Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

PANKINJOHTAJAN TYTÄR

Romaani Suomen suurlakon ajalta

Kirj.

SELMA ANTTILA

Otava, Helsinki, 1914.

Lokak. 15 p. v. 1905.

Rakas serkku.

Sinä olet siis taas kotimaassa. Toivoakseni tunnustat olleeni oikeassa, kun kirjotin sinulle hiukan tukistellen siitä maailman rantojen soutamisesta ja joutavasta ajan hukkaamisesta jonkun ranskalaisen, unhottuneen ja homehtuneen kirjailijan pölyttämisessä. Kun nyt olet pudistellut tuota vanhaa paperilunttaa ja laskenut sen takaisin hyllylleen, joutuu se uudestaan pölyn valtaan, ja samoin käy sinun tohtoriväitöskirjasikin. Sinun sijassasi minä runoilisin elämäni ihanaksi, jos minulla olisi sellainen kaunis, ikivanha maatila kuin sinulla ja äidilläsi. Minusta alkaa nyt vasta elämä tuntua elämältä, kun jätin opinnot ja yliopiston. Niin, olenhan jo vanha ihminen — kohta yksikolmatta — alan ymmärtää elämää.

Kummallista, miten kotipaikka vaikuttaa minuun. Tämä pirteä pikkukaupunki on ottanut minut kokonaan, pidän kunnianasiana sen menestyksen ja ylpeilen vastasaaduista kaupunginoikeuksistamme ja väitän, että täällä valtatien varrella, teitten risteyksissä, pyristelemme siipemme hyvään lentokuntoon huolimatta kaikista roudista ja rajusäistä. Tehdään pesää oikein kiihkoisesti, nostetaan kivimuuri toisensa viereen, levitellään tehtaita, rakennellaan laivoja, tuotetaan uusia ihmisiä tukuttain ja vähittäin, ja isän pankki on kuin kattila tulella aina kiehumassa. Mutta täytyy kuitenkin myöntää, että täälläkin kuljetaan sumussa, puuttuu iloa ja reippautta, käymme mustissa mietteissä ja tummissa puvuissa, emme jaksa näyttää elämänhaluisilta, melkein häpeämme nauraa ja laulaa, puhumattakaan — tanssista! Minun nuoruuteni on kulunut hyppyäkään ottamatta. Ehkä tämä pidätetty elämänilo onkin muuttunut minussa energiaksi ja itsepäisyydeksi, joka ei taida olla perin terveellistä minunlaiselleni häkkilinnulle. Kadehdin teitä miehiä ja tahtoisin ratkoa vanhoja, kiusallisia siteitä. Isäni ei salli minun perehtyä asioihinsa. Se ei hänen tyttärelleen sovi, ja minä — alistun silkkisiteisiin.

Sinua tahtoisin hartioista ravistaa ja huutaa: — Herää, herää, mies, ja tule minulle avuksi, silloin pääsisin suuriin tehtäviin käsiksi! Sinä et tahtoisi salata minulta mitään, ethän, Aksel? Mitä minä hourin, sinähän kammot kaikkea jännittävää, seikkailet aina tunteiden tanhuvilla ja luulet keksineesi keinon saavuttaa unelmien kaltaisen todellisuuden. Minulta pyydät patenttisi vahvistusta. Kuule, toiveet ja haaveet eivät ansaitse varmaa vastausta eikä lopullista päätöstä.

Tekisinkö oikein, jos nyt suostuisin? Tiedän varmasti, että todellisuus hyvin pian paljastaisi köyhyytemme. Kaikki ihanteellisuus olisi kyllä sinun puolellasi valmiina kultaamaan minut, sen kyllä uskon, mutta se ei tuota minulle sydämensykäystä, ei minkäänlaista ilonhuumausta. Sinun ihanteesi eivät sovellu minuun.

Elämäsi onni ei voi riippua minusta, vaikka olemmekin tähänastisen kehityksemme yhdessä suorittaneet ja voimme puhua toisillemme selvästi ja suorasti kuin kaksi toveria. Olethan sinä minua viisi vuotta vanhempi, tohtoripoika, mutta minä taidan olla järkevämpi. Sinua ei rakkaus nujerra — jos tunteesi onkaan rakkautta, mitä vahvasti epäilen — onhan sinunlaisesi filosofi tavallisesti sitkeää ainetta eikä onnettomuuden äitelä makeus mahda sinulle maistua. Huh, voin melkein pahoin ajatellessani sellaista tahdottomuutta.

Olet ollut suora, tahdon maksaa sinulle samalla mitalla. No niin, minäkin haaveilen onnesta ja lemmestä ja odotan miestä, jonka mieli olisi voimaa, tahtoa ja hellyyttä. Mutta hänen pitää tulla nyt pian, ilmestyä ja voittaa minut äkkiä, heti, ensi näkemällä, etsimättä, kyselemättä ja viedä sitten mukanaan onnenhuumauksessa, josta ei tarvitse herätä. Minä uskon varmasti, että oikea rakkaus on sellaista, sillä ilman ei kaihoni olisi niin suuri ja todellinen eivätkä aavistukseni niin selvät ja varmat. Sinä et tätä usko, vaikka oletkin usein saanut myöntää minun vaistomaisella tunteellani selvinneeni paremmin kuin sinä monimutkaisilla mietteilläsi.

Täällä kulkee kummallisia huhuja levottomuuksista ja uuden ajan enteistä. Hoetaan syntyvän suuren seisauksen kaikkialla. Miten ja milloin se tapahtuu, siitä ei vielä tiedetä. Täällä ollaan hiljaa ja odottavaisia, mielet painuksissa kuin ennen rajuilmaa. Oma sydämeni sykkää päivä päivältä yhä rajummin ja aavistava odotus toivoo yhä hartaammin: tulkoon suurena, vaikka musertavana, sen siipiin tartun ja mukana seuraan. Vieköön se pyörä meidät onnen yhteiselle kummulle tai vierittäköön rämeiseen noroon. Ajakoot he päällitsemme valtavaunuilla ja tehkööt tiensä ainoille viljavainioillemme, me elämme sittenkin ja pyrimme ihmisyyden laajoille tanhuville, missä oikeus nousee väkivaltaa vastaan! Mitä on sinun ja minun onneni? Omani tahdon heittää, jos kohtalo sen vaatii, enkä luule olevani ainoa altis, kaikki me olemme valmiit.

Virva Auer.

1 p. marrask. 1905.

Rakas serkku.

Nyt ovat huhut käyneet toteen. Ajan aalto lähenee meitä. Tänään tuli juna idästä tuoden sanan, että kaikki liike pysäytetään. Täältä päin ei lähetetä ainoatakaan junaa. Sinä kai vielä pääset tämän kirjeen saatuasi ja joudut kaiketi samaan junaan Airin kanssa. Hän tulee huomenna aamulla Helsingistä kotiin. Minä tulen asemalle. Eihän sinua siellä Haikun metsämailla nyt tarvita. Täällä sen sijaan voit puhua meidän porvarien puolesta, sillä työväki kuuluu olevan erittäin taitavaa joukkoa väittelemään ja puheita pitämään. Sen pahempi, tiedän heistä kovin vähän, mutta nyt aion oppia. Isäni puolesta olen levoton. Vaikkei hän olekkaan suoranaisissa tekemisissä työväen kanssa, sillä kaikki hänen perustamansa tehtaat ja liikkeet ovat johtajiensa ja yhtiöitten hoidossa, niin tietää koko laaja seutu kuitenkin hänen olevan kaiken takana. Kadehtijoita ja vihamiehiä on kyllin. Vaarallisinta on, ettei hän tahdokkaan tajuta tämän liikkeen merkitystä. Jos se olisi vakava yritys, sanoo hän, tulisi se ylhäältä päin. Nyt se on vain hetken kuohahdus, arvelee hän. Niin, niin, tunnethan sinä isän, aina ylimys, aina raudanlujalla pohjalla, varovainen, kauas tähtäävä. Hän sanoo odottavansa toisia aikoja. Mitä? Herra tietää, mutta me tahdomme elää nyt! Tule, kenties on onni odottamassa ja sydän saa luvan sykähtää. Kenties… minä aavistelen ja tahdon elää tai — kuolla!

Virva Auer.

II

Virva Auer seisoi asemasillalla tungoksessa, niissä ihmiset rynnistivät eteenpäin, mikä minnekin, toivorikas odotuksen huumaus ja jännittynyt ilme kasvoillaan, kuin olisi ollut tekeillä jotakin merkillistä ja heille kaikille tärkeätä.

Hän varjosti kädellään silmiään nähdäkseen kauemmaksi aamuauringon hehkuvassa hohteessa, mutta aaltoileva ihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan. Rautatientorilta kuului eläköön-huutoja heikon tuulen mukana, ja ne houkuttelivat kansaa. Pian he kaikki olivat yhtä korvaa ja yhtä silmää: ehkä nyt selviäisi, mitä oli tulossa ja miksi tänne oli pysähdytty, sillä useat matkustajat eivät tienneet mitään.

Virva Auer antoi ihmisvirran vieriä ohitsensa jääden yksin asemasillalle seisomaan. Syksyinen navakka tuuli löi hameen kiinni jalkoihin ja riipoi nuttua. Käsi hattua pidellen ja toinen varjostaen silmiä auringolta hän seisoi siinä solakkana ja voimakkaana kuin tulevaisuutta vaanien odotellessaan junaa.

Eläköön! Kuului läheiseltä torilta aseman takaa. Se oli niin eloisa ja voimakas tunteen purkaus, että nuoren neidon ylväs, vakava ilme muuttui silmien loistoksi ja puna peitti säännöllisen kauniit kasvot.

Eläköön isänmaa, vapaus ja lakko! kuului taas selvä ääni. Yksiääniseen huutoon vastasi mahtava kuoro: eläköön! ja huuto vieri pitkin toria häviten kaikuineen pienen kaupungin kaduille.

Odotushuoneesta purjehti pönäkästi puettu naisihminen, ja avatusta ovesta hulmahti äänekästä melua. Pari asemamiestä juoksi raiteiden poikki puuhaamaan koneiden kera ja irrottivat muutamia kevyempiä osia vetureista.

— Ei sitä nyt hittokaan kululle työnnä, sanoi toinen.

Asemasillalle ilmestyi useampia miehiä.

— Ellei junat lähde liikkeelle, niin hankkikaa meille yösijoja ja myökää ruokaa, sanoi muuan mies rautatien virkailijoille.

— Jahka keritään, eihän sitä tuulessa kaikkia…! yritti asemamies puolustella.

— Olemme olleet koko aamun ruuatta.

— Patikoikaa kotiinne, naurahti toinen mies, joka oli ollut irrottamassa veturin osia.

— Sattuu olemaan vesimatkaa, huomautti pönäkkä naishenkilö.

— Kun on noin hyvin pumpuloittu, niin taitais se vesikin kannattaa, naurahti rautatieläinen, — eihän siinä muuta, istuu pinnalle ja alkaa meloa.

— No, vaikka vaan, heläytti nainen leveästi nauraen, — ja teiät minä otan peräkaneettiin!

— Lemmossa kanssa!

— Ei kuin lemmessä vain, lemmessä! nauroi nainen ja löi muhkeita lanteitaan häviten joukkoon.

Joukon nauru upposi huutoon: juna tulee! Se vihelsi kallioiden välissä ja puhkui voitonriemuisella räminällä asemalle.

Virva Auer tähysteli tarkkaan jokaista ohi kiitävää vaunun akkunaa ja siltaa ja huudahti: — Airi, Aksel Allas! Juna pysähtyi ja siinä he olivat, mutta Virva ei päässyt tulijoita lähelle tungoksessa, vaan täytyi tyytyä odottelemaan etäämpänä. Hänen silmänsä sattuivat outoon mieheen, joka puheli Airin kanssa asemasillalla. Hän seisoi selin ja hiukan kumarassa voidakseen melussa saada seuralaisensa kuulemaan äänensä. Tohtori Allas, Aksel serkku, tervehti etäältä heiluttaen hattuaan. Virva vastasi siihen kädenliikkeellä yhä tarkastaen vierasta katseillaan.

Tohtori Allas raivasi tien Airin kanssa Virvan luo ja tarttui hänen käteensä vanhan ystävän oikeudella pidättäen sen ja vieden kainaloonsa. Virva katsoi pettyneenä ympärilleen, vieras herra ei ollutkaan heidän mukanaan. Virva irrotti kätensä hiljalleen heidän päästessään pois tungoksesta.

— Kiitos kirjeistä ja kutsusta, kuiskasi Allas. Olisin tullut kaikissa tapauksissa, mutta kirjeesi antoi minulle varman oikeuden.

— Kyllä täällä tarvitaan apua, sinun pitää heti alottaa työ. Matkustajatkin tarvitsevat järjestäjää ja opastajaa. Me laitamme komitean. Kuka vieras sinun kanssasi puheli? kysyi hän samassa sisareltaan.

— Merkillinen mies, erinomaisen intressantti. Me olimme kaikki osakunnan tytöt ihastuneita häneen koko syksyn.

— Minä kysyin, kuka hän on, toisti Virva vanhemman sisaren komennusoikeudella.

— Kissa vieköön, sitähän minä juuri selitän. Luuletko sinä ehkä, että hänellä on suuri, peritty nimi? Hui, hai, hän on vain niitä Pohjan kamaran puukkojunkkareita.

Virva jätti kyselyt sikseen harmistuneena rupattajaan.

— Anttu Pouta, maisteri, siksi häntä nimitetään. No, viisastuitko, ja saanko nyt jatkaa ansioluetteloa? intoili Airi.

He olivat tulleet torin laitaan seuraten ihmisvirtaa asemalta.

Airi unohti ansioluettelon ja hyppäsi ajurin kärryihin ollakseen hiukan korkeammalla muita ja nyki Virvaa ja serkkuaan mukaan.

— Kylläpä sinä keksit, ajakaa pois hänet, sanoi Virva ajurille.

— Joutaahan siinä seistä, sanoi vanha ajuri, — seison tässä minäkin, herrasväki nousee vaan kärryihin.

Eläköön! kaikui taas kautta torin. Joku oli lopettanut puheensa.
Kaiku vieri ukkosenjyrinänä harjusta harjuun kaupungin ympärillä.

Airi hyppäsi istuimelle seisten siinä seitsentoistavuotiaan huolettomalla riemulla huutaen terveiden keuhkojensa voimalla: — eläköön, eläköön isänmaa!

Kansan katseet laajalla torilla kiintyivät häneen ja mille puhuja lieneekin eläköön-huutonsa kohottanut, nyt se kaikui eheänä ja voimakkaana isänmaalle.

Airi heilutti hattuaan kahden käden voimiensa takaa ja astui alas istuimelta.

— Tämä on lakkoa, niin tehtiin Helsingissäkin ja joka asemalla tullessamme.

— Kuulkaa, huudahti Virva tarttuen kovakouraisesti sisarensa käsivarteen, — ole nyt hiljaa! Hän astui kärryihin muuttuneena korviksi ja silmiksi.

Pouta seisoi nyt korkealla lavalla ikäänkuin kaiken kansan hartioilla, vapaana taivasalla, taustanaan siro kirkko, joka harjun laidasta lähetti helähtelevien kellojen soinnut kaupungille. Nuoren miehen olennossa oli onnellisen ihmisen lumous, joka voitti heti kansan suosion, otti heidän sydämensä ja luottamuksensa näyttäytymällä. Hänen äänensä yhtyi sointuvana ja kauas kantavana kirkonkellojen heleään soittoon.

— Kellot soittavat maallemme uutta aikaa. Niinkuin me täällä torilla seisomme pyhästä onnesta sykkien, kerran vapaina ajatellen ja suunnitellen kansan onnea, niin on koko Suomi nyt yhdeksi sykinnäksi liittynyt, yhtenäisellä tahdolla ja voimakkaalla kädellä pysäyttänyt arkielämän rattaat. Ei liiku yksikään pyörä, eivät loista valot, eivät kulje junat, laivat, ei askaroi yksityinen arkityön aherruksessa, ei hääri virkamies eikä lainvalvoja toimessaan. Me olemme nyt yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta odottaen järkähtämättöminä oikeuden ja vapautemme julistamista, kunnes jokainen meistä voi sanoa: laki on minun turvani ja vapaan ihmisen oikeudet kansalaisosani! Kansa on nyt oman onnensa seppä, mutta se on samalla oman onnensa vartija. Voi sitä, joka nyt järjestyksen rikkoo, hän loukkaa samalla kansansa pyhimpiä elämän ehtoja. Muistakaa kansalaiset: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta!

Hyvä-huudot kaikuivat kuin yhdestä suusta, ja puhujan vakava ja juhlallinen olemus muuttui tuttavallisemmaksi, kun hän jatkoi tehden käytännöllisiä ehdotuksia järjestyksen pidosta, lakkokomitean valitsemisesta, matkustajien majottamisesta ja ruokkimisesta, junankulun ja laivaliikkeen lakkauttamisesta, sähkölaitoksen, tehtaiden ja liikkeiden sulkemisesta ja niistä moninaisista seikoista, jotka ovat nykyaikaista elämää.

Puhuja astui lavalta, ja kuin yhdestä tahdosta paljastuivat päät ja
"Maamme" laulun sävelet yhtyivät kirkonkellojen soittoon.

Anttu Pouta seisoi lähellä lavaa kaupungin työväen luottamusmiesten keskessä. Hänet oli pääkaupungista lähetetty puolueen puolesta johtamaan sosialistisen järjestön työtä tässä vilkkaassa ja kuohuvassa kaupungissa. Karsaat silmäykset mittailivat hänen hienostunutta ulkoasuaan, ja monet karkeat sanat olivat tähdätyt haavottamaan tulokasta, mutta ne kirposivat pystymättä, tylsistyneinä ja Anttu Poudan vakavilla ja luottavilla katseilla palkittuina. Epäämättömät, asialliset suunnitelmat tärkeissä ja pulmallisissa kysymyksissä siirsivät syrjään kaiken lajieron ja erisäätyisyyden, ja pian tuntui hienostuneen Anttu Poudan toveruus hyvältä noille Jareille, elämän kylmyyden jähmetyttämille miehille kuin lämmin ja mukava vaate palelevalle.

III

Pankinjohtaja Auer oli paikkakuntansa mahtihenkilö. Vaikea oli sanoa, mikä hänessä enemmän vaikutti, rahamieskö vai hänen ihmisensä, tuoko luonnonomainen taito vaikenemisellaan hallita ihmisiä vai kookas vartalo, joka huojui ryhdikkäästi hänen liikkuessaan laajoissa pankin suojissa ja toisinaan armollisella tai kohteliaalla, toisinaan tuttavallisella hymyllä taikka päännyökkäyksellä tervehti asiatuttavia. Uneliaiden, hiukan veristävien silmien ilmettä ei saanut milloinkaan nähdä. Ne peittyivät paksujen luomien alle, milloin hänen täytyi lausua joku sana tai antaa myöntymys taikka epäys. Hänen läheisyydessään sai kuitenkin sen tunteen, että tuossa hongassa huminoi, mutta mitä se humina kuiski, siitä ei koskaan päässyt tarkoin selville. Ne, jotka pankinjohtajan lähemmin tunsivat, eivät uskaltaneet turvautua saamiinsa käsityksiin hänen lausumistaan sanoista, sillä toinen kerta piti hyvin harvoin yhtä edellisen kanssa jättäen luottajan pulaan. Silloin uneliaat silmät peittyivät tykkänään paksujen luomien alle taikka tuikahteli vain kapea, kiiluva viiva, joka hymyili ilkkuvana luottamuserehdyksen kostoksi. Sellaisena hän oli kuin luotu pankinjohtajaksi, näki ihmisen läpi häneen katsomatta ja, mikä vielä parempi, tunsi heidän kukkaronsa paremmin kuin ihmisparat itse. Pahansuopia kuiskailuja kävi kuitenkin liikemaailmassa, että tämä suuri pankkimies käytti kaikkia mahdollisia keinoja oman varallisuutensa kartuttamiseksi. Ahtaat raha-ajat olivat heittäneet koko joukon taloja sekä maalla että kaupungissa hänen haltuunsa. Moni oli kirvelevin sydämin lähtenyt kodistaan, kun luotto äkkiä lakkautettiin. Pienten liikkeiden omistajat, käsityöläiset ja opettajaperheet olivat niukoilla säästöillään päässeet kiinni vaatimattomaan taloon, mutta ahtaan ajan tullessa täytyi heittää. Pankinjohtaja osti talot ja piti, kunnes ne nousivat arvossa. Hänen käsiensä lävitse vierivät rahat markkinoilta toisille, ja kaikki tuntui kasvavan hänen sormissaan. Se mies oli syntynyt "hopealusikka suussa", niinkuin kaupungin eukot sanoivat.

Pankinjohtaja Auerin perhe oli juuri alottanut suuruksensa, kun Virva kutsuttiin saliin, ja sisään astui nuori mies. Ryhti oli sotilaan, samoin tervehdys — kaksi sormea lakin reunassa — housunlahkeet saapasvarsissa ja vyö takin päällä.

— Lakkokomitean käskystä, sanoi mies ja ojensi Virvalle paperin

Virva otti paperin, nyökkäsi miehelle hymyillen, ja mies tervehti poistuessaan sotilaan tavalla. Virva antoi paperin serkulleen, tohtori Allaalle ja Allas ojensi sen luettuaan Airille.

— Meidät on valittu lakkokomiteaan. Tässä sanotaan: työ alkaa heti.

Virva näki isän kasvoista, ettei se häntä miellyttänyt. — He ovat jo alkaneet, sanoi hän ja katsoi isään.

Airi hytkähteli istuallaan tuolilla ja taputti äänettömästi käsiään pöydän alla, nyki Allasta hihasta ja istui muuten suu mutussa, totisena katsellen isää.

— Se oli tarpeetonta, sanoi pankinjohtaja syventyen voileivän tekemiseen.

Virva kaatoi hänelle kahvia tottuneena emännän tehtäviin, sillä heidän äitinsä oli levännyt kammiossaan hautuumaalla jo lähes kymmenen vuotta. Jotkut kaupungin tunteelliset sielut väittivät, että rouva oli kuollut ikävään, oli ollut hilpeä ja hento, ikävöinyt pääkaupunkiin, jossa oli lapsuutensa viettänyt. Pankinjohtaja Auer pysyi kaikista kylmässä etäisyydessä, omassa jäykässä kuoressaan.

— Ystäväni, maisteri Pouta on ihan varmaan meidät ehdottanut! huudahti Airi malttamatta pidättää innostustaan. — Tästä tulee oikein — oikein repäisevää!

Pankinjohtaja katsoi nuorimpaan tyttäreensä, ja hymy levisi silmien kapeasta viivasta yli järeiden kasvojen. Airi oli isän lemmikki ja tiesi myöskin käyttää sitä hyväksensä kietoen "ukin" sormensa ympärille aina, kun oli saanut pieneen, somaan kutripäähänsä jotakin "äärettömän intressanttia".

— Pappa, sinä annat varmaan rahaa, oikein paljon. Ne matkustajat kuolevat muuten nälkään meidän kaupungissamme, ja se olisi ilkeä, häpeä.

— Virva, mitä Airi nyt on tarkottavinaan? Ovatko he tosiaan uskaltaneet pidättää…?

— Kaikki junat ja laivat ja vieläpä hevoskyyditkin ovat pidätetyt. Matkustajien luku on nyt noin kolme sataa, ja iltaan mennessä niitä on hyvin tuhanteen nouseva joukko, sanoi Allas.

— Kuinka kauan heidän pitää viipyä täällä — tarkotan, kunnes junat lähtevät liikkeelle?

— Vaikea sanoa, kaikki on pantu yhdelle kortille — kunnes arpa lankeaa.

Pankinjohtajan haahmo muuttui, hän tarttui pöydän syrjään, niin että turpea käsi valkeni ja punertavat paksut luomet paljastivat silmäterät kokonaisuudessaan. Siinä oli hämmästystä ja kauhua. Hän näytti tuijottavan avoimella katseella kauas etäisyyteen selvään näkemättä muuta kuin mustan, uhkaavan tyhjyyden.

— Nuoko — hän etsi sanoja ilmaistakseen, minkä arvon hän antoi sille joukolle, joka elinikänsä oli ollut niiden yhteiskunnan pyörien liikuttaja, joita hän, pankinjohtaja, oli ohjannut, mutta puhelahja petti, ja hän tyytyi viittaamaan akkunasta torille, missä kansaa tulvi — nuoko nyt tekevät vaatimuksia ja ohjaavat…?

— Heillä on hyviä johtajia! huudahti Airi.

— Sinäkin olet nyt yksi noita hyviä johtajia, sanoi pankinjohtaja nousten pöydästä ja silittäen vaaleita kutreja. — Minä annan tuhat markkaa matkustajillesi, mutta sano kokouksessa, että ihmiset ovat toimitettavat kiireimmiten kotipaikoilleen.

Hän katsoi Allasta ja Virvaa. — Nekö sosialistit siellä nyt johtavat teitä kaikkia?

— Enemmistöhän tällaisissa asioissa määrää, yritti Allas sanoa.

— Ja enemmistö laatii päätöksen ja tekee tekosen kuin kuka tahansa Mikko ja Matti veljensä Pekon tapaan. Niistä asioista, joista nyt pitäisi päättää, eivät nuo tuolla mitään ymmärrä. Asiasta voisi tulla jotakin… Ei, se on liian kaukainen yritys, liian suuri, ei voida tarttua varmasti kiinni. Nuo eivät ainakaan mitään voi!

— He juuri voivatkin. Yksityiset eivät uskaltaisi eivätkä jaksaisi uskoa. Tarvitaan kaikki, koko kansa! puhui Virva unohtaen tavallisen jäykkyytensä, johon hän aina isän läsnäollessa kietoutui.

Isä katsoi häneen oudoksuen, mutta salainen ylpeys nuoruutensa kuvastumisesta vanhimmassa lapsessa lauhdutti hänessä tuomitsemishalun, vaikka häntä pisti uhma ja into, millä Virva oli mielialansa ilmaissut.

— Vahinko, ettet ole poika, sanoi hän hymyillen, ja iva välähti silmien viivassa.

Virva vilkaisi Allaaseen, joka onneksi seisoi sivuttain häneen eikä voinut nähdä harmin punaa sävähtäneenä Virvan kasvoille. Isä ei sittenkään tuntenut tytärtään, muuten hän olisi varonut raapaisemasta hänen luonteensa fosforista syrjää ja sytyttämästä hänen silmäänsä keltaista liekkiä.

Pankinjohtaja poistui mennäkseen pankkiin, ja vasta sitten, kun hän oli hävinnyt, pääsi nuorten innostus valloilleen, ja he kiirehtivät kaupungille.

IV

Kaupungin suurimmassa majatalossa, torin laidalla, oli tilava sali, ja se oli valittu lakkokomitean neuvotteluhuoneeksi. Mutta koska kaikki oli julkista ja perin yhteistä, oli sali aina avoinna ja kokouksiin pääsy sallittu. Salin oikealla seinällä komeili sosialistien tulipunainen lippu kirjotuksineen "Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus". Vastaisella seinällä, vasemmalla, levittelihe sinivalkoinen isänmaan lippu laakeissa poimuissa.

Olut-Valtariksi mainittu vanha oluttehtailija, visu herrasmies, oli aamusta varhain ollut ahkerasti liikkeellä. Kaupungin toisena rahapomona ja pankinjohtaja Auerin vastakohtana, puheliaana, liikkuvana miehenä, joka sekaantui yleisiin ja yksityisiin asioihin, kiisteli, rettelöi, ivasi ja vitsoi, hän joutui jokaisen hampaisiin.

— Hyvää päivää, Aino neiti, onko kukaan käynyt minua kysymässä? sanoi hän majalan saliin astuessaan tarjoilijaneidille ojentaen hänelle hattunsa ja riisuen nuttunsa.

— Nahkuri Karri tässä kävi, pyysi sanomaan, että hän pian palaa, meni vain tiedustelemaan, mitä torilla puhutaan, selitti tyttö.

— Hyvä neiti, antakaa minulle sanomalehtiä.

— Tässä näitä olisi, sanoi tyttö ojentaen hänelle lehdet, — mutta ne ovat kolmen päivän vanhoja.

— Onhan nyt sitten kerrankin pahimpien luikkurien suu tupessa edes vähän aikaa.

— Niin, ihmiset ovat tulleet oikein hyviksi, taitavat vallan rakastaa toisiaan. Minunkin sydämeni niin tykkii. Se on varmaan sitä isänmaallisuutta, selitti tyttö silmät suurina.

— Lakkoa se on, oikein suurlakkoa!

— Mitäs tästä sitten lopulta tulee, jos nyt kaikki lakkaavat oikein pitkäksi aikaa! Ei kule junat, ei pala sähkö, ei saa lihaa, ei saa kohta leipääkään, ei saa ajaa hevosella — ei suinkaan sitä sitten voi kauaa syödäkkään. Pannaan kaikki rattaat seisomaan.

— Niitä rasvataan, sanoi Valtari silmäillen lehteä.

— Kuinkas niitä nyt voisi rasvata?

— Lailla ja oikeudella, selitti Olut-Valtari, — ja vapaudella. Se kuuluu olevan oikein patenttia rasvaa kaikille pyörille.

Salin ovi repäistiin auki, ja jäntterä nahkuri astui touhuissaan sisään.

— Se oli vietävän kokous! huusi hän jo ovessa.

— Joko tarvitaan yövahteja? kysyi Valtari nopeasti.

— Mikä niitä piruja vartioisi! manasi nahkuri.

— Ettäkö punaiset rupeaisivat peijakkaiksi! huudahti Valtari nousten sohvalta.

— Alas kaikki, se on nyt taksana. Ensin kyllä pysyttiin yleisissä asioissa. Se helsinkiläinen pääpukari, maisteri Pouta on läpiliipattu mies, sai ne aamulla järkiinsä. Nyt tahdotaan laasta puhtaaksi kaikki yhdellä iskulla, selitti nahkuri laapaisten kämmenellään pöytää.

— Pyyhkäistäkö koko höskät ja tehdä punaiset onnellisiksi?

— Kaikki poliisit pantiin pois viralta ja meidän pormestarimme, — no, taisihan siinä olla vikaa miehessä. Kansalaiskaartille on annettava poliisien aseet. Niin kuuluu olleen määräys jostakin etäämmältä seudulta ja nyt niitä kaartilaisia ruvetaan värväämään.

— Entä sitten? kysyi Valtari jännittyneenä.

— Entä sitten? Niillä on hiivatisti rautoja ahjossaan.

— Sanon teille: porvarit pannaan ahtaalle ja maltaankäry tuntuu kauas.

— Mitä sinä tarkotat?

— Oluttehdasta.

— Onhan se lakossa ja lukossa. No, pannaan vahteja, hevosmiehiä.

— Paras on nousta ruunan selkään ja ottaa "volverit" käsille.

— Pelkäätkö sinä nahkojasi, ivasi Valtari vanhaan tapaansa.

— Minä ennustan, että kohta herra oluttehtailija pelkää kinttujansa, sanoi nahkuri.

— Älähän nyt, olemmehan kaikki isänmaallisia, yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Se on niin kaunista, että minunkin kuivettunut sydämeni alkaa kukkia. Aamulla marssin mukana kulkueessa ja huusin eläköötä. Se oli ikimuistettava hetki, puhui Valtari ja sai irti kyyneleenkin silmäkulmastaan.

— Tänä iltana he piirittävät talonne ja laskevat maahan oluenne, ellei saada kosolta vahteja.

— Peijakas, mitä on tehtävä? Eikö voisi keksiä jotakin — mitään ukkosenjohdatinta? Jos yrittäisi tehdä heidät oikein onnellisiksi, valmistetaan syötti, laitetaan ohjelma, oikein korea.

Nahkuri ärähti: — Taitavat olla sellaisia lintuja, etteivät noki kuolleita kärpäsiä. Mutta minä kuulin, että Tampereelta on tulossa muuan punainen julistus.

— Telefonoidaan, sähkötetään, lähettäkööt resiinalla!

— Se hiiva ehtii kyllä vähemmälläkin meidän taikinamme kuohuttaa, murisi nahkuri.

— Sitten ei auta muut kuin vahdit.

— Ja volverit, lisäsi nahkuri.

— Niin, olkoon menneeksi, heillä on pian kansalliskaartinsa.

Kaupungin pastori astui sisään huolestuneena. Miehet tervehtivät, ja nahkuri selitti pyytäneensä pastoria neuvotteluun, sillä hän oli myöskin tullut hiukan höyhennetyksi sosialistien puolelta.

— Voisiko pastori saada ketään vartioimaan kirkkoa, jos he erehtyisivät, eihän sitä voi tietää.

— Olen ajatellut, että sanan voimalla…, yritti pastori.

— Sanan voima taitaa nyt olla punaisten suussa, väitti Valtari.

— Voin mennä itse.

— Se on oikein, sanoi nahkuri, löi kättä pastorille ja poistui.

Pastori ja Valtari katselivat toisiaan kieroon. Kummankin kutsumus oli perin vastakkaista laatua, niin ettei porvarius eikä punaisten kammokaan voinut heitä liittolaisiksi tehdä.

— Jumalan kiusaamista tämä meno on, sanoi pastori kuivasti. — Kuka ne nyt ruokkii sadat matkustajat?

— Kaitselmus ja hyvät ihmiset, kiusotteli Valtari kirkon miestä.

— Te pilkkaatte. Vai olisi ihmisten villiys kaitselmusta? Te keitätte olutta, yhtä hyvin sekin voisi olla kaitselmusta.

— Niin teen, ja tietääkseni se on rehellistä työtä.

— Taivas meitä valaiskoon, huokasi pastori.

— On niinkin, teenhän minä kuusi päivää viikossa työtä ja omassa nimessäni.

— Tehdään sitä työtä jos jonkinlaista.

— Kuinka monta päivää viikossa pastori tekee työtä? Yhden ainoan ja senkin — toisen nimessä.

— Kenenkä toisen?

— No, ettekös te, herra pastori, Jumalan nimessä puhu? oli Valtari kysyvinään suurin silmin.

— Paatuneet puhuvat paatuneiden tavoin, sanoi pastori arvokkaasti ja poistui.

Tarjoilijatytöt olivat juosseet akkunaan ja nojasivat ulos nähdäkseen kauas kadulle.

— Jo tulee pieniä poikia, huusi eräs.

— Pieniä poikia, toistivat toiset tungeskellen ja töykkien toisiaan.

— Isoa katua alas, kohta kääntyvät tänne päin.

— Kuinka ihanaa, kun vain saisi olla mukana!

— Nyt, nyt torvet kiiltelevät ja lippuja on niin paljon, punaisia, punaisia, vain punaisia ja suuria, kuulkaa, työväenmarssia lauletaan.

Tytöt hyräilivät mukana ja heiluivat tahdissa, mutta eivät osanneet sanoja, sillä he kuuluivat porvarilliseen leiriin.

— Joka puolelta tulvii ihmisiä, kaduilta, maantieltä, kirkonmäeltä, katsokaa, metsästäkin! huusi Aino neiti.

— Markkinaväki on jäänyt kaupunkiin.

— Kuka sitä nyt raaskisi lähteä pois maailman mullistuksesta!

— Lähdetään mekin! sanoi Aino ja juoksi samalla ulos.

— Entä kassa ja rouva! huusivat toiset ja seurasivat.

Valtari jäi yksin huoneeseen ja katseli torille akkunasta, josta saattoi seurata asiain menoa, nähdä ja kuulla lähimmältä kadun laidalta vielä yksityisten keskustelutkin.

Hänen silmänsä sattuivat heti vanhan liikeveikkonsa pankinjohtaja Auerin tyttäreen, joka näytti olevan syventynyt tuttavalliseen keskusteluun maisteri Poudan kanssa. Valtari oli nähnyt hänet rautatien torilla puhumassa ja tunsi heti miehen. Ukon silmät olivat kuin varressa, ja luiset sormet varjostivat korvaa kuullakseen joka sanan nuorten haastelusta. Tuo oli tosiaankin näkemisen ja kuulemisen arvoista. — Lakko on varmaan noussut jo tytön päähän, päätteli ukko itsekseen, — onhan sosialisti vain sosialisti, olkoon hän kuinka korea ja sileä tahansa.

Tohtori Allas, Virva ja Airi olivat pysähtyneet torille, missä puheet jatkuivat yhtämittaisesti ja innokkaat eläköön-huudot kaikuivat keskustasta alkaen ja yhä laidoille edeten. Harvat tiesivät, mille oikein huudettiin, huudettiinhan vain yhteisen riemun pakosta.

Airi oli joutunut kuin sattumalta Anttu Poudan läheisyyteen ja viittasi innokkaasti Virvaa ja Allasta luokseen. Innostuksen vallassa ja ylpeänä Poudasta hän esitti tälle sisarensa ja serkkunsa.

— Tässä näet, Virva, oikean sosialistin, tarkastakkin visusti, onko porvarivarusteesi kunnossa, sillä tämä on vaarallinen mies.

— Kiitän puheestanne aamulla. Siitä päättäen te voisitte olla porvarikin.

— Kiitos, ero ei taida olla varsin suuri. Riippuu vain siitä, kuinka asian ottaa, sanoi Anttu Pouta kumartaen sulavasti tarttuessaan Virvan käteen.

Käsi viipyi hiukan kauemmin Poudan lujassa kourassa kuin tapa vaatii. Tänä merkillisenä aikana oltiin sydämmellisempiä ja luonnollisempia kuin tavallisesti, ja ylpeän Virvan silmissä kuvastui kiitollisuus ja ihailu, jota hän ei huolinut peitellä. Kädenlyönti ja silmäys rakensi sillan, eikä kumpikaan aavistanut sillä hetkellä, että he siirtyivät jokapäiväisyyden pohjalta lumottuun maahan.

— Minusta tuntuu kuin olisimme ennen tavanneet, sanoi Virva.

— Se kai johtuu siitä, että ihmiset ovat nyt lähempänä toisiaan kuin tavallisesti, ainakin minä lukeudun kaikkien suomalaisten veljeksi.

— Eikö totta, on ihanaa elää näin, näin — välittömästi.

— On tosiaan oikein hauska kuulla puheita, niissä ei sanoja säästetä eikä tempperamenttiä puutu, antaa tulla vaan hyvän ja pahan sisun, suut puhtaaksi puhua pitää!

— Nyt elämme hetkessä, jatkoi Virva.

— Niin, on pysyttävä aallon harjalla taikka selvemmin sanoen pidettävä kiinni myötätunnosta kaikkialla, vaalittava jokaista todenmukaista aatetta, missä muodossa se ilmeneekin, se on nyt voimaa, joka voi luoda uutta elämää.

— Miksi juuri nyt?

— Nyt on onnenpyörä kohdallamme, sattuma ja sallimus apuna.

— Luuletteko tämän lakon voivan tuottaa käänteen ja onnen oloihimme?

— Minä uskon ja tahtoisin, että tekin siirtyisitte minun puolelleni täydellisesti — uskossa.

— Minä en tunne vielä uskonkappaletta, sanoi Virva katsoen nuorta miestä suoraan silmiin varmalla tavallaan.

— Dogmit ovat tarpeettomia, kun uskoo hyvään.

— Niin, katsokaas, ne puolueet eivät ole erittäin innostuttaneet minua. Luonnollisesti minä olen ylimysmielinen porvari ja nykyisenä aikana kolme neljännesosaa isänmaallisuutta, mutta tavallisesti pidän kiinni vain ihmisyydestäni.

— Tyydytte liian vähään, enemmän luonnetta! Poudan huudahdus sattui arkaan kohtaan.

— Niin kyllä, mutta minä olen oppinut pitämään tunteet peitossa, naamarin kasvoilla ja järkeni vireillä.

— Ei se meitä nyt auta, täytyy toimia ja uskoa tulevaisuuteen.

— Minun uskoni vaatii varmuutta, ja ellei sitä ole…?

— Usko riippuu siitä, millä silmillä asioita katselee, sanoi Pouta, ja ennenkuin Virva oli ennättänyt estää, tarttui nuori mies hänen käsivarteensa ja auttoi häntä majatalon jyrkissä portaissa, joille marraskuun lievä pakkanen oli räystästipoista purrut sileän jääkuoren.

Tuo outo rohkeus hiukan harmitti ja nauratti jäykkiin seurustelutapoihin tottunutta hienoa neitiä. Mutta Pouta katsoi häneen niin voitonvarmana ja iloisella luottamuksella, ettei hän hennonnut irrottaa käsivarttaan, ja lähekkäin he astuivat majataloon kuin hyvin vanhat tuttavat. Allas ja Airi olivat jääneet torille, sillä Airi sanoi tahtovansa antaa Poudan "höylätä" Virvaa ja hiukan tasottaa hänen raapivaa pintaansa.

Allas taipui kohtaloonsa alakuloisena, ja kun useat porvarilliset vaativat häntä ilmaisemaan heidän mielipiteensä, nousi hänkin lavalle ja kehotti kansaa, maltillisella ja kuivalla tavallaan asianhaaroja selvitellen, pysymään entisen lain ja järjestyksen kannalla, kunnes uudet olot ja säädökset ehtisivät valmistua ja käytännöksi vakaantua. Mutta hänen täytyi keskeyttää puheensa melun ja äänekkäiden, sekavien huutojen vallitessa, jossa hän ei kuullut omia sanojaan.

Syntyi aaltoilua kansanjoukossa, kiisteltiin ryhmissä ja mieskohtaisesti, siirryttiin eri suunnille kuin jonkun salaisen voiman pakottamina. Porvarit ja sosialistit, se oli nyt jaon perusteena tai oikeammin niiden räikeät äärimmäisyydet. Porvarit puhuivat laista ja oikeudesta vanhaan tapaan, mahdollisuuksien ja punnitsevan järjen kannalla pysyen. Sosialistit tahtoivat kumota kaiken vanhan järjestyksen ja tässä lakossa pysäyttää pikkuseikkoja myöten kaiken elämisen koneiston. He tarttuivat kiinni järein kourin, kun kerran oli päästy tarttumaan kymmeniä vuosia muokattuaan alaa työväenyhdistyksissä. He tajusivat hetken tärkeyden täydellisesti ja olivat suurimmaksi osaksi itse sen luojia, mutta laativat kiihkoisen voimalla ja samalla sen sokeudella ohjelmansa nopeaan ja arvelematta, joten se maistui liian paljon vallankumoukselta ja tyranniudelta ja edellytti vähemmän kehittynyttä yleisöä kuin tämän kaupungin enemmistö oli.

Puheiden tulva torilla ehtyi vähitellen ja yleisö hajaantui, ja lakkokomitean piti kerääntyä piakkoin majataloon neuvotteluihin. Nahkuri Karri oli eteisessä, kun Virva ja Pouta astuivat sisään.

— Kylläpä siellä kiehuu kuin muurahaisten sodassa, sanoi Karri.

— Eihän siitä ilman taida kysta syntyä, sanoi Pouta katsellen tunnustelevasti Karria.

— Herra Karri ja maisteri Pouta, esitti Virva. — Mitä te luulette, voiko syntyä vakavia selkkauksia?

— Ei vielä, neiti, kaupungissamme on kyllä paljon laajempia mekkoja kuin tämä minun, kyllä niihin miestä mahtuu, puhui Karri leveästi hymyillen ja ravistaen Poudan kättä tuttavallisesti.

— Maisteri on puhunut kuin mies ja niinkuin kansan omatunto.

— Tuntuu siltä kuin meistä tulisi ystävät, vastasi Pouta avomielisellä tavallaan ravistaen tukevan porvarin kättä.

— Se vapaus taitaa olla ystäviksi tekevää, sanoi Karri ja siirtyi saliin porvarillisten pariin.

— Minä en vieläkään ole oikein selvillä, oletteko täysverinen sosialisti, tarkotan, samaan tapaan kuin meidän työväenyhdistyksemme vai oletteko ehkä vain aatteessa kumouksen mies? uteli Virva Poudalta.

— Minä luulen olevani toimen mies ja otaksun voivani paraiten toteuttaa suunnitelmani työväen leirissä, vaikka kyllä täytyykin vastata sen monista erehdyksistä.

— Teette parhaanne niitä estääksenne.

— Empä tiedä, he ovat luonnonlapsia ja minä samoin. — Kun ihminen antaa itsensä täydesti, niin siinä täytyy olla virheitä, missä ansioitakin.

— Niin kyllä, mutta ellei olisi lumousvoimaa, jolla te annatte toivomuksien loimuta ilotulituksena, ja elleivät he tahtoisi tulla petetyiksi…

— Niin työmme olisi turhaa. Ei, te unohdatte parhaan, meillä on usko. Vaikka enhän minä voi sen taikaa teille todistaa.

— Päinvastoin — kadehdin teitä ja uskon teihin.

Pouta pakotti katseellaan Virvan avaamaan silmänsä, mutta nyt hänessä oli nainen varuillaan, ja miehen tähtäämä katse kilpistyi älykkäästä hymystä.

Pouta huokasi sulkien silmänsä sekunniksi, mutta tuo tuskin huomattava liikutus huumasi Virvaa eikä hän voinut hetken aikaan hengittääkkään, häipyi maailmasta, unohti ympäristön eikä nähnyt sitä silmäystä, jolla Pouta luomien alta häntä ihaili.

Hän palasi todellisuuteen kuullessaan Airin äänen: — Tännekkö te pakenitte? Aksel on lukenut heille lakia tuolla torilla ja sekös vaikutti, nyt he ovat tukkanuottasilla.

— Eikö olisi aika alottaa kokousta, huomautti tohtori Allas. Hän oli nähnyt Virvan ja Anttu Poudan tuttavallisessa keskustelussa astuessaan Airin kanssa kokoushuoneeseen.

Pouta katsoi kelloaan: — Tosiaankin, akateeminen neljänneskin on jo kulunut.

Hän astui oikealle pöydän taakse, punaisen lipun kohdalle, veti esiin paperit laatikosta antaen ne kirjurille, joka jo istui paikallaan. Huone oli täynnä väkeä, sekä komiteaan kuuluvia että yleisöä. — Koska tämä on jatkoa aamulla pidettyyn kokoukseen, emme tuhlaa aikaa pöytäkirjan tarkastukseen, vaan käymme käsiksi kiireellisiin asioihin. Matkustajat, joita nyt on noin viisisataa, vaativat ruokaa ja asunnoita taikka junat liikkeelle.

— Matkustajat! kuului ääni joukosta. — Köyhälistö on odottanut maailman alusta kärsien vilua ja nälkää…

— Asiaan! kuului huuto joukosta ja puhujan ääni vaikeni.

— Pankinjohtaja Auer on lahjoittanut tuhat markkaa ja muut kaupungin varakkaat keränneet samanlaisen summan tätä tarkotusta varten, ilmotti tohtori Allas.

— Komitean puolesta kiitän niitä kansalaisia, jotka ovat näin auliisti velvollisuutensa täyttäneet, sanoi puheenjohtaja.

— Hyvä, hyvä! huudettiin.

Komitean naisjäsenet saivat tehtäväkseen huolehtia matkustajien mukavuudesta, ja kohta sen jälkeen otti puheenjohtaja kansalliskaartin asian esille.

— Olemme saaneet pääleiristä kehotuksen nyt heti järjestää kansalliskaartin täälläkin.

Syntyi liikettä ja kohinaa sosialistien puolella, ja miehet ryhmittyivät tunkeutuen puheenjohtajan pöydän ympärille.

— Kehotan kokousta ehdottamaan toimihenkilöt.

Porvarit katsoivat toisiinsa levottomina ja ennenkuin he ennättivät käsittää, mistä oikeastaan oli puhe, olivat sosialistit jo järjestäneet koko asian, valinneet komentajaksi kaupungin ainoan sotilaan, oman miehensä, entisen vääpelin. Sotilaiden värväys alotettiin heti pihan puolella suuressa markkinaväen tuvassa. Jonkun ajan kuluttua oli joka toisella pojalla housun lahkeet saapasvarsissa ja punainen nauha lakissa. Sotilaallinen ryhti oli kyllä niin näin, mutta urhoollista mieltä riitti yllin kyllin.

Salissa jatkettiin asioita, ja puheenjohtaja kehotti hiljaisuuteen.

— Pyydän yleisöä esittämään ne asiat, jotka vaativat pikaista ratkaisua. Kaikki muu järjestysvalta on nyt lakkautettu, ja tämä komitea on siis velvollinen nopeasti ja auliisti auttamaan asiat oikealle tolalleen.

Lakkokomitean jäsen, nahkuri Karri nousi paikaltaan vasemman pöydän ääressä ja kysyi järeällä tavallaan: — Saanko minä kääntää nahkani?

Kokous rehahti nauruun, mutta tohtori Allas otti puheenvuoron.

— Lain selittäjänä tässä komiteassa ymmärrän asian niin, että nahkuri Karri saa kääntää nahkansa ilman vieraan apua.

Karri nousi uudestaan ja puhui syvällä vakaumuksella: — Kyllähän tässä nyt joka pahinen on kääntänyt nahkansa näinä päivinä ja näyttänyt oikean karvansa ja karvattomuutensa, niin että koko meno vanhaa parkittua sydäntäni hytkäyttää, mutta nyt on puhe rehellisistä raavaannahoista. Ellei niitä pikimmin käännetä, niin ne mätänevät, ja kuka sen vahingon korvaa? Lakkokomitea kai? kysyi ukko ivallisesti, veti partaansa ja istui.

— Parasta lienee, että herra Karri kääntää nahkansa miten vain voi, ellei siihen vain pyöriä tarvita, selitti Allas.

— Tämä on lakon rikkomista! huudettiin joukosta.

— Ei mitään etuoikeuksia eikä poikkeuksia porvarien vuoksi! huudettiin sosialistien puolelta, mutta puheenjohtaja vaati hiljaisuutta.

Kokous päättyi kuitenkin kinasteluista huolimatta pian, sillä yleisö oli utelias näkemään kansalliskaartilaisten asettumista riviin torille, sen "mönsträämistä" ja "kaseeraamista".

V

Majatalon emäntä, rouva Muukka, oli valittu johtamaan matkustajien ruuanlaittoa. Hän otti luottamustoimen arvokkaasti vastaan, pukeutui pariisilaisiin tamineisiinsa ja lähti ostoksille kahden palvelijansa kanssa, purjehti leveänä joukossa, heitti silmäyksen sinne, toisen tänne, viittasi, kuiskasi, käski ja kielsi. Kaikki kävi kuin rasvattu. Sievät neitoset ja pojat kuljettivat lautasia ja ruoka-annoksia tilapäisesti laudoista laadituille, pitkille pöydille. Savolaiset ja hämäläiset ryhmittyivät eri pöytiin, ja puheen porina kävi valtavana ryöppynä. Hanurit ja laulut kaikuivat milloin miltäkin pöydän kulmalta. Miehet tupruttivat tupakkaa, ja ilma oli sakeana sauhusta, mutta siitä ei kukaan joutunut huolehtimaan.

Toisen luokan odotushuoneessa neulottiin olkipatjoihin päällisiä. Virva mittasi palttinapakoista kangasta ja toiset kaupungin neidit ompelivat niitä koneilla kasaan säkeiksi. Koneiden kolke, puhelu ja melu tuoksahti vastaan, kun Anttu Pouta astui sisään. Hänen katseensa keksi heti Virvan naisten huoneen avonaisessa ovessa. Hän kallisti hiukan päätään ja heilutteli nauraen vaatetta heittääkseen sen pöydän yli neulojille.

— Virvakin on riipaistunut irti juhlallisesta minästään, onkin aina kuin mikä murhenäytelmän sankaritar. Ei mutta, katsos, kuinka hän punastuu, puhui Airi Allaalle huomaamatta Poudan tuloa, mutta samassa sukeltui Poudan tumma pää hänen näköpiiriinsä, ja Airin suu mutistui hienoon vihellykseen: — Ahaa…! hän ei sallinut serkkunsa sitä huomata eikä ollut katsovinaan Virvaan.

Allas oli kuitenkin käynyt hajamieliseksi vyyhden pitäjäksi.

— No, Aksel, pidä virastasi vaari, et osaa pitää puoliasi, katsos nyt, kuinka koko vyyhti valuu pois käsistäsi.

Samassa Anttu Pouta nosti suuren kangaspakan lattialta Virvan pöydälle, ja tytöt piirittivät hänet joka puolelta tahtoen riistää sen häneltä, mutta leikki jatkui, ja Pouta piti yhdellä kädellä pakkaa ilmassa torjuen tyttöjä toisella kädellään. Virva nauroi ja koko sali joutui riemun valtaan.

— Noin sinunkin olisi pitämät vallottaa tämä maa, tulla, nähdä ja lumota, sanoi Airi serkulleen.

— Ei minusta taitaisi olla sotamieheksi, sanoi Allas yhä tähystellen
Virvaa.

Melu lakkasi, kun rouva Muukka tuli kehottamaan kahville, ja Pouta sai tilaisuuden puhutella Virvaa.

— Lähtekää torille, sanoi hän, — siellä puhutaan kuin hengen edestä. Se on ryöppyä, kauan padottujen vesien purkamista. Tänne on tullut oikea profeetta.

— Profeetta, huudahti Airi — sehän on perin hassua!

— Hän on kansan suuri suosikki, kuuluu olevan oma lahkonsa ja opetuslapsia mukana. Sanotaan "Maailman maalariksi".

Nuoret riensivät torille ja mäelle päästyä heilutti Airi liinaansa huutaen: eläköön! nähdessään laajan torin täpö täynnä kansaa — eläköön vapaus!

— Ja veljeys! lisäsi Pouta äkkiä kääntyen Virvaan, joka oli astunut
Allaan kanssa keskustellen.

Tultuaan alas torille, pitivät he paraimpana mennä kokoushuoneeseen, josta hyvin näki ja kuuli. He astuivat saliin, ja Pouta nosti kaksi tuolia akkunan eteen.

— Vallotetaan akkuna, kas noin, nyt näette koko torin.

— Olkaa hiljaa, profeetta puhuu! varotti Airi.

— — — maailmassa, elämän ahjossa on nyt tuskaa, hehkua ja sotaa. Meidän taajaa, lukematonta joukkoamme pelätään ja — rakastetaan.

— Tuo ei ole aivan tavallinen manaaja, kuiskasi Virva.

— — — herätä luonnon valtaa voimakkaampana. Vielä on yö, ja ajassa tuikkii muutamia harvoja tähtiä. Me huudamme ja räyhäämme kuin humalainen yössä voimaansa kehuen, sisumme kiehuu ja nyrkki nousee nyrkkiä vastaan, hartia rynnistyy hartiaan ja silmä tuijottaa silmään, pakko huutaa pakkoa, kun pääoma kerää väkensä ja työ asettuu taistelurintamaan. Kahakoita syntyy siellä täällä ja sissisotaa käydään, mutta pääarmeijat eivät voi taistelussa iskeä vastakkain, sillä tuho olisi kauhistuttava! Toisaalla täytyy ratkaisun tapahtua.

— Maailman koneisto voihkii sen taakan alla, minkä ihmisjärki sille on sälyttänyt ja pakottaa sen yhä nopeammin, joustavammin ja kauniimmin tuottamaan elämän keveyttä ja vapauttamaan sorron alaiset orjuudesta. Se aika tulee ja sen täytyy tulla ihmisneron niinessä, jolloin elämän sulous ja kylläisyys on jokaisen osa ja oikeus, aika, jolloin ei enää toisen omaa pyydetä eikä työllä liiaksi orjuuteta. Luonto taipuu valtaamme nöyränä ja alttiina kuin lempivä morsian, me olemme silloin sen herrat, sen jumalat, niinkuin se ennen on ollut meidän hallitsijamme ja jumalamme… Silloin voimme nauraa riemusta ja onnesta ja huutaa kohtalolle: kussa on sinun kovuutesi! Silloin olemme vapaata voimaa, omat herramme ja samalla koko maailman herrat, sillä meidän rivimme taajenevat ja ulottuvat ympäri maapallon. Silloin saamme elää, elää itsellemme ylitsevuotavassa kylläisyydessä ja juoda suuruutta ja valtaa, joka ei ketään sorra. Me olemme silloin keskipiste, lähtökohta ja voimapyörä, joka liikuttaa elämän kylläisyyden rattaita.

— Mitä on yhden ihmisen valta ja mitä ovat monet valtiot? Pois ne! Uusi aika tasottaa voimat ja sotajoukot, uusi aika synnyttää yhden maailmanvallan!

— Vielä on, kuin kaksi mahtia taistelisi: pohjaton tylyys ja mittaamaton rakkaus, ja oikeastaan on vain yksi voima elämää ohjaamassa: pyrkimys! Kerran saavutamme ensimmäisen portaan, silloin pysähdymme ja katsomme ympärillemme, näemme suuren valon ja rauhan kaikkialla. Silloin ei enää ainetta jumaloida. Silloin astumme toisille portaille, ja pyrkimys on yhä suurempaa, jumalaisempaa, sillä aineen aikakausi on mennyt. Uudet, tuntemattomat hyveet ja uudet tuntemattomat paheet jäävät kiistakentälle, mutta ihminen on jumalaisempi.

— Silloin voi syntyä kamppailu luonnonvoimilla luonnonvoimia hävittääkseen, sillä ihmissielussa on luomavoimaa ja on hävitysvoimaa. Demoonin viha voi syttyä hänessä ja turmella elämän lähteet, manata hävityksen maan uumenista ja upottaa ihmisneron luomat pohjattomaan syvyyteen. Se taistelu saattaa olla hirmuisempaa kuin nykyinen sota, aineen herran jumalaista taistelua!

— Kuka tuo mies on? kysyi tohtori Allas, kun luinen mies oli astunut lavalta alas ja hävinnyt joukkoon.

— En tunne peijakasta, naurahti Pouta, — mutta kuulin kerrottavan, että hän on ollut Amerikassa ja tuntee perinpohjin työväenliikkeen. Muuten hän lienee seikkailijaluonne.

— Kuulkaa, kuinka siellä huudetaan, tuskin he sentään tajusivat, mitä hän tarkotti. Mutta miehen ääni ja mahtipontisuus vaikuttaa, sanoi Virva.

Allas oli vakava ja katseli yhä torilla virtailevaa ihmisjoukkoa. — Nyt heillä pitäisi olla intonsa mukaista toimintaa, muuten tuo kuohuva mieliala puhkeaa arvottomiin tekoihin. Te puhujat ja johtajat olette miehiä liehtomaan tunteita, mutta toimien ohjaus ei ole teidän vallassanne, sanoi Allas.

— Sen pahempi, olette oikeassa juuri tällä hetkellä, mutta antakaa meille aikaa! huudahti Pouta.

— Tuolla luisevalla miehellä oli luja usko, se teki oikein hyvää, tuntui siltä kuin hän olisi oikeassa, sanoi Virva.

— Otaksumiset voivat olla hyvin todennäköisiä, sanoi Allas.

— Niin kyllä, mutta on yhtä ja toista, joka viittaa otaksuttuun suuntaan, puolusteli Pouta. — Ihmisten suurimmat viholliset: sairaus, köyhyys ja typeryys, jotka meitä orjuuttavat ja tarraavat kiinni meihin jo ennen syntymäämme, eivät kuitenkaan ole voittamattomia, eikä niiden salaperäisyys enää kauaa voi meitä eksyttää.

— Olisi erinomaisen mukavaa valita vanhempansa ja syntyä terveenä, viisaana ja rikkaana. Siihen lahkokuntaan minä riemulla rupeaisin! huudahti Airi.

— Ellemme usko, että joku ennakkolaki tai tahto määrää kohtalomme, niin…

— Tuskin olemme niin tärkeitä olioita, että joku korkeampi tahto meistä viitsisi pitää noin mieskohtaista huolta, muistutti Virva.

— Köyhyys, typeryys ja sairaus, nuo kolme mainitsemaani ilkeää kohtalotarta kuuluvat varmasti inhimilliseen piiriin. Ja vaikkei voikkaan aina selvästi osottaa, miksi tuo ja tuo syntyi köyhänä, niin tiedetään jo nyt, mitkä suuret ja inhimilliset vääryydet kasaavat hirvittävän köyhyyden ja rehentelevän rikkauden vastakkaisille puolille. Ja nuo toiset surkeuden kohtalottaret ovat köyhyyden tyttäriä taikka myös vanhempaimme erehdysten seurauksia, ei salaperäisiä eikä siis välttämättömiä.

— Teillä on tosiaan kadehtittava kyky selittää kaikki oman uskonne valossa. Te kai myös väitätte — niinkuin tuo luiseva mies tuolla torilla — että joukkojen tahto, joukkojen valta, joukkojen etu ja joukkojen sielu on ihmisyyden elinehto! huudahti Allas innostuneena.

— Se on minun ymmärtääkseni kehityskausi korkeampaan ihmisyyteen, mutta älkää pakottako minua pohtimaan pohjattomia ongelmia, sanoi hän vedoten Virvaan, joka oli hartaana kuunnellut väittelyä. — Minä elän hetkessä, tartun onneen, toimin, toteutan. Tuolla torilla palaa tulinen tahto, sillä on jumalallinen usko ja mittaamaton voima. Emme saisi tuhlata hetkeäkään on aika tosiaankin johtaa ja toimia!

He olivat lähteneet kokoushuoneesta torille ja sekaantuneet joukkoon. Virva liittyi Poudan kanssa keskustelemaan, ja Allas oli pakotettu seuraamaan Airia.

— Siitähän tohtori Allas äsken juuri huomautti, sanoi Virva. —
Mutta mitä se hyödyttäisi minä en oikein usko joukkoihin.

— Äsken leimahti silmässänne innostuksen tuli, ja sen sytyttää vain usko. Te olette yhtä sydäntä tämän joukon kanssa.

— Ehkä, ehkä olen! huudahti Virva antaen Poudan vakuutuksen huumata itseään. — Mutta minä en tahdo antautua sokeasti uskomaan ja kuitenkin pelkään teitä ja joukkoanne — se on kiehtovaa!

Pouta painoi päänsä hiukan lähemmäksi seuralaistaan ja katsoi häntä silmiin, ja Virvan suloinen hämmennys oli hänelle sanomattoman kallista ja vaarallista. Hän tarttui hermostuneeseen käteen ja likisti sitä tungoksessa.

— Lumous on kallista ja sattuu harvoin kohdallemme, on kuin onnen pyörä. Siihen pitää tarttua aikanaan, ehkei se koskaan enää satu kohdallemme…

Heidän katseensa yhtyivät, ja Virva horjahti hiukan. Huumaus hämärsi päivän, hetki hukkui ja liitti hänet siihen mieheen, jonka käsi hänen kättään piteli, ja samalla sen joukon niveleksi, jonka keskellä hän silmänräpäyksessä heräsi uuteen elämään.

Mitä oli tapahtunut? Ehkä ihme, ehkä sittenkin oli olemassa salaperäinen kohtalo? Hänen oli hyvä olla, sanomattoman kevyt ja hyvä.

— Ei ole onnea eikä onnettomuutta, on vain elämä, kaunis ja kallis elämä, kaunis ja kallis toistemme kautta, kuuli hän Poudan äänen sanovan hänen korvaansa.

Käsi unohtui käteen ja antoi pienellä liikkeellä mittaamattoman suuren oikeuden onneen. He seisoivat kansanjoukossa unhottaen itsensä — minne ja kuinka kauaksi?

Virva veti hiljaa kätensä pois ummistaen silmänsä ja hengittäen syvään ja pyyhkäisi kädellään silmiään. Arkiminä heräsi tottelemaan sovinnaisuuden suojelevia lakeja. Lumous ei vain tahtonut haihtua, se ikäänkuin painoi jäseniä, sitoi, ei tahtonut laskea poistumaan, ei viipymään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja ojensi kätensä hyvästiksi ehkä liiankin äkkinäisellä liikkeellä. Nuori mies tarttui käteen ja vielä kerran upposi katse katseeseen. Se ei ollut siis erehdys, ei sattuma, ei uni: — ah, hyvästi!

— Milloin, milloin? kysyi Pouta kiihkeästi.

— Illalla ehkä, asemalla matkustajien juhlassa.

— Varmasti, minä tahdon, pyydän, varmasti! He olivat tulleet Auerin portille, ja Virva veti kätensä irti.

— Ehkä, ehkä, hyvästi! Hän melkein juoksi kotiin.

VI

Kaupunkilaisille ja matkustajille oli valmistettu juhla, ja asematalon tilava, kolmannen luokan odotushuone oli kansaa täynnä. Sieltä kuului mahtava humu, soittoa ja laulua, hanurit, viulut ja torvien äänet vuorotellen.

Maalainen markkinaväki oli miehissä kerääntynyt pohtimaan tärkeitä kysymyksiä.

— Tuleekos siitä tasaamisest oikein totta ja? kysyi Killimäen Mikko
Karrilta, joka oli maalaisten kesken erikoisessa suosiossa.

— Niinhän ne hokee, naurahti Karri.

— Nääs, Mikko, enkös sit sinulle sanonut? tuiskasi Maija, Mikon seuralainen.

— Älä sie nyt sekota?

— Tarttishaa se saara selväks ja onhaa sit oltu sosialistien pakeil.

— Joko on selvinnyt? kysyi Karri.

— Eihää ne sit koskaa sano oikein reilusti, että ton saat sie ja ton sie, vähä vaan sinne päin viittailee ja selittelee.

Odotussalin seinälle oli naulattu tulipunainen lippu, ja siinä oli kirjotus: Vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus. Maijan huomio kiintyi siihen, hän läheni ja kohotti lipun kulmaa.

— Mitähän tohon on räntätty? Saahan tot kai lukea. Va-pa-us; vel-je-ys, tasaa… kattos, Mikko, onhaa tos nyt taaskii siit tasaamisest. Näät sen nyt omin silmin. Etkös nyt jo usko?

Maija tavaili yhä edelleen. — Tasaa… minnekäs se sitte vielä menee? Ärrä — voisuus!

— Etkös nyt ymmärrä? tokaisi Mikko, — tasa-arvoisuus.

— Mitäs, kun oli pantu toiselle riville, puolusteli Maija. — Tasa-arvoisuus, siithää ne puhuivat ja sanoivat, että naiset ja kaikki ihmiset olisvat nyt tasa-arvoisia, ja se on samaa kuin yhrenverosia. Taikka kuinkas sen selittäis — samanlaisia!

— Ho, ei, koskas se tulis lammaskaa hevosen veroseks?

— Taikka vaimo mieheksi, sekaantui Karri puheeseen.

— Mitäs ne sitten vänkkää? Kun on kerran vapaa, niin kai sitä on tasa-arvoakin? Ja silloin tekee, mitä itte tykkää, eikä saa kysyä, onko niits vai vaimoihmiin! puhui Maija.

— Kaapii puoleensa niin paljon kuin kynnet kestää, sanoi Karri nauraen.

— Niin justiisa, intoili Maija.

— Mitäs sinä, Maija, teit ketulle, kun se söi sun kanas? sanoi Mikko sytyttäen paperossin, jonka Karri oli hänelle tarjonnut.

— Se on kettu se, ja niitä saa tappaa myrkyllä. Mut mäne sie ja tapa ihmiin, niin saat nährä!

— Se on vapaus se, ettei saa tehrä, mitä itte tykkää. Kun se ei oo sillä tapaa vapaa kettukaa, niin ei se oo ihmiinkää, selitti Mikko oikein esimerkin kautta.

Maijan kasvot olivat käyneet innosta ja suuttumuksesta oikein punaisiksi, ja kimakalla äänellä hän vakuutti:

— Aina sie riitelet vastaa. Miksei se nyt olis vapautta, kun ne sanoo, että on! Etkös kuullut, kun niiren laulussakii sanoo, että "oikeutes ota!"

— Niin, se on oikeus se eikä mikään vapaus, vakuutti Mikko levollisena vilkaisten Karriin.

— Kattos kun nyt taas kierrät, vaikka se on kaikki samaa, — tasaamist se on!

Maijan into kiihtyi suuttumukseksi niinkuin aina kotonakin, kun hän huomasi joutuvansa tappiolle. — Enkä mie enää viitti! huusi hän, — eihän ton visan päähän mikään mahru! Se tässä kaakattakoon ja yötä myören juoskoon, kun ei kuitenkaa saa uskoa, mitä opetetaan. Se näitä munia ja villojakin kanniskelkoon, kun ei kukaan osta! — Hän heilutti nyyttiä uhkaavasti.

— Älä riko niitä munia, kolmen markan munat, varotti Mikko.

— Toss' on, syö! sähähti Maija ja heitti nyytin Mikolle, joka otti sen ilmassa vastaan niin rauhallisesti, ettei paperossista tuhkakaan pudonnut.

— Voi vaimoväen sisua, sanoi hän vain ja sovitti nyytin lekkerin viereen tuolin alle ja istui itse jälleen tuolille. — Mänköön nyt, kylhää sielt tulee, kun sisu asettuu. Se on sellain tuittupää, mut hyvä sill on syrän.

Pouta oli tullut ovessa Maijaa vastaan ja samassa maalaisnaisen viha lauhtui. Kun vielä punakaartilaiset, joiksi kansalliskaartilaisia varsinaisesti sanottiin, marssivat oikein sotilaallisessa järjestyksessä sisään ja torvet remahtivat soimaan, täytyi hänen seurata saliin takaisin.

Miehet tyhjensivät limonaatipulloja janoonsa ja Karri huomautti
Poudalle: — Nytkös se on oikein tasajako?

— Kerranhan sekin on alotettava, sanoi Pouta. — Porvarit ovat sen jo osaksi toteuttaneet ainakin tässä kaupungissa.

— Kutka porvarit?

— Maksattehan te kaikki työväelle palkat, vaikkei työssäkään olla.

— Tarkkaas nyt, Mikko, eikös ne taaskii sano, että on tasajako? huomautti Maija.

— Älä nyt höpise, kuulenhaa mie sen ja ymmärrän.

Maija tahtoi päästä selville, ja hän niiasi Poudalle kysyen rohkeasti: — Onkos se nyt oikein niin tarkotettu, että jaetaan tasan, että saa maata, kellä ei ole maata?

— No, sehän se on tarkotus, että maata maatonkin sais ja sulhanen morsiamen nais, sanoi Pouta sulavalla hymyllä ja kaatoi limonaatia lasiin. — Hei, juokaa limonaatia! Tasajaon limonaatia!

— Kattos kuinka se on höyli, sanoi Maija Mikolle syvään niiaten ja joi.

Ovelta töytäsi kaupungissa hyvin tunnettu sosialistinainen Hilma
Roima sisään touhuisena ja punaisissaan.

— Mitä uutisia? kysyttiin, sillä jokainen saattoi nähdä, että hänellä oli paljon sydämellään.

— Ettäkö ole kuulleet? Senaatti on lyöty alas!

— Kyllä tässä nyt näytetään "hörreille" kurssia! huudahti eräs punakaartilainen.

— Kerrotaan, että Kokkola on poltettu ja Kronstadt vallotettu ja Viapori kapinallisten hallussa, selitti Hilma Roima yhdellä hengenvedolla.

— Niin, oikein, kun kerran valehtelee, niin, pitää valehdella rehellisesti, sanoi Pouta.

Salin perällä oli syntynyt hälinää, huudettiin: Alas senaatti! Alas, alas! kuului yhä voimakkaampana.

— Ei, ei! vastattiin heikommin.

— Suomettarelaiset! kuului huuto.

Pieni joukkue joutui saarroksiin väkijoukon keskelle, ja muutamat nousivat tungoksessa tuoleille ja pöydille huutaen siellä yhä lujemmin:

— Ei, ei!

Melu keskeytyi, sillä ulkoa marssi taaskin osasto punakaartilaisia saliin laulaen ja tunkien yleisön yhä ahtaammalle salissa.

Mikko oli kellistynyt vaa'alle salin nurkkaan istumaan ja torkahtanut. Maija seisoi lähellä vaihdellen ruumiinsa runsasta painopistettä lonkalta toiselle. Tarjottiin kahvia hyvän päivällisen päälle, ja Maijakin sai kupin ja pullaa osakseen. Hän veti sieramiinsa ruskean liemen suloista tuoksua ja hörppäsi lusikalla, pullakin pyörähti tottuneesti kämmenen sisältä hyppysiin ja seuraavassa tuokiossa sen olisi pitänyt upota kahviin, mutta tyytyväisyyden sileys kasvoilla muuttui äkkiä uhraavaksi luopumiseksi, ja Maija vilkaisi torkkuvaan Mikkoon ja tönäsi myhäillen kylkeen:

— Herääkin tosta kahvia juomaan. Mikko vain ynisi.

— Kylhää sit voi pahaakii tykätä, mut voi sit sentää kahviakii juora, sanoi Maija ja hörppäsi.

Se sai jo eloa Mikkoon.

— No, kun toit, niin anna!

— Tästä tän saat, sanoi Maija loistavin kasvoin, — saan kai mie toista. — Kun Maijakin oli saanut kuppinsa, sanoi Mikko:

— Taitaa olla viimeist kertaa, kun näin juoraa yhres kahvia.

— Mitäs sie nyt puhut? Kahvi jäi Maijan kielelle ja pala tarttui kurkkuun.

— Häi meinaan, että ostan tiketin!

— Mitäs myö sinne Amerikkaan nyt sitte lährettäis, onhaa tääl kotonakii olemist!

— Lährettäis — kukas muu sinne sitte lähtis?

— Eikös niin sinne sitte pitäis tullakkaa? kysyi Maija itkuisella äänellä.

— Kukas ne tääl sitten tasajaon limonaarit jois? pisteli Mikko, joka ei sietänyt sosialisteja eikä tasajakoja.

— No, kun mie vaivain syntiin sen nyt join, minkäs sille enää mahtaa?

Mikko pyyhki suutaan hijansuuhun ja poistui Maijaan katsomatta. Melussa ja tupakansauhussa ei kuullut omaa ääntään eikä nähnyt juuri kättään kauemmaksi, ja Maijan tuska puhkesi äänekkääksi itkuksi. Kyyneleet valuivat kahvin sekaan, sokeri suli märässä kourassa ja nisupulla kasvoi suussa. Hanurit pauhasivat kuin pasuunat, ja ihmisetkin vaelsivat rauhattomina kuin sen sarvellisen valtakunnassa taitavat tehdä.

— Pauhatkoo, sätti Maija itseksensä, — minuahaa ne pauhaa! ja sitä seurasi kyynelvirta ja oman surkeuden tunto. Mutta kun kahvi oli lopussa, oli surukin jo hiukan lauhtunut. Hän näki joukossa suutari Taavetin Iitan ja meni puheille ja saatuaan kerrotuksi surun, se jo rupesi helpottamaan.

— Mihkäs ne elukatkii nyt joutuu? Eihää se niit voi Amerikkaan tiketillää vierä… puhukoos viel! äkäili Maija.

— No, et sunkaa sie eläimist enempää välitä kuin Mikost? kysyi Iita, joka kaupunkilaisena piti vain ihmisiä rakkauden arvoisina.

— Kaihan se ne kauppaa, sen puolest! huokasi Maija. — Ja mikäs täss' muu eteen tulee ku piikuus.

Nuoret vaimot syventyivät kumpikin kertomaan suruistaan ja ukoistaan. Iitan suutari oli sosialisti ja köyhä kuin rotta ja tuotti ainaista harmia vaimolleen, joka herrasväessä olleena, viimeksi pankinjohtaja Auerin keittäjänä, oli tottunut ylellisyyteen eikä oikein voinut tyytyä keittämään pelkkää puuroa ja perunoita sianlihan kanssa. Iitan mielestä oli sosialismi syypää hänen onnettomuuteensa, ja Maijalle kävi myöskin selväksi, että sepä se juuri hänenkin surunsa alku ja juuri oli.

— Taavettia tulin kuulemaan, olisko täällä, sanoi Iita, — ei se ole neljään päivään tikkiäkään pistänyt eikä ole enää rahaakaa kotona.

— Aijai, niit miehiä, aikaili Maija unohtaen, että hän itsekkin oli jo kolmatta päivää kulussa.

— Täytyy rientää kotiin, kaksoset jäivät yksin, puhui Iita, — jos tapaat Taavetin, niin sano, että tuleekin kotiin ja paikalla.

Matkustajien joukko harveni yhä, sillä useat olivat kaikessa hiljaisuudessa kävelleet läheisimpiin kyliin, ottaneet sieltä hevoset ja lähteneet maanteitse kulkemaan pitkiä taipaleita niinkuin ennen muinoin, jolloin ei vielä rautateitä ollut. Vesiretkillä selviydyttiin vanhaan hyvään tapaan, lainattiin veneitä ja soudettiin. Monet jäivät kuitenkin kaupunkiin raaskimatta lähteä kotiin jännittävien tapahtumain pakeilta, sillä pieni kaupunki oli liikenteen keskus, ja pitkin päivää pirahteli tietoja eri suunnilta, mitä merkillisimpiä ja erilaisimpia huhuja. Matkustajista voitiin pitää erinomaista huolta, ja tyytyväisiä he olivatkin.

Viikko meni yhtenä humauksena, kunnes junat kiidättivät ihmisiä kotiseutuun jatkamaan uuden elämän järjestystä. Mutta lakkoviikko ja sen merkilliset tapahtumat jäivät heille elinikäiseksi tarinaksi, jonka satumaisuus muuttui yhä kalliimmaksi, mitä kauemmaksi saavuttamattomiin silloin heränneet toiveet siirtyivät. Kullakin paikkakunnalla oli oma tarinansa, mutta toivomukset kävivät kaikkialla samaan suuntaan, joko ne syntyivät kohdallansa muista riippumatta taikka kulkivat tietoina paikkakunnalta paikkakunnalle.

VII

Pankinjohtaja Aueria olivat puheet, eläköönhuudot, laulut ja soitot hermostuttaneet pari päivää, sillä jos hän meni pankkiin, kuului melu torilta sinne yhtä hyvin kuin kotiinkin. Jo aamulla oli sydän iskenyt, niin kipeästi rinnassa, kun hän heräsi huutoihin, eikä kestetty päivä ollut siinä suhteessa rauhottava. Hän oli, kuten useimmat mahtihenkilöt, salaperäisyyteen taipuvainen; ajatustensa julkilausuminen oli hänelle vastenmielistä jo pienessä seurassakin, ja niiden torilla huutaminen sulaa hulluutta. Teko, hyvin harkittu, kaikin puolin ihan varmaan tulokseen vievä teko, oli hänestä ainoa oikeutettu ilmaisukeino ihmisen elämässä, kaikki muu oli pahasta. Isänmaan puolesta! — tietysti, jos antoi rahaa, rakensi, laati lain, hyvän lain. Entä jos joku antoi henkensä, uhrautui, luopui eduistaan! Hyödyttikö se ketään? Tuliko siitä jokukaan onnellisemmaksi, rikkaammaksi, turvallisemmaksi, eikö kaikki hukkunut tietymättömiin? Eikö se ollut äärettömän pientä ja mitätöntä, voiko kukaan osottaa sitä ja sitä tulosta niistä ja niistä uhreista? Uni ei ottanut illalla tullakseen, sydän jyskytti mahtavassa rinnassa ja pusersi raskaita huokauksia epämääräisen huonon olon painostamana.

Tytöt olivat aikoneet lähteä ulos, mutta huomasivat isän katseesta, ettei ollut hyvä toteuttaa mielitekoaan, ja he jäivät kotiin, Airi Allaan kanssa väittelemään ja Virva siirtyen huoneeseensa muka selvittämään päänkipuaan. Hän tahtoi olla yksin saavuttaakseen tasapainon. Päivän tapahtumat astuivat hänen eteensä elävinä ja kirkastettuina hiljaisen huoneen hämyssä. Tapansa mukaan hän eritteli ja sommitteli mahdollisuuksia ja todellisuutta, tunteitaan ja tekojaan, mutta tällä kertaa pyrki kaikki verhoutumaan ruusunpunaiseen huntuun, ja raukea elämän sulous kiehtoi älyn ja mielikuvat jättämättä muuta varmuutta kuin hymyilevän uinahduksen ja yhtä onnellisen heräämisen ja halun päästä selvyyteen, oliko Poudan katse hänelle hyvää vai pahaa tuottava ja oliko se hänelle itselleen onnea tietävä. Hän myönsi, että se ajatusten temmellys ja tunteen kuohuva kylläisyys, mikä kuumana aaltoili hänessä tälläkin hetkellä, todisti katseen sytyttäneen. Kaikki entinen tuntui tyhjältä ja mitättömältä sen ainoan silmäyksen rinnalla, ja kuitenkin saattoi se olla vain vallaton oikku tuon voitonvarman miehen puolelta. — Niin, olkoon, päätteli nuori nainen itsekseen, — minäpä tiedän, tunnen voivani kostaa. Sellaista ei tehdä suotta, ilman pakkoa. Olenko tarttunut kiinni elämääni, oikeaan elämääni, saanut jotakin varmaa? Näinkö se alkaa, mitä sanotaan ainoaksi elämänarvoiseksi tunteeksi? Niin, se on totta, se vie minut kokonaan, ja nyt tiedän, miksi olen olemassa, miksi huomenna nousen ja pyrin, tahdon päästä selvyyteen ja varmuuteen. Hänen oli niin turvallinen ja hyvä olla kuin ennen pikku tyttönä Helsingistä kotiin tultua koulusta lomalle, kun sai nukkua omassa kamarissa yli kahdeksaan aamulla ja äiti tuli sanomaan hyvää huomenta ja herättämään. Silloin oli kuin puhtaassa pumpulissa tai kuin kylmästä tulleena auringon paisteessa, mutta kun viikko taas oli levossa kulunut ja voimat elpyneet, heijasteli koulu ja toverit houkuttelevina ja ellei sitten määräajalla olisi päässyt jatkamaan entistä aherrusta, olisi siitä koitunut suru ja tuska. Äiti kuoli ja Virva jäi jo kahdentoista ikäisenä yksin huolehtimaan itsestään ja Airista kehittyen aikaisin miettimään vakavia asioita. Ylioppilaaksi tultuaan ja opinnot jätettyään hän jäi yhä enemmän yksin tässä pienessä kaupungissa ja isän laajassa, hiljaisessa kodissa, missä ei muita käynyt paitsi isän asiatuttavia, joku mahtava rahamies silloin tällöin päivällisillä. Virvalle oli elämä antanut siivet, mutta köyttänyt ne venymättömällä siteellä, ja se oli voimakkaalla nykäyksellä katkaistava, jos mieli lentoon päästä.

Viimeiset päivät olivat herättäneet eloon uinuvia tunteita, irrottaneet silmiltä harson ja näyttäneet elämän hohtavassa valossa, jollaista ei Virvan yksinäisyys koskaan olisi myöntänyt unessakaan mahdolliseksi. Mutta itse hän seisoi vieläkin varjon puolella, siivet sidottuina ja kädet ojennettuina huikaisevaa valoa kohti puoleksi torjuen, puoleksi ikävöiden. Hän tapaili siipiensä sidettä etsien solmua, mistä sen avaisi, luuli löytäneensä, mutta se oli gordilainen, mahdoton päästellä, vain sivalluksella katkaistava.

Ajan aalto oli nostanut hänetkin hartioilleen viedessään kautta maan kaupungista kaupunkiin, kylästä kylään, yksinäisimpään mökkiin syvimmän korvan perukassa jättämättä yhtäkään sydäntä koskettamatta laajalla Suomen niemellä.

Seuraava aamu koitti syksyn kelmeällä päivänpaisteella, ja Virva heräsi lauluun ja soittoon, joilla kokoukset torilla alotettiin heti päivän valjetessa. Hän pukeutui nopeaan ja riensi joukkoon harhaillakseen siellä yksin ja tuntemattomana ja nauttiakseen ajatuksesta kuulua siihen.

Alistettu minämme on viekkaampi kuin seitsemän viisasta yhteensä eikä se vaatinut Virvaa suoraan tunnustamaan, minkä vuoksi hän nyt oli mieltynyt kansanjoukkoon, jonka läheisyyskin oli häntä aina ennen kammottanut; se vei vain muitta mutkitta molemmat ihastuneet toistensa läheisyyteen tuolla suurella torilla, missä tapaamisen täytyi olla sattuman varassa.

Olihan yö selvittänyt kummallekkin paljon, kuiskinut korvaan salaisuuksia, tehnyt muka viisaaksi ja varovaiseksi, mutta hymyillyt tummaan, tiheään partaansa ja vilkuttanut silmää veitikkana.

— Hyvää huomenta, neiti Auer! Kuinka olette nukkunut? kuuli Virva tutun äänen takanaan sanovan, ja samassa hänen kätensä upposi lämpimään, lujaan kouraan. Pouta teki tungoksessa tilaa painaen leveän selkänsä väkijoukkoon.

— Hyvää huomenta, sanoi Virva aamuvirkkuna hymyillen. — Onpas tämä oikeata lihamuuria.

— Tukehuttaako teitä?

— Ei suinkaan, on niin hauskaa olla mukana.

— Seuratkaa minua, saanko luvan? Pouta otti Virvan käden muitta mutkitta, aurasi vakoa tungokseen ja vei seuralaisensa turvallisesti väljemmälle katukäytävälle.

— Minne menemme? kysyi Virva.

— Tuolta kahvilan akkunasta voimme nähdä hyvin, mitään kuulemista tuskin tulee ennenkuin päivemmällä.

— Tämä humu ja elämä menee päähän. Minä olen kuin toinen ihminen.

— Olemme aikamme lapsia. Minusta tuntuu kaikki tutulta ja luonnolliselta. Käsitän hyvin, että te tunnette toisella tavalla. Pankinjohtaja Auerin tytär ei voi ajatella eikä tuntea kuin kuka tahansa ilman varmaa pohjaa kasvanut, puhui Pouta.

— Toisinaan on varmuus paha este, sanoi Virva astuessaan ylös kahvilan portaita.

— Te ette tullut eilen illalla.

— Minä olin hyvin väsynyt.

Pouta muuttui huolestuneeksi ja ottaessaan Virvan päällystakkia hän hiukan viivytteli saadakseen katsoa häntä läheltä.

— Voitteko hyvin? kysyi hän kainolla hellyydellä.

Virva heitti veitikkamaisesti päätään: — Näytänkö huonolta?

— Ette totisesti, kuiskasi Pouta, jonka oli vaikea irrottaa katsettaan vaarallisista kasvoista houkuttelevassa läheisyydessä.

— Mitäpä siitä, nyt olemme lakossa ja heitämme kaikki ylimykselliset hermot. Sanokaa, kuinka kauan täällä viivytte ja mitä sitten aiotte?

Poudan sydän sykähti ilosta kuullessaan nämä sanat, jotka selvästi todistivat Virvan myötätunnosta, ja äänessä oli niin paljon välitöntä tuttavallisuutta, että eilinen tunnelma huuhtaisi kuumana aaltona nuoren miehen.

— Liian monta kysymystä, armollinen neiti, muistatteko ehkä eilistä sopimustamme?

— Kaikki keinot luvallisia, sanoi Virva hymyillen avomielisesti.

— Suvaitsetteko kahvia, kaakaota…?

— Kiitos, kahvia, se virkistää.

— Minä käytän kaikkia keinoja ollakseni täysverinen sosialisti.

— Teoissannekin eikä vain sanoissa?

— Niin, puuhaan osuuskuntia.

— Siis hyvin vaarallinen kapitaalin mahdille, ja porvarina pitäisi minun toivoa teille tappiota, mutta suoraan sanoen, minä soisin teidän voittavan.

— Sellainen toivotus tuottaa puolueelleni varmasti onnea. Olen matkalla kotiini Pohjanmaalle. Siellä on minulla metsiä ja pari sahaa ja käyttämätön koski — niin, onhan siinä pieni myllypahanen — ja koko joukko ihmisiä, jotka luottavat minuun ja toivoakseni myöskin kaipaavat.

— He ovat tietysti sosialisteja, ja teidän myllynne jauhattaa sitä aatetta.

— Eihän vesi yksinänsä, mutta aate…

Kahvilassa ei ollut ketään vieraita, ja he istuivat kahden kodikkaassa sivuhuoneessa, joka houkutteli tuttavallisuuteen.

— Toivotaan, ettei Etelä uppoaisi vesihommiin Pohjanmaalla ja että pian palaisitte tänne uudistamaan aatevarastoanne.

— Saanko minä, toden totta, tahdotteko?

— Teidän onneksenne! huudahti Virva ja kohotti hiukan kuppiaan katsoen viehkeästi Poutaan.

Nuori mies kalpeni ja peitti silmiensä tulen luomien alle. Se vaikutti välittömästi Virvaan, hän vaikeni ja hengitti raskaasti raukeana nojaten tuoliin käsi pöydän kulmalla. Hän vavahti, sillä Poudan käsi painui hiljaa hänen kädelleen.

He olivat jälleen katkaisseet sovinnaisuuden siteet, ja kainous, tositunteen ihana sisar, teki heidät sillä hetkellä toisilleen sanomattoman kalliiksi.

— Hiljaa! kuiskasi Virva ummessa silmin, sillä Poudan käsi teki hänet voimattomaksi ajattelemaan ja puhumaan. Seuraavassa tuokiossa hän veti kätensä pois ja jatkoi: — Olemmehan oikeastaan niin hyviä ystäviä, ettei tarvitse suotta loruella.

— Ellemme loruelisi…

— Puheenne ei saa olla totta.

— Siis lorua! sanoi Pouta rukoilevasti katsoen Virvaan.

Virva hymyili jo rohkeammin. — Minusta tuntuu, kuin te tahtoisitte ensin niellä kultakalan ja sitten…

— Entä sitten? kuiskasi Pouta kumartuen hiukan lähemmäksi.

— Ja sitten voitonvarmana sukeltaa jäiden alitse Pohjanmaalle.

— Entä jos niin olisi — kaikki keinot luvallisia!

— Tuo kuulostaa nyt uhkaavalta.

— Minulla on tavallisesti onnea!

— Teidän rohkeutenne… hän keskeytti sanansa punastuen, sillä Poudan käsi painui jälleen hänen kädelleen ja katse upposi kaulan pehmeän kaareuden suloon. Lämmin iho hohti hiukan kaarretusta kauluksesta hulluuteen vievänä houkutuksena miehelle, jolla oli lupa istua niin lähellä ja kuiskailla huumaavia sanoja pidellen kädessään turvatonta, vapisevaa kättä. Vain suuren lemmen kainous esti anastamasta ja taivutti jumaloimaan.

— Ihailen — jumaloin — rakastan — ei, ei, älkää kieltäkö — ehkä katuisitte — rukoilen — sydämenne lyö, minä kuulen sen ja se tekee minut hulluksi — ettehän henno — katsokaa minuun, Virva, kallis…!

Virva peitti toisella kädellään kasvonsa, mutta Pouta anasti senkin.

Ehkä luja kosketus, ehkä nuoren naisen rautaisen luonteen uhma tuli avuksi. Virva tointui, heitti päätään ja nousi ylös. He katsoivat silmästä silmään. Pouta horjahti lähemmäksi kuin katseen vetämänä, mutta Virva irrotti kätensä hervahtaen jälleen istumaan ja naurahti hermostuneesti:

— Ei, ei älkää luulko — tämähän on leikkiä — kujeilua — lakkoa!

— Niin, niin, tietysti, minä unohdin, luonnollisesti leikkiä, huokasi Pouta voiden tuskin hillitä tuskaansa.

— Luonnollisesti, ette suinkaan te tosissanne…?

— Minä olen tosissani, tuskallisessa todellisuudessa. Minä myönnän…!

— Älkää myöntäkö mitään sokeasti! Ette tiedä, kuinka paljon minä vaadin.

— Sanokaa, mitä te vaaditte?

— Voisitteko taipua meikäläiseksi — porvariksi?

— Minäkö porvariksi, laskette leikkiä!

— En suinkaan, olen ihan tosissani.

— Onko se teidän taisteluvaatimuksenne? huudahti Pouta tulistuen ja tointuen huumauksestaan.

— On!

— Ei ole minun vallassani luoda itseäni uudestaan, vakaumukseni on mennyt veriini.

— Otaksutaan, että te rakastatte minua.

— Minä rakastan teitä!

— Minä vain otaksun ja — otaksutaan, että minä rakastan teitä, sanoi Virva madaltuneella äänellä, jossa oli rakkauden sävy.

— Virva! huudahti Pouta horjahtaen häntä kohti.

— Otaksutaan, sanoi Virva torjuen lähenemisen kädellään.

— Niin, otaksutaan…! Entä sitten, äänsi Pouta voiden tuskin seistä ja nojasi pöytään.

— Jos minä suostuisin, vaatisin teidätkin suostumaan.

— Mihin, oi mihin?

— Luopumaan puolueestanne! sanoi Virva varmasti.

Poudan vartalo jännittyi ja avoimessa katseessa välähti suuttumus.

— Miksi te minua luulette? Olen hulluuteen saakka ihastunut teihin, sen nyt tiedätte, en ole huolinut sitä salata enkä olisi voinutkaan. Olen vallassanne, humaltunut lemmestä — ja teidän on syy — hyvä Jumala, mitä minä puhunkaan, kallis Virva, eihän liene pelkkä sattuman oikku tämä suuri, ihana aika. Tämä hetki, nämä päivät ovat meille kalliita, eivät koskaan unohdu, älkää tehkö niitä tuskasta raskaiksi. Mitä ovat puolueet ja sovinnaiset kaavat tämän rinnalla? Elämä, suuri ja rikas elämä on nyt omamme, toistemme kautta! Ettehän te voi vaatia minua valehtelemaan julkeasti ja kieltämään kantaani!

Virva oli nyt täydellisesti itsensä herra, sillä Poudan varmuus kannusti häntä iskien kielteisyydellään ja herättäen nuoren naisen uhman ja terävän älyn.

— En tahdo olla pelkkä naisellinen saalis, jonka voisitte syliinne sulkea teille mukavimmalla tavalla. Minä olen ja tahdon olla ihminen, jolla on oma vakaumus. Minä en usko teidän joukkoihinne enkä niiden tulevaisuuteen.

— Senkö vuoksi kiellätte rakkautenne?

— Minä en sitä kiellä — rakastan teitä!

Pouta oli sanaton ja nöyrä.

— Niin, minä tahdon puhua suoraan ja totta. Meille ei kummallekkaan rakkaus yksin riittäisi — niin, ei ainakaan miehen ja naisen rakkaus, vaikka se olisi kaunista kuin itse Olympon jumalien. Minulla on nyt hämärä aavistus jostakin suuresta, lämpöisestä ja kaikki käsittävästä tunteesta, jossa enkelin ylevyys ja puhtaus, usko samaan asiaan voi yhdistää. Te hymyilette, pidätte puhettani ehkä kovin tunteellisena ja teoreettisena, niin, minä olen oppinut erittelemään omia tunteitani. Kasvatus, tapa tekee ihmisen.

— Puhuessanne noin olette kuin toveri — kuin mies, ja se viehättää, kaikki teissä viehättää…

— Rakkaus olisikin sokea ja typerä tunne, ellei järki sitä viehättäisi. Jos nyt ehdottomasti suostuisin, olisi onnemme ontto. Onko meillä mitään muuta yhteistä kuin parin päivän tuttavuus ja mieltymys, joka on yllättänyt meidät molemmat? puhui Virva kiihtyen yhä lumouksen vallassa, silmät loistavina ja huulet lemmen janoisina, mutta hänen älynsä hehkui sitäkin voimakkaampana.

— Se on minulle kaikki kaikessa, rakas Virva, kaikki!

— Erehdytte, puolueenne on teille enemmän.

— Ne ovat kaksi eri asiaa.

Virva nauroi: — Se vanha juttu rakkauden tragiikasta, miehellä ne ovat olleet ja tulevat ehkä vielä kauankin olemaan kaksi eri asiaa, naisella on rakkaus ja aate yhteen punottuna. Te ette itse aavista, kuinka kallis nainen on teille juuri sellaisena. Minä olen paljon lukenut enkä ole tähän hetkeen asti sitä ymmärtänyt. Nyt se on minulle selvinnyt teidän kauttanne ja vaikken olisi mitään muuta teiltä saanut kuin tämän kalliin opin, olisin teille kuolemaani saakka kiitollinen.

— Luvatkaa minulle kaiken pyhän nimessä — antakaa minulle tilaisuus voittaa teidät!

— Te olette mies, minä kunnioitan voimaa ja varmuutta — tahdon vain sanoa — rakastaisin teitä vähemmän, jos voisitte luopua, mutta minä en myöskään luule — en vielä usko teidän olevan oikeassa.

— Kaikki keinot luvallisia, kuten tähänkin asti, eikö niin?

— On, olemme nyt tasaväkisiä.

— Kiitos! huudahti Pouta.

Virva pyyhki kasvojaan kuin ajatuksiaan hälventäen, heitti hiukan päätään ja ojensi molemmat kätensä Poudalle:

— Siis rehellinen taistelu.

Pouta piteli käsiä säilyttäen tasapainon Virvan tahdon hallitsemana. Vaikea on sanoa, kuinka olisi käynyt, ellei Airi olisi sattunut tulemaan huoneeseen hätäisenä ja huolissaan.

— He menevät sulkemaan pankkia, eikä isä sitä salli, estäkää te heidät, maisteri Pouta, teitä he kyllä kuulevat!

— Kutka menevät? kysyi Virva.

— Kutka, tietysti ihmiset, miehet, sosialistit! huusi Airi sättien.

— Se on kansan kokouksessa päätetty asia, sanoi Pouta levollisesti.

— Ettekö voi selittää heille, ettei saa pakottaa ihmisiä? sanoi
Virva.

— Kansan kokouksen päätös on tällä hetkellä laki.

Virvan silmissä välähti ja sydäntä pisti, mutta samalla nousi järki hänen avukseen ja hän nyökkäsi Poudalle myöntävästi, vaikka kyynel kiilsi silmäripsissä ja putosi kuumana ja kirvelevänä poskelle.

— Minun isäni, ymmärrättehän.

Poudan katse sanoi niin paljon, ettei hän voinut itseään paljastamatta jäädä huoneeseen, vaan riensi pois.

— Hyvä Jumala, kansaa on jo pankissa. Kuule, kuinka he kiistelevät kadulla, isä ei varmaankaan anna sulkea!

— Mennään pihan puolelta pankkiin, sanoi Virva vetäen sisartaan pois akkunasta.

He juoksivat kadun poikki ja pääsivät isänsä huoneeseen pankin kaikkein pyhimmässä.

VIII

Pankinjohtaja Auer seisoi pankissaan aidakkeen sisällä kasvot harmaina, vartalo hiukan huojuen, kädet liivin pieluksissa katsellen sinne ilmestyneitä tungettelijoita. Ivallinen hymy, punertavat silmät kaartuvien kulmakarvojen varjossa ja korskeiksi paljastuneet ohimot antoivat kulmikkaille kasvoille mefistomaisen ilmeen, joka näytti vaikuttavan lamauttavasti kiihkoisaan joukkoon ja esti rohkeimmatkin tunkeutumasta kaikkein pyhimpään. Ei ollutkaan aivan sattuman varassa se ylemmyys ja hallitseva asema, mikä tällä miehellä oli omassa kunnassaan, eikä ollut niinkään helppoa murtaa sitä mahtia, millä hän hallitsi ihmisten jokapäiväistä toimialaa paikkakunnallaan.

— Olemme tulleet sulkemaan pankin, sanoi joukon johtaja.

— Minä suljen pankin tavalliseen aikaan, vastasi Auer.

— Se olisi suljettava nyt heti, niinkuin muutkin liikkeet.

— Onko teillä pääkonttorin määräys?

— Meillä on kansan määräys.

— Vai niin, me emme noudata täällä sellaisia määräyksiä. Pyydän siis teitä poistumaan.

— Te vastustatte kansan tahtoa, sanoi mies kiivaana.

— Teen työtäni, niinkuin aina ennenkin.

— Mutta nyt on kaikkialla lakko.

— On niillä, jotka tahtovat, ei minulla eikä väelläni. He tahtovat kaikki olla työssä.

Ovella kuului nurinaa ja melua. Keskustelu kerrottiin suusta suuhun, joten se kadulle tullessaan oli kasvanut sävyltään ja sanoiltaan mieliä kuohuttavaksi. Kuului jo alas-huutoja. Olihan juhlatunnelma ja kansan oman voiman tunto työntynyt tässä ensimmäistä estettä vastaan. Se kuohahti kuin tuulen ajama aalto vasten kiveä.

— Alas, alas! kuului yhä lujemmin laajalla kadulla, joka oli ääriään myöten täynnä kansaa. Ellei vuosikymmenien tottumus tätä miestä kunnioittamaan olisi heitä kahlehtinut, olisi varmaankin tehty väkivaltaa.

Airi ei malttanut pysyä sivuhuoneessa, vaan raotti ovea vastoin Virvan kieltoa ja tahtoi nähdä isän. Isä ehti nähdä hänet, katsoi heihin tuimasti ja astui ovelle:

— Täällä ei ole nyt teidän paikkanne, sanoi hän ankarasti ja astui huoneeseen, otti pöydältä ladatun browninginsa, pisti sen povitaskuun ja palasi pankkiin.

Henkilökunta pysytteli Virvan ja Airin kanssa sivuhuoneessa puhellen kuiskaamalla, jännittyneinä ja kiihtyneinä. He olisivat tahtoneet poistua, mutta eivät sanoneet sitä suoraan johtajalleen, vaan vakuuttivat tekevänsä aivan niinkuin johtaja tahtoo ja mielihyvällä.

Kansan melu kasvoi uhkaavaksi ja rauhottavat äänet hukkuivat meluun.

Karri oli lähinnä Aueria pankissa ja kehotti sangen uhkaavalla äänellä rauhanhäiritsijöitä poistumaan.

— Tuo vanha paholainen on ensin lannistettava! huusi joku joukosta.

— Kyllä se on niin monen liikkeen ovet ja akkunat sulkenut, että sietäisi kerran omatkin…!

Tämä pankinjohtajan estely oli monille rakas aihe katsoa tuota rautaista miestä silmästä silmään, vaatia hammas hampaasta ja alistumista alistumisesta. Liian kauan oli hänen järjestystään toteltu, liitetty hänen valtikkansa alle talo talolta, liike liikkeeltä, työaseina luontoa muokattu ja koko seutu toiseksi muutettu. Siinä työssä oli tuon miehen rautakoura monet heistä verille likistänyt eivätkä haavat vielä olleet ummessa, mutta nyt oli ehkä tullut tilin hetki ja kaikki pantaisiin puntariin. Jalosti ja suuresti ajatellen, olisi vaaka painunut toimenmiehen puolelle, mutta inhimillisesti mitaten ja heikkoudet lukuunottaen se vaipui valittajien puolelle.

Pankinjohtajan puheille tunkeutui sosialistien lävitse muuan liikemies, jolla näytti olevan tärkeätä asiaa.

— Kuulkaas, herra pankinjohtaja, kun postikin nyt on lakossa, niin ettei rahalähetys voi saapua sitä vekseliä varten — meneekö se kuitenkin protestiin?

Ennen kuin Auer ehti tähän vastata, karjaisi muuan mies:

— Ei mene, nyt on kaikki lakossa — kyllä vekselinne pysyy koreasti täällä.

— Te siis olette säätäneet uuden vekseliasetuksen, huomautti Auer ivallisesti.

— Niin, herra pankinjohtaja, kun me olemme muuttaneet valtiolliset lait, niin me annamme uudet siviililaitkin, ja rotestista on nyt tullut loppu!

Anttu Pouta, joka juuri oli päässyt sisään, nauroi puoluetoverinsa lainlaatimisintoa.

Samassa ne miehet, jotka olivat valtuutetut pankkia sulkemaan, astuivat uhkaavina aidakkeen sisäpuolelle huutaen:

— Nyt on lähdettävä pankista hyvällä taikka pahalla!

Pankinjohtajan harmaat kasvot samenivat vihreiksi ja mahtava vartalo horjui kuin puu myrskyssä, mutta hän oli vaiti tarttuessaan miehen käteen työntääkseen sen irti käsivarrestaan.

Mies kiivastui ja huusi:

— Ottakaa kiinni ja viekää pois tästä huoneesta tuo johtaja!

— Ei saa käyttää väkivaltaa! sanoi Anttu Pouta. — Herra pankinjohtaja, minä pyydän teitä poistumaan, vakuutan teille, se on ainoa oikea keino ratkaista asia!

— Pankki on minun hoidossani enkä minä täältä väisty, sanoi Auer kohottautuen suoraksi jäykkä hymy huulillaan.

Anttu Pouta kumarsi, kun pankinjohtajan pistävä katse iski häneen, mutta hänkin suoristui ja sanoi heleällä avomielisyydellään:

— Herra pankinjohtaja, ettehän tahtone olla ainoa poikkeus yleisestä lakosta?

— Minä pysyn tosiaankin ainoana poikkeuksena, sanoi Auer.

— Poistukaa kaikki täältä, suljetaan ovet hiljaisuudessa, meillä ei ole muuta neuvoa, sanoi Anttu Pouta.

Tämä myönnytys oli kuin tulikipinä, se sytytti ilmiliekkiin hyökkääjien innon. Nuo kaksi miestä tarttuivat jälleen johtajaan viedäkseen hänet pois, mutta samassa Auer veti browningin taskustaan ja ampui akkunaan. Luoti sattui yläruutuun.

Pamausta ja särmää seurasi hiljaisuus ulkona ja sisällä.

Virva oli juossut sisään ja seisoi isänsä rinnalla.

— Kuka ampui? kysyi hän Poudalta, joka oli lähinnä.

— Herra pankinjohtaja.

Yleisö oli hiljaa vetäytynyt pois kadulle, ja Pouta melkein pakotti valtuutetut miehet poistumaan. Henkilökunta oli laukauksen kuultuaan poistunut pihan kautta.

Virva seisoi isäänsä lähinnä melkein tyhjässä huoneessa. Pouta katseli heitä hetkisen.

Pankinjohtajan katse tuntui suitsuttavan leppymätöntä vihaa ulos kadulle mustaan joukkoon, ja huojuessaan hänen rintansa aaltoili ja sieramet nytkähtelivät. Hymystä oli iva hävinnyt ja katkeruus vetänyt kaksi syvää juovaa suupieliin, jotka säestivät kiduttavaa ja elinvoimia murtavaa vihaa.

Pouta poistui nyökäten Virvalle.

Ovi iskettiin ulkopuolelta kiinni ja kanki nousi meluten eteen.
Sinetti painettiin lukolle ja kansanjoukko hävisi hiljalleen kadulta.

Virva katseli isäänsä hetkisen ja poistui hiljaa häntä häiritsemättä.

Johtaja seisoi yhä jäykkänä, vaikka viha häipyi kasvoilta. Hän horjahti, tavotti kolottavaa päätään, joka vieläkin hehkui kuumana, ja poistui sisähuoneisiin. Syvä hiljaisuus eristi hänet siellä muusta maailmasta. Hän oli kahden itsensä kanssa, huojui ja astui raskaasti kuin hyvin vanha mies ja painui sitten tuoliinsa.

Kello löi toisessa huoneessa. Hän säpsähti ja samassa moitti omaa hermostuneisuuttaan.

Miksi kaikki tuli näin äkkinäisenä ja yllättävänä hänelle, toimen miehelle? Oliko olemassa jokin salaperäinen voima ja kehityksen uusi, selittämätön laki tuolla alhaalla, suurien joukkojen keskessä? Oliko ehkä kaikki se kuumeinen toimeliaisuus ja elinehtojen muuttuminen, jonka luojana hänkin itse oli ollut, oliko se ehkä herättänyt ja irrottanut…?

Hän halveksi omaa otaksumistaan ja elämän typeryys ellotti. Sehän olisi nykyisen kehityksen loppu. Ja oliko muuta olemisen hyvyyttä ihmisellä kuin hyvinvointi, järki, raha? Toisilla ehkä lisäksi valta, kunnia, rakkaus…!

Pieni laatikko vedettiin hiljaa auki kuin varoen herättämästä uinuvaa lasta, ja vapisevan käden tavottamana nousi valokuva pöydälle ja putosi vihreälle veralle. Siinä se erittyi värikkäänä ja elävänä, katsoi hymyillen ja salaperäisesti kysyen miehen tuijottaviin silmiin. Pienet suloiset kasvot, tyttömäinen povi vaatimattoman puvun verhoamana ja hento, pehmeä käsi poskella otti katsojan kauas tästä pankin yksinäisestä pyhäköstä pieneen kotiin, missä hän iloisesti hyräillen hääri ja puolisoansa palveli. Syvä huokaus oli kuin kiitos — oliko hän itse voinut tuottaa toiselle onnea? Oli, oli, heillä oli ollut onni, heillä kahdella, jumalallinen lahja, ja kuitenkin he olivat olleet silloin köyhiä. Kun rikkaus tuli, ei se voinut heitä auttaa, ei mitään lisätä eikä mitään riistää. Hän oli hymyillen elänyt ja hymyillen kuollut ja häntä onnestaan kiittänyt.

Sitä tyhjemmältä tuntui yksinäisyys, jonka hän oli kuumeisella toiminnan menolla täyttänyt ja johon hän itse oli hukkunut siihen määrään, että nyt, kun se hetkeksi katkesi, hän oli kuin typertynyt ja turtunut. Hän hymyili: oliko aina, aina nainen takana?

Kuva putosi hyppysistä laatikkoon ja hän katsoi kelloaan. Laatikon lukko solahti kiinni, ja avaimet upposivat liivin taskuun. Miksi tuo hänen kallein muistonsa oli noussut pinnalle nyt? Niin, niin, luonnollisesti jokin käänne oli nyt tulossa.

Hän otti hattunsa ja päällystakkinsa pihanpuoleisesta eteisestä ja väänsi ulko-oven lukkoa. Se oli suljettu ulkoapäin. Hän työnsi ovea vielä kerran ja katsoi samalla ruudun lävitse portaisiin. Siellä seisoi punakaartilainen vahdissa. Auer perääntyi äkkiä ja palasi takaisin huoneeseensa hymyillen ja naureskellen itsekseen. Tämä vahti vapautti hänet raskaista mietteistä. — He leikkivät kuin suuret lapset, sanoi hän puoliääneen. Hymy viihtyi hänen kasvoillaan vielä pitkän aikaa, aivan kuin se olisi tahtonut pestä pois kaiken sen katkeruuden, minkä äskeiset tapahtumat olivat tuottaneet.

Ajatukset risteilivät kuitenkin siinä uudessa, mikä hänessä oli herännyt, vaikka se yhä pieneni ja etääntyi samalla kuin omat ajatukset hapuilivat ainoita varmoja kiinnekohtia, joita yksityisen on aina lupa tavottaa ja jotka hän varmasti voi saavuttaa, jos kyky ja tarmo riittää. Kaikki muu oli hänestä perin pientä, melkein naurettavaa. Miksi uhrata elämänsä kuolemalla yhteishyvän vuoksi? Elämähän on voiman ja järjen varassa. Ken ei jaksa, sortukoon!

IX

Virva ja Airi poistuivat pienen käytävän kautta pihan puolelle ja otaksuivat isän tulevan jäljestä. He menivät kotiin ja tapasivat serkkunsa siellä odottamassa. Hän oli kyllä nähnyt kansan koolla pankin edessä, mutta luullut sitä joksikin pikku jupakaksi kiihtyneiden miesteni kesken ja kulkenut sivutse. Tyttöjen kertomus haihdutti hänen tyyneytensä; levottomana enonsa viipymisestä hän tahtoi lähteä, ja tytöt liittyivät mukaan saamaan asiasta selvää.

He tulivat porraskäytävään pihan puolella ja tapasivat siellä muutamia punanauhaisia miehiä, jotka ojensivat kädet poikittain käytävään estäen pääsyn.

— Mitä tämä tietää? kysyi Allas.

— Pääsy kielletty!

— Onko herra pankinjohtaja siellä?

— Se on hänen asiansa!

— Avatkaa ovi herra pankinjohtajalle!

— Ovi on ollut auki aikansa, nyt se on kiinni eikä sitä avata, sanoi mies.

— Kuka täällä rohkenee tällaista omavaltaisuutta harjottaa?

— Päällikkömme käskystä pidämme oven suljettuna. Kukaan ei pääse ulos eikä sisään. Lukko on sinetissä.

— Turhaa on puhua heille, täytyy hakea heidän päällikkönsä, sanoi
Virva.

— Suutari Taavettihan siellä ovella seisoo! huudahti Airi. —
Puhutaan Taavetille, hän on hyvä mies.

— Niin, tosiaankin, hän on meidän entisen Iitamme mies, sanoi Virva läheten vahtia ovella. — Oletteko mennyt kansalliskaartiin?

Mies seisoi ihan vaiti ja liikkumattomana kuin patsas. Virva katsoi häneen pitkään eikä Airi voinut pidättää nauruaan; Taavetti oli hänestä niin hassunkurinen kivääri kädessään.

Virva astui lähemmäksi ovea, kivääri ojentui samassa eteen eikä miehen kasvoilla näkynyt väräystäkään. Tytöt perääntyivät heti ja katsoivat toisiinsa. Tässä oli tosi edessä. Miehet, joiden kanssa he olivat puhuneet, olivat jo poistuneet eikä pihassa näkynyt ainoatakaan ihmistä, sillä pankin talossa ei asunut muita kuin vahtimestari alakerrassa juuri samassa portaassa, jossa he nyt olivat. Pankki oli rakentanut vain omaa tarvettaan varten parhaimpaan liikepaikkaan.

— Kunhan saisi edes nähdä isän tuon lasin läpi, intteli Airi alakuloisena.

— Kyllä me pian oven avaamme, sanoi Allas. — Tulkaa, nyt emme nähtävästi voi täällä mitään.

Airi ei malttanut lähtiessä olla purkamatta pahaa mieltään.

— Olisin luullut Iitan paremmin kouluttaneen suutarinsa. Se oli sellainen syöjätär meillä keittäjänä ollessaan, että kattilatkin sen käsissä pelosta tutisivat.

Virva oli heistä ainoa, joka aavisteli, millainen isän mieliala mahtoi olla, ehkä siksi, että hän itse oli taipuvainen astumaan eristettyjä polkuja ja katsomaan etäältä ihmisten harhailua ja ahertamista. Hän olisi nyt kernaimmin suonut istuvansa tuolla lukkojen takana hiljaisuudessa. Ei suinkaan isän kanssa, sillä seisoa silmä silmää vastaan olisi ollut samaa kuin alistua ja suoda tutkivan katseen nähdä lävitsensä. Oliko hänellä sitten mitään salattavaa?

— Minne sinä menet? kysyi Airi.

— Niin, minne? huudahti Virva kuin heränneenä.

— Kotona emme tee mitään, nyt kun isä on tuolla, sanoi Airi.

— Taitaa olla parasta mennä kokoushuoneeseen ja yrittää neuvotella asiasta, emmehän sitä tähän voi jättää, puhui Allas.

He tapasivat kahvilassa Karrin ja Valtarin kiivaassa keskustelussa.

— Jos minä kutsun kaikki ratsumieheni illalla kokoon ja annan heille vain puoleksi viittauksen, että muutama hutkaus tekisi hyvää…

— Ei, herra Karri, sitä ei isäni missään tapauksessa hyväksyisi, sanoi Virva.

— Aseita on heilläkin.

— He tekevät niinkuin ovat nähneet kaikkien muiden tekevän hallitusta hoitaessaan. Meille se ei sovi, sanoi Allas.

— He tekevät hemmetisti oikein! huudahti Valtari, — ja me olemme aasia, ellemme tee samoin.

— Myöntää täytyy, että se nyt kuitenkin on lievimmin sanoen — lapsellista, hymähti Allas.

Kokoushuone oli melun ja liikkeen vallassa. Majatalon rouva oli tullut asemalta huolehtimaan kotona hienompien vieraittensa mukavuudesta, ja nyt oli siis virvokkeitakin saatavissa, ei kuitenkaan kahvia väkevämpää.

Airi hävisi joukkoon puhellakseen kaupungin nuorien kanssa, jotka olivat uhoissaan "pankin ryöstöstä" ja johtajan vangitsemisesta. Airi oli päivän sankaritar ja varsinkin pojat ehdottivat jos jonkinlaisia pelastuskepposia, mutta Airin "hiljaa" nolasi heidät.

Pouta seisoi miestensä keskellä punaisen lipun alla keskustellen kiivaasti. Hän näytti selittävän heille jotakin pulmallista seikkaa, jota kuitenkin vastustettiin.

Virva istui Allaan kanssa vasemmalle ja yritti selittää toisillekin: — etteihän se mitään tekisi, vaikka isä nyt olisikin pankissa, sillä usein hän jää sinne puoliyöhön töihinsä, kun on kiire, mutta tämä pakko…

— Niin, onhan se kiusallista! sanoi Allas. — Tällaisena aikana on kaikki selitettävissä, sen kyllä enokin ymmärtää, mutta eihän se sovi, että hän kenties koko yön on…! Me emme voi sitä sietää!

— Mitä tehdä? Et suinkaan sinäkään tahdo pyytää noilta tuolla…
Virva viittasi ohimennen päällään Poudan miehiin.

Hänen katseensa sattui Poutaan ja hän punastui, sillä Pouta katsoi heihin tuskaisesti kuin apua ja neuvoa anoen.

Virva painoi päänsä alas peitellen liikutustaan eikä hän nähnyt sitä onnen ja kiitollisuuden välkettä, mikä kuvastui hänen serkkunsa kasvoilla. Allas oli selittänyt Virvan punastumisen ja liikutuksen johtuvan toisista syistä. Tämä yhteinen onnettomuus oli vienyt heidät lähemmäksi ja Virvan Poudasta kauemmaksi ja vanha sisarellinen tunne voisi muuttua…

Virva hämmästyi nähdessään selvän ilon ja onnen ilmeen serkkunsa kasvoilla ja huudahti:

— Oletko sinä keksinyt jonkun keinon?

— Kaikki selviää, Virva, ei ole mitään surun syytä. Minuun on tarttunut merkillinen elämän ja toiminnan tenho. Kuulehan, mennään ja houkutellaan eno pankista vaikka akkunan kautta.

Virva nauroi.

— Sinäkö houkuttelisit isän ulos akkunan kautta? Isän akkunan kautta! Ja sinä! Nyt minä en käsitä rahtustakaan. Tuntuu siltä kuin olisit…

Virva pyöritti sormeaan otsansa edessä ja nauroi yhä, jatkaen:

— Kuka tässä tietää, miksi muuttuu, ehkä vielä sosialistiksi. Olen kuin sähkötetty, sormeni ihan kipenöivät, tahtoisin iskeä niillä vaikka — sinua, kun en edemmäksi ulotu.

— Iske, anna sähkövirran vieriä.

— Tuosta saat, sanoi Virva ja iski hiljaa serkkuaan sormille, mutta isketty käsi sulkeutui äkkiä ja lujasti pidellen ponnistelevia sormia. He sattuivat katsomaan toisiinsa.

Olihan tämä päivä avannut Virvalle uuden, salaperäisen maailman ja sen ihmeet. Hän tunsi serkkunsa katseen kuuluvan siihen maailmaan, oli ehkä jo kauan kuulunut, vaikkei hän, Virva, ollut sitä ymmärtänyt. Nyt hän olisi tahtonut kätkeytyä jonnekin, juosta pois, piiloutua, olla edes koskematta noihin käsiin, jotka lujasti pitelivät hänen sormiaan. Hänen hätääntynyt katseensa lensi huoneen toiselle puolelle ja kyyneleet nousivat tuijottaviin silmiin ja sanomaton sääli täytti hänet ja pakotti jälleen kääntämään katseensa serkkuun, jonka onnellinen ilme tuskana puistatti Virvaa.

Anttu Pouta ei enää jutellut miestensä kanssa, vaan seisoi kuin patsas kädet ristissä rinnalla, nojaten salin vuolukiviuuniin ja tuijottaen Virvaan välittämättä, huomattiinko sitä tai ei. Hymyilevä onnellisuuden ja voiton valokehä, joka häntä ympäröi vielä äsken Virvan tullessa, oli nyt kuin vihassa revitty kukkaseppel heitetty pois. Kalpeana ja silmät palavina tuijotti nuori mies pöydän takana lavertelevaa paria. Sieramet laajenivat ja supistuivat, käsivarret liittyivät raudanlujasti toisiinsa ja nyrkkien nystyrät valkenivat puristaessaan niitä.

Allas ei voinut olla sitä huomaamatta, ja Virva kalpeni jääden sanattomaksi.

— Lähdetään täältä, tule, sanoi Allas serkulleen.

— En minä jaksa välittää mistään, vastasi Virva. — Olen kuin tahdoton, mene sinä, jos tahdot, tai älä mene, jää tänne, minä olen niin neuvoton.

Allaan katse viivähti hetken Poudassa ja tietämättään hän pudisti
Virvan kättä liiaksi. Virva huudahti tuskasta.

Pouta otti samassa askeleen kuin tullakseen heitä kohti, mutta pysähtyi totellen Virvan rukoilevaa katsetta.

Hälinä oli koko ajan upottanut heidät kuin koski rannan pärskeisiinsä, ja kuitenkin nuo kolme ihmistä kuulivat toistensa tuskan kuin hukkuvan hätähuudon kuohujen keskestä.

Kiista ja melu oli yhä kiihtymässä ja nyt kuului Karrin ääni järeänä ja vihasta vapisevana.

— Ellei niitä pankin ovia nyt avata ja herra pankinjohtajaa kunnialla kotiin saateta, niin totta tosiaan emme me porvarit pysy tyyninä, vaan alkaa tästä toinen nuotti!

Eräs punanauhainen vastasi: — Volverit esiin, herrat porvarit, katsotaan, kellä niitä on enimmän, ehkä mekin niistä jonkun hyödyksemme saisimme!

— Avaatteko oven vai ette? kysyi Karri.

— Ovi on kiinni ja jos sinne joku on omin ehdoin jäänyt, saa siellä olla, varsinkin kun se on itse herra pankinjohtaja.

— Hän lieneekin paras lohikäärme kultakasojaan vartioimaan, lisäsi joku.

Ulkoa kuului samassa huikea hurraus ja meteli.

— Mitä siellä? kysyttiin. Toiset riensivät ulos katsomaan ja joku tuli ja kertoi:

— He olivat pudottaneet apteekin vanhan kotkan, joka on istunut paikoillaan vuosikymmeniä oven päällä.

Samassa täyttyi huone ristiriitaisista huudoista, kunnes selvittiin jatkamaan edellistä kiistaa. Karri oli joutunut vastapuolueen piiriin ja väänteli leveitä hartioitaan rauhattomana työntäen milloin niitäkin pienikasvuista ja kuivettunutta sosialistia olallaan loitommaksi.

— Jos me nyt tuomme sinne ratsumiehet, niin avaamme ovet, vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän kuin on.

— Mitä tässä toraillaan kuin akat! huusi eräs joukosta. — Piirittäkää pankki, te vastaatte yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Eläköön kansa!

Miehet lähenivät kiihkoisina ovea.

Pouta oli ennättänyt ennen heitä ja seisoi käsi oven rivassa jäykistynyt tuska yhä kasvoillaan, tyynenä kuin patsas. Miesjoukko piiritti hänet katsellen kuin outoa, tuntematonta miestä — niin hän oli kaikkein silmissä muuttunut.

— Annahan tietä, Pouta, me tahdomme näyttää, että leikki on kaukana.

— Niin luulen minäkin. Nyt on leikki kaukana ja te tahdotte kuitenkin leikkiä ja olla sotasilla.

— Pois nuhdesaarnat, eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo! Ken ei ole kansan kanssa, se on kansaa vastaan! Pois tieltä, Pouta!

— Ei vielä, teillä on aikaa, herra pankinjohtaja nukkuu! puhui hän tyynesti katsoen kelloaan, kuin olisi juuri tullut tapaamasta tuota arvoisaa herraa, ja hymähti kankeasti ja ivallisesti.

— Te sanoitte: eläköön vapaus, tasa-arvoisuus ja veljeys. Tuossa se on lippuun painettuna.

— Entä sitten, se on meidän vaalilauseemme! huusi joku joukosta.

— Minä vain kysyn, tuletteko vapaammiksi tapeltuanne?

— Naa, huusivat miehet, — ase kädessä uhmaa vaikka pirua!

— Ei tässä olla riippuvaisia mistään! uhmasi toinen.

— Ei ollakkaan, sanoi Pouta, yhä tyynenä. — Vapaus ja riippumattomuus ovatkin kaksi eri asiaa. Jos meillä olisi sellainen maa, että voisimme paeta pilviä pitelevien vuorien rotkoihin ja huipuille ja siellä luonnonvoimien avulla suojella itseämme takaa ajettuina kuin metsänotus, mutta yhtä kykenevinä suojelemaan itseämme kuin kettu ja susi tai kotka ja haukka, silloin olisimme riippumattomat muista ihmisistä. Meillä ei ole tapeltuamme ja tapettuamme muuta pakopaikkaa kuin maan rako taikka järven pohja.

— Kaikki ihmiset ovat vapaita, mikä sen nyt olisi muuttanut?

— Niin, olemmeko me vapaita? sanoi Pouta kiivaammin huomatessaan voittaneensa aikaa. — Vapaus on järjestystä, yhteiselämän viljelemistä. Vapaus on kuin kukka, hedelmä, työn tulos, eikä suinkaan villi kasvi.

— Jaaritusta.

— Vapaus on jokaisen oikeus hoitaa etuaan, huviaan ja työtään.

— Ja tapella, keskeytti taas joku.

— Hiljaa! kuului vastaväite.

— Vapaus on yksilön oikeus tehdä kaikki voitavansa omaksi edukseen — loukkaamatta muiden etuja!

— Sepä monimutkaista.

— Vapaus vaatii toisinaan luopumaan omasta edusta yhteiseksi hyväksi, josta kukin kyllä saa oman osansa.

— Eikö enempää? kysyttiin joukosta ja alettiin kuunnella tarkkaavammin, sillä miehen ulkomuotokin oli näkemisen arvoinen ja ääni tuntui tulevan haltioituneena jostakin syvältä.

— Vapaus vaatii yleismaailmallista liittoa ehkäisemään väkivaltaa, poistamaan vanhentuneita lainpykäliä ja ennakkoluuloja, jotka estävät valistusta eli ihmisten elämänehtojen keventämistä ja sulostuttamista.

— Tuo on niin oppinutta!

— Hiljaa, huudettiin taas.

— Vapaus on jumalallinen, se kasvaa ja hallitsee voimallaan elämää. Mitä enemmän sitä käyttää, sitä enemmän se paisuu, kuin virta, joka eteenpäin kiitäessään yltyy voimassa ja laajuudessa!

Allas tuijotti eteensä nojaten päätä käteensä. Virva istui pöydän vastakkaisella puolella tuntien Poudan katseen itseensä kiintyneen. Hän oli ainoa nainen huoneessa, ja miehet siirtyivät kunnioituksesta häntä kohtaan sivummalle, joten hän näki puhujan huolimatta tungoksesta.

— Virran uomaa voidaan lapiolla laajentaa ja vapautta luodeilla! lausui joku hiljaisuuden syntyessä.

— Ei, kuului Poudan rauhallinen ääni, — vapaus käsittää myöskin veljeyden. Se väliverho, joka nyt estää meitä näkemästä uusimpaan aikaan, uuden elämän näyttämöä, ei ole vielä noussut. Me tuijotamme maalattuun väliverhoon ja näemme siinä mustalla piirrettyjä valtioita, trusteja, sotalaitoksia! Ihmisnero palaa poroksi oman sairaan intohimonsa kuluttamana, uhmatessaan luontoa ja vapautta, selventääkseen ja laajentaakseen mustalla piirretyn kuvansa ääriviivoja.

— Mutta väliverho on kerran nouseva, ja silloin näemme veljeyden vainiot, joilla aurinkoinen ja täyteläinen elämä vallitsee, ja jokaisesta vuodatetusta kärsimyksen kyyneleestä on tili tehtävä ja kaikki aseenkantaminen — yksityisen tai valtioiden — on yhteiskunnallinen rikos.

Allas oli seurannut Virvan, katseita ja yhä kiihkeämpää kiintymystä puhujaan eikä häneltä myöskään jäänyt huomaamatta Poudan suuri liikutus, joka ei suinkaan ollut yksin puhumisen tuottama, sillä tottuneena puhujana täytyi miehen olla sangen paatunut. Mistä johtui siis tämä suuremmoisuus ja tenho, joka lumosi heidät kaikki, ja mikä oli loihtinut hänen muotoonsa tuon synkkyyden ja samalla miehuullisen kauneuden?

Virva oli kuunnellessaan vuoroin pakottanut itsensä kääntämään silmänsä puhujasta, vuoroin seurannut suurta haluaan katsella häntä. Usein heidän katseensa kohtasivat viihtyen toisissaan, suoden läsnäolijain aavistaa niiden yhteenkuuluvaisuuden.

Hetken hiljaisuuden jälkeen alkoi keskustelu ja melu jälleen elpyä ja ihmiset ryhmittyivät. Pouta oli päässyt lähelle Virvaa, joten nuori nainen voi ojentaa hänelle kätensä ja sanoa: Kiitos!

Se oli kylliksi nuorelle miehelle, jonka sielu oli ollut tuon ainoan tunnustuksen tähden kiirastulessa ja nyt tunsi jälleen vapautuvansa. Hän likisti ojennettua kättä, sai surunvoittoisen hymyn ja lempeän katseen, jolla oli merkillinen voima karkottaa synkkä ilme miehen kasvoilta ja vapauttaa mieli painuksista. Tumma pää nousi jälleen voitonvarmana, ja huulet hymyilivät ylpeästi hentojen viiksien suojassa.

Virvan katse seurasi häntä kaihon ja onnenkateuden silmillä, sillä hän ei tiennyt itse olleensa tuon muutoksen aiheena, vaan luuli sen johtuneen jostakin hänelle vieraasta syystä.

— Meidän poikien olisi nyt paras mennä avaamaan pankin pihanpuoleinen ovi. Onhan kohtuutonta antaa herra pankinjohtajan odottaa niin kauan, sanoi Pouta.

Hiljaisuus salissa oli puhuva vastaus ja muutamat nyökkäsivät
Poudalle.

— Emme voi muuten jatkaa tänä iltana neuvotteluja, ellei sopua ole.
Tarvitsemme kaikkien myötätunnon suurelle asiallemme.

Virva aikoi poistua Allaan luo, mutta Pouta läheni häntä äkkiä.

— Enkö saa tavata teitä pari minuuttia ennen kokousta? sanoi hän madaltaen äänensä.

— Luonnollisesti, näkemiin!

— Tulen teitä noutamaan, olen portillanne ennen kuutta. Käden puristus, ja Virva seurasi ovella odottavaa serkkuaan.

Poudan muoto synkkeni uudestaan.

X

Valtari ja Airi olivat joutuneet puheisiin ja poistuneet kokoushuoneesta salaisessa neuvottelussa hiukkaa ennen, kuin kiista syntyi miesten kesken.

— Ei tässä muu auta, täytyy keksiä jokin sukkela temppu.

— Niin, mutta mikä? huudahti Airi. — Suutari Taavetti on tosiaan niin yksinkertainen mies, että hän saattaisi vaikka ampua ihmisen, jos nyt väkisin yrittäisi. Hänellä on hirmuinen kivääri.

— Taitaa olla se ainoa ampumavärkki, mitä heillä onkin. Saivat sen kai poliisilta.

Heidän astuessaan alas majatalon portaita huomasi heidät Maija, joka hyvin alakuloisena kulki kokoushuoneen edessä toivossa vilaukselta nähdä Mikkoaan. Hän epäröi puhutella Valtaria ja seurasi taaempaa heitä pankkiin päin. Teki mieli kysyä, oliko Mikkoa näkynyt. Kun Valtari katsoi taakseen, oli Maijalla heti sanat valmiina.

— Olettenkos sattunu näkemään sit Mikkoa?

— En ole sattunut tapaamaan, sanoi Valtari ystävällisesti.

— Kuulkaas, kuiskasi Maija Valtarille, — kun ne puhuu, että sielt' pankist' pitäis rahaa väkisin jaettaman.

— No, sun vai, väkisinkö?

— Niin sanoovat, mut' ennen mie syön suolaa, leipää ja ryyppään vettä päälle, ennenkun sellassia tasaamisia…

— Tunnettekos te suutari Taavetin vaimon Iitan? keskeytti Airi
Maijan sanatulvan.

— Tottahan mie nyt ton tunnen! huudahti Maija silmät pyöreinä.

— Tahtoisitteko mennä viemään sanaa Iitalle, että Taavetti on — no, kuinka sen nyt selittäisin — Taavetti on sairas — tullut noin — hiukan sekapääksi — ehkei nyt sentään hulluksi…!

— Siunakkoon, missäs se nyt sitten on?

— Pankin eteisessä ase kädessä peuhaa, tokaisi Valtari käsittäen
Airin tarkotuksen.

— Vai, peuhaa ase käressä. Kyll' mie menen ihan paikall'. — Maija kiirehti Iitaa hakemaan.

— Se oli mainio keksintö, hykersi Valtari käsiään. — Luuletko, sinä veitikka, Iitan saavan pois Taavettinsa.

— Iita vihaa sosialisteja, saattepa nähdä. Pysytellään täällä lähellä.

— Tietysti, tietysti, onko sinulla avaimia, niillä avataan ovet?

— Ei ole, mutta voimmehan huutaa isälle, että hän avaa sisältäpäin.

He menivät pankin vahtimestarille odottamaan. Jonkun ajan kuluttua saapui Iita molemmat kaksoiset sylissään rientäen portista sisään. Airi ja Valtari tähystivät vahtimestarin akkunasta, kunnes hän hävisi heidän näköpiiristään astuen portaisiin. He kuulivat hänen nousevan portaita ylös.

— Kun Iita ennen meillä ollessaan noin käveli, silloin ei ollut hyvä mennä lähelle. Ei hän mahda vallan leppeällä mielellä olla.

He astuivat varovasti vahtimestarin eteisestä portaisiin kuullakseen, mitä Iita ja Taavetti sanoisivat, ja näkivät Maijan pihassa.

— Tulkaa mukaan, voittehan auttaa Iitaa lapsineen, kuiskasi Airi hänelle päästyään lähelle.

— Ei, en mie uskalla — hullut on — hulluja! Iitan kimakka ääni kuului kauas.

— Vai siekös peuhaat?

— Seis! huusi Taavetti, — minulla on ase!

— Vai ase, mikäs sie nyt luulet olevas?

— Kansalliskaartilainen.

— Hiilihanko sie olet, köntysläin, kyl mie sun…!

— Hiljaa, hiljaa, muija, olenhan minä vahrissa, sanoi Taavetti kannatellen kirjakieltä, sillä hän oli valveutunut.

— Kyl mie sin vahrin!

— Ole, ole, minulla on ase!

Valtari ei malttanut, hän nousi portaita ja näki, kuinka Taavetti yritti puolustautua töykkimällä Iitaansa kiväärin perällä.

— Vai on sull' ase, senkii lopohousu, maailman parantaja! — Iita läheni yhä pitäen kaksoisia suojanaan. — Parantaisit ensin oman kohtas, kun on niin, ettei ruokaa lapsille.

— Loittone, loittone, olenhan minä vahrissa, puolusteli Taavetti yhä sysien.

Iita laski lapset Taavetin eteen portaalle: — Toss' on, vahri sitte noikii, kun kerran olet ruvennut roittoelemaa koko maailman mallin mukaan. Pirä jo vaa, mie menen!

— Älä nyt rupea, Iitasein, pyyteli Taavetti, Enempää ei Iita tarvinnut, kavahti miehen tukkaan. — Vai jo vai sie rukoilet. Lährekkii kotiin ja het paikall' ja murhavärkki tänne!

Hän riipaisi talttuneen miehen kädestä kiväärin ja huusi kuin se, joka on saanut pääkomennon sodassa: — Ota lapset syliisi!

Mies katsoi häneen rukoilevasti ja nosti itkevät pienokaiset yhden kummallekin käsivarrelleen.

— Herrasväki sinua ihmettelee, kun rupeat tällässiin narrin kopeliin. Annas olla kansalliskaartilainen! Mikä sota nyt on? No, aletaan mennä jo!

Valtari ja Airi pujahtivat nopeasti vahtimestarille ollakseen näkymättömissä ja palasivat ovelle, kun Taavetin joukko oli portista hävinnyt.

Valtari mursi avaimenreiästä lakan pois ja Airi koputti ovelle huutaen isäänsä avaamaan.

Auer ilmestyi unisena ovelle ja Valtari puhui hätäisesti: — No, veli, jouduhan nyt. Olemme päässeet kaikessa hiljaisuudessa tänne sisään ja parasta lienee, ettei viivytellä, jos ne hirtehiset keksivät taaskin ruveta meluamaan.

Auer hieroi silmiään ja ravisteli pukuaan.

— Taisi tulla hyvä nälkä nukkuessani. Kas, kello onkin jo neljä, kohta päivällisaika, lähdetään vain.

— Neuvoisin veljen ottamaan kaikki arvoesineet ja paperit mukaan.
Täällä ei ole aivan turvallista.

— Siitä olen jo pitänyt huolen. Kaikki on tuossa mahtavassa salkussa, loput kassaholvissa.

He poistuivat hyvällä tuulella, sulkivat ovet ja Valtari otti kiväärin mukaansa, sillä Iita oli pystyttänyt sen portaiden nurkkaan.

Maija seurasi suutarin väkeä ensin kaukaa, mutta sitten yhä lähennellen huomattuaan, ettei Taavetin hulluus niin erittäin vaarallista laatua ollutkaan, ja kun he olivat saapuneet mäen laitaan Taavetin huoneille, pujahti hän pariskunnan jäljestä sisään.

— Tulin vaan tierustamaan, eikö Taavetti ole meidän Mikkoa nähnyt?

— En ole sattunut…

— Kun se niin on uhkaillut ja taishaa se jo männäkkii tykkänää.

— Kotiin kai, jatkoi Taavetti hyvin halusta puhetta, estääkseen
Iitaa sättimästä.

— Vai jo, vai, häi tiketillä…

— Vai vallan tiketillä ja Amerikkaan…?

— No, minnekkäs sitte…!

— Minkäs vuoksi se sinne Amerikkaan nyt niin tuppaa?

— Häi, kun mie sit sosialistin limonaatia join, sanoi Maija eikä oikein voinut pidättää itkuaan.

— Mitäs sie sitten joit sit sosialistin limonaatia? sanoi Iita.

— No, sit niin tasajaon limonaatia.

Taavetti ja Iita katsoivat toisiinsa ja Taavetti sanoi painavasti: — Niin, vielä se tulee se jakaminenkin, jahka ennättää. Eihän tää Iitakaa sit usko, mutta kyllä se tulee ja tulla sen täytyy. Vaikkei se tuliskaa juuri sillä tavalla, kun sit nyt luullaan, niin tulee se kuitenkin omalla tavallaan.

— Ei, ei minua enää käske juoksemaan sosialistien perässä eikä uskomaan niiren loruja, valitteli Maija.

— Ethää niin hullu mahra ollakkaa! sanoi Iita taas katsahtaen Taavettiin ja samalla heilauttaen kaksoisten tuutua liikkeelle askarrellessaan huoneessa sellaisella puhdilla, että Taavetin piti ymmärtää, mistä nyt oikeastaan tuuli — että pysy tuossa!

— Vai loruja, yritti Taavetti.

— Älä rupea tossa porisemaan, ehätti Iita vastaan.

— Sithää mie vaan, että mitäs min tartti juora sit tasaamisen limonaatia, kun ei ne kuitenkaan tasaa.

— Sen minä sanon, että piankin jo annetaan maata kullekin sen verran kun itte jaksaa viljellä oman asuntonsa ympärillä, vakuutti Taavetti.

— Mitäs — eihää ne sit sil tapaa kuulu tasaavan, epäili Maija. — Saiskii sen niille sanotuks', ettei sellassia saa valehrella, kun nyt on ton Taavetinkii saaneet uskomaa.

— Älä sie, Maija, sekaannu niiren kans puheisiin, ihan ne järjen pimittää, varotti Iita.

— Niin, oikein sanot, Iita, ihan ne järjen pimittää, hyrähti Maija itkemään. — Mitenkäs tät miekää ilman olisin uskaltanut nousta Mikkoa vastaa. Ohhaa se min isäntäin, kun oikein aattelen, ja mie olen vaan niinkuin piika. Kyll' sit pitää olla pähkähullu!

Taavetti oli liekuttanut lapsiaan ja hakenut työkalujaan rahin alta akkunaseinältä eikä malttanut olla vakuuttamatta:

— Mitähän te sitte sanotte, kun tasajako tulee ja teille annetaan yhtä paljon kuin meitille miehillekkii!

— No, jo toi sitten oliskii paljo! huudahti Iita, joka herrasväissä oli oppinut mittaamaan omaisuutta toisella tavalla. — Mökkirähjä ja suutarin tamineet. Jos oikein syömään rupeaisin, niin kahvipullassa ja voissa sen piankin hitkaisisin!

Kahvi höyrysi houkuttelevana pöydällä ja Taavetti oli viisaasti vaiti, Iita ei vain voinut olla pistelemättä.

— Kai sen kansalliskaartilaisen pitkä ja tyhjä vatsa naukuu urhoollisuurest, kun ei oo syönyt yhteen päivään.

Taavetti veti polvihihnaa ja irrotti kengän, jota oli koputellut, ja sylkäisi.

— Älä tuossa roiski! huusi Iita, — juo kahvia ja syö rievää, niin tulee sylkykii talteen. Jumalan viljaa sekii on.

Hitaasti laittoi Taavetti kengän työpöydälleen ja kohentihe ruokapöydän ääreen, ja vasta kokonaisen leivän hävittyä jauhavien leukojen väliin, ryyppäsi hän kahvia emaljisesta kupista ja sanoi tyytyväisesti hymyillen Maijalle, joka hörppi teevadilta ruskeata, maidonsekaista lientä:

— Sietäisi nyt Mikkokin olla kahvilla.

— Kokemuksesthaa se koira tuntee, kuinka honkatessa suolvyö lutoontuu, pisteli Iita.

— Lutoontuu se, vahvisti Maija silmäten vadin reunan takaa ryypätessään.

Ulkoa kuului torvisoittoa, marssin säveliä. Kansanjoukko astui alas mäkeä mökin sivutse toria kohti ammattikuntien punaiset liput liehumassa.

Taavetin hahmo muuttui, hän sieppasi riisutun nutun naulasta, vyön ja punanauhaisen lakkinsa ja potkaisihe ulos heittäen ovea innoissaan. Naiset katsoivat toisiinsa neuvottomina.

XI

Kotiin mennessä näytti pankinjohtaja Auer olevan erittäin hyvällä tuulella. Valtari oli kuitenkin tottunut tutkimaan ystävänsä mielialoja ja saattoi huomata, että se oli näennäistä, jonkinlaista hekumallista ylemmyyden tunnetta, jolla hän verhosi itseään kuvitellen olevansa loukkaamaton arvokkaisuudessaan.

— Eihän niiden meteli oikeastaan minuun mitään kuulu, sanoi hän torin sivulla astuttaessa. — Ja muutenkin, eihän tämä taida niin erittäin kauas ulottuvaa olla. Tuo tulitikku syttyy kyllä itse, kun sitä raapaisen, sanoi hän heittäen palavan tikun kadulle, — mutta ei se pääse sytyttämään koko laatikkoa, ja tuolla kosteassa sen liekki sammuu. Etkö luule tämän lakon käyvän samoin?

— Eihän se minuunkaan juuri enempää koske kuin virsi lukkariin tai kuolema haudankaivajaan, mutta veisata lukkarin kuitenkin täytyy ja haudankaivajan maata pöyhiä. Eihän tästä pääse, kun kerran pitää elää, puhui Valtari, joka rakasti vertauksia.

He olivatkin jo tulleet Auerin upealle asunnolle pienen kaupungin kauneimpaan taloon torin laidalla. Talo oli pienen puiston sisällä, jonka läpi laaja käytävä vei suoraan portaille. Se oli huvilatyyliin rakennettu korkealle kivijalalle sisältäen kymmenkunnan huonetta. Kaikkialla huomasi käytännöllisen älyn ja kehittyneen kauneudenaistin luomaa mukavuutta ja somuutta, jossa ei tosin oltu tavoteltu taiteellista yllätystä, mutta kuitenkin saavutettu sopusointuinen värien ja viivojen sulavuus sekä persoonallinen kodikkuuden tunnelma.

— Elää, kunhan ne osaisivatkin elää, sanoi Auer.

— Osaa elää, niin sinä sanot, vastahan sitä tällaiseen taloon astuessaan tuntee, että on joku soppi maailmassa, missä leipähuolet eivät ole pääasiana.

— Setä Valtari puhuu taas leipähuolista, silloinhan setä on varmasti hyvällä tuulella, sanoi Airi ja juoksi keittiöön laittamaan vauhtia keittäjään, että isä parka saisi ruokaa kauheasta vankeudesta päästyään.

Virva ja Allas tulivat juuri paraiksi päivälliselle.

— Kävivätkö he avaamassa jo ovet? kysyi Allas nähdessään enonsa.

— Me luulimme isän vielä olevan pankissa, yritti Virva selittää hämmästystään.

— Kyllä hän teidän puolestanne olisi siellä saanut olla vaikka kuinka kauan, sanoi Airi. — Setä Valtari ja minä…

— Hiljaa, kummityttö, sanoi Valtari nostaen sormeaan. — Se on valtiosalaisuus meidän kesken. Jaksatkohan sinä muistaa sitä?

Airi kyyristyi kasaan ja nauraa kikersi, mutta muuttui samassa vakavaksi. Hänelle iski vasta mieleen, etteihän isä ollenkaan tiennyt, kuinka ovi oli saatu vahdista vapaaksi.

— Minä yritän jaksaa, sanoi hän urhoollisesti ja niiasi samalla juhlallisesti: — Päivällinen, olkaa ystävälliset ja käykää pöytään!

Isä oli tavallisesti vakava pöytään istuessaan ja Airi sai aina kirkkoilmeen, heti kun kuuman ruuan tuoksu tupsahti nenään.

— Onhan sitä nyt ollut karnevaalia, sanoi pankinjohtaja.

— Minusta tuntuu, sanoi Virva — että nyt on oltu suoria ja rehellisiä, kukin uskaltaa olla juuri sellainen kuin on, vaikka sehän se ilveilyltä taitaa tuntuakin.

— Minustakin ihmiset ovat olleet niin hyviä! huudahti Airi, mutta vaikeni äkkiä nähdessään isän varottavan katseen.

— Naamiohuvia ilman naamareita, mutta marakatin temput jäljellä, sanoi Auer ivallisesti hymyillen.

— Kaikkeahan voi selittää ilveilyksi, sanoi Allas.

— Selvintä on pitää ihmiselämää näytelmänä, jatkoi Virva yrittäen kääntää keskustelua yleisemmälle tolalle.

— Niin, onhan taivaallinen isämme voinut sepittää sen omaksi huviksensa, huokasi Valtari hurskaasti kuivaa naamaansa irvistäen, nielaistessaan ruokaryypyn. — Saamme olla kiitollisia, että meille on suotu keskisäädyn siedettävät osat.

— Minä pahoin pelkään, etteivät meidän osamme ole vähääkään mielenkiintoisia, sanoi Virva.

Valtari yskäsi kuivasti ja kiersi piikkisiä viiksiään: — Onhan niitä kylliksi alimmassa säädyssä, oikein selkäpiitä karmivaa tarmoa ja rikollisuutta, jos se on intressanttia.

— Rikollisimmista voi tulla pyhimyksiä, sanoi Virva. — Eikä mikään estä meitä taputtamasta heille käsiämme.

— Pyhimykset ovat hyvin vallanhimoista väkeä, sanoi Auer.

— Olivathan ne ennen muinoin tietäjät ja noidat mahtimiehiä, yritti Allas tasottaa. — Bramaanit ovat vuosisatoja pelottaneet kansaa pelkällä katseen voimalla. Ja entäs meidän kirkko? Osittain ollaan vieläkin varmat siitä, että paha korventaa hangollaan sieluja tulisessa pätsissä, ja että Jumala on vanha ukko harmaassa vaipassa yläpuolella pilviä.

— Se on kyllä lapsellinen usko, mutta kaunis, sanoi Auer. — Pelko on hyvä kasvattaja, mutta raakuus ja typeryys ovat hyvin vaarallisia.

— Raakuus ja vallanhimo, jatkoi Virva huomaamatta isän terävää katsetta. — Taikka oikeastaan hävittämishalu — nykyinen sotalaitos.

— Hävittämishalu on ihmisessä niinkuin luomishalukin. Jos voitaisiin ajatella maapallon tuhoamista kokonaisuudessaan, niin kyllä kai sekin tehtäisiin. Kaikeksi onneksi ei ihminen voi pilstota luontoa muuta kuin osittain ja hävittää nerollaan vain sen verran kuin uuttakin luomaan kykenee, sanoi Allas.

— Nämä raakalaiset täällä luulevat kai rakentavansa, sanoi Auer.

— Kyllä heistä aikaa pitäen voisi rakennusmestareitakin tulla, kun heidät pesisi ja pukisi ja veisi hienoon saliin esitettäväksi, heitti Valtari leikiksi.

— Hienot nautinnot voivat tehdä sellaisen ihmisen, että se kelpaa ylhäiselle naiselle mieheksi, mutta rakentajaksi — tuskin, sanoi Auer.

— Eivätkö kaikki ihmiset tahdo nauttia ja olla hienoja? kysyi Airi pikkuvanhasti.

— Sinä unohdat kanuunat ja esivallan, sanoi Allas.

— Voidaan kääntää kanuunat itse nauttijoihin ja esivaltaan, huomautti Virva, — miten silloin on tehtävä?

— Silloin vedotaan kansaan, sanoi Allas. — Kirjotetaan vekseleitä, luvataan hyvittää, neuvotellaan, sovitellaan. Usein ovat vekselit vääriä taikka ne jätetään lunastamatta. Rahasummana voi olla ijankaikkinen elämä, taivas, vapauskäsite ilman leipää —

— Eihän kansa tahdo enää tunnustaa sitä vekseliä. Mitä nyt on tehtävä? kysyi Valtari.

— Nytkö, sekaantui Auer puheeseen, — kansa kirjottaa itse vekseleitä omalle typeryydelleen, raain tulee rikkaimmaksi ja rikkain raaimmaksi.

Hänen silmänsä siristyivät kiiltäväksi viivaksi ja sisäinen halveksuminen kidutti häntä.

— Taikka sivistyy ja murtaa entisen valtiomahdin ja lunastaa vekselin loistavasti, sanoi Virva katsoen suoraan isäänsä tuskin huomattavalla uhalla.

— Niin, nyt he muodostavat yhtiöitä, ja pääomana on tulevaisuuden ihmisyysihanne, rauhan valtakunta, sivistys, sanoi Allas.

— Tarkotatko sinä, Aksel, sivistyksellä sitä, että heitetään ruumiillinen työ ja eletään nautinnoille ja anastetaan älyllä valtaa?

— Sitäkin, käyhän elämä laineittain, sysäyksissä.

— Ympäri käydään, yhteen tullaan Teidän kansanvaltanne onkin siis vain ensimmäinen askel ylimysvaltaan. Se on yhtiö, niinkuin sinä sanoit. Minä pahoin pelkään, että siinä yhtiössä persoonallisen vastuun puute viekottelee huijaukseen. He lainaavat, ottavat vekseleitä, vääriä ja oikeita. Velkarahoilla on erinomainen menekki, sillä maksupäivä tuntuu aution etäiseltä. Maksukykyisyys kasvaa fantasiassa, hyvä tahto pettyy toiveissaan ja jonakin kauniina päivänä nämä Kansanvallan yhtiömiehet eivät enää olekkaan täysin luotettavia ihmisiä, ja seuraava askel on petos, lankeemus ja — tyrmä.

Pankinjohtaja tuntui nyt täysin vapautuvan painostavasta tunteesta eikä mikään juhlapäivällinen olisi voinut houkutella häntä tämäntapaiseen puheliaisuuteen, mutta hänen täytyi saada keventää mieltään. Nuoret olivat ihmeissään ja vanha Valtarikin iski väliin silmää Airille, joka tyytyi kuuntelemaan syvämielistä keskustelua levittäen silmänsä suuriksi, ikäänkuin järki niiden kautta olisi pyrkinyt hänen suloiseen tyttöpäähänsä.

— Väittääkö pappa, että elämä on umpimutkaan joutumista eikä eteenpäin kulkua? kysyi Virva.

— Minä en väitä mitään, sen jätän viisausoppineiden tehtäväksi, sanoi pankinjohtaja katsoen Allaaseen. Näyttää vain siltä, että yhteiskuntaluokkien edut, niinkuin yksityistenkin, riitelevät keskenään ja pakottavat vastapuolueet vihaamaan toisiaan.

— Pitäisi siis aina vain seistä luokka luokkaa vastaan.

— Onhan uskonnollisuus, hallitus, yritti Allas.

— Ei se estä rahamaailmaa hallitsemasta.

— Minne jäävät vapaus, tasa-arvo ja veljeys? huudahti Virva.

Allas punastui ja kalpeni jälleen muistaen, kuinka valtavan vaikutuksen Poudan puhe oli tehnyt.

— Huijausyhtiö, joka nimittää itseään koko kansaksi, taikka sosialisteiksi taikka demokraateiksi, käyttää niitä väärinä vekseleinä, sanoi pankinjohtaja heittäen tutkivan katseen Virvaan ja Allaaseen, ja hänen hymynsä oli katkera.

Keskustelun aikana oli Virva joutunut omituisen mielenkuohun valtaan. Hämärä tunne vakavista voimista viisastelevien sanojen alla nousi hänen kurkkuansa karvastelemaan tukehuttavana palana. Mikä oli tämä outo tuska? Hän heitti selittelyn karttaen tuskaa. Ja sittenkin! Kapinalliset tunteet nousivat silmissä säkenöimään epämääräisinä ja muodottomina uhmaten jotakin outoa ja mahtavaa voimaa. Ristiriitaiset, salamannopeat ajatukset risteilivät hänen tajunnassaan vihlaisten koko hänen olemustaan. Sydän pysähtyi tai jyskytti hillittömästi. — Naisella sanotaan olevan hieno vaisto erottamaan oikea väärästä, sanoi hän serkulleen, mutta samassa hän punastui kaulaa myöten, sillä uusi ajatus iski häneen salaman tavoin ja pakotti kaiken viisastelun vaikenemaan.

Hän ei enää kuullut, mitä Allas sanoi, ja kysyi itseltään: senkö vuoksi vain, eikö totuuden? Olkoon niinkin, mutta miksi tämä tuska? Olenhan oikeastaan ulkopuolella elämän taistelua, turvassa… Hän hymyili omia mietteitään. — Isäni tytär, rikas, kaunis, lahjakaskin — ja oikeastaan, jos kapinoin, menen omaa tietäni taikka hänen tietään — olenko mitään, kukaan? Oh, tyttö riepu — en muuta mitään!

Tuska ja ajatusten temmellys jatkui yhä. Pienen käden nyrkki iski äänettömästi tuolin selkään. — Eikö mitään?

Kaikki olivat jo poistuneet ruokasalista, vanhat herrat siirtyneet kahvin ja tupakkansa kera talon isännän puolelle, ja nuoret olivat menneet vierashuoneeseen takkavalkeata pitämään. Allas maisteli Airin kanssa kahvia ja sai luvan polttaa.

Virvan kasvot hehkuivat, ja harmaissa silmissä leimahtelivat oudot liekit.

— Sinä olet kuin sähkötetty, sanoi Airi hänelle. — Anna leimahtaa, muuten palat sisällisesti.

— Merkitsisikö tuo mitään, vaikka palaisikin. Turvalliset seinät ovat aina ympärilläni kuin muurit vastassa. Minun on pakko olla turvassa.

— Sinua ei pakottaisi kukaan eikä mikään, sanoi Allas äänellä, jonka sointu aina muuttui helläksi ja kunnioittavaksi Virvalle puhuessa.

Virva nauroi hermostuneesti.

— Sinä uskot minun voivan tehdä ihmeitä. Ei, rakas Aksel, vapautta ei taida olla missään. Ehkä isä on oikeassa, kaikki, kaikki voi olla vääriä vekseleitä.

— Meillä on tosiaan erinomainen taipumus pitää toisiamme kurissa. Jos kuuluu johonkin ryhmään, sukuun tai piiriin, on viisainta uhrata omat omituisimmat mielitekonsa, sillä jos astuu piirin ulkopuolelle, vain askel viivan ylitse — et enää kuulu siihen, olet kuollut, sinua ei tunneta eikä tunnusteta, puhui Aksel yrittäen mukautua Virvan ajatuksenjuoksuun, jotta ei ärsyttäisi häntä.

— Ympärille kasvaa tyranneja ystävän nimellä, jatkoi Virva.

— Virvastakin on tullut puhuja, sanoi Airi hypäten seisaalleen.
— Ymmärrätkös, sinä Aksel, tätä? Isä oli pöydässä kuin — kuin —
Baabelin torni, niin korkea ja varma. Nyt on Virva sekottanut kaikki
kielet, ainakin itsessään. Mikä sinun on?

— Älä utele tyhmyyksiä! oikaisi Virva sisarellisesti. — Minä vain mietin, uskaltaisitko sinäkään, Aksel, puolustaa minua, jos nyt tekisin jotakin tavatonta ja merkillistä, ehkä hyvinkin omasta piiristäni poikkeavaa?

— Astuisit yli viivan…! Ahaa, nyt minä ymmärrän! haihatti Airi levittäen silmänsä ja veti kielen huulilleen torveksi ja vihelsi hiljaa.

— Ole nyt, taikka minä lähden, torui Virva.

— Puolustus olisi rakas velvollisuuteni, jos sitä tarvittaisiin, mutta sinä et julkisuudessa milloinkaan erehdy.

— Julkisuus, huu, se on pelottava hirviö, se lyö pakosalle rohkeimmankin. Ehken uskalla — ehkä uskallan. Ritarillisuus ja velvollisuus, niin, ja kunniakin! Hui, hai, mitä ne auttaisivat meitä? Pärjääjät huutaisivat ääneen, musertaisivat halveksumisellaan kaikki, jotka meitä uskaltaisivat puolustaa. Sinä et sitä kestäisi, Aksel!

— Onko sattunut jotakin? Minä en oikein ymmärrä, mihin sinä tähtäät, sanoi Allas levottomana Virvan kiivaudesta.

— Sinä kysyt, onko sattunut jotakin, on, on tuhat kertaa tänä yhtenä ainoana päivänä. Minä olen elänyt kymmenen vuotta tänä päivänä, eilen, sen edellisenä. Kaikki entisyyteni on kuin hämärää unta, olematonta. Ja nyt kun luulin saaneeni kiinni jostakin oikeasta ja varmasta, nousevat kaikki epäilykset. Tämä on — toiveet voivat tehdä ihmisen hulluksi. Minä tahtoisin — ja tiedänkin sen oikeaksi, ehkä teenkin sen — mutta silloin te kaikki heittäisitte minut!

— Minä… Virva kulta, sinä olet kiihtynyt, yritti Allas neuvottomana. — Ehkä olen loukannut sinua — tietämättäni.

— Sinäkö — et, ystäväni. Sinä olet niin oppinut, etteivät omat luonnonvoimasi enää voi ketään loukata. Sinun dogmeillasi on määrätyt tarkoitukset yläluokan hengessä, yliopiston kurssien mukaan. Sinä olet pohjaltasi perin sivistynyt!

— Virva kulta, nyt et sinä ole sivistynyt, sanoi Airi.

— En, minä olen hirmuinen! huudahti Virva.

— Virva on ihan oikeassa, sanoi Allas.

— Sinä nyt puolustat Virvaa, vaikka hän sanoisi sinua vanhaksi peruukiksi.

— Olisi hyvin hauskaa olla vanha peruukki, jos nyt olisimme vanhoja ja onnellisesti eläneet yhdessä koko elämämme, sanoi Allas hartaasti katsellen Virvaa.

— Kiitoksia paljon, tuiskahti Airi. — Sinulla näyttää olevan erinomaiset taipumukset peruukiksi. Onnea matkalle, mutta älä vasta toivo minua seuraksesi. Virva ei myöskään näytä olevan erittäin halukas.

— Sinähän oikein kipinöit, muistutti Virva.

— Minua niin pistättää tuo Akselin saamattomuus!

— Sovitaan pois vihat. Virva, oletko sinä loukkaantunut?

— Minäkö, en, minä en ole mitään.

— Me olemme vapaita ihmisiä ja vielä vapaammiksi tulemme, saneli
Airi intoillen.

— Mitä paremmin tiedät tehneesi ja teet, sitä kovemmin sinua isketään, sanoi Virva.

— Sinä olet kunnianhimoinen! huudahti Airi lyöden kätensä yhteen sellaisella voitonvarmuudella kuin olisi keksinyt ikiliikkujan.

— Tahtoisin olla, sanoi Virva aivan toisella äänellä. — Hänen ärtyisyytensä oli äkkiä haihtunut. — En kuitenkaan tiedä, mitä on kunnia, jota sinä nyt tarkotat. Ihailen kyllä niitä, jotka sen sattuvat voittamaan. Mahtaa olla suurta ja tuskallista.

— Eihän se itsessään vielä mitään ole, sanoi Allas.

— Eiköhän se sentään harmaassa arkielämässä lämmitä ja loista, sanoi Virva leppyneenä ja laimentuneena upottaen katseensa mustaan marraskuun iltaan läpi akkunan.

Allaan katse seurasi hänen mielialojensa vaihteita. Kiivaasta naisesta oli tullut taas taipuisa tyttönen, katseessa kaiho ja alistuva hellyys.

Nuori mies selitti tämän vaihtelun itselleen edullisella tavalla. Sehän oli niin luonnollista hänestä. Virva ei huomannut serkkunsa erehdystä, hän oli jäänyt tuijottamaan pimeyteen.

— Hyvästi! sanoi hän äkkiä, riensi eteiseen ja veti päällystakin hartioilleen ja painoi kevyen huopahatun päähänsä ja juoksi ulos.

— Huhhei, sen tuuli vei! saneli Airi.

XII

Anttu Pouta oli jo kauan aikaa odottanut levottomana portilla ja tarttui kiivaasti Virvan ojennettuun käteen hänen saavuttuaan.

— Kiitos tulostanne, luulin jo unohtaneenne!

— Anteeksi, taisin viipyä.

— Ei se mitään. Katsokaa tuonne torille, huomaatteko mitään erityisempää kokouksen menossa?

Sehän on kovin vilkasta, ei taida yksikään seistä paikallaan taikka vaiti.

— On saatu uutta sytykettä. Kertokaa, mitä on tapahtunut? Lakkojuna saapui juuri lännestä, sanoi Pouta ja painoi Virvan käden kainaloonsa.

— Lakkojuna, mikä se on? naurahti Virva astuen tahdissa nuoren miehen kanssa.

— Ainoa luvallinen juna nykyään. Kutka siinä kulkevat?

— Kansa itse.

— Sekö koko kansa?

— Juuri se. Olisittepa ollut näkemässä meidän poikia ja tyttäriä. Se oli oikein huh, hah, hei! ilo irti ja huolet poissa. Hanurit ja laulut soivat, voileivät ja omenat hävisivät nauraviin suihin, lakia laadittiin ja valtion hallitusta pohdittiin ja manifesti oli taskussa, oma manifesti.

— Taaskin puhutte arvotuksia, mikä manifesti?

— Punainen manifesti, niin, niin, ette taida olla oikein selvillä. Se on nyt se tamperelainen julistus, josta täällä kyllä on jo vähän kuultu. Sain yhden kappaleen tuttavaltani junasta, muuten se kuuluu olevan matkalla tänne ja saapuu jo ennen kokousta, puhui Pouta vetäen taskustaan punaisen paperin. — Emmekö mene tuonne kahvilaan lukemaan, minä en ole kerinnyt siihen vielä oikein perehtyä.

He pujottelivat kansan joukosta kahvilan portaita kohti kuullen kaikkialla innokasta keskustelua ja paikoin kiistaa. Lakkojuna oli tuonut tosiaan hyviä viestejä lännestäpäin ja antanut uutta vauhtia ja innostuksen aihetta ja rientänyt yhä edemmäksi itään riemuisaa voittokulkuaan jatkamaan yksin autiolla radalla kuin suuri aalto ulapalla kiitäen ja liittäen itseensä pienet laineet ryöppynä edellään. Sen ajama innostuksen pyörre kulki seudusta seutuun keräten kansalaiset koolle asioita pohtimaan.

— Jokainen eukkoraasu ja äijärähjä on nyt valtioviisas ja oman onnensa seppä, sanoi Valtari tultuansa hänkin torille mennessään illalla kotiin. — Niin, ei tarvinne muuta kuin tuosta noin lavalta sanansa sanoo, niin koko kansa sen tietää ja tajuaa ja kai se sitten johonkin kirjaankin pannaan, mitä tuossa noin selvästi sanotaan ja ymmärtää annetaan, vakuuttelivat toiset porvarit ivaillen.

Virva ja Pouta nousivat ylös kahvilan portaita ja löysivät entisen rauhallisen soppensa sivuhuoneessa ja syventyivät tarkastamaan tamperelaista julistuskirjaa.

Tämä on totisesti punainen! huudahti Virva lukiessaan. — Tässähän naisetkin saavat sananvaltaa, voisivat äänestää itse hallitustakin valittaessa! Mitä tämä on? "Koska etuoikeutetut luokat eri tahoilla maata näinä päivinä innokkaasti puuhaavat eduskunnan kokoonkutsumista, julistaa proletariaatti, ettei se voi missään tapauksessa hyväksyä sellaista eduskuntaa, joka on pantu kokoon nykyisen valtiopäiväjärjestyksen mukaisesti j.n.e. Sen sijaan kutsutaan täydellä lainsäätövallalla varustettu kansalliskokous heti koolle. Kansalliskokousta kokoonpannessa olkoon jokaisella kaksikymmentä yksi vuotta täyttäneellä hyvämaineisella Suomen kansalaisella yhtäläinen, välitön ääni- ja vaalioikeus". Mitä tämä oikein on? Minä en tajua selvästi, sanoi Virva tuijottaen paperiin, ja ristiriitaiset käsitteet kiistelivät nousten mikä milloinkin etualalle.

— Loukkaako teitä proletariaattien rohkeus? naurahti Pouta.

— Ehkä, eihän voine siirtää noin vain käden käänteellä vanhaa.

— Tahtoisitte ehkä antaa vanhalle oikeuden itse laskeutua pohjaksi uudelle.

— Niin, se olisi oikeampi tapa, mutta sitä te ette ehkä salli. Oikeastaan minua ihmetyttää, mitä tarkottaa "Suomen kaikilla kansalaisilla yhtäläinen, välitön vaali- ja äänioikeus". Minun päässäni on varmaan kaikki sekaisin — kaikille kansalaisille — naisilleko myös?

— Niin, niin, neiti Virva! Eikö minun puolueeni ole kaukonäköinen ja ruhtinaallinen?

— Vaalioikeus, voivat tulla valituiksi, niinkö?

— Niin, niin, neiti Virva!

— Ja saavat valita naiset naisia ja miehet miehiä ja päinvastoin ja me olemme kuin miehet, niinkö?

— Aivan niin, eikö se ole jo alkua uuteen ihmisyyteen?

— En minä tiedä, en osaa sanoa, tuntuu vaan kuin jotakin minussakin sulaisi ja pääsisi valloilleen. Se on kaunista — kuin olisin saanut suuren lahjan. Tuskin se voi toteutua, sanoi Virva alakuloisena.

— Taaskin te epäilette, sanoi Pouta ja likisti hänen kättään, — ettekö kuule laulua tuolla torilla?

He istuivat käsi kädessä ja kuuntelivat.

Jo notkelmasta nousi merkkisauhu, se syömet sytti, puhkes innon pauhu. Kapula kiersi, vannoi valan kansa, se kauemmin ei kanna kahleitansa, ei saa se väistää vainon verisutta, siis rohkein rinnoin kohti vapautta! Ken rintamansa rikkoo taiston tiellä ja liiton suuren pettää pelkomiellä, kun vaarassa on isänmaa ja kansa, häpeä ja herja olkoon palkkanansa! Kotoinen liehuu lippu, rusoa hohtaa poski: Nyt taistellaan, jo täytyy nousta päivä uus, vapaus, veljeys ja yhdenvertaisuus!

[Lakon aikana painattanut sosiaalidemokratian komitea. Tekijä tuntematon.]

Lavantäyteinen soittokunta säesti kansan yksiäänistä laulua.

— Heillä on usko, ja kun se kerran on syttynyt tuolla noissa sydämissä, tuhansissa, tuhattuhansissa sydämissä, ei sen hehkua enää voi sammuttaa, ei koskaan! Se kytee ja sytyttää nousevan polven rintaan saman kydön. Se on nyt todellisuutta, oleva ja pysyvä tosiasia, ei mikään haave enää, ei kaunopuhelias lause. Me tulemme sitä kehittämään ja uudet elämän muodot hahmottuvat kauniisti rauhan aseilla.

Kansalliskaartilainen astui samassa sisään ja ilmotti:

— Täällä on lähetti Tampereelta.

Pouta ja Virva lähtivät kokoussaliin ja tapasivat siellä lähetin, joka oli tuonut julistuskirjoja suuren mytyn.

— Tulen Tampereelta, terve, sanoi hän ojentaen kättä.

— Terve tuloa, tuotteko julistuksen?

— Tuon ja tovereilta innokkaat terveiset. Meillä taistellaan, kestetään, nyt on köyhälistön aika tullut!

— Kuinka tuota — kuinka on ollut? sanoi Pouta osaamatta jatkaa miehen tapaan.

— Suuri innostus, väliaikainen hallitus on valittu. Tämä julistuskirja hyväksytty perustuslaillistenkin kokouksessa ja koko kaupunki on sitä juhlinut soitoin ja soihtukulkuein riemukulussa ja juhlissa.

— Oho, ettekö voi jäädä kertomaan tästä meille kokouksessa? Se alkaa aivan pian, sanoi Pouta.

— Minun tehtäväni on viedä näitä julistuksia eteenpäin, resiinani on asemalla. Toivon teille hyvää jatkoa. Julistuskirja on luettava kansankokoukselle lakkokomitean yksimielisesti hyväksymänä ja juuri sellaisena kuin se on.

— Eihän se ole ilman pätevä, myönsi Pouta kätellessään poistuvaa lähettiä. — Vai, mitä te sanotte? kysyi hän kääntyen Virvaan, joka istui vasemmalla pöydän ääressä.

— En minä tiedä, meikäläisten en luulisi hyväksyvän sitä sinänsä, siitä olen melkein varmakin.

— Entä te itse, hyväksyttekö?

— Minäkö? En, en aivan, en sinänsä.

— Mutta jos nyt koko asia menisi myttyyn tuon erimielisyyden vuoksi, ettekö sittenkään…?

— Eihän se riitä riipu.

— Minä sanon, että se riippuu siitäkin paljon.

— Minä en sitä usko.

Pouta katsoi häneen avosilmin kuin arvotukseen ja vähitellen ilmestyi katseeseen sama tuskainen ilme kuin päivällä hänen puhuessaan.

— Nyt on käsissämme arka, kallis asia, emme saa muistaa itseämme, sanoi hän hiljaa.

— Juuri sen vuoksi en voi tehdä vastoin vakaumustani, sanoi Virva vakavana.

— Niin, mitä minä olen teille? Maankiertäjä, tänään tässä, huomenna tuolla, yksi heistä, miksi te minua uskoisitte?

— Teette väärin vedotessanne minun rakkauteeni ja kuitenkin olette itse pidättänyt oikeuden erottaa mielipiteet ja tunteenne.

Pouta katsoi häneen taaskin kummeksuen, mutta samassa hän käsitti ja painoi päänsä niin nöyränä ja neuvottomana, että Virva laski kätensä hänen käsivarrelleen lohduttaakseen.

— Näette, kuinka vaikea on erottaa niitä kahta, tunnetta ja vakaumusta.

Pouta sulki silmänsä ja puristi kädellään pöydän laitaa voidakseen pidättyä sulkemasta syliinsä sitä kallista olentoa, joka kuului hänelle — eikä kuitenkaan kuulunut. Kahdenpuolinen tunne sitoi heidät ilman kosketustakin, ja kun Virva astui toiseen huoneeseen ollakseen näkymättömissä kokoukseen tulijoilta siksi, kunnes alettaisiin, seurasi Pouta häntä.

He olivat tuskin päässeet huoneeseen, jonka oven Pouta sulki, kun Virva tunsi voimansa raukeavan ja omituinen tajuttomuus valtasi hänet, ja ellei Pouta olisi samassa sulkenut häntä syliinsä, olisi hän kaatunut.

Se oli vain hetken huumaus ja samassa hän jäykistyi, työntäen lempeästi nuoren miehen luotaan: — Ei, ei, rakas, ei!

Hän eteni ovea kohti kuin vaaraa paeten, kevyenä kuin olisivat näkymättömät siivet kuljettaneet lattian poikki. Hän riensi pois taakseen katsomatta.

Ulkona oli melu vaiennut, ja Virva kulki torin poikki, missä tulisoihdut lavan ympärillä olivat ainoana valaistuksena marraskuun pimeänä iltana. Ajatukset harhailivat sameina ja muodottomina pääsemättä käsiksi mihinkään. Kaikki entinen oli mennyttä, ei enää palaisi milloinkaan. Mitä tahtoa, mitä ajatella, mihin tarttua?

Leuto ilta ja pimeys kietoi nuoren naisen vaippaansa ja hän kulki katua ylös kirkonmäelle, missä yksinäisyys ehkä soisi tyynnytystä, astui hitaasti askel askelelta edeten aaltoilevasta kansan joukosta, ja hänestä tuntui, että hän vähitellen erosi samalla siitä, mitä oli ollut. Kansa tuolla kiirehti kotiin selvittelemään vastaisia kohtalojaan — hän täällä omiaan tahtoen löytää itsensä.

Miksi se oli tällä kertaa niin vaikeata? Hän oli aina ollut valmis avomielisesti ilmaisemaan mielialansa isällekkin. Ilot, huolet, toivomukset ja tehtävät eivät hänelle milloinkaan vielä tuottaneet muuta kuin hetken päätöksen. Nyt, mitä sanoisi, miten esittäisi? Saiko hän ilman muuta antaa pois itsensä? Oliko hänellä siihen oikeutta?

Hiljainen: ehkä, ehkei, ja lopulla varma ja selvä käsitys totuudesta: ei! Hänellä ei ollut niin suurta oikeutta itseensä — ei vielä, lisäsi hän pelastaakseen mahdollisuuden. Isä oli vieläkin vastuunalainen hänestä kaikessa — niin, ihan kaikessa. Hänellä ei ollut olemisen varaa muuten kuin isän kautta.

Ahdistava tunto, elämisen tuska kidutti häntä ensi kerran ja sen jättimäinen, musertava taakka painoi koettelematonta nuoruutta. Miten hän oli voinutkin olettaa asuvansa kaiken tuon yläpuolella, irti siitä, niinkuin ei se häneen milloinkaan ulottuisi. Olihan hän aina ollut varma isän katon alla astuessaan, käsin kannettu ja sydämin kaikkialla vastaanotettu, ihailtu ja jumaloittukin. Mutta kuinka paljon oli niissä voitoissa ollut hänen omaa ansiotaan? Eivätkö kaikki vieraat ja omaisetkin aina yhdistäneet häntä isän hyvään asemaan? Missä oli hän itse heidän puntarissaan? Ehkä joku pieni somuuden piirre tässä kauniissa valaistuksessa laskettiin hänelle itselleen kuuluvaksi ja oltiin siitä ylen onnellisia.

Isälle hän tiesi olevansa rakastettu olento, osa hänen elämäänsä, välttämätön sille, ja juuri se teki kaksinkerroin raskaaksi käden, joka pyrki kohottumaan omaa onnea kohti ja astumaan elämässä aivan vastakkaista tietä.

Niin, isä, oliko hän enää isää niin lähellä kuin muutama päivä sitten, jolloin horjumaton varmuus oli heitä lämmittänyt kuin yhteinen vaippa? Siellä oli ollut turvallista vaikka yksinäistä. Ja nyt, nyt hän oli sieltä ainaiseksi lähtenyt. Se oli nyt niin pieni ja ahdas soppi, pyhä lapsenkehto — ei muuta. Ja tuo kaikki, mitä nyt oli tapahtunut, se oli elämää, kaikki nuo rakkaat ihmiset, tutut ja tuntemattomat, kokoukset, puheet, hullutukset, liiottelut ja mielettömyydet, innostus, usko, työ ja tulevaisuus! Ah, ne olivat kaikki hänenkin osaansa ja sanomattoman rakasta ja suurta! Elämän pyhä autuus odotti häntä miehekkäällä povella ja hän saisi nähdä oman kuvansa kahden tulisen silmän pohjalla. Siellä oli uusi maailma, ja se lumosi ja kutsui, se huutaen vaati tulemaan — mutta siellä oli vaikeudet, työ ja vastuu…

Tulemaan, niin tulemaan, mutta kuinka hän voi mennä? Tyhjin käsin, outona, voimatonna, taitamatonna ja kuitenkin ylpeänä. Ei, ei. Ensin hänen täytyi olla heidän arvoisensa, voida astua elämän eteen ihmisenä ja vastuullisena, ansaita elämisen oikeus — niin, ansaita se!

Mutta miten, armias taivas, miten? Hänen päässänsä vasaroi ja katse tuijotti pimeyteen, jossa kaupungin rakennukset häämöttivät epämääräisinä möhkäleinä, uhkaavina kuin unessa kummitukset.

— Eihän onneansa voi varkain ottaa, huokasi hän, nousi kostealta penkiltä ja alkoi astua alas kirkonmäeltä tuskaisten epäilystensä vallassa. Äkkiä hän muisti kokouksen alkavan aivan pian ja tiesi tamperelaisen julistuksen joutuvan kiistan alaiseksi.

— Mitä siitä, olivathan puolueet hänestä yhdentekeviä. Elämä ja sen taistelut oli hänen nyt itse kestettävä, yksin, niinkuin voi. — Tulkoon, mitä tuleman pitää, lohdutti hän itseään ja ohjasi kulkunsa majataloon.

— Soisinko, ettei hän minusta välittäisi? Ei, ei, hän on vain laskenut liian raskaan taakan hartioilleni. Jos hän olisi minut ottanut…! Ei, ei, vapaasti minä tahdon mennä, hänen vertaisenaan voimassa. Hän rakastaa minua — Jumalani, minua itseäni. Ja se on niin varmaa kuin minun tuskani ja autuuteni!

Virva saapui samalla portaille kuin kaupungin tunnettu sosialistinainen ja puhuja Hilma Roima. Hänellä oli kädessään punainen paperi, ja heti huoneeseen tultuaan nainen alkoi purkaa ihastustaan.

— Se on ihana, tämä manifesti, oletteko lukeneet?

Kokous oli jo melkein täysilukuinen ja sosialistit ja porvarit järjestyneet kukin omalle puolelleen, toinen oikealle, toinen vasemmalle omien lippujensa suojaan.

— Ompas sillä Poudalle sakkia, sanoi nahkuri Karri pujahtaen ravintolan sisähuoneisiin, jonne nyt juuri jostakin syystä vetäännyttiin porvarien puolella.

Hilma Roima luki: — Kuulkaa, esimerkiksi tämä: — käytäntöön sovelluttaen ehdottoman kansalaisvapauden vaadimme…

— Hyppää yli, se ei kuulu meille! sanoi maalari Porras, sosialisti, ja luki itse toisesta kohdasta: — uusi väliaikainen — ei, tässähän se on — koska etuoikeutetut luokat tahtovat koota luokkaeduskunnan — kuulkaas niitä, vai luokkaeduskunnan! Hirvi, puolueen kynäniekka ja sihteeri, hyppäsi pystyyn ja löi nyrkkiä pöytään.

— Pois se, jos luokkaeduskunta vain kerrankin kutsutaan koolle, silloin keräämme kansaa ja rakennamme lihamuurin, joka ulottuu Riihimäeltä Helsinkiin saakka eikä ainoakaan luokkaeduskunnan mies siitä ulos pujahda, ennenkuin se on meidän puolellemme taivutettu!

Syntyi aika meteli ja huuto.

— Sen sijaan kutsutaan kansalliskokous heti koolle, sanoi Porras.

Hilma Roima otti puheenvuoron toisten vielä väitellessä ja huusi kimakalla äänellään: — Mitä sanotte tästä: yleinen ja yhtäläinen ja välitön ääni- ja vaalioikeus kaikille Suomen kansalaisille — kaikille, huomatkaa: kaikille, miehille ja naisille! Naisillekkin, kuulkaas, naisille! huusi hän voimiensa takaa, kunnes ääni hukkui itkuun.

— Se on juupelinmoista, sanoi Hirvi.

— Niin, eikös ole? itki Hilma Roima, — äänioikeus ja vielä vaalioikeuskin — että minä voisin tulla valituksi valtiopäiville, juuri minä!

Hilma Roima pyyhki kyyneleitään ja miehet tuijottivat häneen suu auki.

— Niin, niin voisitkin, jukuliste! vahvisti Porras omaa hämmästystään. — Siitä taitaa syntyä uusi tahti!

— Oikein tämä vie henton pois ruumiistani, oikein minua vapisuttaa ja niin tuppaa itkettämään.

— Totta tosiaan tämä on manifesti oikein kansan antama, sanoi Hirvi painavasti.

— Jos tämä toteutuu, tulee se olemaan suuri lahja ihmiskunnalle, puuttui Pouta puheeseen. Hän oli istunut Virvan kanssa vasemmalle.

— Porvarit eivät taida suostua, tässä on puhuttu hiukan tukistellen etuoikeutetuista luokista ja se on karvas pala, sanoi Hirvi.

— Manifesti on manifesti ja siihen täytyy suostua kuin rukki rohtimeen, vaikka siinä vähän päistäreitäkin olisi, vakuutti Porras ja iski taas kämmenensä pöytään.

— Täällä se on hyväksyttävä yksimielisesti, ellei hyvällä, niin pahalla! huusi joku.

— Hyvänen aika sentään, eihän tuohon voi olla suostumatta. Yleinen ääni- ja vaalioikeus on meille tärkeämpi kuin raitis ilma! vakuutti Hilma Roima.

— Saattaa olla, mutta tämä ei ole vielä laki, on vasta ehdotus, selitti Pouta.

— Ehdotus, mikä ehdotus? Ja on kuin säädös, manifesti! Vai jo takerrutte ja ehtoja latelette? Totta kai minäkin ymmärrän sen asian. Kun kerran on annettu meille tällainen aate, niin sen pitää elää ja lentää ja ottaa koko kansa ja koko maailma! Me taistelemme, puhumme viimeiseen hengenvetoon!

— Mitä te sanotte, neiti Auer? kysyi Pouta hymyillen.

— Toisissa naisissa on luokkaylpeys synnynnäistä, se istuu kiinni kuin raidat kissan selässä, sanoi Hilma Roima silmäillen ivallisesti Virvaa.

— Te olette rehellinen, koska noin tunnustatte omat vikanne. Minä puolestani en tunne mitään luokkarajoja, tunnen vain ihmisiä, sanoi Virva.

— Hyvä neiti, nyt ei ole kysymys vain teidän tunnostanne ja teidän ihmisestänne, vaan kaikkein naisten ja kansalaisten yksimielisestä tahdosta. Yrittäkää hiukan ajatella, uhmasi Hilma Roima. — Tunnetteko julistuskirjan?

— Tunnen, sanoi Virva pysyen aivan tyynenä ja varottaen katseellaan
Poutaa puuttumasta puheeseen.

— Ja kuitenkin voitte seistä tuossa kylmänä ja halveksuvana, niin, juuri, halveksuvana!

— Kullakin on oma tapansa ilmaista mielipiteensä, sanoi Virva hymyillen.

Ärtyneenä toisen hienosta ja ylevämmästä tavasta keskustella joutui köyhälistön tarmokas esitaistelija pois suunniltaan ja kohotti äänensä: — Teillä on tosiaan oma tapanne — jarrujen tapa se on! Ja jos te nyt tosiaan teette vastarintaa, emme takaa, mitä tapahtuu!

— Olette jalomielinen ja ilmotatte edeltäpäin vaarasta. Minun takanani ei ole mitään joukkoa, johon turvautuisin, olen aivan yksin ja sangen vähäväkinen, puhun ja toimin vain omasta puolestani.

Hilma Roima katsoi parhaaksi perääntyä, ei muka kannattanut.
Tuollaisen voi syrjäyttää hartioiden nykäyksellä.

— Ei kannata väitellä tahdottomien kanssa, sanoi hän.

— Ette itsekkään ehkä aavista, kuinka totta puhutte, sanoi Pouta Virvalle kahdenkeskisessä puhelussa. — Hän on jotakin puolueensa yhteydessä, nousee ja kaatuu sen kanssa. Te olette yksin, oma itsenne, kuuluen vain siihen suureen yhteyteen, jota sanotaan ihmisyydeksi, mutta se yhteys asuu etäällä ja väistyy aina sen mukaan edemmäksi kuin sitä tavotamme.

— Kuulumme siihen kumpikin, sanoi Virva.

— Kiitos, sanoi Pouta vahvistaen sanansa katseella, joka huumasi Virvaa. — Ja juuri sen vuoksi te varmaan tulette ymmärtämään ja auttamaan minua tässä taistelussa. Minä olen heidän kaltaisensa, käytän heidän aseitaan ja uskon siten paraiten hyödyttäväni heitä ja suurta asiaa.

— Minä en sitä vielä oikein usko.

— Pitäähän ihmisten kehittyä asteettain, emme ole vielä teidän tasollanne, käytämme toisia keinoja.

— Olette ehkä oikeassa.

Pouta ei voinut irrottaa katsettaan Virvan ihanista kasvoista, joiden kirkastuneessa ilmeessä kuvastuivat vaimentuneiden sieluntaistelujen mainingit vaihtelevana hymynä ja totisuutena, epäilynä ja vakaumuksena.

— Teidän viihtymisenne tässä minun rinnallani, meikäläisten parissa, kun kaikki teikäläiset siirtyivät tuonne toisiin huoneisiin — on minulle sanomattoman kallis todistus meidän…

— Minä pyydän! varotti Virva hätäisesti katsahtaen Poutaan ja luoden samassa silmänsä alas, sillä nuoren miehen oli mahdoton peittää tunnettaan. — Minun pitää kai nyt lähteä… ehkä se onkin parasta.

Virva astui ovea kohti vasemmalle katsoen vielä kerran seuralaiseensa ja vavahti, sillä Poudan olemuksessa ilmeni sellainen neuvoton tuska ja turvattomuus, ettei hän voinut kieltää häntä tulemasta mukaan toiseen huoneeseen, jossa he löysivät rauhallisemman sopen eivätkä kuitenkaan olleet kahden.

— Tapa ja tottumus ovat siihen määrään meidän herrojamme, että pitävät ihmisen valtavimmankin tunteen ohjissa. Kun näen vain vilaukseltakin teikäläisiä, muutun kylmäksi maailmanmieheksi. Olkaa huoletta, täällä olen toinen mies, puhui Pouta.

Virva hymyili nyt onnellisena ja hilpeänä unohtaen hetkeksi kaikki ristiriidat. Hänen metallinen käsilaukkunsa putosi matolle ja Pouta otti sen ylös ja nosti samalla nojatuolin Virvalle pienen pöydän ääreen.

— Käsilaukkuni, saanko? sanoi hän ojentaen kätensä sitä ottamaan. Pouta tarttui siihen, vei sen huulilleen kääntyen selin oveen eikä Virva tahtonutkaan estää ritarillista lemmen ja kunnioituksen osotusta, joka tuntui sopivan niin mainiosti hänen voitonvarmalle toverilleen. Hän vain hymyili ja tunsi vapautuvansa jostakin väkinäisestä ja luonnottomasta jäykkyydestä ja muuttui vallattomaksi tyttöseksi, jolle kaikki on herttaista leikkiä. Hänen kevyt mielialansa tarttui Poutaankin ja hymyt karkeloivat kahden nuoren kauniilla kasvoilla.

— Te ette saa luottaa minuun liiaksi, sanoi Virva.

— Vain sen verran kuin silmänne lupaavat.

— Minkä verran ne lupaavat?

— Sen verran, että saan laskea käteni tuolinne selälle.

— Jos se on levon tarpeessa, hyvin kernaasti, tuoli ei muuten kuulu minun käskettäviini.

— Kaikki, mihin te kosketatte, on minulle pyhää. Poudan käsi valahti kuin sattumalta tuolin selältä Virvan taakse.

— Kätenne ei ole enää tuolin selällä, sanoi Virva punastuen ja siirtyi tuolin syrjälle katsellen turvatonta kättä vieressään.

— Minä sain luvan, väitti Pouta kumartuen eteenpäin kohteliaasti tuolillaan kuin olisi tahtonut katsella käsilaukkua, jota Virva heilutti sormessaan. — Te ette pitänyt sanaanne.

Virva istui katse oveen päin ja kalpeni.

Pouta huomasi lemmittynsä kasvojen ilmeen muutoksen ja seuraten katseen suuntaa kääntyi oveen päin ja näki kynnyksellä Allaan, ja hänen olennossaan saman pidätetyn tuskan, mikä Virvan kasvoilla kuvastui.

Nuoret nousivat molemmat, ja Virva astui jäykkänä kuin unessa serkkunsa luo tarttuen hänen tarjottuun käteensä.

Pouta jäi yksin syrjäiseen huoneeseen lemmenkateuden raadeltavaksi. Hän oli näkevinään Virvan katseessa sellaista omistavaa ja alistuvaa hellyyttä, ettei se voinut olla muuta kuin… hän oli sokea ja herkkäuskoinen narri, eikö hänen pitänyt tietää ja käsittää, ettei…!

Punainen sumu häälyi onnen hemmotteleman nuoren miehen silmissä ja vaivoin hän pääsi rauhottumaan voidakseen alottaa kokouksen, johon häntä odotettiin.

* * * * *

Kun Poudan puoluetoverit olivat jääneet yksin neuvottelemaan manifestista, tulivat he yhä enemmän vakuutetuiksi, että nyt tulisi ero porvarillisista. Sitä tiesi heidän mielestään myöskin vastapuolueen siirtyminen keskenäisiin neuvotteluihin sivuhuoneissa ja sitäpaitsi oli torilla kuultu sangen äänekästä erimielisyyttä.

— Kyllä heidät pannaan hyväksymään yksimielisesti, ellei muu auta, niin piiritetään koko talo ja aseet kuntoon — povitaskuissa. Katsotaan sitten, kuka vastaan porisee! oli Porras puhuvinaan leikillä, mutta kaikki tiesivät, että mies voi tottakin tarkottaa.

— Oikein sinä meinaat pohjalaisten tapaan puukolla ja paukkeilla, naurahti Hirvi.

— On sitä vähemmästäkin aseeseen tartuttu ja puukkoa heilutettu.

— No, on, ei silti. Minulla olisi toinen tepsivämpi ehdotus. Pannaan neuvo neuvoa vastaan. Olut-Valtari on kireissä väleissä kaupungin asukkaiden kanssa. Siitä nuorasta pitää vetää. Elleivät porvarit suostu yksimielisesti hyväksymään julistusta, niin silloin heidän pomonsa vedetään kireälle, ehdotti Hirvi.

— Ahaa, voitaisiin pitää pieni selitys ja tulistuskokous täällä torilla.

— Oikea pystyvalkea siitä tulla pitää ja savun pitää olla niin sakea, että se sekottaa pään!

— Oikein, oikein! huudettiin salissa.

— Kun into on saatu nousemaan, mennään tervehtimään Olut-Valtaria oikein soihtukulkuein ja sakissa!

Nuoret olivat nyt ottaneet urakalla asian hoidon ja se alkoi saada huimaavan vauhdin.

— Ja käydään vieraisilla tehtaassa, voisihan sen kaljan antaa maistaa maatakin, eiköhän silloin meitäkin muistettaisi!

Pouta ilmestyi joukkoon synkkänä, ja pahaa ennustavalla äänellä hän sekaantui puheeseen.

— Jopa helkkarissa, teiltä puuttuu asiallisuutta. Porvareja pitää aina lähestyä kirjallisesti ja juhlallisesti, paraatinaama ja paraatiryhti, komeasti, ivasi hän hyvin tietäen yllyttävänsä joukkoa.

— Niin, niin, riuskasti! huusivat nuoret miehet puolueen leiristä.

— Laadimmeko anomuksen ja vaadimme Valtarin lakkauttamaan oluen myynnin ja valmistamisen? ehdotti nyt Hirvi saaden kiinni asiallisuuden päästä.

— Ellei hän suostuisikaan…!

— Kuinka hän voisi sellaiseen suostua, tehdashan on yhtiön, sanoi
Pouta.

— Mitä sitten hyödyttää koko puuha? sanoi Hilma Roima.

— Hoilataan hetkisen alas ja huilutetaan porvareja heidän omissa perisynneissään, ja jos kovalle ottaa, laukaistaan joku pamaus ilmaan. Se jo tepsii, porvarit taipuvat, kun koko kaupunki on meidän puolellamme. Sitten pidetään kokous ja saadaan siinä yksimielinen hyväksyminen julistuskirjalle ja se luetaan kansankokoukselle aamulla, hurraa, voitto meidän! ehdotti Hirvi.

— Ja taas olemme vieneet asiamme tuuman eteenpäin.

— Nyt on yritettävä ensin tässä kokouksessa paraan mukaan.

— No niin, että tulta iskee ja savu käy! sanoi Pouta.

Miehet nauroivat.

— Mikä punakaartilaisia niin lystittää? kysyi nahkuri Karri astuen saliin sivuhuoneesta.

— Täällä vain joku kertoi nahkurista, joka kävi itse nahkasammiossaan koettamassa, oliko liemi kyllin kuumaa, ivaili Pouta.

— No, oliko se? mörähti Karri levittäen jalkansa ja sieramensa kuin olisi vainunnut jotakin käryä.

— Siitä ei taru kerro.

— Sen saatte ehkä tänä iltana nähdä, sanoi Karri silmäillen miehiä alta kulmain.

— Mitä nähdä? sähähtivät kaikki.

— Siitä ei taru vielä mitään tiedä, hymähti Karri vilkaisten Poutaan.

Porvarit olivat jo kaikki kerääntyneet saliin. Heillä oli ollut neuvottelu, miten menetellä julistuksen suhteen, ja saatu päätökseksi olla perustuslaillisia ja pysyä vanhan pohjalla uutta laatiessa. Ei mitään rajuja hyppäyksiä uuteen ohi vanhan. Sosialistien punaiset haaveet voisivat tuottaa arvaamattoman vaaran. Uudistuksia kyllä täytyi saada aikaan, luonnollisesti, mutta laillisessa järjestyksessä valtiopäivien kautta. Tamperelaista julistusta ei voitaisi hyväksyä kansalle luettavaksi. Heidän velvollisuutensa oli pysyä tässä pikku kaupungissa vakaumuksessaan lujina niinkuin otaksuttavasti kaikkialla muuallakin tehtiin — oltaisiin lain ja järjen kannalla.

— Tohtori Allas kai ottaa puhuakseen ja vastatakseen kaikkien meidän puolestamme, jos punaiset kiristävät hyväksymään, niinkuin kuulemani mukaan aikovat tehdä, sanoi Karri. — Se kuuluu olevan heille hyvin tärkeä seikka tällä hetkellä.

Nyt oli asia sovittu ja siirryttiin saliin.

Allas oli pysähtynyt ovelle voimatta peittää tuskaansa nähtyään serkkunsa Poudan kanssa hyvin tuttavallisessa keskustelussa. Mutta kun Virvan kasvoilla kuvastui epäröivä ja herkkä tunto siitä, mikä painoi serkun haavoittunutta mieltä, rauhottui hän hetkeksi, tuntien Virvan kevyen käden kosketuksen ja aran, hiukan lohduttavan lähenemisen, kun vapiseva käsi pujottautui hänen kainaloonsa tuskin hipaisten häntä.