JUHANNUKSENA
Kolminäytöksinen huvinäytelmä
Kirj.
SELMA ANTTILA
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.
HENKILÖT:
AHOLAN EMÄNTÄ. AATU, hänen poikansa. KUPPAR-LIENA. MIINA, hänen tyttärensä. TOLPERI. SEPPÄ-KALLE, hänen poikansa. VILLE. JAANA, ruotimuori. MAIJA | Aholan palvelijoita. LIISA | KUOPPALA | kylän isäntiä. MÄKELÄ | Kylän poikia ja tyttöjä, pelimannit ja kaikenlaista kansaa.
Tapahtuu Hämeessä juhannuksen aatonaattona, juhannusiltana ja juhannuspäivänä.
ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
(Tavallinen hämäläistupa, ovi ulos taustassa, pitkä pöytä ja penkit oikealla, vasemmalla nurkassa hella ja leivinuuni ja uunin päällä, katonrajassa "ritsi", jonne johtaa lattiasta pykälät, sekä etualalla leveä, puinen sänky. Taustassa vasemmalla oviseinällä kaikenlaisia talous- ja keittoesineitä, oikealla hyllykaappi — j.n.e. Sivuseinällä ovi kamariin.)
AATU (nuori mies, jäntterä ja vaaleaverinen, istuu sängyn laidalla jalat riipuksissa poltellen paperossia).
EMÄNTÄ (vanhanpuoleinen, pyylevä ja levollinen, ottaa leipiä uunista ja hoitelee kahvipannua tulella, jauhaa kahvia y.m).
LIENA (laiha ja kuivettunut, pirteä eukko tulee ulkoa kaksipuolinen pussi olallaan, laskee sen ovensuuhun ja käy kättelemään emäntää ja Aatua). Terveiset!
EMÄNTÄ. Kiitokset, jokos nyt tullaan järkenään kotiin vai vaan käymään?
LIENA. No järkenään.
AATU. Olettenkii ollut koko talven.
LIENA. Häi, kokonaisen vuoren olen ollut yht'kyytiä saunan päällä.
AATU (nauraen). Vai saunan päällä. Ei siellä mahtanut talvella kylliksi kuumaa saara.
LIENA. Vai ei kuumaa, siellä sitä vasta kaupunnin saunassa on kuumaa, niin että silmissä säkenöi, ymmärtää sen — — masiinat!
AATU. Kuinkas Miina siellä jaksaa?
LIENA. Miinako? Kiitos, kun kysyy, mikäs olis jaksaiss'. Miina on neulomamakasiinin päällä.
AATU. Vai makasiinin päällä!
LIENA. Kuinkas se mökkipahanen lie myörännyt?
EMÄNTÄ. Mikäs pahanen se on ja mikäs sen on myörätessä.
LIENA. Niin, hyvähän se on tölli tällaiselle kuivettuneelle kupparille.
AATU. Kuiva se lujana pysyy, tiivis se on liitteistään mökki niinkuin Lienakii.
LIENA. Niin, eihän ehjä vuora. Ja ainahan minä sitä kengittelen. Ja ittehän minä sen paraasta päästä teinkin.
EMÄNTÄ. Niin, kyllähän siitä on puhuttu ja Liena on osannut ja jaksanut, mitä vaan itte on tahtonut. Ukkovainaa se aina jutteli, kuinka Liena Tolperin kanssa nurkkaa veisti.
LIENA. Tolperi (venyttää nimeä halveksivasti). Senkin halkonikkari! Käteen lohkesi akkunainvälinen nurkka, ja sitäkös se käänteli ja katteli ja sanoi, että hyvä olis piippukaappi, kun vaan olis piippuja. Senkin Tolperi!
AATU. Mies on sentään aina mies, ja niin se on Tolperikin.
LIENA. Onhan sillä miehen housut. Mutta housuissa sitä minäkin silloin kävin ja ajoin itte hirret mettästä.
EMÄNTÄ. Liena taisi sentään olla hyvin korea tyttö nuorena.
LIENA. Jo tota kai olin. Herratkin kääntyivät kirkkomäellä kattomaan. Sehän sen teki. Minun leipäni kääntyivät nurin uunissa, luulin kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä niinkuin sen ittekukin tässä kylässä tietää. Enkä minä sitten siitä mokomasta miehen käyssänästä piitannutkaan, nurkkasihteeri, käräjänkävijä, kaappijuoppo rontti — heitin! Sain sen Kuivalan kallion mökinpaikaksi. Olihan se vähän vaikeata pystyttää seivästä kovaan kallioon. Mutta kun nyt kerran oli mäki, niin piti sitten rakentaa myöskin mökki. Ja minä sanoin, että seiväs pystyyn! niin totta kai sen piti seistä. Ja nyt se seisoo!
EMÄNTÄ. Seisoohan se.
LIENA. Enkä ole kerjännyt.
EMÄNTÄ. Vai kerjännyt, kun on monta auttanut.
LIENA. Honkkaan kylläkin kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa tytär kuin herrasmamselli ja nokkansa se saa nostaa pystyyn eikä tarvitte alas painaa.
AATU. Kukahan sen pystyisi Miinan nokan alas painamaan.
LIENA. Niin, ja kun sitä lasta kattelee, niin oikein syrämelle hyvää tekee.
AATU. Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?
LIENA. Eihän sitä sellaiseen rupea, siihin hieraantuu ittellään. Päivätyöt pelloilla kävivät raskaiksi, ja kun sitten kuppuutin rasittunutta verta pois ruumiistain ja kylän vanha kuppari antoi hyviä neuvoja ja kauppasi kirvestä ja sarviaan, niin aattelin, että kun ihmisellä on hyvä tahto, niin eläähän sitä ja vaikka kuppaa, ellei muuta jaksa.
EMÄNTÄ. Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ.
LIENA. Niin, en minä häikäilekään. Kuppari taikka kappari, leipä se on valkea silläi. Ensinhän minä vain kuin salavihkaa, mutta kun usein haettiin ja hyväksi kehuttiin, niin olen ollut ja saanut kupparin nimen niinkuin virankii.
EMÄNTÄ. Ja tekemistä sit' on siinäkii.
LIENA. Onhan sit'.
EMÄNTÄ. Arvaahan sen, että se oman tuvan lämpimyys on maittavampaa kuin makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvikin parempaa kun kylällä juotava pelkkä kahvi, mutta eläminenhän sit' on kullai.
LIENA. Emäntä sen niin oikein puhuu. Ja se oma tupa se on sentään turva, ja usein huokaan Herran puoleen, että suojeliis ja varjeliis. Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja ilot. Siinä se on Miinakii kasvanut. Enkä minä ole sitä lasta ikänäin olemattomaksi toivonut. Sen vaan olen päättänyt, ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi.
AATU. Ei tarvittekaan.
LIENA. Ei niin kauan kun minä elän ja olen terve ja on käret millä hieron ja huulet jälellä millä kuppaan. Se minua sentään pistättää, kun sanovat "kupparin Miinaksi". Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, kun kerran sellainen nimi on.
EMÄNTÄ. Se on sellainen tapa.
LIENA. On mäenkin ristineet "kupparinmäeksi", koppaparin, kapparin ja joskus vielä Kinttulan kupparin. Kyllä minä niille vielä näytän, että jaksetaan sitä Kinttulan kupparin mäellä ehkä paremminkin elää kuin heirän vehnäpelloillaan.
EMÄNTÄ. Miinasta tulee vissiin oikein hieno neuloja.
LIENA. Häi, niin se on meinattu, sinne jäi suuren neulomamakasiinin päälle.
AATU. Jopa taas, vai Miinakin ihan makasiinin päälle! Entäs se Paavolan Ville?
LIENA. Villekö? No, kävihän se joskus Miinan kanssa Korkeasaaressa, kun siellä on sellattiisia petoja.
AATU. Niin kuuluu olevan. Mitäs se Ville siellä hommaa?
LIENA. Se on jauhomakasiinin päällä.
AATU. Peijakas, se vääräsääri, vai siellä se vääntelee jauhomattoja ja vehnäsäkkejä!
LIENA. Siellähän se vääntelee ja rikastuu.
AATU. Eikös Lienakin kolikoita hierojana ja tohtoroimisella kerännyt?
LIENA (myhäilee). Kun se Aatu puhuttelee aina niin koreesti. Vaikka kyllähän ne siellä kaupunnissa tohtuorittareksikin sanoivat ja paaterskaksi, kun oikein hienoja herroja kylvötin. Täällä maalla ei niin okaan väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain…
AATU. Niin siellä saunan päällä onkin ihmiset vain niitä parempia ihmisiä.
LIENA. Tietäähän sen, kun maksoi oikein markan piletti. Hyvä siell' ol' ollaksein. Kun vietiin väliin kotiinkin hieromaan ja pirettiin niin hyvänä, että toi kaikki. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja sielläkös sitten piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikii niin korkea kuin tuo seinä. Ja sitten siell' ol' sellattiisia ihmisen kokoisia ja haahmoisia. Näkihän sen, että ne olivat kivestä, mutta niiren pit' sitten oleman justiisa niinkuin ihminen.
AATU. Ne olivat kuvapatsaita.
LIENA. Niin, arvasin sen minäkin, että ne nyt oli niinkuin sanassakin sanotaan, epäjumalan kuvien tapaisia, mutta se toinen ol' likkaihmiin ja toinen ol' se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta siihen nauroi ja sanoi sen olevan — Aino. Mikä Aino se sellain sitte mahtoi olla, kun ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata. Mutta kun sitä siinä kattelin, niin oikein tek syrämestäin pahaa. Eihän se raukka voinut kättään liikuttaa, siinä vaan seisoi ja katteli käsi ottalla. Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei sentään ihminen voi antaa!
EMÄNTÄ. Eikä sielua.
LIENA (nuuskaa salavihkaa).
AATU. Onhan Liena nuuskaamaankin oppinut.
LIENA. No, häi, on. (Vetää rasian esiin.) Jokos Aatu sen nyt näki. Mitäs siitä sitten piilottaa. Niin nähkääs, kun siellä rohvessyörillä olin, niin se antoi minulle sellatiisen pullon ja sanoi siinä olevan ootiklonkia. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin sen pitää sitten vasta haiseman hyvältä. Haista sinäkin, Aatu!
AATU (ottaa hyppysin ja pistää nenäänsä). Mainiota, — — hat' — sii — ootiklonkia!
EMÄNTÄ. Milloinkas se Miina sieltä — —?
LIENA. Makasiininko päältä?
AATU (nauraa). Niin, koskas se tyttö sieltä alas rapuaa?
LIENA. Aina sinä Aatu niitä lumppiasi vetelet, ravutakos tarvittee, suorat, selvät raput tulla. Ai, jai, sitä koreutta ja komeutta. Neulojien päätkin ol' sitten leviät kuin heinäkuorma ja hameet taas sellattiiset suikaleet. Miina ei sellaisiin saa ruveta.
AATU. No, Miina kai on jo tulossa? (Kääntyy pois punastellen.)
LIENA. Kaihan nyt juhannuksena tulee. Rupesi jo saamaan palkkaa ja kotona vielä viraaplaa.
AATU. Mitäs se on se viraaplaaminen?
LIENA. Sitä se Helsingin puolen puhetta vaan on. (Ovat juoneet kahvia kukin omalla puolellaan huoneessa. Leena vie kuppia pöydälle.) Kiitoksia, se oli niin hyvää kahvia, että oikein vattassain kävelee ja pitkin ruumistain kulkee.
EMÄNTÄ (on käväissyt noutamassa Lienan pussiin tavaraa ja pistellyt ne sinne). Taas alkuun pääsette, laitoin vähäsen pussiin.
LIENA (nostaa olalleen ja avaa oven).
SEPPÄ-KALLE (nuori, roteva mies tulee portaalla vastaan). Ennen virstan väärään, en mä kupparin vastaan. (Hyppää portailta johteen yli pihaan ja ilmestyy avoimeen akkunaan.)
LIENA (akkunan edessä). Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres taittanut, niin kyllä oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin viirunaama!
SEPPÄ-KALLE (yhä akkunassa ryntäillään). Ei siihen katkismuksessakaan käsketä. Sanotaan vain: seppäs, pappis, paimenes pirä kunniassa. Kupparista ei puhuta.
LIENA. Mene sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele palkeitasi vielä kymmenen vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia hakemaan, senkin nokinaama, raurankuonan kaivaja, viilapenkin vinguttaja, sahan poruttajahylky! Voi, voi, kun pitää vanhan sielunsa saastuttaman pahoilla sanoilla tuommoisen Luojan luoman tähren. Eihän nyt, ei, jo vaa, pitää mennäksein. Tuolta jo vilkuttaa oman tuvan nurkka. (Niiaa syvään.) Kristukselle kiitos olkoon, kun on tulelta säilyttänyt. Hyvästi, hyvästi. (Poistuu, puhuu mennessään.) Ei ole myrsky kattoa repinyt, ei pahat ihmiset akkunoita kivittäneet, ei, ei!
SEPPÄ-KALLE. Nythän se tie on jälleen vapaa. (Poistuu akkunasta ja tulee sisään ovesta.) Hyvää päivää taloon!
AATU. Päivää, käy peremmälle.
SEPPÄ-KALLE. Se hiivatin akka saa aina kieleni villiintymään. Se on ihan kuin noiruttua.
EMÄNTÄ. Te nuoret tuppaatte olemaan vähä niinkuin ylenannettuja. (Poistuu tuvasta vieden ulos uuniluutaa ja luutimisvettä.)
SEPPÄ-KALLE. Tota noin, poika, onkos yhtään tietoa, mistä sitä juhannusviinaa nyt saisi?
AATU. En ole pitänyt väliä viinoilla.
SEPPÄ- KALLE. Häh, etteikö viinaa ollenkaan?
AATU. En minä välitä.
SEPPÄ-KALLE. Muistatkos jouluna? Kun oikein vesi suuhun herahtaa ajatellessa niitä ryyppyjä. Eikä sitten ole saatu kunnon naukkua. Vissisti minä hankin!
LIISA ja MAIJA (tulevat ulkoa, työasussa).
SEPPÄ-KALLE. No piikapikkaraiset, eikös tekis mieli tanssia?
LIISA. Piiat on pinhuusissa.
MAIJA. Ennättää se mustanmiehen kieli kilkattaa ja kalkattaa kuin vasara alasimella, mutta ei se meistä pehmeää tee.
SEPPÄ-KALLE (yrittää ottaa kiinni). Jos ensin hiukan lämmittäisi!
LIISA (hotaisee maitosangolla). Pysykää loitolla ja kynnet poikki! (Tytöt kaatavat kahvia pannusta itselleen ja juovat hörppien teevadilta.)
SEPPÄ-KALLE (istuu tuolille selin tyttöihin). Eikös nyt kuitenkin piretä oikein juhannuskemut täällä teillä, tanssit?
AATU. Onhan tässä tilaa mäellä.
SEPPÄ-KALLE. Eikös tuvassa?
AATU. Miksikäs ei, kun siivolla ollaan.
SEPPÄ-KALLE (äkeissään). Kukas tässä rähjäisi! En minä kenenkään tupia mustaa, noet ne pysyy pajassani.
LIISA. Ettehän työ mustaa, mutta kun tappelette!
SEPPÄ-KALLE (matkii tyttöä). Vai myökös tapellaan. Sanos, sanos vielä kerran että myö tapellaan! Häh, vai…
(Kulkee uhitellen tytön nenän edessä kädet selän takana.)
LIISA (astuu takaperoa samaten kädet selän takana hiukan etukumarassa). Mässäätte, hihkutte, torailette ja puukolla uhittelette, kerskutte, ettei ole sellaista seppää tässä pitäjässä, ei toisessa eikä koko Suomen maassa!
SEPPÄ-KALLE. Vai vielä kerskunkin!
MAIJA (juoksee syrjästä ja iskee heidän naamansa yhteen).
SEPPÄ-KALLE (saa kiinni Maijan). Näin harakoita kuritetaan.
LIISA (raapaisee tulta tikkuun ja pistää Seppä-Kallen nenän eteen). Ja näin seppiä tyyrätään.
(Tytöt juoksevat ulos.)
AATU (nauraa). Polttikos partasi? Voi mies poloinen, aina sinä alakynteen, vaikka oletkin kylän vahvin mies.
SEPPÄ-KALLE. Häh, alakynteen, jos näyttäisinkin toret, niin… (Huitaisee kädellään.)
AATU. Mitkä toret?
SEPPÄ-KALLE. Näiren nyrkkien, niin ei muuta kuin kerran vingahtaisi ja sitten selälleen kiepahtaisi.
AATU. Ja sinä löytäisit itsesi jalka- ja käsirauroista.
SEPPÄ-KALLE. Häh, mistä arvasit ajatukseni? Aina kun oikein tahtoisin tapella, niin ne raurat kilahtelevat korvissani ja välähtelevät silmissäni, eikä se lysti enää maita.
AATU. Sinun pitäisi kerran saara oikein hyvällä lailla selkääsi.
SEPPÄ-KALLE. Häh, minäkö selkääni? Jo sinä poikanen jotakin juttelet! Ei ole sitä miestä tässä pitäjässä eikä vielä toisessakaan, joka Seppä-Kallen eteensä kontilleen vetäisi. Hehei! Eikä sitä tyttöä, joka ei hepan keppaa vaimokseni tulisi, kun vaan naisin.
AATU. Mikset sitten nai? Johan sinulla on asumuskin kunnossa.
SEPPÄ-KALLE. En ole nähnyt oikein koreata. Sellainen se olla pitää, että kaikki katsomaan kääntyy ja ympärillä kuhina käy.
AATU. Älä veikkonen, tulee pian toinen ja iskee sarvet päähäsi.
SEPPÄ-KALLE. Kyllä minä ne sarvetan!
TOLPERI (tulee ulkoa, vanha mies). Päivää.
AATU. Päivää, käykää peremmälle!
TOLPERI (nuuskii ilmaa). Täällä — — ha-haisee — — ma-maltaille. Tekeekee — keekös emäntä olutta?
AATU. Mitä lie uunissa ollut kaljan imellystä.
TOLPERI. Älä nyt, poikasein, ei minua jutkuteta. Koko piha lemuaa vierteelle. Juhannus tästä tulee, oikea juhannus, sanon minä, oikea olutjuhannus! Hehe, poika, käy pajaan, siell' on hevoset kengittämistä vailla ja miestä ku salkoa pajamäki täynnä.
SEPPÄ-KALLE. Vastakos nyt juhlan aaton aattona tullaan, senkin peijakkaan jahrut! (Menee äkäisesti.)
TOLPERI. Hihihi. Se poika on muijan kipee. Hehe. Mikäs on ollessa, kun on sänky kuin laiva ja tupa ja sali ja kamari ja porstupa ja lehmän ja lampaan ja sian ja kanoja ja vaikka mitä se poika voi ostaa.
EMÄNTÄ (tulee väännellen saavia, jossa on tappi uurteessa). Tules, Aatu!
(Aatu nostaa saavin hänen kanssaan renkun päälle, työntää toisen astian uurteen kohdalle.)
TOLPERI (suutaan maiskutellen kiertelee saavia). Voi sua, kultaisen nesteen kuori ja lähre, sinusta saavirehju sitä valuu elämän vettä. Tappi auki ja vettä päälle.
(Puuhailee emännän kanssa saavin sijoittamisessa.)
VILLE (nuori mies juhlapuvussa, väärät sääret, herraskainen, huomattavasti kohtelias). Hyvää päivää, terveisiä pääkaupungista. (Kättelee kaikkia huoneessa olevia lakki kädessä, pyyhkii hikeä otsaltaan.) Tulipas hiki vaikka hevosella tultiin.
TOLPERI. Niin kai, niin kai.
AATU. Kenen kanssa tulit?
VILLE. Miinan kanssa otettiin kyytimies asemalta.
AATU. Vai niin vai jo Miina tuli.
VILLE. Mikäs on tullessa kun tuodaan. Vähän se intteli, ettei riittäisi hevosiin ja juniin, mutta pitihän minun kuitenkin ottaa koni ja sellainen korea tyttö kuin Miina vain keventää kuormaa, sanoin minä. Ja niin sitä tultiin. Vaikea sinne Kuivalan mäenlaitaan oli ajaa, kun ei ole mitään ratastietä, mutta hyvä tahto ja iloinen mieli vie vaikka vuorten poikki.
TOLPERI (kiertelee Villeä ja katselee). Aijai kun sinusta on tullut viini mies kaupungissa. Kun olit sellatiinkii räkänokka ja rähjänuttu mennessäs ja nyt niinkuin herra vaan. Sääret sentään on entisellään.
VILLE (vetää taskustaan pullon ja antaa sen salavihkaa Aatulle). Tässä on viiniä tuliaisiksi.
LIISA ja MAIJA (tulevat kantaen vesisaavia). Nyt Tolperi saa miniän.
TOLPERI. No, jokos? Taivaastakos se nyt putos?
LIISA. Seppä-Kalle jäi kattelemaan kuin ukkosen lyömänä, kun Ville ja Miina ajoivat Kinttulan kupparille, ja sanonut se on, että sellainen hänen henttunsa olla pitää, niin että kyllä se nyt veti, ja Tolperille tulee rieskan ja vierteen päivät.
TOLPERI (mutisee). Kinttulan kupparin tytär, mänkää saunaan!
AATU. Sinulla, Ville, taitaa olla aikaa käyrä kuulemassa tulisiko se Nauriilan soittaja tänne juhannusiltana, niin pääsisimme pyörähtelemään täällä.
VILLE. Männään, männään.
EMÄNTÄ (Liisalle). Käy sinä Miinaa tänne pyytämään. Olen niin röijyn tarpeessa, ettei ole päälle pantavaa. Neuloisi vielä juhannukseksi.
LIISA. Nytkö heti? (Ovessa poistuessaan.)
EMÄNTÄ. Niin, että ehtii, tulisi kohta kun sopii.
(Menee ulos Maijan kanssa.)
TOLPERI. Vai kupparin tyttären ne naittaisi nikkarin pojalle ja kylän pulskalle sepälle. Ei se käy, niin kauan kun Tolper ukko elää. Talon tytär se olla pitää ja hyvä, tän miehen miniä!
VILLE. Mitä Tolperi hourii. Meinaako ukko vielä kosia?
TOLPERI. Niin — ettäkö ittelleni? No, olkoon männeeksi. Minulle se Miina kyllä sopisi.
AATU. Eihän Tolperi vielä niin vanhakaan.
MIINA (tulee ulkoa vaaleanpunaisissa, somasti ja vaatimattomasti puettu). Hyvää päivää, terveisiä kaupungista. (Kättelee Tolperia ja Aatua.)
TOLPERI (katselee ja kiertelee). Aijai, jokos nyt tul' korea kylään? Silmät jää, jää ne, ja kattomaan kääntyy, kun tiellä vastaan sattuu ja kuiskina kuuluu. Sen se poika on sanonut naivansa, sellaisen tytön. (Poistuu hiljalleen.) Jo tais tulla loukku ja poikuuren loppu sille veijarille.
VILLE (sammaltaa hiukan, heiluttaa sormeaan Miinalle). Voi, sinua ihana impi, minkä mullistuksen täällä toimitat. Uljas seppä on voitettu ja syrän haavoitettu. Siellä hän nyt pajassansa huokailee ja häitä meinailee. Ja täällä sinä hymyilet Aatulle ja punastelet ja itteesi ihastutat. Aij aijai.
AATU (kääntää Villen ympäri hartioista työntäen hiljalleen ovea kohti). Kas noin, täyskäännös oveen päin. Äläkä palaa, ennenkuin on viulunvinguttaja mukanasi. Parempi vielä, jos on kaksi, hanuri ja viulu, koko soittokunta.
VILLE (Miinalle). Aij aij ai! (Poistuu.)
AATU. Miina!
MIINA. Se on nimeni.
AATU. Vieläkö sinä muistat?
MIINA. En minä muista mitään.
AATU. Sanonkoma sitten uurestaan?
MIINA. Mikäs estää?
AATU. Tänään on kaunis ilma.
MIINA (kääntyy selin). Ja juhannuksen aaton aatto.
AATU. Katsos varista tuolla airalla!
MIINA (heiluttaa sormellaan). Saitkos kiikkiin?
AATU (ottaa jotakin taskustaan). Arvaas mitä tässä on?
(Pitää sormien välissä korkealla.)
MIINA. Sormushan se on.
AATU. Arvaa kelle!
MIINA. Sormia on maailmassa liian paljon, en voi.
AATU. Kas, kun oletkin olevinasi.
MIINA. Pitäisikös lentää kaulaasi?
AATU. Mieles tekee kuitenkin.
MIINA. Koskas ennen?
AATU. Älä ole paha. Sano, että ymmärrät, enkä muuta pyyräkään. Mutta illalla tulen vanhaan paikkaan.
MIINA. Olin silloin ennen kaupunkiin menoa niin lapsekas, ei sinun tarvitse pitää lupaustasi. Ole aivan kuin ei koskaan olisi mitään ollut välillämme.
AATU (levottomana). Mitä se tietää, enkö enää kelpaisi…?
MIINA. Sinä olet talollinen. Etkös ymmärrä. Äitisi…
AATU. Mitä äiristä?
MIINA. Tulee sisään.
AATU. Puhunko äirille?
MIINA. Älä kysy. En minä tierä.
AATU. Sitten tierän minä.
MIINA. Äitisi ei nyt kuitenkaan anna myöten.
AATU. On antaminen. Oletko sinä itte tuon hameen tehnyt?
MIINA. Parina iltana "viraaplasin".
AATU. Sitäkös se viraaplaaminen olikin, äitisi siitä puhui ja minä jo luulin, että se oli jotakin huvittelemista. (Hypistelee hihaa.) Aijai kuinka se on sileää ja soreaa.
(Syleilee äkkiä ja suutelee Miinaa.)
MIINA. Senkin viekastelija!
(Rimpuilee irti, mutta kun ei pääse, taipuu istumaan polvelle.)
AATU. Ja nyt minä otan ohjakset omiin käsiini, etkä sinä enää mene kaupunkiin etkä sen taakse. Aholan emäntä sinusta tulee.
MIINA (vakavana). Syrämeni lyö ja minua niin ahristaa. Sinä saat paljon harmia minun vuokseni. Tahtoisin olla rikas ja ylhäinen ja olla sinun vertaisesi ihan kaikessa. Kun ne aina pilkkaavat äitini ammattia.
AATU. Anna pilkata.
MIINA. Jos sinä sitten kyllästyt sellaisiin puheisiin, että kupparin tyttären nai.
AATU. Rakastatko sinä minua?
MIINA. Rakastan minä sinua, tiedäthän sen, mutta sen vuoksi en soisikaan sinulle surua ja harmia. Ja kun se sitten vielä tulee ihka minun tähteni, niin ymmärräthän, että syrämeni on ihan kipeä. Sinun tähtesi, Aatu!
AATU. Tulkoot nyt vaikka seittemän kymmentä irvileukaa, pannaan ne kaikki häissämme tanssimaan!
MIINA (irroittaa itsensä).
EMÄNTÄ (tulee.) Hyvää päivää, Miina, johan sinä tulit.
MIINA. Terveisiä kaupungista, juurihan tulin Paavolan Villen kanssa.
EMÄNTÄ. Niin aina, niihän se Ville sitä juttusi. Neulojaksikos sinä nyt…?
MIINA. Tulin ottamaan mittaa. Se Liisa toimitti, että emäntä tarvittee pyhiksi.
EMÄNTÄ. Tarpeenhan se on, kun ei ole enää reilua röijyä päälle panna. Ja juhannus on aina juhannus, pitää olla vaaleata ja kunnollista.
MIINA. Onkos kangasta?
EMANTA. Häi, jo vuosi takaperin ostin, mutta kun sitten isäntä kuoli ja se ol' sellaista punavoittoista, niin en sitten teettänytkään. (Huokaa.) Niin, siitä on nyt toista vuotta, kun Aatun isä kuoli.
MIINA (on ottanut mittaa emännän jutellessa).
EMÄNTÄ (käy hakemassa peräkamarista kankaan).
AATU. Tänään vielä puhun asiat selväksi.
MIINA. Älä, älä puhu. Pelkään niin kauheasti, että sitten on erottava kokonaan!
EMÄNTÄ (tulee). Tässä se on, kyllä siitä pitäisi tulla röijy ja esiliina.
MIINA. (poistuu). Hyvästi nyt, käyn myöhemmällä koettelemassa.
EMÄNTÄ. Eikös kahvia odoteta?
MIINA. Kiitoksia, en jouda sitten neulomaan. Kun ei ole konetta, niin menee aikaa. Hyvästi vaan! (Poistuu.)
AATU. Mitäs äiti, sanotte, jos minä ostaisin Miinalle koneen?
EMÄNTÄ. Pyysikös Miina lainaa?
AATU. Ei Miina pyytänyt, itte minä vaan meinasin, että kun Miinasta nyt pitäisi tulla Aholan emäntä…
EMÄNTÄ (jää seisomaan keskelle lattiaa hämmästyneenä). Siunatkoon, poika, mitäs sinä sanot?
AATU. Sen vaan, että Miinan minä nyt nain.
EMÄNTÄ. Eihän se niin voi olla, rakas lapsein, eihän sentään. Johan vallan hukka sitten tulee!
AATU. Ei ollenkaan. Mitäs nyt hukka tulisi!
EMÄNTÄ. Jos sentään aattelet, niin eihän sovi. Isäsi jätti taloon velkaa, köyhä mies kun oli tullessaan. Minäkin menin vastoin vanhempieni tahtoa köyhän kanssa yhteen ja sain sitä monastikin katua. Oli vielä vähän juomarinsekainen. Talo sentään oli minun, niin ettei päässyt vallan asioita sekottamaan. Eihän nyt kuitenkaan, että sinä Miinan — kun on vielä kupparin tytär. Koko pitäjä sitä matkii, ettei kehtaa kirkkoon mennä.
AATU. On sitten menemätä, kunnes kehtaa.
EMÄNTÄ (itkee). Et yhtään välitä äiristäsikään.
AATU. Tottahan minä välitän, mutta Miinaa rakastan. Sanassakin sanotaan, että isästä ja äiristä on luovuttava!
EMÄNTÄ (suuttuneena). Sanassa sanotaan, että tottele isääs ja äitiäs! Ja jos ikään Miinaa pyyrät, niin et taloa saa, niin kauan kun minä elän!
AATU. Puhuttekos te nyt oikein vakaata totta?
EMÄNTÄ. En suinkaan tässä nyt kuriele!
AATU. No, ei sitten muuta kuin hyvästi vaan. Minulla on meiningit selvänä senkin varalle ja maailma suuri ja avara.
EMÄNTÄ. Minne sinä nyt sitten lähtisit?
AATU. Amerikkaan vaan.
EMÄNTÄ. Sinne ne aina sitten, kun ei kaikki käy nenää myöten. Sen siitä saa palkakseen, kun koko elämänsä raataa ja raastaa ja kasvattaa ja huolehtii, niin että tukka harmaaksi käy ennen aikojaan ja vanhuus tulee. Ettäs minulle tän teit!
(Menee kamariin.)
TOLPERI (tulee ulkoa). Hei, hei helluntaina, juhannus ja joulu, nyt se alkaa meirän pojan ja kupparin Miinan koulu!
AATU. Mitä siinä jorotatte?
TOLPERI. Sitä vaan, että meirän poika sen tytön nai. Sen se on sanonut, ja kun meirän poika sanoo, niin se kanssa pitää. Se Ville sentään on oikea mies, toi sellaiset viinat, että oikein ruumiissain kävelee ja hyvää hivelee, aijai kun on hyvä ollaksein, ei suinkaan taivaanolo oo sen ihanampaa. Tää se on vanhan iloa. Tuota noin; eikös se Miina ollut justiisa tässä?
AATU. Mitä Miinasta?
TOLPERI. No, sitä vain, että olisin sen pojan puolesta puhunut enkä uskalla sinne kupparille. Se akka vaikka varilla polttaa, kun se poikakin sitä kuppariksi haukkui.
LIENA ja MIINA (tulevat ulkoa).
LIENA. Emäntä puhui saunanlämmittämisestä taanoin ja nyt tulin kuulemaan, että joko panen tulta. Miinakin ennätti leikata röijyn ja tuli sitä koettelemaan.
TOLPERI. Kas vaan, kun ollaan toimellisia. Sellaisesta se emäntä tulee.
LIENA. Mistäs nyt tuulee, kun nikkari kupparia puhuttelee?
TOLPERI. Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta puhunhan mää, kun se meirän poika niin meinaa, että on hyvää puhuttava. Se on sitten ähkinyt ja puhkinut koko päivän kuin paha mulli. Rehellinen sillä on aikomus ja hyvä se on mies.
LIENA. Jokos on sattunut jalkaan taikka käteen? (Vahingon iloa.)
TOLPERI. Eihän sen jalka eikä käsi… syrämmeen sen tais koskea.
LIENA (tosissaan). Aijai, se on vaarallista. Ne Helsinkin tohtoorit sanoovat, että kun syränsuonta kiristää, niin ei silloin enää hierominen auta!
TOLPERI. No, no, ei nyt sentään mahra! (Suu venyy leveään hymyyn, ja tihrusilmillään hän tirkistelee Miinaa.) Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi ja pulska se on ja vahva!
LIENA. Kas, kun ei jo ole hakenutkin, johan sillä olis aikakin ja hyvä sillä on se tienistikin.
TOLPERI. Niin meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen nikkari. Tieräthää sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!
LIENA. On se pitsattu.
TOLPERI. Niin, eiköstä o? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin ensin se loikkaa — kyynärän, ja sitten se loikkaa — — puol kyynärää ja sitten se loikkaa — korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaa.
LIENA. Aina Tolperi hulluttelee.
TOLPERI. Vai hulluttelen minä. Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen piironkin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla miniäkseni!
LIENA. Mitäs Tolperi siinä humalassa höpertelee?
TOLPERI. Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli juhlan kunniaksi hiukan otettua sen Villen tuliaisia, vaikka se meirän rovasti kovasti siitä varottaa.
LIENA. Sais vielä enemmänkin varottaa.
TOLPERI. Älä sinä, Liena, vaan sille kantele. Kun se sitten tulee lukusille, niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun minä kuolen.
(Itkee.)
LIENA. Mitäs minä… Tolperi menee nyt kauniisti kotiin ja panee maata.
TOLPERI. Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee sulle ruumiskirstua, kun sinä kuolet!
LIENA. Voi, ihmisparkaa ja raatoa, vai ei ruumiskirstuakaan! Enkä minä sitä Tolperilta kerjää. Itte minä nikkaroin tupani ja itte voin tehrä kirstunikin.
TOLPERI. Hihihi, akan tekemä ruumiskirstu, koko pitäjä nauraa. Älä, älä sinä sentään suutu. Ollaa myö ystäviä. (Lähentelee ja hyväilee.) Poika ja Miina ja kuppari ja nikkari…!
LIENA (on siepannut kengän jalastaan). Tuoss' on kuppari, senkin veuruleuka!
(Lyö kengällä Tolperia.)
VÄLIVERHO.
TOINEN NÄYTÖS.
Juhannusilta. Nurmikkoa järven rannalla, oikealla kuusitankoinen, jykevä kiikku. Taustana järvi, etäällä veneitä vesillä, kokkoja kaukana rannoilla. Kuulun väliin hanurin, väliin viulun soittoa ja laulun hyminää.
Kylän nuorisoa kiikussa ja metsässä rannalla. Tytöt ja pojat laulavat kiikun hiljaa liikkuessa:
(Kansanlaulu):
Kahdeksantoista vuotta kun täytin, kukoistavalta ruusulta näytin. Voi, kuinka iloinen olin minä silloin! Kun tanssista tanssihin kuljin mä illoin, kun ystävä puoleeni katsahti, niin sydämeni lemmestä sykähti.
Mut toiseen tuo kulta mieltyikin kohta, voi, mihin tuskaan lempi voi johtaa! Kaksikymmentä vuotta kun täytin, lakastuneelta ruusulta näytin. Ystävä laulaen kihlasi toisen, unohti valansa ensimmäisen.
On kulunut vuotta monta ja pitkää, lempeni tuskaa ei haihduta mitkään. Vain kerran puhkesi lempeni kukkaan, ijäksi kukkinut onkin se hukkaan. Sen kukan nuorena omaksi sain, en unhota sitä mä ikänäin!
MAIJA. Käännetään lehteä. Liisa, lauletaan "Heilini":
(Kansanlaulu):
Rautikko hevonen ja malmiset rattaat, kun asemalta ajettihin, sun reissun reissua rallallei, kun asemalta ajettihin.
Oli sillä ihmisen ymmärrys, kun istui mun rinnalleni, sun reissun reissua rallallei; kun istui mun rinnalleni.
Eikä mun heilini vanha oo, se on toisella kymmenellä, sun reissun j.n.e.
Eikä mun heilini rikas oo, se on köyhän mummon likka j.n.e.
Eikä se käsin ompele, vaan masiinalla se tikkaa, sun reissun j.n.e.
Eikä mun heilini hieno oo, se on pullo-olven juoja, sun reissun j.n.e.
Ei soo ilon antaja, vaan suuren surun tuoja, sun reissun j.n.e.
Eikä mun heilini tässä kylässä tallaa kukkasia, sun reissun j.n.e.
Vaan se kantaa toisessa kylässä poskia punaisia, sun reissun j.n.e.
SEPPÄ-KALLE (kiikussa keskitangolla). Hoi, Aatu ja Miina, tulkaa kiikkuun, täällä on tilaa!
LIISA. Antaa heirän olla rauhassa.
SEPPÄ-KALLE. Ei mitään eri seuroja. Tänne nyt vain. Ja sitten Miina saa vuorostaan laulaa. Eikös niin?
TYTÖT. Niin, Miina laulaa.
MAIJA. Oikein Helsingin lauluja.
ÄÄNI. Miina laulaa!
AATU. Tullaan, tullaan.
(Nousee Miinan kanssa kiikkuun.)
MAIJA. Minkälainen nuotti siellä Helsingissä nyt on?
MIINA. Makasiinissa tytöt lauloivat kaikenlaista.
MAIJA. Etkö yhtään muista?
MIINA (laulaa):
Vene liitää yksinäinen vaiheell' yön ja illan, sinne kauas rakentaisin sydäntemme sillan.
Auervetten ulapoilla taivaan portti aukee, siellä murhe, elon harhat, sydäntuskat raukee.
(Hetken hiljaisuus.)
LIISA. Se on niin kaunis ja surullinen.
SEPPÄ-KALLE. Tuolta se tulee illan paras lysti. Hei, Jaana!
JAANA (vanha nainen tulee oikealta kantaen suurta kahvipannua ja isoa vasua, josta purkaa vasemmalle metsikköön astioita ja nisuleipiä j.m.s.). Tässä sitä nyt on. Onkos tulta?
VILLE. Tuolla koko rovio, vaikka ittenne keittäisitte.
JAANA. En minä mikään noita ole.
VILLE. Onkos teillä ryyppylasia?
JAANA. Vielä sun mitä. Ryypätkää pullosta.
LIISA. Nyt on Aatun vuoro laulaa, se uusi!
AATU. Mikä uusi?
LIISA. Se, kun sinä eilen illalla lauloit hevosia sukiessasi kaivolla.
AATU. En minä nyt.
LIISA. Liiri, laari, hiiren saari, peukaloisen pehkut! Ei ne sellaiset estelyt kelpaa. Minulla on tänä iltana laulun komento ja sitä on toteltava. Ellet sinä laula, niin minä laulan sinun viisusi, muistan sen hyvin.
AATU. Ennen sen sitten itte laulan:
Mäen laidassa kaunis kukka sen painoin ma povelleni. En minä sitä muille näytä, vaan säilytän itselleni.
Kukan lehdillä kastehelmi kirkkaana kimaltelee, tän pojan mielessä surut suuret aina karvastelee.
Kun minä kauas purjehdin, jää tänne mun kultaseni, sitten kun ma takaisin tulen, otan sun omakseni!
ENSIMM. KYLÄN POIKA. Selvähän se kuin peili. Mitä Miina siihen sanoo?
MIINA (laulaa):
Istun rannan kivelle ja sua ajattelen, ikäväni ilmoitan ja hiekkaan kirjottelen: tule kotikunnaalle ja oma mökki laita, siinä oomme rikkaita ja onnen kuninkaita.
VILLE (touhuaa pulloineen kiven juuressa). Mitä talollinen mökillä tekee, kun on maat ja mannut ja itte isäntämies?
LIISA. Ville, tulkaa heittämään, Seppä-Kalle on jo väsynyt.
VILLE. Ei sinne mahru. Heittäköön nyt vain Kalle!
SEPPÄ-KALLE. Suorat minulla on sääret, en minä sitä varten heittämättä ole, minä!
TOINEN KYLÄN POIKA. Seppä se vasta on potkiva poika.
MAIJA. On tätä jo tässä kiikuttu, oikein jalat henttyy. (Huutaa.) Jaanaa! (Kädet suun edessä torvena.) Jaanaa! Joko kahvi kiehuu? (Laskeutuu alas kiikusta ja toiset samoin.) Mennään piiritanssia. Kaikki mukaan! Koreet koreille ja rumat rumille. Seppä-Kalle, tulkaa minun kanssani!
(Piiri muodostuu.)
VILLE (vetää Miinan piiriin ja pyörittää laulaen):
Näin sitä mennään pyörähytellään ilon ja laulun kanssa vaan, tule sinä kaunis valkea tyttö minun kanssani tanssimaan.
(Tytöt kikattavat ja pyörittävät Villeä vuoron perään vaihtaen sanat: kaunis, valkea tyttö = kaunis kaupunginpoika j.n.e)
SEPPÄ-KALLE (anastaa Miinan parikseen ja vie samalle kivelle istumaan, josta Aatu juuri on noussut mennäkseen piiriin pyörimään). En minä oikein siitä tykkää, että Aatu niin paljon seuroo Miinaa. Se on nyt ollut sellaista pilaa Aatun puolelta, eikä suinkaan Miina sitä totena pirä!
MIINA. Mikäs on pitäessäkin.
SEPPÄ-KALLE. Eihän Miina sentään mahra pahaa tykätä, kun tulee sanotuksi suu puhtaaksi, ja kun vielä tässä aaton aattona tuli sen johteen ylikin loikatuksi.
MIINA. Minkä johteen?
SEPPÄ-KALLE. Kyllähän Miina sen vissistä tietää, no, sen Aholan johteen. Sinä päivänä, kun kupp… Se on tää mun kielein sellatiin, että se väliin lipsahtaa, ja kun nyt aina puhutaan kupparista, niin se menee minultakin. Eihän Miina nyt vaan tykkää pahaa?
MIINA. Mitäs siitä puhuu, antaa olla oloillaan kunkiin.
SEPPÄ-KALLE. Eiköstä niin? Ja seppä on sentään aina seppä ja vasara aina jalompi kuin kuokka ja rauta maata mahtavampi — niin sananlasku sanoo. Ja minä olen kattellut nyt Miinaa jo kauan, mutta kun se — höm — — vävyksi rupeaminen — — Miksi hitoksi sitä siellä kaupungissa sanotaan?
MIINA. Ketä?
SEPPÄ-KALLE. Miinan äitiä?
MIINA. Hierojaksi.
SEPPÄ-KALLE. Vai siinä kaaressa? Kysyn nyt Miinalta oikeen totueellisesti, että eikös sitä sentään hierojan vävyksi kelpaa? Miina on taas niin korea tyttö puolestaan, että vaikka sitten hiivatti olisi ja itte rienaaja ja senkin seittemän kupp… hierojaa hännillä, niin totta vieköön otan?
MIINA. Piiritanssiinko?
AATU. Mitäs Kalle täällä haastelee?
SEPPÄ-KALLE (hyvin meinaavana). Kyselen vaan, mitä sinne kaupunkiin kuuluu. Ja mitäs sinne oikeastaan kuuluu? Kysytään se rehellisesti.
MIINA. Kivimuuria ja kirkontornia, katukiviä ja uunin piippuja, tuhmia ja viisaita, mutta ei ketään sellaista kuin Seppä-Kalle!
SEPPÄ-KALLE. Joo, justiisa niinkuin minä meinaan.
(Ottaa Miinan käden.)
AATU. Laske irti Miinan käsi!
SEPPÄ-KALLE. Mitäs sinä, mies, räpätät?
MIINA. Älä huoli riirellä, Aatu. Seppä on hyvällä tuulella.
AATU (poistuu).
SEPPÄ-KALLE. Mitäs Miina siihen sanoo? Isä kävi aamulla kyselemässä.
MIINA. Tolperi lupasi tehrä minulle piirongin kapioiksi.
SEPPÄ-KALLE. Kuinkas muuten. Isä osaa tehrä oikein sellaisen rokelmenttipiirongin, että sillä on maha kuin maaherralla, niin se on sitten vasta julkinen kapine. Ja sen päälle kun panee peilin, niin luulee olevansa kuin reivinnan kammarissa. Kelpaa siinä Minnan peilailla, niin korea kun onkii. Ja kun minä sitten tulen pajasta ja katton kanssa kuvaa, niin on siinä mustaa ja on siinä valkoista ja on siinä soriaa ja koriaa vartta. Eiköstä okkii?
MIINA. No, kunhan sen sanoo!
SEPPÄ-KALLE. Ei ole hyvä tulla silloin sanomaan, että "kupparin vävy"! Silloin saa hyvinkin kattoa, mistä ittensä löytää.
MIINA. Kukas tota Seppä-Kallelle sanoo, kun ei ole kupparin vävy.
SEPPÄ-KALLE. Ei vielä, ei vielä. Hihi, tämä vasta laatuun käy. Mutta tahtoisin sentään saara varman vastauksen. Se Aatu on niin tuppaavainen, niinkuin sillä olisi lupa ja mielisuosio!
MIINA. Aatulla on omat huolensa.
SEPPÄ-KALLE. Hihi, onkos saanut rukkaset?
MIINA (yrittää nousta).
SEPPÄ-KALLE (estää). Ei, ei, ei nyt saa mennä, ennenkuin Miina lupaa tulla emännäksein.
MIINA. En ole vielä luvannut enkä vasta aio ja menen koska lystään.
SEPPÄ-KALLE. No, no, vaimoväkeä se Miinakin vaan on… vaikka koreakin olis. Ja kyllä hameväen on toteltava.
MIINA (yrittää vapautua; kun ei onnistu, heittää päätään ja nauraa). Vai on hameväen toteltava? Malttakaa (kuiskaa) kun he ovat menneet kaikki kahville, tulkaa silloin saamaan vastaus. Minä istun — — orottakaa, kun mietin. (Takoo käsin otsaansa.) No, nyt tierän. Minä istun selin teihin tässä kivellä, päässäni — — liina ja ylläni — — (huomaa takkinsa puun oksalla) tuo takki tuosta. Ymmärrättekös?
SEPPÄ-KALLE. Selvää kuin peili. Miina on aika viisas.
MIINA. Se nährään sitten. Ei sanaakaan kellekään!
SEPPÄ-KALLE. Luuleekos Miina minua hölmöksi?
MIINA. Kuinka niin?
SEPPÄ-KALLE. Että enkös minä ymmärtäisi tarkoitusta?
(Töykkii meinaavasti Miinan käsivartta ja katsoo hymyillen tyttöön.)
LIISA (on järjestänyt numeroleikin. Kaikki istuvat parittain. Huudot käyvät vikkelään ja Seppä-Kalle huutaa aina Miinan takaisin). Seppä-Kalle on jarruna leikissä. Kiireesti tänne viereeni. Minä huuran teitä koko illan, jos ei muu auta, ja pantit pois. Ensin lakki ja sitten takki, ja kello ja…
SEPPÄ-KALLE. Armoa, armoa, tulenhan minä, kun jouran.
LIISA. Pantit pois.
MAIJA (huutaa). Viisi!… kuka on viisi?
AATU (puhelee Miinan kanssa). Kuka huusi?
LIISA. Pantti. (Ottaa esineen Aatulta.) Miina, huura!
MIINA. Seittemän.
SEPPÄ-KALLE (menee Miinan viereen ja näpäyttää sormea Aatun nenän edessä).
LIISA. Huutakaa.
ENSIMM. POIKA. Kuusi!
LIISA. Pantti pois, Miina, sinä et kuullut.
(Ottaa esineen.)
SEPPÄ-KALLE. Kuusi.
(Pidättää Miinaa.)
MIINA (palaa).
ENSIMM. KYLÄN POIKA. Kokko on kohta komeimmillaan ja kahvi valmiina.
VILLE. Ja hiukan miestä vahvempaa.
JAANA (tulee vasemmalta). Se on nyt sitten juotavaa. Menkää kaikki tyyni. Lähren tästä makuulle minä.
(Kaikki poistuvat vasemmalle.)
MIINA (vetää Jaanaa puun taakse). Älkää vielä menkö, minulla on vähän asiaa. Tässä on teille valkoinen liina. Sen saatte ihka omaksenne, mutta sirotaan se nyt hyvin silmille. Kas noin. Ja ottakaa tämä takki yllenne. (On ottanut oksalta pitkän, vaalean vaippansa ja vetää sen Jaanan ylle.) Kas noin. (Ottaa taskustaan pienen pullon.) Tässä on hajuvettä, kaaretaan takille. Kuulkaa nyt tarkoin, mitä sanon. Kun Seppä-Kalle tulee, niin istukaa tässä kivellä ja selin häneen ja myöntykää, vaikka se mitä sanoisi.
JAANA. Mitäs varten tämä nyt oikein on?
MIINA. Kujeilua vaan. Narrataan pikkusen. Olettehan tekin kerran ollut nuori.
JAANA. En minä oo koskaan ketään narrannut, muut ovat narranneet minua.
MIINA. Narratkaa sitten nyt kerran tekin. Minä autan.
JAANA. Ettäkö istun vaan ja sanon että "joo"?
MIINA. Ei, sanokaa, että niin, on se niin, oikein on. Kuinka paremmin sopii, ymmärrättehän? Kas niin, istukaa hiljaa vaan. Minä menen.
(Vasemmalta pois. Näyttämöllä on hämärtynyt, ja kivi, jolla Jaana istuu, on puitten varjossa.)
SEPPÄ-KALLE (vasemmalta). Miina!
JAANA. Niin!
SEPPÄ-KALLE (istuu viereen). Mitäs nyt niin selin? (Kyhnäisee kyynärpäällään.) Käänny tänne päin.
JAANA (pysyy ennallaan). Oikeinkos?
SEPPÄ-KALLE. Vaikka niinhän Miinan sopii paremmin olla siviä neito eikä antaa niiren rakkauren ajatusten mieltänsä tärvellä. Se on sitten niin ihanaa, kun mieli on kirkas ja puhras kuin peili. (Istuvat hetken vaiti). Jos nyt sentään kääntyisit. Tui, tui, eres silmäs näyttäisit.
(Yrittää kääntää hartioista.)
JAANA. Ole alallasi.
SEPPÄ-KALLE. Mitä? Eihän se ollut Miinan ääni. Etkös sinä…?
JAANA (nousee aikoen poistua).
SEPPÄ-KALLE (vetää äkisti kivelle takaisin). Ei, älä mene, älä suutu. (Nuuskii nenällään). Sinä haiset niin hyvälle. Se on ihan kuin kaupungissa hienot ryökinät. Se niin hemasee minua ja tekee mieleni lauhkeaksi ja juhlalliseksi. Istu, istu nyt hiljaa, että saan puhua sinulle. Katsos, en minä ole perin sellainen kuin näytän, en pelkkä moukariseppä. Syrämmessäin on niin paljon ihmisen meinaamista ja sellaista kaipaamista, ettei sitä mikään työ eikä lysti eikä meno tyyrytä. Ja vaikka ne antais minulle kaiken maailman makeat ja rieskat, niin en minä siitä täytetyksi tulisi. Ei, ei, ihminen ei siitä elä. Minä kaipaan ja himoan sitä rakkauren rieskaa.
JAANA (yskäisee). Niin kai.
SEPPÄ-KALLE (laskee käsivartensa Jaanan kaulalle).
JAANA (antaa sen tapahtua, mutta pudottaa hiljalleen käden jälleen alas sepän puhuessa).
SEPPÄ-KALLE (surumielisenä). Nyt on juhannusyö, linnut puissa hiljaa kujertaa. Ne puhelee pesässä toisilleen, vissisti ne rakkautta tuntee. Nyt on syrän minunkin rinnassain lauhkea niinkuin tuo rannan vesi ja mielein niin pehmeä ja nöyrä. On niin hyvä ja autuas ollaksein, etten kellenkään pahaa soisi. Ja kaikki se sinusta lähtee. Onhan tää minun syrämmein uppiniskainen ja aina valmis vänkkäämään vastaan. Se on täyteen ylpeyttä. Kun minä nyt sentään olen hyvä ja taitava seppä, niin ettei toista minun vertaistani näillä paikoilla ole eikä tule, niin eihän se mahra väärinkään olla, että vähän röystäilen, röystäilee ne huonommatkin. Mutta sen sinulle sanon, Miina, että osaan minä taas iloita ja riemuitakin paremmin kuin muut ja rakkautta kaipailla ja sitten aviopuolisolleni uskollinen olla. Sen sinulle lupaan ja pyhän valani kanssa pirän. Ja jos sinä aviovaimona nöyrä olet niinkuin lämmin rasva ruuvin jenkoissa, niin en sinua kurita, niinkuin vaimoihmistä kurittaa pitäisi, vaan hyvänä pirän!
JAANA. Niin, niin!
SEPPÄ-KALLE. Puhu sinä vaan kovemmin korealla suullasi. Sitä minä nyt niin tahtoisin. Anna äänesi kuulua. Kun sitten pappilasta tullaan — niin, niin — — sittenhän sinä puhut ja näytät silmäsi ja riemu ja onni alkaa!
JAANA. Niin, niin!
SEPPÄ-KALLE. Ja sinä olet sitten meirän huoneissamme kuin sirkkunen sillan päällä, viserrät ja vehnäsiä ja sokerileipiä leivot ja pakaat. (Metsässä näkyy kyläläisiä.) Meillä on silloin juhannus ja joulu joka päivä!
JAANA. Niin, niin!
SEPPÄ-KALLE. Huomenna, huomenna jo ajamme pappilaan. Minä tilaan kylän parhaan hevosen ja valjastan sen itse tekemieni nappulakääsien eteen, ja niiren vieterit on kuin hyllyvä höyhenpolster. Ja kun ne kiiltelee ja päivänpaisteessa välkähtelee ja kylän raitilla pyöristä kivet sinkoo ja koirat hevosen jaloissa ärhentelee ja sinun sirot silmäsi armaasti minuun katsahtaa, niin silloin — niin silloin — Miina — Miina… minä ilosta itken.
JAANA. (nyyhkii).
SEPPÄ-KALLE. Ja rovasti astuu kuistilleen kattomaan, että kuka sieltä niin komeasti ajaa, ja pappilan koirat ne kaikki haukkuu. Siinä se vaan tulee Seppä-Kalle valmiina kuulutukseen.
JAANA. Minä — — minä en voi — — en, se on niin — — niin kaunista! (Itkee suureen ääneen.) En voi — — pe-ettää ke-eetään!
VILLE (astuu esiin metsästä). Vai jo huomenna pappilaan? Onpas Seppä-Kallella kiire! Ihkako sinä kuulutukseen aattelet?
(Kaikki ovat saapuneet takaisin.)
LIISA (tulee metsästä huomaamatta Seppä-Kallessa ja Jaanassa mitään erikoista). Nyt on lunastettava pantit. Missä on Aatu ja Miina?
SEPPÄ-KALLE. Aatu voi olla vaikka peevelissä, kun Miina vaan on tässä!
VILLE. Älähän nyt, Kalle, et sinä ole se vakka, jolle Miina kanneksi rupeaa.
SEPPÄ-KALLE (nauraa). Voi teirän silmiänne ja ymmärrystänne!
JAANA. Päästä pois, kun nauravat!
SEPPÄ-KALLE. Nauretaan heirän kanssaan.
(Nauraa ja pitelee Jaanaa kainalossaan.)
LIISA (on tullut lähelle ja katselee Jaanaa).
AATU (rientää vasemmalta vetääkseen Liisan pois). Ei saa olla utelias!
SEPPÄ-KALLE. No, Aatu, kuka meistä Miinan sai?
AATU. Se kai, joka tytön nai!
SEPPÄ-KALLE. Oikein sanot. Seppä tän tytön nai eikä kukaan muu.
AATU. Niin, sen tytön, joka sinulla nyt on kainalossa. Sen, sen sinä nait ja sen sinä naira saat!
SEPPÄ-KALLE. Kattos nyt, jokosta myönnät?
AATU. Totuus aina paikkansa pitää. Eikös nyt tuota nää joka ikinen, että seppä seisoo tuossa oma kulta kainalossa.
JAANA. En minä tässä koko yötä pilkattavana seiso. (Ottaa liinan päästään ja takin yltään ja heittää ne maahan.) Tossa on!
SEPPA-KALLE. Jaana! Jaa-aana!
AATU (matkii). Jaa-aana!
VILLE. Kalle halasi rakkaasti Jaanaa!
ENSIMM. POIKA. Ja lupasi naira! Eiköstä luvannutkii naira?
TOINEN POIKA. Ja mennä huomenna pappilaan, sen me toristamme, totta vieköön…!
ENSIMM. POIKA. Toristamme — — minä.
ÄÄNIÄ. Minä — ja minä — ja minä!
SEPPÄ-KALLE (vähitellen vimmastuu). Jollette nyt tuki suutanne, niin saatte passit sinne, missä ei naira eikä mennä pappilaan. Vielä minä olen Seppä-Kalle, ja jumalavita teitä joutumasta näihin pihteihin.
(Ojentelee käsiään, ja toiset kaikkoavat sen mukaan kauemmaksi.)
VILLE. Ryyppää, veikkonen, ja niele harmit.
SEPPÄ-KALLE. Loittone, vääräsääri mäyrä, taikka kyllä sinut nielen harmiesi kanssa. Ei kuulu teihin meikäläisen harmit ja kun kerran sisuni kiehuu, niin se saa kiehua ja saatte vielä nährä, mitä sekin merkittee, kun Seppä-Kallen sisu kiehuu!
VILLE. Ryyppää ensin, eihän ilman märkyyttä kiehua voi.
SEPPÄ-KALLE (sieppaa pullon Villen kädestä ja ryyppää suusta pitkän kulauksen ja vielä toisenkin). Häääh! Niinkuin tuli se kiertää ja palaa minun ruumiissani. Ja niinkuin sula öljy se leviää sisuni ympärille ja sitä lämmittää, ja niinkuin palsaami se suruani kuluttaa. Aijai, sinä, Miina, ettäs minulle tällaisen teit. Kun et sinä, valkea tyttö, tierä, minkä haavan itseeni minuun iskit sillä viekkaalla kielelläsi. Ja minkä kirveleväisen polton sinä syrämeeni sytytit noilla helottavilla silmilläsi. (Juopuu vähitellen.) Etkös sinä sitäkään ajatellut, että nyt on suvi ja nyt on juhannusyö ja että minun syrämeni vangittu oli ja minä puhuin siitä rakkauuresta, joka kahren syräntä lämmittää. Etkös sinä näe, kuinka luonto rakkauressa ympärillämme kuiskailee ja heilimöitä tahtoo, kuinka se kukkaisiaan toiseen kukkaan kurkoittaa niinkuin janoova suutaan lähteen pintaan. Voi, sinua syrämetön tyttö, kuinkas sinua rangaista taitaisin, koska mieleni tekee villaisella kärellä sivellä ja pirellä. Jos minulle suuta antaisit, niin kaikki unohtaisin, taivaan ja maan ja tän maallisen oman ittenikin. Sinä…
(On hoippunut Miinaa tavoittamaan. Viinapullo on kulkenut ahkeraan miehestä mieheen, ja Aatukin on kallistellut toisten mukana.)
AATU (työntää Seppä-Kallen syrjään). Pois kourat!
LIISA. Älkää riitele, nyt lunastetaan pantit!
VILLE. Ja unohretaan muut harmit ja ollaan niinkuin Aaprahamin helmassa, missä ei enää naira…
AATU. Eikä tarvitte vierä pappilaan Jaanaa! (Naurua.)
VILLE (lepytellen). Niin oikein totta, lunastetaan pantit, muuten, Kallesta tulee vielä Aatami. Eihän sillä enää ole muuta kuin housut ja paita.
LIISA. Kuka on ilman panttia?
VILLE. Minä olen.
LIISA. Ole sinä sitten tuomari. (Ottaa esineiden joukosta pienen piipun ja pitää sitä korkealla.) Kenen pantti päällä palaa?
ENSIMM. POIKA. Minun.
LIISA. Herra tuomari, mitä sen pitää tehrä, joka tän pantin omistaa?
VILLE. Vetäköön hirsiä!
LIISA. Tuolla, kiikun tolpassa, verä siellä!
ENSIMM. POIKA (vetää otsaansa pitkin kiikun tolppaa ylhäältä alas päin, niin että jyrinä kuuluu).
LIISA. Hyvin veretty, tuossa on piippusi! (Antaa piipun pojalle ja ottaa läjästä nenäliinan.) Kenen pantti päällä palaa?
MAIJA. Minun!
LUSA. Herra tuomari, mitä pitää sen tehrä, joka tän pantin omistaa?
VILLE, Seiskoon kuin välkkyvä säilä.
MAIJA (nousee seisoalleen eristettyyn paikkaan).
Tässä seison tyttöhäilä Niinkuin maassa seisoo säilä, miehen kyllä kerran saan, joka tahtoo, tulkoon ottamaan!
(Pojat syöksyvät tavoittamaan Maijaa.)
LUSA. Hiljaa. (Pitää korkealla Seppä-Kallen takkia.) Kenen pantti päällä palaa?
HUUTOJA. Seppä-Kallen!
LIISA. Herra tuomari, mitä pitää sen tekemän, joka tämän pantin omistaa?
VILLE. Tehköön vaikka — laulun!
SEPPÄ-KALLE. Joo, kyllä minä laulan, niin että mäki mätkää ja korvessa soi.
HUUTOJA. Laula, Kalle, laula!
SEPPÄ-KALLE (asettuu Aatun ja Miinan eteen kädet housuntaskuissa ja uhittelevana). Näin se on, että:
Mitä mä tuosta hyötyisin, jos kupparin tyttären naisin? Kuppari joutuisi kuolemaan, niin sarvipussin saisin.
(Hiljaisuus).
LIISA. Kenen pantti päällä palaa?
HUUTOJA. Miinan, Miinan!
TOINEN POIKA. Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle.
LIISA. Herra tuomari…
VILLE. Laulaa, laulaa!
HUUTOJA. Anna takaisin!
MIINA.
Kaikki puut on komeita paitsi kataja ja leppä, kaikkia poikia halata saa paitsi suutarii ja seppää.
VILLE. Niin, Kalle, älä puusku.
SEPPÄ-KALLE. Puuskun, minkä puuskun, eikä se kehenkään kuulu, ei mäyriin eikä sääriin käyriin, ei kuppariin eikä kupparin tyttäriin.
AATU. Älä siinä suurentele, ei ole hyvä muiren apajoilla kaloja kokea, sen sinulle sanon vielä uurenkin kerran.
SEPPÄ-KALLE. Koskas olen kokenut?
LIISA. Kenen pantti päällä palaa?
HUUTOJA. Aatun, Aatun.
LIISA. Herra tuomari…!
VILLE. Laulakoon, sittenhän saa purkaa sisunsa siivolla tavalla.
AATU. On sitä ääntä mullai, Kalle!
Hei, hei henttua sepän teki mieli, siksi sillä katkera on pisteliäs kieli. Ota poika oinas ja aja pappilahan, jos on puute orihista, katso karsinahan, kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen, harjurin saat ajamaan ja ruotumuorin rekeen.
HUUTOJA. Aijaijaijai!
(Hälinää, naurua ja kohotusta.)
SEPPÄ-KALLE (heittelee miehiä). Pois nokan erestä. Aatua minä ravistelen!
VILLE (häärää näppäränä, tarjoaa pulloa). Älkää, pojat, toisianne pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin tiatterissa. Seppä on pulska poika, ja täällä on henttuja koko sakki. Koppaa kiinni, poika, kas noin!
(Hyökkää tyttöjoukkoon levittäen pitkät käsivartensa ja kaapaten heitä syliinsä.)
TYTÖT (parkaisevat ja juoksevat tirskuen erilleen).
VILLE (tyrkyttää Seppä-Kallelle pulloa). Juo mies, älä jupise!
SEPPÄ-KALLE (ryyppää). Kas, Aatu, anna sinäkin suuta tälle hentulle. Sama se on, kelpaa meille sama pullo ja sama tyttö. Häh! Sinä maantonkija, sittiäinen!
AATU. Tuki suusi.
SEPPÄ-KALLE. Äänirahan maksan ja puhun, kun tahron, ja tänä iltana Miinan ovea kolkutan.
AATU. Silloin minä kanssa sun päätäsi seinään jyskytän.
SEPPÄ-KALLE. Voi sinua vaivainen maanmyyrä ja itana, kun sinä nokkaasi nostat vaikka on paino päällä. Älä sinä vikise ja väkise, kun isäs itte sinua kurittaa ja tyyrää.
(Kumartuu äkkiä ja saa Aatun heitetyksi kumoon nokkelalla liikkeellä.)
(Yleinen hälinä, toiset hillitsevät, toiset yllyttävät. Kaikki pojat ovat ryypänneet. Jotkut tuovat aidanseipäitä ja mätkivät aluksi maata ja puita ja sitten toisiaan, kunnes sisut nousevat.)
KALLE ja AATU (painivat tasaväkisinä, kunnes Aatu saa Seppä-Kallen allensa).
AATU. Jokos taltut, vai —?
SEPPÄ-KALLE (karkaa ylös). Tyyräätkös, vai. Tuosta, ja tuosta saat!
(Iskee nyrkillään Aatua.)
AATU. Nyt sylin täyreltä.
(Nostaa Seppä-Kallen ja paiskaa maahan.)
SEPPÄ-KALLE (nousee ja juoksee metsään).
VlLLE (hätäisesti Aatulle). Juokse pois! Kalle hakee seipään. Tulee paha tappelu! Tuolla ne pojat jo metsässä mätkii toisiaan, senkin riivatut!
(Pitelee Aatua, sitten poistuu.)
AATU. Pois käret, en minä kenenkään seipäitä pelkää.
(Menee sepän jäljestä metsään. Kylän tytöt ovat poistuneet oikealle.)
MAIJA ja LIISA (keräävät kahvivehkeitä).
MAIJA. Voi, voi tätä villitystä! Kuules, kuinka ne hihkuu. Kattos, kattos, kuinka Seppä-Kalle iskee Aatua. No, seiväs oli mätä, katkesi.
LIISA. Aijai, kuinka löi. Saipas Aatu laakin, aijai sellaisen laakin. Eikös otakin pystyä, jo nousi ja otti miehen. Nyt, nyt, nyt Kalle suulleen.
MAIJA. Aijaijai, älä lyö, älä lyö liikaa. Mitäs nyt tehrään, Liisa! Voi, Liisa, jos se Aatu tappaa sen Kallen! Sus siunakkoon, kun minä pelkään!
MIINA (on istunut kivellä ja itkenyt koko ajan). Näettekö Aatun?
LIISA. En, nyt ne juoksevat pois. Nyt ei näy enää. Voi, voi sentään. (Pidättää Maijaa.) Ei, älä mene, minä niin pelkään!
MAIJA (menee metsään).
LIISA. Tää on kaikki sun syytäs, Miina, ärsytit ne pojat, mokoma. Sen siitä vielä saat, toisen lautoihin, toisen rautoihin, senkin kuippana!
MIINA. Voi, luuletko —? Syrämeni vallan pakahtuu. Liisa, rakas Liisa, voi meitä! Eikö ketään tule tänne, ei ketään.
(Tähystää joka puolelle juosten edestakaisin.)
MAIJA (tulee vasemmalta.)
LIISA ja MIINA. Näitkös, kuulitkos? Missä he ovat?
MAIJA (vilkuu ympärilleen). Hiljaa, seppä ei liikahtanutkaan, vaikka minä nyin ja huusin ja itkin. Voi, voi!
MIINA. Aatu, missä on Aatu?
MAIJA. Vai vielä kysyt? Seppä-Kalle on viaton, tuli, mitä tuli. Totta se aina puhui ja hyvä se oli työtä tekemään, vaikka sen itte sanoi. Tää maailma on niin häijy, ettei se kärsi totuutta eikä rehellisyyttä eikä Seppä-Kalleakaan se kärsinyt. Sinun syysi se on, Miina, että Kalle nyt on kylmänä. Sinä nyt tulet vastaamaan ja Aatu, ettäs sen tierät. Ja sen me toristamme kaikki.
LIISA. On se sillä tavalla, sen me toristamme vaikka tuomarin eressä. Se oli sentään hyväkii se Kalle, vaikka se oli väliin kinkkamainen.
MAIJA. Ja tänne sen piti mettään kuolla ja nyt olla vainaa. Tästä pitää joka ilta hakea lehmiä. Jos se vainaa kummittelee ja kummitteleehan se! Yhyy, yhyy! (Itkee.)
LIISA. Miksei se Kalle kummittelisi, kummittelee ne muutkin.?
(Kaikki itkevät.)
LIENA (tulee oikealta). Mitä te oikein kohisette täällä? Jaana tuli taanoin meille ja puhui niin hulluja, että piti tulla kattomaan teitä.
LIISA (nyyhkien). Seppä-Kalle o-on, ku-kuollut!
LIENA. Älä nyt — — jokohan — ei — — en minä usko. Missä sitten?
MAIJA. Makaa tuolla mettässä.
LIENA (Miinalle). Mene kotiin ja heti paikalla. Täällä ei ole sinun paikkas!
MAIJA. Minä niin pelkään, Miina, älä jätä, en uskalla yksin olla enkä mennä.
LIISA (Lienalle). Ettekö te pelkää kuolleita?
LIENA. Mää siitä nyt kuolleinesi!
LIISA. Mettässä on niin hämärää, ja joka puun takaa kurkkaa ihka justiisa kuin sen vainaan pää! (On tarrautunut Lienaan.)
LIENA (ravistaa Liisan irti itsestään). No, on tota hulluutta monta lajia. Miina, mene nyt ja vie tuo Liisa-höntti mukanasi Aholan pihaan.
LIISA, MAIJA ja MIINA menevät.
AATU (vasemmalta). Liena!
LIENA. Aatuhan täällä. Mitä ne tytöt…?
AATU. Hysss! Kallen asiat taitaa olla hullusti, ei herää, makaa kuin — —
LIENA. No, no, mahtaakohan?
AATU. Pahahenki on ollut liikkeellä tänä iltana.
LIBNA. Pahakohenki? Häi se Villen tuoma viinanhenki, se teitä rienaa. Kattotaan, enkös minä saa sitä pahaa henkeä hyväksi jälleen. Vai pahahenki, kyllä se raukka syitä sitten saisi, jos se nyt kaikkien kylänpoikien juhannustappelut johrattaisi. Sano nyt sentään, mitä tääll' on tehty?
AATU. Tapeltu.
LIENA. Oletkos sinäkin tapellut?
AATU. Hittokos siinä sitten olisi, etten minäkin tappelisi, olenhan sitä mies minäkin!
LIENA. Kukkoja te olette, ettekä miehiä. Ja mikä sitä Seppä-Kallea on vaivaavinaan?
AATU. Mi-minä — löin sitä!
LIENA. Oikeinkos sinä löit kovasti?
AATU. Annoin — — niin, kai minä annoin selkään.
LIENA. Löitkös sinä sitä selkään?
AATU. En minä selkään.
LIENA. Päähänkös sitten?
AATU. Piru vie, löin kun se oli kontillaan maassa niin kuin isä poikaansa ja istuin selässä.
LIENA. Ja nyt se makaa paikallaan.
AATU. Hakaahan se.
LIENA. Mene nyt kotiisi, äitis on tuskassa. Ne piiat puhuvat niin hulluja, että koko kylä menee sekaisin.
AATU. Niin, mutta Kalle?
LIENA. Kyllä minä Kallesta muretta pirän. Missäpäin se makaa?
(Poistuu.)
AATU (viittaa kädellään vasemmalle, lyyhistyy kivelle Lienan mentyä, peittäen kasvot käsiinsä).
MIINA (palaa oikealta). Aatu!
AATU (nostaa päätään, mutta painuu jälleen kokoon).
MIINA (istuu viereen). Aatu, rakas Aatu, jos sinun käy huonosti, niin minä tulen kanssasi, olen aina tykönäsi. Luuletko sinä, että Kalle…?
AATU. Kalle elää — — vaikk'en sentään tiera — — — voi kuollakin.
MIINA. Hyvä Jumala, kuinka surkeata tämä on!
AATU. Pahaa sisua se vaan on. (Takoo nyrkillä otsaansa.) En voi syyttää ketään, en mitään, ainoastaan omaa kurjaa, hölmöä, pirua itteäni!
MIINA. Älä nyt noin itteäsi säti. Kyllähän ne muutkin röystäili ja mellasteli. Mitä nyt teemme? Etkö voi paeta tänä yönä, nyt heti Amerikkaan?
AATU. Niinkuin se Amerikka nyt oisi heti tuossa vasikkahaan takana!
MIINA. Niin, minä olen sellainen vain typerä tyttö, mutta minä rakastan sinua, Aatu, ja syrämeni ihan halkeaa surusta. Mennään pois täältä, pois kauas, juostaan, lymytään, tehrään mitä vaan. Lähre pois täältä, rakas Aatu, minä ihan menehryn!
AATU (levottomana). Sinähän ihan vapiset, olet kuin siipeen ammuttu lintu. Älä nyt noin, Miina, älä säiky. Äitisi hoitelee Kallea, ehkä se siitä tointuu. Älä sinä itke, älä itke, Miina!
MIINA. Minun täytyy itkeä, kun syrämeni on niin raskas. En ole koskaan ennen surrut enkä koskaan kenestäkään niin paljoa piitannut kuin sinusta, Aatu. Ja että näin piti käyrä, ei, ei, minä en jaksa kestää. (Nyyhkii.) Mitä sanoo äitisikin? Sinun äitisi on niin hyvä ja jalo ihminen!
AATU. Niin, äiti — —! Kuule, tule kanssani kotiin!
MIINA. kotiisiko? En minä voi katsoa äitiäsi silmiin. Minä olen ollut teirän välillänne, ja minun vuokseni on näin paljon pahaa tullut!
AATU. Miina, älä itke, ei sinun vuoksesi, eihän. Älä nyt noin itke. Minä selitän äirille kaikki ja lopun äiti sitten arvaa. Rakas Miina, sinä olet nyt minulle niin kallis, että menen tähtesi vaikka vankeuteen — — ja kun sieltä tulen — —
MIINA. Älä puhu — älä puhu — —!
AATU. Kun sieltä tulen, niin oletkos sittenkin omani?
MIINA (hiipii häntä lähemmäksi). Olen, aina olen omasi.
AATU. Se antaa minulle rohkeutta sanoa äirille kaikki.
MIINA. Rakas Aatu, meirän täytyy paeta!
AATU. Ei, nyt en enää tahro, ennen kärsin rikoksestani ansaitun rangaistuksen.
MIINA. Mitä sinä teet, on aina hyvä.
AATU. Tule nyt!
(He poistuvat oikealle. Hetken kuluttua tulee Liena ja Seppä-Kalle oikealta. Kalle nojaa Lienaan ja astuu aristellen hitaasti ja vaivalloisesti, ihan koukussa.)
SEPPÄ-KALLE. Aih!
LIENA. Kas näin, tuuma tuumalta. Näin se Herra meitä koettelee ja lampaitansa oikealle tielle johdattelee.
SEPPÄ-KALLE. Levätään vähän.
LIENA. Astu, astu vaan.
SEPPÄ-KALLE. Aih, aih!
LIENA. Muistelehan, kuinka sinä kerran sanoit: — ennen virstan väärään — —!
SEPPÄ-KALLE. — ai — aih!
LIENA. — — en mä kupparin…
SEPPÄ-KALLE. Ai, aijaih!
LIENA. — — vastaan!
SEPPÄ-KALLE. Luuni on ihan mäsänä, auttakaa, auttakaa!
(Vaipuu nurmelle.)
LIENA. Eikös se auta, että katkismuksessakin sanotaan — seppäs, pappis, paimenes pirä kunniassa, eikä kupparista puhuta mitään.
SEPPÄ-KALLE. Voi, voi, puhutaan siellä vissisti kupparistakin ja laupiaasta samarialaisestakin puhutaan, eiköstä se ollut kuin nyt.
LIENA. Ja eikös siellä jossain sanota, ettei saa lähimmäisestään pahaa sanoa eikä kuppariksi haukkua?
SEPPÄ-KALLE. Hierojaksi, hierojaksi ja tohtuorittareksi ja paaterskaksi. Aijaijai!
LIENA. Hieronkomas?
SEPPÄ-KALLE. Ei, ei, armahtakaa minua vaivaista syntistä ja viekää saunaan ja kylvettäkää löylyssä.
LIENA. No, sen minä teenkin!
SEPPÄ-KALLE. Älkää sentään lyökö kovasti vihralla, ettehän!
LIENA. No, niinkuin lasta kylvötetään.
SEPPÄ-KALLE. Te tairatten olla oikein hyvä syrämmestänne!
LIENA. No, olen hyvä hyvälle ja paha pahalle enkä mikään enkeli. Noustaankos taas ja hupaillaan.
SEPPÄ-KALLE. Voi, se Lienan hyvyys on sentään kuin rasvaa minun raukoille raajoilleni!
(Poistuvat.)
VÄLIVERHO.
KOLMAS NÄYTÖS.
Aholan tupa samoin kuin ensimäisessä näytöksessä.
JAANA (istuu uunin puoleisen akkunan ääressä lukien virsikirjaa lasit nenällä. Hyräilee vanhaa virttä).
TOLPERI (tulee ulkoa, kohmelossa päätään pidellen). Voi, voi, aijai. Anna, hyvä Jaana, minulle vähän olutta. Päässäni takoo kuin kymmenen pahaista pajamiestä viirellä alasimella.
JAANA. Se on syntiä ja synnin seurauksia. Älä johrata lähimmäistäsi kiusaukseen, sanoo sana.
TOLPERI. Niin, mutta päästä heitä pahasta, senkin sana sanoo. Jos sinä nyt päästät tämän yhren vaivaisen syntisen pahasta pään vaivasta, niin autat yhtä herran heikoimmista ja taivaan portilla pyhä Pietari avaa sinulle ovet ja tuntee, että sinä Jaana se juuri olet ja sinä Tolperia tuskassa armahrit.
JAANA (hakee haarikan astiakaapista). Jumalan viljaa tää on, ota ja juo!
TOLPERI (tarttuu kiihkeästi haarikkaan ja juo pitkin siemauksin, kantaa astian juhlallisesti pöydälle). Ah-ha! Kiitos ja kunnia. Se kihelmöi kuin terva tuoreessa puussa. Se on kuin kekäle hehkuvassa ahjossa. Tuli ja leimaus, eikös tanssita vanhaa rehjua. Jaana, tules polkkaa!
JAANA. Aih, aih tän syntisen mieltä!
TOLPERI. Älä siinä aihkaile.
(Tarttuu Jaanaan ja pyörittää väkisin.)
JAANA (sinkoaa irti ja kiitää kuin nuoli nurkkaan, tarttuu luutaan ja mätkii sillä Tolperia).
TOLPERI (kiipee muurin taakse "ritsille"). Älä hiivatissa luitani rusenna. Aih, voih. Annoit ensin makeaa ja sen vuoksi on nyt kärsittävä tää — väkevä! (On päässyt ylös.) Tui, tui!
(Pörröinen pää painuu laudan taakse ja pian kuuluu kuorsaus.)
JAANA (heittää luudan merkkaan). Tää on sen vanhan rienaajan tekoja. (Istuu jälleen hyräilemään virttä mutisten.) Sellainhan olet aina ollut pojan pahuksesta saakka. Ei sinua näy maailma tassineen sen siivommaksi! Kuorsaa nyt siellä ritsillä!
EMÄNTÄ (tulee ulkoa). Jaana menee nyt kattomaan niitä lehmiä sinne Laulumäelle, kun se Maija ja Liisa on aivan hulluna päästään. Ei niitä saa sinne metsään vaikka!
AATU (tulee sisään, heittää lakkinsa pöydälle ja istuu penkille kumaraisena tuijottaen eteensä). Tulin sieltä juuri, en nähnyt lehmiä.
EMÄNTÄ. Ne on sitten haettava kauempaa suolta päin. Jaana menee vaan.
JAANA. Johan minä menen, menen kun kerkiän.
(Ottaa nutun naulasta, hidastellen, ja pääsee lopulta lähtemään.)
EMÄNTÄ. Kun en minä ollenkaan enää yhtään mitään ymmärrä, päässäni on sellainen kohina, ettei käyvässä taikinapytyssä sen pahempaa. Ja kaikki putoaa käsistäin. (Kauha on kimmonnut vadin laidalta lattialle.) Kauhatkin tanssii. Mitä se oikein tietää, mitä jo vaa! (Ottaa suolaa salkkarista seinältä, se kolahtaa lattialle.) Sus sentään! (Painuu lähimmälle tuolille.) Vie henton pois polvistain. Niin, istu siinä sinä ja tuijota! Mitä se siitä paranee? Käy hakemassa seppää. Eihän nyt ennenkää ole ihmisiä varastettu, on ne nyt sitten kuolleita taikka eläviä.
AATU. Lienee jonnekin kömpinyt.
EMÄNTÄ (kivahtaa). Kömpinyt, minne sitten kömpinyt? Kuolemaan kai. (Keinuttelee itseään tuskassa.) Minua vaivaista syntistä. Kaikki tämä rangaistus tulee minun päälleni siitä synnistä, etten nuorena vanhempiani totellut, vaan otin sen isäs. Ja eikös sitä vielä etsiskellä sinunkin päälles, kun et enää ollenkaan huoli, hurjastelet ja vielä tappelet. Hyi, sellainen häpeäkin. Anna lyörä ihmistä niin, että se siihen paikkaan jää.
AATU. Eihän se jäänyt, kun kömpi tiehensä.
EMÄNTÄ. Vieläkös siinä matkit. Sakkoa vielä saat juomisesta ja pahoinpitelemisestä. Se on sitten korea juttu. Minä olen nyt sitten niin masennettu, etten enää jaksa välittää mistään. Tee mitä ikinäs tahrot, yks' kaikki se minusta on.
AATU. Ettäkö äiti sitten myöntyy Miinan ja minun…?
EMÄNTÄ (tiuskaisee). Se on toinen asia. Mitäs tässä tehtäisi sellaisella mamsellilla! Talossa tarvitaan työihminen.
AATU. Eilen oli se kupparius esteenä, joko se rapisi?
EMÄNTÄ. Itte panet kaikki rapisemaan. On nyt ihminen mikä tahansa, kun ei se vaan ole tehnyt rikosta. Ja kukas tietää, mitä sinun osaksesi siinä asiassa tulee. Voi sentään, kuinka syrämein on kipeä. Menekin tierustamaan, missä se seppä on ja elääkö se vai joko se on tyyten kuollut.
AATU. Kyllä tuo nyt jo kummittelisi, jos se kuollut olisi. Saahan sitä yrittää kuulustella. Kirottu juttu se vaan on, antaisin koko talorähjän, kun tästä kunnialla selviäisin.
EMÄNTÄ. Kaihan sinä antaisit, vaikka vielä vanhan äitisi möisit. Saat myyräkin, ei minustakaan enää mihkään o'! Sellainen se on elämän palkka: tuskaa, vaivaa vaivankin päälle.
(Itkee.)
AATU. Ei äiti nyt saa niin surra. (Hypistelee lakkiaan.) Syränhän se on minullakin, eikä mielein ole kevyt, ahristaa tuntoain ja teirän surunne kirvelee mieltäin. Koetetaan kestää yhressä. Sekin Amerikka nyt saa olla menemättä.
EMANTA. Siunattu lapsi, oletkos sinä tullut sen ymmärtämään? Sellaista se on, kun ne suuret surut ja onnettomuuret tulevat, niin ne vasta ihmistä opettavat. Kaikki minä teen ja kaikki syrämesi mieliteot nouratan, mutta älä jätä kotias — — jollei — — niin, jollei täyry…!
(Itkee.)
AATU. Minä en pakoile. Jos niin on käyräkseen, niin käyköön, menen sitten linnaan!
EMÄNTÄ (parahtaa). Siunatkoon sinun puheitasi!
AATU. Sanon vaan, että voisihan niinkin käyrä!
EMÄNTÄ (valittaa, ollen epätoivoinen). Voi meitä, voi sinua, voi koko kylän pahennusta! Ja sinustako se piti lähtemän eikä kylän pahimmasta rentusta.
AATU. Onko Liena käynyt täällä?
EMÄNTÄ. Ei tänään.
AATU. Olen ollut hakemassa sieltä kotoa enkä tavannut.
EMÄNTÄ. Entä se Miinan asia?
AATU. Miinan kanssa olemme puhuneet valmiiksi. Sitten kun tulen vankilasta, mennään yhteen.
EMÄNTÄ. Siihen mennessä hautuu vuosia.
AATU. Miina kyllä orottaa!
EMÄNTÄ. Eikös Miina tiennyt äiristään?
AATU. Ei, sanoi olleen poissa koko yön. Ja aamulla —
EMÄNTÄ. Niin, mitä aamulla sitten?
AATU. Aamulla me olimme kahren kesken Laulumäellä. Kävin hevosia katsomassa. Ajattelin vähän sitäkin, että ehkä löytäisin Kallen.
Kolahdus kuuluu oven takaa.
EMÄNTÄ (kiljahtaa). Huh!
LIENA (tulee ulkoa pyhävaatteissa, musta silkki päässä). Hyvää päivää ja rauhallista juhannusta!
EMÄNTÄ. Jumala antakoon.
LIENA. Tulen vallan kolinan kanssa, oli tuolla saunassa saavi ravistumassa, toin sen tuohon suojaan kuumasta.
AATU. Käykää istumaan.
LIENA. Istuahan sitä on saanut.
(Jännittynyt vaitiolo.)
AATU. Mitäs muuten kuuluu?
LIENA. Hyvää vaan. Miina vaan käski sinua tulemaan. (Kuiskaa.) Saat kuulla Kallesta!
AATU (ottaa lakkinsa). Menen tästä Miinan puheille. (Katsoo äitiinsä.) Tulen pian takaisin. (Menee.)
EMÄNTÄ. Tierättekös te siitä sepästä — —?
LIENA. Aina vähän.
EMÄNTÄ (jännittyneenä). No, elääkö se?
LIENA. Eläähän se herran luoma niin kauan kun elää!
EMÄNTÄ. Ohho, kunhan eläisi sata vuotta!
LIENA. Ei puhuta siitä…
EMÄNTÄ. Ei, ei, ei puhuta sitten.
LIENA. Se Kalle niin kielsi, ettei sanaakaan…
EMÄNTÄ. Ei sanaakaan! Ohho, istun ja oikeen henkäsen. Onko se Miina puhunut jo?
LIENA. Mitäs se Miina — —?
EMÄNTÄ. Siitä naimisesta.
UENA. Mistä naimisesta?
EMÄNTÄ. Aatun ja Miinan.
LIENA (hämmästyy). Ei, eihän Miina. Onkos niillä sitten keskenään…
EMÄNTÄ. On — — on!
LIENA. Vai oikein naimisiin, kuinkas se on ymmärrettävä?
EMÄNTÄ (häärää huoneessa). Kyllä kai se on niin ymmärrettävä, vaikka olen minä siitä haikeillani. Ei sitä niin vaan hepan keppaa oteta köyhää ihmistä talon emännäksi. Olisihan se raha ja muu tavaran lisä niin kovin tarpeen. Minkäs niille, minkäs niille mahrat! Tälläin vielä vaimo-ihminen, kun ei oo isäkään komentamassa.
LIENA. Niin, kun ei o' isää — — ei isää ensinkään.
EMÄNTÄ. Aatuahan minä tarkoitin.
LIENA (pyörittää feukalojaan säikähtyneenä ja syyllisyyden painamana). Voi, voi sentään, enhän minä ole siitä tiennyt, eikä Miina ole minulle siitä henkeään vetänyt.
EMÄNTÄ (painuu tuoliinsa ja itkee).
LIENA. Olisinhan minä sen estänyt, jos olisin tieron saanut. Olisin pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä — en ensinkään laskenut tänne ihmisten pariin.
EMÄNTÄ (nostaa päätään). Vai, eikös vaan Aatu olisi sieltäkin hakenut!
LIENA (ihmeissään). Oliskohan se hakenut?
EMÄNTÄ. No, semmoinen se on Aatu, ettei se jätä!
LIENA. Eihän emäntä mahra minulle vihainen olla?
EMÄNTÄ. Minkäs te sille teitte enempää kuin minäkään!
LIENA. Niin, minkäs sille.
EMÄNTÄ. Kun se Miina eres olis sellainen, että tätä talon askaretta osais ja jaksais, mutta kun se on tottunut sille neulomiselle ja muulle nypläämiselle, niin että vielä täytyy pitää kai piikaa.
LIENA (vilkastuu kuin painon alta päästen). Eihän nyt emäntä syntiä puhu, vai piikaa. Se tyttö sitten osaa ja jaksaa vaikka mitä, ja se pitää sitte käyrä tanssin ja rallin kanssa, kun sillä on oma lystinsä ja tahtonsa. Ja entäs minä sitten? Mihinkäs minä nää vanhat raajani kiskoisin jaloittelemaan ja käsittelemään muualle kuin sitten Aholan maille ja tanhuville. Ja sen sitten sanon, että kyllä navetta siivona pysyy ja vielä minä emännänkin hoiran yhtä hyvin kuin lehmätkin!
EMÄNTÄ. Siinä on sittenkin vielä yksi paha mutka.
LIENA. Siinäkö piiassa?
EMÄNTÄ. Ei, vaan se seppä!
LIENA (salaperäisenä). Niin sekö seppä?
EMÄNTÄ. Niin, mitenkäs — jos se seppä…?
LIENA. Hiss! On kielletty puhumasta.
EMÄNTÄ. Hiss, ei puhuta — — onkos vaarallista?
TOLPERI (pistää pörröisen päänsä esille muurin päältä). Morron!
Naiset kiljahtavat.
EMÄNTÄ. Sus siunatkoon, Tolperikos siellä…?
TOLPERI (pää yhä näkyvissä).
Tolperi viinalla juotettiin, jota kaupungista tuotettiin, ja sitten mä maistoin makeat maljat, ryyppäsin tuopista vaarinkaljat, tanttara, ranttara rallallaa — et sinä poika surra saa!
LIENA. Voi tuon hoilaamisia.
EMÄNTÄ. Kun ei se raukka tierä.
LIENA (on kääntynyt akkunaan). Kattokaas, kun tulee väkeä tänne. Isäntiäkin, on kuin pitoväkeä. Mitähän nuo nyt…?
EMÄNTÄ. On, on kun onkin. Voi, voi sentää, kun oikein polvistain henton ottaa. Kuinkahan sen sepän on oikein laita?
LIENA. Ei kuinkaan, ei siitä pirä vaan puhua!
EMÄNTÄ. Olen sellaisessa tuskassa, että…! Väkeä tulee sisään.
KUOPPALA (talon isäntä, astuu sisään). Hyvää juhannusta!
EMÄNTÄ. Jumala antakoon!
MÄKELÄ. Mitäs taloon kuuluu?
EMÄNTÄ. Aina vaan hiljakseen.
(Kättelevät emäntää ja sitten istuvat.)
KUOPPALA. Onko Seppä-Kallea täällä näkynyt?
EMÄNTÄ (lysähtää istumaan). En, en minä ole nähnyt!
LIENA (nykii emäntää hameesta).
EMÄNTÄ. Siitä on kielletty puhumasta.
LIENA. Se on niin ymmärrettävä, ettei sitä saa kylille levitellä, kerrankos tota nyt sattuu tappelua…
MÄKELÄ. Kyllä niin, joo, joo, mutta aina sitä sentään kysytään miehen perään, kun se häviää.
LIENA. Kysykää vaan.
TOLPERI (muurin takaa). Morron, morron, mitäs te siitä meirän pojasta kysytte?
KUOPPALA. Nouse ylös, Tolperi, nyt on tiukat paikat.
TOLPERI. Enhää minä enää ylemmäksi tästä pääse!
KUOPPALA. Pääsethän alas.
TOLPERI (vääntyy alas).
MÄKELÄ. Missä sun poikas on?
TOLPERI. Humalassa se oli eilen. Missä se nyt on, sitä minä en tierä!
MÄKELÄ. Jaa, se on sellainen paikka, että Seppä-Kalle on hävinnyt. Tässä on nyt paljon väkeä, ja kaikki on nähneet, että Kalle sai Aatulta eilen illalla selkäänsä. Ja sen jälkeen Kalle sitten hävisi.
TOLPBRI. Häviäähän se, joka selkäänsä saa, ei silloin koskaan voita!
MÄKELÄ. Ei niin ymmärrettävä, vaan niin, ettei Kallea sitten ole mistään löyretty!
TOLPERI. Vai ei ole löyretty. Olettenkos hakenut saunasta? Se on nähkääs niin, että Kalle on aina tahtonut saunaan, kun sitä on rökitetty.
LIENA. Pysykää nyt alallanne vaan. Antaa Kallen olla kallellaan. Sinne ei kuulumattomat saa nokkaansa pistää!
KUOPPALA. Mutta jos lain nimessä…!
EMÄNTÄ. Sus siunaa, lain nimessä…!
LIENA. Jos kynnyksen yli astutte, niin varia päällenne saatte!
KUOPPALA. Kuulkaas nyt päälle. Tässä on jotain jetkua.
MAIJA. Seppä-Kalle ei enää ole elossa. (Itkien.) Se on ihan vissi. Minä näin sellaisen unen, että se tietää ihan varmasti kuolemaa. Eikä tässä nyt ketään muutakaan ole kuolemassa.
LIISA. Me pelkäsimme koko yön aitassa niin kovasti. Ja kun tuuli kolisti ovea, niin se oli perin samanlaista kuin Kallen kolkutus. Ja kyllä se olikin kummitus.
MÄKELÄ. Kuinka sitten tierätte, että Kalle on kuollut?
LIISA. Nähtiin, kun Kalle makasi perin liikkumattomana kuin mikä lyhre taikka roive.
MÄKELÄ. Niinkuin roive, pane mielees naapuri. Mitäs sitten tapahtui?
LIISA. Pelkäsimme, että se kummittelee siellä mettässä, ja Miina saattoi tänne pihaan.
MÄKELÄ. Ja sitten…?
LIISA. Niinkö sitten? Me läksimme yliaittaan nukkumaan.
MÄKELÄ. Eikös tapahtunut mitään muuta?
MAIJA. Sitten pelkäsimme, että Kalle olisi tulevinaan ylös rintelin rappuja ja kolkuttamaan ovelle, ja Liisa jo luuli kuulleensa äänen.
MÄKELÄ. Minkä äänen? Sano pois vaan, nyt on tärkeät paikat.
MAIJA. Voi, voi, kaikkihan minä sanon ja sitten voin valankin tehrä sen päälle, kun niin vaaritaan.
MÄKELÄ. Minkä äänen Liisa kuuli?
LIISA. Sen saman kuin ennenkii, että "laskekaa, tytöt, sisään, on niin vilu ja ikävä!"
MÄKELÄ. Koska ennen se sama ääni kuultiin?
MAIJA. Häi joka ilta.
TOLPERI. Kas tota pojan mönkälettä, vai siellä se piikojen aitassa pelmusi, kun ei kotona ollut.
LIISA. Piiat on pinhuusissa eikä missään aitassa, eikä Seppä-Kalle pelmunnut, koreesti jutteli ja istui vaatekirstun päällä, hanuriakin meille pelasi.
MÄKELÄ. Nyt onkii kysymys siitä, mitä sitten tapahtui, kun se ääni oli kuultu?
LIISA. Sitten — niin — sitten minä kiljuin, että älä tule, sinähän olet jo kuollut ja kummittelet vaan!
MAIJA. Sanon oikein valan päälle.
MÄKELÄ. Kuulkaa nyt kaikki, oikein valan päälle. Jaa, jaa, se on sitten tiukka paikka ja vallesmannin asia, eikä se enää yksin meille kuulu.
MAKELA. Vastasiko se?
LIISA. Ei, ei se vastannut, ja kun katsoin seinän rakosesta, en nähnyt muuta kuin kaksi ihmistä saunaan päin menossa.
MÄKELÄ. Tunsitko niitä?
LIISA. En uskaltanut katsoa tarkkaan, kun niin pelkäsin. Sen vaan sanon, että Seppä-Kalle ei ole elävien joukossa. Ei elävä ihminen kummittele.
MÄKELÄ. Niinkös sanot, tyttö, ettei ole elävien joukossa?
LIISA. No, niin minä sanon ja sen sanoo Maija kanssa, etkös sanokii?
LIENA. Voi teirän kieltänne ja mieltänne! Tää on sentään enemmän kuin yksi ihminen voi ymmärryksen vajavaisuureksi sanoa!
MÄKELÄ. Mitä se Liena siinä höpisee?
AATU (on tullut sisään). Päivää, naapurit!
MÄKELÄ. Päivää, päivää, jokos naapuri nyt sitten on valmis lähtemään vallismanniin?
LIENA (työntyy nuolena ulos tuvasta).
AATU. Onko jo niin selvillä asiat?
MÄKELÄ. Kahren valan päällä.
AATU (katselee ympärilleen). No, jos niin on, mikäs siinä sitten auttaa muuta kuin mennä vaan.
EMÄNTÄ. Ei sellaisten valojen päälle koskaan. Eihän siinä ollut totta siteeksikään.
MÄKELÄ. Sellaista totta se nyt vaan oli, että Aatun on monet muutkin nähneet seppää lyövän, ja nyt ei miestä missään ole. On korjattu pois mettästä. Tuokaa mies tänne elävänä taikka Aatu on vietävä vallesmanniin! Käy kiinni, naapuri.
(Ottavat Aatun väliinsä.)
EMÄNTÄ. Ei tästä paikasta! (Työntää isännät syrjään.) Aatu pysyy kotona!
MÄKELÄ. Ei tässä akoilla ole sananvaltaa, pois tieltä!
LIENA (syöksyy sisään). Vai höpisen minä, vai jo vaan höpisen! Vetäkää nyt silmänne auki ja kattelkaa, kuka astuu ovesta sisään omilla jaloillaan niinkuin elävät ihmiset tekevät ja puhuu omalla suullaan eikä niinkuin aaveet henkien suulla.
SEPPÄ-KALLE (seisoo avoimessa ovessa yrittäen olla reipasta vaikka pakostakin irvistelee tuskasta astuessaan sisään).
LIISA (hihkaisee pelosta, kun Seppä-Kalle astuu hänen sivutseen). Uih, kun en saa luonnoltani olluksi pelkäämättä.
MAIJA. Jos kuollutta koskee, niin pelko haihtuu.
(Hypistelee sepän hihaa.)
SEPPÄ-KALLE. Antaa sen koiruuren olla tekemättä. (Huitaisee ja ärähtää.) Piru vie!
KUOPPALA. Elää kun elääkin.
MÄKELÄ. Ja puhuu ja kävelee, etten sanoisi kiroaa!
TOLPERI. Voi poikasein, ettäs vielä elät. Tässä on niin uskottu, ettei sinua enää missään ole, ei elävien eikä kuolleiren luvussa, vaan että sinä olisit otettu taivaaseen kuin Elias.
MÄKELÄ. Niin on tässä ilmitullut, että Aatu on sinulle selkään antanut.
SEPPÄ-KALLE. Voi juukeli sentään tätä meirän kylän härkämäisyyttä, vai selkään, että oikeinkos ne uskaltaa sanoa, että minulle selkään. Kuulkaa sitten, sellaista miestä ei ole eikä tule, että minulle selkään antaisi!
TOINEN ISÄNTÄ. Hullukos olet, saat kipurahoja, kun päälle kannat!
SEPPÄ-KALLE (vimmastuu). Voi ryssän ryypyt, vai kipurahoja! Tää selkä ei iskuista taitu, eikä nää jalat rampaannu eikä näitä käsiä sijoiltaan väännetä eikä tätä päätä kivikään halkaise. Tässä seison (oikaistuu ja voihkaisee) aih, se on sellaista leiniä. Jos joku epäilee sanojain, sopii koetella voimia!
MAIJA. No varmasti se nähtiin, että nurmella makasit.
SEPPÄ-KALLE (matkii). No, varmasti se kuultiin, että minä kummittelin sun aittasi ovella, höh!
LIISA. Sinä juutaskos siellä sitten kujeilitkin?
SEPPÄ-KALLE. Saunan erestä huutelin, kun Liena sanoi pelkäävänne.
MAIJA. Saunassakos sinä — — —?
SEPPÄ-KALLE. Liena antoi minulle hyvät löylyt ja saunotti. Voi sua onni ja autuus, kuinka se löyly maistui makealta ja jäseniäni kihelmöi ja kutitti, niin laittoi norjiksi ja kepeiksi, että lauteilta melkein tasakäpälää olis tulla voinut. Ja sitten se valeli vesillä monenlaisilla, lämpöisillä ja kylmillä ja pesi ja kaanasi, niin ettei miehessä veilin vähääkään enää.
EMÄNTÄ. Liena sinut paransi!
SEPPÄ-KALLE. Vai että paransi, mitäs terveestä parantamista, mutta ainahan hyvä hyvää tekee eikä lisä pahaksi ole muussa kuin selkäsaunassa.
ENSIMM. KYLÄN POIKA. Siitä sinulla onkin hyvä kokemus.
SEPPÄ-KALLE. Tuki suusi ja kysy lupaa ennenkuin mörährät! Mutta sen minä sanon, ettei sellaista hierojaa löyrä mistään kuin Liena on.
LIENA. Eikä niin höyliä seppää kuin Kalle!
MAIJA. Sitähän minä aina olen sanonut, mutta kun ei kukaan usko.
TOLPERI. Tota noin, missä se on sinun tuleva aviosiippasi? Kaihan olet puhunut Lienalle suusi puhtaaksi.
SEPPÄ-KALLE. Se on niin pimeä paikka. Jaa missä on Miina?
AATU (vetää eteisestä Miinan sisään). Täällä on kaivattunne, ja ettei nyt enää mitään erhetystä sattuisi, niin ota, Miina, tämä sormus ja sitten se asia meirän välillämme on päätetty.
SEPPÄ-KALLE (lysähtää istumaan penkille).
TOLPERI (katselee paria). Minä olin eilen vähän ryypyssä, taisin kosia väärin. Meirän pojalle minä sinua, Miina, tarkoitin.
KUOPPALA. Hukka homma oli Homperin kosinta!
TOLPERI. Ei sillä väliä, kyllä se meiränkin poika muijan saa. Ja sitten juoraankin kihlajaiset.
EMÄNTÄ. Juoraan ne Aatun ja Miinankin kihlajaiset. (Nostaa kaapista suuren oluthaarikan pöydälle.) Sopii juora vaan! (Menee nuoria onnittelemaan.) Isännät tekevät samoin ja viimeiseksi Liena.
POJAT. — Aatu — — Miina — — morsian — — sulhanen, hei — peijakas — — oikein, oikein hip — hip — hurraa!
(Nostavat ilmaan sulhasen ja morsiamen.)
AATU (menee Seppä-Kallea kättelemään). Sovitaan pois!
SEPPÄ-KALLE. Korea on tyttö ja kateeksi mun käy, niin, oikein syrämeni on sairas eikä nyt mahlakaan makealta maistuisi, kaikki on perin karvasta. Tahtoisin vaan, että taas oltaisi humalassa ja ottelussa ja minä saisin sinulle näyttää, kuka käskee!
AATU. Älä veikkonen, Miinahan sen asian itse päättää. (Jatkavat puhelua.)
Nuoret puuhaavat piiriä.
TOLPERI (sattuu istumaan Lienan viereen penkille). Täälläkös sinä takana hissuksiin, Liena. Ei sun paikkas nurkassa ole. Jo sun kunniankukkosi laulaa. Kattos, kuinka sormus Miinan sormessa kiiltää. Ja nyt ne juoraan kihlajaiset, muori! Hoi, onkos pelimannia?
VILLE. On jo aikoja sitten ollut.
TOLPERI. Ann' mennä sitten vanhaa Hollolanpolskaa. Liena, tule, niin mennää, että tallukat tassaa.
LIENA (vastustelee ensin, mutta tanssii sitten juhlallisesti).
TOLPERI. Kas näin sitä ennen mentiin, kun me nuoria oltiin ja Liena oli yhtä korea kuin Miina nyt, (Tanssivat.) Nyt on kunniantanssi tanssittu eikä ole väärään osuttu. Puhunhan minä oikein, eikös niin?
ÄÄNIÄ. Hyvin puhuttu — oikein se on — Liena on jymyeukko — — hyvä hieroja on — Kallen paransi kuin häkää vaan.
SEPPÄ-KALLE. Ei Kalle ole kipeä ollutkaan, vähän kolmelossa vaan.
VILLE. Ja syrän vioitettu, mutta koska äiti tohtoroi, minkä tytär haavoitti, niin eihän siinäkään ole sanomista.
SEPPÄ-KALLE. Onkos sinulla vielä sitä kaupunkilaista?
VILLE (kuiskaa). On vielä parhain jälellä.
(Vie Seppä-Kallea joukon taakse. Hetken aikaa on piiri jo ollut tekeillä ja laulu alkaa.)
TYTÖT (huutavat). Miina ja Aatu keskelle!
AATU (laulaa).
Kaksi koivua kasvoi kerran kahren puolen aitaa. Sinä toinen, minä toinen niistä olla taitaa. Heippa rallaa laulamme, että niistä olla taitaa!
MIINA (laulaa).
Juuret kaulaa toisiansa oksat antaa suuta. Sinä, minä ikuisesti oomme samaa puuta! Heippa rallaa laulamme, että oomme samaa puuta.
AATU.
Kun sä läksit maailmalle, suruissani itkin, ja kun sitten takaisin tulit, vangikseni kytkin. Heippa rallaa laulamme, että vangikseni kytkin.
MIINA.
Vaikka joku rikkahampi, antais satatuhat, sinun talos kaunihimpi rakkaampi kuin rahat. Heipparallaa laulamme, että rakkaampi kuin rahat!
AATU ja MIINA.
Oma talo, unelmamme kohoo korkeaksi, surut, ilot rinnallasi käyvät rakkaammaksi. Heipparallaa laulamme, että käyvät rakkaammiksi.
Piiri hajoaa.
TOLPERI. Toinen tahti, pelimanni, ala polkkaa:
Seiväs pystyyn, seiväs pystyyn, seiväs, seiväs, seiväs pystyyn!
Parit pyörivät.