VIIPURIN PAMAUS

Historiallinen romaani

Kirj.

SANTERI IVALO

WSOY, Porvoo, 1911.

SISÄLLYS:

I. Karsittu puu. II. Kyrönsalmen tarina. III. Laatokan rannoilla. IV. Sotako vai rauha. V. Ohoh, kultaista kotia. VI. Sigrid-rouvan kirje. VII. Yksinäinen vanhus. VIII. Isännänvaihdos Viipurin linnassa. IX. Odotuksen jännitys. X. Immen ikävä. XI. Vatikiven taistelu. XII. Kirje piispalle. XIII. Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput. XIV. Viipurin pamaus. XV. Pakosaunalla. XVI. Ruotsin apuväki. XVII. Jouluyö tuomiokirkossa. XVIII. Hattulan kirkon raunioilla. XIX. Kilpahiihto. XX. Rauha maassa.

I. KARSITTU PUU.

Verkalleen selkeni ilma lumimyrskyn jälkeen. Vielä tohisi tuuli kuusten latvoissa, vielä se juoksutti kuivaa lunta pitkin piha-aukeata, mutta sen vihainen viima oli jo talttumassa ja paksupilvinen, harmaja taivas seestyi kalpeana ja ikäänkuin arkaillen järven takaa, suven kaukaiselta rannalta.

Mutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitse valaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuen viivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthän olleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enää tuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa ja poissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta. Tietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton, — se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuva tuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskaten vielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin, hiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.

Vähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloin kuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytetty tohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskas huokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.

Mies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivon kanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta, ettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksi olennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki ja takaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka alta kiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noilta miehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsa ammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hän hievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.

Siinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pieni vainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään se siinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina, ja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa oli vielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumi heleänpunaiseksi jäätynyt.

Tätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksi jähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksen metsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellyt kierroksen aution pihan ympäri — jälistä se näkyi — ja niin oli hän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajan oli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaan siitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea koura laskeutui hiljaa hivelemään tuota pyöreätä, sileätä poskea… Se oli kylmä kuin jää. Ja toinen, vielä raskaampi huokaus lähti nousemaan kumartuneen miehen rinnasta, nousemaan niin vihlovana, että se tuntui täyttävän koko aution luonnon määräämättömällä kaiholla. Ja käheänä kuiskeena seurasivat sitä sanat:

— Poikani, poikani, tappoivat!

Hellästi tarttui hän tuohon hentoon ruumiiseen, nosti sen kinoksesta kaivon kannelle ja karisti lumen pois sen paljailta jaloilta. Pakoon näkyy lapsi lähteneen pyrkimään tuvasta, kun sen tuohon kaatoi armoton keihäs. Siinä se nyt makasi kaivon kannella, rauhaisa ilme pehmeillä kasvoillaan, ja sen viereen jäi yhä isäkin liikahtamatta seisomaan, yksin autiossa luonnossa.

* * * * *

Niin seisoi hän siinä vielä, kun kaksi hiestynyttä hiihtäjää laski rinnettä myöten alas metsästä ja pysähtyi hänen suksiensa viereen veräjälle. He saapuivat sanattomina, ikäänkuin jo tuntien tullessaan, minkä hävityksen he perillä kohtaisivat. Mutta tuokioksi näytti kumminkin tuo hävityksen näkö jäädyttävän jalan mäystimeen ja käden sauvan varteen ja hengitystäkin salpasi raunioista vielä nouseva, katkera kydön käry. Heidän hakevat katseensa harhailivat hetkisen melkein tylsinä yli lumipeittoisten kekäleiden, mutta pysähtyivät sitten keskipihalle, tarttuen siellä kumarana seisovaan mieheen. Ja vanhempi hiihtäjistä, pitkänhuiskea, harvapartainen ukko, nousi suksiltaan ja astui verkalleen kaivolle:

— Kiitos Maarian, sinä Manu toki elät, virkkoi hän harvakseen. — Mutta miten on laita toisten? Oletko tavannut heistä ketään?

— Olen… tässä… vastasi ontolla äänellä Manuksi puhuteltu, päätään tulijaan kääntämättä. Ukko oivalsi, että miehen kaikki aistit olivat kiintyneet siihen vainajaan, joka hänen edessään lepäsi, ja hän virkahti hiljaa:

— Katalat, tappoivat lapsesi!

— Ainoani…

Kumarassa seisonut mies oikasihe nyt yhtäkkiä suoraksi ja kääntyi vanhukseen päin. Hän loi melkein säikähtävän katseen ympärilleen, tapahtuneen hävityksen jälkiin, näyttäen nyt vasta ikäänkuin heräävän tajuamaan, mitä todella oli tapahtunut. Hänen kankeiksi jähmettyneet kasvonsa elpyivät vähitellen, ja ikäänkuin nyt vasta löytäen sanoja pakahtuneen sydämensä kauhulle tarrasi hän vanhuksen käsivarteen ja huudahti melkein kuin raivostuneena:

— Isä, mitä tämä kaikki on? Kuka poltti kotimme ja tappoi lapseni… kuka ja miksi? — Ja aivan kuin hätääntyneenä hän jatkoi: — Kaikki oli rauhallista, kun toisaamuna läksin takamaille. Mitä täällä nyt on tapahtunut?

Vanhus seurasi poikansa katsetta, joka siirtyi rauniosta toiseen, ja hän vastasi:

— Sodan jälkiä näet tässä. Vainolainen on käynyt, on jo osannut Hämeen maillekin.

Vanhus lähti astumaan tuvan raunioita kohden. Mutta raskaalta tuntui hänestä nyt kahlata kotipihan poikki. Tämän talon oli hän nelisenkymmentä vuotta sitten perustanut tänne Vahvajärven korpeen, Savon ja Hämeen asutusten välimaille; miehuutensa ja voimansa vuodet oli hän raatanut täällä, raivaten korpeen ensimmäisiä halmeaukeita ja niitä vähitellen laajentaen. Täällä oli hän kasvattanut ympärilleen monilukuisen perheen, jonka toiset jäsenet jo tosin olivat vuorostaan hakeneet itselleen omia uutisasutuksia vielä kaukaisemmilta sydänmailta, mutta jonka kantajoukko kumminkin oli täällä pysynyt hänen ympärillään. Se oli ollut onnen ja rauhan koti, — tuossa olivat nyt sen kodin rauniot, siinä sen perheen pirstaleet!

Siksi oli vanhuksen nyt niin raskasta kahlata kotipihallaan. Äkkiä hän kuitenkin kiirehti askeleitaan. Hänen toverinaan saapunut toinen, nuorempi, hiihtäjä oli näet jo rientänyt raunioille tutkimaan hävityksen jälkiä, ja hän sieltä nyt huudollaan ukkoa kiirehti. Tämä nuorukainen — melkein poikaselta hän vielä näytti varreltaan niinkuin kasvoiltaankin — oli lumen alta entisen tuvan oven kohdalta keksinyt tutun kaulahuivin liepeen. Hän kaivoi siinä kinosta syvemmältä, ja jo pääsi häneltä valittava huudahdus:

— Isä on täällä tapettuna! Pää on murskattu…

Vanhus ehti siihen avuksi, ja yhdessä nostivat he hangelle vainajan, vanhuksen pojan, nuorukaisen isän. Valtoinaan valuivat vedet poikasen poskille. Siihen siirtyi mies kaivon luotakin, oman vainajansa vierestä, ja hänen silmässään vaihtui surun tuskainen ilme vähitellen vihan verestykseksi, — hänen veljensä oli tämä vainaja. Mutta ukko, joka oli tuokioksi kuin murheen murtamana kokoon vaipunut, hän nyt yhtäkkiä hytkähti ja virkkoi pelottavan aavistuksen pistämänä:

— Entä toiset, entä talon naiset! Missä on äitisi, Viljo, ja missä Marketta, tyttöraukka…?

— Ovatkohan surmanneet äidinkin? valitteli nuorukainen kehän vierustaa kopeloiden.

— Hakekaamme…!

Pitkän rupeaman teki siinä kolme miestä surullista työtä hiiltyneiden raunioiden välissä, hakien lumen alta omaistensa ruumiita. He kaivoivat pihan kinokset pitkin ja poikki, purkivat rauniot, etsivät aitovieret. He hakivat saunan, joka vainolaisilta oli rantaan jäänyt polttamatta, ja aitan, joka lymyili loitompana mäellä. He eivät puhutelleet toisiaan, tuskin sanaa työnsä ohessa vaihtoivat, eikä valitusta enää kuulunut heidän huuliltaan.

Mutta ei löytynyt jälkiäkään talon muista eläjistä. Ei perhe ollut enää suuri ollutkaan Vahvajärven uudistalossa, senjälkeen kun rutto siellä edellisenä talvena oli riehunut, vieden lapset talon kahdesta perhekunnasta, kahdelta veljekseltä, sekä siltä, joka nyt makasi hangella vainajana että siltäkin, joka verestävin silmin loi lunta siinä vieressä. Vanhemmalle veljeksistä oli rutto toki säästänyt vaimon ja pojan, Viljon, joka siinä nyt isäänsä suri. Mutta nuorempaa veljeä, Manua, oli surma vielä kovemmin kolhaissut. Se oli kaatanut häneltä yhteiseen hautaan kolme lasta äitineen, — ainoastaan yksi poika, isän silmäterä, oli jäänyt henkiin. Ja tämä nyt makasi kylmänä kaivon kannella.

Armoton oli ollut taudin koura, verinen nyt vainolaisen. Ja raskas aavistus sydämessään hoki vanhus hiljaa kinosta kaivaessaan:

— Marketta, kuopukseni, veivätkö sinut orjakseen…?

Metsätuvassa oli näet nousevan polven keskessä kasvanut vielä tyttö, Lauri-isännän nuorin lapsi, hänen ja hänen vaimovainajansa jo vanhetessa syntynyt. Tämä, kotinsa päivänpaiste, oli nyt hänkin kateessa. Häntä hakeakseen juuri ukko hankia kaivoi, sillä olisipa hän mieluummin suonut tytön löytävänsä vainajana, kuin jäänyt siihen tietoon, että hänet ovat raa'at ryöstäjät vieneet mukaansa. Hän haki metsänrinnan, purki heinäsuovankin, turhaan. Halli-koiransa tapasi hän halkopinon vierestä kirveen surmaamana, aidan luota kaivautui esiin lehmän verinen vuota, mutta ihmisistä ei löytynyt enää jälkiäkään. Ja masentunein mielin saapuivat hakijat, yksi toisensa jälestä, takaisin kaivolle, johon he istuivat lepäämään pienen vainajan viereen.

— Ryöstäneet ovat äitini, niin virkahti nuorin joukosta, Viljo, jolta häneltäkin työn varrella kyyneleet jo olivat kuivuneet ja jonka lapsenkasvot nyt ikäänkuin karkenivat ja kovettuivat.

— Se on karjalaisten tapoja, huoahti vanhus. — Miehet tapetaan, naiset viedään orjiksi.

— Karjalaisiako siis olivat ryöstäjät, kysyi nuorukainen. — Luulin heitä Venäjän väeksi.

— Karjalaisia tai venäläisiä, ehkä molempia, niitä samoja rajantakaisia ne ovat olleet, jotka viime vuosina ovat ryöstelleet Savonkin kyliä.

Tuokion hankeen tuijotettuaan lisäsi ukko:

— Onhan niiden hävitysretkistä kuulunut Savostapäin humua tänne meidänkin puolelle, ja viime vuosina on tätä kauttakin pakolaisia monta kertaa kulkenut, mutta ennen eivät ryöstäjät toki ole uskaltaneet ulontua metsätaipaleen taa. Nyt tulivat.

Lauri-ukon ja nuoren Viljon näin hiljakseen tarinoidessa oli Manu taas jäänyt seisomaan poikansa ruumiin eteen. Hänen kasvoihinsa pingoittui siinä terävä juova; suru ja viha näyttivät hänen mielessään kamppailevan. Vähitellen pääsi viha voitolle; sitä värisi jo hänen äänensä, kun hän hetken kuluttua virkkoi:

— Ihan mielinmäärinkö saivat täällä vainolaiset elämöidä? Missä olitte silloin tekin isä? Milloin ne tulivat?

Hän itse oli ollut pyyntiretkellä etäisemmillä erämailla, mistä nyt juuri oli palannut poltetulle talolle, eikä hän vielä tarkemmin tuntenut, mitä kaikkea sillävälin oli tapahtunut. Hiljaisella äänellä kertoi nyt hänelle vanhus:

— Eilenaamulla ne tulivat, päivän noustessa. Me olimme Viljon kanssa silloin jo ansoilla niinkuin ainakin. Pimeällä jo olimme metsään hiihtäneet ja rihmat koettuamme palailimme kotiin halmeen laitaa… silloin sen näimme. Vierasta väkeä pelmusi pihalla.

— Arvasitte vieraat, — ettekä hiihtäneet kohti? Manu kyseli näin kiihtyneenä, melkein nuhdellen. Mutta vanhus vastasi rauhallisesti:

— Ensi ajatukseni oli tietenkin hyökätä kohti, pelastamaan edes lapset, poikasi ja Marketan. Katselin vesakosta: suksikeihästä oli kuin metsää ahteella ja hoilaus kuului pitkin pihaa. Mutta talonväkeä ei näkynyt enää ketään.

— Ehkäpä elivät kuitenkin vielä, — oi, jospa eilisaamuun olisin ehtinyt kotiin!

— Tuossa makaisit nyt poikasi vieressä.

— Anna makaisin, kiivaili Manu. — Siinäpä mieluummin olisinkin, mutta muutamia koirankuonolaisia olisin toki ehtinyt nujertaa. Mitäpä nyt on meidänkään hengestämme enää!

Nyt terästi jo vanhuskin vähän äänensä, pojalleen vastatessaan:

— En omaa henkeäni ajatellut minäkään, enpä vielä Viljoakaan. Sysäsin jo sukseni vesakosta, vaan peräytin ne taas. Heimoani muistin. Mietin, mikä mahtoi olla vainolaisten matkan määrä, ja arvasin, että Hämeen rintamaita he nyt ovat lähteneet ryöstämään. Kun en kyennyt omaa talokuntaani pelastamaan, en henkeni hinnallakaan, niin päätin pelastaa toki Sysikorven hävitykseltä. Oikasimme alas ahon läntistä rinnettä, viemään kirkolle sanaa, ennenkuin sen vainolainen itse toisi, — jospa olisi meillekin varoitussana Savosta päin saapunut!

— Eikä vainolainen teitä havainnut?

— Havaitsi. Saunarannasta he näkivät, kun me lahden yli hiihdimme, ja arvasivat kai asiamme, koska heitä kymmenkunta miestä läksi perästä ehättämään. Se oli tiukkaa menoa. Minä olen jo vanha, ja Viljo oli sellaiseen hiihtoon liiankin nuori, mutta mepä tunsimme mäet ja matkat. Vähitellen hiljeni takaamme soinut mökä ja huuto, — puolitiestä olivat vainolaiset palanneet, kaiketi tänne toisten kanssa tupamme hiiloksella lämmittelemään. Kun Savukankaan navalta näimme itäisen taivaan punoittavan, niin silloin sen tiesimme, että nyt kotimme palaa.

Sysikorven asukkaat olivat saaneet ajoissa sanan, ja kun viholliset sen oivalsivat, eivät he sinne asti enää ryöstömatkaansa jatkaneetkaan. Mutta sanan viejän koti oli raunioina, hänen perheensä oli tuhottu. Varoituksen heimolleen vietyään oli Vahvajärven vanhus lähtenyt pojanpoikansa seuraamana lumimyrskyn läpi palaamaan poltettuun kotiinsa.

Manu oli ääneti kuunnellut tätä isänsä kertomusta. Hän tiesi nyt, mitkä vihan voimat olivat hänen onnensa tuhonneet, ja oivalsi jo senkin, ettei niitä olisi hänkään voinut siitä estää. Ja ikäänkuin talttuneena äskeisestä raivostaan, ikäänkuin avuttomana, hän nyt hiljaa virkkoi:

— Tässä siis olemme jälellä me? Ja mikä nyt eteen?

Lyhyt talvipäivä oli kulunut, iltahämärä oli käsissä. Lumipyry oli nyt kokonaan asettunut; läntisen taivaan poikki purjehti verkalleen punertava pakkaspilvi, joka vähitellen kelmeni. Luonnossa oli kaikki äänetöntä, kangistunutta, kuolemankylmää. Toivoton autiuden tunne täytti hävityksen raunioilla istuvain miesten mielet, eivätkä he pitkiin aikoihin osanneet siitä liikahtaa mihinkään ryhtyäkseen. Mutta nuori Viljo, jonka mieli oli kaihosta pakahtua, hän virkahti vihdoin kuin sitä keventääkseen:

— Miksi, ukko, miksi tulivat nuo kaukaiset miehet tänne asti meidän kotiamme hävittämään?

Vanhus hymähti katkerasti:

— Miksi? Vanhan heimovihan kirous se meidät tavotti. Näillä samoilla mailla riehui minun nuorena ollessani sama viha ja vaino, mutta silloin hämäläisten ja savolaisten välillä. Savolaiset tekivät ryöstöretkiä meidän pyyntimaillemme, polttivat ja tappoivat, ja meidän miehet kostivat. Ne kahakat saatiin toki vähitellen asettumaan ja heimosovussa päästiin elämään monta vuosikymmentä. Mutta meidän kanssamme rauhaan päästyään löysivät savolaiset pian uuden vihollisen itäisiltä rajamailtaan, karjalaisten heimon, joka asuu siellä suurten järvien takana. Kalavesistään ja pyyntimaistaan ovat he jo kauan siellä katkerasti riidelleet, ja vihdoin ruunun miehetkin sekaantuivat näihin heimokiistoihin. Torailtiin apajoista, riideltiin rajoista, ja kiistasta kasvoi sota. Ruotsin herrat rupesivat sitten rakentamaan linnaa Savoon, muka savolaisille turvaksi, mutta siitä rajantakaisten kiukku yhä yltyi. Moneen kertaan he nyt viime vuosina ovat polttaneet Juvan ja Savilahden kylät. Tottapa siellä nyt ei ollut enää mitä polttaa, koska jo työntyivät tänne.

Näin kertoi vanhus muistojaan vieressään kuuntelevalle nuorukaiselle, jonka sittenkin oli vaikea ymmärtää, miksi noiden kaukaisten kiistojen piti heidän rauhaisaan korpeensa asti tuoda hävitystä ja tuskaa. Ja siinä mielentilassa poika vielä virkkoi:

— Mutta kuulutettiinhan viime talvena kirkossa, että rauha on tehty ja ryöstö kielletty! Joko on loppunut sekin rauha?

— Eivät näy karjalaiset välittävän tehdyistä rauhoista, kun heille tulee retkille halu. Mukavampi on elää ryöstösaaliista kuin kaskimaista ja orjilla on kevyt kotitöitä teettää.

Vanhus oli tyynesti kuvannut noita kotiaan kohdanneen tuhon syitä. Mutta nyt alkoi hänen äänensä väristä, kun entisajan muistot voimakkaina tunkeusivat mieleen. Hyvin oli hän luullut nuorena miehenä tehneensä, perustaessaan kotinsa heimorauhan merkiksi siihen Savon ja Hämeen väliseen erämaahan. Tämä rauhan koti oli nyt ensimäisenä hämäläisten asumuksista joutunut sodan jalkoihin. Katsellessaan siinä pirttinsä lumirajaan asti palanutta kehää ja edessään vainajina lepääviä perheensä jäseniä, tunsi Lauri-ukko nyt syvästi, kuinka koko hänen elämäntyönsä oli kaksinkerroin tuhottu, — pikainen tuokio oli lyönyt pirstaleeksi hänen sekä itselleen että heimolleen rakentamansa onnen!

Äänettömänä hän näihin mustiin mietteihinsä vaipui. Mutta hänen poikansa, Manu, oli sivulta kuunnellut ukon tarinaa, ja samat ajatukset kuohuttivat hänen mielensä vastustamattomaksi myrskyksi. Poikansa ruumiin ääressä ääneti seisonut mies oikasihe suoraksi, kavahti isänsä eteen ja uudisti äskeiset sanansa, mutta nyt intohimoisesti, miltei rajusti:

— Entä nyt? Mikä on meillä edessä? Ukko katsahti kysyvänä poikaansa:

— Mikä edessä? Raskasta on elämä näissä oloissa, mutta elettävä se kuitenkin on. Ala alusta! — se on näillä mailla saatu monasti ennenkin tehdä!

Mutta hänen edessään seisova mies pudisti päätään:

— Ala alusta! Rakenna uusi tupa, hanki uusi karja, perusta uusi perhe, — ja elä sitten siinä uskossa, että vainolainen, joka kerran löysi tänne tien, nyt jättää meidät rauhaan!

Vanhuksen täytyi myöntää, että Manu puhui tosia. Vaino oli alkanut ja sitä kyllä jatkuukin, — oi jospa hän sitä ennen olisi turpeen alle päässyt! Hän aavisti jo, mitä uraa hänen katkeroittuneen poikansa ajatukset olivat lähteneet kulkemaan. Mutta hänen oma elämänuransa oli aina ollut toinen, eikä hän ollut suurimmankaan ahdistuksensa hetkinä siltä luopunut. Siksi hän vastasi.

— Ei ole täällä ennenkään heittäydytty epätoivoon, on alettu alusta, kuinka lie kirvellytkin sydäntä. Mietin tuossa kyllä itsekin äsken saloa hiihtäessäni, olisiko jättää tämä liian yksinäinen uudistalo ja palata elämään vanhoille Karmalan rintamaille. Mutta tänne ehtiessäni näin kotipihlajan vielä pystyssä, — sen pihlajan juurella on sukuni kohonnut, siinä sen pitää edelleenkin kasvaa, niin päätin, vaikkei minun ijälläni ole helppo käydä raunioille uutta elämistä rakentamaan.

Mutta Manu pudisteli yhä päätään ja kolkolla äänellä hän puhui:

— Minulla oli poika. Hänen rinnallaan olisin täällä raatanut vaikka kymmenen uutta tupaa pystöön, ja ilolla olisin sen tehnyt… Tappoivat lapseni, — nyt olen kuin karsittu puu, — isä, kaikki, joiden hyväksi raadoin, ovat poissa. Isä, minä en voi jäädä tänne raatamaan… sydäntäni syö sappi, sormissani tunnen kuin pedon kynnet, minun täytyy saada kostaa!

Ja hän katsoi nyt tyynesti, mutta järkähtämättä isäänsä kasvoihin. Hän oli hurjan päätöksensä tehnyt, sen vanhus jo oivalsi, ja hän tunsi kyllä sen pohjattoman tuskan, joka oli tuon päätöksen kasvattanut. Mutta itsellään hänellä vaipui pää entistään kumarammaksi, kun hän virkkoi:

— Karsittu puu — niin olen minäkin. Mutta paraneeko se kostamalla?

— En tiedä paraneeko, vastasi Manu, — mutta tänne en voi jäädä. Minun täytyy päästä hiihtämään vainolaisen jäljille.

— Kostohiihdolle — yksinkö?

— Vaikka yksin!

Isä ja poika katselivat kotvasen ääneti toisiaan; he ymmärsivät toisensa, vaikka tunsivat vastakkain olevansa. Mutta silloin kuului heidän takaansa ääni:

— Et tarvitse yksin hiihtää, Manu. Tässä on mies toveriksesi, jos tahdot.

Hämmästyneinä kääntyivät aution talon viimeiset eläjät puhuttelijaan päin. He eivät olleet siinä väitellessään huomanneet, että kaksi hiihtäjää taas oli laskenut alas metsästä ja pysähtynyt heidän taakseen veräjälle. Tuokion olivat tulijat siinä hämärikössä katselleet tapahtunutta hävitystä, kuulleet kaivolla keskustelevain synkät tarinat ja niistä heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Ja hiihtäjistä toinen, nuorempi mies, oli kohta valmis tarjoutumaan toveriksi kostotielle aikovalle.

— Sinäkö, Pentti, virkkoi Manu vilkastuen ja saapuvaa tervehtien. — Niin, jopa taisi tulla sinullekin kiire tänne hävityksen maille.

Äsken saapunut mies oli solakka, voimakas nuorukainen: käynti oli reipas, silmät valoisat. Hän hiihti talonpoikaisissa tamineissa, mutta verkaa oli kuitenkin hänen lyhyen turkkinsa päällinen, punaisella oli kirjailtu sitä kiinnittävä vyö ja vaskitetussa tupessa riippui siitä helapääpuukko. Tämä Pentiksi puhuteltu nyt vastasi, hiukan sanoja kielellään pyörittäen:

— Hiihdimme Hintsan kanssa katsomaan, tarvittaisiinko Vahvajärvellä miehen apua. Lauri-ukolta kirkolla kuulimme, mikä vieras täällä on käynyt. Ja jälkipä siitä näkyy!

Hän viittasi hangella lepääviin vainajiin. Mutta Manu lisäsi:

— Eikä kaikki jäljet näykään, — ei näy talon naisia!

Nuoren miehen muoto muuttui vakavaksi, kun hän kysyi:

— Ryöstetytkö ovat… Markettakin?

— Orjiksi viedyt.

— Milloin lähdemme, Manu?

Tämä nuori hiihtäjä oli metsätalon eläjäin etäinen heimolainen, vanhan Lauri-isännän kasvinveljen, Hollolan kihlakunnan entisen voudin, Henrikki Tuomaanpojan nuorin poika. Hänet oli hänen isänsä, virkaheitto voutivanhus, jonka vanhemmat lapset olivat hajaantuneet maailmalle, kasvattanut talonpojaksi, Suopellon isännäksi, ja tähän taloonsa oli Pentti Vahvajärveltä emäntää katsellut. Siksipä hän ei ollutkaan vieras tällä salolla, hän oli metsämatkoillaan usein poikennut sinne Marketan puheille, ja siellä olivat nuoret rakentaneet lemmen liiton. Se oli tuttua sekä kirkolla että salotalossa, vaikka juttu ei vielä varsin valmis ollutkaan, kun vanha Lauri-isäntä, jonka välit voudiksi ruvenneen kasvinveljensä kanssa aina olivat olleet kankeat, ei vielä ollut lemmikkityttöään luvannut sinne "herras-sukuun." Mutta nuoretpa eivät olleet peräytyneet liitostaan, sen Manukin tiesi, ja siksipä hän ei liioin kummastellut, että Pentti nyt oli salotaipaleen poikki hiihtänyt kyselemään morsiamensa kohtaloa.

— Niin, asiaa on nyt sinullakin vainolaisen jäljille, virkkoi Manu. — Tule toveriksi, jos tahtonet hiihtää sinne asti, mistä murhaajat löydetään, minä hiihdän vaikka vainolaisen omille pesille!

— En palaa kesken minäkään. Ja Marketan tuon vielä kotoisille maille. — Niin lupasi uhmaten nuori mies. Ja hiihtotoveriinsa päin kääntyen hän jatkoi: — Ja sinä Hintsa kai lähdet kolmanneksi. Nyt kerrankin miestä tarvitaan!

Tämä Pentin toveri oli päätä pitempi muita miehiä; hän oli vankin Ilvesmäen vankoista pojista, karhuntappajana kuulu, tappelijana peljätty pitkin sekä rinta- että riistamaita. Hänelle oli moinen retki juuri mieliretkiä, ja hänen arvettuneille kasvoilleen nousikin nyt leveä hymy, kun hän lyhyesti vastasi:

— Milloin lähdetään?

Silloin Manu siirrähti poikansa ruumiin vierestä, ikäänkuin lopullisesti lohkaistakseen itsensä irti siitä, mikä oli hänelle ennen ollut rakkainta, ja rutosti ryhtyäkseen uuteen elämäntehtäväänsä.

— Lähdemme heti!

Ja hän nosti lumiselta kaivonkannelta syliinsä pienen vainajan, nosti hellästi kuin nukkuvan lapsen, ja lähti häntä kantaen kahlaamaan mäellä olevaan aittaan päin.

Pihalla, kaivon luona, seisoivat toiset ääneti katsellen Manun matkaa kinosten halki. Illan hämärä oli jo muuttunut sydäntalven varhaiseksi pimeäksi; lumista luontoa valaisivat vain hallavan taivaan kalpeat tähdet. Kuin aaveelta näytti siinä tuo kinoksessa kahlaava mies, joka kantamuksineen painui varjona sakeaan, valkoiseen metsään. Mutta kaivolle istahtaneen vanhuksen leuka tärisi, hän puhui siinä kuin itsekseen:

— Ajat muuttuivat. Taas tuli vaino ja kosto. Te lähdette… enkä teitä moiti. Tunnen minäkin sen koston polton, vaikka sitä ikäni koetin sammutella. Nyt se roihuaa taas!

Hänen vieressään seisoi Pentti Heinonpoika kuunnellen vanhuksen sanoja vakavissa mietteissä hänkin. Yhtäkkiä oli hän siis näinikään joutunut vainohiihdolle, hän joka aina oli elämänsä kuvitellut rauhalliseksi raatajanelämäksi kotoisilla halmeilla. Ei hän ollut sitä ajatellut vielä tänään aamupäivälläkään lähtiessään kotoa, johon puolisokea isänsä yksin jäi tupaan. Nyt hänelle ukon sanoista selkeni, että tässä on kysymys pitkästä hiihdosta, alkavasta vainon ajasta. Mutta samalla häneen iski selvä käsitys siitä, että hänelläkin on asiaa nyt hiihtää kostamaan, vaikkapa perille asti… Nyt, kun hän kuuli vainolaisen vieneen Marketankin mennessään, vihlasi kipu hänen rintaansa ja hän tunsi, että se tyttö on juuri hänen pelastettava ja pelastettava omakseen. Ja hän siirtyi entistä vakavampana istumaan vanhuksen viereen, jossa hän virkahti:

— En tiennyt kotoa lähtiessäni isälleni sanoa, että tällä hiihdolla pitempään viivyn. Mutta näille maille nyt en kuitenkaan palaa, ennenkuin Marketta on irti ryöstäjäin käsistä.

Hän lausui sen tyynesti, arkailematta, vaikka hän muistikin, että heidän välinsä Lauri-ukon kanssa olivat olleet jäykät. Ja vanhus istui siinä ääneti. Hän oivalsi hyvin, mihin nuorukainen tähtäsi, mutta hän ei kieltänyt, ei käskenyt. Että aika oli muuttunut, sen hän tunsi omassa mielessäänkin. Tyttö oli hänen silmäteränsä; hänen kohtalonsa painoi raskaasti vanhaa sydäntä. Ja melkein mielihyvällä hän senvuoksi kuuli, kun nuorukainen tuokion kuluttua taas rohkeasti jatkoi:

— Jos saan Marketan pelastetuksi, vieläkö silloin, Lauri-setä, kiellätte häntä pääsemästä Suopeltoon emännäksi?

Se oli suoran miehen kysymys ja ansaitsi suoran vastauksen. Nyt vastasi vanhuskin reippaammalla äänellä:

— Ennen vanhaan oli tapana, että ken sodasta minkä toi, hän sai sen kysymättä omanaan pitää. Jos tyttäreni pelastat, Pentti, ja hän sinulle suostuu, niin hänet pidä.

— Tuohon käteen, vaari, huudahti nuorukainen. Nyt hän oli tehtävästään selvillä. Ja vanhus puristi hänen kättänsä, vielä virkahtaen:

— Tuo tyttöni takaisin; hän on minullekin rakas!

Viljo-poika oli sillävälin siirtynyt isänsä ruumiin luo ja Hintsa auttoi häntä kantamaan jäätyneen vainajan Manun äskeisiä jälkiä myöten tuonne metsäiselle mäelle. Tuokion kuluttua seurasivat heitä sinne keskustelijat kaivon luotakin, kahlasivat aittaan, jonka lattialle oli laskettu vierekkäin kaksi ruumista, pieni ja suuri, siitä sitten aikanaan vietäviksi vihittyyn maahan. Surevina seisoville vainajain lähimmille siinä nyt vanhus rohkaisten virkkoi:

— Rakastin rauhaa ikäni, Manu, mutta en siltä pidätä sinua kostoon lähtemästä. Se on miehen oikeus! Minä jään Viljon kanssa tänne raatamaan, asetumme tuonne saunaan, kunnes tuvan taas pystyyn saamme!

Niin hän puhui, eikä hänen äänessään enää ollut valitusta. Mutta tuota vanhuksen puhetta kuunnellessaan oli Viljo, nuorin joukosta, siirtynyt isänsä ruumiin luota ja vakavana kuin mies hän nyt kääntyi ukollensa puhumaan:

— En minä jää tänne, vaari. Onhan minullakin asiaa ryöstäjäin jäljille. Äitini on siellä, isäni tuossa… Setä, ota minut mukaasi, siinä minä hiihdän missä mies…!

Oudostellen katselivat sukulaismiehet nuorukaista. Hänen äänensäkin soi nyt ihan miehen ääneltä. Näytti kuin hän olisi miehistynyt muutamassa tunnissa kymmenen vuotta.

— Sinäkinkö, lapsi? vastasi vanhus hämmästyen.

— En ole lapsi enää…

Ukko katsahti toistamiseen nuorukaista. Hän näytti tosiaan jo varreltaankin varttuneen. Vanhus huomasi, että se sama jano, joka toisia poltteli, oli tarttunut jo häneenkin, ja hän vastasi:

— Pian karkeni hampaasi, Viljo. Hiihdä siis mukaan äitiäsi hakemaan; ehkäpä se onkin ensimäinen tehtäväsi. Minä jään tänne yksin, kuin vanha tervaskanto Vahvajärven salolle, — no, yksinpä tähän tulinkin. Käyn kaatamaan hirsiä uutta tupaa varten. Siihen työhön tekin palatkaa, kun kostonne on täytetty!

Hetkisen he vielä viipyivät männikkömäellä, kuolinaitan edustalla. Lauri-vanhus antoi siinä neuvoja lähteville, kehottaen heitä ensi töikseen hakemaan Savilahden, Juvan ja Säämingin savolaisia näiden pakopirteiltä, joihin he varmaankin olivat vainolaista väistyneet, ja niiden kanssa neuvottelemaan yhteisestä kostosta. Sitten tuli heidän kääntyä Savilahden vanhan sissipäällikön eli kupiaan, Pietari Kylliäisen puoleen, joka sittemmin oli ylennyt linnanpäälliköksi Savonlinnaan. Harvain miesten ei ollut yksin lähdettävä vainokontion pesille, mutta noiden miesten avulla voisi kostosta jotakin koitua.

Niin hän neuvoi lähteviä, itse nuoruutensa sotaisia muistoja verestäen. Kun miehet olivat lyöneet aitan ovelle lujan pönkän ja sitten rupesivat mäeltä laskeutumaan, silloin hän heidät vielä pysähdytti, virkkaen:

— Vielä on meillä työ täälläkin suoritettava.

Hän lähti toisten edellä kahlaamaan yhä ylemmäs mäelle, missä alavamman metsän ympäröimänä kohosi jylhä, mahtava kuusikko. Noista uljaista puista oli useista oksat latvaa myöten karsittu pois, rungot törröttivät alastomina patsaina kinoksesta. Se oli salolaisten karsikko. Joka kerta, kun talosta joku eläjä oli kuollut, oli hänen muistokseen tälle mäelle oksittu uusi puu entisten lisäksi. Niitä oli siellä jo toistakymmentä, ja nyt oli kaksi uutta puuta karsittava. Siksi siellä nyt pimeässä pakkasillassa kuului kirveenkalke, kajahtaen terävältä ja laajalti yli erämaan, miesten oksiessa korkeita, huurteisia kuusia. Se oli viimeistä rakkaudentyötä vainajille.

Mutta kun se oli tehty, silloin laskeusivat miehet pihalle, heittivät kontin, jousen ja viinen selkäänsä ja tarttuivat keihässauvaansa. Manu nousi ensimmäisenä suksilleen.

— Ja yön selkäänkö aijotte matkalle? virkahti vanhus, katsellessaan sitä äänetöntä lähtöä autiolta pihalta.

— Mikäpä yösija meillä on täällä sen parempi kuin salolla, rakovalkean vieressä, vastasi Manu mäystintään korjaten. — Sittenpä ollaan jo taipaleella.

— Siis hyvästi…

Ja tuokion kuluttua katseli yksinäinen ukko, kuinka neljä miestä peräkkäin nousi halmeen loivaa rinnettä itäänpäin, yönhämärää vesakkoa kohti. Etummaisena hiihti Manu varmana ja vantterana; hänen jokainen hartiavoimainen sauvansysäyksensä näytti kertovan vihaa ja kostoa. Hänen jäljessään tyrkki Pentti keveästi sompakeihäällään hankea ja nuori Viljo samosi hänen ladussaan, jäntevästi pyrkien Ilvesmäen Hintsan pitkäin suksien edestä pois. Hetkisen vilahti vielä loittonevia varjoja harvasta vesakosta; vielä niiden näkyvistäkin häivyttyä kuului suksen hiivittävää sihinää. Mutta sekin ääni vaikeni.

Taas oli kuoleman hiljaista autiolla pihalla. Yksinäinen vanhus seisoi kauan kumarana lumipeittoisten raunioiden keskellä. Oli kuin eivät jähmettyneet, vanhat jäsenet olisi enää liikkeelle lähteneetkään. Vihdoin hän toki astui askeleen rantaan päin. Mutta poltetun pirttinsä raunioiden ohitse kahlatessaan upposi hänen sauvansa syvälle kinokseen, ja sieltä alta tuntui nousevan hiljainen ääni, kuin valitus haudasta…

Yksinäinen vanhus kävi kaivamaan lunta, tutkiakseen, mikä siellä oli helähtänyt. Niin, arvasihan hän sen, sauva oli sattunut palaneen kanteleen kieliin, ne hän sieltä nyt vapisevassa kourassaan nosti. Se oli se sama kannel, jota oli soitettu silloin, kun hän ensi kerran toi uuteen tupaan nuorikkonsa, sen, jolle oli oksittu tuo vanhin kuusi karsikkomäellä.

Palaneet kielet käpristyivät kerälle. Vanhus viskasi ne kädestään hankeen ja lähti laskeutumaan saunaan päin, sitä lämmittääkseen, siinä alottaakseen yksinäisen erakkoelämänsä.

II. KYRÖNSALMEN TARINA.

Savon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä toukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren korkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna loivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen. Salmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä oli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa illan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät, valkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden että Pihlajaveden puolella.

Kuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu linna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva Kyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita vastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat miehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen nyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus iltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että sen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen, nuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.

— En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä kädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia katselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven salolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi häpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:

— En minäkään kuule enää. — Tuokion kuluttua hän taas virkkoi: — Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että siellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus sysimustia kaloja.

— Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies hiukan hajamielisenä. — Hänen mietteensä näyttivät liitelevän muualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen:

— Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja kuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin aikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.

Kiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori mies vastasi vakavana:

— Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.

— Enkä minäkään… Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä petkutetaan… Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä aijotusta Karjalan retkestä tule mitään!

Pentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti ruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen! Kostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän taloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan kuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten jälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon hävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin poistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen. Pakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin halukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta ilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle saavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten seuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä miehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia lupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi, olivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa aina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli kelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä enää puhuttukaan mitään.

Tämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita hämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:

— Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet, että he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain sanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä viljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä…

Mutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan; hän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi Penttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin ääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein säikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin hyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta kuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä soittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku onnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen ja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata katsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli, ja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät Eerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa iltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.

Miehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut lumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin tornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä käytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.

Se oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa oli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä niskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä pitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle, joten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle iltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö mitään epäilyttävää ympäristössä.

— Ei savuakaan, vastasi Pentti.

— Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä hiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako siellä haltia, vai…?

Kylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle, usein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen partiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan väkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin. Siellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä olevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä vastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta vanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.

— Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.

— Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele, olen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia mikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun hyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin viekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin aina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin kilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.

— Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä jatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin tornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:

— No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa. Tottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta parikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut. Täällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei haltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.

Niin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa, nousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen, iltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen kääntyen:

— Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?

— Ei ole näkynyt.

— Mikä niitä tänään viivyttää? Ihme, kumma, pianhan on yö käsissä!

Linnaan tuotiin rakennusaineet, savi, kalkki ja hiekka, läheisistä saarista ja mantereen rannoilta lautoilla, joita päivätöitä tekevät talonpojat soutivat ja joista rakennustarpeet sitten vivuttiin ylös rakennuspaikoille. Näitä lauttakuntia tuli ja meni monta päivässä. Mutta niin epävarmat ja turvattomat olivat olot vielä uuden rajalinnan seutuvilla, että aina ruodun asestettua sotaväkeä täytyi saattueena seurata lauttamiehiä; sillä eihän koskaan tiedetty, milloin niemen takana väijyvä vihollinen saattoi hyökätä työkunnan kimppuun. Ja kumminkin oltiin linnassa aina levottomia, kun lautta syystä tai toisesta viivästyi.

Katkerasti vihasivat näet rajantakaiset karjalaiset tätä linnaa, pyrkien yhäti vaikeuttamaan sen vahvistamista. Linna oli muka rakennettu heidän puolelleen rajaa, se oli riistänyt heiltä vanhat apajat ja riistamaat ja katkaissut heidän kulkuväylänsä pohjoisemmille kalavesille. Ja samaa väittivät vanhoihin rajakirjoihin vedoten venäläiset hallitusmiehet, jotka senvuoksi alinomaa usuttivat karjalaisia uuden linnan kimppuun. Tuo Haukiveden ja Pihlajaveden väliselle väylälle rakennettu linna katkasi myöskin Laatokan rantalaisten kauppatien Pohjanlahden perukkaan, ja siksi olivat karjalaiset aina Laatokan rannoilta asti hanakat uutta linnaa hätyyttämään. Monta työkuntaa olivat vihollisten partiojoukot siten jo tuhonneet, raa'asti surmaten raatajat, ja suuren kauhun olivat he ajaneet linnan työväkeen. Ja kauhuun liittyi tietysti tältäkin taholta katkera viha. Kun linnalaiset joskus saivat käsiinsä vaanivan rajantakaisen, niin he armotta häneltä pään listivät taikka leikkasivat häneltä kielen pois, jättäen hänet kuitenkin henkiin. Mutta karjalaiset maksoivat samalla mitalla.

— Kunhan ei olisi vainolainen taas hiipimässä, virkahti Kylliäinen, ajatellen niitä monia seurauksia, joita tuollainen yhteenotto taas aiheuttaisi.

— Vedet ovat taas sulat.

— Niin ovat, vastasi Pentti, iskien kiinni mieliaiheeseensa. — Ensi avovedellähän oli puhe lähteä vainolaisia itsiään hätyyttelemään. Tietysti ne täällä taas rupeavat parveilemaan, ellei niitä pidetä loitommalla.

Mutta veitikka pilkisti vanhan Pietarin silmästä, kun hän huomasi, mihin nuori hämäläinen jälleen ampasi.

— Ahaa, sinulla palaa mieli aina vain partioretkelle. Morsian on sinne ryöstetty, niinhän se oli…?

— Sinne palaa monen mieli, — ryöstetythän ovat Savonkin kylistä sekä naiset että tavarat.

— Ja siksi pitäisi päästä kostamaan, — hyvin tunnen sen taudin. Mutta malta vielä vähän, ei mennä syyhymättä saunaan. — Vanha linnanherra taputti ystävällisesti Penttiä olkapäälle. Mutta tämä ei siitä sulanut, jatkoi vain:

— Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä tulevat meitä kylvettämään.

Mutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka äänessä jo oli vakavampi kaiku:

— Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian saadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten…

— Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!

Kyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi kivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät vahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat linnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, — siinäpä se olikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja puutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri. Mutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten hyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen pikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi hiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan toista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri noita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se ei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi suunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, — ne työt vaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan Pietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa pilaa, ja siksi hän lisäsi:

— Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa sappi eikä heillä ole mistä kotona elää.

Kylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli leikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä oli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi kokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä hänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen ärsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa kärsimättömäinkin mielet.

Hän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita liikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä odotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt. Kurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän yli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan laidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla. Linnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti päätään punoen:

— Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata viipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas. Tuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren läntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni puuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli siihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka alatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti katseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita puhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion kuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:

— Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä linnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin valmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa poiskin soutamaan. — Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: — Etkä jääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?

Viljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli kiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset liikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä kuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä helisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä notkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien kantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso olikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua. Mutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon silmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan joutanut kuuntelemaan.

Pentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja virkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:

— Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin sinä tänne Kyrönsalmen linnaan?

Sen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois pihanpuoleiselta reunalta, vastaten:

— Minäkö tänne, — enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä äitiäni vapauttamaan!

Pentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan.

— Kautta Maarian — kuule! huudahti hän.

— Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.

— Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta… ne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, — ja kuuluuhan sieltä airojenkin loiske!

— Taitaa lautta lopultakin tulla…

Jännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän esiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli ainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, — tavallisesti niitä oli kaksi.

— Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. — Tornissa olevan suuren vaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni venheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava varuillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä linnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.

Mutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä ihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili pikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, — siitä se huuto ja melu!

— Soita rajummin, Viljo, komensi hän. — Nyt on lempo irti, nyt on vihollinen lautan kimpussa.

Hälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta, vasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille, jossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää. Siellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin pikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan ruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat kyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi voimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta työmiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta lauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.

— Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa: — Siellä on Manu-setäkin lautalla!

— Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon… vastasi Pentti. — Näes visapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.

— Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan aseväen avuttomuutta.

— Ovat kai vieneet senkin… Sitä se on, kun annetaan vihollisten iltikseen liikkua linnan vesillä!

Mutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha, pyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava, antaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä soi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut toki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään ihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt venheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti tykki, — ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden, hyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan kupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään siimekseen.

Lauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa pitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan linnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin juoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta asemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista ja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa äänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen vainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo toverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:

— Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen saattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan, silloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden lauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia ja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut ruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat illan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä ja odottamattomasta hyökkäyksestä:

— Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä ja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa, kun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa pensaikosta, — kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme vielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme lahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne vielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, — useita vainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun. Hiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin valkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet ryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen pitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla täysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä oli se kulku yhdellä venheellä, — onnipa, että edes sillä hinnalla linnaan pääsimme!

— Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä äänellä.

— Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne nyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa koskaan!

Niin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä miettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo oivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan. Ja ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn ja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana kävelemään linnaan.

Illallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa arkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti vihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala hyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka pitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne miesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä, mitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä ääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun ja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä tärkeää rajalinnaa kohtaan.

Iltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen ja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän iloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta hämäläistä kylkeen ja virkkoi:

— Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää mikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen vierailemaan.

— Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä syttyivät palamaan.

— Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!

* * * * *

Seuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta rakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän he tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä jousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän pani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia. Mutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä kukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai vaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden ja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat vahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi käymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.

Näihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin vuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin viipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten reppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille turkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa linnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa ja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat lamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat viipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit kai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka tuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan miehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan hakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle linnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet: he vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka pian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä katkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan rajantakaisten tuloa apajoilleen.

Hämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten joukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:

— Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.

— Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?

— Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.

Venhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä rantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi heidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen, joka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa hätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi Penttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:

— Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita täältä on sinne orjiksi viety.

Mutta velho ei ollut hanakka linnanmiehen loukkuun lähtemään, vaan vastasi vältellen:

— En kysele, mistä ihmiset ovat, kun heihin sarveni imen tai heille tarpeitaan arvon.

Mutta hämäläinen ei hellittänyt; hän tiukkasi yhä:

— Tunnusta pois! Olet siellä tavannut orjia, jotka tätä meidän murretta puhuvat.

Velhon silmä välähti; hän tuntui asiasta tietävän enemmänkin, mutta vastasi vain:

— Orjia on siellä monessa talossa, onpa teidänkin murretta haastelevia.

Siiloin kumartui Pentti lähemmäs äijää, tipautti toisen kolikon hänen kouraansa ja tiuskasi vihaisesti:

— Missä talossa…? ellet kerro, lähetän linnanpapin kimppuusi.

Tiesipä velhokin, että papit vainosivat arpomista ja loihtimista, ja siksi hän nyt suulaammaksi suli, kuiskaten:

— Tiedusteletko kahta Hämeen naista, jotka viime talvena Karjalaan ryöstettiin?

— Niitä juuri, — heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!

— Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset. — Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä nimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa heristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin päällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä heidän kyliinsä.

— Kosoinenko, huudahtivat he. — Mitä hänestä? — Velho kävi sotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta Pentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:

— Pirtolan, sanot… Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä tapaan!

Kun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen soudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan luja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että aika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki rautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:

— Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, — milloin soudetaan pojat?

Mutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja kävi Kylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.

— Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. — Ja me lähdemme heidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!

Mutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään puheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:

— Menkää!

Ja nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua lisäsi:

— Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin että rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!

— Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.

Palavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:

— Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä kuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja Novgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa…

— Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun sen iltikseen saavat tehdä, — pisti Pentti väliin.

— Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi ja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi viikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!

— Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla kylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.

Näin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:

— Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta mukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin tahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen säilyminen on kuitenkin pääasia.

Tämä sanoma levisi nopeasti linnanväen keskuudessa, ja kilpailua syntyi siellä vain siitä, kuka mukaan pääsee, sillä mieli kaikilla teki. Vanhat partiomiehet linnaväen joukosta valittiin oppaiksi ja johtajiksi. Ja markkinoilta palaaville savolaisille vietiin ilosanoma, että nyt on sulku poissa, nyt pääsevät miehet pakopirteiltään kauan toivomalleen kostomatkalle. Ja se tiedettiin, että tämä sanoma oli nopeasti leviävä pitkin erämaita ja kaukaisia kalajärviä, tiedettiin, että siellä nyt miehet miettimättä katkasevat kevätpyyntinsä, lähteäkseen tuottavammille apajoille, joille heitä ajoi sydämiin iskostunut pitkä viha.

Eikä monta viikkoa kulunut, kun jo rupesi joka taholta pitkien vesistöjen varsilta saapumaan Kyrönsalmeen savolaisten venheitä toinen toisensa perästä. Niitä tuli etelästä Savilahden poukamista, tuli pohjoisesta Säämingin suurelta salolta, tuli Juvalta ja Kyyveden erämailta asti. Tuli vanhoja, pitkiä, tanakoita, kymmenhankaisia sotavenheitä, tuli pitkiä kirkkovenheitä ja pieniä nuottavenheitä, joista nyt kelapuut ja tarpoimet joutivat pois. Keihäskasa oli joka venheen kokassa, sotakirveitä ja rautaselkäisiä jousia oli jokaisen soutoteljon alla.

Siellä kaikui pitkin salmen rantoja hilpeä tarina ja reipas laulu; nyt oli unohtunut köyhyys ja hätä. Takamaille, kalasaunoille, olivat miehet jättäneet naisensa ja lapsensa, joiden tehtäviksi nuotanveto ja ansojen kokeminen tänä suvena jäi, ja venheestä toiseen kaikui tervehdyshuuto:

— Hei, näin vuoroin vieraissa käydään!

— Lämpiävät ne tänä kesänä Karjalankin saunat!

— Ja saavat rakennustyötä Laatokan miehetkin, jotka niin usein ovat meidät panneet pirtintekoon!

Niin he uhmailivat, odotellen vielä kaukamatkaisten saapumista.

Eräänä aamuna — oli Pyhän Eerikin päivä — jo laskettiin vesille linnankin kaksi vankkaa sotavenhettä ja niihin käytiin aseita ja eväitä sälyttämään. Kymmenen miestä nousi kumpaankin soutajiksi ja perään asettuivat tarkat väylien tuntijat. Rannalla kulki Kylliäinen lähteville neuvojaan antamassa, vieläkin varottaen:

— Kesälahdella muistakaa hyvin kätkeä venheet, mutta vartioimatta älkää niitä sittenkään

— Sen varomme!

— Siis soutakaa Pyhän Eerikin suojassa!

Malttamattomina kelluivat savolaisten venheet salmella. Vastatervattuina loistivat ne punaisilta kesäpäivän kirkkaassa paisteessa ja vastalasketut peitsenkärjet niiden keuloissa kimaltelivat. Jo laskivat linnanvenheet virtaan, jonon etupäähän soutaakseen. Nuori Viljo oli, hyvästellessään linnan naisia laiturilla, myöhästynyt toiseen venheeseen kuin Pentti, ja kun nämä venheet siinä nyt rinnakkain virtaan soluivat, kumartui hän laidan yli toverinsa puoleen ja kysäsi:

— Sehän oli Pirtolan perevaara?

— Ja Kosoisten oli talo. Ne paikat me muistamme!

Airot selvisivät soutamaan. Venheet kulkivat juuri linnan valmiin päätornin kupeitse; sen jykeät seinät kuvastuivat salmen syviin vesiin, jotka nyt keskipäivän paisteessa kirkkaina välkkyivät. Sitä laineisiin taittuvaa kuvaa katsellen Viljo vielä toverilleen toiseen venheeseen virkkoi:

— Oikeassa oli Kylliäinen: Kyrönsalmen haltia on sittenkin hyvä haltia.

III. LAATOKAN RANNOILLA.

Vakavina, ylväinä seisoivat suorat, pystyt petäjät kuin rivissä korkealla Karjalan aholla. Niiden rungot hohtivat helakanruskeilta kesäpäivän kellertävässä paahteessa, hohtivat siitä kauas, sillä harjua ympäröivä lehtimetsä oli kuin kunnioittaen väistynyt matalammaksi sen rinteellä. Päivän pykimistä rungoista levisi pihkainen tuoksu voimakkaana yli kivikkomäen.

Mutta petäjäin alla, kivien lomissa, nukkui hiekkaisella kanervikkonummella miesjoukko sikeää unta. Oksien lomitse hautoi päivä miesten hartioita, joskus vain leuhautti länsituuli, joka latvoja hiljaa huojutti, sinne alas asti virvottavan väreen. Keskipäivän uuvuttava rauha vallitsi luonnossa, jossa ainoastaan nukkuvain miesten tasainen kuorsaus tohisi.

Siinä lepäsi savolainen partiojoukko, joka ryöstötöissä Karjalaa kulki. Miehet olivat viskanneet konttinsa maahan ja ripustaneet sääryksensä oksille kuivamaan, mutta keihäs oli kunkin nukkujan vieressä, pystössä petäjänkylkeä vasten. Ja vartijat valvoivat ylimmällä kunnaalla, taistellen urheasti unta vastaan. He silmäilivät vuoroin pohjoiseen saloon, jonka takaa, kaukaa taivaanrannalta, nousi hienoa savua, — siellä höyrysi vielä viimeinen kylä, jonka miehet olivat aamulla sytyttäneet, — vuoroin taas suvenpuoleiseen, loivasti laskeutuvaan lehtoon, jonka alta avartui laaja, harvametsäinen suo. Mutta etäämpää, suon takaa häämöitti päivän autereessa korkeita, pyöreälakeisia vuorenselänteitä, kuin nousevia poutapilviä.

Niitä katsellen vartijat siinä yksitoikkoisessa äänettömyydessä harvakseen juttelivat.

— Noiden vaarojen juurella se on siis lopultakin Laatokan meri, virkkoi toinen.

— Ja sen rantakylät. Niitä kohden nyt vielä tänä iltana painetaan.

— Ne kuuluvat olevan rikkaita kyliä. Siellä kai taas pidetään kestit.

— Pidetään kai, mutta kauan siellä ei ehditä herkutella, ettei satimeen jouduta.

— Niin, liekö ryssillä sotaväkeä siellä?

— Siitä ei ole tietoa, vara vain on pidettävä. Ja sieltä käännytään takaisinpäin.

— Jopa on aikakin. Eihän liene näillä mailla sitten enää polttamatonta kylää eikä ryöstämätöntä taloa.

Tarkkaa työtä oli savolainen retkikunta tehnyt, kerran taas päästyään Karjalan maille sammuttamaan pitkän vihansa janoa. Kosto oli otettu, otettu kiusautuneiden sydänten koko kiukulla ja noudattamalla sitä erämaanlakia, joka käski: poltetusta talosta kaksi tuhkaan! Mistä vain partiokunnan tie oli kulkenut, sinne oli jäänyt hiillostuneita raunioita, veriinsä vaipuneita vainajia, itkeviä lapsia ja iskettyä karjaa. Runsaat saaliit oli kerätty ja ne, samoinkuin vangeiksi riistetyt karjalattaret, olivat jo lähetetyt kostoretkeläisten venhevalkamaan, sieltä vesien yli vietäviksi. Sinne oli siten jo osa retkeläisistäkin palannut, mutta pääjoukko samosi yhä kauemmas kaakkoa kohden. Voitonhuumaus ja vuodatettu veri oli hurjistanut miesten mielet, heidän taittumat on kostonsa haki yhä tyydytystään. Laatokan rannoille asti oli ryöstäjäin päästävä, sillä sieltä he tiesivät hurjimman hävityksen aina omiin kyliinsä kulkeutuneen.

Nyt oli määräpaikka jo lähellä. Savolaisten matkue oli viime yönä jo aamupuhteella ryöstellyt Ruskealan kyliä, ja nyt se päiväsydännä tapansa mukaan lepäsi. Ei ollut enää kuin runsaan rupeaman matka Liikolan ja Kellomaniemen kauppakyliin, joista nyt ensi aamun vaietessa oli tehtävä roviot.

— Sieltä Laatokan rannoilta toivovat monet miehet nyt hakevansa takaisin viime talvena ryöstetyt naisensa, puhui tuokion kuluttua taas toinen vartija, murrokselle istahtaen. — Miten sitten löytänevät omansa? Laajalla ovat siellä rantakylät ja sotavankejaan kuuluvat karjalaiset myövän Olhavan orjamarkkinoille asti.

— Vai myövät ihmisiä, — vaikka ovathan ne ristityt karjalaisetkin?

— Ovat mitä ovat. Kastavathan niitä kuulemma papitkin, mutta näithän itse siellä Kiteenkylän ohdonjuhlilla, johon parahiksi pitopadoille jouduimme, kuinka heidän kotoiset arpojansa siellä omille haltioilleen uhrasivat ja lapsille nimiä panivat. Mutta Laatokalla kuuluu kyllä olevan kirkot ja veljeskunnat.

— Ehkä niitä huomenna saadaan nähdä.

— Aamun valjetessa ollaan työssä taas. Ja nytpä pian joudutaankin taipaleelle, — näet, siellä linnan miehet jo toisiaan herättelevät.

Petäjäin juurelta nouseskeli päivän polttamia, partaleukaisia, kankealuisia miehiä; elämään rupesi kanervikkokangas. Valeen karistettiin väsymys ruumiista, ja tuokion kuluttua kajahti jo hiekkainen rinne, kun miesjoukko sitä raskaasti polki, astuessaan alaspäin suonrantaa kohden. Hiki ja pöly oli iskostunut noiden miesten kasvoille, ja kiiluvina välkähtivät heidän silmänsä melkein mustapintaisista kasvoista, — koston jano niissä vieläkin paloi.

Sataisen partiojoukon ensimäisessä jonossa astuivat Hämeen miehet, jotka nyt lähenivät sen matkansa määrää, jolle he viime talvena olivat Vahvajärven erämailta lähteneet. He polkivat tannerta vakavasti ja tarmokkaasti; toisinaan oli savolaisten vallan vaikea heitä seurata. Päivä laski, ilta vaihtui yöksi. Lehdot, joissa mäkärät soittivat, alkoivat hämärtyä; mutta pysähtymättä he oppaiden kintereillä painoivat eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Harvoin he sanan keskenään vaihtoivat. Joskus vain viittasi Manu jonkun mäen harjanteelta sumunpeittoisen, järveltä näyttävän alangon yli noita jo selväpiirteisiksi käyneitä vaaroja ja virkkoi:

— Tuon vuoren juurelta aamulla ensi töiksemme haetaan venhe ja otetaan opas.

Ja Pentti lisäsi:

— Muut saavat ryöstää Liikolan kauppakylät, ohi vie siitä meidän tiemme.

Polku laskeusi sumujärveen ja kohosi taas uudelleen harjulle. Mutta vihdoin pysähtyivät oppaat metsäisen mäen kupeelle, ja siihen koivikon siimekseen he vähitellen keräsivät miehensä. Aamuyön kuulakkaassa valossa leveni siitä katsojan eteen laaja, alava maisema tummana ja kylmänkankeana. Maiseman katkasi harmajalta kimalteleva järvi ja siitä kapeana vyönä polvehtiva joki. Rannoilla oli vankka viljelys, laajat heinämaat ja pitkät ruishalmeet. Mutta joen niskassa järven rannalla oli tiheään rakennettu kylä, talo talon vieressä, ja mastoniekkavenheitä oli talojen alla paljon, — siinä Liikolan kauppakylä rauhallisena nukkui, hävityksensä hetkeä aavistamatta. Kylä oli rakennettu vuoren juurelle, joka pystyrinteisenä kohosi sen takaa ja jonka huipulla näkyi kivinen varustus. Siinä oli ennen ollut linna, johon näiden kylien asukkaat olivat levottomina aikoina paenneet ja jossa aika-ajoin oli sotaväkeäkin pidetty. Mutta nyt oli autiona Liikolan vanha linna, suojattomina sen alaiset kylät. Partiojoukon johtajat olivat lähettäneet miehiä etukäteen keräämään venheitä joenniskaan; he odottelivat nyt viimeisten jälkijoukkojensa saapumista salolta. Hetkisen siinä siis miesjoukko henkäsi, niinkuin ahmakin jännittää jäntereensä, ennenkuin se puusta viskautuu naavoja jyrsivän poron kurkkuun.

Punahohteisena nousi kesäpäivän sarastus verkalleen itäisten vaarojen takaa ja käki kukahti lehdossa aamua tervehtien. Silloin laskeutui mustapintainen miesjoukko yönkosteaa sammalrinnettä alaspäin, laskeutui ääneti, hiipien, mutta askel askeleelta yhä kasvavalla kiireellä.

* * * * *

Kun päivän kehä oli ehtinyt nousta vuorten päällitse lämmittämään yölevostaan heräävää luontoa, silloin oli jo hävitys kohdannut Liikolan kauppakylää ja sieltä nousivat jo ensimäiset savupatsaat. Pitkiin aikoihin ei ollut mikään vihollinen vieraillut Laatokan rantakylissä. Yllättäen tapasi senvuoksi nyt nukkuvan yhteiskunnan vaino ja kosto. Uhmaten ryösteli siellä savolaisten pääjoukko taloja ja tavara-aittoja Helylänjoen rannalla. Mutta etummaiset partiolaiset olivat jo edenneet merenrannalle asti, kallioisen Kellomaniemen kyliin, joista asukkaat henkensä hädässä pakenivat minne kerkesivät, jättäen kotinsa vieraitten saaliiksi.

Aukean Leppäselän rannalla seisoi miesjoukko ulapalle silmäillen. Oli kyllin ryöstettäviä taloja lahden molemmilla rannoilla, mutta heidän himoitsevat katseensa ulontuivat sittenkin järventakaiselle törmälle, jossa he näkivät kirkon ympärillä suuremman kylän ja arvasivat rikkaimman asutuksen olevan.

— Tuo Rantoilan kylä on näiden seutujen pääpaikka, kertoi miesjoukossa joku, joka oli ennenkin matkaillut Laatokan mailla.

— Siellähän niillä näkyy olevan kirkkokin, huomautti toinen.

— Sen kuuluvat sinne rakentaneen Valamon saaresta saapuneet erakko veljet. Siellä oli silloin ollut karjalaisten uhrilehto, mutta pyhät miehet ajoivat vihkivedellä pakanahenget sieltä pois, selän yli olivat ajaneet juuri tähän lahteen, jota he nyt pirun lahdeksi sanovatkin.

— Pitäisi meidän viedä pirut sinne nyt takaisin, — veisteli joku jumalaton joukossa, — kun olisi venheitä!

— Tuolta soutaa muuan haapio, — hei mies! Rantaa pitkin soutikin lahdenpohjasta tuleva pikkuvene juuri sitä kallionientä kohden, jossa miesjoukko seisoi. Pian he tunsivat soutajankin: se oli Ilvesmäen Hintsa, joka rantapensaita koluten vihdoin oli löytänyt aluksen. Mutta vesirajaan, venheen luo, astuivat toveriaan odottavat hämäläiset, ja Pentti virkahti Savon miehille:

— Tällä venheellä lähdetään muille matkoille. Mutta tuosta salmen ylihän näyttää tie käyvän kirkkosaareen.

— Koetetaan siis sieltä…

Miesjoukko läksi poukamaa kiertämään, mutta Hintsan venheeseen astuivat hämäläiset, vieden siihen mukanaan karjalaisen nuorukaisen, jonka he olivat pysähdyttäneet ja ottaneet oppaakseen. Ja nopeasti kiiti pian keveä alus kapeita salmivesiä, joiden rannat olivat jylhä vuoriset ja jyrkät. Vuorten lomissa oli kyllä lehtorinteisiä lahtia, joiden pohjalta vilahti vihanta nurmiranta, — siinä arvasivat miehet kylänkin olevan vieressä, — mutta ohi he soutivat niistä kyläpaikoista. Eikä heidän venheessään monta sanaa puhuttu. Lyhyeen kysyi perämies matkan suuntaa oppaalta, joka peljästyksissään sen vain kädellään viittasi. Mutta mieli oli miehillä pingoittunut. Rautaisina puristivat heidän sormensa airoa ja vakava oli ilme heidän kasvoissaan, kun he katselivat noita outoja maisemia.

Soudettiin poikki suurten selkäin, joihin aavan Laatokan laidaton ulappa ajoi korkeita, hyrskypäitä aaltoja. Mutta selän takaa aukeni taas salmi ja sen poukamassa näkyi halmemaiden keskellä pieni, harmaja kylä.

— Tässäkö? kysyi Pentti perästä.

Oppaan katse ilmaisi, että siinä oli matkan määrä. Venhevalkama oli vähän syvemmällä perukassa, mutta Pentti laski pajukkoon törmän alle.

— Ensiksi kyselemme asiatamme rauhan miehinä, virkkoi hän rannalle noustessaan.

— Mutta sitten kostetaan, vastasi Manu, ja käheältä sorahti hänen äänensä.

Päivä oli jo puolille ehtinyt, kun miehet nousivat törmälle venheestään, johon oppaansa kytkivät. Kylän kolmesta talosta näkyi väki olevan ulkotöissä; ainoastaan lapsia ja joku tihrusilmä akka tavattiin pihatolla. Akka vastasi vihaisena kierrellen ja kiellellen, kun he tiedustelivat Suomesta tuotuja sota-orjia. He kävivät senvuoksi itse tutkimaan tupia ja aittoja, mutta oman puolensa pukuakaan he eivät löytäneet.

— Taisi pettää meidät Karjalan velho, virkkoi Manu, kun he jälleen seisahtuivat alimmaisen talon pihalle.

— Jos petti, niin tavatessani hänet tapan, vastasi Pentti kiukuissaan. Mutta hän kävi vieläkin tihrusilmää tiukkaamaan:

— Missä on talonväki?

— Huhtaniityllä ollaan, illaksi tulevat…

— Sitä minä en odota, virkkoi Manu. Ja akkaa käsipuolesta puistellen hän ärjäsi:

— Mikä näistä on Kosoisen talo? Hä? Etkö vastaa? No, nuotion teen niistä kaikista…

Hän ryhtyi sanojaan toteuttamaan. Ja nopeasti syttyi tuli pahnoihin ja niistä päivän paahtamiin heinähirsiin. Synkästi akka sadatteli ja haikeasti ulisten pakenivat lapset aholle.

Mutta jopa oli sana juoksutettu kylän miehille siitä, mitä vieraita nyt taloissa liikkuu. Metsän rinnasta rupesi vilahtamaan harmaita mekkoja; niitä sakoi kujalle ja kesantoaidan taa. Karkeita, uhkaavia kirouksia lähti sieltä kuulumaan, ja niihin sekaantui pian naisten hätäisiä huutoja.

Hämäläiset seisoivat hetkisen neuvotellen sytyttämänsä pirtin kupeella. Heillä ei ollut enää toivoa saavuttaa sitä päätarkoitustaan, jota varten he olivat retkelle lähteneet: ne naiset, joita he hakivat, eivät nähtävästi olleet enää täällä, päättivät he, ja he lähtivät allapäin peräytymään rantaan päin. Mutta siitä nousi rohkeus ja into kylän miehillä. He olivat aluksi vieraita vain etäältä pälyneet, heidän lukumääräänsä arvaamatta, mutta nyt he hyökkäsivät peräytyviä kohti, kenellä kirves, kenellä viikate aseenaan. Ja pitkä, roteva karjalainen, jolla oli vaskitettu vyö piikkoispaitansa päällä ja joka kiukkuisena heilutti kirvestään, niin että ruskea tukka hulmusi, hän juoksi miesjoukon etunenässä väistyviä kohti, huutaen:

— Vai naisten hakijoita te olette; kyllä me teille niiltä terveiset tuomme!

Ja hänen kintereillään juoksevat miehetkin säestivät:

— Niin, Kosoinen, annetaan heille lähtöeväät! Mutta tämä nimi pysähdytti äkkiä Manun, joka kääntyi kuin pistettynä ympäri perästätulevaa kohti. Tuossa siis oli mies, joka hänen poikansa, ainoansa, surmasi ja jolle hän oli vannonut verisen koston…

— Vai sinä olet Kosoinen!

Tulipa karjalaisen vuoro peräytyä Manun survovan sauvan edestä, ja siinä palavan pirtin kupeella, johon toisetkin hämäläiset nyt riensivät, syntyi tuikea tappelu. Hintsan kirves heilui kahta puolta ja Pentti koetti voimansa takaa suojella liiaksi loittonevaa Manua. Vastakkain iskeneet kirveet kilahtivat. Kylän naiset ja lapset pakenivat kirkuen rakennusten ja kesantoaidan taa ja sieltä he kauhulla katselivat kahakan menoa. Sieltä se myös ensiksi kajahti vihlova huuto:

— Jo kaatui Kosoinen…!

Pentti, joka hääteli sivultapäin hyökkääviä viikatemiehiä, katsahti tuonne kirkuvaan naisjoukkoon; hän näki karjalaisten kantavan sinne tuvan kupeelle kaatunutta toveriaan. Mutta samassapa hän lähti itsekin juoksemaan sinnepäin.

Hän oli sieltä naisjoukon keskestä nähnyt kalpeat kasvot, jotka pelokkaina ja hämmästyneinä tuijottivat häneen kuin aaveeseen… Hän ei voinut erehtyä, ne olivat Marketan kalpeat kasvot…

— Marketta, tule…!

Mutta kasvot olivat häipyneet samalla hetkellä kuin hän ne oli nähnyt. — Pentti pysähtyi, pyörähteli ympäri, ei tiennyt mihin hyökätä. Ja silloin hän kuuli takaansa, rantatieltä, nimeään huudettavan. Hän katsahti sinne, ja jo olikin aika palata pihamaalta.

Manu horjui siellä aitaa vastaan, horjui ja kaatui… Hän oli mielensä huumauksessa yhä hyökäten jatkanut taistelua Kosoisen miehiä vastaan; siinä oli hän saanut viikatteesta kylkeensä syvän haavan, ja siksi kutsui nyt Viljo, miehen tavalla setänsä sivulla taistellen, Penttiä avukseen. Hintsa lakasi kirveellään hyökkääjät tantereelle vaipuneen toverinsa kimpusta ja läksi juosten kantamaan häntä venheeseen, jota Viljo jo vesille työnsi. Ja Pentin oli silloin juostava sinne heidän jälessään, muu ei auttanut. Kylän miehet, joilta johtajan kuolema oli luonnon lamauttanut, seurasivat heitä toki vain loitommalta, toiset viritellen jousiaan, toiset rientäen valkamaan venheilleen…

Mutta hämäläisten haapio, jonka pohjalle Manun haavasta verta virtasi, se loittoni jo salmen suuta kohden.

* * * * *

Ilta oli käsissä, kun hämäläisten pieni matkue, jokea myöten soutaen, palasi Liikolan vielä suitsuavan kauppakylän rantaan. Savolaiset partiojoukot olivat jo lähteneet sieltä. Kylään ei oltu uskallettu yöpyä, sillä viesti heidän vierailustaan oli jo varmaankin kulkenut Käkisalmeen venäläiselle linnaväelle. Viimeiset remuavat ryöstäjät, jotka päiväkauden olivat herkutelleet karjalaisten ruuilla, ja heidän väkevällä kaljallaan sammutelleet hellejanoaan, ne kuuluivat vielä joentakaisessa vastamaassa palailevan sisämaan selänteitä kohden. Niiden jälkiä läksi nyt hämäläisten matkuekin taivaltamaan, tavatakseen pääjoukon sen ensimäisellä lepokankaalla.

Surullinen oli se saattue. Tuoreista vesoista olivat miehet punoneet paarit, joilla kantoivat haavoitettua toveriaan. Mutta se kulku oli raskasta, ja raskas oli mielikin kulkijoilla. Saavuttuaan ensimäiselle ylängölle, siihen, josta aamukasteella oli hyökätty nukkuvaan kauppakylään, pysähtyi Hintsa kantopuitaan kohentamaan. Autiot olivat nyt tuossa alhaalla entiset kyläpaikat, eikä elävän ääntä kuulunut laajalta jokivarrelta. Ne asukkaat, jotka olivat päässeet hävitystä pakoon, lymyilivät vuorten metsäisillä rinteillä, uskaltamatta vielä palata entiselle elinmailleen.

— Nyt on retki tehty, virkkoi siinä Viljo allapäin. Saalista saimme kantaa asti Pirtolan perevaarasta.

— Niin, tyhjiin raukesi se retki, myönsi Penttikin, joka Kosoisen rannasta asti oli vaijeten taivalta tehnyt. — Siellä ovat naiset, joita pelastamaan lähdimme, ja heille nyt ehkä kostetaan meidän retkemme.

Mutta paareilta, koivun oksain välistä, kohotti haavoittunut mies päätään. Hänen kasvojenilmeensä olivat rauhalliset, melkein iloiset, ja tyytyväisellä, jopa ylpeällä äänellä virkkoi hän:

— Ei retkemme tyhjiin rauennut, Pentti. Onhan Kosoinen kostettu! Minä aijon tästä vielä elää, mutta Karjalan miehet saavat näinikään kantaa vainajan kuoppaan.

Taas jatkettiin taivalta lämpöä huokuvan kesäisen lehdon läpi. Kauempaa lehdosta kuului taas käen kukunta. Se kukkui siellä kymmenen, kaksikymmentä kertaa, se jatkoi aamuista, iloista leikkiään, ikäänkuin ei sillävälin sen kukkumasijoilla olisi tapahtunutkaan mitään, mikä oli valanut ympärilleen tuskaa ja valitusta.

IV. SOTAKO VAI RAUHA.

Katanpään kallioniemellä Viipurissa, kirkon ja rantaa kiertävän muurin välissä, istui ja loikoili eräänä helteisenä elokuunpäivänä paljo väkeä. Sitä tungeskeli kirkon ovellakin, josta helähti ulos vuoroin kuorissa laulavain teinipoikain helakka virsi, vuoroin taas messua lukevain pappien yksitoikkoinen, venytetty nuotti.

Vietettiin Pyhän Olavin messua, Torkkelin vanhan linnan suojeluspyhän suurta, vuotuista juhlaa. Mutta tänä vuonna, kesällä 1492, oli tämä juhla Viipurissa tavallistakin suurempi. Sillä nyt vihittiin samalla kaupungin uusi, vasta valmistunut kivikirkko, joka oli rakennettu ukkosen toistakymmentä vuotta sitten polttaman tilalle. Aneita oli paljon myöty tämän rakennustyön hyväksi, ja paljo olivat siihen porvarit ja maalaisrahvas tehneet ilmaisia päivätöitä, mutta niinpä olikin kirkko nyt saatu entistään ehommaksi. Kaikki ne pyhimykset, kuten Pyhä Andreas, Pyhä Sebastian, Pyhä Egidius ja Pyhä Anna, joilla oli ollut alttarit vanhassa kirkossa, olivat uuden kylkeen saaneet uudet kappelinsa. Kolmen päivän synninpäästö oli nyt luvattu kaikille, jotka saapuivat vihkiäisjuhlaan, — siksi oli väkeä niin runsaasti koolla.

Kirkko oli täynnä. Mutta kun siellä etupäässä oli ollut varattava tilaa hengellisille ja maallisille herroille, kaupungin raadille ja ylemmille porvareille, saivat nahkahousuiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, kalastajat ja kantajat, sekä Koiviston ja Säkkijärven pitkäliepeisiin villamekkoihin puetut talonpojat tyytyä kirkkomäeltä ja hautuumaalta kuuntelemaan juhlamessua. Mutta oli siinä joukossa vielä muutakin väkeä: oli Saksan kestejä ja hansalaisia kauppiaita kepeissä olkaviitoissa ja litteissä sulkahatuissa, oli avopäisiä kerjäläisveljeksiä, joiden harmajat vaipat olivat köydellä vyötäreiltä sidotut, oli herrainsa vaakunaväreissä herrastelevia asepalvelijoita, jotka hiiviskelivät kalliolle ryhmittyneiden naisparvien ympärillä, oli linnan huoveja ja leikkiviä lapsia, — se oli kirjava kuva Viipurin väestöä.

He odottivat siinä messussa viipyvää juhlayleisöä palaavaksi saattokulussa kirkosta, odottivat kärsivällisesti, vaikka tiesivätkin juhlamenojen jatkuvan vielä pitkään. Kaikki näet tahtoivat nähdä Viipurissa nyt olevia kaukaisia juhlavieraita.

Niitä olikin useita ja ylhäisiä. Nuoremmat odottelijat olivat koossa rantaportin viereisen muurin reunalla ja katselivat sieltä niitä uljaita sotalaivoja, jotka nyt hansalaisten ja hollantilaisten kauppa-alusten keskellä kelluilivat ankkurissa Viipurin lahdella. Siinä oli varsinkin yksi pyöreäkylkinen, valkoiseksi sivelty joutsenkeulainen kansilaiva, joka kiinnitti katsojain huomiota.

— Tuoko se nyt on itsensä valtionhoitajan alus, kyseli puoleksi talonpojan, puoleksi nihdin pukuun puettu mies vieressään istuvalta nuorukaiselta, jolla oli yllään asemiehen lyhyt ja ruumiinmukainen, sininen takki.

— Näethän siinä kokassa Sturein vaakunan, vesilehtiä, vastasi nuori mies, näin maalaiselle vaakunatietojaan kehuskellen. Ja noissa mustissa, litteissä laivoissa, niissä on hänen sotaväkensä.

— Entä tuo laituria likinnä oleva punalaita, jolla on ristinkuva keulassa?

— Etkö sitäkään tunne, Pentti, sehän on piispan laiva, — Maunu-piispan, jonka ääni juuri tuolta kirkosta kuuluu.

Syvä, miehekäs messun ääni kajahti juuri kirkon avoimesta ovesta ulos tyyneen luontoon. Sitä kuuntelemaan vaikenivat muurille kiivenneet keskustelijat, joista toinen oli Savonlinnasta äsken airueena saapunut Pentti Heinonpoika ja toinen hänen orpanansa, Viipurin linnanvoudin Pietari Degenin nuori perijä, Evert. Ja yhtä äänettömäksi herkesi koko kirkonmäen täyteinen yleisö kuuntelemaan piispan messua.

Suomen piispa Maunu Särkilahti oli saapunut Turusta asti vihkimään Viipurin uutta kirkkoa. Mutta yksinomaan sitä varten ei hän kumminkaan ollut tätä pitkää merimatkaa tehnyt. Pari, kolme viikkoa oli nyt Torkkelin vanhassa linnassa vieraillut Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture, joka oli saapunut sinne niiden rajalevottomuuksien ja huolettavien sotahuhujen johdosta, joista tältä valtakunnan itäiseltä kolkalta yhtämittaa oli lähetetty sanomia. Ja Maunu-piispa, samoinkuin monet Suomen maallikkoherrat, oli nyt rientänyt Viipuriin valtionhoitajan kanssa neuvottelemaan maan puolustamisesta.

Viime talvena oli taas lennähtänyt viestejä venäjänpuolisten Savoon ja Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä, vaikka rauha virallisesti oli vallitsevinaan Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaan välillä. Mutta tuokin usein rikottu virallinen rauha oli taas muutamien kuukausien perästä päättyvä, ja silloin varottiin ilmisotaa, ellei välirauhaa saataisi jatketuksi. Steen-herra oli heti Suomeen tultuaan lähettänyt valtuusmiehensä Novgorodiin neuvottelemaan rauhan jatkamisesta ja sen ehdoista. Näiden lähettiläiden palaamista nyt odotettiin. Siten olivat niin monet ylhäiset vieraat joutuneet läsnäolollaan juhlallistuttamaan Viipurin uuden kirkon vihkiäismenoja.

Piispan ja valtionhoitajan vierailun varsinaisen aiheen tunsivat nekin nuoret miehet, jotka siinä kesäpäivän paahteessa muurinreunalta kuuntelivat messua. Siitä oli paljo puhuttu linnassa, jossa nyt Penttikin vieraili äitivainajansa sukulaisten luona, ja olipa hänen oma asiansakin läheisesti punoutunut näihin suurkysymyksiin.

— Sotaenteenä pitävät viipurilaiset sitäkin, ettei novgorodilaisia kaupankävijöitä ole tänä suvena paljo ollenkaan tänne saapunut, virkkoi nuorempi mies, taas lahdella olevia laivoja katsellen. — Tavallisesti niitä roimahousuja täällä sakeanaan soutelee, — nyt niillä voi olla vihiä siitä, mitä tuleva on.

Pentti näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa eikä vastannut. Mutta eräs kaupungin suolaporvari, joka oli noussut nuoren asemiehen viereen istumaan ja siitä katseli, kuinka kalalokit matalalla vedenkalvossa lentelivät, lausui huoahtaen:

— Monet taivaanmerkitkin ovat taas ennustaneet verta ja sotaa. Tämäkin helle… noin, katsohan, eikö lounaasta taas nouse herranilma!

— Niinpä nousee Neitsytniemen takaa…

Keskipäivän aurinko oli paahtanut muurin aivan hehkuvaksi, eikä sinne ylöskään tuntunut tuulen henkäystä. Venherannasta, muurin alta, levittivät kalantotkut kirpeää hajuaan, ja umpinaiseksi rakennetun kaupungin kapeista kujanpäistä, joiden varrella olivat navetat ja tunkiot ja joissa likavesi lätäköissä mätäni, huokui siinä helteessä ilkeä lemu, johon liittyi turvekatoille kuivamaan ripustettujen kapahaukien tunkea tuoksu. Painostavaa oli luonnossa, mutta eipä ollut vielä tietoa, jaksoiko rajuilma tuon lounaasta nousevan pilven mukana purkautua. Ja harvakseen jatkoivat muurin reunalla kykkivät miehet tarinoitaan.

— Jos sota syttyy, silloin vihollinen tietysti ensiksi hyökkää Viipuriin, virkkoi Evert, lisäten lapsellisella ylimielisyydellä: — Mutta tulkoon, silloinpa saadaan tapella!

— Kestääkö Viipuri sitä hyökkäystä? kysyi Pentti, taas hänkin keskusteluun puuttuen. Suolaporvari vastasi:

— Rappeutumaan ovat taas päässeet varustukset Posse-herran ajoilta. Jos hän täällä olisi päällikkönä, silloin emme hätäilisi.

— Miksi sitten Knut Posse siirrettiin pois Viipurista?

— Mene tiedä! Tämähän on valtionhoitajan omaa läänitystä ja hän tahtoo saada täältä tuloja. Mutta Posse on köyhä mies ja pani kaikki verot, mitä irti sai, kaupungin varustukseen. Siirrettiin sitten vauraampi vuokraaja hänen sijaansa tänne, mutta samalla varustusinto laukesi.

Miehet vaikenivat, kuin helteen herpaisemina. Kirkosta kuului yhtämittaa jatkuvan juhlamessun säveliä. Mutta kirkon edustalla nousi mies siellä, toinen täällä katselemaan lounaista taivasta, jolla musta, raskas ukkospilvi nyt nopeasti kasvoi. Muurilta laskeutuivat keskustelijat alas väkijoukkoon, josta jo kuului säikähtyneitä huudahduksia:

— Jesus-Maaria, mitä se tietää, kun ukonilma nousee taas juuri kirkkoa vihittäessä!

— Tuollaisena nousi ukonpilvi tasan viisitoista vuotta sitten, jolloin se meiltä kirkon poltti.

— Mutta onhan nyt nurkkakiven alle haudattu hurskaan erakon ruumis!

— On, vaan mitä tietää sitten tuo uhkaava enne?

— Se tietää kovia aikoja… kas, kun pimenee maailma niinkuin yöksi. Jesus-Maaria!

Juurikaan oli päivä vielä paistanut tulisemmin ja kirkkaammin kuin koskaan poudankuivaan luontoon. Mutta yhtäkkiä oli koko läntinen metsä käynyt tumman teräksen väriseksi ja nyt maisemat peittyivät synkkään pimentoon. Mereltäpäin rupesi tuntumaan tuulen repimistä. Se riuhtoi lahdella olevain laivain ankkurivitjoja, se vonkui purjeköysissä ja rynkäsi mahtavalla rytinällä pian rannalle asti, jossa se tempasi verkahatut miesten päistä ja leuhautti naisten liepeitä.

— Rajuilma on irti, Pyhä Olavi meitä varjelkoon!

— Suojelkoon Pyhä Neitsyt kirkkoamme!

Niin huudahtivat nuo hätääntymään herkät ihmiset, tuntien ikäänkuin taikaiskun luomakunnassa. Samalla singahti ensimäinen salama mustalta taivaalta ja ukkosen kumea jylinä lähti kiertämään pilvissä. Kun toisen kerran taivaan kansi jyrähti ihan kirkon kohdalla, silloin kuului jo väkijoukosta kirkuva huuto:

— Katsokaa, salama hivelee jo kattoristiä!

— Nyt se sytyttää kirkon! Pakokauhuinen tungos oli syntynyt kirkon ovella.

Salama ja jyrinä oli säikähdyttänyt kirkkoyleisönkin ja miehestä mieheen lensi huhu, että taas on ukkonen iskenyt kirkkoon. Sakea ihmisvirta koetti puristautua ulos kapeasta ovesta; hätähuutojen ja valitusten keskessä koettivat ihmiset toinen toisensa ylitse rynnätä ulkoilmaan. Kirkon edustainen yleisö katseli kauhulla tätä kiihtyvää tuhon tungosta.

Kirkkomäen peittävästä, synkästä pilvestä soi edelleen valtava jylinä, vaimentaen hätääntyneiden huudot, — tuntuipa väliin, kuin olisi kirkko ja itse kalliokin heilunut. Salamat singahtelivat milloin lännestä, milloin etelästä, ja näyttivät todella lyövän julmaa leikkiään kirkon kapean ristihuipun ympärillä.

Mutta kirkon ovella ahertavan väkijoukon takaa kuului samassa tuo äskeinen voimakas, miehevä ääni, joka tuokiossa pakotti kaikki kuuntelemaan. Tungos laukesi hetkeksi, ja sen keskitse astui kirkosta ulos Suomen piispa loistavassa piispallisessa asussaan, kädellään siunaten säikähtynyttä kirkkoväkeä. Ja siinä kirkon edustalla puhui piispa:

— Elkää peljätkö, ei Pyhä Neitsyt meitä eikä kirkkoamme tuhota tahdo, hän vain muistuttaa meitä nöyrtymään juhlassamme. Rukoilkaamme tämän uuden temppelin puolesta!

Salamain risteillessä taivaalla laskeutui piispa polvilleen kalliolle ja koko yleisö polvistui hänen mukanaan. Ja katso! Ukkonen soi edelleen, mutta se soi jo kauempaa talttuneemmin, ja salamat seurasivat harvemmin toisiaan. Tuo nopeasti noussut pilvi oli rajussa kulussaan kiirehtinyt yli keskitaivaan ja sen mustin kylki laskeutui nyt verkalleen koillista kohden.

Kotvan lepäsi piispa polvillaan äänettömässä rukouksessa, ja syvään hartauteen vaipuneina olivat siinä hänen sanankuulijansakin, niin jalosukuiset ja porvarit kuin talonpojat ja pyhiinvaeltajat. Ja kun piispa vihdoin nousi pystyyn, silloin oli jo rauhoittunut tuo säikähtynyt kansa. Se tunsi harrasta kiitollisuutta herkissä sydämissään hurskasta piispaa kohtaan, joka oli uskonsa lujuudella masentanut rajuilman voiman.

— Piispan rukous kirkkomme pelasti!

— Hänellä on pyhimysten armo!

Maunu Särkilahti oli siinä hetkessä saavuttanut tuon väestön rajattoman luottamuksen. Mutta piispa kehotti juhlarahvasta taas rauhallisesti palaamaan kirkkoon, kiittämään sen suojeluspyhiä tapahtuneesta ihmeestä. Ja kohta alkoi taas kirkosta kuulua kuoripoikain helakka laulu.

Mutta pilvet, jotka siihen asti olivat vain pisaroita pirskotelleet, ne repesivät nyt, rajuimman jylinän tauottua, rankkana sateena kastelemaan kuivaa maata. Silloin läksi se kirkonedustainen yleisö, joka henkeään pidätellen oli seurannut piispan rukouksen aiheuttamaa ihmettä, juoksujalassa kiirehtimään kaupungin kapeita katukujia kohti. Nuori Evert tapasi toveriaan käsivarresta ja virkkoi:

— Nyt mennään Pyhänhengen kiltan kellariin!

Sadetta pakoon juoksi paljo muutakin väkeä tuohon lähellä rantaa olevaan, kaksikerroksiseen kivirakennukseen, joka oli kaupungin komeimpia. Oikeastaanhan pääsivät tähän taloon ainoastaan veljeskunnan jäsenet, jotka sieltä harjoittivat armeliaisuutta köyhän väen keskuudessa, tukivat toisiaan hädässä ja sillävälin panivat siellä toimeen milloin messuja, milloin juominkeja, — veljeskunnalla oli näet sekä hengellinen että maallinen tarkoitus. Nyt siellä kirkonajasta huolimatta harjoitettiin oluenjuomista, joka helteen ja mielenliikutuksen jälkeen tulikin hyvään tarpeeseen, ja kaikki näkyivät olevan tervetulleet. Kellarin isäntä laski yhtenä torvena suuresta tynnyristä vaahtoavaa juomaansa tinaisiin haarikoihin, joita janoiset itse ojensivat tapinsuulle.

— Pyhän Olavin pelastavan armon kunniaksi juon, virkkoi äskeinen suolaporvari, laskien vielä pystyssä seisten haarikan huulilleen. Ja pikaisen henkäyksen jälkeen jatkoi: — Ja sitten juon piispan kunniaksi, jonka esirukous kirkkomme pelasti!

Kiltan pappi priiskoitti huonetta ja siihen saapuvia vihkivedellä. Mutta vieraat istuivat korkean, ristijalkaisen honkapöydän ääreen, ja siinä lähti tarina pian luistamaan tuttujen ja tuntemattomain kesken, — olivathan he kaikki kuin yhteisestä merihädästä pelastuneet. Siellä puhuttiin tietysti taas piispan ja valtionhoitajan käynnistä Viipurissa ja venäläisten uhkailevasta esiintymisestä. Tuleeko sota vai säilyykö rauha? — niin kysyttiin. Novgorodiin matkustaneiden lähettilästen palaamista odotettiin jännityksellä porvarienkin piireissä, sillä heidän tuomastaan vastauksesta riippui kaupunkilaisten elinkeinojen ja toimeentulon mahdollisuus. Eräs porvareista kertoikin valitellen:

— Käkisalmen venäläiset kuuluvat taas kiukustuneen siitä ryöstöretkestä, jonka savolaiset ovat tehneet Laatokan maille. Taas uhkaavat he kostaa.

Ja toinen porvari lisäsi:

— Sitä se onkin alituista ryöstämistä ja hävittämistä edestakaisin. Miten voisikaan rauha säilyä!

Nämä puheet panivat Pentin heristämään korviaan, ja pian hän jo pakinaan puuttuen huudahti:

— Ette täällä tiedä, mitä ne ovat kärsineet, jotka viime keväänä vihdoin läksivät kostoretkelle. Olisipa ihme, ellei roistotöiden tekijöitä edes saisi kurittaa!

— Oikein puhuttu! Taisit olla itse mukana! Terveeksesi, tervakoura!

Niin huudahtelivat asemiehet, kehuen savolaisten retkeä miesten teoksi. Mutta väittelyä jatkui vielä siitä savolaisten partioretkestä ja eräs porvareista selitti:

— Kurin ne ryöstäjät kyllä tarvitsevat; täälläkin ovat Jääsken kylät yhtä autioina kuin savolaisten. Mutta meille porvareille nuo rajakahakat ovat turmioksi. Te hävitätte Laatokan rantoja, — taas tulee kosto meidän rannoille, — kuka silloin kykenee kaupastaan elämään? Ennen matkustin minäkin joka kesä Syvärinsuulle, toin sieltä turkiksia ja möin niitä hansalaisille; nyt on se kauppatie poikki, — ei muuta kuin pane hampaasi naulaan!

— Eikähän ryöstetty talonpoika enää kykene suolanelikkoakaan ostamaan, — mistä elät? — niin säesti suolasaksa.

Järkeähän he tuntuivat puhuvan. Mutta Pentti kivahti kuumenneena vastaan:

— Vikapa onkin siinä, että on annettu rajantakaisten täällä iltikseen ryöstellä ja on kostettu liian vähän.

Mutta se väittely katkesi siihen. Juomarahvas jäi näet katsomaan kahta outoa, kirjavapukuista ratsumiestä, jotka nyt likomärkinä astuivat kellariin ja joilla näytti olevan suuri jano. Kerrottiin heidän olevan juurikään Ruotsista saapuneita airueita, jotka kirkkoon olivat valtionhoitajalle kirjeensä toimittaneet. Mutta turhaan viipurilaiset koettivat udella heiltä uutisia. Ja hetken kuluttua kuului kiltan ovelta huuto:

— Valtionhoitaja ja koko juhlarahvas lähtee kirkosta!

Oluenjuojat siemasivat sarkkansa pohjaan ja kiirehtivät ulos tuota ylhäistä saattokulkuetta katsomaan. Sade oli lakannut, ilma oli taas raitis ja puhdas, haihtuneet olivat sekä ukkospilvet että ummehtuneiden kujien lemut. Rauhallisena seisoi äsken niin säikähtynyt rahvas taas kirkkomäellä katsellen, kuinka juhlayleisö lappoi ulos vihitystä pyhätöstä.

Etummaisina kävelivät kirkon alttaripapit ja Viipurin molempain luostarien veljekset, päälaelta ajetut avopäiset vaippamiehet, harmajat ja mustat, suitsutusastioita heilutellen. Kirkko oli näet siunattava ulkopuoleltakin ja sitä he nyt lähtivät kiertämään. Viipurin kirkkoherran, mestari Dothlaeuksen, ja hänen apupappiensa kintereillä asteli kuoripoikain valkoinen lauma, mutta niiden jälestä käveli kanunkiensa seuraamana Maunu-piispa suoraselkäisenä ja ryhdikkäänä, kullalta kimaltelevassa, maata laahustavassa viitassaan. Häneen kirkkorahvaan katseet hartaimmin kiintyivät, monet polvistuivatkin hänen astuessaan ohitse.

Mutta tätä papillista saattuetta seurasi maallisten ylimysten loistava parvi, — valtionhoitaja Steen Sture kahta askelta toisista edellä. Hän oli noin viidenkymmenenvuotias, matalahko mies, ja kun hänellä oli heikot silmät, käytti hän viheriää varjostinta, joka peitti ison osan hänen kasvoistaan. Erittäin mahtavaa vaikutusta hän ei siten tehnyt, vaikka hän kulkikin nahkasilla reunustetussa ritarinviitassa ja kultasolkihatussa. Hänen astuntansa oli hiukan levotonta; ihan kirkon edustalla hän pysähtyi antamaan joitakin käskyjä eräälle ruotsalaiselle saattomiehelleen, joka rivistä poistuen heti kiirehti rantaan päin.

Sillävälin ehti valtionhoitajan rinnalle kaksi ritaria. Toisella heistä oli karkea ja harmahtanut lyhyt poskiparta, ja harmahtavat olivat ne tukan tupsutkin, jotka ohimoilla kihertyivät. Mutta hänen kasvonsa olivat verevät ja eloisat ja hän tapaili tuontuostakin kädellään sotilasmekkonsa kuvetta, — hän oli nähtävästi tottunut nojaamaan kättään miekankahvaan, mutta kirkkoon mennessä olivat aseet olleet kotiin jätettävät. Viipurilaiset supattivat keskenään tämän soturin ohikulkiessa; he näyttivät hänet hyvin tuntevan. Se olikin heidän entinen suosittu ja kaivattu linnanherransa, Knut Posse, joka muutamain vuosien poissaolon jälkeen taas oli saapunut Viipuriin. Tuo toinen, hänen rinnallaan hienossa samettipuvussa kävelevä, kalpea, hoikkaluinen herra sitä vastoin oli useimmille outo, vaikka hän jo pari vuotta oli isännöinyt Torkkelin linnassa. Sillä harvoin oli nykyinen linnanherra, Niilo Eerikinpoika Gyllenstjerna, näyttäytynyt ulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota pitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.

— Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan. Pentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä näkemättä.

— Niin on, vastasi Evert. — Hän on ylhäistä sukua, kuningas Kaarlo Knuutinpojan tyttärenpoika.

— Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. — Entä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?

— Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä, korkeaotsainen on Klaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä kääpiö, jolla ovat kuin linnun kasvot, hän on piispavainajan veljenpoika, Bitzien sukua, se on kipakka herra.

Nämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä saattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä, sillä usein olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen siellä oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo laamannien kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita Höyhenhatuiksi sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset sulat hatuissaan. He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja aina he kulkivat yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä. Mutta viipurittarien varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten rinnalla astuva, roteva ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen, jäntevän käskynhaltijan ja sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika Totten uljasryhtinen poika. Hänellä oli läänityksenä Raasepori, mutta hän viihtyi parhaiten aseväkineen Viipurissa, jossa hänen lapsuudenmuistonsa olivat. Tönne-herra rakasti komeutta; hopealta kimalsi nytkin hänen väljä, leveä vyönsä, josta riippui kiiltokivillä kirjailtu massi ja jonka pää roikkui pitkälle alas uumenilta. Paljo oli se mies tuottanut iloa jos itkuakin Viipurin naisille.

Mutta olipa saattokulussa viipurilaisille outojakin herroja, kuten Steen Sturen ruotsalaiseen seurueeseen kuuluvia, joille vanha linnanvouti Pietari Degen, Evertin isä, nyt piti seuraa. Mutta taas tuli tuttua väkeä: Viipurin pormestarit tummanpunaisissa virkaviitoissaan, porvariston edustajat silkkipukuisine naisineen, raatimiehet ja kirjurit, ja kauppiaita, saksalaisia ja suomalaisia, tuli pitkä jono.

Saattue teki kierroksen kirkon ympäri ja suuntausi sitten linnaan päin, muun yleisön sitä seuratessa. Mutta sillankorvassa valtionhoitaja hyvästeli porvariston ja papiston edustajia ja kiirehti linnaan, johon ylimysherrat ja vähän myöhemmin piispakin häntä seurasivat.

* * * * *

Pentti Heinonpoika pysähtyi sillalle. Hän silmäili selälle, jossa laivain alempiin raakapuihin nyt purjeita vedettiin, ja kävi levottomaksi.

— Laittautuvatko laivat jo lähtöön? kysyi hän toveriltaan.

— Taitavat vain purjeita kuivata, vastasi Evert.

— Mene tiedä, — näethän, laivamiehet soutavat sinne rannalta ja laivaportaita lasketaan alas. Valtionhoitaja aikoo ehkä matkustaa. Joudu, minun täytyy sitä ennen saada tavata isääsi!

Huolenalainen ilme kasvoillaan kiirehti nuorukainen linnaan. Ja hetkeä myöhemmin kertoi Pentti Viipurin linnan matalassa voudinrakennuksessa vanhalle Pietari-voudille huoliaan näkemäinsä oireiden johdosta ja sen tehtävän onnistumisesta, jota varten hänet oli Savonlinnasta pantu asialle. Savolaiset olivat partioretkeltään tuoneet Olavinlinnaan joukon karjalaisia naisia, saadakseen niillä omat naisensa vaihdetuiksi vihollismaasta pois. Mutta Kylliäinen ei ruvennut niitä linnassaan kauan elättämään ja sitävarten oli hän lähettänyt Pentin Viipuriin pyytämään, että viranomaisten välityksellä pantaisiin toimeen vankienvaihto, niinkuin joskus ennenkin oli tapahtunut. Tämän asiansa oli Pentti jo ennen esittänyt voudille, mutta nyt hän oli levoton, miten hänen tehtävänsä käy, jos valtionhoitaja yhtäkkiä ja kesken kaiken purjehtii Viipurista pois. Hänen piti ehdottomasti saada Steen-herran suostumus tuohon vaihtoon. Näin hän melkein hätäisesti Pietari-voudille puhui.

Tämä tahtoi kernaasti auttaa nuorta sukulaistaan. Mutta se ilmeinen levottomuus, jolla nuori mies tätä naisvankien vaihtamista ajoi, se Degen-ukkoa kuitenkin hiukan huvitti; hän vainusi siitä mieskohtaisempaakin harrastusta. Puoleksi epäillen, puoleksi naureskellen, hän nyt senvuoksi nuorukaiselta kysyi:

— Kuule Pentti, tuo vankijuttu sinua kovasti huolettaa ja kiinnittää.

— Olen sen asian saanut suoritettavakseni…

— Elä vain kiertele, sano suoraan, onko sinulla, nuorukainen, joku omainen siellä vankien joukossa, joku tuttava…?

— Taikka morsian? täydensi Evert, joka oli seurannut toveriaan isänsä luo.

— Niin, kerro pois, sitten nähdään, mitä voimme tehdä.

Pentti ei ollut aikonut siitä yksityisestä asiastaan, joka hänet ensiksi oli ajanut Sysikorvesta Karjalan maille ja vihdoin tuonut Savonlinnasta Viipuriin, mitään kertoa. Mutta nyt ei auttanut, — hänen täytyi tunnustaa sukulaisilleen, ettei hän ollutkaan yksinomaan Kylliäisen asioilla. Hänen täytyi samalla kertoa tarkempaan äskeinen Karjalanmatkansakin, kertoa taistelusta Pirtolan rannalla ja tytöstä, jota hän oli lähtenyt pelastamaan, jonka hän jo oli nähnytkin, mutta jota hän ei ollut saanut mukaansa. Siksi yritti hän nyt toista keinoa, jonka Kylliäinen oli hänelle neuvonut, saadakseen Lauri-ukolle antamansa lupauksen täytetyksi.

— Ja siksi oikeastaan kuljet näillä retkillä, täydensi Pietari, jo yskän ymmärtäen.

— Siksi olen nyt täällä!

Pentti lausui näin ääneensä sen, mitä hän ei aina ollut tahtonut itselleenkään tunnustaa. Usein oli hän koettanut kuvitella retkeään seikkailuksi, sattumaksi… eihän hän tosissaan ollut niin pikeentynyt tuohon salopirtin tyttöön, että olisi yksin siitä syystä lähtenyt näille maailmanmatkoille. Mutta samalla oli hän aina tuntenut, että juuri nämä matkat ja ponnistukset ne olivat hänet ikäänkuin kiinnittäneet Markettaan, jonka kuva yhä useammin asui hänen mielessään ja jonka hätääntynyt orjankatse häntä seurasi Pirtolan pihalta asti. Nyt hän jo myönsi muillekin, että vain sitä tarkoitusta varten hän ponnisteli ja toimi. Uteleville hän selitti:

— Tahdon saada Marketan Karjalasta takaisin, sillä hän on morsiamekseni lupautunut.

Silloin Pietari-vanhus, mieleltään sulaneena ja vakavaksi käyneenä, vastasi:

— Se on oikeutesi, Pentti, ja velvollisuutesikin, — samallahan toimit monien muiden surevain hyväksi. Koetanpa auttaa sinua. Valtionhoitajalla on parastaikaa neuvottelu vaakunasalissa Suomen herrain kanssa. Olen juuri lähdössä sinne ja sinä seuraat minua. Ehkä saamme tilaisuuden puhua hänelle sanasen tästä sinunkin asiastasi.

Mutta nuori Evert, jonka katseessa vielä äsken oli ollut ilakoiva hymy, hän oli Pentin kertoessa vaiennut äänettömäksi. Pian oli hänen mielialansa vaihtunut kunnioitukseksi, sitten ihailuksi. Ja kun Pentti hetken kuluttua astui vanhuksen rinnalla pihalle, kävelläkseen korkeaan, umpinaiseen päärakennukseen, silloin he jo huomasivat Evertin linnan yrttitarhassa innokkaasti kertovan jotakin nuorelle, mustakulmaiselle immelle. Hän kertoi Pentin tarinaa, kuvaten sitä miehelle arvokkaaksi, kauniiksi teoksi, jota hän itse kadehti.

Vanhan Olavintornin suojat olivat vielä enimmäkseen samassa asussa, johon ne olivat muutetut Kaarlo Knuutinpojan aikana, joskin ajan hammas lähes puolen vuosisadan varrella jo paljon oli syönyt sitä loistoa, johon marski-vainaja oli rakastanut pukea ympäristönsä. Kuvioin maalatut holvikatot olivat savuttuneet, mustuneet olivat ne ritarikilvet, jotka hänen aikanaan hohtivat hirvensarvinaulain yläpuolelta ja haalenneet olivat seinäin korukuteiset verhot. Kaarlo Knuutinpojan aseveikko, Eerikki Akselinpoika Tott, joka hänen jälkeensä kauan oli Viipurin linnanherrana, oli rakentanut uusia torneja sen muurinkulmiin, oli linnassa niinkuin kaupungissakin pannut varustukset vahvaan kuntoon, mutta vähemmin oli hän välittänyt huoneiden hienoudesta ja puistikon kalalammikoista. Ja ne miehet, jotka olivat linnassa isännöineet Tottien jälkeen, olivat nekin olleet enemmän sotureita kuin hovimiehiä. Vanha, korkea vaakunasali, jonka peräseinällä nyt upeili Gyllenstjernan ylhäisen suvun kultatähtinen vaakuna, oli kumminkin, uusilla seinäverhoilla ja vanhoilla sukuhopeilla koristettuna, vielä hovihuoneen näköinen. Ja Sigrid rouva, Niilo Gyllenstjernan puoliso, oli myöskin nyt valtionhoitajan vierailun johdosta hohtaviksi kiilloittanut salin keskessä olevaan, mahtavaan holvikaton kannatinpatsaaseen kiinnitetyt, vanhat, ruostuneet entisten linnanherrain vaakunakilvetkin.

Täällä suuressa, viileässä ritarisalissa piti nyt jumalanpalveluksen jälkeen Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture neuvottelua Suomen aateliston ja kirkon ylimpäin edustajain kanssa. Aika oli vakava. Kaikki merkit osottivat, että Moskovan suuriruhtinas tahtoi anastaa Suomea suuremman tai pienemmän osan haltuunsa. Jo parin viime vuosikymmenen varrella oli tämä vaatimus, jonka jo Novgorodin ruhtinaat perustivat Pähkinäsaaren rajakirjan sanamuotoon, ollut ilmeinen, mutta nyt vaati Moskovan voimakas suuriruhtinas Iivana, joka oli yhdistänyt Novgorodinkin maihinsa, tiukasti viidentoista peninkulman levyistä kaistaletta Savoa omakseen, siinä joukossa Savonlinnankin, ja sitäpaitsi koko pohjoisen Pohjanmaan. Noita maita, jotka asutuksen ja viljelyksen kautta olivat liitetyt ruotsinpuoleiseen Suomeen, ei tietysti voitu luovuttaa, ja niin oli riitaa jatkunut. Useita rajakokouksia oli pidetty, mutta kummaltakaan puolelta ei oltu peräydytty. Kiistakysymykset, joiden johdosta ilmisota jo monasti oli ollut syttymässä, olivat lyhytaikaisen välirauhan kautta aina lykätyt toistaiseksi. Viimeinen välirauha, joka oli tehty viideksi vuodeksi, oli nyt ensi marraskuussa loppuunkuluva.

Sitä koski neuvottelu. Huolella kysyivät herrat vaakunasalissa, niinkuin porvarit kiltoissaan, tuleeko silloin sota vai rauha. Sota, — vastasivat monet, viitaten useisiin merkkeihin, jotka osottivat suuriruhtinaan siihen valmistautuvan. Hän oli äsken Viipurin kohdalle, Suomenlahden etelärannalle, perustanut uuden linnan, jolle hän oli antanut oman nimensä ja joka uhkaili yhtä paljo Suomea kuin Viroa. Hänen tiedettiin myös neuvotelleen Tanskan kuninkaan kanssa yhteisestä hyökkäysliitosta Ruotsia vastaan. Ja ne hävitysretket, joita rajantakaiset karjalaiset viime vuosina olivat tehneet Peräpohjaan ja Savoon, ne olivat ilmeisesti tapahtuneet hallitusmiesten avulla. Syttyykö nyt ilmisota? Ruotsin puolella sitä ei toivottu, sillä siihen ei oltu varustauduttu, ja valtionhoitajan Novgorodiin lähettämät neuvottelijat olivat senvuoksi saaneet toimekseen ehdottaa välirauhan jatkamista. Mutta suostuuko suuriruhtinas enää siihen?

Niin kysellen odotettiin levottomina lähettilästen, Louhisaaren vanhan herran Jaakkima Flemingin ja Viipuriin sijoittuneen saksalaisen palkkaväkipäällikön, Hartwig Winholtin, palaamista. Mutta nyt oli mieliala linnan vaakunasalissa neuvottelevain herrain kesken entistään matalampi. Sillä valtionhoitaja, joka näiden huolettavain oireiden johdosta oli melkoisella sotajoukolla saapunut Viipuriin järjestämään venäläisten kanssa selkkaantuneita välejä, hän oli juurikaan ilmoittanut kokoontuneille herroille odottamattoman tiedon, joka perustui airueiden äsken tuomiin kirjeisiin.

— Viestit Tukholmasta ovat nyt sellaiset, että läsnäolomme siellä on välttämätön, selitti valtionhoitaja toistamiseen hämmästyneille herroille. — En voi sitä auttaa, meidän on pakko matkustaa jo tänä iltana.

Sitä oli Suomen herrain vaikea ymmärtää. Kysymys sodasta ja rauhasta oli vielä auki, puolustusvoimat Suomessa olivat sodan varalta aivan riittämättömät, johto oli Viipurissa tavallista heikommissa käsissä, — nytkö matkustaisi valtionpäämies pois, jättäen kaikki lerpalleen. Kaikkien läsnäolevain ajatuksia tulkiten lausuikin tuo vakavapiirteinen laamanni Klaus Henrikinpoika, joka istui seinärahilla Steen-herraa vastapäätä, harvakseen:

— Entäpä jos nyt lähettiläät tuovatkin sanoman, että suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan? Jos jo ennen talven tuloa saamme odottaa hyökkäystä, miten sen torjumme? Täällä on viisisataa palkkasoturia ja meidän aatelislipullisissa on muutamia satoja asekuntoista väkeä yhteensä — siinä kaikki… Eiköhän valtakunnan etu tällä hetkellä vaatine, että hallitus nyt tälle kulmalle omistaa sekä huolenpitonsa että varansa ja väkensäkin?

Valtionhoitaja kuunteli kärsimättömänä tätä puhetta. Hän oli nyt hämärässä huoneessa nostanut viheriän varjostimen otsaltaan pöydälle ja hänen verestävät silmänsä näyttivät kiukkuisilta, kun hän katseli vastassaan istuvaa, pitkänaamaista laamannia. Hänen kasvolihaksensa nykähtivätkin, kun hän vastasi:

— Te katselette täällä Suomessa asioita aina nurkkakuntasilmillä ja aina te mangutte. Mitä te minulta vaaditte? Jos niin kävisi, ettei Iivana-ruhtinas suostuisi välirauhaa jatkamaan, niin enhän minä voi pakottaa häntä siihen, vaikka loikoisin täällä koko syksyn. Mutta tietysti hän suostuu, nyt niinkuin ennenkin. Hätäilkäämme sitten, kun aika on!

Suomen herrat katsoivat maahan, tahtomatta suoraan näyttää epäilystään. Mutta toinen läsnäolevista laamanneista, Pohjois-Suomen lyhytläntä laamanni Henrik Bitz, jolta ainoastaan harvapartainen pää ja ohkaset hartiat ulottuivat korkean, oluthaarikoilla täytetyn pöydän yli, virkkoi:

— Vaikkapa vielä välirauhaa jatkuisikin, ei tämä maakunta ole turvassa. Jollei tänne hankita aseväkeä, niin ollaan aina ryöstäjäin jaloissa. Kerrankin venäläiset, rauhaa solmittaessa, vaativat välikirjaan määräyksen, että jokaiseen kylään molemmin puolin rajaa on rakennettava hirsipuu, johon rajarauhan rikkojat heti hirtetään. Mutta puolen vuoden perästä venäläiset itse hyökkäsivät rajan yli ryöstämään. — On selvää, että väkeä ja varustuksia täällä tarvitaan!

Valtionhoitaja luimisteli melkein halveksuen rumannäköistä, terävä-äänistä puhujaa:

— Niitä hirsipuita on kyllä liian vähän rajan molemmilla puolilla, tiuskasi hän. — Mutta mitä varustuksiin tulee, niin niistähän on teidän huolta pidettävä, enhän minä voi jäädä tänne rakennusmestariksi. Valtakuntaa uhkaavat muutkin vaarat; sen viholliset toimivat virkeästi, sillaikaa kun minä virun täällä, — mutta sitähän te ette ymmärrä!

Läsnäolevista herroista ehkä kuitenkin monet tunsivat nekin vaarat, joihin valtionhoitaja viittasi. He tiesivät, miten vaikutusvaltainen puolue Ruotsissa yhtämittaa ponnisteli, saadakseen valtionhoitajan syrjäytetyksi ja Tanskan Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, — miten siellä suurmiehet itsekkäissä tarkoituksissa ajoivat unioonin uudistamista. He ymmärsivät Steen-herran levottomuuden, käsittäen, että siellä hänen poissa ollessaan kai entistä julkeammin juonittiin. Mutta heidän mielestään ei tämän vaaran vuoksi saanut jättää torjumatta toista, vielä suurempaa, ja heistä tuntui, että Steen-herra liiaksi ajatteli noita kotona vehkeileviä yksityisvihollisiaan. Vallan rohkeasti lausuikin senvuoksi selväjärkinen ja tyyni Etelä-Suomen laamanni:

— Ehkäpä emme täällä niin tarkoin tunne kaikkea, mitä siellä Ruotsissa punotaan. Mutta sen me tiedämme, että jos onnettomuus kohtaa näitä itämaita, niin se kohtaa samalla Ruotsin valtakuntaa, joskin me saamme siitä ensiksi kärsiä. Ja sehän on hallituksen estettävä, olipa sen johdossa mikä puolue tahansa.

Mutta noista viime sanoista Steen-herra suuttui. Hänen niskansa kävi äkkiä ruskeanpunaiseksi, hän heitti haarikan luotaan, nousi kävelemään ja kivahti:

— Vai niin, mikä hyvänsä…! Te kenties soisittekin mieluummin Hannu-kuninkaan tanskalaisine vouteineen tulevan maahan, — mitä kansa siitä saa kärsiä, se ei tietysti teitä liikuta, — niinkö tarkoitat sinä Klaus Henrikinpoika ja te kaikki muut?

Hän pysähtyi kävelystään ja lausui varsin kuultavasti eräälle seurueensa herroista käskyn, että matkatavarat heti olivat kannettavat laivaan. Hän näytti uhallakin tahtovan osottaa näille Suomen herroille, jotka hänelle vaatimuksia asettivat, että sellaiset toiveet, joihin hän luuli laamannin viitanneen, ovat turhat.

Ja Suomen herrain mielet masentuivat. He eivät tienneet olevansa Steen Sturen vastustajia, eivät olleet puuttuneet uniooniriitoihin, mutta nyt kuitenkin he oivalsivat valtionhoitajan suuttuneena lähtevän heidän maastaan ja avuntoiveiden siis supistuvan yhä pienemmiksi.

Tällainen oli mieliala vaakunasalissa, kun Pietari Degen nuoren sukulaisensa kanssa sinne saapui. Heidän tuloaan tuskin kukaan huomasikaan, sillä kaikki olivat perin kiintyneitä tuohon kuumenneeseen keskusteluun, josta tulijatkin pian kuulivat katkelmia. Valtionhoitaja istahti taas nahkasilla päällystettyyn penkkituoliinsa, joi kulauksen ja puhui, ikäänkuin jatkoksi äskeisiin sanoihinsa, mutta kuitenkin jo rauhallisemmin:

— Tuon uhmaavan säveleen tunnen, mutta se ei ole teille suomalaisille hyväksi. Vai luuletteko Hannu-kuninkaan Kööpenhaminasta erinomaisella huolella vaalivan teidän erämaanrajojanne? Taikka ehkä kyllä, — hänhän nyt hieroo liittoa suuriruhtinaan kanssa meitä ja Ruotsia vastaan!

Pilkallinen ja pureva oli Steen-herran äänensävy. Tämä muuten niin sanojaan punnitseva valtiomies oli tänään, nähtävästi Ruotsista äsken saamainsa viestien johdosta, ärtyisällä päällä, joten väittelyihin tottumattomat Suomen herrat aivan ällistyivät tuota hänen kiukkuaan. He katsahtivat pöydän päässä istuvaan piispaansa, ikäänkuin pyytäen häneltä apua, ja tämä käänsikin nyt tyynet, teräksenharmaat silmänsä valtionhoitajan puoleen. Vanhan ystävänsä, Maunu Särkilahden sanoihin oli Steen-herrakin tottunut arvoa panemaan, sillä hänen arvostelunsa oli aina varma ja hänen suosijapiirinsä oli suuri. Rauhallisella äänellä, joka, vastakohtana valtionhoitajan kiihtymykseen, vaikutti hyvältä, virkkoi nyt piispa:

— Ei meistä suomalaisista kukaan tahtone muuta kuin mikä on valtakunnan etu. Ja olenpa varma siitä, että sinä Steen hyvin ymmärrät huolemme. Tähän maahan olemme juurruttaneet Rooman kirkon opin ja yhä edelleen toimivat saarnaajaveljemme noilla rajaperukoilla, jotka ovat länsimaisen kirkkomme ulommaisia, kalliita saavutuksia. Nyt tahtoo venäläinen valloittaa tämän maan…

Steen katseli melkein ihmetellen piispaa. Hänet oli hänen heimolaisensa, Maunu Tavast, aikoinaan ohjannut papilliselle uralle, ja hyvin hän siinä olikin menestynyt. Mutta valtioasiat ja maalliset riennot olivat kuitenkin usein hänen vilkkaimman harrastuksensa esineenä. Nyt ampasi piispa kuitenkin kaikista valtiollisista kiistakysymyksistä ohi ja lähti kirkon aseilla liikkeelle, välttäen koko valtionhoitajan suuttumuksen. Hetken vaijettuaan kysyi Steen vihdoin piispalta.

— Mihin perustat tuon luulosi?

— Näen sen tapausten menosta. Tuo voimakas suuriruhtinas on, murrettuaan mongoolien ikeen, äsken saanut omassa maassaan kootuksi valtikkansa alle sen eri valtionsirpaleet. Hän tahtoo valloituksilla hankkia loistoa tälle nuorelle vallalleen. Noilla laajoilla aroilla kuohuu nyt jotakin uutta voimaa, ja meidän on täysi syy varoa, ettei syntymämaamme eikä kirkkomme huku noihin nouseviin laineisiin.

— Sitä on varottava, myönsi Steen, joka varsin vakavana oli kuunnellut piispan kuvausta asemasta ja tiesi sen oikeaksi. — Rauhaa on koetettava säilyttää ja hyvää naapurisopua.

— Se on minunkin huokaukseni, jatkoi piispa. — Mutta sillaikaa ei ole laiminlyötävä toimia maan puolustukseksi. Kuka siitä pitää huolen? Se kysymys teki taas valtionhoitajan kärtyisäksi, ja purevasti hän vastasi:

— Onhan täällä sali täynnä jaloja, urheita herroja, ja liehän tässä maassa toki asekuntoista väkeä, jos sitä tarvittaisiin. Mutta tuo pelkonne on ennenaikainen ja arvoton.

Piispan leveille, sileiksiajetuille kasvoille laskeusi tumma varjo; hän nähtävästi valmistautui antamaan terävän vastauksen. Mutta hän ei ehtinyt. Steen-herran toiselta puolen oli noussut pystyyn tuo kalvakka ritari, jonka toimeksi valtionhoitajan poistuttua Viipurin varustaminen ja puolustaminen oli jäävä, Niilo Gyllenstjerna. Hän oli kasvavalla levottomuudella kuunnellut tapahtunutta keskustelua, ja nyt hän, tuokion sanoja tapailtuaan, lausui:

— Ennenkuin lähdet, Steen, suvainnet sukulaisena ja ystävänä suostua pyyntöön, jonka sinulle nyt teen. Minä olen sairas mies. En jaksa enää hoitaa tämän maakunnan puolustusta niinkuin tahtoisin ja sillä tarmolla, jota täällä nyt kysytään. Vaaroja en pelkää, olenhan ollut taisteluissa mukana, mutta täällä tarvitaan nyt ohjaksissa terve mies. Luovuta minulle takaisin Kastelholmani, josta tänne tulin, ja anna Knut Possen siirtyä Viipuriin, joka aina on sodan vaaran jaloissa. Hän suostuu siihen, hän ei viihdy Hämeen naurishalmeilla, mutta täällä hän on kuin kala vedessä.

Hyväksyvin, kiitollisin kasvonilmein olivat Suomen herrat kuunnelleet Niilo Eerikinpojan jalomielistä ehdotusta, joka oli heidän kaikkien toivomusten mukainen. Mutta Steen-herra ei sitä huomannut; hän vain arveli sukulaisensa säikähtäneen toisten pelottavia kuvauksia. Hymähtäen hän senvuoksi vastasi:

— Taas sama ryssänpelko! Luulenpa että peikkoja näette. Ei Niilo, antakaamme Knut-kuomaseni koota Hämeenlinnan viljamailta tyhjään aittaansa jyviä ja tyhjään arkkuunsa äyrityisiä, niin ettei meidän taas tarvitse hänen velkojaan maksaa, — no niin, silloin viimeksi sen teinkin kernaasti Brunkebergin muistoksi! Mutta ethän sinäkään Niilo ole mikään jänishousu; pysy sinä täällä! Vitkuta aina neuvottelemalla venäläisten kanssa; senhän voit tehdä vaikka vuoteeltasi, — onhan ennenkin vitkastelemalla isänmaita pelastettu!

Niilo Eerikinpoikaa ei valtionhoitajan leikkisä puhe naurattanut. Asia oli hänelle vakava, mutta pelkuruudensyytökselle oli hän myöskin arka. Steen oli noussut ja kävellyt lattian poikki Possen luo, joka etukumarassa istui seinän vieruspenkillä, ja lausui nyt tälle:

— Eikö niin, vanha aseveikko. Sotainen maineesi on jo kyllin suuri ja lauluissa ylistetty niiltä ajoilta, jolloin sait läimäyksen itsensä Kristiern-kuninkaan miekasta ja riistit juuteilta Dannebrog-lipun. Arpesi viha voi vielä usein, sinä tarvitset lepoa.

Steen Sture oli viitannut niihin Brunkebergin taistelun kuuluisiin tapahtumiin, joiden kautta tanskalaisvalta 1471 Ruotsissa murrettiin. Se voitto oli osaltaan Knut Possen urhouden ansiota, mutta henkensä tämä olikin ollut siinä ottelussa menettää; monta tuntia oli hän jo maannut kuin kuolleena tantereella, ennenkuin vihdoin virkosi. Sitä taistelua muistutti vielä tumma arpi, joka näkyi miehen mekonkaulustan alta.

Mutta tuo imartelu ei miellyttänyt Knut Possea. Hän vastasi:

— Lepoani en ajattele enkä arpiani. Ja tämän maakunnan puolustamisesta on minulla vähän kokemusta. Tunnen sen kansan…

— Sen me tiedämme kaikki, keskeytti Steen Sture. — Mutta Niilo-herralla on enemmän varoja uhrata näihin Viipurin varustuksiin, jotka nielevät pohjattomia…

— Niin, varoja minulla ei ole, vastasi Posse alakuloisesti. — Mutta peittelemättä tahdon sanoa, että paljo on tehtävä, jos mieli saada Viipurin varustus sellaiseen kuntoon, että se voi piirityksen kestää.

Valtionhoitaja siirtyi jo Possen luota loitommas, virkahtaen kärsimättömästi:

— Minkä piirityksen! — kaikki te olette saman ihmeellisen mielikuvan vallassa. Mutta olkaa nyt vain, kunnes Fleming palaa ja tuo allekirjoitetut rauhakirjat, — sitten raskit ehkä sinäkin, Knut, matkustaa emäntäsi luo Tallialaan viihdyttämään sotaisat veresi.

Posse kumarsi kylmästi. Hän ei nyt sukulaisensa ja ystävänsä Steen Sturen keveämielisyyttä ymmärtänyt, vaan tunsi kärsineensä loukkauksen. Pettyneinä katselivat Suomen herrat vuoroin häntä, vuoroin Niilo herraa; he olivat tuosta suunnitellusta päällikönvaihdosta toivoneet paljo hyvää. Mutta heidän luokseen olutpöytään käveli taas Steen Sture, kiinnittäen miekkavyötään tiukemmalle, kohotti tinamaljan ja lausui:

— Ja nyt, hyvät herrat, lie tarinoitu tarpeeksi. Meidän on aika lähteä merille, ja rauhallisella mielellä nyt Ruotsiin palaammekin, sillä tämän maanosan puolustamisesta te tunnutte pitävän aivan riittävästi huolta.

Juotuaan käveli hän kädestä pitäin hyvästelemään herroja, jotka lausuivat jäähyväisensä tuntuvan kylmästi. Mutta kun Steen-herra saapui vanhan Pietari Degenin luo, niin rupesi tämä hänelle vielä esittämään nuoren sukulaisensa asiaa. Steen Sture hymähti silloin vallan lauhkeana.

— Kaikkien pyhien nimessä, pitäisikö minun selvittää vielä teidän sissikahakatkin! — Ja kääntyen voudin vieressä seisovan, ujon asemiehen puoleen hän virkkoi: — Kenen asioilla kuljet, nuori mies?

Pentti käytti kankeasti ruotsinkieltä, jonka hän äitivainajaltaan kyllä oli oppinut, mutta sitten jo osaksi unhottanut. Verkalleen hän senvuoksi vastasi:

— Tulen Savonlinnasta, Pietari Kylliäisen luota. Ryöstetyt perheet kaipaavat vangittuja omaisiaan takaisin…

Mutta valtionhoitajalla oli kiire.

— Miksi ryöstelette toisianne siellä erämailla? Pysykää loitommalla vihollisistanne, sen neuvon teille annan, virkkoi hän. — Mutta vankejanne vaihtakaa kuinka paljo tahdotte, — tee sinä linnanvouti siinä kohden anojain hyväksi mitä voit! Hyvästi, herrat, vaalikaa nyt täällä erämaitanne.

Nopein askelin, ikäänkuin paeten ikävää painostusta, läksi Ruotsin valtionhoitaja Suomen herrain kankeasta parvesta. Hän ei heitä tosiaan epäillyt juuri valtiollisiksi vastustajikseen, vaikka hän kiihtymyksessään oli sellaisenkin syytöksen singauttanut, mutta hän ei heidän seurassaan viihtynyt. Hänestä noissa juroissa miehissä oli jotakin vierasta… Itsellään hänellä oli omat suuret aatteensa, Ruotsin kansanvallan ja riippumattomuuden aatteet, jotka häntä elähdyttivät ja määräsivät kaikki hänen toimensa… noilla jäykillä suomalaisilla sitävastoin oli jotakin nurkkakuntainnostusta, joka hänestä hänen oman suuren asiansa rinnalla tuntui niin tuiki mitättömältä.

Siksi Steen Sture seuralaisineen niin kiirehti alas ritarisalista ja ulos sillalle, jonka partaalle hänen soutuvenheensä oli tuotu. Kiireimmiten hän siinä hyvästeli linnan naisia, jotka olivat tulleet häntä saattamaan ja loi pikaisen katseen kaupunginpuoleiselle törmälle, jossa taaja ihmisparvi seisoi. Tuo kirkonvihkiäisiin saapunut yleisö katseli siinä "kuninkaan sijaisen" lähtöä, mutta sekin tuntui siinä seisovan niin umpimielisenä ja kylmänä, että Steen taas kiireesti laski varjostimen silmilleen ja hyppäsi sanaa puhumatta venheeseensä. Eikä kuulunut rannalta onnenhuudahduksia matkalle lähtevälle, niinkuin ennenvanhaan Kaarlo Knuutinpojan purjehtiessa Viipurista.

Ääneti katselivat Suomen aatelisherratkin sillalta, kuinka venhe kiiti lahdella olevaa, joutsenkeulaista laivaa kohti. Vasta kun laivoissa ankkurikela oli lakannut vinkumasta ja purjeisiin tuli tuulta, virkahti Klaus Horn vieressään vakavamietteisinä seisoville tovereilleen:

— Noissa laivoissa on paljo sotaväkeä, mutta osaakaan siitä ei valtionhoitaja jättänyt Viipuriin.

— Ei, hän tarvitsee sen kyllä Ruotsissa valtansa tueksi, vastasi Bitz terävästi. — Täällähän on kysymys vain eräistä Suomen erämaista.

Knut Possekin pudisteli päätään. Hän oli, tavattuaan nyt vuosien takaa vanhan ystävänsä Steen Sturen, pahasti pettynyt; he olivat vieraantuneet toisistaan. Melkein valittaen hän lausui:

— Niin, vallan maku turmelee parhaatkin miehet, kuten nyt Steen Sturen.

— Siinä on selitys, virkkoi Klaus Horn vilkkaasti. — Omaa asemataan ajattelee Steen herra liiaksi, siksi on hänestä Suomen puolustaminen mitätön asia.

He kääntyivät kävelemään linnaan päin, siellä nyt omin päin odottamaan vastausta yhä kiperämmäksi käyneeseen kysymykseensä: Sotako vai rauha.

* * * * *

Sitä vastausta odotellen istuivat he viikkoa myöhemmin taas eräänä iltana Viipurin linnan vaakunasalissa. He eivät, ei piispa eikä maallikkoherrat, olleet tahtoneet lähteä Viipurista, ennenkuin lähettiläiden palattua tietäisivät, mitä kohtaloita kohden heidän syntymäseutunsa oli lähtevä kulkemaan. Läntisen ikkunan värillisten, lyijypuitteisten pyörylasien läpi loi iltapäivän aurinko kellertävän valon huoneeseen. Keskustelu kulki raskaasti; harvakseen kalistivat pöydän ympärillä istujat tinakannujensa kansia. Sukkeluus oli kuivunut Bitz-laamanninkin kapeilta huulilta. Höyhenhatut olivat unhottaneet ilveensä ja yksin piispankin rauhallisille kasvoille oli kovettunut pitkän odotuksen uurtama uupumuksen juova.

Silloin aukeni ovi. Sisälle työntyi kaksi pölynpeittämää, päivänpolttamaa miestä, joita peräpöydän ääressä istuvat herrat hetkisen ääneti ovikatveeseen katselivat.

— Se on Louhisaaren herra, huudahti Horn-laamanni pystyyn nousten, tuntiessaan pimennostakin Flemingin tukevan, jäykän varren.

— Ja Winholt, lisäsi Tönne Eerikinpoika, — siinä ovat nyt odotettumme!

Novgorodissa käyneet lähettiläät siitä todellakin nyt astuivat peremmäs, pitkään ratsastaneiden kankein askelin. Jaakkima Fleming riisui kypärähattunsa, jonka alta valahti esille sankka, valkoinen tukka, ja tervehti värähtämättömin kasvoin vastaansa rientäviä herroja. Hänen toverinsa, nuorempi mies, jota paksun parran takaa oli mahdoton kasvoista tuntea, seisahtui ratsastuksesta käyriksi painunein säärin pöydän alapäähän ja kaatoi heti sanaa puhumatta kurkkuunsa täysinäisen haarikan sisällön.

Jännittynein mielin olivat kaikki jääneet seisomaan. Mutta pöydän päästä virkkoi piispa:

— Pyhälle Neitseelle kiitos, että terveinä palaatte. Kertokaa mieluummin heti, minkä viestin tuotte tullessanne.

Jaakkima-herra tarttui piispan ojennettuun käteen.

— Maunu-veljeni, viestimme eivät ole hyvät. Suuriruhtinas ei suostu rauhaa jatkamaan.

— Siitä tulee siis sota! — niin laukesivat nyt useammat äänet yhtaikaa huudahtamaan.

— Tulee sota, se usko meillä matkaltamme on. Milloin se tulee, sitä emme tiedä, mutta välikirja on allekirjoittamatta tässä.

Tuokion seisoivat kaikki äänettöminä. Kalpeana nojasi Niilo Gyllenstjerna pöydän laitaan, — hän oivalsi, mitä velvollisuuksia tämä viesti nyt hänelle toi, ja tunsi voimainsa pettävän. Mutta Klaus Horn laski kämmenensä hänen kapealle olalleen ja lausui:

— Me autamme toisiamme kaikki. Asiamme on yhteinen. Kun kutsut, Niilo, niin me tulemme; sillä meidän tehtäväksi on nyt jäänyt valvoa, että tämä maa säilyy vihollisen valtaan joutumasta.

— Niin, yhdessä seiskaamme Suomen miehet, silloin laupiaat pyhimykset meitä tukevat!

Kaikki kertyivät siihen piispan ympärille, ikäänkuin tuntien tällä hetkellä tarvetta turvautua häneen, henkiseen tukeensa ja johtajaansa. Sanoja ei puhuttu, mutta heistä tuntui, kuin olisivat he siinä kättä puristaen tehneet hiljaisen veljesvalan.

Laskevan päivän säteet sattuivat pienen väri-ikkunan läpi juuri tuohon äänettömänä seisovaan miesryhmään ja ne valaisivat vakavain, velvollisuutensa selvästi tuntevain miesten kasvoja.

V. OHOH, KULTAISTA KOTIA!

Kapeaa, jyrkkätörmäistä lahtea, joka suurelta, tuuliselta Puruvedenselältä polveilee sisämaahan päin, souti eräänä kolkkona syyspäivänä kolme venhettä, kaikki väkeä täynnä. Lahden rannat olivat kirjavassa syyspuvussaan. Koivuista oli tuuli tosin jo repinyt enimmät keltaiset lehdet, mutta törmällä olivat pihlajat ja punalehtiset vaahterat vielä koreimmillaan, vetäen väkisinkin puoleensa soutajain silmät.

Syksy oli tullut, Pyhäinmiesten päivä oli käsissä, ja tämän pyhän aikana oli talonpoikaisvankien vaihto tapahtuva Puruveden Putkilahdessa. Sen oli Degen-ukko, neuvottelemalla Käkisalmen venäläisten linnanherrain kanssa, aikaansaanut, — vaikeuksitta se oli tällä kertaa käynytkin, sillä Laatokan karjalaisten puolelta oli samanlaisia pyyntöjä tehty, — ja hän oli nyt itse saattamassa ryöstettyjä karjalattaria Savonlinnasta vaihtopaikalle. Rauha oli näet toistaiseksi säilynyt, eikä sen rikkoutumisesta nyt ollut tietoa.

Naiset soutivat, miehet istuivat jouten. Mutta usein pyörähtelivät soutajatkin teljollaan katsomaan taakseen, miten taival edistyi. Sillä ikävä hävitettyihinkin koteihin, harvojenkin eloon-jääneiden omaisten luo, se jäyti heitä sitä rajummin, kuta lähemmäs saavuttiin kotoisia kyliä.

Maat yhä kohosivat, kun syvemmäs lahdenpohjaan ehdittiin, ja nuo jyrkät törmät, joiden harjuilla kasvoi pilviä hiipovia hongikkoja, ne salpasivat pian kuin rakoon koko kapean veden. Sinne korkealle törmälle tähysteli Degen-ukkokin ja hän virkkoi perämiehelle, joka huopaamalla yhä venheen vauhtia lisäsi:

— Ei näy asunnon jälkiäkään näillä rannoilla. Taitavat olla vielä korpimaita.

— Ei ole eläjiä täällä, vastasi huopaaja. — Nämä ovat rajaseutuja eikä ihmisten haluta tehdä tänne pirttejään, sillä pianpa ne siitä poltettaisiin. — Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi: — Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, missä se raja oikein kulkenee.

— Siitäpä sitä juuri riidellään. Mutta Karjalan puolta tämä tietysti on.

— On täällä meidänkin apajia. — Mutta kas, näkyyhän jotakin savua tuolta törmäntakaiselta aholta. Eläjiä siellä siis kuitenkin on.

— Ehkä ovat käkisalmelaiset ehtineet sinne perille jo ennen meitä.

Degen-ukko kiintyi tarkastamaan nousevaa savua. Tähän Putkilahden päähän oli Laatokan karjalaisten ollut määrä, Pyhäjärven poikki soutaen, tuoda vankinsa. Ja siellä he jo olivatkin. Kun venheet kiersivät viimeisen niemen, oli edessä lahdenpohja ja sen törmältä nousi savu. Soutajat pysäyttivät tuokioksi aironsa ja jäivät katsomaan:

Harvaa männikköä kasvavalla mäellä oli siellä ryhmittyneenä kirjava ihmisjoukko. Ylimmäs törmälle oli pystytetty valkoinen teltta, — siinä oli kai Käkisalmen linnanmiesten sateenpitopaikka. Sen alaisella, järvenpuolisella, rinteellä oli useampia nuotiotulia ja niiden ympärillä parveili joukko naisia, kaiketi niitä karjalaisten viime talvena Savosta ryöstämiä, jotka nyt viranomaisten käskystä olivat luovutettavat omaisilleen takaisin. Naisia talviturkeissa, joissa vuosi sitten olivat lähteneet hiihtämään sytytetyistä kodeistaan, toisia kirjavissa karjalaisissa kauhtanoissa ja hunnuissa, jotka kai olivat orjuusajalla hankittuja. Heidän joukossaan liikkui rakotulien äärellä miehistäkin väkeä, vankien saattajia, pitkämekkoisia karjalaisia ja Käkisalmen linnanmiehiä, joilla oli kädessä pertuska ja päässä korkea, karvainen lakki.

Nämäkin ihmiset olivat, nähtyään lahdelta saapuvat venheet, pysähtyneet niitä katsomaan, ja niin siinä hetkinen vastakkain tuijotettiin. Onnellisennäköiset olivat odottavassa jännityksessään vangittujen naisten kasvot, ja tutkivina harhailivat niin saattajain kuin vastaanottajain katseet. Ne kysyivät levottomina, tuliko tuossa venheessä nyt todella omainen, äiti tai puoliso, ja oliko tuolla törmällä hakijain joukossa kaivattu poika tai isä.

— No, näetkö morsiantasi törmällä, kysyi Degen-ukko nuorelta sukulaiseltaan, kun toinen venhe, jossa Pentti perää piti, hiljaa lipui ensimäisen rinnalle ja vanhus näki, miten palavina Pentin silmät tarkastelivat vastassaolevaa mäen rinnettä. — En näe vielä, vastasi Pentti, koettaen hillitä äänensä levolliseksi. Hän tunsi, että monet hänen seuralaisistaan uteliaina katselivat juuri häntä. Koko retkikunta näet tiesi hänen olevan matkalla morsiantaan hakemaan, se tiesi juuri hänen aikaansaaneen tämän vankienvaihdon, ja siksi hänen levottomuutensa oli kuin kaikkien yhteinen.

— Mutta soudetaan kohti, kai sinunkin tyttösi tuosta naisjoukosta löytyy, lisäsi vouti, antaen samalla merkin airoissa oleville.

— Niin, soudetaan…

Pentti oli jo moneen kertaan itsekseen kuvitellut, miten hän tällä ratkaisevalla hetkellä esiintyy… Hän menee aivan tyynenä tytön luo, ojentaa hänelle kätensä ja sanoo hilpeästi: No, nyt tulin sinua Suopeltoon hakemaan, nyt ei isäsikään enää vastaan pane. Ja kiitollinen katse tytön kirkkaasta silmästä on oleva hänelle palkinto pitkistä ponnistuksistaan. Savolaisten venheessä he sitten soutavat Savilahteen, astuvat yhdessä metsätaipaleen poikki Vahvajärvelle, jossa ukkovanhus ja Manu heitä ilolla tervehtivät… Siihen päättyy Pentin harhailuaika ja se nihdinelämä, johon sattuman oikku hänet tuonaan viskasi. Vaan kauan he eivät viivy Vahvajärven uudistuvilla, he kiirehtivät kirkolle… sillä jo tänä talvena täytyy Suopellossa olla sekä isännän että emännän, — aika on taas käydä käsiksi rauhan työhön kotoisilla mailla…

Niin hän oli kuvitellut. Ja kun nyt venhe karahti rantahiekalle, johon Savonlinnasta mukaan lähtenyt Viljo ensimäisenä hyppäsi äitiään hakemaan, silloin istui Pentti vielä rauhallisena perässä, josta hän vasta toisten jälestä läksi verkalleen törmälle nousemaan. Hänen silmänsä pälyivät levottomina, mutta vielä hän koetti pysyä tyynenä astuessaan Viljon ja hänen äitinsä luo, jotka jo kyyneliin sulaneina toisiaan syleilivät.

— Missä Marketta? kysyi hän.

— Täällä on hänkin, tuolla kivellä hän istuu.

— Istuu, miksei jo vastaani riennä!

Äänekäs hälinä soi pitkin syyskosteaa ahdetta. Venheissä oli ilmoitettu, että karjalaisvangit jäävät rannalle, kunnes virallinen vaihtotoimitus on suoritettu. Mutta nähtyään omaisensa rinteellä, ei heitä pidättänyt mikään sinne nousemasta, eikä taas savottana rantaan juoksemasta. Saattajainkin mielet oli näet hellyttänyt tuo äkillinen yhtymisilo. Mutta ilossa oli samalla jotain hillittyä, sillä orjanelämä oli jo lyönyt leimansa noihin naisiin, jotka olivat raastetut palavista kodeistaan, surmattujen omaistensa ja itkeväin lastensa luota. He olivat vieraalla maalla toivonsakin menettäneet, eivätkä vieläkään uskaltaneet siihen uskoa, vaan koettivat pelokkaina, niin pian kuin ehtivät, lymytä omaistensa turviin.

Tämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse käveli Pentti hiukan nolona ylemmäs törmälle, jossa hän mäntyjen lomitse näki Marketan istuvan yksin kivellä, — nyt hän vasta tyttönsä tunsikin. Mutta niin kalvakka oli tyttö, niin oudon säikähtyneenä vilkui hänen katseensa villahuivin alta, Pentin astuessa häntä kohti, että melkein tuntui siltä, kuin olisi tyttö häntä peljästynyt.

— No, nyt lähdet Marketta emännäksi…

Pentti oli ojentanut kätensä, niinkuin hän mielensä kuvitelmissa oli sen suunnitellut. Mutta hänen sanottavansa katkesi ja hänen ojennettu kätensä vaipui itsestään alas.

— Etkö tunnekaan minua, Marketta…? sammalti hän.

Tyttö oli noussut kiveltä ja seisoi siinä hänen edessään solakkana, pystypäisenä, jommoisena Pentti muisti hänet Juuritaipaleen kujalta, johon Marketta aina juoksi sulhoaan vastaan. Mutta se ei ollut sittenkään enää sama tyttö. Poissa oli silmästä se iloinen veitikka, joka Pentin aina oli sulamaan saanut, — luomet olivat puoleksi ummessa, ikäänkuin ei tyttö olisi ollut aivan hereillään, ja suun kupeelle oli kovettunut pari terävää juovaa, jotka tekivät Marketan kasvot kylmän näköisiksi. Ja kylmänä hän siinä ääneti seisoikin.

Paljo oli tyttöraukka mahtanut orjuudessaan kärsiä, kun on noin muodoltaankin muuttunut, päätteli Pentti, ja toisti ääneensä:

— Etkö tunne… kovia olet kai saanut kestää…

— Tunnen. Kiitos kun hakemaan tulit.

Niin vastasi nyt Marketta soinnuttomasti, vastasi ilmeisesti neuvotonna. Hänen äänensä tuntui vieraalta ja hänen hyppysensä hypeltivät rauhattomasti valkoisen karjalaismekon poimuja. Pentin mieleen välähtivät oudot mietteet, hänen päätään melkein huimasi, ja ikäänkuin herättääkseen sekä itsensä että tuon avuttoman immen, tarttui hän yhtäkkiä Marketan käteen, tempasi hänet likemmäs ja lausui:

— Miksi viivyttelet, nythän on kärsimysaikasi lopussa. Laskeudu venheeseen, niin soudamme suoraan isäsi luo, joka ikävällä sinua odottaa.

Näin puhuen tuli Pentti heittäneeksi silmäyksen Marketan ohi sen kiven taa, jossa tyttö äsken oli istunut. Siinä seisoi honkaan nojautuneena ja puolittain sen peitossa karvalakki karjalainen. Se oli metsistyneen näköinen, pitkänhuiskea mies, jonka huulilla oli pilkan hymy, mutta jonka silmissä asui vihan palo. Pentin katse tarttui väkisinkin häneen.

Karjalainen huomasi sen ja heti hän Pentille purevasti virkkoi:

— Entäpä jos ei tyttö lähdekään teidän taipaleillenne. Ehkä hän jääkin tänne.

— Tännekö!

Pentti ei aluksi käsittänyt tästä mitään, mutta taas tyttöön katsoessaan hän tunsi verensä alkavan kohista. Tuokion hän seisoi kuin typertyneenä, sitten hän suuttui omalle typeryydelleen, ja virkkoi, kääntyen selin karjalaiseen, jonka silmäin vihat häntä ikäänkuin viiltelivät:

— Ei ole teillä enää valtaa pidätellä meidän naisiamme. — Ja tytölle hän puhui entisellä hellyydellä: — Et ole vielä Viljoakaan tervehtinyt, Marketta, tule tuonne, missä hän on äitinsä luona.

Nyt Marketta jo seurasi Penttiä, askelta jälempänä, siihen alemmas ahteelle, jossa Viljo vielä iloisesti tarinoitsi äitinsä kanssa. Iloa säteili kaikkien silmistä, joiden ohi Pentti kulki, mutta hänen omassa rinnassaan tuntui pistos, hänen äsken niin onnentäyteistä mieltään raatelivat epäilyksen kynnet. Hän näki kairalakkisen karjalaisen, yhä iva huulillaan, taas lähestyvän mäntyjen lomitse, ja Marketta pysähtyi siihen äänettömänä kuin tuon toisen tahtoa totellen.

— Kuka se on tuo? kysyi Pentti puoliääneen Viljon äidiltä, hilliten kuohahtamaan pyrkiviä veriään.

Vielä oli arkuutta vanhemmankin vaimon katseessa, kun hän vastasi:

— Sehän on Kosoinen, jonka talossa meitä on orjina pidetty.

Pentti hytkähti ja huudahti, katsellen kuin aavetta tuota pitkämekkoista miestä:

— Kosoinen… eikö häneltä Manun kirves kalloa halkaissut viimekesäisellä retkellämme?

— Veljeltä halkaisi, — henki oli siitä mennä meiltäkin. Mutta tämä toinen veli, Jyri, se meidät silloin pelasti raivostuneen kylänväen kostosta.

— Veli… oliko niitä siis kaksi?

— Kaksi oli, molemmat olivat karjalaisten johtajia, kun he viime talvena Vahvajärville hyökkäsivät. Ja tämä se juuri otti meidät orjikseen; toiset olisivat kai tappaneet meidät niinkuin mieheni.

Kuiskaillen kertoi orjuudesta palannut nainen näitä raskaita muistojaan. Mutta Pentin korvat kohisivat yhä kuumemmin; hän tuskin enää kuuli mitä siinä puhuttiinkaan. Sadat kysymykset pyörivät hänen kielellään, mutta hänen oli vaikea niitä sanoihin pukea. Koettaen yhä säilyttää malttinsa kysyi hän vihdoin:

— Ne ovat kai teitä siellä pahasti rääkänneet, raakalaiset?

— Arvaathan sen orjan elämän. Mutta muita on ehkä rääkätty vielä pahemmin kuin meitä.

Pentti sopersi:

— Arvelin, kun Marketta on noin muuttunut, näethän…

Surumielisesti puisteli Viljon äiti päätään:

— Näen, näen, — sitähän olen surrut enemmän kuin omaa kohtaloani. Väliin hän itki, väliin iloitsi, sitten noinikään näivettyi. En tiedä, vaivautunutko lie, vai ovatko he hänet salaa loihduillaan lumonneet. Mutta ehkä hän siitä taas tasaantuu, kun pääsee kotoisille oloille.

— Ehkä tasaantuu… niin tietysti.

Pentti karkoitteli mielestään synkkiä aavistuksia. Viralliset vaihtotoimitukset tapahtuivat juuri teltan viereisellä aholla, jonne Degen-ukko oli sotamiehineen noussut. Kankeasti se kävi ja epäillen siinä toisiaan katseltiin, mutta pitkiä aikoja ei siihen siltä tarvittu. Ennakolta laadittu vaihtamissopimus nyt vain allekirjoitettiin ja sen tehtyä suutelivat kaikki sopimuksentekijät, rajaneuvotteluissa totuttuun tapaan, ristiinnaulitun kuvaa. Mutta kun sen jälkeen käkisalmelaisten tarjooma tervehdyshaarikka oli tyhjennetty, huusi jo Pietari Degen alas miehilleen, että vaihdetut Savon puolen naiset saavat asettua venheisiin. Niihin he ryntäsivätkin nyt siellä rannassa, ikäänkuin levoton kiire olisi polttanut heidän jalkojaan, päästäkseen pois orja-isäntäinsä luota.

Jo lähti Viljokin äitineen laskeutumaan rantaan, ja silloin Pentti taas astui Marketan luo, virkkoen rohkaisevalla äänellä:

— Joutukaamme venheisiin, toiset jo menevät.

Marketta astui askeleen alaspäin. Mutta samassa oli piikkosmekkoinen karjalainen hypännyt hänen rinnalleen, tempaissut häntä käsipuolesta ja huudahtanut kovalla äänellä, joten se kuului pitkin ahdetta:

— Maltappas, ei tästä niin kiirettä ole!

Hän näytti tahtovan kiusoitella Penttiä, jonka hän tietysti oli huomannut orjansa sulhaseksi. Lähellä seisovat savolaiset arvelivat Kosoisen kiukuttelevan siitä, kun Pentti, joka Laatokan saaresta turhaan oli hakenut tyttöään, nyt hänet sittenkin vei.

— Syrjemmäs! ärähti Pentti jo käheällä äänellä. Mutta karjalainen, jonka hillitön luonto siitä pakosta vain näytti nousevan, asettui Pentin ja tytön väliin ja puhui viimemainitulle, häntä intohimoisesti silmiin katsoen:

— Hyvinhän olen sinua Karjalassa pidellyt. Valtojen käskystä sinut tänne toin, mutta vielä tästä päästään palaamaankin, jos tahdot.

Hän seisoi siinä kumarassa kuin ilveskissa saaliinsa kimpussa, kuumasti hengittäen. Ja Marketta, joka oli vielä entisestään kalvennut, näytti olevan ryöstäjänsä pakotuksen alainen.

Miesten kiihtyneet äänet olivat koonneet yhä useampia syrjässä seisoneita männikköön kuuntelemaan tuota sanasotaa, joka oli syntynyt vihollisheimoisten välillä. Tapansa mukaan olivat he ensin molemmin puolin laskeneet heistä leikkiä, toiset Kosoisesta, joka, vaikka nainut mies olikin, ei raskinut luopua orjattarestaan, toiset Pentistä, jonka retki näytti nolosti päättyvän. Mutta nyt teki tappelun uhka syrjäisetkin vakaviksi. Marketalle, joka hätäyksissään ei tiennyt mitä tehdä, virkkoi muuan savolaisista kummastellen:

— Seurannethan toki sulhastasi, joka sinun tähtesi on tehnyt koko tämän matkan!

Mustaksi muuttui silloin tyttöä pitelevän karjalaisen haahmo. Arkailematta enää tappelunkaan syntymistä, kivahti hän terhentävänä Pentin eteen, kiivaillen:

— Sulhanen olet voinut olla, mutta et ole enää, penikka!

Silloin leimahti Pentinkin luonto. Hän kohotti kirvestään:

— Siivolla eroa, naisvaras, taikka survon ruumeniksi luusi!

Tappelu oli tulossa. Mutta syrjäiset juoksivat väliin, ja jo oli Pietari Degenkin laskeutunut ahon harjalta katsomaan, mikä kiista nyt männikköön kokosi väkeä.

— Karjalainen ei tahdo laskeakaan orjaansa, selitettiin hänelle miesjoukosta.

— Orjapa ei tahdo lähteä, ilkkuili Kosoinen. Antaa hänen itsensä valita, lähteekö vai jääkö!

Siihen saapui nyt käkisalmelainen päällikkökin ja hän nyt tytöltä naurellen kyseli:

— No, mitä sanot itse?

Marketta seisoi siinä kuin kivettyneenä, näkemättä, kuulematta mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän vain puristi huivia silmilleen ja hänen ruumiinsa nytkähteli hiljaa. Pentti viipyi yhä hänen vieressään, ja hänen katseessaan oli yhä vielä sääliä, mutta hän huomasi itse säälinsä vähinerin muuttuvan kylmäksi, jäätäväksi pettymykseksi. Ja savolaisten joukosta, jotka aluksi olivat vain nauraneet tuota juttua, ettei muka orja tahtonut kotiinsa palata, siellä rupesi nyt kuulumaan hämmästyneitä, säikähtyneitä, kauhua kertovia huudahduksia:

— Hän on lumottu!

— Tytölle on Karjalassa syötetty käärmeen 'mujeita!

— Nähkääs, kuinka polttavat hänessä vielä velhon myrkyt, — Jesus Maaria avuksi!

Se oli tuskan hetki Pentille, jonka sydämessä vihan ja häpeän tunteet kamppailivat. Nyt hän jo oivalsi menettäneensä sen tytön, jota pelastamaan hän oli tullut. Mutta Pietari Degeniä, joka hänkin vähitellen huomasi, mistä tässä oli kysymys, suututti tuollainen kohtaus ja hän katkasikin sen lyhyeen, lausuen:

— Virallinen toimitus on päättynyt, tässä ei ole enää aikaa peruutuksiin. — Ja hän karjasi vitkasteleville: — Venheisiin kaikki Savon puolen naiset ja miehet, ja tuossa paikassa! Heti lähdemme soutamaan!

Sitä ääntä oli toteltava, sen näytti Markettakin ymmärtävän. Kuin ajettu karitsa juoksi hän väkijoukon keskeltä pois, juoksi alas rantaan ja heittäytyi siihen venheeseen, jossa hänen kälynsä istui, jääden siihen vavisten kyyhöttämään. Oudoksuen ja ääneti sitä katsoivat savolaiset, jotka nyt tämän välikohtauksen jälkeen laskeutuivat rantaan. Mutta törmältä kuului kairalakkisen karjalaisen uhmaava, ilkkuva ääni, kun hän huusi:

— Pakene, sidottu olet sittenkin…!

Pentti viivähti vielä männikössä: Sapekkaina, hehkuvin silmin, seisoivat siinä tuokion vastakkain nuo kaksi miestä, jotka nyt vasta oikein oivalsivat, kuinka katkerat toistensa ikiviholliset he olivat. Ainoastaan asemiesten läsnäolo esti heitä toisiinsa kiinni tarraamasta, ja hengästyneenä kulki Pentin ääni, kun hän lausui:

— Vielä kerran sinut tapaan, haaskalinnun, — nyt Kosoisen tunnen!

Ja pois suli tuokioksi iva toisenkin äänestä, jättäen vain vihaa jälkeensä, kun hän yhtä intohimoisesti vastasi:

— Ja vielä kerran haen minä tuon naisen, joka ei koskaan ole oleva sinun. Tiet tunnen jo hyvin!

Uhkaus kielellään, sydämessään polttava viha, kääntyivät molemmat kulkemaan eri tahoille, toinen mantereen puolelle, missä Savosta tuodut vangit jo olivat lähtövalmiina, toinen vesille jo työnnettyyn venheeseen. —

Äänettömänä, pinnaltaan kylmänä, istui Pentti taas ohjaamassa venhettään kapeaa Putkilahtea myöten selälle päin. Venhekuntalaiset eivät häntä puhutelleet, eivät kyselleet eivätkä lohduttamaankaan yritelleet, vaikka he näkivät, kuinka harmajaksi oli käynyt kiilto hänen silmissään, jotka tulomatkalla säteilivät niin voitonvarmoina.

Heillä olikin nyt jokaisella kylliksi omia asioita, jutellessaan pitkän ikävän jälkeen tapaamiensa omaisten ja tuttavien kanssa. Iloinen, äänekäs porina soi yli syksyisten vesien, kun puheliaat savolaiset suurissa kymmenhanka-venheissään niiden yli länttä kohden puskivat. Ja tuontuostaankin kuului venheistä hilpeä huudahdus:

— Ohoh, kullaista kotia!

— Vaikka ryöstetty liekin!

Nopeasti katkesi taival.

Ensimäisessä lepopaikassa, pienen Purusaaren rannalla, jossa retkikunta aterioitsi, siellä tulivat muutamat toisessa venheessä kulkeneet tuttavat, kuten Viljo äitineen, Penttiä lohduttamaan. He kertoivat, että jo oli Marketan mieli kyyneleihin sulanut, ja se oli toki hyvä merkki siitä, että hän vähitellen kyllä entiselleen virkoaa.

— Ja jos hän on lumottu, niin onpa Savossakin velhoja, jotka pahan luotteista päästävät, niin lisäsi Marketan kohtalotoveri.

Pentti kuunteli hyväntahtoisen naisen rauhoittavaa puhetta, mutta hänen mieltään se ei voinut keventää. Tuokion kuluttua hän vakavana virkkoi Viljolle:

— Saata sinä naiset taipaleen taa. Ja vie sitten terveiset isälleni Suopeltoon, että älköön hän nyt minua sinne odotelko.

— Etkö tulekaan meidän kanssa kotiin, Pentti? kyseli nuorukainen alakuloisena.

— En. Nousen tästä Pietari-enoni venheeseen ja soudan siinä Vuoksenniskaan.

— Palaat siis takaisin Viipuriin. Entä sitten?

Pentti katseli selälle, jossa vaahtopääaallot kuohuivat, eikä vastannut. Mutta hetkeksi hän taas vilkastui ja virkkoi:

— Kerro Manulle, että toinen Kosoisen veljeksistä vielä elää, mutta minä hänet kostan. — Ja muistaen karjalaisen uhkausta hän lisäsi: — Parasta on, että te talveksi muutatte Juuritaipaleelta kalasaunoille, sillä rauhasta ei siellä kotona nyt ole takeita.

Degen-vouti näkyi jo hankkiutuvan venheeseensä ja hänen luokseen astui nyt Pentti, tarjoutuakseen siihen soutajaksi. Jäykkä soturi katseli Penttiä ensin ankarasti, sitten jo säälien, ja vastasi vihdoin:

— Kyllä Viipurissa miehiä tarvitaan. Ja siellä ehkä saadaan pian sellaista työtä, joka lemmen surut haihduttaa. Astu venheeseen!

Kolmelle taholle soutivat alukset pienestä Puruveden saaresta. Yksi souti Savonlinnaa kohden, josta se oli lähtenytkin, toinen kiskoi länteen päin, viedäkseen Suur-Savon naiset kotiseudulleen, ja kolmas, jossa Viipuriin menijät istuivat, painoi Saimaan etelärannalle. Pian piteni matka venheiden välillä. Mutta kun se tervakaula, jossa Pentti nyt souti, juuri oli solumassa kolkkorantaisen kalliosaaren taa, silloin kääntyi nuori mies vielä silmäilemään Suur-Savon matkuetta. Kylmästi puhalsi pohjoistuuli aavan selän yli, pärskyttäen vesiä varpelaitojen yli; etenevästä venheestä vilahti vain joku huivi keikkuvien aaltojen yli, eikä silmä voinut enää erottaa, kuka siellä oli tuttava, kuka outo. Mutta Pentti tiesi, että tuolla meni nyt hänen nuori unelmansa, — se unelma, joka niin armottomasti oli särkynyt!

Ja venhe solui kohisten kolkkorantaisen saaren taa.

VI. SIGRID-ROUVAN KIRJE.

Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin portista, jonka kupeella kirkon palvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen, raaka, kostea syksyilma; sumu oli yhtämittaa sakeana peittänyt tuon pienen kaupungin ja sitä ympäröivät kukkulat. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan ja sen vuoksi nuo papit, jotka jo aamuhämärissä olivat kirkkoon menneet, aivan hämmästelivät sitä päiväkullan kirkasta helotusta, joka hohti heitä vastaan talojen tiilisistä katoista ja korkeaharjaisista päädyistä.

— Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä, komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet olivat hienot, mutta miehekkään lujat. Hän veti ilmeisellä nautinnolla keuhkoihinsa tuota puhdasta, raitista ilmaa, kehuen: — Tätä kelpaa hengittää!

Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi toverilleen:

— Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? — Hän viittasi päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, — siinä oli tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katarinan alttarin pappila, — ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella asuntokin.

Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa oikein miellyttävän.

— Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. — Minun täytyy taas pian joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. — Entä sinä, Paksu-Antti, kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.

— Minäkö, — minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.

— Siis saatan sinua, tahdon jalotella, — kävellään!

Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, hänen jo ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.

Hän seurasi nyt tukevaa toveriaan Kirkkokadulle, joka kapeana lähti mutkittelemaan tuomiokirkolle kuuluvain kivitalojen lomitse, seurasi sen puisen sillan yli, joka vei Kupittaan lähteeltä Aurajokeen laskevan pienen puron eli "kroopin" poikki, ja edelleen torille päin. Oikealle kädelle jäi Pyhän Annan kappelin suuri pappila ja kiltta, vasemmalle Pyhänhengen ja Pyhän Eerikin alttareille kuuluvat korkeat kivitalot. Kapeasta kadunpäästä aukeni pian pitkulainen, joelle ja sillalle päin antautuva tori, jonka mantereenpuoleisena päätynä oli raatihuone ja jonka sivustoilla seisoivat vieri vieressään porvarien ja myöskin kirkollisten laitosten matalat, kiviset myymälät. Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päiväpaisteiselle torille katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan, vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:

— Minne kiire, Pietari?

— Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.

— Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?

— On, tuolta hän juuri tulee.

Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:

— Meillä on yhteinen matka, maisteri, mutta viekäämme ensiksi kotiin nämä avaimet.

— Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta kävelen, vastasi maisteri.

— Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan; kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.

— Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut Tukholmasta?

— Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset huolettavia.

He kävelivät torilta länteen päin mutkittelevaa kapeaa kujannetta myöten Kaskistenmäen rinnettä kohti. Tässä kaupunginosassa olivat porvarien ja käsityöläisten asunnot, ja siellä oli nyt, päinvastoin kuin torin toispuoleisessa, juhlallisen hiljaisessa kirkkokorttelissa, elämää ja liikettä. Siellä kaikuivat tynnyriseppäin vasaraniskut, siellä surisivat sorvipyörät aukinaisissa työpajoissa, ja lapsilaumoja juoksi ilkamoiden kadulla. Porvarien kiltan kellarissa näkyi myös jo olevan kova liike; aina kun ovea avattiin, tulvahti sieltä äänekäs tarina ja imelä oluentuoksu.

Siitä kappaleen matkan päässä oli kolmen kuninkaan alttarin pappila, jonne Paksu-Antti livahti emännöitsijänsä ja heidän yhteisten lastensa luo. Kadun toisesta päästä näkyi jo vankka, korkea tiilimuuri ja tiukasti suljettu raudoitettu portti, — siinä oli mäellä pyhän Olavin vanha ja rikas dominikaaniluostari, joka kirkkoineen ja muine rakennuksineen muodosti oman, suljetun yhteiskunnan Turun läntisessä laidassa. Sen viereen oli Vartiovuoren rinteelle kohonnut pienistä, sekaisin rakennetuista, turvekattoisista mökeistä röttelöinen kerjäläiskylä, joka eli veljeskunnan turvissa ja sen almuilla. Mutta ylempänä vuorella pyörivät porvarien tuulimyllyjen siivet iloisesti päivänpaisteessa ja niiden kupeitse näkyivät Saksan kestien neliönmuotoon rakennetut talot. Näilläkin oli tällä kaukaisella rannalla oma erityinen, suljettu yhteiskuntansa.

Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa ja häntä odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä, katsellen rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa. Siellä oli aivan vedenrajassa olevain porvaritalojen edustalla kunkin kauppiaan omat, jokeen rakennetut laivalaiturit ja niiden ääressä kuhisi vilkas toiminta, — laivoja purettiin, toisia vivuttiin laituriin, ilmeisesti kiirehdittiin alkavan talven varalta. Maisteri aikoi palata takaisin näitä vilkasliikkeisiä rantakatuja pitkin, mutta pormestari tuli, tarttui häntä käsipuolesta ja he läksivätkin kävelemään Vartiovuoren rinnettä kiertävää kujannetta alaspäin.

— Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa, joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Sturea vastaan, kukistaakseen hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. — Niin puhui pormestari nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. — Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.

— Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri, hiukan epävarmasti, tietämättä vielä mihin pormestari, jonka tuumat usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.

— Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: — Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että lopultakin pakoitettaisiin Steen-herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?

— Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten oivaltamaan kävelykumppalinsa tarkoitusta.

— Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan edun vuoksi olisi Steen Sturen valta-asema nyt uhrattava.

He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion ikäänkuin punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:

— Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että Sture syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.

— Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille. Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri on suuri vaikutus piispaan, muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle maalle, Suomelle, on velkapää.

He olivat jo kävellessään astuneet sen suuren valtatien, Karjakadun, poikki, joka kaupungista johti etelään päin, ja oikaisivat nyt yli sen kaupunginviereisen, jäätyneen suon, jonka reunoilla olivat porvarien kaalimaat. Vähän sivummalla muodostui suo matalarantaiseksi järveksi, ja sieltä, Mätäjärveltä, kajahteli nyt syksyn ensi jäällä iloitsevan nuorisoparven raikas ääni, kun teinit luistellen leikkiä löivät. Kävelijät pysähtyivät hetkeksi siihen nauttimaan nuorison ilosta. Mutta vilkasliikkeinen pormestari jatkoi vielä äskeistä puhettaan:

— Minä muistan kyllä, että Steen Sture on meidän, porvarien, ystävä, mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen suomalainen.

Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti, ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syttyi outo hohde.

Päivän kultainen kehä laskeutui jo sangen lähelle järventakaisen Getrudinvuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Getrudin väsyneiden matkailijain majatalo. — Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui mietteistään ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin etäiseen sivustaan olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.

Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon, piispan peltojen laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut linnantapaiseksi; raudoitetun portin yläpuolelta kohosi torni, ja portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia vartioina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.

Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti yksin nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä, villainen aamuviitta ja päässään musta tasalakeinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Tässä ympäristössään, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.

— Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana, silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.

— En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. — Me saamme tänään antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.

— Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?

— Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteenomana. Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, — lue se!

Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkoen viimeksimainitulle:

— Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.

— Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle selustapenkille istahtaen. — Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!

Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi uudistettua välirauhaa. Silloin oli peljätty sodan jo piankin ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan, suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta havitelleet Suomen rannikkoa ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkunverran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja Turussa olivat miehet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan. Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.

— Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari piispa-serkultaan.

— Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit. Käykää taloksi!

Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, mutta viisaita miehiä. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Novgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä viimeksi tullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:

— Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun syyskesällä sieltä läksin.

— Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä peräpenkille. — Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.

— Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti Klaus-herra väliin.

— Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan virolaisen viestin. — Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. — Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osottanut Steen Sturelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on vakavasisältöinen kirje, — niin, lue, maisteri!

Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta himmeä valo lankesi pergamenttiin, ja hän luki:

— — — Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä, ettei hän voi niinkuin tarve ja tahto olisi hoitaa tämän maakunnan puolustamista, johon meillä ei enää Jumala paratkoon ole varojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Novgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on luvannut ottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Senvuoksi lankean polvilleni ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen hengenvetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa, enkä edes alaikäisten lastenikaan vuoksi, vaikka tunnemmekin moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on valtakunnan avain — — —.

Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:

— Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi ritariksi lyötämän!

— Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. — Ryssällä on paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.

— Totta tosiaan, vähemmästä aiheesta on ristiretkiä saarnattu, huoahti hiljainen tuomiorovastikin. — Meillä on täysi syy kannattaa Sigrid-rouvan anomusta.

— Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehovoimaisuuteen, vaikka se onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus-laamanni harvakseen. — Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen silmänsä ovat heikot, — hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa, mutta tänne Suomeen asti ei hänen katseensa kanna. "Te aina ruikutatte", — muistammehan hänen nuhteensa Viipurista.

Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.

— Sinä tarkoitat, Klaus…?

— Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa siihen liian paljon luottaa. Meidän täytyy itsemme suoranaisemmin toimia.

— Ja itsenäisemmin! — Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn ja saatuaan näin tukea mielituumalleen kävi hän nyt sitä kokoontuneille herroille innolla esittämään: — Onhan meillä olemassa helppo keino välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen Sturelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme Hannu-kuninkaan maahan!

Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympäri, joka näin yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unioonikysymykseen, joka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puolen vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:

— Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan sota estetyksi?

— Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unioonikysymyksestä. Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemään liittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan. Siinä on meille rauhan tie!

— Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unioonikysymyksen?

— Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa paljon. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen-herran valtaa.

Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:

— Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on sekin tehoton. En pelkää niin kuin monet muut tanskalaisen nousemista valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile uniooniaatetta, joka voi tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi… ei pelastaisi Suomea suuriruhtinaan valloitushimosta.

— Miksi ei? kivahti Niku ja häntäpä jo monet säestivät.

— Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, nimittäin koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.

Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläistanskalaisista sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:

— Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!

— Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen, huudahti Klaus-herra, hänkin pettyneenä.

— Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa. — Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.

Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli matalana hiilosti, ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:

— Mutta se on kuitenkin merkillistä!

— Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.

Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään siitä nostamatta:

— Sain viime Ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipzigin-aikaiselta ystävältäni, — hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.

— Toinen? Kuka? — Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana maisteri vastasi:

— Steen Sture!

Maunu-piispakin hypähti seisomaan tämän nimen kuullessaan ja katsoi sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.

— Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, — arkkipiispa ei tahdo Steen Sturelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.

Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja nöyrällä äänellä:

— Siksi juuri, isä, en ole kertonut, kun tuo syytös on niin ankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkuin siitä puhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan lohkomista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua, suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime kokouksessa oli Steen Sture pantu lujille sen johdosta, mitä hän Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen-herran lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta ja se raukesi…"

Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:

— Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Sture on epäsuosiollinen meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen erämaita.

— Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen, — olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! — Piispa silmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: — Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä. Nyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:

— Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on tehty, — se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella itselleen rauhan!

— Se ei ole hänestä kai kallis hinta?

— Entä meistä?

Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. — Sitäkö varten, kyseli hän, on vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksellään puolustaneet kotiseutujaan, — näinkö Ruotsin hallitus heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!

— Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.

— Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan Suomea. Jos Steen Sture pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi jokseenkin saman osan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu, — voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!

— Mutta niin ei saa tapahtua, meidän, Suomen miesten, täytyy se estää, — niin huudahti tummanpunaiseksi käynyt Etelä-Suomen laamanni. — Tulkoon mieluummin sota!

Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti äänensä:

— Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. — Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: — Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, — omat varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette samoin.

Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että se apu ei mihinkään riitä. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että niitä kysyttäisiin airueelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen Turkuun.

— Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä, lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta sanantuojaa.

Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airueen, joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartwig Winholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeesta.

Hyvin hän ne tunsikin. Varusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat nyt ruostuneet raatihuoneen kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat syksyllä Novgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannnen miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.

— Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa.

Mutta Klaus Horn pudisti päätään:

— Siihen kurki kuolee kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseisiin koko maasta. Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.

Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin pitäjiin. Mutta kun Suomen talonpojat olivat aivan tottumattomia sotapalvelusta suorittamaan, kävi välttämättömäksi lähettää linnain nihtejä ja aatelispalvelijoita eri seutuihin tuosta sotaväenotosta huolta pitämään. Siihen oli saatava Turun linnanpäällikönkin, Hannu Didrikinpojan, kannatus, — häntä ei piispa ollut tähän neuvotteluun kutsunut, koska hänen läsnäollessaan, hän kun oli Steen Sturen uskottuja, neuvottelut eivät voineet tapahtua vapaasti. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.

Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi. Ja hän sai puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla kulmallaan.

Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.

Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa ja samalla hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin. Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:

— En voi tarjota teille illallista, tuskin sitä voin tänään itsekään saada tässä suuressa talossa.

Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka harvoin jouti muistamaan talousasioitaan. Mutta hänen sihteerinsä oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:

— Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.

— Kiitos Paavali, vastasi piispa, — sinä minut usein pelastat pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, — me tulemme!

Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta aateliskodista ja jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevan Katrin pappilaan.

Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä innostustaan, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:

— Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan nimesi?

— Pentti Heinonpoika.

— Rälssimies?

— Ei, talonpoika ja nyt nihti.

— Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?

— Niin kai.

— Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!

Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen nuoren airueen mieleen.

Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin ane taloon. Siellä oli jo pöytä katettu ja tulia juuri sytytettiin suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.

Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli suurelle ruokapöydälle katettu: Siinä oli suuria vateja kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsäriistaa ja paksuja makkaroita ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden, hyytelömaljan ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat, sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, — tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.

Pöytään istuttua saivat ruoat huiman lähdön. Huomenna oli taas paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin Steen Sturen välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen, — kyllä ne ovat arkkipiispan kurissapitämistä varten valetut. Kuninkaan nimeä ei Steen Sture tosin ole tavotellut; siitä häntä jo aikoinaan varoitti enonsa Kaarlo Knuutinpoika, jolla tuosta nimestä oli ollut enemmän kärsimystä kuin iloa, mutta valta ilman nimeäkin on Steenille makea. Vallan säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan…

Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla, Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras innostus, kun hän jatkoi:

"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa, mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että me olemme täällä syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme varjelemiseen. Siksi on meidän pelastettava Viipuri!"

Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka sytytti kuulijat ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän yhteisen maljan.

Tinamalja vapisi pöydän alapäässä pystyyn nousseen nuoren airueen kädessä eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta. Hän ei tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut hänelle ennen koskaan kukaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaa elää ja kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.

Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:

— Niin, meidänhän tämä maa on. Minä uskon, Paavali, siihen tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.

— Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksensa vallassa.

Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi maljan ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmille noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.

— Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. — Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. — Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.

Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta, eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvoikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäällä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartiain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeisiin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.

Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kypene erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:

— Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.

— Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.

— Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.

Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi:

— Elä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.

— Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja antaa laiminlyöntimme anteeksi.

Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.

Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hän oli tänään kuullut niin outoja asioita, että mielikuvitus oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastajassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:

— Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!

VII. YKSINÄINEN VANHUS.

Liedellä hiilosti jo lopulleen palanut tervastuli, vielä joskus tupsahdellen ja silloin valaisten puolihämäräksi suuren, aution tuvan. Tuvan penkillä, pitkän honkapöydän viereisellä rahilla, istui polvet ristissä yksinäinen, pieneksi kutistunut vanhus, jonka kuihtuneita, harvapartaisia kasvoja tervastuli välähtäessään valaisi. Mutta vanhuksen kasvot eivät silloinkaan värähtäneet, — hänen silmistään oli valo sammunut.

Hänen tarkkaavaisuutensa oli silti valveilla: hän kuunteli. Äänetöntä oli suuressa pirtissä, siellä kuului vain vanhuksen oma, hiukan yskäiseltä pihisevä hengitys. Sirkkakin, joka joskus uunin takana alotti siristyksensä, keskeytti sen heti, ikäänkuin säikähtäen tuota hiljaisuutta. Harvoin kuului askeleita pihamaaltakaan, kun siellä karjavaimo kulki ladon ja navetan välillä, ja nuokin askeleet, joista sokea isäntä muuten talonsa tapauksia seurasi, soivat nyt äsken sataneessa lumessa oudon talttuneilta. Mutta hän kuunteli sittenkin, kuunteli jotakin kaukaisempaa ääntä. Käveli lattian poikki, raotti ovea, seisoi siinä tuokion, jännittynein piirtein, ja palasi taas pettyneenä peränurkkaan. Siinä seinällä riippui puolitekoinen verkko, ukko selvitti kopeloimalla rihmat ja tarttui käpyyn.

Mutta pian käpy pysähtyi. Jostakin kaukaa erottivat vanhuksen korvat outoa kummaa, kuin kavionkapsetta lumiselta tieltä… Hiljaa nosti tutiseva käsi taas verkon naulaan… Se on ratsastaja, joka lähenee, on se — kääntyyköhän tuo tienhaarasta Suopeltoon? Pingoittuneet ovat vanhuksen raunioiset kasvot ja sormet tärisevät, kun hän pyyhkäisee veden sammuneen silmänsä kuopasta… Ei kuulu taas mitään, taisi ajaa ohi… Jännitys sulaa, lerpalleen valahtaa vapiseva alahuuli.

Mutta yhtäkkiä ponnahtaa ukko taas jakkaralta. Kujan suussa kopajavat kaviot ihan selvästi kallioon, ja väsynyt ratsu huohottaa raskaasti.

— Voi olla voutirenki tai muu asiamies, puhelee vanhus ääneensä, ikäänkuin tyynnyttäytyäkseen. Mutta hän ei tyynny, hän kävelee keskilattialle, tulijaa vastaan. Vieras kuuluu pihalle pysähtyvän; taluttaa jo hevosensa vajaan, astuu jo eteiseen, tapailee ovenkääkkää. Jo kopeloi pimeässä tuvassa, hakeupi uunin luo, puhaltaa hiilokseen ja sytyttää päreen.

Vanhus on taas istahtanut rahille, eikä hänen kätensä enää vapise. Hän on jo tuntenut tulijan askeleet, tuntenut tempaisun, kun se oven avasi, ja hän istuu siinä nyt ääneti nauttien noista tutuista liikkeistä. Se on näet hänen oma poikansa, joka tuossa pärettä katkoo ja lumia karistaa. Häntäpä vanhus onkin odottanut, on epäillyt ja arponut yksinäisessä pimeydessään… hän on nyt tullut, koti veti hänet siis vihdoinkin luokseen!

Tuohus kädessään astuu tulija peremmäs, näkee vihdoin sarkamekkoisen vanhuksen ja huudahtaa:

— Isä, siinä istut etkä puhu mitään!

— Tulit kotiin Pentti sittenkin, puhuu ukko harvakseen. — Terve tuloa! Kauan maailma sinua jo pitelikin. Ojenna kätesi… tulitko käydäksesi vai jäädäksesi?

Hän haparoi poikansa kättä, pitää sitä tuokion kankeassa kourassaan ja laskee sen sitten ikäänkuin talttuneena irti. Ja nuorukainen istuu hänen viereensä puhellen:

— Tulinhan nyt luoksesi, isä, Suopeltoon. Mutta miten on sinun laitasi, joko loppui silmistäsi viimeinenkin valo? Ja miksi istut yksin täällä tuvassa, isä; missä on talonväki, naiset, kaikki?

— Töissään tietysti, ulkona ovat. Eikä enää paljo väkeä olekaan Suopellossa, — omaa miestä täällä kaivataan. Kaikki menee lerpalleen isännättömässä talossa.

— Olethan itse vielä isäntänä. Ja pystyssähän talo on pysynyt.

Pentti tarkasti päresoihdun valossa kotoisen tupansa tutut paikat. Ennallaan se oli, mustuneemmat olivat vain hirret ja orret, kiukaan suu oli vähän purkautunut, juoksulauta oli hiukan vinossa… Hän viskasi miekkansa ja lammasnahkaturkkinsa naulaan, riisui raskaat kannuskenkänsä kuivamaan, pisti päreen rakoseen ja istahti taas isänsä viereen.

Kolme vuotta oli pian kulunut siitä, kun Suopellon nuorin poika ja sen isännäksi määrätty, Pentti Heinonpoika, oli lähtenyt isänsä kodista. Hän oli eräänä tammikuun aamuna hiihtänyt sieltä hävitettyyn ativotaloon, ja sille tielle hän oli jäänyt. Isävanhus oli odottanut kotona, odottanut kauan. Viesti tuli, että hänen poikansa oli lähtenyt vainolaisen jälkiä samoamaan Savoon päin; tuli toinen, että hän oli Olavinlinnasta soutanut partioretkille kauas Karjalaan. Palasi Manu kostomatkalta, ei palannut Suopellon perijä; kotiinsa saapuivat Juuritaipaleelta ryöstetyt naiset, ei saapunut heidän vapauttajansa. Terveiset vain toivat, ettei tarvitse isän poikaansa odottaakaan. Mutta Suopellossa odotti kuitenkin yksinäinen vanhus…

Niinkauan kuin hänellä hitustakaan näköä riitti, nousi hän melkein joka aamu saunatörmälle katsomaan, eikö hiihdä kotiinsa palaava halmeenlaitaa ylöspäin. Ja sittenkuin häneltä näkö loppui, oli hän totuttautunut kuuntelemaan.

Mutta näinikään henkeään pidätellen kuunnellessaan oli hän aina hokenut itselleen, että turhaa on odottaa, tämä yksinäisen ikävä on hänen omatekoinen kohtalonsa. Eivät pysy lapset kotituvilla, enempää kuin hänkään ennen. Itsehän hän nuorena hylkäsi heimonsa, pakeni maamiehen raskasta työtä, rupesi teiniksi, huoviksi, herraksi ja voudiksi ja jäi siten elämään vieraana ympäristössään. Voutina häntä vihattiin, ja sittenkin, kun hän heitti virkansa, häntä edelleen vierottiin. Hän kasvatti perheen ympärilleen Suopellossa; mutta hänen ylhäisöön kuuluva vaimonsa kuoli, lapset lähtivät maailmalta hakemaan onneaan, niinkuin hän itsekin aikoinaan, — kuopus vain jäi isänsä luo. Mutta sitten läksi hänkin…

— Ajat selkähevosella Pentti, kuin herra, ja saappaissasi soivat kannukset, — niin puhui vanhus nyt miltei aralla äänellä. Hänen iloonsa sekaantui näet heti epäilystä siitä, ettei nytkään hänen sukunsa kohtalo ollut kääntynyt. — Oletko huoviksi ruvennut, Pentti, käymäseltäkö vain kotiisi tulit?

Ja hän kuuli hyvin, kuinka Pentti pyöritteli sanoja kielellään vastatessaan vältellen:

— Olenpa näinä vuosina ollut jalka- jos ratsumiehenäkin, isä. Nyt tulen Turusta, ajan piispan asioilla. Eikö täällä ole vielä ehditty kuuluttaa sitä sotaväenottoa, vainolainen kun taas uhkaa hyökätä maahan?

— Kuuluuhan siitä kirkolla puhutun viime pyhänä. Tuleeko nyt ruokaruotsi tännekin sydänmaille?

Talonpojat olivat luulleet saapuneen viestin koskeneen sotaväen majoittamista ja elättämistä. Pentti selitti nyt isälleen, mistä oli kysymys ja kuinka hänen tehtävänään nyt oli järjestää joka viidennen miehen otto maata puolustamaan. Mutta tämä kaikki ei näyttänyt vanhusta huvittavan. Ääneti kuunneltuaan hän taas kysyi:

— Entä sinä, palaat kai takaisin sinne sotasijoille sinäkin?

Taas vastasi Pentti vältellen:

— En ole siitä vielä varma. Olen kyllä ilmoittautunut asekatselmukseen, joka pidetään uudella vuodella Turussa…

— Rälssimieheksi?

— Niin, saisinhan siten Suopellon verottomaksi…

— Sitä tietä siis…!

Vanhus vaipui kuin lopultakin pettyneenä kokoon. Tuo isän ilmeinen suru silpasi hänen poikansa sydäntä, ja Pentti kiirehti lisäämään:

— Mutta voinhan laittaa ratsumiehen sijastanikin, jos itse kotiin jäisin.

Pentti ei todellakaan ollut vielä mielessään varma jäämisestään taikka lähtemisestään. Hänessä oli, ratsastaessaan syksyisten metsäin halki Sysikorpeen päin, herännyt voimakas halu jäädä elämään kotoisille mailleen, joilta sattuman oikku oli hänet kuin lastun laineelle viskannut. Se seikkailu voisi jo päättyä tähän, oli hän hokenut itselleen, ja hän oli koettanut turhiksi todistella niitä kuvitelmia, joita kostonvala Puruveden rannalla ja Paavali-maisterin sytyttävät sanat Turussa olivat hänessä viritelleet. Tuo kotoinen kaipuu hänessä nyt yhä kasvoi, hänen istuessaan autiossa tuvassa sokean isänsä vieressä, jonka kuihtuneiden kasvojen eleet enemmänkin kuin sanat tuntuivat rukoilevan häntä jäämään. Mutta ristiriitaisina aaltoilivat tunteet hänen mielessään, ja ikäänkuin niitä paeten hypähti hän äkkiä pystyyn, lisäsi puita pystyvalkeaan ja virkkoi:

— Entä mitäpä tänne kotiin kuuluu? Kuinka eletään naapureissa? Karmalassa puskevat kai Tuomaan pojat ennallaan kivikkopeltoa… Ja Vahvajärvellä, vieläkö hiihtelee Lauri-ukko rihmoillaan?

— Ei hiihtele enää.

— Vai jo kuoli vanhus. Mikä hänet tappoi?

— Valmiiksi hän rakensi uuden salopirttinsä. Mutta kun eläjät palasivat sinne, silloin oli hän kääntynyt vuoteelle.

Taas vaikenivat keskustelijat. Penttiin oli kuin pistos iskenyt aavistus siitä, että ukon oli kaatanut murhe hänen lemmikkityttönsä muuttumisesta, ja hän tapaili nyt kauan sanoja, saadakseen esille sen kysymyksen, joka kuumimpana poltteli hänen sydäntään ja johon vastausta hakemaan hän oikeastaan oli lähtenytkin tälle kotiretkelleen. Ja liian hätäisenä hän taas kävi puhumaan:

— Siellä nyt Manu siis isäntänä heiluu. Entä Marketta… mitä on hänestä kuulunut?

Tarkoin oli sokea mies kuullut kysyjän äänen läähätyksen. Tiesihän hän, että tässä juuri oli se kipupaikka, joka hänen poikansa oli ajanut maailmalle, ja hän aavisti, että siitä hänen lähtönsä tai jäämisensä taaskin riippuu. Allapäin verkalleen hän vastasi:

— Tiedän, Pentti. Mutta ei hänestä tule koskaan emäntää Suopeltoon.

Nuori mies tunsi veren kuohahtavan ohimoilleen, kun isä noinikään repäsi rikki hänen salaisen, utuisen toivonhiutaleensa. Mutta hän koetti hillitä ääntään vavahtamasta, kun hän taas kysäsi:

— Miten hänen laitansa siis on, vieläkö hän on mieleltään sairas?

— Sairasko lie vai lumottu, hänen vuokseen vain matkamiehetkin nyt karttavat Vahvajärven majataloa, — ei sitä naista kukaan sukuunsa tahdo. Kuuluvathan hänestä sekä papit että poppamiehet koetelleen karkoittaa pahan kiroja, mutta vielä hänellä lienevät ne omat kumppalinsa, joita hän puhuttelee, vaikka niitä eivät muut näe.

Pentti ei kysellyt enempää. Hän koetti itselleen vakuuttaa, etteihän hän ollut muuta uutista odottanutkaan ja että toisten tehtäväin takia hän nyt matkoilla oli. Ja kääntäen puheen toisaalle, kävi hän kyselemään erämaankuulumisia ja vanhoja pyyntitovereitaan. Heittäytyipä hän leikkisäksikin, tiedustellen, eikö talossa ole jo iltaruoan aika, hänellä se ainakin rupesi olemaan.

Mutta ukon herkkä korva kuuli onton kaiun poikansa puheiden alta ja hän oivalsi, että vanha haava on vielä auki. Hän nousi kutsuakseen karjavaimon pihalta ruokia pöytään panemaan, mutta pysähtyi vielä keskilattialle.

— Niin taisi käydä, että kotiin et jää, Pentti, virkkoi hän, leuka rintaa vastaan painuneena.

— Niinkö käynee…

— Sen jo tiesin, se on sukuni kirous!

* * * * *

Se nostoväen kutsuminen aseisiin, josta ratsumies Pentti Heinonpoika levitteli tietoa Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, oli näiden väestölle outo homma. Suomen talonpojat eivät olleet tottuneet tekemään sotapalvelusta, joka oli aina ollut herrain ja rälssimiesten asia. Rajaseutujen rahvaan täytyi kyllä usein, milloin vainolainen uhkasi tai hyökkäsi, kokoontua kotiseutuaan varjelemaan, mutta vaikea oli näitä sydänmaan talonpoikia saada ymmärtämään, että heidän olisi kotoaan lähdettävä linnoja ja kaupunkeja ja kaukaisia maakuntia puolustamaan. Käsitys koko maan yhteisestä puolustamisesta oli heille vieras ja se jäi useimmille hämäräksi vielä sittenkin, kun piispan asiamies oli kylästä kulkenut edelleen. Senverran toki oivallettiin, että esivalta nyt käski jokaisesta talosta, jossa oli viisi miestä, yhden varustautumaan lähteäkseen kauas Viipuriin sotimaan, ja koko huomio keskittyikin tavallisesti siihen, kenen oli näin uhrauduttava toisten puolesta ja heidän evästämänään.

Se vaatimus tuotti surua ja huolta niissä Sysikorvenkin taloissa, joissa Pentti Heinonpoika nyt ajoi asiataan ja joissa siten hänkin joutui vihattavan kruununmiehen huonoon huutoon. Kun Karmalan harjatukkaisista veljeksistä yhden oli määrä heittää kuokka ja kasuri, veritöihin sonnustautuakseen, niin se vaatimus synnytti vain kiukkua ja kirousta koko talossa, jossa nyt mietittiin, eikö olisi erämaille pakenemalla väistettävä koko uhkaa. Harva oli, joka Ilvesmäen Hintsan tavoin itse tarjoutui hiihtämään sinne, mistä ei uskottu miehen elävänä palaavan.

Verkkaseen siis sujui Pentin toimitus erämaan laidassa, jossa hänen oli järjestettävä ruodut ja määrättävä ruotupäälliköt, ja hän tunsi, ettei hänessä itsessäänkään Turusta tuomansa innostus enää kestänyt täydessä vireessä. Hänen ajatuksensa pyöriskelivät yhä enemmän siinä hänen omassa yksityisessä huolessaan, jonka hän tunsi mielensä pohjimmaiseksi ponnahtimeksi, ja josta hän sisässään yhä kävi hiljaisia käräjiä. Kaikkialla missä hän kulki, puhuttiin hänelle Marketan kohtalosta, kerrottiin siitä kauhulla, rukousnauhaan turvautumalla.

Hänet oli Karjalassa arpoja sitonut, sitonut ruumiin pääluussa pidetyillä vitsoilla, ja siksi niitä kiroja ei kukaan osannut pyörtää, — niin tiedettiin. Oli jo kerran hänen päästämisekseen kirkonkellojakin soitettu, mutta turhaan. Ja Sysikorven kirkkoherra, — jota sanottiin Varsa-Tuomaaksi, koska hän otti kymmenykset kaikista pitäjässään syntyneistä varsoistakin — oli kerran tehnyt erityisen matkan Vahvajärvelle tutkimaan paholaisen paulomaa tyttöä. Tämä ankara pappi ahdisteli muutenkin noituutta seurakunnassaan, kaatoi hämäläisten vanhoja karsikoita ja sakotteli erämiehiä, jotka itselleen kalaonnea taikoivat, mutta eipä ollut hänkään saanut tuota lumottua impeä luopumaan sairaista mielikuvistaan. Ja silloin hän oli kirkon nimessä kironnut Marketan, kironnut hänet hänen käydessään ja istuessaan, kironnut hänen työnsä ja hänen leponsa, ja kieltänyt häneltä haudankin rauhan… Siksi nyt matkamiehetkin väistivät Juuritaipaletta, kuin saastaista taloa.

Kauhulla sitä kerrottiin ja kauhulla sitä Penttikin kuunteli. Mutta samalla hänen kävi sääliksi tyttöraukkaa, jota hän kerran oli kuvitellut omakseen… onpa se mahtanut saada paljon kärsiä! Putkilahdelta soutaessaan oli Pentti vihannut morsiantaan, luullen hänen myöneen lempensä karjalaiselle ryöstäjälleen, mutta nyt hän käsitti hänet ilkeän intomielien viattomaksi uhriksi. Ja siitä hänessä kasvoi halu käydä sittenkin kerran vielä katsomassa entistä lemmittyään, jota nyt kaikki karttoivat.

— Lähdetkö hiihtämään? kysyi Suopellon vanhus eräänä aamuna siinä joulun alla, kun kuuli poikansa seinänvierustalta suksia kolistavan. — Onhan sinulla orit tallissa?

— Mietin suksilla lähteä tänään.

— Metsiä aijot kulkea?

— Niin, vielä täytyy käydä laitakylillä. Palaan huomenna.

— Tervennä hiihdä!

Vanhuksen äänessä oli pieni värähdys hellyyttä, ikäänkuin hän olisi arvannut poikansa aikeet. Ehkäpä hän ne arvasikin. Sillä suoraan suuntasi Pentti nyt suksensa sitä tuttua korpea kohti, jonka hän ennen nuorena oli niin usein halkaissut, pyyntiretken nimellä oikaistessaan sukulaistaloon Vahvajärville.

Raitis oli talvi-ilta, kun Pentti läheni sitä metsänrinnettä, josta hän kolme vuotta sitten, poltetun talon pihalta, oli lähtenyt niin nuortealla innolla hiihtämään, morsiantaan muka pelastaakseen. Nyt palatessaan hän tuli vastakkaiselta ilmansuunnalta, täyden kierroksen tehtyään, ja mieli oli hänellä nyt matalana. Kun metsä harveni ja sen keskeltä illan hämärässä kuumotti Lauri-ukon rakentama uusi tupa, silloin hiestynyt hiihtäjä pysähtyi. Häntä epäilytti, kadutti, hävetti…

Pentti katseli ympärilleen. Hän oli pysähtynyt juuri siihen karsikkoon, johon he olivat kolme vuotta sitten oksineet kaksi puuta. Nyt oli karsittu yksi lisäksi. Se oli Lauri-ukon kuusi, sen hän arvasi, ja hänestä tuntui, että hänen olisi ollut keveämpi palata taloon, jos tuossa olisi ollut vieläkin yksi oksittu puu.

Hiljaista oli pihalla kaikki. Tuvasta kuului vain kehdon yksivakainen keinutus ja sen säestyksenä kangaspuiden helske, — siellä teki yksinäinen perhe puhdetöitään. Mutta pihatöitä sattui kulkijan silmään valoviiva. Se tuli ometan ovelta… Pentti hiihti hiljaa valo viivaa kohden ja kumartui veräjän yli kurkistamaan raosta.

Siellä paloi tuli lehmipadan alla ja perältä pimennosta ammottivat suuret, pyöreät lehmänsilmät, jotka näkyivät odottavan iltahauteen valmistumista. Mutta padan ääressä seisoi solakkavartaloinen nainen, joka tuohivakkasesta ripotti jauhoja lämpenevään haudekeittoon ja toisella kädellään hiljaa liikutti hierintä. Keittäjän kasvot näkyivät sivulta; ne olivat laihat ja rasittuneet, mutta niissä oli vielä jälellä suloa ja uhmaakin.

Pentti viskausi aidan yli, avasi oven ja astui reippaana tytön eteen. Tämän katseesta, kun hän sen kohotti, kuvastui aluksi vain tylsää kylmyyttä. Mutta vähitellen rupesi siihen väreilemään ikäänkuin viriä tyyneeseen veteen, ja levoton, kärsivä ilme levisi hänen kasvoilleen.

— Pelkäätkö minua, Marketta? kysyi nuorukainen. Ja kun tyttö melkein kuin arkaillen siirsi hierintä pitelevän kätensä loitommalle, jatkoi hän: — Elä pelkää, en kättänikään ojenna. Tulin vain sinua katsomaan, kun kuulin sinun paljo kärsineen.

Käsi, joka hierintä piteli, oli ruvennut hiljaa vapisemaan. Ja tuokion kuluttua tyttö kuiskaten vastasi:

— Niin, olen paljo kärsinyt. Mutta miksi tulit… minuako hakemaan?

Tytön silmissä kiihtyivät levottomuuden väreet tuskaksi. Pentti näki niissä samaa pelkoa kuin ansaan tarttuneen eläimen hätääntyneessä katseessa, ja hän virkkoi rauhottavasti:

— Keitä vain rauhassa hauteesi, en sinua raasta mihinkään. Nousin vain tähän suksiltani; tupaan olen menossa.

Hän aikoi jo poistua ometasta. Mutta hän katsahti vielä Markettaa: Tyttö oli peljästynyt, hämmentynyt, mutta mitään häijyjen henkien rienaamaa ei Pentti voinut hänessä nähdä. Ja hän palasi takaisin ovelta ja lausui reippaammin:

— Mutta kerro, Marketta, miksi minua kartat, mikä särki välimme? En sinua enää omakseni vaadi, vaan sano se kuitenkin!

Vesiin samenivat tytön silmät, raskaat muistot hänet valtasivat ja kuin vaikerrellen hän puhui:

— Enhän osaa sitä sanoa. Kaikki ovat sitä tutkineet… oi, se on niin kauheata! — Hän herahti ilmi-itkuun, joka tuntui hänen sydäntään hiukan keventävän, ja nyyhkyttäen hän jatkoi:

— Hän minut itseensä vihitti…

Pentti tunsi, kuinka hänessä kauan kyteneet vihat taas kuumenivat, ja hän sähähti kiihtyneemmin hampaittensa raosta:

— Se Kosoinenko? Oletko hänen vaimonsa?

— Hänellä on vaimo kotonaan, mutta siltä hän pani arpojan minut itseensä vihkimään. Ja he manasivat minut ja sitoivat ja uhkasivat… minä tunnen tänne asti sen uhan… En voi päästä irti!

Hän kertoi sen katkonaisesti, tuskaisena, ja hypelteli samalla hätääntyneenä kaulassaan olevia hienoja, valkoisia vitjoja, jotka näyttivät umpeen juotetuilta. Mutta sitten hän kätki ne taas kuin säikähtyneenä mekkonsa alle. Pentti arvasi, että tuossa lie nyt se taikojan kahle ja hän huudahti verivihollisensa elkeistä kiukustuneena:

— Hitto herjan siteestä! — Hän oli oikaissut kätensä, ikäänkuin tempaistakseen nuo kirovitjat tytön kaulasta. Mutta hänen täytyi pysähtyä ja peräytyä. Sillä hän näki taas sanomattoman kauhun kuvan tytön hämmentyneessä katseessa ja näki hänen suonenvetoisesti nostavan käsivartensa kuin puolustautuakseen, sopertaen:

— Ei, en voi päästä irti.

— Entäpä jos ryöstäjäsi surmaan, oletko irti silloin?

Pentti katsoi terävästi sairaaloisen tytön silmiin. Levottomina ne yhä lainehtivat, mutta tuskan ja kauhun rinnalle rupesi niihin kuitenkin jo nousemaan toivon ja pelon välillä vaappuva ilme. Hän tuskin uskalsi vastata, mutta hänen kasvoilleen näytti kuin salatusta hetteestä nousevan vähän elon väriä. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:

— Silloin Pentti… ehkä voisin silloin taas hengittää.

— Ja ehkä hymyilläkin?

— Mutta ei… hän se surmaakin sinut.

— Siitäpä minä vastaan.

Tyttö itki nyt ääneensä ja Pentistä näytti, että hänen sydämestään suli kyynelten mukana pitkän kärsimysten jäitä. Mutta nuoren miehen rintaan nousi samalla uutta toivoa ja uutta voimaa; ja hän puhui rohkaisevasti ja reippaasti padan yli kumartuneelle naiselle:

— Näethän, vähitellen heltiää näin tuo rintasi raskas ahdistus. Kerran tulen luoksesi Marketta ja sanon: Nyt ei sinun tarvitse enää pettäjääsi peljätä, — uskotko minua silloin?

— Sanomattasi tunnen silloin, onko se totta.

Orastava toivo oli ruvennut lämmittämään kovaonnisen immen mieltä, elpyvää eloa nousi yhä enemmän hänen kalpeille kasvoilleen. Silloin tarttui Pentti tytön vapisevaan käteen ja virkkoi iloisesti:

— Nyt lähden. Mutta sinä tiedät nyt minun palaavan, — silloin olet vapaa!

Hiljaa painoi Pentti ometanoven kiinni ja hän näki sitä tehdessään, että tyttö, joka jäi kekäleitä padan alle kokoamaan, jo liikahti notkeammin kuin äsken. Ja kun Pentti tuokion kuluttua, kumarana astuttuaan korkean kynnyksen yli tuohon ilottomaan tupaan, ovensuussa karisti jäitä paulakengistään ja pelmuutti lunta turkistaan, niin hän teki sen ikäänkuin suoraan salolta saapuva matkamies ainakin.

Ilolla häntä tervehtivät Viljo ja Manu, ja talon naiset keskeyttivät puhdetyönsä vierasta kestitäkseen. Siellä tarinoitiin nyt yhteisistä muistoista ja kerrottiin välivuosien kuulumiset. Manua oli hänen Laatokalla saamansa haava kesäkauden kiusannut, vaan syyspuoleen oli haava kasvanut umpeen ja silloin oli Manu mennyt uusiin naimisiin. Toisella vuodella oleva poika tepasteli jo lattialla, ja siitä aikoi isä kasvattaa yhtä reippaan miehenalun, kuin oli se vainolaisen surmaama.

— Sen jo kostit, virkkoi Pentti.

— Kostin. Ja elämän aloin alusta.

— Minulla on kostoni vielä kesken, lausui matkamies hiljaa, mutta lisäsi rajummin: — Vaan vielä täytän sen minäkin!

Marketasta ei puhuttu. Talonväki, jolle tyttö oli ainaisena suruna ja häpeänä, oli tottunut siihen, että hän vieraiden käydessä viipyi ulkosalla. Se vain ihmetteli, ettei Pentti entistä morsiantaan kysellyt, mutta iloitsi siitä samalla. Ainoastaan nuori Viljo aavisti jotakin, sillä omituisesti oli Pentin ääni värähtänyt, kun hän kostostaan puhui. Ja Viljossakin virisivät koston veret, hän jo taas tarjoutui seikkailuihin mukaan.

— Jos ei miehiä muuten Sysikorvesta tarpeeksi kokoonnu, niin lähden täältä minä sinulle toveriksi.

— Taisit jo päästä makuun siellä Karjalassa, veisteli Pentti. — Miehiä täältä tarvitaan, niitähän olen hakemassa. Ja kun tulet, Viljo, niin Viipurista minut löydät.

Kun illallinen oli metsätuvassa syöty, nousi Pentti lähteäkseen. Kuutamossa on hilpeä hiihtää, kehui hän, ja kertoi jo huomenna lähtevänsä paluumatkalle Turkuun, — asiansa oli hän nyt korven laidassa ajanut. Ketterästi hän suksille nousi ja keveästi ne liukuivatkin äskeisiä latuja. Ne kirot, joita eivät papit eivätkä tietäjät olleet osanneet pyörtää, ne oli hän nyt saanut lauhtumaan, ja häntä lämmitti taasen toivo. Vielä tapaa hän tuon ilkkuvan karjalaisen, siitä oli hänellä nyt mielessään varma tunto, — ja silloin ei silmä petä. Ja siitä lähtee silloin hänellekin elämä taas taittumaan uusille urille.

* * * * *

Seuraavana päivänä istui jälleen Suopellon suuressa tuvassa sokea voutivanhus yksin, kuunnellen kuinka kavioiden kapse loittoni jäätyneellä tiellä. Jo poikkesi ratsastaja mäen alla kylätielle, jo upposi rautakenkäin ääni metsään ja sieltä kumisi vain kaukainen, kuoleva kaiku.

Siellä ratsasti hänen poikansa pois kotoisilta mailta, takaisin maailmalle. Vielä eiliseen asti hän oli kahden vaiheilla kamppaillut, lähteäkö vai jäädäkö, ja vielä nyt satulaan noustessaan hän lupasi palata ja tuoda emännän taloon.

— Mutta ei se palaa, huoahti vanhus ääneensä. Tuntui niin kolkolta autiossa tuvassa. Koskaan ennen ei ollut siellä näin yksinäiseltä tuntunut. Tulikin lie liedeltä sammumassa, vanhusta vilutti. Mutta hän ei noussut hiilosta kohentamaan. Vielä kaikui ukon herkistyneeseen korvaan kuin unien läpi poistuvan ratsun töminä.

— Pois maailmalle, se on sukuni tarina! huoahti hän taas, kun ei enää kaikukaan kumissut. — Tässä istun yksin!

Vanhus köpitti tuttua tietään peräseinälle, verkkonsa luo ja tapaili käpyä seinänraosta. Mutta vapisevista sormista kirposi käpy lattialle. Sokea kumartui sitä hakemaan, kopeloi, kopeloi, — turhaan, — ja istahti vihdoin huohottaen jakkaralle. Ei hän jaksanut enää, auttajaa ei ollut, hän oli yksin…

Nyt vanhusta tosissaan vilutti.

VIII. ISÄNNÄNVAIHDOS VIIPURIN LINNASSA.

Jäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla 1495 "linnanvaltias" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa päin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti kilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu kuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista tukkakiehkuroista.

Autiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän ja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi, ilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti Birgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut eräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus, jota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa: Neliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni, umpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta kiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman muurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja laatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin ei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt enää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä siinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen ukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä. Ei tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa lähestyessään.

Karskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa häntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa, vaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä ja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää, että häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa, valtionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet tänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen mies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan asiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita pölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.

Posse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta, jolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta mantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan jääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä sieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.

— Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän vartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja airueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan yöpyen, — majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.

— Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. — Tänne taas ajavat.

Posse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen kyytien saapumista.

— Mitä lie matkuetta? puheli hän. — Katso tuota keskimmäistä rekeä, niin on korkea kuin heinäkuorma!

Etummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti viipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut, mutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin peitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä ja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava korkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua juhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen matkatavaroita, — niitä olikin vetää asti.

Portille ajanut nuori mies hyppäsi reippaasti reestä ja kävi vartijaa puhuttelemaan. Mutta samassa hän tunsikin Possen, tervehti häntä kunnioittavasti ja lausui:

— Minulla on jalolle herra Knut Posselle viesti Suomen piispalta.

— Se on hyvä, murahti Posse. — Mutta mitä hameväkeä sinä noin kuormittain viet Viipuriin, tarvitaanko sitäkin siellä?

Airut iski naureskellen, mutta samalla varottavasti silmää linnanherralle ja vastasi kunnioittavasti:

— Matkustajat ovat Roeskilden rovasti, tohtori Johannes, Tanskan kuninkaan lähettiläs, sekä hänen sihteerinsä. He ovat matkalla Novgorodiin ja minun on saatettava heidät Viipuriin asti. Heille pyydän nyt yösijaa linnassanne, jalo herra.

Knut Possen huulilla pyöri jo montakin kipakkaa kysymystä. Mutta hän näki nuoren airueen kasvoista, että tässä paikassa on parasta olla kyselemättä, ja virkkoi senvuoksi, vierasten puoleen kääntyen, vain lyhyesti:

— Olette tervetulleet linnaani. — Ja kyytimiehelle hän huusi: — Aja pihaan, siellä tulee tallirenki vastaan.

Tuokion kuluttua olivat tanskalaiset herrat eräässä linnan vähän jo ränstyneessä vierashuoneessa päässeet kietoutumaan esille moninkertaisista villa- ja nahkatamineistaan ja siellä he nyt vetreyttivät kangistuneita jäseniään roihuavan takkatulen ääressä. Mutta linnan arkituvassa, missä Knut Possella ja hänen perheellään oli koruton asuntonsa, istui piispan airut Pentti Heinonpoika, mahtava mitta kuumaa olutta edessään, ja kertoi Turun uutisia tarkkaavana kuuntelevalle linnanherralle. Hän oli jo tärkeimmän ajettavistaan asioista Posse-herralle esittänyt, ja tämä istui nyt nahkapenkillä huoneen ainoan, väriruutuisen ikkunan alla, haraten sormillaan harmahtavaa tukkaansa, joka oli ohimoilta sakea, mutta päälaelta jo tuiki ohkanen. Hän hautoi siinä nyt mielessään tuota hänelle tärkeätä viestiä.

— Vai niin, nyt käskee piispa minun matkustamaan Viipuriin, ottamaan heti haltuuni sen päällikkyyden, puheli hän! — Niilo-herra ei siis ole taudistaan toipunut?

— Ei, yhä huonommaksi hän vain on käynyt. Ajat ovat vakavat, ja hän itse toivoo tilalleen terveempää miestä. Viipuri on varustettava taisteluun.

— Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään valmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo kuusikymmentä vuotta.

— Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut taivuttavasti.

— Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet! Mutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi… Niin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. — Hän hautasi siten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti. Ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä asennostaan: — Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko sitä ajateltu?

Hän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja asettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:

— Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten kielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse Viipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. — Hä?

Rauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista kysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo neuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan rauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:

— Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen puolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi toimia tässä maassa ominpäin.

Posse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti häntä miellyttävän.

— Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, — on piru vie! — Ja innostuen soturivanhus lisäsi: — Kautta Maarian, se on välttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin toimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai moittiiko.

— Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan. Kaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään…

Posse mitteli pitkin askelin kivistä permantoa ja puhui innostuneesti:

— No niin, minähän lähden, tietäähän piispa sen. Huomisaamuna olen jo matkalla. Sitähän olenkin täällä juuri murissut, ettei edes yritetä ryssää ovella vastustamaan. Nyt siis yritetään, — huomenna matkustamme yhdessä Viipuriin! Juo, airut!

Ja kannunsa tyhjennettyään kiirehti lämminnyt soturi naisten puolelle paistinhuoneeseen antamaan määräyksiä matkavalmistuksista. Mutta sieltä palatessaan hän taas asettui hajareisin airueen eteen, hiljensi äänensä ja kysyi:

— Mitä hittoja noiden tanskalaisten matka nyt tarkoittaa? Novgorodiin, sanot, — juuri kun ryssä hankkiupi hyökkäämään maahan! Tuon tohtorin matkoista olen ennenkin kuullut, — lempoako heitä taas täällä kuljetetaan?

Roeskilden rovastin nimeä oli viime vuosina tuontuostakin Suomessa mainittu, eikä suinkaan suopeudella. Hänhän se juuri oli Hannu-kuninkaan lähettiläänä matkustellut Moskovassa rakentamassa sitä liittosopimusta, jonka mukaan Hannu oli suuriruhtinaalle luvannut kaistaleen Suomea palkinnoksi Ruotsin kruunusta. Sama rovasti oli kerran ennen kulkenut Suomen kautta itäänpäin, mutta eipä liene miehellä ollut omatunto puhdas, koska hän ei uskaltanut samaa tietä palata takaisin, vaan oli palannut Jäämeren rantoja pitkin, Turjan tunturimaiden halki Ruijaan ja Norjaan. — Siitä seikkailurikkaasta matkasta oli kerrottu paljo salaperäisiä juttuja. Sama tohtori taas täällä, — eiköhän samoilla asioilla?

Airut kertoi matkatoveristaan mitä tiesi:

— Hän näyttelee kaikkialla Hannu-kuninkaan valtakirjaa, jossa hänelle on annettu toimeksi kehottaa suuriruhtinasta suostumaan Ruotsin kanssa jatkettuun välirauhaan. Sitä suositusta hän on näytellyt sekä Tukholmassa että Turussa, ja sen nojalla hänelle onkin määrätty annettavaksi täällä sekä kyydit että kestitykset.

Mutta Posse pudisteli päätään:

— Tohtori liikkuisi siis nyt rauhan apostolina?

— Niin, hän sanoo nyt tahtovansa toimia Ruotsin ja Suomen eduksi, koska Hannusta muka kuitenkin tulee näiden maiden hallitsija.

— Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi, lisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle, kukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja heilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.

— Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, — niinkö uskotaan?

— Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä päätään.

— Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin virallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon, johon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, — se on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset valtuudet.

Airut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi arkun eteen kertomaan:

— Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo valtionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut matkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat antavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.

— No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?

— En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa pergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä. Mutta he ovat ainakin sangen uteliaita.

— Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä matkustamme heidän seurassaan Viipuriin. — Kutsukaamme vieraat nyt aterialle!

Illallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso, Birgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa, holvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin koristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli haalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain auttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään. Birgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet vaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja hartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet olivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan ollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan kaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut itselleen "ikiajoiksi" jokapäiväiset sielumessut.

Vanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut pitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön, edusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä herkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin. Tanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi, joka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta, koettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti varansa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja vastauksia.

— En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä linnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen ampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin alkuperäistä tekoa.

— Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla, vastaili Posse. — Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena ovat käyneet liian kärkkäiksi, — niistä te kyllä saatte tarpeenne tekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.

Sudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia ahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin tohtori oli nähnyt.

— Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen, maistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä karvaampaa.

— On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista osista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.

Niin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia nostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät pälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä koetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei hämmästyneenä rovasti vielä huudahti:

— Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen, jos… jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka me kyllä luulemme onnistuvan.

— Totta Pyhän Yrjänän nimessä — emmekä ainoastaan torjua! Verisin paidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!

Nuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita vastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut. Ehkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä ihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta linnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli tallirenki ja "linnannihti", tuomaan esille viinikannut. Ja kun edeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse:

— Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, — mene heti kellariin! — Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää — tolvana! — Ja vierailleen hän virkkoi: — Aamulla aikaisin on meidän rekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.

Possen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta sitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio kiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:

— Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?

— Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät. Saattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät herrat!

Vieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti arkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt kiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta kauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä, ja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat päässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat vielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus niihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran veressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka harja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina peittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä kivipermannolla virkahti vanha soturi:

— Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.

— Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui Pentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.

— Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, — siksikö liekin leini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi, niin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee taas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat sääriraudat!

* * * * *

Ei tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi sotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut kuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota neljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi mitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten muuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen ajoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt mitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi odottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten vieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan. Mutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää ja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen avattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten ajaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä tallirengit kolinaa vältellen sipittivät.

Tämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta luonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti näistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin on nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden ketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa tallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:

— Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai…?

— Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki, ottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.

— Linnanherrako on niin huonona?

— Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on sielumessuja luettu kaiken aamua.

Knut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan muukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei muita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän siellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi tilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa linnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin päärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan asunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta palanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle nuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis Penttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.

Ovet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka edes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään. Etuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta heihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko yön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho ja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.

Siellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut. Suuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn vuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä syrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin silmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin. Tämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa talven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon oli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä hartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen Pentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä asti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä odotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.

Pentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen, ja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset kasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla. Mutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen kiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa. Kaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan kuiskaavan:

— Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.

Knut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään hänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.

— Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa, Niilo, me teemme täällä mitä voimme.

Sairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui katkonaisesti, mutta kuultavammin:

— Niin, rauhallisesti nyt kuolen… Raskaan lahjan minulle Steen Sture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan… Tämä on kaiken solmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea… se huoli minut mursi. En jaksanut… sinä Knut olet lujempi…

— Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen salata kyyneleitään.

— En, Sigrid, — nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja viittasi herroja lähemmäs. — Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä valtuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen sijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa…

Läsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä kuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen, nyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet tiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:

— Nyt tuntuu keveältä… voin nukkua…

Eikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut huomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt, kiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan viimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän sovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä sille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa keltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia kädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen seisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue… se kyti vielä tuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä matalammaksi…

Pentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta hänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia puheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja kiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin toverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen, jota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän siis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein: vierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan tai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään asesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo. Siellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka oli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi piispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena asetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen kysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti:

— Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne tulivat?

Hintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen hämmästyneenä vastaamaan:

— Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.

— Läksivät?

— Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta hevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat. Sanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun…

— Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla… Se ankerias!

Hetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen tallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:

— Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo poistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!

Ei joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan, ei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan laskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin läpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen pakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:

— Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin… puhdaspahan sillä ei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti älysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin viivyttää Viipurissa… Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä hämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi linnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen takaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!

Niin hän murisi ja kannusti yhä ratsuaan nietoksien lomitse, jotka kahden puolen tien olivat niin korkeiksi kinostuneet, että paikotellen tuskin maisemia niiden ylitse näkyikään. Hän tunsi, että Posse ei hänelle koskaan antaisi anteeksi, jos tuo vihollisten kätyri noinikään laskettaisiin juoniaan punomaan. Nuolena lensivät ratsut harmajaa itää kohden, tierain karistessa niiden kavioista.

Pitkälle olivat tanskalaiset jo ehtineetkin, eivät näkyneet säästäneen linnan hevosia. Mutta vinhemmin kiiti toki kovalla tiellä ratsu kuin rekihevonen. Muutamassa vastamäessä Pentti jo tapasi karkulaiset ja Hintsa ajoi aristelematta ratsunsa poikkitien matkamiesten eteen. Siinä syntyi tuokion tora. Pappi tiuski, kirosi ja karjui ja purki sappeaan kaikilla maailman kielillä. Hän uhkaili, hän pelotteli:

— Sinut hirtetään mies, jos meitä hetkenkään viivytät, huusi hän Pentille, jonka tunsi äskeiseksi saattomiehekseen. — Me olemme kuninkaan asiamiehiä, muista se!

— Antaa roikkua, jos niikseen on, vastaili Pentti vihoissaan, — mutta nyt takaisin Viipuriin! Eihän sieltä näin ylhäisiä vieraita voida noin nolosti eikä kestitsemättä matkalle laskea.

Pappi iski ruoskalla hevostaan, saadakseen sen kulkemaan eteenpäin, yrittipä hän reestäkin nousemaan, ehkä tapellakseen, ehkä paetakseen. Mutta Hintsa, joka oli ratsunsa selästä noussut ja piteli papin hevosta ohjaksista, painoi varovasti ja varmasti rovastin takaisin reslan perälle ja käänsi taitavasti kinoksessa molemmat reet ympäri.

— Ostan sinulle talon Viipurissa, jos… yritteli tohtori vieläkin. Mutta Pentti keskeytti hänet:

— Osta kaksi, käydään nyt vain valitsemassa parhaat!

Ja tuokion kuluttua hölkkäsi tuo pieni matkue kahden ratsastajan seuraamana takaisinpäin, rovastin ja hänen sihteerinsä äänekkäistä vastaväitteistä huolimatta.

Ilta oli jo käsissä, kun Pentti Heinonpoika taas kulki Torkkelin vanhan linnan suojissa hakemassa Degen-voutia ja Knut Possea, jotka päiväkauden olivat viipyneet Niilo Gyllenstjernan huoneustossa, — niin hitaasti oli lepattava liekki sammumistaan tehnyt. Nyt tuli kuitenkin Posse häntä vastaan asesalissa ja ilmoitti vakavana ja hartaudella sotureille, jotka olivat sinne kokoontuneet kuolinsanomaa odottamaan:

— Kamppailu on päättynyt. Laskekaa tornin lippu puolitankoon. Niilo-herra on päässyt lepoon.

Kaikki tekivät ristinmerkin, toivottaen rauhaa vainajalle, ja Posse itsekin kumarsi päänsä syvälle ja risti kätensä. Hetken vallitsi hiljaisuus suuressa tuvassa. Mutta kun Posse taas nosti päänsä pystyyn, silloin astui Pentti hänen eteensä ja lausui:

— Minä jo tällä välin olen uudella matkalla ollut.

— Missä?

Posse, joka vielä oli kuolinhuoneesta tuomainsa mielialojen ja mietteiden vallassa ja niiden takia oli unhottanut ulkolaiset vieraansa, ei heti älynnyt, mistä nyt olikaan kysymys. Ällistyneenä hän kuunteli, kun Pentti hänelle kertoi tanskalaisten äkillisen paon ja heidän väkinäisen paluunsa. Mutta sitä kuunnellessaan hänellä musteni muoto ja kiivastuneena hän kysyi:

— Ovatko vieraat nyt edes varmassa tallessa?

— Lukon takana ovat vierashuoneessaan. Ja ovella on Hintsa vartijana.

Tuokion Posse punnitsi, mihin tekoon ryhtyisi. Sitten hän virkkoi:

— Näihin vieraisiin siis kohdistuu ensi toimeni tämän linnan päällikkönä, — ja ehkäpä sillä onkin jo ratkaiseva merkitys. Käyn heitä heti puhuttelemassa.

Nostaen kypärähatun päähänsä läksi Knut-herra laskeutumaan vierashuoneisiin, jotka olivat alemmassa kerroksessa. Mutta hän pysähtyi vielä ovelle ja virkkoi Pentille, joka häntä seurasi:

— Sinussa on tointa ja päättäväisyyttä, nuori mies. Luotan sinuun vastakin! — Ja se tunnustus oli Pentistä suurin palkinto, minkä hän saattoi saada.

Kun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän siinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena isäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja riidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan jatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla Viipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan maahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla palaa.

Sapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs tätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies, eikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:

— Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla suuriruhtinaan luo, — kuinka uskallat meitä pidättää?

— Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata vastaan, jonka vieraina olette.

— Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. — Vie minut linnanherran luo!

— Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.

— Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta jatkoi samalla: — Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä, miten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille ja Suomelle!

Virtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun hän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia koko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät ajoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä heidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan hyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta, vakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:

— Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, — sinä hankit sotaa!

— Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.

— Mutta muistappa myöskin, minkälaiset ovat varustuksenne täällä, — ymmärräthän, ne eivät päivääkään pidätä suuriruhtinasta.

— Siitä taaskin vastaan minä.

Vastakkain kalskahtelivat näin väittelijäin lauseet, papin kiihkoisesti pauhatessa ja Possen vastatessa lyhyeen ja varmasti. Vakava oli kasvojen ilme linnan uudella herralla, hän tunsi selvästi, että tällä hänen teollaan kylläkin saattoivat olla syvät jäljet. Mutta hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sitä purkanut. Hän kumarsi ja läksi poistumaan tanskalaisten herrain vankilaksi muuttuneesta vierashuoneesta.

Vieläkin koetti rovasti häntä pelotella, viskaten hänen jälkeensä pirullisen ivan:

— Ehkä muistat, Knut Posse, tämän keskustelun silloin, kun Viipuri on menetetty ja sinulta kuningas vaatii tiliä suotta syntyneestä sodasta.

— Muistan. Tulkoon sota, jota kuitenkaan ei voida välttää. Nukkukaa hyvin, herrat!

Lukko rapsahti kiinni, ja varmoin askelin nousi Knut Posse ylös Olavintorniin, jossa hän aavisti monivaiheisen elämänretkensä vastuurikkaimman taipaleen nyt alkavan.

* * * * *

Tointa ja liikuntaa oli sillä välin pitkän hiljaisuuden jälkeen virinnyt Viipurin linnassa ja varsinkin sen juhlasuojissa, joissa kuolinhuoneesta palaavat dominikaaniveljekset nyt saatossa kulkivat palmunoksia kantaen ja suitsutusastiaa heilutellen. Suureen vaakunasaliin pystytettiin parastaikaa korkeaa ruumiinlavaa, johon vainaja kannettiin ja hopearistillä koristetulla, mustalla ruumisliinalla peitettiin. Lavan kahden puolen sytytettiin korkeat, kierretyt vahakynttilät palamaan, ja kasvonsa peittäneet munkit valmistausivat sen ääressä valvomaan ja lukemaan messuja aina siihen asti, kunnes vainaja kätkettäisiin linnan kirkon hautakammioon. Mustia kankaita ripusteltiin juuri vaakunasalin seinille sen vaalenneiden arkiverhojen sijaan ja suitsutussavun sekä palavain vahakynttiläin painostavaan käryyn sekaantui pian permannolle sirotettujen kuusenoksain tuores tuoksu.

Knut Posse kulki huoneesta huoneeseen katsellen sitä surullista toimitusta. Hän lausui lohduttavan sanan mustapukuiselle rouvalle, joka lavan ääressä lastensa ympäröimänä leskeyttään itki, sopi linnanpapin kanssa toimeenpantavista hautajaismenoista ja lähetti airueita lennättämään etäämmälle sitä kuolinsanomaa, jota kirkonkellot parastaikaa lähinnä asuville kalkuttivat. Mutta Possen ajatukset, hänen suorittaessaan näitä velvollisuuksiaan edeltäjänsä muistolle, suuntausivat eteenpäin, nousevaan aikaan ja sen tehtäviin. Vaakunasalista taas astuessaan suureen asehuoneeseen, jossa messusta palanneet linnanmiehet näyttivät häntä odottelevan, virkkoi hän näille:

— Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten alkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua täällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme täällä yhdessä kestää ja voittaa?

— Kaikki!

Vanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle linnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät Knut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän mieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään, ja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt uuden, lämmittävän uskon.

Posse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui peräseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen, jonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen hartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili jumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden ylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.

IX. ODOTUKSEN JÄNNITYS.

Vuoksen vanhan laskun varrella, siinä, missä leveä kymi rupesi koskeksi kiihtymään kapeanlaisen saaren molemmin puolin, souti varhaisena elokuunaamuna pitkä jokivenhe, pyrkien virran ylitse korkearantaiseen saareen. Virran laineet, jotka itäisen törmän takaa nouseva aurinko, sumuharsoja hälvennellen, juuri pani hopeisilta hohtamaan, viskelivät heilakkaa venhettä ja olivat vähältä ryöstää sen rantapyörteeseen. Mutta voimakkaasti vetelivät soutajat, venhe pääsi rantaan ja siinä olleet aseelliset miehet lähtivät nousemaan aamukasteista rinnettä myöten rantaa kiertävälle, pensastuneelle muuri vallille.

Saaren jyrkkä törmä oli näet vallitettu. Se oli vanha linnanpaikka, Tiurinlinna, ja se koski, jonka yli miehet olivat soutaneet, oli Tiurinkoski. Tässä saaressa oli Räisälän karjalaisilla ennenvanhaan ollut vankka ja varma turvapaikka, johon he perheineen ja venheineen vetäytyivät, milloin heitä vihollinen uhkasi, joko se sitten oli lännestä päin tuleva ruotsalainen taikka Laatokan rannalle pesittynyt venäläinen.

Mutta siitä oli jo paljo aikaa. Karjalaisilla ei ollut enää omia linnojaan eikä varustuksiaan Vuoksen varrella. Tiurinlinnankin olivat jo aikoja sitten ottaneet haltuunsa Käkisalmen venäläiset, ja he vuorostaan olivat sitten pitäneet sotaväkeä tässä saarilinnassa, joka oli lähellä Ruotsin puoleista rajaa. Mutta viime vuosina oli siellä ollut ainoastaan pieni vartioväki, venäläiset kun olivat keskittäneet päävoimansa ja varustuksensa Käkisalmeen.

Senkin jälkeen oli Tiurinlinnalla vielä ollut merkityksensä: siitä oli tullut tärkeä kauppakeskus. Siellä oli sekä karjalaisilla että nowgorodilaisilla tavara-aittojaan ja varastopaikkojaan, joihin he Laatokan yli toivat kaukaisen idän tuotteita ja joihin toisaalta soudettiin hansalaisten laivoilla Viipuriin tuotuja lännen tavaroita. Vilkas kauppa kävi täältä myös Suomen sisämaahan ja aina Pohjanlahden rannoille asti, mihin kaupustelevat karjalaiset vuosittain retkeilivät milloin reppujaan kantaen, milloin soutaen keveillä haapioillaan. Tämän markkinapaikan ranta-aitat Tiurinlinnassa olivat nyt auki ja enimmäkseen tyhjät, ilmeisesti kiireisen paon jäliltä. Tyhjät olivat myöskin pirtit ja saunat saaren alavammalla itärannalla. Eläjät olivat niistä nähtävästi vastikään paenneet saapuvaa vierasta, sillä vielä oli liesissä tuhka lämmin ja verekset olivat saveen polkeutuneet jäljet, jotka veivät autioon venhevalkamaan. Sitä tietä olivat siis sekä saaren kauppiaat että sen harvat vartijat rientäneet virran pohjoispuolelle, jossa näkyikin joukko kiireessä kiville kiskaistuja venheitä.

— Eipä näy enää elävää olentoa koko saarella, puhuivat virran yli soutaneet asemiehet, tarkastellen aittoja ja asumuksia.

— Ei, henkensä edestä ne ovat livistäneet, — ovat ehkä jo illalla saaneet sanan tulostamme.

— Ja nyt he tietysti kiirehtivät Käkisalmeen, venäläisille ilmoittamaan, että Viipurin väki on liikkeellä.

Viipurin väkeä olivat näet ne asemiehet, jotka nyt astelivat Tiurinsaarella. Muutamia päiviä sitten oli Viipuriin rientänyt Jääskestä hätääntyneitä pakolaisia kertoen, että taas on vainolaisjoukko hyökännyt rajan yli heidän kyliään polttamaan. Silloin oli Knut Posse lähtenyt pienen ratsujoukon kanssa häätämään pois noita hävittäjiä. Hän tahtoi osottaa rajantakaisille, että taas on Viipuri valpas. Hänellä oli nyt linnassaan koko joukko nuorta väkeä, aatelisnuorukaisia, rälssimiehiä ja knaappeja, jotka kävivät kärsimättömiksi, kun heidän aina oli oltava aseissa, saamatta niitä aseita koskaan käyttää. Venäläisten suurta hyökkäystä yhä odotettiin, mutta sen odotuksen jännityksessä alkoivat mielet Viipurissa väliin tuskastua. Kaikki kauppa ja liike oli siellä loppunut, ympäröivät maakunnat olivat hävitetyt ja etäämpää taas eivät kauppatuttavat sodanuhan vuoksi uskaltaneet tulla Viipuriin. Venäläisten tiedettiin olevan täysissä varusteissa, mutta milloin se ratkaiseva hetki tulee, sitä ei kukaan tiennyt. Väliin vaipui mieliala Viipurissa senvuoksi tylsään välinpitämättömyyteen, väliin se riehahti nurisevaan tyytymättömyyteen. Antaakseen tointa toimihaluisille sotilaille oli Knut Posse nyt pannut toimeen tämän ratsuretken, vaikkei hän paljon toivonutkaan tapaavansa Jääsken kyliä hävittäviä vihollisia, jotka tavallisesti raepilven tavoin yhtäkkiä karahtivat rajakyliin ja sitten yhtä äkisti hävisivät tiehensä.

Niin olivat ryöstöjoukot nytkin taas jo vetäytyneet Vuoksen taa, mutta siksi myöhään, että olivat saaneet tuntua Possen tulosta. Tämä oli seurannut heidän jälkiään rajan ylitse, — samalla rangaistukseksi vieraillakseen vähän heidän kylissään ja Tiurin kauppalassa. Mutta Vuoksen varrelle ehdittyään olivat viipurilaiset tavanneet rantakylät autioina; niiden väki oli saanut vihiä vihollisten tulosta. Senvuoksi oli Posse lähettänyt ainoastaan yhden venhekunnan linnansaareen, sen varastoja ryöstämään ja polttamaan. Tuo venhekunta oli rälssimies Pentti Heinonpojan johdossa, ja Pentti siellä nyt yhdessä nuoren heimolaisensa, Evert Degenin kanssa samoili autioksi hyljätyn saaren rakennuksissa, hakien jotakin mukaanotettavan arvoista.

— Onpahan siinä vielä yksi elävä olento, huudahti nuori Evert, heidän kävellessään erään pihan poikki, johon talon tavaroita oli hujan hajan jätetty. Muutamassa solassa istui siellä näet vanha ukonrähjä, joka pakolaisilta nähtävästi oli saarelle unhottunut ja joka itse ei näyttänyt välittävän siitä, mitä väkeä hänen ympärillään liikkui. Hänellä oli siinä solassa tuli kattilan alla, jossa hän aivan rauhallisesti jotakin keitteli ja sitä tehdessään itsekseen höpisi.

Evert oivalsi pian, mitä äijä siinä toimitti, ja hän virkkoi melkein säikähtyneenä:

— Se on velho! Katso, taikalientä hän kattilassaan keittää!

Pentti katsoi ukkoa pitkään. Sehän oli kuin olikin sama noita, jonka hän Savonlinnan rannassa oli nähnyt markkinaväelle taikoja tekevän ja jolta hän silloin oli Karjalan matkoja kysellyt.

Pentti vilkastui heti ja astui lakkipäisen loitsijan luo, joka siinä silmät verestävinä intomielellä puuhaili, päätäänkään vieraisiin päin kääntämättä.

— Tästäkö ne palasivat Jääskessä käyneet ryöstäjät? kysyi hän äkkiä, velhon eteen pysähtyen.

Tämä nosti nyt katseensa keitoksestaan ja irvisti hieman, nähtävästi hänkin puhuttelijan tuntien. Ja keitostaan hämmennellen hän vastasi:

— Tästä. Te kai olette niitä, joiden he tiesivät perästään tulevan.

— Mitä väkeä he olivat, talonpoikia vai…?

— Mitäs niistä, — heitä ette enää tapaa.

Pentissä oli todella kytenyt tuuma lähteä sittenkin vielä pienellä joukolla pakenevia ryöstäjiä tavoittamaan, jos he olivat niitä, joita hän arveli heidän olevan. Mutta noita nyt, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, katkasi ennakolta tuon aikeen! Oli kuin ivan hymyä ukon irvistelevässä naamassa, ja siitä Pentti oivalsi, että tämä maita kiertelevä velho mahtoi tuntea hänen kostonkipunsa. Tiukasti hän nyt kysyi:

— Oliko Kosoinen taas ryöstäjäin päällikkönä? Ukko kumartui kattilansa yli, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta kun Pentti iski kouransa hänen niskaansa, vastasi velho kuin kiusoitellen:

— Kosoinenko… ei hän täällä retkeillyt.

— Vaan missä? Kerro pois täydet todet. Hän on siis retkillä hänkin, — missä?

— Savoon päin kuuluu lähteneen samaan aikaan kuin tämä joukko Jääskeen.

Pentti peräytyi kuin pistettynä askeleen taaksepäin. Hän rupesi aavistamaan jotakin pirun juonta ja karjasi velholle:

— Valehtelet, — mistä sinä Kosoisen matkat tiedät?

— Kuuleehan se kulkijan korva, vaikkei aina ole kuulevinaankaan.

— Vai Savoon!

Pentti luotti ukon puheisiin; olihan hän kertonut totta Olavinlinnan markkinoillakin, — sillä miehellä on sekä silmät että korvat. Ja Pentti rakenteli jo siinä silmänräpäyksessä suunnitelmia, miten hän miesjoukon kanssa lähtee Kosoisen kulkua seuraamaan ja tekee tyhjiksi hänen ilkeät aikeensa. Hän ymmärsi nyt yhtäkkiä venäläisten juonen: Kiusatakseen ja väsyttääkseen rajaväestöä olivat he taas panneet Karjalan talonpojat partioihin, toiset Jääskeen, toiset Savoon, ja Kosoinen oli tietysti valinnut pohjoisen retken… Kylläpä Pentti arvasi, minne tuo hänen sydäntynyt vihamiehensä tähtäsi.

Näitä mietteitä oli hän hetken ajaksi vaipunut hautomaan siinä aamukasteisella nurmella, ja monet nopeasti vaihtuvat kuvat ehtivät välähtää hänen kiihtyneessä mielessään, sillävälin kun nuori Evert Degen uteliaana seurasi kattilavelhon vehkeitä. Mutta eipä ollut Pentti tälle viimemainitulle vielä ehtinyt esittää montakaan mielensä levottomista kysymyksistä, ennenkuin hänen huomionsa yhtäkkiä kiskaistiin toisaalle. Hänen uskollinen asetoverinsa Hintsa, joka oli noussut läntiselle vallille, juoksi näet sieltä nyt mahtavin harppauksin alas ja huusi:

— Linnanherra kolistaa rannalla kilpeään ja viittoo meitä täältä pois.

— Poisko jo? — Pentti hyppäsi nyt hänkin ylös vanhalle, ruohottuneelle vallille, jossa muinoisilla karjalaisilla oli ollut rintavarustuksensa. Knut Possen kiivaita merkkejä virrantakaiselta törmältä ei voinut olla ymmärtämättä: hän viittaa saareen soutaneita miehiään heti palaamaan. Miksi se oli tarpeellista, sitä ei Pentti älynnyt, sillä Posse oli koko tämän retken ollut iloinen kuin poikanen ja seikkailuihin altis. Mutta kiire siellä nyt kuitenkin näkyi olevan. Törmälle nukahtaneet miehet olivat ajetut pystyyn ja hevosia, jotka olivat lasketut rantalaitumelle, haettiin sieltä nyt suurella touhulla; toisia jo mäellä satuloitiinkin.

Pentti huusi aittoja ryöstämään hajaantuneet miehensä venheeseen. Juostessaan itse sinne kattilaukon ohitse, potkasi hän tämän keitoksen kumoon, tempasi padan alta pari palavaa kekälettä ja viskasi ne ovesta sisään olkipahnoille, jotka heti syttyivät palamaan. Mutta ukolle, joka siinä hölmistyneenä kokoili taikakalujaan haarapussiin, hän huusi:

— Sinä lähdet meidän matkassa venheeseen!

Tuiskuna soudettiin Tiurinsaaresta virran eteläiselle rannalle. Siellä ilmoitti Posse, jolla nyt oli huolenalainen ilme katseessaan, että Viipurista tullut pikaviesti oli kutsunut heidät heti linnaan palaamaan. Linnanvouti Pietari Degen oli hänelle ilmoittanut, että vihollisen laivasto parhaillaan mereltäpäin hyökkää Viipuriin. Se oli hävitellyt kyliä Koivistolla ja Säkkijärvellä ja sen sytyttämät tulet hohtivat jo Uuraansalmelta linnan torniin. Viipurissa peljättiin, että vihollisten maajoukko samoihin aikoihin on tulossa Nevalta päin ja että heidän ryöstöretkensä Jääskeen oli pantukin toimeen ainoastaan viettelemään viipurilaisia sinnepäin.

— Olisimmeko joutuneet loukkuun, huudahti Pentti, jonka mielestä kaikki äskeiset suunnitelmat ja aikeet nyt yhtäkkiä hetkeksi haihtuivat.

— Olisipa se häpeä minulle, vanhalle sotakarhulle, vastasi Posse. — Mutta Viipuriin minun nyt pitää päästä vaikka meidän täytyisi tulimeren halki ratsastaa. — Ja hän huusi miehilleen, jotka vielä rannalla kuhnailivat hevostensa kimpussa: — Satulaan! Ken ei pysyne perässä, se jääköön!

Autiot olivat ne Karjalan maat, jotka taas tömisivät ratsujen kavioiden alla, autiot molemmilla puolilla sitä valtakunnan rajaa, jonka yli Possen matkue pian ratsasti. Alituiset ryöstöretket olivat sieltä karkoittaneet eläjät sydänmaille, minne he olivat rakentaneet piilopirttejään, uskaltamatta edes kaskea sytyttää, ettei sen savu viettelisi vainolaista luokseen. Vanhat kylät olivat poltetut pois. Jonkun hävitetyn kylän laidassa näkyi vain heinäsuova, osottaen, että pakolaiset kuitenkin olivat salaa käyneet vanhoilla talonmaillaan tekemässä elukoilleen talvirehua. Mutta itse he eivät siellä uskaltaneet näyttäytyä, ja turvettumaan olivat jo päässeet poltettujen talojen pihamaatkin. Elävän jälkeä ei näkynyt missään.

Tätä autiota taivalta Knut Possen pieni joukko ratsasti, päivän noustessa yhä korkeammalle ja yhä helteisemmin paistamaan. Joukkonsa etunenässä ajoi raskaassa rautapuvussaan tuo kuusikymmenvuotias linnanherra itse, istuen suorana satulassa ja kannustaen säälittä kookasta ratsuaan. Terästä oli hänessä nyt jokainen jäntere, eikä tuntunut kankeutta vanhoissa luissa. Nuoremmat miehet ehättivät perässä minkä voivat. Kaikki tiesivät, että heitä nyt uhkasi vaara joutua katkaistuksi pois Viipurista, ja siksi jokainen pani parhaansa. Toisia jäi sentään jälellekin, ja vasta kun Posse erään poltetun talon kaivolla senverran seisahtui, että hevonen sai hiukan huokasta, vasta silloin tulla porhalsivat myöhästyneet sieltä perästäpäin, ohjakset levällään, hevoset vaahdossa. Vihoviimeisenä joutui siihen se karjalainen velhokin, jonka Pentti oli Tiurinlinnasta komentanut mukaansa. Vuoksen rannalta oli äijälle löydetty karjalainen koni ratsuksi, jota toinen mies veti suitsista ja jonka selässä hän hoippui kuin vipu, haarapussin viilettäessä oikosena hänen olkansa takana. Possen täytyi kesken vakavain mietteittensä hymähtää tälle ratsumiehelle. Ja ihmetellen hän Pentiltä kysyi:

— Mitä sinä tuosta ukosta mukaasi kuljetat?

— Hän tietää asioita, joita tahdon häneltä tutkiskella, vastasi Pentti vältellen ja tunsi veren kohoavan ohimoilleen. Eipä hän suinkaan tahtonut linnanherralle ruveta tarkemmin kertomaan niistä yksityisistä huolistaan, joita ukon uutiset olivat hänen mieleensä kylväneet. Mutta hänen ratsastaessaan tuokion kuluttua taas Knut-herran kintereillä autioksi hävitetyn maakunnan halki länteen päin, lentelivät hänen ajatuksensa pois Viipurista ja sitä uhkaavasta vaarasta kaukaisia sydänmaita kohden. Ne loihtivat hänen mieleensä uusia kauhun kuvia: hurjia partiomiehiä samoamassa metsäkannaksen poikki yksinäiseen uutisasutukseen, jonka eläjät eivät tiedä turmiotaan varoa; ja partiomiesten johtajana näki hän liuhupartaisen, kairalakkisen karjalaisen, joka ilkeä koston iva huulillaan työntyy turvattomaan tupaan…

Lähemmäs Viipuria ehdittyään, missä jo näkyi järvien rannoilla talojakin polttamattomina, rauhoittui vanha linnanpäällikkö vähitellen ja hän antoi jo väsyneen ratsunsa ravata kiirehtimättä. Vihollisesta ei näet kuulunut merkkiäkään, ei rientänyt pakolaisia vastaan eikä punannut tulipalon hohde taivaanrantaa.

— Ajoissa ehdimme perille, virkkoi hän Pentille, joka nyt ratsasti hänen rinnalleen.

— Pietari-eno on voinut erehtyäkin niistä tulista, joita on Uuraasta näkynyt, arveli Pentti.

— Mutta hänen pelkonsa olisi voinut olla perällinen! — Ja Possen ääni paisui hänen jatkaessaan: — En jätä enää linnaani päiväksikään, sen opetuksen tästä levottomuudestani sain!

Paikoillaan oli jykeä Olavin torni Torkkelin vanhassa linnassa. Sen näki ratsujoukko jo kaukaa Papulanlahden pohjasta, jota myöten metsä Viipurin ympäriltä oli hävitetty pois ja josta aukeni väljä näköala kaupunkiin päin. Maantien varrella kitkivät porvarien akat rauhallisesti naurishalmeitaan ja kaalimaitaan ja lapsia palasi lauleskellen marjasta, kun Knut Posse illan suussa joukkoineen aivan kuin huvimatkalta ratsasti Viipuriin. Rauha oli vielä maassa. Ainoastaan hieno, sininen haiku, jota tuuli kaukaa mereltäpäin taivaanrannalle leyhytti, osotti, että perätöntä viestiä ei ollut Degen-vouti linnanherralle lähettänyt. Lähellä oli jo vainolainen käynyt tuliaan tekemässä. Ja ratsastaessaan neliskulmaisen kivitornin alle rakennetusta Karjaportista kaupunkiin ja siitä linnaan päin vievälle "saksain" kadulle, uudisti Posse vielä kuin itsekseen äskeisen valansa:

— Ei, näiden muurien sisäpuolelta en nyt poistu, ennenkuin sota on lopussa. Täällä meidän nyt täytyy taistella, tänne kaatua, jos niikseen on, mutta täältä ei lähdetä!

* * * * *

Nuoria ratsastajia, jotka tomuisina ja hiestyneinä palasivat Torkkelin linnaan, tervehti siellä Kaarlo Knuutinpojan pienessä yrttitarhassa neitosten pirteä parvi, joka siellä karkeloi illan ratoksi. Muutamat Suomen aatelisherrat olivat näet oleskelleet tämän kesän Viipurissa, jossa siis oli koko joukko nuorisoakin koolla. Pian olivat retkeltään palanneet nuorukaiset taas karkelossa mukana. Sellaiset mielialojen vaihtelut olivat näihin aikoihin Viipurissa tavalliset: Yhtenä hetkenä oli mieli huolestunut ja vakava, toisena saattoi se jo sulaa vallattomaan leikkiin.

Nuoret miehet kertoivat karkelon varrella neitosille retkensä seikkailusta. Mutta nämä olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin repäisevämpääkin ja uljaampaa, ja varsin pettyneinä he valittelivat:

— Ettekä mitään saalista tuoneet tullessanne, ette edes yhtään vankia!

— Emmekö yhtään, ilveili Evert Degen nuorelle Kirsti Gyllenstjernalle, Niilovainajan tyttärelle, joka äitinsä kanssa vielä viipyi Viipurissa ja jota nuorukainen yhä näkyi lämpimänä pitävän. — Tuonpa teille ainakin yhden näytteeksi!

Ja nuori mies juoksi tallipihalle vankia hakemaan. Tyttö, jolla oli suruhuntu päässään, mutta jonka verevät kasvot ja veitikkamaiset silmät eivät enää surusta kertoneet, katseli hämmästyneenä, kun Evert sieltä palasi taluttaen käsivarresta vanhaa, tutisevaa ukkoa, jonka jalat olivat oudosta ratsastuksesta ylen kankeat.

Äänekäs nauru kajahti nuorten parvesta, mutta Evert nosti varottaen sormensa ja virkkoi melkein juhlallisesti:

— Varokaa itseänne, hän on intomies. Olen nähnyt hänen keittävän taikalientä, jolla hän voi loihtia hyvää jos pahaakin.

Uteliaana ja melkein arkaillen keräytyi nuorten parvi Tiurin tietäjän ympärille, ja sen keskestä lähti satelemaan kysymyksiä:

— Osaako hän tauteja manata, oliko hänellä todella hampaat syntyessään?

— Ja osaako hän lemmen nostattaa? lepertelivät tytöt.

— Osaa kyllä, jos hänelle tarvekalut hankitaan, vastaili nuorukainen. — Mutta kenessä hänen pitäisi saada lempi palamaan?

— Ei ainakaan sinussa, sillä se jo liekkii, — mielumminkin Kirstissä.

Niin veistelivät toiset nuorukaiset. Kaikki tiesivät, että Evert Degen oli syvästi pikiintynyt linnanherravainajan mustasilmäiseen tyttäreen ja että näillä pitkin kesää oli ollut keskenään hienoa lemmenkuherrusta. Mutta olipa tyttö, joka oli niin ylhäistä sukua, siinä leikissä näytellyt kylmemmän osaa, ja ylpeästi hän nytkin päänsä pystyyn viskasi, virkahtaen:

— Koettakoon velho; hänen taitonsa ei siihen riitä.

— Se nähtänee, — hankkikaamme noidalle pata…

Karjalainen äijä, joka siinä muurinseinämällä seisoi, näytti ensiksi suutahtavan nuorisoparven ilvettä. Mutta kun hänelle romurautain joukosta tuotiin vanha pata, niin välähti veitikkaa taas hänen silmissään ja hän peitti päänsä, ryhtyäkseen rahanansioon vallasnuorison joukossa. Haarapussistaan haki hän käärmeennahkoja ja rauniorastaan pääluita ja torajyviä ja havukankynsiä, ja kun hän loihtujaan lukien kävi tekemään tulta patansa alle, niin jopa muuttui ontommaksi nuorison nauru.

Silloin rupesi kuulumaan kolinaa Olavintornista; sieltä kajahtivat linnanherran tunnettavat, tanakat askeleet, ja kohta talttui melu nuorison joukossa. Knut Posse oli vain hetkisen levännyt rasittavan ratsastuksensa jälkeen, ja taas oli hän vetreä mies, lähtiessään tarkastamaan kaupungin varustuksia. Häntä seurasivat useat aatelisherrat, puistikossa pelihtiväin nuorten isät ja veljet, ja he pysähtyivät nyt hetkeksi katsomaan kisaparven ilvettä. Mutta kun Knut Posse keksi karjalaisen velhon naureskeli jäin keskellä, niin hänen kasvonsa kävivät vakaviksi. Hänellä oli itsellään paljo taipumusta sala-asiain tutkimiseen, kerrottiinhan hänen itsensäkin käyttäneen apunaan tietäjäin voimia, eikä hän sallinut niitä ivattavan. Vasten tapojaan virkahti hän nyt melkein ankarasti:

— Heittäkää se leikki, se ei minua miellytä. Ja velhon puoleen kääntyen lisäsi hän lauhkeammin:

— Jos taikoja taitanet, ukko, niin tuolla kaupungin puolella harjoita elinkeinoasi, — täällä olen taikurina minä!

Siihen katkesi nuorison leikki, ja hiukan tyytymättömänä katseli nuori Evert, kuinka velho, linnanherraa totellen, pussi selässään köpitti kaupungin puolelle. Mutta Kirsti-neiti viskasi ylpeästi niskaansa ja virkkoi pisteliäästi:

— Nostamatta se lempi jäi, ja niin se olisi jäänyt velholtakin!

Vakavana käveli Knut Posse seuralaisineen illan vilpastuessa sillan yli kaupunkiin. Hänen rinnallaan kulki päätään muita pidempänä laamanni Henrik Klaunpoika Horn, joka nyt oli jättänyt ruskean partansa kasvamaan, niin että se kuin puitteena kiersi hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojaan. Heidän perässään käveli hiukan raskasmielisenä valkotukkainen Jaakkima Fleming, vain harvakseen vastaillen alituisissa aseharjoituksissa melkein mustaksi päivettyneen, uljaan Tönne Eerikinpojan puheisiin. Tämä siirtyikin pian tarinoimaan "Höyhenhattujen", Frille-veljesten, kanssa, joilla aina riitti iloista leikinlaskua ja joille kumaraniskaisena kuupittava viirunaamainen Henrik Bitz aina väliin viskasi jonkin terävän sanan, ikäänkuin virikepuiksi uuniin.

Nämä herrat olivat nyt keväästä asti oleskelleet melkein yhtämittaa asepalvelijoineen Viipurissa, auttamassa Knut Possea kaupungin varustamistöissä. Häntä seuraten nousivat he nyt Katanpääntornista sataman vartta kiertävälle rantamuurille, joka ei tällä kohdalla ollutkaan kuin parin sylen korkuinen, ja astelivat siellä rintavarustuksen kupeitse etelään päin, Haakonintornia kohden, joka seisoi ulommaisena rantavartijana muurin merelle antautuvassa polvekkeessa. Tällä kulmalla pitivät vahtia Tönne Eerikinpojan harjaantuneet asemiehet, joiden kiiltäviä haarniskoita ja loistavia vaakunavärejä kaupunkilaiset aina ihailivat. Tönne-herra, joka näin arkioloissakin kulki vaskivanteisessa, kotkanpäänmuotoisessa avokypärässään, kertoi siinä Posselle:

— Minulla olivat jo viime yönä, kun tulta rupesi hohtamaan mereltä, tykit käännetyt Uuraansalmelle päin.

Posse katseli hiukan huolestuneena sitä rantakaistaletta, joka jäi muurin ja veden väliin ja jossa kalastajilla oli venhevalkamansa.

— Valppaat saamme ollakin tällä kulmalla, vastasi hän. — Sillä helppoapa olisi vihollisen laivaston laskea väkensä tuohon muurin alle.

— Ei se laske, niinkauan kuin me täällä vartioimme, virkahti siihen Tönne-herran huovipäällikkö melkein ylpeillen. Ja hymähtäen vastasi hänelle Posse:

— Hyvä on, te vastaatte kyllä Tottien vaakunan maineesta.

Rantaa myöten itään päin polveilevaa muurinharjua pitkin, josta oli väljä näköala iltapäivän kultaamalle Viipurinlahdelle ja johon tuoksahti suolaista merta, kävelivät herrat edelleen Pampalantorniin, joka oli tämän itäisen, merenpuolisen muurin keskivaiheilla. Siellä pitivät vahtia aatelispalvelijat, joiden kilpiin kuvatuista vaakunoista heti tunnettiin, minkä herran väkeä mikin oli, ja heillä oli siellä opetettavinaan niitä Turun-Suomen ja Hämeen talonpoikaisjoukkoja, joita vähin erin oli kesän kuluessa kertynyt Viipuriin, vaikkakin vasta pieni murto-osa siitä, mitä oli kutsuttu. Nuo talonpoikaisjoukot, jotka siinä nyt muurin kupeella illastivat eväskonttiensa ääressä, olivat asultaan ja aseiltaan hyvin kirjavaa väkeä. He tallustelivat yhä kotoisissa sarkamekoissaan ja pehmoisissa paulakengissään, kenellä aseenaan kuusinäreestä kuivattu karhunkeihäs, kenellä taas jäykkä, rautaselkäinen jousi. Se väki ei todella ollut kovin sotaisan näköistä.

— Vieläkö vaivaa Turunpuolen poikia koti-ikävä? kysyi Posse aseväen päälliköltä, taas Pampalantornista muurille laskeutuessaan.

— Tottuvathan he toki vähitellen leirielämään.

— Niin, ensi päivät ne ovat pahimmat hirressäkin, veisteli Höyhenhatuista toinen.

Herrat lähenivät nyt muurin kaakkoista kulmaa, niitä varustuksia, jotka olivat suunnatut aina uhkaavaa itää kohti. Täällä oli muuri korkeampi ja rakennettu niin lähelle vesirajaa, että aallot huuhtelivat sen juurta. Itse kulmauksessa oli harmaaveljesten kiviluostarin vieressä vankkatekoinen Munkkiportintorni. Tästä mutkasta läksi sitten muuri jokseenkin suorana seinänä Salakkalahteen päin, halkasemaan sitä nientä, jolle kaupunki oli rakennettu. Tuohon jykeään kulmatorniin kulkijat kotvaseksi pysähtyivät.

Laajana levisi siitä katsojain eteen autio lakeus. Lähinnä muuria ja Salakkalahtea kiertävää tietä olivat siellä kaupunkilaisten vielä vihannat kaalimaat ja keltasänkiset ohrapellot, joissa äskenleikatut kykäät kököttivät. Näiden viljamaiden kupeella oli vielä viime kevääseen asti ollut porvarien riihirakennuksia ja karjataloja, mutta Posse oli ne kaikki nyt vihollisen hyökkäyksen varalta hävittänyt pois. Ja metsänkin niiden takaa oli hän poltattanut, joten näköala oli aukea ja vapaa melkein silmänkantamiin asti. Ainoastaan juuri siinä Munkkitornin kohdalla, Pantsarlahden ylänkörannalla, oli vielä hävittämättä yksinäinen, kalkittu kivirakennus, joka laskevan päivän valossa valkoisena heijasteli. Se oli Pyhälle Magdaleenalle omistettu spitaalitautisten sairashuone kirkkoineen. Sen edustalla liikkui nytkin noita näivettyneitä potilasraukkoja, ja heidän kävellessään kuului muurille asti kuin lammaslaumasta pienten tiukujen kilinä, — näiden saastaisina pidettyjen potilaiden täytyi näet ulkona liikkuessaan soittaa tiukua, jotta terveet tietäisivät pysyä heistä loitolla.

Ääneti miehet Munkkitornista katselivat sitä autiota maisemaa, jonka yli vihollinen oli odotettavissa, kun se kerran tuli. Mutta Knut Posse silmäili synkännäköisenä niitä kaivostöitä, joita hän teetätti juuri tämän muurin kupeella. Eerikki Akselinpojan ajoilta asti oli siellä ollut vallihauta, mutta se oli mitättömän matala ja vuosien varrella oli sekin päässyt täyttymään; nyt sitä syvennettiin pitkin pituuttaan.

— Hitaasti edistyvät kaivostyöt, virkkoi Klaus-herra, kun he taas Possen kanssa kävelivät itämuurin reunaa Munkkiportintornilta.

— Kunpa olisi aikaa parikaan vuotta! huoahti Posse. — Tekisinpä vallihaudan silloin niin syväksi, että sen läpi meri aaltoaisi. Mutta nyt… kallioinen on maa ja kaivajia on vähän!

Raatihuoneenportin tornissa, joka oli itämuurilla ihan kaupunginmäeltä kohoavan raatihuoneen kohdalla, hoiti Viipurin porvaristo vahtipalvelusta. Pormestari Juho Pitkälampi oli siellä nytkin saapuvilla, — kaupungin neljä pormestaria olivat näet keskenään vuoroihin jakaneet vahdinpidon, — ja hänellä oli aseväkenään kirjava joukko porvareita, käsityöläisiä, kantajia ja kalastajia, olipa kaupunkiin jääneitä kestejäkin komennettu aseisiin. Tönne Eerikinpoika hymähti halveksuen, katsellessaan noita vanhanaikuisia, ruostuneita pertuskoja ja hilperoita, joita näille porvarissotureille oli haettu raatihuoneen kellarista ja jotka olivat peräisin jo Kaarlo Knuutinpojan ajoilta. Vanhanaikaisia olivat myöskin ne haubitsit ja lombardit, joilla raatihuoneentorni oli tykitetty.

— Mutta jos urheita miehiä on niitä käyttämässä, niin voihan niillä pitää vihollinen toki kappaleen matkan päässä muurista, virkahti Tönne jatkoksi mietteihinsä.

— Käyvätkö porvarit yhä säännöllisesti vahdinpidossa? kysäsi Posse miekka voiselta pormestarilta.

— Pari kuhnuria meillä on raatihuoneen tyrmässä, mutta se kuri on vaikuttanut virkistävästi toisiin, vastasi Pitkälampi. Vaan Posse jatkoi:

— Mutta muistakaa: elinkeinojaan he eivät siltä saa unhottaa. Kalastajain tulee käydä ahkerasti kalassa ja heinät ovat niityiltä tarkoin korjattavat. Täällä tarvitaan nyt paljon sekä ruokaa että rehuja.

Tiheässä oli muurinsarvia tällä itäisellä sivustalla. Ainoastaan runsaan kivenheiton päässä Raatihuoneentornista oli suuri, pyöreä Väkitorni, joka muodosti kaupungin tämänpuoleisten varustusten keskustan. Siellä piti Hartwig Winholt saksalaisen palkkaväkensä keskuudessa majaa ja komentoa. Hänen kilpensä, jossa vielä oli punaisen ristin kuva niiltä ajoilta, jolloin hän oli kuulunut Liivinmaan saksalaiseen ritarikuntaan, riippui nytkin tornin käytävän kupeella. Tätä tornia, joka jo oli muita suurempi ja korkeampi, yhä lujitettiin. Se oli, niinkuin itse muurikin, alkujaan rakennettu pienenlaisista kivistä, jotka soivat liian heikon turvan suurempia tykkejä ja heittokoneita vastaan; siitä syystä oli Posse ryhtynyt päällystämään ainakin tätä tärkeää varustusta paksummalla kiviverholla, ja palkkasoturit tekivät nyt sitä työtä yötä päivää.

— Isäsi ei tätä muuria rakentaessaan ajatellut nykyaikaisia, järeitä päätykkejä, virkkoi Posse nuorelle Tönne Eerikinpojalle, kun he Väkitornin laelta katselivat tuota illan rauhassa lepäävää pikkukaupunkia, jota muurivyön piti suojella. —

— Mutta sellaisenaankin olisi muuri sentään hyvä. Isäsi kai edellytti, että Ruotsin hallitus hädän ajaksi lähettäisi tänne riittävästi väkeä. Meidän väellemme nämä muurit nyt ovat liian pitkät.

— Niin, niukasti riittää väkeä näihin moniin muurinsarviin. Ja kumminkin olisi vartioitava välimuurejakin, vastasi päivettynyt soturi.

— Kunpa olisi tämä vyö kymmentä kertaa lyhyempi!

Tämän Possen huokauksen kuuli laamanni Horn, ja hän virkkoi:

— Olisiko ehkä syytä luopua kokonaan kaupungin puolustamisesta ja keskittää voimat Torkkelin linnaan?

Mutta Possen silmät leimahtivat, kun hän siihen vastasi:

— Olen ajatellut sitäkin Klaus: Polttaa pois koko kaupungin, hävittää maan tasalle nämä muurit ja ajaa asukkaat pakosalle, — sillä linnaan niitä ei enää saisi mahtumaan, niinkuin entisinä sota-aikoina. Mutta hyljännyt olen sen tuuman. Mikä merkitys olisi enää linnalla, jos sen viereinen kaupunginniemi olisi vihollisten hallussa? Se voisi puolustautua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta me olisimme siellä kuin pussin perällä, vankeina jo sinne sulkeutuessamme… Ei, laamanni, meidän on kaikesta huolimatta puolustettava kaikkia noita torneja ja muureja, ja uskottava, että sen voimme tehdä!

Viipuriin kokoontuneet Suomen herrat olivat selvillä siitä, että venäläiset ennen pitkää tekevät kauan hankitun hyökkäyksensä, — muutahan eivät heidän jatkuvat varustuksensa voineet tarkoittaa. Äskenkin oli Viipuriin saapunut suuriruhtinaan ärtyisä uhkaus sen johdosta, että hänen luokseen matkalla ollut tanskalainen lähettiläs oli viime talvena Viipurissa pidätetty ja palautettu. Ja samalla oli Suomen herroille selvää sekin, että voimasuhteet kävivät kovin epätasaisiksi, ellei Ruotsista saapuisi lisäväkeä. Tämä tieto se juuri teki tuon viikko viikolta jatkuvan jännityksen niin kiusoittavaksi, että miehet usein mieluummin olisivat suoneet odotetun sodan jo alkaneen. Mutta selvänä oli heille yli kaiken muun se, että tapahtuipa mitä tahansa, jäivätpä voimat kuinka suhteettomiksi hyvänsä, — täällä heidän oli pysyttävä ja puolustauduttava, empimättä, arvelematta.

Väkitornista laskeutuessaan kävi Posse sen kellarissa tarkastamassa ruutikeittämöään, jonka hän oli sinne perustanut, kun epävarman meriliikkeen vuoksi oli ollut vaikea saada tuotetuksi tarpeeksi "tulirakeita" ulkomailta linnan tykkejä varten. Ja Karjaportintornissa, joka siitä kappaleen matkaa pohjoiseen päin suojeli Viipuriin tulevaa valtatietä, tapasivat tarkastustaan jatkavat herrat Hartwig Winholtin, jonka hoitoon tämäkin tärkeä varustus kuului.

— Taisit jo viime yönä luulla, että minä en pääsekään Viipuria puolustamaan, virkkoi Posse tuolle vilkkaalle toverilleen, joka aina oli hyvällä tuulella, aina hymyili suuren partansa takaa. Knut-herra tarkoitti sitä kaupungissa viimeyönä levinnyttä huhua, että venäläinen maajoukko oli Possen poissaollessa tulossa Viipuria piirittämään. Mutta hilpeä soturi vastasi leikkisesti: — En hetkeäkään, — tiesinhän sinun saapuvan tänne vaikka ilman kautta lentäen, jota tietä kuulut joskus airueitasikin lähetelleen.

Herrat nauroivat. Hartwig oli viitannut erääseen kansan kesken kulkevaan tarinaan, että Posse muka kerran, tarvitessaan lähettää pikaviestin Steen Sturelle Ruotsiin, oli noussut linnansa torniin ja siellä puistellut hevosen suitsia. Heti oli siitä syntynyt ratsumies, joka ilman kautta oli kiitänyt meren yli Tukholmaan viemään tuon kiireellisen viestin.

Tämä tarina oli yhteydessä sen yleisen uskon kanssa, että Knut Possella oli apunaan salaperäisiä voimia, joita hän taikataidollaan käytti palveluksessaan. Niinpä kertoi toinen tarina, että hän kerran, vihollisen tiukasti ahdistellessa, oli puistellut höyhenet polsteristaan: Ja katso! Joka höyhenestä sukeusi rautapukuinen soturi. Tämän tarinan tunsi Posse itsekin ja siitä muistuttaen hän nyt vuorostaan virkkoi leikkisälle partaniekalle:

— Niin, sinä et tietysti epäile sitäkään, että minun höyhenpolsterini edelleen sisältää ne asejoukot, joita me nykyisten lisäksi tarvitsemme näitä Viipurin muureja puolustamaan.

— En, vastasi liiviläinen heti. — Mikäli me nyt sitä höyhenväkeä tarvitsemmekaan. Ehkä lähettää meille toki valtionhoitaja Ruotsista rautaisempia sotureita avuksi.

— Toivokaamme sitä, Hartwig! Ja säilytä sinä luja uskosi ja karski luontosi! — Mutta taas vakavaksi kääntyen jatkoi Posse viitaten muurin edustaisella kummulla olevaan hirsipuuhun: — Ja varo väkeäsikin, ettei meidän niitä tarvitse kaupungin edustalla kuivattaa!

Joku aika sitten oli näet Possen täytynyt lyhyesti suoriutua eräästä saksalaisesta, joka levitteli vääriä huhuja kaupunkilaisille. Se oli Hans Genek niminen kesti, joka lienee ollut Tanskan kuninkaan palveluksessa. Saksan kesteistä, samoinkuin vakinaisistakin saksalaisista kauppiaista, olivat tosin monet tänä vuonna, venäläisten hyökkäystä peljäten, paenneet laivoillaan Viipurista pois, — mikä kylläkin oli tuntunut helpoitukselta kaupungin kotimaisesta porvaristosta, — mutta muutamia niistä oli sentään sinne jäänyt. Ja tämä Hannu-hulttio oli ruvennut kuljeskelemaan venhevalkamassa, vaakatorilla ja missä — vain väkeä oli koolla, kertoillakseen, kuinka Viipurin puolustaminen muka on sulaa hulluutta, kuinka Steen Sture muka jo oli syösty vallasta pois ja kuinka niinollen olisi viisainta suostua venäläisten vaatimuksiin. Mutta nämä puheet olivat pian tulleet Possen tietoon; tämä otatti saksalaisen kiinni ja hirtätti hänet Karjaportin edustaiselle mäelle, jossa nyt iltatuuli vielä roikkuvaa raatoa edestakaisin heilutteli.

— Jos yksikään epäilee, tarttuu tauti muihin; siksi on kaupunki suojeltava kaikelta rutolta, — lisäsi Posse, kävellessään Karjaportintornilta edelleen Salakkalahteen päin. Siinä, missä itäinen muuri kääntyi seuraamaan tämän lahden rantaa pohjoiseen eli linnaan päin, oli Lakamundintorni, viides siis niistä, jotka olivat rakennetut idästä tulevaa vihollista vastaanottamaan. Sinne jäivät Frille-veljekset nyt vahtia pitämään ja kiireisesti lausui heille Posse jäähyväiset, sillä päivä oli jo laskenut ja kunkin oli ennen yön tuloa jouduttava vartiopaikalleen. Kierros olikin kohta tehty. Pohjoisen muurin keskellä, Vesiportin luona, josta nyt iltasellakin vielä oli paljon liikettä rantaan, pitivät vahtia Vehkalahden knaapit ja Uudenmaan talonpojat, — Uudeltamaalta oli toistaiseksi runsaimmin nostoväkeä saapunut. Tämä Vesiportintorni oli Louhisaaren vanhan herran komennossa; hän jäi nyt sinne yövartioon. Mutta Knut Posse laskeutui laamannien seuraamana alas muurilta ja käveli sen vieritse, iltakierroksensa näin tehtyään, linnaan vievälle sillalle. Hän asteli ääneti, raskaissa mietteissä. Kuinka hän olikaan seuralaisiaan ja vahdinpitäjiä koettanut rohkaista, niin oli hän itse taas tällä kierroksellaan melkein entistä selvemmin tullut oivaltamaan, että liian vaikeaan urakkaan oli hän antautunut, kun hän tällä miehistöllä tahtoi puolustaa Viipurin pitkiä muureja. Tosi on pian edessä, sen hän vaistomaisesti tunsi. Vihollinen oli taas liikahtanut, ikäänkuin varoitukseksi, ja sen laumat lähtevät kyllä ennen pitkää liikkeelle. Hän ymmärsi, ettei yksin uljuuskaan eikä tarmo auta siinä, missä väkeä puuttuu; silloin tarvitaan miltei ihmettä lisäksi.

Sillankorvassa hän vielä tuokioksi pysähtyi. Hän näki karjalaisen velhon siinä törmällä pienen väkijoukon ympäröimänä harjoittavan ammattiaan, kertovan neitosille heidän sulhasistaan ja neuvovan tavaransa kadottaneille niiden hakupaikkoja. Tuo ammatti Possea huvitti. Hän astui väkijoukon keskelle ja näki siinä nuoren ystävänsä Pentti Heinonpojankin palavin poskin noitaa puhuttelevan. Tälle Posse virkkoi:

— No, Pentti, tiedusteletko sinäkin itsellesi morsianta?

Pentti kävi hämilleen, sillä oikeastaanhan lemmenhuolet olivat hänet tuoneet velhon luo, joskaan hän ei ollut taikojen tarpeessa. Hän vastasi:

— Olen tiedustellut Tiurin ukolta sen karjalaisen sissijoukon aikeita, joka äsken kuuluu lähteneen Savoon.

— Minkäpäs sinä sille voit, virkahti Posse. — Ja miksi se sinua niin erityisesti huolettaa?

Hän näki levottomuuden palavan nuoren miehen kasvoissa, kun tämä nyt puhui:

— Laske minut, jalo herra, muutamiksi viikoiksi Viipurista, sillä tahtoisin seurata tuon ryöstäjäjoukon retkiä. Minulla on siihen pätevät syyni… Suo loma minulle ja Hintsalle, me palaamme kyllä takaisin Viipuriin!

— Vaikka ilmojen kautta tekin, virkahti Posse, vielä äskeistä pilaa muistellen. Ja hän lisäsi samassa, äänilajissa: — Ei, nuori ystäväni, nyt ei jouda Viipurista partioihin kukaan. Nyt ei ole meillä aikaa ajatella morsiamiammekaan. Heidän täytyy siellä selviytyä omin päin ja meidän täytyy koettaa täällä suoriutua vihollisistamme, — se on ehkä yhtä vaikea temppu!

Nolona vetäytyi Pentti syrjemmäs, häveten, että hän oli noin antautunut yksityisten mielihalujensa valtaan. Mutta tällä hetkellä hän tunsi Viipurin vankilakseen, josta hän olisi juuri nyt tahtonut vapaana sissinä rientää kauas karjalaisen vihamiehensä kintereillä, riehua, tapella, kostaa… Posse astui lähemmäs kattilansa ääressä kykkivää ukkoa, viskasi kolikan hänen eteensä ja virkkoi:

— Osaatko velho keittää niin vahvan taikaliemen, että siitä voit minullekin sanoa vastaiset kohtaloni? Voitto vaiko kuolema — hä?

Velho katsoi verestävin silmin kauan Knut Possen kättä, jonka tämä oli hänelle ojentanut, katsoi sitten hänen harmaanvakavia kasvojaan, ja punoi päätään. Sitten roiskautti hän kattilastaan lientä tantereelle ja virkkoi:

— Astuppas yli tuosta.

Posse harppasi tosissaan märän viivan yli, ja uteli melkein levottomana:

— No, mitä sanoo haltiasi?

Mutta velho punoi yhä päätään ja puhui:

— Sinä olet kova, sinuun eivät taikani pysty, eivät ainakaan tänään. Mutta tuleppas toisen kerran, ehkä osaan silloin sanoa, astutko elämäksesi vai kuolemaksesi.

Omituisen hanakasti tarttui Posse tuohon velhon lupaukseen, ikäänkuin siihen ehdottomasti luottaen, ja virkkoi:

— Tästä kuljen useinkin; muistappas sanasi! Väkijoukko kuunteli kummissaan tuota velhon ja linnanherran keskustelua, ja eräs siinä sivummalla seisova mustaveli murisi tyytymättömänä, kun Posse noin otti pakanallisen noidan ikäänkuin suojelukseensa. Mutta Knut-herra itse käveli, enempiä selityksiä seuralaisilleen antamatta, linnaan, jossa hän kiirehti levolle, sillaikaa kun toiset herrat vielä kotvasen valvoivat olutkannun ääressä, neuvotellen yhteisistä huolistaan ja toiveistaan.

* * * * *

Ennen muita oli Knut Posse taas aamulla pystyssäkin. Oli Pyhän Neitsyen taivaaseenastumispäivä. Katanpään kirkon kellot kuuluttivat jo auringon noustessa kaupungille tätä jumaläidin juhlaa. Posse kuunteli ylhäällä Olavintornissa tätä soittoa, tähystellessään terävästi ulos Uuraansalmen ulapoille.

Heti aamun valjetessa syysyön harmaasta usvasta oli näet torninvartija nähnyt purjeita sieltä salmentakaisilta seliltä, ja muistaen venäläisten toisöistä vierailua oli hän huomiostaan heti lähettänyt kiireisen sanan linnanherralle. Nyt Posse vuorostaan tutkiskeli, mitä mahtoivat olla nuo purjeet, jotka vielä kelmeää aamutaivasta vasten kuvastuivat. Ne eivät olleet niiden pienten haaksien purjeita, joilla rannikkolaiset vielä toisinaan uskalsivat tulla Viipuriin, ja etäisempiä kauppalaivoja ei enää pitkiin aikoihin ollut liikkunut näillä vesillä.

— Olisivatko Hannu-kuninkaan kaapparilaivoja? puheli hän. — Sillä venäläisten sotalaivoja ne eivät voi olla; niitä olisi silloin paljoa enemmän.

— Taikka lienevät muita merirosvoja. Niitähän liikkuu nyt Suomenlahdella monenlaisia, vastaili vartija.

Paitsi gotlantilaisia harjoittivat näinä levottomina aikoina merirosvousta monet muutkin Itämeren ja Suomenlahden rantalaiset, myöskin suomalaiset saaristolaiset, joille ajan turvattomuuden takia heidän vanhat elinkeinonsa olivat käyneet mahdottomiksi ja jotka senvuoksi olivat ryhtyneet hankkimaan elatuksensa samalla tavalla kuin heidän vainoojansakin.

Mutta Posse ei hellittänyt katsettaan kaukaisuudesta.

— Ne lähenevät nuo laivat. Eiväthän merirosvot toki purjehtine tänne meidän tykkiemme alle, murisi hän.

Päivä nousi yhä korkeammalle ja valaisi kirkkaammiksi nuo valkoiset purjeet, joita virkistyvä aamutuuli lennätti yhä lähemmäs matalain saarten takaa. Hänen silmänsä oli kuin tarttunut tuohon suurimpaan, levälleen pullistuneeseen purjeeseen; hän oli näkevinään siinä kuvioita ja kirjaimia. Hetken kuluttua vartijakin virkkoi:

— Sen suurpurje on merkitty.

Posse erottikin siitä jo kirjaimet: I. N. R. I. Ja samalla hänelle selvisi, että ne olivat kirkon tunnettavat merkit, ja hän huudahti ääneensä:

— Se on piispan laiva, on tottatosiaan! Maunu-piispa on matkalla Viipuriin!

Kohta hän sai siitä täyden varmuuden, tuntiessaan maston nokasta liehuvassa lipussa Särkilahden suvun vaakunan, jossa oli tähti ristin alla. Vilpitön ilo täytti silloin vanhan soturin mielen. Knut Possea kiinnittivät lujat ystävyyden siteet piispa Maunu Särkilahteen aina niiltä ajoilta, jolloin he, Maunun vielä tuomiorovastina ollessa, olivat Steen Sturen lähettiläinä yhdessä matkustelleet Vironmaalla. Ja Possen sydän lämpeni huomatessaan, että piispa piti kaukaisesta Viipuristaan niin hellää huolta, että itse sinne vielä syysilmoilla saapui.

Nopeasti levisi tämä uutinen yöunestaan heräävässä linnassa, ja ennen pitkää olivat sekä aatelisherrat että linnanmiehet liikkeellä, sillalla ja laiturilla, vastaanottamassa Suomen kirkon päämiestä, jonka laiva jo kynti Viipurinlahtea. Hyvin he nyt tunsivatkin tuon pyhimyskeulaisen aluksen, joka usein ennenkin oli käynyt Viipurissa. Sitä seuraavat laivat olivat lastilaivoja, toinen niistä turkulaisten oma, toinen viipurilainen kauppalaiva, joka kevätkesällä oli porvarien kesken kootuilla varoilla lähtenyt ostamaan Lyypekistä aseita ja muonaa, mutta joka ei merirosvojen takia ennen ollut päässyt palaamaan. Oli jo peljätty sen joutuneen vihollisten saaliiksi, mutta sieltä sekin nyt palasi piispan laivain turvissa, suureksi iloksi omistajilleen ja kaikille kaupunkilaisille.

Kaupungissakin oli jo tieto levinnyt piispan tulosta, ja mustanaan väkeä oli taas Katanpään muurin edustainen ranta, kun piispanlaiva laski ankkuriinsa lahdelle. Maunu Särkilahtea rakastettiin Viipurissa. Kaikki muistivat, kuinka hän esirukouksellaan oli kolme vuotta sitten pelastanut kaupungin kirkon, jonka harjaan jo salama oli iskenyt, ja kaikki tiesivät myös, kuinka paljon hän oli toiminut ja uhrannut tämän hiippakuntansa itäisimmän kulman puolustamiseksi. Jännityksellä senvuoksi rannantäyteinen yleisö kuunteli vastausta Knut Possen kysymykseen, kun tämä laivastaan nousevalle piispalle jo vesille huusi:

— Terve tuloa Viipuriin. Tuotko meille hyviä uutisia?

Piispan sileiksiajetut, leveäluiset kasvot eivät kuitenkaan liikahtaneet. Vasta kun hän sihteerinsä, Paavali Scheelen, käsivarteen nojaten oli noussut rannalle ja tervehtinyt lähimpiä herroja, lausui hän:

— Viestit ovat nyt vakavat. Mutta tänään on Pyhän Neitsyen juhla, käykäämme kaikin ensiksi kirkossa häntä kiittämässä onnellisesta matkasta ja rukoilemassa hänen suojelustaan tälle maakunnalle. Koetusten aika on nyt lähellä.

Vasta kirkosta linnaan käveltyään kertoi piispa Viipurin herroille vaakunasalissa ne viestinsä, joiden vuoksi hän, levottomana kotimaansa kohtalosta, oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle. Turussa oli toivottu, että sodanvaara tältäkin vuodelta jo olisi ohi, mutta Viron kalparitareilta oli äsken saapunut tieto, että odotettu hyökkäys nyt varmasti toteutuu. Eikä ainoastaan Viipuria vastaan, vaan myöskin Savonlinnaa ja Pohjanmaata valloittamaan on Venäjällä samoihin aikoihin valmistettu retkikunnat. Siis mitä laajin valloitussuunnitelma. Sitä sanomaa oli piispa nyt kiirehtinyt ilmoittamaan, samalla tuodakseen Viipuriin ne viimeiset lisäväet ja muonat, jotka hän kesän kuluessa oli saanut Turkuun kootuksi.

— Vihdoinkin! huudahti Tönne Eerikinpoika, tämän sanoman kuultuaan. Ja melkein helpoitukselta se viesti tuntui toisistakin herroista, joille jatkuva odotus oli käynyt päivä päivältä yhä painostavammaksi. Mutta Knut Posse kysäsi terävästi:

— Entä nuo koreilevat kalparitarit, jotka meille alituiseen näitä Jobin viestejä toimittavat, lähettävätkö he meille myöskin haarniskaväkeään avuksi? Vai aikovatko he itse ahdistella suuriruhtinasta Narvajoelta päin? Siihen heitä tehty liitto velvoittaisi.

Piispa pudisteli päätään. Ja Bitz-laamanni huudahti katkerasti:

— Eivät uskalla, eivät kykene. Lahonnut on jo se vanha ritarikunta ja riitoihinsa repeytynyt. Ei ole siihen liittoon mitään luottamista.

Tuon vanhan, uskon ja kirkon puolesta aikoinaan taistelleen, sotaisen veljeskunnan kanssa tehtyyn liittoon ei Suomessa todella oltukaan paljo luotettu. Tiedettiin, että kalparitariston entinen kunto oli huvennut hyvinvointiin ja hekkumaan ja että sitä yhä riuduttivat sisäiset riidat; olihan kokemustakin jo saatu siitä, että tuon valkoisen uskonritariviitan alla usein asui vilpillinen mieli.

— Niin, tuo ennen voimakas mahti on jo kuorta ilman ydintä, todensi piispan sihteeri, Paavali Scheel, joka väljässä matkaviitassaan nojautui suuren vaakunasalin keskuspilariin. — Mutta muuten näkyy Steen Sture suututtaneenkin ritarien uuden suurmestarin, — sieltä ei tule mitään apua!

Valtionhoitajan nimen mainitseminen vavahutti Klaus Henrikinpoikaa, joka ei ollut unhottanut sitä loukkausta, minkä hän tässä samassa huoneessa kerran oli saanut Steen-herran puolelta niellä. Hän oli kumarassa istuen kuunnellut piispan viestiä, nyt hän kohautti pitkäkasvoisen päänsä kuin jalo ratsu, jonka sieraimet rupeavat elämään, ja virkkoi:

— Entä Steen-herra itse, mitä hän tekee Suomen hyväksi? Hänellähän on tieto venäläisten aikeista, — kai hän siis on ryhtynyt tarmokkaisiin toimiin lähettääkseen tänne riittävää avustusta.

Vanha piispa ei vastannut. Hänen teräksenharmaa katseensa harhaili melkein kuin kärsivänä ja häveten miehestä mieheen. Mutta hänen sihteerinsä, nuori Paavali-maisteri, virkkoi purevasti:

— On. Hän on äsken pyytänyt Upsalan tuomiokirkosta Pyhän Eerikin lipun lainaksi Tukholmaan, ottaakseen sen mukaansa Suomenmatkalleen.

— Hän siis tulee Suomeen? kyselivät herrat vilkkaasti. Mutta ivaa oli edelleenkin Paavali-maisterin äänessä, kun hän vastasi:

— Ainakin hän aikoo tulla. Sotaväkeä on hänellä riittävästi koolla, kokonainen armeija seurasi häntä kesällä Skooneen, kun hänen piti neuvotella siellä tanskalaisten kanssa. Ja arkkipiispa Jaakko Ulfinpoika hoputtaa häntä joka päivä lähtemään Suomeen.

— Mutta miksi hän ei sittenkään sieltä lohkea? utelivat herrat tuskastuneina. Ja maisteri vastasi:

— Juuri senvuoksi, että arkkipiispa häntä hoputtaa, ei hän uskalla Ruotsista lähteä. Hän pelkää, että Jaakko-herra sillävälin puoluelaisineen järjestää siellä asiat uudelleen.

Knut Posse huoahti raskaasti:

— Aina vain sitä vanhaa riitaa ja vanhaa vallanhimon kirousta! Ja sen hankauksen takia hyljätään Suomi!

Katkeraksi kävi taas Suomen miesten mieli. Johan he olivat tottuneet valtionhoitajan Suomea kohtaan osottamaan toimettomuuteen, tottuneet näkemään, kuinka nuo siellä valtapaikoilla jatkuvat juonet riistivät heiltä emämaasta odotetun avun. Mutta Paavali-maisterin kuvaukset katkeroittivat heidät vielä kerran, ja äänekästä nurinaa kuului nyt salin joka kulmalta. Väittelyn viimeisiä katkelmia kuuli vielä Sigrid-rouva, Niilo Gyllenstjernan leski, kun hän saapui vieraita aamiaiselle kutsumaan. Tämä uljasryhtinen rouva, jonka takaraivolta nyt paksu, musta leskenhuntu valui pitkin suoraa selkää maahan asti, kuunteli hetkisen herrain keskusteluja, kunnes hän piispan puoleen kääntyen huudahti:

— Eikö tule tänne siis lopultakaan apua! — Ja hän lisäsi hiljemmin: — Eikä liene myöskään ehtinyt Roomasta vastausta ristiretkianomukseeni? Tai ehkei sitä ole katsottu voitavan pyhälle isälle esittääkään?

Sigrid-rouvan kysymyksestä vilkastui piispa, joka oli hetkisen äänettömänä ja miettiväisenä kuunnellut maallikkoherrain katkeroita puheita, ja hän vastasi, yhtäkkiä muistaen jo miltei unhottamansa asian:

— On kyllä. Vanha ystäväni Hemming Gadd on toiminut nopeasti kuin ainakin. Hän on todellakin saanut paavilta ristiretkibullan ja lunastanutkin sen. Se maksoi meille sievät rahat, — pöytähopeani möin, suorittaakseni sen hinnan Roomaan.

Herrat keräytyivät nyt kaikki kuuntelemaan tätä tärkeää uutista ja kyselemään, mitä tuo bulla sisälsi. Piispa vastasi:

— Siinä annetaan lupa saarnata ja toimeenpanna ristiretki Rooman kirkon vihollisia vastaan täällä pohjolassa.

— Ja sellainenko paavin lupakirja on siis tänne saapunut? kyseli Etelä-Suomen laamanni, ihmetellen, ettei sellaisesta tapauksesta ollut mitään kuulunut.

— Se on lähetetty Upsalan arkkipiispalle, kirjoitti minulle Hemming-tohtori. Mutta kumma kyllä ei Jaakko-herra ole sen johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.

— Vaikka hän tietää, kuinka täpärällä asema täällä on, ja vaikka hän itse Sturea kiirehtii! — Niin kummasteli kaikkien puolesta Henrik Bitz.

Mutta nuoren Paavali Scheelen kasvoille oli taas levinnyt pilkallinen hymy:

— Jaakko Ulfinpoika on sen kirjeen taitavasti lukinnut arkkuunsa. Ymmärrättehän, ettei hän välitä ristiretkestä, joka vain tuottaisi hänelle huolta ja vaivaa. Tosiasiassa tietysti hänkin vähät piittaa Suomen kohtalosta; hänestä olisi tärkeintä, että Steen Sture tulisi Ruotsista pois tänne syrjämaille sotimaan. Siksi hän aina valtionhoitajalle muistuttaa näitä itämaita!

— Siinä ollaan taaskin! huudahti Posse, melkein tuskaisena haraten ohimoitaan kiertäviä harmaita hiuksiaan. — Ympäri mennään ja aina palataan tähän valtariitain viheliäisyyteen.

Piispa oli noussut, ja hänen teräksenkarvaisissa silmissään oli kärsivä, miltei rukoileva ilme. Hänestä oli raskasta riistää näiltä miehiltä, joiden oli määrä jäädä tänne ylivoimaa vastaan puolustautumaan, kaikki avun toivo, vaikeata myös langettaa noin ankara tuomio esimiehestään ja entisestä ystävästään. Mutta hänestä oli sittenkin parasta tehdä asema selväksi.

— En tiedä pitääkö sihteerini kuvaus joka kohdassa paikkansa, lausui hän, — mutta pääasiassa se valitettavasti on tosi. Siltä näyttää, että meidän noiden valtariitain vuoksi täytyy jäädä tänne oman voimamme varaan. Riippuu teidän tarmostanne, kestämmekö vai suistummeko. Tietysti me yhä edelleen koetamme saada Ruotsista apujoukkoja liikkeelle. Niin monta pyyntökirjettä, nöyrää jos vaativaakin, olen siitä jo kirjoittanut vuoroin valtionhoitajalle, vuoroin arkkipiispalle, että pelkään niiden siellä pian avaamatta jäävän, mutta kirjoitan sinne vieläkin, sieluni koko hartaudella ja hädällä. Mutta en uskalla teille luvata, että siitä apua tulee. Siksi juuri lähdinkin tänne, ystäväni, valaakseni, jos voisin, teihin sittenkin kestävyyttä ja rohkeutta. Siksi juuri olen ponnistanut viimeiseni, kootakseni oman maan voimat tähän meille pyhään sotaan!

Piispan voimakas ääni yritti katketa, sillä surulla hän tätä puhui. Mutta Posse tarttui miehevänä vanhan ystävänsä käteen ja lausui:

— Kiitos rehellisestä sanastasi, Maunu. Parasta on meidän tuntea suora totuus. Jos meidän on sallittu suistua alkavaan taisteluun, niin sillehän emme mitään mahda, mutta me täytämme velvollisuutemme.

— Sen tiedän, Knut. Ja jos harras rukous jotain voi, niin me kestämme.

Toiset herrat seisoivat piirissä näiden kahden harmaapäisen, soturin ja piispan, ympärillä, joiden silmistä loisti niin harras usko, ja he tunsivat kaikki mielessään sekä syvää vakavuutta että rohkeutta. Mutta piispa kääntyi nyt Sigrid-rouvan puoleen, joka kutsuen odotti häntä ruokahuoneen ovella, ja lausui hilpeästi:

— Kiitos jalo rouva, minä tulen. Nyt kai emännyysaikanne Viipurissa on pian lopussa, Sigrid. Te kai palaatte tekin laivassani Turkuun.

Useat aatelisrouvat, jotka olivat miestensä seurassa viettäneet tämän kesäkauden Viipurissa, olivat heti pyytäneet päästä piispan mukana palaamaan kotipuoleensa piirityksen jaloista. Mutta Sigrid-rouva vastasi uljaasti:

— Ei piispa, minä en palaa. Viipuri on vielä miesvainajani läänitystä ja minä jään tänne. Ehkä voin täällä emäntänä olla joksikin avuksi.

Piispa katseli ihaillen rohkeaa naista.

— Rouva, teidän rohkeutenne antaa uskoa monelle. Tänne jäisin minäkin, jos voisin!

Piispa ja muut herrat seurasivat nyt Sigrid-rouvaa kirkkaasti valaistuun arkihuoneeseen, josta loistivat vastaan ruokapöydän kirjavat liinat ja kiilloitetut pöytähopeat. Knut Posse vain viivähti toisten jälestä vielä vaakunasalissa. Hän kävi puhuttelemaan Pentti Heinonpoikaa, joka Evert Degenin ja toisten nuorukaisten kanssa oli salissa saanut kuunnella piispan kertomusta.

— Mielesi paloi eilen Savon vesille soutamaan, Pentti, virkkoi hän. — Nyt pääset sinne.

Pentti katsoi kysyvästi linnanherraa, joka näin äkkiä oli mielensä muuttanut. Mutta tämä jatkoi:

— Sinun tulee viedä sana Kylliäiselle siitä, että venäläisten hyökkäys on odotettavissa Savonlinnaakin vastaan. Hänen on pidettävä varansa, ettei lähetä miehiään sydänmaille syyspyynnille, vaan vartioi linnaansa. Kuulithan piispan uutiset?

— Kuulin.

— Kerro ne hänelle, — Ruotsista ei tule apua. Mutta sano Niilolle, että me aiomme pitää puolemme Viipurissa, kestäköön hän Savossa!

Ja tuokion kuluttua Posse vielä lisäsi:

— Sanoman vietyäsi saat ottaa selkoa, mitä perää oli Tiurin ukon pajatuksissa, jotka sinua eilen huolettivat. Mutta muista: liiku varoen, sillä me tarvitsemme kaikki miehemme Viipurissa!

Pentti kumarsi, aikoen enempää kyselemättä lähteä heti Hintsan kanssa valmistamaan pitkää matkaansa: soutaakseen ensiksi Juustilan joen latvoille ja sieltä kävelläkseen Vuoksenniskaan, josta heidän oli hankittava uusi venhe päästäkseen Saimaan selkien yli. Mutta ennenkuin hän ehti poistua salista, oli nuori Evert Degen, joka oli palavin silmin seisonut hänen vieressään, kääntynyt linnanherran puoleen, ja hän kuului nyt pyytävän:

— Laskekaa minutkin tälle retkelle Pentin toveriksi!

— Sinutko, lapsen! huudahti Posse hämmästyneenä. — Onko sinullakin siellä erämailla morsian, jonka kohtalosta olet levoton — hä?

Evert ei siihen vastannut, seisoi vain punoittavana teräväsilmäisen soturin edessä. Hänellä ei ollut erämailla odottavaa morsianta, mutta täällä kotona oli hän joutunut kankeihin väleihin lemmittynsä kanssa. Kirsti-neiti oli häntä eilisestä asti kohdellut ilmeisellä kylmyydellä, antaen selviä viittauksia, että hän sai hakea jonkun halpasyntyisemmän kosittavakseen. Siitä oli olo käynyt nuorelle miehelle ahtaaksi Viipurin linnassa ja siksi hän nyt pyrki seikkailuihin.

Posse aavisti jotain sellaista pientä lemmenriitaa ja jatkoi:

— Jos isäsi sallii, niin lähde vain kolmanneksi soutamaan. Sielläpä hampaasi karkenee! Mutta vielä kerran, palatkaa ajoissa!

Sillävälin kun Suomen herrat Viipurin linnan ruokasalissa jatkoivat neuvottelujaan tämän rajamaakunnan puolustamisesta, läksi pieni venhe linnan luoteiselta rannalta soutamaan Suomenvedenpohjan selkää pohjoiseen päin. Taivas oli juuri vetäytynyt pilviin ja harmajaksi oli käynyt syyskesän luonto; verkalleen, mutta tiheästi kävivät nuo sakovat pilvet vesiä vihmomaan. Pieni venhe kelluili kuin palko laineisella selällä ja häipyi vähitellen hämärään etäisyyteen.

Olavintornin neitsytkammion pienestä pyöreäruutuisesta, lyijypuitteisesta ikkunasta katseli venheen loittonemista nuori neitonen, jonka mustista silmistä valahti kyynel toisensa perästä. Hänen sydämensä pamppaili levotonna, vuoroin katumusta, vuoroin suuttumusta. Eihän hän ollut sitä niin vakavasti tarkoittanut, oli leikillä vain hiukan kiusoitellut lemmittyään… Ja nyt se paha poika pikastuneena souti tuonne tuntemattomia kohtaloita kohden!

Linnut lensivät matalalta linnanmuurin kupeitse, ikäänkuin paeten sadetta ja syksyä, ja tuuli näytti kiihtyvän selällä, jonka kaukaiseen, harmajaan hämärään tuo pieni venhe loittoni ja häipyi.

* * * * *

Piispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä kertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen joukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä. Talonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan parhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä tunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen suojelukseen.

Kun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän siinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden teräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet Possen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, — pari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja innostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento. Täysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa joukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:

— Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne mukana kotiseutunne puolustamisessa. — Ja pitkään, karkeaan harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu — omituinen munkin ja soturin sekailmiö, — häneltä piispa kysyi:

— Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?

— En, luostarista siirryin tänne kouluun.

— Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen kirkkoni nuoria vesoja, mestari!

Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.

Raatihuoneenportilla oli vahdinmuutto, ja siellä oli nyt tavallista enemmän koolla kirjavaa väkeä, porvareita, käsityöläisiä ja kantajia, oli saksalaisia, ruotsalaisia, oli suomalaisia. Piispa tiesi, että nämä eri kansallisuudet olivat Viipurissa niinkuin Turussakin olleet hyvin riitaiset keskenään, kilpailleet ei ainoastaan sanoin ja käsin vaan usein kättä pitemmälläkin elinkeinoista, majamiehistä ja kaupungin hallinnosta. Nyt näki hän heidän tuossa portilla, jossa soi omituinen kieltensekotus, kaikessa sovinnossa järjestävän vahdinmuuttoa, totellen alttiisti punaviittaisen pormestarin käskyjä. Tälle piispa lausui:

— Näyttäähän jo viha lauhtuneen saksalaisten ja suomalaisten väliltä.

— Niin, yhteinen lehmä on ojassa, vastasi pormestari. — Erikseen me kyllä vielä sijoitamme erikieliset, mutta nyt ne pysyvät hammastelematta.

— Yhteinen kohtalo sitoo. Toivokaamme, että se myös puhdistaa ja pehmittää mielet rauhanaikojakin varten!

* * * * *

Rohkeammalla mielellä läksi piispa uhatusta Viipuristaan, kuin hän oli sinne tullut. Ennen lähtöään suunnitteli hän yhdessä Viipuriin jääväin Suomen herrain kanssa vielä eräitä viimeisiä toimenpiteitä. Maan kaikille talonpojille oli kuulutettava uusi käsky nostoväen lähettämisestä maata puolustamaan; mies talosta oli aseisiin kutsuttava, ja nämä nostomiehet olivat koottavat Kymijoelle, kunnes Viipurista saapuisi niille tarkemmat ohjeet. Aseita ja muonaa lupasi piispa vieläkin, viimeiset voimansa ponnistaen, kerätä näille uusille joukoille Länsi-Suomesta. Olipa Turun linnanherra Didrik Hannunpoikakin luvannut lähettää osan linnueestaan, joka ei ollutkaan suuri, Kymijoelle. Hän oli selittänyt, että jos Viipurin heti alussa kävisi hullusti, silloin olisi hyvä, että edes jotakin väkeä olisi vihollisen tiellä, pysäyttämässä sen kulkua Turkuun päin. Sitä varten oli jo noille Turun huoveille annettu käsky saapuvain talonpoikaisjoukkojen avulla rakentaa murroksia rantatielle, Kymin tienoille, siellä vihollisia vartoakseen.

Mutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt Knut Possea. Kun siitä neuvoteltiin Viipurin vaakunasalissa piispan lähtöpäivän aamuna, seisoi hän kauan ääneti hajallareisin uunin edessä — se oli hänen mieluinen lepo- ja miettimisasentonsa — ja murisi siinä kuin vanha sotakarhu. Vihdoin hän virkkoi melkein vihaisena:

— Didrik Hannunpoika on jänis, — meitä eivät auta murrokset Kymijoella, jos Viipuri menee. Ne ovat meille vain vahingoksi.

— Kuinka niin? kysyi piispa, ymmärtämättä vanhaa ystäväänsä. — Eihän vara venettä kaada.

— Tällainen vara voi kaataa. Ne puuhat näet vain idättävät väestössä epäilystä siitä, että me täällä Viipurissa emme kestä. Meidän täytyy kestää ja kansan täytyy luottaa meihin!

— Te tahdotte siis laskea kaikki yhdelle laudalle, lausui Paavali-maisteri, joka hänkin pyrki katsomaan tätä asiaa hiukan Turun kannalta.

— Niin on asema, vastasi Posse tyynemmin, — eikä se riipu meistä. Jos Viipuri kaatuu, on Suomen kohtalo ratkaistu; älkäämme tätä tosiasiaa koettako itseltämme kieltää. Turhaa on tinkiä!

Sisimpänä sydämessään tunsivat kaikki, että tämä Knut Possen vaatimus kaikkien toiveiden kiinnittämisestä Viipuriin ja sen puolustajain tarmoon oli kuin olikin tosi. Ja vastaanpuhumatta yhtyivät kaikki Possen päätökseen, kun hän tuokion kuluttua ikäänkuin ratkaisuna saneli:

— Tuo Kymille kokoontuva väki on tuotava tänne. Sieltä se hajaantuisi kuin akanat tuuleen, mutta täällä on varaväkeä tarvis.

Jaakkima Fleming, Louhisaaren herra, tarjoutui yhdessä jalosyntyisen Niilo Pentinpojan kanssa lähtemään Kymijoelle, vastaanottamaan noita eri tahoilta saapuvia talonpoikaisjoukkoja ja johtamaan niitä Turun huovien avulla Viipuriin. Aikaa oli käytettävä viimeiseen hetkeen asti, väsymättä, epäilemättä. Sillä päätöksellä hajaannuttiin.

Märkä oli maa ja harmaja taivas, kun Viipurin väki taas saatteli piispaa ja hänen seuralaisiaan laivarantaan, jossa Suomen herrat nyt hyvästelivät poismatkustavia perheitään, tietämättä, tapaisivatko näitä enää koskaan. Alakuloisiksi pyrkivät painumaan muidenkin saattajain mielet. Piispan lähtiessä tuntui siellä, kuin olisi juopa asettumassa heidän ja muun Suomen välille. Täyttyyköhän se juopa enää koskaan, se epäilys, heitä kalvoi.

Piispan vartioväki, 70 rotevaa, haarniskaanpuettua soturia, seisoi komeana rintamana muurin kupeella, kun Maunu Särkilahti sihteerinsä ja Knut Possen välissä astui linnasta rantatietä myöten laiturille. Heidän kiiltoharjaiset kypäränsä, heidän pyöreät kilpensä, joista hohteli vaskinen risti ja hopeanvärinen tähti, sekä heidän väljät punavalkoiset asetakkinsa täyttivät Tönne-herrankin uljaat valiomiehet kateudella. Ihaillen seisoivat Viipurin pojat tuon pienen, vaan komean rintaman ympärillä, ja porvareistakin kuului joku toiselleen kuiskaavan:

— Olisipa meillä tuollaista väkeä Viipurissa!

Laiturilla hyvästeltyään häntä saattamaan saapuneet herrat, käännähti piispa henkivartiainsa puoleen ja kävi heillekin hyvästejä heittämään. Ihmetellen sitä väkijoukko katseli, ja Posse kysyi hämmästyneenä piispalta:

— Etkö ota henkivartioitasi mukaasi Maunu?

— Te tarvitsette ne täällä paremmin kuin minä, vastasi piispa. — Ne ovat kelpo miehiä ja minulle rakkaita, — käytä heitä silloin, kun sinun täytyy iskeä isku nopeasti ja voimalla. Sinun ja Pyhän Yrjänän suojelukseen heidät jätän.

— Mutta vesillä väijyy merirosvoja…

— Ehkä vie nopea alukseni, Pyhän Egidiuksen suojeluksessa, minut, ukkovanhan, ehyenä Turkuun. Sitäpaitsi osaavat laivurini ja Paavali-maisteri laukaista lombardiimme, jos rosvot liian lähelle tulevat. Itselläni on minulla alttari laivassa, sen ääressä taistelen minä rukouksen aseilla teidän ja koko köyhän maamme puolesta.

Piispa laski molemmat kätensä hellästi vanhan ystävänsä hartioille ja leväytti ne sitten jäähyväisiksi yli tuon rannalla äänettömässä hartaudessa seisovan väkijoukon. Hän siten ikäänkuin siunasi koko tuon hänelle rakkaan Viipurin, jota hän nimitti hiippansa kalliiksi helmeksi ja jonka hän nyt jätti kohtalojaan kohden kulkemaan. Mutta se väkijoukko, joka rannalle jäi, tunsi tuolla hetkellä, kuin olisi sen juovan yli, jonka se näki eteensä avartuvan, sittenkin jäänyt leijailemaan piispan rohkaiseva henki ja hänen luja uskonsa.

Laiva loittoni rannasta. Vielä kerran kuului sen kannelta Maunu Särkilahden soinnukas ääni, kun hän viimeisen siunauksensa saneli:

— Neitsyt Maarian lempeä esirukous ja Pyhän Henrikin voimakas suojelus vartioikoon teitä, te rakkaan kotimaani puolustajat!

X. IMMEN IKÄVÄ.

Viipurin linnan neitsytkammion kapean, lyijypuitteisen ikkunan syvennyksessä seisoi eräänä lokakuun päivänä taas mustasilmäinen tyttö, katsellen ulos Suomenvedenpohjan selälle, jossa syksyinen kare kävi korkeana. Lehdetön ja kuin raiskattu oli Hiekkaniemen lepikkoranta, jolla kylmä aalto huuhteli alastonta kalliota. Tyttöstä melkein puistatti, kun hän taas, niinkuin niin usein ennenkin, tiukasti tarkasteli ulappaa nähdäkseen, eikö tuon harmajan selän takaa jo palaa se pieni venhe, joka toista kuukautta sitten sinne loittoni ja häipyi. Ei näkynyt palaavaksi, ei näkynyt yhtään venhettä koko aavalla selällä.

Kirsti-neiti hypelteli niitä nuoria, joilla hänen musta pukunsa oli rinnalta nyöritetty, jättäen kaistaleen vaaleaa alusmekkoa näkyviin, — hän haki rukousnauhaansa, johon hän usein sai turvautua painaakseen alas esiin pyrkivät kyyneleet. Niin levotonna sykki pieni sydän siellä mekon alla, aina levottomammin joka päivä. Kalvennut oli jo verevä poskikin, niin ankarasti oli häntä rangaissut se paha poika — pienestä leikinlaskusta vain. Mutta jospa se nyt palaisi, kaikki hän anteeksi saisi. Vaan hän ei palaa…!

Ei asettunut levottomuus rukousnauhaankaan. Neitonen siirtyi kangaspuihin ja koetti kutoa, mutta haluttomasti juoksi pirta ja lanka katkeili. Raskaita askeleita kuului torniin vievistä rappusista. Kirsti kuunteli: niin, se oli linnanherra tuo, joka edellä kepeämmin kapusi; Degen-voudin askeleet taas olivat nuo tanakammat. Tyttö nousi, kääräsi äkkiä pitkän huivin palmikkojensa peitoksi, heitti turkiksilla reunustetun villavaipan hartioilleen ja seisoi ovella tuokion kahdenvaiheilla. Uskaltaisikohan taas kysäistä…? Sehän on turhaa…! Mutta miksei uskalla; ehkä on Pietari-vouti saanut jonkun viestin… Onhan se mahdollista, sillä vielä on liike vapaa Juustilaan päin. Tyttö puikahti päättävästi ulos ja läksi kiireesti kipittämään noita kapeita, puolipimeitä kiviportaita torniin. Rintakaiteeseen nojaten seisoivat siellä jo nuo vanhat, rautapukuiset herrat, ääneti katsellen itäistä maisemaa. Tyttö pysähtyi tuokioksi heidän taakseen, kooten ympärilleen vaippaansa, jota tuuli repi. Sitten hän rohkasi mielensä ja kysyi hiljaa Pietari-voudilta:

— Eikö ole Evertistä mitään kuulunut?

Hetkisen viivähti huolenilme voudin kuparinruskeilla kasvoilla, mutta hymyyn ne taas sulivat, kun hän vastasi:

— Ei, lapseni, mutta hän tulee kyllä Pentin ja Hintsan matkassa. Ole huoletta!

— Lienevätkö hengissäkään enää, huoahti tyttö, koettaen turhaan salata ikäväänsä ja huoltaan.

— Ehkei heillä ole siellä vaara sen suurempi kuin täälläkään. Katsoppas tuonne, Kirsti!

Pietari-vouti viittasi kädellään sinne kauas kaupungin edessä levenevälle lakeudelle, missä vielä viime kesänä hohtelivat keltaiset peltosarat. Siellä oli nyt uusi kaupunki, paljon suurempi kuin Viipuri, ulottuen Pantsarlahden harjanteilta Papulanlahden ryteikkörantaan saakka. Vieri vieressään näkyi koko tällä alueella mataloita, likasenharmaita telttoja niin kauas kuin silmä kantoi. Hirsitulet paloivat telttojen edustalla, niin että koko se itäinen maisema oli hienon, harmajan savun peitossa, jota tuuli vuoroin lennätti ylös, vuoroin painoi sakeammaksi maata vasten. Noiden liiteleväin savupilvien lomitse näkyi miesjoukkoja häärivän telttojen kupeilla: toiset hinasivat siellä jykeitä piiritystykkejä, joille toiset kivesivät suoperäiseen maahan tukevampaa pohjaa, toiset taas kantoivat suuria hirsiä, joista korkeita piirityskojeita rakensivat, — he kiipeilivät kuin muurahaiset siellä ristisalvoksillaan.

Mutta Pietari-voudin käsi viittasi erityisesti sakeaan ratsuväkiparveen, joka parastaikaa kuin liikkuva piikkivesakko vyöryi kentän poikki Salakkalahden kärkeä kohti. Kirstin sydäntä kouristi: hän oli kuullut juuri noita ratsumiehiä kuvattavan niin hurjiksi ja julmiksi, etteivät ne mitään elävää jättäneet jälkeensä, missä vain kulkivat. Knut Possekin näytti ääneti tarkastavan juuri tuota etäisyydessä kiitävää parvea, ja tuokion kuluttua hän virkkoi kuin itsekseen:

— Se on taas se valkoinen ritari. Jotakin juonta on siellä nytkin tekeillä.

Jo näki tyttökin ratsujoukon etunenässä valkoisen töyhdön vilahtavan, ja hän jäi tarkkaamaan tuota pelottavaksi kuvattua päällikköä, jonka korkeajalkainen ratsu näytti melkein kuin koholla lentävän kentän yli.

— Mutta hyökkäykseen eivät ne näytä tänäänkään ryhtyvän, puhui Degen, hänkin yhä tutkiskellen vihollisten liikkeitä.

— Viiteen päivään eivät ole nyt hievahtaneet. Juuri se minua arveluttaa.

Knut Posse vainusi venäläisten valmistavan jotakin kepposta ja oli levoton, niinkauan kuin hän ei heidän aikeistaan päässyt selville.

Nelisen viikkoa oli nyt kulunut siitä, kun Viipurissa vihdoin laukesi kauan pingoittunut odotuksen jännitys ja piiritys alkoi. Eräänä päivänä syyskuun keskivaiheilla alkoi Viipuriin tulvia pakolaisia Kivennavalta ja Koivistolta, talonpoikia ja pappeja, miehiä ja naisia, kertoen, että nyt on vainolainen tuhansin miehin lähenemässä. Viipurista pantiin silloin vakoojajoukot liikkeelle, ja nämä palasivat pian ilmoittaen, että nyt on tosi edessä. Silloin poltettiin pois viimeiset sillat, kerättiin rannoilta pois viimeiset venheet ja suljettiin portit. Ja kun aamu valkeni Pyhän Mateuksen, apostolin, päivänä, syyskuun 21:senä, silloin näkivät Viipurin tornien vartijat ensikerran vieraansa. Nuo autiot, metsättömät kukkulat kaupungin ulkopuolella olivat yöllä saaneet asukkaita; niiden rinteillä marssitettiin joukkoja, uusia ja aina uusia, jotka kuin sakovat sadepilvet asettuivat toinen toisensa eteen.

Niitä saapui ehtimiseen kolmen päivän kuluessa, jalkajoukkoja ja ratsujoukkoja; niitä lappoi kuin vettä koskesta. Ällistyneinä ja äänettöminä viipurilaiset sitä muureiltaan katselivat. He katselivat, kuinka viholliset verkalleen ja rauhallisesti pystyttivät telttojaan kukkulain rinteille ja niiden väliselle alangolle ja hinasivat esiin noita neljän sylen pituisia tulikirnujaan ja raskaita, rautaisia heittokoneitaan, jommoisia Viipurissa ei oltu ennen koskaan nähty. Turhaan oli Hartwig Winholt koettanut häiritä heitä siihen noin kiintonaisesti pesiintymästä; hän oli hyökkäillyt heidän vartijainsa kimppuun, tuottaen niille melkoiset mieshukat, hän oli koettanut estää heitä ottamasta haltuunsa Uuraanväylän viereisiä saaria, pistäen satimeen heidän partiojoukkojaan. Mutta mitäpä se tuntui noihin rajattomiin laumoihin. Pian oli Posse oivaltanut, että kaikki voimat olivat säästettävät kaupungin muurien ja tornien vartioimiseen, ja kun viholliset lokakuun alussa panivat toimeen ensimäisen pommituksensa, silloin nähtiin, kuinka tarkalleen joka mies muureilla tarvittiin.

Huumaavalta, melkein herpaisevalta, oli aluksi vaikuttanut se tärisyttävä pauke, joka läksi noista monista kymmenistä pitkin lakeikkoa asetetuista tykeistä. Kamalaa oli ollut varsinkin noiden pitkäin, avosuisten tuliputkien ulvonta, joista muureja vastaan lennätettiin sekä suuria kiviä että valettuja rautakuulia, — niihin verrattuna kuului vain pieneltä pihinältä Viipurin omain tykkein pauke. Maa tärisi, päiväkauden peitti raskas ruudinsavu koko ilman, yrittäen samentaa aistit viipurilaisilta, jotka eivät tämän miespolven varrella olleet piiritystä kestäneet. Jo ensi päivinä pelmuutti tuo pommitus niin pahasti muurin ulkosyrjiä, että heti täytyi käydä niitä öiseen aikaan korjaamassa. Viholliset olivat jo tehneet ryntäyksiäkin muureja vastaan, pääsemättä kuitenkaan vielä vallihautojen yli. Suuren mieshukan olivat heille aina tuottaneet Viipurin tykit, jotka eivät tosin kyenneet noille kaukaa ampuville kirnuille kilpailijoiksi, mutta sen sijaan kylläkin murhaavasti lakasivat kumoon liian lähelle uskaltavia jalka- ja ratsujoukkoja.

Possesta kuitenkin tuntui, että tähänastiset hyökkäykset olivat olleet vasta kokeiluja ja että tosi oli vielä edessäpäin. Mutta nyt muutamiin päiviin eivät viholliset olleet pommittaneet eivätkä hyökänneet…

— Olisikohan ryssillä aikomus lähettää noita joukkojaan, joita tuolla marssittavat, Tervaniemen puolelle, puheli vouti, yhä seuraten valkoisen ritarin liikkeitä. — Tahtovat ehkä panna saarroksen umpeen, ennenkuin taas hyökkäävät.

Posse seisoi kauan ääneti, ikäänkuin harkiten Pietari-voudin arvelua. Savea oli roiskunut hänen sääriraudoilleen ja ylös haarniskaan asti, jota ei moneen päivään oltu puhdistettu. Posse oli niissä varusteissaan jalkeilla aamusta iltaan ja usein öisinkin pitkää puolustuslinjaansa valvomassa. Keskipäivällä hän tavallisesti tuli itäiseltä muurilta linnaansa vähän levähtämään, mutta silloinkin hän aina, niinkuin nyt, ensiksi nousi Olavintorniin tähystämään. Sieltä oli näköala laajin yli kaupungin ja vihollisleirin, sieltä saattoi hän parhaiten päättää, mitä piirittäjä kulloinkin aikoi ja missä omalla puolella heikkous oli.

Hän nosti hetkeksi raskaan kypärähatun päästään, antaen tuulen leyhytellä noita ohimoilta pensastavia, harmaita tukantupsuja. Hänen kasvoissaan oli ulkoilmaelämän antama raikas punakkuus, mutta nyt oli silmäin ympärillä väsymystä ilmaisevia ryppyjä; hän oli nähtävästi levon tarpeessa. Ja melkein välinpitämättömästi hän, taas päänsä peittäen, vastasi voudille:

— No, sittenpähän linnankin tykit saisivat työtä.

Mutta Pietari-vouti, joka ei irrottanut katsettaan noista ratsuväen liikkeistä, huoahti vakavana:

— Kun olisi ehtinyt Jaakkima Fleming sitä ennen talonpoikineen tänne perille.

Nyt Possekin vilkastui, ja terästä oli taas hänen äänessään, kun hän virkkoi:

— Niin, totta, hän on tulossa. Virolahdeltahan hänen viestinsä saapui, — hän voisi olla jo huomenna täällä.

— Niin voisi. Olisikohan vihollisella hänen tulostaan vihiä?

— Hyvin luultavasti, heitähän kiertelee ryöstelemässä joka taholla. — Huolen ilme asettui taas Possen tutkivaan katseeseen. — Mutta miten he ratsuväkensä saavat Tervaniemen puolelle? Venheitä heillä ei ole ja Juustilan joessa on syystulva.

Viipuri ei näet ollut vielä kokonaan saarrettu. Lännen ja pohjoisen puolelta oli vielä liike vesitse kaupunkiin vapaa, ja sieltä olikin vielä piirityksen ensi viikkoina tuotu kaupunkiin rehuja ja ruokavaroja, mikäli niitä jo kolutusta maakunnasta oli saatu irti. Läntistä rantatietä myös vielä kuljettiin; sieltä oli pari viikkoa sitten Niilo Pentinpoika saapunut Kymiltä, tuoden mukanaan Viipuriin pienen joukon sinne kertyneitä talonpoikaisia nostomiehiä. Ja nyt odotettiin sieltä Louhisaaren herraa, joka silloin vielä oli jäänyt Kymijoelle vastaanottamaan piispan hommaamia viimeisiä apujoukkoja. Oliko nyt venäläisillä aikomus hyökätä noiden nostomiesten kimppuun? — se epäilys rupesi Olavintornissa tähystäviä herroja huolettamaan.

Posse oli kääntänyt katseensa satamaan päin. Siellä oli vielä liikettä, kalastajavenheitä tuli ja meni. Viipurin asukkaat olivat näet jo piiritykseen tottuneet. Ensimäisinä pommituspäivinä he olivat aivan tyrmistyneet, kuin kuoleman tuskassa olivat naiset ja lapset paenneet sitä huumaavaa pauketta luostareihin ja kirkkoihin. Mutta vaikerrusta ei ollut kuulunut eikä sallittukaan, ja pian taas hoitelivat noissa pienissä, mataloissa puutaloissa perheet ainaisia askareitaan, totuttautuen piirityselämän ahtauteen. Näin kai nyt tulisi jatkumaan, niin he arvelivat, ja äänetön tylsyyden tunne oli heidän mielissään jo asettumaisillaan ensi päiväin hädän ja pelon tilalle. Miehet harjoittivat elinkeinojaan mikäli vahdinpidolta joutivat, hakivat halkoja ja kävivät kalassa, — he eivät oivaltaneet sitä, mikä päälliköille oli selvää, että näet vihollinen aluksi tahtoi piiritettyjä vain väsyttää, ennenkuin iskisi musertavan iskunsa.

Noita kalavenheitä Posse katseli, mutta hänen ajatuksensa pyörivät yhä heidän äskeisessä keskustelussaan. Ja hän käännähti taas voudin puoleen virkkoen:

— Meidän täytyy lähettää Jaakkima-herralle kiirehtimiskäsky, — joku noista kalastajista voi soutaa sitä viemään. Ja Tervaniemen puolelle on pantava tiedustajajoukko. Tönne Eerikinpojan ratsumiehillä kai on parhaiten aikaa.

Sillävälin kun vouti laittoi toisen vartioista näitä käskyjä toteuttamaan, siirtyi linnanherra taas tornin itäkulmalle miettiväisenä tarkastamaan vihollisten laajaa leiriä. Venäläiset olivat sinne sijoittuneet neljään eri pääryhmään; eri ruhtinaat olivat näet koonneet omat joukkonsa päällikkötelttainsa ympärille. Etelässä, Pantsarlahden ylängöllä, jossa Pyhän Magdaleenan kirkko vieläkin oli pystyssä, oli siten vanhan Novgorodin tasavallan väki majoitettuna; olivatpa Viipurin porvarit heidän joukostaan jo tunteneet niitä ylimyksiä, joita olivat nähneet kauppamatkoillaan Ilmenjärven rannalla. Heidän päällikkönsä, voivoodi Jaakko Saharjevits, näkyi ottaneen itse tuon pienen kirkon tyyssijakseen. Oikealla sivustalla sitävastoin, Papulanlahden rannalla, oli oudonnäköisiä miehiä, pitkäliepeisissä turkkikauhtanoissa ja mättäänkokoiset lakit päässään. Se oli kaukaista, etelävenäläistä väkeä — niin olivat Winholtin ottamat vangit kertoneet —, jota kaksi veljestä, Borisoff-ruhtinaat, johtivat. Mutta ihan kaupungin itämuuria vastapäätä oleva keskustaleiri oli suurin kaikista, peittäen koko tuon laajan lakeuden. Siellä kuului komentajana olevan piiritysjoukon ylipäällikkö Danilo Schtjena itse ja näillä leiritulilla näkyi monenkirjavaa sekä jalka- että ratsuväkeä.

— Mikä tuo valkoinen on nimeltään? kysäsi arasti Possen takana vielä seisova neitonen, jonka silmät olivat seuranneet linnanherran tutkivia katseita, mutta taas pysähtyneet tuohon merkillisesti välkähtävään valkoiseen sulkakypärään, joka ratsujoukon etunenässä liehui.

— Se on heidän etujoukkojensa päällikkö, ruhtinas Pietari Obolenski, liukas ja liikkuva mies. Hän se meille aina tuo enintä huolta.

— Tuonne hän vie väkensä lahden kärkeen; harjoituksiako siellä pitänee. — Niin puheli Degen-vouti, katsellen epäilevästi, kuinka tuo kiitävä joukko häipyi kukkulain taa koillisen hämärään. Mutta käännyttyään Possen puoleen vouti huomasi tuon väsyneen piirteen, joka nyt ikäänkuin samensi linnanherran muuten elävät, kirkkaat kasvot, ja hän jatkoi:

— Mutta mene lepäämään nyt sinä, Knut. Minä kyllä sillaikaa valvon tuon levottoman ritarin liikkeitä.

— Niin, menen kyllä; yöllä on taas oltava jalkeilla.

Hän lähti laskeutumaan porrasaukosta. Mutta ennenkuin hän sinne oli ehtinyt, nykäsi nuori tyttö, joka levottomana taas oli tarkastellut Suomenveden syysmyrskyistä selkää, häntä käsivarresta ja viittasi vilkkaasti yli noiden mustien vesien. Niin oli hänen mielensä kiihtynyt, että hän vain vaivoin sai sanat suustaan:

— Katsokaa, katsokaa… sieltä se palaa… se venhe!

— Niin, venhe sieltä näkyy soutavan, virkahti Posse, pysähtyen tuota aalloilla lastuna kelluvaa alusta katsomaan.

Mutta tyttö oli jo rynnännyt Pietari-voudinkin käsivarteen ja kyseli hengästyneenä:

— Onko… onko se Evertin venhe?

— Sitä en voi nähdä, vastasi vanhus. — Mutta tänne se soutaa; mene vastaan!

Vene läheni nopeasti lännenpuoleista rantaa, pyrkien vihollisten näkyvistä linnan suojaan. Lentäen laskeusi mustasilmäinen tyttö tornin kapeita rappusia, kiirehtien linnan pohjoispäässä olevalle venhelaiturille, ja sinne käveli Possekin hänen jälestään. Ei ollut kuitenkaan saapuva venhe Kirsti-neidin odottama. Alakuloisena jäi tyttö muurin reunalta katselemaan yksinäistä, outoa soutajaa, joka linnan kupeitse laski myötävirtaa kaupunkiin päin. Mutta Posse, joka tunsi miehen erääksi kaupungin kalastajaksi, huusi hänet pysähtymään ja kysyi:

— Mistä soudat, Hauki-Antti?

— Lavolassa kävin kätkemässä mertani, etteivät niitä ryssät hävittäisi, huusi kalastaja vastaan.

— Näkyikö vihollisia joella?

— Näkyipä liiaksikin. — Soutaja pysähdytti venheensä rantakiville. — Niitä ihan kuhisi siellä ylempänä Vatikiven kaalamossa.

Knut Possen ääni terästyi:

— Näyttivätkö ne pyrkivän siitä yli?

— En liian lähelle mennyt, mutta metsän läpi kuulin ryskettä, kun he siellä kaatoivat hirsiä ja vetivät niitä koskelle.

— Ja mitä luulet heidän siellä rakentavan?

— Hirsisiltaa koskeen, — näinhän siellä miehiä paaluja lyömässä…

Possen huulilta pääsi hiljainen vihellys. Nyt hän ymmärsi valkoisen ritarin vehkeet, — se puuhaa siis todella retkeä Lavolan ympäri Viipurin eteläpuolelle, piiritettyjen selkään. Sitä varten tarvitaan nyt silta Juustilan jokeen!

— Vai saarretaan nyt Viipuri umpeen, puheli hän kuin itsekseen. — No, kylläpä heiltä siihen väkeä riittää!

Olihan Posse arvannut, että viholliset tulisivat ulontamaan saarron myöskin lännen puolelle, siten kaupungin puolustusvoimia yhä useammille tahoille pilkkoakseen. Mutta siitä, että he juuri nyt olivat tuohon kierrokseen ryhtyneet, siitä aavisti hän pahan juonen. Heillä on siis todella tieto Jaakkima Flemingin apujoukon saapumisesta, ja sen he tahtovat jo taipaleella nujertaa. Mutta se on toki estettävä, päätteli Posse samassa, ja hänen äsken väsyneet kasvonsa olivat taas pingoitettua terästä, kun hän yhtäkkiä lausui soutajan uutista kuulemaan kertyneille miehilleen:

— Huomiseen asti on vihollisia estettävä pääsemästä Vatikivenkoskesta yli. Heitä on hidastettava millä hinnalla tahansa. Tänä yönä tarvitaan Maunu-piispan miehiä!

Tuossa tuokiossa kävi Posse jo jakelemaan määräyksiään, — ei tullut mitään hänen levolle lähdöstään sinä päivänä. Yksi huovi ratsasti hetken kuluttua Mäkitörmin kutsumaan Hartwig Winholtia linnanherran puheille, toinen kävi keräämään kalastajain venheitä illaksi linnan alle, kolmas vei viestin piispan miehille. Ja Winholtin kanssa neuvoteltuaan päätti Posse, että vielä samana iltana isonlainen venhekunta soutaisi Juustilan joelle, hävittämään äkkirynnäköllä vihollisten siltatyöt sieltä ja siten hidastamaan heidän kiertoliikettään. Winholt tarjoutui retken päälliköksi, ja iloiset Höyhenhatut pääsivät mukaan johtamaan Uudenmaan talonpoikia, jotka piispanväen ja aatelisten asepalvelijain lisäksi määrättiin tälle matkalle lähtemään.

Iltapäivällä venheet laitettiin kuntoon. Vesiportilla vahtia pitäneet uusmaalaiset talonpojat sijoitettiin niihin soutajiksi, ja heti pimeän tultua läksi retkikunta viillettämään illaksi tyyntynyttä selkää pitkin pohjoiseen päin.

Omituisen levottomana seisoi silloin Posse muurin reunalla, katsellen miestensä menoa. Se retki oli välttämätön, jos mieli pelastaa Flemingin talonpojat, sehän oli selvä, ja Winholtin taitoonhan hän täysin luotti. Mutta sittenkin… hänen olkapäässään olevaa arpea, joka oli kotoisin Brunkebergin taistelusta, oli taas ruvennut vihavoimaan, ja kun sitä rupesi näin alakuun aikana kolottamaan, ennusti se hänelle aina jotakin ikävää. Posse oli taikauskoinen, eikä hän koettanutkaan vapautua niistä aavistavista mielialoista, jotka hänet usein valtasivat. Hän koetti vain tuntonsa herkimmillä säikeillä tutkia, mitä näkymättömät henget hänelle näin neuvoivat.

Raskain askelin laskeutui linnanherra muurilta ja käveli verkalleen pimeän linnanpihan ja laskusillan yli kaupungin puolelle; Winholtin poissaollessa oli näet hänen vietettävä yönsä Mäkitornissa. Sillan korvassa näki hän yksinäisen naisen seisovan Tiurinukon luona utelemassa sydämensä huolia. Niin, nuori Kirsti-neitihän se oli. Hänet oli kai nyt se uusi levottomuus, jonka tieto vihollisten asettumisesta Juustilan joelle oli hänessä synnyttänyt, ajanut noidalta neuvoja kyselemään. Niin Posse päätteli, ja hän kysäsi kylmissään vapisevalta immeltä:

— Mitä haltija sanoo, — palaako sulho?

— Ukko kertoo hänen palaavan, vastasi tyttö innolla, joka ilmaisi huolten ja ikävän keskeltä jo orastavaa toivoa. — Mutta, jalo herra, uskaltaako hänen luottaa?

Posse hymähti hyväntahtoisesti:

— Luota pois, se helpottaa huoliasi. Luottaisinhan minäkin, jos hän minulle jotakin arpoisi.

— Ja viskaten kolikan velhon pataan virkkoi hän:

— Katso, kertooko haltijasi tänäänkään minulle mitään?

— Itse tiennet aavistuksesi. Mitä niitä minulta kyselet? vastasi velho vältellen. — Vielä ei ole liemeni sinulle valmis.

— Se on ehkä valmis silloin, kun aikamme on täytetty, virkkoi Posse raskasmielisenä. Mutta sitten hän taas, neitoa rauhoittaakseen, virkkoi tyyneesti:

— Mene levolle, tyttöni, ja vaali toivoasi, se sinulle antaa ikävässäsi voimaa. Sitä minäkin koetan vaalia, ja sen avulla kestän.

Kirsti-neiti juoksi kevyin askelin sillan yli linnaan takaisin, ja velhokin lähti ansiopaikaltaan majataloonsa köpittämään. Knut Posse käveli yksin edelleen muurinvierustaa sen itäsivustalle. Ilta oli pimeä; kuoleman äänettömyys vallitsi tuossa levolle jo laittautuneessa kaupungissa, niin syvä äänettömyys, että se tuntui miltei uhkaavalta. Ja rotevan soturin täytyi terottaa katseensa, muurille silmäillessään, sillä hänestä melkein tuntui, kuin siellä olisi liidellyt pahan ilman lintuja suurin, harmajin siivin.

XI. VATIKIVEN TAISTELU.

Pimeimmillään oli syksyn pilvinen yö, kun Viipurin linnan venhekunta, vajaan peninkulman taipaleen soudettuaan, laski Lavolan suulle. Maata tuskin häämöittikään, mutta tuulen jälkeen vielä käyvä kare kertoi, että ranta on lähellä. Sounti hiljeni ja kuin hiiviskellen läksivät venheet pitkänä jonona nousemaan vastavirtaa joelle. Airot toisinaan raapasivat rantakiviä ja sotkeutuivat pajukkoon, joka matalana ryömi veden rajassa. Mutta edestäpäin kuului kosken tasainen kohina ja sitä kohden johtajavenhe, toisten seuraamana, viiletti.

Kappaleen matkaa kosken alapuolella laskivat venheet maihin joen läntiselle rannalle. Väki nousi venheistä ja läksi ennakolta annettujen ohjeiden mukaan astumaan rinnettä myöten lepikon läpi koskelle. Tarkoitus oli hyökätä äkkiarvaamatta lauttasillan vartijain kimppuun, mutta helppopa ei ollut hiljaa samota tuon sakean rantavesakon halki. Oksia katkeili ja risukot ryskivät, ja pianpa rupesi pimeässä yössä kuulumaan ääniä, jotka ilmaisivat, että venäläiset olivat kuulleet vieraiden tulon ja antoivat merkkejä toisilleen. Kosken kohinaan sekaantui juoksevain askelten töminää ja katkonaisia varoitushuutoja.

— Ne pakenevat henkensä edestä, kuiskasi Maunu Frille iloisena Winholtille, kun he piispan väen etunenässä kiirehtivät koskelle päin. Frille-veljesten oli kyllä oikeastaan määrä johtaa uusmaalaisia talonpoikia, jotka kulkivat asemiesten perässä, mutta he eivät malttaneet jäädä sinne jälkijoukkoon, vaan tahtoivat tapansa mukaan olla ensimäisinä iskemässä.

— Kunhan eivät jäisi meitä väijymään, vastasi Winholt vakavana. — Tämä meno ei minua miellytä; kuljetaan kuin säkkipäässä.

Yön pimeys ja nuo siinä kaikuvat vieraat äänet ajoivat omituisen rauhattomuuden tunteen metsän läpi hiipiviin miehiin. Winholtkin jo epäili, olisiko parempi odottaa aamun tuloa ja hyökätä vasta sitten, sillä eihän ollut tietoa, paljoko tuota vartioväkeä on ja missä se piilee. Mutta ylempää kosken alta kuului jo etummaisten miesten kehottava huuto:

— Tännepäin, miehet, täällä on lauttasilta!

— Ja vartijatko poissa? kysyi Winholt, astuen esille vesakosta koskenviereiselle aukealle, jossa ranta toki hämärästi erottautui virtaavasta vedestä.

— Ei ole täällä ketään, vastasi Juhana Frille, joka veljensä kanssa jo kompuroi lauttapaikalla olevain hirsikasain keskellä.

— Tuonne pakenevat vartijat, — kuule kun ryskyy metsä! lisäsi Maunu Frille, kopeloiden äsken rakennetun hirsilautan rantaan iskettyjä tukipaaluja.

— Siis heti työhön käsiksi, siltaa purkamaan komensi Winholt.

Rutosti kävivät miehet katkomaan niitä paksuja vitsaksia, joilla veden varassa kelluva hirsisilta oli rantapylväisiin sidottu, ja hirret läksivät yksitellen virralle solumaan. Rohkeammaksi paisui nyt miesten mieli, ja äänekäs rupatus soi pian pitkin pimeää ahdetta, johon venheiltä nousi yhä uusia joukkoja.

Silloin kuului yhtäkkiä ylempää törmältä, sieltä, mihin vihollisten vartijat äsken olivat väistyneet, läpi yön peljästynyt huuto:

— Täällä väijyvät venäläiset…

Oli tuokion äänetöntä. Vaan sitten rupesi lepikosta kuulumaan rymyä ja juoksua; sieltä kajahti säikähtyneiden talonpoikain hätäisiä huudahduksia:

— Vainolaiset hyökkäävät…!

— Edestä pois… nyt venheisiin…! Vesakkorinteeltä, jossa talonpojat vielä olivat sekaisena joukkona tulla kolunneet, syntyi tavaton sekasorto. Kukaan ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut; ei tunnettu siinä pimeässä, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, kaikki työnsivät toisiaan; toiset kompastuivat kiviin, toiset juoksivat heidän ylitseen, jokainen koetti henkensä kaupalla kiirehtiä venhevalkamaan takaisin.

Umpimähkään he venheille ryntäsivät, omiaan tuntematta; he työnsivät alukset vesille ja syöksyivät niihin päällekkäin silmittömän pakokauhun valtaamina. Yksiin venheisiin työntyi siten liiaksi väkeä, toiset läksivät melkein tyhjiltään rannasta, ja sanomaton mellakka vallitsi niiden ääressä vesirajassa. Venheet olivat toinen toisensa tiellä, ja virta painoi niitä kiviä vasten, jolloin moni niistä hulahti vettä täyteen. Uimasilleen joutuneista miehistä moni hukkui; osa vain pääsi rämpimään maihin. Ja rantaa pitkin juoksentelivat myöhemmin tulleet yhä edestakaisin, hakien turhaan pajukosta aluksiaan…

Sanomaton oli se sekasorto.

Kosken partaalla Winholt suomeksi ja saksaksi kiroili ja karjui miehilleen, vaatien heitä asettumaan. Koko pelotus oli ollut aiheeton. Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Joku talonpoika oli pensaikossa tavannut pakoon pyrkivän venäläisen vartijan ja joutunut tämän kanssa käsirysyyn, — siitä koko hälinä.

Mutta öisten äänien ja omain mielikuvainsa pelottamat talonpojat olivat yhä mielettöminä kauhusta, ja kauan kesti ennenkuin he rauhoittuivat. Kauhunsekainen vavistus heitä edelleenkin ahdisti, kun he nyt rannalta palattuaan märkinä ja uupuneina aamun valkenemista odottaen istuivat yökosteisella törmällä ja tarinoillaan yhä toisiaan säikyttelivät.

Winholt tahtoi viipyä yön koskella, vihollisia pidättääkseen. Mutta tuskallinen oli se yö. Aatelisherrat, jotka sillan purettuaan asepalvelijoineen vartioitsivat kaalamoa, katuivat, että olivat ollenkaan ottaneet talonpoikia mukaansa, ja koettivat turhaan ylläpitää toisissaan rohkeaa mieltä.

Vihdoin sarasti toki aamu kylmänä, sumuisena, ja harmajana. Maisemat, jotka vähitellen hämärinä häämöittivät sumumerestä, ne ikäänkuin kylpivät syksyisessä usvassa, ja kauan kesti, ennenkuin sen keskeltä esineet erottuivat toisistaan. Winholt kävi tarkastamassa joukkoansa. Mutta juuri kun hän nousi kosken kohdalla olevalle törmälle, jossa piispan rotevat miehet pitivät vahtia, karautti metsästä esiin ratsujoukko, kuin kohoten kosteasta maasta, ja samalla näkyi valkoinen töyhtö välähtävän puitten lomissa…

— Valkoinen ritari tulossa!

— Venäläinen ratsuväki ryntää!

Niin kajahtivat taas huudot miesten riveissä, ja onnettomuutta ennustaen ne vyöryivät mäeltä alas koskelle ja sieltä lepikkoon, äskeisestä hengen hädästään vielä hervottomain talonpoikain pelästyneeseen joukkoon.

Nyt niissä huudoissa oli perää. Illalla, vähän ennen Viipurin väen saapumista Vatikivelle, oli juuri valmistunutta lauttasiltaa myöten viety virran yli osasto venäläistä ratsuväkeä, juuri sitä samaa väkeä, jonka kulkua Papulanlahden kärkeen Knut Posse oli päivällä Olavintornista seurannut. Se oli lähtenyt kiertämään Suomenvedenpohjaa, katkaistakseen tien Viipuriin saapuvilta suomalaisilta apujoukoilta. Winholtilla ei siitä vielä ollut mitään vihiä. Mutta hän älysi nyt heti, että tuolle venäläisjoukolle, joka kai oli yöpynyt jonkun matkan päähän Vatikivestä, olivat sillan vartijat koskelta paetessaan yöpimeällä lennättäneet sanan viipurilaisten saapumisesta, ja tämä ratsuväki se nyt, heti aamun sarastaessa, kiireellä palasi joelle takaisin, peljäten itse joutuvansa satimeen. Siten se nyt yhtäkkiä karahti metsästä ällistyneiden nihtien kimppuun.

Mutta Hartwig Winholt ei hätääntynyt. Hän järjesti nopeasti toisten aatelisherrain avulla miehensä vastarintaan. Ottelu syntyi heti siinä törmällä, jonne aatelispalvelijat joelta kiiruhtivat piispanmiesten avuksi. Sana laitettiin alempana oleville talonpojille, että hekin rientäisivät otteluun, mutta vaikka taistelu törmällä pian kiihtyi kuumaksi, ei talonpoikia näkynyt, ei kuulunut.

Taas oli pakokauhu vallannut talonpoikaiset miehet. Se pimeän ja kylmän tuoma pelon tunne, joka heitä pitkin yötä oli värisyttänyt, se oli heti kuohahtanut, kun törmältä alkoi kuulua aseiden kalsketta ja ratsujen töminää, ja se sai heidät taas sokeina ryntäämään venheilleen. Eivät edes rohkeimmat miehet voineet tuota vesakon läpi vyöryvää joukkoa pysäyttää, — turhaan Höyhenhatutkin koettivat pakenevia pidättää. Taas uudistui rannassa äskeinen tungos ja hätä, toiset työnsivät venheitä vesille, toiset niitä pidättelivät itse mukaan päästäkseen; aluksia kallistui ja kaatui, kuten äskenkin, ja miehiä puljahti joukottain jokeen…

Mutta ahteella taistelivat sillävälin piispan henkivartijat ja aatelispalvelijat sitkeästi ratsumiehiä vastaan, joita yhä sikisi metsästä. Vain verkalleen he peräytyivät lepikkoon, jossa ratsumiesten oli vaikeampi liikkua ja käyttää pitkiä peitsiään. Winholtin aikomus oli vähitellen peräytyä venheille, nousta niihin, ja lähteä kiireellä soutamaan. Mutta kun peräytyvät joukot näin olivat yhä taistellen ehtineet venhevalkaman kohdalle, josta aikoivat äkkiä pyörrältää aluksiinsa, silloin he eivät enää nähneetkään venheitä rannalla. Talonpojat soutivat jo joella, ja toiset venheet kelluivat kumollaan virrassa tai täyttyneinä rantakivien välissä. Aatelispalvelijat huusivat poistuvia palaamaan, mutta nämä eivät näyttäneet mitään ymmärtävän. Vesakon läpi ryntäsivät sillävälin viholliset, jotka olivat oivaltaneet vastustajainsa hädän ja itse olivat laskeutuneet hevosten seljästä, hurjin huudoin ja voitonvarmoina peräytyväin kimppuun. Näitä kaatui mies toisensa perästä toivottomassa taistelussa.

Winholt raivosi ja raskasmielisinä katselivat toiset herrat, kuinka heidän urhea joukkonsa siinä suotta sulamistaan suli. He eivät ymmärtäneet muuta, kuin että he olivat kaikki tuomitut kaatumaan siihen rantaäyräälle, johon he jo olivat puristetut veden ja vihollispeitsien väliin. Niilo Pentinpoika näkyi hurjasti tapellessaan kompastuvan, ja kohta oli puolikymmentä keihästä ojona häntä kohti. Höyhenhatut ottelivat vielä vesakossa rinnakkain kuin sankarit, niin että heidän sulkansa näyttivät lepikossa hyppiviltä linnuilta, mutta peräydyttävä oli heidänkin siihen rannalle Hartwig Winholtin ympärille, johon viimeiset eloonjääneet viipurilaiset ryhmittyivät.

— Tähän kai meidät nyt listitään kuin nauriit, virkkoi Juhana Frille, leikkiään vieläkään unhottamatta.

— Mutta hyvän hinnan me hengestämme otamme, vastasi Winholt, viitaten kaatuneisiin viholliskasoihin.

Tuokioksi toki talttui vihollisten vimma. Heille kajahti näet koskelta, hävitetyn sillan tienoilta joku varoitushuuto, jota suomalaiset eivät ymmärtäneet, mutta joka monistuen kulki eteenpäin rantaa myöten, ja pani ryntääjät hetkeksi empimään. Jo miettivät viipurilaiset käyttää tuota henkilomaa paetakseen metsään, niin toivottomalta kuin sellainen pako näyttikin. Mutta samassa näkivät he venheen soutavan virtaa alaspäin, — sen venheen olivat siis venäläiset ensiksi nähneet ja arvelleet joelta saapuvan suomalaisille apua.

Haapion perässä seisoi mies pystyssä, ihmetellen rannalta soivaa melua. Hänet Winholt tunsi, — nehän olivat noita Savonlinnassa käyneitä sananviejiä —, hän jo viittasi heitä rantaan. Mutta liian pieni oli Evert Degenin haapio, pelastaakseen noita vielä hengissä olevia asemiehiä. Siksi laski perässä seisova Pentti Heinonpoika haapionsa kivikkoon tarttuneen, kumotun sotavenheen kylkeen ja kävi sitä rantaan hinaamaan. Miehiä juoksi rannalta veteen, he nostivat venheen kohdalleen, ja siihen nyt Winholt hoputti hetken huoahtaneita miehiään pelastautumaan.

Mutta vihollisetkin olivat jo älynneet, ettei viipurilaisille saapunutkaan sen enempää apua, ja kahta kiljuvammin he taas ryntäsivät pakoon pyrkiväin kimppuun.

Suomalaiset taistelivat vielä vedessäkin, kahlatessaan selkä edellä venheiden luo.

Juhana Frillekin oli jo ehtinyt venheeseen, kun hän huomasi veljensä Maunon parin miehen kanssa taistelevan vielä viimeisenä rannalla yhä tihenevän vihollisparven keskessä. Veljeänsä ei hän voinut sinne jättää, ja hän oli jo hyppäämäisillään veteen kahlatakseen Maunun rinnalle ottelemaan. Mutta Winholt, joka hänkin jo seisoi nivuksia myöten vedessä, tyrkkäsi miehen väkisin teljolle takaisin ja työnsi samalla venheen virtaan, itse jääden seisomaan siihen yksin, virtaavan veden keskelle.

Vihollisilta pääsi ilkkuva nauru; he tunsivat Väkitornin virkeän päällikön ja heitä juoksi miesjoukko veteen avuttomaksi jäänyttä vastustajaansa vangitsemaan. He jo kurottivat käsiään, — mutta tapasivat tyhjän. Winholt oli viskautunut uimasilleen, tuokioksi painunut väkevän virran alle sukkeloon, ja hetken kuluttua hänen päänsä puljahti esiin syvältä virralta.

Sakean nuolisateen siihen nyt ulvovat viholliset törmältä suuntasivat. Mutta Pentti Heinonpoika, jonka pikkuvenhe tämän lopputaistelun ajan oli sauvoimen varassa pysytellyt rannan likellä ja vasta viime tingassa lähtenyt nuolituiskua väistymään, hän oli huomannut Winholtin tempun. Kiireellä hän käski Evertin viskaamaan köydenpään raskaissa varustuksissa uivalle soturille, tämä tarrasi pajuköyteen kiinni, ja Hintsa souti koko voimallaan selemmäs…

Niin eteni viimeinen venhe verkalleen taistelurannalta, johon viipurilaisten suurin osa oli kaatunut tai jäänyt vihollisten vangiksi. Ääneti istuttiin venheessä. Nuori Evert piteli tanakasti vitsasköyttä, jolla asejoukon päällikköä hinattiin pois nuolenkantomatkalta. Mutta sitä tehdessään nuorukainen yhtäkkiä hervahti istumaan ja Pentti huomasi, että käsivarsi, jolla hän jukkoa piteli, kouristui ja vapisi.

— Mikä sinun on, Evert? kysyi hän?

— Se vihlasi…

— Mikä, näytä!

Vihollisen rautapäänuoli oli iskenyt juuri siihen ojennettuun käsivarteen. Tuska lihaksessa oli sietämätön, mutta nuori nuoranpitelijä ei kuitenkaan päästänyt jukkoa heltiämään.

— Autan sinua…

Pentti tarttui köyteen ja veti, voimansa viimeisilleen pingoittaen, Winholtin virrasta venheeseen. Sitten kävi hän tutkimaan toverinsa haavaa. Kaivosesta juoksi virtanaan helakanpunainen veri; nuoli oli lävistänyt käsivarren lihaksen ja tarttunut siihen. Nuolenvarsi oli katkaistava, ennenkuin saatiin irti, ja tuskasta tainnuksissaan makasi nuori mies venheen pohjalla, sillaikaa kuin Pentti pesi hänen haavansa ja sitoi sen hänen verisellä paidanhihallaan.

Sanaakaan ei puhuttu. Hartwig Winholt oli vesilikomärkänä istahtanut perään ja silmäili, huoparimeen tarttuen, synkkänä sivulle jäävää onnettomuusrantaa, missä viholliset vielä uhkailevasti inuen juoksentelivat. Vasta kun venhe solui joensuulta Suomenvedenpohjan selälle, missä juuri aamutuuli virkosi, vasta silloin Winholt heilautti kannuskenkäänsä, jossa jääkylmä vesi lotisi, ja virkkoi:

— Niin olen kuin uitettu kissa ja mieleni on vieläkin viheliäämpi kuin sillä. — Hän puri hammasta, etteivät hampaat loukkua löisi. Pentti nousi samassa venheen pohjalta toveriaan sitomasta. Tälle Winholt jatkoi: — Mutta entä te! Tipahditte kuin taivaasta siihen talonpoikain lähdettyä.

— Juustilasta me vain alas laskimme.

— Onneksenne olimme ehtineet yöllä purkaa sillan, muuten olisitte siihen kyllä hävittäneet haapionne. Mutta ilman teidän apuanne lepäisimme me taas nyt tuolla pajukossa, niin monta kuin meitä oli asemiestä matkueessa. Ettehän tienneet retkestämme mitään; sattuma kai teidät siihen toi?

— Jos ei se lie ollut Jumalanäiti itse! Juustilassa kuulimme pakolaisilta, että vihollisia on nähty joella, ja siksi päätimme aamuhämärissä laskea kosket. Olimmehan Posselle luvanneet, että linnaan me palaamme.

— Sielläkö vasta kuulitte Viipurin piirityksestä?

— Ei, siitä kerrottiin jo Vuoksenniskassa, johon eilen Savonlinnasta palaten saavuimme. Vinhasti me olemme viime päivinä matkaa tehneet.

Mutta onneksemme kiirehdimme, koska nyt on tämäkin reitti tukossa.

— Niin on. Vielä tämän päivän me olisimme venäläisiä siellä viivytelleet, jos vain talonpojissa olisi ollut miestä.

Winholt karisti vettä viiksistään ja silmäili vihaisena kappaleen matkaa edellä soutavia talonpoikien venheitä. Hän hautoi sydäntyneessä mielessään ankaraa rangaistusta noille kunnottomille, jotka akkamaisessa pelossaan jättivät asemiehet ylivoimaisen vihollisen teurastettaviksi.

Mutta siinä hänen katsellessaan noita nolon ja avuttoman näköisiä mekkomiehiä, suli vähitellen ankaruus hänen piirteistään. Hän muisti, että syy ei ollut yksin näiden sotakuriin tottumattomain talonpoikain, — olihan heidät jätetty johdotta, päästetty ominpäin säikkymään. Ja tuokion kuluttua hän ikäänkuin katuen lausui:

— Ajattelin jo hirttää talonpojat pitkin Viipurin muureja, mutta joutanevat nuo siellä sentään hyödyllisemmälläkin tavalla kuolemaan. Pistetään heidät sellaiseen paikkaan, jossa ei pako auta; ehkä silloin henkensä puolesta tappelevatkin!

Hintsan voimakkaasti soutamana oli pieni venhe pian tavannut toiset alukset, sekä sen, johon henkiin jääneet aatelispalvelijat ja piispan henkivartijat olivat pelastuneet, että nekin, joilla nuo hölmistyneet talonpojat olivat lähteneet edeltä soutamaan. Piispan nihtejä ei ollut enää hengissä kuin seitsemän miestä, — heitä oli 70 urosta eilen Viipurista soutanut! — ja kaatuneet olivat myös useimmat retkelle lähteneet aatelispalvelijat. Satakunta talonpoikaakin oli hukkunut pakokauhun aikana. Mustana mieleltään Winholt sitä huvennutta joukkoaan katseli, miettien, miten nyt näin vähentyneellä väellä Viipuria ollenkaan käy puolustaminen.

— Se oli kallis retki, liian kallis, huoahti hän ääneensä. — Ja oliko se sittenkin turha; ehtikö valkoinen ritari kumminkin Flemingin edelle!

Kuin kaikuna hänen valitukseensa kuului asemiesten venheestä, joka nyt souti pikkuvenheen rinnalla, toinen ääni, mutta vielä kumeampana, vielä haikeampana:

— Kallis oli retki, liian kallis! Se oli Juhana Frille, joka näin raskaasti huoahti surun särkemän sydämensä pohjasta, ja se huokaus tuntui tulevan sitäkin syvemmältä, kun se lähti muuten iloisen miehen rinnasta. Jokainen oivalsi, että tämä haikea suru ja pohjaton kaipaus lähinnä kohdistui hänen veljeensä. He olivat aina olleet kuin yhteenkasvaneet, nuo sulkaniekkaveljekset. Yhdessä he olivat Viipuriin saapuneet sitä puolustamaan, yhdessä olivat sielläkin aina retkeilleet. Missä oli yhden höyhenhattu näkynyt, siellä oli varmasti lähettyvillä liehunut toisenkin. Päiväksikään eivät he olleet eronneet toisistaan. Ja nyt… Siellä oli Maunu-veli vainolaisen nuorissa, kulkemassa kohtaloa kohti, joka oli synkempi kuin kuolema…!

Raskaana laskeusi tämä surun tunnelma masentuneesta veljestä koko muutenkin murjottuun retkikuntaan, joka nyt ääneti souti etelää kohti. Ylhäällä vyörytti tuuli raskaita pilviä, jotka synkiltä kuvastuivat alas musta-aaltoiseen veteen. Surumielisesti humisevista rannan puista lenteli vesille asti kellastuneita lehtiä, — siitäkin huminasta olivat murheellisina palaavat miehet kuulevinaan yhä uudistuvan kuiskeen:

— Kallis, kallis oli se retki!

XII. KIRJE PIISPALLE.

Huolten päivä tuli Viipurissa siitä tuulisesta, harmaasta lokakuunpäivästä, jonka sarastus oli nähnyt tuon kovaonnisen ottelun Vatikiven rannalla. Heti Hartwig Winholtin palattua olivat Suomen herrat eri torneistaan kokoontuneet Torkkelin linnaan, jossa nyt pidettiin alakuloista neuvottelua. Puolustajajoukko oli arveluttavasti supistunut; sen parhaat miehet, jotka olivat olleet linnueen selkärankana, olivat kaatuneet. Piirityksen ulontuminen kaupungin länsipuolellekin oli nyt varma asia, — ne valkoisen ritarin ratsujoukot, joita vastaan Winholt oli Vatikivellä kahakoinut, saattoivat olla Tervaniemellä ja linnan vastapäisellä rannalla millä hetkellä tahansa. Siellä oli senvuoksi Posse nyt juuri sytyttänyt palamaan linnan karjakartanon, ettei se jäisi vihollisten suojaksi, ja linnan "manttelimuurilta" siirrettiin parastaikaa useampia tykkejä sen läntiselle reunalle. Jäätynyt kivikko kumahteli niiden alla ja jymy kaikui siitä vaakunasaliin asti.

— Kohta ollaan siis umpilukossa! virkahti Tönne Eerikinpoika, nuo uutiset kuultuaan; hän oli näet viimeisenä kokoukseen saapunut.

— Ja hyvästi silloin iloinen maailma! lisäsi Bitz-laamanni, sangen happamella ivalla.

Vielä olemassaolevaa yhteyttä ulkomaailman kanssa olivat linnaan saapuneet herrat heti päättäneet käyttää hyväkseen, lähettääkseen vielä viimeisen kirjeen ystävälleen ja suosijalleen, Maunu-piispalle Turkuun ja hänen välityksellään Ruotsin valtamiehille. He tahtoivat ikäänkuin itsepuolustuksena vielä kerran kertoa, millä kannalla asiat olivat piiritetyssä Viipurissa, ja vielä kerran pyytää apua.

Laamanni Klaus Henrikinpoika, joka oli läsnäolevista tottunein kirjoitusmies, oli ruvennut kirjettä laatimaan, ja hänen hanhensulkansa rapisi nyt vaakunasalin suuren pöydän päässä karkeaa pergamenttilehteä vastaan, pysähteli ja töksähteli usein ja lähti taas rapisemaan. Toiset herrat, jotka olivat sopineet kaikki yhteisesti allekirjoittavansa tämän viimeisen valitusviestin, — jonka he samalla käsittivät syytöskirjaksi Ruotsin hallitusta vastaan, — seisoivat nyt eri ryhmissä, toiset ikkunasyvennyksessä, johon karjakartanon loimu hohti, toiset uunin ympärillä, missä Winholt, joka vieläkin oli viluinen uintinsa jälkeen, nyt takkatulen edessä raajojaan hautoi.

— Voihan tämän valituskirjan panna menemään, mutta apua ei siitä kukaan odottane, jatkoi Bitz katkeralla äänellä. — Sillä eipä tänne enää Tukholmasta ehtisi lisäväkeä, vaikka sitä heti kirjeen saavuttua liikkeelle pantaisiinkin, — tuskinpa Jaakkima-herrakaan enää Viipuriin pääsee!

— Niin, kunpa olisi edes Fleming ehtinyt perille, huoahti Pietari Degen alakuloisesti. Ja Winholtin puoleen kääntyen jatkoi hän: — Kunpa olisitte edes iltapäivään asti jaksaneet vihollista viivyttää!

— Se olisi jo täällä, ellemme olisi sitä yöllä viivyttäneet ja palauttaneet Vatikivelle, vastasi Winholt yskäisellä, mutta kumminkin jo hiukan reipastuneella äänellä. — Saadaan nyt nähdä, uskaltaako valkoinen ritari lähteä joelta, ennenkuin on lauttasiltansa taas kuntoon rakentanut.

— Mutta saadaanko sittenkään koskaan Flemingiä nähdä, sitä epäilen, huokaili Bitz.

Knut Posse seisoi pöydän vieressä rauhallisena, mutta terävä ilme silmissään, seisoi siinä syrjässä, toisten herrain puheisiin puuttumatta. Vasta kun laamannin kynä taas hetkeksi lepäsi, virkkoi hän tälle:

— Kerroitko jo piispalle hänen henkivartijainsa sekä Niilo- ja Maunu-herrain kohtalosta?

— Kaikki on kerrottu, vastasi pitkäkasvoinen laamanni, vakavana lukien läpi kirjoitustaan. — Nyt jo kohta kirjeen lopetankin. Olen tässä luetellut, mitä puolustusvoimia meillä enää on jälellä ja mitä voimia vihollisilla on. Näin olen lopuksi sanonut: "Kuinka paljo mahdollisuutta lienee, että me näissä oloissa kauankaan voisimme enää säilyttää Viipurin noilta rajattomilta piirityslaumoilta, sen voitte, korkea-arvoinen piispa ja muut jalot herrat, itse päättää ja siitä harkita, missä määrin me olemme avun tarpeessa…"

— Siitä se heidän todellakin pitäisi ymmärtää, — jos se nyt meitä auttanee, todensi Bitz.

Mutta Posse, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kirjoitusmiehen lukua, virkkoi tuokion kuluttua miettiväisenä:

— Lisää vielä, laamanni, yksi asia siihen loppuun.

— Mikä asia?

— Kirjoita tähän tapaan: Mutta sen me täällä vielä elävät Suomen miehet vakuutamme, että niinkauan kuin meissä henki on, emme me tätä kaupunkia jätä emmekä taistelemasta lakkaa. Sillä sehän aikomuksemme on.

— Se on, — niin kirjoita! kehotti Tönne Eerikinpoika innostuneena. Ja kaikki häntä kannattivat, — Henrik Bitz vain edelleen katkerasti veisteli:

— Sen voit huoletta vakuuttaa, Klaus. Sillä jospa vielä jotakin muuta aikoisimmekin, ei meillä ole enempää valitsemisen varaa kuin kuoppaan pudonneella sudella, — siitä on ryssä huolen pitänyt!

Klaus Henrikinpojan hanhensulka hypähteli taas pergamenttilevyllä. Kaikki kuuntelivat sitä ääneti, valmiina piirtämään kirjeen alle nimensä tai puumerkkinsä, kukin taitonsa mukaan. Mutta sen äänettömyyden vallitessa ryntäsi ovinihti sisään vaakunasaliin ja huudahti välittömällä riemulla:

— Jaakkima-herran väki on tulossa Säkkijärven tieltä!

Herrat kavahtivat pystyyn ja tempasivat kypäränsä ja miekkansa, ikäänkuin pahasta painajaisesta yhtäkkiä selvinneinä. Winholtinkin raajoista suli kankeus kuin loihdittuna pois ja Posse huudahti ovelle rientäessään:

— Onko se väki jo linnan näkyvissä?

— Ihan rantaan tulossa, kertoo torninvartija.

— Jumalanäidille kiitos ja kunnia! Nyt venheisiin, saapuvia noutamaan!

— Siis ei ollutkaan öinen matkamme turha, intoili Winholt, taas reippaana sitoen haarniskansa hihnoja ympärilleen. — Viholliset saimme sittenkin viivytetyiksi. Tule, Frille!

Hän tempasi mukaansa Juhana Frillen, joka koko neuvottelun ajan oli ääneti istunut ikkunansyvennyksessä, alakuloisena katsellen liekkien leikkiä. Ja vilkkaampi ilme virisi jo tämänkin surullisen ritarin kasvoille, kun hän taas tapasi sulkahattuunsa ja toisten kanssa kiirehti ulos.

Kesken jäi nyt Klaus Henrikinpojan kirjoituskin. Kaikki riensivät johtamaan saapuvan apuväen lauttaamista läntiseltä rannalta Viipurin puolelle. Jo sodanvaaran alkuaikoina oli näet hävitetty pois se silta, jonka Krister Niilonpoika Vaasa aikoinaan oli rakentanut linnasta karjakartanon puolelle ja joka rauhan aikana oli jo monet vuosikymmenet ollut käytännössä; venheillä vain kävi nyt taas suviseen aikaan liike kaupungista ja linnasta länteen päin. Siksi olivat Flemingin tuomat talonpoikaisjoukotkin nyt soudettavat virran yli, ja sitä varten oli Posse jo pitänyt varalla sekä venheitä että soutajia.

Pian saapuivatkin ensimäiset talonpoikaisparvet, reppuselkäiset, turkkeihin puetut miehet, kaupunkia vastapäätä olevalle törmälle, ja viipymättä niitä ryhdyttiin sieltä lauttaamaan yli. Mutta vaikka soutajat liukkaasti liikkuivatkin, pälyivät Possen katseet sittenkin tavallista kärsimättömämpinä. Hän seisoi sillan päässä, muurin harjalla, antaen siitä selvällä ja rauhallisella äänellä määräyksiään, mutta hän tunsi yhä olkapäässään sitä luunkolotusta, joka eilisestä asti oli siinä jomottanut, eikä hän uskonut tuon vanhan arven tänään ennustavan sen parempaa onnea kuin eilenkään.

Jo olivat enimmät talonpojat saatetut yli ja viimeisiä rannalla odottavia hakemaan saapui juuri venheitä. Törmällä seisoivat vielä ne harvat Turun ratsumiehet, jotka olivat saatelleet talonpoikia Kymijoelta Viipuriin, ja heidän keskellään näki Posse vanhan Jaakkima-herran vakavana ja rauhallisena istuvan ratsunsa selässä. Iloisesti puhellen palailivat jo toiset herrat linnaan päin, mutta vieläkään ei tuntenut Posse mieltään levolliseksi. Eikä hän senvuoksi pahasti hämmästynytkään, kun hän tuokion kuluttua näki tuon tanakan ritarin, joka kuin patsas oli törmältä kuvastunut vaaleaa taivasta vastaan, yhtäkkiä pyöräyttävän ympäri hevosensa ja seuralaisineen kiireesti ajavan takaisin maihin päin. Hän arvasi syyn siihen.

— Siinä on nyt vieras ääressä! virkahti hän itsekseen, nousten ketterästi viereiseen Kuuritorniin tuota jälkijoukon liikettä katselemaan.

Aivan oikein, vihollisen ratsuväkeä vilahti Tervaniemen tiellä, valkoinen töyhtö heilahti siellä aitojen takana. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hupenivat ratsastajat, sekä ystävät että viholliset, karjatalon vielä savuavain raunioiden taakse, josta linnaan asti kajahti kavioiden loittoneva kapse.

Jännittynein mielin, henkeään pidätellen, odotti Knut-herra tuon äkkiä syntyneen ottelun tulosta. Nähtävästi oli vain joku pieni vakoileva etujoukko venäläisiä vasta ehtinyt perille, koska Fleming noin arvelematta hyökkäsi sitä häätämään. Hetken kuluttua sieltä taas kopina kuuluikin, ja turkulaiset huovit näkyivät nopeasti karauttavan rantaan, vesirajaan asti, jossa venheet odottivat. Mutta erästä haavoittunutta he tukivat keskessään, ja pari miestä laskeusi satulasta nostamaan häntä venheeseen, sillävälin kuin toiset kiireellä taluttivat ratsujaan veteen, uittaakseen ne venheiden perässä salmen yli.

Posse silmäili hätäisesti tuota häärivää joukkoa. Missä on Louhisaaren herra? — hän ei nyt nähnytkään enää tuota tanakkaa, suoraselkäistä vartta… Vaan eikös se olekin juuri Jaakkima-herra tuo, jota ne siinä asettelevat venheen pohjalle, samalla kun alukset jo rannasta lähtevät.

— Taas sen valkoisen työtä! virkahti Posse päätään punoen, ja käveli alas valkamaan, jonne toisetkin herrat nyt kiireellä kokoontuivat.

He seisoivat siinä, venheen rantaan laskettua, ääneti ja huolestuneena katsellen, miten Jaakkima-herraa käytiin maihin kantamaan. Hän lepäsi miesten käsivarsilla niin hervotonna, liikahtamatta, niin kalpeana, — pahanpa haavan näkyy vanhus tuossa pikku-kahakassa saaneenkin. Posse astui likemmäs, vanhaa ystäväänsä tervehtimään ja tapasi häntä kädestä…

Jaakkima Fleming oli kylmänä!

Nostajat pysähtyivät melkein säikähtyneinä. Mutta Posse paljasti päänsä, teki ristinmerkin ja huoahti raskaasti:

— Siis sinäkin meidät jätit!

Ja toisten herrain joukosta kuului valitus vielä haikeampana näiden kaikkien vastoinkäymisten johdosta.

— Hylkäsikö jo jumalanäiti meidät!

Kun hetkisen kuluttua Jaakkima Flemingin kangistuva ruumis haetuilla ruumispaareilla kannettiin linnaan ja ruumiin valvojiksi kutsutut harmaaveljet hiljaisen saattueen etunenässä peitetyin päin hyräilivät sielumessua, silloin näkivät sillan yli paarien perässä astuvat herrat, kuinka Siikaniemen rannalle ehtineet venäläiset, joiden joukot myötään sakoivat, jo vilkkaassa touhussa asettelivat jalustoille mukanaan tuomiaan tykkejä. Niiden suut ammottivat uhkaavina linnaa ja kaupungin satamata kohti. Henrik Bitz kuiskasi vieressään astuvalle Tönne-herralle:

— Nyt ovat kalat merrassa, — pian kai ne paistetaankin!

Ja kun ruumis oli linnankirkossa juhlajalustalle asetettu ja vahakynttilät sen ympärillä sytytetyt, silloin kuulivat vainajan vieressä hartaina seisovat herrat ensimäisen laukauksen pamahtavan salmentakaiselta rannalta. He seisoivat kuitenkin liikahtamatta, kunnes munkkien "Reqviem" oli alttarilla päättynyt. Mutta sen "amenta" säestikin toinen laukaus Pantsarlahden puolelta ja kolmas Papulan rannalta, ja silloin katsahtivat soturit toisiinsa. He oivalsivat, että nämä olivat nyt merkkilaukauksia: tiedonanto siitä, että kiertävä joukko oli ehtinyt perille, ja piirittäjäin vastaus, että he olivat sen ymmärtäneet. Mutta vielä eivät olleet paarien vieressä seisovat herrat ehtineet sanaa keskenään vaihtaa, kuin Siikaniemen puolelta jo laukaus toisensa perästä jymähti ja linnan muuriin sattuneet kivet sitä täräyttivät.

— Se on pommituksen alkua, virkahti Posse. — Nyt kukin vartiopaikalleen!

Herrat peittivät päänsä ja puristivat ääneti toistensa kättä. Bitz-laamanni tarttui vainajankin kylmään käteen ja virkkoi:

— Hyvästi veli sinäkin. Ehkäpä pian tavataan!

Kiireellä astuivat miehet kirkosta, vyöttivät väleen etuhuoneeseen jätetyt miekat vyölleen, ja lähtivät rientämään vartiopaikoilleen. Knut Possen kasvoilla oli taas rauhallinen, terve, nuortea ilme, ja astuen Bitzin rinnalla linnanpihan poikki virkkoi hän tälle rohkeasti:

— Pois alakuloisuus, laamanni! Soitto alkaa.

— Joko kolotus olkapäästäsi hävisi? kysyi Bitz.

— Jo. Terveet ovat vereni taas. Viipuri on vielä meidän ja meille se jää, jos jokainen paikastaan vastaa, paukkukoon mistä päin tahansa.

Mutta kyllä se sinä päivänä paukkuikin joka taholta. Venäläiset olivat ilmeisesti säästäneet pommituksensa siksi, kunnes heidän Lavolan kautta kiertänyt väkensä oli saapunut kaupungin länsirannalle, ja nyt he panivat kaikki kirnunsa yhtaikaa soimaan. Ei ollut heidän tykkitulensa koskaan ollut näin kuumaa. Päivä oli jo ohi puolesta, hallavat pilvet soutelivat yli taivaan; sumuista, harmajaa oli koko syksyinen luonto kaupungin ympärillä. Sen syyssumun keskeltä leimahteli nyt salamoita vuoroin koillisesta, vuoroin kaakosta, vuoroin lännestä tai joka kulmalta yhtaikaa, niin että väliin nuo aukeat maisemat tuntuivat räiskyviltä, savuavilta tulijärviltä. Eikä yhden laukauksen kaiku ollut koskaan ehtinyt monistua ja häipyä, ennenkuin siihen jo sekaantui toisen väkitykin ulvova vongunta taikka pienemmän tuliputken terävä vihlaus. Katujen varsilla olevat pienet puutalot vavahtelivat, ja milloin niihin osui ammuttu kivi, suistuivat ne läjään, sulkien kapean kadun. Mutta elävää olentoa ei kaduilla näkynyt, koiratkin hiipivät inuen aittojen alle. Miehet olivat rientäneet muureille ja naiset olivat taluttaneet itkevät lapsensa kellareihin, joissa heillä oli kaivot ja uunitkin, voidakseen niissä lymytä vaikka vuorokausia. Katanpään kirkossa ja molemmissa luostareissa vain soitettiin kelloja ja pidettiin yhtämittaista messua koko ammunnan ajan.

Pommitus jatkui, läheni, koveni… Viipurin pitkät muurit ja nuo monet tornit olivat äänettömät. Niiden pienet tykit eivät kantaneet etäältä ampuvaan viholliseen asti ja siksi ei niillä vastattu. Valppaina siellä kuitenkin miehet seisoivat, vakavina ja rauhallisina paikoillaan, niin palkkasoturit kuin aatelispalvelijat ja talonpojat, jotka viimemainitutkin, nähdessään vihollisen edessään ja tietäen tehtävänsä, nyt pysyivät hätäilemättä. Päälliköt panivat merkille, mihin noiden tulikirnujen ja heittokoneiden kivet ja luodit sattuivat, käydäkseen heti pimeän tullen pahimpia vaurioita korjaamassa. He odottivat tyynesti hetkeä, jolloin viholliset lämpenevät ja ryntäävät lähemmäs; silloin on heidän vuoronsa sytytyssauvojaan käyttää. Joskus vain laski Winholt Väkitornista laukauksen sinne vihollisten sakeaa keskustaa kohden, ikäänkuin hiukan häiritäkseen heidän kekoaan. Knut Posse ratsasti rintamaa pitkin muurinsarvesta toiseen, tarkasti paikat, kehoitti ja rohkaisi miehiään. Winholtille, joka hääri tornin laella tykkiensä kimpussa, hän alhaalta huusi:

— Tänään taistelevat uusmaalaiset kuin sankarit, sen näen heidän kasvoistaan.

— Tänään heillä ei olekaan mihin paeta, heidän täytyy taistella henkensä puolesta, vastasi Winholt tornista.

Taas jymähti tornin jalusta, kun tynnyrinpohjan kokoinen kivi siihen iski. Posse kysäsi hiukan huolestuneena:

— Repivätkö pahasti muuria?

— Vähän repivät. Mutta huomenna se on terve taas!

* * * * *

Linnankin tykeistä annettiin silloin tällöin vastaus läntiseltä rannalta soivaan pommitukseen. Torkkelin linna oli asemansa vuoksi tämän piirityksen ajan säilynyt kokonaan pommitukselta, mutta tänään sai se kestää tuiman tulikokeen. Nuo jykeät harmaakivimuurit näkyivät kuitenkin tyynesti sen kestävän, ja rauhallisesti johti Pietari Degen, joka siellä toimi päällikkönä, noita virassaan harmaantuneita linnannihtejä, joiden apulaisiksi ja opetettaviksi nyt oli komennettu Kymiltä juurikään saapuneita talonpoikia. Pietarin apulaisena taas aherti siellä hänen sukulaisensa, äsken Savosta palannut Pentti Heinonpoika, joka linnassa oli kohonnut tykkimestarin virkaan. Hän heilui siinä jo vallan lämmenneenä, hikisenä ja mustana, käännellen putkeaan vihollisten liikkeiden mukaan.

Hänen takanaan mutta häntä likinnä seisoi nuori talonpoika, joka silmät pyöreinä katseli leimahtelevia tulia, osaamatta vielä paljon avuksi olla. Häntä Pentti työnsä keskeltä aina väliin puhutteli, vaikka nuorukainen paukkeelta vaivoin kuuli hänen ääntään.

Se oli Viljo, nuorukainen Sysikorven Juuritaipaleelta. Hänkin oli Flemingin matkueessa nyt saapunut Viipuriin. Kun lisää väkeä oli sieltä sisämaastakin vaadittu ja sotaan halukkaita oli vähän, oli Viljo lupauksensa mukaan lähtenyt nostomieheksi Viipuriin, jossa tiesi tapaavansa sukulaisensa. Sitenpä olikin hän toisten tulokkaiden kanssa melkein suoraa päätä joutunut tähän pommitukseen, joka aivan herpaisi aistit sydänmaan hiljaisuudesta tulleelta maalaispojalta. Pentti tähtäili ampumareijällä putkensa siihen sakeimpaan vihollisparveen, joka liikkui vastapäisellä rannalla, ja laukasi. Multa pelmahti mäenrinteestä, ihan vihollisten edessä, jotka nyt tykkineen peräytyivät vähän ylemmäs törmälle.

— Väistivätpä! huudahti Viljo, alkaen jo leikkiin innostua.

— Mutta ehkä kantaa kirnumme sinnekin asti, puheli Pentti, kaataen uusia tulirakeita sytytysreikään. — Viivyitkö kauan Kymijoella, Viljo, ennenkuin tänne lähditte?

Viljon koko huomio oli kiintynyt vihollisten liikkeisiin, ja vasta kun Pentti oli kysymyksensä uudistanut, vastasi hän siihen:

— Muutamia päiviä vain oltiin Kymillä. Mutta nyt se varmaankin särki muurin.

Venäläisten ampuma kivi oli iskenyt ihan heidän alapuolelleen ja niin tuntuvasti oli pohja tärähtänyt, että se pojalta sanan katkasi.

— Ei särkenyt; se on kuin kalliota, vastasi Pentti rauhallisesti, näyttäen vastatulleelle sitä kylmäverisyyttä, jota piirityksessä kysytään. Mutta taas palasi hän kotioloihin: — Tuletko ihan suoraa päätä Vahvajärveltä?

— Pari viikkoa sitten sieltä läksin… terveisiä laittoivat sinulle.

Viljo seurasi jännityksellä, miten venäläiset taas tähtäsivät erästä suurta tulikitaansa ihan kohti ja vastasi senvuoksi hajamielisesti. Mutta Pentin kysymykset kävivät yhä kankeammiksi, kuta enemmän kotipuolen oloja mainittiin.

— Ja terveinäkö siellä eletään? Eikö ole siellä vainolainenkaan käynyt vierailemassa?

— Ei ole toki kuulunut, — tännehän tuo on tullut. Näe, millaisia laumoja siellä on pitkin peltoja!

— On se yritellyt sinne teillekin, eikö lie perille asti ehtinyt…

Pentti oli itse äsken juuri palannut seuraamasta sen vainolaisjoukon jälkiä, joka taas oli Savoa poltellut ja ilmeisesti pyrkinyt Hämeenkin puolelle. Oliko siitä joku osa sinne kulkenut, siitä ei hän ollut päässyt varmuuteen, ja siksi asui yhä vielä levottomuutta Pentin mielessä. Hän tiesi kyllä ryöstäjäin pääjoukon jo palanneen omille mailleen, mutta Kosoisen kulkuja hän epäili, ja siksi hän nyt siinä tykkitulen keskellä laskeskeli, oliko tuo hänen verivihollisensa voinut vielä Viljon lähdettyä käydä Hämeen kannaksen takana. Putki oli jo täytetty ja hän vei rauhallisesti pitkävartisen tuohuksen sytyttimeen; mutta sitä tehdessä hänen ajatuksensa retkeilivät kaukaisilla erämailla eikä hän malttanut odottaa taistelun taukoamista, udellakseen yhä tarkempia tietoja nuorelta heimolaiseltaan.

— Eipä kantanut enää perille asti, huudahti Viljo, kun näki pellon pölähtävän latokartanon raunioiden alla, joiden taakse venäläiset nyt olivat vetäytyneet.

— Ei näy kantavan… Kävitkö Suopellossa? Kuinka siellä isä-ukko jaksaa?

— Vanhuus hänet jo tuntuu voittavan; harvoin hän enää vuoteeltaan nousee… Nyt ne sytyttävät taas… kas, ylipä lensi, torninseinään iski!

Kotvaan aikaan ei puhuttu mitään. Tornin laesta laskeutunut linnanvouti Pietari Degen kävi neuvomassa talonpoikia, jotka kellarista kantoivat muurille uusia ampumavaroja, ja hän nyt kertoi, kuinka kuumaksi ottelu oli kaupungin itäkulmalla kehittynyt, — siellä viholliset jo kävivät ryntäämään. Yhä kuumemmaksi kiihtyi pommitus nyt läntiseltä rannaltakin; salamat iskivät ihan päällekkäin, vesi kuohahteli, kun siihen kivet putoilivat, ja linnan pohjakallio särisi. Hetkeksikään pysähtymättä työstään laukasi Penttikin yhä tiheämmin tykkinsä, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät aina vain kaukana. Ja yhtäkkiä hän seisahtui Viljon eteen ja kysyi:

— Entä Marketta, miten hän voi?

Viljo ei käsittänyt, miten Pentillä oli mieltä tässä jyryssä, johon kaikki aistimet hukkuivat, yhä kotikuulumisia kysellä. Hänelle selvisi sentään, että suuri levottomuus hänen toveriaan jäyti, ja hän vastasi, rohkaisten:

— Terveempi jo on. Luullaan sen siitä vielä kostuvan…

Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän tunsi lentävänsä pitkän matkan päähän ja sora täytti hänen suunsa ja silmänsä. Vihollisen laukaus oli särkenyt kappaleen rintavarustusta ja viskannut siitä repimiään kiviä ja savipaloja toverusten kasvoille. Pentiltäkin oli sytytin pudonnut kädestä ja kotvasen hänkin siinä syleskeli ja varisti soraa tukastaan.

Mutta pianpa hän taas pisti kypärähatun päähänsä, kiirehtien sytyttämään tuohustaan muurinkupeella palavasta hiiloksesta. Ja kun hän nyt tähtäsi ja laukasi sitä laukasemistaan, niin repäsevältä, riemuavalta soitolta hänestä jo tuntui tulikirnujen ulvonta; melkeinpä oli hänellä halu hihkaista laukaustensa sekaan.

Mieli oli nyt taas miehellä reipas ja toivehikas. Nyt oli Pentti mietteissään päässyt varmaksi siitäkin, että turhaan se on rauennut Kosoisen kosto. Loppuu se kerran tämäkin tohina ja sitten… niin sitten suoritetaan ne luvatut lunnaat ja siitä alkaa elämä taas uusilta raiteilta…!

Kaukaa Mustainveljesten luostarin luota kuului väkirynnäkköön käyneiden vihollisten huutoja. Heidän vaskitorvensa pärisivät niin riettaan raikuvasti tykinpaukkeen seasta, että vanhat linnannihditkin kääntyivät sitä huolella kuuntelemaan. Mutta Penttiä se ei huolettanut; hetkeäkään hän ei uskonut vihollisten pääsevän kaupunkiin. Rynnätkööt, rämiskööt, riehukoot, kyllä se kestetään, niin hoki hän itselleen, täyttäen putkensa ja laukaisten sitä, sillaikaa kun päivä kului iltaa kohti ja taukoamaton taistelu jatkui umpeen saarretun Viipurin jokaisella kulmalla.

* * * * *

Iltahämärässä pommitus vähitellen hiljeni. Venäläiset olivat ilmeisesti turhaan yrittäneet tulisella ammunnallaan kokonaan hölmistyttää viipurilaisia. Tuimimman tulensa he kohdistivat Munkkiportin torniin, jonka ampuivatkin vialle, ja sitä kohti he sitten illan suussa suuntasivat väkirynnäkkönsä. Mutta Winholt ja Posse olivat pitäneet varansa ja heidän tykkinsä lakasivat rivittäin kumoon ryntääviä sekä ratsu- että jalkajoukkoja. Vaikka uusia laumoja herkeämättä kasvoi kaatuneiden tilalle ja sankkoja parvia viskautui vallihautaankin, niin harvat siitä yli kahlasivat. Kuumaksi tämä kauan kestänyt taistelu kuitenkin kävi puolustajain harvalukuisille riveille, joihin ei ollut varaa tuoda uutta väkeä väsyneiden sijaan.

Onneksi esti pimeä venäläisiä uudistamasta hyökkäystään, — liian myöhään päivällä olivat viholliset tänään, kiertäjäin viipymisen vuoksi, alottaneet ammuntansa. Mutta hikisinä, pölyisinä ja uupuneina palasivat suomalaiset pimeän tullen puolustusasemiltaan, eivätkä heidän päällikkönsä, verkalleen pimeän kaupungin läpi linnaan astuessaan, voineet olla ajattelematta, mitenkähän tänään olisi käynyt, jos päivää olisi jatkunut pitemmälle. Ja huomenna alkaa uusi päivä taas…

Muurien ulkokupeilla ahersivat Winholtin palkkasoturit talonpoikain avulla ääneti kuin muurahaiset, korjaten ammunnan aiheuttamia vammoja. Muurien sisäpuolella taas kulkivat luostarien pitkämekkoiset veljet jakaen hostia-astiastaan viimeistä ateriaa kuolevaisille ja kantaen haavoittuneita hoidettaviksi. Kun tällainen saattue ihan pimeässä kulki muurinsarven ohi, kääntyivät siinä valvovat vartijat päin, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Ja hiljainen virren hyminä kuului tulettomilta kujilta, kun paareja kantava saattue toisensa perästä sinne haipui.

* * * * *

Linnan vaakunasaliin kokoontuivat Suomen herrat taas tapansa mukaan neuvottelemaan huomispäivän huolista. Synkkävarjoinen oli tänään Tönne Eerikinpojankin korkea otsa. Nyt oli näet Munkkiportintorni siirtynyt hänen puolustettavakseen, ja hän oli tänään nähnyt, kuinka helposti se olisi voinut mennä. Poissa oli ivan hymy Henrik Bitzinkin kapeilta huulilta, sillä tämän päivän ottelussa ei ollut hänen pilalleen sijaa. Mutta värähtämättömin kasvoin istahti luiseva laamanni Klaus Henrikinpoika siihen pöydän päähän, jossa hän aamupäivällä oli laatinut kirjettään. Siinä oli kirje vielä lopettamatta hänen edessään, hanhensulka vieressä, ja kun ovinihti oli sytyttänyt haarajalustan talikynttilät, virkkoi hän, savea sormistaan karistaen, rauhallisesti:

— Laitammeko siis tämän piispalle menevän kirjeen nyt valmiiksi?

— Mutta saammeko sitä enää täältä menemään, kun kerran läntinen tie on vihollisten hallussa? epäili Juhana Frille.

— Vielä saamme, vastasi Posse, tepastellen lattialla ketterästi, ikäänkuin ei häneen päivän ponnistus ja jännitys olisi mitään jälkeä jättänytkään. — Airut saa soutamalla kulkea Säkkijärvelle; sinne tuskin venäläiset ovat vielä ehtineet.

Klaus-herra viivähti tuokion sulka kädessään, ikäänkuin miettien, mitä hän siihen nyt kirjoittaisi. Mutta jo ehti Bitz hänen avukseen:

— Kirjehän on vähällä valmis. Pieni lisäys vain tämän päivän tapahtumista; nehän mainiosti valaisevat sitä mitä siinä edellä on sanottu.

Klaus Henrikinpoika painautui pöytää vasten, ja taas taipui hanhensulka hänen taistelusta kankeaksi käyneessä kädessään. Toiset herrat jatkoivat takkatulen ääressä kuiskaillen keskustelua. Mutta hetken kuluttua jo niisti kirjoitusmies kynttilät ja rupesi lukemaan, mitä hän oli kirjeeseen lisännyt. Loppulause kuului: "Kerran taas heidät karkoitimme. Mutta Jumala yksin tietää, miten tämän linnan käy, kun vihollisen ensi kerran tekee mieli uudistaa hyökkäyksensä."

Siinä oli tulkittuna kaikkien rinnoissa tällä hetkellä vallitseva mieliala ja ajatus, ja ääneti yhtymällä he hyväksyivät laamannin kirjeen. Tämä virkkoi:

— Siis kaikkien nimet alle!

Knut Posse oli jo ensimmäisenä tarttunut sulkaan. Mutta hän rupesi pyörittämään sitä hyppysissään ja pysähdytti sen kärjen pergamentille, lausuen hiljaa:

— Klaus Henrikinpoika, lisää vielä tähänkin vähän.

— Mitä?

— Jotakin sellaista, josta näkyy, että me yhä vieläkin ollaan miehinä pystyssä ja tahdomme niin olla loppuun asti.

Klaus-herra kirjoitti. Nyt Posse piirsi jäykillä soturinsormillaan nimensä alle ja virkkoi, antaen kynän Bitzille:

— Kas niin, siitä piispa meidät tuntee. Sillä vaikka tänä iltana asuukin alakuloisuus sydämissämme, niin aamun valjetessa olemme taas uusina miehinä jalkeilla, valmiina taistelemaan iltaan asti. Ja niin yhä eteenpäin joka päivä, jonka meille Jumala suo.

Kuului vain hiljainen rapina suuressa, äänettömässä linnan salissa, kun Suomen herrat vuorotellen tämän vakuutuksen alle puumerkkinsä panivat.

XIII. PYHÄN OLAVIN JA PYHÄN EERIKIN LIPUT.

Voudinrakennuksen puolihämärässä tuvassa hankasi nuori Evert Degen kovasimella ja villakankaalla miekkansa hamaraa, johon oli hänen tautinsa aikana syöpynyt ruostetäpliä.

Poika oli näet maannut sairaana. Sitkas oli hänen Vatikivellä saamansa haava ollut paranemaan, ja vieläkin kantoi hän käsivarttaan niskan yli heitetyssä siteessä. Hiukan kalpeampikin hän oli entistään, kun hänen siellä umpinaisessa huoneessa oli täytynyt viettää monta viikkoa, mutta eipä ollut siltä nuori mieli tällä tautiajalla päässyt masentumaan.

Ei, päinvastoin välkkyi hänen katseensa nyt kirkkaampana kuin koskaan ennen, ja hänen äänessään oli lämmin elämänhalun sointu, kun hän siinä työnsä varrella keskusteli toverin kanssa, joka istui patjapenkillä ikkunan alla. Siitä päivästä asti, jolloin Evert oli venheestä vuoteelle nostettu — ja jolloin tykit olivat ruvenneet soimaan Siikaniemen rannalta —, oli hänen luokseen joka päivä juossut linnan päärakennuksesta se mustakulmainen tyttö, joka siinä nytkin neuleensa yli kumartui. Hellyydellä oli tyttö tahtonut hyvittää entisen vallattomuutensa, eivätkä he enää olleet lemmellään leikkineet, — sulholleen Kirsti nyt lahjapaitaa kirjaili. Heti kun Evert oli vuoteeltaan tointunut, olivat he ilmoittaneet omaisilleen kihlaliittonsa ja alkaneet rakennella tulevaisuutensa onnentupia.

— Tyydyt siis tänne Viipuriin jäämään, linnanvoudin emännäksi? niin kyseli Evert taas työnsä keskeltä, muistamatta, monettako kertaa hän sitä tytöltä uteli. — Voudin viran saan isäni jälkeen, kun sota on päättynyt; se on kauan ollut suvussani. Mutta sinun sukusi on asunut päälinnassa.

Tyttö keskeytti hänet lempeällä nuhteella:

— Johan sen tiedät, Evert; miksi kyselet! Ja sinun Savossa ollessasi minä päätin, että tänne minä tahdonkin jäädä.

— Se oli minulle siis onnen matka, tuosta naarmusta huolimatta!

— Älä noin puhu, Evert, — se olisi voinut olla sinulle surman matka. Kauhulla minä sitä muistelen koko ikäni.

Moneen kertaan oli Evert kertonut kihlatulleen tuon seikkailuretkensä, joka monessa muodossa oli ollut hänelle niin kohtalokas. Saimaan vesillä oli vilissyt vihollisia; Possen airueiden oli täytynyt vältellä kyläsaaria ja yöpyä nuotioitta. Mutta paluumatkalla Savonlinnasta olivat he toki tehneet kiusaakin vainolaisille. Nämä olivat lähteneet läntistä manteretta ryöstämään ja kätkeneet sotavenheensä. Tällaiseen kätköpaikkaan olivat airueet osuneet ja hävittäneet siellä olevat venheet ja muonan, siten säikyttäen karjalaisten koko joukon pois hävitystyöstä. Mutta näiden päätä pahkaa kotiinsa palaavain vainolaisten kynsiin olivat he itse olleet sotkeutua, — ainoastaan huima sounti oli heidät pelastanut Vuoksenniskaan.

Näissä Evertin kertomissa seikkailuissa ja vältetyissä vaaroissa askarteli nytkin neulovan neitosen mielikuvitus. Mutta nuorukaisen mietteet tähtäsivät yhäti vain eteenpäin, ja tuokion kuluttua hän taas kysyi:

— Ja äitisi antaa siis suostumuksensa, Kirsti? Oletko siitä varma?

— Olen toki.

— Hän on Ruotsin ylhäisintä sukua.

— Mutta hänkin oppi paljo niinä kuukausina, jolloin näki minun surevan…

— Siispä ei muuta, kuin piirityksen päätyttyä vietetään häät, niin iloiset häät, että niistä vielä meidän vanhoinakin ollessamme puhutaan!

Reippain mielin nuorukainen näin suunnitteli, pistäen taas kiiltäväksi hiotun miekkansa tuppeen ja ripustaen sen asetakkinsa viereen naulaan. Mutta neitonen huoahti:

— Niin, kunpa päättyisi tämä piiritys!

— Ei kiirettä mitään, — väitteli Evert hilpeänä. — Vielä siinä leikissä tahdon minäkin olla mukana. Ja parin päivän perästä sinne jo pääsenkin. Olen kylliksi asti jo tähän huoneeseen kuunnellut tykkien pauketta ja torvien soittoa.

Kumajava pommitus jyrisi nytkin kaupungin kaakkoiselta kulmalta. Näin ne olivat tulikirnut jyskäneet pitkin syksyä; olivat pari, kolme päivää vaienneet, ja taas alkaneet leikkinsä. Siihen olivat jo tottuneet nuo nuoret keskustelijat, jotka päivisin aina kahdenkesken istuivat voudintuvassa muun väen ollessa ulkosalla; olivatpa he tottuneet siihenkin, että tuo jylinä, päiväkauden kestettyään, aina illaksi taukosi. Silloin oli Evertin isä, Pietari-vouti, taikka Pentti Heinonpoika taikka Vahvajärven Viljo, joka hänkin tässä tuvassa majaili, — taikka kaikki kolme — palanneet kotiin vartiopaikoiltaan kertomaan, mitä taas tänään oli tapahtunut rintamalla. Ja jännitetyin mielin kotimiehet sitä hetkeä aina odottivat.

Väliin olivat soturit palanneet päivän taistelusta reippaina ja toivehikkaina, — vihollisten yritys oli silloin onnella torjuttu. Yhtenäkin päivänä olivat venäläiset kuljettaneet muurin kupeelle rakentamiaan, korkeita piiritystorneja, joista heidän väkensä aikoivat astua suoraan valleille; olivatpa siitä puolustajat jo hätääntyneetkin. Mutta Posse oli palavilla nuolilla sytyttänyt tornit tuleen ja ne paloivat siihen paikkaan piirittäjäin suureksi harmiksi. Toisena päivänä olivat viholliset vuorostaan yrittäneet tulella hölmistyttää Viipurin varusväkeä. Olivat rakentaneet muurin alle äärettömiä rovioita, joiden savu sokaisi piirittäjäin silmät. Mutta roviot olivat palaneet ja vihollisten ryntäys oli savun keskeltäkin torjuttu, vaikka se oli lujille ottanutkin.

Mutta usein olivat taistelusta palanneet miehet yöpyneet tupaan niin lopen väsyneinä ja masentuneina, että tuskin jaksoivat mitään kertoa taistelun tapahtumista. Joko oli pommitus pahasti ruhjonut kaupungin pitkää muuria, taikka oli joku ammuttu kivi niin onnettomasti osunut johonkin vartiopaikkaan, että siitä tuskin yhtään miestä oli henkiin jäänyt. Puolustajain harvat rivit olivat melkein nääntyä tällaisista iskuista.

Mutta vaikka miehet olivat uupuneinakin palanneet taistelusta ja illastaessaan alakuloisina keskustelleet heikkenevistä toiveistaan, niin reippaina miehinä he taas aamulla olivat rientäneet vartiopaikoilleen, jättäen rohkean, luottavan mielialan kotiinkin koko päiväksi.

Tänään kuitenkin jatkui pauketta vielä pimeän tultuakin; siksi pyrkivät tuvassa-olijain mielet hiukan mataloitumaan. Pommitus tuntuikin jylisevän entistä lähempänä, ja tavallista vihlovammin raikuivat vaskitorvet. Yhtäkkiä rupesi linnan pihaltakin kuulumaan huutoa ja juoksua. Viime aikoina eivät viholliset olleet enää usein kohdistaneet tultaan Torkkelin linnaa vastaan, koska olivat huomanneet sen turhaksi, ja siksi siellä vain vanhat nihdit pidettiin vartijoina. Nyt nämäkin olivat liikkeellä; portti narisi ja siltapalkit kaikuivat, kun miehet niiden yli juoksivat kaupunkiin päin.

— Linnanväkikin on kutsuttu avuksi, virkkoi tyttö vavahtavalla äänellä.

Levotonna oli Evertkin hypähtänyt pystyyn tuota kolinaa kuuntelemaan.

— Jossakin muurinsarvessa on nyt vaaranpaikka, virkkoi hän ja yritti jo hyökkäämään ulos. Mutta tyttö kiirehti edeltä, ja tuokion kuluttua hän jo palasi kertomaan, että viholliset olivat ampuneet pahan halkeaman Lakamundintornin kupeeseen. Nyt ne parhaillaan ryntäsivät sitä kohti, ja siksi oli Posse komentanut linnanmiehetkin aukkoa puolustamaan.

Ääneti istuivat nuoret kihlautuneet kuunnellen etäältä soivaa taistelun humua. Pommitus taukosi vähitellen, mutta sitä rajummin soivat torvet Salakkalahden rannalta. Ja Evertin tautihuoneessa terästynyt korva erotti pian toisiakin, Pantsarlahden puolelta kuuluvia ääniä, — sielläkin kutsuivat viholliset uusia joukkojaan tuleen. Mutta linnassa ja kaupungissa oli kaikki hiljaista kuin haudassa, niin hiljaista, että oli kiduttavaa siinä odottaa ratkaisua.

Nuorukaisen mielessä kasvoi jännitys ylivoimaiseksi. Hänestä tuntui, että siellä oli nyt juuri käsissä lopullisen ratkaisun hetki, ja äkkiä hypähti hän naulapuun luo:

— Kirsti, minä lähden mukaan!

— Mitenkä taistelet käsi siteessä? — Tyttö, jonka katseessa sama levottomuus paloi, oli melkein odottanut sulholtaan tällaista päätöstä, eikä hän tahtonut estääkään hänen lähtöään. Evert sitoi jo miekkavyötä uumeilleen, vastaten:

— Voin iskeä vasemmallani!

Nuorukainen jo oli nopein askelin kiirehtimässä ulos. Ovessa kuitenkin jo löi häntä vastaan kylmä ulkoilma, joka taudin heikontamaan ruumiiseen vaikutti niin voimakkaasti, että päätä huimasi ja askeleet horjuivat. Kuuritornin luona, jonka alatse portti vei sillalle, täytyi hänen pysähtyä nojaamaan kiviseinään. Sillalla lähestyi juuri Pietari Degen, ja tämä nyt, kohdalle tultuaan, kehoitti poikaansa palaamaan sisälle.

— Mutta siellähän on nyt viimeinen ottelu, isä, tahtoisin olla mukana.

— Ei vielä viimeinen, poikani, mutta ehkä se pian tulee. Koeta huomenna, jaksatko mukaan; tänään se on tarpeetonta.

— Peräytyvätkö viholliset?

— Eivät hyökkää enää. Valkoinen ritarikin jo ratsasti pois.

Astellessaan poikansa rinnalla linnanpihan yli asuntoonsa kertoi vouti-vanhus, että jo oli hänkin äsken, Olavintornista taistelua seuratessaan, luullut tuhonhetken tulleen, ja siksi hänkin oli rientänyt kaupungin puolelle. Niin suuren läven olivat viholliset saaneet ammutuksi Lakamundintornin kylkeen, että siitä oli kolme miestä mahtunut rinnakkain kulkemaan. Voitonvarmoina olivat venäläiset hyökänneet soran täyttämän vallihaudan yli tätä aukkoa kohti, toisten samaan aikaan ahdistellessa Raatihuoneen porttia. Mutta aukolla oli ollut väistymätön keihässeinä edessä, ja lopuksi olivat viholliset illan pimeässä saaneet kyllänsä.

Ennen pitkää olivat taas kaikki äänet vaienneet. Tuo siirtyminen korvia särkevästä paukkeesta pimeän syysillan hiljaisuuteen vaikutti omituisen laukaisevasti jännittyneisiin mieliin: tuntui vaikealta käsittää, että äskeinen hetki jo oli turmiota soittanut. Kun Pentti ja Viljo hetkeä myöhemmin, hikisinä ja pölyttyneinä, palasivat kotiin ja asemekot riisuttuaan kävivät aterialle, niin luisti tarina ruokapöydän ympärillä tasaisesti kuin ainakin. Suuret kupilliset puuroa kantoi pöytään Pietari-voudin emännöitsijä, — hänen puolisonsa, Evertin äiti, oli näet jo kuollut, — mutta väleen ne tyhjenivät. Ja vasta kun miehet aterian jälkeen olutkiposta sammuttelivat päivän pitkää janoaan, vasta silloin he oikein ehtivät päivän kuulumisiakin kertomaan.

Se oli ollut kuuma päivä ja vaara oli pyörinyt lähellä. Kaksi tornia oli vialle ammuttu. Synkästi oli Winholt illalla kironnut katsellessaan, miten niistä korjaamallakaan mahtanee tulla kalua. Vihollisilla oli ilmeisesti ollut vahva aikomus jo tänään valloittaa Viipuri.

— Sen olivat uhanneetkin tehdä, kertoi Degen. — Viime yönä laskettiin Vesiportista sisään yksi venäläisten Vatikivellä vangitsema piispannihti. Hänet kuuluu ryssäin ylipäällikkö tahallaan päästäneen kertomaan, että ruhtinas aikoo nyt lopultakin kukistaa vastarinnan, ja silloin hän ei jätä kaupunkiin yhtään elävää olentoa. Eikä silloin enää tyydytä Viipuriin, vaan otetaan samalla tiellä Turku ja Tukholmakin, — niin oli hän käskenyt Posselle sanomaan.

— Sille viestille antaa Posse tietenkin saman arvon kuin heidän ensimäiselle uhkaukselleen, että he viikossa Viipurin nujertavat, virkkoi Pentti. — Kaiketi heille olisi mieluisinta saada piiritys loppumaan, sillä näillä säillä se jo käy kiusaksi heillekin, mutta vielä on toki miestä vastassa.

— Vielä, vaikka jo Olavintornista katsoen tänään näytti siltä, kuin olisi vyöry päässyt kaupunkiin, huoahti Degen.

— Se oli taas se valkoinen ritari, joka ajoi miehiään Lakamundin aukolle, kertoi Viljo. — Häntä he seuraavat vaikka mereen; satoja upposi nytkin vallihautaan, mutta uusia juoksi aina sijaan.

— Ja hän itse aina pelastuu, ihmetteli Pentti.

— Hän on lumottu, päätteli Viljo päätään punoen, — häneen ei mikään pysty.

— Ja hän se kerran tuo väkensä muurien yli, jos hän vain henkiin jää, aavisteli Pietari-vanhus. — Hän meille on vaarallisin.

Näitä taistelusta palanneiden muistoja ja mietteitä kuunteli syrjästä sykkivin sydämin äsken tautivuoteelta noussut, kalpea nuorukainen, ja yhä palavammaksi kiihtyi hänessä halu päästä mukaan siihen tuoksinaan. Mutta vielä säkenöivämmin paloivat uuninpenkillä istuvan Kirsti Gyllenstjernan mustat silmät, kun miehet taas kertoivat tuosta tuhontuojasta sulkaniekasta, jonka lentoa taistelukenttäin yli tyttö itse niin monasti oli Olavintornista seurannut. Tämän pelottoman mutta peljättävän ritarin urho töistä oli niin usein puhuttu linnassa, että Kirsti väliin oli unissaankin hänen nähnyt ajaa karauttavan kohti korkeajalkaisen ratsunsa selässä… uljaana mutta armotonna. Tuo kuva oli häneen syöpynyt vaivaavaksi painajaiseksi. Hänen mieleensä tunkeutui aavistus, että tuo mies oli oleva hänenkin onnensa surma.

Ääneensä virkahti tyttö äkkiä sieltä uuninkatveesta:

— Se mies vasta tekisi sankarityön, joka valkoisen ritarin voittaisi!

Ukko Degen hymähti nuoren immen innostukselle:

— Ei hänen kanssaan kukaan pääse ottosille, ei enempää kuin vihurin, joka kiitää aavikon yli.

Mutta nuoren Evertin mielikuvat kiitivät jo kilpaa vihurin kanssa, lumottua vihollista tavotellen. Eiköhän siihen sittenkin rauta pystyisi, jos hänet saisi tavata silmä silmää vasten ja iskeä…? Sitä hän tahtoi kerran vielä koettaa, jahka hän otteluun pääsee… asettua kerran hänen lentonsa tielle, taistella ja ehkä voittaa… Tuo mielikuva nosti veret pojan kalpeille poskille. Ja kun neitonen, joka nyt oli huomannut taistelutarinoita kuunnellessaan viipyneensä vieraissa liian myöhäiseen, nousi lähteäkseen päälinnaan äitinsä luo, silloin riensi Evert palavin silmin hänen eteensä, tarttui häntä molempiin käsiin ja virkkoi päättävästi:

— Kirsti, saat nähdä, minä tapaan kyllä sen valkoisen ritarin! Ja surmaan hänet!

— Niin toivot, — vaan entäpä hän tappaa sinut! Mutta onneksipa et hänen tielleen taida päästä!

— Pääsen! Olen taas terve ja jäntevä, — saat nähdä. Hyökätköön vihollinen vaikka jo huomenna!

Taistelusta palanneet miehet iskivät melkein säälien silmää toisilleen, katsellessaan tuon hintelän, heikon poikasen uhmaa. Mutta koreana hehkui innon tuli nuorukaisen silmässä; hän itse uskoi antamaansa lupaukseen. Ja vielä koreammin säkenöivät neitosen tummat silmät, kun hän katseli sulhonsa intoa ja lähtiessään siitä kuvan mieleensä kätki.

* * * * *

Vihollinen ei hyökännyt huomenna eikä vielä seuraavinakaan päivinä. Tavallisestikin se piti muutamia päiviä väkirynnäkköjensä väliä ja nyt useampia kuin ennen. Ja hyvä oli että piti. Sillä kovin tarpeellista oli harvalukuisten puolustajain saada ponnistustensa jälkeen levätä ja korjata niitä pahimpia vammoja, joita muureihin oli ammuttu.

Ei joutunut Evert Degen siis vielä ensi päivinä tautihuoneesta päästyään taistelun tuoksinaan. Hän liikuskeli nyt ulkona kaupungilla, milloin yksin, milloin Viljon tai Pentin seurassa, koettaen perehtyä sen muuttuneisiin oloihin, — hänhän ei ollut Viipuria nähnytkään, sittenkuin piiritys alkoi. Ja kovin se olikin muuttunut. Sen pohjoinen ja itäinen osa oli melkein yhtenä rauniona, toiset kadut olivat ummessa, toisaalla taas kulki tie nyt entisten talonpaikkain yli. Sen oli pommitus tehnyt. Rikottuja talouskapineita, kalvettuja luita ja soraläjiä oli pitkin syysmärkää rantakatuakin, jonka viereisiin suojiin eläjät olivat ahtautuneet.

Mutta enimmän Evert sittenkin ihmetteli itse noiden eläjäin muuttunutta muotoa. He liikkuivat siellä mökkipahastensa seutuvilla ryysyihin puettuina, laihoina kuin aaveet, liikkuivat vetelinä ja tylsinä, kuin unissaan olisivat kulkeneet. Heti ensi silmäyksellä sen sentään saattoi nähdä, mikä noita raukkoja vaivasi: Nälkä!

Ruokavarojen loppuminen näet nykyisin ahdisti piiritettyjä yhtä pahasti kuin vihollisten pommitus. Jo kauan oli sitä tunnettu, kertoi Viljo kävelytoverilleen, kun he vetelällä kujalla sivuuttivat noita nääntyviä olentoja. Ensiksi oli rehun puute ruvennut hätää näyttämään. Lehmät oli pitänyt tappaa kaikki ja sitten enimmät hevosetkin, — niitä siellä olikin sitten syyskausi syöty. Mutta lehmäin hävitessä loppui ravinto ihmisiltäkin, lapsilta maito, aikuisilta särvin. Ja ennen kaikkea oli leipä lopussa. Viljaa oli tosin vielä linnan varastohuoneissa, joihin Posse sitä oli koonnut pitkin kesää, ja sotureille oli siten välttämätön ravinto riittänyt. Mutta kaupungista olivat kaikki viljavarat lopussa.

— Porvareiltako myös? kysyi Evert kummissaan.

— Taiten he kyllä kuuluvat syöneen säästöjään, tiesi Viljo. — Mutta kun meni kuukausi ja toinen ja syöjiä oli paljon, tyhjenivät hinkalot ja nauriskuopat, — täytettä niihin ei ole saatu mistään. Kalastajatkaan eivät pääse verkkoineen vesille, missä vihollisten laivoja liikkuu. Nyt kuuluvat parhaidenkin porvarien kätköt olevan kuitit, paljo niistä on varastettukin.

— Kuka on varastanut?

— Nuo pakolaiset, joita piirityksen alkaessa maalaiskylistä kertyi Viipuriin, — niitähän ne juuri ovat nuo ulisevat ryysyjoukot!

Pahin hätä olikin Viipurissa niillä kodittomilla joukoilla, jotka venäläisten edestä olivat paenneet kaupungin muurien turviin ja jotka Possen kiellosta huolimatta olivat sinne jääneet. He olivat pian syöneet vähät eväänsä ja sitten oli ollut elettävä toisten armoilla. Mutta kuta niukemmiksi porvarien omat varastot hupenivat, sitä vaikeammaksi kävi pyytämälläkään saada mitään. Nälkäisiä vaimoja ja lapsia seisoskeli pahimman pommituksen aikanakin, kertoi Viljo, linnansillalla tai raatihuoneen ovella karttamassa ruokaa, olipa hän nähnyt heidän kaivavan esille Vesiportin rantaan haudattuja hevosraatojakin ja öisin hiipivän halmeelle, ihan vihollisten tykkien luo, kuokkimaan multaan ehkä jääneitä, paleltuneita nauriita. Ihmekös, jos he ominlupinsakin ottivat, mistä ruokakätkön löysivät, minkäs he nälälleen tekivät, kun ei luostareistakaan enää riittänyt almuja.

Säälillä Evert katseli noita kujosissa uikuttavia raukkoja. Mutta vielä kamalampia kuvia hän näki, kun he kulkivat Katanpään kirkkomaan ohi. Sinne avonaisiin hautoihin kantoivat ja kaatoivat munkit ruumiita, joita he olivat keränneet pihoilta ja kellareista. Viljo tukki nenänsä ja kehotti Evertiä siirtymään loitommas niistä löyhkivistä saattueista.

— Mitä saastaisia ne sitten ovat? kysyi Evert.

— Ne ovat ruttoon kuolleet, niille ei ole ehditty arkkujakaan valmistaa.

Tavallisuuden mukaan oli nälän kintereillä ruvennut kulkemaan rutto, joka ensiksi oli hiipinyt noiden nääntyväin pakolaisraukkain ahtaisiin asumuksiin. Se siirtyi nopeasti mökistä mökkiin, lopettaen lyhyeen nälkäisten kärsimykset, ja usein oli Viljo vartiopaikaltaan palatessaan nähnyt noita mustiksi pöhöttyneitä potilaita kujillekin kaatuneen, — miesjoukko teki silloin kierroksen heidän ympäri ja risti silmänsä. Mutta Katanpään kirkossa pidettiin pitkin päivää messuja nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin alttarin edustalla, joka pyhimys saattoi rutosta suojella, jos hän armonsa soi kärsivästä katseestaan.

Nuorta Evertiä puistatti, kävellessään tuon kiviaidalla ympäröidyn kirkkomaan ohi, josta tuuli levitti tukahduttavan lemun; hänen mielensä masentui, noin umpisurkeaksi hän ei ollut uskonut tilaa Viipurissa. Vaan hänen seuralaisensa rohkaisi häntä:

— Paljo pahemmin ovat kuitenkin asiat vihollisten puolella; siellä tappaa tauti miehiä kasottain. Joka aamu näemme vallilta, miten siellä nuotiotulien ympäriltä kerätään yöllä kuolleita vainajia ja vedetään kuin rankoja suohautoihin. Surkeampi niiden onkin siellä maata syysvetelässä maassa hirsitulien ääressä, siitä tauti pikemmin miehet löytää ja tappaa tarkempaan kuin Winholtin tykit.

— Mutta meitä se kai vähän auttaa, heitä on niin paljon, huoahti Evert.

— Paljon on, mutta hätää tämä syksy heille näyttää, jos me vain vielä edelleen kestämme. Ja ehkä kestetään. Eilen sieppasivat Tönne-herran miehet vihollisilta salmessa luovivan viljavenheen, sen varassa eletään taas muutamia päiviä.

Sellainen oli mieliala Viipurissa. Vaikka epätoivon äyräällä elettiin, ei toivomasta lakattu kuitenkaan.

Seuraavana päivänä oli nuori Evert taas Pentti Heinonpojan kanssa kävelemässä itäisen muurin kupeella, josta tykkituli oli lakaissut kaikki rakennukset raunioiksi ja joka nyt oli muuttunut suureksi sotaleiriksi, missä läntisistä torneista siirretyt joukko-osastot majailivat. Hänet oli määrätty Pentin seurassa vartiopalvelukseen Väkitornin viereiselle muurille, jossa hänen ensi yönä piti ensi kerran olla yövartijana, ja hän käveli nyt siellä aatelisen asemiehen värikkäässä puvussa, joka puhtaudellaan herätti huomiota, katsellen tapahtunutta hävitystä. Rumannäköiseksi oli käynyt ennen muhkea muuri, jota niin moneen kertaan oli paikkailtu, se muistutti Evertistä nyt monin paikoin keskenpoltettua tervahautaa. Muurinsarvilla oli rintavarustuksista vain tynkiä jälellä ja niiden juurella oli mahtavat soraläjät, joita soturit ja talonpojat parastaikaa tonkivat, koettaen estää vallihautaa täyttymästä ja väännellen vyöryneitä kiviä mitenkuten paikoilleen.

Varsinkin oli koillinen muurinpää Lakamundintornin vieressä surullinen nähdä; nuorukaiset pysähtyivät hetkeksi katsomaan siinä kuhisevaa työn touhua. Muuriin ammuttu lovi oli vieläkin auki eikä sitä enää yritettykään paikata, sillä viholliset kohdistivat murhaavan tulen rakennusmiehiin, milloin nämä vain laskeutuivat juoksuhautaa auki kaivamaan. Mutta kovassa touhussa siellä kuitenkin miesjoukko hääri Bitzin ja Frillen johdolla, joiden puolustettavana tämä vaarallinen paikka nyt oli. Sinne vedettiin hirsiä kaupungin raunioiksi ammutuista taloista ja sieltä kaikui kirveiden terävä kilke.

— Mitä ne noista hirsistä rakentavat, kysyi Evert toveriltaan kummissaan, viitaten salvumiesten kiireiseen työhön.

— Rakentavat muurin sisäpuolelle kokonaan uuden varustuksen, joten vihollisilla, kun aukon läpi hyökkäävät, taas on seinä edessä.

— Ja puuvarustuksenko luullaan siinä kestävän?

— Hätätekoahan se on, myönsi Pentti, mutta ainahan se jotakin auttaa, — näet, kiviä ja soraa luodaan salvosten väliin.

Väkitorniin, joka, toisia korkeampana ja lujempana, vielä oli jokseenkin vikaantumaton, nousivat toverukset katsomaan sitä taistelupaikkaa, jossa Evertinkin nyt tuli saada tulikokeensa. Tämä torni oli puolustusrintaman sydän ja siellä reilasi Hartwig Winholt nytkin tykkejään, joiden viereen hän tornin alaisesta kellarista kannatti ampumatarpeita. Nuorukaiset pysähtyivät katsomaan vihollisten piirityslinjaa, joka viime viikkoina oli vedetty paljo lähemmäs kaupunkia. Suurten väkikirnujen suut ammottivat nyt sieltä vastaan kuin mustat maaemon silmät. Mutta varsinkin tarttui katse noiden tykkien takana ja telttarivien kupeella ahertaviin vihollisjoukkoihin, — nekin olivat ilmeisesti kovassa työn touhussa. Hoilaten vetivät mieskunnat kaukaisesta metsästä pitkiä riukuja, joita toiset veistivät ja toiset sahasivat, niin että yhtenäinen kalke kävi pitkin noita harmaiksi poljettuja mäkiä.

— Mihin he noin paljo riukuja kantavat? kysyi Evert taas toveriltaan. Mutta nyt ei Penttikään osannut vastata, hän ei ymmärtänyt noita venäläisten vehkeitä. Silloin Winholt, nuorukaisten viereen pysähtyen, virkkoi:

— Ne rakentavat tikapuita, joita aikovat muurejamme vastaan nostaa.

— Ja niitä myöten karata kaupunkiin, — nyt selvisi Pentillekin vihollisten urakka.

— Vaan mitä luulette noiden mättäiden olevan, joita he telttojensa taakse kasaavat? kysyi Winholt edelleen.

Nyt vasta nuorukaiset huomasivat, että sinne ennen sileälle kentälle oli kohonnut omituisia suovia ja rakosia, joiden rinnalle yhä uusia pinottiin, — niiden tarkoitusta he eivät älynneet.

— Ne ovat risukimppuja, selitti Winholt. — Niitä ovat he nyt monena päivänä metsästä vetäneet.

— Mitä varten?

— Tietysti täyttääkseen niillä vallihaudan ja päästäkseen siitä yli.

— He aikovat taas siis tehdä ankaran hyökkäyksen, päätteli Pentti noista oireista.

— Aikovat vahvasti, ankaramman kuin koskaan ennen, vastasi Winholt, taas tykkeihinsä kääntyen.

Hänen äänestään oli nyt leikki poissa; mutta levottomuuttakaan siitä ei soinut, miehen itsetietoista päättäväisyyttä vain.

— Kunnollisen tulikasteen saat sinäkin, härkäpoika, virkkoi Pentti toverilleen, kun he, keskustornista laskeuduttuaan, jatkoivat kävelyään muurin kuvetta etelään päin. He astuivat nyt Munkkiportin tornille, joka sekin oli pahasti rouhittu, mutta jonka laelta välkkyivät Tönne Eerikinpojan valppaiden miesten vaskiset kypärät. — Sitä kastettani jo ikävöin, vastasi Evert malttamatonna, koettaen reippaasti heiluttaa oikeaa kättään, joka vielä oli siteen jäleltä vähän kankea.

Vaan päivä oli jo puolessa ja nuorukaiset, joilla oli yövartio edessä, kääntyivät nyt mustainveljesten puoleksi suistuneen luostarin ohi oikaisemaan kaupungin läpi linnaan, jossa heidän ennen illan tuloa oli murkinoitava ja levättävä. Ilma oli aamusta asti pureutunut kylmäksi, pikkupakkaseksi. Se oli vihdoinkin kuivannut maasta märän, vetelän syyssohjun ja ne katurapakot, joiden yli he harppasivat, olivat jo hienossa jäässä. Raunioiden alasista kellareista, joissa kaupunkilaisista melkoinen osa nyt, talojen suistuttua, piti asuntoa, lehahti lämmin ilma vastaan paksuna, valkoisena huuruna, ja kovettunut maa kumahteli askeleiden alla.

Hirsikasain ja kiukaanraunioiden lomitse kiertelivät nuorukaiset raatihuoneen mäelle, oikastakseen sen pienen torin poikki, jonka keskessä oli kaupungin suuri vaaka. Vanha, korkeakattoinen raatihuone, joka oli rakennettu suurista, jykeistä kivistä, oli vielä ihan ehyenä pystyssä ja sen edustalla tungeksi taas kerjäläisjoukko kärttäen almuja, joita sieltä silloin tällöin oli nälkiintyneille annettu, vaikka kerta kerralta yhä pienempi annos. Mutta torille ehdittyään nuorukaiset pysähtyivät: Siellä oli nyt väkeä tavallista enemmän vaa'an ja raatihuoneen korkeiden kivirappusten välissä. Se oli surkastunutta joukkoa, enimmäkseen naisia, jotka tungeskelivat toistensa ja lastensakin edelle. Heidän silmissään kiilui toivottomuuteen kiihtyneen intohimon kekäle, heidän tajunnastaan oli ilmeisesti hälvennyt kaikki se yleinen huoli, joka nyt Viipuria painosti: vihollinen, piiritys, kuolemanvaara, kaikki. Jälellä oli vain yksi ainoa tunne: jäytävä nälkä ja tarve saada se tyydytetyksi. Siksi he, vaikka heikkoina ja huojuvina, väkijoukossa ponnistelivat terävin kyynärpäin eteenpäin, yhäti hiljaa valitellen:

— Leipää, antakaa leipää!

— Teillä on ruokaa… antakaa!

— Pivollinen jauhoja vain!

Yhä lähennellen tuo uikuttava joukko piiritti raatihuoneen portailla seisovia herroja, jotka eivät kuitenkaan heidän huutojaan näyttäneet kuuntelevan. Eikä näihin kärkkyjiin kiinnittänyt huomiotaan se muukaan rahvas, jota nyt joka taholta torille kokoontui. Siellä raatihuoneen portailla, johon Knut Possekin linnasta tullen riensi kiireisin askelin, näytti nyt tapahtuvan jotakin merkillisempää, ja se huomio juuri pysähdytti Munkkiportilta tulevat nuorukaisetkin. Aatelisherrat seisoivat siellä pitkäveteisessä, neuvottomassa keskustelussa, ja siihen neuvotteluun ottivat osaa paitsi raadin miehet myöskin Viipurin kirkkoherra, mestari Dothlaeus sekä mustainveljesten guardiaani, Tapani Laurinpoika, vanha, sitkeännäköinen munkki.

— Siellä on nyt puhe muustakin kuin nälästä, virkkoi Evert, hetkisen tuota neuvottelua katseltuaan.

— Siellä on joku outo mies, jota en ennen ole täällä nähnyt, — tuo nahkahaarniskainen, niin vastasi Pentti. — Tule, tunkeutukaamme lähemmäs kuulemaan.

Olkapäittensä avulla pääsivät nuorukaiset vähitellen väkijoukon keskelle. Siellä kerrottiin, että kaukamatkainen airut oli äsken, soutaen vihollisten laivain lomitse ja tykkien ohitse, saapunut kaupungin rantaan ja rientänyt suoraan raatihuoneelle, jonne Viipurin herrat kiireellä olivat kutsutut hänen viestejään kuulemaan. Uskomattomalta se juttu tuntui, sillä kuukausmääriinhän ei ollut Viipuriin päässyt mitään sanomaa ulkomaailmasta, mutta uskoa sitä täytyi: siinä seisoi vieras airut. Hänen tuomansa suurenlainen käärö kulki siellä herrojen piirissä kädestä käteen. Mikä viesti, mikä käärö? Jännitys oli suuri väkijoukossakin, jossa "leipä"-huudotkin hetkeksi vaimenivat.

Mutta portailla seisoi Knut Posse vieraan edessä ilmeisesti hämmästyneen näköisenä, ja nuorukaiset kuulivat hänen tekevän airueelle kysymyksiä, ikäänkuin hän ei olisi tämän asiaa ollenkaan ymmärtänyt:

— Kerrot siis tulleesi Tukholmasta asti tätä kääröä tuomaan Viipuriin. — Ihmeellinen juttu! Olet soutanut syysmyrskyisten merien poikki ja vihollisten piirityslinjan läpi, — niinkö?

— Niin, tämä saattajani, Vehkalahden mies, voi sen todistaa. Nopeasti olen matkani tehnytkin, sillä kiirettä käskettiin pitää.

— Siis ensin laivalla meren yli Suomeen, sitten maitse Vehkalahdelle ja sieltä venheellä…?

— Niin, kun maantiet ovat vihollisten hallussa. Ja tässä nyt olen.

Airut lisäsi tämän hiukan kärsimättömästi, sillä hän oli jo kolmeen kertaan siinä yhdeltä seisomasijalta kertonut matkansa ja asiansa, ja hän oli melkein loukkaantunut, kun Possen silmät häntä sittenkin tarkastivat terävästi, ikäänkuin hän vieläkin olisi epäillyt. Ja vielä hän kysyikin.

— Sinut lähetti siis valtionhoitaja Steen Sture, — hyvä! Hänellä on, sanot, laivasto ja sotaväkeä koolla Tukholmassa ja sillä hän lupaa tulla meitä auttamaan, — niinkö?

— Niin. Hän käskee tervehtiä Viipurin linnanherraa, Knut Possea, ja sanoa, että hän olisi jo ennen tullut, mutta hänellä on siellä kotona ollut paljo vaikeuksia. Ja nyt lopuksi puhkesi rutto hänen sotaväkeensä, niin ettei hän päässytkään lähtemään…

Henkeään pidellen kuunteli torirahvaskin tuota keskustelua, ymmärtämättä vielä, mitä tuo kaukainen viesti tiesi. Mutta Posse matki aluksi matalalla ja sitten terästyvällä äänellä:

— Ei päässyt…! Steen Sturelta läksi siis vihdoinkin viesti tulemaan Viipuriin ja hän lähettää silloin tämän käärön, nämä — kuinka sanoitkaan?

— Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput…

— Meille avuksi ja lohdutukseksi!

Knut Posse oli harras ja uskovainen roomalaisen kirkon poika, joka ei suinkaan epäillyt kirkkopyhimysten voimaa eikä heidän puuttumistaan maallisiinkaan asioihin. Hän oli hurskas mies; nytkin sodan aikana pistäytyi hän melkein joka päivä messussa, ja suojeluspyhäinsä armoon oli hän alunpitäin itsensä ja Viipurin pelastuksen uskonut. Mutta hän ei voinut välttää, että hänen äänessään nyt tuon valtionhoitajan lahjan johdosta soi katkeruutta ja ivaa. Samassa hän itsekin huomasi sen, ja melkein avutonna hän vaieten silmäili ympärilleen, ikäänkuin löytääkseen toisten katseista suurempaa ymmärtämystä ja eheämpää uskoa.

Mutta Henrik Bitz oli jo käynyt tikarillaan katkomaan niitä nuoria, joilla Steen Sturen lähettämä lahja oli sidottu, ja sitä tehdessään tämä ivasuinen viirunaama nyt airutta tutki:

— Muistat siis varmaan, ettei valtionhoitaja lähettänyt muuta kuin tämän…?

— Ei muuta.

— No, ehkä lähtee apua tästäkin.

Henrik-herra sai auki nahkasen tupen, johon toinen, huolellisesti neulottu kangastuppi oli kätketty. Hän selvitti verkalleen, syvän äänettömyyden vallitessa, auki senkin, ja vihdoin sieltä hulmahti esille suuri, silkkikankaasta tehty, kullalla ja kuvioilla kirjailtu lippu, — ensiksi yksi ja sitten toinen. Ensimäisessä nähtiin kuvattuna Pyhän Eerikin särmälaitainen kruunu, toisessa Pyhän Olavin rautainen käsivarsi ja miekka.

Liput levitettiin kansanjoukon nähdä, ja vieressä seisova Viipurin kirkkoherra sekä isä Tapani Laurinpoika polvistuivat heti hartaina näiden pyhimysesineiden eteen. Heidän esimerkkinsä vaikutti välittömästi muihinkin. Katkera hymy suli pois haarniskapukuisten herrain huulilta; hekin polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Nähdessään edessään Pohjoismaisen kirkon kuuluisain suojeluspyhimysten liput, jotka hädän hetkellä olivat piiritettyyn kaupunkiin kuin ihmeen kautta saapuneet, tunsivat he sykähdyksen rinnassaan — ehkä on siinä apu, ehkä armo! Ja kun kirkkoherra Dothlaeus nousi ja lujalla äänellä kertoi kansalle, mitä nämä liput olivat ja kuinka ne olivat Pyhän Klaran kirkossa nyt vihityt juuri pelastamaan Viipuria, jonka raatihuoneen harjalle ne olivat määrätyt pystytettäviksi, silloin kuului hiljaista, nöyrtynyttä rukouksen hyminää torilta, jossa kärsimyksissä hyytyneet sydämet sulivat hartauteen ja toivoon.

Sulanut oli jo katkeruus Knut Possenkin äänestä, kun hän tuokion kuluttua virkkoi miltei juhlallisena:

— Niin, iloitkaamme tästä lahjasta. Näiden pyhimyslippujen alla tahdomme nyt edelleen taistella, ne meitä suojelkoot ja voittoon auttakoot. Pystyttäkää, pormestarit, heti nämä liput raatihuoneen katolle, toinen eteläiseen, toinen pohjoiseen päätyyn. Mutta korkeimpaan keskitankoon vedetään edelleen, niinkuin näihinkin asti, sen pyhimyksen lippu, jonka päivänä kulloinkin taistelu tapahtuu. Pyhimysten armon vahvistamina menkäämme kaikki uskollisina toimiimme!

Nuorukaiset, jotka olivat raatihuoneen rappusten juurelta tätä menoa seuranneet, huomasivat selvästi, kuinka lohduttava ja luottava mieliala oli saanut valtoihinsa nuo äsken ärtyneet joukot. Kaikki hajaantuivat torilta. Knut Posse kutsui väsyneen airueen linnaan lepäämään, ja aatelisherrat läksivät yhdessä joukossa kilahtelevin kannuksin kävelemään raunioisen kaupungin halki.

Mutta linnaan vievällä Saksain kadulla kannuskenkäin kilinä yhtäkkiä vaikeni. Posse oli kadun, kulmauksessa pysähtynyt ja asettui airueen tielle virkkaen ankarasti:

— Kautta kaikkien pyhimysten, minä en sittenkään tätä ymmärrä! Sano suoraan, airut, mitä sinun herrasi Steen Sture aikoo? Miksi hän meidät hylkää ylivoiman alle suistumaan? Miks'ei hän väkineen riennä Viipurin avuksi?

Airut joutui aivan ymmälle kuullessaan taas tuon kipakan kysymyksen, ja koetti uudelleen selitellä:

— Hän tervehtii, sanoinhan sen jo, että…

— Että on vaikeuksia ja rutto tuli… Rutto on täällä, meilläkin, mutta ei auta meidän sen vuoksi taistelusta heretä, — tässähän on kysymys maan ja valtakunnan kohtalosta. Ne syyt eivät riitä. Sano suoraan, mitä Steen Sture aikoo?

— Aikoohan hän tulla, jahka…

— Hän ei siis tule! — Posse suki tuskaisena kypärän alta kiehkuroivia, harmaita hiuksiaan, ja hänen mielensä näytti täyttävän polttava sappi. Hetken aikaan hän ei voinut hillitä itseään. — Steen Sture kuittaa pyhimyslipuilla sen, minkä hän olisi velkapää aseväellä tekemään Viipurin pelastamiseksi; se on kunnotonta!

Ja tuo muuten tyyni soturi tarrasi yhtäkkiä valtionhoitajan airutta nahkasen haarniskan rinnuksesta kiinni, ravisti häntä kuin nuorta vesaa ja ärjäsi:

— Mies! Sano vihdoinkin, aikooko Steen Sture ilman muuta jättää tämän maan ryssäin käsiin, — hä?

Airut, joka mielestään oli tehnyt sankarityön tuodessaan vihityt liput vihollisten saartojoukkojen läpi Viipuriin, hän niin hölmistyi tätä sydäntyneen linnanherran rajua ravistusta, ettei hän saanut sanaa suustaan. Mutta samassapa Posse jo itse purskahti nauruun, hellitti kätensä airueen rinnuksesta ja taputti häntä ystävällisesti olalle, lohduttaen:

— Älä hätäänny, leikkiähän minä lasken. Tule, pitkän matkan mies, käydään murkinoimaan ja kylpemään. Ja sen teidät, että me emme hylkää tätä kaupunkia, täällä me taistelemme loppuun asti!

He jatkoivat kävelyään. Oudoksuen olivat toiset herrat katselleet. Knut Possen kuohahdusta. Tuollaista intohimoa he eivät aavistaneet hänessä olevankaan; pettymystenkin ja vastoinkäymisten hetkinä juuri hän aina säilytti rauhaisan ja rauhoittavan luonteensa. Kylmäkin mies oli nyt kuumennut, ja sen kuumuuden ahjon he kaikki tunsivat. Raskaana, epätoivoa lähentyvänä huolena painoi linnanherraa Viipuria ja sen mukana koko maata uhkaava kohtalo, vaikkei hän sitä huoltaan tyynen pintansa alta näyttänyt. Nyt oli tuo uusi viesti hallituksen toimettomuudesta saattanut pisaran valahtamaan yli; hän ei ollut voinut salata sisässään riehuvaa tulta. Mutta tuokion vain sitä kuohahdusta kesti. Taas käveli Knut Posse siinä yhtä rauhallisena, varmana ja luottamusta antavana kuin aina ennenkin. Ja syrjästäkatsojan oli vaikea uskoa todeksi omaa äskeistä näkemäänsä.

Linnaan saavuttuaan ja saatettuaan airueen aterioimaan nousi Knut-herra tapansa mukaan Olavintorniin, heittääkseen tarkastavan yleissilmäyksen taistelurintamaan. Illaksi kiihtyvä pakkanen oli ikäänkuin kangistanut kaupunkia ympäröivän luonnon, ja verkalleen purjehtivat harmajat hattarapilvet yli taivaan vaalean laen. Posse katseli kauan Salakkalahden selkää, johon jääriitta laskeutui kimmeltämään. Hän tiesi, että jahka tätä kylmää jatkuu pari päivää, silloin on lahti lujassa jäässä ja silloin voi vihollinen ahdistaa Viipuria joka kulmalta. Silloin kaupunki tuskin enää kestää…

Lahden rannalta palasi venäläinen ratsujoukko valkotöyhtöisen ritarin johdolla. Evert, joka isänsä kanssa oli seurannut linnanherraa torniin, näki nyt ensi kerran tuon pelätyn ratsastajan, josta hänelle oli niin paljon puhuttu, ja hän muisti sen lupauksensa, jonka hän pari päivää sitten oli antanut lemmitylleen. Hänen verensä sävähtivät kuumiksi, toivon ja epäilyksen ristitulessa.

Äsken tuodut pyhimysliput olivat jo pystytetyt raatihuoneen katolle. Hintelä nuorukainen katseli kauan niiden liehumista hallavaa taivasta vasten. Yhtäkkiä hän ympäristöään muistamatta lyyhähti polvilleen, suunnaten ristityt kätensä niitä kohti. Ja hän rukoili hiljaa:

— Pyhä Eerikki, Pyhä Olavi, antakaa uljuutta nuoreen sydämeeni, suokaa voimaa heikkoihin jäseniini, voidakseni täyttää lupaukseni, voidakseni voittaa Viipurin vaarallisimman vainoojan. Korkeat suojeluspyhät, teidän armollanne sen mahdan, ilman en…

Hiljaa kuiskien hän rukoili, mutta hän rukoili koko sielunsa syvyydestä. Knut Posse katseli kotvasen sivusta nuoren pojan hartautta, katseli sitä ensin ihmeissään, sitten hurskaalla innostuksella. Ja vihdoin risti vahva, rautapukuinen soturikin kätensä ja suuntasi ne, rintavarustukseen nojaten, rajattomalla hartaudella Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin lippuja kohti.

XIV. VIIPURIN PAMAUS.

Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! — niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, — hyi, se vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kun ennen yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä rupesi vasta vähinerin erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta… melkein päätä pyörrytti… sillä näyttihän siltä, kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivien takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, — melkein heitä puistatti!

— Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Evert oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, — kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:

— Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

— Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

— Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, — katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!

— Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseisiin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etummaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, — se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita, leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistetty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Novgorodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.

— Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.

— Astuvatkin oikein lämpimikseen. Kylmäpä olikin yöllä, vastasi Evert, itsekin viluisena.

— Taitaa käydä päivä sitä kuumemmaksi. Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnusta kohta ensimäinen laukaus.

Se oli Evertin tulikastesoittoa; tykyttävin sydämin hän sitä kuunteli.

Eivät joutaneet tänäänkään yövartijat levolle, vaan kaikkien oli pysyttävä vartiopaikoillaan. Mutta joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhunkeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitseen juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Hämeen talonpojat, joilla oli paikkansa Munkkiportin kupeella, astuivat juuri Väkitornin sivu. Hintsan rinnalla harppasi sinne linnasta tuleva Viljokin, ja hän pysähtyi tuokioksi tervehtimään yönvalvoneita tuttaviaan, huutaen muurinharjalla seisovalle Evertille:

— Terveiset linnasta! Siellä oli morsiamesikin jo pystyssä linnanportilla.

Evert ei vastannut, mutta Pentti kysyi:

— Näkyikö vihollisia liikkeessä Latokartanon puolellakin?

— Näkyivät ne sielläkin virittelevän sytytystuliaan; pian kai paukahtaakin. Mutta siitä ei ole vaaraa. Vouti on valpas ja salmi on auki.

— Entä Posse-herra?

— Hän on tänne tulossa, reippaana kuten aina. Äsken juuri näin hänen pataukkoa puhuttelevan sillankorvassa. Huusi velholle hevosen selästä, että tietääkö haltijasi tänään mitään?

— Entä Tiurin äijä?

— Pitäisi tietää, vastasi noita, ja kehui keittäneensä nyt lipeästä ja sammakoista ja ruumisarkkunauloista sellaisen liemen, ettei ennen koskaan. Sitä lientään hän roiskautti kauhallisen lumeen ja käski herran ajaa yli.

— Posseko ajoi?

— Ajoi. Velho tarkkasi silmät soikeina ratsun kulkua ja urahti: Hyvin astuu, mene tervennä! Tänä iltana tarinasi tiedät.

— Tänään tuo tiedettänee, virkahti Pentti vakavana. Ja hän lisäsi poistuvalle toverilleen: — Tervennä mene sinäkin!

Pommitus kiihtyi; Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään, joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli virinnyt. Se puhalsi puuskaisena mereltäpäin, milloin idästä milloin etelästä, ja aina sen mukaan miten se käännähteli, kajahti vihollisten tulikirnujen soitto vihaisempana tai talttuneempana. Ilma oli lauhtumaan päin, ja taivas, joka aamun valjetessa oli ollut selkeinen, peittyi taas pilviin, jotka vuoroin vihmoivat sadetta, vuoroin hajosivat tuulen lennättäminä. Hetkisen oli jo nouseva päiväkin pilkistänyt pilven raosta, mutta sitten painunut peittoon, — se ikäänkuin kamppaili siellä myrskyn kanssa kumpi voitolle pääsisi. Syystuuli oli kuitenkin voitommalla. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

— Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä kysytään!

— Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, — kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

— Taikka muut temput, jatkoi Posse. — Lakamundin tornia pelkään pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukean eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika komensi näet sitä varaväkeä, jota aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

— Mutta tällä paikalla kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani, väitti Winholt. Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja tikapuunsa; sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä Raatihuoneen tornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia… Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion vallitsi jo painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se valkoinen ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta kujetta virittämään.

Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmän pelkäsivät ja enimmän vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä ei surman luoti tapaa.

— Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert, joka palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. — Vaan jos pääsisi silmä silmää vastaan…!

— Ruutia on kyllältä Possen kellarissa. Mutta tuo mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, — näet, miten multa hänen ympärillään pölisee!

Evertin koura puristi suonenvedontapaisesti peitsen vartta kun hän uudisti sydämessään eilisen valansa…

Mutta pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten tykkien tuli kohdistui etupäässä juuri Väkitornia ja sen viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo seitsemän sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät nyt vähäväliä suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein sokaisten vartijain silmät.

Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin latasi, vuoroin laukasi kumeaäänisen, yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.

Sitä kesti kauan. Kuinka kauan tätä heltiämätöntä pommitusta näin jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljoakaan huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin torniin tai muurinkolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeranimelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi, terästyi pakkanen, joka kylmänä kuurana painautui alas maata vasten.

Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airueita vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.

Raatihuoneenportin tornista paukahti hätäkello soimaan. Sinne pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava Munkkiportilta, niin huusi Knut herra airueelle, muualta ei enää riittänyt…

Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt novgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, — hän nyt kokosi miehiään sen puolustukseen.

Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka sinne heidän miehiään joukottain syöksyi perästä. Mutta taas painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.

— Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.

— Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti, kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä keskustorniakin vastaan.

— Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli noin tyyntyy, puhui hän ampuessaan. — Pitkä on vielä taival iltaan asti.

— Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! — Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen ijankaikkisuuden, mutta toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.

Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.

Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta tuo reuna livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.

Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia. Mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan äänen.

— Näet, sinne jo Novgorodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.

— Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät! Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!

Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he taistelivat hellittämättä, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin käsinkin päälle tunkeviin vihollisiinsa.

— Entä mikä on tuo räminä? — Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri. — Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin… ei, Lakamundintornista se soi!

— Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, — arvasihan sen!

— Noin, sinnekin laumoja lainehtii!

Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt kaikkialta venäläisten riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina riensivät valloittamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain vastarinta talttui taittumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi, mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää ammuttiin harvenneilla tykeillä.

Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sentään peräytyivät sitä myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa. Paljon työtä jäi heidän jälkeensä mustille ja harmajille veljille, jotka koettivat muurinharjalta korjata pois henkiin jääneitä haavoittuneita.

— Entä nyt, mitäs me teemme? virkahti Evert tuokion kuluttua, nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli vihollisten hallussa.

— Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas tykkinsä ääreen.

Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustorninkin pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui kumoon tykkinsä alle.

— Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas tornista.

— Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn kaatuneen tykkinsä alta.

Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, — sieltä nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. — Taas remahti kentältä vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat, lyhyet komentosanansa.

— Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. — Ja tikapuunkantajat perässä!

— Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui ja vaipui alas ratsun selästä.

— Mutta onpa siinä toinen tilalla, — aina hän hätään ehtii!

Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monasti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.

— Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.

Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihällä sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, — siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä kivillä, mutta tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.

Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.

Taas kuului Possen ääni alhaalta:

— Alas miehet Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.

Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin, jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.

— Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat kuin sysimiehen päästä. — Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?

— Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. — Vielähän tappelee Bitz Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla ja Tönne Eerikinpoika pitää puoliaan Munkkiportilla.

— Entä me täällä?

— Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!

Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!

— Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko juuri saapui raatihuoneen mäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.

— Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän, — se ajaa savun ryssien silmille.

— Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt, osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.

Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän tervasavun muuria vastaan, jossa se vihollisilta silmät sokaisi, melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.

Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon tapainen kiljahdus:

— Siellä jo on venäläisten lippu!

— Valkoinen ritari sitä liehuttaa!

Todellakin hän seisoi siellä suistuneella rinteellä, muuriin ammutun loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti, ettei siitä kukaan hengissä olisi päässyt. Se oli Hintsa, joka Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli käänsi savun aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän juuri tälle paikalle.

Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli nähnyt valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.

Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris vyöryväin kivien yli sulkakypäristä ritaria kohti. Mutta samassa painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen. Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi taas, ja Pentinkin täytyi heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää…

Taas oli tuokion loma.

Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, — kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten nytkähtäen, kauhistuen… vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, — tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto…!

— Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.

— Niin juoksee, juoksee… sopersi Posse melkein vavisten, mutta karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:

— Nyt takaisin, Viipurin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota, tännepäin…!

Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan aikaan älynnyt mitään.

Väkitorni oli räjähtänyt.

Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.

Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman huumauksen vallassa. Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn sekottaman ilman.

Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita miehiään kokoamaan, — virkkoi hän Posselle surumielisesti:

— Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.

— Saamme siis taistella aukealla maalla. — Possen katse oli rauhallinen; hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti. Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä olivat viipurilaisten hallussa.

Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja hakien turvaa toisistaan, — heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.

— Risti!

Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin, niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katseleväin viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.

Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:

— Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!

Nyt viipurilaiset miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen vinoristi. Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!

Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalimpina, mutta selväpiirteisinä nekin.

Äänettömällä ihastuksella jäivät miehet tuota outoa näkyä katsomaan. Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysi voisista veljeksistä yksi puhkesi rukoukseen koko sotajoukon edessä:

— Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!

— Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!

Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.

Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa. Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninsa vielä pölyäväin raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin yllä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättäen tuhannet pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.

Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta loitonneet. Muurin kupeelta ja vallihaudalta nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.

— Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan koskettamana, virkkoi hän. — Sitä et uskonut.

— En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, — laine voi nousta uudestaan.

Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, ja tuonnäköiset ovat muurit…!

Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmissä välähti melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:

— Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi Pyhimysten armon!

— Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?

— Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas! Jumalanäiti on puolellamme!

Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä, oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikallaan, ja silloin hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin höyhenpussin tai heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andreaan ristin muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt, vaan vastasi:

— Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös, — heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.

Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä auvoa.

Mutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan soivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella taas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla ahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet miehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina kuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan puolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan hyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli ennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.

Väkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko. Ne väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa, paljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä ja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä Viljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä paikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki siitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti nyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.

— Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, — mene jo nukkumaan, mies!

— Kaivan tässä ensiksi vähän… vastasi Pentti, olematta itsekään oikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.

— Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään hyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. — Ja viitaten vallihautaan ja sen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten ruumiit, lisäsi Winholt: — Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin samanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!

— Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka siinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.

— Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan matkaa työpaikalle.

Päivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää pyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten, josta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui ilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti kuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.

Keskellä kuokkain kilkettä ja uupuneiden miesten hiljaista juttelua kuuli Pentti hetken kuluttua muurin eteläistä kuvetta lähenevän Knut Possen syvän, kauas antavan äänen. Posse asteli, kirkosta palatessaan, Klaus Henrikinpojan ja Tönne Eerikinpojan seurassa korjaustöiden alottamista tarkastamaan. He kuuluivat pysähtyvän Raatihuoneentornin raunioiden eteen, joista munkit korjasivat pois vainajia, vilusta väriseväin naisten nyyhkyttäessä ympärillä.

— Nuo vaimot hakevat poikiaan, kaatuneita teinejä, kuului Knut-herra lausuvan tovereilleen. — Niitä onkin tässä rauniossa monta. — Kas tuossakin!

Kuului sydäntä vihlovaa valitusta ja hetkeä myöhemmin kiiruhti Väkitornin raunioiden ohi ryysypukuinen nainen, kantaen sylissään kalpeana retkottavaa, hentoa ruumista.

Herrat astuivat hänen jälessään äänettöminä, Väkitornin raunioita lähestyen. Terässääryksinen jalka kuului kilahtavan johonkin raunioista esiinpistävään esineeseen. Posse kumartui sitä tarkastamaan.

— Se on pata, virkkoi hän ihmeissään.

— Tiurin velhon pata näyttää olevan, vastasi Tönne Eerikinpoika. — Ja kas tuossa, siinähän on itse velho vieressä; kivi on hänen päänsä murskannut.

Kotvasen seisoi Knut Posse ääneti noita-ystävänsä ruumiin ylitse kumartuneena, — siinä se nyt taikoja makasi, pussi vielä selässään. Mutta Klaus-herra murahti:

— Mitä olikaan velholla täällä tekemistä, tulisimman taistelun rintamassa?

— Sitä me emme tiedä, vastasi Posse harvakseen. Hän jää meille arvoitukseksi puheineen ja tekoineen. — Minulle hän tänä aamuna iloisesti ja varmasti huusi: "Illalla tiedät tarinasi", — mistä hän sen tiesi? Ja tiesikö hän silloin omankin tarinansa, — ukkoparka!

Hetken vain seisoi Posse siinä Pataukon ruumiin ylitse kumartuneena. Mutta sotilaat, jotka raunioilla ahersivat ja jotka eivät vieläkään täysin ymmärtäneet Väkitornin räjähdyksen oikeaa syytä eivätkä myös, miten se oli vaikuttanut kaupungin ihmeelliseen pelastukseen, he nykäsivät toisiaan kyljestä, kun näkivät Possen seisovan velhovainajan vieressä, puhuen sanoja, joiden merkitystä he eivät ymmärtäneet. Nuo tapaukset ovat jossakin yhteydessä keskenään, niin päättelivät nämä Pentin työtoverit, ja he virkkoivat hiljaisella äänellä toisilleen:

— Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja havukan kynsiä.

— Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa neuvoa pitänyt, — tiesivät he, minkä liemen keittivät!

— Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.

— Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.

— Vaan Possepa pelasti Viipurin!

Pentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen läpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita, ja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia salaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut mukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken aikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt halu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut Väkitornin raunioihin… oliko Possen taikavoima sittenkin ollut suurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta pystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?

Pentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan. Siinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli pysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja hänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat ruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi heti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle selveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat seisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen vakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, — hän haki ainoata poikaansa, jonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat; niissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka ikäänkuin näytti vastausta vaativan.

Pentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja virkkoi:

— Haetaan tästä… näillä kohdilla hänen pitäisi olla.

Linnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta kohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin syväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin vielä joku kuokanisku, — ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin sininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja nosti vihdoin esille nuoren vainajan.

Hän ei noussut sieltä yksin. Hänen kouransa olivat kiinni viereensä kaatuneessa vihollisessa; se oli loistavapukuinen, pitkä uros, jonka päässä vielä oli leuvan alta sidottu, valkotöyhtöinen ritarihattu… Miekka oli pudonnut Evertin kädestä; se löydettiin syvempää sorasta, ja sen vierestä löytyi se lippu, jota liehuttaen valkoinen ritari oli miehiään torniin kutsunut. Taistelijat olivat heittäneet aseensa pois ja sulin käsin toisiinsa tarranneet…

Ääneti seisoi pieni seurue tuokion tuon löytönsä ympärillä. Mutta neitosen silmistä suli vähitellen tuo rauhaton, pälyvä ilme, kun hän polvistuneena katseli kaatunutta sulhoaan. Ja kun hän siitä nosti päänsä ja verkalleen kohosi ylös, oli hänen katseensa taas kirkas, melkeinpä uljas, ja hän virkkoi Degen-vanhukselle vaaleana, mutta vavahtamattomalla äänellä:

— Hän siis uskalsi sen minkä lupasikin!

Lumia sateli soran alta kaivettujen vainajain päälle. Illan pimetessä se lumisade sakenemistaan sakeni, peittäen vähitellen alleen Viipurin särkyneet muurit ja kaatuneiden vihollisten täyttämät vallihaudat. Lumet putoilivat pehmoisina ja ääneti, ikäänkuin hellävaroen kattaen hävityksen jäljet; putoilivat hiljaa, tasoittaen talvisen verhonsa alle äsken vielä intohimojen tärisyttävän luonnon, joka nyt, ikäänkuin vähitellen rauhoittuen, jäi siihen lepäämään valkoisena, kankeana ja kylmänä.

XV. PAKOSAUNALLA.

Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä. Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä, alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta kohottaen.

Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkalleen joutuvaa ratsumiestä. Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi, matalampi suksimies:

— Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on ratsun astua näissä kinoksissa.

— Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie parane. — Ratsumies, katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunutta tieaukeata. — Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.

— On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies, — Ilvesmäen Hintsa.

— Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.

— Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat ryöstämässä käyneet.

Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! Ja matka oli malttamattoman miehen edessä niin pitkä, — Turkuun asti!

Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten mielistä; ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten ilahduttava. Puoleentoista kuukauteen ei ollut Viipurista mitään viestiä päässyt länteen päin lähtemään. Posse oli nytkin "pamauksen" jälkeen vielä viivyttänyt viestiä siitä, kunnes airueella olisi täysi varmuus kerrottavanaan.

Viime päiviin asti oli näet vihollisia parveillut Viipurin muurien ympärillä, eivätkä piiritetyt tienneet, mikä näillä oli mielessään. Antinpäivän hyökkäyksen ja pyhän ristin ihmeen jälkeen eivät venäläiset tosin olleet uudistaneet väkirynnäkköä, mutta heidän tykkinsä, heidän telttansa ja heidän tuhantiset joukkonsa olivat edelleen viipyneet kaupungin edustaisella kedolla. Ja heidän ratsumiehensä olivat alituisesti kierrelleet Viipurin varustuksia ja vakoilleet vallien korjaamistöitä. Tosin näytti viipurilaisista jo kohta Andreaan päivän jälkeen siltä, kuin osa piiritysjoukosta olisi poistunut Papulan notkosta. Ryssät keräsivät öisin päällikköjensä ruumiit Viipurin muurin alta ja Possen vakoojat näkivät pitkien saattueiden kuljettavan niitä etelään päin, jonne tie nyt oli lujaksi poljettu. Mutta venäläisten pitkän leiririvin edustalla paloivat sittenkin vielä yötä päivää heidän hirsitulensa lumisella maalla, ja niiden ympärillä kykkivät viluiset miehet. Viipurilaiset eivät voineet tietää, mitä sotajuonta he ehkä taas valmistelivat.

Siksi korjuutti Winholt lakkaamatta Viipurin muureja, siksi valvoivat sen harvenneet vartijat väsähtämättä sortuneilla valleilla. Posse oli alituiseen jalkeilla. Hän odotti hyökkäystä. Mutta päivät menivät, — sitä ei tullut.

Vihdoin eräänä joulukuun yönä huomasivat itämuurin vartijat, että vihollisten hirsitulet paloivat omituisen matalasti ja sammuivat yksi toisensa perästä. Vakoojat hiipivät aamuyöstä kentälle ja toivat sieltä sanoman, että viholliset olivat poistuneet leiristään. Päivän valjettua palasivat toiset, kertoen, että he jo rientomarssissa samosivat Kivennavan autioksipoltettuja kyläpaikkoja kohti. Teltat olivat tyhjät, nuotiot kylmät.

Silloin ajoi Posse itse aatelisherrain seuraamana tarkastamaan vihollisten leiririvejä, jotka olivat täyttäneet penikulman laajuisen alueen Viipurin edustalla. Paeten oli leiristä lähdetty, kiirehditty oli kotitaipaleelle. Sinne olivat piirittäjät lähtiessään heittäneet heittokoneensa ja piirityskojeensa, siinä olivat hangessa nuokin suuret, mustakitaiset tulikirnut, joilla he olivat niin monasti Viipurille hätää näyttäneet; ne olivat kai liian raskaat nietosten läpi kuljetettaviksi. Niitä vedätti sieltä nyt Posse Viipurin väestön äänekkäästi hoilatessa kaupungin valleille, surmaksi vihollisille, jos he vielä toiste tulevat.

Ja vielä kerran olivat ne tulikirnut soineet, mutta nyt riemulaukauksina, tuskasta keventyneiden ilohuutojen säestyksellä, Viipurin muureilta.

Mutta tältä retkeltä linnaan palattuaan oli Knut Posse kutsuttanut Pentti Heinonpojan luokseen ja sanonut: — Nyt on aika viedä viesti piispalle. Sinä Pentti olet ennenkin airueena Turussa kulkenut, näytäppäs nyt nopeuttasi! — Olivatpa säteilleet vanhan soturin silmät, kun hän taas piirsi puumerkkinsä Horn-laamannin laatiman kirjeen alle. Ja kun hän käski Pentin varustautua aamuksi matkalle, niin ilomielellä tämä siihen luottamustoimeen suostui.

Samaan aikaan oli Posse päättänyt lähettää saman iloviestin myöskin Kylliäiselle Savonlinnaan. Viipurissa näet tiedettiin, että venäläiset olivat tänä syksynä koettaneet saada sitäkin haltuunsa, mutta miten siellä erämaan linnassa nyt oli laita, sitä ei tunnettu. Kylliäisellä saattoivat vielä olla hetket kuumat; häntä oli rohkaistava. Tälle retkelle oli Pentti suositellut heimolaistaan Viljoa, jonka hän tiesi sinne ikävöivän; Hintsan hän laittoi sinne Viljon toveriksi. Näin olivat he nyt kolmisin matkalle joutuneet, yhdessä kulkeakseen alkutaipaleen, kunnes Savoon meneväin miesten suunta oli poikkeava pohjoiseen. Savon airueet olivat lähteneet suksilla, heidän taipaleellaan kun ei ollut teistä tietoa, mutta Pentti oli luullut nopeammin joutuvansa Turkuun ratsullaan, jonka hän suurella vaivalla oli rehunpuuteaikojenkin läpi saanut hengissä pidetyksi. Tämä toivo oli hänelle nyt turmioksi kääntynyt.

Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan maiseman yli.

— Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän kärsimättömänä tovereilleen. — Olihan täällä ennen vankat kylät.

— Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.

— Ja asukkaatko tappanut?

— Taikka ovat he paenneet.

Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se paikoitellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin valkeni metsästä päiviä, missä aidanseipäitä tai suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä, ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.

Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:

— Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin kirkoillaan käyneet.

— Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.

Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä, mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan käsissä.

— Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta hän lisäsi samassa: — Ei, ennen vaikka tähän näännyn…!

Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeitteinen sekin, kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs; siihen oli toki polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.

Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.

Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja kylmää, — kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta päresoihdun.

Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli suuri, kuiville juossut kirveenhaava.

Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut: Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut laskemaan elukan irti… mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt…

Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, — entistä vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.

Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:

— Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.

— On tottatosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. — Annas kun katson.

Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään se näytti hampaitaan ja pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran perästä, virkkoen:

— Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!

Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän jousimiehen, joka matalana kuin myyrä huimaa vauhtia painoi oksain alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, — luuli kai vainolaisen kintereillään olevan.

Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa koetti häntä rauhoitellen puhutella, ei aikonut häneltä henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä…

Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoin kahluutti Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella ihminen tavattu, siihen hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan ja tarjosi sitä tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta… Hän puri, ahmi, nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.

— Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.

— Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.

— Teillä on siis pakosauna täällä lähellä? Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies; riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta hänelle asiataan ajamaan:

— Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit minulle sivakat, mies, niin saat hevoseni pitää kesään asti ja sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. No?

Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän. Pentti vakuutti:

— Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas palata kyläpaikoillenne.

Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.

Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat, kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset tappoivat missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli rutto… Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin… kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.

— Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. — Ja mulle siis suksesi annat?

— On saunallamme toki suksia.

— Vaan onko heiniä hevoselle?

— Suon laidassa on suova, — eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!

Mies läksi vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs salolle.

Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon yli oikasi.

— Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo ovella ja silmäili sisään. — Onko se autio? huusi hän oppaalle.

— Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon… Kamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia, mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.

Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman majaa, tietäen, että sieltä läksi rutto, ja että ken sen kerran sai, hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, — Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.

Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:

— Milloin kävi siellä surma?

— Jo sulan aikana, — taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin heistä kukin kuoli.

— Ja aivanko avutta kuolivat?

— Mikä heitä auttamaan, — se on Jumalan tauti!

Edelleen hiihtivät miehet, syvemmäs saloon, hiihtivät vielä toisen suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, — hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä; ne murjottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.

Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea, ilkeä katku. Märistä hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään. Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin puikot; mutta vatsat olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, — se oli nälkää, jäytävää, kiduttavaa nälkää!

Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään. Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.

— Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies. — Viipurin miehiä ovat, sieltä on ryssä jo ajettu pois.

Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niissä kuvastui tylsä välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:

— Taaskaan… et mitään otusta tuonut, et lintuakaan…!

Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:

— Luntakin on satanut lankoihin… Eikä otuksia ole…!

Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta. Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna… nyt hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon kouristukset häntä täristävän… leipä oli kai ollut liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas liikahtamatta… mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.

Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa. Pakopirtin ainoa terve mies läksi heidän mukaansa. Hänessä oli virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.

— Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti hämillään.

Mies viittasi matalaa majaansa:

— Saunaan, tietysti.

Sinne yksille, ahtaille tiloille, potevain lasten viereen…! Ja miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, — ajatteli Pentti poistuessaan.

Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului: Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät lähemmäs, — siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai miehen kurkkuun. Niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.

Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja loikkasivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauan kuului.

Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja huohotteli kuin pajan palje.

— Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo ehdittyään.

— Se otti kerrankin kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.

— Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit ryssiä kahta puolta?

— Se oli leikkityötä tähän verraten, — parahiksi ehditte perille!

Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalleen taluttamaan, ja pian taivalsi taas kolme miestä Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta nyt kaikki keveästi liukuvilla suksilla.

Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.

Mutta entistä nopeammin katkesi nyt taival hiihtäjiltä. Pian olivat he sen merkkikiven luona, josta he tiesivät vanhan kauppatien vievän merenrannalta Lappeen kylien kautta Savoon. Siinä tienhaarassa oli heidän erottava, Pentin jatkaakseen yksin matkaansa valtatietä länteen päin, Viljon ja Hintsan poiketakseen pohjoisille metsämaille ja sitten Saimaan selkien poikki kauas yksinäiseen Olavinlinnaan. Näillä hiihtäjillä ei ollut paljon toivoa tavata ihmisasuntoa hävitetyssä maakunnassa, mutta Pentti tiesi ainakin Kymijoella ihmisiä löytävänsä, sillä siellähän piti vielä jotain sotaväkeäkin olla koolla.

— Viekää terveiset Savonlinnan miehille, virkkoi viimemainittu tovereilleen. — Ja sitten kotipuoleen, kun sinne joudutte.

— Jos joudumme! Ja milloin palaat sinne sinä? kysyi Viljo. — Vai jäätkö pitkiksikin ajoiksi Turkuun?

— En tiedä jäänkö sinne vai palaanko Viipuriin. Siellä ehkä edelleenkin miehiä tarvitaan.

— Jos tarvitaan, niin siellä tavataan, virkkoi Viljo, kääntyen päättävästi korpeen päin.

Sukset sihisivät eri tahoille autiossa metsässä. Hiihtäjät lisäsivät vauhtia, lisäsivät sitä lämpimikseen, sillä pakkanen kiristyi taas vihaisemmaksi, mutta myöskin mieltensä halusta. Vietävinään olevat viestit heitä kannustivat, ja heissä itsessään paloi jo ikävä päästä tästä kolkon hävityksen maailmasta ihmisten ilmoille.

XVI. RUOTSIN APUVÄKI.

Turun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät harmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen sihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli pieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli eri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun hiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo Konrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo jaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken saapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi lähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.

Mutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää "missalen" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli näet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen maakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan lojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena, lukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan myöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät olleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli sen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista koulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota heille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt kiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen koulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti perehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan niitä toiminnassaan.

Piispan sihteeri kirjoitteli nyt tammipöydän toisella sivustalla neuvoja ja ohjeita siitä, miten "missalen" määräykset olisivat oikein ymmärrettävät. Hanhensulka sipitti yksitoikkoisesti, miltei väsyneesti, kirjuri ei näyttänyt tänään olevan erittäin innostunut työhönsä. Piispa huomasi sen.

— Teroititko heille erityisesti sitä, että joka sunnuntai on messun jälkeen saarna edelleen suomeksi pidettävä, kysyi hän kirjoitusmiestä hetken sivulta tarkastettuaan.

— Jo se on sanottu, — mutta mitä se hyödyttää, vastasi Paavali väsähtäneesti.

— Mitäkö hyödyttää! Siinähän juuri on ohjeittemme henki ja ydin, muuten on kirjain kuollut. Kaikista muistutuksistamme huolimatta he vain paapattavat ulkomuistilla latinalaiset messunsa, kuin niistä pikimmiten päästäkseen…

Kirjuri nosti päänsä pergamentin luota. Hänen kasvonsa olivat entistä soikeammat, ja hänen silmissään oli surumielinen ilme.

— En tarkoittanut sitä, isä. Tulin vain ajatelleeksi: Me laittelemme täällä kirkkomme paimenille tarkkapiirteisiä ohjeita ja neuvomme roomalaisen rituaalin yksityiskohtaisia menoja. Mutta kuka takaa, että kun kirjeemme saapuvat asianomaisiin pitäjiin, nämä eivät jo ole autioiksi hävitetyt, kuka takaa senkään, ettei silloin jo Suomen seurakunnille ruveta antamaan toisenlaisia kirkko-ohjeita toisaalta…

Piispa käännähti nyt nuhtelevalla ilmeellä raskasmieliseen kirjuriinsa päin:

— Toisaaltako, virkkoi hän. — Ei, Paavali, emme saa menettää luottamustamme. Meidän on toimittava hiippakuntamme hyväksi kaikesta huolimatta, lujasti uskoen, ettei Jumala anna kirkkonsa joutua häpeään eikä uskovaistensa kaatua perikatoon.

— Niin, niin, isä. Toisinaan tuntuu vain niin toivottomalta…

Paavali kirjoitti edelleen; sulka sipitti yksitoikkoisesti ja laahustamalla. Kirjoittajan oli nyt käännettävä paksu pergamenttilehti, mutta se kävi kankeasti, — hän huoahti. Vasen käsi oli näet maisterilla mustassa, pallonmuotoisessa siteessä, ja siksi sujuivat hänen likkeensä niin vaivaloisesti, kun hänen sillä oli koetettava työtään avustaa. Vihdoin sai hän lehden käännetyksi ja painautui taas siihen kirjaimia piirtämään.

Piispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa, ja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen leveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:

— Koskeeko käteesi vielä, Paavali?

— Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.

Piispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien, mutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan. Paavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei piispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun he viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja saapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan onnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa pikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi, jota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos räjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja etusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä, kauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei ollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko hänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa käyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä viroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin masentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli ollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo hyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?

Tämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten ikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi masentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman syyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään. Tuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:

— Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon, sillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta uralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut johonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä, kun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on miekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa tarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!

Piispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo hyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:

— Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian järjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja tohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.

— On kyllä, mutta…

— Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata kaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot nykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi ja hoida virkasi minun vastuullani!

Taas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen tasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin huolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin alituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas yhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:

— Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin varman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille… nimittäin jos tarve tulisi mitä kätkeä.

Nyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi istumaan.

— Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari, vieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan tunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.

— Hyvä, — oletko sinne jo jotakin vienyt?

— En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä jo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne pyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?

Piispa teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö. Nyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, — toivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla pyhäinjäännösten ääressä. — Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä huoaten lisäsi: — Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma saapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät… jos nyt vihollinen tänne asti ollenkaan pääsee…

Maisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen hiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen kätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa silmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:

— Vieläkö uskallat toivoa, isä?

— En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis toivomastakaan.

— Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi ajanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua…

— Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt, vastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.

— Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima on moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös… piiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen emme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat, tulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä pysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?

— Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin toivoa. — Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui nojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton ilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen myöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin viitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään paljo uskonut, jatkoi hän vielä: — Onhan Kymijoellakin vähän varustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.

Mutta Paavali vastasi purevasti:

— On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta talonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!

— Niin, heikko on kyllä sekin toivo…

Piispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik Hannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen vihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta Didrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina kaikki muutkin Turussa.

Siellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan eräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken yritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä sen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, — toimetonna odotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa, oli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan uhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta senjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon suuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton, välinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt alempiin, — usko voittoon oli katkennut.

Tuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja käsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä kohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet huolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat jätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan puolustamiseksi tehty mitään… Tämän väestössä vallitsevan mielialan Paavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä joskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta singautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti voisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet enimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin hallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.

— Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan veden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän äärestä, jossa hän kauan oli istunut.

— Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.

— Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua saaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan…

Mutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:

— Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon rinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi. Meidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa miehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!

— Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. — Kukin vetäytyy nyt kuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan; kenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee…

— Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt puolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle Jumalanäiti anteeksi antakoon…

Piispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja teki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä pyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin uutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston pienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla olevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset varustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi rakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa vielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei ole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin Viipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän vihollisen jalkoihin!

Piispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen katseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän virkahti huoahtaen:

— Niin, jäässä on Aurajoki, jäässä pian merikin, talvi sulkee meidät tänne.

— Ja tänne me hukumme kuin umpisolaan. Vuodet kuluvat; pian ei meitä muisteta olleeksikaan, kenties ei Turkuakaan, kenties ei Suomea ollenkaan!

Mutta piispa oikaisihe taas suoraksi:

— Ei, toivoa elä jätä, Paavali, silloin menee kaikki!

— Jospa sen voisi säilyttää. Mutta koetan vielä sinun avullasi, isä, Hyvästi huomiseen.

Nuori maisteri laskeusi piispankerroksesta alas ja käveli vahdin ohi, joka siinä hääteli portilta pois kerjäläisiä, — tapansa mukaan ne taas sangen vaativina ja suurisuisina siinä almuja porasivat. Mutta samassa näki hän linnanhuovin täyttä ravia ajavan tuomiokirkon kupeitse piispalaan päin. Paavali Scheel pysähtyi odottamaan ratsumiestä, uteliaana kuulemaan, mitä uutisia nyt mahtoi linnasta piispalaan saapua. Nämä kaksi mahtavaa vallankeskustaa Turun vastakkaisilla laidoilla eivät näet näihin aikoihin olleet juuri missään vuorovaikutuksessa keskenään. Niiden välit olivat monesta syystä käyneet kankeiksi ja epäystävällisiksi.

Ratsumies laskeutui piispan sihteerin edessä satulasta ja kertoi tuovansa linnasta piispalle tärkeitä viestiä. Yhdessä he sitte läksivät astumaan piispan luo.

Kirjastoon saavuttuaan, jossa piispa vielä raskaissa mietteissään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan ääressä, saneli linnanpalvelija kuin ulkolukua:

— Linnanherra Hannu Didrikinpoika tervehtii hänen korkea-arvoisuuttaan Suomen piispaa ja käskee ilmoittaa, että valtionhoitaja, jalosukuinen herra Steen Sture juuri on saapunut Turun linnaan. Ja pyytää hän sen johdosta piispaa saapumaan linnaan valtionhoitajaa tapaamaan.

Ällistyneinä jäivät huovin eteen ääneti seisomaan kirkon miehet, sekä vanha että nuori. Tätä viestiä he eivät ollenkaan ymmärtäneet, eivätpä uskoneet oikein kuulleensa airueen ulkolukua. Sillä eihän ollut kenelläkään Turussa ollut mitään tietoa siitä, että Ruotsin valtionhoitaja nyt talvimyrskyillä oli aikonutkaan purjehtia Tukholmasta meren yli Suomeen. Koko syyskauden häntä kyllä oli jännityksellä ja kärsimättömästi odotettu; pyytämällä olivat niin piispa kuin muutkin Turun herrat monasti häntä pyytäneet tulemaan sotaväkineen Viipurin avuksi. Häntä oli kiirehditty, rukoiltu…

Ja monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla… oli ollut lähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö jäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista tullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava viesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei voida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut mielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo menetettynä, — nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta, johon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen huovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun linnassa…

— Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa, joka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. — Sanotko että hän on täällä Turussa?

— Niin käskettiin sanoa…

— Onko siis laivoja saapunut linnan alle? — Ei laivoja; reellä he ajoivat linnaan.

— He… ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?

— Sotaväkeäkö, — ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä reellä ajoivat.

— Mistä?

— Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin… Outoja olivat nuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat airutta, katselivat toisiaan… he eivät ymmärtäneet, mitä varten valtionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät tienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä. Mutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja virkkoi:

— Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.

— Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on aina hyvä vanhalle miehelle.

Piispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua Kirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli Anningaisten puolelle, — Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä ei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli porvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet outojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä tunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä odottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat, ajoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat vilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.

Harvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja jokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen alaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen katseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi hän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa talvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään. Vallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä, korkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja sakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita tavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja kun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan rukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle etupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja panimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin uutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden puolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä vingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan pihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä olivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä linnanpäällikön asunto.

Siellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen vieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä odottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen Turenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria miehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului kovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.

Tervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat kapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen suissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden vastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten kenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi Maunu-piispa puheen aluksi:

— Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!

Hän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät Ruotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen hymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli valtionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas, vastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:

— Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan kovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan sen näköinen.

— Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin ja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, — sotaväkeä.

— Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi Svante-herra. — Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne hengissä ehtineet.

— Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?

— Kovat kamppailut olemme kestäneet.

Ja vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin käheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän väkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina olivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle, Porkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain palvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.

— Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt varsin vakavana. — Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet suoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?

— Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. — Onko se enää meikäläisten käsissä?

— Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla ja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti odottaneet. — Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli melkein ankara, kun hän jatkoi: — Ja siksi juuri onkin meidän sydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen, miksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä vaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?

— Niin, miksi?

Mieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin herrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään kysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet taikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen Sturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen laivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua, purjehtineen Tukholmasta, — he olivat siinä lähteneet hyvässä aikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi. Mutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman saaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon, toista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti laivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen lienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he arvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin rannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja ainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa ajeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui pari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, — päällikkölaiva oli, onnellista kyllä, niiden joukossa.

— Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti tuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. — On siis edes jotakin apuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?

— Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. — Nuoren Steen Kristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä, saapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa hevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli laivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt siellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan lähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.

— Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan valitellen.

Mutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli näet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja, joita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut neuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia, sukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he näyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen ruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa nahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, — samanlainen kuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän viestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu Kristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut viestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä venäläisten vangiksi, — että toisen kohtaloksi oli tullut kaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki käsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra, jolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman kuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen ryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan suri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että näitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku, Niku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat juuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan kertoivat matkansa monet vaivat.

— Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku puolittain pilkallisesti.

Mutta piispa oli totinen.

— Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon puolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän vastatulleille. — Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!

Toiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän kuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa sävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana, ja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:

— Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle keretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! — Ja viitaten rykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät huiveihinsa, jatkoi hän purevasti:

— Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata pelastamaan liiennyt…

— Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri, joka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.

Mutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja mieleltään pikainen. Hän kivahti:

— Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja käsipuolet papit, — vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit papeiksi.

Paavali tunsi verensä kuumenevan siitä pistoksesta, eikä hän ollut ihan tyyni vastatessaan:

— Niin, täällä olemme todella kaikki, piispasta alkaen, avustaneet kotiseutumme ja valtakunnan puolustamista, jonka asian valtaherrat näkyvät laiminlyöneen.

Linnanpalvelijat olivat tämän väittelyn aikana sytyttäneet kattokruunun ja vaskisten haarajalustain kynttilät, ja hämäräksi käynyt huone oli leimahtanut kirkkaan valoisaksi. Paavalin puhuessa leväyttivät he nyt viereisen huoneen kaksoisovet auki, ja sieltä astui sisään valtionhoitaja Steen Sture. Hän kulki ryhdikkäänä, väljään, paksuun, jalkoihin asti ulottuvaan villaiseen kotimekkoon puettuna lattian yli, ja tasalakeista barettilakkiaan kohottamatta tervehti hän kädenliikkeellä koossaolevia seisaalleen nousseita herroja. Syrjäsilmällä heitti hän pikaisen, vihastuneen katseen Paavali-maisteriin, jonka lauseesta hän varmaankin oli loppusanat kuullut, mutta sen enempää hän ei ollut siitä tietävinään, istahtaessaan piispan viereen patjapenkille. Siihen tuotiin hänen eteensä maljallinen höyryävää rohtojuomaa.

— Me tavattiin viimeksi Viipurissa, virkkoi hän harvakseen Maunu-piispalle. — Miten on nyt hiippakuntanne itäkulman laita?

— Huonot olivat enteet viimeksi tavatessamme; pelkään että ne nyt ovat toteutuneet.

Steen Sturen otsaa uurtavat poimut rupesivat syventymään. Hän oli näinä kolmena vuotena melkoisesti vanhentunut. Turhaan hän enää laskiessaan lakin pöydälle, koetti sivusuortuvalla peitellä päälakensa paljautta, ja hänen hiukan lihoneilla kasvoillaan oli sairaaloisen harmaja väri Ehkä se sentään johtui osaksi vilustumisestakin sillä hänen nenänsä tohisi pahasti ja hänen muutenkin heikoista silmistään juoksi vettä, kun hän nyt siinä särpi kuumaa inkiväärijuomaansa ja piispan vastauksen kuultuaan kauan aikaa vaikeni.

— Olen kutsunut teidät, Suomen herrat, neuvottelemaan siitä, mitä nyt on tehtävä, kun myrsky näin turmeli aikomuksemme ehtiä Viipurin avuksi, puhui hän sitten matalasti, ikäänkuin kurkkuaan säästellen. — Mukanamme saapunut sotaväki marssii nyt Porkkalasta tänne Turkuun. Odotan ratsuväen joutuvan sieltä 30 huomenna.

Hämmästyneinä kuuntelivat Suomen herrat tätä viimeistä tiedonantoa, ja vanha Kristian-herra vastasi heti vilkkaasti:

— Se sotaväki on kiireesti lähetettävä Viipuriin. Posse ehkä ponnistelee siellä juuri viimeisiä voimiaan; kenties voitaisiin hänen nääntyvää joukkoaan vielä auttaa!

— Taikka ainakin voisi tuo väki edes hiukan hidastaa vihollisarmeijan kulkua länteen päin, jos se jo on tänne tulossa, kuten on luultavaa, säesti Friskalan herra lämmöllä.

— Mitä, hyökkääkö venäläinen tänne Turkuun? huudahti valtionhoitaja vallan säikähtyneenä, kavahtaen suoraksi rohtomaljansa äärestä. — Uskotteko niin?

— Niinhän on suuriruhtinas uhannut.

— Hänen joukkonsa voivat jo olla matkalla tänne. Siksi juuri niille olisi esteitä asetettava.

Näin kertoivat Suomen herrat, oudostellen, ettei valtionhoitaja sen paremmin tuntenut moskovalaisen laajakantoisia suunnitelmia ja että hän nyt ikäänkuin hämmästyi, huomatessaan joutuneensa ilman sotaväkeä viholliselle auki olevaan maahan. Mutta Steen Sture, jolla oli nopea havaintosilmä, huomasi samassa suomalaisten kysyvistä katseista, että nämä olivat hänen äskeisen huudahduksensa käsittäneet henkilökohtaiseksi arkuudeksi, ja hän virkkoi nyt, tekeytyen aivan kylmäksi noihin tiedonantoihin nähden:

— Sotaväellämme ei ole muonaa, emme voi nyt vielä lähettää joukkoja sisämaahan. Muonalaivamme jäivät myrskyä pakoon Ahvenaan, josta niitä ensiksi odotamme tänne, — siitä syystä väkemmekin saapuu Turkuun.

Mutta nyt pudisteli Didrik Hannunpoikakin päätään, lausuen:

— Laivat eivät voi enää päästä Turkuun, sillä Airiston selkä on jo jäässä.

— No, sitten meidän täytyy täällä odottaa, kunnes muonat voidaan jäitä myöten vedättää mantereelle.

— Odottaa! huudahtivat Suomen herrat ihmeissään. Ja Maunu-piispa kysyi värähtävällä rintaäänellä:

— Miten käy sillaikaa Viipurin ja Suomenmaan?

Mutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies, ajatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa rasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:

— Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?

— Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja kartanoihin.

Steen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin käskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin levotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä ja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita, eikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin vastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi käyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä, että hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö siinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu avuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt lähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen maakuntaan…!

Yksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut poskilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut hammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:

— Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään — Viipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä, herra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, — ja toivoimme sitä apua ajoissa!

Jo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi hiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan miekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja kiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua palloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella äänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:

— Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella käytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme… puhua ja kirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan velvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina aikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia eikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi asetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa särkevät!

Vasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä mieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus, osaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai suuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien vastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän kiivastuen hän jatkoi:

— Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen minun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on minulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra mieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä. Siksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä jokaisen kirjatoukan toruttavana!

Steen herran puolikäheä ääni oli ollut suuttumuksesta katketa, kun hän kosketteli tuota Suomen herrain keväällistä kirjelmää, jossa he — maansa hätää ajatellen — yhtyivät anomaan Hannu-kuninkaan kutsumista Ruotsin valtaistuimelle. Mutta hän hillitsi itsensä pian, ryyppäsi maljasta rohdon pohjaan ja jatkoi taas rauhallisesti, ennenkuin kukaan muu salissa olevista oli ehtinyt ääneen käydä:

— Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne väittelemään, vaan neuvottelemaan maan puolustamisesta.

Kuumenneet olivat saman verran kuin valtionhoitaja myöskin nuo pöydän sivustoilla istuvat vanhat herrat, ja heillä olisi mielestään ollut hänelle vielä paljon sanottavana. Mutta piispa, jolla olisi ollut enin syytä pikastumiseen, hän vastasi nyt Steen-herralle tavallisella tyyneydellään:

— Juuri se kotimaamme puolustaminen on meillä näinä vuosina ollut sydäntemme suurena huolena. Sitä juuri ajatellen olemme tänne rukoilleet apua. Viipuri on nyt kohta kolme kuukautta ollut piiritettynä…

Mutta taas valtionhoitaja keskeytti hänet. Tuo puhe tuntui hänestä taaskin nuhteelta.

— Tiedänhän sen, mutta kysymys on nyt samalla muustakin kuin Viipurista, jonka piiritys on vain osa suuresta, valtakuntaamme vastaan kohdistetusta hävityssuunnitelmasta. - Steen-herra käännähti nyt toisten herrain puoleen, ikäänkuin tehdäkseen lopun piispan nuhteista, ja jatkoi: — Tiedän, hyvät herrat, että te täällä olette tehneet mitä olette voineet tämän maanosan puolustamiseksi. Sitä tarkoitusta varten tahdomme nyt edelleen yhdessä ponnistaa. Jos Knut Posse on luovuttanut tai luovuttaa linnansa, niin se on kyllä paha juttu, mutta sitähän me, kaikkien pyhien nimessä, emme ole voineet estää.

Mutta jos valtionhoitaja oli luullut saavansa kannatusta toisten herrain puolelta piispaa vastaan, niin hän pahasti pettyi. Juroina ja kankeina istuivat nuo vanhat miehet pöydän alapäässä, kummastuneina valtionhoitajaa kuunnellen. Ja toisten ajatuksia tulkiten lausui tuokion kuluttua vanha Henrik Bitz vapisevalla äänellä:

— Jos Knut Posse luovuttaa Viipurin, niin hänellä on siihen kova pakko, eikä silloin ole niistä omaisistamme, jotka siellä ovat hänen kanssaan pitkän syksyn taistelleet, yhtään hengissä. Siellä on minunkin poikani, — en tunne hänen kohtaloaan. Mutta Friskalan herra tässä ja vanha Kristiern Frille, he tietävät jo, mitä tämä piiritys on heidän verelleen maksanut. Me emme tahdo puuttua valtioasioihin, mutta me sanomme suoraan, että näiden ja monien muiden kelpo miesten surma ja Viipurin menetys, jos se on menetetty, johtuu siitä, että tämä maa on avutta jätetty.

Steen herra, joka otsa syvissä poimuissa oli kuunnellut vanhuksen puhetta, ei enää voinut hillitä kiukkuaan. Hän pudotti miekan, jonka kultaista kahvapalloa hän yhä oli kiilloittanut, ryminällä pöytään ja sähähti hampaittensa välitse:

— Sen olen sanonut jo ennen, että te suomalaiset olette yhtä itsekästä ja tyhmää nurkkakantajoukkoa. Kautta Maarian, luuletteko niin helpoksi vastata tämän maan hallituksesta, jota vastaan joka kulmalta juonitellaan. Raskin minä tämän jättääkin, jos…

Hän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota valtionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta uhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät salavihkaa, — heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään uhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan mielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.

Hetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa. Mutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt syrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi puhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:

— Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa nyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra Steen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun…

— Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että sillä ei ole muonaa.

Valtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin edessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa jatkoi:

— Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun porvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että heidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan muonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit, vaikkei minulla siihen valtaa ole… Mutta maa on hädässä!

— Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana. Ja siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla tuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää Steen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla varustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin Kymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille, koska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät tietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää kaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen Sture päänsä.

Kankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan suussa erottiin.

* * * * *

Mutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista toimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi porvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan edustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti vallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa valtionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että he sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian ankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen sitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan, ja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin auttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin mielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat sitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa näinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta valtionhoitajasta.

Monenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten jännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on samoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä Turkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo talot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta joka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.

— Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.

— Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin…

— Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta, vastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.

Arvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat, värikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä kuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista tulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet eivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan singahtamaan.

Ja niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen Sture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon seuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille pakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti aivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla kielellä, ruotsiksi.

— Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!

— Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.

— Arka nahastaan ja arka vallastaan…

Steen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas mies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme kasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan huutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut solvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle tunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin huovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas jäälle.

Rahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa kirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa seisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten saapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen saapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä käsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti nyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa tervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:

— Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt sen laillista esivaltaa vastaan…

Maunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui, mutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt valtionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta anteeksi pyytäen, virkkoi:

— Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä äärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen hurjuus on epätoivoa…

— Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. — Se seuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta. Siksi te saattekin vastata sen teoista.

Verestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon. Piispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi hetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton suru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis vielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa rikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta ja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä, jolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen kovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi. Näinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se tuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että hänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen pystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten ojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan, kohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla äänellä:

— Menkäämme messuun!

Niinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun kokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se kirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä. Kun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos ja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään rahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä kertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön kertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun tarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman suojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että se valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti hän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan kärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, — esivaltaa, joka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät vielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta ja kansan kalvavasta ahdistuksestaan…

Herkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon, kiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja kun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan, ajoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana, mustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä pilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan suomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä äkillinen muutos johtui.

Linnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan ystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan rahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä kävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän voinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään ääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko hänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka noin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja, itse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja nöyryyttä loukkaajalle…?

Sitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan portille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin olisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:

— Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta kotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!

XVII. JOULUYÖ TUOMIOKIRKOSSA.

Jouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun tuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin ylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja hakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.

Ulkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset tähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä värilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen ihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla, jotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina kun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos sakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja sädekehäisiltä.

Kirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa satojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä kiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät punakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista pyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla seinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa näkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään, harvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä suuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas polvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain kivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan, makasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen toisestaan turvaa hakenut.

Urut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli juhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan valmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin tavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan olevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään, olivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen joulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin huoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova mukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea lohdutusta pyhien armolta.

Niin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma Vapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli lopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa, rukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin edestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja siunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa. Sitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon erotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella oli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä pappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin alttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi Maunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan, niin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi kilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin ovella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan niin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa väikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.

— Airut on saapunut Viipurista, — niin kuulivat läsnäolevat kuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.

— Airutko… tänne?

— Piispalaan. Hän saapui juurikaan. Nyt hän on tällä sakastissa. Isä, Viipuri on pelastettu …

Piispan päätä melkein huimasi, ja hän kiirehti sakastiin niin pitkin askelin, että oli helmoihinsa sotkeutua. Mutta kuoripappien henkeäänpidättävään joukkoon olivat kuuluneet nuo Paavali-maisterin merkilliset sanat: Viipuri on pelastettu! Ja ne sanat uudistuivat siellä nyt moninkertaisina, kun kanungit niitä epäillen, kysyen ja toivoen toisilleen toistelivat, samalla kuin urut kirkossa yhä pehmein soinnuin säestivät teinipoikain päättynyttä virttä. Ne sanat hiipivät tuossa tuokiossa kanunkien mukana korkeakuorosta alas kirkkoonkin, kulkien siellä suhahtavana kuiskeena keskuspilarien välitse sivulaivoihin, rivistä riviin polvistuvain kesken, virvoittaen lamaanpainuneita mieliä ja sytyttäen sammuneita toiveita.

Kirkkorahvas nousi seisomaan, ja yhtenäinen hillitty humaus kävi pääkuorosta ovensuuhun asti. Mitä nuo lentävät taikasanat tarkemmin merkitsivät, sitä ei kirkkoyleisöstä vielä kukaan tietänyt. Airut oli hiihtänyt nyt yöllä piispalaan ja tuotu sieltä sakastiin, se vain tiedettiin, ja sitten: "Viipuri on pelastettu"!

— Onko se totta?

— Onko se mahdollista?

— Onko Jumalanäiti antanut meille niin suuren armolahjan poikansa syntymisjuhlaksi?

— Mistä se tiedetään? Kuka tuo siitä varmuuden?

Niin kyseltiin kirkossa iloisina, hätäisinä, nöyrtyneinä, kärsimättöminä. Onko se totta?

Totta. Varma tieto rauhoitti pian kärsimättömyydestä vapisevat mielet.

Hetkisen olivat urut yksikseen soineet. Yömessun hetki oli käsissä. Piispa astui taas pääkuorista keskialttarille, astui verkalleen, loistavin silmin, kädet rinnalle ristiin solmittuina. Kirkkorahvaan sihisevä surina toukosi samalla hetkellä ja tuskin henkäystäkään kuului väkijoukosta, kun piispa taas polvistui alttarijakkaralle ja kirkkaasti sointuvalla äänellä puhui:

— Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden Vapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut syntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi vihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme raskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum laudamus…!

— Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja teinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään koko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti vain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt, tuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, — oli kuin olisi se nyt täydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat. Nyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.

Kauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista keventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.

Ja vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista savustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka olivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne tulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella tuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa säteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä, ennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita kujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka jäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan edes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että jouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä riensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa, kertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä ihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti luettiin tämä Viipurin pelastus, — filistealaisten tuhantinen joukko oli paennut Davidin heikkoa linkoa!

Monissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi levitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; — surun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan. Nyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut talikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla oikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä juotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale oli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja kauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä sirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana, rupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan taruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä mahtavammiksi…

* * * * *

Piispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun asti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan vapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne olivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti Heinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin kuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.

Mutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle kuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli syyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina siihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli sukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle ja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi hänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin, kertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat muurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja miten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan ristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät mielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä tapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen kuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai hänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan kauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.

Mutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä kuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista johtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä nälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen metsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta surun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta pelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja piispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli runsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:

— Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis niistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!

Öinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului kirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan edustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita ja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta samassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun juhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja Steen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo vastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi, hymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään. Valtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka kasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän, kunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä muutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti kätensä ja lausui:

— Isä, salli minun syleillä sinua!

Poissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan sulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa, käsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti kuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:

— Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja maan, oma.

Ja ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren, hopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin, jatkoi piispa:

— Viipurin ja sen pelastajain malja!

— Pohjaan sen juon!

Eikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen kumolleen kallistanut.

Steen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin pelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun linnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika Oxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta rientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin, joka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli Oxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari päättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän toivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi asiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita. Mutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin perille ennen ratsumiestä, — kun Steen Kristerinpoika karautti Karjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin palasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään kaupunkiin tuota iloista sanomaa.

Vaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle Viipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti koko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen lyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut. Maunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä valtionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut. Kutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi sydämellisesti:

— Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.

— Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. — Sillä arvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä, ennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.

— Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. — Vielä emme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt. Ja moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua sikseen heitä.

— Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja varustamme sen linnat uuteen kuntoon…

Valtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin osoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä pelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat iskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä yöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka kutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen ja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen jääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo ennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.

— Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän rohkaisevasti. — Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme syntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja siksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa…

— Vaikkapa myöhäänkin…

Se oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä uljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat Paavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään omasta puolestaan:

— Ja tulkoon apua taikka ei, me, jotka rakastamme tätä maata, me ainakin taistelemme sen puolesta.

Suomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen, ruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat sytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta ruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon pistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut heitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas piispavanhus äskeisellä äänensävyllään:

— Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme nyt malja sen onneksi!

Sen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan ruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan jatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa huoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden eri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja selvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt airut, — hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän loitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.

Sen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus, jota heti seurasi toinen ja kolmas.

— Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä seisaalleen. — Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme kiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!

— Menkäämme kirkkoon! — Valtionhoitajakin kohosi vakavana istuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen esimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko seurue ulos kylmään yöhön.

Muiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen aukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan raskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän väsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli ollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen päänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi hän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli saanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin jakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren syntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden meren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt ikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain kirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin outoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?

XVIII. HATTULAN KIRKON RAUNIOILLA.

Varhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut kova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496, joten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi eläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi ajoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen alkaneet pitkät, ankarat pakkaset.

Nietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli kuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla valtatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä myöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä sotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla ja linnaa ympäröivissä kylissä.

Linnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan kirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla melkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän alla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien eteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi ja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan. Nämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa kallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä, vanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut, mustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea, jyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut, oli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.

Ryhmä Ruotsin nuoria ylimyksiä nousi törmän laelle, katsellen siitä ääneti ympärillään leviävää lumimaisemaa. Se oli autio, niin avuttoman autio ja matala, että sitä katsellessa mielikin painui matalaksi. Ihmisasuntoa ei näkynyt missään, järvi suli rantain kanssa yhdeksi lumiaavikoksi, ja sinervältä häämöittävä metsänrintakin tuntui kuin arkaillen painuvan kaukaiseen kinokseen. Kirkonpuoleisella rannalla näkyi vain eräitä röykkiöitä, uuninkiukaita ja mustuneita hirsikasoja, jotka vielä todistivat, että oli näillä mailla toki asutusta ollut, vaikka se nyt oli hävitetty pois.

Poltetun kirkon mustuneella oviaukolla puhutteli parvi suomalaisia aatelisherroja pitäjän lukkaria, pitkänhuiskeaa, tärkeän näköistä miestä, jonka he vihdoin hakemalla olivat saaneet käsiinsä. Ääni kalskahti pakkasessa terävältä kuin rauta, ja herrat tiukensivat turkkiensa nahkavöitä, joista leveähuotraiset miekat riippuivat. He näyttivät neuvottomilta.

— Ei täällä ole meillä enää mitään tekemistä, virkkoi pienikasvoinen, huurreviiksinen mies, jonka jo näkyi tekevän mieli rekeen, nahkasten väliin. — Olemme tulleet liian myöhään.

Se oli Henrik Bitz, nuorempi. Hän oli yhdessä vieressään seisovan Klaus Henrikinpojan kanssa äsken palannut Viipurista kotipuoleensa, Turkuun, josta he nyt jo taas olivat joutuneet sotaretkelle, tällä kertaa Hämeeseen.

— Niin, ei täällä ainakaan enää vihollista ole tavattavissa, vastasi Horn-laamanni, vakavana kuten ainakin.

— Arvasihan sen, jatkoi Henrik-herra terästyvällä äänensävyllä. — Vähätpä nuo metsien halki hiihtäneet ryöstäjät jäivät tänne viikkokausiksi meiltä kuritusta odottamaan. Heidän kimppuunsa olisi ollut hyökättävä heti sanoman saavuttua…

Harvapuheinen, hartiakas Lepaan herra yhtyi päätä nyökäyttäen tähän arvosteluun. Mutta Klaus Henrikinpoika oli sillävälin taas kääntynyt lukkarin puoleen, joka siinä seisoi puolikumarassa, kuluneen kauhtanansa liepeet kinoksessa, ja kysyi nyt tältä:

— Milloin vainolaiset tänne saapuivat? Kauhtanamies rupesi laskemaan:

— Nyt on toinen arki… silloin oli sapatin aatto, toista viikkoa sitten. Olin juuri pyhäkelloja soittamassa, kun näin pakolaisia saapuvan Hollolasta päin… ne kertoivat ryssän tulevan. Ja yöllä se jo olikin täällä.

— Eläjät ehtivät toki pakoon?

— Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään juoksivat.

— Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?

— Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen…

Lukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan tarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä Hattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta seudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua tauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan oli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, — paljon penninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun kimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut rautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, — he tuntuivat tunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen alttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen, ettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli partaniekka siihenkin "Ave Mariaansa" lukevan papin viereen ja sivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen kaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen kaatui hänkin…

— Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.

— Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta kynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja raskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan; eikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.

— Entä sinä ja pappi?

— Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja sillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran ruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten, vainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan kuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä. Kansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä kävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin, että se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, — sen oli Jumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.

Sellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon hävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta sitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja vainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.

— Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet polttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin. Mutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille itselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin hiihtämään.

— Minne?

— Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, — nyt ovat kai jo ne jäljetkin ummessa.

— Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, — otappas heidät nyt enää kiinni!

Mutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:

— Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö heitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät ihan linnan alla?

— Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain ja renkejä, selitti lukkari. — Linnan portit olivat koko viikon tiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa erämaille, rakotulien varaan.

— Toimettomuutta ja saamattomuutta!

Herrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin olivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen tarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut. Nyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan, jotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.

— Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien matkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.

— Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin herrat, — Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon neljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen…

— Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä kulmalla olleen kuin moniaita satoja.

— Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen Klaus-herra. — Siitä nyt näette kappaleen edessänne.

— Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa…

Ruotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan Steen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä juuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys päässyt käymään yli Suomen maan.

Viipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten mitta, jonka tämä "pitkä viha" oli Suomen asutukselle tuottanut. Venäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495 poistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas ei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden alussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä Viipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka edellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä joukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa Steen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta kertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.

Steen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa Suomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen pitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta hyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut uskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen yleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten olikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan ennen oli Suomessa nähty, — mutta siihen oli kulunut kallis aika. Kun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta liikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt paljaaksi suuren osan maata ja — mennyt matkoihinsa.

Turhaan vihollista "etsittyään" majaili Steen Sture nyt Hämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa valtionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään tehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli nähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei vihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat kirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka talvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon hävityksen maahan.

Mutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria puhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies jatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.

Se oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut lukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet pahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet siitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli lennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo epäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän sai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, — muistot leppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta. Äskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt Pentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:

— Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai ryöstäviä talonpoikia?

— Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. — Aseissa olivat kaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.

— Ymmärsittekö heidän puhettaan?

— Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin reppurit…

Pentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin. Hänestä nämä kysymykset olivat turhia, — välipä tässä, olivatko ryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta onnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä kiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:

— Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat hiihtää?

— Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan ivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin kuullut:

— Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.

— Vai Savosta!

Pentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset olivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa, että Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi hetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on vainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne hiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä… Hän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön, kostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy…

Mutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä kypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää oli hiljakseen hautoillut, — lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan selvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme, läksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat keskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä noustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien puoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja virkkoi:

— Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.

Herrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.

— Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää tuiman piirityksen.

— Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton, ilmoitti Pentti.

— Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. — Veihän sinne jo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera seitsemänkymmentä ratsumiestä.

— Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan. Päällikkökin kaatui taipaleelle.

— Mistä sen tiedät?

— Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, — valtionhoitajalle on kyllä jo asiasta ilmoitettu.

Pentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että se viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut Savonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa. Tämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä nääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut linnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin aikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä torjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt makaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä oli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan. Ja nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia kokeneen Olavinlinnan kimppuun.

Näitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät vielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit vuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas suuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.

— Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan? kysyivät he. — Vai eikö se linna ole sen arvoinen?

— Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti Klaus Horn vilkkaasti. — Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat venäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen rakennetuksi heidän puolelleen rajaa.

— Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut monet hyökkäykset, lisäsi Bitz.

— Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta uusien vihollislaumain rynnätessä.

— Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. — Herrat olivat näistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina he nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi saatava Olavinlinnaan apua.

Pentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka kävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä tuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon apuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään käsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:

— Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin. Pankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon pyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät syntymäseutuni läpi.

— Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea tuuma se! — virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen. Ja hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli oppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: — Mutta sinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi. Tunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi Olavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen tilalleenkin.

Kuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan oli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, — ja nyt tuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi! Uudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren asemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle heilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis — ja sen hän laamannille vakuuttikin —, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön, jos se hänelle uskotaan.

— Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus rekeen noustessaan.

Samassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena oli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten hetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää etelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni joukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina surumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon lähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden alla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten sieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.

Pian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen järvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset jo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan. Toisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi sitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa matkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut suureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä, hevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein muistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia palkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina ruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain ratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan talonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja punaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi saranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin linnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä kuoppia kinokseen.

Kukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta palaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä linnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin takkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi yhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet siellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan alas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen mäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia autettava tielle.

— Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat kummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon tungoksen läpi pihalle.

— Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle ensiksi.

— Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät juoksujalassa sisään linnan suojiin.

Siellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä päätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet talonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän rekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät isointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat oli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran suulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.

Retkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää järjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin matkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan ja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan luulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään nimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä palaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä kuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi, ei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin olivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen Sturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista paluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten hekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra puolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa suksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta linnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan tämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle — isännimessä vain tuli erehdys —, joka linnanherran sairauden varalta myöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.

Sitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika pisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi hiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi parastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti, sen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät aikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten neuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät suomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle, ja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja muonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään, jolle hänen mielensä paloi.

Mutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen lähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui äskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa ylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin matkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.

Vedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita jalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten hän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:

— Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani, matkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin ohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan eteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan leikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.

— Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke puoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut Suomessa viivyttävän avoveteen asti.

— Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti Tukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. — Mutta me olemme ajatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa tänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina Ruotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.

Läsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen Bjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota valtionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla salata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi heissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se keltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn ivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa, nyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli juonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän palaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa kuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne jättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan sodan vaiheista… Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon näköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä rupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös. Nuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:

— Ehdotuksenne on käskyn veroinen.

— Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet, huudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä. Ja nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: — Me eroamme nyt siis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen tapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!

Herrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta valtionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien käsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen suuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä. Hänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät makuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja tuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja Henrik Bitz, kahden.

— Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä tuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. — Ja Suomen kohtalo on aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!

— Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja suunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen puolustamiseksi. — Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken kuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen pienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja jatkoi: — Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille hienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran sodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa kylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin ennen.

Klaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän viimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:

— Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio on jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.

Hetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle hyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi pian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä viitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti Steen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää. Ennen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja hirsitulet sammuilivat kinoksiin.

Kumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan raudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana, sen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää kuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä Viipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä rekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen, kun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa, joka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen linnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä Vanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä hiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä taipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään sekin pilvi.

Silloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan tuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön tiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan nöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta. Näin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin hänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.

XIX. KILPAHIIHTO.

Pakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin kulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi vesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja paksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan, kun myrsky rajuinta painiaan löi.

Mutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan partiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki, hakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta jo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä he aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella oli somman jälki — karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, — ja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat vainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän, niin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen ollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät aina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä huolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista kohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha, uskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena ja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua ystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja povellaan.

Päijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka kertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät kylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, — näkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti sen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva ryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi välimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut kävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan, kuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.

— Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin hämmästyneenä. — Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.

— Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava. Pelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.

— Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä. Varmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.

— Se olisikin tavattava jo paljoa ennen… Pentti koetti siinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää levottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain ajoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain kannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin, joiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina väistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa ei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi itsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät jaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.

Taival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä, kirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä metsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko edessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko oli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän kinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten käyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta ihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi tavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he rinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset olivat lopulta kääntyneet.

Neuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä jäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun Hintsa mäeltä liukui hänen viereensä.

— Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi verkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla kuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.

— Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi Pentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja tarkastamaan. — Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle päin.

— Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.

— Niin ovat nousseet, — kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyi Pentti kuin itsekseen.

— Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat vieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy kuormia olleenkaan.

Arvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästä lähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikki Saimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen. Mutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleen Savonlinnaa kohti.

Niin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille tarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:

— Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat kuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet sydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.

— Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin näihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?

Vakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, — hän ymmärsi nyt taas niin hyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta hän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada vihiä heidän tulostaan… Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän. Ei, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan noin kiirehtimään… ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka Pentin omaa rintaa riudutti…

Hän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.

— Eteenpäin, miehet! huusi hän.

— Siis minne päin?

— Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, — miehet meidän on tavattava!

Siitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto. Pentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö latu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja murrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä, metsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien editse, — ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa siivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli lumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea metsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön lähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät nuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja kointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja vihollisen laduilla.

Maisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät Sysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain levottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko, vaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja Savon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.

Aamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille latvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle, suon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä Penttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:

— Katsos tuonne, Pentti, tuonne! — Hän viittoi sauvallaan vilkkaasti pohjoiseen päin: — Katso, sieltä nousee savu Sysikorven taloista!

— Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. — Siellä on vainolainen jo perillä.

Hänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään nostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian kamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:

— Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.

— Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, — Karmalan talotkin palavat!

— Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!

Perästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle katsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita savuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä… siellä vihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut sen ilkitöitä hillitsemään!

Intohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun he taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei tarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti. Taas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse ryntäili.

Eräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja virkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:

— Näetkös, kirkko palaa!

— Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti omituisen rauhallisesti. — Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt tarpeekseen lämmitellä!

Mutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:

— Ja tuolla Suopelto suitsuaa, — sokea isäsi on siellä.

— Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi olutta!

Päivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille vihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen viljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse kirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa ja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli lähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain oli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden ruuilla, — syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut taivaltaan suoraan salolle.

Hölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla. He olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli heidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin edustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma, tuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin ukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, — ja poistui. Vielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa, joka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa senvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan kirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan, oli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.

Pentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja piirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan lapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella huokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua pitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi. Suopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt eläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti kierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan poltettujen elukkain käry, — oliko sokea isäkin tupaansa poltettu? Ei. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla makaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli hän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä kepertynyt…

Pentti nosti vainajan saunan lattialle — se oli toki sentään polttamatta jäänyt — ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin vieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia vuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut maailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden perijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä virike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut… Joku tuli vihdoin, — tuli surma. Tuli poikakin lopulta, — tuli liian myöhään!

Kyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti silloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti suksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen sisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa kohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei hän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän elämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä ajaksi.

Tuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä kirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen metsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut, — edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko parhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä vereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.

Mutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet pitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt illan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä kinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä, oivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä, jos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli tehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi…

Silmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa hänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman ahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen, että nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti pystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden Hintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven taipaletta… Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa jättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata yksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan pyrkivän mielen.

Kun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi jatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein toivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä taipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin, ketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään mielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on sisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se ehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille. Ja Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran menetti…

Niin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä louhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut vainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta tapaa ja saa iskeä, kostaa… Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja taas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.

Päivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui Savukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut erämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei aamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan, niinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä mäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä metsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt laskeutua.

Hintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen koillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:

— Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?

— On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.

— Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? — Ehkä lämmittelee siellä vielä… Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta; hän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon seuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka yli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja kävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät suuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan… ne johtivat taipaleen ohitse lahdenpohjaan päin… Mitä tämä merkitsee? Eikö olekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen yöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?

Toivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden yli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa, talo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi: Polttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu. Pystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu nousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva. Vihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti taloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän jo repäsi tuvanoven auki.

Liesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan; perhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion tervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen selittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta tapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien pakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan koskematonta.

— Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen, ehtimättä hyvää päivääkään tehdä.

— On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi tulijat. — Äsken se lähti, — luulimme sen taas palanneen, kun teidän askeleenne kuulimme.

— Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? — Niin kyseli Pentti hengästyneenä, vielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.

— Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt peremmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta Pentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin hölmistyneenä:

— Kosoinen — yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja miksi hän tuvan polttamatta jätti?

— Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän perässään.

— Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet asiamme, selitti Hintsa.

Pentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia kysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja pelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi ymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen muistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan, jonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut, ja hän huudahti:

— Kävi ja läksi…! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille tehdyn vuoteen luo:

— Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön luuli ja tänne jätti, — paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä ollakaan.

Pentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan, kalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet verettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki, että vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.

Hetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti siihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan tyynellä äänellä hän virkkoi:

— Niinkö säikähti tyttö vainolaista?

— Säikähti, — eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu. Ja naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:

— Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja syliinsä koppaa…

— Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti…

Pentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka talonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo tänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä tärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään, mutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.

Emäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului hiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä ensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi kauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, — heti hänet tunsivat Karjalassa orjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat nukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan koko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen edustallakaan ollut kuin pari miestä, — pääjoukko oli hiihtänyt ohi, perästään tulevia paeten.

Nähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut. Vuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada mielisuosiolla mukaansa lähtemään… oikein lempeästi se oli Markettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö oli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle, eikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli karjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön syliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt kantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin pielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna hänen sylissään, kuin kuollut… samanlaisena kuin tuossa vielä maatessaan.

Synkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa kynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen nousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.

— Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti taas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.

— Äsken juuri ennen sinun tuloasi, — katso, sama päre palaa vielä pihdissä, kertoi Manu. — Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja kävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan…

— Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset itku kurkussa.

Kotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi ääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön äsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko se säikähdystä, kauhua… vai oliko se niiden vanhain loitsujen uusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu? Niidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo vapautunut vainolaisensa tenhosta?

Silloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin, niinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas nousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi, ja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein silmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa olevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti heräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Penttiin… Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta hetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli hänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja siitä kuiskasi:

— Tulit, Pentti… tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt silmät eivät minua enää vaani.

Pentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti:

— Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja nytpä siitä kostutkin taas…

Mutta tytön katse raukesi uudelleen.

— En jaksa kostua enää… se otti liian kovalle, kuiskasi hän. — Hanki Pentti itsellesi toinen morsian…

Kapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä ääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna vuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat katkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään pidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi, kuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.

Itkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista. Silloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja. Hän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli äskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne. Mutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä vainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton tunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen verivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt… Marketta oli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli katkennut. Hän oli voittanut… Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti yhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto oli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet pois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja rientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli taas mies suksille noustessaan.

Hänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän rinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.

— Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä pihalle saatellessaan.

— Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon livisti… hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen, pitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se isketään!

Verrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti Pentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille. Päivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta hohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet. Kirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui sivakka koston suoraa latua.

Lähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä näki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen, joka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti lähemmäs… se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja ähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut vastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.

— Hintsa, miten sinun on käynyt? huudahti Pentti. — Miksi lähdit tänne yksin edeltä hiihtelemään?

— Se on jo suoritettu, vastasi lumeen istahtanut roteva mies iloa ja ylpeyttä helähtävällä äänelle.

— Niin mikä?

— Kostopa tietysti!

— Tapoitko Kosoisen?

Luisevakasvoinen jättiläinen päästi leveän naurun ja kertoi riemua uhkuen:

— Hiihdät tästä eteenpäin puolen neljännestä, niin kaksi miestä tapaat tiepuolessa, — toinen niistä on Kosoinen.

— Siis hiihdit perään ja tappelit?

— Pelkäsin vainonmiehen livistävän sillaikaa kuin siellä tuvassa viivyskeltiin…

— Entä itse, — sinut he repivät?

— Tuikkasi keihäällään roisto…

Sillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki, jolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon, kertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä pakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme miestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian hengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun, eikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, — mutta siihen jäi myöskin karjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan huolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat pettivät…

Pentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä tuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja lauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen virike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan suuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä tyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin sitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli joku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa tuntui ontolta ilman sitä.

Harvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa veripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän kiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa, jossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista hankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun vihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä. Lakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä ei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden mäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja valveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, — ei, kauhua ja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat, harmajankalpeat kuolleenkasvot.

Pentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan vieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, — hän kaatoi sen temmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.

— Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet miehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä katselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he matkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin julmaksi ja raa'aksi kuvattavan. — Olisit antanut haaskalintujen noukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, — mitä häntä säälit!

— Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, — jo on Kosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!

Aurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen solakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen. Se paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin lumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen valahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen vainonmiehen kasvoille.

XX. RAUHA MAASSA.

Kyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran tummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan milloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai suuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta solisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen haltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se ei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia, joka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin kupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.

Jo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle ne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he olivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen he siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät sitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen vanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien keväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä lehdon tuores tuoksu.

Satamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä pitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina kolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen lähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan puettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä. Hänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään parvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet silmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.

Linnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia ja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi juurikaan keskeytynyttä keskustelua:

— Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne takeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja pysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista asutusta.

— Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista vanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin poikiin jatkoi hän: — Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos meillä olisi petos mielessä, — pakko nyt käskee. Vastaattehan te, herra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?

— Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi. — Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta kuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa peltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät pedot, — metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan viljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.

— Se on jo tullut.

— Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas herää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.

Karjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön suoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan mailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo lopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli kaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli kostaja hävittänyt, — nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena. Siksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi olivat he nyt Olavinlinnassa.

— Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset kehottaisivat ryöstöretkelle…

— Emme lähde. Ovathan poikamme täällä…

— Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla pysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten miehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa, Karjalan miehet!

Talonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan. Vartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja tuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi päätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi päiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa porskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.

Uusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, — se oli rälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt Kylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut siitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa porhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua venäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen apuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä ryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon uuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko jo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa sen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken puute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä ryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan aikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.

Kolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja se kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin siirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden karjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten talonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa, ja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he rupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet muuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät karjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa rauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina. Ja nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa tuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit takuunsa.

Nyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty aivan viranomaisten ohitse, — oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran hän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän leikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen karhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt hänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän samalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä nyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka hetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja, ponnistuksia…

— Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. — Sitten kai makaan täällä kuin talvikarhu pesässään.

Pentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän muistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot juuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta, jossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti vihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena paljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet vastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän laskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja jakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet leveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo linnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, — se oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven takamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.

Mutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli reippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään, kääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:

— Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa jo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset parastaikaa lehdeksillä koristavat.

— Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!

Tulija oli näet Viljo, — hän saapui siihen suoraan saunasta punoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin viisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena vielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli hänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:

— Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkin Olavinlinnassa.

— Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?

— On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, — saunaan sitä jo kipollisen sain.

— Ja morsianta puetaan?

— Niinpä luulen, näkemään en päässyt.

— Mutta pian pääset, — onneksesi olkoon, Viljo! Viljo oli nyt oleskellut Olavinlinnassa aina siitä asti, kun hän Viipurin piirityksen päätyttyä oli sieltä hiihtänyt tänne sanaa tuomaan. Ja hyvin oli se aika mennyt. Sillä olipa nuorukainen siellä uudistanut sen pikaisen tuttavuuden, jonka hän ensi käynnillään oli tehnyt Kylliäisen tyttären kanssa. Siitä oli taistelujen lomahetkinä kehittynyt lemmenleikki ja kihlaus. Aina näihin asti oli näet Kylliäisen leski perheineen viipynyt linnassa, hoitaen sen emännyyttä. Mutta nyt aikoi hän muuttaa pois miesvainajansa vanhalle tilalle Savilahteen — ensi avovedeksi oli se muutto suunniteltu — ja Viljon piti seurata häntä sinne. Mutta ensiksi olivat häät vietettävät, ja siksi nyt tuossa muuten ilottomassa erämaanlinnassa kerrankin ilojuhlaa valmistettiin, siksi sen harmaita kiviseiniä vihrein lehdin puettiin.

Pentti oli noussut ja taputti ystäväänsä olalle:

— Niin, tänään lyödään tapit auki — onpa siksi varoja vielä Olavinlinnassa, vaikkeivät Viipurin muonavenheet vielä olekaan saapuneet.

Ja hän huusi ylös muurareille, jotka siellä korkeilla telineillä aina vain ahersivat linnan valleja korotellen:

— Alas sieltä miehet ja juhlatamineisiin! Tänään on meillä keskiviikkoinen pyhä!

Soturit olivatkin jo juhlan kunniaksi pukeutuneet sinisiin mekkoihinsa ja kiilloittaneet leveiden hirvennahkavöittensä suuret, vaskiset soljet. Ja linnan pappi, mestari Eerikki, oli aamusta asti linnankirkossa pessyt pölyttyneitä pyhäinkuvia ja hangannut alttariastioita. Kaikki olivat juhlatouhussa. Viljo oli näet linnan väen suuressa suosiossa, ja kaikkien lemmikki oli myöskin se nuori neitonen, erämaanlinnan kukka, joka hänelle oli morsiameksi lupautunut.

— Kohta paukahtaa merkkilaukaus. Vie siitä sana sisäsuojiin, virkkoi Pentti. Hän läksi, Viljon kiirehtiessä linnaan takaisin, verkalleen nousemaan kapeita kiertoportaita siihen salmenpuoleiseen päätorniin, jossa suuri hälyytyskello oli ja jota senvuoksi oli ruvettu kellotorniksi sanomaan. Siellä hän vartijan kanssa yhdessä latasi jykeimmät tykit ja tuokion kuluttua kävi niitä peräkkäin laukasemaan. Kalliot tärähtivät ja kaukaisilta raunioilta vastasi kaiku, — sellaisella paukkeella piti sotapojan häiden alkaa!

Linnassa loppui juoksu ja hälinä, ja kun linnanpäällikkö hetken kuluttua laskeutui kellotornista alas ja puolipimeätä käytävää pitkin astui keskikerroksessa olevaan holvikirkkoon, silloin olivat siellä jo vahakynttilät sytytetyt alttarilla ja kattokruunussa ja iloinen, kirkas valo tulvahti häntä vastaan. Kirkon rosoiset seinät olivat verhotut vaaleilla kankailla, ja lattialle oli siroteltu tuoreita katajanoksia. Juhlapukuinen häärahvas oli jo koolla. Eerikki mestari oli kuluneen, mustan kauhtanansa päälle vetänyt hohtavanvalkoisen messupaidan, ja seisoi siinä asussa kirkon itäiselle seinustalle rakennetun alttarin edessä. Pentin tultua astuikin morsiuspari saattomiehineen heti sisään, polvistuen papin eteen vihkimäkatoksen alle.

Loistottomat olivat vihkiäismenot kaukaisessa erämaanlinnassa. Eipä ollut loistoon tottunut se vihittävä parikaan, jota pappi nyt priiskoitti siunatulla vedellä. Morsiankin oli nuoruutensa viettänyt tässä umpinaisessa linnassa, jonka aina, yöllä ja päivällä, täytyi olla valmis häätämään vihollisen hyökkäyksiä ja jossa taistelu oli seurannut toistansa; se levoton aika olikin painanut vakavuuden leiman hänen olemukseensa. Mutta Pentti katseli kuitenkin kadehtien ystävänsä onnea. Hänen oli vaikea estää mietteitään pääsemästä niille oman onnenkaipuunsa luvattomille retkille, joilta hän ne oli ainaiseksi karkoittanut. Siksipä hänestä tuntuikin helpommalta, kun pappi lopetti messunsa, saneli siunauksensa, "Agnus Dei", ja hän pääsi, morsiamen äitiä käsipuolesta taluttaen, johtamaan häärahvaan suureen linnantupaan, jossa pitkät, valkoisiksi höylätyt pöydät jo olivat valmiiksi katetut.

Kevätkoivuilla ja kirjavilla kankailla oli tämä linnan mustaksi savustunut, kolkko arkitupakin nyt iloiseen juhla-asuun puettu, eikä siellä tänään talikynttilöitä säästetty. Olipa peräseinämälle, jota koristivat linnan perustajan Erik Akselinpoika Tottin ja sen nykyisen lääniherran, Steen Sturen, vaakunat, niiden edustaisiin vaskijalustoihin lainattu kirkosta oikein paksut, punaiset vahakynttilät.

Jo tuntui juhla juhlalta. Pentti istahti pöydän päähän Eerikki-mestarin viereen, jonka piti nuorelle parille pitää hääpuhe, ja ensimäinen haarikka lähti kiertämään janoisten miesten pitkiä rivejä.

Mutta parahiksi olivat ne ensimäiset viisivanteet kierroksensa tehneet ja nälkäinen juhlarahvas päässyt puukkoineen ja lusikoineen pitoruokain kimppuun, kun kellotornin vartija rupesi hälytyskelloaan läppäämään. Pala pysähtyi hampaiden väliin pureskelijoilta, miehet kavahtivat pystyyn ja linnanherra kiirehti ensimäisenä ovelle. Uuden torninkin vartija kuului jo torvellaan säestävän toverinsa soittoa.

— Outoja vieraita tulossa!

— Tulikohan tästä juhlatappelu!

— Karjalaiset, katalat, taisivat taas meidät pettää!

Niin huudahtelivat miehet noustessaan rymyten ruokapöydästä ja hakiessaan naulakoista juhlapäiväksi poisriisumiaan aseita.

— Jos pettivät, ei näiden mukulain hinta ole suuri, virkkoivat he ohi viilettäessään noille oven suuhun aterioimaan asetetuille karjalaispojille, jotka nyt säikähdyksestä vavisten ja toisiinsa likemmäs painautuen kuuntelivat torvien pärinää, aavistaen, mitä se saattoi heille merkitä.

Viljokin oli noussut morsiamensa vierestä ja kiirehtinyt muiden miesten mukana ylös torniin. Mutta toisten naisten puoli-itkuisina vaikertaessa, ettei tätäkään päivää saatu sodatta viettää, istui morsian itse rauhallisena kunniapaikallaan, ikäänkuin tämä soitto, johon hän oli lapsuudestaan tottunut, olisi luonnostaan kuulunut hänen hääpitoihinsa. —

Tornin laelta katseli Pentti Heinonpoika noita kaukaa Kaupinsaaren kupeitse soutavia venheitä, joiden lähestyminen oli vartijoita huolettanut, katseli niitä pinnaltaan rauhallisena, mutta mieleltään hämmentyneenä. Oliko sittenkin vain vilppiä noiden aamulla lähteneiden karjalaisten vakuutus? Saapuvia venheitä oli kolme, ja sotavenheitä ne olivat… keihäskasat olivat keulassa ja soutomiehiä oli paljon; mutta mitä miehiä ne olivat, sitä ei vielä voinut nähdä. Pentti oli jo käskenyt täyttää tykit ja vivuta laskusilta ylös rantaportilta, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt vainolaisen aikeita.

— Miksi ne näin keskipäivällä kohti soutaisivat, sehän ei ole heidän tapojaan, puheli hän siinä kuin itsekseen, yhä selälle tähystäen.

— Luulisivatko meidän jo olevan juhlahumalassa, arveli miehistä muuan. — Karjalaiset kyllä näkivät, että täällä pitoja hankittiin.

Sotavenheet soutivat lähemmäs, ravakasti ja arkailematta soutivatkin, ja väleen lyheni välimatka. Jo saapuivat ne virran alle ja käänsivät keulansa suoraan linnaa kohti.

Viljokin oli jo ehtinyt torniin, ja hän nyt Pentille iloisesti huudahti, virralle viittoen:

— Katso, etuvenheen perässä istuu kypäräniekka mies. Katso, hän kädellään tänne viittoo, — kuin ystävä ainakin.

— Ystäviä ne ovatkin, virkkoi Pentti, laueten jännityksestään. — Ei katkaissut sota hääjuhlaasi, Viljo!

— Ovatko ne viipurilaisia?

Melkein hämillään käänsi Pentti äsken vielä niin pingoittuneet kasvonsa miehiinsä päin ja purskahti hilpeään nauruun, huudahtaen:

— Elkää hiidessä niitä venheitä upoksiin ampuko, niissä on meille sekä suolaa että viljaa ja tulirakeita lisäksi.

— Ovatko siis Viipurin muonavenheitä?

— Etkö tunne perässäistujaa vieläkään, Viljo?

— Mitä… elähän… on tottatotisesti se Knut Posse itse!

— Knut Posse!

Miehet valtasi iloinen hämmästys, ja vielä nopeammin, kuin äsken olivat kellotorniin nousseet, laskeutuivat he nyt sieltä pitkänä, jyryävänä jonona alas noita puolipimeitä kiertoportaita myöten. He kiirehtivät vesiporalle, jonka siltalaituri taas vinkuen vivuttiin alas, ja tuokion kuluttua siinä jo Pentti Heinonpoika tervehti ritaripukuista vanhusta, Viipurin kuuluisaa sankaria, vieraanaan.

— Terve taloon!

— Terve tultua Savoon, jalo Posse herra! Savon uusi linna kuului Viipurin käskynhaltijakuntaan, ja Viipurin linnanherrat olivat siis Olavinlinnankin ylimpiä päällikköjä ja vastuunalaisia siitä. Siitä syystä oli Knut Posse nyt kerran lähtenyt itse tarkastusmatkalle tuohon kaukaiseen erämaanlinnaan, jolla oli niin tärkeä valtiollinen merkitys, mutta jossa hän ei näinä kuluneina sotavuosina ollut joutanut käymäänkään. Savonlinna oli saanut hoitaa itsensä. Sen kohtalosta oli Viipurissa usein oltu huolestuneita, kun oli tunnettu, miten vihollinen alituiseen sitä ahdisti! Nytkin, kun ei sieltä koko talvikauteen ollut saapunut mitään tietoja, oli Posse jo peljännyt pahinta. Siksi oli hän nyt ensi avovedellä lähtenyt sinne miesjoukon kanssa apuvaroja tuomaan, ja ilokseen hän nyt näki huolensa turhaksi: Tukevana, lujana seisoi erämaanlinna pystyssä vartiopaikallaan.

— Mitäs te täällä äsken ammuskelitte? kyseli Posse ensi sanoikseen, törmälle noustuaan. Hän oli vilvoitellakseen nostanut kypärähatun päästään, ja ihmeekseen Pentti näki, että nuo ennen vain harmahtaneet ohimokiehkurat nyt olivat lumivalkoiset. Mutta käynti oli sotavanhuksella vielä notkea ja reipas, ja nuortealla äänellä hän puhettaan jatkoi:

— Luulimmepa ryssäin taas olevan teitä hätyyttämässä ja siksi soudimme niin hurjasti muka mekin leikkiin ehtiäksemme. Sillä tykit täällä paukkuivat.

— Se oli ilopauketta vain tällä kertaa, vastasi Pentti naureskellen. — Tulette parahiksi nyt häihin Olavinlinnaan, ja mieluisia vieraita olettekin.

— Vai siksi ovat täällä portit lehdespuvussa ja neidet vyöllisvitjoissa. Häät, — kenen, sinunko?

— Ei minun…

Pentti kertoi nyt tarkemmin, minkälaisia juhlia Olavinlinnassa tänään vietettiin, ja herkkämielisenä, sydämellisenä kuin ainakin yhtyi Knut Posse heti siihen ilojuhlaan, — sulhon hän hyvin muisti Viipurin piirityksen ajoilta. Vieraat saatettiin suoraan katettujen pöytäin ääreen ja kaksinkertaisella riemulla käytiin keskeytynyttä hääateriaa jatkamaan. Sillä suuri ilonhetki oli Olavinlinnassa aina se, kun sinne saapui vieraaksi ystävä, kertomaan ulkomaailman uutisia. Pitkän talvikauden oli tämä erämaanlinna nytkin ollut eristettynä lähimmästä naapuristaan, Viipurista, eikä siellä tiedetty mitään siitä, mitä tällävälin oli muualla tapahtunut.

Tapahtunut oli kuitenkin kuluneena talvena paljon, paljon sellaistakin, mikä Savonlinnan puolustajia läheisesti koski. Sodan jatkuneista vaiheista senvuoksi tietysti ateriapöydän ääressä ensiksi kerrottiin. Taas olivat venäläiset tehneet ryöstöretkiä Suomeen; varsinkin olivat Vienan miehet tuhonneet koko Pohjanmaan rannikkoasutuksen Torniosta Kalajokeen asti. Mutta olipa Suomen puoleltakin vastattu ja tuntuvammin kuin ennen. Niin oli Knut Posse yhdessä Viipurin jääneiden Ruotsin herrain kanssa tehnyt sotaretken Inkeriin, valloittaen venäläisten uuden Iivananlinnan, ja näillä toimenpiteillä oli vainolainen toki saatu pidetyksi kurissa. Maunu-piispa oli edelleen innolla avustanut varustustoimia. Olipa valtionhoitajakin taas käynyt Viipurissa, josta silloin rauhanneuvotteluja oli pantu alulle. Mutta viimeiset Olavinlinnaan saapuneet viestit olivat tietäneet niiden neuvottelujen rauenneen, ja suuriruhtinaan oli kerrottu taas kokoavan uutta sotajoukkoa Suomen tuhoksi.

Tämä kysymys se erämaanlinnan miesten mieliä enimmän jännitti. Kuin kaikkien puolesta kysyi Pentti yhtäkkiä Possen kertomusten lomaan:

— Onko mitään tietoja venäläisten tämänkesäisistä aikeista? Vai vieläkö rauhasta neuvotellaan?

— Rauhastako? kysyi Posse silloin kummissaan. — Ettekö siis vielä tiedä…?

— Mitä? Mehän olemme eläneet täällä umpisäkissä.

— Rauha on tehty. Johan siitä on monta kuukautta aikaa.

— Rauhako tehty?

Lusikat pysähtyivät miesten käteen ja huulille kohotettu haarikka jäi kallistamatta, — niin outo ja odottamaton oli linnan miehille tuo suuri uutinen. Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka ei siitä ihan ensi sanoiksi oltu kerrottu. Etenkin valtasi linnan naiset sanomaton helpotuksen tunne, ja voimatta riemuaan hillitä huudahtivat he nyt ääneensä, vaikka se olikin sopimatonta näin miesten pöydässä:

— Kiitos Jumalalle, kiitos siitä sanasta!

— Taukoo siis kerrankin tämä sota?

Hetkisen vallitsi äänekäs surina tuossa suuressa huoneessa. Kaikki puhuivat ristikkäin, kysyivät, iloitsivat ja ihmettelivät, ja miehet kokoontuivat pöydän päähän, johon Posselle oli siihen papin viereen tila tehty, kuullakseen tarkemmin tuosta uskomattomasta uutisesta. Posse kertoi:

— Rauha on tehty, enpä tottatosiaan muuten minäkään olisi täällä, — miten olisin voinut Viipurista poistua! Kuuden vuoden rauha, jota sitten toivottavasti jatketaan; ristiä on suudeltu, rauhakirjat kirjoitettu, kaikki on valmista! Me saamme nyt rauhassa levätä, mutta kylläpä sitä tottatosiaan tarvitsemmekin.

Jo heti joulun jälestä, jolloin taas vihollisten uutta hyökkäystä odotettiin, oli Viipuriin äkkiarvaamatta saapunut Käkisalmesta sanantuoja, joka kehoitti Suomen herroja lähettämään rauhanneuvottelijansa Novgorodiin. Paljo ei siihen sanomaan Viipurissa aluksi luotettu, sillä rauenneita rauhankokouksia oli jo pidetty monta. Mutta kun valtuutetut nyt saapuivat Ilmenjärven rannalle, niin he huomasivat, että suuriruhtinas tällä kertaa tarkoitti totta. Paljo oli tuo pitkä sota häneltä niellyt miehiä ja varoja, mitään voittoa tuottamatta, ja nyt oli Suomi taas varusteissa, — hän peräytyi. Solmittu rauha jätti nyt rajat entiselleen, ja sopimuksentekijäin mukana palasivat Viipuriin jo monet vangeiksi joutuneetkin, kuten Maunu Frille, todistamaan rauhan palanneen. Ja taas oli Viipurikin ruvennut ikäänkuin raunioittensa alta heräämään.

Niin kertoivat nuo mieluiset vieraat. Posse kohotti haarikkansa ja joi maljan Olavinlinnalle, jota viholliset niin sitkeästi olivat koettaneet valtaansa saada, mutta joka yhtä sitkeästi oli puolensa pitänyt, tehden siten rauhansaannin mahdolliseksi. Ja Savon miehet vastasivat, siemaisten syvältä keltaisena kuohuvaa olutta:

— Kiitos Viipurin vapauttajalle! Rauhan malja! Sanomattomasti helpottava oli se tunne.

— Maassa on rauha! — Tämä sanoma oli tänä kevännä, elämää palauttavana, elämisen rohkeutta antavana, kajahtanut pitkin Suomen saloja, yhdestä hävitetystä kylästä toiseen, joihin niiden henkiin jääneet asukkaat arkaillen palailivat. Se oli kadonneita omaisiaan hakevain matkamiesten mukana levinnyt metsäisiin piilosaunoihin, tuoden lohdutusta niihin jo näivettyneisiin mieliin, jotka eivät enää olleet uskaltaneet toivoa armoa kurjuuteensa. Hitaasti tuota sanomaa uskottiin, mutta kun se vihdoin uskottiin, rupesi elinvoima orastamaan, ja jo tänä kevännä kaatuivat lehdot Etelä-Suomessa uusiksi halmeiksi ja uusia asumuksia ruvettiin siellä rakentelemaan poltettujen tilalle. Sisä-Savon kaukaisille sydänmaille, jotka kauimmin olivat kärsineet vainosodasta, ei tuo sanoma vielä ollut ehtinyt, mutta ne linnanmiehet, jotka nyt olutpöydän ääressä siitä iloitsivat, ne tiesivät, että missään muualla se sanoma ei voinut tuottaa niin suurta helpoitusta kuin näiden salojen sanomattomia kärsineen asutuksen joukossa. Ja näitä omaisiansa ajatellen nuo kovia kestäneet miehet yhä uudelleen huusivat toisilleen haarikkaansa kohottaen:

— Rauha on maassa! Taas voidaan korvessakin elää!

— Se oli paras häälahja niille, jotka korpitöihin aikovat, virkkoivat he vastavihittyä pariskuntaa onnitellen.

— Nyt kannattaa todella ajatella vastaratkoon lähtemistä, lausui Penttikin, yhtyen ystävänsä iloon. — Mutta tänään juhlitaan. Taitaapa tullakin Savon linnaan tämän jälkeen taas arki!

Niin soi remuava riemu pitkin pitkää, keväistä päivää erämaanlinnan muuten ilottomassa tuvassa, ja oven puolella pantiin pian käymään hilpeä karkelo, jota säestivät kanteleen tänään iloisilta helähtävät kielet. Mutta kun päivä iltaa kohden painui, nousi Pentti juomapöydän äärestä, lähteäkseen tarkastamaan, miten vartijat tämän juhlahumun keskellä malttoivat torneissaan valvoa. Ja häntä seurasi tälle kierrokselle Knut Posse, joka samalla tahtoi tarkastaa linnan varoja ja varustuksia.

Äänetöntä oli kaikki linnassa ja sen muurien ulkopuolella. Rauhaa tuntui olevan luonnossakin. Liikkumattomina lepäsivät laajat vedet, kuvastaen pintaansa metsättömäin saarten kaljut kalliorannat ja itse linnan raskaat, paksut varjot.

Linnansaarta kiertäessään saapuivat soturit, vanha ja nuori, sen itäiselle alankorannalle, joka vielä oli muurittamatta, Pyhän Eerikin uuden tornin juurella. Siellä oli linnan hautuumaa, ja paljon vereksiä hautakumpuja siellä olikin. Astelijat pysähtyivät hetkeksi muita korkeamman kummun viereen, johon puuristi oli pystytetty Kylliäisen muistoksi. Sen ääressä hetkisen pää kumarassa seisottuaan virkkoi Posse:

— Pietari Niilonpoika oli varova äijä, — kuinka joutui silloin viisaskin niin vipuun, että päästi vihollisen saarelleen ja että siinä leikissä henkensä menetti?

Pentti kertoi silloin tapauksen, niinkuin se hänelle itselleen oli monasti kerrottu:

— Pakkanen oli ollut kova, niin että Kyrönsalmikin oli jäätynyt. Yöllä nousi sakea pyry ja tuuli tohisi. Venäläiset olivat vetäneet valkoiset paidat mekkojensa päälle ja kapusivat kinoksia myöten muurille, vartijain näkemättä. Vasta kun vainonmiehet rupesivat muurilta linnaan laskeutumaan, vasta silloin heidät älyttiin. Tiukka oli ollut taistelu, ennenkuin viholliset perääntyivät, — siinä sai ukko haavansa.

— Niin, sitä tietä on mennyt monta kunnon miestä näinä sotavuosina. Onpa kuin ihme, että meitä on muutamiakaan jälellä.

Näin huoahti Posse. Pentti huomasi sotavanhuksen muistojen siirtyneen taas noihin Viipurin taisteluihin, jotka he yhdessä olivat kestäneet; ja hän kävi sen vuoksi kyselemään Posselta piirityksenaikaisten yhteisten tuttavien kohtaloita. Mättäälle istahtaneena niistä nyt Posse kertoi. Kertoi, kuinka Degen-ukko yhtä yksivakaisena ja valppaana kuin aina ennenkuin vartioi Torkkelin linnaa, joskin poikansa kuoleman jälkeen entistään vielä harvapuheisempana. Steen Sturen viimeksi palatessa Viipurista oli häntä nyt vihdoinkin seurannut Ruotsiin uljas Sigrid-rouva perheineen. Kirsti-neitikin, joka Väkitornin taistelun jälkeen aina oli käynyt mustiin puettuna, oli kuitenkin nyt kulkenut Naantalin naisluostarin ohi, mihin oli uhannut pysähtyä. Mutta Steen-herran itsensä kuului siellä Ruotsissa nyt lopultakin käyneen huonosti. Vaikka hän niin kauan ja niin taitavasti oli juonitellut säilyttääkseen vallanohjat käsissään, oli hänet nyt kuitenkin erotettu valtionhoitajan toimesta. Ja hänet kuuluu lopultakin kaataneen se saamattomuutensa Suomen puolustamisessa, jota hän kaikkein vähimmin oli varonut. Ei edes Maunu-piispakaan, vaikka hän hyväsydämisyydessään oli unhottanut kaikki kärsimänsä loukkaukset ja asettunut Steen-herran puolestapuhujaksi, ollut häntä enää voinut kaatumasta auttaa. Suomen herroista olivat useimmat, senjälkeen kun Viipuriin oli saatu riittävästi vakinaista varustusväkeä, vetäytyneet kotioloihinsa. Ainoastaan Tönne Eerikinpoika rakasti yhä edelleen usein kiiltokypäräisen lipullisensa etunenässä ratsastella tuon uudestasyntyvän kaupungin katuja, sen asukkaiden ainaisena suosikkina.

Possen kertoessa virvoittivat nuo tarinat Pentin mielessä kauan sitten hautautuneita muistoja, — tuo puolentoista vuoden väliaika, jonka hän oli ollut Viipurista poissa, tuntui hänestä niin kovin pitkältä. Hänen ajatuksensa askartelivat ennen kaikkea eräässä ongelmassa, jota hän näinä välivuosina usein oli mielessään hautonut, ja hän kysäsi nyt äkkiä Posselta:

— Kansan kesken kerrotaan, että Väkitorni räjähti noitavoiman avulla. Eihän siinä ole mitään perää?

— Väkitornin räjähdytti palava terva, joka juoksi ruutisäiliöön,— näithän sen itse. Tuota tornia, jota Winholt nyt juuri uudestaan rakennuttaa, sanomme nykyisin Pyhän Andreaan torniksi. Jos meidät silloin ihme pelasti, niin oli kai se Andreas-pyhimyksen, eikä noitien ihme. — Posse nousi taas kävelyään jatkamaan ja lisäsi tuokion kuluttua: — Antakaamme kansan uskoa ihmeisiin; ehkä se siten paremmin kestää vastaisetkin kohtalonsa. Mutta mehän tiedämme, että ainoastaan miesten kunto tekee ihmeitä, — sillä voimalla olet sinäkin edelleen Olavinlinnasi säilyttävä.

— Ja Viipurissa tekee niitä ihmeitä edelleenkin Knut Posse.

Pentti huudahti sen innostuneena, vastaisia vaikeuksia ajatellen. Mutta valkotukkainen vanhus pysähtyi, ja hänen äsken uljaalta helähtävä äänensä vaipui matalammaksi, melkein surunvoittoiseksi, kun hän vastasi:

— Tekee, jos häntä siellä taas kerran tarvitaan. Mutta aika on muuttunut, Pentti. Minä olen vanha. Torkkelin linna siirtyy taas nuorempiin käsiin, ja minä siirryn pois, niinkuin kerran ennenkin.

— Poisko? Taasen?

— Niin, nyt ei minua siellä tarvita. Viipurissa on nyt sotaväkeä kyllin, on laivoja, on muonaa, ja rauha on tehty. Hätä on kaukana ja minulle on annettu muita läänejä — menen Kastelholmaan lepäämään.

— Ette ole vielä niin vanha, lausui Pentti valitellen. Mutta Posse paljasti päänsä ja virkkoi:

— Katso tukkaani, — näin se valkeni niinä päivinä, jolloin Väkitornin räjähdyksen jälkeen odotimme uutta hyökkäystä. Silloin olin minäkin ruvennut epäilemään. Niin: aika on muuttunut, muut astuvat aisoihin, itse tahdonkin levätä.

Pentti oivalsi, ettei vanhus halunnut siitä asiasta enempää puhuttavan. Ääneti astelivat he eteläistä muurinkuvetta myöten ja saapuivat sitten takaisin Vesiportin luo. Linnan suojista kajahti, kun ovia availtiin, ulos illan rauhaan iloisen karkelon ääni, johon sekaantui kanteleen pehmoinen soitto. Mutta alhaalla vesirajassakin oli pientä liikettä. Siinä oli laiturin vieressä varpelaudoilla varustettu venhe, johon Kylliäisen leski nyt jo hääpäivän iltana sälytteli tavaroitaan. Viljo morsiamineen, jotka myös olivat lähteneet pitotuvasta virvoittelemaan, seisoivat rinnakkain venheen vieressä.

— Siinäkö jo venhettänne kuormitatte, virkkoi Pentti toverilleen hiukan hämmästyneenä. — Siis jo aamulla aiotte lähteä soutamaan?

— Aamulla aikaiseen.

— Mihin sellainen kiire, Viljo?

— Nyt on töiden aika, Pentti, jos mieli päästä salolla ukonmaljaa juomaan. Kevätkala on pyydettävä, ja kaadettava on kaski. Ja taival on pitkä Savilahteen.

— Sinne siis soudatte? Poltetut ovat siellä Kylliäisen talot ja metsistyneet ovat maat?

— Talo on saatava pystyyn ja maa perkattava, — siksi juuri on kiire.

— Kova on siinä työpaikka edessä, Viljo, kova yhden miehen voimille.

— Enpä ole yksin. — Hän silmäili luottamuksella vieressään seisovaa morsiantaan. Mutta sitten käänsi hän puheen Penttiin ja virkkoi:

— Entä sinä, milloin tulet Suopellon maita perkaamaan? Siellä kuuluu sielläkin talo yhä olevan kesannossa.

Pentti tuijotti salmelle, jossa keskivirta taas kuljetti mukanaan suurta, jykeää kelohonkaa, ja vastaili verkalleen:

— Ei odota minua siellä enää kukaan, kun isäkin jo kuoli. Saavat metsistyä Suopellon maat; minä taisin takertua tänne sotatiloille.

Knut Posse oli syrjästä kuunnellut näiden nyt toisistaan eroa tekeväin toverusten ja sukulaismiesten puhetta, oli kuunnellut sitä aluksi muitten ajatustensa lomitse, mutta oli sitten käynyt tarkkaavammaksi. Ja nyt hän Pentille virkkoi:

— Täällähän on toistaiseksi paikkasi, poikani, mutta älä silti jätä perintömaitasi metsistymään. Sota vaatii miehensä, mutta kun rauha palaa, vaatii maa ne takaisin, ja maa, se on elämä! Viljo puhuu kuin mies: Ne talot, jotka ovat sodan jaloissa poltetut, ne ovat uudelleen rakennettavat, vaikka se raskaalta tuntukoonkin.

Ja astuen vastavihittyä pariskuntaa askelta lähemmäs lisäsi vanha soturi lämpöä värähtävällä äänellä:

— Olette oikeassa! Perheitä on perustettava, sodan jäljet ovat umpeen luotavat, ja siinä on liikuttava samalla uskolla ja urhoudella, kuin koskaan miekkamiehenä. Sillä elämää on jatkettava hävitetyssäkin maassa. Onni retkillenne ja töillenne!

Valkopäinen soturi, joka enimmän ikäänsä oli haarniskaa kantanut, kosketti ikäänkuin siunaten kämmenellään noita kahta edessään seisovaa nuorta ihmistä, jotka olivat lähdössä alottamaan toisenlaista, mutta yhtä sitkeää taistelua, kuin minkä hän oli kestänyt. Ja nyt Penttikin yhtäkkiä ymmärsi sen salaisen ikävän, joka varsinkin tänään oli hänen mieltään jäytänyt ja jota hän turhaan oli koettanut tukahduttaa.

Päivä oli laskenut ja sen rusko oli kohonnut verenpunaisena laajan, aution erämaan ylitse, mutta kalpeni jo vähitellen. Ja Pentistä tuntui, kuin tuosta laidattomasta erämaasta olisi noussut hienoa utua, joka taivaalta kelmensi illan verisen ruskon ja joka muistutti ohkaista savupilveä. Mutta se ei ollut sodan savua; se oli hänestä kuin vierretyn kasken valkoista haikua, joka salojen takaa tupruten kertoi rauhan työstä ja raatajan elämästä kaukaisessa korvessa. Ne laajenivat hänestä nuo utupilvet, ne näyttivät siellä karkeloivan, kuin uhkuen elämän iloa ja rohkeutta. Ja hänen rinnassaan tuntui kasvavan kaksinkertaiseksi tuo kaipuu erämaan hiljaisille halmeille.