KUVIA TYÖVÄEN KAUPUNGISTA

Kirj.

Selma Anttila

WSOY, Porvoo, 1904.

Sensuurin hyväksymä. Porvoo, jouluk. 3 p. 1904.

SISÄLTÖ:

Virran pyörteessä Peliä Harmaa nainen Niinkuin unta Pommitus Vanha tarina

VIRRAN PYÖRTEESSÄ

I.

Kesäkuun alkupäivien tuulet ovat tuoneet kuivuutta mukanaan. Aurinko paahtaa täydeltä terältä, vaalea vihreys peittää maan, ja puut ovat saaneet kesäisen vaippansa. Kevään tenhovoima laajentaa kaupunkilaisten huonoon ilmaan tottuneet keuhkot ja herättää halun saada yhä enemmän heittäytyä kesän helmaan. Virkistävä tuuli leyhkii kolkoilla kaduillakin, joilta luonnon kauneus on tykkänään karkoitettu.

Iltasin sylvähtää kymmentuhansinen tehtaalaisväestö kaupungille, sen ahtaille pääkaduille, ainoaan puistokäytävään ja puistoon. Koko kaupunki on jalkeilla; mutta turhaan etsii noitten tuhansien ihmisten joukosta terveyttä uhkuvaa, reipasta nuorisoa. He ovat kaikki kalpeita, puoleksi kehittyneitä, kauttaaltaan harmaita, tukka tuhkanharmaa, iho samea, silmät sinisenharmaat, liikkeet kömpelöt ja saamattomat.

Loppumattomissa jonoissa tulvivat he kuin virtaava vesi, paljoudellaan vallaten katukäytävät, sysäten syrjään vastaantulijat ja suunnaten kulkunsa samaa päämäärää kohti.

Tyynenä se virta vaeltaa, hiljaa loristen kuin tasainen puro. Se on ainaisen, totisen työn ääressä taltutettua joukkoa, jolta ilo on unohtunut tai unelmiksi häipynyt ja koneitten kolinaan yhtynyt.

Kesäisin saattaa tuo virta laajeta ja laskea vetensä vapaammilla aloilla vellomaan; mutta talven tultua, kylmän yllyttyä, sulloutuu virta kapeaksi, syväksi juovaksi kulkemaan totuttua uraa. Pisarat etsivät turvaa toinen toisistaan, nauttivat yhdessä ilonsa, kestävät liittyneinä vastuksensa, tuntien toisinaan suurissa joukoissa sydämensä voimakkaana sykähtävän; mutta yksinäisyydessä yllättää pelko.

Se pelko ajaa heidät, armottomana ruoskana uhaten, poikasina ja tyttösinä koneitten ääreen saamaan samean ihon, kuihtuneen vartalon, kömpelöt liikkeet ja matalat ajatukset. Se pelko pakottaa heidät yhtymään mustaan virtaan silloinkin, kun halu pitää vapaammille väylille. Se pelko asuu heidän sydänverissään ja vie heidät määräämäänsä uraan.

Elämisen pakko on se pelko; mutta elämä on kova ja kylmä, ja se on mustan virran pinnalle jään luonut.

Oudolle, parempiosaiselle on sen jää kovaa. Se sulaa kuitenkin helposti lemmensäteillä sitä lämmitettäissä, avaa rakkauden katseille syvyytensä, näyttää aarteita, kalliita helmiä, jotka syntyvät vaan vesien alla, ahdingossa ja syvyyksissä.

* * * * *

Kesäkuun sunnuntaina vietti työväen urheiluseura juhlaansa puiston kentällä. Joukottain riensivät sinne vanhat ja nuoret; ei ainoastaan juhlan vuoksi, vaan näyttääkseen itseään ja kesäistä juhla-asuaan. Isät kulettivat lapsiaan vaunuissa, joitten komeus oli silmään pistävä vanhempien muuhun asuun nähden. Näivettyneet vaimot kulkivat vieressä ylpeillen ja riemuiten pienokaistensa herraskaisista ajoneuvoista. Olivathan ne todistuksena heidän rehellisistä ponnistuksistaan hankkia lapsilleen parempaa hoitoa kuin he aikoinaan itse olivat saaneet.

Eteenpäin kirjavassa jonossa suunnattiin kulku kenttää kohti. Nuorilla oli varaa käydä aituun sisään ja maksaa lippu, mutta perheelliset pysähtyivät ulkopuolelle kuuntelemaan soittoa ja saamaan osansa juhlan huipusta. Lapset kirkuivat riemusta kelliessään nurmella auringonpaisteessa. Olipa tämä sentään toista kuin likaisissa pihoissa ja kadulla mylleröiminen.

Aituun sisällä suoritettiin juhla-ohjelmaa, johon kuului muun muassa Paavo Hartikan mahdikas puhe. Siinä ei säästetty kapitalisteja enempää kuin tuota suurta työväestön laumaakaan, joka ei tajunnut aatteita eikä vapautta eikä kuulunut järjestyneihin tai työväestön kermaan, — johon puhuja nähtävästi itsensä luki.

Kentän arvokkaimpaan laitaan, missä juhlan sankaritkin liikkuivat, Paavo Hartikka saattoi seuralaisensa Liinan ja Annin. Tytöt olivat hienoissa kesäpuvuissa, mutta kummallakin oli harsoliina eikä hattua. Tämä se oli Paavoakin aina äköittänyt ja hän oli sanonut:

— Kaikkien naisten pitäisi käydä hatussa; sitten kerrankin säätyerotus häviäisi. —

Mutta Anni oli tokaissut:

— Ei herruus hatussa ole! — ja Paavo oli kauniisti omistanut tytöt seuralaisikseen ilman hattua.

Liina, hento, vaalea tyttö, jonka siniset lapsensilmät ujosti tarkastivat ympäristöä, kätki punastuvat kasvonsa huiviin, huomatessaan Paavo Hartikan tulisen silmäyksen kiintyneen itseensä.

— Ei tuo sinun Paavosi olisi hullumpi mies, ellei liikanainen itserakkaus jo kauas hohtaisi, — sanoi Anni toverilleen Paavon mentyä puhettaan pitämään.

— Minun Paavoni! Mitä sinä höpiset? — jupisi Liina.

— No, ei ainakaan hän minua hännystele. Herraskainen ja hieno sen olla pitää, joka Paavolle kelpaa. —

— Aina sinä pistelet. —

— Ja sinä otat kaikesta nokkaasi. Jos minua joku kosiskelisi, niin… pöhö pihlaja, mitäs tästä? Ethän vaan vetistele? — huudahti Anni levottomana nähdessään Liinan kätkevän kasvonsa nenäliinaan.

— Enkö saisi hikeäkään naamaltani pyyhkiä? —

— Kas, tuolta Paavo jo tuleekin! — huudahti Anni, kun mies astui heitä kohti puheensa päätettyään. — Kyllä hänessä nyt on miestä; jospahan olisi, maalisuti kourassaan, puoleksikaan noin ylpeä. —

— No, miltä tuntuu? — kysyi Paavo tytöiltä. Hän oli roteva, nuori mies, ja hänen katseessaan asui vielä henkisesti kehittymättömän tuijottava ilme, huolimatta hänen mahtavasta puheestaan.

— Kiitoksia saarnasta, — sanoi Anni.

— En minä saarnaa, teroitan vaan ihmisille aatteita, vapautta, joka kaikille kuuluu, vapautta elää ja nauttia kuten itse kukin haluaa. —

— Niinkuin kapitalistitkin, — sanoi Anni naurahtaen.

— Te ette sitä asiaa ymmärrä! — tiuskasi Paavo tulistuen Annin pilkallisesta äänestä.

— Höm, suus' kiinni suutari, kun räätäli puhuu! — tokasi Anni.

Kentän poikki astui luiseva mies, jonka tulipunainen kravatti hohti auringonpaisteessa.

— Kassi Konttinenkin on täällä, — sanoi Paavo odottaen, että tuo merkkimies hänetkin huomaisi.

— Sekö runoniekka? — kysyi Anni.

— Lähdetään kävelylle näkötornille päin, — ehdotti Paavo. Annin läsnäolo ärsytti häntä, sillä silloin oli Liina aina saavuttamaton.

— Niin, eihän tässä voi särkiäkään paistaa, — sanoi Anni terävästi hyvin tietäen Paavon mielialan.

Liina, tuntien riitaisuutta ilmassa, siirtyi lähemmäksi Annia ja nykäsi häntä varottavasti käsivarresta.

— Ei särjet teidän koukkuunne pyri, — pisteli Paavo takaisin.

Runoilija seisoi portilla ahmien silmillään kirjavaa näkyä kentällä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sen sieluunsa nielaista. Hän liittyi seurueeseen.

Pian he olivat tornin huipulla, nojasivat kaidepuuhun ja ihailivat tuttuja näköaloja.

Liinan sinisissä silmissä kuvastui lapsellinen ilo. Mikä noitten silmien pohjasävy oli, sitä ei Paavo Hartikkakaan olisi kyennyt selittämään, vaikka hän ahkerasti oli tutkinut tuon hiljaisen tytön silmissä asuvaa tenhovoimaa. Nyt hän ei enää kysynytkään. Liina oli hyvä sellaisenaan. Muut ihmiset olivat kyllä typeriä, elleivät vapautta ja aatteita ymmärtäneet, vaan Liinan ei tarvinnut niihin puuttua.

— Rakkauden sokeutta! — oli Anni huoannut, kun näistä asioista oli puhe tullut.

Anni katseli veitikkamaisesti molempien miehien innostuneita viittailuja. Hänen leveillä poskillaan hohti terveydenpuna ja ohuet huulet puristuivat pilkalliseen hymyyn. Ehdottomasti olisi hymy ollut katkera, ellei pieni pystynenä ja pyöreät silmät olisi sen kärkeä katkaisseet.

— Katsokaa nyt tuota savupiippujen paljoutta! Kuinka monta uunia niiden juurella hehkuu, ja kuinka monet tuhannet niiden ääressä työtä tekee! Tunnen rintani paisuvan ylpeydestä saadessani laulaa heille kaikille! — huudahti runoilija viittaillen mahtavasti käsillään.

— Vähäänpä sinä, miekkonen, tyydyt. Ei, herrana täällä olla pitää! — sanoi Paavo riuskasti, seisten hajasäärin tornin lattialla.

— Ainakin yritätte olla herrana täällä tornissa. Otattehan nytkin suuremman tilan kuin me kolme yhdessä, — puhui Anni.

— Mies paikkansa pitää, huono tieltä tyrkätään. Herroiksi sitä elää pitää eikä olla kenenkään orja! Saatte vielä nähdä, kuinka suuretkin tehtaat keikahtavat, kun vaan työmiehissä on yksimielisyyttä! — Paavo sipaisi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja löi kätensä tornin kaidepuuhun niin varmana kuin hänen hurjat toivomuksensa jo olisivat olleet toteutumaisillaan.

— Tule pois, Liina, täällä käy olo vaaralliseksi, sillä muutamat alkavat jo höpertyä, — sanoi Anni iskien silmänsä Paavoon.

— Mennään vaan, etteivät pienet tirakat tukehdu. Heistä ei ole näin yläilmoihin, — pisteli Paavo äkeissään.

— Pienet tirakat eivät tartukaan liian karkeisiin koukkuihin. Niitä ei vaivaa suuruudenhulluus, — tiuskasi Anni.

— Peijakas, kuinka olettekin ärtyisellä päällä. Eihän vaan jonkun koukku repele sappeanne. —

Liina ja runoilija seurasivat vaieten tätä kiistaa. Annilla oli taas pureva vastaus huulillaan, mutta Liina tarttui hänen käteensä.

— Mennään pois. Älä viitsi! — sanoi hän ystävälleen.

— Totta puhuen, koska teidän lakkonne alkaa? kysyi runoilija Paavolta tiellä.

— Hitto sen tiesi, miehiä jänestää. —

Tienhaarassa seurue hajaantui.

— Seuraa sinä tuota kyrmyniskaista ahventa. Sen piikit eivät tunnu sinun pehmeässä nahassasi, — sanoi Paavo työntäen toverinsa Annia kohti.

— Että ahnas hauki saa niellä sileän salakan! — huusi Anni poistuessaan runoilijan kanssa.

Liina ja Paavo kulkivat hetken aikaa ääneti.

— Sait kai kirjeeni? kysyi Paavo.

— Sain. —

Kumpikaan ei katsonut toiseensa.

— Mitä siitä sitten niinkuin tuumit? — Paavo yritti lyömään leikiksi luoden tutkivan silmäyksen tyttöön; mutta Liina astui vakavana, katse maahan kiinnitettynä.

— En tiedä, — sanoi hän lopulta.

Paavo huomasi Liinan punastuvan. Samalla nousi veri hänenkin päähänsä ja sydän löi rajusti, mutta hän oli päättänyt saada varmuutta tänään ja kysyi rohkeasti:

— Liina, mennäänkö kuulutukseen? —

He istuivat penkille käytävän viereen ja Paavo yritti kietoa käsivartensa Liinan vyötäselle, mutta tyttö väisti.

— Ei nyt. Joku voisi nähdä! — huudahti hän hätäisesti ja hyppäsi polulle. Paavo ei uskaltanut pidättää häntä ja Liina astui reippaasti kotia kohti.

— Huomenna illalla tulen luoksesi ja silloin päätämme asian, — sanoi Paavo hyvästellessään.

* * * * *

Neljän viikon kuluttua olivat he naimisissa. Liinan asuintoverina oli ollut Anni. Hän muutti pois ja Paavo tuli sijaan. Siinä koko temppu, eikä se suuria mullistuksia tehnyt Liinan elämässä. Hän kävi säännöllisesti tehtaassa kuten ennenkin.

Niin kävi kuin Anni sanoi: ahnas hauki nieli sileän salakan.

* * * * *

Paavo puuhasi entistä kiihkeämmin maalarien työlakkoa. Runoilija liehtoi työväen äänenkannattajassa taistelu-intoa haluttomiin, joilla oli suuret perheet elätettävänään ja nälkä edessä niin pian kuin ansiot ehtyisivät. Paavo piti puheita aatteista ja vapaudesta, verenimijöistä ja työväen liittoutumisesta.

Kaupungissa rakennettiin kahta suurta taloa, joista riitti työtä koko kaupungin maalareille kesäkuukausiksi. Maalarit tahtoivat päästä päiväpalkoille, mutta rakennuttajat tarjosivat työtä urakalla. Asia muuttui kireäksi töitten kiireellisyyden vuoksi.

Eräänä iltana huomasivat lakkolaisten asettamat vahdit työmaalle saapuneen vierasta väkeä ja asettuneen puolivalmiisiin huoneisiin asumaan. Pahaa aavistaen he kysyivät yövahdilta, mitä miehiä nuo olivat.

— He, niitä Helsingin maalareita, — sanoi mies.

— Vai niitä! — Paavo hyppi vihasta ja koko miesjoukko sadatteli. Pidettiin neuvottelu.

— Kaihan käsittävät, kun asian kuulevat. Työmiehiähän hekin ovat. —

— Elleivät ymmärrä muuten, niin kyllä tuo opettaa, — sanoi muuan mies, jolla oli nyrkit kuin moukarit.

— Rökitetään heitä! — huusivat useat.

— Ensin neuvotellaan, — sanoi Paavo.

— Niin, ensin neuvotellaan, — huusivat kaikki. Seuraavana aamuna menivät he helsinkiläisten työnjohtajan puheille. Näres tuli heitä vastaan hyvin arvaten asian. — Mitä asiaa? — kysyi hän, tiukasti katsoen miehiin, kädet housuntaskuissa.

— Kyllä teidän sakkinne on joutunut väärään paikkaan. Tämä on meidän työmaata. Kun sen nyt tiedätte, ette suinkaan aijo jäädä tänne! — sanoi Paavo, tuimana hänkin.

— Työ on nyt meidän eikä siihen tule kenenkään mitään! — tiuskasi Näres kääntäen selkänsä miehiin ja poistui.

Siinä miehet seisoivat korvallistaan raapien.

— Se on tehtävä, — sanoi Paavo synkkänä.

— On, on! Kyllä ne vielä… senkin käet! — miehet murisivat kuin ärsytetyt karhut.

— Tänä iltana yhdeksältä. Hakekaa kaikki meidän miehet. Aseet mukaan, — kuiskasi Paavo lähemmille tovereille. Silmät kiiluvina ja nyrkkiä puiden taskuissaan, palasivat miehet kukin kotiinsa.

Koko vuoden ansio oli nyt luiskahtamaisillaan sivusuin ja se tiesi nälkää.

— Työnjohtajan konttori on alakerrassa ja sinne pääsee akkunasta. Me tulemme vähitellen: kaksi, kolme kerrallaan, ettei näyttäisi hyökkäykseltä, ja pujahdamme akkunasta sisään. Käytävissä ja huoneissa on pimeä, sillä akkunat ovat laudoilla tukitut, — selitti Paavo.

Illalla kiersivät miehet rakennusta, kulkien muina miehinä. Yövahdin siirryttyä kulmasta, pujahti Paavo parin toverinsa kera akkunasta kellarikerrokseen. Toiset seurasivat, ja kun kaikki olivat kerääntyneet konttorin ovelle, astui Paavo rivakasti huoneeseen.

Näres seisoi pöydän päässä, himmeä lamppu edessään. Hän ei näyttänyt hämmästyvän.

— Vielähän te nytkin täällä liikutte. Onhan vieraita kielletty tulemasta työmaalle. Sen toki tiedätte! —

— Sen tiedämme, vaan kuka täällä on luvatta? Te juuri olette tungettelijoita. Nyt puhutaan suoraan; luopukaa, taikka — —! — huusi Paavo.

— Taikka —! — huusi Näreskin astuen askelen lähemmäksi.

— Meitä on monta ja kyllä me vertoja vedämme helsinkiläisille käille! —

— Heittäkää uhkaukset. Katsokaa tätä! — sanoi Näres, kylmästi ojentaen revolverinsa miehiä kohti.

— Ei se auta! — huusi Paavo syösten Närestä kohti. Samassa revolveri laukesi ja Paavo peräytyi toveriensa luo pidellen käsivarttaan. Hampaitaan purren tuskassaan ja vihoissaan hän huusi: — Ellet, kirottu koira, heitä pois tuota revolveria, niin kyllä teidät…! —

Revolveri laukesi toisen ja kolmannen kerran yli miesten päitten, eikä kukaan uskaltanut lähestyä Närestä.

— Älkää luulko, että te urakkaa saatte. Sitä eivät mestarit anna teille tämän jälkeen millään ehdolla, vaikka minut tuhoaisittekin, — sanoi Näres nähdessään veisten miesten käsissä välkähtelevän.

Helsinkiläiset alkoivat tunkeutua puolihämärään konttoriin, laukaukset kuultuansa.

— Ulos täältä rauhanhäiritsijät! — huudettiin joka haaralta.

Nyt seurasi kamala käsikähmä; mutta miehet olivat selviä ja hillitsivät sen verran sisuaan, ettei ketään tapettu. Muutamat helsinkiläiset saivat kelpolailla selkäänsä, eikä kukaan heistä uskaltanut tämän jälkeen iltaisin liikkua syrjäkaduilla.

Seuraavana päivänä pidettiin poliisitutkinto, jossa ei kuitenkaan mitään tullut ilmi.

Mestarit kutsuivat kokoon oman kaupungin maalarit ja lupasivat heille työtä samoilla ehdoilla kuin helsinkiläisillekin, jos luopuisivat Paavo Hartikasta, sillä hänelle ei työtä annettaisi, ei koko kaupungissa.

Miehet katsoivat salavihkaa toisiinsa ja maahan. Hetkeen aikaan ei puhuttu.

— Myykää, pelastakaa nahkanne! — huusi Paavo ja syöksyi ulos huoneesta.

— Kyllähän tätä rähinää jo on ollut kylliksi, — sanoi muuan vanha mies. — En minä suinkaan esteitä pane. —

Asia pidettiin sovittuna ja Paavo uhrattiin.

Seuraavana aamuna, ennen Liinan työhön lähtöä, ilmoitti Paavo lähtevänsä Helsinkiin työnhakuun. Liina, joka ei ollut selvillä Paavon hommista, katsoi häneen suurin silmin.

— Myivät minut nahkansa pelastimiksi, ne saappaat, herrojen orjat! —

— Etköhän sinä sentään ole liian kiivas? Sellainen tuottaa häiriötä ja riitaa, — uskalsi Liina muistuttaa.

— Jospahan tulisikin oikein hemmetinmoinen sekasoppa! — huusi Paavo mättäen vaatteita matkakirstuun.

Liinalle oli yhdyselämä Paavon kanssa ollut suuri pettymys. Miten hän oli pettynyt ja mitä hän oli ennen naimistaan toivonut, sitä ei Liina olisi kyennyt selittämään. Hän vaan tunsi, ettei tämä nyt ollut oikeata avioelämää. Kuitenkin hän toivoi tulevaisuudessa muutoksen tapahtuvan, mietti itseksensä ja taivutteli luonnettansa Paavon mukaiseksi, sillä sitä tietä hän luuli saavuttavansa toivotun muutoksen.

Nyt, kun Paavo äkkiä katkaisi tämänkin mahdollisuuden, ilmoittaen lähtevänsä maailmalle epämääräiseksi ajaksi, sykäytti se niin pahasti sydäntä. Mutta samassa nousi toinen ajatus: — olenhan jälleen vapaa! — Eihän siinä mitään merkillistä ollut, aivan tavallinen tapahtuma; useinhan työmies jättää perheensä, saati lapsettoman vaimonsa, eikä palaa milloinkaan, sitoo uusia lemmenliittoja ja muodostaa perheen, eläen kaikessa rauhassa ja unhottaen vihityn vaimonsa siksi, kunnes sattuma tai oma etu tai pakko johtaa hänet oikean vaimonsa luokse. Tämä katsantokanta oli niin juurtunut Liinankin mieleen, että hän nyt tunsi vapautuvansa. Ja kun hän oli antanut viimeiset rahansa Paavolle eväiksi, pääsi helpotuksen huokaus; hän oli ikäänkuin ostanut itsensä vapaaksi tuosta miehestä.

* * * * *

Paavon mentyä jatkuivat entiset ystävyyden välit Liinan ja Annin kesken. Iltaisin he yhtyivät kaduilla ja puistossa tulvivain ihmisten virtaan. Leväten toistensa seurassa puistikon penkillä, he nytkin katselivat suihkulähteen säännöllistä pulppuamista, kun syvä miesääni herätti heidät epämääräisistä ajatuksista.

— Hyvää päivää! —

Kummankin katse kohtasi nuoren, hartevan miehen, jonka syvät, siniset silmät hymyillen katsoivat vuoroon kumpaankin tummien, tuuheitten kulmien alta.

— No, hyvää päivää. Akuhan se on. Kas, kun en tuota heti hoksannut! — huudahti Anni, levittäen ohuet huulensa hymyyn, toverin vaietessa tapansa mukaan. Kuitenkin osoitti Liinan silmien tummentunut välke ja lapsellisen suloinen ilme kasvoilla mieluisten tunteitten heräämistä.

— Mistä sinua nyt tuodaan? — uteli Anni.

— Täällähän minä nyt olen konepajalla. Onhan sitä tullut maailmaa vaellettua. —

— Taitaa sentään kotipaikka vetää puoleensa. —

— Siellä se on koti, missä leipäkin, — sanoi Aku hymyillen.

— Oletko perheellinen mies? — kysyi Anni.

— En maar, sentään, — tokaisi Aku hämillään.

— Mitä merkillistä sekään olisi noin pulskan miehen! —

— No, Anni, — varotti Liina.

— Höm. Kuinka kauan olet ollut täällä? —

— Pari viikkoa. —

— Emmekä ole ennen sattuneet tapaamaan! —

— Olen minä nähnyt, vaan en arvannut tulla lähemmäksi. — Akun katse sattui Liinaan samalla kun tämä kiinnitti häneen suuret, salaperäiset, hymyilevät silmänsä ja he punastuivat kumpikin.

— Mitä sinä pelkäsit? kysyi Anni.

— Te olette niin muuttuneet. —

— Niinhän sinustakin on tullut mies ja — — — Anni keskeytti lauseensa, sillä Aku ei näyttänyt kuuntelevan hänen sanojansa, katseli vaan Liinaa, joka käytävän ahtauden vuoksi astui heidän edellään.

Lapsuuden toverin näkeminen palautti Annin, niinkuin hänen ystävänsäkin, mieleen ne muistot, jotka selvinä kuvina sinne olivat painuneet; mutta Anni ei tiennyt, että Akun ja Liinan sydämissä asui rikkaampia ja rakkaampia kuvia, joihin ei hänellä mitään osaa ollut.

— Muistatkos niitä kansakoulun aikoja? — jatkoi Anni, — kun me asuimme Armonkalliolla ja olimme talosilla, me kolme aina yhdessä. Sinä, Aku, olit herra, muka, kävelit tikku hampaissa ja kädet housuntaskuissa. Liina oli rouva, muistatkos sinä, kun pitelit lepänoksaa pääsi päällä suojana, se oli muka päivänvarjo, ja puhuit jotakin sekamelskaa, ruotsia, näes. Ja minä, tietysti minä olin piika. — Anni nauroi herttaisesti.

— Se talosilla olo sai surkean lopun, — sanoi Aku muuttuen äkkiä synkän näköiseksi.

— Niin, sinähän löit kuoliaaksi Helmiskän porsaan, kun se tuli meidän koppiamme tonkimaan, eikä se muija antanut meille pahaakaan rauhaa sen jälkeen. Äitisikin muutti sitten pois. —

— Älä puhu, — kuiskasi Liina Annin korvaan, mutta Aku kuuli sen ja katsoen Liinaan hän sanoi:

— Ne ajat ovat elävänä kuvana minun mielessäni; varsinkin se junalta tulo. —

— Mikä se sitten oli? Siitä en minä tiedäkään, — sanoi Anni vilkasten Liinaan; mutta hän oli kuin suljettu kirja, katsoi vaan eteensä käytävälle.

Anni ei jatkanut keskustelua, sillä vaistomaisesti hän aavisti Akun mielialan. Akun isä oli ollut rajuluontoinen ja juovuspäissään tappanut miehen. Anni muisti vielä, miten katupojat huutelivat Akulle: — murhaajan poika! —

Seuraavina iltoina, kun nuoret tapasivat toisensa, olivat entisyyden ikävät muistot haihtuneet. He elivät nykyisyydessä syttyen uusiin, voimakkaisiin tunteisiin, jotka kohtalon voimalla määräsivät heidän vastaisen elämänsä juoksun.

Anni muuttui vähitellen iloisesta umpimieliseksi. Toisinaan hän tokaisi jonkun purevan sanan, jotta Liina hätkähtäen katsoi Akuun, jonka tulinen silmäys ajoi punan hänen poskillensa. Liina tunsi aina sen katseen suojassa suurta turvallisuutta ja samalla salaista yhteyttä lapsuuden toveriin.

Eräänä sunnuntaiaamuna koputettiin Liinan ovelle ja Aku astui sisään hymyillen hämillänsä.

— Etkö lähtisi kävelemään, Liina? —

— Onko Annikin tullut? — kysyi Liina ollen ikäänkuin Anniin kiinni kasvanut sen jälkeen kun Paavo hänet jätti. Akun kanssa kahdenkesken olo tuntui hänestä luonnottomalta; mutta Aku oli päättänyt olla rohkea.

— Ei ole, mennään kahden vaan, — sanoi hän varmasti. Se vaikutti. Liina sitoi huivin päähänsä, otti nisuleipää evääksi ja kahden he lähtivät sunnuntaikävelylle.

— Minne menemme? — kysyi Liina.

— Kauas. —

— Kuinka kauas? —

— Metsään. —

— Mennäänpä sinne mökille! — huudahti Liina äkillisen mieliteon valtaamana.

— Sinne minäkin tarkoitin. Olisin vaan tahtonut viedä sinut lähemmäksi, kunnes olisit arvannut. —

— Vieläkö se mummo mahtaa elää? —

— Hän olisi jo hyvin vanha. —

— Muistatko sinä niitä aikoja? — kysyi Liina uneksiva ilme kasvoillaan.

— Muistan kyllä. Kaikki minä muistan, varsinkin päivän, jolloin mökkiin muutettiin. Samana päivänä vietiin isäni raudoissaan asemalle. Hän laahusti raskaasti jalkojaan ja kahleet kalisivat ja Helmiskä huusi ilkeästi: — Seppä on takonut itselleen kovat ketjut. — Sinä sanoit Helmiskälle: — Eipäs, pahat ihmiset ne panivat Akun isän jalkoihin. — Minä tartuin sinun käteesi ja yhdessä me marssimme sitten Armonkalliolle. Kun pojat taas huutelivat: — murhaajan Aku! — otin minä nyrkin kokoisen kiven ja aijoin heittää irvistelijöihin; mutta sinä tartuit käsivarteeni ja vaarallinen kivi putosi sivullemme. Tämän sinä kyllä muistat! — puhui Aku hellästi silmäillen lapsuuden ystävää, kiitollisena siitä, että sai täyttä sydäntään tyhjentää silmin nähneelle ja sydämin tunteneelle toverilleen.

— Muistan kyllä, ja senkin, kun yhdessä äitisi kanssa juoksimme tätä polkua ja keräsimme käpyjä minun helmaani lehmiksi uuteen taloomme. Sinne ei pitänyt Annin päästä, sillä hänkin oli sanonut — muistatko? — Aku nyökäytti päätään ja Liina puhui iloisesti, vastoin tavallisuuttaan vapautuneena kainoudestaan ja harvasanaisuudestaan.

Aurinko välkehti lehtopolulla taittaen säteensä korkeitten honkien kellertäviin kylkiin. Metsän hiljainen humina säesti lapsuudenystävien muistoja, jotka unesta heränneinä kuiskivat kiviltä ja mäiltä.

— Katsos, tuon kivenkin minä muistan, — sanoi Liina. — Tässä me auringon paahteessa nukuimme odottaessamme äitiäni, joka ei koskaan tullut. —

— Muistanhan minä. Sinä nukuit itkien minun syliini. —

— Et sinä aavistanut, kuinka minä silloin kaipasin omaa äitiä. Minä häpesin, niin, se oli kauhea häpeä, ettei minulla ollut äitiä niinkuin toisilla lapsilla. Olisinhan minä isänkin mielelläni pitänyt, niinkuin Annilla oli, ja sitten olisin kovin juhlallisesti tahtonut sanoa: — äiti on kuollut. — Sinua minä usein kadehdin. Kun äitisi toi rievää ja antoi sinulle, olin oikein vihainen äidillesi. Kyllä hän aina antoi minullekin, mutta minä olisin tahtonut saada omalta äidiltäni. —

He olivat saapuneet varsinaiseen metsään, jossa lehtevät koivut ja lepottavat haavat huokasivat syvään, ikäänkuin Liinan kertomus olisi herättänyt niissä myötätuntoa. Nuoret kääntyivät katsomaan astumaansa tietä kaupungin puiston korkeitten honkien suojassa.

— Muistatko vielä, kuinka me täällä polulla rukoilimme, että Jumala lähettäisi äitini tänne Lepolan mummon mökille. Olihan mummo vakuuttanut, että Jumala kuulee. Tässähän me odotimme. —

— Tiedätkö, mitä minä rukoilin? Mahdottomuuksia. Minä rukoilin isäni vapaaksi pääsemistä ja sen teon olemattomaksi julistamista. Sitten odotin monet ajat isää kotiin, vaan kun ei häntä kuulunut, rupesin minä pelkäämään. Se jokin, se pahansuopa voima, joka oli isänikin vienyt, se vaani minua joka kiven ja kannon takana, puun juurilla ja pimeässä viidakossa. Tuskin uskalsin päivällä olla yksinäni. Toisinaan se ahdisti minua unissakin ja minä painiskelin sen kanssa ja huusin raivoisasti, kunnes heräsin omaan huutooni. Vielä nytkin tulee joskus tuo uni minua vaivaamaan. —

— Katsos, tuollahan mökki onkin! Voi, kuinka se on pieni ja matala. Oliko se silloinkin noin pieni? Ei, Aku, olihan se paljon suurempi. Nuo rikkinäiset ruudut ja rääsyt akkunassa sen noin rumaksi tekevät. Mennään sisään. —

— Ei tänne pääse. Ovi on lukossa, — sanoi Aku ovea ryskyttäen.

— Katsotaan akkunasta. Minä tahtoisin nähdä pesän ja pöydän ja hyllyn ja sängyn, missä mummon kanssa nukuin. Tehän makasitte lattialla. Kuule, nosta minua hiukan, hiukan vaan! —

Kurjan, matalan mökin nähdessään unohtivat lapsuudenystävät koko maailman. Tämän yhteisen kodin seinuksella he olivat sisaruksia. Täällä he olivat isättömänä ja äidittömänä löytäneet turvan, piiloutuneet maailmaan pilkalta ja häpeältä, joka jo aikaisella iällä oli heihin ilkeät nuolensa ampunut ja opettanut kiihkeästi kaipaamaan sitä, mikä kaikille lapsille on siunatun, onnellisen elämän ehto, kodin rauhaa ja rakkautta. Vieläkin täytti sama kaipuu heidän sydämensä ja he vapisivat kiitollisuudesta seistessään tämän kurjan asumuksen luona, joka kerran oli heille edes hiukan kodintunnetta suonut ja vieläkin seisoi heidän pyhien lapsuusmuistojensa todistajana.

— Ei siellä ole muuria eikä sänkyä eikä pöytää eikä lattiaakaan! — huudahti Liina masentuneena. — Se on tyhjä, ihan tyhjä! Miksi he ovatkin sen paljaaksi raastaneet? Miksi emme tulleet tänne ennemmin? — Liina peitti kasvonsa ja itki hiljaa, niinkuin itkee vanhan ystävän kuolemaa.

Aku silitteli hänen päätään eikä hennonnut puhua. Siinä he aurinkoisella seinustalla seisoivat, kuten ennen lapsina talosilla ollessaan. Se hetki sitoi heidät muistojen kaihoisella rauhalla.

— Tässä on niin hyvä olla, — sanoi Aku, yhä pidellen Liinaa kädestä.

— On. —

Mutta todellisuus nousi varmasti kuin usva kosteasta maasta heidän rauhoitettuihin sydämiinsä; ja usvan haihtumista seurasi paahteinen keskipäivän aurinko. Se poltti hehkuvana tulena Akun tulisessa katseessa ja tunkeutui huumaavana lämpönä Liinan sydämeen.

Liina veti hiljaa kätensä pois Akun kädestä ja astui metsäpolulle, josta olivat tulleet.

— Joko mennään, — sanoi Aku seuraten varjona Liinan liikkeitä.

— Mennään; tämä on pyhä paikka. — Hän olisi tahtonut juosta ja huutaa apua, niin vaaralliselta ja lumoavalta täällä olo tuntui.

— Älä pelkää, — kuiskasi Aku. — Minä tiedän, mitä ajattelet, vaan sinä olet minulle pyhempi kuin sisar. — Raivoisa tuskan puuska puristi nyyhkytykset miehen rinnasta. — Minä tunnen nyt jo, ensi kertaa kahden ollessamme, kuinka kalliisti saan ostaa nämä tunnit! —

Liina seisoi vavisten hänen vieressään ja tunsi ruumiillista kipua Akun nyyhkytyksistä. Hän sai ponnistaa kaikki voimansa pidättääkseen kättänsä koskettamasta Akun kumaraista, paljastettua päätä.

— Älä luule, Liina, että olen pahoillani, vaikka näit minun itkevän. Minulla ei ole koskaan ollut näin hyvä kuin nyt. Me tulemme sen kautta lähemmäksi. —

— Älä puhu, — keskeytti Liina hätäisesti.

He astuivat hiljaa, varovin askelin kuin pyhässä temppelissä. Metsän hyminä oli kuin hartaitten huokaukset.

Entisyyden todellisuus haihdutti lumouksen, ja Aku alkoi kertoa menneisyydestä. Paluumatka mökiltä johdatti hänen mieleensä ne ajat, jolloin hän äitinsä kanssa sieltä lähti.

— Käsikärryillä vedimme tavaramme tätä tietä kaupunkiin. Minä pääsin kouluun. Ensimmäisen todistuksen saatuani kaipasin sinua. Olisin tahtonut näyttää sen sinulle, niin komea se oli, vaan en tiennyt missä silloin olit. —

— Muistin minäkin sinua. Toverit osoittivat minua sormellaan ja sanoivat: — toll' ei oo isää! — ja joku vielä lisäsi: — ja äiti hongottaa! — Minua hävetti, niin että ratkesin suureen poruun. Opettaja sattui paikalle ja sanoi: — Ei saa Liinaa kiusata. Hän on orpo. — Jos hän olisi sanonut minua kreivittäreksi, en olisi voinut olla ylpeämpi. Silloin muistin sinua: — ei Akukaan tainnut tietää, että olin orpo, — ajattelin. Annille kerroin heti, mitä opettaja oli sanonut. Me olimme silloin hyvät ystävät ja asuimme samalla suunnalla. Hän oli isänsä luona ja minä talonomistaja Latosella. Minulla oli kylläkin hyvä olla. Esimies kävi toisinaan katsomassa ja hänellä oli lempeät silmät. Usein kuitenkin itkin ja odotin äitiäni. Luulin suureen tyttöön saakka, että hän olisi nuori, kaunis nainen. Kun kadulla näin hyvännäköisen ihmisen, niiasin syvään ja sydämeni pamppaili: — voisihan tuokin olla äitini, — ajattelin.

— Etkö ole koskaan äidistäsi kuullut? —

— Olen, — sanoi Liina empien, mutta samassa hän katui umpimielisyyttään. — Kuulin hänen kuolleen mielipuolena maalla, saunan seinään kytkettynä.

— Loppusanat hävisivät kuiskaukseen, eikä kumpikaan puhunut hetkeen aikaan.

Metsän humina kuiskaili heille, miten mitätön on ihminen kohtalon kovissa käsissä. Heidän oma pienuutensa, suuren luonnon sylissä, pakotti heidät arasti ajattelemaan olemustansa.

— Liina, — sanoi Aku, katse yhä polkuun kiinnitettynä. — Minusta tuntuu kuin ei tämä ruohoinen polku astuessamme etenisi; me vaan survomme aina samaa paikkaa. Samanlaista on minusta elämämme. Me emme ole vieläkään irtaantuneet lapsuuden tunteista; ne ovat vaan toisessa muodossa mielessämme. — Hetken kuluttua hän äkkiä kysyi:

— Uskotko, että Jumala etsiskelee isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen? —

— Minä en uskalla ajatella sellaisia asioita, sillä jos hetkeksikään annan niille valtaa, kauhistun niitä ja minusta tuntuu kuin joku tarttuisi minuun. Ja se joku on aina paha voima, — puhui Liina salaisen ahdistuksen painostamana.

— En minäkään tahtoisi näitä ajatella, vaan minun täytyy. — Akun katse oli jännitetty ikäänkuin torjumaan näkymätöntä vihollista.

Liina katsoi häneen säikähtänein, suurin silmin.

— Toisinaan joudun ihan raivoon ajatellessani, että isäni teki sen ja jätti minulle kamalan muiston kalisevista raudoistansa. Vanhat koulutoverini, joita on täällä konepajassakin, muistavat vielä kaiken tuon. Heidän sivuuttavat katseensa saavat sappeni kuohumaan, kun vaan kiistaan joudutaan. Ja jos he uskaltaisivat viitata siihen, en tiedä, mitä tapahtuisi.

— Jumalan tähden, Aku, älä puhu noin! Sinä et saa miettiä sellaisia asioita. Ole iloinen, kuule, ajattele muita asioita, jotakin — — —! —

— Liina, — keskeytti Aku tarttuen hänen käteensä, — jos sinä olisit minun, unohtaisin isäni; mutta sinä et ole! Minä olen yksin, eikä kukaan minusta välitä! —

— Minä välitän! —

— Sinä välität; mutta sinulla on mies. Ja jos sinä uskallat välittää minusta, saat saman maineen kuin oli äidilläsi. Niin, sinäkin olet äitisi tytär, heikko ja taipuvainen, vailla rautaa. Miksi sinä menitkin tuon puskevan pässin vaimoksi? Voitko sinä selittää sitä? — Akun katse oli muuttunut uhkaavaksi. Liina väänteli käsiään ja purskahti itkemään. — Se on totta, voi äiti, äiti! — Liina istui kivelle ja nyyhki kauan aikaa.

— Heikkoja ei säälitä, ne viskataan lokaan! Kun ajattelen äitiäsi, vapisen sinun puolestasi, ja se saattaa minut raivoon. Jos näkisin jonkun miehen sinuun koskevan, niin — —! —

— Aku kulta, älä puhu noin, minä pelkään sinua. — He astuivat edelleen. — Jos kirjoittaisin Paavolle ja pyytäisin eroa. Silloin olisimme vuoden päästä — — Liina vaikeni ja katse leimahti kuin keväinen päivä pilven lomasta. Aku pysähtyi ihaillen hänen hentoa kauneuttaan.

— Tahtoisitko sinä? —

— Tahtoisin. —

— Tällä viikolla voimme jo saada tiedon. —

— Niin. —

Päätös toi rauhan kummallekin. Levollisesti jutellen he saapuivat Liinan asunnolle. Sovittuaan illallisesta yhtymätunnista kaivon luona, lähti Aku kotiinsa.

Päivä oli mennyt metsässä yhtenä humauksena. Kello oli jo kuusi Liinan kotiin tullessa. Kiireesti hän söi ja mietti samalla mitä Paavolle kirjoittaisi. — Akusta ei mitään sanota, ei, ei vaikka. Ettei rakasta, niin ettei rakasta. Paras on kirjoittaa, kuten sanat sattuvat.

Hyvä Paavo!

Kai hyvin hämmästyt pyyntöäni, jonka sinulle esitän. Koska näin erillään elämme, ajattelen, että meidän olisi parasta erota. Ethän sinä suinkaan tahdo estää minua pääsemästä vapaaksi, kun nyt olen tullut huomaamaan tehneeni väärin mennessäni sinun kanssasi naimisiin? Voithan sinä viipyä siellä vuoden eteenpäin. Minä kuulutan sanomalehdissä. Odotan vastaustasi hetimiten.

Liina.

Liina ei hetkeäkään ajatellut, että tällainen kirje vaikuttaisi ärsyttävästi Paavon tapaiseen mieheen. Kun kirje oli laatikossa, tunsi hän pistosta sydämessään. — Miten, jos hän olisi ollut Akun vaimo ja Aku tahtoisi eroa. Nyt tuli sääli Akua, ikäänkuin hän jo olisi ollut Akun vaimo.

Suihkun luona odottivat Anni ja Aku.

— Missä sinä, Liina, olet ollut tänään koko päivän? — kysyi Anni. Liina vilkasi Akuun, vaan Aku ravisti päätään Annin takana.

— Enhän minä missään. Hiukan kävelyllä. — Liina piilotti hämillään kasvonsa huiviin.

Samassa Anni kääntyi Akuun päin epäilevästi tuijottain häneen. Aku osasi kuitenkin paremmin kuin Liina säilyttää salaisuuden. Anni rauhoittui Akun suorasta silmäyksestä. He alkoivat kävelynsä väkijoukossa, seuraten sen aaltoilua musiikin soidessa. Aku oli tavattoman hyvällä tuulella, laski leikkiä Annin kanssa, samalla kun hän salaperäisestä onnesta säihkyvin katsein seurasi Liinaa. Anni muuttui illan kuluessa synkäksi.

— Mikä sinua vaivaa? — kysyi Aku tavantakaa, ja Anni tiuskasi:

— Mitä sinä minusta välität! —

Äkkiä töytäsi juopunut mies joukosta heitä kohti, puhui rumia sanoja ja kaappasi Liinan syliinsä. He olivat vähällä kaatua miehen hoippuessa. Aku iski miestä nyrkillään, niin että hän, kädet leveällä, kaatui kiviseen katuun. Nostettuaan hänet kevyesti kuin höyhenen kauluksesta ylös, ravisteli Aku rauhan häiritsijää lyöden kerta toisensa perään häntä poskelle. Kansaa kerääntyi ympärille ja poliisia vihellettiin. Ennenkuin järjestyksen valvoja saapui, kuiskasi Anni Akun korvaan:

— Varo itseäsi! — Aku laski heti uhrinsa. Anni ei käsittänyt, miksi hänen sanansa niin äkkiä Akuun vaikuttivat. — Ehkä sentään Aku hänestä piti. — Nyt hän taas liverteli. Mutta Liinan portilla hänen lyhyt ilonsa sammui.

Unohtaen kaiken kysyi Aku:

— Kirjoititko? — sellaisella katseella silmäillen Liinaa, ettei Anni enää voinut olla epätietoinen. Liina nyökäytti vastaukseksi päätään, ja se nyökkäys selitti kaiken.

Liinasta erottua kysyi Anni:

— Mitä te kirjoittelette? —

— Emmehän me — —

— Pysy erossa Liinasta, hän on toisen muija! ärjäsi Anni nykäisten Akua hihasta. Aku kiskaisi itsensä irti, kääntyi pois ja jätti hänet yksin kotiinsa kulkemaan.

Anni puri hammastaan kiivaasti astuessaan. Huonetoveri oli jo nukkunut ja Anni riisuutui nopeasti tuntien väsymystä. Sydän oli kuitenkin liian täynnä; uni ei armahtanut tuskaista. Hän heittelehti kuumalla vuoteellaan jupisten: — Hyvä Jumala, ota pois tämä tuska, tee minut vaikka kerjäläiseksi, vaan anna sydämelleni lepoa! — Rintaa ahdisti; piti likistää hampaat yhteen ja nyrkit kokoon, ettei raju nyyhkytys herättäisi huonetoveria. Aamun valjetessa täytyi hänen alottaa päivätyö raskaalla päällä ja kuumeen ruumiissa polttaessa. Päivällä ei hän saanut tilojaan missään. Kun työ viimeinkin oli päättynyt, riensi hän, vaatteet muutettuaan, Liinan luo.

— Sinä olet unohtanut Paavon, et puhu hänestä koskaan. Jos minulla olisi mies ja lisäksi sellainen kuin Paavo, en ikinä suostuisi elämään erilläni hänestä, — puhui Anni ärtyisellä äänellä Liinan ommellessa koneella. Koneen kolina teki sanat kahta kovemmiksi ja Liina tunsi kylmiä väreitä ruumiissansa.

— Kai hän on ensin unohtanut minut, koska hän jätti. Vai pitäisikö minun juosta hänen jälessään?

— Muutamat näyttävät tykkänään unohtavan, mikä naineelle sopii, — jatkoi Anni polttavin katsein.

— Mitä sinä oikein tarkoitat? — kysyi Liina, pysäyttäen koneensa.

— Kyllähän sinä sen itsekin tiedät! — huudahti Anni ilkkuen.

— Epäiletkö sinä jotakin Akun ja minun välillä tapahtuneen? Älä pelkää. —

— Sinä olet aivan pikeentynyt häneen, näkeehän sen jo kaukaa. Ja miehet ne ovat kyllä valmiit, missä vaan saaliin tapaavat. Olethan sinä hieno ja hempeä, oikea miesten silmänruoka. Ethän sinä tahdo viekotella ja kuitenkin muikistelet suutasi ja paistat särkiä! —

— Ja teen toiset mustasukkaisiksi! — huudahti Liina kiihtyneenä.

— Mustasukkaiseksi! — huusi Anni hypäten ylös tuoliltaan. — Oho, kaikille lampaille kanssa tässä kannattaisi olla mustasukkainen. Sinä menit naimisiin kuin nauta tappolavalle, puoleksi peloissasi ja uteliaana. Nyt tuulahtaakin vihreän niityn tuoksu nenääsi ja sinä rimpuilet köydessäsi. Rimpuile sinä vaan! — Anni nauroi ja itki raivoissaan raakojen sanojensa kiihdyttämänä. Intohimo oli murtanut sen rajan, joka puolisivistynyttä suojaa raakuudelta.

Liinan polttava katse ja tavaton kalpeus todisti sanojen sattuneen.

— Koska minä olen lammas ja nauta, niin kuinka sinun sopii etsiä minun seuraani? sanoi hän kuivasti.

Anni taisteli itkuaan vastaan. Tuolin selkään nojaten hänen voimakas vartalonsa nytkähteli tuskan vallassa. Liinan suuttumus haihtui tätä katsellessa ja hän läheni ystäväänsä lohduttaakseen häntä. Samassa Anni hyppäsi ylös uhkaavana.

— Minä kirjoitan Paavolle, että hän kerrankin tulee kotiin hoitamaan muijaansa. —

— Koska ei muija osaa hoitaa itseään, vai miten? Etkö jo kylliksi ole haukkunut minua lampaaksi ja naudaksi. Kirjoita Paavolle, kirjoita! Mutta sen sinulle sanon: et sinä sillä Akua saa, et, et! — Liina oli suunniltaan. Annin uhkaus herätti hänessä rajun katkeruuden.

— Kas, kuinka oletkin varma. Ehkä sinä oletkin jo Akun rak — —

— Mene ulos minun huoneestani! — huusi Liina vihasta liekehtivin silmin.

— Menen, en ikinä tahdo olla sinun likaisen pelisi todistajana. Naimisiin osasit mennä, eikä sekään sinulle riittänyt, tarvitset vielä sivumiehiä! —

— Vaiti! — huusi Liina särkyneellä äänellä, lyöden Annia vasten suuta.

Anni, ollen voimakkaampi ja tanakka, tarttui toisella kädellään Liinan ranteisiin ja toisella hän repäsi alas hänen raskaan nutturansa ja löi tukasta kiinni pitäen kilpailijaansa kasvoihin.

— Paavo saa tietää, kyllä minä teidät! Tulkoonhan Aku — — —

Ovi lensi auki. Aku seisoi kuin kivettynyt Annin edessä otsasuonet sinisinä.

— Sinä, sinä…! — änkytti Aku. Hän oli tukehtumaisillaan, jaksoi tuskin pidättää kätensä koskettamasta naiseen.

— Kyllä, kyllä minä menen, — huohotti Anni kohottaen kätensä suojakseen ja perääntyen ovelle, jonne Akun katse seurasi häntä, kunnes ovi sulkeutui.

Liina itki rajusti painaen tulipunaiset kasvonsa vuoteensa vaatteisiin. Suuri, vaalea tukka aaltoili kuin auringonpaiste hänen hennon vartalonsa verhona.

Aku seisoi avuttomana keskellä lattiaa tajuamatta miten auttaisi Liinaa. Kiihkeän halun valtaamana saada koskettaa tuota vaaleata tukkaa, horjahti hän vastoin tahtoansa pari askelta itkevää kohti; mutta Liina hypähti ylös huudahtaen:

— Älä koske minuun! —

— En, enhän minä — — Pelkäätkö sinä? Katsos, menenhän minä jo, — puhui Aku kuin lapselle.

— Pelkään, olenhan minä toisen vaimo! — Heidän katseensa yhtyivät, mutta Aku näki vaan Annin herättämän tuskan ja häpeän rakastettunsa kasvoilla, riuhtasi itsensä irti lumouksesta, syöksyi ulos, juosten kadulle häpeissään kuin ruoskittu. Jos Aku olisi hetken viivähtänyt, olisi Liina heittäytynyt hänen syliinsä. Nyt hän seisoi kuin kivettynyt keskellä lattiaa, kuuli kuistinoven kolahduksen ja lapsen itkua toisesta huoneesta. Ajatukset seurasivat Akua, joka astui katua pitkin, hattu syvälle painettuna, hartiat luuhistuneina, ryhdittömänä.

— Vaikka koko maailma huutaisi, minä saan hänet kuitenkin, — kuiskasi Liina voitonilosta värähtäen kesken masentavaa tuskaansa; mutta samassa outo kauhu kuiskasi: — Näinköhän äitinikin tunsi? — Häpeän puna nousi uudestaan poskille ja kädet tarttuivat kiireisesti avonaiseen tukkaan. Hän palmikoitsi sen katsellen samalla Paavon kuvaa seinällä. Syvä huokaus puristautui rinnasta. Se oli voimattoman avunhuuto.

— Tämä oli edeltäpäin määrättyä, näin täytyi käydä — ajatteli hän. — Minkä hän Paavolle voi? Ellei hän hyvällä anna eroa, ei pakkokaan auta. Takaisin tuodaan vaikka poliisin voimalla. —

Väsyneenä oudosta mielenliikutuksesta, meni hän aikaiseen levolle. Ensi kerran ajatteli hän leppeästi äitiään tuntien kumminkin kammovaa ahdistusta verratessaan omaa mahdollista tulevaisuutta äitinsä kohtaloihin. — Ei niin, ei niin, — jupisi hän silloin ehdottomasti. — Ennen elän Paavonkin vaimona. Heikko olen kuitenkin, heikko! —

Etuhuoneessa joku kolisteli ja hetken kuluttua hapuiltiin hänen oveaan.

— Kuka siellä? —

— Minä, Paavo, avaa! —

II.

Neljä vuotta oli kulunut. Liinaa ja Paavoa oli kova onni seurannut ja pakottanut heidät muuttamaan kaupungin äärimmäiseen kolkkaan.

Marraskuun hämärässä illassa juoksivat rääsyiset poikavekareet kapealla, kuoppaisella kadulla huutaen ja tapellen, jotta loka räiski kahden puolen. Ohikulkevat toruivat, väsyneinä pujotellen ränstyneitten kallistelevien rakennusten välillä, kuin haamut yön hämärässä. Näitä kurjia katuja kulki Liinakin, kiireisesti astuen ja kantaen maitokannua, leipää ja suolakalaa, jotka oli työstä tullessaan ostanut. Hän suuntasi kulkunsa erästä piharakennusta kohti, jonka portaita kattoi ränstynyt lautakoppi. Pimeään keittiöön, joka oli kaikkien rakennuksessa asuvien yhteinen, kuului väsyneen lapsen itkua ja miehen yskimistä.

— Erkki, kultaseni, älä itke, äiti tulee jo! Aino, missä sinä olet? — Kukaan ei vastannut. Pikku Erkki huusi, eikä mies voinut yskältään puhua. Liina juoksi naapurinsa suutarin kamarista tulta lainaamaan ja sieltä hän löysi Ainonsakin. Arkulle asetettuna valaisi himmeä lamppu köyhää huonetta. Poissa oli Liinan upea piironki peilinensä, ompelukone ja muhkea sänky. Sijaan oli saatu kömpelö perhesänky rääsyineen ja matkakirstu. Köyhyyden haju oli huoneessa pistävän kitkerä.

Pikku Erkki istui isänsä takana sängyssä itkien, jotta kyyneleet valuivat pitkin kalpeita poskia ja laihat kädet kurkottivat äitiä kohti. Silmät seurasivat äidin liikkeitä ja nyyhkytykset nytkäyttelivät pientä ruumista. Lastansa avuttomampana makasi Paavo sängyssä, hänkin katseillaan seuraten vaimoansa. Aino, äitinsä kuva, sinisilmäinen, pyöreä tytöntyllerö, unohti kaiken nähdessään maidon, leivän ja silakat arkunkannella. Molemmin käsin hän tarttui leipään, nakersi sen syrjää kun hiiri terävillä hampaillaan, puraisi silakan selkään ja ryyppäsi maitoa kannusta palan painimeksi.

— Voitko syödä, Paavo? sairas ravisti päätään.

Pikku Erkki sai hetken keikkua äidin käsivarrella askareita tehdessä, juotettiin maidolla, pistettiin leivänpala käteen ja kiedottiin uudestaan isän taakse sänkyyn.

— Nyt menen pesutupaan. Sieltä pilkoittivat valkeat; pyydän hiukan lämmintä vettä vaatteilleni, — sanoi Liina, keräten mytyn vaatteita kainaloonsa. Hän auttoi vielä Ainon sängyn jalkapäähän, missä tytön tila oli, ja lähti pesutupaan.

Siellä akat liikkuivat kuin haamut sakeassa höyryssä. Lempeällä hiljaisuudellaan oli Liina voittanut naapuriensa suosion, joten he mielellään auttoivat häntä kun niin sopi.

— Tuohan tänne myttysi niin hierotaan yksin väin, — sanoi Pärmäskä.

— Kyllähän minä ne itsekin — — taitaa tulla vaivaa — — olette väsyneitä jo itsekin, — eitti Liina.

— Ei ne kenenkään selkää katkaise. Itse taidat olla hyvinkin väsynyt. Annas elättää neljä henkeä vaimo-ihmisen tällaisena aikana, — sanoi suutarin vaimo.

— Eihän heissä suurta elättämistä ole. Paavo ei niin palaakaan ole syönyt moneen päivään. Lapset vähän kuluttavat, — puhui Liina jakaessaan vaatteet akoille.

— Voi, voi sentään, Liina, kun minä muistan sinut neljä vuotta sitten, kuinka korea olit; ja miten nyt saat laahustaa yöt ja päivät. —

— Siitä on niin pitkä aika. Olen melkein unohtanut entiset olemiset. Enhän minä jouda ajattelemaan tyttöaikaista elämääni. —

— Voi mun päiviäni, vai pitkä aika, neljä vuotta; vastahan sinulla on nenänpää, eikä ijänpää. Paljon on vielä edessäsi ja tällaistahan se on köyhän ihmisen elämä: yhtämittaista raatamista, väliin yön ja päivän kanssa. Toisinaan istu laiskana ja odota nälkäisellä vatsalla, mistä taas rahanpennin leiväksesi irti saisit. Vielähän sinun kelpaa kun on tehdas turvanasi ja vakinaista tuloa, — lohdutteli Pärmäskä.

— Eikä Paavokaan kauvaa elä, — sanoi suutarin vaimo.

— Jestas sentään, enhän minä häntä kuolemaan toivo! — huudahti Liina, vastenmielisyydestä hätkähtäen kuvaillessaan Paavoa ruumiina.

— Ei suinkaan siinä parantumisenkaan toivoa ole. Se mies kanssa on koettanut omasta ja muittenkin puolesta ja huonosti vaan kävi. Putosiko se siellä Helsingissä, vai mistä se verta alkoi sylkeä? — kysyi Pärmäskä.

— Putosi telineiltä. Ensin ei mitään tuntenut, eikä hoksannut tapaturma-apua aikanaan vaatia, tuli kotiin sieltä ja oli hiljainen, ei ollenkaan kuin ennen. Minun kävi kovin sääli ja kysyin usein, mikä häntä vaivasi. Hän jaksoi kuitenkin kolme ensimäistä vuotta maalailla; vasta tänä vuonna tuli turva sänkyyn. —

— Se on ollut riuska mies, sanonut suoraan herroille asiat ja kyllähän sen ymmärtää mikä siitä seuraa. Milläs köyhä oikeutta hankkii? — puhui Pärmäskä ojentaen pestyt vaatteet Liinalle.

Akat kahlasivat likomärkinä pihan poikki ja Liina kiipesi vinttiin vaatteitaan kuivuulle hajoittamaan. Jokainen askel oli kuin piiskanlyönti hänen heikolle selälleen. Alas tullessa pilkoitti valo hänen huoneensa ovenraosta. Se oli suuri helpotus pimeässä jännitetylle katseelle; mutta Liina huokasi: — palaa suotta lasten maatessa! —

Ovea avatessa sattui hänen katseensa Paavon luiseen leukaan ja nenään. — Kuinka teräväksi nenä olikin muuttunut ja harmaaksi, silmät vaipuivat kuoppiinsa ja siristivät oudosti luomiensa alta. —

— Paavo, — huudahti Liina säikähtyneenä.

— Liina, — kuiskasi sairas hapuillen kädellään peitteen päällä. Liina pani korvansa sairaan huulien eteen, pujotti kylmästä kangistuneen kätensä sairaan luiseen kouraan ja kuunteli heikkoa ääntä.

— Jäät leskeksi; älä jätä lapsia — — lapsia. — Ääni hävisi korinaan ja silmät avautuivat. — Lupaa, älä jätä! — sanoi hän nyt ääneensä.

Liina yritti irroittaa kättään, mutta sairaan sormet puristuivat lujasti kuin rautakoura hänen ranteensa ympärille. Vielä sanoi kuoleva selvästi: — Aino, Aino, palellut tyttöseni! — Sitten purskui verta suusta ja sieramista tukehuttaen kauan kärsineen. Liina auttoi kuolevaa mukavaan asentoon vasemmalla kädellään ja sulki hänen silmänsä yritettyään irroittaa käsivarttaan. Mutta joka kerta kun hän nykäisi rannettaan nytkähti kuolleen koko ruumis. Liinaa alkoi kammottaa ja hätäisenä hän yritti irroittaa noita kangistuvia sormia ranteestaan, lukien samalla rukouksia muististaan, tajuamatta omia sanojaan.

— Äiti, minä joitin! — huusi Aino itkuisella äänellä ja herätti Erkin. Molemmat lapset yltyivät ja Liina taisteli päästäkseen irti kuolleen kammottavasta kättelystä.

— Lapset, odottakaa, — puhui hän hätäisesti ja taivutteli yksitellen sormet irti ranteestaan. Vapaaksi päästyään juoksi hän suoraa päätä naapurinsa suutarin ovelle huutaen:

— Tulkaa, Paavo on kuollut! — Sitten hän otti lapset pois sängystä ja vei heidät suutarille. Hetken kuluttua oli suutarin vaimo kerännyt koko huonekunnan ruumista korjaamaan. Hänen virttä veisatessaan puettiin Paavo puhtaisiin ja nostettiin kovalle vuoteelleen laudoille. Näitten puuhien ohessa alkoi Liinaa värisyttää. Hänen hampaansa kalisivat, sillä pyykkituvassa kastuneet vaatteet kylmäsivät syömätöntä ruumista ja kammottava jännitys oli tyhjentänyt loputkin voimat. Uskovainen, hyvä suutarineukko lähetti hänet huoneeseensa maata. Liina otti Paavon makuuvaatteet ja riensi levolle. Kamalalta tuntui kääriytyä samoihin peitteisiin, joissa vielä oli jälkiä hyytyneestä verestä, mutta väsymys kahlehti vastenmielisyyden ja jäsenet hervahtivat lepoon.

— Mikä kolina se oli? Oliko hän pudonnut sängystään? Ei, hän seisoi sängyn vieressä vääntäen rannettaan irti Paavon kourasta. Voi, kuinka sitä pakottaa, pakottaa niin että päätä huimaa ja sydän kirvelee ja nuo silmät… Paavo, mitä sinä tahdot? — Älä jätä lapsia! — Paavo älä purista noin, päästä irti; minun ranteeni katkeaa, laske irti, minä rukoilen, laske! — — — Missä hän on? Suutarilla lämpöisessä. —

Uni hiipii uudestaan rauhaisena ja hyvänä virvoitellen väsynyttä. Mutta päivä on armoton. Se ajaa uusiin huoliin ja vaivoihin, vaatien vierimään virran mukana, pyörittämään kovanonnen ratasta, elämän aaltoillessa rikkaana ja vapaana hänen ohitsensa.

Mitä hän nyt tekisi? Hänellä ei ollut varaa haudata miestään. Lainaa ei saisi, sillä tavarat oli myöty ja syöty. Vaivaishoidolta saa, sanottiin, pitää vaan ilmoittaa ja pyytää itse. Kyllä sieltä annetaan ja miksi ei annettaisi? Olihan se heidän oma kassansa, johon kukin oli maksanut monta vuotta. Omaansa sieltä kukin pyysi.

Liina oli kuin kone, joka väännettäessä panee rattaansa liikkeelle. Odottihan Paavo laudallaan hautausta, vaivaishoidon hautausta.

Kaupungintalon raskas ovi narahti Liinan pelokkaana sitä avatessa.

— Rappusia ylös ja oikealle, — oli hänelle sanottu, — tuonne varmaankin, mistä kuuluu ääniä. —

— Sinä olet sellainen maailman mätä-pilkku koko ihminen, ja ellet tapojasi paranna viedään sinut pakkotyöhön, — huusi joku mies julmasti kiroten jatkoksi. Liinan piti sukkelasti vetää kätensä pois ovenrivasta ja juosta alas rappusia. — Ylöskö uudestaan? Ei tällä kertaa, ennen kadulla kerjään; minä kerjään, ehkä joku hyvä ihminen auttaa minua. — Taas ovi narahti Liinan astuessa kadulle ihmisvilinään harhailemaan heikkona ja viluisena ohuissa vaatteissa. Hän aikoi ojentaa kätensä vastaan tulevia, hienoja rouvia kohti ja pyytää almua, vaan ääni ei totellut. Kylminä vaelsivat ihmiset hänen ohitsensa, sivumennen ihaillen hänen kärsimysten kaunistamia silmiään.

— Ruveta puhuttelemaan outoa naista kadulla! Kuka tietää, mikä hulttio hän on, ja harvoin kukaan muuten kurjuuteen joutuu. —

Liina hoippui kotiinsa peläten ja paeten noita ihmisiä, joilta oli aikonut apua pyytää, turvasi köyhiin ystäviinsä, itki ja rukoili heitä vielä kerran auttamaan ja saattamaan Paavon hautaan. Eikä hänen turhaan tarvinnut pyytää. Paavo haudattiin kunnialla ja Liina sai lahjaksi mustan puvun itselleen ja lapsilleen.

Ruumis ja mieli juhlallisessa väsymyksessä istui hän suruhuoneessa. Muistot heräsivät horroksista poistaen nykyisyyden ja asettuen omistajansa tuomariksi. — Kyllä hän oli ollut sokea ottaessaan Paavon. Niin, vaan äitini kohtalo. Olihan Paavo reipas mies — — ahnas hauki ja onneton, niin onnettomia me olimme! Aku tuli liian myöhään ja Paavo oli armoton, julma — jestas, sentään, mitä mieleeni tulee! Eikö se ollut rikos kuollutta kohtaan? Kuka tiesi vaikka olisi vielä kuulemassa ajatukset tässä vieressä.

Jäätävät väreet risteilivät ruumiissa, sydän pysähtyi, kunnes paukahti uudestaan lujasti jyskyttämään ja kipeästi pakottamaan. Onnettomuudet, ihmisteni kovuudet, omat erehdykset, kaikki ne siinä ilkkuen nauroivat hänen heikkouttaan.

* * * * *

Liinan huone oli taas kalustettu. Akkunan edessä upeili pöytä puhtaine liinoinensa, täynnä kaikenlaista sälyä. Siinä oli punakantinen valokuva-alpumi, nelinurkkainen peili pienen lampun varassa, koreita paperikukkia hohtavassa lasimaljassa, kampoja, virsikirja, tuoksuva saippua, katekismus, lastenraamattu, postilla, "Aarniometsän tyttäret", "Berliinin pyöveli", "Montekriston kreivi" ja "Pariisin mysteeriot" rasvaisissa kansissa. Kuluneet kulmat osoittivat kirjojen olleen ahkerassa käytännössä. Likaisten tapettien rikkinäisyyttä peittivät kuvapaperit. Akkunan rumat, tummat puitteet peittyivät valkoisten verhojen taa. Miellyttävä lämmin tuoksahti tulijalle vastaan huoneeseen astuessa, sillä täällä asui pelkkiä naisia puhtaine elämäntapoineen. Liina oli ottanut vuokralaisikseen kaksi tehtaantyttöä saaden heiltä huoneensa vuokran. Muutenkin oli nyt toimeentulo helpompaa kuin Paavon aikana. Liina ei vaan ottanut reipastuakseen. Hänen suurissa sinisissä silmissään väikkyi samea katse ja ryhti oli entistäkin koukkuisempi. Liikkeitten velttous ja sieluton hymähdys todistivat elämään kyllästymistä ja toivottomuutta.

Aino hiipi öisin lähelle äitiään vetäen peiton päänsä päälle.

— Kuinka sinä noin teet, — kysyi äiti

— Minä pelkään, — kuiskasi lapsi.

— Mitä tyhjää pelkäät, — rauhoitti äiti, painaen lasta lähemmäksi itseään. Lapsen nukuttua tunsi hänkin pelon hiipivän yhä lähemmäksi, toimeentulon ja nälän pelon.

Ahtaat raha-ajat olivat pakottaneet tehtaita vähentämään työväkeä. Joukottain siirtyi työttömiä ja leivättömiä toisille seuduille, mutta joukottain jäi heitä kaupunkiin tarjoamaan työtänsä ala-arvoisesta hinnasta vaikeuttaen siten toistensa toimeentuloa. Jälelle jääneitä oli tehtaissakin vielä liian paljon, työtä ei riittänyt kylliksi; moni sai odottaa tyhjin käsin päiväkaudet. Poistua ei saanut, siitä oli sakko. Kuka voi sanoa millä hetkellä työtä tuotaisiin, menisi vielä hukkaan sekin pieni ansio. Kyllähän siinä työttömänä nököttäissä sattui mieleen kaikenlaista: katkeruus ja nöyryytys, uhka ja suru, nuo työttömän työmiehen tutut mielialat. Vaan eihän siinä muukaan auttanut, piti odottaa kärsivällisesti viikon loppuun saadakseen vähintäin neljä, enintäin kymmenkunnan markkaa. Minnekäs meni paremmilleen keskellä kylmää talvea.

Liina istui pieniruutuisen akkunan edessä pujotellen lankoja niisiin ja kaiteisiin, kasvavan tytön kera. Työ oli pian loppuun suoritettu. Kalvava pelko tämänkin niukan ansiolähteen kuivumisesta oli hänen seuralaisensa odotustuntien hitaasti madellessa päivällisaikaan ja iltaan. Häntä oli alkanut pistää rinnasta viime aikoina ja lyhyt, kuiva yskä hävisi kuulumattomiin koneitten kohinaan, saaden yhä uutta yllykettä tehtaan pölystä ja toivottomasta mielialasta. - Jos vielä joutuisi sairashuoneeseen ja lapset — — —! — Hän hytkähti; joku seisoi vieressä.

— Te olette kalpea kuin ruumis, — sanoi ystävällinen työnjohtaja. Liina ei vastannut.

— Teillä on paha, kuiva yskä, menkää lääkärille! —

Hieno puna elostutti säikähtäneen poskia; hän oli odottanut työnjohtajan sanovan: — Menkää pois, teitä ei ensi viikosta alkaen tarvita! —

Liina meni lääkärille; tehdashan sen maksoi.

— Kävelkää raittiissa ilmassa, syökää voimakasta ruokaa. Pian on kevät käsissä, ei tämä ole vaarallista, jos hoidatte itseänne, — sanoi tohtori.

— Hoitaisin itseäni! — myhähti Liina katkerasti itsekseen; — kuka sitten hoitaisi lapsiani, ja mistä minä sen voimakkaan ruuan ottaisin, kun täytyy määräseltä syödä kovaa leipää, että lapsille edes maitoon riittäisi, — ajatteli Liina kotiin astuessaan. Tuuli huuhteli värisevää vartaloa, mieltä karvasteli ja itku tuppasi tulemaan; mutta hän nieli kyyneleensä, karkoitti mielestään kurjuuden ja suunnitteli miten saisi riittämään tulot viikon menoihin. Sunnuntaisin hän aina oli istunut kotona. Eihän hänellä ollut kunnollisia vaatteita näyttäytyäkseen muitten joukossa. Nyt hän ymmärsi tehneensä väärin, puri pään viimeiseltäkin turhamaisuuden madolta ja meni lapsineen, rääsyineen puistoon. Raitis, keväinen ilma antoi voimia ja rohkeutta nuorelle vaimolle. Hän tunsi vähitellen vapautuvansa elämän raskaudesta, joka kaiken talvea oli kahlehtinut häntä, saanut rinnan kutistumaan ja selän köyristymään ja ilkamoiden iskenyt kyntensä uppiniskaisiin voimiin.

Näillä kävelyillään Liina näki kerran Annin hyvin puettuna, hattu päässä kuin minkäkin rouvan, seurassaan eräs herra. Liinan mielestä se mies oli pahannäköinen. Kuluneessa puvussa ja sairaan näköisenä ei hän millään muotoa tahtonut tulla huomatuksi, vaan väistyi syrjään. Akun hän myöskin tapasi, kerran puistossa istuessaan. Kyllä he ennenkin olivat sivuuttaneet toisiaan kaupungilla, mutta aina tervehdittyään jatkaneet matkaansa. Nyt tuli Aku hänen luokseen ja alkoi puhella kuin ennen, kertoen viettäneensä hurjaa elämää.

Eräänä sunnuntaina astui Aku Liinan kamariin, kainalossa suuri pussi ja käärö. Pussista ilmestyi vehnästä lasten suureksi riemuksi ja ystävyys heidän ja Akun välillä oli sidottu. Tyttöjen kaupungilla ollessa Liina nyt oli kamarinsa emäntä, hääräili kahvia punottavana kuin nuori tyttö, auringon ja takkavalkean kilvan huonetta lämmittäissä. Aku istui keijutuolissa tyytyväisenä ja tukevana uudessa herraskaisessa puvussaan. Huoneessa oli kevät ja sunnuntai.

— Toin sinullekin käärön, — sanoi Aku hämillään. — Nyt on huonot ajat. On minulla sentään hyvä palkka. —

Liina ei vastannut mitään, silitteli vaan Ainonsa päätä tuijottaen eteensä ja tuntien hurjaa halua heittäytyä Akun syliin, mutta hän oli kuin lattiaan kiinni naulattu.

— Joko sinä menet? — huudahti Liina, Akun ovea lähestyessä.

— Minä tulen ensi sunnuntaina puistoon, sinne missä viimeksi tapasimme, tiedäthän. —

Kyllähän Liina tiesi hetken ja paikan. Siinä olivat he pitkän ja pahan unen jälkeen heränneet ja kohdanneet taas toisensa.

Akun tuomassa mytyssä oli kymmenen markan seteli ja hamekangas. Liina neuloi itselleen puvun sunnuntaiksi. Kun pehmeä vaate kietoutui lämpöisenä hänen vartalolleen, hiipi mieltymys elämään ja onnenunelmat sydämeen. Vapaassa luonnossa haihtui painostava tunne, tukehutetut taipumukset heräsivät voimakkaina eloon vaatien kerrankin tunnustusta. Kovaäänisesti puhellen he kulkivat käsitysten puistossa ikäänkuin olisivat tahtoneet julki kuuluttaa sorrettua nuoruuden ja rakkauden mahtia. He olivat hetken onnelliset. Mutta äkkiä Liina muuttui umpimieliseksi.

— Mikä sinun on? — kysyi Aku.

— Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. —

— Älä sano niin. —

— Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa ja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä kylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua nykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän koskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin puolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes ruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan ponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos hetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen näännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia raukkoja kuin minäkin! —

— Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään pidä? —

— Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin, varsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: — älä jätä lapsia, ja se huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin sanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. —

— No, mutta — —! —

— Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan lapsia kuolemaan? —

— Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne ovat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät. Kyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan taivaanvaltakuntaa lisäisi. —

— Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin ne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen kaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin onnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin, että sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. —

— No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä… vaan kaihan nuo elättääkin jaksetaan. — Akun tukeva käsi kietoutui väsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän lämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne sulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana tuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan kuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:

— Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille vaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys ainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, kun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen… Jaa, tämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa kyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja nukkua — — nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan hyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni voisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja minä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen ja minä kauhistun muistoasi! —

— Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole koskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? —

— En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole ollut aikaa sellaiseen. —

— Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä saa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän surkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin harppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa. Minäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole sama kuin neljä vuotta sitten. —

— Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa — voi, mitä minä sanon, muutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. — — Neljä vuotta on tosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja epäilen kaikkea, sinuakin! — sanoi Liina masentuneena.

* * * * *

Akun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi täydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan harvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä lohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja paikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa hiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen varaa.

Ruskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla tanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien haahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet, joita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki sai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen ja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän astua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä valkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut; mutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta taivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä heittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi tyhjäksi jäänyttä sydäntä?

Kuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi häntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa, Paavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä vieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.

Ijäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan mielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä voidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut tähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa juoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja keskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet kahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.

Jumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan valonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään Korkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt Jumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä aikuisenakaan selvinnyt.

Toverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan. Ne olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran yllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.

Aku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään loukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin työstä.

Liina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä kesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin sanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja elänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; — tulkoon ja olkoon vaikka mikä! —

Vasta sitten kun hän yksin istui Ainonsa kera Akun lähdettyä Helsinkiin työnhakuun, tuli vanha elämänmurhe takaisin. Yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli sai: kirjoittaa, tyhjentää sydämensä Akulle.

3 p. Syysk.

"Rakas Aku.

Kummastelet kai, että minä näin pitkiä kirjeitä kyhään. Onhan minulla iltaisin hyvää aikaa, kun työstä päästään jo kolmelta.

Kerronpa sinulle eileniltaisesta lystistämme. Olimme, näes, Aino ja minä iltamassa. Siellä eräs herra levitteli aatemaailmoita meille, köyhälle työväelle. Ehkä ne muut olivat viisaampia, vaan minä en paljoa käsittänyt hänen puheestaan. Yksi asia minua kuitenkin harmitti, kun hän puhui yksimielisyydestä ja kestävyydestä ja yhteenliittymisestä. Kyllähän hänen on hyvä puhua. Hänellä on kaunis koti ja onnellinen vaimo, terveet ja siistit lapset vastassaan, kun hän kotiin tulee, rikkaita ja mahtavia sukulaisia, jotka auttavat, kun tarvitaan. Hänen on tosiaan helppo olla yhteenliittynyt.

Vaan mitä voitti Paavo? Hän hääräsi yhdistyksissä ja oli 'yhteenliittynyt', ajettiin pois työstä, sairastui työssä vahingoittuneena, eikä kukaan korviansa nostanut. Kaikki tuollainen puhe on jaaritusta, kun ei kuitenkaan tehdä niinkuin puhutaan.

Eiväthän puut huutaen metsästä kaadu, ellei niitä hakata!

En minä jaksanut seurata hänen viisastelujaan. Ajatukseni harhailivat kaukana sinun luonasi; käsivartesi luja puristus tuntui vieläkin vartalollani ja sydäntäni särki eron katkeruus. Olenhan minä nyt kuolleen ja elävän leski. Ties, tapaammeko milloinkaan!

Juolahti kuitenkin mieleeni kuullessani sanan 'yhteenliittymys': — mitä, jos menisi hänen rouvansa luo neuvoa kysymään ja apua pyytämään, niin, sitä yhteenliittymystä! Mitähän tuo sanoisi? Katsoisi kai ylpeästi kuin ne rouvat kadulla, silloin kun minä olin niin kurja ja aijoin pyytää heidän apuansa. Ei, maar, yksin se on talvi taas kestettävä. Katkeraksi näistä puheista vaan käy.

Sitten hän vielä sanoi olevan kyllin työtä maanviljelemisessä; silloin minun sydämeni sävähti: se olisi ihanaa, voi kuinka raataisin, kun vaan saisin olla Akuni kanssa! Minä katsoin sitä miestä ja sydämeni ovi loiskahti lukkoon, aivankuin olisi kivi sitä vastaan heitetty. Ymmärsin, että kaikki tuo oli puhetta vain. Ei mitään minua ja sinua varten.

En tiedä olinko odottanut jotakin lohdutusta tai apua omassa asemassani; kovin oudolta vaan tuntui, kun hän lopetti, enkä minä ollut saanut mitään itselleni. Ehkei hän tarkoittanutkaan minun laisiani ihmisiä, vaan niitä mahtavia, joita Paavo ennen sanoi työväen kermaksi. Minä ja minun laiseni saavat toistaiseksi vaeltaa hiljaista polkua, laitakaupungin loassa.

Oi, oi, oikeinhan minä osaan saarnata enkä kuitenkaan välitä niistä asioista. Mitä ne minuun kuuluu, mitättömään yksinäiseen vaimoon!

Syksy on käynyt kovin sameaksi ja minua väsyttää ja nukuttaa niin surkeasti. Aavistan jotakin, vaan en sano varmaan. Ehdimmehän vielä vihillekin. Marraskuussa tulee vuosi umpeen.

Kamarissamme on turvallista. Kuinka sinä olitkin minulle hyvä!

Liinasi."

H:ssä 15 p. Syysk.

"Oma Liinani!

Sinun kirjeesi saa minut murheelliselle mielelle, vaikka kerrot niissä eläväsi rauhassa ja turvassa. Ajattelen, näes, omia pahoja töitäni. Olisihan minun pitänyt pysyä siivona miehenä, vaan sepä ei näytä olevankaan minun vallassani. Siellä jo sekoitin itseni sen päiväiseen pyykkiin. Ne miehet, senkin roikaleet, puhuivat isästäni ja valittivat työnjohtajalle, kun heille sydämistyin. Ei ole toveruutta eikä sitä yhteenliittymystä, josta sinä kerroit. On sitä sentään pullon ääressä. Täällä olen kyllä joutunut juomaveikkojen pariin majataloissa ollessani. Olen kuitenkin jaksanut pysyä humaltumatta. Ainahan sitä tyrkytetään ja tuodaan ihan nenän alle ja parjataan jos joksikin, ellei ota.

Sinua on ollut ikäväni. Ihan itku tuppaa miehisen miehen. Yöni ovat vallan kamalat. Kurjasti, hyvin kurjasti olen sinua kohtaan menetellyt. Mutta helkkarissa, kaihan tästä kerran selviää! Jos sinun olisi niinkuin luulet, niin älä työlästy. Ethän sinä ole mikä tahansa tyttö, vaan minun vaimoni. Ja kyllä se pappikin vielä ehtii ammenen sanoa.

Paperi on hiukan rasvasta. En raaskinut ostaa oikeata. Tässä lähetän sinulle viisi markkaa.

Eihän täällä elämä hääviä ole, vaan luilla se koirakin paraiten elää ja ulkosalla haukkuen.

Voi'os hyvin, eläkä sure.

Akusi."

— — — 5 p. lokak.

"Rakas Aku!

En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin, vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan olet odottanutkin kirjettä.

Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja iltamassa.

Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää, eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin, jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.

Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii. Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan. — — Jestas sentään mitä kirjoitan, — vaan sinä et usko, kuinka selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni, vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni, joka vaanii ja etsiskelee.

Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en ole ennen näin rakastanutkaan.

Liinasi."

H:ssä lokak. 20 p.

"Rakas Liina!

Olen nyt saanut paikan konepajassa; työhön menen vasta kahden viikon päästä. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ennemmin elämästäni, sillä se on ollut hyvin hurjaa. Paremman toivossa uskallan nyt kertoa, että asun kapakassa. Tiedäthän mitä se on. Ja minä olen jonkinlainen poliisi, ulosheittäjä. Täällä juodaan, syödään ja mässätään. Ei ole yön eikä päivän lepoa. Pois täältä pyrin, muu toistaiseksi täytyy koiran pysyä kahleissaan. Jotta et pelkäisi minun hurjistelevan, kerron sinulle miten tänne jouduin.

Olen ollut halkojen kantajana ja pinoojana, seurannut kuormia ja pyytänyt saada heittää sisään niitä ja pinota alustoihin. Hakkuu olisi ollut tuottavampaa, vaan eihän minulla ollut aseita. Toissa päivänä tarjosi eräs mies minulle kirveen ja sahan lainaksi maksua vastaan. Sain työtä ja aika olikin, sillä vatsa oli tyhjä, eikä taskussa penniäkään. Illalla hoipertelin herrasväen kyökkiin, pyysin neljää markkaa; olinhan hakannut ainakin sylen. Herra ei tahtonut antaa mitään ennenkuin kaikki oli hakattu; voisinhan jättää loput hakkaamatta. Minua harmitti niin että kirveli; piian hyvät illallisruuat ärsyttivät ruokahaluani, olin jo vähällä sanoa, että minun oli nälkä. Mutta herran ylpeä katse, joka tarkoitti pukuani, sillä työvaatteeni olin myynyt, harmitti minua ja nälän kouristaessa luikin tieheni. Aamulla aikaisin aloin paukuttaa. Ties, liekö piika arvannut tilani, vai tahtoiko muuten mielitellä; hän toi minulle suuren kupin kahvia ja aika kämpäleen pullaa. Sillä elin sen päivän ja hakkasin halkoja. Illan suussa alkoi taas kamala nälkä polttaa sisuksiani ja heikkoudesta polvet löivät loukkua. Alustassa oli orrella roikkumassa raaka lehmän reisi. Veistin siitä viipaleen, mutta minua hävetti niin sikamaisesti. Olinhan kuin koira tuon ylpeän herran alustassa, söin varastettua, raakaa lihaa. Hyi, minä syljin ja inhosin itseäni, olin surkeasti alentunut mielestäni. En voinut lähteäkään, sillä puita oli vähän jälellä ja mistä olisin rahaa saanut? Kerjäämään en olisi mennyt. Purin siis hammasta ja hakkasin ja sain rahat. Aseitten omistaja tuli jo portilla vastaani peläten häviäväni hänen omaisuutensa kera. Kerroin hänelle nälästäni.

— No, siitä taudista pääset meillä, tule pois!

— Hän asui kellarikerroksessa, missä akka pitää ruokavieraita ja hiisi tietää, mitä vieraita. Miehiä on täällä kuin puuroa ja olutpulloja myös. Täällä kyllä veikkoja ollaan. Kai arvaat tämän elämän maun. Eräs vanha seppä renttuelee täällä aina ja hänellä näyttää olevan paha silmä minuun. Hänet lienee erotettu pajasta ja minä luulen päässeeni sijaan. Täytyy varoa sitä roikaletta.

Kahden viikon päästä! Sydämeni lyö rajusti sitä ajatellessa; silloin tulet luokseni. Elä hyvässä toivossa!…

Akusi."

Kirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa muodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. — Ei, vielä tänä päivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä kapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla mennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. — Vaan rahaa ei ollut, eikä paperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa sattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta. Parasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän odotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin ei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin kului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan turhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja kerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi miestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs Aku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella lempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi heidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien heidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.

Kaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat varovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja pettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa niiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan saivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja viimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen, ei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä usvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja Liina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui ilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.

H:ssä marrask. 18 p.

"Rakas Liinani!

En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun? Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi ja selvittää.

En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on tapahtunut:

Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei… no, olkoon, sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina, muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.

Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä. Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään, kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.

Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu olevan huonona.

Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! — Silloin puristui nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta, että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.

Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi. Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni? Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo: työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu. Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat; sinulle yksin olen väärin mitannut.

Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!

Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni, ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa houkutellut.

Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä pimeyteen. Se on toivoni.

Akusi."

Luettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein. Siinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina sieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti palavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä takaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.

Aika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana uhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa päivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla kuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä heijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa häämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja — — häpeäksi. Voi, mitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea oli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään. Ihmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia sanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin häitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina oli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat viimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä tahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi syömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen elämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. — Tulkoon mitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa ja silloin… Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! — Nämä ajatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon luokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien haihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein nauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli matonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä ehkä lentää hänestä näin jonnekin… Siunatkoon sentään, minä tulen varmaan hulluksi, — sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat nyt peloittaa.

Eräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle katselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista heijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen huuhdellessa hänen kuumaa otsaansa. Joku pysähtyi hänen kohdalleen. Liina kääntyi äkkiä outoon herraan päin. — Saanko tulla neitiä saattamaan? — sanoi vieras, ja mustien silmien ilkeä katse puistatti Liinaa. Hän inhosi niin tuota miestä, että vapisi kiukusta ja häpeästä ja sylkäsi roistoa vasten naamaa. Outo kääntyi pois kiroillen ja Liina purskahti itkuun, kiirehti kotiinsa ja heittäytyi rappusille rennoksi ja itki, — itki hiljaa sydämen kyllyydestä; kyyneleet tulvivat lähteistänsä. — Hän ei siis sentään ollut huono, ei ilkeä, eikä inhottava kuten tuo herra. Nyt hän uskaltaisi kertoa tytöille, asuintovereilleen kaikki ja pyytää heitä jäämään luokseen. — Itkuisena hän tuoksahti huoneeseen herättäen tytöt oudolla vilkkaudellaan, nyyhkytysten lomassa puhuen:

— Hyvät tytöt, älkää jättäkö minua, älkää luulko huonoksi. Kun Aku tulee, menemme naimisiin ja… jos kuolisin tai ellei hän pian tulisi, niin ettehän jätä? Jos te halveksitte, niin muutkin ja Ainokin saisi vielä kuulla ja kärsiä! — Molemmat tytöt itkivät vuoteissansa.

— Emmehän ole aikoneetkaan muuttaa. Kaihan se Aku tulee, kun joutuu. Älä nyt noin itke. Monet saavat kärsiä paljon pahempaa. Ethän sinä ole ensimmäinen etkä viimeinenkään, jolle tällaista tapahtuu. —

— Sinun pitää jäädä kotiin lepäämään huomenna, — sanoi toinen tyttö; — olet pelkkä luu ja nahka, eihän hevonenkaan sellaisena myötäistä raatamista kestä! —

— Ja nyt pannaan maata, — sanoi toinen haukotellen.

Liina makasi seuraavan päivän, eikä ollut sittenkään ylös yrittämistä. Tytöt hoitelivat häntä ja Ainoa; mutta sairautta kesti yhä vaan ja lopuksi täytyi turvautua vaivaisapuun.

* * * * *

Eräänä päivänä tuli kaksi herrasmiestä Liinan luo. Toinen, jyrkän näköinen, katseli vilkkuvin silmin huonetta ja Liinaa, kysyi tahtoisiko Liina antaa lapsensa kasvatiksi. Liina tuijotti häneen suurilla silmillään pitkään. — Missä hän lie nähnyt tuon miehen?

— Täytyykö minun? — kysyi hän toiselta herralta, joka oli vaivaishoidon esimies.

— Ei, — sanoi tämä, — mutta pitäähän teidän suoda lapsellenne onni päästä parempien ihmisten hoitoon, sillä eihän teistä taida olla hoitajaksi. —

— Ei nyt, mutta kun paranen. —

— Kuinka sitä voitte tietää. Kun on noin huonona, niin pitäisi jo kuolemaansakin ajatella ja suoda lapsellensa onni, jota ei itse mitenkään hänelle voi toimittaa, — sanoi esimies.

Liina kävi kalmankarvaiseksi.

— Minä, minä en anna! — huudahti hän kohoutuen istumaan, mutta selästä riipasi niin, että luuhistui takaisin vuoteelleen.

— Kas, niin, älkää suotta estelkö. Tämä herra on asioitsija Hile ja hänen rouvansa tahtoisi kovin mielellään teidän tyttärenne. — Liina veti sängyn vieressä seisovaa Ainoa luokseen syleilläkseen häntä ja suojatakseen, mutta hänen kätensä vaipuivat ja lapsi lujui takaisin lattialle.

— Minä en voi suostua, mutta te viette hänet kuitenkin. Viekää ja hoitakaa paremmin. Minä en jak-sa, — ja Liina vaipui tajuttomana vuoteelleen.

Miehet katsoivat neuvottomina toisiinsa. Mutta kun Liina jälleen henkäsi, tarttui Hile Ainon käteen ja vei hänet pois.

Esimies jätti Liinalle rahaa ja lähti hänkin.

Liina tajusi nyt ensi kerran mitä Paavo oli tarkoittanut sanoillaan: — älä jätä lapsia! — Hän oli jättänyt lapset antaessaan elämänsä toiselle. — Oi, hyvä Jumala, rankaise minua, mutta säästä lastani! —

Pikku Ainon uusi koti ei ollutkaan kaukana. Punaposkisena hän sipsutteli vieraan herran taluttamana hyvän rouvan luo, joka pihalla oli häntä joskus puhutellut ja antanut pullaa. Rouva avasi hänelle oven ja otti syliinsä, ja kissakin oli siellä. Vasta illalla maata pannessa tuli äitiä ikävä.

— Minä menen totiin, äitini vieleen, — nyyhki hän, uinahtaen kesken surujaan rouvan seisoessa vuoteen vieressä.

— Äitinsä ilkielävänä. Liina, ihan kuin Liina. Näin maailmassa toisinaan käy; ei rakkaus aina elätä. No, Hile, mikä jalouden puuska sinun sisälläsi nyt myllertää? Toithan lapsen minulle kuin hyvä paimen karitsan. —

— Itsehän tahdoit. —

— Niinkö sinä minun tahdoistani välittäisit, ellei oma sisusi myöten anna. —

— Älä toru, kun lelun sait. Lasia se raukka voi olla niinkuin äitinsäkin. Kas tota, älä nyt töllötä! Olethan sinä äiti ja minä isä. Huomenna on jo kaikki laillisessa kunnossa, hi, hi! — nauroi Hile kaupungille lähteissään.

Annia, Hileen vaimoa, tämä miehen käytös ihmetytti kovin, sillä ei tämä nyt ollut hänen tapaistaan.

Nukkuvan lapsen suloiset kasvot viehättivät Annin muistelemaan entisiä asioita. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti Liinan luota raivoissaan ja häpeissään, onnettomana ja kostonhimoisena. Aika ja Liinan onnettomuus olivat lauhduttaneet hänen vihansa, vaikka hyljätty rakkaus vieläkin kirveli hänen sydäntänsä. — Miksi Aku takertuikin Liinaan? Tuohon uhrilampaaseen, jonka onnettomuus veti kaikki mukaansa! Jos hän, Anni, olisi Akun saanut! —

Pikku Ainon makuuhuone oli pieni, siisti keittiö ja sen takana oli kamari, jossa Anni ja Hile nukkuivat. Hile viipyi kauan ulkona ja Annilla oli hyvää aikaa tottua siihen, että Liinan lapsi oli nyt hänen kasvattinsa. Miksi Hile oli nyt niin auliisti myöntynyt hänen, puoleksi leikillä tekemäänsä ehdotukseen ottaa vieras lapsi hoitoonsa, sitä hän ei käsittänyt. Hile, joka oli tyly, itsekäs, eikä kammonnut pahimpiakaan koukkuja asioissaan, oli nyt kiltisti tuonut tyttösen kotiinsa.

— Nyt on kaikki järjestetty, — sanoi Hile seuraavana päivänä. — Tänään saat viedä tytön lääkärille tarkastettavaksi. —

— Että onko se lasivauva, vai mitä meinaat? —

— Vaikka vaan senkin vuoksi, taikka oikeastaan henkivakuutuksen vuoksi. —

— Joko sinä sen mamsellin myötäjäisiäkin ajattelet. Kovinpa oletkin isällinen, — nauroi Anni herttaisesti.

— Et tarvitse puhua äidin sairaudesta ja heikkoudesta, se kallistaisi maksuja, — selitti Hile vilkaisten sivulta vaimoaan ja sitten tähystäen kissan kanssa leikkivää tyttöä kylmällä, häijyllä katseella. Anni sattui huomaamaan sen ja hätkähtäen hän huudahti:

— Sanon sinulle heti: lapsi on minun turvissani. Älä yritä mitään koukkuja. Jätä ne kerrankin! —

Hile astui kamariin ja heitti oven kolauksella lukkoon.

Aino, joka nyppi perunasta kuoria pudotellen niitä kissalle, pieni suu töröllään, alkoi itkeä ja hapuili ovea.

— Minne sinä nyt? —

— Äitini tytö. —

— Pysy kauniisti täällä! — ärjäsi Anni, jonka suuttumus ei vielä asettunut ja heitti tytön kädestä sängyn luo. Aino, ennestäänkin tottunut vieraan käden kovaan pitelyyn äidin työssä ollessa, ei enempää peljästynyt, leikki kissan kanssa ja kodistui vähitellen.

— Sinulla on sellaiset rääsyt päälläsi, ettei kehtaa minnekkään viedä. Pysy siivolla täällä, niin käyn ostamassa vaatteita, — sanoi Anni tavallisella jyrkällä tavallaan, aavistamatta niissä vähääkään epäystävällisyyttä piilevän. Mutta kun lapsi oli illalla puettu kauniiseen paitaan, pesty puhtaaksi ja makasi siistissä vuoteessaan, huomasi Anni ensi kerran sanojensa jyrkkyyden, hiljensi äänensä ja puhui lempeämmin. Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki: Itä meilän olet taivaitta, pyhitty olkoon nimet. —

— Sano: pyhitetty olkoon sinun nimesi, — varotti Anni.

— Minunko nimeni? —

— Vaikka sinunkin. Lue nyt lyhyt siunaus ja nuku. —

— Lyhyt tiunas ja nutu, — sopersi lapsi Annin nauraessa.

— Tahtoitin äitiä halia, — sanoi Aino, hetken ääneti oltuaan.

— Minä olen äitisi; etkö minua tahtoisi halia! — sanoi Anni painuen lähemmäksi, vaan tyttö veti suunsa mutruun, siirtyi poispäin eikä liikahtanut. — Äitiä halitin, — sanoi hän vaan itsepäisesti.

— Sinä olet sellainen itsepäinen pässi kuin äitisikin. Kas niin, peiton alle! — huudahti Anni kärsimättömästi. Hetken päästä kuului nyyhkytystä:

— Äitin tytö menitin. —

— Ellet nyt ole hiljaa, niin tukistan ja piiskaan! — huusi Anni, suuttuneena mennen lapsen luo ja uhaten häntä kädellään. Aino nousi äkkiä istumaan ja tuijotti häneen pelokkain silmin. Annin käsi vaipui, tuntui kuin joku olisi nykäissyt häntä käsivarresta. — Liinako katseli lapsen silmillä? —

— Älä itke, Aino, saat nuken. Katsos, eihän sekään itke, painaa silmät kiinni noin. Paina sinäkin! — Anni taivutteli häntä hellyydellä, jonka lapsen oma sulous ja avuttomuus vähitellen istutti korskeaan naiseen.

Illalla Anni kertoi miehelleen Liinasta tuntien kiitollisuutta miestään kohtaan hänen ihmistymisestään, niinkuin hän luuli.

— Kyllähän sinulla ystäviä sitten olikin! — hymähti Hile halveksuvasti.

— Vai on se niin merkillistä sinusta? Olinhan minä piian hameissa, silloin kuin sinä nait minut herra asioitsijan housuissa; mutta nyt onkin tapa sellainen, että moni piika puhdistaa likaisen herran tahraiset vaatteet, vaan mikään herra ei tee sitä palvelusta piialle. Pikemmin sysää senkaltaiset lokaan, jos vaan ylettyy. Älä sinä puhu halveksuen minun ystävistäni; sinun ystäväsi istuvat Kakolassa! — puhui Anni suuttuneena.

— No, joko nyt taas tuo vanha jaaritus? Minkä minä sille mahdan, että tuhmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin. —

— Tuhmia he kyllä olivat, kun eivät osanneet koukutella itseään irti satimesta, vaan pelkäsivät, raukat, sielunsa lentävän avatusta uunista suoraa päätä sen sarvellisen haltuun! — nauroi Anni, mutta vaikeni äkkiä, sillä Hile seisoi nyrkki kohollaan hänen edessään.

— Ellet kitaasi tuki, niin…! —

— Lyö, — sanoi Anni murtuneella äänellä, ylpeästi silmäillen miestään, seisoessaan hänen edessään. — Sinulla on siihen oikeus ja tilaisuus. Enhän minä ole ostanut sikaa säkissä. Olethan sinä tehnyt minusta rouvan ja nyt on meillä tytärkin. Olemme kunniallinen perhe, vaan sinun takkisi kaipaa vielä harjaamista. Varo koukkuja! —

Hile katsoa muljautti pahasti vaimoonsa, vaan ei sanonut mitään.

Pikku Ainon päivät kuluivat jotakuinkin, vaan yöt…! Silloin hän usein värisi vilusta peiton siirryttyä syrjään ja akkunan hohkaessa kylmää hänen sänkynsä jalkopäässä. Silloin hän aina kauan huuteli äitiä; mutta kun ei kukaan kuullut, nousi lapsi ylös, hapuili suljettua kamarin ovea, jota ei saanut auki. Anni kuuli, kuinka Aino huuteli peloissaan hiljaisella äänellä: — Äitii, minun on tylmä, minä peltään, avaa ovi! — Anni ei useinkaan raaskinnut jättää lämmintä vuodettaan noustakseen kylmälle lattialle. — Olihan tyttö opetettava pysymään yöllä hiljaa. —

Eräänä yönä kuu paistoi suoraan hänen vuoteelleen ja jotakin kylmää liikkui hänen kasvoillaan. Aino oli hiipinyt hänen luokseen ja tuijotti suurin silmin sopertaen: — Minä peltään! — Annia kiukutti tämä tällainen yön rauhattomuus ja hän hyppäsi vuoteeltaan ja riepoitti lapsen keittiöön.

— Onpa nyt ilmeinen ihme, ellei sinulta yöllä rauhaa saa! — ja luudantyvellä hän löi pelosta ja vilusta värisevää lasta. Nukkuihan Aino siten lämmitettynä, itkusta ja tuskasta uupuneena. Lapsi oli tottumaton yöllä kylmässä makaamaan, sillä äidin huone oli aina ollut lämmin. Hän sai kuumeen eikä jaksanut aamulla nousta, vaikka kissa teki lattialla temppuja, jotta sille piti nauraa ja "äititäti", joksi Aino Annia nimitti, paistoi lättyjä.

— Onko Aino kipeä? — kysyi Hile.

— Kuumahan se tuntuu olevan kuin kekäle, — sanoi Anni levottomana katuen yöllistä suuttumustaan. — Ole sinä kotona, minä käyn tohtorilta kysymässä ja tuon lääkkeitä, — sanoi Anni, ennen lähtöään tunnustaen Ainon polttavaa otsaa. Kaunis se lapsi oli kuin Herran enkeli; oikein tuli vedet silmiin sitä katsellessa ja sydän täyttyi lempeydellä.

Anni viipyi kauan poissa. Hile astui kiivain askelin huoneensa lattialla, huitoen käsillään ja heitellen niitä kuin kellon heiluria, pyörähti väliin Ainon vuoteen viereen ja taas takaisin; mutta äkkiä hän pysähtyi lapsen sängynpäähän, sysäsi akkunan auki ja veti peiton pois lapselta, kiiluvin silmin seuraten sairaan saamattomia yrityksiä vetää peittoa takaisin.

Raitis pakkanen kietoi pienokaisen kylmään syliinsä, ahnaasti suudellen hänen hohtavia poskiaan, kuumia huuliaan, hapuilevia käsiään ja joka jäsentään, kunnes sinertävä kalpeus ja koko ruumiin täristys ilmaisivat julmurille hänen tarkoituksensa saavutetuksi. Hän sulki hitaasti akkunan ja peitti Ainon. Samassa kuului ulkoa kolinaa ja Anni tuli kotiin.

— Jestas, kuinka siellä on kylmä, — puhui Anni, kiireesti riisuen päällysnuttunsa ja asettaen lääkkeet pöydälle. Hän ei heti kylmästä tultuaan huomannut huoneen viileyttä. — Hui, ihan päälakea karmii ja otsaa pakottaa, eikä täälläkään lämmin ole. Aino, kultaseni, kuinka onkaan… lapsi, sinähän olet kylmä kuin leikattu kala ja täriset. Taivas varjelkoon, mikä sinun on? Hile, tuohan pian minun peittoni! Kas noin, kiedotaan ja viedään äititädin sänkyyn. Siellä on lämmin ja sitten saat lääkettä. — Anni kääri lapsen huolellisesti pehmeään vuoteeseensa.

Hile vilkkui sivulta lähennellen ovea, puki sukkelaan turkin ylleen ja meni ulos.

Annia hyristytti. Hän ihmetteli huoneen kylmyyttä ja koitti eteisen ovea. Olihan se lukossa ja pellit kaikkialla kiinni ja hellakin oli ihan kuuma ja kamarin uuni lämmin. Hän piteli Ainon vaatteita siivotakseen vuodetta. Vaatteet olivat jääkylmät vaikkei hän sitä äsken tuntenut kylmiin käsiinsä. Katse sattui epäilevänä akkunaan. Lumi oli pyyhkäisty pois ulkolaudalta. — Akkuna on ollut auki! — huudahti Anna ehdottomasti. — Se konna, se julmuri! Taivas armahtakoon meitä! Minä aasi kun jätin hänet yksin lapsen kanssa. — Annia pöyristytti. — Vaan mikä on syy? Ilman se ei sentään! Jos Aino nyt kuolee! —

Aino yskäsi. Se oli kuin vasaranlyönti Annin sydämelle. Sukkelasti hän juoksi lapsen luo, antoi lääkkeitä ja puhui ystävällisiä sanoja, vaan ne eivät voineet elvyttää pakkasen puremaa, hentoa ruumista. Se oli kuin kukka, jonka elonnesteet kylmyys on jäädyttänyt; se säilytti jonkun aikaa värinsä ja muotonsa ja raukesi sitten värittömänä, muodottomana multaan. Aino oli nyt kuuma uudestaan, mutta pieni ruumis nytkähteli, kädet ja jalat kangistuivat, suloiset kasvot vääntyivät.

Lapsen avuttomuus viilsi Annin sydäntä ja äkkiä hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen, peitteli ja silitteli: — Voi sinua pikkuinen enkeli, sinä tulit susien luolaan. Minäkin kurja sinua löin. Oi, hyvä Jumala, armahda minua tämä kerta. Oi, älä rankaise minua tämän lapsen kuolemalla. Hyvä Jumala, olinhan minä kova, kun en ottanut värisevää lasta syliini, en lämmittänyt vuoteessani, en hyväillyt. Oi, minä en tehnyt niin. Minä olen kurja ihminen. Rankaise minua, mutta säästä lasta, viatonta lasta, Liinan lasta! Hän on ollut hyvä, aina hyvä! —

Hiukan tyynnyttyään lähetti hän naapurin hakemaan lääkäriä.

— Lapsella on vetotauti, ennen iltaa, on hän lopussa, — sanoi lääkäri…

— Kuolee, kuolee kuitenkin, vaikka — — — Niin, eihän Anni itsekään tiennyt, miksi ei lapsi saisi kuolla. Vähitellen hänelle vasta selvisi ettei hänellä ollut varmaa toivoa, eikä niin lujaa uskoakaan, että hetkeksikään olisi voinut vakuuttaa itselleen vakaumuksella rukoilleensa. Se oli vaan hätähuuto, joka tyhjiin kaikui.

Koko hänen entinen varmuutensa oli mennyt ja nöyränä hän hoiteli kuolevaa pienokaista, lääkärin määräysten mukaan. Illalla Aino sammui, nukkui kovat tuskat kestettyään Annin syliin.

Illalla Hilekin tuli kotiin. Anni inhosi ja pelkäsi miestään ja päätti lapsen hautajaisten jälkeen heti lähteä hänen luotaan. Minne? Sitä ei tiennyt, mutta pois hänen täytyi; ilma ympärillä oli kuin rutto.

Hile vietti yönsä keittiössä ja Anni kuolleen lapsen kera kamarissa. Hän oli nyt jälleen voittanut entisen rohkeutensa ja valvoi kiihkoisella rakkaudella kuolemassa omakseen saamaansa lasta, jonka arvoa hän ei eläessä tuntenut. Annin piti niinkuin jokaisen naisen nähdä vaivaa ja tuntea tuskaa, voidakseen lapsen rakkaana vetää povelleen. Ensikerran tunkeutui epäitsekäs, jalostava rakkaus hänen sydämeensä, taivuttamaan korskean luonteen hellyyteen ja pelastamaan hänet kovuuden uhriksi joutumasta.

Kaikki oli ohitse. Anni palasi hautausmaalta pienokaista saattamasta. Hile oli tahtonut ajaa hänen kanssaan ja ottaa pienen arkun syliinsä, vaan Anni oli kieltäytynyt istumasta samaan rekeen. Hile jäi pois koko saatosta.

Anni riensi kotiin tultuaan keräämään tavaroitaan, miettien kaiken aikaa, minkä vuoksi Hile sen oli tehnyt, kun hän pöydällä huomasi Ainon henkivakuutuspaperit, joita hänen miehensä oli pidellyt. Silloin hänelle selvisi juonen kamaluus.

— Sen olisi siis pitänyt tapahtua tavalla taikka toisella, — myönsi hän nyt itselleen yhä jouduttaen tavaroitaan kasaan.

— Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten noita hynttyitäsi keräilet? —

— Minä en voi olla täällä kauempaa, menen ennen vaikka minne! —

— Minäpä tuotan sinut poliisilla takaisin. —

— Sinäkö minut poliisilla? Sinä, joka pakkasella murhasit lapsen! Julkeatko sinä puhua minulle poliisista? — Annin silmät säkenöivät suuttumuksesta ja ääni värähteli inhosta hänen komean vartalonsa ojentuessa suoraksi ja ylpeäksi. Hile väänteli itseään tuijottaen lattiaan kasvot harmaina ja roteva vartalo kokoon luuhistuneena.

— Sinä, sinä — — — — julkeasti valehtelet. Näes, — — — kun sinä, kun tulit — — — Ei, vaan kun sinä itse illalla, silloin yöllä, muistatkos, löit sitä! Niin, sinäpä juuri löit. Jos sen kuka tappoi, niin sinä se tapoit! Kas kuinka onkin huono muisti, kun on oma synti… Vai minä tapoin? Sinä, sinä häntä löit, en minä! — Hile reuhtoi ja osoitti Annia sormellaan.

— Minä olin kova, en hoitanut hyvin, en pidellyt kuin lasta pidellään, vaan minä en tehnyt sitä tahallani, en tiennyt paremmin tehdä. Jospa Jumala minulle sen anteeksi antaisi! Ja niin totta kun sitä sielulleni toivon, täytyy minun erota sinusta. Ainakin menen luotasi pois siksi kunnes itse tunnustat rikoksesi ja otat rangaistuksen kärsiäksesi. Minä en voi toteennäyttää tekoasi. Minä, minä en voi muuta — — minua kammottaa sinun läheisyytesi. Kuinka sinä voit turvattoman sairaan lapsen lopettaa? Sinä olet peto! —

Hile hiipi masentuneena pöytänsä luo, pisteli papereita taskuihinsa, vilkkuen Anniin sivulta.

— Pidä hyvänäsi mitä täällä on; minä en tule takaisin; tee nyt mitä tahdot! — sanoi Hile ja lähti pois.

* * * * *

Liinan päivät eivät vielä olleet lopussa. Hänen elonliekkinsä lepotti kuin kynttilä tuulen hengessä. Nuoruus kohotti verevän käden kynttilän suojaksi. Heikkous talttui unen ja levon virkistellessä liiaksi kulutettuja voimia. Helmikuun auringon akkunasta vilkkuessa hän nousi istumaan, kysyen ensimmäiseksi Ainon vointia. Hän oli kyllä kuullut Ainon joutuneen Annin luo ja ihmetteli, miksi ei Anni itse tullut häntä tapaamaan. — Ehkä vielä vihasi Akun vuoksi, vaan miksi hän oli tahtonut Ainon? — Liina ei tajunnut Annin vaikeasti taipuvaa luonnetta ja hyljätyn rakkauden katkeruutta. Hän, joka oli aina rakkauden varjossa elänyt, kärsinyt ja nauttinut. Nyt hän kuitenkin hämärästi aavisti Annin mielialan ja odotteli häntä luokseen.

Tytöt toivat kirjekortin jo ovella huutaen:

— Nyt Liina älä vaan ilosta ratkea! Taitaahan sekin tappaa ihmisiä, mutta sinun pitää nyt elää. Tässä on, se! —

Toinen tyttö sieppasi sen kiistalla toverinsa kädestä, heilutti ilmassa ja luki:

R. L. Se on kai rakas Liina. Tulen, arvaa kuka tulee?

— Ehkä Anni. —

— Arvaa paremmin. —

— Kuka se sitten olisi. —

— Katsokaas tuota, kuinka petollinen sydän, unohtaa…

— Ei suinkaan Aku. —

— Entäs jos olisi. —

— Onko se kortti minulle? —

— Osaatko lukea kirjoitusta. Liina Hartikkahan siinä seisoo tai istuu, kuinka sen vaan katsot. —

— Älä piinaa, hän on jo ihan punanen onnesta, — sanoi toinen toveri.

Liina tunsi tosiaan kuinka puna nousi ja laski hänen kasvoillaan ja ihonsa tuoksui virkistävän lämmön ja hien noustessa. Oi, se tiesi elämää!

— Anna nyt! — huudahti hän kärsimättömästi.

— Tuossa, syö se! — tokaisi tyttö kansanomaisella, töykeällä leikillisyydellä.

— Sanoo tulevansa huomenna ja tämä on kirjoitettu eilen. Tänään — — — mitä kello on? —

— Hyvä ihminen, tällä päivällä on ilta myöskin; puolipäivä nyt vasta on.

Ilta toi Akun terveenä ja onnellisena. Hyvin hän kuitenkin säikähtyi löytäessään Liinansa niin surkeassa tilassa.

— Nyt olen jälleen tämän kaupungin asukas. Pääsin vanhaan paikkaani, kun kauniisti pyysin. Se seppä parani ja minä sain hiukan sakkoa. Nyt ollaankin varovaisia. Ai jai kuinka lähellä oli! —

— Miksi et kirjoittanut ennen? —

— Vasta sain vapauteni. —

Liinalle ei vielä uskallettu kertoa Ainon kuolemasta. Aku valvoi ja vartioi Liinaansa kuin silmäterää. Liina aavisti kuitenkin jotakin tapahtuneen ja kyseli yhä kankeammin kuinka Ainon laita oli.

Kun hän jo oli jalkeilla ja pieni tytär sylissään uinaili, kertoi Aku hänelle Ainosta ja pyysi Annin puolesta, että Anni saisi tulla tapaamaan.

Mitä Liina tunsi, sitä hän ei kenellekään ilmaissut. Hän oli kuin jalokivi, joka äänetönnä loistaa. Hän oli puhtaaksi hiottu jalokivi, valaisi loistollaan monen elämää, eläen itse tyynenä ja valmiina kestämään iloja ja suruja.

Aku oli antanut kohtalon heitellä itseään virran syvimpiin onkaloihin. Niissä olivat kulmikkaisuudet hänen luonteestaan murtuneet ja sisäinen voima päässyt vakaantumaan. Nyt hän ei enää sokeasti uskonut kohtaloon, vaan tarttui itse onnensa ohjiin.

PELIÄ.

Siinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät ylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten piiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset huiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko maan teollisuuden valtimo.

Maa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet koneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin vuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.

Ihmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti kohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan huippuunsa.

Tässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien vuosien vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä liikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina noudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan ei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden halua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät. Kukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat sieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa tarvitsivat.

Vaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin suurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä päivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien vuosien ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti onnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.

Vanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa, mutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua lepoaan vanhuuden päivinä.

Väsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen yläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia — tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.

Vanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut esineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen kammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes pysähtyivät tyttären ovelle.

Toaletille oli laskettu ylioppilaslakki ja sen vieressä kiilteli kristallilipas. Nuori tyttö seisoi selin oveen ja henki puoleksi kuihtuneen ruusun tuoksua. Heleä puna virtaili lapsellisilla kasvoilla. Ruusu kuiskasi varmaan hänelle ensi lemmen kainon aavistuksen. Kuultuaan isän askeleet kätki nuori ylioppilas aarteensa kristallilippaaseen.

— Isä! Joko sinä pääsit kotiin? Oletko edes illan äidin ja minun kanssani? —

— Olen, lapsi, olen, tänään olen; mutta huomis-iltana on taas ikäviä tehtäviä. Hyvin ikäviä. Kasööri Kangas antaa minulle paljon huolta, paljon huolta! —

— Kuinka niin isä? — Nuori tyttö oli käynyt levottomaksi.

— Se on sellaista peliä, nuorten elämä nykyään. Pelkkää peliä, pelkkää peliä! — Ukko toisti sen niin miettivänä, kuin olisi punninnut, minkä verran hänen elämänsä oli ollut peliä.

* * * * *

Kasööri Kangas oli uuden tehtaan rahastonhoitaja, kirjoitti toiminimen ja piteli suuria rahasummia.

Hänen nuorenmiehen asunnossaan oli joukko miehiä koolla.

— Viimeinen on mun! Akan peli ja yks' pieti! Maksakaas ämmät! — sanoi muuan pöhöttynyt tukkukauppias.

— Et sinä kuulosta saa nousta, kun ässällä passasit! — huudettiin hetken kuluttua kaupungin arkitehdille.

— Minnekä ne miehet hävisivät, eihän meitä kohta jää seitsemääkään tähän peliin? — kysyi eräs nuori kauppias, uteliaana tähystellen sivuhuoneeseen.

— Älkää viekö jakoperiä taikka minä en päästä kääntöä kellekään. —

— Peijakas, minä olisin tahtonut lähteä kotiin ja antaa korttini pois, vaan sinnehän ne kaikki hävisivät, — sanoi taas nuori kauppias.

— Kyllähän sen tietää. Nuori eukko odottaa sinne kylmälle kyljelleen, — nauroi vanha pankinjohtaja.

— Ai, jai, jai, kun sydämen' on pois ja kuka sen mulle takaisin tois? —

— rallatteli apteekkari.

— Älä uikuta. Kenenkäs pieti taas puuttuu? Tulihan äsken kaksi hojoa ja nyt yksi lisää ja ämmiltä! —

— Joudu, joudu, ota varas kii, hällä on minun sydämenii. —

— Huoliikos kukaan kuulon korteista? Kyllä niillä ainakin yhden tikin vetää. —

— Syököön se kortit, hiiteen nämä pirunkirjat, — huudahti uuden tehtaan kirjanpitäjä. — Missä maisteri Kanerva on? Olisi hänelle hiukan asiaa, ennenkuin menen, — sanoi hän Hämäläiselle, jonka tiesi olevan talossa enemmän kotona kuin toisten, sillä hän oli Kankaan liiketoveri tukkiasioissa.

Kangas ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyvät säännölliseen palkkaan ja rauhalliseen elämään. Siksi oli hän antautunut keinotteluihin osakekaupoilla ja ryhtynyt vanhan Hämäläisen avuksi hänen asioissaan. Hämäläinen oli kerännyt melkoisen pääoman metsäkaupoilla.

Hämäläinen kävi hakemassa Kanervan.

— Sanokaa Kankaalle, että huomen illalla tulee kauppaneuvos tarkastamaan kassaa, — sanoi hän vetäen Kanervan syrjään. — Minun pitää nyt mennä. —

Miehet hävisivät salista vähitellen. Sivuhuoneesta kuului yhä kortinlyöntiä ja vain harvoin sananvaihtoa. Miesten naamat välkkyivät rasvaisesta hiestä, silmät tuikkivat pistävinä, läpitunkevin ja ahmivin silmäyksin seuraten jokaisen kortin liikettä. Pelivimmaisina, julmina ja kiihkeinä he jakelivat epäileviä sanoja ja silmäyksiä paljastaen omat ja toverien huonoimmat puolet.

Aamun kuulakassa vaaleudessa lamppujen valo himmeni ja rauhattomuus hiipi hiljalleen kortinpelaajien kammioon pakottaen katseet vähän päästä verhottuun akkunaan.

Maisteri Kanerva oli kaiken aikaa seurannut uhkapeliä katsojana. Nyt hän äkkiä nosti verhon.

Valon puhdistava hohde ajoi pakosalle yön kahlehtivan lumouksen, haihduttaen pelin intohimoisen huumauksen. Väsyneinä ja velttoina hervahtivat vartalot kasaan; kasvot kalpeina, silmät sameina inhosivat miehet itseään. Sähköliekit ivasivat savuisessa huoneessa heidän yöllistä hulluuttaan. Kukin keräsi saaliinsa ja riensi ulos raittiiseen säähän.

Kasööri Kangas oli pitkä, solakka mies. Koko olennossa kuvastui väsähdys, joka kuitenkin miellytti ja auttoi tuttavallisiin suhteisiin hienostuneella ja hiukan hemmotetulla sävyllään. Toisinaan välähti tummista silmistä luja katse, joka vaati tottelemaan rohkeilla iskuillaan.

— Annappas, Kanerva, minullekin paperossi. Oo, se yöllinen peli oli taas kuin virkistävä kylpy, se oli kuin musiikki vanhalle sirkushevoselle. Nyt minä olen valmis tekemään afääreitä, — puhui Kangas asuintoverilleen.

— Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken aikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja heikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa? Luulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen määrääjiä. —

— Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat syistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin minun taipumukseni vaativat. —

— Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli rautaa, on muuttunut ruosteeksi? —

— Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on juuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien jännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa! Toisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä ja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen, kudon verkkoja, kiedon ja vedän… Olkoon se ruostumista! Minä tunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden ulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. —

— Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan, että Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! —

Syntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten Kanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.

— Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää nyt vaivaa? — Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. — No, kyllä minä…! — sanoi hän purren hammastansa. — Kyllä he kassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.

Melkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.

— Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta. Kaiketi sinulla on summa saatavissa? —

Juho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei jäänyt toverilta huomaamatta.

— Se on suuri summa, — sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan, — eikä minulla taida olla…

— Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon enemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on kuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua kumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin, ettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän miten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla, kuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät saha-osakkeensa. —

— No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. — Hämäläinen puki hitaasti ja haki kassakaapin avaimet. — Tuossa on pakka silkkaa rahaa, — sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Niillä on kuitenkin kiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa. —

— Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. —

— Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan hyvällä kaupalla virolaisilta, — sanoi Hämäläinen.

— Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö ole? —

— Kaihan se sitä on. —

— Ja siellä se raakattiin, ei idä, — tiesi Juho Kangas pistäen rahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.

— Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa. Viljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan mielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs veit. Helkkarin sukkela temppu! — Hämäläinen nauroi herttaisesti.

— Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan, vanha kettu! —

— Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen harmissaan.

Kangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.

— Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin ymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet hankkia todisteita viljan itävyydestä? — Kankaan silmät välähtivät koston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.

— Kyllähän ne hämeenlinnalaiset…

— Niin, anna heidän todistaa, — riensi Juho Kangas lisäämään.

— Mutta, jos sinä luulet —?

— No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle, ihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi takista koko juttu hänelle, — sanoi Kangas kevyesti viitaten kädellään.

— Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! — intti Hämäläinen, mutta hänen vastustuksensa oli vaan näennäinen.

— Aijothan sinäkin ne myydä! — tokaisi Kangas.

— Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten…

— Ja saisit runsaasti takkiisi! —

— Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että…

— Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta kuullut. —

— Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset virolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta laivassa, — huokasi Hämäläinen helpotuksella.

— Tietysti en voinut olla näkemässä. —

— No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en tarjoa, jos olisi jotain jutkua… tahdon selkäni vapaaksi, — sanoi Hämäläinen puhtaalla omallatunnolla.

Juho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.

Oli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään ja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia vyyhtiään kesäksi.

Hämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli päättynyt.

— Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? — Juho toivoi nyt asian raukeamista.

— Eihän tuota peruakaan voine, — luuli Hämäläinen.

— Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä rettelöitäkin. —

— Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat taakseni jääneet perään huutelematta, — saneli mies.

— Kauppa on siis valmis? —

— Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen. Hämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja maalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä —

— Kylläpä te opereeraatte! — puristi Juho Kangas hampaittensa välistä.

* * * * *

Syksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat ajatukset ja lunta.

Liikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.

Kauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi, selkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?

— Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, — kuiskattiin. — Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot kiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. —

Ei riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen korvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu runkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä uhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli iskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.

Kauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken tahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän parjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten rikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha liike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.

Vanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun olisi tarvinnut vanhuudenlepoa.

Juho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli kokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea myymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja heidänkin piti saada nauttia vapautta.

Varsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies, jonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta. Alahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta 'rosenttia' työvoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin herrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa mies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja monet 'rosenttinsa' valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka tuskin osasi nimeään kirjoittaa.

— Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema, — sanoi hän moittiville.

Juho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä puheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen kunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman näitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: 'raha' ja 'prosentti' ennen niin raa'asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho putkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.

— Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen kasööri Kangas. —

— Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea…

Sitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.

Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.

Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta puheenjohtajaa 'fiiraamaan'.

— Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, — sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut, olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.

Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin naulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä; ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.

— Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku Maija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. —

Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.

Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.

Alakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin ja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa saatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he polviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen itselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden perillä taivaan ovet.

— Kuuleppas, Kanerva, — sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. — Nyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se mikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. —

— Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. —

— Sanotko sinä: ei vielä? Minä en voi elää täällä, minun täytyy pois. —

— Siinä voit olla oikeassa. Lähde ja säästä rautaasi. —

Joulun edellä hän kerran tuli Gräsille hyvästi jättämään ja astui eteiseen, jossa jykevä peili kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Käsi sipaisi nopeaan harvennutta tukkaa ja silmä etsi arasti omaa silmää. Peili kertoi hänelle samaa kuin oli kerran vakuuttanut omistajalleen. — Tässä olen seisonut kymmeniä vuosia ja seison vielä edelleenkin. Työ allani jatkuu tasaista, rauhallista vauhtiaan, terveille juurilleni nostatan uuden puun, uuden sukupolven hoitamana. —

Nuori mies kääntyi pois ja astui edelleen huoneisiin.

Pikku Maija Gräs tuli häntä vastaan täytenä naisena, surupuvussaan.

— Joko te pian lähdette? —

— Ylihuomenna. —

— Minulla on teille jotakin annettavaa. — Juho katsoi häneen kysyen.

— Niin, te ette sitä kenties muista. Käyn sen hakemassa.

Hän riensi kevein askelin huoneeseensa, otti kristallilippaasta sypressin oksan ja sen alta kuivettuneen ruusun.

— Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin pyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi teidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. —

Nuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.

— Nämä olen minä pelissä voittanut, — sanoi hän Kanervalle. — Nämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan elämääni. —

HARMAA NAINEN.

Ystäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta. Hänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja turvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden mielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä käsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä suloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on, en ole milloinkaan tavannut.

Ainahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi toivomuksia.

Ystävälläni ei ole lasta.

Hän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa sydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen ja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin kantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.

Minä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy pitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat ihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan vieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy vanhaksi ja taas ostetaan uutta.

— Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä, etten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini. Enkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä kojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä huonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka niitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? —

— Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia maalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa. —

— Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista taideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään, nöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan sen, jos voin. —

— Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta, kuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut päähäsi. —

— Taikka koko olentooni, — sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.

Tiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia ihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä alakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita noitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne olivat.

Eräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.

— Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, — sanoi hän, istuttuaan pöytäni ääreen. — Kun tulin aamulla ostoksilta, astui eräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen aivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi: — auttakaa, hyvä rouva! — ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen kulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan harmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät ja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin hämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä missään.

— Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden johdattajaa, sillä muuten — —

— Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä vaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin voinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan. Siellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi väkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.

— Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa, ha, ha, — nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa ammolleen.

— Miksi te häntä hupsuksi sanotte? — kysyin minä suuttuneena. Akan röyhkeä muoto äköitti minua.

— No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken maailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina kotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi. — Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. — Tietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi Mariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä kuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle. —

Minä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan alla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon vaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa nainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja väännellen käsiään tuskassa.

— Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on piiskannut lapsen kuoliaaksi! — sanoi hän osoittaen ovella seisovaa akkaa, joka oli seurannut minua. — Katsokaa tätä veristä selkää! — sanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en voinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja inhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi. Harmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut jättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus todisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon lapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen hänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän tuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli niinkuin lapsi.

Hänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän katsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän minusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen olento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.

Huone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone akkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan peitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän näiden edessä.

— Onko teillä koulu? — kysyin minä emännältä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:

— Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! —

— Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? — Hän ei nytkään välittänyt kysymyksestäni.

— Mari oli minun tyttöni, — jupisi hän, ikäänkuin minä olisin väittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa, että Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta samassa Sero kääntyi minuun päin.

— Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo kuolemaan? —

— Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai pidentää kenenkään elämää, — sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän näytti epäilevän.

— Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja toivonut sitä kaikesta sydämestään? —

Enhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen kiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut sanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.

— Katsokaas nyt! — huudahti hän hurjalla katkeruudella. — Ettehän tekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan! —

Minua hämmästytti tämä johtopäätös.

— Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. —

— Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa lapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen syntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä, jolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi, niin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi sen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä tiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois, etten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä lasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut, tiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin. Äitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin tänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin kyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja pihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset silmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä otin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi sitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua — — luulkoot mitä tahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin kuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy aina elää vankina! —

— Vankina, — se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.

— Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? — kysyin minä uteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa, vaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa:

— Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole hupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia, sillä paha ajatus on jo rikos. —

— Mitä tuoleja teillä on täällä? — kysyin.

— Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä koko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos olisin ystävällinen kaikille lapsille, — sanoi hän salaperäisesti hymyillen. — Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri sellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan minunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen piti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —

Hänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt mitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen ajatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut pieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua minua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida: — Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —

— Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? — sanoin ystävälleni.

— Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat ajatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat lapset!

Minä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin kauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan tuomituista pienokaisista.

NIINKUIN UNTA.

Riehuvassa syksymyrskyssä kulki Elli sillan poikki toisella kädellään pidellen hattuaan ja toisella tanssikenkiä. Tuuli kietoi ohuet hameet tytön lapsekkaan vartalon ympärille ja heitteli häntä, jotta askeleet muuttuivat pakosta hyppäyksiksi. Tyttö vilkkui sillan yläpuolelle koskeen, jossa vesi oli noussut padon reunan tasalle ja tehtaitten syöksytorvet tupruttivat vettä kidan täydeltä padon alapuolelle. Vielä kerran hän vilkaisi ja juoksi sitten kuin vainoojaa pakoon suunnaten askeleensa tehtaalaisten kaupunginosaan ja poikkesi pieneen, matalaan taloon. Kömpelöt ja kuluneet arkikengät lopsuivat jaloissa, kun hän parilla harppauksella nousi rappusia ja pienellä nykäyksellä veti kamarin oven auki.

— Elli, nopsa! Niinhän sinä olet kuin variksen peläte: tukka hajalla ja hattu kallellaan, — huudahti Ellin huonetoveri, jykevä kankurityttö, ja toinen toveri jatkoi:

— Mahdoit sinä olla näppärä laululintu. Oliko sinulla nuokin, äitisi vanhat kengät jalassa? —

— Ei, vaan nämä! — Elli veti kainalostaan somat tanssikengät, siveli niitä ja hymyili kuin pikkutytöt nukilleen. — Arvatkaas, miksi minä niin juoksin ja olen kuin variksen peläte? Minä näin taas koskipedon ja se tietää jotakin. Se ärjyi siellä padon takana ja irvisteli hampaillaan. Myrsky uhkasi nostaa minut padon yli koskeen, mutta silloin minä juoksin, juoksin kiiruusti kotiin. — Elli nauroi omien kuvittelujensa pelolle, niin että silmät kosteudesta kirkastuivat ja valkoinen hammasrivi hohti.

Toiset olivat ennenkin kuulleet jutun koskipedosta, joka tokeitten takana näyttää hampaitaan kuin leijona häkkinsä ristikosta.

— Minun on niin nälkä. Äiti, eikö sinulla ole yhtään leivänpalaakaan? —

Äiti makasi vaatteissaan sängyssä hiljaisena seuraten tyttöjä katseillaan.

— Mistä minulla aina riittäisi. Etkö sinä saanut sieltä? —

— Niin, eikö laululinnulle jyvästäkään annettu? Tipa, tipa! — ivasivat tytöt.

— Kuule, Elli, kyllä tämä sentään on liikaa. Äitisi on kipeä ja sinä tuhlaat kaikki laululintupukuusi ja noihin tiattereihin. Kaikki, koko viikon palkka on mennyt. Millä nytkin elätte? Ei leivän palaa ole kummallekaan. —

— Tik, tik, tik, tiktaak! — visersi Elli, jotta huone täyttyi riemulla.

— Kyllä sinä hoilata osaat. —

— Voi, te ette tiedä, kuinka siellä tänäänkin riemuittiin! Minä luulin melkein lehahtavani lentoon, kun ihmiset löivät käsiään ja huusivat: hyvä, hyvä! Mikolle ja minulle. Ja te sanotte etten saisi mennä sinne, kun ei sitten muka ole leipää; vaan viisi minä leivästä! Kun siellä lauletaan:

"Jos sydän sulla puhdas on",

unohtuu kaikki ja minä tahtoisin hukkua, sulaa ihmislaumaan. Missä pujottaudun ahtaimpaan tungokseen, likistyn kiinni ihmisiin ja laulan myötä. Silloin ei tunne nälkää, ei väsymystä, eikä ole vilu. Te ette tiedä kuinka kokoushuoneen tuoksukin lumoaa minut! — — — Voi, voi minun on kauheasti nälkä. Antakaa nyt edes tämä kerta! —

— Sano tämä viikko. Tyhjästäkö sinä huomennakaan syöt. Ja äitisi. Tiedätkö mikä tauti häntä nytkin vaivaa? Hän on heikko liian vähästä ruuasta. —

— Voi, hyvä Jumala, minkä minä luonnolleni mahdan! Minun täytyy saada laulaa ja iloita. Tiedättekö kuinka se ilo minulle tuli? Minä näytän. Katsokaas, tässä minä kerran istuin, tällä jakkaralla ja katselin ovea. Minä tiesin sieltä jonkun tulevan. Voi, se oli niinkuin unta, vaikka oikein minä sen näin. Tuolta ovesta tuli tyttö, — iloinen tyttö. Katsokaas, näin hän astui sisään ja näin hän katsoi minuun. Juuri näin ja sitten, — niin sitten se pujahti minuun. Se oli niin hassunkurista ja minä nauroin yksinäni. Eikö se ollut kummallista? Se naurattaa minua vieläkin. Minun täytyy nauraa. —

Tytöt nauroivat kilpaa Ellin kanssa.

— Voi, voi, kuinka minun on nälkä! —

— Tässä on puolikas leipää ja hiukan voita. Syö! —

— Täällä kotonahan sinä kyllä saat nauraa. Miksi sinun sitten pitää mennä niihin kokouksiin riehumaan ja rahasi tuhlaamaan? —

— Minä en nauraisi kotonakaan, ellen saisi näytellä. —

— Sinä olet hullu! —

— Ja tulkoon hallat ja harmit ja muut, — lauloi Elli. — Äiti, jaetaan tämä leipä. Ehkä sitten jaksat huomenna nousta. —

— Syö sinä vaan, en minä…

Käsi nousi kuitenkin tavottamaan kannikkaa, jota Elli tarjosi.

Ovelle koputettiin hiljaa, varovasti.

Säikähtyneinä lähentelivät tytöt toisiaan oudon, salaperäisen koputuksen uudistuessa. Tuijottavin katsein he odottivat joko iloisen tytön ilmestymistä tai koskipedon sisään hyökkäämistä.

Huoneen kynnykselle ilmestyi hieno herra ja kysyi oliko hän nyt "laululinnun luona".

— Kyllä, jos minua tarkoitatte, — sanoi Elli rohkeasti. Hän tunsi herran teatterin johtajaksi.

— Asiani on lyhyesti tämä: olen kuullut teidän laulavan ja näyttelevän muutamin illoin, tämän päiväisessä viiden näytöksessä viimeksi ja tahtoisin kehoittaa tulemaan teitä teatterimme oppilaaksi. Oletteko vanhakin? —

— Seitsemäntoista. —

— Oletteko koulua käynyt? —

— Kaksi vuotta. —

— Se on hyvin vähän, mutta teillä on aikaa. Nuoruus, nuoruus. No…? —

— Ellin pitää elättää itsensä ja äitinsä, — uskalsi toinen tytöistä sanoa, sillä tämä oli hänen mielestään taas tuota teatterihullutusta.

— Sen ymmärrän. Hän saa viisikymmentä markkaa kuussa palkkaa. No, te ette sano mitään! — sanoi hän yhä Elliä tähystellen.

— Kyllä minä sanon. Saanko minä — — — saanko näytelläkin? Minä en tahtoisi olla ainoastaan statisti. Ne eivät kuulu saavan näytellä. —

— Hyvä lapsi, tietysti, ajan tullen. —

— No, sitten tulen, niin ja muutenkin tulen. Kyllä minä tulen. Onko tämä oikein totta? Ihan totta? Niinhän tämä on kuin unta. —

— Tunnustakaa tätä kättä; onko se ihmisen käsi? — Johtaja ojensi valkoisen kätensä, johon tytön työssä kovettuneet sormet upposivat. — Huomenna kello seitsemän saatte tulla tunnille. Varustakaa joku runo ja joku laulu, niin saamme kuulla. — Johtaja kätteli vielä Elliä ja kumarsi toisille ja läksi.

Huoneessa olijat katselivat kaikki toisiaan. Tämä oli tosiaan kuin unta.

— Elli saa viisikymmentä markkaa kuussa hoilaamisesta. Sen hän kyllä tehtaassakin voisi saada, mutta se olisi sitten työstä; mutta hoilaamisesta…

— Tipa, tipa. Nyt sinulle riputetaan jyviä. No, älä nyt tuossa nökötä. Nythän sinä saat näytellä. Naura nyt, naura! —

— Ei minua naurata enää. Nyt minä olen sidottu ja minä tahdon olla sidottu! Minä saan näytellä, koko ikäni saan näytellä! —

Seuraavana iltana oli Elli ajoissa teatterissa. Koko seura oli koossa illan näytäntöä varten ja he seisoivat uteliaina oppilaitten huoneen ovella. Kun Elli pyörähti huudettaissa esille kömpelöissä kengissään, kuului ovelta naurunkiherrystä ja Elli tunsi kyynelten tukahuttavan äänensä; mutta hän puristi kätensä nyrkiksi ja luki niin jyrisevästi kuin suinkin taisi. Kyllä vielä saisivat nähdä ketä olivat nauraneet.

Kotiin mennessään ei hän enää muistanut katsoa oliko koskipeto tänään näkyvissä, eikä hän liioin nauranut, vaikka oli saanut puolen kuun palkan etukäteen.

— Miksi et nyt naura? — kysyivät toverit.

— Kaikki oli ennen kuin unta. Nyt se on totta. Täyttä totta. —

POMMITUS.

Ei vanhalla emännällä ollut maata eikä mantua, mutta emännäksi häntä kutsuttiin kuitenkin. Ja harvoin lienee kukaan paremmin emännän nimeä ansainnut kuin hän.

Minkä vuoksi?

No, hän oli sellainen kunnianarvoinen, äidillinen ja aina askaroiva nainen. Ei hän koskaan pahaa sanaa sanonut, ei ketään hyljeksinyt eikä halveksinut, kaikkia hän auttoi ja opasti. Ruuanlaitossa, vaatteiden neulomisessa ja varsinkin lastenhoidossa hän oli aina valmis neuvomaan, sillä lapsista hän piti paljon. Ja lapset, he olisivat vaikka aina olleet vanhan emännän ja hänen Aapelinsa kamarissa. Se veti kuin taikakeinoilla puoleensa.

Se kamari vasta oli puhdas. Pölynhiukkasta ei siellä nähnyt. Akkunaa kaunistivat valkoiset verhot ja sängyn peittona upeili sinivalkoinen pumpulivaate. Lattiata risteilivät rääsymatot, niin merkillisen kirkasväriset, ettei olisi luullut vanhojen rääsyjen voivan loistaa sellaisella hohdolla. Nepäs saivatkin joka päivä raitista ilmaa ja hiukan keppiä selkäänsä. Kesällä ne kylvetettiin järvivedessä ja talvella annettiin niille jäinen ryöppy. Kukaan ei hennonnut sokaista niiden kirkkaita värejä sylkemällä tai polkemalla niitä likaisin jaloin. Huoneen kalustuksena oli puinen, punainen rahi ja pöydän päissä akkunan alla vankat, tukevat tuolit. Piirongin yläpuolella naksutti kello tik, tak, ja kissa kehräsi uunin vieressä. Kaikki oli huoneessa vanhaa ja kulunutta, mutta yhtä ystävällistä kuin emäntäkin.

Aivan toisenlaisia olivat vanhan emännän naapurien kamarit samassa "krantissa" missä hänkin asui. Ei niihin ollut hyvä mennä. Ovea avatessa lensi kamala löyhkä nenään. Lattialla ei ollut kirkasvärisiä mattoja; akkuna ammotti tyhjänä ja samearuutuisena. Likainen pienokainen ryömi siivottomalla lattialla, nyppi suuhunsa kuolleita kärpäsiä ja muuta törkyä. Äiti keitti uunissa kahvia ja paistoi rasvassa perunoita pilaten ilman huonoa huonommaksi. Hän ei välittänyt vaikka seinät, katot, pitovaatteet, sängyn tyynyt ja peitteet saavat inhoittavan, menehtyneen rasvan hajun, joka löyhkää koko kamarin väen liikkuessa vielä ulkonakin, puhuen heidän emäntänsä siivottomuudesta.

Tällaisessa kamarissa asui vanhempiensa luona neljä vallatonta pojanvekaraa, joista toiset kävivät kansakoulua, toiset katukoulua, puhuivat roskaisia sanoja, kiroilivat ja polttivat paperossia.

Vanhan emännän läsnäollessa he vaikenivat ja piilottivat paperossit kouraansa. Nämä uppiniskaiset nulikat hakkasivat hänelle puita ja kantoivat ne kamariin käyttäytyen vallan kiltisti.

Mistä tämä hyvyys tuli?

Hyvät ystävät, hernerokasta.

— Niin, mutta se hernerokka on makeampaa kuin maitovelli, — vakuuttivat pojat.

— Vanha emäntä panee siihen varmaan sokeria sekaan, — sanoi kerran pikku Mia, joka oli vanhan emännän paras lemmikki ja asui viereisessä kamarissa.

— Mitä, sokeria, pyh! — mutisivat pojat sellaisella halveksumisella, että se olisi sopinut vaikka mällisuiselle äijälle.

— Nyt, työväki, syömään, — kehotti vanha emäntä, levitti liinan pöydälle ja latoi siihen viisi pienoista kivivatia. Kauhalla hän oli ajanut padasta kypsän kypsäksi keitettyä hernerokkaa vadit täyteen ja pistänyt niihin hohtavan valkoiset puulusikat.

— Voi kuinka on hauskaa syödä puulusikalla! — sanoi pikkuinen Mia. Se käy sileästi kuin rasvattu suussa eikä ollenkaan polta. —

Hernerokkaa meni lasten suuhun kuin hongan koloon. Naamat punoittivat tyytyväisyydestä vatien tyhjentyessä. Viisi lusikkaa on niin ahkerassa työssä, ettei sivulle joudeta vilkaisemaan. Vanha emäntä seisoo patansa vieressä tyytyväisyydestä hymyillen yhä uudestaan täyttäessään tyhjennettyjä vateja.

— No, Urho, Aimo, Yrjö ja Väinö, ovatko nyt vatsat täynnä? — kysyi vanha emäntä, kun ei enää vateja tuotu padalle.

— Pannaan nyt kädet ristiin ja kiitetään Jumalaa ruuasta, — kehotti emäntä.

Pojat katsoivat hämillään toisiinsa, sillä tämä oli perin outo temppu, mutta ilman ei pälkähästä päässyt, täytyi tehdä kuten käskettiin. Sitten siepattiin lakit lattiasta ja rynnättiin ovelle.

— Työväki saa ensin kiittää emäntää! — huusi vanha emäntä. Pojat taas vilkaisivat toisiinsa ja tekivät kömpelön kumarruksen.

— Nyt, Mia, huuhdotaan vadit ja lusikat ja pannaan paikoilleen hyllylle. —

Pojat kerääntyivät kaikki yhteen sikermään hevosvajaan, pihan äärimmäiseen kolkkaan, tyrkkien toisiaan ja painiskellen, sillä hernerokka oli elvyttänyt heidän miehuuttaan vallan peloittavassa määrässä.

Äkkiä tuli hiljaisuus. Aimo veti taskustaan paperossin. Sitä kuletettiin suusta suuhun ja kukin sai imaista kaksi kertaa.

— Mennäänkö mekin mukaan ensi yönä? — kysyi Aimo, salaperäisellä äänellä.

— Mutta jos siellä on poliisi, — epäili Urho.

— Aimo, sinä pelkäät. Meitähän on suuri lauma. Mitä meille poliisi — purraan siltä kintut poikki! —

— Mennään, mennään! — huusivat pojat unohtaen salaperäisyyden. — Mistä saadaan kiviä? Meillä pitää olla kaikki taskut täynnä, vaikka miljoona kiveä! — huusi Väinö, jolle vielä miljoona oli sama kuin housun taskut täynnä.

— Sinne tulee poikia joka haaralta. Tulee kerrankin oikea pommitus! — uhmaili Urho heitellen lakkiaan.

— Se on tietty. Heti mennään kun koulusta tullaan, kuudelta. Odotattehan? — kysyivät Yrjö ja Väinö, jotka kävivät koulua.

— Tänä iltana paukkuu ja ryskää ja linnan akkunat — noh! — Tallin ovi läimähti seinää vasten ja pikku Mia seisoi ovella.

— Mene pois täältä plikka! — sanoi Aimo työntäen Mian pois vajasta.

— En minä vaan rosvojen kanssa viitsi ollakaan, — huusi Mia niin ylpeästi kuin taisi.

— Näinköhän Mia kuuli? Sama se, ei se kuitenkaan tiedä, — sanoi Aimo.

— Tietää se. Halilan koululla sen kaikki tytötkin tietävät, — vakuutti Yrjö.

— Jos se plikka vaan puhuu, niin kyllä sen sille kostan! — puuskui Aimo.

Mia riensi suoraa päätä kertomaan vanhalle emännälle:

— Pojat menevät tänä iltana rikkomaan Pispansaaren huvimajan akkunat. —

Pispansaari oli pieni, vihreä maantilkku kosken syrjäjuoksussa. Sillankorvasta johti kapea lautakäytävä saaren somalle huvimajalle, joka nyt oli autioksi jätetty. Tämä linna oli pommitettava, sillä sen mustat akkunat, suljetut ovet ja yksinäisyys kiihottivat poikalauman sotaintoa ja hävityksen halua.

— Mitä sinä sanot? Kutka pojat? — kysyi vanha emäntä levottomana.

— Meidän talon pojat ja suuri joukko muitakin! —

— Voi, voi noita nulikoita! Kun tuollaisillakin jo pitää olla mokomaa rohkeutta. Mikä mieleenkin tuo? Mitä me nyt teemme? —

— Luetaan "Neljäkymmentä ryöväriä" loppuun tänä iltana, — ehdotti Mia ylpeänä siitä, että vanha emäntä sanoi "me".

— Niin, meidän pojat saadaan kyllä aisoissa pysymään, mutta se suuri joukko…! Minä menen ilmoittamaan poliisille. Mene sinä käskemään pojat kello kuudeksi tänne lukemaan. —

— Tänä iltana luetaan loppuun "Neljäkymmentä ryöväriä"! — huusi Mia jo kaukaa pojille.

— Mitä me sun ryöväreistäsi. Lue itse, — sanoi Aimo mahtavasti.

— Mitä me sellaisista ryöväreistä, olivat tuhmia kuin pässit, — sätti Väinö.

— Tulkaa nyt sentään. Saatte teetä ja pullaakin, — houkutteli Mia.

— Mitä, jos menisimme ensin; yöllähän vasta…

— No, sama se, mennään vaan. Mutta jos sinä Mia jotakin tiedät, niin älä lörpötä taikka…! —

Poliisikamarista palatessaan tapasi vanha emäntä Aimon, joka oli tavallisuuden mukaan rottajahtiin menossa. Terveyslautakunta maksoi kymmenen penniä jokaisesta rotanhännästä, mikä sille tuotiin.

— Kuulehan, Aimo, heittäkää pois pahat tuumanne. Poliisi tietää niistä. Jos joku saadaan kiinni ilkityössä, viedään se poliisikamariin piiskattavaksi. —

Aimo mutisti suunsa töröön ja poistui vihellellen.

Illalla tulivat pojat kuulemaan satua. Aimo yksin oli jäänyt tulematta. Vanha emäntä selitti, kuinka vaarallista ja ilkeätä sellainen pommitus olisi. Pojat kuuntelivat punasissaan, hautoen omia ajatuksiaan, mutta kun ensimmäinen rosvo oli menettänyt päänsä, unohtui heidän oma pommitusjuttunsa.

Mian lukiessa salaperäisellä äänellä Morganin sanat: "ei vielä", astui Aimo sisään; pitäen toista kättään selän takana hiipi hän jännityksellä kuuntelevien taa ja läimäytti kuolleen rotan vasten Mian suuta ja juoksi sitten tiehensä. Lapset parkaisivat kaikki yhdestä suusta. Mia itki ja vapisi poikien seisoessa noloina hänen ympärillään.

Vanha emäntä oli mennyt lapsille pullaa ostamaan.

— Se oli kostoa, — sanoi Yrjö.

— Aimo on häijy, — päättivät toiset. — Hyvä oli, ettei menty pommitukseen. Poliisi olisi vienyt. —

— Mitä vielä, olisi juostu karkuun, — uhmaili Väinö.

— Mihinkä tämä viedään, ettei vanha emäntä näe sitä? — kysyi Urho, roikottaen rottaa hännästä. Koston innossa oli Aimo unohtanut hännän leikkaamatta.

— Pannaan se piiloon, ettei Aimo löydä. — Pojat lähtivät rottaa piilottamaan ja Mia pesi kasvonsa. Vanha emäntä tuli kotiin ja laittoi lapsille teetä.

— Eikö Aimo ole tullut? — kysyi hän. Pojat katsoivat kysyvästi Miaan.

— Vai ei ole tullut. Kunhan ei vaan poliisi olisi vienyt, — sanoi emäntä.

Sinä yönä lapset nukkuivat rauhattomasti. Rosvot ja poliisit olivat aina ahdistamassa ja Aimon rotta kasvoi karhun kokoiseksi pikku Mian unessa.

Seuraavana aamuna tapasivat pojat Aimon riemusta säteilevänä.

— Oliko pommitus? Olitko sinäkin? Eikö tullut poliisi? Oliko teitä paljon? — sateli kysymyksiä. Aimo katsoi heihin kuin sankari pelkureihin. — Mitä te jäniksenpojat sillä tiedolla teette? —

— Sano nyt! Olitko sinäkin ja heititkös sinäkin? —

Samassa ilmestyi poliisi pihaan ja Aimon naama muuttui ihan valkeaksi. Pojat tuijottivat mieheen suu ammollaan ja juoksivat sisään. Aimo perässä ja poliisi kintereillä.

— Täälläkö se emäntä asuu, joka eilen kävi ilmoittamassa siitä huvihuoneen pommituksesta? —

— Täällä, — sanoi vanha emäntä.

— Huvimajan akkunat on kivillä rikottu ja muutakin koiruutta ovat poikaviikarit harjoittaneet. Illalla kun meidän miehemme siellä vahtia pitivät, oli kaikki hiljaista. Vasta yöllä oli tehty tepposet. No, emäntä, olivatko nämä pojat kotona viime yönä? —

— Kotona olivat, — sanoi vanha emäntä katsoen kiinteästi Aimoon, joka pysyttelihe toisten poikien takana.

— Eikö kukaan ollut poissa? — kysyi poliisi vielä uudestaan.

— Minä en niin tarkoin tiedä, mutta ei suinkaan, — sanoi emäntä. Pojat vilkkuivat Miaan, vaan hänkin oli vaiti.

— Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, — uskalsi Yrjö selittää. —

Mian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia katseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli kovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin… Mian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa pois Aimon rukoilevista silmäyksistä.

— Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta selkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee usean selkä pehmitettäväksi, — uhkasi poliisi.

Illalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti pienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi sitä ja katsoi poikaa.

— En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! —

— Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö. Ethän sinä poliisillekaan sanonut. — Aimo oli vallan onneton Mian kovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti saippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:

— No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. — Oikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.

VANHA TARINA.

Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa lastulaivoja uittanut.

Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo: — Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. —

Vanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja huoaten sanoi:

— Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. — Tietysti minä kysyin, millainen oli ruusu rikkaruohostossa.

Ja hän kertoi:

— Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja orjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti ihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli: — Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä kukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi. Minä otan sinut ja pistän povelleni. —

Hän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä painaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista tuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa ja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet. Ne putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät lehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin kulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla huulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan, saadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun varsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei jaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä sillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi kantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. —

Näin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi vapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi oman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän silitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.

Ja minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous on haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää harmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.

Nyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin jonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen entisen lumotun ihmisen elämä.

Minä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä hieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun minulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät olentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni somempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka me nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä iltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja hypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin aaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa oman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten kuningatar ja riemu lauloi rinnassani.

Sitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet kyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja säälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui kunkin sydämessä.

— Miksi, miksi? — kysyimme me nuoret ja pienet.

Niin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja saavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta ymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin tangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen toisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.

Silloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja surut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen olivat sykähdelleet tanssin sävelissä.

Silloin se alkoi minunkin tarinani.

Me näyttelimme rakkautta.

Hänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet ja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti kädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli omanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin yksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani, puodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.

Minä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti ja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin hänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta vähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli minulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa kuljin kuin unessa kävijä.

Illan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä. Ei kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle, emmekä me välittäneet ihmisistä.

Kerran hän kävi luonani.

— Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat kuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä veljeäkään ole minulla. — Minä nielin kyyneleeni häveten itseni surkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne pöydälle ja syleili minua kuumasti.

— Niin olet sinä minun, yksin minun! —

Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.

— Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi, lempileikkisi, puhutaan niistä. —

— Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. —

— Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin? Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät, himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla. Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä. —

— Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! —

— Sano vietämmekö pian häitä? —

— Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. —

— Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa kodissa. —

— Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? —

Minä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani puhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat ajatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä käsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen vallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt povelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.

Hän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan ja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.

Vaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen ja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden hahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti siipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.

Voi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni tuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman likaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi, rukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin siihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää. Oi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin, että se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä ja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin ollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja tulevaisuuteni toivontähti.

Voi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä, jotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan oman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: — tämä on minun ja hänen, jota rakastan! —

Ja kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä taluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen katseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!

Oi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?

Kuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn heitetty korsi on lapsi ilman kotia.

Arkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on rakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka houkuttelee hyppyyn ja iloon.

Sen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan rakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.

Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja sielunsa puhtaalla hehkulla.

Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä pyhittämään kotiin.

Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.

Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa kuin ijäisyysajatuksissa.

Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.