Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

Satanen muistelmia Pohjanmaalta.

Kirjoittanut
Saara Wacklin.

Suomentanut
J. Aulén.

Ensimäinen osa.

Ensimmäisen kerran julkaissut
G. W. Edlund 1872.

1.

Oulu puoli sataa vuotta takaperin[1].

[1] Alkuperäinen kirja tuli ulos v. 1844, josta vuodesta meidän päiviin asti kulunut aika siis on lisättävä ylläsanottuun ajan-määrään. Suom. muist.

Jo viisikymmentä vuotta takaperin oli Oulu niin kasvanut, että se oli Pohjanmaan etevin, ja Turun, sen aikaisen pääkaupungin perästä, Suomen suurin kaupunki. Väestön luku oli yli kolmen tuhannen, ja siihen katsoen oli kaupungin ala, joten tavallista on pohjoisimmissa maissa, sangen avara. Myöskin kaupungin kauppa, jonka esineenä oli Pohjois-Suomen äärettömäin metsien tuotteet, oli mahtava. Kauppiailla oli suuria laivoja ja moni kauppias oli itse meri-katteinina koonnut osittain varoja, osittain sellaista kykyä ja kuntoa, jota kauppiaan on tarvis. Oulu oli todellinen kauppakaupunki ja kaupasta elivät sen enimmät asukkaat. Kaupungin avara merien kulku tuotti sinne vierasten maitten ylöllisyyttä ja turhuutta, jotka tapain yksinkertaisuuden suhteen olivat hyvin silmäänpistävät.

Parikymmentä vuotta takaperin oli tulipalo hävittänyt melkein koko kaupungin, niin että sen entinen muoto jo on melkein unohtunut. Pulska ja nuorempi on se nyt vast'uudesta rakennettuna, mutta sen muinaisuudellakin on muistille suloja, ei yksinään kodissa, mutta myöskin kaupungin soreassa ympäristössä.

Paikan, jossa useimmat näistä "sadasta muistelmasta" ovat tapahtuneet, kaunistaa koski, joka raivona kuohuu monen pensailla ja ruohostolla verhotetun luodon välitse, vanhan linnan rauniot saarella, keskellä virtaa, jonka haarat sen sulkevat; pellot, niityt ja metsä sekä vihdoin Pohjanlahti kaupungin edustalla olevine saaristoinensa, jonka välillä satamalla välkkyvät aallot tuuvittelevat suuria laivoja tavaroinensa.

Mutta ensiksi katselkaamme itseä kaupunkia. Se oli rakennettu niemekkeelle virran ja Kempeleen-lahden välillä. Siinä oli monioita kumpuja; myöskin muutamilla virran saarilla oli asukkaita. Kaupungin lävitse juoksi Juurus-oja mereen. Rakennukset olivat puusta, paitsi hovineuvos Nylanderin ison Torikadun varrella oleva kartano ja eräs navetta kauppias Wacklinin talossa. Kaksinkertaisia pytinkiä oli tuskin kahta toistakymmentä vaikka pihat kyllä olivat avarat ja monellakin oli ryytimaansa, joista kyökkiin saatiin niitä ruokakasvuja, jotka lyhyen kesän kululla joutuivat kypsymään.

Mutta omenapuita ei ollut ainoatakaan; kirsimarjat eivät kypsyneet; ainoa karvokas-pensas tuotti kypsymättömiä röhkäleitä: tuomi ja pihlaja olivat hedelmäpuut; vaaramia ja viinamarjoja saatiin kunnollisia. Huonomaineiset lienevät kyllä pihlajamarjat etelässä, ollen muka karvaita ja mehuttomia, mutta hallan panemina ovat ne pohjoisissa sekä virvoittavat että maukkaat. Samoin tuomenmarjatkin, joita myöskin syödään ja joista tehdään hyvin kunnollista viiniä. Mutta lavealla matkailevat laivat toivat ei vaan omenia ja puuperunia, mutta myöskin runsaasti lämpimäin ilmapiirin hedelmiä.

Kaupungin monista mäkilöistä oli korkein ja jyrkin Pokkisenmäki, josta katsojalla oli kaunis näköala. Lähimpänä oli pienempi koski, suuren kosken haara. Vastapäätä oli Linnansaari raunioinensa. Sen yli näkyi Maaherranluoto, Raattiluoto ja Kuusisaari. Vähän vasemmalle viimeiksi sanotun luodon kohdalla oli Pikisaari. Salmen toisella puolella luotojen väliin tunkihen matala Hietasaaren niemeke, jonka hiekassa moniaat pensaat rehottelivat oksinensa ja muutama puukin oli sinne valinnut olopaikkansa.

Hietasaaren kupeella oli satama, jonka melkein ainaisena koristuksena oli useampia suuria laivoja. Vielä etempänä vasemmalla Linnansaaresta ja aivan sen lähellä olivat molemmat Kiikeliluodot makasiineinensä ja rantapuotinensa. Näitten rinnalla oli Hahtiperä, jossa myöskin oli makasiineja. Hahtiperä oli melkein etukaupungin tapainen, vaikka siellä sisään tulevain ja ulosvietäväin tavarain joukossa ei ketään asunut. Siellä oli puinen kakslakinen "pakkhuusi" rantalaiturinensa. Hahtiperän ja Pikisaaren väliltä näkyi Kempeleenlahti ja Saloluoto ynnä sen vanha kirkko. Etäinpänä silmänkantaman päässä näkyi Marjaniemen majakka selvällä ilmalla. Oikealla näkyi koski ihan sen perättymä paikalla lohipatojen luona, jotka nekin tuottivat kaupungille tuloja. Näkyalan tämän puolisena rajana oli metsäisiä selännettä.

Mäkitörmällä oli raastupa torninensa ja kelloinensa, keltaiseksi maalattu, nurkat siniset. Sen yhdellä puolla laski Torin-, toisella Kallisenmäki. Viimeksi sanottu laski aina virtaan asti. Se ei ollut niin jyrkkä kuin Pokkisenmäki. Oikealla Plaattaluodon vastassa oli pieni katu, jonka varrella seisoi moniaita, Saksalaisten entisinä aikoina rakentamia kauppapuoteja, joissa muinoin tekivät kauppaa. Näitten puotien rakennus-tapa oli kummallisen matala ja niitten ikkunat sentähden myöskin matalat ja leveät. Tämän mäen juurelta oli tehty porras Plaattasaarelle. Eräänä talvena tässä tapahtui harvoin kuultu tapaus, jonka toisella erää ai'omme kertoa. Koulunuorison oli tapana tässä mäkeä laskea. Eräänä laskiais-tiistaina, jolloin leikki oli juuri parhaillansa, tuli poikien joukkoon suurikasvuinen juopunut nainen. Se oli kyllin hurja haastamaan riitaa reippaan poikajoukon kanssa, mutta hän kun oli humalassa, ei muistanutkaan mäen olevan liukkaan. Pojat päättivät karkoittaa häiritsijän ja rupesivat kiivaasti lumipalloja loiskimaan. Puolustus-vehkeisään lankesi eukko ja alkoi luistaa mäkeä myöten. Sepä seikka oli käytettävä. Hurraa huutaen ryntäsivät urhoollisimmat pojat esille, lisäten vauhtia jäälle asti. Polisin väliin-tulo päätti leikin.

Metelimäellä oli uusi kouluhuone kelloinensa, laiskojen kauhu, ahkerain lemmitty. Vanha koulu pärekattoinensa, mataloine ikkunoinensa oli rappiolle joutunut ja siis tarkoitukseensa kelvoton. Se oli siinä kohdalla, missä kauppaneuvos Franzenin talo nyt seisoo, vastapäätä kellostapulia. Tässä pidettiin kirkonmenoja uutta kivikirkkoa rakentaessa. Myöhemmin sitä myös käytettiin näytelmähuoneeksi.

Juurusojan eli kaupungin joen yli oli kaksi siltaa kiviarkkujen päällä, toinen Tori-, toinen Kirkkokadulle. Paitsi näitä oli kaksi kapeata porrassiltaa ojan yli. Keväällä paisui se, samoinkun virtakin äyrästensä yli.

Kuparimäellä oli kakslakinen vaivaishuone vallassäätyjen köyhiä varten.
Sen ympärillä oli vähäpätöisiä mökkilöitä. Kaupungin neljä tullia olivat
Mylly-, Meri-, Kajaanin- ja Limingan tulli, joista viimeiksi sanotun
portti oli siniseksi maalattu, korkea ja veistinkuvilla koristettu.

Kultaseppä Collinin talossa Metelinmäellä oli huoneita, joitten hirret olivat kasvaneet samalla paikalla, jossa sittemmin pytinki seisoi. Samoin raatimies Siniuksen talossa, sillä kohdalla, jossa tätä nykyä pappila on. Yhden salin seinät samassa pytingissä olivat koristetut maalauksilla ja maisemakuvilla, jotka sanottiin olevan jonkun mainion mestarin tekemät. Katon keskellä oli kuvattu sorea kukkais-seppele, jota pienet lentävät enkelit kannattivat. Monen muun suojan seinissä ja ovissa oli maalauksia, joista moni mainion Granberg-nimisen kuvailijan tekemä.

2.

Kirkko ja Messeniuksen hauta.

Kaupungin rakennuksista suurin ja pulskin oli uusi harmaasta kivestä rakettu ristikirkko. Kuningattaren kunniaksi oli sen nimi Sofia Magdalena. Sitä voisi sanoa ihanaksi juuri sentähden, että siinä oli niin vähä koristusta. Sen yksinkertaisuus ja jalo rakennustapa viehättivät mieltä. Ulkopuolelta oli kirkko vastattu ja vaalean-keltainen; perustuksen ympärillä punainen vanne. Katto oli saman karvainen ja sen nojalla seisovilla hoikilla tikapuilla koetteli kaupungin nuoriso käsivarttensa jäntevyyttä. Kolmen korkean kaarioven lävitse jokaisen ristin päässä tultiin kirkon sisään. Neljänen ristin perukassa oli kuori ja sametilla ja valkosella peitteellä verhotettu alttari kirjatellinensä, tyynyinensä, ja pari suuria metallisia haarakynttilän-pitimiä. Ylinnä oli alttaritaulu, kuvaileva ristiinnaulittua Kristusta ja se oli erään kaupunkilaisen, kauppamies Henrik Wacklinin maalaama.

Sakastin oven yli riippui Messeniuksen kuva, kirja kädessä. Milloin niin tarvittiin, valaisi yhdeksän valmista kynttiläkruunua paitsi jalkoja ja telliä, kirkon. Valkoisen saarnastuolin ainoat koristukset olivat tiimalasi ja haarukas-jalka. Mutta harvat saarnastuolit jakoivat niin kalliita maan ja taivaan lahjoja kuin ne, joita moni mainio saarnaaja tästä kylvi. Milloinkaan ei unohdu niitten saarnojen muisto, joita pitivät rovasti Ståhle, kappalainen Rajalin, sittemmin rovasti Limingalla, apulainen Abraham Mellin, myöhemmin kappalainen Revolahdella ja vihdoin Thun'in pitäjän kirkkoherra Ruotsissa, apulainen Kaarle Elfving, myöhemmin kappalainen Oulussa ja vihdoin Lohtajan rovasti. Kaksi penkkiä kirkon keskellä läänin maaherraa ja hänen perhettänsä varten, oli punaisella veralla peitetty. Alttaria vastapäätä ison sisään-käytävän yli, oli soreat urut, valkoseksi maalatut, samoinkuin koko kirkko. Saman oven ulkopuolella oli Messeniuksen hautakivi, mutta sen toimitti eräs seurakuntalainen siirretyksi kirkon sisään. Se oli kirkon merkillisin muinaismuisto.

Matala kiviaita oli hautuumaan ja kadun rajana ja sen sisässä temppeli. Vanhoilla haudoilla kasvoi runsaasti koiruohoa ja harakannunnuja. Vapaana seisoi yhdessä kulmassa korkea kellostapuli ja siinä pari niin helevää kelloa, että pitkältä matkailijat usein ihmettelivät niitten juhlallista kaikua.

Varoitukseksi ja kauhuksi seisoi punainen sammaltunut jalkapuu kirkon ovella, mutta seurakunnan kunniaksi oli se vuosikausia ollut viratoinna.

Varahaudaksi sanottiin ison käytävän oven luona maahan kaivettua, irtaimilla laudoilla peitettyä hautaa. Siihen haudattiin toisinaan muutamia köyhempien ruumiita. Köyhän kirstua seurasi silloin saattoväki laulaen surullista virttä, jonka pappi, lukkari, omaiset ja ystävät, joita ehkä oli runsaammin kuin rikkaan haudalla, jo etäällä olivat alkaneet. Usein oli sellaisissa tiloissa väenkokous suuri, hartaus Jumalan vapaan taivaan alla rehellinen ja liikuttavat ne huokaukset, joita lähti surun runtelemista sydämistä. Sillä rehelliset kaipauksen kyynelet usein olivat sekotetut ilokyyneleillä rakastetun pääsystä parempaan mailmaan; Suomen varallisemmatkin pitävät nim. kuoleman suurena onnena. Murheesta nääntynyt äitinsydän pidättää lapsensa kuoltua surunsa, kiittäen Jumalaa, joka pelasti sen elämän vastuksista. Lohdutukseksensa muistelee suomalainen äiti vanhaa sananlaskua: "joka olis kuollut kolmi-yönä, kadonnut kapalolasna!"

Kirkon kertomuksen lisäksi panemme tähän lyhyesti kertoen Messeniuksen elämäkerran. Se on otettu erään maamiehen G. H. Mellinin teoksesta: "Ruotsin mainiot miehet".

Juhana Messeniuksen isä, joka mestattiin kapina-vehkeistä isänmaata kohtaan, oli mylläri lähellä Vadstenan kaupunkia. Kymmenvuotisena tuli poika kouluun, jossa osotti erinomaisen hyvän oppinsa. Kuusi vuotta myöhemmin veivät jesuitat hänen salaisesti Braunsbergin laitokseen, jossa häntä kasvatettiin paavilaisuuden asian-ajajaksi Ruotsissa. Ylistys-lauseella läpikävi hän opiston ja oleskeli myöhemmin Tanskan ja Krakovan hovissa, kävi Ruomissa ja sai keisarilta Pragissa "keisarillisen runoniekan" nimen muutamasta tekemästänsä latinankielisestä runosta. Avattuansa oppilaitoksen Danzigissä, tuli hän siellä tuntemaan Sigismundin kanslerin, Arnold Grothufin tyttären Lucian, jonka otti vaimoksensa ja joka paljon vaikutti hänen elämäänsä ja kohtoihinsa. Se oli itsepintainen ja äkäinen akka, jota kuningas Kustaa Adolf sanoi Messeniuksen "rikka-ruohoksi". Luultavasti jesuittain toimesta, päätti Messenius palata Ruotsiin, jossa Lucian isälle annetut tilat olivat poisotetut ja annetut toiselle. Lucia matkusti ensin ja toimitti miehellensä kirjallisen luvan saada tulla perässä. Kirjoittamansa kirjat laittoivat hänelle heti kuninkaan ja ylimysten suosion. Laintiedetten rohvessorina Upsalassa hän voitti opetuksensa kunnolla nuorison rakkauden. Kahdeksan tuntia päivässä jakoi hän oppia ja kuitenkin oli hänellä aikaa tehdä koko joukon tieteellisiä teoksia. Mutta kunniahimonsa saatti hänet riitaan kumppaniensa, varsinkin ahkeran ja oppineen Juhana Rudbeckin kanssa. Messeniuksella oli oppilaina joukko nuoria vapasukuisia, hänen puoltansa pitäviä, syystä että hän etunenässä antoi heidän oppia aseitten käyttämistä, tanssia ja ratsastusta. Nuorukaisten harjoitettua mieli-valtaa, puolusti hän niitä konsistorissa, niin että opistokaupunki oli täynnä levottomuutta ja verisiä melskeitä. Kerrankin syntyi konsistorissa niin kiivas sanelu, että Messenius, ensin päästettyänsä katkerimpia häväistyssanoja, lähetti noutamaan miekkaansa, vaatien Rudbeckiä kahden-taisteluun. Tästä saatuaan tiedon ja arvaten syyn, lähetti Lucian sanan Messeniuksen puolustajille, jotka sai kehotetuksi ryntäämään konsistorin. Itse tunkeusi hän myöskin sinne ja haukkui konsistorin jäsenet pahanpäiväsiksi. Tämä häpiällinen seikka kävi hallitukselle kovin harmiksi ja Aksel Oxenstjerna matkusti Upsalaan asiasta selvon ottamaan, jonka jälkeen Messenius kutsuttiin Stockholmaan valtiokirjaston hoitajaksi ja hovioikeuden jäseneksi. Mutta täälläkin toimitti hän häväistyksiä ja mielipahaa. Vuonna 1616 löydettiin toimia Sigismundin ja paavilais-lahvon eduksi. Messeniuksen todistettiin olevan niissä osallisen ja että hän ulkomaalaisten petturien kanssa oli pitänyt kirjevaihtoa. Häntä syytettiin ja hän sai kuoleman tuomion, joka kuitenkin hänen opillisen ansionsa tähden helpoitettiin elinkautiseksi vankeudeksi. Kajaanin linnassa pohjanmaan erämaassa pahasti rääkättiin Messeniusta, samoinkuin hänen vaimoansakin, joka nyt osotti suurinta kärsivällisyyttä, ja osanottamista miehellensä hänen onnettomuudessansa. Vaikka muuten kyllä kiusattuna, sai hän kuitenkin pitää kirjoja ja kirjotuskalut. Täällä ollessansa kirjoitti hän ensimäisen arvollisen Ruotsin historian. Itse sanoi hän kovan vankeutensa olevan Jumalan rangaistuksen synneistänsä tai sallimuksen että Ruotsin valtakunnan historia kerrankin tulisi kirjoitetuksi. Tämän kanssa työskeleminen ja siitä odottama kunnia oli se, joka virkistytti hänen voimiansa, kärsiessänsä sellaista kohtelemista, jota ei senaikaisten tapain raakuuskaan voi peittää. Sitä kesti 19 ajastaikaa. Vasta Kustaa Adolfin kuoltua muutettiin hän Oulun linnaan ja siellä häntä pidettiin paremmin. Työnsä palkkioksi pyysi hän saada vapautensa ja hallitus lähetti tiedustelemaan hänen teoksensa sisällystä, mutta hänpä kuoli juuri kuin tästä kävi kirjevaihto. Käsikirjoituksen otti Lucia ja meni sen kanssa pois valtakunnasta. Töin-tuskin saatiin hän siitä luopuneeksi. Mutta painosta se tuli vasta v. 1700. Messeniuksen muista teoksista, joita lienee lukuansa 58, ovat hänen näytelmänsä, joita Ruotsissa luettiin ja suosittiin, parhaimmin tutut.

3.

Pikisaari.

Mainitessamme Pokkisenmäkeä, sanoimme jo tämän luodon aseman. Siinä oli meritulli, johon huudettiin kaikki veneet, jotka aikoivat sivutse purjehtia. Syynin käytyä ja tullin maksettua saivat vapaasti mennä. Talvitie kävi Pikisaaren yli.

Tällä saarella oli ja on vieläkin kaupungin laivavarvi. Joka vuosi lykätään monta täällä rakettua laivaa vesille. Sellainen vesille laskeminen on todellakin juhlallinen. Kuin työmiehet kolmannen kerran nuijilla ovat kiilaamalla irroittaneet laivan teloistansa, alkaa se jalosti juosta rutisevilta kannattimiltansa. Pidättimet, jotka nyt ovat aivan heikot, lankevat räiskynällä alas, ja yhä lisääntyvällä vauhdilla juoksee tuo sorea kummitus, ihmiskäden jalo työ, tyyneen veteen. Ja se siitä ikään kuin mielipahoissa, työntää, meren tapasena vaahtoen uutta laivaa vastaan, viskoen raivona aaltoja rannalle. Mutta aivankuin tuntein oman arvonsa, seisahtuu tuo honkainen kummitus pian läikkyvään veteen; lippu kastetaan aalloissa ja kannelta julistetaan huutamalla laivan nimi. Hurraa huutaen heilutetaan tuhansia hattuja ilmassa ja lähellä olevat laivat juhlapuvussa liehuvine lippuinensa toivottavat tervetuloa uudelle toverille. Itse aallotkin tyyntyvät pian, ikäskuin tullutta vierasta suositella.

Hätien ja ilomielin kokoovat köyhät akat ja lapset sen suovan, jolla laivantehtaat ovat voidellut, että laiva liukkaammin juoksisi vesille.

Mutta vieläkin suurempi on työmiesten ilo. Koko talven työ on nyt onnellisesti päätetty ja paitsi sitä alkaa nyt pidot, jotka laivan omistajat aina kustantavat. Niitä sanotaan "lykkäjäisiksi" ja kaikki, jotka laivan rakentamisesta ovat vaivaa nähneet, saavat nyt mieltä mukaan juoda olutta ja viinaa, syödä läskirokkaa y. m. Kestiä pidetään vuorokausi, monelta menee viikkokin ennenkuin pääsee lykkäjäis-pohmelosta.

Pikisaarella oli suuri, raatimies Wacklinin omistava pikiruukki. Myöskin oli siinä joukko työväen asuntoja.

4.

Löytty.

Limingan tulliportin ulkopuolella oli nurmi, jota sanottiin Löytyksi. Tässä muutamina vuosina harjoitettiin Kajaanin komppaniaa päällikköin tuhansia tulimmaista kirotessa ennen kun jäykkä ja vankka kajaanilainen muuttui notkeaksi ja vilkkaaksi. Mutta tämän tehtyä kävikin koko sotapalvelus aivan kuin itsestänsä. Suomen sotilas on joka aika ansainnut hyvän maineen, missä tarvittiin vakuutta, voimaa, urhollisuutta ja kestävyyttä. Pahin koetuksensa on hänellä ollut sotamenojen oppiminen.

Alipäällikköinä kokousaikoina oli useasti majuri B…., kiivas herra, mutta arvossa pidetty upsieri; katteini F., ontuva ja riutunut, tukka koristettu, virkanuttu kulunut ja "tuhansia tulimaista" yltäkyllin suussa; ja vihdoin luutnantti E—, jonka ruoka oli siirappi ja rinkilät, joka pakeni naisia, mutta ei vihollista, oli aina soreassa puvussa ja tukkansa niin sievästi pantuna että vaan lauvantai-vastasena yönä tohti käydä maata, sillä joka lauvantai rakennettiin hänen tukkansa sunnuntaiksi. Muut yöt nukkui hän istuen tanakkana tuolilla, ettei sotkeisi hiuskiehkuroita korvillansa, eikä kähäröitä niskallansa. Tätä olisi ehkä voinut sanoa virkainnoksi, mutta eipä siitä edes ritariston-tähteäkään annettu. Aina hän asui yksin maalla sivistyneiden ihmisten seurasta erillään. Saatuansa suuren perinnön kehoitti se lempeäluontoisen mutta köyhän upsierin-lesken pitämään huolta tästä nuoltusta eräkkäästä, ja vihdoin kaikkein ihmeeksi käymään tämän naisten vihaajan kanssa naimisiin. Vaan pian palasi von E— entiseen vanhanpojan-elämäänsä ja yksinäisyyteen. Mutta rouvallensa osotti hän aina suurinta kohteliaisuutta ja kävi pari kertaa kuukaudessa hänen luonansa naapuristossa tekemässä velvollisen "visiitin". Nämä olivat aina sangen lyhyet ja tehtiin huolellisimmassa puvussa, sellaisessa, joka tavallinen oli Kustavi III:nen aikakautena. Testamenttaamalla heitti hän koko suuren jäännöksensä hänelle perinnöksi.

Kevät houkutteli koko kaupungin nuorison Löytylle. Täällä koulupojat löivät pallia opettajainsa kanssa, jotka monasti seurasivat oppaaltansa tänne.

Joka kinkeripäivä leikkivät täällä lapset närhystellen rinkilää tai muuta makuista, ahkeruuden palkkioksi kotoa annettua. Myöskin oli Löytty nuorten tyttöjen ainoa kesähuvi. Tytöt, joita harvoin laskettiin äitin silmistä ikävöivät kevättä saadaksensa Löytyllä ikäkumppaliensa kanssa juosta lesken-leikkiä. Sattuipa toisinaan siellä tapamaan lemmittynsäkin, sillä nuorisolla ei siihen aikaan ollut niin monenlaatusta tilaa toinen toistansa tavata kuin nykyisenä, paljoa vilkkaampana aikana.

5.

Talonpojan poika Iisalmesta.

Wacklinin sukua oli ensimäinen Oulussa Mikko niminen. Hän oli varakkaan talonpojan poika Valkolan talosta Iisalmen pitäjän Pielaveden kylästä.

Pojalla ei ensinkään ollut halua maanmiehen töihin. Eräänä päivänä sanoi siis isällensä "tahtovansa tulla herraksi". Hän oli silloin 16 vuotinen nuorukainen, suora, pitkä ja hoikka, nenä korkea, vilkkaat siniset silmät, otsa sileä ja terveyden ruusut iloisilla kasvoilla. Ymmärtäväinen isä, joka kyllä huomasi pojan raskaalle työlle aivan heikoksi, ei ruvennut estelemään hänen aikomustansa, vaan antoi hänen mennä Ouluun koettamaan onneansa. Vaikka isän oli kyllä vaikeaa luopua rakkaasta "kuopuksestansa", joka oli maksanut äitin hengen ja joka siitä alkaen oli ollut lähin isän sydäntä, antoi hän kuitenkin suostumuksensa.

Liikutettua mutta ääneti luki ukko pojan perinnön kiiltävissä hopia-riksissä uuteen selässä kannettavaan tuohi-konttiin. Nuorukaisen pukuna oli ahdas valkonen sarkatakki, poimukas sivulla ja liepeessä, ulottuva pohkeesen asti. Kaksi punaista villanauhaa oli neulottu selkäsaumojen yli. Syrjät pienet ja pallistetut punaisilla nahvoilla, edessä pienet kulkusen tapaset hopia-napit. Lumivalkea paidan-kaulus oli laskettu mustan silkkihuivin yli, edestä umpisolmussa. Sen alta kiilsi suuri hopia solki. Vyötäisen ympäri punainen vyö, niin että sen päät ryhmynä riippuivat molemmin puolin. Kirjava liivi, polvihousut keltaisesta säämiskästä, sidotut punaisilla tupsu-nauhoilla, harmaat villasukat ja pystykärkiset pieksut. Punaiset villapaulat puolisääreen käärrityt, joitten tupsut riippuivat jalan ulkopuolla; keltainen kähärätukka jaettu keskeltä otsaa ja päässä sini-samettinen kuusikaistainen patalakki. Sormessa hopiainen kantasormus, villa-lapaset ja niitten päällä vasikan-nahkaset rukkaset kädessä.

Näin varustettuna seisoi nuori matkamies valmiina isänsä edessä, sydän täynnä eri-tunteita: iloa siitä, että kaupunkiinpääsy-toivonsa kävi toteen, murheesta, täytyä heittää kaikki, mikä hänellä oli rakkaimpaa maan päällä. Silmät täynnä kyyneleitä seurasi hän isänsä liikunnoita, mutta kuin tämä myöskin kyynel-silmin, lausuen: "Jumalan kanssa", likisti hellämielisen pojan väkeviin käsiinsä, niin pojan silmistä virtana valui kuumia kyyneliä. Mutta ei ainoatakaan sanaa, vaan kuuluvan käden lyönnin antoi hän ukon isällisten varoitusten vastaukseksi ja kiiruhti äänin itkien jalkasin Oulua kohden. Hän ei hirvinnyt luoda silmiänsä kertaakaan takaisin rakastettua syntymäkotiansa kohden, peljäten kohtaavansa isän hellän katsannon, joka ehkä ainaseksi vetäisi hänen sinne takaisin.

Huolimatta syysillan pimeydestä, kääntyi matkamiehemme sivutielle ja oli pian hautuu-maalla. Paljastetuin päin lähestyi hän siellä äiti-vainajansa hautaa, jolle ristissä käsin lankesi polvillensa ja hartaassa rukouksessa Jumalan tykö anoi siunausta syntymäkodilleen ja omille tuntemattomille kohtaloilleen. Vihdoin lausui hän: "Äiti, äiti! koska mailmassa et saanut minua hoitaa, äiti! seuratkoon nyt taivaasta silmäsi minua matkallani!" Vahvistettuna tästä, kiiruhti nuorukainen iloisempana määränsä perille.

Kymmenen vuorokauden kuluttua tuli hän terveenä ja iloisena Ouluun. Siellä haki hän heti isänsä majatalon, sen jossa ukko kaupungissa kauppamatkoillansa piti asuntoa. Sen löydettyään kävi hän perheenhuoneesen heittämään majakakun ja kalakukon, jotka on tapana antaa lahjaksi sille kauppiaalle jossa matkamies majataloa pitää.

Tupa oli sen ajan tavan mukaan, hyvin avara, kolmella leveällä ikkunalla kolmessa jaksossa, puuluukut katua kohden, ruu'ut pienet, kortin kokoset, lyijyllä kiinnitetyt, paksut orret katossa, valkostetut seinät, permanto hiekotettu ja suuren avoimen uunin ympärillä havuja. Korkea, maalattu puukaappi seisoi yhdessä kulmassa ja siinä maitopyttyjä laesta permantoon asti. Sen vieressä suuri kannellinen korvo naappuinensa täynnä piimää. Pitkä maalaamaton, pesty puupöytä ja samallainen penkki anastivat yhden seinustan. Ikkunain välissä suuri tamminen saranapöytä. Samallainen veistämä-kuvilla koristettu vaatekaappi seisoi mataloilla pallojaloilla toisella seinällä. Talon tyttäriä varten oli kangastellit toisella puolla sen vastapäätä. Yhdessä kulmassa oli seinäkello kaappineen ruusulliseksi maalattu ja joka kellon lyömä aukeni luukku, josta kurkisti käki kukkumalla kertoen kellon lyömät. Muutama puutuoli, ruoka- ja avain-kaappi ja puolen tusinaa rukkia oli vielä huoneessa nähtävänä, eikä muuta mitään.

Kehräten pellavia kahden tyttären ja kolmen piian seurassa, istui emäntä itse esinnä. Eukko oli kärevän näköinen, pukunsa pitkä, leveäraitainen kotona kudottu naisnuttu ja päässä nuorimman tyttären Liisan kutoma "tykki" ja lakki. Tyttäret olivat melkein samanlaisessa puvussa, mutta nutut pitkäuumaiset ja myssyt vehreät. Kolmas nuori tyttö seisoi maitokaapin luona kirnuamassa. Sen nimi oli Helena Paldanius, papin tytär Törnävältä ja talonväen sukulainen. Hänellä oli valkonen esiliina, kiverretyt hihat ja kerman pisara tylsäpäisen nenän päällä.

Iloisesti ja ystävällisesti silmäili Helena neiti sisääntullutta soreata talonpojan poikaa. Vähän ujostellen laski tämä tuomisensa pöydälle, noikkasi monioita kertoja, oikialla jalalla raapasten permantoa, kunnes vasemmalla kädellä pyyhkäsi tukan otsaltansa. Oikean kurotti hän ensin emännälle ja sitten kaikille tyttärille järjestään, mutta Helenan kättä hän niin puisti että se huudata "varo kirnuani", josta toisille syntyi paljon iloa ja vastedes monta muistutusta Helena-poloiselle.

Tervetultu oli Mikko ja Mikon riksit kaupan vaurastumiseksi. Hänestä tuli aikaa myöten talon taitava "puukhollari" ja vihdoin jo ensimäisestä kohtaamasta rakastetun Helenan mies ja oma isäntänsä, sekä koko Pohjanmaan Wacklini-suvun esi-isä. Ensin vastaanotti hän vanhan isänsä toivosta kutsumuksen syntymä-seurakuntansa lukkariksi, asui siellä onnellisena ja tytyväisenä isänsä kuolemaan asti; muutti sitte vaimonsa ja ensimäisen poikansa kanssa Ouluun, jossa v. 1717 pääsi posti-pehtuoriksi.

6.

Iso-muori

Oikein kunnon eukko oli vanha iso-muori, joksika koko suku häntä kutsui. Rehellisellä vanhan ajan hyväntahtoisuudella, lausui hän aina mielipiteensä suoraan eikä suinkaan sanoja valinnut, vaikka usein ja syvästi kumarteli, milloin arveli asiain niin vaativan.

Eräänä kesäiltana oli pari Turkulais-rouvaa ihan odottamatta tulleet
Raahesta Ouluun kahdeksan penikulman matkan eukon luoksi vieraisiin.
Emäntä vastaanotti heidät ystävällisesti ja laittoi heille vuoteen
samassa suojassa, jossa omakin makuusiansa oli.

Sinä yönä ei eukon tullut tavallisen makea uni ihan ruuanlaitto-huolesta. Hänen oli tapa äänin lausua aatoksensa. Nytpä mummo nousi istualleen vuoteellensa, veti pari kertaa nuuskaa nenäänsä tavallisin runsaammin, äänin itseksensä pitäen seuraavan keskustelun: "Mitä annan huomenna heille päivälliseksi? Niinpä tulevatkin niin odottamatta, ettei mitenkään olisi voinut teurastaa tai muuten olla valmiina vieraita vastaamaan. Mielettömät! He kyllä tietävät täällä yhtävähän kun sielläkään olevan lihapuotia eikä kalakauppaa."

"Sisar hyvä, älä meidän tähtemme rupee vaivaa näkemään", lausui rouvista toinen, joka ei vielä ollut nukkunut.

"Tuki suus' ja nuku yöllä, kas niin tekee muut ihmiset", keskeytti hänen emäntänsä, "äläkä huoli kuunnella toisten emännys-murheita; ja nyt — hyvää yötä."

Vaikitetut ja matkasta väsyneet, nukkuivat vieraat vähittäin. Myöhään aamulla herättyänsä löysivät emäntänsä hiljaa hiivistelemässä aamiais pöydän luona toisessa suojassa. Jo ennen auringon nouseman oli hän antanut teurastaa, paistaa ja leipoa. Sen ajan tapainen suurus oli valmis. Kukkurapäinen vati höyryviä paistinkaloja oli pöydän keskellä. Neljässä eri vadissa pöydän kulmilla, lohta keitettynä, suolattuna, savustettuna ja paistettuna. Pöydän yhdessä päässä paistettu porsas persiljaa suussa ja korvissa, peuran paisti toisessa ja kaksi viilipyttyä valkoisimmasta puu-laista keltainen kerma hohtava kuin pilvet kesäsillä taivaalla. Pyreilevää olutta kirkkaissa hopeapikareissa, jotka kylmästä utuisina näyttivät vieraita odottavan.

Ilomielisenä hymyili eukko vieraillensa, kumarrellen ja sydämellisesti kiittäen heitä ystävällisestä käynnistänsä. Sitte vaati hän heitä syömään kaikkia ruokia niin runsaasti, että viimein todenperäisen rupesivat pahoin voimaan. Siitäpä eukko säikähtyneeksi ja vaati heidän juomaan suuren lasin jernestestamentti viinaa, mummon ainoa lääke kaikissa tapauksissa.

Seuraavana päivänä lähtivät rouvat terveinä ja iloisina matkaansa, hyvillä mielin kestitsemisestä ja yhtä paljon että pääsivät siitä.

7.

Perheen turva.

Eräänä kesäpäivänä oli Oulun maaherra, kenraali Carpelan työhuoneessansa kansselissa, jossa kirjoitti avoimen ikkunan ääressä. Sen saman kohdalla oli asetettu hoikat tikapuut katon nojalla. Tämä suuri pytinki oli laamanni Holmbergin. Maaherran-viraston suojat olivat toisessa kerrassa.

Kaupunkiin oli tullut mies Kuusamosta, noin 50 vuotinen, ruma, päivettynyt ja laiha raskaasta työstä, näljästä ja murheesta. Tervaisissa rääpäleissä ja avojaloin oli poloinen varhain aamusta seisonut odottaen maaherratalon vastaisessa porstuassa. Raskaita huokauksia nousi hänen raskautetusta sydämestänsä kenenkään niitä kuulematta, kunnes eräs koulusta tuleva lapsi häneltä kysyi, mitä tahtoisi.

Murheenalainen mies vastasi: onkos korkia konsistoriumi itse kotona?

Lapsi vaan ymmärsi miehen huolellisen muodon ja kyyneleen hänen silmässänsä, jonka vuoksi kiiruhti noutamaan äitinsä. Tämä heti älysi miehen aikomuksen olevan saada puhutella maaherraa, tai hänelle kansselissa antaa anomuskirjan. Nyt luuli hän olevansa osotetulla paikalla, mutta rouva neuvoi häntä selvästi menemään vastapäisestä portista ja sitten ensimäisestä rapusta vasemmalle, niin olisi määränsä perillä. Paljon kiitellen ja kumarrellen, noudatti matkamies osoitusta ja kävi ilomielisenä yli kadun.

Nyt luuli mies olevansa osotetulla pihalla. Pitkän silmäilyn heitti hän tikapuille, katon nojalla seisoville, tuumaillen katon ei olevan niin korkean kuin moni honka, jonka latvaan metsästysmatkoillansa oli kiivennyt.

Tikapuut luuli hän olevan ne raput, joita hänen piti nousta kansseliin, mutta niitä koitettuaan olivat ne niin lahot, että puukappaleita lohkesi hänen käsiinsä. Ne asetti hän ihan paikallensa, lausuen: noin se on ollut.

Vaikka kansselin matka hänestä oli vähän vaarallinen, ei hän kuitenkaan kauan epäillyt. Nähden ylhällä ikkunassa ihmisiä, jotka toki vielä eivät olleet häntä huomainneet, ajatteli hän: eihän tikapuut tässä mitättömänä seiso, ja koska ne muitakin ovat kannattaneet, niin tottahan ne minunkin pitää.

Paperinsa otti hän suuhunsa ja nyt lahoja tikapuita kömpimään ylös. Moniaat puolapuita murtuivat, mutta se ei hänen mieltänsä masentanut; hän vaan lujemmin piti kiini notkuvista sivupuista ja pitkitti itsepintaisena ja tyynenä matkaansa. Jaakopin enkelit kai häntä suojelivat, sillä ihmisvallassa se ei olisi ollut.

Käveltyänsä ikkunan kohdalle, jossa maaherra ahkeraan kirjoitti, odottamatonta tulijaa huomaamatta, otti mies paperinsa yhteen, hattunsa toiseen käteen, surkealla äänellä lausuen: "armollinen maaherra ja korkea konsistoriumi", kurottaen papereitansa ikkunaa kohden.

Enempää ei mies joutunut lausumaan, kuin maaherra kiivaasti ja äreällä äänellä käski hänen mennä samaa tietä kuin oli tullutkin.

Pelästyksestä oli mies melkein maahan pudota, sillä hänen paluumatkallansa katkesi taas kaksi puolapuuta. Mutta hän oli Suomalainen ja itsepintainen: yksin käsin piti hän kiini vielä monta syltää maasta; hatun piti hän toisessa ja paperin suussa, itse riippuen ilmassa. Voimansa rupesivat loppumaan, jonka varsinkin vaikutti niin suuren herran lähellä olo.

Herrat vaalistuivat tätä nähdessään ja itse maaherra käski avuksi. Kaikki juoksivat kiiruhtain ja köysi saatiin onnettoman uumalle ennen kuin hänen voimansa peräti loppuivat.

Hengen vaaralla ja köyden avulla vipusi hän tikapuun reidelle. Maaherran ja kaikkein toisten yhteisellä avulla saatiin mies vihdoin ikkunasta sisään.

Typerä ja pelonalainen oli nyt mies, mutta onnensa ja asiansa tarkoituksen oli hän voittanut. Jalomielinen maaherra luki hänen anomuskirjansa ja paperinsa, joista näki että tämä kunnon mies 30 vuotta työllänsä oli elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi sisarta, joista toinen virheenalainen ja toinen köyhän uudisasukkaan leski, jolla oli monta lasta. Nyt oli mies käynyt yli 40 peninkulman hakemaan oikeutta 80 vuotiselle isällensä saada verottomasti nauttia uudistaloa, jonka korpeen oli raivannut, sillä kruunun maksujen aika oli tullut, mutta mistä otti rahaa monihenkinen perhe, joka teki raskasta työtä syöden pettuleipää. Heillä ei ollut mitään. Mieron tie tai nälkään kuoleminen olisi ollut vanhusten, samoin kuin toistenkin kohtalo, ell'ei jalomielinen poika olisi tätä keinoa koetellut. Yleisesti voi sanoa, että Suomalainen mieluisammin kuolisi kuin kerjäläiseksi rupeisi, jos uskonto ei käskisi osaansa kärsivällisyydellä kantaa. Maaherra suostui Kuusamon miehen pyyntöön ja vielä lisäksi toisten kanssa kokosi melkoisen rahasumman tälle perheen turvalle, joka ilokyynelin ja siunauksilla palasi omaistensa luokse.

Lahot tikapuut, jotka erämaan-mies luuli maaherran-viraston rappuiksi, tulivat siis hänen ja hänen omaistensa pelastuskeinoksi viheliäisyydestä.

8.

Kaarle Saksa

Kaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen. Sivistynyt, hauska seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty opettaja ja ystävä, oli hän jokapaikassa tervetullut. Vilkas muotonsa osotti hyvää sydäntä. Hän oli nerokas ja hyvänluontoinen, vartaloltansa pitkä, sinisilmäinen ja valjumuotonen. Oltuansa jonkun ajan Oulussa, muuttui nuoren papin luonto ihan toiseksi. Hän rupesi seuroja välttämään, kävi surullisena ja miettivänä saamatta yönlepoakaan. Tunnittain nähtiin hänen istuvan kosken reunalla Pokkisenmäen alla, mutta estelemättä seurasi hän siitä ystäviänsä, jotka kokivat hänen raskasmielisyyttänsä hälventää. Mutta heidän yrityksensä oli turhat; sairasmielisyys kasvoi yhä, syystä ettei hän mielestänsä saanut pois nuorta tyttöä, joka jo oli toisen kanssa kihlattu.

Vihdoin tuli tämä onneton niin hurjaksi että oli vahdattava. Mutta monasti karkasi hän, ja älykkäämpi kun moni viisas, meni hän sinne, minne tahtoi.

Eräänä valoisana kesä-yönä heräsi nuori morsian, jota raivomielinen niin toivottomasti rakasti, siitä että kuuli jonkun häntä puhuttelevan. Säikähdyksensä on ymmärrettävä nähdessään hurjan vuoteensa äärellä polvillaan. Hullu-äänisesti nauraen, pyytää hän häntä levollisesti sulkemaan silmiänsä, sillä hän muka ei sietäisi kolmea aurinkoa yhtaikaa (nouseva aurinko pilkotti ikkunasta). "Jos nukut taikka valvot, olet minun silmissäni yhtä ihana; vaikka olisit kymmenen vuotta haudassa maannut, niin sittekin sinun tuntisin. Olethan sinä Vapahtajani äiti, neitsyt Maria! Minäkö en sinua tuntisi?" Nyt yritti hän suudella häntä, mutta samassa näki tyttö kaksi välkkyvää pistoolia povitaskussa. Peljästyksestä oli lähes menehtyä. Hän ei edes voinut ääntääkään, kuin samassa kuului ääniä kadulta, jotka hakivat karannutta raivoa, mutta tämäpä kuuli ja näki nekin. Yht'äkkiä viritti hän pistolein hanat. Toisella tarkoitti hän tulijoita, toisella tyttöä, joka ei muuta voinut, kun kädet ristissä huo'ata: Herra, ota minun henkeni!

Mutta nytpä raivo itkien viskasi pois aseet. "Anna anteeksi, sinä pyhä", niiskui hän; "enhän se minä ollut, joka pistolin viritin sinua kohden; se oli pahahenki itse! Ei, tuhat kertaa mieluisammin kuolisin!" Mutta samassa tavotti hän niitä taas; vaan ne jo olivat vartiain käsissä. Nyt tyttö taas rohkeni hengittää, mutta peljästyksestä jäi hän monta päivää kipeäksi.

Saksa oli ensin käynyt erään ystävänsä luona ja sieltä ottanut pistoolit. Tänne tultua oli löytänyt avaimen, hiipinyt niin hiljaa etusuojan lävitse ettei siellä makaava palkollinen sitä kuullut ennenkuin hakijatkin olivat sisässä.

Mielen-sairautensa kautta menetti Saksa virkansa, mutta muutaman vuoden kuluttua oli hän taas terve ja pääsi kappalaiseksi Hyrynsalmelle. Hän kävi naimisiin, eli onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta taaski kääntyi hän hurjaksi ja lunastettiin sitte Kronobyn hulluinlaitokseen. Nuori puolisonsa seurasi häntä sinne ja kiitos hänen seuralle ja siellä saamalle hoidolle, tuli hän kuusi vuotta siellä oltuansa ihan terveeksi. Mutta kuin hän oli parantumattomien luvussa, ei huolittu hänen pyynnöstänsä päästä vapaaksi. Vihdoin karkasi hän sieltä ja kävi jalkaisin Turkuun. Siellä kävi hän konsistoriin, valitti kärsimäänsä vääryyttä ja vaati vapautta. Hän puhui niin selvästi ja väkevästi, että se liikutti ja kummastutti koko konsistorin. Hän sai vapautensa ja heti senjälkeen kappalaispaikkansa Hyrynsalmella.

Lähes 30 vuotta onnettomuutensa jälkeen Oulussa, halasi hän tavata siellä olevia sukulaisiansa ja ystäviänsä. Siellä oli kappalaispaikka avoin. Hän haki sitä ja pääsi vaalille. Ilolla kohtasivat siellä olevat ystävät vanhan opettajansa.

Sunnuntaina, jolloin koetussaarna oli pidettävä ja hän nousi saarnastuolille, liikutti häntä sanomattomasti se, mikä kohtasi hänen silmiänsä. Suuri kirkko oli väkeä niin täynnä että paljo, joilla ei ollut tilaa sisässä, seisoivat ulkona. Vanha opettaja tunsi joukossa ystäviä, tuttavia ja monta rippilastansakin, jotka kyynelsilmin odottivat kuulla entisen rakastetun opettajansa ääntä. Ääneti tuli hän ensin monta rukousta, sitte tahtoi korottaa äänensä, mutta ei voinutkaan sillä sydämensä tunteet olivat liian väkevät. Ensin purskahti hän katkerasti itkemään, sitten hämmentyivät silmänsä ja muotonsa kävi hurjan näköiseksi. Sitte rupesi hän äänin tervehtimään ystäviänsä ja tuttaviansa. "Kas veikko Keckman", huudatti hän, "miten olet jaksanut sitten kun viimein tarjoit meille hyvää kotopantua olutta suuresta hopeakannustasi, jonka jalusteella oli apostolein kuvat ja sotamies kannella? — Hyvää päivää veikot Niska ja Wacklinit! Montako tuhatta tynnyriä tervaa olette pieksi keittäneet tänä vuonna Pikisaarella? — Kas ystävä Öberg! Muistatko, miten Blommi pisti pienen elävän kalan sun viinapottuusi? Sinun, veli Antell, näin viimeksi Kajaanissa käräjää pitämässä. — Kaikkihan minä teidät muistan Julinit, Mellinit ja Collinit, Nylanderin, Polvianderin, Ulbrantin ja viisastelia Kantin. Muistatko, veikko, mitenkä paisti karkasi, kuin kenraalin olit päivälliselle kutsunut?"

Näin pitkitti hän joutavaa tarinoimistansa. Kirkkoväen valloitti synkeä mieli ja vähittäin hiipi yksi toisensa perään ulos, niin että kirkko vihdoin jäi tyhjäksi. Sitte nousi muutama mielipuolen ystävistä saarnastuoliin, ottivat ja veivät hänen kotia.

Hyrynsalmessa tuli hän taas selväksi ja eli monta vuotta tämän surullisen tapauksen jälkeen.

9.

Koirankuonolainen.

Kauppias Posseniuksen satavuotinen leski oli kaupungin ivallisin, mutta ei suinkaan niin pelkäämätöin kuin miehensä esi-isä Knut Posse, mainio Viipurin pamauksesta. Hän oli Oulussa syntynyt suku-nimellä Fagerholm. Taloudessansa toimellinen eukko, on hän muistettava siitä, että hän näki 1714, 1743, 1788 ja 1808 vuosien sodat. Ensimäisen sodan aikana oli hän lapsena vanhempiensa seurassa hengen vaaralla paennut metsiin ja erämaihin. Toisen aikana oli hän jo naimisissa eikä pienen lapsen kanssa voinut paeta vaikka moni muu niin teki.

Miehensä oli poissa. Talossa oli majotettu venäläinen kenraali. Hänen läsnäolo varjeli sen ryöstöstä ja muusta väkivallasta, niin että eukon ei juuri mitään ollut pelkäämistä, mutta lapsuudesta hänessä asuva kauhu vaikutti toista.

Vaston kenraalin kieltoa tuli eräänä päivänä hänen huoneesensa kalmukki. Miehen muoto oli villi, kasvot vaskenkarvaiset, nenä tylsäpäinen, otsaa ei ensinkään mustan, karkean tukan alla, joka näytti tunkevan puolen korttelin matkalla toisistaan pyöriviin silmiin. Leveästä paksuhuulisesta suusta kiilsi pitkät valkoset hampaat. Leukaa ei miehellä ollut enempää luin otsaakaan. Kalmukki-poloinen ei suinkaan pahaa tarkottanut, mutta rouva, joka nyt luuli näkevänsä koirankuonolaisen, säikähtyi niin, että tuli hermottomaksi ja ihan kuuroksi.

Kolmannen sodan onnettomuuksia ei Oulu joutunut koettelemaan, lukematta sodan aikaisia tautia.

Viimeisen sodan aikana rukoili tuo jo lähes satavuotinen eukko Jumalaa saada kuolla näkemättä kaupunkia vielä vihollisten vallassa. Rukouksensa tuli kuulluksi, sillä hän nukkui hiljaisesti päivää ennen ensimäisen venäläisen rykymentin kaupunkiin marssimista, joka tapahtui Antin päivänä v. 1808. Mutta tämä tapahtui niin rauhallisesti, että eukolla ei suinkaan olisi ollut ylellisen pelvon syytä.

10.

Hyvin-viisaan kahdenkertaiset häät.

Kaupungin pormestari Timbom oli lihava, hyvin jaksava herra, jonka suuret harmaat silmät näyttivät kaikkia kummastelevan, varsinkin jos peilissä tapasivat hyvin-viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja loistavat kasvot ja sen muuten sileässä aavassa oman pienen suunsa ja nenänsä. Mitaltansa oli herra pormestari keskinkertanen ja hänen leveällä selällänsä heilui tukka-piiska. Virkanutussa suuret kullatut napit ja sen takataskusta kurkisteli sininen nuuskaliina. Polvihousut, samoin kuin kengät koristetut hopea-soljilla. Muitakaan, senaikaisia koristusaineita ei puuttunut pormestarin asusta, kuin rouvinensa kävi tuulittelemassa.

Rouvansa ei myöskään ollut mikään pila-eukko. Hänen epäsuosioonsa joutui välttämättömästi jokainen, joka hänen miestänsä ei kunnioittanut hyvin-viisaaksi. Muuten oli hän aina ja kaikkiin tyytymätön, samoin kuin itse pormestari oli pitkämielinen ja kärsiväinen. Molemmat olivat taikauskoset ja yksinkertaiset.

Ne olennot, olin sanoa luontokappaleet, joita pormestarin rouva enimmiten rakasti, olivat hänen miehensä, kanansa ja valkonen kissansa, jota "Sokuriksi" sanottiin. Syystä että luonto oli rouvalta kieltänyt omia perillisiä, kohteli hän kissanpoikia kaikella äidillisellä helleydellä, jonka palkkioksi sai sulaa maksutonta iloa.

Morsius-aikana oli pormestarinna kauniin maineessa, jonka ansaitsikin välkkyväin silmäinsä, valkoisen pintansa, punaisten huulten ja poskeinsa, sekä korkean nenänsä vuoksi. Vartalonsa oli korkea, uumansa hoikka, kädet ja jalat pienet.

Tämä itse mielestänsä niin ylevä rouva oli nyt jo kuitenkin harmaapäinen, ylellisesti lihava riippuvin poskin, nurkuva ja miestänsä epäilevä.

Eräänä päivänä vei eukko puolisonsa koreaan kammariinsa, johon ei ketään vierasta laskettu, vaikka hän kyllä kynnykseltä näytteli sen siniruusuisia seinäpapereja, kirjavaa sohvaa ja istuimia pähkinäpuusta, lootapöytää ja suurta kultaraamista peiliä. Yleisesti oli tämä suoja siisti ja puhdas, mutta sen eteisessä salissa oli kaikki riipin raapin. Vaski-astiat kyökissä olivat emännän kunniaksi aina kirkkaat.

Eräänä päivänä, niinkuin jo sanoimme, sai hyvin-viisas pormestarimme sen suuren kunnian rouvansa seurassa päästä koreaan kammariin. Siellä asetti hän hänen tuon suuren peilin eteen, kysyen ilosta hymyellen, eikö ukko huomaisi heidän vielä olevan hyvin kaunis pariskunta. Ukko pullisti suuret silmänsä vieläkin suuremmaksi, tarkemmin miettiäksensä asiaa ja sen seurauksia. Mutta olleen aina totta puhuva, lausui hän vihdoin hyvämielisesti: "hm, hm, tuota — noh kyllä — 40 vuotta takaperin."

"Etkö häpee!" tiuskasi pormestarinna ja kenokaulassa käydä sipsutti hän kammarista, heittäen sinne pormestarin, joka nyt oli sekä peljästyksissä että katuva, ajatellen mitenkä pulastansa pääsisi. Ukko milloin tuijotti kattoon milloin ikkunaan, siksi että rouvan vinkuva ääni vihdoin kuului lausuvan: "korjaa luus' sieltä, ettet sokase koreaa kammariani."

Nytpä ukko sukkelaan sai hattunsa ja keppinsä ja niin raastupaan, jossa kysymys oli saisivatko kaupungin nelijalkaiset, niinkuin tähänkin asti, estelemättä ja luonnollisessa viattomuuden tilassa mieltänsä myöten kävellä kaduilla.

Virastosta kotio tultuaan, sai pormestari vielä kiivaita muistutuksia huonosta ihanne-ajustansa ja lisääntyvästä kylmäkiskoisuudestansa pormestarinnan suloa kohtaan. Mutta siitä hetkestä päätti lemmellinen rouva avata miehensä silmät ja tehdä hänet niin rakastuneeksi kuin nuorenakin oli ollut, sillä hän väitteli olevansa kyllä keinokkaan jos vaan tahtoi, ja sen oli nyt toteen näyttävä.

Pormestarinna tunsi erään noituri-Anna nimisen akan, joka kyllä ei asunut kaupungissa, mutta tuli sinne ajottain rahallista ammattiansa ajamaan. Se oli jättiläisen suuruinen eukko, väkevä ja leveäsuinen, joka suurilla hampaillansa yhtä helposti puri rautanaulan poikki kuin tytöt langan pään. Tälle ilmoitti rouva mikä hänen sydäntänsä raskautti. Vanha Anna kuunteli tarkasti ylevää ystäväänsä. Kuin velho oli vaatinut ja saanut suuren lasin viinaa, jonka sisällystä taikalukuja höpisten katseli, kysäsi hän, oliko hänen miehensä vielä hänelle kaikissa kuuliainen. Tähän saatuaan myöntävän vastauksen, viskasi eukko yhtäkkiä kaiken viinan kurkkuunsa, juhlallisesti lausuen: "sittenpä ei hätää, jahka vaan teette kaikki, mitä minä käsken."

Tämän lupasi rouva iloisena.

"Teidän täytyy, sanoi noita, pukeuta vanhaan morsiuspukuunne, samoin myös herra pormestarin; sitte käydä pimeässä hautausmaalle, siellä luen minä luvut, niin sitte saatte nähdä tulevanne yhtä onnelliseksi kun naimisenne ensi päivänä."

Läpi-iloisena kiiruhti pormestarinna kotio valmistustoimihin.

Mutta ukko pormestaria oli tällä kertaa rouvansa tuumiin melkein taipumaton. Paljon kyyneleitä ja rukouksia oli tarvis, ennenkuin sai miehensä, joka muuten oli kyllä nöyrä ja kuuliainen, vast'uudesta rupeemaan sulhaseksi, mutta vihdoin öitä ja päiviä häntä kaikin tavoin piinattuaan, sai hän hänen myöntyneeksi.

Pimeänä syysiltana kello 11 oli pormestarinna vaatetettu entiseen morsiuspukuunsa. Sen aikaisia koristuksia oli eukolla yltäkyllin. Itse pormestari tuli tästä niin liikutetuksi että pukeutui hänkin vanhaan virkanuttunsa ja miekka kupeelle. Niin oli siis pormestarikin nuoruutensa puvussa, vaikka kyllä vaivaloisesti, sillä nuttu oli niin ahdas että pormestarin kädet seisoivat kuin myllynsiivet, joten parhaimmalla tahdollakaan ei saattanut rouvaansa likistää. Mutta rouvan länninki taas oli samasta syystä runsaan puolen kyynärää auki takapuolella, joten siis etupuolla virhe oli näkymätön.

Morsian pani vihkimäsormuksen sulhasen vasempaan pikkusormen ja kaksikulmainen hatun hänen oikiaan käteensä.

Nyt kutsuttiin noituri-Anna toimitusmieheksi. Julkisesti näkyi sen tätä ennen luontoansa viinalla hyvästi vahvistaneen, eikä se ujostellutkaan, vaikka herrasväen puku hänestä kyllä näytti oudolta. Yksi yhteinen päällisvaate viskattiin parikunnan hartioille ja niin liikkeelle. Kummasteleva ja hämmästynyt piika sai käskyn tulla salalyhdyllä valaisemaan, vaikka ulkona melkein tuimasti tuuli.

Näin varustettuna kulki nyt hyvin-viisas pormestarimme morsiamensa kanssa hiljaa hiipien hautuumaalle.

Sinne tultua asetti noita heidät avoimen haudan yhdelle puolelle, itse astuen toiselle. Kummallinen näkö oli noita-akan kolkko muoto, pitkä vartalo ja paljaat jalat, lyhdyn epävakaisen valon valaisemat, yöllinen tuuli oli kiihtynyt myrskyksi. Äkisti tempasi tuulenpuuska huivirentun noidan päästä, niin että sen harmaa tukka liehui ilmassa hänen rumain poskeinsa ympäri, sen silmät pyörivät päässä ja vahtova suu oli irvissä. Esiliinan oli noita sitonut kaulaansa kaiketikin papin kapan asemasta.

Sekä morsian että ylkä vapisivat kauhusta ja kylmästä, kuin noita viivaili suurella puukolla jokaista ilmansuuntaa kohden ja vihdoin tavotti sen kärellä sulhasen sydäntä. Kolkolla äänellä, ja sormella osottaen hautaa ärähti hän: "sinä olet kuollut; astu hautaasi."

Vaikka epäillen, ei pormestari tiennyt muuta neuvoa kuin totella. Piian avulla laskeutui hän sinne alas ja paneutui pitkälleen kädet hajalla ja liikkumattomana.

Samanlaisen käskyn saatuansa laskeutui sinne morsiankin ruveten maata sulhasensa käsivarrelle.

Sitte luki noita jonkuntapaisen hautaus luvun, jota seurasi monta eriskummallista loihtolorua. Kimeällä äänellä käski hän heitä vihdoin nousemaan ylös tullaksensa uudistetuiksi.

Paljolla vaivalla sai piika peljästyneen morsiamen ja äkästyneen sulhasen ylös haudasta. Varsinkin kiukutti pormestaria se seikka, että kuin nyt noidan käskyn mukaan parikunta piti ruveta uudesta vihkimään, niin näkyi joukko käskemättömiä vihkivieraita, joita lyhdyn valo ja uteliaisuus oli koonnut noita kummallisia vehkeitä katsomaan.

Pormestari ei mitenkään jäänyt sinne enää, vaan veti vastahakoisen morsiamensa kotiin. Noita ja piika seurasivat perässä.

Rouvan suurella vaivalla jo näin paljon menestynyt toimi oli siis turhaan menemäisillään, jota ei millään tavalla tahtonut niin laskea. Melkein väkisin päätettiin menot kotona.

Mutta tästä raakuuden ja taikauskon työstä ei seurannut sitä, mitä pormestarinna odotti. Häntä noudatti kosto. Sillä miehensä, vaikka muuten kyllä huonopäisenä pidetty, houkutteli taloonsa yhden kaupungin ihanimmista tyttölöistä, erään kahdeksantoista vuotisen immen, jota kaupungin ylimmätkin lepertäjät olivat tavotelleet. Tämä kevytmielinen tyttö tärväsi pormestarin maineen ja avio-onnen, ja harmista kääntyi pormestarinna sukunsa suureksi murheeksi heikkomieliseksi ja hulluksi.

11.

Koski ja Pikkarainen.

Mainio Oulunjoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan suurin luonnon merkillisyys. Jo tätä ennen olemme muutaman sanan niistä maininneet.

Koskenniskaksi sanotusta paikasta vaahto virta kaksihaaraisena saaristo-ryhmän ohitse. Yksi näistä haaroista on Niskakoski. Muinoin oli sen vesi paljon kuohuvampi, myöhemmin on se hallituksen toimesta valtiovaroilla tullut peratuksi. Kosken keskellä oli karia ja kiviä, jotka estivät veden juoksua vääntäen koskea pahoiksi pyörteiksi. Mutta rohkeat ja jäykkämieliset Suomalaiset eivät peljänneet Vellamon salaisia voimiakaan. Sillä juuri Koskenniskan lävitse kävi paikkakunnan etevin kulkuväylä. Suurin osa Oulun ulosviemästä tervasta ja metsäntuotteista tuli kaupunkiin juuri tuon kuohuvan kosken kautta. Mutta niin vaikea oli kulku sen lävitse, että siihen oli tarvis erittäin harjaantuneita miehiä veneitten kuljettajiksi. Sellaiset kosken uroot olivat valan tehneitä paikkakunnan uljaimpia nuoria miehiä.

Soma oli nähdä noiden pitkäin ohuista laudoista rakettujen venhetten raskaan lastinsa kanssa hurjaa vauhtia kivien keskitse tulevan kuohuvaa virtaa myöten. Mutta perämiehen tarkka silmä ja väkevä käsi osasi kuitenkin antaa venheelle oikean suuntansa pyörretten ja karien keskitse.

Oulun koskenlaskijoista mainioin oli Pikkarainen, jonka talo oli neljännespenikulman Oulusta. Mies oli varallinen, hänellä oli rakastettu vaimo ja kaunis tytär. Pikkaraisen Liisulle oli naimatarjouksia tehneet kaupungin kauppiaatkin hänen sekä ihanuutensa että varallisuutensa vuoksi, mutta hän otti vihdoin miehen omasta talonpojan-säädystänsä. Itse ukko Pikkarainen oli vartaloltansa pitkä ja pulskea mies. Kuningas Kustaa Adolfin puolisoinensa Oulussa käydessä sai Pikkarainen heille näyttää kuntoansa.

Virran rannalla kosken liehuvimmalla kohdalla oli rakettu parvi ja sen pohja peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seuroinensa siitä katselivat koskenlaskijaa.

Kosken yläpuolla oli koskivenhe suurimpaa lajia ja siinä Pikkarainen. Airoja käytti kaksi talonpoikaa. Pikkarainen itse perässä kesäisessä juhlapuvussaan, punainen liivi teräs-nappinensa, kirjava silkkihuivi kaulassa ja leveät lumivalkeat paidan hihat. Hatussa välkkyi terässolki. Nyt kääntyi kokka koskea kohden, vauhti lisääntyi ja nuolen pikaisuudella, kiiti se alas kosken vahdossa usein näkymättömänä, niin että katselijat toisinaan näkivät vaan Pikkaraisen välkkyvän hatun-soljen voittamansa kosken hyrskystä.

Norrköpingin valtiopäivillä v. 1800 tuli Pikkarainen herrainpäivämieheksi. Motala-virran koski tämän kaupungin luona kehotti rohkean koskenlaskijan koettamaan tätäkin, josta hänen osaksensa tuli yleinen ihmetteleminen. Rakentamassansa venheessä laski hän kuninkaallisen perheen, monen vieraan ja lukemattoman katselija-joukon nähden kevyessä veneessänsä Motala-koskesta.

Näiltä herrainpäiviltä kotio tullessaan oli Pikkaraisella kaksi kunniarahaa rinnassa. Oltuaan v. 1808 Porvoon valtiopäivillä, antoi hänelle keisari Aleksander kolmannen kultaisen punaisessa rihmassa kaulassa kannettavan.

Niinkuin sanoimme, on koski jo perattu niin että tätä nykyä käy helposti sitä kulkea. Tämä koskenperkaus saatiin toimeen varsinkin maaherra Stjernserantsin huolesta. Iloiten katseli hän, miten muutamat miehet eräänä päivänä kuljettivat venettänsä korjatun kosken lävitse. Hänen kysymykseensä, eivätkö olleet iloiset niin helposti päästä koskesta, vastasi vankka Suomalainen: ompa tästä päästy ennenkin.

Ihan Raattisaaren lähellä kosken lopulla on lohipato, josta mainiota Oulunlohta pyydetään. Mutta talvellakin oli Oulunjoella luonnon näytelmiä näytettävänä. Parhaimpia on jäänlähtö, joka varsinkin on outoa etelämaalaisista, jotka sattuvat sitä näkemään.

Eräs senlainen tuli tärkeissä asioissa huhtikuun viimepäivänä Ouluun. Heti paikalla kysyi kestikiivarilta, saisiko luvan nähdä suurta jäänlähtöä, josta oli kuullut maineen. Isäntä vastasi sen olevan kaikille vapaan. Tästä iloisena tahto hän tietää jäänlähtöpäivän. Kestikiivari sanoi sen olevan toukokuun 10 p.

Vaikka kyllä kiire matkailijalla oli, päätti hän odottaa nuo kymmenen päivää, saadaksensa täällä pohjoisessa nähdä sellaista, mitä kotomaassansa oli mahdoton. Ikävästi kului vieraan aika paikkakunnalla, jossa hänen mielisiänsä ja hänen maansa tapaisia ajanvietteitä ei ollut. Mutta vihdoin tuli odotettu päivä. Varhain kiiruhti vieras osotetulle paikalle Pukkisenmäelle. Koko tunnin katseli hän väsymättömästi jäitä, joita jo kyllä odotusaikana oli tottunut näkemään. Häntä nukutti, sillä tavallista varemmin oli noussut ollaksensa aikanansa paikalla. Mitä enemmän aika kului, sitä useimmin katsoi hän levottomana kelloansa, mutta jäykkänä ja liikkumattomana makasi jää vaikka jo oli sydänpäivä. Nälkä vaati matkailijan majataloon, jossa kiiruhtaen söi päivällisensä ja sitte sukkelasti koskelle takaisin, ettei vaan jäisi näkemättä odotettua jäänlähtöä, jonka alkuhetki oli epätietoinen, sillä poissa oli kestikiivarin isäntä, ainoa mies, jonka sanottiin se ehkä tarkoin tietävän.

Vielä monta tuntia pysyi matkailija paikallansa mutta, odotuksensa oli turha. Vihdoin loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän kepillänsä pieksi ja jalvoin potki kuoressa olevata maata, mutta jäät jäivät yhtä liikkumattomiksi, kaikista kiiruhdusyrityksistä huolimatta.

Hämärän tullessa suuttui matkailija enää odottamasta. Pahoissa mielin kiiruhti hän majataloon kiivaasti toruen kestikiivarin valheestansa. Tukevamman syyn puutteessa puolusteli tämä itseänsä sillä, ettei olisi uskottava sitä, jota sanotaan huhtikuun ensimäisenä tai viimeisenä päivänä.

Äkäisenä pyysi vieras hevosia ja läksi matkaansa vielä samana yönä.

Seuraavana päivänä nousi väkevä tuuli, joka mursi jäät ja pani ne liikkeelle. Koski kohisi tavallista rajummin, joka heti kutsui sadottain ihmisiä näkemään vieraan niin hartaasti odottamaa jäänlähtöä. Vesi kohosi nosten niin korkealle, että jäälohkareet joko nostivat, siirtivät tai kaatoivat ranta-aittoja ja äyrästensä yli paisunut koski raivosi kahta väkevämmin. Etäältä nähden olivat jäälohkareet purjehtivan laivaston näköiset.

Nämä suuret jääkappaleet monasti toivat muassansa rannoilta irti repimiä esineitä. Erään jäälohon päällä oli mylly. Venheitä, tynnyriä, hirsiä ja kiviä oli useimmin. Rannoilla hyppivät pojat irtainten jääkappalten päällä sukkelasti siirtyen yhdeltä toiselle ennenkun tuli lian myöhäksi.

Erän värjärin työhuone oli vaarassa tulla joko muserretuksi tai jäitten viemäksi. Huolettomasti katseli omistaja tätä. Häneltä kuin kysyttiin, eikö vaaraa pelkäisi, vastasi hän: ei hätää mitään; se on palovakuutettu.

Alkaen Ämmäkoskelta, lisääntyi pää-joukkoja, kunnes kulkivat alas kaikki Oulunjoen putoukset ja päästyänsä Niskakosken saivat vihdoin levätä Pohjanlahden helmoissa. Mutta pakkaistalvina, jolloin meren jää on niin vahva ettei tunkevat virran jäät voi sitä särkeä, kokoontuu niitä summassa virran suuhun. Juoksussansa näin estettynä kohoaa virran vesi kaupungissa julmasti, uhaten vahingoita tehdä, mutta useastikin murskaavat virran jäät vastaisensa merijään ja rauhallisessa yhteydessä käyvät molemmat valtameren avarassa helmassa sulamaan.

Putouksen yläpuolla Erkkolan luona kävi talvitie virran yli. Täällä kuin virran tähden ei ollut jäätä, laitettiin sitä siihen levollisesti. Maamiehet, näet, kiinteimmästä jäästä pitkinpäin virtaa hakkasivat irti jääkappaleen, niin pitkän kun virta oli leveä. Sitte annettiin virran vähittäin viedä se muassansa kääntäen sitä niin, että sen toinen pää tuli rannalle, kunnes virta käänsi sen toisen pään toiselle rannalle. Kovat pakkaset jäädyttivät sen niin lujasti kiinni rantajäihin, että sitä kävi hevosilla ja kuormilla ajaminen. Tällaista jäätietä sanottiin sillaksi. Sellainen silta rakettiin joka talvi uudestaan virran yli, ja juuri sen irti käyminen ennustaa yleistä jäänlähtöä.

12.

Eriskummallinen mäen-lasku

Kummallisista tapauksista kosken luona, tai oikeimmin sanoaksemme koskessa, ansaitsee seuraava jäädä jälkimailman muistiin. Se onkin luonnoltansa ihan pohjoismainen talvitapaus, joka muissa maissa olisi mainioksi tehnyt tapauksen sankarin. Suomalaiselle se näytti aivan vähäpätöiseltä.

Eräs vanha, Antti Hägg niminen merimies, pitkä ja vahva, vaatetettu kuluneesen merimiehen pukuun, tuli kylmänä talvipäivänä Kallisenmäelle, josta hänen oli kulkeminen alas. Perässänsä veti ukko tiilikuormaa kelkassa, Mäen päälle tultuaan istui ukko mukavuuden vuoksi kuormalle, laskeaksensa mäeltä alas. Mutta raskasta kuormaansa ja kelkkaansa ei ukko voinut johtaa oikeaa suuntaa. Täyttä vauhtia luisti kelkka joelle suurta värjärien tekemää avantoa kohden. Vankkana ja ääntämättä kiiti merimies avantoa ja hengen vaaraa kohden päästämättä hätähuutoa tai pyytämättä apua ihmisiltä, jotka toisen läheisen avannon luona kummastellen ja suu auki näkivät ukko Häggin mäkeä laskevan ja täyttä hojakkaa panevan suurta avantoa kohden. Silmänräpäyksessä oli hän kuormineen kelkkoinensa koskessa jään alla.

Tämän nähtyään saivat näkijät äänen. Akat, jotka olivat vaatteen pesossa, juoksivat huutaen, ja pian oli väkijoukko avannon ympärillä, mutta ei merkkiäkään näkynyt onnettomasta, joka heidän silmiensä nähden oli koskeen joutunut.

Hukkunutta ruvettiin koettamaan saada ylös; reikiä hakattiin useampaan kohtaan jäähän, mutta turhaan. Ei edes raskasta kelkkaakaan löydetty koskesta, joka kolkosti humesi jääkannen alla.

Parin tunnin kuluttua, kunnes koko toivo oli loppunut, alkoivat työmiehet lähteä pois jäältä. Ihan odottamatta kuultiin huuto ja nähtiin miehen pää toisesta pienemmästä avannosta sadan sylen vaiheella haetuista paikoista. "Miehet hoi! auttakaa minua tästä saakelin rotan reijästä", huusi Hägg. Avanto, näet, oli niin ahdas, että ukko ei siitä mahtunut ennenkuin sitä kirveellä avaroittiin. Vihdoin nousi Hägg jäälle, oikasi pitkän selkänsä ja lausui: "saakelin köyryselkänä siellä alhaalla onkin kuleksiminen!" Huolimatta siitä että oli läpimärkä, veti ukko kelkkansa nuoraa lausuen: "ylös veikko! sinuapa en heitäkään, kosk'et vaarassamme lastista mitään mereen heittänyt."

Sitte veti ukko raskaan kelkkansa lähimmäiseen taloon, jossa hänelle lämpösessä suojassa annettiin pari kuppia kahvipunssia. Sitte kertoi hän tapauksensa, joka hänestä itsestään ei suinkaan ollut niin kumma, kuin hänen kuulijoistansa.

"Minä nyt tuumailin", kertoi ukko, "että yhtä hyvä olisi laskea mäestä alas, kuin saada raskaan tiilikelkan kinttuihini. Senpätähden niin teinkin. Mutta kelkka sai liikapaljon tuulta, niin ettei enää perämiestä totellut. Kyllä minä näin, mihin satamaan se aikoi, mutta sen myöskin oivalsin, ettei siinä auttanut huutaa eikä kitistä. Minä ajattelin: olkoon menneeksi, koettellaanpa sitäki reisua. Saadaanpa nähdä, mitenkä se päättyy. Samassa pulpahdin veteen kuormineni. Tämä lemmon kova pakkanen on sentään johonkin hyvä, sillä se on niin kuivannut veden että sen ja jään välillä on avara tila. Vettä oli niin vähä että tuskin kävi saapasvartteni yli. Mutta jääkatto oli niin turkasen matala, että minun täytyi köyryssä käydä livettävien pohjakivien päällä tuon tuostakin kolhasten päätäni kattoon. Monasti kaaduinkin ja mun täytyi rämpiä etsien tyynempää vettä. Se otti aikaa, etten kelkkaani tahtonut heittää. Oikean suunnan löytäminen oli pahin. Ei siellä juuri pimeä ollut, mutta ei aivan etäällekään nähnyt. Muuta kompassia ei mulla ollut kuin päässäni ja sekin näytti nurin. Sillä lyhempihän matka olisi ollut Ullbrandtin kuin Buchtin avantoon. Mutta minäpä muka tein luovin. Minä kyllä jäältä kuulin huutoja ja nujua ja huusin minäkin takaisin, mutta eihän huutotorvi muka kosken kohinaa voita. Ja oikean suunnanpa vihdoin löysinkin vaikka kävin ämmän tavalla vastoin virtaa."

Sitte sai ukko kuivat vaatteet, söi ja makasi, kiitti hänen tähden nähdystä vaivasta, heitti jäähyväiset ja veti kelkkansa kotio iloisena, että tiilet olivat kaikki. Niin vähäpätöisenä piti ukko tämän asian, että kotio tultuaan unohti kertoa sen vaimollensa ja lapsillensa. Mutta siitä alkaen ei ukon enää milloinkaan nähty mäkeä laskevan.

13.

Miten kolmen rouvan kävi.

Eräänä kesäpäivänä läksi kolme kaupungin etevimpää rouvaa Laanilaan tervehtimään tuomari Polvianderin rouvaa. He olivat puetetut juhlapukuunsa ja hienoimpiin koristuksiinsa.

Erkkolan talosta tahtoivat päästä virran yli vastapäiseen tuomarin hoviin. Mutta vaan yksi venhe oli kotona ja sekin pieni. Myöskin väki oli poissa paitsi pieni tyttö, joka hoiti vielä pienempiä siskojansa. Mutta se lupasi kyllä soutaa rouvat yli ja sanoi jo ennenkin vieraita soutaneensa Laanilaan.

Rouvat istuivat venheesen, tyttö lykkäsi sen vesille, otti airot ja rupesi soutamaan, mutta virta oli nyt tavallista väkevämpi, sillä vesi oli kohonnut.

Tyttö souti soutamistaan, rouvat nuuskasivat ja tarinoivat, eivätkä mitään vaaraa huomanneet ennenkuin virta, väkevämpi kuin soutaja, oli kääntänyt venheen koskenniskan putousta kohden. Kohinan kuullessansa rouvat vasta älysivät vaaran ja rupesivat täyttä kurkkua huutamaan. Tyttö teki samoin ja heitti vielä peljästyksissä airotkin.

Mutta vaara kasvoi joka silmänräpäys. Yksi rouvista riisui myssynsä, jota hätälippuna ilmassa liehutti rannoilla juoksevalle kansalle merkiksi. Kaikki tahtoivat auttaa, mutta venheitä ei ollut saatavana, niin että kaikki, juoksivat neuvottomina venheen yhä lähestyessä koskea. Onnettomat heittivät jo kaiken pelastuksen toivon eivätkä hengen hädässä mitään muuta voineet tehdä kuin huutaa.

Ihan lähellä koskea rouvista yksi pyörtyi. Samassa töytäsi venhe kiveä vastaan, niin että toinen rouvista loiskahti veteen. Mutta kaikkein ihmeeksi ei hän uponnut, sillä monet tärkkihameet kannattivat häntä veden päällä, ja niin hänen onnistui kiivetä kivelle, johon venhe oli tölmähtänyt. Kurjan näkösenä vaikka paitsi vaaratta istui hän nyt siinä, mutta korea ja kallis pitsimyssy meni teitänsä.

Onnellisin oli se, joka vaarasta tietämättä makasi menehtyneenä venheen pohjassa. Kolmas rouva ja tyttö olivat polvillaan ja kädet ristissä antauneet välttämättömän kovan kohtalonsa haltuun.

Mutta saamasta nyhjäyksesta kääntyi venhe oikeaan väylään ja kaikkein ihmeeksi ja iloksi sujusi se ihan sievisti alas Koskenniskalta ja sitten sen vauhti vähentyi.

Koskenniskan ja ison kosken välillä on tyynempi vesi. Siinä rannalla on aina venheitä. Sieltä kiiruhdettiin heti avuksi. Rouva-poloisten ilon ja kiitollisuuden pelastuksestansa voi jokainen hyvin käsittää. Maalle päästyänsä virkosi pyörtynytkin pian. Sitte noudettiin se rouva, joka vaakalastin tavalla tuli veteen viskatuksi. Muutaman päivän kuluttua, joina rouvat säikähdyksestä jaksoivat pahoin, oli heillä vaan täyttymättömän käyntinsä muisto jäljellä.

14.

"Herra-Jumala pitää hulluista huolta."

Toinen tapaus koskella on yhtä omituinen. Se on monelle paikkakunnan asukkaalle tuttu.

Mielipuoli mierolainen, joka kerjäten kävi taloissa Oulujoen varrella, irroitti eräänä päivänä venheen koskenniskalta, istui mieropussinensa siihen ja heittäytyi niin ihan iloisena vesille. Venhe oli jo väkevimmässä koskessa, kuin tämä huomattiin, eikä pelastusta enää ollut ajattelemistakaan, ja vihdoin katosi se kokonaan näkijäin silmistä. Miehen kuolema pidettiin varmana eikä häntä siis haettukaan yhtävähän kuin venheen omistaja venhettänsä, jonka luuli koskessa murskaantuneeksi. Mutta sanotaan Herran Jumalan olevan hulluin hoitajan, ja niin oli nytkin, sillä onnellisesti oli venhe tullut alas koskesta, mutta tuuli ajoi sen merelle, Ruotsin puolelle, jossa Tukholmaan kulkeva laivuri löysi mielipuolen, otti sen laivaansa, hoiti sitä vaikkei sen kieltäkään ymmärtänyt ja vihdoin heitti Tukholmaan.

Monta vuotta myöhemmin löysivät muutamat Suomalaiset saman miehen kunnollisena ja taitavana ruukintyömiehenä lähellä Ruotsin pääkaupunkia.

Hänen järkensä oli selvinnyt, ja onnettomuudestansa oli hänelle vaan se muisti, että Jumalan enkeli oli hänen kehnosta venheestä nostanut suureen laivaan. Hän sanoi myöskin Jumalan hänestä ainaisen huoleen pitäneen.

15.

Hovineuvos.

Tämä oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä, jotka kaikki nerolla ja toimella olivat koonneet suuret rikkaudet.

Hovineuvoksella oli hyvä pää ja hyvä kauppa-kyky, tunnoton sydän ja eriskummaiset mielipiteet. Hänen onnelliset kauppatoimensa ja toimelliset työnsä hyödyttivät häntä itseänsä ja yleisöä. Olhavaan, neljä peninkulmaa Oulusta teetti hän lasitehtaan, jossa suuri joukko ihmisiä sai työtä ja elatusta. Paitsi sitä oli hänellä lavea kauppa ja laivoja rakensi hän ulkomaalaisillekin. Monta hänen omaa laivaansa purjehti valtamerellä.

Kauppa-asiainsa tähden matkusti hovineuvos usein Tukholmassa. Monilaatuisten teostensa ja yritystensä tähden pääsi hän kuninkaankin puheille. Kustaa kolmas aina älysi kunnon, olipa se minkälaatuinen hyvänsä; ymmärsipä antaa hovineuvoksellekin arvonsa. Monesta asiasta neuvottelikin hänen kanssansa, kysyen hänen mieltänsä.

Eräänä päivänä kysyi kuningas, millaisen palkkion soisi saavansa palveluksiansa; tahtoisiko arvonimeä vai mitä muuta. Sankarimme kiitti ja kumarsi, sanoi arvonimistä ei milloinkaan pitäneensä; mutta koska kuninkaallinen majesteetti hänelle senlaista tarjosi, niin pyysi saada nimen, jonka kannattajaa kyllä tarvittaisiin ja jonka nimistä Ruotsissa tietysti ei vielä ollut.

Sanokaapa se, lausui kuningas.

Älköön kuninkaani vihastuko, että nöyrimmästi pyydän saada hovineuvoksen nimen.

Naurahtaen lausui kuninkas: "hyvä, hyvä; siinä kohden olemme todellakin köyhät. Ei saa sanoa Ruotsin hovissa neuvoja puuttuvan."

Hovineuvos oli pituudellansa keskinkertainen, paksu ja väkevä, katsantonsa kavala ja muotonsa ei hyvä.

Hän jo oli ijäkäs ja miten sanotaan, vanha-poika, kuin eräänä kesäpäivänä yhden ystävänsä seurassa istui tupakoiden asuntonsa avoimessa ikkunassa ison Torikadun varrella Oulussa. Ukot tarinoivat niitä näitä ja ystävä, joka oli onnellisesti naituna, sanoi kummastelevansa, ettei niin varallinen mies mennyt naimisiin.

Hän ylisti aviosäätyä ja omaa onneansa, siksi että hovineuvos vihdoin savupilvestänsä keskeytti hänen: "hyvä kyllä, mutta sanoppa mistä saan minä sellaisen hame-enkelin? Neljäkymmentä vuotta olen sitä hakenut yhtätarkoin kun Diogenes ihmistä, mutta turhaan. Vaan koska tahdot minua naittaa, niin sanoppa nyt, otanko ensimäisen oikialta tai vasemmaltako puolelta tulevan naisen? Sinä saat kohtaloni päättää mutta ennenkuin vastaat, et saa ikkunasta katsoa." Ystävä sanoi ei tahtovansa niin tärkeää asiaa päättää, mutta hovineuvos ei häntä heittänyt, ennenkuin ystävänsä lausui: "noh, tulkoon se sitte oikealta."

Hovineuvos kiitti, sytytti sammuneen piippunsa ja niin tuumailemaan Amerikan sodasta. Samassa kuului keveä astunta kadulta. Ukot tirkistivät, ken kulkija olisi. Se oli oikealta puolelta tuleva pieni poika. Samassa kuului taas askeleet. Se oli maanmies eukkoinensa ja tyttärinensä, mutta ne tulivat vasemmalta. Nauraen sanoi hovineuvos: "näethän nyt, veikko, että minulla ei ole naimaonnea, sillä tuo kaunis tyttö ei tullutkaan oikealta. Ystävänsä ei vielä ennättänyt vastata, kuin jo nuori rouvasihminen tulla sipsutti oikealta. Sen käynti oli niin sievä, että jo oli joutunut ikkunan ohitse ennen kuin ukot hänen huomasivat. Mutta samassa pisti hovineuvos päänsä ikkunasta huudahtaen: "kuulkaapa, mamselli."

Tyttö katsahti taaksensa ja suloisista kasvoista näkyi kysyvä ja ihmettelevä katsanto. Iloisena tunsi hovineuvos sen olevan erään kaukaisen heimolaisensa, joka nyt oli neidoksi kasvaneena, vaan jonka hän viimeksi oli nähnyt lapsena. Muutama vuosi oli lapsesta tehnyt ihanan immen. Sievästi pyysi hovineuvos rohkeuttansa anteeksi, kysyen eikö se olisi mamseli N., jota sai kunnian puhutella? Punastuen ja kumartaen vastasi tyttö: "se minä olen." "Minua iloittaa, että sain sinut nähdä", lausui hovineuvos. "Mitenkä jaksaa äiti kotona? Joka päivä olen aikonut tulla häntä tervehtämään, mutta kenellä on sata rautaa tulessa, se ei aina joudu rakkaimpiakaan velvollisuuksiansa täyttämään."

"Minä kiitän äitini puolesta suuresta kunniasta", vastasi tyttö.

"Minä olen luullut isäsi olevan kuolleen ja että teidän täytyy työllä elatuksenne hankkia. Niinpä niinkin: köyhällä on paljon huolta."

Kyynel välkkyi tytön silmässä, kuin vastasi: "meidän tarpeet ovat pienet ja me tyydymme vähään. Mamma pitää pikkulasten koulua, ja minä autan mammaa", lisäsi hän ilosta välkkyvin silmin.

"Oikein tehty, lapseni", sanoi hovineuvos, tirkistelevin silmin omituisella mielihyvällä tarkastellen ujoa tyttöä. "Tervehdä äitiäsi ja sano hänelle, että minä tänä iltana tulen häntä tervehtimään."

Syvästi kumartaen kiiruhti tyttö matkaansa.

"Saakelin kaunis moilukas", lausui hovineuvos sulkien ikkunan. Sitte sanoi hän jäähyvästin ystävällensä, käyden toiseen huoneesen pukeumaan. Ystävä yksin jäätyänsä kopisti hymyellen suuren meren-vaahto piipun, jota oli polttanut, otti hattunsa ja meni kotiinsa. Pian oli hovineuvos valmiiksi puetettu Kustavin aikaiseen pukuun. Pieni juveli-sormus kiilsi hänen sormestansa. Suuren vanhanaikaisen peilin edessä asetteli hän vielä pukuansa, vääntäen hattua milloin oikealle milloin vasemmalle ja tarkasteli soreata muotoansa. Sitte huusi hän piikaa, joka autti hänen hartioillensa hienoimmasta verasta tehdyn tummansinisen kapan. Sen alustin oli silkistä ja ha'at hopiaiset. Sen toisen liepeen käänsi hän senverran nurin, että lapan korea vuori pääsi näkymään. Muotonsa koki peilin edessä saada niin makeaksi kuin vaan voi, kiersi itseänsä pari kertaa mielihyvissä ja lähti sitte köyhän lesken asuntoon.

Ihan hengästyneenä oli nuori Greetastiina tullut kotio äitinsä luokse. "Noh, nyt!" huusi tämä. "Koiriako vai juopuneita miehiä välttäen olet taas juossut itsesi lämpöseksi ja hengästyneen? Rakas lapseni, muista heikkoa rintaas', joka on ainoa perintö isältäsi. Onhan lääkäri kieltänyt sinua juoksemasta!"

"Elä tällä kertaa minua toru äiti-kulta", rukoili tyttö. "Mun oli kotio kiiruhtaminen antamaan sulle tiedon korkean vieraan tulosta."

"Korkean?" keskeytti äiti. »Varmaan siis joku matkustavainen, sillä maaherran ovat poissa ja muuten ei koko kaupungissa ole ketään, jota voisi korkeaksi sanoa. Aateli-sukuiset ja kravut eivät menesty Pohjanmaalla, sanoo tosi sananparsi."

"Noh, harvinainen vieras sitte, jos mamma sen siksi tahtoo sanoa", vastasi tyttö, ruveten korjaamaan lasten kirjoja sekä ompeluksia koulusuojassa.

"Saatpa minun ihan uuteliaksi, lapseni", lausui äiti, lasisilmien läpi katsellen tyttöä, joka torjua teki ehtimiseen.

Vihdoin istahti Greetastiina, kertoi tapauksensa hovineuvoksen kanssa ja minkä kunnian se oli luvannut tehdä hänen äitillensä.

Huoaten sanoi tämä: "Hän olisi voinut pysyä poissa! Kerran pakotti tarve minun isäs kuoleman jälkeen etsimään apua ja neuvoa varakkaalta sukulaiseltani, mutta hänpä sulki ovensa ja sydämensä köyhältä leskeltä. Nyt häntä en enää tarvitse."

Samassa nähtiin hovineuvos muhkeassa puvussaan käyvän ikkunan ohitse portista sisään. Heti senjälkeen oli hän lesken suojassa tuhansilla soreilla sanoilla peitellen leväperäisyyttänsä, ettei ennen ollut käynyt rouvaa tervehtimässä.

Ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta unohti tämä heti paikalla mielipahansa entisestä kovasta käytöksestä ja kumarteli yhtä paljon kuin hovineuvos leperteli. Hän ylisteli eukkoa yhtäpaljon kuin tytärtä, sanoen että tytön oli äitiänsä yksinänsä kiittäminen hyvästä kasvatuksestansa, tavoistansa ja hyvästä käytöksestänsä, jotka muka olisivat hovineiden tapaiset.

Tätä ihan kuin valheeksi ajaen, seisoi Greetastiina häveten nurkassa kääriintynyt suureen huiviinsa aivan kuin olisi tahtonut lymytä hovineuvoksen kavaloista silmäniskuista, joitten tarkoitusta ei ymmärtänyt, mutta kuitenkin koetti välttää. Puna ja vaalea vaihteli yhä hänen kasvoissansa. Milloinkaan ei äiti ollut nähnyt lastansa niin ujona ja käytöksissänsä kömpelönä kuin juuri nyt, jolloin rikkaalle sukulaiselleni tahtoi kiittäin osottaa ihanaa tytärtänsä, jonka käytökseen hän nyt ensikerran oli tyytymätön.

Tuo hyvä tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä iloa, näyttämällä epäsuosiotansa hovineuvosta kohtaan ja miten vähäarvoisena hän piti sen tyhjää suukopua. Hän jo otti hattunsa tahtoen mennä ulos, mutta äitin katsanto pidätti hänen.

Tämän katsannon huomasi hovineuvos ja itse rakkaudessansa luuli hän tytön ujouden syntyneen siitä suuresta kunniasta, jonka hän teki köyhille sukulaisiansa käyden heitä katsomassa ja siitä kohteliaisuudesta, minkä osotti niin köyhälle tytölle. Ja todellaan oli tämä tyttö hovineuvoksen mieluinen enemmän kuin milloinkaan luuli naisen olevan. Tunsiko tämä jääkylmä mies ehkä ensikerran sääliä toisen ihmisen levottomuudelle? Vaikka tytön ujous häntä mielitti, niin oli se kuitenkin hänestä katkera, vaikka hänen luontonsa oli sellainen, että suurin ilonsa oli kiusata ja rääkätä tunnollisia olennoita, ihmisiä sekä eläimiä.

Hän tunsi tarvitsevansa tytön suosiota, jonka vuoksi pyysi äidiltä hänelle lupaa saada mennä käyskentelemään. Heti suostui äiti siihen, jota palkitsi iloinen katsanto tytöltä, joka ei itse ymmärtänyt sen levottomuuden syytä, joka nyt vaivasi muuten niin huoletonta sydäntänsä. Sukkelaan otti hän hattunsa, kumarsi nöyrästi hovineuvokselle; hän suuteli äitinsä kättä luvaten pian tulla takaisin.

Tytön poismentyä lausui hovineuvos äidille: "eläissäni en ole nähnyt niin hyvää ja rakastettavaa tyttöä kuin sinun Greetastiina. Onnellinen on se mies, joka hänen saa."

Syvästi huoaten vastasi äiti: "kyllä minä luulen siitä tulevan yhtähyvän puolison kuin tytönkin, mutta köyhät tytöt eivät saa toivoa pääsevänsä naimisiin. Niitten on ajatteleminen itse itsestänsä huolen pitää."

Hovineuvos vastasi: "siitä ei tässä tule kysymys, sillä minä tahdon olla yhtä suorasanainen kuin rehellinenkin ja sanoa, että vaikka minä vielä aivan vähän tunnen tytärtäsi, niin minä ehkä olen ensimäinen pyytämässä häntä puolisoksi. Tunnettehan te molemmat hovineuvoksen ja tiedättehän, mitä minulta on odottamista."

Leski punastui ilosta ja ainoastaan kyyneleet olivat vastauksena.

Kunnes äidin sydämmen ensimäinen ilo näin oli purkautunut, niin leski myöskin sanoilla antoi iloisen suostumuksensa ja kiitollisuutensa hovineuvokselle siitä onnesta, jonka tarjosi Greetastiinalle, joka oli hänen ainoa maallinen ilonsa.

Tämä suostumus päätettiin pitää salassa Greetastiinalta siksi kuin hän täyttäisi seitsemäntoista vuotta. Niin siis tyttö tuli poisluvatuksi ennenkuin tiesi itsellänsä olevankaan oikeutta sellaisessa asiassa päättää.

Eräs nuori puotimies naapuristossa oli tosin häntä imarrellut, mutta naimisesta ei tähän asti vielä ollut kysymystä ollut. Mutta sitä enemmän muistivat he toinen toisensa ja suurin ilonsa oli toisinaan saada tanssia yhdessä tai juosta lesken leikkiä Löytyllä.

Greetastiinasta oli sekä kummaa että iloista nähdä mitenkä äitinsä yhtäkkiä rupesi varastumaan. Mutta tästä kysellessään sai vaan välttäviä vastauksia ja kalliita lahjoja. Hänen vaate-varastonsa oli kaupungin rikkaimpain naisten tapainen. Hovineuvosta ei hän pitänyt antajana, syystä että se vaan harvoin kävi heillä ja silloinkin aivan vähän huoli tyttärestä, jota tähän asti vaan etäältä piti silmällä.

Eräänä kylmänä helmikuun päivänä heräsi Greetastiina soitannosta ikkunansa alla, joka julisti sitä juhlallista päivää, joka nyt oli päättävä hänen elämänsä onnen.

Iloisena heräsi tyttö korottaen ensimäisen ajatuksensa kaiken lapsuutensa ilon antajan luokse. Samassa tuli äitinsä siunaamaan häntä, ja toivottamaan hänelle onnea niihin moniin ilon aineihiin, joita tänäpäivänä oli kohtaava.

Kuin hän sitten tuli kammaristaan koulusaliin, oli siellä koossa paljon sukulaisia ja ystäviä hänelle onnea toivottamassa. Koristetulla pöydällä oli monta kallista lahjaa, joita hän kyynelsilmin katseli, kysyen, millä olisi sen kaiken ansainnut.

Myöskin hovineuvos tuli ja piti niin juhlallisen puheen, että tyttö-rukka ei siitä puoliakaan ymmärtänyt, ja kun sanoi "onnensa tähden johdattaneen hänen askeleensa silloin hänen ikkunansa ohitse, jolloin sydämensä aukeni hänen ihanuudelle", niin Greetastiina kuiskasi äitillensä: "mitä hän tähdistä ja sydämistä haastelee?"

Äiti teki vaikittavan merkin; hovineuvos otti raskaan kultavitjan, jossa riippui kultakuoreen suljettu kalliilla kivillä koristettu hovineuvoksen kuva hänen nuoruuensa ajoista. Sitte otti hän sormuksen ja pyysi äitin suostumuksella saada antaa nämät Greetastiinalle morsiuslahjaksi, sillä hän sanoi toivovansa nyt tytöltä sen suostumuksen, minkä äiti jo aikoja oli antanut.

Kalman valjuna seisoi morsian. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa äitin ja yljän näin sitoessa häntä hovineuvoksen kivikovaan sydämeen.

Neljä viikkoa myöhemmin pidettiin komeat häät ja hovineuvos vei nuoren rouvansa tiluksillensa Olhavaan, Täällä sai hän hoidettavaksensa kolmenkymmenen hengen talouden; paitsi sitä sahdinpanot, leipomiset, lahtaamiset monelle laivalle, joita joka vuosi ruukista lähetettiin. Nuori koettelematon emäntä kyllä pudotti lukemattomia kyyneleitä, mutta niistä ei tietänyt kukaan muu kuin kaikkinäkevä. Häitten jälkeen ei miehensä hänelle pienemintäkään helleyttä osottanut, sillä senlaista tunnetta ei hänellä milloinkaan ollut. Itse mielestänsä antoi hän hänelle paljon, antaessaan hänelle koko talouden hoidannon, joka olikin ainoa osottamansa luottamus. Tämän murheen sai hän pitää miehensä monilla pitkillä matkoillansakin ollessa.

Kuin hän aina oli kärsivä ja hellä, kului kuitenkin hänen aikansa täyttäessänsä kovan miehensä tahtoa. Äitiksi tultuaan sai sekä iloa että murhetta. Murhetta siitä, että isä ei milloinkaan osottanut lapsillensa helleyttä. Niin vanhaksi tultua että tunsivat isänsä, pelkäsivät he häntä niin, että lymysivät tai tekivät mutkamatkoja häntä välttääksensä, syystä että hän aina käytti kovia sanoja, eikä milloinkaan osottanut iloista muotoa, sitä vähemmin isän sydäntä. Mutta milloin voi rääkätä tai kiusata äitiä ja lapsia, silloin oli hyvillä mielin.

Muutamien vuosien kuluessa syntyi hänelle moniaita tyttöjä, mutta ei poikaa, ja sitä ei hän voinut rouvallensa antaa anteeksi. Kunnes vihdoin tämäkin toivo kävi toteen, näki äiti onnellisena ensimäisen kerran ilokyyneleen isän silmässä ja harras oli siitä kiitoksensa Jumalalle.

Ilosta rupesi nyt hovineuvos oikein uudesta elämään. Vaimollensa osotti hän enemmän luottamusta kuin tähän asti, sillä hän aina puhui siitä kasvatuksesta, jonka oli antava pojallensa, kaikkein keksintöinsä ja tavarainsa perilliselle. Hänestä oli tehtävä muinais-ajan viisaimpain miesten tapainen. Näitten tuumain alku oli se, että lapselle nimeksi pantiin Aristoteles.

Isän suureksi mielipahaksi pieni Aristoteles ei suinkaan tehnyt nimellensä kunniata. Hän oli hyväntapainen, rakastettava lapsi, ruumiiltansa ja sielultaan äitinsä muotoinen, mutta isän terävää päätä ja tajua puuttui hän vallan. Monia vieraita kieliä ja taitoja, joita tavattoman varhain ruvettiin hänelle opettamaan, ei myöskään voinut tajuta.

Vilkkaammat olivat tyttäret, mutta isän kovuus harvoin salli heidän häntä lähestyä vielä täysikasvaneinakaan. Pienimmänkin erhetyksen rankasi hän kovasti. Kerran sulki hän heidät huoneen alakertaan ottaen avaimen mukaansa. Äiti oli kovin pahoillaan, vaikka ei mitään voinut tehdä heidän vapauttamiseksi. Koko päivän olivat siellä olleet ruuatta vankina. Yksi heistä rohkeni vihdoin hypätä ikkunasta ruokaa hakemaan. Käydessänsä sen kanssa sisariensa luokse, tuli isä vastaansa, äreällä äänellä kysyen: "Mitä teet tyttö?" Rehellisellä rohkeudella vastasi tytär: "vien ruokaa nälkääntyneille sisarilleni."

Naurahtaen löi hovineuvos häntä hansikkaallansa poskelle sanoen: "saanko kysyä, kenenkä luvalla?"

Tyttö ei vielä joutunut vastaamaan, kuin isä kiintyen erään herran puoleen, joka oli hänen kanssansa, sanoi: "kaikista mun lapsistani tämä ainua on älykäs. Minä panin ne kaikki tänäpänä koetukselle ja toiset olisivat tuhmuudesta ehkä kuolleet nälkään, jos tämä ei olisi ollut toisia viisaampi."

Isän kovuutta vastustamaan rohkeampi, olisi hänen todenmukaisesti pitänyt sanoa, sillä kaikki tyttärensä olivat hyvin terävä-järkiset.

Nuori Aristoteles kasvoi kituvan ulkomaan kasvin tavalla, jota kasvihuoneessa pidetään. Oppimaan oli hän hidas, syystä että häntä pakotettiin yli voimainsa. Turhamielinen isä ei säästänyt kovuutta eikä kustannuksia hankkiakseen hyviä opettajia ainoalle pojallensa, josta oli ylpeä. Lapsuudesta asti kovitettuna tuli Aristoteles vähittäin laiskaksi ja huolimattomaksi. Hän oli heikkokasvuinen, kaunis ja hyväsydäminen. Orjallisesti isällensä kuuliainen, saatiin hän vihdoin paljolla vaatimalla tutentiksi. Älykäs isä kyllä huomasi poikansa opin tiellä ei edemmäksi pääsevän. Petetty toiveissansa tahtoi hän nyt Aristoteles-poloisestansa tehdä kunnollisen maanomistajan. Hän siis lahjoitti hänelle maatalon omain tilustensa lähellä, kunnes ensin hänen kahdeksantoista vuotisena oli hakenut täysi-ikäseksi. Mutta lahjan teki hän laillisen kauppakirjan muodossa. Vaan Aristoteles rukka ei suinkaan saanut rauhassa taloansa nauttia, sillä pian veti isä hänen käräjään rajan rikkomisesta. Tällaisista asioista mitään tietämättä täytyi pojan, joka milloinkaan ei puolella sanalla ollut isäänsä vastustanut, seisoa oikeudessa isäänsä vastaan.

Hovineuvokselle kuin sanottiin, miten sopimatonta olisi omaa poikaansa tällaiseen pulaan vaatia, vastasi hän: "kun kaikista kulungistani en mitään ole saanut poikani kalloon, niin oppikoon kumminkin käräjöimään, sillä muuten konnan-juoniseet häneltä vievät maat mantereet." Käräjiin käyntiä kesti sitte monta vuotta, eikä milloinkaan tullut päätteesen, jota isä lienee toivonutkin. Yksinäisenä ja raskasmielisenä eli Aristoteles sitte talossaan, kunnes isä hänet vihdoin heitti rauhaan.

Kaikki tiesivät hovineuvoksen olevan rahasta ja tavarasta rikkaan. Mutta kuin joku hänen tuttavistansa pyysi häneltä lainaa, vastasi hän joka kerta: "oikein hyvä oli että luottamuksellasi tulit mun luokseni. Mieluisasti tahdon sinua auttaa, koska sinuun niin luotan, että juuri samassa asiassa olin tulemassa sun luoksesi, sillä koko kassani on tätä nykyä nämä 36 killinkiä. Kas tässä nämät kolme rääpäleistä kahdentoista killingin seteliä. Ne on kaikki mitä mulla tätä nykyä on." Sitte levitti hän lainanhakijan eteen pöydälle ne kuluneet setelit, jotka aina kantoi muassansa.

Hovineuvos sanoi kaikkea ylöllisyyttä vihaavansa ja kävi useasti vaatetettuna köyhän talonpoikaisukon tällaisena, mutta toisinaan taas kuin ruhtinas. Ylellisyys-aineista, joista tahtoi väkeänsä vieroittaa, oli leipä, jota sanoi syötävän vanhasta tarpeettomasta tavasta. Hän väitteli puhtaat jauhamattomat rukiit olevan yhtä hyvät kuin vaan niihin totuttaisin. Paljon vaivaa ja kulunkia vältettäisiin niin tavoin sanoi hän. Omassa perheessään tahtoi hän ensin opettaa tämän tavan, mutta jos olisikin saanut rouvansa ja lapsensa siihen pakotetuksi, niin ei yksikään palkkaväestä siihen suostunut, vaikka hovineuvos itse oli niin hyvänä esikuvana, että aina kantoi kuivia rukiita taskussansa. Näitä söi hän kolme vuotta leivän verosta. Näin tavoin arveli myös säästyvän paljon voita, joka hänestä oli tarpeeton tavara, paitsi milloin sitä korkeasta hinnasta toisille möi. Tällaisia talousneuvoja luki hän yhäti rouvallensa ja lapsillensa.

Eräs entinen kuninkaallisen vartiaväen upsieri oli maaherran hyvässä suosiossa, sillä hän oli hauska ja iloinen seuramies, joka ajan vietteeksi lateli huvittavia kertomuksia ja uutisia kaupungista ja sen ulkoa. Hänen pilkkaava kielensä ei säästänyt tuttaviansakaan, ei edes maaherraa itseäkään. Mutta hovineuvos pian älysi miehen oikean arvon, vaikka hänkin piti häntä lystinä seuramiehenä. Tästä muistutti hän maaherraa, neuvoen häntä siihen mieheen ei paljon luottamaan. Maaherra sanoi todistusten puutteessa pitävänsä miehen kunniallisena, vaikka kyllä suurena jaarittelijana.

Vähä tämän keskustelun jälkeen maaherran kanssa, tuli kysymyksen alainen herra talvipäivänä pohjoisista Tukholmasta. Matkallansa poikkesi hän Olhavaan ystävänsä hovineuvoksen luokse, jossa söi herkullisen aamuruuan kertoillen uutisia matkaltansa. Myöskin hovineuvos puoleltansa lateli uutisia. Paitsi muita sanoi juhlallisen vaiti-olemisen luvalla, huomanneensa maaherran olevan suuren konnan ja luottamattoman miehen, jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Sitte varotti hän ystäväänsä liika suuresta puheliaisuudestansa.

Suuruksen jälkeen matkusti ystävä kiitellen siitä ja hyvistä neuvoista sekä luottamuksesta, vielä kerran luvaten pitää kaikki salassa.

Heti senjälkeen valjasti hovineuvos hevosensa ajaen ystävänsä perässä. Hän ei ennen seisahtunut, kuin maaherran rappujen luona, jossa matkailijan reki jo ennen seisoi tyhjänä.

Etuhuoneessa pyysi hän palvelijan ilmoittamaan hänen tulonsa maaherralle. Palvelija tuli takaisin vastauksella että maaherra ei nyt eikä vastedes aikonut huolia hovineuvoksesta.

Naurahtaen lausui hovineuvos: "hyvä, hyvä!" ja kävi sitten vakaasti astuen maaherran luokse. Mutta tämä oli ovessa häntä vastaan, kiivasti ärjästen: "mitenkä te vastoin mun kieltoani hirviätte tunkeuta mun luokseni?"

"Minä arvelin läänin isän ei paheksivan, että tullaan todeksi näyttämään asiaa, jossa rehellisen miehen lausetta epäiltiin."

Häpeyksissänsä oli tuo liukaskielinen ystävä vetäynyt suojan toiselle puolelle.

"Mitä tämä on?" kysyi maaherra vuorottain katsellen hovineuvosta ja häpeänalaista upsieria.

Naurahtaen vastasi hovineuvos: "lieneehän toi syntinen, joka vapatahtoisesti pistäyy häpeäloukkoon, tarkasti mun sanani kertonut? Minä puhuin konnasta ja luottamattomasta miehestä, jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Tunteekoo maaherra nämät sanat?"

"Kuulinhan minä ne ihan äsken", vastasi maaherra kummastellen.

"Tämä antoi mulle kunniasanansa ei kenellekään sanovansa, mitä minä hänelle koetteeksi sanoin, mutta nyt hän itse on osottanut minkä verran häneen on luotettava. Ihan sitä minä tarkotinkin, kuin varotin häneen luottamasta. Nyt olen sanani toteen tuottanut."

"Kiitos ystäväni, että niin sukkelaan ja julkisesti autit minua", sanoi hän taputtain petturia hartioille; "nyt tiedämme, mikä mies olet. Tervetultu uuden vuoden päivänä kaupunkitalooni entisen suostumuksemme mukaan, jos kerrankaan voit lupausta pitää."

Sievästi heitti hovineuvos maaherralle ja häväistylle ystävälle jäähyväiset.

Uudenvuoden päivänä oli 40 pykälän pakkanen mutta mahdoton oli tavallisia onnentoivotusajoja heittää. Päivällisen edellä oltiin maaherran luona.

Tuo kielevä ystävä oli jo aikoja sitten saanut luvan päästä hovineuvoksen rekeen, jonka vuoksi tuli varhain sinne hienossa juhlapuvussa, kengissä ja silkkisukissa. Etuhuoneessa riisui hän päällissaappaansa ja sudennahkaisen turkkinsa. Myöskin hovineuvos oli matkavaatteissa ja turkissa. Yhtäkkiä lausui hän ystävällensä: "nyt muistan velikulta luvanneeni näyttää sulle Englannista nykyisin saamani verat; sinun on ne näkeminen, sinä joka sellaisia tavaroita tunnet. Ne ovat tuolla ylhäällä." Hän otti avaimen. Lepertäjä tahtoi ottaa turkkinsa, mutta hovineuvos sanoi sitä parin minutin kululla ei tarvittavan. Herrat astuivat rappuja myöten ylikertaan, joka oli täynnä kaikellaisia tavaroita. Hovineuvos pyysi vilusta värisevän ystävän arvaamaan niitten hintoja kunnes itse menisi alas katsomaan oliko hevonen valjastettu. Mutta mennessään sulki hän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Hevonen kun jo olikin valjastettu, istui hovineuvos rekeen, ja niin pois.

Ystävä ei kauvan voinut tavaroita katsella, kuin jo vilusta kankeana helisevin hampain rupesi huutamaan ja kolkuttamaan ovea, päästäksensä ulos. Mutta kaikki oli lukussa. Kuski ja palvelija olivat hovineuvoksen kanssa poissa ja koko huoneissa ei yhtään henkeä. Suljetun herran hätä kävi hirveäksi, mutta kadullakaan ei näkynyt ketään.

Hän huusi, juoksi ja hyppi kuin hurja pysyäksensä lämpösenä. Vihdoin särki hän ikkunat. Sitte vasta havattiin hän naapuristosta ja hankittiin seppä ovea avaamaan, mutta juuri sitä tehdessä tuli hovineuvos kotio. Hän uhkasi manuuttaa ne, jotka sanoi hänen poissa ollessaan murtauneen hänen huoneesensa.

Mutta kuin muistutettiin hänelle kylmiin huoneisiin suljetun ihmisen hengen vaaraa, vastasi hän, mitään hätää ei olleen miehellä, joka ennen oli ollut niin monessa kuumassa. Sellainen muka tarvitsisi kerran kylmääkin koetella.

Mutta tämän pulan perästä mies kuitenkin sairastui. Tämä oli hovineuvoksen kosto siitä, että tämä mies seuroissa oli hänestäkin pilkkaa tehnyt.

Oltuaan 25 vuotta naimisissa, sanoi hän eräänä päivänä rouvallensa ei katuvansa sitä, että hänen otti. Iloissaan tästä rohkeni tämä nyt muistuttaa aikoja sitten saatua lupausta, että 25 vuotisena hääpäivänänsä pääsisi Ouluun, jonne vaan oli muutama peninkulma, mutta jossa siitä päivästä ei ollut käynyt, jolloin heitti äidin kodin, joka siihen asti oli hänen rakkaimpansa mailmassa.

"Olkoon menneeksi", sanoi hovineuvos omituisesti nauraen, "jos pukeut morsiuspukuun ja olet valmis kuin olen valjastanut hevoset uuden reen eteen, niin nyt saat nähdä Oulun, jota niin kauan olet mankunut."

Tuon uuden reen oli hovineuvos maalauttanut kummallisen kirjavaksi lehti- ja ruusukoristuksilla. Takana ja kummallakin sivulla oli suurten seppelien sisällä suomalaisin pieniä lauseita. Tuon korean reen eteen antoi hän valjastaa vanhan tottuneen ja toisen nuoren opettamattoman hevosen. Hän jo käski ilosta liikutetun rouvansa astua rekeen, kuin havaitsi, miten huolellisesti hän kääri kapan ympärillensä, ettei lastensa ja palkkaväen silmissä näyttäisi pilamaiselta vanhassa morsiuspuvussansa. Mutta nytpä hovineuvos hetipaikalla käski hänen näyttää itsensä morsiamena läsnäoleville. Nämä näkivät vaan hänen salaiset huokauksensa ja kyynelensä ja menivät kiiruhtaen pois, säälien rakastettua äitiänsä ja emäntäänsä.

Itse autti hovineuvos nyt rouvansa rekeen, otti ohjat ja istui itse ohjilliseksi. Hevoset läksivät liikkeelle. Ne oli hän valinnut sellaiset syystä että tiesi rouvansa pelkäävän vikurihevosia. Toinen veti sinne, toinen tänne ja muutaman minutin kuluessa oli reki nurin ja rouva hangessa. Mutta hovineuvos autti hänen teeskennellyllä ystävyydellä ylös, kysyen oliko häntä sattunut. Kuullessaan niin ei olevan, valjastettiin hevoset uudestaan ja taas lähdettiin matkalle. Mutta hevoset rupesivat pian taas vikuroimaan ja rouva kimmahti monta syltää reestä metsään. Miehensä tuli taas avuksi ja kysyi, tahtoiko vieläkin pyrkiä edespäin, vaikka matkan alku näytti niin onnettomalta.

"Tottapa todellakin soisin näkeväni Oulun, jota niin kauvan olen toivonut", vastasi hän itkien. Toinen kätensä oli murttunut, mutta siitä ei virkkanut mitään saadaksensa vaan toivonsa täytetyksi. Nyt kului pitkä aika ennenkuin oli kaikki korjattu, mikä oli rikki mennyt.

Tie kulki sitten korkeain lumi-kinoisten välitse, jotka estivät hevosten hurjailemista, niin että rupesivat kulkemaan vakavammin. Mutta toisin kohdin taas, retkailivat niin, että reki 4 penikulman matkalla kaatui 15 kertaa. Vihdoin tulivat kuitenkin jäälle ihan lähelle Oulua, joka jo selvästi näkyi edessänsä.

Hovineuvos kuuli rouvansa niiskuttavan, pysähti hevoset ja kysyi, joko nyt näki 25 vuotta toivomansa Oulun.

"Näenhän minä nyt sen rakkaan kaupungin", vastasi hän kiitollisesti; "oi jos pian olisimme paikalla."

"Minua suuresti iloittaa, että nyt olet niin monivuotisten toivettesi perillä", sanoi hovineuvos. "Katsoppa nyt tarkkaan: tunnetko talotkin?"

"Tunnenpa kyllä, jo näen äitini tuvan katon", lausui hän, rinta täynnä sanomattomia tunteita.

"Niin", sanoi miehensä, "sulla on aina ollut hyvä näkö. Kiitä nyt Jumalaa, että antoi sulle sellaisen edun! Ehkä nyt olet nähnyt kyllä! saanko taas ajaa?"

"Aja, aja ystäväni!" Ilokyynelin kastuneet kasvonsa kätki hän käsiinsä kuin hovineuvos sillä aikaa käänsi hevoset takaisin samaa tietä kuin tulleetkin olivat.

Kuin rouva poloinen tuokion kuluttua nosti silmänsä nähdäkseen eikö jo olisi määränsä perillä äitinsä pihalla, näki hän pelästyen taas olevansa metsäisellä maantiellä, Hän huusi miehellensä, mutta se ei sitä ollut kuulevinaan, Vaikka hevoset juoksivat täyttä vauhtia, viskausi hän kuitenkin reestä. Tästä tietämättä ajoi hovineuvos siksi, että vihdoin käänsi päänsä kysyen "mitenkä kyyti kelpasi eukolle". Mutta nyt huomasi eukon olevan poissa. Paikalla käänsi hän hevoset ja pian löysi hän onnettoman vaimonsa kahlaavan lumessa pyrkien Oulua kohden. Nyt pyysi hän häntä rekeen, luvaten ajaa mieltänsä mukaan, mutta istui itse hänen viereensä estääksensä uutta karkaamista. Sydän-yöllä tuli läpi itkenyt ja kiusattu rouva kolkkoon kotiinsa äitiänsä ja ystäviänsä näkemättä.

Tämän toivon sulki hän sitten monta vuotta vaivatussa povessansa, kunnes hovineuvos eräänä päivänä ilmotti kaikkine perheineen tahtovansa muuttaa Ouluun ja heittää ruukin yhden vävynsä haltuun. Siis sai vanha rouva kuitenkin päättää päivänsä rakastetulla syntymäpaikalla lastensa ja ystäviensä keskellä.

Yhtä ruukin palvelusherraa piti hovineuvos erittäin hyvänä. Se oli papin poika ja hyvästi kasvatettu, vaikka ei akatemiaa käynyt, sillä hänen vanhemmillansa ei siihen ollut varaa. Monta vuotta oli hän rehellisesti käyttänyt nuoruutensa voimia toisten eduksi, jonka vuoksi ei yksinään hovineuvos, vaan koko ruukin väki häntä kunnioitti ja arvossa piti. Hän oli koko perheen ystävä ja rakasti heitä kaikkia, mutta varsinkin hovineuvoksen nuorinta tytärtä. Enemmän kuin itse luulikaan, rakasti hän häntä, mutta hän kyllä tunsi isän eriskummallisen luonnon vaan rakkautensa toivoi olevan vastatun. Nuoret rakastavaiset eivät kauvan rakkauttansa toisiltansa salanneet, sillä tytön äiti oli sen hyväksynyt. Sulhanen koetti vieläkin ahkerammin ansaita hovineuvoksen suosiota. Tämä, joka täydesti luotti häneen, koska tunsi hänen rehellisyytensä ja ahkeruutensa, sanoi kerran ei tietävänsä mitenkä palkitsisi hänen jokapäivä osottamat palvelukset.

Nyt taikka ei milloinkaan, ajatteli puukhollari ja tunnusti rehellisesti taipumuksensa ja toivonsa saada kutsua häntä apeksi.

"Aivan mieluisasti saat tyttäreni", sanoi hovineuvos. "Niin ruma ja köyhä tyttö on halvin palkka, jota voit pyytää. Sinä kyllä sen saisit, jos en jo aikoja sitten olisi luvannut Jumalalle, ei antaa häntä muulle miehelle kuin papille. Ja sen kyllä tiedät, että senlaista lupausta en voi rikkoa."

Niin siis nuoren miehen toivo oli särjetty. Hän oli jo yli kahden kymmenen vuoden vanha, eikä milloinkaan lukenut latinaa eikä monta muuta papin alulle tarpeellista ainetta. Mutta hän tunsi hovineuvoksen päätökset ja tiesi varmaan, että se kuin kerran niin oli sanonut, niin ei muun kuin papin ollut tyttöä toivomistakaan.

Surumielisenä ja murehtivana löysi morsiamensa hänen ja arvasi syyn olevan isän kiellon. Mutta ehdot kuultuaan sanoi hän iloisesti: "toivomme ei ole hukassa! sinulla on hyvä pää etkä sinä monia aikoja tarvitse lukeaksesi papiksi."

Tästä kehotettuna vastasi hän vilkkaasti: "sopiihan koetella."

Samana iltana pyysi hän palveluksestansa eroa, jonka hovineuvos vastahakoisesti antoi. Hän näet ei tietänyt miehen päätöstä, vaan luuli hänen jonkun ajan tahtovan välttää rakastettuansa, että pikemmin unohtaisi hänen. Erotessa antoi hän hänelle runsaan rahapalkkion.

Kolme vuotta myöhemmin tuli eräänä päivänä nuori pappismies hovineuvoksen luo, muistuttamaan hänelle lupaustansa tyttärestänsä. Tämä sekä iloisena että häpeissänsä, tunsi entisen pukhollarinsa ja sanoi nyt ei suinkaan voivansa kieltää tytärtänsä, mutta että hänen oli odottaminen siihen asti, että kumminkin pääsisi kirkkoherraksi. Mutta nyt saisi hän ruveta saarnaaja-virkaansa ruukin pappina.

Rakastajat aluksi tyytyivätkin tähän, mutta kuin mies pari vuotta myöhemmin sai kappalaisen paikan ja paitsi sitä paljosta työstä oli tullut kivuloiseksi, puolustivat kaikki hovineuvoksen ystävät näitä nuoria niin, että hän vihdoin suostui heidän naimiseensa. Kahta vuotta myöhemmin jätti pappi rakastetun vaimonsa leskeksi. Hänelle jäi pieni poika, joka ei vielä osannut mainita isän nimeä, mutta peri kaikki sen hyvät avut, jotka äiti oli istuttanut lapsen sydämmeen.

Vihdoin myi hovineuvos ruukinsa ja tiluksensa sille vävyllensä, joka niitä jo kauvan oli hoitanut. Itse muutti hän suuren rikkautensa kanssa Ruotsiin. Siellä eli hän tavoiltansa yhtä kummallisena kuin nuorempanakin. Tukholmassa osti hän suuren kivimuurin, mutta asui melkein aina vuorotuissa asunnoissa, joita hänellä oli useampia yhtaikaa ja riiteli aina isäntäväkensä kanssa.

Yhteen aikaan asui hän erään sivistyneen ja hyväntapaisen leskirouvan luona, jolla oli ihana tytär. Hovineuvos rupesi tätä kosioimaan, mutta ukko sai heti paikalla rukkaset. Se sapetti häntä niin, että eräänä päivänä huoneessansa rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Piika kiiruhti ylös ja hovineuvos sanoi olevansa kuolemaisillaan ja kovimmissa tunnon vaivoissa. Hän pyysi pappia ja lääkäriä. Ilman sitä pyysi hän kokoomaan väkeä, miten paljo mahdollista kuulemaan tärkeää salaisuutta, jonka tahtoi ilmoittaa ennen kuolemaansa. "Joutukaa, joutukaa", huusi hän surkialla äänellä; "parin minuutin kuluttua olen minä kuollut. Käskekää emännän tyttärinensä myöskin tulla."

Nämä ja talon kaikki hyyriväki kiiruhtivat kuolevan luokse, joka tuskin enää näytti hengittävän Papin ja lääkärin myöskin paikalle jouduttua sanoi sairas: "koska tässä nyt on näin paljo todistajia koossa, niin heidän läsnäollessa juhlallisesti ilmotan, että emäntäni ja hänen tyttärensä ovat pahanpäiväiset votakat, jotka mielellään olisivat minun kuoliaksi kiukuttaneet, jos se olisi menestynyt! Nyt joka mies ulos mun huoneestani, sillä muuta mulla ei ole sanomista!"

Tämän sanottua hypätä sinkautti hän vuoteelta niin ryntävästi että kaikki hämmästyksissä juoksivat ovesta ulos. Hovineuvos pukeusi turkkiinsa vaikka oli sydänkesä, sulki kammarinsa, pisti avaimen taskuunsa ja todistajansa keskitse meni hän suoraan näytelmää katsomaan.

Yli 70 vuoden vanhana kuoli hovineuvos viimenkin todellisesti. Lapsensa kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. Siellä saivat tietää hänen myyneen kivimuurinsa ja muuttaneen kaiken kiinteimen rahaksi. Suuri rautainen rahakirstu suljettu ja lattiaan kiinitetty oli hänen huoneessansa. Siinä oli käräjäpaperit kaikista oikeuden käynneistänsä poikansa ja vävyinsä kanssa, mutta ei äyriäkään rahaa ja niitä ei vieläkään ole löydetty.

Yli 30 vuoden hänen kuolemansa jälkeen oli ruotsalaisissa sanomalehdissä luettavana, että hovineuvoksen perillisten oli saatava summa jostakusta pankista. Asiaa tiedusteltua, oli siellä vaan pari sataa riksiä. Niin hän vielä kuolemansa jälkeenkin vietteli ja harmitti omaisiansa.

16.

Kova Ukkosenilma.

Elokuun 1 p. vuonna 1793 oli rasittavan lämpönen. Synkeitä ukonpilviä kokoontui taivasranteelle ja raju-ilma oli odotettava, jota välttäen tavallista varemmin kiiruhdettiin levolle. Mutta ukon tulia leimusi niin kauheasti kaikilta puolin jo ennen jyrinän kuuluman, että niitten valo valaisi pimeän taivaan ja värisevän maan yhtä selvästi kuin aurinko, vaikka erityisellä kauhulla. Hirvittävät tulipilvet ajoivat toinen toisiaan ja väliaikoina oli pilkko-pimeä. Silloin korotti luonnon herra väkevän äänensä pilvistä. Jäykkäluontoisimmatkin kävivät pelkuriksi nähdessään sellaisen tulen ja kuullessaan ukon väkevimmät pamaukset. Ainoastaan pienet lapset nukkuivat viattomuudessaan sinä kauhiana yönä, joka teki kaikki, jotka sen näkivät, ukkoista pelkääviksi.

Jyry kasvoi; nuoret ja vanhat naiset parkuivat, itkivät ja rukoilivat Jumalalta säästämistä. Kauhun ollessa korkeimmillaan, oli taivas täynnä tulta ja valkeaa ja samassa kuului kauhistava järäys ikään kun koko maa olisi revennyt. Tuomiopäivän luultiin tulleen. Pamauksen perästä satoi kiviä koko kaupungin yli. Suuria kiviä putosi kattojen ja lattian läpi monta kyynärää syvälle maahan. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet aukenivat, ruunut putosivat; ihmiskäden kajoomatta soivat kellot kolkosti. Huikea tuuli humisi ikkunain lävitse ja porutti urkuja.

Tuhansittain ihmisiä kiiruhti osittain alastomana kirkkoon. He eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut tai mitä heidän oli peljättävä, mutta kaikki pyrkivät Jumalan huoneesen ikäänkuin siellä saamaan turvaa. Liikuttava oli nähdä ja kuulla näiden valjuin, pelästyneiden olentoin hartautta ja palavia rukouksia temppelin hävityksen kauhistuksen keskellä ukonnuolten valossa ja jyryn vähentyessä, sillä raju-ilma oli loppumaisissaan.

Luonto rupesi tyventymään ja ihmisten mielet samoin, sillä taivas selkeni, tulet sammuivat ja jyry vaikeni. Pappi astui alttarille. Hartaasti ylisti hän Jumalan suurta voimaa ja kiitti äsken päästyn vaaran pelastuksesta. Ja harvoin lienee hartaampia kiitoksia noussut ihmissydämistä, kuin näitten monta hetkeä kuoleman kauhun kanssa taistelleitten ihmisten sydämistä.

Sitte käytiin tiedustelemaan viimeisen kummallisen seikan laitaa. Silloinpa havattiin ukkosen iskeneen vanhan linnan raunioissa olevaan ruutikellarin. Siitä viskaantui kiviä ympärinsä. Niitten joukossa oli niin suuria, että 10 miestä ei voinut niitä liikuttaa paikasta. Yhtäkään ihmishenkeä ei mennyt eikä ainoatakaan tullut vahingoitetuksi. Vaikka yhdessäkin kohdassa suuri kivi oli pudonnut erään köyhän miehen asunnon katon lävitse ihan lähelle makaavan lapsen kehtoa lattian lävitse maahan, niin ei lapselle mitään vahinkoa tullut.

Pienessä puuhuoneessa Linnan saarella asui mies vaimoinensa, jotka sattuivat olemaan poissa. Heidän asunto kukistui; sen sisällä ei ollut muuta kuin lintu häkissään ja kissa. Kumpikin löydettiin elävänä ja vahingoittamatta raunioin alta. Kissa, joka ennen aina oli lintua tavottanut, istui nyt rauhallisena ihan kuin vartiana rypistyneen häkin luona, josta lintu viserti kiitoslauluansa ja kissa köyristi mielihyvässä selkäänsä. Siitä asti ei Linna-luodolla ole ketään asunut.

17.

Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja.

Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti, arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan kärpäset eivät muistaneet välttää. Vaiti-olemista keskeytti ainoastaan kynien raapina ja kenraalin silloin tällöin lausuma "tuhannen tulimaista", jota harmissaan käytti tottuneesta tavasta sotamies-ajoistansa. Pieninkin vastoin käyminen sapitti ä'ästä kenraalia, joka aamusta alkaen oli odottanut tärkeää virka-kirjaa, joka koski asioita vieläki tärkeimpiä.