Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUN ME OLIMME TYTTÖJÄ

Kirj.

Sarah Doudney

Englanninkielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Kariston Nuorisonkirjoja 8.

Hameenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1918.

"Kuin eilispäivää muistelen mä tyttövuosiamme."

Vanha laulu.

SISÄLLYS:

1. Muutamia tytöistä. 2. Jennetin sukulaisista. 3. Haastelu puutarhassa. 4. Tapaturma. 5. Ensimäinen ero. 6. Jennetin koettelemukset. 7. Charlotten vihamielisyys. 8. Retkeily. 9. Hurja teko. 10. Tikkaiden lainaaminen. 11. Horjahdus. 12. Heltyminen. 13. Kielletyillä poluilla. 14. Lisätodistus. 15. Epäsuosiossa. 16. Charlotten pyyntö. 17. Täysi tunnustus. 18. Helmaystävät. 19. Kohtaloiden kirja. 20. Kotiintulo. 21. Pelon aiheita. 22. Viimeinen kohtaaminen. 23. Päätös.

1. luku.

Muutamia tytöistä.

On syyskuun iltapuoli, kultalehvät kimaltelevat ja taivas on tyyni. Eläintieteellisen puutarhan kukkalavat välkkyvät syksyn rikkaassa, syväsävyisessä väriloistossa. Penkin päässä, vähän matkaa isoimpien karhujen häkeistä istuu nuori nainen, nähtävästi kirjaan syventyneenä, ja saman penkin toisessa päässä on kaksi viisitoista- tai kuusitoistavuotiasta tyttöä hartaassa keskustelussa.

"Mitä pidät hänestä?" kysyy toinen näistä, päättäväisen näköinen tumma tyttö, jonka oranssinvärinen silkkinen kaulahuivi lieventää mustan takin koruttomuutta. "Jos sinua pyydettäisiin häntä kuvailemaan, niin mitä sanoisit?"

"Sanoisin, että hän on aivan moukkamainen."

"Minä sanoisin, että hän on täysi tolvana."

"Charlotte!" virkahtaa lukeva nainen hyvin tyynellä äänellä.

"Mitä niin, neiti Thornhill?"

"Toivon, etten koskaan kuule sinun toistavan tuota epäystävällistä ja epänaisellista lausetta."

Charlotte Ashleyn ruskeat posket leimahtavat, ja sekunniksi hänen silmänsä säkenöivät uhmaa. Jos neiti Thornhill olisi sanonut vain "epäystävällistä", hän olisi voinut sen tyynesti kestää; mutta "epänaisellinen" oli sietämätöntä! Saattoiko joku Ashley koskaan olla epänaisellinen?

On kuitenkin aivan mahdotonta yrittää riidellä neiti Thornhillin kanssa. Hän on nuorempi muita opettajattaria ja on ollut täysihoitola-opistossa vasta kuusi kuukautta; mutta rouva Mayfield tahtoo ehdottomasti säilyttää arvovaltansa kaikessa. Sitäpaitsi on tuossa nuoressa naisessa itsessään joku hiljainen voima, mikä tekee mahdottomaksi kohdella häntä epäkunnioituksella. Kuvailemattomalla tavalla hän kykenee herättämään kuuliaisuutta — sellaista tottelevaisuutta, mihin taivutaan mielihyvällä, kunnioituksella ja rakkaudella.

Lausuttuaan moitteensa, neiti Thornhill kumartui jälleen kirjansa yli; ja lyhyen äänettömyyden jälkeen tytöt alkavat uudelleen jutella.

Charlotte Ashleylla on aina paljon puhuttavaa varsin monista asioista; ja Pamela Rye on hänen mielitoverinsa. He ovat hyvin sopiva pari, sillä Charlotte kuuntelee mielellään oman äänensä sointua, kun Pamela sitävastoin paljoa kernaammin tahtoo olla vaiti. Hänen koulutoverinsa väittävät, että hän on liian veltto puhuakseen; mutta kuitenkin hän kuuntelee ja muistaa paljon siitä, mitä hänen kuullensa sanotaan.

Hän on sievä — hyvin sievä, sanovat jotkut hänen ystävänsä, — ja hänen kauneutensa on sitä lajia, jonka kaikki tunnemme. Hänen tuttavapiiristään voi löytää ainakin pari kolme tyttöä, jotka ovat hyvin Pamelan näköiset. Hän on melkein liian hoikka, eivätkä hänen kasvonsa olleet erittäin ilmeikkäät; mutta ei taas voi olla ihailematta hänen hienoa kyömynenäänsä, kirkkaan sinisiä silmiään ja omenankukilta hohtavaa hipiäänsä.

"Katsohan tuota tyttöä!" huudahtaa Charlotte äkkiä, naurahtaen hillittömän huvitettuna. "Neiti Thornhill, jos olette vihainen, en sille mitään voi. Katsokaa häntä itse — katsokaa, kuinka hän tuijottaa tuohon häkkiin! Kuvittelen kuulevani hänen huudahtelevan kuin paimentyttö kuninkaan linnassa: 'ihmeellisempää!' Yhä ihmeellisempää!"

Neiti Thornhill kohottaa silmänsä, hymyilee, eikä ole ollenkaan vihainen.

"Tosiaankin, siltä se vähän näyttää", sanoo hän nousten ja mennen kuin loihdittuna katselevaa olentoa kohti. "Päätäni rupeaa melkein huimaamaan aina, kun katselen kauan tuota suurta mustaa karhua; se ei koskaan käänny lyhyttä rataansa kiertäessään eikä koskaan hetkeksikään pysähdy. Rakas tyttöseni, eikö se sinusta muistuta pahaa unta?"

Lausuessaan viime sanansa hän laskee kätensä haltioituneen oppilaansa olalle. Vastatullut tyttö hätkähtää, kohtaa hymyilevät silmät ja vastaa sitten ujostelematta:

"Kyllä, niin luulen. Se tuo mieleeni prinsessan aasinpäällä varustetun kosijan. Tämä on hauska paikka, neiti Thornhill; toivon, että saamme tulla tänne hyvin usein."

"Oh, kyllä hyvin usein. Puutarha on sinulle uutta, eikä se pitkään aikaan menetä tenhoaan."

"Kaikki on uutta", sanoo tyttö hiukan huoahtaen, ja pilvi häilähtää äkkiä noille kukoistaville nuorille kasvoille. "Minä näetten", lisää hän epävarmasti, "en voi olla tuntematta, että vanha ja tutunomainen on parasta."

"Niin on minustakin", vastaa opettajatar; ja jos tarkkakorvainen Charlotte Ashley olisi ollut kuulemassa, hän olisi heti huomannut heikon värähdyksen hänen äänessään. "Mutta, Jennet, ethän ole menettänyt mitään entisistä. Vielä palaat kotiisi ja tapaat kaikki aivan samoillaan."

"Ah, jospa voisi olla siitä varma!" sanoo Jennet Fowler, katsahtaen neiti Thornhillin kasvoihin isoilla, vakavilla, harmailla silmillään. "Kaikista enin pelkään muutosta. Tahdon, että kaikki pysyisi paikallaan; ja kuitenkin tiedän, etten voi menetellä kodissani niinkuin oli tapani menetellä nukkehuoneessani — järjestää kaiken parhaan makuni mukaan ja olla aivan varma, että kaikki pysyisi sellaisena."

"On Eräs, joka määrää kaiken sekä taivaassa että maan päällä", lausui neiti Thornhill vastaukseksi kaihomieliseen katseeseen. "Meidän tulee jättää Hänen haltuunsa kaikki, mikä meille on arvokkainta. Emmekä saa unhoittaa, että Hän on Isä, joka tahtoo meidän Häneen luottavan."

Hiukan väsyneinä toisiinsa Charlotte ja Pamela nousevat kuin yhteisestä sopimuksesta penkiltään ja kävelevät verkalleen opettajattaren luo. Heidän mielestään tämä uhrautuu aivan tarpeettomasti uudelle oppilaalle; ja varsinkin Charlotte on taipuvainen pikkuiseen kateuteen, jos neiti Thornhill kiinnittää liian paljon huomiota uusiin tulokkaihin.

"Hän tekee tuon Fowlerin tytön aivan itserakkaaksi, jos hän kovin paljon hänestä huolehtii", kuiskaa hän Pamelalle. Ja Pamela avaa ja sulkee sinisilmänsä myöntymyksen merkiksi.

"Jos neiti, hm… Fowler on saanut kyllikseen karhuista", alottaa Charlotte, oivallisesti matkien veljeänsä kapteeni Ashleyä, "emmekö mielestänne voisi lähteä kotiin, neiti Thornhill?"

"Oletko valmis tulemaan, Jennet?" kysyi opettajatar ystävällisesti.

"Kyllä… kyllä, jos te sitä haluatte; mutta tahtoisin pikimältään katsoa biisonia."

"Se käy helposti päinsä, lapseni; biisonin karsina ei ole kaukana." Ja neiti Thornhill astuu edellä karjavajoille vievää tietä.

"Aika kiusankappale", mutisee Charlotte, joka kulkee perässä Pamelan kanssa.

"Oi, onko täällä todellakin karju?" [Englanninkielen sanat bore (kiusankappale) ja boar (metsäkarju) äännetään samalla tavalla. Suom.] kysyy Jennet kääntyen pelokkaan uteliaana uusien koulutoveriensa puoleen.

"Niitä on joukottain", vastaa Charlotte. "Ne ovat päästetyt irralleen puistoon ja samoilevat ympäriinsä, missä haluavat."

Kaikki neljä nauravat hilpeästi niinkuin nuoret ihmiset kernaasti nauravat hyvin lauhkealle leikille. Mutta Jennetin posket kuumottavat, ja polttava puna viipyy hetkisen hänen kasvoillaan. Kodissaan hän ei koskaan hävennyt olla pikkuisen hupakko; mutta täällä hän tuntee, että joku aina vaanii hänen virheitänsä, ja että Charlotten ja Pamelan nauru ei ole aivan yhtä hyväluontoista ja hempeätä kuin entinen kodin hilpeys.

Mutta vaikka hän hiukan aavistaakin, että hänen selkänsä takana irvistellään, hän kuitenkin nauttii biisonin näkemisestä. Se on kyllin ystävällinen tullakseen puisen hökkelinsä ovelle ja näyttääkseen, kuinka se osaa töllistellä. Neiti Thornhill antaa tytön katsella hetkisen; ja sitten he lähtevät eläintarhasta ja kävelevät kotiin päin päivän hämärtyessä.

Osan tiestä he ajavat raitiovaunulla ja kun he vihdoin pääsevät Brunswickin torille, tuntuu teen ja voileipien ajatteleminen Jennetistä hyvin tervetulleelta. He astuvat sisään korkeaan muuriin lävistetystä rautaportista, mikä saa maalaistytön ajattelemaan luostaria, ja kulkevat hiekoitettua, syksyn varisseiden lehtien peittämää käytävää pitkin rakennuksen ovelle.

Niin vakavalta ja yksitoikkoiselta kuin Pyhän Annan opisto ulkopuolelta näyttääkin, on siellä sisällä aina iloista ja hilpeätä. Maatilan talonpoikaiseen kodikkuuteen tottunut Jennetkään ei näe mitään synkkää näissä mukavissa suojissa, ja rouva Mayfieldillä, laitoksen johtajattarella, taas on niin vaikuttavan äidillinen sävy, että se saa ujot tytöt heti reipastumaan. Vielä parempi, hänen laajassa povessansa sykkii oikea äidin sydän, eikä kukaan ole liian arka uskomaan huoliansa hänen auliiseen korvaansa. Pieniksi, vähäpätöisiksi suruiksi niitä jotkut nimittäisivät, keveiksi heinäsirkan kuormiksi! Mutta rouva Mayfield tietää nuorten uskovan, että jokainen suru on ikuinen, ja katselevan toivottomasti sumein silmin tulevaisuuteen, jota heidän nykyisten huoltensa pilvi tummentaa. Hän ymmärtää kokemattoman sydämen epätoivoisen huudon: "Minä en enää koskaan tule onnelliseksi!" Myöhemmin tuo sama sydän elämän toistuneista koetuksista viisastuneena voi sanoa: "Tie näyttää nyt pimeältä, mutta kyllä se käy valoisaksi jälleen, kunhan olen kulkenut kauemmaksi."

Mutta vaikka Pyhän Annan opisto on todella hupaisa, Jennet Fowlerin ajatukset kääntyvät surumielin ja kaivaten takaisin etäiseen maalaiskotiin.

Äänekäs kellonsoitto kutsuu teelle; mutta hetkiseksi hän viipyy käytävässä erään puutarhaan antavan ikkunan luona. Ja näiden Lontoon puiden, noiden savuttuneiden seinien ja tuon hämärän taivaan asemasta hän näkee punoittavan iltaruskon hehkuvan kummulta metsän läpi isän peltosarkojen takaa ja tutunomaisten hahmojen palaavan kotiin laidunmaan yli.

— Ah, — huoahtaa hän pyyhkien kyyneleen, — tavannenkohan todellakin kaiken samanlaisena, kun pääsen kotiin? Miten iloinen… miten sanomattoman iloinen olisinkaan, jos voisin kohottaa vanhan oven säppiä ja vilkaista sinne sisälle heidän luokseen tänä iltana!

2. luku.

Jennetin sukulaisista.

Fowlerin perheelle Chestnutin vuokratilalla Devonshiressa ei koskaan ollut onnistunut koota varallisuutta, vaikka sen jäsenet olivat ahkerasti uurastaneet sukupolvesta sukupolveen.

Ei mikään maatila koko seudulla tarjonnut niin selvää todistusta huolenpidosta ja toimeliaisuudesta.

Maanviljelijä Fowlerin pellot olivat aina hyvin hoidetut kuin puutarha; rikkinäistä aitaa tai tasaiseksi leikkaamatonta pensasriviä ei näkynyt missään; maata viljeltiin aina taitavasti ja vuokra suoritettiin oikealla ajalla. Ja kuitenkin Fowlerit vuosien vieriessä tulivat ilmeisesti yhä köyhemmiksi.

Asia oli niin, että heidän tulonsa pysyivät ennallaan menojen karttuessa. Oli kahdeksan lasta tuossa somassa pienessä maatalossa, joka oli tarjonnut suojaa useille Fowlerin sukupolville. Kaksi poikaa ja kuusi tytärtä — kaikki vahvoja ja tukevia paitsi yhtä — oli elätettävinä, vaatetettavina ja hoivattavina, eikä ollut ihme, että isä ja äiti toisinaan kävivät perin levottomiksi heidän tulevaisuudestaan. Eikä myöskään kummastuta, että Brambletreen kunnon ihmiset kyselivät toisiltaan: "Miksei rouva Belfont tee mitään Chestnutin vuokratilan asukkaiden hyväksi?"

Tietysti ei heidän ollut tarvis haastella naapuriensa asioista; mutta ylimalkaan he kaikki olivat hyväluontoisia ahertajia, jotka katselivat Fowlereja vilpittömällä myötätunnolla; ja uskoen yhä vanhaan sananparteen, että veri on vettä sakeampaa, he ihmettelivät, ettei rouva Belfont osoittanut syvempää harrastusta sisartansa, rouva Fowleria kohtaan.

Rouva Fowleria itseänsä — tuota huolellista ja monien seikkojen rasittamaa naista — loukkasi hänen sisarensa välinpitämättömyys enemmän kuin hän koskaan huoli tunnustaa. Hänestä tuntui toisinaan, että oli kulunut vain lyhykäinen aika siitä, kun hän Judithin kanssa istui työssä, kääntäen vanhoja pukuja, korjaillen, paikaten ja parsien, kuten sadat muut köyhät papintyttäret ovat tehneet ikimuistoisista ajoista. Hyvin köyhä pappismies oli Judithin ja Kate Mauricen isä tosiaan ollut; mutta tytöt olivat käyttäneet pienet apuneuvonsa parhaansa mukaan ja rakastaneet lujasti toisiansa.

Mutta jos köyhyys yhdistää, varallisuus usein eroittaa. Kun Judith meni naimisiin rikkaan lakimiehen, herra Belfontin kanssa, hän huomasi pian, että hänen puolisonsa aikoi vaatia osakseen kaiken hänen huolenpitonsa ja huomionsa. Mies oli paljoa vanhempi häntä itseänsä; ja pari vietti hiljaista, itsekästä ja upeata elämää isossa talossaan Parkleyn vanhassa markkinakaupungissa. Brambletree oli ainoastaan kahdentoista penikulman [Englannin penikulma on lähes 1 2/3 kilometriä. Suom.] päässä Parkleystä; mutta Fowlerin lapsia ei koskaan kutsuttu vierailemaan täti Judithin luo. Belfont-eno ei juuri pitänyt nuorisosta ja riemuitsi aina siitä, ettei hänellä itsellänsä ollut lapsia.

Mutta herra Belfontin kuoltua ja lesken jäätyä melkoisen omaisuuden ainoaksi haltijattareksi luonnollisesti odotettiin, että rouva lähestyisi sisartaan ja hänen perhettänsä.

"Nyt kun Belfont on poissa, Judith varmaan tahtoo meitä useammin tavata", sanoi rouva Fowler. "Hän tuntee itsensä kyllä yksinäiseksi suuressa talossaan, nais-rukka."

"Älä ole siitä niin varma", vastasi maanviljelijä. "Jos hän olisi sinua kaivannut, hän olisi etsinyt seuraasi jo kauan sitten."

"Mutta hänen puolisonsa oli perin vaativainen mies ja hallitsi häntä täydellisesti, Robert."

"Niin, niin; mutta kun on tahtoa, on tavallisesti keinojakin."

"Ihmisten täytyy toisinaan uhrata oma tahtonsa", sanoi rouva Fowler hiukan kiusaantuneena miehensä epäilevästä äänestä: "Sinä, Robert, et itse ole tyranni, etkä aavista, kuinka jyrkkiä sellaiset voivat olla."

"Totta kyllä, Kate. Mutta rouva Belfont on kovaluontoisempi nainen kuin sinä; ja luullakseni hän olisi vetänyt vertoja herralleen ja mestarilleen, jos olisi tahtonut."

Rouva Fowler mietti.

"Niin", myönsi hän vihdoin, "Judithilla on lujempi tahto kuin minulla, ja aina hän ennen onnistuikin pitämään oman päänsä. Mutta, Robert, hän oli hellä sisar ennen avioliittoansa, enkä voi uskoa, että hänen rakkautensa minuun koskaan on sammunut."

"En sano, että se on sammunut. Mutta minä uskon, että sisarenrakkauden, kuten kaiken muunkin, voivat rikkaruohot tukehduttaa. Ja itsensä hemmoittelu, laiskuus ja saituus ovat rikkaruohoja, jotka kasvavat tiheinä ja vahvoina, varsinkin kun ovat saaneet vuosikaudet versoa."

Rouva Fowler mietti taas ja katsahti vakavasti puolisoonsa. Tämä ei suinkaan ollut suuri puhuja, mutta toisinaan hän kummastutti vaimoaan pukemalla ajatuksensa tehokkaaseen muotoon; ja kokemus oli rouvalle vakuuttanut, että hänen arvosteluunsa yleensä voi luottaa. Mutta tässä tapauksessa hän hartaasti toivoi miehensä olevan väärässä.

Rouva Fowler oli aina uskotellut itselleen, että herra Belfont oli ainoana syynä Judithin välinpitämättömyyteen. Jos puoliso joutuisi pois (niin hän oli ajatellut), vaimon sydän kääntyisi rakastavaisena takaisin nuoruutensa toveriin. Hän muistaisi, että Kate-sisko oli hänen ainoa sukulaisensa maan päällä, eikä aikaakaan, kun hän iloisesti ja hartaasti tottelisi vanhojen tunteiden voimakasta ääntä.

Keskustelu Fowlerin kanssa toi ensimäisen epäilyksen häivän vaimon mieleen. Hän ei tahtonut uskoa, että miehensä oli oikeassa; ja kuitenkin hän yhdeksässä kymmenestä tapauksesta oli nähnyt hänen ennustustensa käyvän toteen. Fowler ei tosin ollut nimenomaan sanonut, että Judith yhä laiminlöisi sisartansa; mutta rouva tiesi, ettei hänen miehensä siltä taholta mitään odottanut. Fowler ei tahtonut rohkaista vaimonsa toiveita. Ilmeisesti hän uskoi, että Judith Belfont oli sulkeutunut itseensä eikä halunnut kenenkään tungettelevan mukavaa elämäänsä häiritsemään.

Kuinka hänen elämänsä saattoi olla hauskaa? Rouva Fowler tunsi, että hän itse, vaikka olikin monien huolien alainen ja monien levottomuuksien ahdistama eli tuhat kertaa onnellisempana kuin sisarensa. Hänellä oli puoliso, jota hän kaikesta sydämestään rakasti, ja lapsia, jotka häntä melkein jumaloivat. Hänen pienoismaailmassaan ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Jokainen sopukka oli hellyyden täyttämä. Mutta poloisella rouva Belfontilla ei ollut mitään tällaisia siunauksia. Rakkaudella oli ollut vain varsin vähäinen osa hänen elämässänsä. Sen asemasta hän oli lohduttautunut kaikella sillä loistolla, minkä rahalla voi ostaa.

— Mutta se ei koskaan voi tyydyttää häntä, — ajatteli rouva Fowler.

Hän oli väärässä. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Judith Belfont todellakin tyytyi rikkautensa tuottamaan onneen eikä ikävöinyt mitään muuta. Alussa, mutta siitä oli jo pitkä aika, hän oli tuntenut korkeammankin luonteensa vaatimuksia — sellaisen kaipuuta, mikä on rahatta ja hinnatta ostettava. Mutta sitten tämä kaipaus tukehtui, velttouden ja itsekyllyyden rikkaruoho alkoi kasvaa ja kuten maanviljelijä oli sanonut, se oli kasvanut tiheäksi ja vahvaksi.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat; eikä uhkeassa leskeydessään elävä rouva Belfont vieläkään näkynyt laisinkaan muistavan sisariansa. Rouva Fowlerin hellään osanotto-kirjeeseen hän oli vastannut surukortilla, jossa (kuten sellaisten korttien laita usein on) oli mitä sopimattomin teksti vainajan muistoksi. Ja sitten seurasi äänettömyys — keskeyttämätön äänettömyys — ja maanviljelijän vaimo koetti turhaan salata pettymystänsä ja tuskaansa.

"Luulin, että hän auttaisi meitä, Robert", sanoi hän miehelleen. "Mutta en ainoastaan toivonut apua, vaan tahdoin ilostuttaa hänen elämäänsä; senhän täytyy tuntua perin synkältä. Tahdoin, että hän näkisi lapseni ja saisi osansa niiden hellyydestä. Ja, oi, minä haluaisin jutella vanhoista, vanhoista päivistä pappilassa."

"Pelkäsin, että se koskisi sinuun, rakkaani", vastasi herra Fowler surumielin. "Sinulla on hellä sydän, Kate! Ja kaikki sinun hellyytesi ja myötätuntosi on pysynyt hereillä, näetkös, kun hänen sydämensä tunteet sensijaan ovat uinuneet sikeätä unta. Millainen se satu taas olikaan, josta lapset pitävät niin paljon? Eikö siinä kerrottu jotakin pojasta, joka vietiin pois lumipalatsiin ja joka ei siellä ollenkaan huomannut, että oli vilusta sininen?"

"Kyllä; Jennet sitä aina lueskelee nuoremmille lapsille."

"Niin, tuo poika muistuttaa sisartasi. Hän ei ollenkaan aavista istuvansa jäisen järven keskellä sydän hyytyneenä. Hän tuntee elämänsä aivan mukavaksi, vakuutan sinulle. Sinun, rakas Kate, ei tule sitä seikkaa enempää murehtia, vaan sinun on jätettävä hänet omiin oloihinsa."

"Minä yritän", vastasi rouva Fowler säveästi. "Mutta se on vaikeata,
Robert — se on tosiaan hyvin vaikeata. Minä rakastan häntä yhä."

3. luku.

Haastelu puutarhassa.

Mutta sittenkään eivät Kate Fowler ja Judith Belfont olleet määrätyt iäksi elämään erillään loisistansa. Kuitenkin tapasivat he toisensa vasta sitten, kun edellinen jo oli kaikessa hiljaisuudessa menettänyt viimeisenkin toivonsa yhtymisestä; ja silloinkaan kohtaus ei ollut mitenkään heidän itsensä järjestämä.

Eräänä suvisena iltapäivänä rouva Fowler Katherine-tyttärensä kanssa lähti katselemaan kukkasiansa ja lepäämään ahkeran aamun jälkeen. Kello oli neljä, teepöytä oli katettu, ja maanviljelijä palasi poikansa Derrickin kanssa peltotöistä. Huoneusto monine päätyineen ja savupiippuineen sijaitsi herttaisessa monenlaisten ruusujen reunustamassa ja matalan, huolellisesti leikatun pensasaidan suojaamassa vanhassa puutarhassa. Oli kesäkuu ja ruusut heloittivat ihanimmillaan, vaaleanpunaisina, kermanvärisinä, tulipunaisina ja tummina kuin rubiinit. Ne tekivät koko tarhan värin ja tuoksun paratiisiksi.

Puutarhan halki kulki kapeita, ruohoisia polkuja pengerten välillä; täällä nähtiin iso hyödyllisillä keittiökasveilla istutettu neliö, tuolla oli pieni tilkku säästetty lapsien lempikukkia varten; ja vanhanaikainen lavendeli, jota Fowlerit aina olivat rakastaneet, kiersi tiheänä, helttaisena reunuksena kaalisarkaa. Mehiläisiä surisi kaikkialla; linnut livertelivät ja visertelivät rakennuksen muratin verhoamilla seinillä; sirot pensasaidat sulkivat sisälleen pyhitetyn paikan, jossa oli päiväpaistetta ja vallitsi leppoinen rauha.

Nojaten hellästi tyttärensä käsivarteen ja verkalleen astuen ruusupensaiden vierustaa rouva Fowler ajatteli, kuinka ihanaa elämä oli tällä vanhalla rakkaalla maatilalla. Hän rakasti täällä jokaista sopukkaa, joka puuta ja kukkasta, mikä täällä kasvoi, rakennuksen takamusta varjostavista pähkinäpuista julkisivua kiertevään villiin viiniköynnökseen, joka riippui isoina röykkiöinä olkikattoisen ovikäytävän yli. Jos heillä vain olisi enemmän rahaa, he eivät mitään muuta kaipaisi.

"Miten lohdullista on, että Martin on saanut toimeentulon!" virkkoi hän pukien äkkiä syntyneen ajatuksen sanoiksi.

Martin Fowler, heidän vanhin poikansa oli äsken päässyt pehtooriksi herraskartanoon ja nautti varsin hyvää palkkaa. Hän asui yhä vanhempiensa katon alla ja kykeni nykyisin maksamaan ylläpidostansa, kun taas hänen nuorempi veljensä Derrick oli asettunut hänen paikalleen kotitöissä.

"Emme koskaan toivoneet voivamme säilyttää häntä luonamme", sanoi Katherine loistavin silmin. "Kovin usein kiusaannuimme ajatuksesta, että oli Martinista erottava, ja kuitenkin säästyimme siltä surulta!"

"Katherine, sinä olet minun kaltaiseni", huudahti äiti, lempeästi puristaen tytön käsivartta. "Sinä pelkäät eroa enemmän kuin mitään muuta. Rukoukseni on aina ollut, että saisimme elää yhdessä, vaikka ajat ovatkin ankarat. Mutta sinä tiedät, mikä minulle enimmin levottomuutta aiheuttaa."

"Tyttöjen kasvatus, äiti. Se on pääsurujasi, eikö olekin?"

"Niin on. Jos olisin ollut yhtä taitava kuin tätisi Judith, minun ei tarvitsisi olla laisinkaan levoton. Mutta eihän minua koskaan opiskelu viehättänyt; rakastin aina neulaa enemmän kuin kirjojani, ja pelkään tuhlanneeni tilaisuuteni. Judith kykeni oppimaan mitä tahansa. Minä en. Kaikki läksymme tuntuivat minusta raskailta ja vaikeilta. Se on kovin surkuteltavaa."

"Mutta, äiti, me emme tahtoisi, että olisit toisenlainen."

"Muutamissa suhteissa haluaisin olla toisenlainen. Muistini ei koskaan ollut varsin hyvä, ja nyt olen unohtanut senkin vähän, minkä tyttönä opin. Minä näet osaan opettaa tytöilleni ainoastaan ihan jokapäiväisiä asioita. Sinä olet minunlaiseni, Katherine; et pidä rahtuakaan opinnoista etkä niihin vastedeskään viehäty. Mutta Jennet janoo tietoja, ja on vaikeata häneltä niitä kieltää."

"Jennet kummastuttaa minua toisinaan", huomautti Katherine, ja hänen huulillaan värähti eräs niitä harvoja hymyjä, jotka tekivät hänen vakavat kasvonsa niin miellyttäviksi. "Hän poimii tietoja niinkuin linnut noukkivat ravintoansa. Ja hän tietää todellakin hyvin paljon, äiti."

Rouva Fowler pudisti päätänsä.

"Rakas tyttöni, sinä et tunne sivistynyttä maailmaa", vastasi hän murheellisesti. "Jennet-rukan tietovarasto on todellisuudessa perin pieni, vaikka se täällä näyttää suurelta, kun sinä olet niin herttaisen tietämätön. Mutta jos voisimme hankkia hänelle täysipitoisen kasvatuksen, hän luullakseni loistaisi."

"Ja hän voisi opettaa toisia", huokasi Katherine. "Hilarynkin olisi hyvä oppia enemmän; hän on teräväpäinen ja sukkela."

"Liiankin sukkela, pelkään. Emme saa jättää hänen nokkaviisauttaan huomaamatta, Katherine; se on toisinaan hupaisaa, mutta hillitä se täytyy. Ellenillä näkyy olevan taipumuksia samaan suuntaan."

"Ketään meistä ei voi verrata Mabeliin", sanoi Katherine miettivänä. "Hän on vain lapsi, vastikään täyttänyt kaksitoista, mutta ajatteles hänen taloudellista kykyään! Pelkällä katseellansa olen nähnyt hänen vaientavan Hilaryn."

Rouva Fowler oli ääneti, ja sanomattoman murheellisuuden varjo häilähti hänen kasvoilleen. Hän oli pysähtynyt rakkaimman ruusupensaansa eteen, mutta vaikka se oli kukkien peittämä, hän ei huomannut niiden kauneutta. Miksi he hetkinen sitten olivat puhuneet eroamisista? Eikö Mabelin kadottamisen pelko alituisesti järkyttänyt heidän onnensa perusteita?

Ison perheen jäsenien keskuudessa on usein joku "enkeli", ja Mabel oli
Fowlerien enkeli — tyttö, joka syntymästään asti oli ollut heikko.
Toiset olivat terveitä ja tukevia, mutta eivät koskaan unohtaneet
Mabelin heutoutta, ja, kuten Katherine oli sanonut, tämän voiman tunsi
ja tunnusti Hilarykin, vaikeimmin ohjattava heistä kaikista.

Seisoessaan silmät sumeina ruusuja katselemassa äiti ajatteli sitä alituista lempeyttä, joka oli tehnyt Mabelin hänen sydämelleen niin rakkaaksi. Hän muisti tämän herttaisen lapsen suloisen esiintymisen, mieluisat puheet ja tyynen kärsivällisyyden sekä mietiskeli, miten hän jaksaisi kantaa eroamisen.

Hänen mielensä huojentui, kun Katherine taas puhui käytännölliseen sävyyn ja palautti hänen ajatuksensa elämän jokapäiväisimpiin asioihin.

"Tytöt kasvavat hyvin nopeasti, äiti", hän sanoi; "Hilary ja Mabel ovat molemmat pitkiä ikäisikseen ja heidän on pian saatava uudet puvut. Heidän paraat hameensa ovat jo aivan kuluneita."

"Lapsi parat", vastasi rouva Fowler; "miten hauskoilta he näyttäisivätkään sellaisissa kermanvaaleissa pukimissa kuin on Ellwoodin lapsilla! Ja miten helppoa täti Judithille olisi lähettää heille sieviä vaatteita!"

Katherine ei ollut pahoillaan, että oli kääntänyt äitinsä ajatukset toiselle taholle. Pieni huoli on hyödyksi, milloin se häätää mielestämme suuren surun. Ja juuri silloin kuului kukkatarhaa hedelmäpuutarhasta eroittavan matalan aidan takaa miesten ääniä, ja eteisestä kajahti heleä tytönnauru.

"Isä ja Derrick tulevat teelle", sanoi äiti kääntyen rakennusta kohti; "ja tuolla leikkii Ellen kissanpoikien kanssa, ja Lucy on sitonut nukkensa myssyn emäkissan päähän. Meidän täytyy rientää tupaan, hyvä lapsi."

Mennessään sisälle avoimesta etuovesta heitä vastaan tuli maanviljelijä poikineen, takaoven kautta. Nuoremmat tytöt olivat jo jättäneet kissanpojat; Jennet oli kutsunut heidät teelle, ja he asettuivat juuri paikoilleen pöydän ääreen.

"Mikä melu tuo on?" kysyi maanviljelijä äkkiä. Hän pysähtyi arkihuoneen kynnykselle, ja lapsien puhe vaikeni. He kuuntelivat kaikki kiitävien pyörien ratinaa ja lentävien kavioiden töminää, ja jyske tuntui joka hetki lähenemistään lähenevän. Herra Fowler pani olkihattunsa jälleen päähänsä ja läksi Derrickin seuraamana puutarhaan.

4. luku.

Tapaturma.

"Ne ovat nuoren Ellwoodin kiesit, joiden eteen on valjastettu uusi raudikko."

Herra Fowler oli ensi silmäyksellä tuntenut sirot ajopelit. Raudikon, komean nuoren tamman oli Brambletreen rikkaimman maanviljelijän poika äskettäin ostanut, ja naapuristossa se jo tunnettiin raisuksi eläimeksi, joka pian saattoi tehdä pilloja. Se oli ehtinyt ansaita maineensa; ja nyt se laukkasi vinhaa vauhtia hiljaisella tiellä, kevyet, tyhjät kiesit kieppuen perässä.

Brambletreesta Parkleyhin kulkeva maantie kävi kapeammaksi sivuutettuaan Chestnutin maatilan ja muuttui nummeksi, joka kesäisin oli tuuheiden puiden varjostama. Tässä oli jyrkkä alamäki, hyvin tunnettu maanviljelijöille ja kuorma-ajureille, jotka aina olivat varovaisia rinnettä alas ajaessaan.

Mutta ei ollut kättä tammaa ohjaamassa, ei hillikettä sen hurjalle vauhdille, ja eteenpäin se syöksyi nummen hämärään.

Herra Fowler oli avannut puutarhan portin ja rientänyt maantielle Derrick mukanansa. Kesäpäivän hiljaisuudessa he olivat kuulleet pyörien äänen vastakkaiselta taholta ja molemmat kävivät levottomiksi aavistaen onnettomuutta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului parkunaa ja äänekkäitä huudahduksia, ja Fowlerit juoksivat minkä jaksoivat tapaturmapaikalle. Tamma oli laukannut eteenpäin jättäen jälkeensä tomupilven ja kumoon kaadetut ajopelit, joiden vieressä kaksi henkilöä virui maantieojassa. Kärryt ja niiden ajajan tunsivat kaikki Brambletreen asukkaat hyvin, ja molemmat olivat varsin vanhanaikaista mallia, jollaisia harvoin tapaa muualla kuin syrjäisellä maaseudulla. Poloinen herra Dover, joka äkillisessä tapaturmassa oli kellistynyt tiepuoleen, näki ilokseen ystävällisten kasvojen kumartuvan ylitseen, ja Derrickin voimakkaan käsivarren auttamana hän pian nousi jaloillensa. Saatuaan miehen pystyyn Fowlerit käänsivät huomionsa hänen matkatoveriinsa, arvokkaan näköiseen viisikymmenvuotiaaseen naishenkilöön, joka surkeasti vaikeroiden virui pensasaidan vieressä.

"En tiedä, mitä vaimoni aikoo sanoa", virkkoi herra Dover avuttomana katsahtaen kärsivään. "Tämä on hänen oma sisarentyttärensä; hänen piti tulla muutamiksi päiviksi luoksemme, ja minä ajoin Parkleyhin häntä noutamaan."

Herra Dover oli äskettäin nainut kuudenkymmenenviiden vuoden varttuneella iällä henkilön, jonka otaksuttiin olevan häntä itseänsä hiukan vanhempi. Tämä oli tuntematon Brambletreessa ja oli tuonut omia varojansa ja huonekaluja pieneen, sievään mökkiin, missä Dover oli yksinänsä elellyt monet vuodet. Naapurit väittivät, että vaimo luonteeltaan oli umpimielinen ja itara, sekä lisäsivät, että aviomies kovin pelkäsi hänen terävää kieltänsä.

"Minua ei voi syyttää tapaturmasta", jatkoi Dover koettaen vapisevilla käsillään ravistella tomua vaatteistansa, "Ja vaimoni tahto oli, että hänen sukulaisensa viipyisi meillä; mutta ei ollut tarkoitus, että hän viipyisi kahta päivää pitemmältä. Ja nyt näyttää siltä, että saamme hänet kuukausiksi hoivataksemme! Ja kärryt… oi voi, voi, ne eivät enää kelpaa mihinkään."

Hänen täten valitellessaan isä ja poika nostivat onnetonta naista mahdollisimman huolellisesti ja hellävaroen. Hän ei ollut menettänyt tajuntaansa, mutta pian huomasivat he hänen olevan liiaksi loukkautunut seisoakseen. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin enemmättä viivyttelyttä kantaa hänet kujaa pitkin ylös taloon ja asettaa hänet varovaisesti sohvalle heidän parhaaseen vierashuoneeseensa.

Ja sitten he laupiaina samarialaisina palasivat raihnaisen Doverin luo ja auttoivat häntä nostamaan kärryt takaisin pyörilleen. Huomattiin, että ne eivät olleetkaan paljoa vioittuneet; ja omituisin säälin ja leikin sekaisin tuntein he katselivat, kuinka ukkeli tomuisessa takissaan verkalleen tallusteli kotiinpäin, taluttaen vanhaa hiirakkoa, joka oli kestänyt kolauksen paljoa kylmäverisemmin kuin sen isäntä.

Sillävälin ystävälliset kädet hoitelivat nais-rukkaa sohvalla ja lempeät äänet tyynnyttelivät hänen järkkyneitä hermojansa. Hän oli saanut muutamia vaikeita iskuja ja ruhjevammoja, mutta toinnuttuaan säikähdyksestänsä hän tyyntyi kylliksi myöntääkseen, ettei mitään luita ollut taittunut. Heidän ei tarvinnut hänestä liiaksi huolehtia, lisäsi hän, ponnistaen parhaansa puhuakseen hilpeästi. Hän viipyisi hetkisen, jos he sen sallisivat, ja ottaisi sitten vuokra-ajurin palatakseen Parkleyhin.

"En halua, että minut sijoitetaan täti Doverin asuntoon", sanoi hän avomielisesti; "se tuottaisi hänelle paljon kiusaa; ja hyvä emäntäni kyllä antaa minua vaalia, jos se on tarpeellista".

"En luule, että tänään kykenette mihinkään lähtemään", vastasi rouva
Fowler ystävällisesti. "Yön levättyänne ehkä voitte paremmin."

Potilas yritti nousta vuoteeltaan, mutta vaipui voihkaisten takaisin.

"Kunpa vain pääsisin rouva Belfontin luo!" sanoi hän koettaen hillitä nyyhkytystä.

"Rouva Belfontin! Asutteko rouva Belfontin luona?" kysyi Fowlerin vaimo, jonka kasvot äkkiä alkoivat hehkua.

"Kyllä, hyvä rouva; minä olen hänen palvelijattarensa ja olen ollut hänen talossaan jo kaksikymmentä vuotta. Tiedän hänen tahtovan, että heti palaan ja saan tarpeellista hoitoa. Muuten kiusaantuisikin Dover-tätini kovin, jos minut tässä tilassa toimitettaisiin hänen tölliinsä. Minun täytyy tavalla tai toisella päästä Parkleyhin vielä tänä iltana."

"Kuulkaahan", sanoi rouva Fowler; "tilanne ei siedä, että teitä nykyisin mihinkään muutetaan, enkä minä suinkaan lähetä teitä Dovereille. Rouva Belfont on oma sisareni, ja te jäätte tänne hoidettavaksi, kunnes tulette kyllin terveeksi palataksenne hänen luokseen."

Anne Robson oli lämminsydäminen nainen, aina herkkä tunnustamaan ystävyyden; ja se huolenpito, minkä hän oli saanut osakseen, oli nopeasti herättänyt hänen kiitollisuutensa. Ja kun rouva Fowler ilmoitti suhteensa rouva Belfontiin, palvelijatar aivan ihastui ja katseli kiiltävät kyyneleet silmissä sekä äitiä että tyttäriä.

"Jos tahdotte olla niin ystävällinen, että pidätte minut täällä yön yli, hyvä rouva, olen siitä kiitollinen. Ja tekisitte minulle suuren palveluksen, jos kirjoittaisitte rakkaalle emännälleni ja kertoisitte hänelle, mitä minulle on tapahtunut."

Hänen rakkaalle emännälleen! Tytöt kuuntelivat ja ihmettelivät. He eivät voineet käsittää, että se, joka oli unohtanut sisaren, oli saattanut vaivautua voittamaan palkollisen kiintymyksen. Mutta tosiasia oli, että rouva Belfont ei siinä ollut nähnyt minkäänlaista vaivaa. Hän oli alusta pitäen havainnut, että Anne Robsonilla oli hyödyllisiä ominaisuuksia, ja senvuoksi hän oli osoittautunut häntä kohtaan runsaskätiseksi ja huomaavaiseksi. Vuosien vieriessä herra Belfontin terveys riutui yhä enemmän, ja silloin Robsonin uskollisuus tuli kaksinverroin arvokkaaksi. Puolison viimeisen sairauden aikana tämä oli ottanut hoitamisen taakan kokonaan hartioilleen. Ja kun loppu tuli ja ruumiiltaan ja sielultaan väsynyt rouva Belfont ennen kaikkea halusi täydellistä lepoa, hän oli palvelijattaressaan saanut mitä huolehtivimman ja valppaimman vartijan, joka alati oli valmiina suojelemaan häntä ikävyyksiltä ja turvaamaan hänen rauhansa.

Kuten rouva Belfont halusi itseään palveltavan, samaten Robsonia viehätti palveleminen. Hän ei laskenut apuaan sen täyden arvon mukaan, koska palveleminen kuului hänen luonteeseensa. Ellei hän olisi saanut ketään palvella, hänen elämänsä olisi ollut epätäydellistä, ja niin kiitollinen hän oli rouva Belfontin hänen palveluksistaan antamasta tunnustuksesta, että hän auliisti ja yllin kyllin korvasi sen vilpittömällä rakkaudella.

Rouva Fowlerin luvattua kirjoittaa kirjeen hän lepäsi sohvalla aivan tyytyväisenä. Hän rakasti emäntäänsä niin paljon, että hänelle oli ollut kokonainen koettelemus jättää hänet edes kahdeksi päiväksi. Ja nyt, sensijaan että olisi nauttinut tätinsä laihaa vieraanvaraisuutta, kestitsi häntä Chestnutin maatilalla rouva Belfontin oma sisar; eikä kukaan näkynyt lukevan vaivakseen täyttää hänen tarpeitansa ja osoittaa hänelle ystävällisyyttä.

Seuraavana päivänä hän oli kyllin toipunut kohdistaakseen ajatuksensa syvällä mielenkiinnolla ystävällisiin hoitajiinsa, vaikka ruhjoutuneet ja haavoittuneet jäsenet tuottivat hänelle melkoista tuskaa. Hänen käytettäväkseen annettiin vierashuone, johon hänen hauskuudekseen asetettiin kukkavihkoja. Ellen ja Lucy toivat kissanpojat häntä huvittamaan, vanhemmat tytöt palvelivat häntä auliisti, ja — mikä parasta — Jennet istui hänen sohvansa ääressä jutellen monenlaisista asioista.

Tyttö ei tiennyt, paljoko hän tässä haastelussa itsestään ilmaisi. Mutta Robson oli nähnyt jonkun verran maailmaa ja osasi arvostella hänen kykyjänsä. Jennet ei puhunut kuin tavallinen nuori neitonen; hänen keskustelunsa vilisi omituisia lauselmia, uusia ajatuksia vanhoista aiheista, ja kaiken alta pilkoitti voimakas tiedonhalu — ikävöiminen syvemmistä tiedonhetteistä juomaan. Ja sohvalla levätessään ja katsellessaan noita vakavia nuoria kasvoja ja kuunnellessaan intomielisiä sanoja Robson alkoi toivoa, että tuo kaipuu saisi tyydytystä.

Toisena päivänä, kun aikainen päivällinen oli syöty ja Robson puolinukuksissa venyi vuoteellaan hiljaisessa huoneessa, kaksivaljakko ajoi portille. Pyörien ratina keskeytti hänen leponsa; hän kohotti päänsä pielukselta ja sanoi nopeasti: "Emäntäni on tullut."

Jennet, joka istui sohvan vieressä kirja polvellaan, karahti tulipunaiseksi ja vapisi. Mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaikka kuuli ääniä eteisestä; hänen äitinsä puhui tavallista epävarmemmalla sävyllä, ja joku toinen vastasi selvästi ja päättäväisesti, äänen värähtelemättä minkäänlaista liikutusta. Täti Judith oli ilmeisesti itsetietoinen henkilö, ajatteli tyttö, vuoroin ristien ja vuoroin eroittaen kätensä avoimen kirjan alla. Hän toivoi, että tämä muukalaissukulainen ei pitäisi heitä hermostuneitten hölmöjen perheenä, joka joutuisi suunniltaan hänen armollisen, alentuvan käyntinsä johdosta.

5. luku.

Ensimäinen ero.

Rouva Belfontilla oli hienostunut maku, hän piti paljon sievistä maalauksista, ja tänä hiljaisena kesän iltapäivänä vuokratalon vanhanaikainen vierashuone oli todellakin miellyttävä näky.

Päiväpaiste oli vaimentunut kultaiseksi hehkuksi,

Ensimäinen ero ja lämmin valo väreili vanhalla, ympyriäisellä, kiillotetulla tammipöydällä sekä tumman kiiltävillä messinkipitimillä varustetun vaatekaapin ympärillä. Vanhanaikaisten kukkien tuoksu tervehti häntä suloisella tuoreudellaan; pöydällä ja ikkunalaudalla oli sinisiä fajanssiruukkuja, joissa kasvoi kuusamaa, ruusuja ja sulkamaista saniaista. Hänen sisään astuessaan pitkä tyttö nousi verkalleen varputuolilta ja seisoi hänen edessään ujosti, mutta samalla jokseenkin sirossa asennossa.

Jennet oli kukoistava neitonen, suorine nenineen, persikanpunaisine poskineen ja täyteläisine, pehmeine, hitaasti ja harvoin hymyilevine huulineen. Ruskea, aaltoileva tukka painui syvään otsalle, kulmakarvat olivat tuuheat, tummat ja tiheät, mustat ripset varjostivat hänen syvänharmaita silmiänsä. Myöhemmin elämässä ihmiset usein sanoivat, että hänellä oli erilaisia kasvoja, ja moittivat joskus hänen synkkää ilmettään. Mutta niille, jotka häntä rakastivat, hänellä oli aina sama luottavainen sävy, aina sama loistava kirkkaus vakavissa silmissään.

Rouva Belfont näki ensi katseella, että Jennet oli sievä tyttö, ja löysi jotain kuvaamataiteellistakin hänen kauhtuneen puuvillapukunsa kuosissa tytön seisoessa siinä iso tulipunainen ruusu povellansa. Rouva Fowlerin vanhemmat tyttäret eivät paljoa muistuttaneet häntä itseään. Äiti oli pienikasvuinen ja vaaleanverevä; tyttäret taas olivat perineet isänsä tumman ihonvärin, komean, kookkaan vartalon ja vakavan ilmeen.

Täti Judith puristi sydämellisesti sisarentyttärensä kättä ja sanoi, että häntä ilahdutti häneen tutustua. Sitten hän kääntyi palvelijattareensa, teki levottomia kysymyksiä ja osoitti niin vilpitöntä harrastusta tämän hyvinvointiin nähden, että se liikutti Jennetiä.

"Voin jo paremmin, hyvä rouva; se on näiden ystävällisten naisten ja heidän hellän huolenpitonsa ansio", vastasi Robson kiitollisesti.

Kaikista tuntui, että täti Judith ei olisi aivan paikallaan perheen teepöydän ääressä; ja hänen teensä kaadettiin omituiseen porsliinikannuun ja vietiin vierashuoneeseen. Jennet huolehti tarjoilusta, osaksi senvuoksi, että Katherinen oli katsottava pienempiä lapsia, ja osaksi siitä syystä, että hän ei huolinut uskoa tehtävää Rachelille, talon hyväntahtoiselle, mutta kömpelölle palvelustytölle. Sillävälin rouva Fowler helakka hohto kuihtuneilla poskillaan istui juttelemassa sisarensa kanssa; ja Robson tarkkasi heitä ääneti lepopaikaltaan.

Rouva Belfont viipyi vuokratilalla iltaan asti, ja tämä syrjäinen sopukka tuntui hänestä omituisen tuoreelta ja hauskalta. Jokainen perhekunnan jäsen esitettiin hänelle vuorostaan ja sai osakseen tarkkaavaista huomiota; mutta ketään heistä ei hänen mielestään voinut verrata Jennetiin. Katherinen kasvoissa, vaikka piirteet olivat moitteettomat, oli perheen vakavailmeisyys liian tuntuva, ja hänen esiintymisensä oli jäykkää ja kylmää. Hilaryn isot pähkinänruskeat silmät olivat liian kirkkaat ja rohkeat, ja hän oli muita sisaria iloisempi, vaikkei yhtä kaunis. Mabelilla oli äidin vaalea hipiä ja kullankellertävä tukka; mutta noista puhtaista, suloisista, nuorista piirteistä rouva Belfont luki hänen elämänlankansa lyhyyden ja kääntyi murheellisena pois. Ellen ja Lucy olivat vain lapsia, jotka iloitsivat päästessään tätinsä seurasta pihalle juoksemaan.

Robson jätettiin maatilalle kahdeksi päiväksi hoivattavaksi tullakseen aivan terveeksi; sitten hänen emäntänsä palasi häntä noutamaan. Rouva Belfont oli toisella käynnillään sydämellisempi; hän lupasi hyvin pian tulla heitä jälleen tervehtämään ja lähti talosta Jennetin poimima ruusukimppu kädessä.

"Olenpa varma, ettemme häntä enää näe", virkkoi Hilary nenäkkäästi, kun vaunut olivat hävinneet tanhuan lehväiseen hämärään.

"Oh, näemme kyllä", vastasi Jennet täysin tuottavasti, "Luullakseni hän on pahoillaan, että on pysytellyt niin kauan poissa luotamme."

"Hiljaa, Hilary!" varoitti Katherine nähdessään pikku suupaltin valmiina tekemään terävän huomautuksen. "Tuskin voinen mennä niin pitkälle kuin sinä, Jennet. Hän ei luullakseni ole sitä lajia, että olisi pahoillaan jostakin."

"Minä melkein pidin siitä, ettei hän pyydellyt laiminlyöntiänsä anteeksi", vastasi Jennet. "Siinä ei tosiaan ollut mitään sanottavaa, eikä hän pitänyt mitään turhanaikaisia puheita. Olen varma, Katherine, että hän on hyvillään, kun tutustuu meihin, ja hän on jo melkein kiintymäisillään meihin."

"Minua ilahduttaa, että äiti-kulta on mielissään", sanoi Katherine sydämellisesti; "en ole nähnyt häntä niin säteilevänä moneen aikaan".

Äiti-kulta säteili vielä enemmän, kun postinkuljettaja toi hänelle kirjeen sisarelta. Hän ei lukenut sitä ääneensä perheen kesken, mutta vähän myöhemmin kaikille tytöille Katherinesta Lucyyn asti lahjoitettiin uudet puvut. He olivat kaikki mielissään; isä tosin ei ilmaissut suurta iloa näiden pukujen johdosta, mutta nähdessään vaimonsa niin onnellisena hän ei lausunut mitään moittivaa. Jos häntä sapetti lahjojen vastaanottaminen henkilöltä, joka niin kauan oli heidät laiminlyönyt, hän kantoi nöyryytyksensä tyynesti vaimonsa tähden.

Ja vain kaksi viikkoa edellisen käyntinsä jälkeen rouva Belfont tuli jo uudelleen.

Tällä kertaa hänellä oli ehdotus tehtävänä rouva Fowlerille, ja kaksin he juttelivat kauan vierashuoneessa suljetun oven takana. Puoli tuntia kului; lapset olivat perin uteliaita, ja Hilary olisi unohtanut sopivaisuuden siihen määrin, että olisi tirkistänyt sisään avoimesta ikkunasta, ellei Katherine olisi häntä siitä ankarasti ehkäissyt. Vihdoin äiti tuli ulos loistavin silmin ja onnellinen, kirkas ilme herttaisilla kasvoillaan.

"Missä Jennet on?" kysyi hän. "Käskekää hänet heti luokseni."

Jennet ei ollut kaukana. Hän oli kävellyt kapeata ruohopolkua pitkin ja viivyskeli puutarhan rauhallisessa sopukassa pitkien kukkivien valkoliljain luona. Seisoen siinä hetkisen ja katsellen vanhan aidan yli varjokkaaseen hedelmätarhaan hän ajatteli, ettei hän elämässään koskaan ollut matkustanut isänsä viljelyksien rajan tuolle puolen. Jatkuisiko tätä iäti? Täällä oli hyvin suloista; siunaukset olivat monet ja vastoinkäymisiä vähän, ja kuitenkin hänen rintaansa paisutti tyttömäinen muutoksen kaipuu.

"Jennet, Jen…net!"

Kukaan talon asukkaista ei kyennyt huutamaan niinkuin Hilary. Veljiäkin suututti kuulla hänen kirkuvan heidän nimiänsä kimeällä nuotillaan, ja usein he kehoittivat häntä käyttämään pehmeämpää puhetapaa; mutta Hilarya ei koskaan voitu saada muuntamaan ääntänsä.

"Jen… net!"

"Minä tulen", sanoi Jennet anteeksiannettavan ärtyisästi. "Tiedäthän, etten voinut olla kaukana. Mitä ajattelee täti Judith, kun hän kuulee sinun noin kiljuvan?"

"Sinua erityisesti kaivataan." Hilary näytti hyvin tärkeältä. "Katherine läksi sinua etsimään, mutta minä ehdin hänen edelleen. Äiti sanoo, että sinun on heti mentävä vierashuoneeseen."

Jennetin sydän alkoi sykkiä rajummin. Tyttöiällä täyttävät mielen hämärät ja ihanat toiveet, ja tuhat kirkasta ajatusta huikaisi häntä hänen kiiruhtaessaan rakennusta kohti. Ennenkuin oli ehtinyt polun päähän, hän oli vakuuttautunut, että täti Judith odotti häntä vierashuoneessa antaakseen hänelle komean lahjan. Ja pysähtyessään ovikäytävässä hän tuli siihen johtopäätökseen, että lahjana olisi timantteja, ehkä rintaneula, tai kaikkein luultavimmin sormus. Hänestä tuntui sormus mieluisimmalta.

"Tädilläsi on sinulle jotakin sanottavaa, tyttöseni", virkkoi herra Fowler, saattaen hänet huoneeseen ja nopeasti sulkien oven Hilaryn rohkeiden kasvojen edessä, Jennet oli ulkonaisesti tyyni ja onnitteli itseään siitä, että oli valmistunut mihin tahansa.

"Niin, Jennet, tahdon että kuuntelet minua hyvin tarkkaavaisesti", sanoi rouva Belfont puhuen vaikuttavasti. "Sinä olet kaiketi järkevä tyttö."

Jennetin loistavat kuvittelut alkoivat äkkiä haihtua. Ihmiset tuskin puhuisivat juuri tuohon tapaan, jos he aikoisivat lahjoittaa timantteja. Hän virkkoi ainoastaan: "Niin, täti", ja odotti.

"Senvuoksi, että täysin luotan järkevyyteesi", jatkoi rouva Belfont, "en epäröi tehdä sinulle ehdotusta. Haluan lähettää sinut erääseen Lontoon parhaista kouluista opiskellaksesi siellä ainakin kahden vuoden ajan. Äitisi on jo antanut suostumuksensa; sinun tarvitsee vain sanoa, että olet halukas lähtemään."

Täti Judithin puhuessa hänen katseensa lepäsi tarkkaavaisena nuoren sisarentyttären kasvoilla. Häntä tuskin kummastutti nähdä verevän posken äkkiä kalpenevan, ja luulipa hän huomaavansa eittämättömän pettymyksen ilmeenkin.

Jennet-rukka oli todellakin pettynyt. Hän oli mielessään kuvitellut jotakin aivan muuta. Että hänet lähetettäisiin opistoon — lähetettäisiin pois kodista, jota hän niin suuresti rakasti. Tuo ajatus oli sietämätön.

"Oi ei, täti Judith!" änkytti hän. "Minä en voi lähteä. En koskaan, koskaan voi jättää kotiväkeäni!"

"Ajattele tarkoin, ennenkuin teet päätöksesi, rakas lapsi", sanoi täti puhuen ystävällisesti ja tyynesti. "En otaksunutkaan, että alussa pitäisit ehdotuksestani. Se ei tietenkään kuulosta kovin viettelevältä."

"Olette hyvin ystävällinen, täti Judith. Pelkään näyttäväni hirveän kiittämättömältä. Mutta… äiti, haluatko todella, että menisin kouluun?"

"Rakas Jennettini, olen varma, että se olisi sinulle kaikkein parasta", sanoi rouva Fowler, ja hänen lempeät silmänsä täyttyivät kyynelistä. "Et aavista, kuinka vaikeata minun on se sinulle sanoa; mutta Katherine ja minä olemme tätä kauan toivoneet."

"Olen sitä itsekin joskus toivonut", virkkoi Jennet hitaasti. "Mutta se oli paljoa parempaa, silloin kun se näytti aivan saavuttamattomalta."

Rouva Belfont naurahti, ja hänen sisarensa hymyili heikosti.

"Mutta, äiti, voitko suostua eroon?" kysyi Jennet moittivasti.

Hänestä he käsittelivät hänen tunteitansa aivan liian keveästi, ja hänen sydäntänsä kivisti. Vain muutama minuutti sitten hän oli epämääräisesti toivonut muutosta; nyt hän alkoi käsittää, että muutos, tulkoon se missä muodossa tahansa, useimmiten tuo muassaan tuskaa.

"Antaissani auliisti myöntymykseni, rakas lapseni, teen sen ainoastaan sinun tähtesi", sanoi rouva Fowler, jonka silmät jälleen täyttyivät kyynelistä. "Voitto siitä koituu sinulle, ja menetys on minun."

"Te haastatte ikäänkuin olisin ehdottanut ikuista eroa", huomautti rouva Belfont hiukan ivallisesti. "Rakas Kate, sinä olit aina jokseenkin tunteellinen. Koetahan käyttää asiassa vähän tervettä järkeä. Miksi olet noin tavattoman vakava?"

"Tosiaan, Jennet, pelkään, että molemmat olemme kovin hupsuja, sekä sinä että minä", sanoi äiti kirkastuvin kasvoin. "Aivanhan unohdamme, että opistolaisilla on loma-aikojakin! No, rakas lapsi, kiitä täti Judithia hänen ystävällisyydestään ja ilmoita hänelle, että olet aivan valmis lähtemään kouluun syyskuussa."

"Minä kiitän teitä hyvin paljon, täti; ja minä olen aivan valmis."

Jennet lausui nämä sanat välttävän tyynesti; mutta ne lausuttuaan hän heti kääntyi ja lähti huoneesta, juosten piiloutumaan puutarhaan.

Syyskuu tuli liiankin pian; Jennetin valmistukset olivat myöskin tehdyt. Hänen matkalaukkunsa oli valmis — hänen sydämensä ei sitä ollut.

6. luku.

Jennetin koettelemukset.

Opiston makuusuojat olivat hyvin avarat ja jokaisessa oli vuoteet kolmelle hengelle. Kullakin tytöllä oli oma sänkynsä ja oma nurkkasensa; ja Jennet Fowlerin huonetoverit näkyivät vallan kernaasti sallivan hänen pitää soppensa aivan yksin.

Charlotte Ashley ei yöllä ollut taipuvaisempi ystävällisyyteen kuin päivälläkään. Jostakin oikusta hän levolle mentäessä ei ollut Jennetistä tietävinäänkään, vaan lörpötteli Minnie Woodille ikäänkuin ei kolmatta henkilöä olisi ollutkaan saapuvilla. Toisin kuin Pamela Rye, ei Minnie tyytynyt vain kuuntelemaan ja vastailemaan; hän halusi puhuakin, ja tuo kielipari piti sellaista sipinää, että se joka minuutti uhkasi tuoda jonkun opettajattaren huoneeseen.

Kun Jennet-rukka polvistui vuoteensa ääreen, molemmat tytöt pyrähtivät hillittyihin naurunpurskahduksiin ja sitten alkoivat jälleen puhua vähintäkään vaimentamatta ääntänsä. Se oli kovin vaikeata; uusi opistolainen huomasi konemaisesti toistavansa vanhoja rukouksia, joutumatta laisinkaan ajattelemaan niiden sisältöä, ja vihdoin hän karahti ylös aivan epätoivoissaan.

"Ne, jotka kaikkea ihmettelevät", kuuli hän Charlotten lausuvan, "ovat aina maailman ikävimpiä ihmisiä. Tiedätkö, Minnie, miten kiusallista on seurustella sellaisten kanssa, jotka kaiken ikänsä ovat eläneet johonkin maaseudun nurkkaan suljettuina? Ne töllistelevät aina, asettuvat omituisiin asentoihin ja saattavat itsensä yleisen huomion alaisiksi. 'Yksinkertaisimmat esineet', kuten neiti Sand sanoisi, 'herättävät heissä rajatonta riemua'. Mutta minä en juuri pidä rajattomasta riemusta; se on varma sivistymättömyyden merkki."

"Epäilemättä olet oikeassa", vastasi Minnie hiukan pitkäveteisesti. "Mutta tosiaan, kun en ole sitä koskaan kokenut, tuskin tiedän, miltä se tuntuu. Onko sitten olemassa mitään sellaista, josta voisi haltioitua? Aina yrittelen hiukan innostua, mutta en siinä koskaan onnistu."

"Muokkaamaton sielu", jatkoi Charlotte tuntien hallitsevansa asemaa, "muistuttaa lapsen sielua; se on aina kummastuksen tilassa. Mutta kummastuminen, tiedäthän, sopii vain sylivauvalle, pienelle, pullakalle, pyöreäsilmäiselle olennolle, jolla on kuoppasia poskissa ja joka sopertelee ensimäisiä sanojaan. Mutta kun iso nuori tyttö käyttäytyy pikkulapsen tavoin, näyttää se tavattoman typerältä."

Jos Jennet tällä hetkellä olisi voinut kätkeytyä, hän olisi hyrähtänyt itkuun; mutta aavistus naisen arvokkuudesta tuli hänelle avuksi, hän hillitsi kyyneleensä ja puristi kädellään kurkkuansa pidättääkseen karvaan palan siellä.

Ja sitten auttoi häntä ylpeys, se oikea ja luvallinen ylpeys, joka ei salli vihollisen tietää päässeensä meistä voitolle. Jennet kohotti päänsä ja kääntyi tyynesti pientä yöpöytäänsä kohti, tietäen, että tutkivat silmät häntä tarkastelivat. Varmalla kädellä hän päästi paksuista palmikoista runsaat ruskeat suortuvansa ja alkoi niitä tarmokkaasti harjata, viskaten hulmuavat hiusjoukot puolelle ja toiselle, nähtävästi liian kiintyneenä työhönsä huomatakseen toveriensa tarkkaavaisia katseita.

Jos on jotakin suloa, mikä tavallista enemmän herättää kateutta koulutytön sydämessä, on se kauniiden hiuksien runsaus. Charlotte Ashleyllä oli jokseenkin paksut kiiltävän mustat palmikot; mutta Minnien vaaleammat kiharat olivat harvanlaiset eivätkä suinkaan tyydyttäneet omistajatartaan. Tyttöpari katseli siis ihmetellen uutta tulokasta, joka nurkassaan harjasi tukkaansa, ikäänkuin ei tietäisikään heidän läsnäolostansa ja hiukan muistuttaen ratsastusretkelleen valmistautuvaa lady Godivaa.

Mutta Jennetin harkitut liikkeet eivät johtuneet turhamaisuudesta. Harjatessaan verkalleen ja haaveillen, ikäänkuin nauttisi toimituksesta, hän ajatteli rakastavia käsiä, jotka vielä jokunen aika sitten puuhailivat hänen hiuksissaan. Hän muisteli harvoja juhlapäiviä, jolloin äiti tai Katherine tahtoivat järjestää nuo rehevät suortuvat oman makunsa mukaan, ryhtyen työhönsä hellällä ylpeydellä ja ilolla sekä kutsuen koko talonväen saavutuksiansa ihailemaan.

Ja nämä vaatimattomat muistelmat olivat kuin balsamia haavoitetulle sielulle; ne poistivat Charlotten tylyjen sanojen aiheuttaman kirvelyn, ja pian oli Jennet melkein unohtanut avaran huoneen toisella puolen olevat epäystävälliset tytöt. Hänen tyynessä esiintymisessään oli jotakin, mikä oli heidät hillinnyt; ahkerat kielet olivat lakanneet käymästä; Charlottenkin sanatulva oli tyrehtynyt, ja lausuttuaan: "Hyvää yötä, Minnie", hän meni rauhallisesti vuoteeseensa.

Kodin suloisten muistojen lohduttamana Jennet vaipui sikeään uneen, jota eivät mitkään tuskalliset unennäöt häirinneet. Ensimäisen opistoyönsä hän oli nukkunut neiti Thornhillin huoneessa, ja ystävällinen nuori opettajatar oli lempeästi herättänyt hänet oikeaan aikaan. — Koulun kello soitti äänekkään kutsunsa sen kilinään tottuneille korville, mutta sikeän unen helmoihin vaipunut Jennet oli kuuro sen kaikuvalle kilinälle. Vihdoin hän heräsi ja katsahti uneliaasti ihmetellen ympäriinsä oudossa huoneessa. Missä hän oli?

Sitten hänen aivonsa nopeasti selviytyivät unen usvista, ja hän vilkaisi vaistomaisesti noihin kahteen pieneen vuoteeseen, jotka olivat toisissa nurkissa. Molemmat olivat tyhjät, ja Jennet huomasi, että kaksi sievää kalikopukua oli poissa nauloistaan, missä hän oli edellisenä iltana nähnyt niiden riippuvan. Oli selvää, että Charlotte ja Minnie olivat lähteneet, jättäen uuden toverinsa edelleen nukkumaan vasten opiston ensimäistä sääntöä.

Se oli epäystävällistä — katkeran epäystävällistä, ajatteli Jennet hypähtäen vuoteestansa lattialle. Hän uskoi, että tytöt olivat tahallaan liikkuneet hiljaa. Jos he olisivat antaneet perään luontaisille taipumuksilleen, puhuen ja lörpötellen tavallisuuden mukaan, hänen olisi täytynyt herätä. Mutta he olivat päättäneet olla pitämättä hänestä, eikä hänellä ollut heiltä odotettavissa muuta kuin kepposia ja pahansuopuutta.

Tuntien itsensä äärettömän yksinäiseksi ja kurjaksi hän kulki alikertaan ja pysähtyi tuskallisen ujona avaran virvoitushuoneen ovelle. Pitkä aamiaispöytä, jonka kummallakin puolella oli rivi nuoria kasvoja, näytti kylläkin hauskalta ja kuuman kahvin tuoksu hiveli nenää; mutta Jennetillä ei ollut rohkeutta astua esille, vaan hän jäi vapisten ja punastuen seisomaan kynnykselle. Kuinka kauan hän olisi siinä seisonut, on epätietoista; mutta ystävälliset silmät vartioitsivat häntä, ja pian nousi neiti Thornhill levollisesti paikaltaan.

"Tule, hyvä lapsi", sanoi hän, suojelevasti tarttuen Jennetin käteen, "saat istua minun vieressäni tänä aamuna; ja huomenna sinä tulet ajoissa. Toivoakseni rouva Mayfield tänään suo sinulle anteeksi."

Charlotte Ashley teki parhaansa saadakseen tytöt tirskumaan; mutta neiti Thornhill katsahti ympärilleen niin käskevästi, että heikko nauru heti taukosi. Sitäpaitsi olivat muutamat oppilaat kyllin hyväsydämisiä tunteakseen hiukan sääliä ujoa muukalaista kohtaan; ja kaiken kaikkiaan peljätty koettelemus sujui paremmin kuin olisi saattanut odottaa.

Kun oli noustu pöydästä, Jennet pysytteli yhä suojelijattarensa lähettyvillä ja käveli hänen vieressään oppisaliin johtavan käytävän läpi.

"Koetan nousta aikaisin huomenaamulla", kuiskasi hän; "mutta, neiti
Thornhill, olisivathan he voineet minut herättää".

"Sinun on opittava itse heräämään, lapseni", vastasi hänen ystävänsä. "Älä luota muihin; luota ainoastaan itseesi, ja ole riippumaton. Kun toiset näkevät, että tulet ilman heitä toimeen, niin he alkavat pitää sinua arvossa."

Jennet lupasi innokkaasti tehdä parhaansa — kaikkein parhaansa; ja ilmeisesti hän antautui sinä päivänä opintoihinsa kaikki vaikeudet voittavalla päättäväisyydellä. Hillitty supattelu koulusalissa aluksi häiritsi häntä kohdistamasta huomiotaan tehtäviinsä; mutta hänellä oli luja tahto ja hän ponnisteli keskittääkseen ajatuksensa luettaviin sivuihin. Saattoi huomata, että hän herkeämättä käänsi katseensa pois siitä penkistä, millä Charlotte Ashley istui; ja närkästyneenä siitä, että noin kokonaan jäi huomaamatta, nuori neitonen alkoi tehdä suunnitelmia saattaakseen uuden tytön hämilleen.

"Ole varuillasi, Charlotte", virkkoi neiti Thornhill ennenkuin päivä oli päättynyt. "Jokaisen kiusaajan aseet ovat aina kääntyneet lopuksi häntä itseänsä vastaan."

Ja vaikka Charlotte yritti hymyillä varoitukselle, hän punehtui hiukan ja näytti levottomalta opettajattaren kääntyessä pois.

7. luku.

Charlotten vihamielisyys.

"Hänen ylvään välinpitämätön ilmeensä minua inhottaa!" sanoi Charlotte Ashley Pamela Ryelle. "Varmaan hän ei ole mitään ja kuitenkin hän pyrkii käyttäytymään kuin grande dame. Mutta minä aion sen järjettömyyden hänestä puristaa."

"Hän näkyy olevan neiti Thornhillin suojeluksessa", huomautti Pamela.

"Niin kyllä. Hempeä Thornhill aina ottaa vastatulleet siipiensä turviin. Mutta tämä tyttö ei kaipaa minkäänlaista suojaa; hän on itsekylläisin olento, mitä olen koskaan tavannut."

"Luullakseni hän on tavattoman turhamainen", mutisi Minnie Wood.

"Ylpeilee kai ko'ostaan; hän on luullakseni pitempi kuin kukaan muu opiston tytöistä."

"Ei minua pitempi", sanoi Pamela raukeasti.

"No, ainakin yhtä pitkä. Sinä olet norjempi, eivätkä hartiasi ole yhtä leveät kuin hänen."

"Hän on liian iso", selitti Charlotte. "Hän ei näytä ollenkaan hienostuneelta; hänen pitäisi olla karjatyttönä tai heinänkorjaajana. Olen varma, ettei hän koskaan kelpaa seuraelämään."

"Mutta seurapiireissä on kehittymässä oikea kiihko isoja, terveitä kaunottaria kohtaan", sanoi Pamela halveksivasti hymyillen. "Neiti Jennet Fowler voi vielä kerran olla muodissa — kuka tietää?"

"Seurapiirit eivät rohkaisisi kummankaan sukupuolen moukkia", huusi Charlotte, jonka ruskeille poskille tuli lämmin hehku. "Jennet Fowlerin kaltainen iso, raskasliikkeinen tyttö ei koskaan menesty missään. Ja hän on tyhmä — tavattoman tyhmä; hänen täytyy lujasti ponnistella ennenkuin saa ainoankaan ajatuksen mahtumaan hitaisiin aivoihinsa."

"Hän on tietenkin lähetetty tänne valmistuakseen opettajattareksi", lausui Minnie Wood. "Opistosta lähdettyämme emme saa häntä enää nähdä. Tai ehkä tapaamme hänet jossakin kotiopettajattarena ahertamassa. Rouva Mayfieldillä on suuri vaikutusvalta, tiedättehän, ja hän saa usein opettajatar-oppilaansa sijoitetuiksi parhaisiin perheisiin."

"En käsitä, miksi vähääkään välittäisimme hänen tulevasta kohtalostaan", huomautti neiti Ashley sievä pieni nenänsä pystyssä ja suupielessä halveksiva virnistys. "Meidän on vain ajateltava, miten voimme häntä nykyisin sietää. Jos hän aina nukkuu meidän makuuhuoneessamme, meidän on annettava hänen ymmärtää, ettei hän tee meihin mitään vaikutusta ja ettemme piittaa hänestä rahtuakaan, siinä kaikki!"

Joskus myöhemmin Charlotte muisti sanansa kyyneleet silmissä ja polttavin poskin. Hän ei aavistanut, että kerran tulisi aika, jolloin tuollaiset hillittömät puheet sanomattoman katkerina palaisivat häntä itseänsä kiusaamaan. Mikään iva ei tunnu niin raskaalta kuin omien muistelmiemme ilveily; ja muisto menestyksemme päivinä lausutuista kurjista uhman sanoista on usein nöyryytyksemme hetkellä terävin tutkain.

Hänen opistotoverinsakin, vaikka he hänestä paljon pitivät, sanoivat joskus toisilleen, että Charlotte oli "tosiaan aivan liian ylpeä". Mutta aina oli ollut hyväksytty tosiasia, että hänestä kerran tulisi salonkien suosikki. Hänen suhteensa olivat hyvät; hänen nuoren elämänsä pääpyrkimyksenä oli saavuttaa menestystä seuraelämässä; ja koska hän oli sievä, pirteä ja älykäs, niin jokainen uskoi, että hänen kunnianhimoisimmatkin unelmansa toteutuisivat.

Charlottella taas oli tähän aikaan rajaton itseluottamus. Hän ei koskaan hetkeksikään epäillyt, että loistava tulevaisuus häntä odotti; pieninkään varjo ei koskaan surua ennustavana häilähtänyt hänen päiväpaisteiselle polulleen. Hän oli iloinen — joskus sopimattoman iloinen, — mutta hänen riemussaan oli jotakin tarttuvaa, ja hänen viehättävässä rohkeudessaan jotakin mukaansa tempaavaa. Hänen liian ilmeinen ylpeytensä annettiin hänelle anteeksi, koska tuohon ylvääseen esiintymiseen liittyi mitä ihastuttavin elokkuus; ja ainoastaan opistossa hän viitsi kuunnella tavallisia jokapäiväisiä totuuksia. Rouva Mayfield ja neiti Thornhill olivat hänen parhaita ystäviään; mutta hän ei vielä ymmärtänyt uskollisen ystävyyden arvoa. Tähän aikaan hän oli valmis sotaan jokaista vastaan, ken laiminlöi tunnustaa hänen viehätyksensä tenhon. Hän tunsi vaistomaisesti, että Jennet Fowler ei ollut tyttö, joka ketään kumartelisi. Charlotte oli aivan varma, että Jennet kaikista hänen sanoistaan tai teoistaan huolimatta kulkisi omaa tietänsä ja noudattaisi omia mielipiteitään. Charlotten loisto ei häntä häikäisisi eikä hänen ylpeytensä häntä musertaisi; hän kulkisi määrättyä tietään järkkymättä edelleen, kääntymättä oikealle tai vasemmalle.

Toinen yö tyttöjen makuuhuoneessa oli parempi kuin ensimäinen. Jennet oli valmistautunut kaikkeen ja terästi itsensä päättäväisesti kaikkia häneen tähdättyjä teräviä sananuolia vastaan. Täytyy tunnustaa, että Charlotte sinä iltana oli kovin huonolla tuulella. Koskaan ei mikään ollut häntä niin ärsyttänyt kuin Jennetin läpitunkematon mielenmaltti.

"Isokasvuiset ihmiset tavallisesti nukkuvat raskaasti", hän huomautti Minnie Woodille. "Ne syövät liian paljon ja tulevat hitaiksi ja tyhmiksi. Minusta on heidän seurassaan jotakin rasittavaa. Toivoisinpa, että rouva Mayfield jakaisi nämä suuret suojat ja antaisi kullekin tytölle pienen komeronsa, jonka hän saisi pitää aivan yksinään! Mutta hän ei salli meidän edes uutimilla verhota osastojamme; se on perin tuskallista!"

Selkä mahdollisimman paljon puhujaan päin käännettynä Jennet suoritti tyynesti tavalliset iltatoimensa ja laski sitten päänsä pielukselleen toivoen, että Charlotte pian väsyisi lörpöttelyynsä. Mutta tyttö oli kiihoittunut ja hänen hillitön luonteensa puhkesi esille. Hän haastoi yhä edelleen kovalla äänellä kunnes Minniekin alkoi peljätä tämän luvattoman kielenpieksemisen seurauksia.

"Tulee myöhä, Charlotte", rohkeni hän vihdoin huomauttaa.

"Sanotko tätä myöhäiseksi?" kysyi Charlotte. "Ihmettelenpä, mitä sanoisit valvomisestani kotona. En inhoa mitään niin paljoa kuin aikaisia makuullemenojamme täällä. Ihminen lähetetään kuin kana orrelleen, juuri kun sielunkyvyt ovat terävimmillään ja kun olisi valmis kaikenlaiseen hauskaan. Hai-jai! On ilahduttavaa ajatella, että tämä on viimeinen vuoteni Pyhän Annan opistossa!"

Silloin ovi äkkiä avautui, ja Minnie, joka istui sänkynsä laidalla, viskautui kiireesti vuoteeseensa. Keskellä huonetta jokseenkin ohuesti puettu Charlotte näytti romanttiselta pikku olennolta heiluttaessaan siroa kenkää toisessa kädessään. Mutta neiti Sandilla ei liene ollut kuvaamataiteellista silmää; hän oli laitoksen ankarin opettajatar, ja useimmissa tytöissä hänen tuikea katseensa ja terävä kielensä herätti terveellistä pelkoa. Kaikki muut kasvot olisivat olleet tervetulleemmat kuin hänen; ja Charlottekin, tuo rohkea Charlotte, nolostui ilmeisesti hänen äkkiä näyttäytyessään.

Jennet taasen, jolla ei ollut mitään peljättävää, vain kohotti päätänsä pielukselta ja katseli tyynesti kohtausta.

"Onko neiti Ashley unohtanut säännöt?" lausui opettajatar ankarimmalla äänellään. "Saat huomenna kirjoittaa kaksitoista sivua Ranskan historiaa rangaistukseksi tottelemattomuudestasi; ja sinulle annetaan muistutuskin kovaäänisestä ja epänaisellisesta puhetavasta. Miten voivat toiset neidit nukkua, kun sinä teuhaat ja haastat viisi minuuttia yli kymmenen?"

"En minä teuhannut, neiti Sand", vastasi kiukustunut Charlotte.

"Saat toisen muistutuksen ylpeähenkisestä vastauksestasi, Charlotte Ashley. Salli minun neuvoa sinua kasvattamaan itsellesi nöyrempää mieltä."

Ja sitten neiti Sand lähti, jättäen Charlotten sulattamaan tätä epämieluista neuvoa miten hän parhaiten taisi. Hymyillen salaa itsekseen Jennet ajatteli, että se neuvo oli oikein hyvä, ja ihmetteli, että Charlotten terve järki ei opettanut häntä sitä noudattamaan.

Sinä iltana ei enää virketty sanaakaan; huoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus, ja pian sulkeutuivat Jennetin silmät. Unessa hän ajelehti takaisin vanhan kotitilansa metsiin ja pelloille ja käyskenteli käsi kädessä Mabelin kanssa noilla tutuilla teillä. Hänen unelmissaan Mabel ei enää ollut hento ja kivuloinen; hän ei enää tarvinnut tuekseen sisarensa vahvaa käsivartta, askeleet olivat varmat, ääni selvä ja voimakas. Äkkiä vanhan kirkon kellot kajahduttivat iloisen soiton, ja Jennet heräsi; mutta hänen ympärillään ei ollutkaan kenttiä eikä vainioita, ja Mabel oli kaukana poissa. Opiston kello soitti ensimäistä varoitustaan, ja hän nousi ripeästi, päättäen, ettei mikään saisi häntä myöhästyttää.

8. luku.

Retkeily.

Kaksitoista sivua Ranskan historiaa ja kaksi muistutusta päiväkirjaan tekivät Charlotte Ashleyn hieman alakuloiseksi. Mutta hän oli aivan liian kopea näyttääkseen, että hänet oli nöyryytetty, ja hän suoritti kuritusläksyn ja otti muistutukset vastaan niin hilpeänä, että se aivan kummastutti hänen tovereitaan.

Mielessään hän kuitenkin kiukutteli ja koetti uskoa, että häntä oli syyttä rangaistu. Jos ainoastaan Minnie Wood olisi ollut hänen nöyryytyksensä todistajana, olisi sen muisto pian haihtunut hänen mielestään; mutta Jennet oli ollut näkemässä ja epäilemättä nauttinut pienestä kohtauksesta. Tämä ajatus vihloi Charlotten ylpeyttä ja kartutti hänen aiheetonta vastenmielisyyttänsä uutta koulutoveriansa kohtaan.

Neiti Thornhill, joka aina huolellisesti tutki ympärillään olevien luonteita, kykeni lukemaan paljon siitä, mitä Charlotten mielessä liikkui. Hän pahoitteli tuota pientä makuuhuoneessa sattunutta kohtausta, ei ollenkaan siksi, että hän olisi arvellut Charlottelle tapahtuneen vääryyttä, vaan senvuoksi, että se oli enentänyt tytön vastenmielisyyttä Jennetiä kohtaan. Ennen kaikkea toivoi hän, että näistä kahdesta tulisi ystävykset; hän uskoi, että he tietämättään voisivat auttaa ja parantaa toisiansa, jos heidät vain voitaisiin saada sydämelliseen seurusteluun. Nyt jo Charlotte oli vaistomaisesti tunnustanut Jennetin tahdon hänen omaansa voimakkaammaksi, ja hänen vastenmielisyytensä aiheutui pohjaltaan salaisesta tietoisuudesta, että Jennet oli hänen yläpuolellaan.

"Haluaisin järjestää pienen retkeilyn muutamille vanhemmista tytöistä", sanoi neiti Thornhill rouva Mayfieldilie. "Tuskin voimme toivoa, että tätä mainiota ilmaa enää pitkälti kestää. Olisi Charlotte Ashleyn ja Pamela Ryen vuoro päästä jaloittelemaan. Minnie Woodin ja Agnes Quintonin pitää myöskin tulla; ja retki tuottaisi suurta iloa Jennet Fowlerille."

"Olen iloinen, että olette ajatellut häntä", vastasi rouva Mayfield. "En halua nähdä häntä noin murheellisena. Hänellä on varmaan koti-ikävä; ja pelkään, että jotkut hänen opistotovereistaan eivät ole hänelle niin ystävällisiä kuin heidän tulisi."

"Hän tuntee itsensä yksinäiseksi", vastasi neiti Thornhill. "Toiset jättävät hänet liian paljon yksikseen, luullakseni osaksi senvuoksi, että hän on niin pitkä ja miellyttävän näköinen. He kadehtivat häntä ja puolittain pelkäävätkin. Eikä hän voi eikä tahdo tungetella heidän seuraansa."

"Lapsi-parka", huokasi rouva Mayfield säälivästi. "Tuollaiset komeat, majesteetilliset tytöt ovat varsin usein arkoja ja tarvitsevat paljoa enemmän rohkaisua kuin pienet. Niin, hyvä ystävä, retkenne on oivallinen tuuma. Minne aiotte mennä?"

"Olen ajatellut, että matkustaisimme junalla Richmondiin ja sitten kävelisimme Hamin kenttien yli. Muutamat tytöistä eivät ole koskaan nähneet Hamin linnaa, ja varmaankin paikka heitä miellyttäisi. Sanommeko huomenna?"

Näitä retkeilyjä usein suunniteltiin ja suoritettiin kauniilla ilmalla, ja aina järjestettiin niin, että jokainen vanhemmista tytöistä pääsisi sellaiselle mukaan ennenkuin päivät kävivät pimeiksi ja kolkoiksi. Neiti Thornhillin ilmoitusta tervehdittiin suurella tyytyväisyydellä; ja Jennet, joka tietysti ei koskaan ollut nähnyt Richmondia, ilostui silminnähtävästi tästä suunnitelmasta. Hän ei voinut olla toivomatta, että Charlotte Ashley olisi jäänyt pois, mutta häntä lohdutti ajatus, että neiti Thornhill varmaan pitäisi hänen vastustajaansa aisoissa.

Pieni joukkue lähti kello yhdeltä eräänä kauneimpia syyspäiviä, mitä he olivat nähneet. Niin sulotuoksuista oli ilma ja niin pehmeänä väreili valo, että syyskuun rauhallinen tenho valtasi Charlottenkin, joten hän oli tavallista tyynempi ja lempeämpi. Useimpia ihmisiä veti hän vastustamattomasti puoleensa huimassa hilpeydessään, mutta Jennet piti hänen kasvoistaan, silloin kun niillä oli levollinen ilme. Silloin mustat ripset verhosivat tummain silmien säihkyn ja hienopiirteiset huulet kaartuivat pehmeästi, mikä ilmaisi ajatusta ja tunnetta. Charlotten levollisina hetkinä se, mikä hänessä oli parasta, näkyi nousevan pinnalle; vahinko vain, että hän niin harvoin oli levollinen.

"Puistoa tarkastamme toisella kertaa", sanoi neiti Thornhill Jennetille heidän saapuessaan Richmondiin. "Toivoakseni tulemme tänne monet kerrat niin kauan kuin sinä olet kanssamme."

Hän opasti parvensa jokea reunustavien alavain niittyjen poikki, ja Jennet seurasi kuin onnellisessa unessa. Pääsy savuisista huoneista ja vilkasliikkeisiltä kaduilta tuotti maalla syntyneelle tytölle tavatonta huojennusta; ja täällä tapasi hän entisten kotikenttiensä tutunomaista vehreyttä, näki levollisesti laitumella käyvää karjaa, puiden lakastuvien lehvien pehmeän värityksen. Oikealla juoksi kaunis joki hopeisin valovärähdyksin ja vienoin varjoin; ylhäällä oli vaaleansininen taivas matalalla ajelehtiville pilvineen, ja ruohikon yli huokui heikon heikko kellastuneiden lehtien tuoksulla täytetty syystuulonen. Jennet oli vaiti. Toiset tytöt nauroivat ja juttelivat hänen takanaan, mutta hän tuskin kuuli heidän ääniänsä. Hänen sydämensä täyttyi kodin ajatuksista ja hellistä muistoista.

Mutta heidän pysähtyessään ruohottuneen ojan partaalle, joka eroittaa Hamin kartanon sen vainioista, Jennetin mielentila muuttui nopeasti, ja hän pommitteli neiti Thornhillia innokkailla kysymyksillä paikan suhteen.

Vanha Jaakko kuninkaan aikuinen rakennus punertavine tiiliseinineen ja lukuisine ikkunoineen seisoi siinä, tyynessä päiväpaisteessa kylpien, äänettömänä ja autiona kuin loihduttu palatsi. Koko paikka näytti loihditulta; pitkässä holvikäytävässä ei ollut mitään elonmerkkejä, ovet olivat tiukasti suljetut ja suunnattoman suuri joenjumala nurmikon keskellä näkyi harmaantuneen tätä yleistä autiutta vartioidessaan. Vähintäänkin vuosisata sitten Horace Walpole valitti, ettei korkeita rautaportteja koskaan avattu, ja vuosi vuodelta näemme ne yhä suljettuina, yhä maalaamattomina ja verkalleen ruosteesta murenevina.

"Ne ovat avatut vain kerran siitä asti, kun ne Kaarlo II:n jälkeen suljettiin", sanoi neiti Thornhill. "Ihmettelenpä kääntyisivätkö ne vielä saranoillaan toisen kuninkaan vuoksi!"

"Kovin surullisesti Jaakko II varmaan vietti täällä joulunsa!" huudahti Jennet. "Ajatelkaahan talvituulen valittelevaa viuhuntaa noita vanhoja muureja vasten hänen miettiessään menetettyä kuningaskuntaansa, sillävälin kun Vilhelm Oranialainen St. Jamesissa todenteolla hallitsi. Ettekö luule, että meidän sallittaisiin, jos sitä oikein hartaasti pyytäisimme, vilkaista tuon ison ulko-oven sisäpuolelle?"

"Sinun täytyy tyytyä katselemaan rakennusta ulkopuolelta", vastasi neiti Thornhill. "Mutta minulla on itsellänikin kova halu nähdä nuo upeat vanhat huoneet ja kaikki aarteet, mitä niissä on. Haluaisin tirkistää salakammioon, missä juonia punottiin. Ja mielelläni tarkastelisin Lauderdalen herttuattaren budoaaria; siellä säilytetään hänen nojatuoliansa ja kirjoituspöytäänsä sekä kävelykeppejä, joita hänellä oli tapana käyttää. Tällä paikalla on ihmeellinen tenhonsa, Jennet, ja olen mielissäni, että tunnet sen vaikutuksen."

"Voisin viipyä täällä tuntikausia", vastasi Jennet.

"Mikään ei täällä muutu", jatkoi neiti Thornhill. "Linna on aina samanlainen — kaunis ja äänetön ja ränsistynyt. Keväisinkin, kun isot keltaleiniköt loistavat kaikkialla niityillä, on jotakin uinailevaa ja juhlallista Hamin puistokäytävillä, joilla Swift, Pope ja Gay aikoinaan vaelsivat. Varmaankaan ei ole noiden isojen, vanhojen jalavien vertaisia puita! Et aavista, kuinka usein näen tämän paikan unelmissani, muinaisaikaisen rakennuksen, siimeksiset käytävät ja virran hopeavälkkeen. Olen ollut täällä hyvin onnellisena ja kovin murheellisena."

Jennet kääntyi katsahtamaan opettajattaren sieviin kasvoihin ja näki niissä jotakin, mikä sai hänet nopeasti luomaan silmänsä toisaalle. Tällä hetkellä Jennet oli äkkiä nähnyt vilahduksen suruista, joita hän ei ollut koskaan kokenut; ja hän tunsi, että olisi vakava asia astua rajan yli, joka eroittaa tytön naisesta. Hänen katseensa harhaili heitä ympäröiville varjoisille niityille, joille syksy oli paksulta siroitellut ruskeita ja kullankellerviä lehviään, ja hän näki virran kimaltelun isojen jalavien runkojen lomitse. Kuolevan kesän tyyneys ja surumielisyys tuntui hiipivän hänen sieluunsa; nuoruus liukui pois, täydellisempi elämä tutkimattomine polkuineen odotti hänen kokemattoman jalkansa astuntaa. Mutta sillävälin oli ihanaa uneksia täällä syksyn päiväpaisteessa ja tyynen leppoisissa siimeksissä.

Ellei neiti Thornhill olisi ollut vaipuneena omiin unelmiinsa, mikä hänelle harvoin tapahtui, hän olisi huomannut, että kaksi hänen oppilaistaan oli poissa. Pamela Rye ja Agnes Quinton olivat kulkeneet vain lyhyen matkan päähän ja katselivat vanhan puun alla piirtävää taiteilijatarta, jota iso newfoundlandilainen koira valppaasti vartioitsi. Mutta Charlotte Ashleytä ja Minnie Woodia ei näkynyt missään.

9. luku.

Hurja teko.

Sillaikaa kun neiti Thornhill ja Jennet viipyivät Hamin linnan edustalla, Charlotte ja Minnie olivat samoilleet vanhan rakennuksen toiselle puolen ja pysähtyneet muurin edustalle. Molemmat aikoivat hiukan tuskastua; ja Charlotte tunnusti avoimesti, että häntä väsytti tästä kartanosta ja sen muistoista haaveileminen.

"Neiti Thornhill ja Fowlerin tyttö vaeltelevat iät kaiket", selitti hän, "ja minun kärsivällisyyteni on jo aivan lopussa. Se Fowler on vielä hassumpi täällä kuin eläintieteellisessä puutarhassa. Olen kuitenkin vilpittömän kiitollinen, ettei ketään tuttavistani sattunut samaan vaunuun kanssamme. Tietysti otaksutaan, että he kaikki ovat nykyisin poissa kaupungista; mutta ei koskaan tiedä, kenen saattaa kohdata, missä sitä kaikkein vähimmin odottaa, ja minua pöyristyttäisi, jos minut nähtäisiin sen hirveän maalaistollon seurassa, olipa se missä tahansa."

"Tänään hän ei ole varsin huonosti puettu", huomautti Minnie.

Charlotte kohotti kätensä tehden pienen, sievän kauhua ja kummastusta osoittavan liikkeen. "Rakas lapsi, mitä sinä puhut?" kysyi hän. "Ensiksikin tuo vyötäisille sidottu pieni kamala viitta tekee hänet naurettavasti täysikasvuisen lapsen näköiseksi. Ja oletko sitten huomannut hänen kenkiään?"

"Rouva Mayfieldin pitäisi todellakin puhua hänelle niistä", myönsi
Minnie.

"Pelkään opiston menevän alaspäin", virkkoi Charlotte salaperäisesti huoahtaen. "Emme ole niin tarkkoja kuin ennen."

"Eipä sinun tarvitse siitä kaikesta paljoa välittää", vastasi Minnie; "vielä kaksitoista kuukautta, ja sitten pääset vapaaksi".

"Niin, minä pääsen vapaaksi", toisti Charlotte. Ja sitten eräs niitä äkillisiä mielenmuutoksia, jotka tekivät hänet opistotovereilleen niin käsittämättömäksi, sai hänet jälleen huoahtamaan; ja tällä kertaa huokaus oli todellinen.

"Sittenkin", sanoi hän leppeämmällä ja pehmeämmällä äänellä, "kouluaikamme ei ole varsin kurjaa, tiedäthän. Meillä on melko lailla huvia, vaikka huvituksemme eivät ole kiihoittavaa laatua; ja meistä pidetään todellakin hyvää huolta. Kun viime vuonna olin sairaana, iloitsin aivan, että olin silloin opistossa; jokainen oli niin ystävällinen, eikä minua vielä iässäni ole niin hemmoiteltu."

"Eikö sinua kotona hemmoitella?" kysyi Minnie.

"Hyvä ystävä, sellaiseen ei siellä ole aikaa. Meillä on aina päivällisiä ja kutsuja ja kaikenlaisia muita puuhia, jotka kuuluvat seurapiireissä liikkuvien velvollisuuksiin. Odotetaan, että kestitsemme ja itse käymme kesteissä; isä ja äiti käyvät kaikkialla ja tuntevat jokaisen. Se on tietysti hirveän hauskaa; mutta se vie kaiken ajan ja voimat, eikä kellään ole ainoatakaan ylimääräistä minuuttia käytettävissään, jos joku sairastelee ja tarvitsee huolenpitoa."

"No, harvoinpa sitä sairastellaan", sanoi Minnie viisitoistavuotiaan onnellisella varmuudella. "Minua ei koskaan vaivaa mikään, ja sinun kipusi ei ollut ensinkään vakavaa. Uskallan väittää, ettet enää joudu vuoteen omaksi ennenkuin olet vanha."

"Toivoakseni en", vastasi Charlotte; "mutta jos niin käy, tiedän, että kaipaisin vanhan opiston sairaskammiota ja koulun tutunomaisia kasvoja ja ääniä".

Sitten hän äkkiä palaten entiseen sävyynsä alkoi laskea leikkiä vakavasta mielentilastaan.

"Onko mahdollista, että alan käydä hempeätunteiseksi?" kysyi hän ottaen tehokkaan asennon. "Luulen tosiaan, että puhuin jotakin ikävöimisestä ja kaipuusta, ja olisin saattanut jo ryhtyä julistamaan, että koulumuistoni olivat 'erinomaisen rakkaita ja arvokkaita', ellen olisi muistanut itseäni. Nyt minun täytyy tehdä jotakin huimapäistä päästäkseni edes varmuuteen siitä, kuka olen."

"Miten hauskaa olisi, jos vain voisimme kiivetä tuon muurin yli", huokasi Minnie, joka oli olevinaan hieno nainen, mutta jolla siitä huolimatta oli eräitä rasavillin vaistoja. "Se ei ole korkea, ja vähäisellä kipuamisella voisimme päästä pengermälle. Minusta on hirveätä, ettei edes saa nähdä vanhaa puutarhaa."

Charlotte oli täydellisesti oma itsensä jälleen ja yhtyi innokkaasti tuumaan.

"Me yritämme sitä, me teemme sen!" huudahteli hän tanssien ruohikolla ja heittäen pois päivänvarjonsa. "Vahinko, ettei tämä toqueni ole toivomuslakki! Silloin hankkisin tänne tikkaat silmänräpäyksessä."

Tuskin olivat nämä sanat lausutut, kun Minnieltä pääsi iloisen kummastuksen huudahdus. Hän oli kumartunut puun alla olevan esineen puoleen ja huitoi vilkkaasti käsillänsä.

"Charlotte, Charlotte, luulen tosiaan, että olet velho! Tässähän ovat tikkaat ja ne ovat vallan pienet. Yhteisvoimin kykenemme ne nostamaan. Tule heti."

Kuten Minnie sanoi, tikapuut olivat pienet ja keveät, ja tytöt olivat liian ihastuneina löydöstään kyselläkseen, miksi ne olivat sinne jätetyt. He eivät pysähtyneet ajattelemaan, että henkilö, joka oli ne siihen pannut, saattaisi jonkun minuutin perästä palata niitä noutamaan, eivätkä he huomanneet, miten lähellä ne olivat ruokavasua, jollaisia työmiehet usein käyttävät työkalujensa kuljettamiseen. Heille oli kylliksi, kun he löysivät kapineen, jota juuri halusivat; ja he ryhtyivät käyttämään tikkaita vähääkään pelkäämättä seurauksia.

"Meidän ei tarvitse tätä pientä keppostamme koko maailmalle ilmoittaa", sanoi Charlotte tarttuen tikkaiden toiseen päähän. "Muutamilla ihmisillä on niin pingoitetut käsitteet sopivaisuudesta, että voisivat pitää tekoamme aivan säädyttömänä. Mutta en voi torjua tunnetta, että minulla on jonkinlainen oikeus tämän linnan näkemiseen; äitini kuuluu Walpoleihin, ja kerran eräästä Charlotte Walpolesta tuli kreivitär Dysart ja tämän saman kartanon haltijatar. Minä olen Charlotte, ja varmaan on minulle annettu nimi hänen mukaansa."

Tämän kuohuvan kerskailun jälkeen ei suinkaan näyttänyt arvokkaalta, kun neiti Ashley varkaan tavoin asetti tikkaansa kiviaitaa vasten. Ne olivat vanhat ja lahonneet, mutta kiipeejä oli nuori ja ketterä ja nousi askelmia kuin lyhdynsytyttäjä.

"En luule voivani kiivetä noin näppärästi", sanoi Minnie ihaillen.

"Tämä on ihanaa!" huudahti Charlotte seisoen nyt riemuissaan hiekoitetulla pengermällä. "Voin ymmärtää Jackin tunteet, kun hän pääsi pavunvarren latvaan."

"Mitä sieltä näet?" kysyi hänen toverinsa alhaalta.

"Ensinnäkin kauniin, päivännoutoja kasvavan tiheikön; sitten vanhoja uinailevia käytäviä kiertelemässä juhlallisten honkien välissä, penkereitä, suihkukaivoja, jotka eivät ole vuosikausiin pulppuilleet."

"Onko siellä ketään ihmistä?"

"Ei mitään niin jokapäiväisiä olentoja. Mutta tuolla juuri honkien siimeksestä tulemassa näen kuningatar Annan aikuisen rouvashenkilön. Sillä on soma yölakki päässä ja paksu silkkipuku, mutta tietenkin se on vain henki!"

"Loruja", sanoi Minnie alkaen käydä pelokkaaksi. "En usko, että siellä mitään näet."