellessään sieltä siltaa kohden oli hänen sisunsa syttä mustempi. Hän hautoi mielessään pahasuisen piikkiparran kirveleviä sanoja ja hänessä liekki synkkä suuttumus. Tuossa siis kiitos ja palkinto kaikista hänen vaivoistaan! Hannu oivalsi hyvin, että herrat olivat häntä, talonpoikaa, käyttäneet vain niin kauan kuin olivat tarvinneet, ja nyt he viskasivat hänet tiepuoleen omain erehdystensä uhrina. Se hänen sisuaan kalvoi. Hän tunsi kärsivänsä kamalaa vääryyttä ja nyrkkiään puiden hoki hän itsekseen:

— Minä valitan kuninkaalle, hän minut tuntee, — on se toki herrallakin herra! — Olihan Hannu ennenkin kuninkaissa käynyt, miksei kävisi vieläkin! Mutta suunnitellessaan nyt kuohahtavassa mielessään valitusmatkaa talonpoikain ystävän, Kaarlo-kuninkaan, luo, ei tiennyt Hannu parka, että tuo hänen suosijansa, vanha kuningas, joka vuosikymmeniä oli ollut niin sydäntään myöten innostunut Jäämeren ja Vienan rannikkojen valtaamiseen, nyt jo horjui kuoleman kynnyksellä, että häneltä käskijävalta juuri oli siirtymässä toisiin käsiin, joissa nämä pohjoiset kysymykset köykäisinä häipyivät valtakunnan muiden huolien alle. Mutta pian hän sai kuulla senkin musertavan tiedon…

— Saat mennä! matki Hannu katkerasti. — Kaikki siis lopussa! Valtain luottamus ja arvonanto, partiopäällikön nimi ja maine, — lopussa kotitalon verovapauskin, joka Vesaiselle hänen retkistään palkinnoksi annettiin!

Suuttumuksen ohessa raateli hänen rintaansa toivoton pettymys, ja sitä karmivampi, kun ei hän voinut itseltään salata, että hän liialla toiminta-innollaan ja oman mielensä kauniilla toiveilla oli antanut aihetta herrain epäoikeutettuihin syytöksiin. Hän oli janonnut mainetta, kuvitellut nopeaa kohoamista… Kuvitellut, että häntä tässä linnassa vielä pysyvästikin tarvittaisiin, että hän, ruunun virkamiehenä, vielä rakentaa itselleen virkatalon tuohon porvarien törmälle… eikä hän niin kuvitellessaan ollut tarpeeksi ajatellut niiden tehtäväin kiperyyttä ja vaikeutta, joihin hän antautui. Missä oli nyt se nouseva virka-ura, missä se hänen kuviteltu talonsa, jossa oli oleva kuisti oven edessä, lasiset ikkunat ja kamari tuvan perällä…?

Sillan poikki Pokkisen törmälle kävellessään katseli hän raukein silmin kaupunginpuoliselle rinteelle, ikäänkuin hakien sieltä sitä valkohirsistä rakennustaan parhaiden porvaritalojen joukosta. Hänen tajuntansa oli kuin tylsynyt, muuta mielikuvaa sinne ei sillä hetkellä mahtunut, eikä hän niinollen huomannutkaan pientä väkijoukkoa, joka sillan korvassa seisoskeli avuttoman ja ränstyneen näköisenä. Vasta kun joku siitä joukosta kävi hänen hihaansa käsiksi ja rupesi nimeltä puhuttelemaan, heräsi hän raskaista mietteistään, pysähtyi ja katsoi…

Se puhuttelija oli pieni, pyöreänaamainen pappismies kuluneessa kauhtanassa, likaisissa lipereissä. Hetken tuijotettuaan tunsi Hannu hänet Oulunjärven kirkkoherraksi Yrjö Pietarinpojaksi, jonka pappilassa hän viime pääsiäisenä oli sotaväen mukana vieraillut ja jolle hän oli opettanut, miten retkeläisiä varten isketty pappilan teuraskarja oli kirjoihin merkittävä. Niitäköhän hiehojaan se nyt aikoo kysellä…?

Ei, omasta karjastaan ei pappi puhunut. Hän kertoi olevansa seurakuntalaistensa kanssa pyytelemässä linnanherralta apua koko hävitetyn kulmakuntansa suureen hätään.

— Niin, hävitys ja hätä taisi tulla teillekin, virkkoi Hannu arasti, muistellen noita keväisiä keskusteluita, jolloin hän Yrjö-herralle oli vakuuttanut, ettei kosto enää kulkeudu Oulunjärvelle.

— Tuli se, ja julmana tulikin, vastasi pappi haikeasti huokaillen. — Poltettu on kirkkomme Paltamonmäeltä, hävitetty pappila ja koko kylä — ja kaikki kylät. Ei ulvo siellä enää koiraakaan…

Hannu muisti sen punanahkaisen pystykorvan, joka Paltamon törmältä oli katsellut vieraita yhtä hämmästynein silmin kuin pappi itse… nyt olivat papin silmät surulliset ja syyttävät. Niiden katsetta oli Hannun vaikea kestää ja hän kävi senvuoksi ikäänkuin selittelemään:

— Vainolaiset, vietävät, taisivat kiertää Kajaanin linnan…

— Ei ollut siitäkään apua… täällä nyt ollaan…!

— Pakomatkalla?

— Karussa on kansa koko laajasta pitäjästä… tälle kesälle tulikin karkukesän maine. Toiseksi te sen maineen kuvasitte…

Hyvin sen Hannu muisti, lujasti oli hän siihen toiseen maineeseen itsekin uskonut. Sen toivon pettäminen oli nyt suistanut hänet yhtä avuttomaksi kuin nuo köyhät rajakulmalaiset. Mutta siitä hän ei tahtonut puhua, vaan kysäsi:

— Minkälaista apua nyt täältä haette?

— En tiedä, — raskas on mieroa kiertää, vastasi pappi. — Tahdomme senvuoksi kysyä korkealta ruunulta, miten on meidän nyt eläminen alettava, seurakuntani ja minun.

Hän viittasi pieneen pakolaisjoukkoonsa, tuhotun seurakuntansa pirstaleihin, ja hänen pyöreät silmänsä, joissa keväällä hämmästyksen ohessa oli ollut lapsellisen luottava usko, olivat nyt niin hätääntyneet ja neuvoa pyytävät, että tuota pappisraukkaa kävi Hannunkin sääli, vaikka hänellä mielestään olikin tarpeeksi säälimistä omassa kohtalossaan. Mutta mitään neuvoahan hän ei osannut antaa, itse oli hän kuin kynitty riekko, hänen oma uskonsa ja toivonsa oli taittunut.

Vaieten katseli Hannu senvuoksi koskeen ja kääntyi sitten verkalleen jatkamaan matkaansa kaupunkiin päin. Mutta pieni pappi piteli häntä vielä hihasta ja purki syvällä haikeudella ilmi sydämensä sisimmän huokauksen:

— Parempi olisi ollut, Krankan Hannu, ettei olisi lähdetty sinne karjalaisia ärsyttämään. Johan sen sanoin silloin… et uskonut… tässä näet mitä siitä nyt tuli!

Hannu oli jo irroittanut hihansa papin hyppysistä ja jatkoi taas yksin astuntaansa.

— Parempi tietysti… ei olisi pitänyt yrittääkään, ajatteli hän aittarivin ohi Haahtiperään kävellessään. — Ei yrittää mitään, maata vain vanhana miehenä pirtin pankolla ja kuulla kertomuksia muiden maineretkistä… Sehän se olisi ollut varmempaa, mutta kun ei siihen luonto taipunut…!

Hän saapui venheelleen, sille Seesjärveltä asti soudetulle karjalaiselle nuottavenheelle, ja otti siihen jääneen keihäänsä viedäkseen sen majataloonsa.

— Nyt saa luonto taipua… ruostua saa nyt keihäs!

Mutta hänen luontonsa taipui vieläkin ylen haluttomasti ja kapinoiden. Hetken kuluttua Hannu oikaisi käsivartensa, heitti keihäänsä kauas lahteen ja kirosi sitä tehdessään niin synkästi, että rannalla leikkineet pikkupojat juoksivat säikähtyneinä loitommalle ja sieltä suut ammollaan katselivat julmistunutta miestä.

XIV.

Ouluun soutaneet vanhat, partaniekat partiomiehet hajaantuivat sieltä seuraavana aamuna kukin kulkeakseen omalle kotikulmalleen. Retki oli päättynyt.

Erottuaan Temmeksen tienhaarassa Juorkunan Jussista, jonka leikkisät tarinat aina toki lyhensivät taipaleita, käveli Krankan Hannu yksin loppumatkan Liminganjoelle, astellen verkalleen ja jäytäviin mietteihinsä vaipuneena märkiä, livettäviä suoportaita pitkin. Taivas oli raskaissa pilvissä, jotka vihmoivat hienoa sadetta, koko lakea luonto oli harmaa, ja samankarvainen oli yksin kulkevan partiopäällikön mielikin.

Mutta kotikylää lähestyessään koetti hän väkisinkin pakottaa sen vähän valoisammaksi. Vatvottuaan nyt moneen kertaan edestakaisin kaikki vastoinkäymisensä ja harminsa oivalsi hän, että jos hän kotiin tullessaankin heittäytyy niiden luoman mielialan valtaan ja esiintyy kaikki menettäneenä miehenä, niin hän sortuu siihen kokonaan… Täytyy koettaa olla ainakin pinnalta vielä verevä ja reipas, miten synkkä lieneekin sisusta, käydä kyläläisten eteen vapaana ja varmana, ikäänkuin ei mitään erityisen ikävää olisi tapahtunut. Retki kuin retki, komea kierros on tehty… sattuuhan sellaisen varrella aina jos jotakin, mutta terveinä sieltä nyt miehet palaavat…

Näin koetti hän karaista luontonsa ja hän oikein harjoittelitte siinä katajikkokankaalla, saadakseen astuntansa norjaksi ja kasvonsa iloisiksi. Surkeilu pois — miehestä tässä on edelleen käytävä! Nielastava on kateellisten naapurien pikkupistokset… jos muut nauravat niin nauraa hänkin ja kertoo heille sitten taas hupaisia matkakaskuja, jotka taittavat ivalta kärjen.

Tapansa mukaan oli Hannu päättänyt nytkin ensiksi poiketa vanhaa Kaaproa tarinoittamaan Voutilaan, — sieltä kulkeutuvat jutut aina edelleen sellaisina kuin ne sinne ovat saapuneet… Ehkä siellä jo saisi muitakin tavatuksi, — mene, tiedä, eikö ystävän käsi siellä tervehdi pitkän matkan miestä ja valkaise mielen mustia mujuja, — sitäkin varten hän tahtoi pitää astuntansa notkeana ja selkänsä suorana! Elämä saattaa taas kääntyä uusille urille, saada uutta sisältöä… Tosinhan ei kaikki ollut odotuksen mukaan käynyt, myönsi Hannu mietteissään, ei ollut hänestä tullut suurta sankaria eikä virkaporvariakaan… ne olivatkin olleet vain hataroita haaveita…! Mutta miksei voisi viedä nuorikkoa vielä Krankkalaankin, kun siellä talon kengittäisi ja korjaisi…

Tosiaanpa olikin miehellä astunta norja ja katsanto varma, kun hän nousi Voutilan pihalle, mistä vanha Kaapro iloisesti tervehtien hänet saatteli suureen tupaansa. Kaapro hääri siellä hommakkaana, nosteli arkitöitä syrjään, huusi naisia murkinaa valmistamaan ja tarinoi samalla vilkkaasti Hannun kanssa. Kyseli matkan kuulumisia ja vaiheita ja haastoi vieraansa peräpenkkiin istumaan… Mutta Hannusta tuntui, että ukon häärinnässä ja äänessäkin oli nyt jotakin väkinäistä ja onttoa ja hän rupesi siitä pian epäilemään, että tänne on ehkä jo eilen Oulusta kulkeutunut sanoja partiokunnan nolosta paluusta. Ja siitä hänen äskeinen varmuutensa heti sekausi.

— Vai sellaiset sounnit teillä oli Vienan merellä… aika huippaus sieltä on meloa tänne meidän vesille! — Näin Kaapro nopeasti puheli, mutta puheli tehdystä retkestä vain ylimalkaisesti, ikäänkuin vältellen sen arempia tapahtumia. Sitten pysähtyi hän Hannun eteen, virkkaen:

— Ja nyt kai jäät tänne kotitaloasi hoitamaan, eipä vainolaisten hävitys onneksi tänne asti ulottunut.

— Tännepä taidan nyt jäädä, vastaili Hannu harvakseen. — Kysyihän se linnanherra tosin minua vielä Iijoelle rajanvartiain päälliköksi, mutta en tuota tiedä… on se sellaista rämpimistä syysmärissä saloissa.

— On se, vaivaksi sellainen ajan oloon käy, puhui Kaapro, ikäänkuin naapuriaan suostumasta varotellen.

— Ja arvelihan se Hare saavansa sinne Siuruaan muitakin päälliköiksi, lisäsi Hannu, ikäänkuin selittääkseen kotiin jäämistään.

— Antaa todella jo toistenkin siellä salolla rehkiä, jatkoi Kaapro. — Ethän ole sinäkään enää eilispäivän vasikoita, mitäs enää itsestäsi rääkkäät, — kas vain, eikö ole partasi tällä reissulla jo vähän harmaantunut!

— Metsistynytkin se on, tokko lie harmaantunut…?

— Hannu silmäili hätäisesti uunin kupeelle, jossa jo naiset olivat ruvenneet tulia tekemään, ja hän tunsi veren kohoavan korviinsa… Hittojako se Kaapro nyt hänen parrastaan… saattoihan se lähtiessä olla vähän ruskeampi, mutta eihän se nyt vieläkään mikään valkoparta ok! Ja välipä tuosta, pakkoko siitä parrasta nyt on puhua naisten kuullen…

Hän koetti ohjata keskustelun toisaalle, mainiten ulkona yhä sakovasta sateesta ja kertoen sen yhteydessä hiukan katkonaisesti siitä sakeasta sumusta Vienan merellä.

— Niin, tehän kävitte siellä Solovetissa asti, puhui Kaapro kuin kysellen, vaikka jo näkyi asian tietävän.

— Käytiin… perillä asti, vastasi Hannu varmemmalla äänellä. Mutta samalla hän kuunteli… oli aivan kuin uunin luota olisi kuulunut pientä hihinätä… Mutta se taisi toki olla erehdys… mitäpä siinä olikaan hihittämistä…

— Ja hyväsesti verotitte siellä Karjalan maita, uteli ukko edelleen.

— Saatiinhan me saalista, kolmattakymmentä venekuormaa, vastasi Hannu oikein äänensä koventaen. — Saatiin kalliitakin tavaroita, niinkuin sieltä luostarisaaresta, mutta toiset lastivenheet, vietävät, sitten kaatuivat kotimatkalla koskessa…

Nyt kuului selvästi uunin luota, mistä Hannu juurikaan oli tuntenut tutut kasvot, pientä, pidätettyä tirskahdusta, — siitä ei voinut erehtyä, vaikka se pian vaimenikin. Mutta samalla Hannu oivalsi, että nyt juuri ovat pienet ivan pistokset kestettävät, nyt on ovelalla tempulla tukittava tuo pilkan alku ja keikautettava mieliala kepeämmäksi. Hän silmäili syrinkarin uuniin päin, ei ollut mitään naurua kuulevinaan, vaan nousi notkeasti penkiltä astellen konttinsa luo, jonka hän tupaan tullessaan oli ovinaulaan ripustanut. Ja sitä tehdessään hän tyynesti jatkoi kertomustaan:

— Täällä Iijoella, ihan omissa vesissä, pääsi koski nielemään meiltä venheet, — olimme siinä juuri joutuneet kahakkaan ryöstämässä käyneiden karjalaisten kanssa. Se oli turkasen vahinko! Mutta jäi niitä nyt sentään vähän saaliita tuomisiksikin…

Hän oli nostanut kontin alas ja ruvennut sitä availemaan. Sinne hän oli varannut juuri Voutilan tuomisiksi joitakuita säästyneitä karjalattarien vyöhopeita, herttasolkia ja lemmenlehtiristilöitä, ja niitä hän nyt kävi sieltä kämmeneensä nostelemaan. Mutta ne näyttivät hänestä itsestäänkin nyt sangen köykäisiltä noin pitkän retken tuomisiksi… ja samassa kuului naisten parvesta nyt äänekäs tirskahdus. Hannu pyörähti ympäri kuin pistettynä. Hän näki silloin sen kenokaula-neitosen, jonka muistoa hän retkensä varrella oli salaa mielessään kantanut, kumartuneena lieden yli… Tyttö painautui syvemmäs patoihin päin, mutta Hannu huomasi siltä selvästi, ettei hän sinne keittohommiinsa kumartunut, hän painautui piiloon ilmeisesti salatakseen vaikeasti pidätetyt naurunsa…

Kuin jähmettyneenä jäi Hannu siinä kontti kourassaan, helyt kämmenellään, seisomaan eikä hän hetken aikaan saanut sanaa suustaan. Tuo kikatus, tuo niskan nakkelo, se oli juuri sitä, jota hän aina oli pahimmin peljännyt… hän ei sitä kestä, sen hän oli jo etukäteen tiennyt, kuinka hän olikaan koettanut karaista mielensä juuri tällaisen nöyryytyksen varalta. Hänen luontonsa lupsahti lamaan, hänen ajatuksensa sakoi ja hän tunsi itsensä tuiki avuttomaksi. Sen hän vain älysi, että tuosta avuttomuudesta oli hänen jollakin tavoin pelastauduttava…

Äkkiä hän pudotti helyt takaisin konttiin ja virkkoi kuin äskeistä puhettaan jatkaen:

— Vaan eivätpä taida Voutilan neitoset huolia näin vähistä… eikä vanhan miehen lahjoista…

Nuo viimeiset sanat olivat kuin varkain livahtaneet hänen huuliltaan, niitähän hän aina oli koettanut karttaa. Mutta hän oli nyt, kuullessaan nuo vihlovat soppityrskyt, yhtäkkiä tullut vakuutetuksi siitä, että juuri siinä, hänen iässään, oli vika… Sitä vikaansahan hän oli aikonut kullata kunnialla ja saalislahjoilla… hurmata nuoruuden tuoreella maineella… Nyt se kiilloitus oli häneltä jäänyt hankkimatta… tyhjä ei tehoo miehiin eikä naisiin… siksi uskalsivat nyt hänelle neitosetkin tyrskähdellä… Olihan hän nyt vanhempi, monin tavoin vanhempi, kuin retkelle lähtiessään — hänen oli näinollen ollutkin naurettavaa vedota tuomisiinsa!

Hämillään ja saamatonna hän siinä seisoi kontti kädessään, epävarmana, ripustaisiko sen takaisin naulaan vai eikö. Mahtaa hän olla siinä kömpelön näköinen… kaljupää harmaaparta nuorille neitosille helyjä tarjoamassa…! Melkein kuin apua pyytäen kääntyi Hannu senvuoksi Kaapro-vanhuksen puoleen.

Mutta kun hänen silmänsä silloin hetkeksi vältti, juoksivat neitoset ovesta ulos ja oven takaa kuului pian hillitöntä kaakatusta. Silloin Kaapro-ukko, nostamatta silmiään permannosta, virkkoi vastaukseksi Hannun äskeisiin sanoihin:

— Eivätpä taida huolia…

Katsahti sitten kontti kädessä seisovaan mieheen, tunsi sääliä sydämessään, nousi ja astui kohti:

— Mutta mihinkä sinä kiirehdit, Hannu, — haukataan me tässä suupala yhdessä?

Tyhjentynyt pirtti ikäänkuin vapautti Hannun kömpelyydestään. Hän veti kontin viilekkeet hartioilleen ja vastasi rauhallisesti, mutta kasvoiltaan harmaana:

— Ajattelin astella kotiin… johan tässä tulikin levätyksi.

Eikä vaari häntä pidätellyt. Tarinakin tuntui luistavan niin kankeasti eivätkä näy tytötkään saaneen siitä murkinasta mitään valmista.

* * * * *

Verkkasin ja kankein askelin käveli Hannu viimeisen taipaleen jokiahdetta myöten kotitalolleen. Siellä istahti hän, tuvan väkeä lyhyeen tervehdittyään, raskaasti pöydän päähän, ikäänkuin siinä mielessä, että tässä sitä nyt istutaan… se on nyt päätös, eikä taida tästä tulla enää liikahdetuksi…! Pysty nousi eteen, enempi rientoileminen ei enää auta… Tässä nokisten orsien alla… vanhoissa lämpimissä… mikäs onkaan tässä ikämiehen elellä, jättää vain joutavat retkeilyt ja maailman turhuudet!

Pirtissä hyöri harmaatukka Johanna toimekkaana emäntänä kuin ainakin, komenteli piikojaan, kalisti avaimia ja pysähtyi aina väliin puhua paapattamaan veljelleen, niinkuin kokemattomalle pojalle, nuhdellen ja neuvoen:

— Siellä tärvelit taas talven ja kesän, vaikka kotona olisi miestä tarvittu. Mitä siitä nyt hyödyit, — vähiinpä kuuluvat saaliitkin kutistuneen, niin kertovat jo ihmiset.

— Eivät kuulu akkoihin miesten retket, vastasi Hannu muristen.

— Vai eivät — kun täällä akkain on työt tehtävä! Pysynet nyt edes kotona… talokin on korjattava… päälle lahoo!

Oviloukosta säesti Kreeta tätinsä puheita. Hänelle ei näyttänyt isän kotiintulo kovinkaan mieluisalta, — se tuntui hämmentävän hänen omia suunnitelmiaan. Siksi tohisi tyttö siellä tyytymättömänä ja potki syrjään isänsä märkiä saappaita. Vihdoin kävi hän kopeloimaan Hannun konttia, jonka tämä oli penkille viskannut, löysi sieltä päällimmäisinä hopeahelyt ja riensi niitä Hannulle näyttelemään.

— Tässäkö tuomiset vuoden retkeltä? Ja kenelle ne ovat?

— Kenelle lienevät… sinullehan nuo näkyvät olevan liian halpoja, vastasi Hannu loukkautuneen äänellä.

Mutta tyttö rehahti nauramaan:

— Ei ne ole minulle aiottukaan, muille ne on tuotu. Vai mitä? Eikö käynytkin isä taas ensiksi Voutilassa…?

— Kävi kaiketi, virkkoi Johanna varmana.

— Tietenkin kävi, toisti jo tyttökin. — Mutta eikö olleetkaan nyt vastaanottajaiset sellaiset, että olisi sopinut voittokihlat antaa? Taikka eivät tainneet kelvatakaan siellä tällaiset Vienan aarteet… jo tuota aavistinkin!

Johannakin oli nyt ehtinyt Hannun helyjä tarkemmin katsomaan. Hänkin punnitsi niitä kädessään ja puhui moittivasti:

— Siinäkö ne nyt ovat koko sotaretken saaliit… kuiva naula… liekö oikeata hopeatakaan!

Mutta Kreeta nauroi yhä vahingoniloisena ja voitonvarmana, nauroi täysin selvillä siitä, ettei hänelle nyt tuodakaan emintimää Krankkalaan ja että hän siis vihdoinkin saa sinne ottaa haluamansa kotivävyn.

— Näitä kihloja se isä läksi hakemaan maiden ja merien takaa, läksi vanhana miehenä hulluttelemaan, — tuossa ne nyt ovat!

— Eipä olisi kannattanut, säesti Johanna.

— Ei olisi kannattanut, matki Hannukin. Hän ei, kumma kyllä, saanut suuttuneeksikaan noista kotinaisten letkotuksista, hänen ajatuksensa liitelivät omilla teillään, eikä hän jaksanutkaan riidellä. Hän vain muisteli, miten hän oli kuvitellut istuvansa kotiin tultuaan tässä pöydän päässä sankarina ja johtomiehenä: Sukunsa ylpeytenä, kotiseudun kunniana! Naapurinisännät saapuvat Krankkalaan palannutta partiopäällikköä tervehtimään, kuulemaan sotauutisia ja niiden kertojaa kädestä puristamaan… Naiset juoksevat nöyrinä tuvan ja aitan väliä, kynttilät pannaan palamaan pöydälle, johon kaikille katetaan juhla-ateria, — karitsan hän oli aikonut siihen koti-iloonsa uhrata…

Nyt istui hän yksin hämärässä tuvassa ja ihmetteli, kuinka hän oli voinut ajatellakaan tuovansa uuden emännän tähän rähinään…

Hannu oli jo syönyt kupillisen puuroa, mutta yhä hän istua jökötti pöydän päässä liikahtamatta ja sanattomana. Silloin tuli todellakin pari naapurin isäntää Krankkalaan häntä puhuttelemaan. Mutta mitään kunniatervehdystä ei heidän vierailunsa tiennyt; he tulivat varsin tuimina kyselemään poikiaan, jotka viime talvena puoliväkisin oli otettu hiihtoretkelle, mutta jotka vieläkään eivät olleet palanneet, — niistä he vaativat tiliä.

— Pojat palaavat jälkijoukossa, älä hätäile, Esa, selitti Hannu, koettaen tekeytyä reippaaksi. — Palaavat jalkaisin, kun meiltä venheet koskessa särkyivät, mutta muuten heillä ei ole mitään hätää.

— Vai sinne jätit heidät syyssoita rämpimään, — olisit rämpinyt itse!

Naapurin isännät eivät olleet muutenkaan leppoisella mielellä Hannua kohtaan, joka heitä viime talvena oli kovin yliolkaisesti ja koppavasti kohdellut. Nyt he tajusivat partiolaisen taas olevan huonommalla puolella ja antoivat hänen karvaasti niellä omat entiset ylvästelynsä.

— Olisi täällä miehet kotitöissäkin tarvittu, niin Krankkalassa kuin muuallakin, puhuivat he. — Mutta sinä lähdit herroja hännystämään ja tuotit sotaretkelläsi meille köyhyyden ja häviön. Ei ole täältäkään koko kesänä kyetty kalajärville, kun siellä vihollinen väijyy, — sitäkö sinun oli pakko lähteä sinne ärsyttelemään!

— Ja susi söi silti omatkin saaliisi, joista sinä Voutilan kokouksessa etukäteen kerskuit!

Näin kurittivat naapurin isännät vuoron päältä muutenkin murjottua miestä, joka ei paljon kyennyt puolustautumaankaan. Hän kyllä koetti selitellä, että retkihän oli pantu toimeen kuninkaan käskystä ja etteihän tapaturmille mitään voi. Mutta naapurit eivät hellittäneet, heillä oli mieli karvas, eivätkä he Hannua säälineet.

— Komeillaksesi sinne läksit, päälliköksi muka — maksappas nyt miehillemme ne jalkavaivat ja kala-apajat!

Hannu ei enää ruvennut tiukkailevain naapuriensa kanssa väittelemään. Hän herkesi äänettömäksi, istui vain paikallaan… antaapa tulla nyt sitä haukkumista sekä ansiosta että ansiotta! Siinä hän istui vielä kauan senkin jälkeen, kuin vihaiset vieraat vihdoin olivat lähteneet, istui sanaa puhumatta lattiaan tuijottaen. Häntä väsytti, mutta ei hän saanut maatakaan mennyksi eikä mihinkään ryhtyneeksi.

Ilta rupesi hämärtymään. Tuvassa tekivät naiset jo iltatöitään, mutta niiden keskeltä tuli Johanna vielä veljeään puhuttelemaan, kertoen kaikesta, mitä talossa olisi tehtävä ja mihin korjauksiin ensiksi olisi ryhdyttävä. Hannu kuunteli puolella korvalla, mutta sisar huomasi kyllä, ettei hänellä ollut aikomustakaan lähteä edes selkoa ottamaan, mitä missäkin oli vikana. Vihdoin nykäsi Johanna häntä oikein käsipuolesta ja virkkoi:

— Nouse jo siitä, että saadaan siihen vuode tehdyksi! Ja kävisit nyt pilkkomassa aamuksi edes vähän piisipuita, nekin loppuvat!

Hannu nousi silloin kuin käskyä totellen, otti kirveen seinältä ja käveli ääneti ulos navetan takaiselle rankapinolle. Ja siellä hän hetkisen rajusti heilui, iski rankaa kuin kiukussaan niin että sälöt sinkoilivat, halkoi ja katkoi. Mutta jo tuokion kuluttua pysähtyi häneltä kirves rankaan kiinni ja hän jäi sen ääreen kumarassa seisomaan.

— Tätäkö tämä nyt on? Tähänkö se sitten jää? Ennen aikaan, vastoinkäymisten sattuessa, oli hän aina voinut tarrautua kiinni johonkin uuteen tehtävään, innostua ja antautua siihen rentonaan ja unhottaa kaikki harmit. Nyt hän ei voinut antautua mihinkään eikä unhottaa mitään… ei ollut enää mitään, mikä hänet menehtymästä pelastaisi!

Hän istahti väsyneenä pölkylle. Näinkö vei häneltä lopulta voimatkin tämä partioretki, joka hänet ensiksi ilmeisesti nuorenti? Nyt hokevat kaikki: lähditkin vielä vanhana miehenä rehkimään… Linnanherrakin virnistelee, että "saadaanhan sinne rajavahtiin nuorempiakin…"! Kun se olisi siivommin pyytänyt, niin olisinhan hänen tarjoukseensa ehkä voinut suostua… enkähän tuota toki jyrkästi kieltänytkään…

Mutta eipä taitaisi someta eläminen sielläkään. Ei siellä korjaudu enää pilattu partiomaine ja nämä muistot ovat aina mukana. Parasta jäädä tänne pirttikarhuksi, ottaa vävy töitä tekemään ja talosta veroja maksamaan ja itse heittäytyä ukkovaariksi, — sehän on vanhuksen osa!

— Tässäpä saa sitten mies rankopinon ääressä navetan takana heilua ja hautoa iltikseen näitä yksiä mietteitä. Pilkkoa nuorelle isäntäväelle piisihalkoja ja saunapuita ja sen päivätyön jälkeen vääntäytyä uunille nukkumaan, — sama mies, joka vielä viime talvena läksi sankaritöihin ja komeana satoja johti ja komensi!

Navetasta kuului laulua, — siellä lopettelivat piikatytöt iltalypsyään. Aluksi ei Hannu siihen huomiotaan kiinnittänyt, syvälle omiin mietteisiinsä kun oli vaipuneena. Mutta vähitellen hän rupesi heristämään korviaan… siitä laulusta soi jotakin tuttua säveltä, joka häntä vaivasi. Yhtäkkiä ojentausi hän suoraksi, kuunteli vielä tuokion ja samassa hänen selkäänsä karmasi, kuin olisi siihen sattunut ruoskan isku.

— Taas tuo laulu Vesaisen voivatasta ja hänen retkistään!

Siitä vain edelleen lauletaan, ei tullut Krankan Hannun retkistä niiden sijalle lauluja eikä satuja. Niistä puhutaan viikko, pari, joiden varrella niitä kirotaan ja niille nauretaan, ja sitten ne unhottuvat! Ja Krankan Hannu itse unhottuu pois, halkoukko pahanen, äijän kääppä, kukapa häntä pitempään muistelisikaan. Navetan takana saa hän joka päivä kuunnella tuota laulua Vesalan sankarista… kunnes kirves kerran kädestä kirpoo…

— Ei, tänne en jää näitä loiluja kuuntelemaan! Ei siedä sitä sisuni!

Hannu iski kirveensä pölkkyyn. Hän tunsi tukehtuvansa, liiaksi oli jo katkeruutta patoutunut sydämeen, se ei kestänyt enempää. Hänen täytyi haukata ilmaa, saadakseen hengityksensä kulkemaan.

— Pois täältä, pois…!

Jättäen pilkkopuut kokoamatta astui Hannu pirttiinsä, ja astuikin sinne taas pystypäisenä ja varmana miehenä, joskin katseiltaan vielä äskeistä kolkompana. Ja kolkolta soi nyt hänen äänensäkin, kun hän naisille käskien virkkoi:

— Pankaa evästä aamuksi konttiini!

Johanna löi melkein säikähtyneenä kätensä yhteen ja ehätti touhuistaan veljeään torumaan, puhuen:

— Vai ei kelpaa vieläkään kotipirtti, vai ei ole sinussa nytkään miestä käydäksesi talon töihin käsiksi. Vieläkö on sinulla nytkin maailmalla jotakin rehkimistä, — hä, minnekä taas?

— Lähden Siuruan salolle. Linnanherra on minut määrännyt sinne rajavartijain päälliköksi, huomenna on jo Oulusta lähdettävä. Niin on asia, — pankaa vain aamuksi evästä!

XV.

Siuruan erämaan rajavartijat, joiksi Krankan Hannu oli saanut pidätetyksi puolisataisen valiojoukon retkikuntansa nuoria miehiä, olivat ensi töikseen alkusyksystä kyhänneet itselleen kohisevan honka-ahon liepeelle pari avaraa saunaa, joissa heidän oli lämmin lepäillä, elellessään eristettyinä muusta maailmasta. Sieltä pitäin liikkuivat he vartioimassa jokea, jota myöten vainolaisten vielä peljättiin hyökkäävän rantakyliin, sekä laajaa saloa, josta he samalla ravinnokseen riistaa pyysivät. Vettä tihkui tosin tuoreista seinähirsistä ja kitkerä oli savun käry matalassa saunassa, mutta suloista siellä oli sittenkin sadeilmoilla loikoa kuivilla sammalilla pystytulen ääressä ja kertoa kaskuja yhteisistä retkistä.

Iltaisin istuivat aina vahtivapaat miehet kirkkaan tervastulen ympärillä kaskujaan kertoen ja tarvekalujaan veistellen. Siellä tarinoi Kokon Pertti partiomiesten korpivaelluksesta kotijokia kohden, kuvaten Kuiva-Erkin vaikeita matkavaivoja soiluvilla, upottavilla soilla. Siellä vastaili Erkki ivailijan pistoksiin hilpeillä kompapuheillaan, joilla hän pani tuvantäytisen miesjoukon hohottaen nauramaan. Siellä Matti Isolusikka, muiden jo syömästä herettyä, vielä kauan tyhjenteli valtaista rokkapataa, valittaen, että hänen oli liian kauan täytynyt elää mustikkaruoilla. Siellä suunnitteli huomisia vahtivuoroja Paavali Niilonpoika, jonka polvihaava jo oli parantunut, jättäen kuitenkin säären kankeaksi, niin että hänelle nyt oli annettu "Paavo Pahajalan" nimi. Äänessä olivat siellä toisetkin Karjalan hiihtäjät, kertoen sotamuistokaan, ja iloinen porina kuului saunasta toiseen, kun miehet niiden väliä kulkivat toistensa luona vierailemassa.

Mutta vartioston johtaja ei näihin tarinoihin paljon puuttunut. Hän loikoili lavalla ja kuunteli, takan leimua tarkastellen. Vakavaksi oli näet käynyt Krankan Hannu partioista palattuaan. Sitä miehet usein mielihaikealla valittelivat, eivätkä he siihen tarkemmin syitä tunteneet. He olivat tosin kuulleet linnanherran häntä töykeästi kohdelleen Karjalanretken johdosta, ja se oli heistä kohtuutonta, sillä tiesiväthän he Hannun itseään säästämättä parastaan panneen. Mutta turhaan kehotti Kokon Pertti häntä olemaan välittämättä herrain metkuista, turhaan koetti Kuiva-Erkkikin kaskuillaan saada häntä hilpenemään. Yksivakaisena makaili Hannu vain lauteilla ja jäi sinne usein päiviksikin, miesten mentyä vahtikierroilleen tai kalanpyyntiin. Hän hautoi siellä mielessään niitä samoja retkiä ja tapahtumia, joista miehet tulen ääressä kaskuilivat, mutta hautoi niitä raskaasti ja itsensä kanssa käräjiä käyden.

Joskus tuli nuori Paavali, joka toverinsa alakuloisuutta sääli, oikein asiasta tehden houkuttelemaan häntä mukaansa kalanpyyntiin tai kontion vihellystä kuuntelemaan.

— Menkäähän te, vastasi Hannu silloin veltosti. — Loikoilenpahan tässä, — lämmin on vanhalle hyväksi!

Paavo jäi silloin hänen kanssaan saunaan vähän pitempäänkin tarinoimaan, kysellen tarkemmin siitä Jokijärven kahakasta, jossa hän itse oli tupertunut. Hannu ei ollut kenellekään kertonut, miksei hän siellä ajoissa ollut ehtinyt venheentyöntäjiä hätyyttämään eikä saaliitaan pelastamaan. Hän oli usein itseltään kysynyt, olisivatkohan ihmiset häntä ymmärtäneet, jos hän olisi heille kertonut jättäneensä retken tulokset pelastamatta pelastaakseen haavoitetun toverinsa…? Ei, he olisivat nauraneet hänelle ja hänen meltomielisyydelleen, — kovempi mies olisi arvelematta heti hyökännyt valkamaan! Näin hänen tekoaan olisi tuomittu ja siksi ei Hannu ollut siitä koskaan kertonut edes Paavollekaan, joka, tajuttomaksi kun oli vaipunut, ei vieläkään tiennyt, miten siinä oli oikein käynyt. Vältellen Hannu nytkin kysyjälle vastasi:

— Myöhään ennätin sinne vesirajaan, ja yksin olin, en saanut venheitä pelastetuksi…

— Sinähän teit minkä voit, virkkoi siihen Paavo, aavistaen, että Hannu häntä kantaessaan oli viivästynyt, ja tuntien siitä kiitollisuutta. — Suotta siis sen tapauksen sallit mieltäsi kaivella!

Mutta Paavon mentyä askartelivat Hannun ajatukset yhä edelleen tuossa hänelle ratkaisevassa kysymyksessä. Olihan hän yrittänyt, mutta vika oli sittenkin hänessä itsessään, hänen omassa heikkoudessaan. Jospa hän sieltä aholta olisi empimättä ja heti hyökännyt valkamaan… Paavo ei kyllä olisi silloin täällä enää "pahajalkanakaan", eikä olisi täällä luultavasti hän, Hannukaan, — mutta siitä vähät! Hän olisi toki saanut iskeä, riehua kerran rentonaan, tapella yksin viittä vastaan, listiä päitä kuin nauriita…! Anna hengen mennä, maine olisi elänyt ehyenä, se olisi kunniakkaana kulkeutunut pelastettujen venheiden mukana kotirannoille, missä sitä olisi vielä vuosien jälkeen siunattu!

— Miksi en hyökännyt silloin, miksi sulin melloksi mieheksi!

Hannu kiemurteli lavalla tuskissaan kuin mato, kärsien näistä alituisista käräjistään, joita hän ei kuitenkaan voinut välttää eikä lopettaa.

Kun vartiomiehet palasivat retkiltään ja reippailla tarinoillaan hälventivät nuo raskaat ajatukset, silloin asettuivat hetkeksi vanhan partiomiehen kuohuvat intohimot. Syysmyrsky kohisi seinän takana, miehet kuivailivat saunassa tyytyväisinä märkiä vaatteitaan ja kehuivat sen suloista lämmintä. Heidän oli siellä hyvä olla, miksei olisi hyvä Hannunkin, mitäpä hän vielä muuta kaipaili ja kaihoili? Kylliksi on hän jo riehunut, näin on se rientoilu päättynyt, — täällä hän nyt talttuneena loikoo piilossa salolla, kätkössä kateen ja ivan myrkyltä. Naurakoot kotikylillä mitä nauravat, täällä on hyvä levätä — melkein kuin haudassa!

Mutta kun miehet lepäiltyään taas olivat lähteneet ulos ja Hannu jälleen oli jäänyt saunaan kahden rokankeittäjän kanssa, joka hoiti tulta ja nylki äsken kaadettua peuraa, silloin palasivat partiopäällikköön uudella voimalla äskeiset mustat mietteet ja nuo raskaat käräjät alkoivat alusta. Miehet olivat murkinoidessaan mielihaikealla maininneet Solovetin sisäkirkon rikkaista varastoista, jotka olivat heiltä näkemättä, ja siihen oli Hannun ajatus takertunut.

— Vika oli minussa, niin syytteli hän säälittä itseään. — Mikä horna pidätti minua loikkaamasta umpisilmänä pappislauman yli portille ja siitä sisään, — toiset kyllä olisivat silloin seuranneet perästä! Antaa olisi poljettu mäsäksi muutamia pitkäpartoja… Antaa olisi siellä satimeenkin jääty! Vaikkapa ei olisi sieltä miehistämme pelastunut yhtään, — olisipahan kuitenkin kerran jytistetty ja jälki siitä käynnistä olisi jäänyt! — Ja olisihan siinä voitu voittaakin, vallata muuri ja lopulta koko kaunis saari kirkkoineen ja koruineen, — se se olisi ollut miehen työtä! Olisipa silloin Oulussa sopinut astua linnanherran eteen ja sanoa paukauttaa: Toru mitä torut, mutta saari vain otettiin, niinkuin kuningas oli käskenyt!

Näitä kiihkeitä ja kiihoittavia kuvia lateli lepäilevä partiopäällikkö ehtimiseen eteensä hiljaisissa mietteissään ja hän puhkesi joskus pystyyn karaten ääneensäkin lausumaan:

— Iskeä olisi silloin pitänyt, iskeä hartiavoimalla, ei suoda armoa kellekään…!

Rokankeittäjä katsoi silloin aivan kauhistuneena nyrkkejään heristävää päällikköään, joka noin itsekseen lauteella parahteli, ja kysyi kummissaan:

— Että mitä…?

Kuin unesta heräten laskeutui Hannu silloin talttuneena takaisin sammalille ja jatkoi taas ääneti hiljaisia väittelykään, jatkoi niitä vielä toverien tupaan palattuakin ja yövuoteille asetuttua. Pitkät olivat erämaasaunan pimeät yöt, moneen kertaan ehti mies niiden varrella märehtiä katkeran tarinansa. Mutta kun aamu vihdoin valkeni ja kaikki miehet taas läksivät töihinsä, jäi hän yhä päiväksikin niiden yksien kiduttavain mietteittensä pariin.

Hän tunsi jo jäsenensäkin siitä pitkästä loikomisesta kangistuvan, tunsi jalkansa turriksi, käsivartensa jänteettömiksi, ja hän epäili, tokko hän enää metsäretkille kykenisikään. Mutta siitäkään hän ei välittänyt… voittakoon vain vanhuuden kankeus, yksi menneen kaikki…!

* * * * *

Syksy meni, jäätyi joki ja maa, lumi peitti suot ja metsät, talvi tuli raikkaana salolle. Silloin Hannu toisinaan elpyi, astui ulos kuumasta, vettä tihkuvasta salosaunasta ja nousi suksilleen. Vieläpä sujahti sentään jalka mäystimessä! Toimekkaana kuin ennen vanhaan kävi hän silloin tehtäviinsä käsiksi, ryhtyen itse raja vartioimista johtamaan. Väliin hän otti miehiään mukaansa isommankin joukon ja teki heidän kanssaan viikon retken kauas itäisiin korpiin, tiedustellakseen Kitkanperän lappalaisilta, onko sinne mitään epäiltävää näkynyt tai kuulunut.

Siiloin oli hän taas nuorekas ja reipas ja sellaisella hiihdolla haihtuivat raskaat ajatuksetkin kuin pahat huurut hänen päästään. Korvessa oli helppo hengittää, siellä oli hän taas terve ja voimakas partiomies. Olihan siellä jälleen hänen johdossaan kelpo, koeteltu suksi joukkonsa, jonka etunenässä hän sai samota erämaiden halki ja jossa paloi sama partiomieli…!

Hän hiihti kuin tärkeään tehtävään… kuin olisi hän puskenut vainolaisjoukon kintereillä, saavuttaakseen ja tuhotakseen sen. "Kypeniä kantapäissä", hoki hän potkiessaan mäkien yli ja murrosten poikki niin rajusti, että nuoret, rotevat suksimiehet tuskin pysyivät hänen perässään. Eikä hän heitä odotellutkaan, kun he väliin häipyivät hänen taakseen näreikköön, huusi vain heitä ladullaan pysymään, ikäänkuin hänen joka tapauksessa olisi, vaikkapa yksin, ollut hyökättävä eteenpäin, joka hetki valmiina syöksymään taisteluun. Hänen jäsenensä pingoittuivat, nyt juuri oli hän valmis tempasemaan vyöltä tapparansa, iskemään ja voittamaan… nyt kerrankin hän tahtoi näyttää, onko hänessä vai eikö sitä oikeaa partiomiehen sisua…

Yhä kauemmas hän painui Kitkan perukalle, selittämättä miehilleen tämän rajun hiihtonsa tarkoitusta. Ja hän unhotti itsekin, ettei hänen edessään ollutkaan pakenevaa taikka tappeluun antautuvaa vihollista, unhotti, että hän vain ilmanaikojaan ja huvikseen hiihteli autioita erämaita. Mutta hän nautti juuri siitä, että hän saattoi sen unhottaa, unhottaa kaikki, ikänsä, pettymyksensä, pilkat ja naurut, — nautti omista uhmaavista mielikuvistaan. Hän ei tiennyt eikä tahtonut tietää muuta, kuin että hän taas oli nuori ja verevä partiopäällikkö, — hiiteen kaikki harmit! — hän eli taas, eli mielikuvissaan, mutta valvoen ja ilmielävänä, eli niin uudelleen miehuutensa kirkkaimmat ja kauniimmat unelmat.