Ristiriitoja: Novelleja

RISTIRIITOJA

Novelleja

Kirj.

SELMA ANTTILA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

Virran mukana Hämähäkki. Pyörteessä. Kihlajaiset. Pintapukki. Kellarissa. Juhannuskoivu.

VIRRAN MUKANA

On kirkas sunnuntainen syyskuun päivä. Mäen laidasta katselen alas ihmisvilinään pitkällä sillalla. Voin erottaa ihmisten vaateparren, heidän kasvonsa ja korunsa, voin kuulla äänten soinnun ja päätellä ulkomuodosta, mille yhteiskunnan portaalle kukin heistä kuuluu. Vesi kimaltelee sillan alla nytteiden lomissa. Silta on tilapäinen, notkuva, puinen rakenne, palkeista ja parruista kyhätty väliaikaiseksi kulkuväyläksi, kunnes kaupungin uusi rautainen silta ojentaa vahvat käsivartensa lahdenpoukaman poikki. Se on kyllä kestävä horjumatta ja notkumatta kaikki odottamattomat kolaukset, raskaiden raitiovaunujen kiitämisen, sotajoukon marssimisen ja ihmisten paljouden.

Ylhäisö palaa sunnuntaiajelultaan puistosta. On siinä joskus kaksivaljakko, rivi välkkyviä kääsejä, pärryttäviä autoja, yksinkertaisia ajurinkärryjä, polkupyöriä ja suuren joukon itsevaltias raitiovaunu. Kulkijat ovat kaikki sunnuntaiasussa ja sunnuntairavissa, tasaisesti edeten kuin virta uomassaan. Se onkin virran valtavuo, laaja, voimakas ja varma. Siinä kuljetaan hohtavin rinnoin ja välkkyvin pinnoin. Siinä heiluu töyhdöt ja loistaa komeat keväiset puvut. Iloiset kasvot puhuvat toiveista, voimasta ja terveydestä. Se on elämän riemua, elämän kukkaa, houkuttelevaa, mukaansa vievää virranjuoksua.

Sillan sivukäytävillä kulkee suunnat vastakkain. Jos mielit minne mennä, älä käänny samalla puolella, vaihda latua, seuraa virran mukana. Sinä astut sivukäytävällä omilla jaloillasi, pysyt pystyssä omin voimin, et voi jäädä seisomaan joutumatta joukon tielle, et voi käydä vastavirtaa tulematta tölmityksi.

Saat hiljentää taikka kiirehtää askeleitasi voimiesi mukaan ja katsella valtavuota sillan keskiväylässä. Jos onni sinua auttaa ja ystäväsi kutsuu vaunuihinsa, voit rohkealla hyppäyksellä saavuttaa onnesi ja valtaväylässä ajaa huristaa sivutse jalankulkijajoukon.

Taikka jos rohkenet juosta kiitävien hevosten editse, jos hermosi kestävät autojen rämistävää pärrytystä, jos luusi ovat kyllin lujat niiden alle jäädäksesi ja jalkasi kyllin nopsat saavuttamaan raitiovaunun vauhdissaan ja hyppäämään sen portaalle, voit sen täyteen sullotulla penkillä jouduttaa matkaasi eteenpäin rientäessäsi.

Mutta jos väsymys ja epätoivo sinut valtaa keskellä ihmisvirtaa, voit luuhistua maahan, heittäytyä alentuvana armoa anomaan, voit tulla poljetuksi, voit syöksyä valtavuon vaunujen alle murskattavaksi, mutta sinä et saa vaatia liikettä itsesi vuoksi pysähtymään, et valtaväylässä etkä sivukäytävällä. Liike seuraa omia kovia lakejaan. Kulje arki-illoin pitkin pitkää siltaa. Vastaasi vaeltaa taaskin ihmisvirta. Siinä on oikein valtava tulva. Päätäsi pyörryttää ja silmissäsi vilisee. Olet joutunut vastavirtaan. Varusta siis voimasi, siristä itsesi, ponnahtele eteenpäin kuin lohi koskessa. Silloin näet vastaantulevat kasvoista kasvoihin, tunnet oman avuttomuutesi ja manaat onnettomuutta, joka heitti väärälle ladulle. Mutta jos tyydyt osaasi ja katselet elämääsi tyynesti, voit tutkia asemaasi ja vastaantulevia.

Siinä on miestä ja naista, lasta, neitoa ja nuorukaista, kullakin työnsä leima kasvoissa ja vaatteissansa. Nuoren sepän mustuneet kasvot ja säihkyvät silmät välähtävät edessäsi — virtaan katoovat. Hän kulkee kiihkeänä kuin kapinoiva, rauhaton ajanhenki häntä vainoisi.

Hitaammin astuu vanha muurari katsoen kauas kuin yhä vieläkin silmäisi korkean muurin laidalta ihmisten kiehuvaan kiireeseen alhaalla kadulla. Silmien tyynessä kuvastuu tunne kuin arvostaisi hän turhiksi ihmisten tuliset touhut. Hän astuu hitaammin, varmemmin ja pitemmin askelin kuin nuori seppä. Ja hän on itselleen ostanut pienen talon laitakaupungilla, josta pian voi tulla keskikaupunginosa. Hän on kouluttanut lapsensa ja saattanut ne vaunuihin tuohon valtaväylälle ajamaan. Hän on itse päässyt rannan tyyneen veteen.

Roteva nainen polkee siltaa kuin polkisi vieläkin telineportaita nuokkuvan raskaassa tahdissa. Elämä on hänelle tiilitaakka ja sitä hän kantaa arvokkaasti.

Neitonen sipsuttaa vikkelästi muodikkaassa hameessaan. Hattu heilaa hiuslaitteella ja kasvoilla on ummehtuneen ompeluhuoneen painama harmaus.

Perheenisät kantavat pientä puutaakkaa lämpimiksi lapsilleen. Pikkutytöt kirjat kainalossaan kikattavat ja toimivat toisiaan, ja poikien tuima joukko työntää lujan kyynärpään oikeaan ja vasempaan.

On siinä virrassa käyriä varsia, sameita katseita ja hitaita, voimattomia askeleita. On siinä röyhkeitä silmäyksiä ja äreitä huudahduksia, on siinä ihmiskunnan mutavesiä. Mutta on siinä uljaita miehiä ja kauniita, kainoja naisia. On siinä hymyilyä, onnea ja iloa.

Kaikilla on sama leima. He ovat työn aateloimat. Heissä on voimaa rääsyjen alla. Heissä on pontta ja sitkeyttä.

Valtavuossa vaunut kiitävät nyt kiivaammin kuin sunnuntaiajossa. Johtomiehet ajavat tiukka ilme kasvoillaan ja kiireen tuli silmissään kuin olisi matka taisteloon. Heille on työ järjen työtä. Älä kysy, älä päättele muodosta taikka kasvojen ilmeestä. Pitäisi tuntea miestä myöten, tutkia laajat asiat, selailla kirjat, päästellä solmut, olla tuhat kättä ja sata päätä. Ja jos kerran selvän saisit, joutuisit ehkä virrasta kosken kuohuun, syöksyisit sinne nurin niskoin.

Ehkä saat heiltä päännyökkäyksen, ystävällisen tervehdyksen ja silloin he varmaan tuntevat kuuluvansa tähän virtaan ja katselevat sivukäytävillä kulkijoita ylemmällä ymmärryksellä taikka johtajan hallitsevalla vakavuudella.

Taikka he ovat niin kiinteissä ajatuksissa, että näkevät ulkomaailman vain oman työnsä yhteydessä. He katsovat suoraan eteenpäin, pitävät varmasti suuntansa, sivuuttavat juoksussa kaikki muut, vetävät vedet mukanaan lankasuorana keskivirtana, voimallansa tukien vellovia pyörteitä.

Näin on kulkenut ihmisvirta pitkin pitkää siltaa kesät, talvet, vuodet, vuosikymmenet: työstä tullen, kotiin mennen, kotoa tullen, työhön mennen. Tuolta he illoin kaikki tulevat komeamman kaupungin puolelta. Sitä he yksin voimin rakentavat. Sieltä työn armeijaa virtaa kaikkialta kuin puroja vuorimaalta.

Tuo heidän kuulu kaupunkinsa on heille rakas kuin kullekin on oma luoma.

Se on kasvanut taajaan ja varmaan, se on maksanut hien ja vaivan. Nyt se kohoaa kauniina, laajana, korkeana, sivistyksen viljamaana.

Tuo ihmisvirta sen tietää ja tuntee. Sen valtaväylä ja syrjävirrat tajuavat sydäntensä yhteisen sykinnän. He ovat kaikki herännyttä, noussutta kansaa.

Yhdessä kasvoi rakentajakansa rakennuksensa keralla.

Se yhtä on muuria, yhtä on verta. Sama on sillä elämäkerta. Jos kaatuu muuri, kaatuu sen kanssa uskollisena rakentajansa!

Kuulet kyllä vastavirtaa astuessasi näiden sanojen tahdin ja tunnustat samalla elämänlain, jonka tämä kulku, tämä virta itsellensä luo. Sen elämä on järjellistä täytymystä, jota eivät maan mahdit eikä aseelliset vahdit voi muuksi muuttaa. Rakentajakansa elää tässä työssään, vaikka tuhat kuolemaa sen kintereillä kulkisi ja ylitse ajaisi! Sitä ei sulut eikä vuoretkaan estä. Se poistaa sulut, se puhkoo vuoret. Se tahtoo työhön!

* * * * *

Virrassa on monta pyörrettä ja kullakin on oma voimamääränsä, joka imee vesiä vauhtiinsa ja niitä vellottuaan työntää yhä suurempaan ja suurempaan pyörteeseen — taikka siirtää rantatyyneen.

Mikä pyörre lienee heittänyt kansanpaljouden tälle sillalle ja saanut sen alistamaan jättiläisvoimansa tämän kaupungin rakentamiselle?

Lieneekö se uusien elämänmuotojen etsiminen, se vapautta janoova tahto, joka kaikkialla kaihtaa orjuutta, pelkää raskasta raajoilla raatamista aina yhtä harmaassa tavanmukaisuudessa, pyrkii ruumistaan lepuuttamaan järjen suvannossa, etsii valoisempia asumasijoja, iloisempia ihmisiä, vilkkaampaa liikettä. Se heittäytyy vinhaan virtaan kysymättä osaako uida. Se ponnistelee, nousee, vaipuu, hukkuukin. Mutta vaikka uhrit ovat monet, paisuu virran voima valtavaksi. Ja vaikka he seuraisivat virran painoa suunnasta, päämäärästä tietämättä, alistuen valveutuneiden johtoon, tuottavat he niinkin hyötyä.

Kaikki mutaiset ja likaiset pohjavedetkin virta vetää syvennyksistä eteenpäin kiitäessään, syventäen ja laajentaen latuaan. Vasta kun uoma on puhdas ja pohja kova, virranjuoksu tasainen, selvenevät vedet ja muta painuu pohjaan kiteytyäkseen lujaksi maaperäksi.

Ihmisvirrassa vallitsee vesien laki. Se on saanut alkunsa kaukaa, laajasta maasta, niistä seuduista, joissa taistelu on ollut kiihkein ja elämänhalu voimakkain. Sen on sisällisen voiman pakko kuljettanut yhä kauemmaksi, kuumaan pyörteeseen, elämän otteluun, niinkuin maan uumenista vesi virtana pyrkii mereen.

HÄMÄHÄKKI

He saapuivat päiväjunalla kaupunkiin, tohtori Vaski ja hänen nuori rouvansa Silla Allenberg oltuaan kesän ulkomailla häämatkallaan. Tohtori oli keväällä nimitetty historian lehtoriksi kaupungin reaalilyseoon ja astui nyt syyskuun alusta virkaansa. He eivät huomanneet kiireellisessä touhussaan pikkukaupunkilaisten ihailevia silmäyksiä, joihin siellä täällä sekaantui kaihoista kateutta: miksi toisille ihmisille elämä on rakkautta ja kukitettuna kulkemista ulkomaan matkoilla ja toisille pelkkää tehtaan savussa elämistä taikka kauppapuodeissa seisomista?

Nuori pari ajoi kaupungin suuren puiston laidasta vuokraamaansa asuntoon.

— Kummallista herrasväkeä he mahtavat olla, sanottiin keväällä, — mennä nyt sellaiset hienot ihmiset asumaan yksinäiselle kulmalle. Juopot siellä pulloinensa pelmuaa, vaan ei oikeat ihmiset.

Tohtori Vaski ja Silla olivat ihastuneet somaan oman kodin kolkkaan, jonne ei ulottunut kaupungin tehdasten savu eikä melu. Se oli omaan rauhaansa ja kauneuteensa unohdettu Mäntypuiston kulmake, kaupunkilaisten mielestä kaukana, koska sinne oli neljän poikkikadun matka liikkeen keskuksesta.

Jokin ulkoseutulainen yrittelijä oli rakentanut tälle kulmalle kauniin talon ja myynyt sen tappiolla suuttuneena kaupunkilaisten piintyneeseen tapaan asua ahtaasti liikekadun varrella, jättäen tyhjäksi hänen kauniin talonsa. Ostaja oli ulkomaalainen, verkatehtaan palveluksessa oleva värjärimestari, jota sanottiin insinööriksi. Tohtori Vaski ja Silla rouva hämmästyivät suuresti nähdessään kukkalaatikot akkunain alla, aivan kuin Saksan huvilakaupungeissa, ja yhteisillä portailla komeilivat ruukkukasvit syyskesän ihanassa rehevyydessä.

— Tällaista emme olisi voineet unissammekaan toivoa! huudahti pikku rouva jääden lumottuna katselemaan kukkien heleitä värejä.

Tavarat saatiin kärryiltä pian huoneisiin, jolloin heitä odotti uusi yllätys. Sillan äiti, konsulinna Allenberg, oli Helsingissä hyvästi jättäessään kuiskannut jotakin salaperäisistä kotitontuista Aimolle. Junassa Silla uteli, mitä äiti oli sanonut.

— En minä oikein ymmärtänyt, myhähti Aimo.

— Se on niin sinun tapaistasi, pikku mies! nauroi Silla. — Et ole vähääkään utelias, otat asiat niinkuin ne sinulle annetaan.

— Lieneekö tuo niin, oli Aimo sanonut. Hän ei koskaan väitellyt Sillan kanssa. Olisihan taistelu ollut liian epätasainen. Tohtorin puolella kymmenvuotinen vanhemmuus, laajojen opintojen kypsyys, teoreetikon tarkkuus, hermostuneen melkein naisellisesti herkän kirjamiehen arkatuntoisuus — Sillan puolella kiehtova sulous ja liikuttava itsekkäisyys, lapsekas elämänhalu, joka ei välittänyt syistä eikä seurauksista ja kaikkein vähimmän teorioista. Vai lieneekö siihen vaikuttanut myöskin se, että Aimo oli ollut Sillan opettajana ja heidän välillään siis oli alun pitäen ollut jonkinlainen juopa, joka tarvitsi pitkät ajat mennäkseen täydelleen umpeen.

Konsulinna oli itse ollut heidän kotitonttunaan, luonut lumoavan pesän neljästä valoisasta ja komeasta huoneesta, sijottaen esineet, vanhat ja uudet huonekalut, verhot, matot ja muut koristeet, niin että ne tekivät keskenään sulan sovinnon. Koti oli täydellinen ja nuori rouva anasti sen heti juosten eteisestä saliin, ruokahuoneeseen, makuukamariin ja miehensä huoneeseen. Keittiö oli vain palvelijaa vailla, sillä hänen piti tulla vasta yöjunalla.

— Tätähän mamma tarkottikin, kun puhui sinulle tontusta, huusi Silla ja omisti kaiken luonnollisena saatavanaan niinkuin hän olisi omistanut neulojalta saapuneen uuden puvun taikka korun ilman erityistä hämmästystä taikka kiitollisuutta.

Tohtori oli vaiti ja katseli kaikkea hiljaisella hartaudella. Hänen kodissaan, pienessä kappalaisen pappilassa, oli totuttu melkein talonpoikaiseen niukkuuteen, ainoana ylellisyytenä äidin äärimmäinen puhtaus ja komeimpana koruompeleena isän messupaita, jota säilytettiin kansliassa, sillä sakastissa oli rottia.

Hän oli salaisella ilolla ja pelolla odottanut täydellistä sekamelskaa, johon vähän vähällä saisi järjestyksen. Nyt tuntui kuin olisi tultu hienoon hotelliin, ja siitä hän oli hentomielisyyteen saakka liikutettu ja sanattomassa ihailussaan kiitollinen Sillan äidille.

— Sinun äitisi on paljon uhrannut ja vaivaa nähnyt meidän vuoksemme! sanoi hän painaen Sillan hartioita rintaansa vasten. — Minä tahtoisin sähköttää hänelle kiitokseni.

— Ei tarvitse, sanoi Silla, — katsohan tuonne, eteisen seinälle!

— Telefoni! huudahti tohtori. — Kas, kun en sitä ennen huomannut! Hän tarkasti luetteloa. Siinä ei ollut vielä heidän numeroaan, mutta se oli kirjoitettu kanteen.

— Mamma on perinpohjainen eikä minua kummastuttaisi, vaikka löytäisimmekin fonografin salin pöydältä taikka sähkösilittimen ja pölynimijän keittiöstä, sanoi Silla.

Aimo soitti ja sai heti puhelun. Silla seisoi vieressä ja nauroi Aimon liikutuksesta värisevää ääntä ja hiukan kankeaa, kirjallista ruotsinkieltä. Rouva Allenberg ei puhunut suomea. Aimo antoi pian puhetorven Sillalle ja siirtyi omaan kamariinsa. Puhelu venyi pitkäksi, sillä mammalla oli tuhansia asioita sanottavana, jotka lähdön kiireessä olivat jääneet selittämättä.

— Älä ole noin nolo, Aimo, sanoi Silla. — Katsos, tässähän on pitkäliina, jonka keväällä neuloin. Muistathan kuinka se usein putosi lattialle, ja siinä on niin hirveitä virheitä. Ja tässä on meidän yhdessä kutomamme villapeite. Sinä hasasit langat ja minä koetin niitä keriä, mutta äiti taisi sittenkin sen kutoa. Ja tämä sinun vanha sohvasi sieltä maalta, kotoasi, on kuitenkin kaikesta paras, aivan kuin tätä huonetta varten tehty. Eikö täällä ole melkein yhtä somaa kuin kotona Helsingissä? Mamma osaa sovitella.

— Minä tahtoisin myydä sohvani ja ostaa uuden, sanoi Aimo kääntyen pois Sillasta.

— Elähän nyt, minä pidän siitä, se on niin leveä ja tilava, siihen ihan hukkuu, voi loikoa poikin ja pitkin, ei pää satu eikä jalat jää tukea vaille. Miksi sinä sen möisit? Pidäthän sinä kaikesta vanhasta ja varsinkin kotoasi tuoduista esineistä! rupatti Silla.

— Minä olen virunut siinä kuusi viikkoa vaarallisesti sairaana eikä muistot siltä ajalta ole valoisia, ne ahdistavat minua vielä vuosienkin päästä nähdessäni tuon sohvan.

— Aimo kulta, älä sitä raukkaa myy! Se on niin hyvän ja tutun näköinen, että oikein sääliksi käy.

— Sinä säälit sohvaa, vaan et minua, naurahti Aimo.

— Sohva on teistä kahdesta avuttomampi, ja minä olen ritarillinen, puolustan heikompaa.

Tohtori kohotti hartioitaan pysyen uskollisena periaatteelleen: ei väitellä.

— Mikä sinua silloin vaivasi? kysyi Silla hetken kuluttua.

En ole tainnut kertoa sinulle, minulla oli umpisuolen tulehdus.

— Leikattiinko se?

— Ei sen pahempi, se riemu taitaa olla joskus toiste minulle suotu.

— Kaikkea sinä nyt ennustelet. Tämä on tosiaan hassua, tavarat ovat vielä repuissa ja mytyissä, ja me puhumme umpisuolesta. Aimo, avaahan näitä, niin puretaan.

Silla rouva liikkui ketteränä huoneesta huoneeseen, otti hattuvasusta suuren, keveän silkkihuivin, heitti sen päänsä päälle kannatellen sitä käsillään kuin intialainen morsian ja kietoi sen sitten lanteilleen itämaalaiseen tapaan mennessään makuuhuoneeseen katsellakseen itseään peilissä. Huone oli valoisa ja tilava, vain muutamia huonekaluja: kaksi veistoksilla koristettua sänkyä eri seinillä ja taustassa leveä peili, joka ulottui puoliväliin seinää kuvastaen huoneen toisin verroin suuremmaksi. Peilissä näkyi vaalealla merinosaalilla peitetty turkkilainen sohva, vastakkaisella oviseinällä ja sen vieressä marmorisella hyllypöydällä kreikkalainen maljakko. Silla otti sen käteensä, nosti kevyesti päänsä päälle kantaen sitä itämaalaisten naisten tapaan. Punaiset harsoverhot loivat huoneeseen tarumaisen hämäryyden ja nuoren rouvan suloisiin liikkeisiin yhtyi hiljainen hyräily. Hän katseli kuvaansa peilissä, vaihtoi leikkinsä todelliseksi tanssiksi pitäen peilikuvaa vastatanssijanaan.

Aimon ihastuneessa katseessa oli enemmän esteetikon kauneudeniloa kuin rakastuneen miehen hurmiota.

— Oletko tyytyväinen? huusi Silla hänelle. Aimo otti hänet syliin ja suuteli kevyesti.

— Mistä tämä hellyys on kotoisin? kysyi Silla nauraen.

— Sinä olet hurmaava, suloinen, rakas…

— Ja hupakko. Niin olenkin, saadaan nähdä, kuinka kauan viihdymme täällä?

— Minun työni on täällä.

— Sanoinhan jo keväällä, että sinun pitää pian hakea Helsinkiin.

— Silla kultaseni, voi mennä kymmeniä vuosia, ennenkuin tulee virka avoimeksi.

Sillan vartalo jäykistyi ja kevyellä nykäyksellä hän irroitti itsensä miehensä syleilystä.

— Tiedäthän sinä, että tanssi on minun erikoisalani. Olen käynyt senkin seitsemät opit ja kurssit. Missä minä täällä tanssisin, mokomassa sopessa!

Aimo kääntyi akkunaan peittääkseen sitä tuskallista kiihtymystä, joka hänet aina valtasi, kun Silla puhui tanssistaan. Olihan se viatonta, mutta nyt hänen täytyi muuttua vakavaksi — ei käynyt muuten päinsä, voisihan se houkutella, ties mihin.

— Nyt sinä taas nökötät! sanoi Silla lapsellisesti. — Otetaan auki mattokäärö. Se suuri persialainen tulee tähän peilin eteen keskilattialle ja ulottuu kummankin sängyn kohdalle. Saatpa nähdä, kuinka sen vaalea kirjavuus tekee huoneen iloiseksi.

Silla innostui tavarain purkamisesta, heitteli niitä pinottain lattialle, pöydille, sohville, sekaisin nuotteja, kirjoja, harsoja, pitsejä, liinoja, verhoja, porsliineja, maljakoita, joita hän oli suurella vaivalla keräillyt maailman kaupungeista, ihania veistokuvia pienoiskoossa, toalettiesineitä, hajuvesipulloja, hemmotellun ja hienon naisen tuhansiin tarpeisiin varattuja suloisia, pieniä, salaperäisiä ja kalliita esineitä.

Äkkiä hän heitti kaikki katsellen avuttomana ympärilleen.

— Kuule, Aimo, minne nämä nyt saan kaikki mahtumaan? Mamman järjestys ei sittenkään sovi. Täytyy saada enemmän hyllyjä ja patsaita ja koloja ja laatikoita. Minne minä laitan kaikki pukuni ja helyni ja toalettikapineet?

Vastausta odottamatta hän juoksi saliin ja huusi:

— Aimo, tulehan muuttamaan huonekaluja uuteen uskoon. Eihän mamma voinut tietää, mitä minä tuon mukanani.

Niin nosteltiin ja sommiteltiin moneen kertaan myöhään yöhön, kunnes palvelija tuli yöjunalta tuoden uutta soviteltavaa.

Aimo nousi aikaiseen ollaksensa kahdeksalta aamulla koulussa, hiipi hiljaa huoneesta ja pukeutui omassa kamarissaan, ettei herättäisi Sillaa, joka vielä nukkui. Palatessaan keskipäivällä koulusta Aimo tapasi vaimonsa rauhallisesti nukkumassa.

— Terveisiä koulusta, sanoi Aimo nauraen.

— Joko kello on niin paljon? Auta, hyvä mies, minua pukeutumaan! huusi Silla.

Aimo oli siihen toimeen hyvin tottunut, ja Silla joutui pian suuruspöytään, joka heitä odotti.

— Nyt menemme väliajalla puistoon, ehdotti Aimo.

— Mennään, mennään, nyökkäsi Silla, mutta väli-aika kului rupattaessa ja järjestellessä, kunnes Aimon oli pakko mennä kouluun, ja puisto jäi. Aika kävi Sillalle yksinäisyydessä pitkäksi, hän lähti ilman Aimoa puistoon katsomaan, eikö löytäisi somaa paikkaa, minne voisi viedä kahvit mukaan iltapäivällä.

Hän heitti ylleen soman kävelytakkinsa, nyökkäsi itselleen peilissä nostaen kädet lanteilleen, otti muutamia askeleita kuvaa kohti, poistui ja hymyili: — Soma, hyvin soma, liian soma täällä pikkukaupungissa, ajatteli hän, heitti lentosuukkosen itselleen ja lähti.

Oli kirkas, aurinkoinen päivä, kimakat vihellykset halkaisivat ilmaa, toiset toitotukset imeytyivät kuin maan sisältä ilmoille.

— Ahaa, niin, tehtaat täällä puhuvat omaa kieltään!

Pian sen jälkeen ilmestyi puistoon kalpeita ihmisiä, jotka kiireesti riensivät päivälliselle asuntoihinsa laitakaupungille.

— Niin, mehän asumme heidän naapureinaan, ajatteli Silla, ja pieni vastenmielisyys väreilytti hänen onnensa pintaa kuin tuuli tyyntä lammen vettä. Hän astui edemmäksi metsään seuraten tietä harjun selällä, josta näki laajalle sisäjärven ulapoille, sadottain saaria, salmia ja lahtia, muutamia kauniita huviloita, maalaistaloja, sahoja, tehtaita, koko kaupungin. Sillaa juovutti raitis ilma, pihkan ja maan tuore tuoksu, lintujen liverrys, kokonainen ihanuuden ja reippaan elämän meri hänen ympärillään. Kaupungin lapsi oli kuin todellisen elämän maahan eksynyt prinsessa. Hänen kauneutta janoova sielunsa joi täysin siemauksin. Mutta hän oli päiväperhonen, tarvitsi vähän kyllääntyäkseen. Hänen katseensa irtaantui näköaloista, tarkasteli ohikulkevia ja vastaan tulevia ihmisiä. Hetkisen häntä vaivasi kummallinen halu katsoa taaksensa, oli aivan kuin joku olisi tahtonut väkisin kääntää hänen päätään.

— En kiusallakaan katso, ajatteli hän ja astui eteenpäin. Mutta hän väsyi pian ja istui tien viereen penkille. Samassa hän kääntyi hiukan ja katsoi taakseen. Kumma, ettei hän ollut kuullut askeleita, sillä ihan lähellä häntä pysähtyi eräs nainen ja katsoi häneen hiukan hymyillen. Sillakin pysähtyi katsellen outoa, kaunista naista lapsellisella uteliaisuudella, huulet hiukan raollaan. Eihän vieraassa naisessa mitään outoa ollut: tavanmukaisesti puettu aivan ruskeisiin, paitsi pitsiliina, joka kaulan ympärille poimuteltuna teki hänet kuvan kaltaiseksi, aivan kuin jokin vanha maalaus, naisen rintakuva.

Silla hämmentyi ja käänsi katseensa pois tuntien punastuvansa. Samassa hänelle selvisi, että kyllä hänen naapurinsa oli jollakin tavalla erikoisempi kuin muut. Nainen istui penkin toiseen päähän. He eivät suoraan katsoneet toisiinsa, mutta istuivat kuitenkin päin, niin että katse sivuutti. Sanattomuus lähensi heidät vaistojen herkällä tarkkuudella. Sillan sivuuttava katse ihaili naapurin tuuheaa, mustaa tukkaa, loistavia ruskeita silmiä ja hänen tummaa, merkillisen puhdasta ja lämminväristä ihoaan. Hän oli täyteläinen, vartalo kuitenkin notkea, melkein ryhditön hänen istuessaan lepoasennossa, toinen jalka koholla, hienon naisen puhdasmuotoisella kädellä pidellen päivänvarjoa.

Sillasta tuntui kuin olisi pitänyt sanoa jotakin — ei mitään lähentelevää eikä ystävällistä, sillä nainen ei vaikuttanut häneen sillä tavalla, pikemmin pelottavasti ja masentavasti, — mutta intressantti hän on! päätteli Silla.

Vieras liikahti ja katsoi nyt suoraan ja hymyillen Sillaan. Silla sulki silmänsä tuntien vastenmielisyyttä, mutta samassa hänkin hymyili ja katsoi vierasta suoraan silmiin.

— Täällä on kaunista, sanoi vieras.

— Suuremmoista, vastasi Silla saaden tasapainon. Hän oli maailmannaisen alku ja osasi jo varsin hyvin tekeytyä miksi vain halusi… — Tämä on kaiketi kaupunkilaisten lempipuisto.

— Pitäisi olla, sanoi nainen, — mutta me rakastamme täällä omia huoneitamme, emme tarvitse puistoa.

— Te rakastatte luontoa, sanoi Silla.

— Silloin kun on aikaa, sanoi vieras ja samalla leimahti hänen suurissa ruskeissa silmissään, ja nyt hän katsoi Sillaan täydellä katseella. — On hauska nähdä tohtori Vasken nuoren rouvan muistavan luonnon ihanuutta heti kaupunkiin saavuttuaan.

— Te tunnette minut! huudahti Silla.

— Arvaan, kaikkihan pikkukaupungissa tunnetaan, sanoi vieras rauhallisesti.

— Niin, tietysti, myönsi Silla.

— Täällä viihtyy hyvin, kunhan ehtii kodistua, olla kuin yhtä perhettä, — jos se huvittaa. Tarvitsee vain vilkaista akkunastaan, niin näkee heidät kaikki, tai nousta tänne harjulle. Te näette itse.

— Täältä näkee tosiaan paljon.

— Palasen elämää. Vaikka eihän täällä mitään kummempaa tapahdu. Kaikki ovat onnellisia ja tyytyväisiä.

Hän sanoi sen sillä tavalla kuin ei olisi suonut heidän olevan onnellisia ja tyytyväisiä. Sillan kävi häntä sääli. Vieraan merkillinen katse tajusi sen, ja hän hymyili niin lumoavasti, että Sillan täytyi ojentaa hänelle kätensä. Vieras otti sen ja piteli hetken lujissa, lämpöisissä käsissään, nyökkäsi ja kääntyi palatakseen kaupunkiin.

— Hyvästi, puisto ei ole kovin suuri, voimme toistekin tavata ja kaupunki on liian pieni, täällä täytyy törmätä yhteen. Vaikka lieneekö meidän maailmammekaan kyllin suuri erottamaan kaksi ihmistä toisistaan ainaiseksi.

Hän hymyili taas ja kumarsi poistuen rauhallisesti.

Silla jäi häntä katselemaan eikä oikein selvinnyt ihmettelystään. — Hän ei ollut iloinen, ajatteli Silla. — Sellainen juhlallisuus! "Maailma ei ole kyllin laaja erottamaan kahta ihmistä." Ehkä hänessä on vanhanpiian katkeruutta, ihmisparassa. Taikka ehkä hänellä on ollut oma tarinansa, sillä intressantti hän on, päätteli Silla ja kiiruhti kotiin.

— Minä tapasin tänään merkillisen naisen, kertoi hän miehelleen päivällispöydässä, — ruskea kiireestä kantapäähän, komea, käskevä, sellainen, että jos sinä hänen valtaansa joutuisit, et uskaltaisi —

— No, mitä minä en uskaltaisi?

— Kieltää tanssimasta!

— Onko hänkin siihen syntiin taipuvainen?

— Annappas, minä vähän mietin, mitä silloin tapahtuisi, jos hän tanssisi.

— Noo?

— Hän pitelisi lujasti ja lämpimästi käsistä ja veisi tanssittajaltaan sielun, pistäisi sen taskuunsa…

— Ja möisi ehkä paholaiselle, sanoi Aimo.

— Taikka myrkyttäisi.

— Oliko hän sen näköinen?

— Ei, hän oli kaunis, mutta pelottava. Ruskeat silmät, ruskeat vaatteet…

— Ruskea epeira, ja sinä soisit minun joutuvan sellaisen hämähäkin myrkkyleukoihin.

— Kuka tietää, vaikka vielä joutuisitkin. Hän sanoi, ettei koko maailma ole kyllin suuri erottamaan kahta ihmistä toisistaan.

— Älä pelkää, minä lienen liian laiha ja hiljainen sellaisten intressanttien naisten leukoihin joutuakseni.

— Älä sano, minusta tuntuu kuin sinulla hyvinkin voisi olla oma tarinasi. Sinä olet salaperäinen ja jännittävä mies, toisinaan. Älä luule, että olisin sinusta muuten huolinutkaan.

Aimo katsahti äkkiä vaimoonsa ja kääntääkseen puheen toisaanne hän sanoi: — Minullakin on sinulle uutisia.

— Menehdyn uteliaisuudesta, mitähän tässä maailman kolkassa olisi minulle soveliasta?

— Meitä on käsketty, oikein vaadittu tämänpäiväiseen juhlaan kaupungintalolle.

— Hauskaa tutustua kaupunkilaisiin, riemuitsi Silla.

— On vielä pyydetty muutakin.

— Sinä olet niin onnettoman näköinen, ettei se mahda olla hauska pyyntö.

— Sinun pitäisi siellä tanssia.

— Sooloa! huusi Silla.

— Niin kai, he tulevat itse vielä pyytämään.

— Mistä he tiesivät, että minä tanssin?

— Tohtori Allen, rehtorimme poika, joka nyt hoitaa isänsä virkaa koulussa, on nähnyt sinun esiintyvän jossakin Helsingin arpajaisissa.

— Niin, Aimo, on vaarallista ottaa vaimokseen tällainen julkisten taiteitten tulkki.

Ovikello soi. Tohtori Allen oli pitänyt kiirettä. Tuttavuus solmittiin kevyesti. Olivathan he kaikki saman piirin ihmisiä, harrastivat samoja asioita, olivat saaneet samanlaisen kasvatuksen. Tohtorilla oli nuotit Anitran tanssiin mukanaan, ja kun Sillan suostumus oli saatu, avattiin flyygeli ja Allen soitti.

— Te soitatte mainiosti, sanoi Silla. — Soitatteko illalla juhlassa myös minulle?

— Soitan, jos tahdotte. Teidän tanssinne oli hurmaava silloin seurahuoneella, puhui Allen sointuisalla matalalla äänellään. Silla sävähti, sillä ääni hurmasi ja siveli häntä omituisella lumollaan. Tohtori hymyili. Tuntien äänensä suuren voiman hän käytti sitä, milloin leikki huvitti, mutta hyvin harvat naiset olivat hänestä sen arvoisia.

— Pitääkö sitä harjotellakin? kysyi Aimo.

— Niin, kuinka te tahdotte, rouva Vaski?

— Tietysti, sanoi Silla, — minä haen vain huntuni.

Se ilta oli Sillasta hurmaava, yleisö oli haltioissaan. Olivathan he saaneet Helsingin hienon kaunottaren kaupunkiinsa, itse sulouden kukan, johon tohtori Allenkin oli ihastunut, piti hänelle seuraa koko illan. Tohtori Vaski sai tanssia kaupungin neitosten kera, sillä Silla tanssi aina muiden kanssa, ja illallispöydässä hän sai parikseen kaupunginlääkäri Kaislan rouvan, jonka mies ei koskaan näyttäytynyt huvitilaisuuksissa. Hänellä oli aina työtä — tai seikkailuja! kuiskailtiin. Tätä juhlaa seurasi toiset perhekutsut toistensa perästä, aina tanssia, soittoa ja laulua. Huvitteluhalu oli tarttunut kuumeena hiljaisiin kaupunkilaisiin. Tahdottiin rientää, ennenkuin yliopistonuoriso lähtisi pääkaupunkiin, ja niin pelattiin tennistä kaiket aamupäivät, heitettiin keilaa, oltiin kävelyillä, souturetkillä, päivällisillä ja illallisilla, kunnes kaikki tunsivat olevansa kuin samaa perhettä.

Silla kukoisti ja iloitsi, sai näytellä kauniita pukujansa, olla koko kaupungin vaateparren määrääjänä, jonka jokaista liikettä ja sanaa tarkattiin ja yritettiin jäljitellä. Kukaan ei kuitenkaan päässyt hänen tasalleen — tohtori Allen välitti vain Sillasta, ja hän oli erehtymätön kauneuden ja hienouden tuntija.

Aimoa tämä elämä rasitti. Hänellä oli omassa koulussa paljon työtä ja vielä lisäksi kauppakoulussa iltatunteja. Keskeneräiset tieteelliset työt vaativat myöskin aikaa ja voimia. Niinpä ei päivät riittäneetkään, piti käyttää öitäkin. Raha-asiat vaativat työtä, uusia tuloja, sillä matka oli ostoksineen tullut hyvin kalliiksi, vaikka koti olikin saatu myötäjäisiksi. Aimolla oli sitäpaitse opintovelkoja, ja viransijaisuusvuosinaan hänen oli täytynyt mennä vekseleihin. Saatuaan ensin toverien nimiä, piti sitten tehdä vastapalveluksia, kunnes tila oli käynyt jotenkin uhkaavaksi. Nyt hän kyllä olisi ollut säännöllisillä tuloillaan turvattu, kunhan vain voimat kestäisivät.

Hän vältteli huveja yhä enemmän ja istui myöhään työpöytänsä ääressä odotellen Sillaa kotiin, kävi yhä kalpeammaksi, meni kylmin jaloin ja pää polttavana unettomalle vuoteelleen, nousi lopen uupuneena mennäkseen päivän raskaaseen työhön.

Silla oli ensin tyytymätön, kun ei saanut häntä kyllin usein mukaansa, mutta pikkukaupungin intiimisyys ollen hänelle aivan uutta oli lumonnut nuoren rouvan, ja hän liiteli kuin päiväperhonen kukasta kukkaan.

Rehtori Allen täytti seitsemänkymmentä vuotta ja koko kaupunki otti osaa siihen juhlaan. Hän oli kaupungin johtomiehiä, kiinni monenlaisissa uudistusriennoissa ja yhtiöissä, laajalti tunnettu kansalainen. Kaupungintalolla oli suuret päivälliset monine puheineen ja ohjelmanumeroineen. Ilo nousi illalla kattoon saakka, sillä olivathan tohtori Allen ja Silla tehneet paraansa isäukon kunniaksi. Aimo piti mestarillisen puheen, jonka sujuva muoto ja lennokkaisuus hurmasi juhlavieraat nostaen mielialan yläpuolelle jokapäiväisyyttä. Puhuminen olikin Aimon vahvin puoli, ja oppilaat ihailivat hänen suurta kykyään luoda eloa historiaan, kuvata luonteita ja henkilöiden ulkomuotoa, antaa aikakaudellinen tausta, yhdistää monet langat yhdeksi säikeeksi ja tunti tunnilta punoa ehyt ja ymmärrettävä kokonaisuus arvoituksentapaisista historiallisista tapahtumista. Hän ei tosin uskonut johtaviin aatteisiin, pysyi tosiasioissa, joissa omalla terävällä älyllään löysi rengastumista, kohtaloiden ja tapahtumain yhteen liittymistä. Vertaillen niiden painoisuutta, hän kyllä oman minänsä subjektiivisuudella näki, kuinka suuret tunteet ja kansojen ja yksityisten ihmisten pyhä innostus määräsivät kohtaloita, mutta sittenkin myönsi objektiivinen tiedemies hänessä järjen voiman kaiken perustaksi. Hän valmisti aina ja puhui loisteliaasti, pukeutui hienosti eikä oppilaat keksineet mitään ivan taikka vehkeilyn aihetta. Silla oli ollut hänen oppilaansa yhteiskoulussa ja silmittömästi rakastunut häneen niinkuin useimmat naisoppilaat. Aimo tiesi sen varsin hyvin ja valitsi joukosta sen, joka häntä eniten miellytti.

Päivällinen venyi myöhään iltaan ja Aimo tunsi olevansa hyvin väsynyt, voi huonosti ja hiipi kenenkään huomaamatta pois juhlasta rientäen kotiin, riisuutui ja nukkui, mutta hyvin levottomasti, heräten keskellä yötä koviin tuskiin.

— Silla, Silla! huusi hän pimeässä huoneessa, ja kamala tunne tärisytti häntä. Kummallinen uni taikka näky, mikä lienee ollut, oli niin elävänä hänen mielessään, että hän tuijotti lattialle, näkisikö siinä vieläkin paarit. Niillä hänet oli kannettu ulos pimeään yöhön, siellä paleli ja kammotti. Sitten hänet nostettiin outoon huoneeseen ja laskettiin leposohvalle pää hyvin alhaalla. Kaksi miestä ja nainen kumartuivat katsomaan häntä, ja märkä vaippa heitettiin hänen ylleen. Sitten kaikki hävisi.

— Silla! huusi Aimo ja tuska vei häneltä voimat, ja hermostuneen pelko, ettei kukaan sattuisi tulemaan pitkiin aikoihin, kauhistutti. Samassa vanha palvelija Karoliina tuli kiireesti keittiöstä. Hän oli kuullut tuskaisen huudon.

— Onko tohtori sairas?

— Voi, Karoliina, juoskaa pian apteekkiin ja tuokaa sieltä jääpussi ja jäitä.

Karoliina meni ja pian sen jälkeen tuli Silla kotiin. Hän kyllä säikähti, vaan ei menettänyt malttiaan, meni heti soittamaan lääkärille, ja Kaisla tuli juuri kun jäät oli saatu kääreeseen.

Kuume oli korkea eikä ottanut aletakseen. Kaisla soitti sairashuoneelle pyytäen valmistamaan leikkausta varten ja jäi itse sairaan luo. Aimo kesti urhoollisesti aamuun asti ja kun ei tuska hellittänyt eikä kuume alentunut, pyysi hän itse leikkausta. Tohtori oli samaa mieltä ja sairashuoneelta tuotiin paarit, joilla Aimo kannettiin Alfaan. Se oli yksityisen sairaala, erään neiti Hallan, sanottiin Aimolle ja Sillalle. — Muuta sairaalaa ei ollut, paitsi vaivaistalolla, ja Alfassa Kaisla oli tehnyt lukuisia leikkauksia ja saanut pienellä paikkakunnalla hyvän lääkärin maineen. Lääkäri vakuutti, ettei tämä ollut millään tavalla vaarallinen leikkaus eikä poikkeuksellinen, mutta kuitenkin ajoissa tehtävä. Sillaa hirvitti, niin että tuskin pysyi jaloillaan. Ja kun Kaisla kehotti häntä jäämään kotiin, vaipui Silla vuoteelleen ja antoi vanhan Karoliinan hoidella itseään.

Miehet astuivat tasaisesti kantaessaan paaria harjua kohti, jonka rinteellä sairaala oli. Aimoa hirvitti ja vilutti, mutta tuska tuntui helpottavan ja hän vaipui hetkeksi horroksiin. Sairaalan portaissa hän heräsi täyteen tajuntaan virkeämpänä entistään, tuntematta mitään kipua. Hän ilmotti siitä lääkärille ja kuume mitattiin. Se oli tuntuvasti laskenut, mutta sairaalaan hänen piti jäädä siksi, kunnes varmemmin nähtäisiin taudin kehitys.

Joku puuhaili hänen vuoteensa pään takana ja paksut lihavat kädet pitelivät Aimon tyynyjä. Nuo kynnettömät, tylpät sormet inhottivat häntä ja vaistomaisesti hän käänsi päätään nähdäkseen, kenelle ne kuuluivat, ja näki pullean poven, lihaiset kasvot ja pienet uniset silmät, vai lienevätkö valvomisesta turvonneet. Nainen liikkui ihan kuin kone olisi häntä kuljettanut eikä ihmisen jalat, ja Aimo ajatteli: — Jos hän nyt tuohon lattialle sattuisi kaatumaan, niin siihen hän nukkuisi, siksi uniselta hän näyttää.

Mutta ihmiskone vieri koko päivän sairaalan eteisessä ja huoneesta huoneeseen, pysähtymättä kantaen ruokaa ja vaatteita ja toimittaen kaikenlaisia intiimiä tehtäviä. Hänellä näytti olevan koko sairaala lihavissa, kynnettömissä käsissään.

Illalla hän vatkasi jotakin nestettä juomalasissa lusikalla ja tuoden sen Aimolle sanoi:

— Neiti käski teitä juomaan.

— Mitä se on? kysyi Aimo hermostuneesti.

— Ei se mitään myrkkyä ole, sopii juoda vaan.

— Pitäähän minun toki tietää, mitä juon.

— Ei täällä ketään tapeta, sanoi hoitaja äkäisenä, kohotti äkkiä Aimoa hartioista ja kaatoi puoliväkisin nesteen suuhun. Aimo vapisi harmista, mutta ei jaksanut vastustella ja kuume tuntui taas yltyvän. Unijuoma vaivutti hänet horroksiin ja vasta aamulla hän heräsi. Pää oli kauheasti raskas ja turtunut eikä hän olisi sietänyt hoitajaa, joka oli tullut huonetta siivoomaan.

Hän oli ollut rauhassa jonkun tunnin ja ennättänyt selvitä, kun joku avasi oven reippaasti ja sointuisa naisääni sanoi:

— Noo, tohtori, kuinka jaksatte?

— Kuka puhuu! huusi Aimo hurjistunein katsein ja nousi istumaan.

— Hermia Vahlman, nykyään Halla. Aimo tuijotti naiseen kuin ilmestykseen.

— Hämmästytte?

— Hermia… sanoitko sinä Halla?

— Sanoin.

— Oletko sinä tämän sairaalan omistaja?

— Olen.

— Ooh! huudahti Aimo tuntien kipua ja vaipui voimattomana tyynylle. — Se on taas uudistunut.

— Hiljaa, hiljaa, vanha ystävä, meidän pitää taas olla kärsivällisiä. Kuolema on hirmuvaltias, jota pitää mairitella. Kas noin, mitataan kuume ja kohennetaan jääpussia.

— Tämä on kuin jatkoa siihen…

— Ihmiset välttelevät toisiaan ja elämä heittää heidät kuitenkin yhteen.

Suuret ruskeat silmät imeytyivät Aimon kasvoihin ja ivallinen hymy pehmeillä huulilla kidutti sairasta. Aimo ummisti silmänsä kuin ylivoimaisen vaaran lähestyessä.

— Kohtalo on hyvin oikukas vallanpitäjä, ottaa meitä toisinaan niskasta kuin pahoja koulupoikia ja riepottaa arestiin.

Hermia soitti ja hoitaja tuli sisään.

— Tuokaa tohtorin tee, minä hoidan häntä itse tänään. Hermia liikkui huoneessa kuulumattomin askelin. Sininen puku oli kuin valettu hänen jäntevälle ja täyteläiselle vartalolleen. Valkoinen kaulus kohotti ruskean ihon lämmintä väriä ja pieni röyhelöinen pitsimyssy melkein hukkui mustan, tuuhean tukan aaltoihin. Hänessä oli kauneuden ja uhkuvan voiman rikkautta, oli vaikea kääntää pois katsettaan hänestä ja Aimo tuijotti herkeämättä Hermiaan.

Hän kääntyi äkkiä ja näki Aimon kaihoisen katseen ja sanoi hymyillen:

— Tohtori on ottanut kaikki vanhat, huonot ominaisuutensa mukaan, eikö olisi ollut parempi jättää ne kotiin rouvalle?

Aimo puri huultaan eikä vastannut, ja kun Hermia kehotti häntä laskemaan käsivarret kaulalleen, pujotti omat kätensä hänen hartiainsa alle, kohenteli tyynyjä korkeammalle selän taakse ja pesi hänen kasvojaan kuin lapsen, ei Aimo tahtonutkaan vastustaa. Kaikki oli hekumallista kuumehouretta, voimatonta autuutta.

— Aimo, kuiskasi Hermia lähentäen kasvojaan. Se vihlaisi sairasta ja hän hervahti Hermian käsistä vuoteelle.

Hermia istui yhä vuoteen reunalla ja katsoi häneen. — Sinä et ole tosiaankaan päässyt kuumeestasi, vaikka olet ottanutkin sen Helsingissä kapseloidun antipyriinipulverin ja nielaissut oikein samppanjan keralla, luulen ma. Eikö se tosiaankaan auttanut? ilkkui Hermia ja hänen pehmeät huulensa hymyilivät tohtorin kasvojen edessä ja silmät imeytyivät hehkuvina hänen silmiinsä.

Aimo menetti hetkeksi tajuntansa.

— Tämähän näyttää oikein vaaralliselta, huudahti Hermia.

Tee tuotiin.

— Laskekaa tuohon pöydälle, Ida! huusi Hermia, kun hoitaja meni ovelle, — tuokaa minun oma kuumemittarini kamarini akkunanpieleisestä kaapista. Se on täysin luotettava ja sanokaa tohtorille, että hän tultuaan käy ensimäiseksi täällä.

Hoitaja toi mittarin ja Hermia otti sillä Aimon kuumeen. Tummat kasvot kävivät keltaisemmiksi ja silmien valkuaiset välähtivät, kun hän painui hellästi sairaan puoleen ja sanoi hiljaa:

— Aimo, miltä tuntuu? Olinko kova? Luulin sinua vahvemmaksi.

Aimo hapuili vapisevilla käsillään viileitä, voimakkaita sormia ja hymyili:

— Minun on hyvä niinkuin silloin ennen, älä jätä minua yksin.

Hermia piteli kättään sairaan otsalla, kunnes hän näytti nukkuvan ja poistui sitten kuulumattomasti. Aimo hytkähti lukon kilauksesta, mutta vaipui puolihorroksiin antautuen kokonaan sairauden tuoman muistojen ja nykyisyyden risteilyyn.

— Hermia, Hermia, hän se oli maalaispappilan salinperäisessä kamarissa Aimon sohvan edessä, otti kädestä ja katsoi suurilla, ruskeilla silmillään pitkään ja tutunomaisesti silmiin, oli kunnioittavainen ja hellä, käskevä ja varma kuin sairasta lasta kohtaan. Hän poisti tuskat, mutta painoi kiitollisuuden kiduttamaan sairaan herkkää mieltä, niin että yhä uudestaan tuli halu nähdä hoitaja ja kietoa käsivartensa hänen kaulalleen ja itkeä ilosta päästyään kestämästä tuskaa pitkät vuorokaudet. Mutta hellä ja äidillinen Hermia vetääntyi aina pois eikä ollut hyvä sanoinkaan ilmaista mitään.

— Hermia, Hermia, sopersi Aimo ja väänteli rauhattomana horroksissa. — Sinä tulit kuitenkin ja nyt katson kahteen leimuavaan silmään. Aiot olla varovaisempi vasta… ei, ei, sinun täytyy olla minua lähellä. Silmäsi ovat täynnä leimuavaa lempeä, hymyilet, pysyt etäällä, hyräilet hiljaa ja liikut kuin ilmassa ja kudot hellien huolenpitojen verkon tiiviiksi ympärilleni. Tule lähemmäksi, anna minun vain katsoa, vain katsoa silmiisi!

— Pitääkö minun rakastaa kapaloittua miestä?

— Sinä rakastat minua kuitenkin! Aimo heitti peiton pois päältään ja yritti nousta ja heräsi — vaipui melkein ääneen nauraen vuoteelleen. — Se nainen on velho, en saa rauhaa. Katkerat sanat pitävät ainaisessa jännityksessä ja ärsyttävät minut sairaammaksi kuin olenkaan.

— Jos minä saisin lakia laatia, en jättäisi eloon ainoatakaan raihnaista olentoa.

— Olisinko minäkin kuolemaan tuomittavien joukossa?

— En oikein vielä tiedä, mutta siltä näyttää. Niin hän sanoi silloin.

Hermia tuli sisään ja Aimo sanoi:

— Se edellinen sairastamiseni palaa aina uudestaan kummittelemaan unessani, kun vaan vaivun horroksiin.

— Sellaiset muistot ovat aina hyvin vastenmielisiä, sanoi Hermia terävästi ja katsoi Aimoon sivulta.

Aimon raukeat silmät avautuivat ja katsoivat suoraan ja pelottomina Hermiaan.

— Riippuu siitä, mitä kuvia näkee ja missä suhteessa niihin nyt on.

— Tohtori puhuu minulle kuin luokalla oppilailleen.

— Parhaimmista tunteista ei ole meidän kesken koskaan puhuttu selvillä sanoilla.

— Eikä hyvillä teoilla, lisäsi Hermia tylysti.

— Eipä juuri, muistatko, kuinka minä kerran pyysin sinua suutelemaan itseäni?

— Muistatko sinä, miten minä siihen vastasin?

— Sinä sanoit: jos sinua suutelen, pitää sinun ratkaista eräs arvotus; ellet ratkaise, täytyy minun tuomita ja sitten rangaista sinua.

— Kummallista, sinä muistat sen sanasta sanaan!

— Muistanpa vielä muutakin. Sinä lähensit kasvojasi ja katsoit hymyillen minuun sallien suudella huuliasi ja sanoit ivallisesti: — Lapset lakkaavat itkemästä, kun saavat tahtonsa täytetyksi. Eikä se ollut mikään suudelma, olit kylmä kuin kivi kinoksessa.

— Se oli kaiketi uhri parantuvalle sairaalle. Eihän vaivaisten sovi vaatia kultakolikolta, pitää tyytyä vaskeen.

— Niinkö se olikin? Aavistin sitä silloinkin, vaan en voinut ymmärrettävästi selittää arvotusta, olin liiaksi rakastunut ja kärsin kylmyydestäsi.

— Ja luulit rakkaudeksi voimiesi ensimäistä huumaavaa heräämistä.

— Hermia!

— Niin, Aimo, voit olla ylpeä, sillä sinä olet ollut ainoa rakastuneista sairaistani, jolle olen ollut armollinen.

— Rakastuneista sairaistasi! huusi Aimo.

— Niitä on ollut ainakin yhtä paljon kuin sinulla ihastuneita tyttöoppilaita. Toiset heistä ovat olleet oikein tosissaan ja vielä terveinäkin suvainneet minua muistaa. En voi valittaa naimatarjoustenkaan puutetta, olisin voinut tehdä ehkä edullisempia kauppoja kuin sinä.

— Luonnollisesti, sanoi Aimo ja oli hetken vaiti, tuijottaen Hermiaan. — Minä tahtoisin vain tietää, oliko se meidän ensimmäinenkin suudelmamme vain almu sinun puoleltasi!

Hermia punastui ja astui äkkiä akkunan eteen. Syntyi kuuma äänettömyys ja kummankin sielu oli suojaton välittömässä ja sanattomassa tunteiden vaihtelussa rakkaiden muistojen katkerasti vihloessa.

Hermia poistui huoneesta katsomatta Aimoon.

Aimon päivä kului rauhattomassa horrostilassa, unien mutkallisissa käytävissä, joissa Hermia häntä vainosi. Vasta illemmalla unipulverin vaikutus hälveni ja pää oli aivan selvä, vaikka kuume olikin kiihtynyt. Hän kuuli Hermian äänen eteisestä.

— Ei muuta kuin puolitoista korkeintaan; jos annatte liian paljon, ei hän nuku ollenkaan.

— Tohtori kielsi antamasta joka ilta, sanoi hoitaja.

— Hän tarvitsee unta, kuului Hermian suuttunut ääni.

Hoitaja tuli samassa sisään.

— En minä huoli tuosta, sanoi Aimo.

— Neiti käski ottamaan.

— Minä en ota.

Hoitaja katseli ympärilleen ja kuiskasi: — Kyllä se on otettava, tässä talossa ei ole hyvä vastustaa. Neiti suuttuu.

— Viekää pois!

— Tulee ihan mykäksi, ei puhu teille luotua sanaa, katsoo vain, niin että teidän täytyy mennä pois, vaikka siihen paikkaan kuolisitte.

— Aijai, sanoi Aimo ja naurahti lihavan ihmisen kauhua.

— Eikö tohtori nyt sentään…!

Aimo viittasi kädellään pois ja hoitaja meni jättäen lääkkeen yöpöydälle. Hän ojentihe pitkäksi kivusta vapaana ja tunsi sairauden kammon paenneen itsestään. Samassa Hermia astui sisään ja katsoi veitikkamaisesti häneen ollen entistä tuttavallisempi. Viehätystä lisäsi hänelle outo seurustelupuku, joka teki Hermian muiden naisten kaltaiseksi ja Aimolle ikäänkuin lähemmäksi. Sininen verka oli vedetty kireästi pehmeälle vartalolle ja esteettisesti puhdaspiirteinen kaula ja pää nousi tummasta kehyksestä hurmaavana ja terveydestä kukoistavana.

— Me olemme hämmästynyt!

— Alamaisenne kapinoitsee, sanoi Aimo samaan tapaan.

— Näytät terveemmältä, entä kuume?

— Ei hätää.

— Suo minulle anteeksi se, mitä eilen sanoin helsinkiläisestä kiinakapselista. Muistatko?

— Jonka minä nielaisin eheänä samppanjan kanssa.

— Onko sinulla ikävä rouvaasi?

— Ihmeellistähän se on, ettei Silla ole käynyt täällä.

— Sinä tarvitset täydellistä lepoa, sanoi Hermia ja silitteli pehmeillä liikkeillä Aimon peittoa ja tyynyjä. Muutamat hänen poveensa pistetyt kielot hipaisivat Aimon poskea.

— Olen menossa konserttiin, sanoi hän ja upotti katseensa Aimon silmiin. Autuas lamautuminen esti sairasta liikahtamasta. — Ja tahtoisin olla varma, että sinun on hyvä olla, etkä ikävöi täältä pois, nukkuisit häiriintymättä aamuun asti eikä mikään sairashuoneen yöllinen liike sinua oudoksuttaisi. Minä pyydän sinua, ota tämä viaton lääke!

Hän painui yhä lähemmäksi ja suloinen naisellisuuden tuoksu hämmensi sairaan. Aimo tunsi Hermian käden hartiainsa alla ja nosti omat kätensä hänen kaulalleen. Lasi nostettiin huulille ja Aimo joi unijuoman.

— Kas noin, nyt sinä nukut, hyvää yötä! Hermia hävisi ja Aimoa ellotti oma heikkous. Hän oli nyt aivan varma siitä, että Hermia tahtoi unijuomalla vaimentaa hänen voimiaan ja tahtoaan, siten varmimmin voidakseen viivyttää häntä sairashuoneessaan.

Seuraavana päivänä kahlehti raukeus häntä vielä enemmän kuin edellisenä, ei voinut syödä, ei sietänyt hoitajaa, ei tahtonut tietää mistään mitään, oli aivan turtunut. Hermia tuli vasta illalla ja antoi Aimolle unijuoman. Kaisla oli poissa monta päivää eikä Aimo saanut selvää vastausta kysyessään rouvaansa. Kun lääkäri tuli, oli hän yhtä mieltä Hermian kanssa: ei kotiin, ei millään muotoa.

— Täytyy odottaa, sanoi Kaisla ja ravisteli päätään. — Sinä laihdut, vanha veikko, etkö sinä syö mitään?

Aimo katsoi Hermiaan eikä vastannut. Jos hän olisi hetkisenkin ollut lääkärin kanssa yksin, olisi asia kyllä selvinnyt, mutta Hermia ei jättänyt koskaan heitä kahden. Sinä iltana ei Aimon tarvinnut niellä unipulveria ja seuraavana päivänä hän oli virkeämpi. Hermia oli kiehtovan kaunis valkoisessa liinapuvussaan, joka välkkyi pehmeänä kuin silkki, pysytteli Aimon huoneessa koko päivän liikkuen kevyesti ja jaaritellen iloisesti, toi kukkia ja hedelmiä, teki kaikkensa viihdyttääkseen sairasta.

— Meidän keittiömme ei taida oikein kyetä kilpailemaan sinun rouvasi uuden uutukaisten herkkujen kanssa, sanoi hän piloillaan.

— Eikö Silla ole käynyt täällä? kysyi Aimo hämillään vaimonsa välinpitämättömyydestä.

— Kyllä hän kävi ensimäisinä päivinä usean kerran, mutta sinähän olet ollut perin heikko, enkä minä voinut päästää ketään luoksesi. Älä pahastu, koetin kyllä rauhottaa lapsi parkaa. Parempihan hänen on kotonaan Helsingissä, kun ei kuitenkaan voi sinua auttaa täällä olollaan.

— Onko hän matkustanut? huudahti Aimo.

— Lapsi parka olisi tullut sairaaksi levottomuudesta yksinäisyydessä. Helsingissä hänellä on koti ja äiti ja…

— Niin, niin, parempi on näin, sanoi Aimo katkerasti.

— Hän on niin nuori, sinua paljon nuorempi! Hermia laski kätensä Aimon kädelle ja ojensi hänelle muutamia rypäleitä. — Sitä ei sinun pitäisi unohtaa.

Aimo huokasi ja antoi rypäleet takaisin.

— Milloin Silla matkusti? kysyi hän kiihtyneenä.

— Vasta eilen illalla. Tohtori Allen meni häntä saattamaan.

— Oliko Silla sairas?

— Olisiko se niin kummallista? Hemmoteltu lapsi, tottumaton kaikkeen vastoinkäymiseen, ihan varmaan hän olisi täällä sairastunutkin. Minä puhuin siitä tohtori Allenillekin, ja hän oli samaa mieltä.

— Miksen minä saanut siitä tietää! sanoi Aimo suuttuneena.

— Hiljaa, hiljaa, sinä et saa kiihtyä, tautisi on enemmän hermostumista kuin luuletkaan. Sinun pitää olla levossa tavalla millä tahansa.

— Tulen huonommaksi päivä päivältä, sanoi Aimo katkerasti.

— Kaikkeahan sairas kuvittelee. Minä neuvoisin sinua otattamaan pois umpisuolen, muuten se kiusaa sinua kaiken ikäsi.

— Mitä tohtori Kaisla sanoo? kysyi Aimo epäilevänä.

— Me olemme samaa mieltä.

— Vai niin te ajattelette.

— No, ei nyt noin surkeana, poikaseni, sehän on vähäpätöinen seikka. Kolmessa viikossa olet ihan ennallaan ja varmasti terve.

Hermia nauroi voitonvarmana.

— Sinulla on erinomainen voima taivuttaa minut mihin tahansa.

— Niin, näes, minä en ole koskaan sinua pettänyt. Enkö ole aina ollut oikeassa? lisäsi hän vakavana.

— Tarkotatko entisiä?

— En erittäin, tiesinhän, mitä seuraisi, kun paranisit ja heräisit oikeaan elämääsi. Sairaan tunteet muuttuvat vastenmielisiksi houreiksi.

— Hermia!

— Niin, eikö muka muuttuneet?

— En tiedä, minä tahdoin silloin unohtaa, enkä ole voinut, nyt sen tiedän.

— Minun tapaiseni ihmiset ovat kaviollisia peikottaria.

— Siltä tuntuu, sanoi Aimo uhitellen.

— Ja muutamat rakastajat ovat taikauskoisia pelkureita.

— Entä sinun rakkautesi, mikset pitänyt kiinni minusta silloin?

— Tahtoisitko sinä syleillä raihnaista naista? Minä olin nähnyt sinut vain sairaana, sanoi Hermia kiduttaen Aimoa halveksivalla hymyllään.

— Emme ole siis toisillemme mitään velassa?

— En neuvoisi ketään jättämään velkaansa maksamatta minulle! sanoi Hermia säihkyvin silmin.

— Minusta tuntuu kuitenkin kuin kuume vaivaisi meitä kumpaakin.

— Miksi et sitten ajoissa tullut minun luokseni ja sammuttanut janoasi!

— Sinun laisiasi naisia ei haeta, heidän pitää itse tulla.

— Niin, sinun laisesi mies ei sitä tosiaankaan uskaltaisi. Sinä et tiedä, kuinka minä janoon sellaista miestä, joka jaksaisi minut lannistaa, jännittäisi voimani äärimmilleen ja tuottaisi minulle kärsimyksiä, nöyryytystä ja huutaisi voitonvarmana: — Sinä olet minun vaikka horna meidät veisi!

Hermia nauroi hermostuneesti ja katsoi kiiluvin silmin Aimoon.

— Ei sellaista miestä taida tulla, sinä olet diabolinen. Se kuuluu olevan sitä oikeata, suurta kauneutta ja sinussa on sitä!

— Minun pitää siis elää voimattomien verestä, imeä ne tyhjiksi ja heittää sitten menemään! ilkkui Hermia.

— Sadun seireenit tekivät niin.

— Nykyaika taitaa kasvattaa tosiseireenejä.

— Kuka tietää, eikö jokapäiväinen verenvuodatus ole tehnyt sinua pedoksi, sanoi Aimo.

— Hoo, minä en tahtoisi kärpästäkään musertaa, kuolema on minusta kauhea! huusi Hermia.

— Mutta kun se tulee hiljaa ja hiipien, silloin se lienee tervetullut.

— Silloin kuolema on pelastaja ja minä kiitän sitä sairaitteni puolesta.

— Suuremmoista laupeutta!

— En milloinkaan nuku niin levollisesti kuin kuoleman käytyä sairaalassani. Aimoa värisytti.

— Säikytkö sinä, noo, avaahan silmäsi ja katso, miltä näyttää täysverinen hirviö!

Hän nauroi niin herttaisesti täynnä onnekasta riemua ja elämänhalua, että Aimon kamala tunne huuhtoontui tuntumattomiin.

— Voi teitä, oppineita ihmisiä, ette ole miehiä ettekä naisia. Aivotyönne kuluttaa teistä kaiken polttoaineen pitäen ruumiinne ja sielunne orjanaan. Rakkaus on teille paperille pantavia, verettömiä kamarihaaveita. Voitte ihailla esteettisesti kauniita muotoja, mutta elosta sykkivä ja rakkaudesta vapiseva olento on teistä vastenmielinen ja elämän ja kuoleman kiihkeä taistelu kauhistaa teitä. Teidän kuumeenne ei siedä raitista vettä, se tarvitsee kiinakapselin!

Hermia oli istunut Aimon vuoteen reunalle ja katseli häntä säälien.

— Kukin elää niinkuin jaksaa, sanoi Aimo.

— Miksi hyväksi sinä terotat järkeäsi, kun muovailet elämäsi puukirveellä! huudahti Hermia kärsimättömänä.

— Tahdon saada kotirauhan ja levon voidakseni tehdä työtä, sanoi Aimo rehellisesti.

Hermia vihelsi pitkään.

— Ahaa, nyt minä ymmärrän! Minä olen kun olenkin pirullinen. Sinä unohdit vain, että paholainen on kaikkein lahjakkain ihmishengen luomista, ja että hän voi auttaa rakkaitaan suuruuteenkin.

— Minä en janoa suuruutta!

— Sinä janoat kuitenkin onnea, vaikka oletkin valinnut sen varjon!

— Syytät itseäsi, sano, kumpi meistä valitsi silloin kun kohtalomme määrättiin?

— Olisitko sinä silloin tarkottanut totta…?

Hermian silmissä paloi ja tummalle iholle oli levinnyt lämmin puna. Hän nousi puristaen käsiänsä yhteen. — Minä en usko; jos kerran rakastaa, ei luovu taistelematta!

Äänessä oli polttavaa tuskaa ja katse paloi rukoilevana Aimon katseessa.

Aimo nousi ja veti hänet lähemmäksi. Sanaton mahti poisti ajan kutoman verhon ja vanha kytevä tuli leimahti silmästä silmään. Kuumissa suuteloissa jatkui nuoruuden suloinen rakkaus kypsyneenä katkeraksi onnen janoksi.

Äkkiä Hermia riuhtaisi itsensä irti ja katsoi huohottaen Aimoon puhuen katkonaisesti kuin peitellen omaa heikkouttaan.

— Sinä olet — tosiaan tulinen — voisi luulla oikeaksi mieheksi! — Hän nauroi hermostuneesti ja iva välähti katseessa. — Ellet olisi sairas, voisin suuttua rohkeudestasi — taikka ehkä sinä vain tahdoit antaa almun vanhallepiialle!

Aimo veti häntä lähemmäksi.

— Ei, ei, enhän minä tahdo olla myrkyllinen. Tahtoisin uskoa tähän suloiseen houreeseen. Minä janoon rakkautta. Tahtoisin löytää sen miehen… puhun tyhmyyksiä.

— Ole kerran itsesi!

— Itsenikö? Silloin minä olisin naisraukka. Minä ikävöin lasta, omaa lasta!

Tunnustus tuli niin äkkiä ja intohimoisesti, että Aimo irrotti hänet syleilystään ja katsoi häneen tutkivasti.

— Niin, minä tahdon kerran olla oma itseni vaikka vain tämän ainoan hetken. Minä en ole voinut tunnustaa tätä kellekään muille kuin nyt sinulle. Tahdon omistaa yhden ihmisen täydellisesti, varmasti, yksin.

— Rakkaus yhdistää kaksi ihmistä täydellisesti. Äiti ei koskaan omista lastaan sillä tavalla.

— Minä omistaisin!

— Tyranniseeraisit!

Tunne oli loihtinut onnen soinnun Hermian ääneen ja puhtauden valokehä ympäröi hänen kukoistavaa kauneuttansa, kun hän risti kätensä ja kohotti katseensa. — Ei, ei, minä palvelisin, hoitelisin, opettaisin vain kaunista. Hän painaisi pienen nyrkkinsä minun niskalleni ja sanoisi: — äiti, minä tahdon! Sellainen luja pikku nyrkki olisi minun lakini ja valtakuntani. Se olisi minun ylösnousemukseni! Ei, ei, älä sano mitään — anna minun uneksia loppuun kaunis unelmani. Minä tahtoisin olla onnellinen edes yhden päivän, kaksi, viikon, ehkä kuukauden. Silloin olisin jo rikas, voisin rakastaa lastani punastumatta. Se olisi silloin omani, ihan omani, sieluni lapsi!

— Eikö isän?

— Isän?

— Niin, niin, isän?

— Luuletko sinä, että toinenkin voisi omistaa minun lapseni? Kuuletko, minun oman lapseni? Ei, tuhat kertaa ei! Hän itki hermostuneesti.

— Hermia raukkani, sinä et tosiaan voisi jakaa, sanoi Aimo hellästi ja katsoi hänen ohitsensa nähden sisäisen silmänsä edessä oman vaimonsa lapselliset, avomieliset kasvot.

Hermia seurasi hänen katsettaan ja luki hänen ajatuksensa, hypähti ylös ja katsoi Aimoon terävästi.

— Jos jaksaisin uskoa edes yhden päivän sinun rakkauteesi. Minusta tuntuu kuin näkisin sinun lävitsesi. Sinä vertaat nytkin minua siihen toiseen. Hänellä on pieni nykeröinen nyrkki ja sen hän painaa sinun niskaasi. Se on sinun omasi ja se osaa jakaa!

— Silla on herttainen lapsi.

— Minä vihaan kaikkia nuoria tyttöjä. Ne ovat kuin silmättömiä kissanpoikia, vaappuvat sinne ja tänne, avaavat suunsa ja silloin siihen pitää tulla ruokaa. Ja armas, kun ne saavat silmät, silloin ne heti äkkäävät — oman häntänsä ja tavottavat sitä hurjassa pyörinässä.

— Sinä olet hauska.

— Ja silloin te hurmaannutte ja rakastutte! Mutta sitten…

— Noo, entä sitten?

— Siitä kissanpojasta voi sukeutua tiikeri — oikein verenhimoinen tiikeri!

— Sinähän äsken juuri toivoit itsellesi tuollaista hauskaa olentoa.

— Minun tyttäreni astuisikin kaikkien muiden pään tasalla.

— Niin kai jokainen äiti uneksii omasta lapsestaan.

— He uneksivat, mutta minä sen tekisin!

— Voimaa ja kykyä sinulla siihen olisi, jos se auttaisi.

— Auttaisi varmasti.

— Ei! sanoi Aimo jyrkästi. Sinulla ei olisi rakkautta.

— Luuletko kalan veren valuvan minun suonissani ja rakkauteni uupuvan.

— En suinkaan, sinä rakastat — itseäsi!

— Aimo!

Hermia oli kääntynyt äkkiä ja seisoi suuttuneena vuoteen ääressä, mutta samassa vääntyi hänen suunsa ivan hymyyn.

— Ihminen on sentään kehno kapine. Tässä olen rupattanut kuin hupakko ja paljastanut itseni. Huh, eikö totta, sellaisen jälkeen tuntee itsensä hyvin noloksi? On kuin mikä tyhjäksi kolistettu kultasäkki, arvottomana pois heitettävä!

— Sinä tahdot voittaa rakkauden jumalattaren suosion ilman uhria. Se ei koskaan onnistu.

— Ahaa, sinä luomakunnan herra, nöyryyttä, nöyryyttä, tyttöseni! Minä kiitän sinua äsken antamastasi lahjasta ja teen uhrin, ehkä rakkauden jumalatar sitten leppyy ja lähettää minulle sen — oikean!

— Puhut arvotuksia.

— Sinun täytyy saada tilaisuus unohtaa minut sitten taas, kun täältä selviät, ja muistella tätä ilkeänä horrosaikana ja minua kamalana painajaisena!

— Heitä tuo iva, se tappaa minut! Tiedän kyllä saavani maksaa tämän kalliisti. Se ensimäinen suutelo sytytti tulen, joka on kuihduttanut minua vuosikaudet, ja tämä toinen voi viedä henkeni!

— Ja kuitenkin sinä uskalsit suudella, sinä ylväs sankari, vaikka tiesit varmasti, että se kostetaan. Se kostetaan, ole varma siitä!

Hermian kellertävä iho muuttui vihreäksi ja silmien valkuaiset välähtivät.

— Olet rehellinen, sanoi Aimo katsoen häneen kylmästi.

— Rehellisyys ennen kaikkea lemmentaistelussakin. Me voimme kyllä kaatua hyvälläkin veneellä, mutta tahallaan ei saa mennä pohjaan, pitää yrittää pysyä pinnalla vielä kuoleman kuilussakin. Elämä on toki sen arvoinen!

— Minä en ymmärrä sinua.

— Sinä et ole rehellinen. Sinä rakastat minua etkä tahdo myöntää sitä. Olet raukka! Sellainen raukkamaisuus on kuolemansynti. Minä en anna sinulle sitä anteeksi. Ennen soisin…! Hyvää yötä!

— Hermia, Hermia!

Hän kääntyi ovessa ja katsoi Aimoon.

— Sano minulle, vertasitko sinä äsken minua siihen toiseen?

— Miksi sinä sitä oikeastaan kysyt?

— Eikö minulla ole oikeutta kysyä?

— Tavallansa.

— Vai tavallansa, mutta minä tahdon tietää varmasti, saneli Hermia hitaasti ja puristi kätensä nyrkkiin.

— Rakkaudessa on aina vuoksi ja luode.

— Tiedätkö, Aimo, minä olen vannonut itselleni pyhän valan.

— Pitääkö minun saada se tietää?

— Pitää. Sinun täytyy olla varmasti selvillä itsestäsi, kun jätät tämän sairaalan: minä vaiko se toinen! Hyvää yötä!

Hermia meni.

Yöllä Aimo sairastui ankarasti ja seuraavana päivänä häntä valmisteltiin leikkausta varten. Hermiaa hän ei nähnyt sinä päivänä, mutta kuuli hänen väsymättömien askeleittensa kopinan pitkässä käytävässä leikkausta varten järjestäessä. Aimon korva oli tottunut erottamaan hienoimmatkin äänen vivahdukset ja liikkeet ympärillä ja hänen hiljaisessa huoneessaan ne nostivat kiduttavan kaiun. Kimeä huuto, naisen ääni, vihlaisi halki hiljaisuuden ja sitä seurasi voihkiva valitus täyttäen melullaan sairaalan. Se eteni ja heikkeni vähitellen ja kaikki oli hiljaa. Hetken kuluttua jokin ovi avautui ja miehen turtunutta mörinää säestivät raskaat, laahustavat askeleet Aimon oven takana leikkaushuoneeseen. Aimoa ellotti ja kylmä hiki nousi iholle ja jännittyneenä hän seurasi liikkeitä kuin omaa kuolemantuomiotaan kuunnellen. Sitten kaikki vaikeni, oli kuolonhiljaista tuntikaudet. Kukaan ei käynyt häntä katsomassa, mitään hän ei saanut nauttia. Kolottava kipu tuntui ruumiissa ja ammottava tyhjyys paisui muodottomaksi möhkäleeksi ja muuttui Hermiaksi, joka painoi häntä yhä syvemmälle ja syvemmälle, kunnes hän hätkähti ja heräsi kuin pohjaan pudonnut.

Seuraavasta päivästä hän ei paljoa tiennyt, oli kuin turtunut kuumeesta ja kivusta. Hän hoippui kylpyyn, pukeutui pitkään paitaan ja sukkiin. Hoitaja auttoi häntä leikkaushuoneeseen. Siellä oli vastassa kaksi lääkäriä, Hermia ja pari muuta hoitajaa. Aimo hätkähti ja muisti unessa näkemänsä saman nahalla päällystetyn pöydän, märän villavaipan ja ihmiset. Hän nousi itse pöydälle, kostea huopa heitettiin hänen päälleen ja Hermia kumartui hänen ylitsensä ja painoi nukutuskoppaa suulle.

— Ei niin äkkiä, sanoi Aimo ja työnsi pois ellottavaa koppaa, — minä itse hengitän hiljaa… hiljaa…

— Onko rihma ja neula valmiina? kuuli hän lääkärin kysyvän.

— Valmis en, sanoi Hermia. — Ai, minä en muistanutkaan ostaa kummisormia!

— Kuinka käy, kun ei ole kummisormia, mutisi sairas.

Sitten kaikki hävisi.

* * * * *

Joku piteli häntä leuasta ja huusi: — Herätkää, tohtori!

Häntä paleli ja janotti eikä suu tahtonut puhua.

— Antaa nukkua vain, kyllä hän tähän kurjuuteen ennättää herätä, sanoi lääkäri.

— Hän voi nukkua ainaisesti, sanoi Hermian ääni aivan lähellä.

— Antakaa hänelle joku teelusikallinen vettä suuhun, niellä ei saa mitään, kuului lääkärin ääni.

Aimo kuunteli nyt vain omaa tuskaansa, joka oli kiihtynyt ja muuttanut vatsan pohjaan.

— Janottaa, sanoi hän, mutta kukaan ei kuullut, vaikka kaksi ihmistä seisoi lattialla. Kummallista, kuinka huone oli muuttunut. Olihan tuossa samanlainen akkuna ja hänen omat kirjansa pöydällä, kello ja sama pesupöytä kuin ennenkin. He olivat varmaan kantaneet hänet toiseen huoneeseen leikkauspöydältä, toiselle puolelle käytävää. Sänkykin oli nyt toisinpäin kuin siellä entisessä huoneessa. Siellä oli ollut ihana olla, suloinen elämän lepo ja herttainen lämpö. Täällä oli kolkkoa ja tuskallista. Joku tuli lähelle ja hän yritti jälleen sanoa: — janottaa.

Nainen ymmärsi ja antoi hänelle teelusikalla vettä ja huusi:

— Ei saa niellä, pitää sylkeä pois, kun on kastanut suuta.

— Lieneekö tuo Hermia, ajatteli Aimo eikä jaksanut käsittää. Tuska vatsanpohjassa piti vallassaan vieden muun tunnon.

— Kovin on heikko, kuuli hän naisäänen sanovan toiselle.

Taas kului pitkä aika kolottavassa tuskassa, liikkumattomuudessa ja tukehuttavassa janossa.

— Kummallista tämä on, sanoi jokin ääni. — Suutari on paljon virkeämpi, vaikka hänen haavansa jätettiin auki ja tämän pitäisi olla parempi, koska se neulottiin kiinni.

— Minä olin mukana leikkauksessa enkä ole sen kauheammassa paikassa vielä eläissäni ollut.

— Kuinka niin, olethan sinä nähnyt jo satoja.

— Tohtori kirosi ja oli äkäinen koko ajan, hän oikein kipinöitsi vihasta, ja neiti oli kalpea kuin kuolema, väliin vaan muljautti silmiään. Katsos, se kone, termogaattori, miksi ne sitä sanovat, ei toiminut, pumppu oli mennyt rikki. Tohtori tahtoi polttaa jotakin haavassa eikä saanut rautaansa kuumaksi. Silloin hän tarttui itse koneeseen, itse, arvaas, puhtailla käsillään ja sitten hän taas piteli haavaa. Sano minun sanoneeni, sinne voi tulla mätää. Ja kuinka hän pumppusi! Me luulimme kaikki sen räjähtävän.

— Kenenkä syy sitten oli, että pumppu oli rikki, mahtoi katsoa itse.

— Tohtori luotti neitiin.

— Eikö sitä katsottu ennen leikkausta?

— Ei, kun ei sitä ole hiljan käytetty.

— Se raukka valittaa, lieneekö sillä tuskia.

— Kyllä kai, haava vedettiin liian kovasti kiinni, ja se ajaa varmaan fisteliksi. Sen sanoi tohtori itse. Mutta älkää sanoko tästä sairaalle, jatkoi sama ääni. — Kun se nyt edes heräisi kunnolleen.

— Hyvin se on Hintti-Heikki siihen karvansa lyönyt, sanoi toinen ääni. — Minä pelkään jäädä kahden hänen kanssaan koko yöksi.

Mikä se Hintti-Heikki oli, ei Aimo oikein jaksanut tajuta, mutta nimi vasaroi: Hintti-Heikki, Hintti-Heikki, pitkän aikaa.

Lääkäri tuli vielä myöhään illalla ja ihmetteli sairaan huonoa tilaa.

— Onko tuskia?

— Särkee vatsanpohjassa taukoamatta, sanoi Aimo tuskin kuuluvalla äänellä.

— Se on haavan alapäässä. Kyllä leikattu haava usein särkee, ei se mitään, ole levollinen vain.

— Mitä kello on? kysyi Aimo, sillä aika tuntui toivottoman pitkältä.

— Kymmenen, sanoi tohtori.

— Minä en enää jaksa kestää tuskia, antakaa minulle jotakin lieventävää.

— Onko hän ollut kauan hereillä, kysyi lääkäri naisilta.

— Ehkä kymmenen minuuttia, sanoi toinen naisista.

Tämä ijäisyys oli siis kestänyt vain kymmenen minuuttia. Kyyneleet nousivat silmiin ja kipeällä kateudella hän ajatteli suutaria, joka oli päivällä leikattu.

— Onko suutarillakin tuskia? kysyi hän ääneen.

— Ei suinkaan, sanoi nainen ja katsoi tohtoriin.

— Onnellinen mies, huokasi Aimo.

— Antakaa hiukan morfiinia, sanoi tohtori ja poistui. Jotakin pistettiin Aimon reiteen ja kohta sen jälkeen tuli suloinen hetki, makean levon huumaus, aivan kuin elämä olisi kuumana ja hekumaisena valunut avatuista suonista lämpöiseen veteen ja hän itse noussut keveisiin ilmakerroksiin. — Äkkiä tuli sulku. Tuska alkoi uudestaan tärisyttäen ylenannoiksi.

— Ei sille morfiini sovi, sanoi nainen.

Aimo tahtoi kestää ja vetääntyi omaan itseensä valittamatta. Kaikki poistuivat, mutta toinen naisista palasi pian tuoden suuren turkin tullessaan. Aimo riemastui luullen saavansa sen peitokseen, sillä huoneessa oli hyvin kylmä ja häntä paleli. Nainen kietoi sen ympärilleen ja veti nojatuolin vuoteen viereen asettuen mukavasti turkkiin käärittynä valvomaan. Lämmin turkki teki pian tehtävänsä ja nainen alkoi nuokkua istuallaan ja horjahti sivulle ojentautuen Aimon jalkojen päälle pitkäkseen.

Aimo tunsi ruumiissaan riipaisun ja sitten hirveän kolotuksen haavassa ja koko olennossaan aivan kuin veitsellä olisi viillelty ristiin rastiin. Hän huusi voimiensa takaa:

— Herätkää, herätkää!

Kylmä hiki ja kauhu tuppasi tukehuttamaan, mutta hän turrutti itsensä kestääkseen taikka kuollakseen. Yhdentekevä, jos niiksi on, päätteli hän epätoivoisena. Nainen makasi painavana ja elottomana kuin kivi hänen jaloillaan.

Tuskan aallot nousivat ja laskivat kohotellen pinnalle irvisteleviä naamoja. Toisinaan hän näki väläykseltä kaksi suurta, ruskeaa silmää. Niiden kylmä kiilto ahdisti henkeä tukehuttavasti. Mitä on kuolema? kysyi Aimo niiltä. — Suloista lepoa, ainaista unta! Ja nyt hän huusi lakkaamatta: — Hermia, anna minulle kuolema! niinkuin myrskyssä huudetaan hengen edestä.

Hän huusi tuntikaudet, tuskallisen ijäisyyden yön, niinkuin hän luuli.

Nukkuva nainen hänen jaloillaan oli mahdoton poistaa, mahdoton kestää.

Äkkiä paino nousi jaloilta kuin temmattuna, ja huojennuksen kyyneleet nousivat Aimon silmiin tuskan vähetessä. Hän näki hämärässä Hermian tumman pään ja naisen tuolissaan istumassa.

Aimo osotti naista: — Viekää pois! Tappaa minut! Painoi jalkoja, hirveä tuska!

— Tiedän, ystävä kulta, mutta hän tahtoi estää teitä liikkumasta.

— Pois, pois, huohotti Aimo rukoilevalla äänellä.

— Minä en saa jättää teitä yksin eikä minulla ole muita yöhoitajia. Hyvää yötä, ystävä parka, rohkeutta ja kärsivällisyyttä; jos voitetaan aikaa, voitetaan elämä, sanoi Hermia virallisesti aikoen poistua.

Pelko ahdisti jälleen Aimoa ja hän tarttui heikoin voimin Hermian käteen pidättääkseen häntä, mutta Hermia irrotti kätensä varmasti, ja Aimo liukui jälleen avuttomuuden ja yksinäisyyden kammottavaan kuiluun, missä ijäisyyden aavistus syntyi. Kello löi jossakin yksitoista. Oli siis kestetty yksi tunti.

Yön hiljaisuus oli alkanut eikä huoneessa palava lamppu voinut haihduttaa hämärän huntua. Se tuntui verhoavan ympäristöä ja aikaa sulattaen entisyyden ja nykyisyyden suureksi tyhjyydeksi. Se oli kuin usvaa, nousi ja laski, haihtui ja kerääntyi. Äkkiä hän oli olevaisuudessa, tunsi kivun kipinän. Se paisui ja paisui tuskan laineiksi, jotka veivät tunnon ja tajunnan, velloivat kuiluissaan ja kukkuloillaan, missä sielun silmille häämötti ijäisyyden meri. Unhotus kääri huntuunsa entiset ja nykyiset, siirsi ne kauas pois, missä ne häämöttivät pieninä ja outoina. Aika lakkasi olemasta. Tyhjyyden hämärä läheni… läheni. Tajunta sanoi: — kuolema tarjoo kättä. Tahdotko? Ja hämäryys kuljetti häntä kuin siivillä… Ei, ei! Ja tuska riipaisi elämään rautaisilla pihdeillä. Se silpoi kuin tulisilla miekoilla ja huuhteli haavat polttavilla laineilla. Ja tajunta huusi: — kuolema, kuolema, anna lepoa, rauhaa!

Mutta hämärästä nousi hiljainen ääni: — elämä… Se kasvoi ja varmeni, se voitti tuskan äänekkäät huudot ja kuiskasi tajunnalle: — kuljit kuoleman portin sivutse.

Kärsimysten yö oli kestetty ja elämä sairaan ympärillä alkoi. Hänen tajuntansa rautainen jänne pysyi vireissä ja kasvoi voimassa.

Lääkäri tuli aamulla ja katseli häntä mutisten: — huono väri, huono väri, ja sanoi ääneen: — oletko nauttinut mitään?

— Vettä, sanoi Aimo.

— Miksei ole annettu marjamehua taikka lihalientä? kysyi mies tuimasti.

— Ei neiti ole käskenyt.

Lääkäri kävi tulipunaiseksi ja poistui huoneesta. Hetken kuluttua tuotiin mehua. Se oli suloista ja ihmeekseen hän huomasi, että kuoleman kynnyksellä punaisen nesteen pisara voi tehdä autuaaksi. Juotuaan muutaman lusikallisen haihtui sumu ja hän osasi selvemmin puhua.

Kahdeksan vuorokautta oli elämä kuitenkin hämärää, vaikka kipu väheni tuntumattomiin. Hän luuli vaan olevansa viety johonkin ikävään ja kolkkoon huoneeseen toiselle puolelle käytävää, ja hän oli kovin väsynyt aina, vaikka nukkuikin toisinaan hyvin. Hoitaja mittasi ruumiin lämmön ja kirjotti sen paperille. Tohtori katsoi sitä käydessään ja oli levollinen. Eräänä aamuna Aimo otti itse lasin kainalostaan ja katsoi sitä. Se näytti korkeaa kuumetta. Hän ei uskonut, ravisti mittaria ja pisti uudestaan kainaloonsa. Se oli jo noussut lähelle kolmeakymmentä yhdeksää, kun hoitaja äkkiä tullen huoneeseen nykäisi sen häneltä ja huusi:

— Ei tohtori saa koskea mittariin!

— Käskekää neiti tänne, sanoi Aimo ankarasti.

Hoitajan täytyi totella ja Hermia tuli.

— Minulla on kuumetta, soittakaa Kaislalle!

— Ei suinkaan, sanoi Hermia ja mittasi itse.

Hoitaja katosi huoneesta sivulleen vilkkuen.

Hermia oli vaiti ja katsoi Aimoon tutkivasti.

Kaisla tuli, tuoden mukanaan kaksi Aimolle outoa miestä. Lienevät olleet lääkäreitä, joita harvinainen haavan avaaminen houkutteli. Huoneessa oli paljon väkeä ja Aimosta tuntui kamalalta päiden outojen ihmisten läsnä ollessa kärsiä tuskia, jotka hän tiesi johtuvan hoitajiensa rikollisesta huolimattomuudesta. Haava leikattiin auki, sillä mätä oli voinut tunkeutua vatsaonteloon. Aimo kesti tuskat puristaen taaskin tarmonsa kireäksi rautajänteeksi. Kylmä hiki nousi otsalle ja suu kuivui sietämättömästi. Lääkäri vakuutti, ettei tämä niin kovin koske, sillä eihän vatsassa ole paljon hermoja. Aimo oli kuitenkin toista mieltä. Lääkärin selittelevät sanat leikkauksen menosta ja kaikkien noiden vieraiden ihmisten tunnoton tapa katsella häntä kuin persoonatonta teuraseläintä ellotti häntä. Mieli katkerana hän kesti hyvin tietäen, että hänen tuskiansa pidennettiin ja hyvin heikkoja voimia rasitettiin parin miehen tiedonhalun tyydyttämiseksi.

Hän kaipasi ihmistä, johon olisi voinut turvautua, sillä täällä oli hän persoonaton olio, hoitajien ja lääkärin mielivallassa: tapahtui, mitä tapahtui, hänen elämänsä oli höyhenkevyt heidän käsissään. Nyt hän tiesi olevansa sidottu kuudeksi viikoksi vuoteeseensa, ehkä kauemmaksikin.

Hänen kuulonsa herkistyi ja ulkonaisten tapahtumain seuraaminen kävi tuskallisen tarkaksi. Hän tuli osalliseksi kaikesta sairaalan kurjuudesta, kärsimysten terottamalla huomiollaan tajuten, kuinka paljon siinä oli luonnon välttämättömyyttä ja kuinka paljon hoidon lemmettömyyttä ja vaillinaisuutta. Tila oli täydellinen inferno. Aimon aivot mittailivat unettomina öinä tätä kärsimysten pohjatonta merta; oliko se välttämätöntä, oliko se ihmisjärjen arvoista? Eikö se kuulunut siihen hyveettömyyden yöhön, joka pimeyteensä nielee nykyiset suuret keksinnöt ja tieteen tulokset?

Viikot matelivat pitkinä ja katkerina. Hän mittasi minuutit, tunnit, päivät ja viikot ja aika eteenpäin tuntui sietämättömän pitkältä. Häneltä oli kielletty kaikki liikkuminen, heikkojen elinvoimien käyttäminen ajatuksiinkaan. Ja estääkseen niitä itseään kiusaamasta hän löi tahtia kellon naksutukselle äänettömästi toistaen: — la, la, la, la!

Mutta kielteinen elämä nosti ankaria elämänkysymyksiä, siirsi vanhan käsityksen siitä ja sen arvosta uuteen uraan. Kysymykseen: mitä rakkaus on? — se vastasi tyynesti: elämän sunnuntaita, elämän pohja, jos se on sopusointuista uhrautumista. Ja kysymykseen: mikä on elämän päämäärä? se vastasi: työ!

Hän tunsi noutaneensa nämä vastaukset kuoleman portilta ja niiden vanha totuus oli hänelle aivan uutta ja suurta tietoa, jonka hän nyt tiesi muuttuvan eläväksi elämäkseen tinkimättä ja suurimpana onnenaan.

Hän näki nyt selvästi erehtyneensä uskoessaan intohimojensa sokeaan voimaan ja kiusatessaan itseään niillä. Hänen rakkautensa Hermiaan oli ollut vain rakkauden varjo ja sellaisena voimaton ja hedelmätön, kykenemätön jalostamaan Hermiaa taikka häntä itseään.

Hän oli heikko, niin heikko, että kyyneleet valuivat hänen kasvoilleen, kun tämä uusi vapautumisen tunne risteili hänessä. Ja kuitenkin hän nyt tiesi omistavansa enemmän voimia kuin terveytensä parhaina päivinä.

Hermia oli leikkauksen jälkeen käynyt Aimon huoneessa vain lääkärin seurassa. Oli paljon sairaita ja leikkauksia, joissa hän aina oli mukana, mutta sittenkin Aimo huomasi hänen välttelevän tahallaan. Sitäpaitsi hän tuntui olevan jostakin syystä suunniltaan. Haavaa puhdistettaessa Hermia ojensi aseita ja siteitä lääkärille ja tekeytyi aivan kuin ei Aimoa olisi ollut ollenkaan, antoi Kaislalle loistavia silmäyksiä ja puoliääneen lausuttuja sanoja.

Aimo nauroi sydämessänsä ja säälitteli Kaislaa, joka näytti ihan sokeasti lentäneen hämähäkin verkkoon.

Aimo yritti kääntää Kaislan huomion muihin asioihin ja sanoi: — Minä tahtoisin kylpeä. Olen ollut kahdeksan viikkoa pesemättä tässä komeassa sairaalassa ja tunnen rintani, käsivarteni ja pääni polttavan pelkästä likaisuudesta.

Kaisla katsoi häneen, katsoi Hermiaan. Hermian silmissä välähti ja hänen leukansa paisui kaksinkertaiseksi.

— Ei ole nostajia, sanoi hän tylysti.

— Nostetaanhan täällä joka päivä ihmisiä huoneestaan leikkauspöydälle ja sieltä pois.

— Sehän on aivan toista, sanoi Kaisla parka yhä silmäillen Hermiaa.

Hermia hymyili jälleen ja näytti voivan erinomaisen hyvin. Kasvojen tervettä, kellertävää väriä kohotti hänen pukunsa tumma puna. Aimo ihmetteli vaatteen pohjatonta pehmeyttä. Se ikäänkuin imi katseen itseensä ja piti sen levossa. Vaikka hän nyt katseli Hermiaa toisilla silmillä kuin ennen, täytyi hänen myöntää ulkonaisen loistavuuden ja sielullisen älyn tehneen lujan liiton vallottaakseen ihmisiä. Tuo häikäisevä kauneus saattoi muuttua hurmaavaksi viehkeydeksi milloin tahansa, kun vain ilmestyisi se oikea rosvo, joka osaisi sanoa: sesam, sesam, aukene!

— Tohtori Vaski on hermostunut, sanoi Hermia.

— Olisiko se kumma? sanoi Aimo levollisesti.

— Puhutaan tästä joskus toiste, sanoi Kaisla ja avasi oven, mutta pysähtyi kuin olisi unohtanut jotakin ja katsoi Hermiaan. Hermia ei ollut huomaavinaan ja jäi huoneeseen Kaislan poistuttua.

— Noo, Aimo, kuinka nyt kuuluu?

— Niin, miltä minä näytän?

— Sangen pestyltä, vaikka Kaislalle kantelit. Se on turhaa vaivaa. Minä määrään täällä. Lääkärit saavat tyytyä ja tyytyvät.

Aimo oli vähällä vastata purevasti silmäyksien voimasta, mutta Hermia olisi voinut luulla sitä mustasukkaisuudeksi. Hän sanoi siis vain:

— Miksi sinä rupesit sairaanhoitajaksi, et sinä siihen sovi.

— Niin sanoi minulle kirurgissa ylihoitajatarkin, kun kerran kaatelin konjakkia miehen suuhun, joka oli maannut kuolleena kaksi tuntia. Konjakki valui pitkin suupieliä ja minä luulin miehen ilkkuvan itseäni.

— Sinulla ei ollut tälle alalle tuotavana mitään uutta eikä sinulla ole mitään vanhan ajan naisen hyvää puolta, tarkotan työn uskollisuutta ja alttiutta.

— Sillä ei pitkälle pääsisi. En ole koskaan kysynyt, oliko minulla taipumuksia. Olen hyvin terve ja sairaat ihmiset herättävät uteliaisuuttani. Ja minä olen tyytyväinen, mitä enemmän sairautta ja valitusta, sitä paremmin minä voin. Eiköhän se liene paras todistus minun kelvollisuudestani sairaanhoitajana?

— Sitä en minä mene arvostelemaan, sanoi Aimo. Niinkuin täällä, niin lienee muuallakin, ei parempaa eikä pahempaa.

— Näkisitpä sinä vaivaistalojen sairaalat ja yleiset sairaalat!

— Hyvyys ja säälintunne ovat karkotetut sairaaloista, tarkotat kai?

— Huiii, vihelteli Hermia, — kuka jaksaisi sääliä satoja sairaita? Ei, kiitoksia. Jos ne olisivat sympaattisia — ehkä. Sinua voidaan kohdella toisin…

— Ja kuitenkin olen minä kärsinyt enemmän huolimattomuudesta ja lemmettömyydestä kuin kukaan täällä.

— Noin luulee jokainen sairas, he eivät vain uskalla siitä puhua, sanoi Hermia katsoen sivulle.

— Eivät uskalla, miksei?

— He makaavat voimattomina vuoteillaan, täydellisesti meidän vallassamme! sanoi Hermia ja puristi kätensä nyrkkiin. — Minä olen vallanhimoinen ja kostonhimoinen!

Hän nauroi ja silmät loistivat sisäisestä voimasta.

— Minulla on sellainen valtava halu kiduttaa sinua kertomalla itsestäni kauheuksia, purkaa kaikki pirullisuuteni.

— Se kuuluu kai kostonhimoosi.

— Ehkä, mutta minä tiedän, että sinä pysyt vaiti.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Sinä rakastat minua.

— Parasta on olla siitä puhumatta.

Hermia vilkaisi Aimoon, hymyili ja jatkoi: — Tiedätkö, kuinka olen saanut tämän sairaalan?

— Mahdotonta tietää sellaista.

— Meitä oli ensin kaksi. Eräs naislääkäri pani tämän alkuun, mutta hänen täytyi väistyä.

— Sinun tieltäsi.

— Niin, hän yritti kyllä hyvällä ja kovalla saada tästä ihannesairaalaa ja torui minua joka päivä telefonissa. Minä laskin puhetorven hiljaa koukulle ja annoin hänen torua. Hän toi sairaita. Minä ihmettelin, miksi he olivat valinneet sellaisen lääkärin. Sairaat menivät toiselle lääkärille. Tohtori parka väsyi ja möi tappiolla osansa, siirtyi toiseen kaupunkiin ja siellä hän menestyy hyvin. — Minkä pahalle voi, parasta on olla siihen koskematta.

— Et usko, kuinka sellainen virkistää.

— Onpa sinulla erinomainen tapa urheilla nujertamalla ihmisparkoja.

— Oo, ei se nyt niin aivan jokapäiväistä urheilua ole. Ainoastaan jos se hyvin kannattaa, jos…

— Noo…?

— Tiedätkö sinä, miksi saat maata yhdeksän viikkoa, vaikka koko juttu piti olla selvä kolmessa?

— En oikein.

— Otaksutko jotakin?

— Minä en tahdo sitä ajatella.

— Minä tahdon kuitenkin puhua. Minä sanoin sinulle kerran liian paljon enkä voinut jäädä siihen, mihin silloin jäin, ennenkuin sinä sairastuit uudestaan.

— Ja kuitenkin oli minun tunteeni sama kuin sinun tunteesi.

— Ehkä hetken, mutta sitten… niin, minä tunsin sen. Sinä ajattelit sitä toista. Minä en voinut sitä kestää. Siitä täytyi tulla täydellinen loppu taikka sitten…

— Sinä olit oikeassa.

— Sinä et tajua, mitä minä tarkotan. Samantekevä, saat sen kuulla selvin sanoin. Sinun piti ostaa minut kuoleman uhalla. Vasta silloin minä toivoin saavani uskoa sinuun!

— Kuoleman uhalla…?

— Kuoleman uhalla, Aimo, kuoleman uhalla! Sano, puhu, anna minun kuulla yksi ainoa sana!

Armahda minua! Minä olen ollut hirveässä tuskassa sinun tähtesi!

Hermia heittäytyi polvilleen vuoteen viereen ja piteli Aimon kättä.

— Hermia, sinä sanoit silloin tunteneesi, että minä ajattelin sitä toista. Sinä olit silloin oikeassa. Ja nyt minä… Eihän minun tarvitse sanoa sitä sinulle?

— Sano se kuitenkin.

— Minä en sinua rakasta.

Hermia sulki silmänsä ja kellertävä iho vihertyi. Hän nousi vaivaloisesti ja kääntyi selin Aimoon nojaten kädellään sängyn päähän. Syntyi äänettömyys.

— Minä olen sen tehnyt turhaan, turhaan! vaikeroitsi hän.

— Mitä sinä olet tehnyt?

— Sinä et tiedä, miksi leikkaus epäonnistui, sanoi hän murtuneella äänellä.

— Oli kai joku kone epäkunnossa.

— Yhdentekevä, oliko se tai tämä epäkunnossa, sen piti epäonnistua.

— Hermia, ethän sinä — ethän?

Hermia kääntyi uhka kasvoillaan ja sanoi katkerasti:

— Minua sanotaan hämähäkiksi. Sinun rouvasi lienee sen keksinyt. Hän on sanan mukaan oikeassa, minulla on myrkkyleuat.

Aimo tuskin kuuli hänen viimeisiä sanojaan. Heikkous auttoi kamalana hetkenä ja hunnutti tietoisuuden. Kun hän jälleen heräsi, katsoi hän suoraan Hermian kiiluviin silmiin sängyn päässä. Silmät lähenivät häntä ja hiljennetty ääni kuiskasi säälien:

— Sinä olet käynyt kuoleman kynnyksellä.

— Olen, sanoi Aimo hyvin hiljaa, — ja tulen sieltä uutena ihmisenä. Minä rakastin sinua sinne asti. Sieltä palattuani — en!

— Sinne asti — kuiskasi Hermia intohimoisesti.

— Sinne asti! toisti Aimo.

Hermia painui tuoliin ja peitti kasvonsa. Hetken hiljaisuudessa Hermia sai tuntea ensi kertaa elämässään itsesyytöksen hirveätä painoa.

— Sinä ymmärrät, etten tämän jälkeen voi jäädä sairaalaasi, sanoi Aimo.

— Ymmärrän, äänsi Hermia hiljaa.

— Ole hyvä ja sano, miksi ei Silla ole kirjottanut?

— Hän kirjotti, mutta minä palautin.

— Ilman selityksiä…?

— Kerroin olevasi liian heikko tietämään mitään ulkomaailmasta.

— Olit osaksi oikeassa ja syy on minussakin. Lapsi parka lienee hyvin onneton.

— Hän on melkein väkisin tahtonut tulla luoksesi.

— Onko hän kaupungissa?

— On.

— Tahdotko olla hyvä ja pyytää häntä tänne nyt heti.

— Aimo, minä rukoilen, anna minulle yksi päivä, yksi ainoa päivä!

— Ei, Hermia, me olemme nyt kuitit. Minä olen maksanut sinulle velkani, jota sinä sanot kuolemanvelaksi. Hyvästi, Hermia!

Hermia tarttui hänen ojennettuun käteensä ja vei sen nöyränä huulillensa, nousi hitaasti ja poistui huoneesta.

PYÖRTEESSÄ

I.

Juna oli täynnä matkustajia. Tein itseni pieneksi ja nostin reppuni vaunun äärimmäiseen nurkkaan, oven taakse hyllylle. Kapealla istuimella oli meitä kaksi. Ystäväni Helga Horros, nuori pelastusarmeijan kapteeni, ja minä. Vaunu oli täyttynyt armeijalaisista. Heillä oli pääkaupungissa ollut suuri kokous ja nyt oli sotilaita ja päällyskuntaa matkalla maaseudulle, mikä minnekin. Juna huristi lähempien asemien ohitse ja vaunussa kesti yhä järjestymistä.

Armeijalaisissa hehkui vielä heidän suuren, remuavan kokouksensa lietsoma innostus, ja he puhuivat äänekkäästi hermostuneella vilkkaudella.

Meitä maallikoita oli vaunussa eräs itkeskelevä vaimo lapsineen, maalainen kauppias ja minä, joka olin tullut ystäväni Helga Horroksen vuoksi. Eihän minulla oikeastaan ollut oikeutta sanoa häntä ystäväkseni, sillä tuttavuutemme oli vain parin viikon aikuinen, mutta meillä oli hauska olla yhdessä ja vaihtaa ajatuksia. Mitä toinen sanoi, siihen toinen yhtyi iloiten ja ihmetellen, että se oli niin perin hänen ajatustensa mukaista.

Tuskin oli päästy hiukan rauhottumaan, kun vaunun nurkassa hanuri remahti soimaan ja reipassävelinen virsi yhtyi junan kolinaan. Armeijalaiset ottivat soittimensa koteloista, ja pian säesti kitarain helinä hanurin räikeää riemua. Miesten ja naisten äänet pyrkivät kuulumaan yli soittimien ja vaunu täyttyi ylenpalttisella laulun ja soiton pauhinalla.

Ihmisiä kerääntyi vaunun ovelle ja tunkeutui käytävälle. Laulu lakkasi äkkiä, tuli hiljaisuus. Eräs upseereista laskeutui polvilleen ja luki ummessa silmin palavan rukouksen uskonkiihkoisen miehen tulisuudella. Mitättömät, tavanmukaiset sanat tulivat kuin polttavasta rinnasta, aivan kuin hän olisi ollut kaksintaistelussa Jumalan kanssa ja oman henkensä uhalla vaatinut tulla kuulluksi. Äkkiä hän nousi, into oli hävinnyt kuin taian kautta. Jäin kahden vaiheille, oliko tuo rukous hyvin harjotettua näyttelemistä vai tuliko se syvemmältä.

Itkeskelevä nainen tuuditteli itseään. Hän oli rukouksen lumoissa unohtanut ympäristön ja polvistunut.

Kaikki nousivat seisaalleen ja joku sotilas huusi: — Laulua, soittoa, ääntä Herran kunniaksi, uhriveren kiitosta! Soittakaa, niin että melu kauas kuuluu. Täällä on Herran sotilaat!

Halleluja, halleluja! kuului ääniä ja soitto remahti jälleen vaunussa. Laulun vaiettua rukoukset taaskin suitsusivat polvistuneiden päiden ylitse ja sitä säesti yleinen mutina: halleluja — aamen — halleluja — aamen!

Rukousta seurasi todistukset, yksitoikkoiset ja kaavamaiset selitykset Kristuksen seuraamisen hyödyllisyydestä.

Itkeskelevä nainen nousi nurkastaan lapsi käsivarsilla ja huusi: — Halleluja! aikoen jatkaa, mutta ei voinut liikutukselta.

Joukko vastasi kättentaputuksella ja laululla: Nainen puhui jotakin — mutta ääni hukkui meluun, ja hän vaipui hiljaisena lapsinensa istumaan. Hänen kasvonsa kohosivat suljetuin silmin ja niillä oli kärsineen sielun antaumus uskolle, ehdoton luottamus. Hänellä oli oikeus uskoa ja toivoa, sillä hän oli itse paljon antanut, rakastanut, oli nytkin olemassa vain toista varten, ehkä rukoilikin vain lapselleen onnea.

Maakauppias hymyili ylimielisesti. Hän oli epäilijä. — Eiköstä se niin ole, että mene kammioosi ja rukoile hiljaisuudessa…

Hanuri upotti meluunsa sanat. Jostakin ilmestyi lipas ja kauppias pisti siihen kaksimarkkasen hymyillen suojelevasti. Naiset silmäsivät häntä lempeästi ja nuori, kaunis upseeri lauloi säestäen kitaralla. Kauppiaan kasvoilla värähteli vilpitön ihastus. Hän innostui taas puhumaan ja alkoi yksinäisestä kammiosta, mutta se hukutettiin innostuksen orkesterin pauhinaan. Hellät laulut ja ehkä myöskin upseerin kauniit silmät ajoivat kauppiaan epäilykset yön pimeyteen. Hänen leveillä kasvoillaan kuvastui täydellinen usko ja luottamus armeijalaisiin. Riihimäellä hän tarjosi laulajille kahvia. Hänelle oli usko ainetta, samoin kuin armeijalaisillekin. Itkeskelevä nainen hoiteli hiljaisuudessa lastaan ja sielunsa pelastusta. Hän ei ollut niin kurja, että armeijalla olisi ollut kunniaa hänen pelastamisestaan, eikä niin varakas, että rahoillaan olisi voinut sotaveroa maksaa.

Yö oli pimeä ja kolea ja vaunu tukehuttavan kuuma. Kapteeni Helga Horros oli istunut aivan hiljaa, väsynyt ilme kasvoillaan. Toisinaan hän käännähti kärsimättömästi, kun remu oli hurjimmillaan. Se ilmaisi vastoin hänen tahtoaankin, ettei tämä armeijan elämä häntä viehättänyt. Ellei joku olisi hänelle toisinaan huudahtanut: — halleluja! olisi voinut luulla, ettei hän seuraan kuulunutkaan.

Siitäkin olin hänelle kiitollinen ja me puristimme toisiemme kättä.

— Sinä olet järkevä, kuiskasin hänelle.

— Kaikkien usko ei ole remuamista, sanoi hän ja hymähti.

Hänen työn karaisema, luiseva olemuksensa herätti kunnioittavaa hellyyttä ja mielellään jäi katselemaan viehkeitä kasvoja. Hänessä oli paljon puoleensa vetävää kuin arvotuksessa, jonka luulee pian ymmärtävänsä, mutta joka ei kuitenkaan selvene.

— Minä muutan ensi viikolla Helsinkiin. Mitä sinä siihen sanot? sanoi hän katsoen minuun.

— Onnittelen. Luuletko kerrankin pääseväsi viihtymään.

Iloinen ilme katosi hänen kasvoiltaan ja hän sanoi: — Tulen hoitamaan seimeä.

— Pieniä lapsia! huudahdin säikähtyneenä.

Hän nauroi heleästi: — Sinä kauhistut!

— Sellaiset pikku raukat hajoo käsissä. En uskaltaisi jäädä kahdenkesken niiden kanssa samaan huoneeseen!

— Katsos tuota naista tuolla nurkassa, sanoi Helga.

— Olen häntä tähystellyt koko illan.

— Minusta hän ja lapsi ovat kuin sama olento. Käärö hänen käsivarrellaan on hänen käsivarttaan. Äsken — rukoillessa — näitkö hänen kasvojaan?

— Näin kyllä. Hän osaa unohtaa itsensä täydellisesti.

— Se on minunkin palavin toivoni. Luulisin seimessä voivani.

Helgan sanat eivät minua vakuuttaneet. Päättelin itsekseni, että hänellä täytyi olla joku muu syy siirtyä Helsinkiin eikä vain lapset.

Yö kului puoleen huumaavassa melussa ja pikaisen tapaamisen toivossa sanoin hyvästit Helgalle.

Kun tulin viikon kuluttua maalta kotiin, oli Helgalta tullut kirje, jossa hän kertoi olevansa täydessä työssä ja hyvässä toivossa tulevaisuudesta ja mainitsi osotteensa. Olin tosiaan utelias näkemään sitä puolta elämässä ja halukas käyttämään hyväkseni uutta tuttavuutta. Maallikkona en jaksanut ymmärtää, kuinka Helga, sivistynyt nainen, tyttökoulun käynyt, voi antautua sellaista himphamppua tukemaan työllään ja elämällään ja olla siihen innostunut. Sekavien ajatusteni vallassa astuin hänen kotiinsa ja pujahdin avonaisesta ovesta eteiseen. Vastaani humahti lasten äänten sohina, ja naisten hyväilysanat ja innokas puhelu. Oli iltatunnit käsissä ja lapsia puettiin kotiin vietäviksi.

Minut saatettiin kapteenin huoneeseen ja Helga kehotti hetkisen odottamaan, kunnes hän oli lopettanut työnsä. Istuin hänen seurakseen.

Pienokaisten huudot säestivät hänen ompelukoneensa jytinää. Kaksikymmentä pientä suuta purki elinvoimaansa kimakasti huutaen, sydämellisesti ja nälkäisestä itkien, herkästi nauraen tai iloisesti soperrellen, säälimättä kenenkään korvia. He vaativat vain hellimistä ja hoitoa itsekukin ja kaikki yhtaikaa. Eivät he kysyneet, ehtikö kaksi upseeria ottaa syliin kahtakymmentä elävää kääröä, ja siinä silmänräpäyksessä pestä, kuivata, kääriä ja ruokkia. Sitä he vaativat huutamalla kuin hengen edestä.

Helga istui yhä koneensa edessä kiireisesti neuloen pehmeästä pumpulivaatteesta pukuja noille kirkujille. Hänen kalpeilla ja henkevillä kasvoillaan ei näkynyt mitään vastakaikua eloisille vaatimuksille lasten huoneessa. Mutta syvällä silmissä oli sekava ilme. Luulin siinä näkeväni yksinäisyyteen sulkeutuneen elämän tuskaa.

Ahkerat hyppyset pitelivät pientä hametta. Muodottomista kankaan palasista syntyi tyttösen puku. Siinä oli kureet, nauhat ja napit, reiät ja verkilöt, täydellinen nuttu, joka alastomalle luonnon oliolle antaa ajan leiman, kertoo ihmisyydestä, puhuu työstä, jota tuskin miksikään huomaa, kun se on tehty, mutta tekemättä jätettynä nostaisi kurjuuden kuuluvillemme.

Puhuin hänelle tästä ja hänen hienoon hymyynsä ilmestyi jotakin hellää ja hyvää. Pienestä vaatekappaleesta heijastui tekijän herkkään sieluun suuri ja lämmin rakkaus ja muodosti valokehän sileän tukan ympärille.

— Tämä elämä on uskontoa, sanoin hänelle.

— Eikö uskonto olekin elämää, vastasi hän lämpimästi. — Kun minä teen työni hyvin ja hyvällä mielellä, tunnen sen olevan Jumalasta.

Huudot lastenhuoneessa olivat hiljenneet. Helga laittoi työnsä pois vieden ne kaappiin.

— Teillä on täällä hyvä järjestys, sanoin.

— Se on meidän vartijamme. Jättää tottelematta määräyksiä on samaa kuin lakata olemasta armeijassa, sanoi hän kuin ohimennen kaappia järjestäessään.

— Niin, onhan se armeijan helpoin ja yleistajuisin taistelukeino, mutta onko sillä vastaava yhtenäisyys itse hengessä, sen uskossa ja saarnassa?

Hänen kasvonsa saivat omituisen surullisen, melkein pelon ilmeen. Silmissä syttyi, ja hieno puna hiipi poskille ilmaisemaan salaisen tulen kytemistä hänen sielussaan. Mutta hän oli armeijalainen. Varovasti vedettiin verho jälleen sielun kuvastimelle ja hän vastasi tyynenä:

— Täytyy olla uskoa yliluonnollisiin, sillä muutenhan meidän taistelumme olisi kuin kerjäläisen risainen vaippa; kun toisesta kohdasta paikkaisi, niin se toisesta lohkeisi. Me uskomme Jumalaan ja taistelemme hänen aseillaan.

Hän puhui niin levollisella varmuudella, etten voinut olla häntä ärsyttämättä.

— Oletko sinä aina noin yksinkertaisen varma asiastasi?

— En, kuului hiljainen vastaus.

Katsoin häneen ja tunsin päässeeni hiukan lähemmäksi. Olin kiitollinen enkä kiusannut häntä enää.

— Katsohan, jatkoi hän, Jumalan tiet ovat jyrkkiä, vaativat ylivoimaista ponnistusta, kunkin oma jumala…

— Onko sinulla oma omituinen jumalasi?

— On!

— Miksikä sinä hänet käsität?

— Vaikea nimeltä sanoa nimetöntä.

— Eikö Kristus ole sinun Jumalasi?

— On, sanoi hän varmasti. — Hänessä oli sama Jumala kuin minussa, puhui ja eli hänessä, köyhässä ihmisessä, ilmaisten siten itsensä. Kristuksen veri tuli ihmisten päälle, sillä he lankesivat eivätkä nousseet. Mutta toisille se tuli lunastukseksi, sillä he näkivät lankeemuksen ja nousivat.

Hän oli kasvanut puhuessaan ja valokehä pään ympärillä selveni.

— Teidän armeijanne saarnaa veriuhria! Hänen hyvä hymynsä ja lempeä äänensä rauhotti minua.

— Sanoinhan, että kullakin on oma Jumalansa. Julman ihmisen Jumala on julma, hyvän on hyvä, rakastavaisen on rakkaus. Eihän Jumala muuten olisi meidän lihassamme ja veressämme. Eikä Kristuksen veri voisi meitä muuten lunastaa. Sen mukaan kuin me voitamme elämää hävittäviä voimia lihassa ja veressä, muuttuu Jumala meissä, uudesti synnyttäen elämämme. Sillä tavalla me kasvamme Jumalassa.

— Sinä olet syvästi eläytynyt näihin ajatuksiin.

— Minä tarvitsen ajatuksia, olen aina ollut yksin.

— Olethan sinä ollut naimisissa!

— Olen.

— Älä sitten puhu yksinäisyydestä.

— Hän ja minä emme koskaan saavuttaneet toisiamme.

Sana antoi sanan, ja niin hän pian avomielisesti kertoi entisyydestään.

Läksimme puistoon kävelemään ja astuimme hitaasti hämärää kujaa.

— Tiedätkös, Helga, minusta on hiukan omituista, että sinä, uskonnollinen ihminen, olet miehestäsi eronnut.

— Ehkä juuri sen vuoksi. Jos ihmisellä on oma Jumalansa, on hänellä myös oma rakkautensa.

— Kaikki rakastavaiset kuuluvat luulevan, että heidän rakkautensa on erikoisempaa kuin muiden.

— En tiedä, sanoi Helga painaen kuuman kätensä ranteelleni, ja äänen soinnusta kuulin, että entisyys oli elävästi vallannut hänet. — Hän tahtoi pakottaa minua, vaatia ja ottaa. Sitäpaitsi oli välillämme jotakin outoa. Minä en osaa sitä tarkoin selittää.

— Ja sinä läksit.

— Sivulta katsoen saattaa tuntua ehkä hupsulta, mutta silloin… ja aina vieläkin se on minulle suuri tuska. Se on kuin syöpynyt minuun ja pakkautuu mieleen herkkinä ja kuumina ajatuksina.

— Miksi te sitten elätte erillänne? Onko se hänen tahtonsa?

— Ei, en tiedä, ehkä hän tahtoo pysyä erillään.

— Mutta miksi te sitten menitte ollenkaan naimisiin?

— Se oli kaiketi sallittu. Me olimme hyvin onnelliset ensin. Hän nosti minut toisinaan käsilleen ja kantoi ympäri huoneen poikamaisesti vallattomana. Väliin juoksimme kilpaa ympäri aseman — hän oli asemapäällikkö — ja huusimme suureen ääneen, kun saavutimme toisemme. Voin vielä itkeä ilosta muistellessani sitä. Ja kun oikein raskaaksi käy, silloin palaan ajatuksissani pieneen huoneeseen pihan puolelle. Kaikki on nyt ollutta ja mennyttä. Köyhän kalleudet ovat olemattomia.

— Ehkä hänkin sitä ajattelee ja silloinhan se olisi…

— Hänkö? Ei, silloin hän olisi koettanut saada minut takaisin. Nyt olemme olleet viisi vuotta erillämme. Sekin todistaa, että minun vaistomainen pakoni oli välttämätön.

— Minä olen pitänyt sinua hyvin järkevänä, Helga, mutta tätä minä en ymmärrä. Kerro minulle, kuinka sinä läksit hänen luotaan; ehkä se selvittäisi, ja minä voisin auttaa sinua aukomaan pahoja solmuja.

— Voin kertoakin, mutta tuskin sekään asiaa selvittää, enhän sitä itsekkään ymmärrä. Mieheni asema oli lähellä kaupunkia ja ihan meidän asemamme vieressä oli tiilitehdas, jossa Eeli puuhaili kaiket lomahetkensä. Minä olin toisinaan melkein varma, että se olikin hänen tehtaansa, mutta kun ei hän sitä tunnustanut, niin täytyi minun kaiketi uskoa, että se oli vain jonkinlaista urheilua Eelille. Meidän ruokahuoneessamme oli kassakaappi ja siinä säilytettiin tehtaan tilikirjoja ja papereita. Kerran kun Eeli istui pöydän ääressä selaillen tilikirjoja, satuin ottamaan avonaisesta kaapista kellastuneen paperin käteeni. Paperi ratisi kädessäni ja Eeli kääntyi katsomaan minuun. Äkkiä hän syöksyi pystyyn ja kiskaisi paperin kädestäni katsoen minuun hurjistuneena. Se oli silmänräpäyksen hetki enkä voi koskaan sitä unohtaa. Eeli hillitsi samassa itsensä ja sanoi sortuneella äänellä:

— Älä välitä tästä. Minä olen kaiketi hyvin hermostunut.

Hän rutisti paperia kädessään ja teeskennellen välinpitämättömyyttä sanoi: — Mitä sinä luulet tässä olevan?

— En ehtinyt sitä lukea.

Olihan tuo vain pieni, typerä kohtaus, mutta se katkeroitti mieleni enkä voinut päästä siitä eroon viikkoihin. Olimmehan olleet kuin yksi sielu ja yksi ajatus, siltä minusta ainakin oli tuntunut. Kun kellastunut paperi uhkasi muuttua kohtaloksemme estäen kaiken hellyyden ja mielenrauhan, yritin tehdä siitä lopun lähennellen Eeliä. Silloin sattui uusi kohtaus. Eeli tuli tiiliuunilta, kädessänsä amerikalaissuomalainen lehti.

— Annahan minullekin tuo outo sanansaattaja! sanoin ja yritin nykäistä lehteä käteeni.

— Kaikkea lasten mieli tekee, sanoi hän eikä antanut.

— Anna vain.

— Enpä anna, sanoi hän nauraen.

Se rohkaisi minua ja minä kiskaisin lehden äkkiä hänen kädestään. Silloin näin hänen silmissään saman ilmeen kuin sen kellastuneen paperin päivänä, ja rautainen koura tarttui hartiaani, painoi tuolille ja otti lehden. Samassa minäkin ponnahdin ylös. Seisoimme silmä silmässä hetken.

— Selitä! huusin rajusti.

— Olet utelias kuin kaikki akat! sanoi hän pilkallisesti ja meni huoneesta.

Minä sulkeuduin pihanpuoleiseen komeroomme, vein hänen vuoteensa toiseen huoneeseen, emmekä kahteen päivään nähneet toisiamme. Kolmantena yönä hän mursi lukon ja minä nousin ja pukeuduin. Menin keittiöön ja istuin siellä aamuun asti.

— Missä olit yöllä? kysyi hän aamulla.

— Olin keittiössä. Sinä pakotat minut turvautumaan palvelijaan!

Hän katsoi minuun pilkallisesti ja naurahti.

— Eeli, selitä mitä tämä oikeastaan on. Minä en voi tyyntyä enkä elää kanssasi tällä tavalla.

— Minun hommani ja meidän välimme ovat kaksi aivan eri asiaa.

— Minulla ei ole ollut mitään sinulle kuulumatonta, mutta tästä lähin pidän itseäni vapaana!

Sanat putoilivat tahtomattani. Jokin uusi ja outo ihminen puhui minussa. En silloin olisi voinut peruuttaa sanojani, vaikka hän olisi lyönyt minut kuoliaaksi.

— Sinä sanot pitäväsi itseäsi vapaana. Luuletko, että minä olen vapaa tekemään, niinkuin itse tahdon. Minä olen sinustakin vastuussa. Se sinun pitää ymmärtää! huusi Eeli.

— Sitä minä en taho, en — en hetkeäkään. Minä olen — olen minä!

Itku tukehutti puheeni ja oma kiivauteni ja selittämätön takertumiseni tuntemattomaan voimaan itsessäni teki minut mykäksi ja kovaksi. Eeli juoksi jäljessäni komeroomme, syleili minua ja puhui kauan ja hellästi niinkuin lapselle.

Minulla oli vain yksi ainoa kolottava ajatus: hän ei luota minuun! En yrittänytkään peitellä nurjaa mieltäni ja Eeli pani kovan kovaa vastaan. Illalla, kun aioin mennä yksin kävelylle, riensi hän ovelle ja sulki sen.

— Sinä et saa mennä yksin! huusi hän.

— Jos tätä jatkuu, menen kohta kokonaan, kuiskasin.

— Juuri sen vuoksi! sanoi hän ja nosti syliinsä kantaen sisään. Hänen kätensä ja sylinsä poltti minua, ja sitä minä häpesin sanomattomasti. Suljin silmäni ja olin ääneti, sillä jos Eeli sen olisi sillä hetkellä tiennyt, olisin kuristanut hänet. Silloin se ajatus syntyi: pois, pois.

Olin yksin. Kolottavat ajatukseni ja oman heikkouden häpeä ajoivat minut kohtaloani seuraamaan. Eelin täytyi mennä junaa vastaanottamaan. Se vihelsi kallioiden välillä ja viiden minuutin kuluttua se olisi asemalla. Hain pöytälaatikosta rahani, jotka äitini oli minulle lähettänyt, lähetin tytön eteisestä hakemaan nuttuni ja hattuni, sulloin tavaroita laukkuun, avasin akkunan pihan puolella ja laskeuduin alas. Sitten pujottelin varastohuoneen takaa toiselle puolelle raidetta tavaravaunujen varjoon. Ja kun juna samassa kolisten pysähtyi asemalle, kiipesin johteen alta vaunuun. Pysähdyin Tampereelle ja kirjotin sieltä oman käsittämättömän uhmani vallassa: — Päätökseni on varma. Jos minua etsit taikka pakotat palaamaan, lopetan itseni!

— Olipa sinulla sisua!

— Se oli hetken rohkeutta, sokean vaiston pakkoa, jota en jaksanut tunnustaa kellekään. Omasta mielestäni olin koko ajan raukka, sillä minä ikävöitsin Eeliä tuskallisesti. Toivoin Eelin kirjottavan, odotin jännityksellä monta viikkoa hänen kutsuaan. Kun ei mitään tullut, jouduin epätoivoon, tahdoin tehdä jotakin merkillistä.

— Silloin sinä menit armeijaan.

— En, siihen en ollut vielä kypsä, enkä suinkaan olisi omin neuvoin sinne koskaan tullutkaan. Olin käynyt sairaanhoitokurssin ja tunsin kirurgin ajoilta erään lääkärin kaupungissa. Hän antoi hoitooni erään ihmeellisen naisen. Hän oli oikeastaan kansannainen, mutta hengeltään kehittyneempi ja oppineempi kuin korkeasti sivistyneet. Hän näki heti, että olin onneton. Me emme siitä koskaan puhuneet, mutta hänellä oli erinomainen tapa katsoa minuun. Ja kerran hän sanoi: — Oletteko koskaan tehnyt hyvää ihmisille? Olihan se perin yksinkertainen kysymys, mutta minä en osannut siihen vastata.

— Tarkotan, oletteko koskaan työssä unohtanut itsenne ja ollut onnellinen? Oletteko työllä palvellut Jumalaa?

Sellaiset asiat olivat minulle siihen aikaan aivan outoja, mutta omassa tuskassani olin herkkä vaikutuksille. Viisas ja hyvä potilaani sai minut vähitellen vakuutetuksi uhrautumisen onnesta ja opetti minua rakastamaan Jumalaa.

— Sinä tahdoit unohtaa itsesi voidaksesi unohtaa Eelin.

— Niin, se pyrkimys on aina ollut minun ruoskani. Silloin uskoin varmasti voivani unohtaa ja tartuin rohkeasti potilaani neuvoon upottaa itseni työn paljouteen. Kun hän oli parantunut, kuljimme yhdessä slummisisarina.

— Unohditko?

— En!

— Entä Eeli, onko hän kirjottanut?

— Hän kirjotti minulle ja ilmotti eronneensa virastaan ja siirtyneensä kauppa-alalle, pyysi saada tavata minua. Minä vastasin siihen tunnustaen olleeni lapsellinen ja lupasin myöntyä hänen pyyntöönsä, jos hän selittäisi syyn kummalliseen käytökseensä.

— Noo?

— Hän kirjotti pitkän kirjeen ilman selityksiä.

— Ettekä sen jälkeen ole kuulleet toisistanne?

— Hän teki vararikon. Ja senhän vuoksi. En tiedä oikeastaan, minkä vuoksi emme ole tavanneet toisiamme. Ehkei Eeli ole voinut pyytää, on pitänyt maksaa velkoja, taistella toimeentulosta. Sehän juuri tekee eroni nyt niin vaikeaksi. Mitä minä teen?

— Te vieraannutte kokonaan.

— Minä en ole voinut. Tunnen aina vain olevani maantienkulkija, sirotan rakkauteni tuulen viedä. Minä valvon sairaiden kanssa, hoidan lapsia, käyn heidän kurjissa kodeissaan, neulon vaatteita, puhun heille lempeästi, kuin olisi sydän täynnä rakkautta. Minä teen sen hädässäni ja tuskassani kurittaakseni itseäni. Minua pakottaa jokin selittämätön ahdistus kiirehtämään — mitä ja minne?

— Sinä uskot Jumalaan.

— Minä uskon Jumalaan itsessäni, mutta minä olen tolkuton ihminen. Minä janoon toista ihmistä, tahtoisin kerran tuntea, mitä on ihmisen usko ihmiseen!

— Sinä vaadit paljon.

— En voi tyytyä vähempään. Sehän on onnettomuuteni.

Ilta oli jo myöhäinen. Helga saattoi minut kotiin ja lupasi tulla seuraavana iltana hakemaan kävelylle.

* * * * *

Olimme kulkeneet hiljaisia katuja, joilla ei näyttänyt eloa olevankaan ja käännyimme juuri valtakatua kohti, kun muuan mies astui jostakin porttikäytävästä ja seurasi meitä jutellen itsekseen.

— Tuo mies on kauan vainonnut omaatuntoani, sanoi Helga. — Olen päättänyt kerran puhutella häntä, ja nyt minä sen teen.

Mies tuli yhä lähemmäksi.

— Seuraa minua, kuiskasi Helga, vetäen kädestäni ja astuen miehen edelle kääntymättä ja taakseen katsomatta. — Tuo mies on hyvin vaarallinen. Me emme voi heti puhutella häntä, mutta saat nähdä, hän seuraa meitä.

Mies lähestyi tosiaankin hitaasti. Hän haisi kuin metsässä mätänevä sieni ja sähisi vihasta itsekseen. Minusta tuntui kuin olisimme äkkiä joutuneet hämärään solaan, josta ei voinut sivulle poiketa ja jossa hirviö kulki kintereillä ase valmiina iskemään millä hetkellä tahansa. Sydämeni löi rajusti, voin pahoin, nojasin ystävääni ja astuin koneellisesti eteenpäin.

— Älä pelkää, kuiskasi Helga, — tullaan pian portille. Hän seuraa meitä, saat nähdä.

Tulimme portille ja käännyimme pelastusarmeijan talon pihaan. Mies oli vielä katukäytävällä ja minä uskalsin vilkaista häneen. Näin hänen silmissään vihan, sellaisen aiheettoman yhtä ja kaikkia kohtaan, sellaisen, joka pienemmänkin seikan sattuessa sytyttää itsensä ja yltyy kauheaan tekoon. Joudutin ystävääni, vetäen häntä pakostakin nopeammin pihamaan poikki.

— Joudu, herran tähden! sanoin tuskissani.

— Mene sinä edellä, minä jään. Se pitää hänen huomionsa vireillä, ja sitä minä tahdon.

— Hän katsoo meihin, ole varuillasi. Minä näin puukon hänen tupessaan!

— Ei hän nyt sentään sillä tavalla. Helgan levollinen ääni rauhotti minua ja me jäimme kumpikin keskelle pihaa odottamaan miestä.

Mies tuli pihaan portista ja ohjasi askeleensa puupinoa kohti, joka oli pihan laidassa. Siellä hän tarttui kirveeseen ja alkoi halkoa puita.

Helga lähestyi häntä ja sanoi: — Ettekö tule ensin iltahartautta kuulemaan?

Mies katsoi häneen ja hymyili, mutta se oli kummallinen hymyily, niinkuin hän olisi ivannut nuorta naista siitä, että hän viitsi puhutella hänen tapaistaan miestä. Oliko tuo nainen mieletön? Mies nauraa hihitti ja sähisi. Sitten kasvot sinertyivät ja vimmoissaan hän iski kirveen tukkiin, kirosi ja heilutteli käsiään kuin olisi tahtonut niiden avulla vihaansa purkaa, kun ei kieli totellut.

— Vai luuletteko minut pelastavanne ja nylkevänne, senkin armeijan kerjäläiset! sai hän vaivalla sanotuksi.

Me väistyimme kokoushuoneen ovea kohti ja mies seurasi. Menimme levollisesti sisään, jätimme oven auki ja vainoojamme tuli perässä. Ovenvartija sanoi hänelle pari rauhottavaa sanaa.

Astuimme poikki salin yläpäähän ja istuimme uunin vieren. Sieltä näimme koko salin ja yleisön vastassamme. Sali oli matala ja katto holvattu. Se oli kellarikerroksen puotihuoneista yhdistetty kokoushuoneeksi.

Soittajat, rukoilijat, todistajat ja puhujat asettuivat kaikki holvin yläpäähän. Matalat penkit täyttyivät kaikki kuulijoista. Ja millaisia olivat kuulijat?

Siinä oli pörröinen pää pään vieressä, syväjuovaisia, matalaotsaisia, typeryyden ja julmuuden ruumiillistuneita olemuksia, hataria ja luikertelevia silmäyksiä, röyhkeän pilkan ilme joka naamalla, inhottava rääsyjen haju.

Matala katto kaartui kaikkien pään päällä. Kädellä olisi sitä voinut koskettaa. Sähkön liekit himmenivät ja näyttivät tukehtuvan inhottavassa löyhkässä.

Kaunis, nuori upseeri, ruotsalainen mies, oli sillalle nostanut pöydän, jossa oli lasisoittimet. Hän kostutteli lasejaan sormin ja soitti surunvoittoista, juhlallista säveltä. Outo soitin piti katseet vireillä, mutta vaikka soitto olikin puhdasäänistä ja hempeän kaunista, ei se heihin vaikuttanut. Pian katseet irtaantuivat soittajasta ja pilkalliset ilmeet pääsivät takaisin kasvoille.

Tuli iloinen sävel ja upseerin sormet liikkuivat vilkkaassa tahdissa. Silloin tarkkaavaisuus heräsi, juovaisissa kasvoissa nytkähteli, silmät kiiluivat tyytyväisyyttä ja huulet suippenivat. Syvälle sullottu harvinainen ilon tunne pilkisti kuin vihreä ruoho lumen alta. Lasien iloinen helinä hukkui samassa torvien kovaan ääneen. Sivalluksella siirryttiin leikittelevästä pauhaavaan räminään. Jäykistynyt ilo muuttui raskaaksi hartaudeksi ja järeät, soinnuttomat äänet repivät virttä. Sitä seurasi polttavat rukoukset ja ylistykset Kristuksen vuodatetusta verestä. Kohmettuneet kasvot tulehtuivat. Laulu alettiin uudestaan. Pää pään vieressä, yhtenä liikkuvana massana he unohtivat paikan, lausuivat sanoja, löysivät oikean sävelen. Matalien otsien syvät rypyt silisivät. Olka olassa, suurena joukkona he kasvoivat. Katto tuntui nousevan ja ilma puhdistuvan. Silmissä kuvastui ihmisen sielu. He lauloivat kaikki yhdestä sydämestä:

Työhön, työhön, te suuret joukot, täyttäkää vuoret, täyttäkää loukot!

Ja he uskoivat, mitä lauloivat. He tahtoivat sillä hetkellä työhön.

Nämä olivat sellaisia kuin se mies, jota olimme kadulla kauhistuneet.

Sali oli jo tyhjentynyt, kun mekin sieltä poistuimme pihaan, samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Helga nykäisi minua hihasta ja katsoi mieheen halkotukin ääressä ja kuiskasi:

— Hänkin oli kokouksessa.

Mies istui halkotukin päällä ja näytti torkkuvan, mutta nyrkkiin puristetut kädet todistivat, ettei uni häntä vaimentanut. Astuimme sivutse häneen katsomatta. Mies ryntäsi pystyyn ja huusi sopertavalla äänellä:

— Koira, koira, minä en ole koira, olen ihminen!

— Jos tahdotte, niin Jumala ottaa asuntonsa teissä, sanoi Helga häntä lähestyen.

Miehen kasvot sinertyivät ja hirveä viha puistatti häntä. Helga perääntyi ja tarttui käteeni säikähtäen. Mies nosti nyrkkiään ja sadatteli. Minusta tuntui kuin ilma olisi mustunut hänen sanoistaan. Emme uskaltaneet paikaltamme liikahtaa, odotimme musertavaa iskua. Kun viha oli purkautunut sekavissa sanoissa, alkoi onnettoman ruumis hytkyä. Hän luuhistui kasaan ja istui tukilla hytkien.

Minä vedin Helgaa portille ja taaksemme katsomatta poistuimme.

— Jos hänen vihansa uudestaan pääsee valloilleen, olemme hukassa! sanoin peloissani. Helga nyökkäsi ja me astuimme vinhemmin.

— Tällaisia minun jännittävät hetkeni ovat. Nuo ihmisparat kulkevat omaa latuaan varmoina ja uhmaten palvellen pahaa, raivoten itseään ja muita vastaan. Äkkiä jokin salpa heidän sisimmässään laukeaa tuon hävittävän voiman eteen. Heidän intonsa luuhistuu ja he kaatuvat siipirikkoina, äkkinäinen käännös tapahtuu heidän elämässään. Siihen on tarvittu vain pieni sysäys. Ja kuitenkin he ovat rakentaneet edellistä elämäänsä melkein syntymästään saakka ja kohonneet vähä vähältä häijyyden huipulle. Silloin juuri pahan voima heissä on loppuun juossut. He kaatuvat. Minkä he siitä jaksavat nousta, nousevat hyvässä. Eikö se ole merkillistä? puhui Helga.

— Ehkä pahuus on heissä ruumiillista. Se voi olla tautia, joka kuluttaa ruumiista itselleen otolliset voimat ja poistuu niiden mukana.

— Niinkö sinä sen selität? sanoi Helga miettiväisenä.

— Kuinka sinä olet sen käsittänyt?

— En ole sitä ajatellut enkä luule voivani sitä koskaan selvittää itselleni. Tuntuu vain niin tukehuttavalta ajatella, että olemme sillä tavalla sidotut ruumiiseen ja perinnöllisiin voimiin. Ei, ei, silloinhan oma minä, oma Jumala minussa kuolisi. Minä olisin vain sattuman varassa, kuin helmet irrallaan ilman nauhaa. Minä uskon, että meitä tukee yhteinen suuri voima.

— Perinnöllisyyttä on yhtä paljon rakentavaa kuin hävittävääkin.

— Se on kuitenkin sattumaa. Me emme ole sattuman varassa, emme, emme!

Puhuessamme olimme tulleet seimen portille. Yksin astuessani hiljaisiksi muuttuneita katuja tuntui eletty ilta unelta, jossa olin nähnyt uusia ja outoja ihmisiä.

II.

Olemme tulleet hyvin läheisiksi. Hän tulee illoin luokseni, kun pääsen koulusta. Emme paljoa juttelekkaan, lepäämme toistemme seurassa vaieten. Toisinaan yltyy Helga viisastelemaan istuessamme uunin edessä katsellen hehkuvaan hiilokseen.

— Mitä enempää meidän elämämme oikeastaan on kuin tuon hehkuvan hiilen? Puu kasvaa, hakataan, heitetään uuniin. Sen solut ja nesteet kuluvat liekeissä niinkuin mekin elämässä. Me tiedämme varmaan, että palava puu aina lämmittää. Ja minulle on mieluista kuvitella puusta lähtevää lämpöä sen sieluksi. Se on osa siitä suuresta voimasta, se on täyttänyt väliaikaisen tehtävänsä ja pääsee jälleen vapauteen, ehkä joskus lähtökohtaansa. Se on hetken elänyt yksilönä, tehnyt meille hyvän työn, lämmittänyt. Minä pelkään, ettei minun elämäni loppuun palaneena ole ketään lämmittänyt, sillä minä en ole koskaan oikein palanut!

Helga nousi lieden äärestä ja meni vetoisen akkunan eteen.

— Minä taas kiitän kohtaloa, ettei se ole minua poroksi polttanut.

— Tuli puhdistaa. Minua ahdistaa tämä tasainen toimettomuus. Päiväni kuluvat jälkeä jättämättä. En elä itse enkä anna muille elämisen intoa. Minulla on ihmeesti aikaa laskea päivien ja viikkojen kulku, noudattaa sääntöjä, totella ja alistua!

Hän sanoi hyvästi ja lähti kapinallisella mielellä. Kului viikko eikä Helgaa kuulunut. Menin seimeen…

— Kapteeni meni maalle, sanottiin siellä.

— Koska hän tulee kotiin?

— Hän ei tule tänne enää, oli vastaus.

Olin loukkaantunut ja tunsin hyvää halua torua häntä, mutta kun sitten eräänä iltana näin hänen pyöreän lakkinsa oviruudusta, unohdin kaikki torat ja syleilin häntä.

— Mitä tämä nyt on?

— Kova koetus, sanoi hän vakavasti.

— Älä puhu arvotuksia.

— Sinä et mitään huomaa. Etkö sinä ymmärtänyt, ettei armeijassa siedetty meidän seurusteluamme. Sinähän voisit tehdä minusta Jumalan kieltäjän, erottaa armeijasta. Minun piti muuttaa pois, kestää nöyryytys. Tässä nyt olen. Minä en ole enää kapteeni, ymmärrätkös?

— Eikö armeijassa siedetty meidän seurusteluamme?

— Ei, se oli kielletty.

— Vai niin. Sinä et alistunut.

— Järjetöntä!

— Suoraan sanoen, minä en koskaan ole ymmärtänyt, miksi sinä olit armeijassa. Se oli hiukan — hiukan teatterimaista.

— Me ymmärrämme hyvin vähän omaa elämäämme. Minä olen huomaamattani kasvanut kiinni siihen maaperään. On tukalaa — se koskee kuitenkin — en olisi tahtonut — ne jäävät nyt kaikki — lapset, toverit, äidit, pienet koltut, paidat ja — housut.

Hän itki ja nauroi. — Tulen sieltä juuri. Seppo jäi itkemään. Muistathan meidän täyshoidokkimme, jonka äiti karkasi. Poika parka huusi oikein sydänsurulla: — Täti yliin! Toverit itkivät ja minä itkin.

— Muistan sinun valittaneesi, ettet ole lämmittänyt etkä oikein palanut, mutta tästä päättäen lienet kuitenkin aika lailla liekehtinyt, koska tarvittiin niin paljon vettä sitä jäähdyttämään.

— Sitä poikaa minun on ikävä. Et tiedä, kuinka suloiselta tuntuu, kun sellainen potkiva ja kämpyröivä pikku olento likistää käsivartensa kaulaan ja sopertaa: — Täti yliin, täti yliin! Tuntee johonkin kelpaavansa.

— Kuule, tuo se poika tänne! Minä omistan sinut ja pojan täydellisellä tyranniudella ja iloitsen armeijan tappiosta.

— Ei, älähän nyt. Minä olen jo vuokrannut huoneet.

— Olet vuokrannut…

— Niin, rupean ruokaemännäksi.

— Siitä sinun olisi pitänyt neuvotella minun kanssani.

— Sinä olet vanha koulukoni, tätä et ymmärrä.

— Onko sinulla varoja?

— Äitini muuttaa tänne. Hänellä on täydellinen kalusto ja vähän rahoja. Minä teen työtä.

— Aina itsepäinen, taitat vielä kerran niskasi, mutta varo vanhaa äitiäsi!

— Työssä niska vahvistuu ja äitimuori on kova puolestaan.

— Helga, sinulla on vielä jotakin mielessäsi, näen sen silmistäsi. Sinussa on jotakin uutta ja salaperäistä, olet — olet kaunistunut. Sinussa on kuin — soittoa. Vähältä pitää, etten minäkin rupea tanssimaan ja hoilaamaan. Mitä se on?

Hän vain hymyili ja järjesti tukkaansa peilin edessä. Uusi pusero oli kuin valettu solakalle varrelle ja sen heleänruskea väri antoi eloa kalpeille kasvoille. Armeijan sininen oli hyljätty eikä musta verkahame ollenkaan salannut joustavia ruumiinmuotoja.

— Mitä kummaa! Oletko sinä kähertänyt tukkasikin?

— Hiukan ohimoilta. Se tekee kasvojen ilmeen lempeämmäksi. Samassa hän kääntyi minuun ja syleili rajusti.

— Minä olen aina hiukan kadehtinut sinua, puhui hän nauraen, — Naema Auer, olethan sinä harvinainen ihminen — oikein yli-ihminen kaikkea hyvää sinä olet! Nyt en enää sinua kadehdi, en rahtustakaan!

— Sinä kidutat minua.

— Pitäisikö minun huutaa sinulle salaisuuteni?

— Ahaa… nyt minä olen jäljillä. Vai niin…

— Naema!

Se sanottiin hyväilevällä ja moittivalla äänellä.

— Ja nyt sinä menet, annat kantaa itseäsi käsillä. Te rakennatte sen pienen pihanpuoleisen komeron uudestaan. Ja sitten te riitaannutte! Mene, mene ja taita niskasi!

Hän katseli minua rauhallisena onnellisuuden ilme kasvoillaan.

— Eikö se ole ihmeellistä? Minä vain sanon sen, mikä tässä on kummallista. Meidän rakkautemme on ollut koskemattomana nämä viisi vuotta ja nyt kun se jatkuu uudestaan, jatkuu se ihan samasta pisteestä, johon se silloin katkesi. Ymmärrätkö sinä tätä?

— Älä puhu minulle arvotuksia, enhän minä ole koskaan syleillyt kaksilahkeista.

— Me olemme kiistelleet siitä hetkestä saakka, kun hän tapasi minut, tuli sinne maalle ja oli siellä päivät. Olemme puhuneet suumme puhtaiksi, purkaneet viiden vuoden kärsimiset. Nyt meidän on kummankin hyvä olla. Me voimme istua tuntikausia vaieten, katsella toisiamme ja olla sanomattoman onnelliset.

Minä en voinut olla sanomatta: — Oletko sinä nyt varma, ettei se vanha perisynti miehessäsi herää?

Helgan kasvojen ilme muuttui ja minä kaduin sanojani.

— Naema kulta, älä puhu siitä nyt. Anna minun olla onnellinen niin kauan kuin voin. Minä olen kärsinyt tästä erosta niin suunnattomasti. Minun on nälkä, onnen nälkä. Tahdon rakastaa ja saada rakkautta, tahdon unohtaa kaikki, kärsiä, alentuakin, jos niin tarvitaan. Hänen vikansakin ovat minulle rakkaita, hänen pahat sanansakin minua hyväilevät. Mutta hän ei olekkaan paha, on muuttunut.

— Joko te asutte yhdessä?

— Älä kysy noin jokapäiväisellä äänellä.

— Luuletko sinä, että tämäkin rakkaus on sinun omaa erikoista rakkauttasi?

— Uskonko minä?

Näin hänen kasvoillaan tuskaa ja huulet tavailivat kysymystä. Viiden vuoden henkinen taistelu oli hetkeksi kiteytynyt tähän kysymykseen, mutta vain hetkeksi.

— Uskonko minä, uskon, uskon. Voimani kasvavat, tiedän taistelevani elämästä, työstä, onnestani ja hänenkin. Nyt en pakene, en hellitä hänestä. Ja jos meidän täytyy joutua perikatoon, niin kaadumme yhdessä. Minä olen nyt hänen vaimonsa.

* * * * *

Helga on pitänyt ruokalaa huoneustossaan ja ottanut Sepon luoksensa tai oikeammin äitinsä luo, sillä itse hän asuu Eelinensä viereisessä huoneustossa. Heidän "pihanpuoleinen" komeronsa on leveälle kadulle päin ja kulmahuoneen akkuna merelle.

— Jos ne teidän onnenne sisälliset komerot ovat yhtä avarat ja valoisat kuin…

— Älä unohda, Naema, nämä ovat vuokrahuoneita ja hyvin kalliit. En jaksa sitä oikein unohtaa, mutta olen sentään tyytyväinen. En ole kuukauteen ennättänyt laskea päiviä, väliin en tiedä, mikä viikonpäivä on menossa. Minulla on velkoja ja saatavia ihan korvia myöten. Sanohan nyt, kouluhevonen, miltä täällä näyttää?

— Täällä on oikein kodin tuoksu, hajahtaa hiukan sikaarille. Onko hän tuolla toisessa huoneessa?

— Eeli lähti aamulla kauppamatkoille. Hän on välittäjä.

— Sinulla on suuri ja kaunis matto.

Helga nauroi: — Eikö ole? Sen minä hiljan ostin ja suututin Eelin, kun en ostanut häneltä.

— Kummallistahan se olikin.

— Sekö seteli sinua niin harmittaa? sanoin minä. Olisitpa silloin nähnyt Eelin. Hän otti setelin taskustaan, repi sen palasiksi ja sanoi murhaavasti: — Luuletko minua itaraksi! Murut hän heitti uuniin. Minä olisin sillä hetkellä tahtonut repiä maton palasiksi, mutta se oli liian vahva. Kun Eeli oli mennyt, otin setelin kappaleet uunista ja vein pankkiin. Sain ehjän rahan ja pistin sen salavihkaa Eelin lompakkoon aamulla, ennenkuin hän matkusti.

Helga nauroi makeasti.

— Luuletko, ettei hän arvaa?

— Kyllä hän saa arvailla ja jauhattaa sitä ajatuksissaan aina loppumattomiin. Se ei mahdu mihinkään tiliin, sillä se on mennyt eikä mistään tullut.

— Onko hän niin tarkka tilimies?

— Ihan hiuksen päälle.

— Sinä näytät väsyneeltä.

— Olemme valvoneet.

— Ja riidelleet?

— Niin ja saaneet kumpikin voiton itsestämme — tällä kertaa.

— Pelkäätkö, että toiste kävisi toisin?

Helgan silmissä välähti ja hän nousi lepäävästä asennostaan. — En, minä uskon, että voitamme. Ja silloin on…

— Uusia taistelun syitä.

Hän katsoi minuun pitkään ja ojensi molemmat kätensä.

— Olkoon, tämä elämä ja Eeli on sen arvoinen. Minä rakastan häntä juuri sen vuoksi. Nyt en tee kylmällä järjellä rakkauden töitä, teen rakkauden pakosta ja elämänhalusta!

Hänen siniset silmänsä paloivat tummina ja pyöristyneet hartiat nousivat voimakkaina. Hän oli kasvanut.

— Tiedätkö, minun armeijani on tullut takaisin. He ovat kaikki tyyni minun hoidossani jälleen. Ennen he aina valittelivat surujansa ja me itkimme yhdessä. Nyt meillä riittää iloa tuomisiksi ja läksiäisiksi.

— Ja vaivaisetkin ovat ruusunpunaisia.

— Tulehan huomenna mukaan katsomaan, löydätkö sysimustia.

Kun seuraavana päivänä menin häntä noutamaan, kuulin eteiseen kiihtynyttä sanakiistaa.

— Sinä tulet kuin kutsuttu, sanoi Helga. — Tässä on Eeli ja tässä Naema.

Minulla oli ollut selvä kuva miehestä, mutta hänet nähdessäni se hävisi ollen aivan väärä. Kättäni puristi luja ja hieno herrasmiehen käsi ja silmiini katsoi kaksi avonaista silmää, joissa vielä paloi kiistan kiivaus. Hän voitti minut ehdottomasti. Hänen hienostunut käytöksensä, miellyttävä joustavuutensa ja mairitteleva huomaavaisuutensa voitti pikku minäni. Mieltymistäni häiritsi vain ajatus: minkä vaikutuksen teen minä häneen? Hänen sileän pintansa takaa en saanut mitään selville.

— Te tulette kuin kutsuttu, sanoi hänkin. — Helga tahtoo välttämättä mennä tervehtimään erästä kuolevaa armeijalaista.

— Kuolevan tahto on täytettävä. Se on minulle pyhä asia.

— Hänessä voi olla tarttuva tauti, mitä tahansa! intti Horros.

— Senkin uhalla, sanoi Helga varmasti.

— Mikä mies se on? kysyin Helgalta.

— Se meidän miehemme halkopinolta, muistathan? Hän on ollut armeijassa ja on nyt hyvin huonona sairaana. Sain juuri kutsun mennä häntä katsomaan.

— Kummallinen lumous ja mieliteko! sanoi Horros suuttuneena. Hänen kiivautensa tuntui liiotellulta.

— Niin, minä teen intohimoisesti juuri sellaista, mikä tuntuu vaikealta ja vastuulliselta, sanoi Helga hakiessaan päällystakkiaan.

Minä näin miehen kasvoilla uhkaavan ilmeen. Helga huomasi sen myös eikä jatkanut kiistaa.

— Hyvästi, Eeli, vähäksi aikaa. Saat nähdä, minusta tulee oikein kiltti vielä. Me nökötämme täällä kahden emmekä välitä koko maailmasta.

Hän ojensi kätensä Eelille ja katsoi häneen vakavasti. Mies otti käden ja puristi sitä. Näin Helgan kalpenevan tuskasta, vaikkei hän valittanut. Heidän kiihkeä riitaisuutensa vihlaisi minua. Aavistin sen pohjalla kuumien tunteiden ristiriitaa. Itse he unohtivat olevansa sen ohjaamia.

— Älkää jättäkö häntä yksin kuolevan kanssa, kuiskasi Eeli minulle hyvästi jättäissäni.

— En, olkaa huoletta.

Eelin huomaavaisuuden välitön vaikutus sai vahvistusta ja minä tunsin olevani häntä lähellä, kuuluvani hänelle yhtä paljon kuin Helgalle.

— Miehelläsi on merkillinen tenhovoima, sanoin kadulle tultuamme.

— Niin kaikki sanovat ja luottavat häneen ehdottomasti.

— Nyt kyllä ymmärrän sinun tuskasi ja onnesi.

— Ne taitavat kuulua yhteen. Meissä on tulivuori ja sen pohjattomuus kammottaa minua. En pääse selville Eelistä, tuskin tiedän enempää kuin erotessamme.

Me astuimme syrjäkaupungin katuja. Talot olivat ulkoapäin siistit ja somat. Illan rauha ja puhdas asumattomilta kallioilta virtaava ilma karkotti raskaan mielemme.

— Täällähän olisi ihana asua. Metsää, kallioita, rauhaa, raitista ilmaa.

— Nyt mennään sisään, sanoi Helga ja me käännyimme portista. Pääsimme ahtaaseen eteiseen, josta pienet ovet johtivat eri asuntoihin. Minun muuttohaluni hävisi näiden ovien edessä. Helga huomasi minun pettymykseni ja sanoi:

— Sinun laisesi voisivat tulla tänne kansan elämää tutkimaan.

Helga koputti eräälle ovelle ja katsoi minuun olan takaa. Kun ei vastausta kuulunut, avasi hän oven ja me astuimme yksinäiseen huoneeseen, joka oli vaateverholla jaettu kahtia. Verhon tällä puolella asui kaiketi jokin vanha nainen, koska oli virsikirja pöydällä ja sen päällä sangalliset lasit ja seinällä riippui naulassa paksuja, tummia vanhanaikaisia vaatteita. Huone oli puhdas, mutta kummallinen painostus vallitsi siellä. Istuin hiljaa ainoalle tuolille ja Helga kohotti verhoa. Vilaukselta näin vuoteessa saman miehen, joka oli meitä seurannut armeijan pihalle. Hän oli nyt kutistunut kasaan ja korkea nenänvarsi käynyt teräväksi.

— Kuinka on nyt laita? kysyi Helga. Kuulin tuolin rutisevan ja arvasin Helgan istuneen vuoteen viereen.

— Huonosti, sanoi mies ja yski röhistellen. — Noussut tänne rinnan alle turvotus. — Matliena hieroo — se on tänään pyykillä — hyvä ihminen — hoitaa… — Matliena sanoo, että nyt se on jo sydämessä — tulee loppu. Kiitos, että kapteeni tuli.

— Kuinkas muutoin, sanoi Helga.

— Te minua armahditte — tahtoisin rauhassa kuolla — olisi sanottavaa…

Kuulin sairaan raskaan hengityksen.

— Teillä on vaikea. Minä autan istumaan, sanoi Helga.

— Te autoitte minua hädässä, sanoi sairas nyt selvemmin.

— Te itse tahdoitte myöskin.

— Tahdoinhan minä, mutta ruumiskoneeni oli päässyt pahaan vauhtiin, ei auttanut jarrut.

Hän yski vähän ja lämpeni puheesta. Kielikin suli eikä enää kangertanut kuin ensin.

— Taisi olla kova höyry päällä, sanoi Helga.

— Oli. Siitä pitäis puhua. Makasiinimies olin. Inspehtoori oli papin poika ja minä sen torpparin. Yhdessä kasvettiin. Niin että inspehtoori sitten toimitti sen paikankin. Oltiin kuin veljet. Olisin mennyt vaikka kasakan takkiin sen puolesta. Kun se sitten kerran sanoi, että tarvitsi rahaa, muuten — voinhan sen sanoa ja täytyy — muuten joutuisi…

Mies kaiketi selitti liikkeillä, sillä Helga huudahti:

— Vankeuteen!

— Niin, sanoi mies, — oli kirjottanut vääriä papereita.

— Entä te?

— Minä tein, mitä hän pyysi. Malttakaa — tää yskä — se ahdistaa — tyynyä ylös — kiitos! Helpottaa. Se oli kuin veli, kuin minä itse… Mitäs minun piti kertoa?

Tuli hetken hiljaisuus.

— Piti ottaa rahaa, kuulin miehen sanovan käheästi — rahaa sinä iltana kirjeestä. Konttorissa oli nuori harjottelija. Se pani rahat pöytälaatikkoon, ei osannut avata kassakaappia. Inspehtoorin täytyi lähteä junalla, juuri kun rahat olivat tulleet. Ei voinutkaan jäädä konttoriin, kun rahat piti… Se kävi helposti. Poika oli jättänyt laatikon lukitsematta ja käveli itse sillalla.

— Eikö saatu selville? kysyi Helga jännittyneenä.

— Ei, ja se nuori herra menetti paikkansa eikä koskaan saanut virkaa — hukutti itsensä.

Mies oli vaiti ja hengitti raskaasti.

— Se hukutti, nuori mies. Ja se kävi minun tunnolleni. Menin minäkin hunningolle.

— Entä se inspehtoori?

— Sai rahat ja auttoi minua Amerikkaan. No, elämähän se on siellä niinkuin täälläkin. Kellä on sisärustingit vialla, ei ne siellä parane. Pahenee, pahenee. Minä siellä satamassa lastasin ja join, join ja lastasin ja yritin unohtaa, mitä olin, vaan eihän se käynyt. Kirjotin kerran inspehtoorille ja pyysin tikettirahaa ja sain. Tulin pois, mutta naamarustinki ei ollut minun ystäväni. Ei kukaan tahtonut antaa työtä, ja sitten se alkoi vasta leikki. Tein tahallani kerran sisäänmurron ja pääsin talveksi lukkojen taakse. No sitten minä jo kehtasin kerran yrittää tavata Horrosta siellä vanhalla asemalla.

Sävähdin — en kuullut liikahdustakaan.

— Oliko Horros silloin inspehtoorina? kysyi Helga omituisen ontolla äänellä.

— No, eihän se sillekään pahaa tekisi vaikka näkisi vanhan apurinsa siinä… niin minä sitä silloin ajattelin, puhui sairas kuulematta Helgan kysymystä.

— Oliko Horros teidän inspehtoorinne? kysyi Helga uudestaan.

— Ei se ollut enää siellä. Oli nainut, vaimo sitten karannut. Horros heittänyt viran. Aina se etsii — etsii!

Minua ahdisti. Hiivin hiljaa kuin varas ulos ovesta ja puikkelehdin kadulle. Siellä tulin vasta tajuihini ja maltoin ajatella, mitä oli tapahtunut.

Helga tuli pian sen jälkeen kadulle, omituisesti hoippuen. Hän ei katsonut ympärilleen, ei näyttänyt muistavan minua, astui hitaasti katua, joka päättyi kapeaan kalliopolkuun. Seurasin häntä etäämpänä ja kun hän istui kallion lohkareelle, siirryin minäkin häntä lähelle.

— Helga!

Hän käänsi päänsä minuun ja nyökkäsi.

— Sinäkin sen kuulit!

— Kuulin — en aavistanut…

Hänen kasvoilleen nousi vähitellen tumma puna, silmät paloivat ja kädet puristuivat nyrkkiin.

— Sinä et saa puhua tästä, vanno se minulle!

— Vannomattakin voit luottaa!

— Lupaa minulle, että jätät minut nyt kahden kesken Eelin kanssa. Kukaan ei saa tietää meistä, ei kukaan saa tuntea!

— Helga, ethän sinä vaan tee pahaa itsellesi, olet niin kiihtynyt.

— Älä pelkää!

— Etkö sinä voi kirjottaa minulle? On niin raskasta näin erota.

— Minä en lupaa mitään. Jos voin, niin kirjotan.

Hän ojensi minulle jäykän käden, ylpeä ryhti kielsi kaiken hellyyden. Hän jäi kalliolle ja minä käännyin kotiin. En voinut istua kotona koulusta tultuani, harhailin onnettoman, kuolevan miehen asunnon tienoilla. Toivoin siellä sattumalta tapaavani Helgan. Heti paikalle tultuani näinkin hänen hätäisesti astuvan taloon, pieni vasu kädessään, rauhattomasti ympärilleen tähystellen kuin olisi tahtonut kenenkään tietämättä kulkea.

Seisoin kadun kulmassa ja aijoin juuri mennä porttia kohti, kun näin Horroksen tulevan vastakkaisesta kulmasta ja seuraavan Helgaa — nähtävästi hänen tietämättään, sillä kun minä tulin portille, kuulin hänen kysyvän eräältä vaimolta pihassa, mistä ovesta rouva oli mennyt — ihan rauhallisena ja hymyilevänä. Ensi hetkessä tahdoin estää häntä astumasta sisään ja riensin pihaan, mutta samassa luovuin yrityksestäni. Kuinka olisin voinut estää häntä seuraamasta vaimoaan, kun en edes tiennyt mitään tekosyytä. Epäröidessäni oli oikea hetki livahtanut ohitse ja Horros meni sisään. Kotiin rientäessäni olin näkevinäni heidät sairaan vuoteen ääressä.

* * * * *

Olin odottanut kuukausia saamatta Helgasta elon merkkiä. Tiesin, että he olivat kaupungissa ja arvelin heidän hiljalleen taipuvan kohtaloonsa, kunnes minut herätti hätähuudon tapainen kirje.

— Rakas Naema, tule luokseni nyt kohta, minua on kohdannut suuri suru!

Helga Horros.

Pääni kävi aivan tyhjäksi ja koneellisesti puin ylleni ja menin suoraan hänen asuntoonsa.

Eteisen ovi oli auki ja Helga tuli äitinsä puolelta minua vastaan. Hän oli vanhentunut, astui väsyneesti alakuloisuuden ja voimattomuuden painostamana, katseessa jotakin murtunutta ja säikähtynyttä.

— Kiitos, että tulit, sanoi hän ja vei minut huoneeseensa, sulki ovet ja istui rinnalleni sohvaan, pujotti sormensa käteeni ja istui vaiti tuijottaen eteensä.

— Kaikki on lopussa, sanoi hän.

— Miehesi seurasi sinua sairaan luo.

— Sinä tiedät sen!

— Minä näin teidän kummankin astuvan sisään samasta ovesta.

— Niin kai piti tapahtua. Häneltä en minä voinut salata mitään, en salaisia ajatuksianikaan.

— Tunsivatko he toisensa.

— Tunsivat. He vain katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Eeli ei näyttänyt hämmästystään.

— Vai sinä, Kari, ja potilaana, sanoi hän vain. Sairas ei enää osannut puhua, mutta hän tuli levottomaksi ja viittasi meitä tulemaan lähemmäksi. Hänen katseensa oli hyvä ja suuret kyyneleet valuivat kasvoille ja voimattomat sormensa hapuilivat kättäni. Eeli kääntyi pois meistä, mutta sairas viittasi häntä luokseen ja yritti puhua. Eeli pyysi silloin minua poistumaan ja minun täytyi jättää heidät kahden.

— Kariko hänen nimensä oli?

— Niinhän se oli. Etkö sinä sitä tiennyt?

— En. Hän oli puhumaton, sanoit sinä.

— Hän kuuli hyvin huonosti, kun me olimme siellä, eikä illemmalla enää saanut ääntä.

— Luuletko miehesi saaneen tietää…?

— Kyllä hän tiesi.

— Puhuiko hän siitä?

— Ei, mutta minä näin sen hänestä ja hän näki minusta vaikka yritinkin tekeytyä huolettomaksi. Ja kyllä hän sanoikin: — Kuka tahansa voi nähdä sinusta, että pidät itseäsi suuren roiston vaimona.

— Helga parka!

— Sanoisit: Eeli parka! Me tulimme kotiin. Muistan sen illan niinkuin se olisi ollut eilen. Eeli lyyhistyi istumaan ja oli vaiti pitkän aikaa. Minä sytytin lamput ja avasin kassakirjani katsellen sitä pysyäkseni levollisena ja pakottaakseni Eeliäkin rauhottumaan. Hän astui pöytäni ääreen, tuohon, ja katsoi minuun oudosti.

Minut valtasi kammottava tuska, pelkäsin enkä voinut ymmärtää, mitä pelkäsin.

Myöhään illalla Matliena kävi ilmottamassa, että Kari oli päässyt ikuiseen rauhaan. Kolmen päivän päästä minä hautasin hänet. Tuntui siltä kuin minä olisin ollut loukkauskivi hänen elämänsä tiellä — tietämättäni luonnollisesti, mutta kuitenkin — onhan meidän ihmisten elämä niinkuin renkaat ketjussa, toisistaan riippuvaiset.

— Tunsiko Horros sinut siihen aikaan, kun — se tapahtui?

— Olimme monta vuotta tuttavia.

— Entä Eeli, koskiko Karin kohtalo häneen? Hän ei puhunut mitään. Jos hän olisikin puhunut! Tuskallinen kammo piiritti minua täällä huoneissa ja minä pelkäsin, että Eeli menisi sekaisin. Hänen tapansa oli kävellä, kävellä yöhön myöhään huoneessaan. Enkä minä koskaan uskaltanut nukkua ennenkuin aamun valjetessa. Eräänä iltana minä vaistomaisesti väänsin oveni lukkoon, niin hiljaa ettei hän voinut sitä kuulla. Minä nukuin, mutta heräsin kauheaan uneen. Eeli oli tarttunut oven ripaan ja väänsi sitä. Hyppäsin ylös vuoteeltani ja kysyin:

— Tuletko tänne?

— En! sanoi hän jyrkästi. Väänsin lukon auki. Sydämeni löi rajusti, mutta kuuloni oli terävä. Eeli liikkui hyvin hiljaa. Minä erotin kumminkin kaapin oven narahduksen ja lasin heikon kilahduksen. Tiesin hänen pöytänsä kaapissa säilyttävän erästä pientä pulloa, olin sen kerran Eelillä nähnyt ja kysynyt, mitä siinä oli. Hän sanoi sen sisältävän hyvin vaarallista ainetta. Kauhea ajatus iski minuun ja minä syöksyin ovelle, mutta hän seisoi itse painona sen takana. Avain oli minun puolellani. Pyysin avaamaan, rukoilin. En muista enää mitä puhuin. Kun ovi avautui, olin niin uupunut monien öiden levottomuudesta ja valvomisesta, etten jaksanut seistä. Eeli vei minut vuoteelle ja jäi hoitelemaan.

— Hävisikö pelkosi?

— Minä häpesin sitä. Olihan Eeli niin merkillisesti lumoova ja sydämellinen, kun hän tahtoi. Niinä päivinä elimme ja hengitimme. Minun kammoni haihtui kuin ilkeä yön houre.

— Ja rakkautenne?

— Juuri rakkautemme antoi meille elämänhalua.

Helga vaikeni, suuret kyyneleet valuivat poskille ja kasvoilla oli kaunis onnen kajastus. — Me olimme onnelliset ja unohdimme. Mutta päivä päivältä hiipi välillemme sanattomuus ja vanhuus. Eelin ohimoille ilmestyi harmaa tukka, silmät painuivat kuoppiinsa, katse oli pistävän terävä ja hän silmäili minua usein salavihkaa. Joku nimetön pelko alkoi vähitellen painaa minua. Siitä huolimatta teimme työtä, nyökkäsimme toisillemme hyvää yötä ja hyvää huomenta, emme enää antaneet kättä, emme katsoneet silmiin.

Jos minä lähdin asioille kaupungille, tuli Eeli rauhattomaksi, tunsin hänen pistävät ja arat katseensa. Minun täytyi aina selittää tarkoin, mitä aion tehdä ja minne mennä ja sitten pysyä omassa ohjelmassani. Kun hän oli kauppamatkalla, odottelin levottomana, milloin puhelin tai ovikello soisi ja kuvittelin saavani sanoman onnettomuudesta. Kaipasin häntä ja tahdoin heittäytyä hänen syliinsä ja itkeä itseni tuskasta vapaaksi. Kun Eeli sitten tuli, seisoimme taas jäykkinä eteisessä ja astuimme huoneeseen kylmästi puhellen kuin kaikki tuska olisi ollut olematonta. Minä en kestänyt sitä, sairastuin. Ja Eeli, hän oli kutistunut, käynyt kumaraksi kuin vanha mies.

Lääkäri määräsi minut sairaalaan. Eeli ei suostunut, tahtoi hoitaa itse äitini avulla. Olin hänelle siitä kiitollinen, sillä ero olisi kaiketi ollut ainaista eroa.

Kuvittelin, että äidit hoitavat lastaan samalla tavalla kuin Eeli hoiteli minua. Jos kättäni heitin, oli hän heti vuoteeni vieressä, jos silmäni avasin tai päätäni käänsin, liikahti hän heti ja katsoi minuun. Hän jaksoi valvoa yöt ja päivät. Tiesin olevani hänelle välttämätön ja hän minulle. Kuolleiden tekojen ja kuolleiden ihmisten muistot olivat vain varjoja minulle. Voimani palasivat hiljalleen. Tunsin nyt, että Eeli oli heikompi meistä kahdesta.

— Nyt on sinun vuorosi levätä ja minun hoitaa, olet rasittunut, vakuuttelin minä, mutta hän tulistui.

— Lepo olisi minun loppuni. Työtä minä tarvitsen, mutta nyt ei sitäkään ole. Huono onni on vainonnut minua koko ikäni! huusi hän. — Sekin tiilitehtaani oli lupaava yritys, mutta sitten eräs ostajistani lakkautti maksunsa. Kaikki olisi luhistunut muutaman tuhannen vuoksi ja niellyt minulta monen vuoden palkkatulot. Silloin pelastin itseni, mutta se tuli kalliiksi.

— Oliko tehdas sinun omasi?

— Olisinko minä, hemmetti vieköön, pannut nahkani alttiiksi toisen vuoksi?

— Puhunko minä typeryyksiä?

Hän katsoi minuun tutkivasti ja epäillen.

— Luuletko sinä ymmärtäväsi, mistä nyt on kysymys? Minä olen itse miettinyt sotkuisaa vyyhteäni puolet elämääni enkä vieläkään ole selvillä. Meidän välillämme ei saa olla mitään arvosteluja! Joko sinä tyydyt minuun tällaisena — taikka et tyydy ollenkaan. Teit oikein, kun silloin läksit.

— Minä en silloin tiennyt mitään.

— Et tiennyt varmaan, mutta ehkä olit saanut vihiä.

— En mitään. Sinun kummallinen käytöksesi loukkasi minua.

— Ja sen vuoksi! Hän vihelsi pitkään. — Luulin sinun tienneen jotakin, sillä laatikossani säilytin erästä kirjettä siltä nuorukaiselta, joka… no, sinä tiedät.

— Tiedän.

— Olin aina aikonut hävittää sen, mutta se oli niin vasten luontoani. Kun sinä olit mennyt, ei elämä mielestäni ollut elämisen arvoinen. Olin jo vähällä viedä kirjeen oikeuteen, mutta sinulla oli sama nimi. Se pelasti minut.

— Tahtoisitko sinä nyt ilmottaa asian, ellei minua olisi?

— En! sanoi Eeli varmasti.

— Etkö sen nuorukaisen muiston vuoksi? Hän katsoi minuun taas tutkivasti ja hymyili ivaten.

— Ehkä myöskin Karin kauniin varjon vuoksi!

— Minä vaan muistan erästä kuvaa, jossa tuomarit sitoivat totuuden silmät ja kastoivat hänen vaatteensa vereen. Kuningas seisoi vieressä ja nauroi. Kansa riemuitsi verhon takana. Vain lapsi ja narri itkivät.

— Sellainen on maailman meno, sanoi Eeli tyynesti, mutta samanlainen katse kuin silloin kuolevan luota palattuamme, iski minuun ja hän jatkoi:

— Luin juuri uutisen lehdestä eräästä isännästä. Tunsin miehen ja tunnen asian. Se on sellainen pankkijuttu ja talonkauppa. Mies vaihtoi maalaistalonsa kaupungintaloon. Naa, olihan siinä pankin puolelta seikkoja… mutta olisihan miehen pitänyt itse ymmärtää asioita. Hän pääsi pian molemmista taloistansa ja pankki oli yhtä taloa rikkaampi. Ja lopuksi mies veti nuoran kaulaansa.

— Se on kauheata! huusin minä.

— Oliko se kauheata? sanoi hän kylmästi. — Ei sen kauheampaa kuin minun tekoni. Eikö totta?

Hän läheni minua tuijottaen pistävällä ja epäilevällä katseellaan. Vaistomaisesti nostin kättäni ikäänkuin suojakseni.

— Minun juttuni vei sen nuoren miehen, sanoi hän käheästi. — Sellainen kauhistaa naisia ja sinä olet samanlainen kuin kaikki muutkin naiset!

Hän katsoi minuun vielä kysyvästi kuin olisi odottanut epäävää vastausta, mutta minä en osannut puhua.

Hän meni omaan huoneeseensa.

— Eeli, menetkö levolle? huusin minä hänelle hiukan myöhemmin.

— Menen, sanoi hän. — Hyvää yötä, Helga!

Hänen äänessään oli kuin itkua ja minä nousin kiireisesti mennäkseni hänen huoneeseensa, mutta ovi oli lukossa.

— Älä tule, minä tahdon nyt levätä ja olla yksin. Olen hyvin väsynyt, sanoi hän ja minusta tuntui, että ääni oli murtunut. Se koski minuun kipeästi, mutta meidän keskustelumme jälkeen se oli minusta luonnollista.

Minä soitin kauppiaalle ja pyysin lähettämään tavaroita seuraavana päivänä. Silloin Eeli tuskissaan huusi huoneestaan:

— Älä puhu huomisesta!

Minä menin levolle ja nukuin, mutta yöllä heräsin sanomattoman levottomana. En ymmärtänyt mistä se johtui. Luulin tulen olevan irti ja menin keittiöön, kävin äitini kamarissa, mutta Eeliä en muistanut. Eikö se ollut kummallista?

— Sinä puhut niin juhlallisesti tästä, oliko jotakin tapahtunut?

— Tule, sanoi Helga, vei minut saliin ja avasi erään huoneen oven.

Eeli Horros makasi ruumiiksi puettuna matalalla korokkeella keskellä lattiaa. Hänen kasvoillaan oli vaate eikä Helga nostanut sitä.

— Hänen sielunelämänsä oli kuin tummalla harsolla peitetty, eikä sinun rakkautesi voinut sitä poistaa.

— Minun rakkauteni ajoi hänet kuolemaan, sanoi Helga hiljaa huoneesta poistuessamme.

KIHLAJAISET

Millä sen seipään siihen kallioiseen Kuivalan mäkeen pystytti? Se ei ollut helppo tehtävä, mutta pystytettiin se sentään.

Kuivalan mäki oli, nähkääs, pelkkää kalliota, kiveä, soraa, joku kanervankartu, oljiksi kovettuneita heinänkorsia huutelemassa toisiaan, kuivaa sammalta, ei puuta, ei pensasta niinkään suurta, että jänis olisi siihen päänsä piilottanut.

No, pitihän sen ollakin sellainen, koska se oli annettu Kuppar-Lienan tupapaikaksi.

— Enhän minä silloin vielä kuppari ollut, kun sen tuvan itselleni laitoin, sanoi Liena, aina kun tuvan rakentamisesta puhe tuli. — Niin, tuvan minä olen hankkinut tähän kuusen kupeelle. Olisivat saaneet sanoa tätä Kuuselaksi, onhan tässä rymäkässä enemmän kuusta kuin tupaa. Vaikka mitäpä tuota köyhälle niin koreita nimiä! ivaili Liena kupatessaan. — Tyytyväinenhän minä olen ja saahan sitä ollakkin. Seisoohan se kuusi niin tanakasti tupani takana kuin minkä talollisen kamarin päässä ikään ja levittelee oksiaan kuin siunaavia käsiä. Talvella se kerää myrskyn vihat tanakkaan turkkiinsa ja kesällä se suojaa lahoovaa lautakattoa rankkasateelta.

Tölliä ei kauas erottanut, sillä se oli väriltään kivenharmaa ja hukkui kuin jänis kesällä tumpurana mäen laitaan ja talvella lumivalkoisena nietosten sekaan ollen kuin suuri kivi lunta päällä ja nietokset puoliväliin seiniä. Aurinko oli sateen avulla koristanut neliruutuisen akkunan merkillisillä lasimaalauksilla, ja iltasin siitä kiilui valo kuin mörön silmästä kuusen juurelta.

Akkunan alla punotti kesällä unikkoja pienessä lautissa, johon oli kannettu multaa kessosella samoin kuin muutamaan perunavakoonkin pihassa. Unikot nyökkäsivät perunavarsille: — Somia ollaan! ja perunan kukat levittelivät terttujaan tanakoina: — Parempaa on juurella!

Silloin kuusi kuiskaili ja kuiva mäki hymyili ja ullakkoluukku narahti: — Na, naa!

Aidanseipäät seisoivat säännöllisessä etäisyydessä toisistaan ja aidakset rasahtivat: — Seiväs pystyyn!

— Hyvä se on tölli tällaiselle sitkistyneelle ja kuivuneelle kupparille, kehui Liena. — Noin tuota — ei sitä aina sentään tällainen ole oltu! Olinhan minä paraillain ollessain meiän kylän vahvin piika, kaivoin ojia, jos pahan pään otin, hakkasin halkoja, keikuin tuota sahransarvissakin, kun miestä vailla oltiin. Aina Liena aikaan sai, oli työ mikä tahansa. Kun tätä mökkiä rakensin, olin miehen housuissa ja saappaissa ja toin hevosella hirret metsästä. Niin silloin…

Liena nyökytti päätään, lepäsi ja antoi hierottavansa levätä.

— Työ tulitte tänne muualta, sanoi Aholan emäntä lauteilta.

— Niinhän minä olen jo kolmannessa pitäjässä.

— Kuuluitte olleen korea ihminen nuorena.

— Olin kai, koska tota herratkin kääntyivät kirkonmäellä katselemaan. Se on vaarallista meikäläiselle. Minun leipäni kääntyivät nurin päin uunissa, luulin kelpaavani vaimoksi ja jäinkin vain hentuksi. Tyttöni syntyi vihkimättä. Enkä minä mokomaa kurjimusta kerjännyt. Heitin miehen. Olihan tuota vähän vaikea ensin — pystyttää seipäitä kuivaan kallioiseen mäkeen. Mutta kun minä sanoin kerran, että seiväs pystyyn, niin kyllä se saa seistä!

— No, kyllähän Liena, lauhdutteli emäntä.

— Enkä minä ole kerjännyt. Honkkaan kyllä kuin naarassusi, mutta sitten se on kanssa tytär kuin herrasmamselli, niin että kun sitä lasta kattelee, niin oikein sydämelle hyvää tekee.

— Kuinkas te oikein tähän hierojan virkaan rupesitte?

— Päivätyöt pelloilla kävi minulle liian raskaaksi. Kun sitten kerran kuppautin rasittunutta verta pois ruumiistani ja kylän vanha kuppari kauppasi minulle kirvestään ja sarvipussiaan ja antoi hyviä neuvoja, niin otinhan tuon ja meinasin, että kun ihmisellä on hyvä tahto ja huulet jälellä, niin voihan sitä vaikka kupata, ellei muuta enää jaksa. Sen toisen vei maa omakseen ja sitten minä rupesin.

— Mikäs häpeä tää olisi, työ kuin työ, sanoi emäntä.

— En minä häikäilekkään. Kuppari taikka kappari, leipä se on valkea silläi. Ensinhän minä vähän noin salavihkaa, mutta kun yhä useammin haettiin ja hyväksi kehuttiin ja kohtuullisesti maksettiin, niin olen ollut, saanut kupparin nimen niinkuin virankin.

Liena huokasi ja olisi mielellään purkanut sydämensä keveäksi, että kyllä se nyt on käynyt yhä rakkaammaksi se oma tupa ja oman sängyn lämpimyys on maittavampaa kuin makein mallassaunan löyly ja oma sikurikahvi maistuu paremmalta kuin vieraan pelkkä kahvi, mutta eihän sitä käynyt sanominen, oli eläminen.

— Hyvä se on tupa, sanoi Liena vain, — ja usein huokaan Herran tykö, että saisin sen pitää. Sinnehän ne saa kantaa kaikki surut ja ilot, rahat ja vaivat. Siinähän se on Miinakin kasvanut. Enkä minä ole sitä ikinäni olemattomaksi toivonut. Sen olen vaan päättänyt, ettei Miina saa mennä vieraan orjaksi eikä kylän selkään, kävisi kuten minunkin on käynyt. Miinasta ei tule kupparia, sen minä sanon!

— Eihän tarvitsekkaan. Miina on tarkka käsitöissä.

— Kelpaahan sitä. Minä raastan kynsin hampain, hieron ja kuppaan. Se minua aina pistättää, kun sanovat Miinaakin kupparin Miinaksi. Saisivat sanoa Kuivalan Miinaksi, koska kerran nimikin on!

— Se on sellainen tapa.

— On mäenkin ristineet Kupparinmäeksi, kupparin, kupparin ja joskus vielä Kinttulan kupparin! Kyllä minä kerran niille näytän, että kyllä se seiväs seisoo Kinttulan kupparinkin mäellä ehkä tanakammin kuin heidän savipelloillaan!

— Miinasta tuleekin kai neuloja.

— Niinhän se on aikomus, vien sen tästä pian kaupunkiin, siellä ne on neulojat oikein herrasväkeä.

Niinpä eräänä kauniina kesäaamuna heitettiinkin kaksipuoliset pussit olalle ja lähdettiin jalkapatikassa. Kyllähän Miina tahtoi junalla, mutta Liena sanoi: — He, ei, mistä ne junarahat otti ja koska sinä nauhasi möisit? Emännille ne kelpaa ja saat niistä voileivän ja kahvikupin.

Miina oli kutonut nauhoja ja niillä saatiin matkalla monta kuppia kahvia ja paikoin keittoa ja maitoa.

— Sinut minä vien oikein suuren makasiinin päälle, sanoi Liena. Olethan sinä siepperä tyttö.

Palkkaa siellä "makasiinin päällä" annettiin kovin vähän. Lienan täytyi mennä pyrkimään saunottajaksi. Sattumalta he tapasivat Villen, joka oli kaupungissa "jauhomakasiinin päällä". Ville vei Miinaa joskus Eläintarhaan ja Korkeasaarelle. Talvi tuli ja elämä kävi yhä kalliimmaksi. Lienan täytyi jäädä saunottajaksi, vaikka koti-ikävä kalvoi hänen kuivaa ruumistaan yhä kuivemmaksi.

Kun kevät taas tuli, ei Liena enää jäänyt Helsinkiin "herrastamaan", varotteli vain tytärtään vaaroista ja viettelyksistä ja lähti kotiin kaksipuolinen pussi olalla niinkuin oli ollut tullessakin. Taskussa oli matti, sillä Miina oli saanut rahat. Kyllähän Liena toimeen tuli, olihan taito mukana. Hän liiti tiellä kevyesti kuin kuiva nahka tuulessa. Mikä oli liitäessä, kun oli hauskutus mukana.

Nuuskarasia asui taskussa ja nousi sieltä vähä väliä, noin salavihkaa nenää kohti. Ojan reunalla jalkoja lepuuttaessa se oli vallan verraton toveri. Sitä piti silitellä ja tarkastella joka puolelta, ja kun näpäytti laitaan, nosti lähemmäksi nenää ja hyppysillä hiukan sieramiinsa tuikahutti, niin vallan sydämeen saakka se hyvän hiipaisu tuntui, selkä siitä suoreni ja ryppyinen naama vetääntyi tyytyväisyyden hymyyn. Taipaleelle suoriutuessa piti monta kertaa koettaa, oliko se rasia taskussa, voisi vielä vanhalta höperöltä nurmelle unohtua.

Uupuneena pääsi Liena lopulta omaan kylään. Kyllä olikin ottanut henton pois sääristä. Kun hetken aikaa istui, niin ei olleetkaan omaa luuta eikä lihaa, kankeat kuin aidan seipäät. Aholaan hän poikkesi. Sieltä ei koskaan kahvitta pois laskettu.

Aholassa oli vanha emäntä ja poika taloa pitämässä. Isäntä oli hiljan kuollut. Poltetun kahvin haju levisi pellolle saakka ja houkutteli nuoren isännän tupaan.

— Kas, Kuivalan Liena, mitäs sinne Helsinkiin kuuluu?

— Mitäs muuta kun hyvää hyvälle! sanoi Liena hyvillään, sillä kun vaan Kuivalaksi sanottiin eikä pelkäksi Lienaksi taikka vallan kuppariksi, niin Lienan sydämen voitti. — Aina Aatu puhuu koreesti. Vaikka kyllähän ne siellä tohtuorittareksikii mainittivat ja paaterskaksi, kun oikein korkeita herroja hieroin. Vaikka mitäs niistä täällä on väliä, vaikka ne siellä saunan päällä ollessain…

— Oo, peijakas, oliko Liena saunan päällä? sanoi Aatu ja piippu tärisi hampaissa.

— Siellähän minä huuhtelin koko talven.

— Mahtoi se sentää olla koko hankala paikka, nauroi Aatu.

— Hyvä siell ol ollaksein. Kun vielä vietiin väliin kotiin hieromaan, niin sittenkös vasta hyvänä pirettiin. Olin kerrankii yhren rohvessyörin tykönä. Ja sielläkös sitte piti olla koreeta. Kun oli peilin lasikin niin korkea kun toi seinä. Ja sitten siellä oli sellattiisia ihmisen haahmoisia ja kokoisia! Näkihän sen, että ne olivat kiveä, mutta niiren piti sitte olla justiisa niinku ihminen!

— Taisivat olla kuvapatsaita, selitti Aatu.

— Niin, tiesinhän minäkin, että ne kuvia oli, mutta kun se toinen oli likka-ihminen ja toinen oli se rohvessyöri itte, niin minä kysyin siltä rohvessyöriltä, että oliko se hänen tyttärees, mutta se nauroi ja sanoi sen olevan Aino. Mikä Aino se sellain sitte oli, kun ihka alastomana oli antanut ittesä kuvata, heittäis tota nyt jonkun rievun peitteekseen. Mutta kun sitä siinä kattelin, niin oikein teki syrämmestäin pahaa. Eihän se raukka voinut kättänsä liikuttaa. Ihminenhän se oli, oikea ihminen, mutta henki oli poissa. Sitä ei sentää ihminen voi antaa!

— Eikä sielua, lisäsi emäntä.

Tämän pitkän puheen jälkeen tuli Lienalle kova nuuskaamisen halu. Hän sieppasi rasian taskustaan esiliinan alta ja nipisti sieltä hyppysillään vieden ne sukkelaan sieramiinsa…

Aatu näki sen ja sanoi:

— Onhan Liena siellä kaupungissa nuuskaksikin pannut!

— No, häi on! huudahti Liena pyörein silmin, ja veti rasian esiin, koska se nyt kerran huomattiin. — Niin, nähkääs kun olin siellä rohvessyörillä, niin se antoi minulle sellaisen pullon ja sanoi siinä olevan ootiklonkii. Sitä kun pikkasen panee nuuskan sekaan, niin se pitää sitten haiseman vasta hyvälle. Haistappas sinäkii, Aatu!

Aatu otti hyppysiinsä ja veti nenäänsä. — Mainiota — hatsii — ootiklonkkia!

— Mitä se Miina siellä Helsingissä tekee? kysyi emäntä.

— Se on neulomamakasiinin päällä, selitti Liena.

— Jopas jotakin, oli Aatu ihmettelevinään, — vai on Miinakin kiivennyt niin korkealle!

— Aina sinä, Aatu, niitä lumppiasi latelet. Mitäs kiipeämistä sinne olisi, suorat, leveät portaat mennä. Ne neulojatkos vasta hienoja olivat, hatussa kävivät ja pään piti olla niin leveä kuin heinähäkki ja hameet sen sellattiiset suikaleet! Miina ei sellaisiin saanut ruveta.

— Eikös Miina luvannut kotona käydä? kysyi Aatu ja punastui.

— Kaihan se juhannukseen tulee ja oikein junalla. Rupesi saamaan hyvää palkkaa ja kotona vielä viraaplaa.

Aatu ei hetkeen aikaan sanonut mitään, sillä hän ei ollut selvillä, mitä Liena tarkotti "viraaplaamisella".

— Sattuikos Paavolan Villeä näkemään? kysyi emäntä.

— Nähtiin monta kertaa, sanoi olevansa jauhomakasiinin päällä.

— Kas tota pahuksen vääräsäärtä, vai vääntää säkkiä makasiinin päällä! nauroi Aatu.

— Älä vanhan ihmisen puheita vääntele, torui emäntä.

— Minkäs minä sille mahran, se on Helsingin puolen puhetta, puolusteli Liena viedessään kuppia pöydälle. Kiitoksia, se oli niin hyvää kahvia, että oikein kävelee vattassain ja pitkin ruumistain.

Liena sai pussiinsa jauhoja ja muuta hyvää ja lähti mökkiään kohti. Portailla tuli kylän nuori seppä vastaan.

— Ennen virstan väärään, ennenkuin kupparin vastaan, sanoi hän ja hyppäsi johteiden yli pihaan.

— Voi, hylky sinuas, olisit eres sääres taittanut, niin kyllä oppisit kupparia kunnioittamaan, senkin viirunaama!

— Ei siihen katkismuksessakaan käsketä. Sanotaan vaan: seppäs, pappis, paimenes pidä kunniassa. Kupparista ei puhuta.

— Mee sinä katkismuksinesi ja leivo rautaa. Kuivukoon sormesi moukarin varressa ja tuoreutesi ahjon ääressä. Painele vielä palkeitasi kymmenkunnan vuotta, silloin tulet Kuivalan kupparia hakemaan. Senkin nokinaama!

Liena meni mutisten pitkin metsäpolkua ja haihdutteli vihaansa. Tuolta polunmutkasta tulee pian nurkkanen näkyviin. Hän astuu vinhaan kaksipuolinen pussi olalla ja siinä kaupungin tuomiset ja emännältä saamiset. Katse tähtää nurkkaan ja polvet notkistuvat syvään ja Liena mainitsee ääneen Kristuksen nimen.

Olihan asumus säilynyt, ei ollut tuli polttanut, ei myrsky kattoa repinyt. Hyvin oli Jumala suojellut, ja vielä kerran Liena notkisti polviaan ja siunasi samalla.

Aurinko valeli runsaasti lämpöisiä säteitään katolle ja oviseinälle. Kuusi kumarsi juhlallisesti latvallaan ja pieni akkuna iski silmää. Ovelle oli vieritetty suuri kivi suojaksi ja siihen Liena ensin istui. Kaikki oli ennallaan. Perunamaa oli kohdakkoin kylvettävä ja kukat tarvitsivat uutta multaa. Aurinko lämmitti Lienan selkää, kun hän käänsi kiveä pois ovelta ja sovitti avainta reikään. Lukko oli ruostunut, paukahti auki ja ovi kääntyi naristen. Sydän oikein jyskytti tupaan astuessa ja pussia olalta päästäessä ja vastaan tupsahti kotoinen, ummehtunut haju. Hän nosti rukin nurkasta, yritti pyörittää, oli raukka turvonnut, pyörä käynyt kieroksi. Käsi tavotti hellästi silitellen muuria, sormi seurasi pahaa halkeamaa kuin naarmua rakkaan poskessa: — kyllähän korjaan! huokasi hän.

Työtä oli taas yllin kyllin. Talven poissa oltua piti kupata ja hieroa kylä kertaalleen ja vielä uudenkin kerran. Ja kun hän nyt oli oppinut ammatissaan vielä uusia temppuja — sillä ei niitä suotta rohvessyörejä ja muita korkeita herroja Helsingissä hierota — niin paransi hän potilaansa kuin taikatempuilla. Kupparin nimitys alkoi joutua unohduksiin ja nyt sanottiin hierojaksi.

Juhannuksena tuli Miina kotiin ja siksi olivat kylän nuoret puuhanneet tanssit. Juhannusiltana oltiin keinulla ja sinne oli tullut koko kylä katsomaan Miinaa. Huhu oli kertonut, että tyttö oli tullut hienoksi kuin ryökinät. Ja kyllä hän olikin soma sinisessä pumpulihameessaan, jossa oli vain yksi rimpsu helmassa, mutta koko ihminen oli niin kaunis katsella, että oikein sydäntä hemasi. Tytöt ihmettelivät ja kadehtivat ja pojat ihailivat ja kun Miina keinuun meni, pyrkivät he kilvan heittämään. Varsinkin Aholan Aatu ja Seppä-Kalle pysyivät ahkerasti tangossa.

Oli siellä Paavolan Villekin, vaikkei hän viitsinyt mennä keinuttamaan. — Höm, oli niitä koreampiakin nähty!

Asia oli se, että Villellä oli väärät sääret ja keinulaudalla seistessä ne joutuisivat näytteille. Piirileikissä hän sen sijaan pyöritteli tyttöjä ja lauloi täyttä kurkkua omilla sanoilla ja nuotilla:

Näin sitä mennään, pyörähytellään ilon ja laulun kanssa vaan!

Tytöt kikattivat ja olivat laulavinaan mukana.

— Tuleeko Miina huomenna tanssiin? kysyi Seppä-Kalle Miinalta.

— Jos äiti päästää, sanoi Miina.

— Sekö kup…! Seppä ihan sävähti omaa tuhmuuttaan ja Miina punastui.

Samassa Aatu veti Miinan piiriin tanssimaan ja seppä jäi itseään sadattelemaan. Häntä sapetti oikeastaan se, että Aatu vei tytön ihan hänen vierestään. Seppä heitti piirin ja meni keinua ympäri heittämään. Palatessaan hikisenä ja hengästyneenä tapasi hän Aatun ja Miinan tuttavallisessa puhelussa eivätkä he näyttäneet tietävän mitään hänen urotyöstään. Silloin seppä teki rivakan päätöksen, että — eiköhän tuota kupparin tyttärelle kelpaisi! Olihan hän jo kauan Miinaa katsellut, mutta kuka tuota nyt kupparin vävyksi… Se tyttö oli tullut vietävän koreaksi, ja vaikka olisi seitsemän kupparia hännillä, niin totta vieköön koetan!

Seppä raapi korvallistaan: — Kun tuli siinä portaissakin johteen yli loikattua… Sen saksan saaperi, mutta isäukon lähetän, lähetän kupparin uhallakin!

Tolperi ukko, Seppä-Kallen isä, nikkari, oli pitänyt perinpohjaista juhannusta ja oli vielä juhannusaamuna aika hiprakassa, ja silloin hän oli mainio puhemies.

Vanha Tolperi ilmestyi Lienan mökkiin.

— Mistäs nyt tuulee, kun nikkarikii kupparin mökkiin tulee? sanoi Liena happamena.

— Eihää nyt tuule, vallan on tyyni, mutta tulinhaa minä, kun se meiän poika tahto. Se on ähkinnyt ja puhkinnut koko yön kuin paha mulli. Mutta rehellinen sillä on aikomus ja hyvä se on mies.

— Taittuiko jalka vai käsi siellä keinumäessä illalla? kysyi Liena vahingosta iloiten.

— Eihän sen jalka eikä käsi… syrämmeen taisi koskea, sanoi äijä myhäillen.

— Aijai, se on vaarallista! sanoi Liena tosissaan. — Ne Helsingin lääkärit sanovat, että kun sydänsuonta kiristää, niin ei silloin enää hierominen auta!

— No, no, ei nyt sentään mahra. Tolperin suu venyi leveään hymyyn ja tihrusilmillään hän tirkisteli Miinaa.

— Sen minä vaan sanon, että kyllähän se meirän poika muijansa elättäisi, ja pulska se on ja vahva!

— Kas kun ei se ole jo hakenutkin, johan sillä olisi aikakin ja hyvä sillä on se tienistikin.

— Niin, meillä ollaankin taironmiehiä. Poikain on seppä ja itte olen nikkari. Tieräthän sinä sen, Liena, ja nääthän sinä minun tekemiäin piironkia joka emännän kamarissa. Ja kun minä kerran piironkini pitsaan, niin sen pitää oleman pitsattu, ja se on pitsattu!

— On se pitsattu, vakuutti Liena.

— Niin, eikös oo? Kun sinä panet kirpun sen päälle loikkaamaan, niin ensin se loikkaa — kyynärän, ja sitten se loikkaa — puol kyynärää, ja sitten se loikkaa — korttelin, ja sitten se menee kellelleen ja kattelee suurta kuvaistaan.

— Aina Tolperi hulluttelee, sanoi Liena.

— Vai hulluttelen minä! Latviikissahan ne hulluttelee. Sellaisen piirongin kun minä laitan Miinalle kapioksi, niin kyllä kelpaa tulla miniäksein!

— Tolperi siinä humalassa höpertelee hulluja.

— Olenhan minä humalassa, humalassahan minä olen, kun taas tuli juhlan kunniaksi hiukan otettua, vaikka se meirän rovasti kovasti siitä varottaa.

— Sais vielä enemmänkin varottaa, terotti Liena.

— Älä sinä Liena vaan sille kantele. Kun se sitten tulee lukusille, niin se suuttuu ja haukkuu eikä enää kellojakaan soita, kun minä kuolen!

Tolperilla oli vedet silmissä.

— Mitäs minä… Tolperi menee nyt vaan kauniisti kotiin ja panee maata.

— Menenhän minä, mutta älä sinä vaan kantele, sitten en tee sinulle ruumiskirstua, kun sinä kuolet! Tolperi pyyhki silmiään ja meni.

— Mitähän sillä äijällä mahtoi olla mielessä? kysyi Miina.

— Häi, mitä lie Seppä-Kallen juonia, häijyyttään keksii!

Miina vaan nauroi, ei suuttunut Tolperiin eikä Seppä-Kalleen. Silmät loistivat ja posket punottivat ja lattiapalkit kolisivat, kun hän itsekseen pisti tanssiksi ja rallatti. Liena ihan ihmeekseen katseli sen lapsen menoa.

— Voih, voih nyt tota iloa!

Miina pukeutui vaaleansiniseen sielikkoon, jonka oli itse ansainnut ja neulonut "makasiinin päällä ollessaan". Siinä se lapsi oli niin kaunis, ettei Liena saanut silmiään irti hänestä. Hän vain huokaili hengessänsä:

— Kuinka ihmislapsenkii pitää oleman kuin Herran enkeli. Ja minulle syntiselle raukalle on sellainen lahja annettu!

— No, äiti, nyt te otatte yllenne sen mustan rippihameen ja silkin päähänne.

— Hame on ullakolla. Mitäs minä nyt tässä rupeaisin mustiin. Nauraisivat taas irvileuat. En minä sinne tule!

— Minä tuon hameen ja äiti tulee!

Eihän siinä mikä auttanut. Hame oli ullakolla hiukan homehtunut, mutta kun se silitettiin ja silkki vedettiin sängyn alta punaisesta vakasta ja pantiin päähän, niin Lienasta tuli oikein juhlallinen ja kepeä eukko.

— Pää pystyyn, äiti! sanoi Miina.

Silloin hameen home hajahti ja silkki päässä kahahti että: seiväs pystyyn! kuten Lienan oli tapa sanoa.

He lähtivät yhdessä Aholaan. Talo oli pieni ja rakennukset huonot, mutta piha oli avara, kaunista nurmea ja siinä nuoret leikkivät leskistä.

Miina sekaantui joukkoon ja Liena meni vanhojen kanssa portaille istumaan.

Tänään oli Seppä-Kalle vikkelä, ennätti ennen Aatua Miinan pariksi ja piteli koko leikin ajan.

— Isä kävi teillä tänä aamuna. Mitä Miina on ajatellut? kysyi Seppä-Kalle Miinalta.

Miina sävähti, vaikka tekeytyi tyyneksi. Oli se sentään liikaa, että hän tällä tavalla uskalsi…!

— Siitäkö piironkijutusta? sanoi Miina ivallisesti.

— En minä jutuista mitään tierä, vakava minulla on aikomus, sanoi seppä juhlallisesti.

— Ei kupparin tytär tiennyt nikkarin pojalle, suurelle sepälle kelpaavansa, siksi olenkin jo toiselle mennyt! sanoi Miina ja vaalea pää keikahti ylpeästi.

Rivi hajosi ja ruvettiin numeroleikkiä. Seppä oli liiaksi hajamielinen ja menetti pantiksi kaikki, mitä itsestään irti sai, oli jo pitänyt heittää takki päältä.

— Ruvetaan nyt pantteja lunastamaan, sanoi Paavolan Ville, — muuten tulee Kallesta Aatami.

Seppä-Kallen täytyi tunnustaa olevansa myyty mies ja pantteja alettiin lunastaa.

Miinalla oli myös pantteja lunastettavana, sillä Aatu oli pidättänyt häntä, kun huudettiin.

Villellä ei ollut yhtään panttia ja hän sai olla tuomari. Seppä tuomittiin tekemään laulu ja Miina samoin.

— Joo, kyllä minä laulan ja Aholan tanhuilla varsinkin! uhkasi seppä julmana.

— Laula, Kalle, laula! huudettiin.

— No, Aatu, mitä sanot, laulankomas?

— Anna kuulla!

— Näin se on laulu, että:

Mitä mä tuosta hyötyisin, jos kupparin tyttären naisin? Kuppari joutuis kuolemaan, min sarvipussin saisin

Seppä silmäili ivallisesti Aatua ja Miinaa.

— Kenen pantti päällä palaa! huudettiin.

— Miinan, Miinan! selittivät tytöt.

— Laula, Miina, anna takaisin sille peijakkaalle, kehottivat pojat. Tytöt nauraa kikattivat, sillä seppä oli heidän suosikkinsa.

Miina lauloi:

Kaikki puut on komeita paitsi kataja ja leppä. Kaikkia poikia halata saa paitsi sutarii ja seppää!

— Kas, niinhän se kävi kuin öljytty salama. Hei, minun henttuni, noin minä sinut nostan! huusi Aatu ja hyppäytti Miinaa korkealle. Sitten hän otti liivin taskusta sileän sormuksen ja pisti sen Miinan vasempaaan nimettömään ja toisen omaansa.

Kaikki hämmästyivät. Mutta kun Paavolan Ville Helsingin mallin mukaan otti lakin päästään, kumarsi, raapaisi maata jalallaan ja sanoi: — Toivotan onnea! niin silloin kaikki ymmärsivät asian.

— Sitäkös se Seppä-Kalle niin puuskui, olisi kai itte mielitellyt, sanoi eräs pojista.

— Vai oli sinulla hyvä halu kokea minun koukkujani? sanoi Aatu.

— Kävihän se Tolperi tänä aamuna kosimassa, sanoi eräs poika.

— Vai oikein kosimassa. Nyt minä teen laulun sepästä! huusi Aatu.

Hei, hei, henttua sepän teki mieli, siksi sillä katkera ja pisteliäs kieli. Ota, ota omas, aja pappilahan, jos on puute orista, katso karsinahan. Kisko sieltä kiljuva emäpossu eteen, harjurin saat ajamaan ja ruotimuorin rekeen!

— Älä Aatu hyvää miestä pilaa. Sopikaa pois, niin käy kaikki hyvin kuin teatterissa. Seppä on pulska poika ja täällä on henttuja koko sakki! sanoi Ville ja kaapaisi pitkillä käsivarsillaan koko joukon tyttöjä syliinsä. Tytöt kirkuivat mielissään.

— Ville luulee olevansa jauhomakasiinin päällä ja pitää tyttöjä sylissään kuin säkkejä, sanoi Aatu ja vei Miinan tupaan sormuksia näyttämään.

Sillä aikaa kuin nuoret pihassa peuhasivat, oli emäntä vienyt Lienan kamariinsa, antanut kahvit ja kertonut, miten asiat olivat.

— Kyllähän minä siitä olen haikeillani ollut. Ei sitä niin vaan hepankeppaa köyhää taloon ottais. Olishan se rahakin ollut kovin tarpeen. On tämä talo paha niin rähjä. Siitäkös se Aatu välitti. Sanoi ennen vaikka Ameriikkaan lähtevänsä ennenkuin Miinasta luopuvansa. Mitäs minä, vanha ihminen niille voin, menkööt. Otan muonan, rehkikööt nuoret!

Huolimatta järkevästä puheestaan oli emäntä kuitenkin hyvin suruissaan, Lienankin luonnolle se kävi. Peukalot pyörivät ja silkki rutisi korvissa. Taisi sekin kiukutella, kun oli päähän tullut eikä mitään tiennyt: — Voi, voi, sentään, enhän minä tiennyt. Miina ei ole minulle henkeääs vetänyt.

Emäntä painui tuoliinsa ja taisi itkeäkkin.

— Olisinhan minä estänyt, jos tämän tiesin, valitteli Liena, — olisin pitänyt vaikka aina siellä makasiinin päällä, en laskenut tuota ollenkaan ihmisten pariin nähtäville.

Emäntä naurahti.

— Kyllä Aatu olisi sieltä hakenut.

— Oliskohan? kysyi Liena silmät suurena.

— Vai sinne Aatu olisi jättänyt!

— Eihän emäntä mahra minulle vihainen…

— Eihän se kenenkään syy ole, onnettomuus on tullakseen.

Liena painui ovelle takaperoa ja pujahti kuin varjo kuulumattomin liikkein kamarista kuistille ja sieltä tupaan.

Tolperi loikoi ylhäällä katonrajassa "ritsillä" ja tupa oli täynnä jaarittelevaa väkeä. Ukko oli haistanut talossa olevan kannuolutta ja tullut sitä kohmeloonsa kärkkymään, ja kun emäntä hyvin arvasi asian ja antoi haarikallisen, niin oli uni tullut ja painanut taikka nostanut Tolperin katon rajaan nukkumaan.

Kun Aatu ja Miina astuivat sormuksineen tupaan, tuli yleinen hämmästys, sillä Tolperi oli kertonut käyneensä tyttöä pojalleen kosimassa ja nyt odotettiin sepän kihlajaisia.

— Hukka reisu oli Tolperin kosinta, sanoi eräs isäntä. — Tolperi, hoi, nouse ylös!

Katon rajaan ritsin reunalle ilmestyi pörröinen pää, pukin parta ja tihrusilmät: — Mitä, enhän minä enää ylemmäs pääsekkään!

— Tule alas!

Tolperi ryki ja nyki housujaan, harppasi hampaita myöten ritsiltä ja loikkasi lattialle, jotta housut uhkasivat kinttuihin valahtaa. Silloin hän huomasi Miinan ja Aatun, kierteli paria ja katseli.

— Taisin kosia väärin. — Toisin minä tarkotin.

— Älä sinä Tolperi sitä sure, enemmänhän saadaan kihlajaisia, sanoi isäntä.

— He, he, en, sitten sitä vasta ryypätäänkin vaarin kaljaa, kun tää meirän poika muijan ottaa.

Tolperi istui Lienan viereen penkille.

— No, täälläkös sinä, Liena hissuttelet nurkassa, kun kunnian kukkosi laulaa. Hei, missä on pelimanni! Nyt mennään Hollolanpolskaa, niin että tallukat tassaa!

Huolimatta Lienan vastaan hankaamisesta, vei hän eukkoa lattian poikki himphamppua.

— Kas, niin, nyt on kunniantanssi tanssittu eikä ole väärään osuttu. Puhunhaa minä oikein, eikös niin? huusi Tolperi.

— Oikein puhuttu! huudettiin tuvassa.

Liena hiipi ihmisten taakse, ja kun pelimanni alkoi viululla rimputtaa polkkaa, hiipi hän kenenkään huomaamatta pihaan ja astui mökkiään kohti. Mennessään hän kuuli lattian palkkien kolisevan polkan tahtiin, hänen Miinansa kihlajaispolkan tahtiin! Se helisi hänen korvissaan:

Seiväs pystyyn, seiväs pystyyn, seiväs, seiväs, seiväs pystyyn!

Jaa, jaa, kyllä hän oli koko ikänsä sitä seivästä pystyttänyt ja siihen kunniansa kukkoa odottanut ja nyt se taisi tulla.

Laula, laula, laula, kukko!

PINTAPUKKI

Et sä poika surra saa, kun henttus' on pintapukki. Hei sun hei, mun hevosein, sun henttus' on pintapukki.

Se on sorja varreltaan kuin kankahan sahatukki, Hei, sun hei, mun hevosein, kuin kankahan sahatukki.

Repsikka se sillallaan taas tukkia sahaan vääntää, hei, sun hei, mun hevosein, taas tukkia sahaan vääntää.

Aina pintapukkihin se palavat silmät kääntää; hei, sun hei, mun hevosein, ne palavat silmät kääntää.

Laulavan tukkiajurin ääni tupsahti lumiseen metsään. Hevonen astui jalasta jalkaa märkänä ja takkuisena. Keli oli pehmeä, tie pahaksi ajettu ja reessä korkea röykkä komeita tukkeja. Laulajan vieressä kuormalla istui toinenkin mies piippuaan imien ja hymähdellen.

— On sitä siinä pintapukkia Almassa!

— Helkutti, jos minäkin saisin sellaisen muijan, että sillä olisi aina suu simassa, silmät hymyssä, ääni livertäisi ja laulaisi ja pää olisi hiukan kallellaan kuin linnulla, eikä se Alma, helkutti vieköön, silti mikään lintu ole. Mennäppä sinne kopsasemaan, niin kyllä näpilleen saa. Heittää se hyvänkin miehen, niin että töppöset töyssää, kehui laulaja.

— Heittää kylläkin, vakuutti toinen ja heilahutti itsensä mukavampaan asentoon kuormalla.

— Mikäs on heittäissä, kun on yhtä leveät hartiat kuin sinullai.

— Ohoh, sentään!

— Tota, oletkos koettanut voimiasi…?

— Käykös kateeksi?

Hevonen pysähtyi ja laulaja riipaisi ohjaksista, maiskutti suuta, huusi ja sadatteli. Eihän siinä mikään auttanut, miesten piti ulottaa roikkuvat koipensa hirsiltä maahan asti ja kangilla vääntää kuorma irti vajoksista ja ohjasten perillä innostuttaa valakka nopeasti astumaan. Metsikkö loppui ja aukealla, viettävällä rinteellä näkyi pieni, tilapäisesti kyhätty saha. Pitkin jyrkähkön rinteen niskaa kulki talvinen tukkitie ja sitä myöten lähti valakka nytkin pukinhyppyä nelistämään nähtyään tien päässä lautakojun, jossa se vainusi hyvänhajuisia heiniä ja vettä.

Toinen mies loikkasi reestä käänteessä:

— Kiitos kyydistä!

— Entä laulusta?

Toinen noitui.

Hirret irrotettiin köysistä ja vieritettiin yksitellen jyrkkää, jäistä rinnettä alas, suoraan sahasillan eteen. Vieriessään kovalla iljanteella ne kimmahtelivat, ja kun jykevältä kiveltä sattui hyppäys jäiselle pohjalle, kumahti niiden terveestä sydämestä pahaa aavistava ulvahdus.

Toinen mies pujottelihe hirsiläjien, lautatapulien ja pintakasojen sivutse sahaan ja astui repsikkasillalleen. Muu väki oli myöskin palannut päivällislomalta ja sahassa alkoi jyrisevä pörinä.

Siellä hän nyt, repsikka, seisoi sillallaan odottamassa, kun miehet alhaalla sitoivat ketjuihin keltakuorisia, sileäpintaisia nuoria puita. Ne lusahtivat tiiviisti toinen toistensa lomiin tarkkaan järjestykseen kuin sotilaat riveihin. Repsikka kääntyi ja tarttui veiviinsä. Jo nostivat soreat puut tyvensä sillalle ja kohosivat rautaketju kaulallaan reippaasti repsikan jalkain juureen. Sahaan hulmahti metsäinen, raikas tuoksu vastakaadettujen elonnesteistä.

Ne olivat nuoria puita.

Sahuri iski niihin puoshakansa, vieritti pyörille ja sovitti sahaan. Niiden hetki oli lyönyt.

Taas repsikka heitti ketjut viettävään uomaan siltaa alas.

Vanhat, jykevät metsän urhot sidottiin nyt vuorostaan. Ne kääntyivät hitaasti kankien avulla läjään ja nostivat mahtavat, ryhmyiset tyvensä juhlallisesti sillalle. Huumaava pihkan tuoksu oli niiden tuliaistervehdys.

Niidenkin hetki oli tullut. Maa alla jymisi, sahan ahnaat hampaat pureutuivat terveeseen, elonnesteestä kosteaan ytimeen. Syntyi ryske, jyminä, raskas raataminen, taistelu metsän urhojen kera. Ihmisen nerokkailla hirmuisilla aseilla ne silvottiin, lajiteltiin ja työnnettiin ulos maailmaan hyödyn kahlehdituiksi orjiksi.

Se oli metsän lempilasten kohtalo.

Repsikka tarttui uudestaan veiviinsä ja nostatti ketjuilla puita sillalleen. Taipuessaan hän käänsi kasvonsa alas ja silmät sattuivat kuin tottumuksesta nuoreen naiseen pintalavitsan ääressä.

Nainen oli pintapukki, erotti tottuneella silmällään ja varmoilla käsien käänteillä kelvottomat laudanhylyt ja työnsi kelvolliset ahneisiin teriin ja puretti niistä kaarnaiset syrjät.

Terien huimaava vauhti kahlehti hänet ja pakotti noudattamaan tasaista, erehtymätöntä säännöllisyyttä liikkeissä.

Hänellä oli pieni pää, kädet ja hartiat kuin miehellä, lanteet lujat ja kapeat, jalat jäntehikkäät kuin maahan isketyt puut. Hänen olentonsa majesteettinen voima oli vuosien kuluessa kehittynyt ruumistuneeksi koneeksi.

Kasvojen samea väri oli kuin huntu, jonka lävitse hymyili luontainen hyvyys ja neitseellinen puhtaus. Uneliaat silmät tähystivät maailmaa kuin olisi se ollut kaukana usvan peitossa.

Sielu uinaili. Hän oli vain pintapukki.

Repsikka oli iskenyt silmänsä häneen. Sen jokainen tiesi tässä sahayhteiskunnassa, missä sahurista pinnankantajaan ja sahajauhoinluojaan saakka kaikkien etu riippui kunkin yksityisen kunnosta, ja jokainen tukki tarvitsi kaikkia sahalaisia, ennenkuin se tipahutti pennin tai osan pennistä työssä rähjääntyneisiin taskuihin.

Kukaan ei olisi antanut häntä repsikalle.

Miksikäs ei? Olihan mies komea, toisinaan hiukan tuittupäinen, mutta pohjaltaan hyväsydäminen.

Niin, miksikä ei?

Eivät he voineet sitä selvin sanoin kuvata, aavistivat vain jotain vajautta.

— Hakekoon repsikka jonkun muun muijakseen. Alma on meidän pintapukkimme, ajatteli ensimäinen sahuri, vaikkei hän siitä sahalaisille mitään sanonut.

Mutta repsikka oli ajatuksissaan pitänyt jo kauan Almaa omanaan ja usein pitkällä, tulisella silmäyksellä herättänyt eloa hänen uneliaille kasvoilleen. Silloin aina painui sameaihoisiin poskiin somat kuopat, povessa hytkähti ja Alma liversi laulua hiljaa, varovasti, upottaen sen sahan pärinään. Mutta kone surisi surkeasti ja vaati ahnaasti ruokaa.

Ja nuo toiset, eiväthän ne suoneetkaan.

Mutta taaskin iskivät pyytelevät silmät. Sen Alma tunsi katsomattakin. Veret pulpahtivat kasvoihin, polttivat kuumina jäsenissä ja polvet notkahtelivat.

Keväinen tuuli huuhtaisi sahan lävitse. Se sammutti hehkun, mutta jätti kolottavan ikävöimisen. Alma katsoi salavihkaa sillalle, ja siellä hän seisoi, — oli komea ja suora kuin honka. Ei muut sellaisia olleet. Eivät olleet ja siksi kai kadehtivat. Kadehtikoot! Taas tuli viileä, leikkisä tuulenpuuska ja tukkiajurin laulu sen kintereillä:

Et sä poika surra saa, kun henttus' on pintapukki. Hei, sun hei, mun hevosein, sun henttus' on pintapukki.

Alma vilkaisi sillalle. Hänen repsikkansa nauroi täyttä kurkkua ja muut hymyilivät, ja sahat ne vasta rähäkkää pitivät.

Mikäs siinä auttoi. Kun sunnuntaina oli tanssit, ei Alma enää jaksanut vastustaa. Hymykuopat leikkivät ainaisesti sameilla poskilla ja raikas suu oli hiukan avoinna. Huimassa valssissa, hämärässä huoneessa repsikka rohkeasti riisti viimeisenkin epäyssanan hänen huuliltaan. Se yö oli heidän hääyönsä ja vihkiminen tuli sitte kun ennätti.

Sahassa ei mitään muutosta tapahtunut. Repsikan ja pintapukin välit olivat nyt selvät: ei vaihdettu tulisia silmäyksiä, eikä heidän naurunsa herättänyt enää toverien kateutta taikka uteliaisuutta. He olivat mies ja vaimo ja sitäpaitsi repsikka ja pintapukki.

Aikoinansa Alma sai pienen pintapukin ja jäi sahasta pois muutamiksi päiviksi.

— No, niin olet luto kuin tyhjäksi kolistettu jauhosäkki, sanoi hänelle sahuri.

Alma naurahti. Hymykuopat olivat matalammat ludoissa poskissa, luut tuntuvammat ruumiissa ja silmien sini haalea.

Lämmittäjä asui perheineen samassa rakennuksessa kuin Alma, ja hän tuli vaimoineen lapsen kummiksi.

— Tää pikku pintapukki on syönyt äitinsä lihavuuden eikä jaksa sentään lihoa, sanoi konemies katsellessaan Alman heikkoa perillistä.

— Mikäs siihen oikein on syynä, kun äiti on kuin puolet pienestä talosta eikä isäkään huonohenkinen, sanoi eräs ristiäisvieraista.

Alma piteli kömpelösti pienokaista, hasasi kapalon ja veti suurilla sormillaan nauhat umpisolmuun. Lämmittäjän vaimo katseli säälien häntä ja otti vauvan hoitoonsa. Se lakkasi huutamasta kuin naulaan.

— Kas, kas kun tietää, koska oikea mamma pitelee, naureskeli konemies.

Alman kasvoilla asui äidillinen hellyys, ja innokkaana hän auttoi naapurivaimoa lapsen kapaloimisessa.

Eräänä aamuna repsikka sai mennä yksin työhön.

— Alma on huimaus taudissa, ei jaksa nousta, selitti repsikka.

— Mistä se nyt tuli? kysyi sahuri.

— Ei ole nukuttu siitä saakka, kun tyttö tuli. Se huutaa aina.

Miehet kynsäisivät korvallistaan ja sahassa oltiin alakuloisia. Terät viuhuivat äreinä ja vihaisina ja väki murjotti.

— Sanoinhan minä sitä, ajatteli sahuri ja lämmittäjä, vaikka eiväthän ne kumpikaan mitään sanoneet nyt enempää kuin ennenkään.

Pikkunen pintapukki kuoli ja aikaa voittaen Alman hymykuopat syventyivät, silmiin tuli jälleen hyväntahtoinen uneliaisuus ja viehätyksen harso varjosti kasvoja. Repsikan katseet paloivat kuin ennen kosinta-aikana.

Alma ei välittänyt.

— Alma on viisas, ajatteli sahuri, ja koko sahan väki seurasi taas uteliaana kahden rakastavaisen ottelua.

— Kyllä susi lampaan syö, kun kerran pakinoille pääsee, sanoi konemies rehevälle vaimolleen kotona, kun tuli puhe naapurien keskinäisistä väleistä.

— Alma ei ole oikein viisas, kuiskasi vaimo.

— Älä höpötä, morahti mies.

— Eihän tuo osaa hoitaa lasta, pitelee kuin puunukkea, ja sitä se nyt suree, että se tyttö kuoli sentähden. Niin ettei hän nyt enää uskalla toista.

— Sinä kyllä uskallat, vai mitä? Mies pukkasi vaimoaan kylkeen ja molemmat nauroivat.

— En minä olekaan pintapukki, sanoi vaimo ja kietoi lapsen pehmoisiin vaippoihin ja laski vaunuun. Siellä se jorisi pitkät jutut, tarttui isän harallisiin sormiin: pää nousi ja suu hapuili mahtavaa peukaloa. Isä hymähteli ja äiti vastaili loruihin.

Alma ja hänen miehensä istuivat pöydässä vastakkain, kastoivat vuoroon leipäänsä sianlihakastikkeeseen vadissa. Alman valkoiset hampaat purivat ahnaasti lihaa, jota hän piti hyppysissään suunsa edessä.

Mies käytti linkkuveistä apunaan ja pureskeli yrmissään sitkeätä lihaa. Katse lensi vähä väliä vaimoon. Syötyään hän lähti uunin luo tupakoimaan.

Korjattuaan ruuat pois ja siistittyään hiukan huonetta, veti Alma kuin ohimennen piirongin laatikon auki ja piteli pieniä vaatteita. Ne olivat tyttövainaan. Hän häpesi miestään, ei tahtonut vetää niitä näkyviin levitelläkseen ja silitelläkseen sylissään, niinkuin mieli teki, vaan järjesteli pinosta pinoon piilossa. Vähitellen hän vaipui muistoihin, unohti miehensä ja onnellinen ilme kasvoillaan vaipui polvilleen laatikon eteen. Kastelakin vaaleanpunainen vuori hohti somasti harson läpi ja valkoinen kastekolttu oli kuin pilveä. Täytyi painaa sitä poskelle. Hän hiukan vavahti. Se oli untuinen kuin tyttövainaan iho. Suun ympärillä värähteli ja kyynel putosi koltunpoimuihin.

Mies tuli luo, nosti syliinsä.

— Ainako sinä vielä…?

Alma pyyhki kyyneliään ja työnsi miehen luotaan.

— Mikä sinua riivaa! huusi mies suuttuneena. Enkö minä muka ole kyllin hyvä sinulle?

Alma katsoi häneen suurin silmin. Tuli sääli itseä, miestä, ja nyt tulvivat kyyneleet, ja suuri ruumis hytkyi nyyhkytyksestä.

— Tämä nyt on riivattua! Etkö saa sanaa suustasi?

— En osannut sitä pidellä. Ja tahtoisin osata.

— Sitäkö sinä jullutat kuin paha vunukka? ja mies nauroi täyttä kurkkua.

Alma pyyhki kyyneleensä, katsoi pitkään mieheensä.

— Niin se on, kun on elääkseen, niin elää, kun on kuollakseen, niin kuolee, ei siinä pitelemiset auta, sanoi mies.

Alma huokasi.

Lämmittäjä oli oikeassa, kyllä susi söi lampaan, kun pakinoille pääsi. Kun vuoden kuluttua saha muutettiin toiseen paikkaan, oli Almalla reipas, pieni repsikka. Sitä hän hoiteli kuin silmäteräänsä, ajatteli aina ja riensi juoksujalassa työstä kotiin, heräsi yöllä käden käännähdykseen, iloitsi sen pienimmästäkin eleestä ja teetti sille komeita vaatteita. Hän oikein tuhlasi ansioitaan. Työnsäkin olisi hän tahtonut jättää, mutta silloin nosti mies äläkän.

— Senkö vekaran nojalla sinä laiskottelisit? sanoi hän.

Se puri, eikä Alma sen koommin puhunut työn jättämisestä.

Hän laihtui ja vanheni.

Mitä siitä, kun raato kestää, sanoi hän ja ajatteli poikaansa.

Lämmittäjälle oli myöskin perhettä karttunut. Nuorin ryömi lattialla ja kaksi isompaa kykeni jo keskenään tappelemaan, nuijimaan rikki, mitä eteen sattui ja vahvasti syömään.

— Kelpaisihan meidän, jos sinäkin jonkun markan kotiin toisit, sanoi konemies vaimolleen. Mutta se hänen olisi pitänyt jättää sanomatta.

— Vai kelpaisi, kelpaisi! Sitäkös sinä rötköttelisit ja kukkona röystäilisit ja muijaas näyttelisit kun ulkomaan otusta! Ehkä pintapukiksi, vai? Niinkei kotona olisi kylliksi peuhua. On kuin sotaa joka päivä. Olkoon sotaa, eihän sitte vunukat muitten jaloissa ryömi ja paaperra, niinkuin tuo Alman poika. Ja sano minun sanoneeni, että vielä kerran tuonne lampeen molskahtaa, kun sen kaitsijankin panevat pois. Vai vielä markkoja!…

Ukko tukki korvansa ja livisti pakoon.

Alman poika kehittyi jykeväksi miehen aluksi, puhui harvaan ja painavasti, oli suuri äitiinsä ja tuima isäänsä, jupisi ja leikki itsekseen toisten melutessa. Nyt hän oli neljän vanha ja repsikka sanoi:

— Tarvitaan ne rahat muuannekin kuin piikain ruokkimiseen. Matti saa olla yksin.

Ja niin sai Matti kyllikseen jupista ja leikkiä itsekseen ja loppua matkaa itkeä ja huutaa suljetun oven takana. Kukaan ei kuullut eikä välittänyt kuulla. Hän oli yhteisen sopimuksen mukaan vankina kymmenen tuntia päivässä isän ja äidin ollessa työssä.

Nyt oli kesä ja Matti istui akkunalla, litisti nenänsä lässäksi lasiin ja hypisteli hakoja. — Pau! — puolisko lensi auki ja Matti hämmästyi.

Akkuna oli matalalla ja Matin jalat tottuneet kiipeämään; hän pujahti ulos ja tallusteli läheiseen metsään.

Vanhemmat tulivat päivälliselle kotiin ja Alma etsi poikaa.

— Eihän poika mikään nuppineula ole, kun katsot kaikki kolot, sängynpohjat ja seinänrakosetkin. Kai se on mennyt akkunasta ulos ja metsään, sanoi isä suu täynnä ruokaa.

Alma juoksi ulos, kyseli naapureilta — ei kukaan tiennyt mitään. Hän hätääntyi ja huuteli, riensi paljain päin metsään, huhuili ja huuteli. Kaikkialla oli hiljaista, pikku linnutkin herkesivät laulamasta paetessaan tuskaisen äidin tieltä. Hän tavotti pakottavaa rintaansa ja juoksi. Oksat kapsasivat tukkaa, risut raapivat paljaita sääriä. Hän poikkesi poluilta, nousi kallioille ja huhuili: Missä poika, Relu-Matti, äidin kulta, tule kotiin!

Kaiku vastasi: Kotiin!

Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, katsoi hän joka pensaan juureen, vilkaisi viidakkoihin, käänteli katajain latvat ja antoi havujen vitsoa kasvojaan, aina huhuillen: tule kulta kotiin, äidin Relu-Matti!

Kaiku vastasi: Matti!

Päivä paistoi päälakea, häikäisevä valo pakotti silmiä ja kuivaa kurkkua kirveli. Mutta hän nieli ja nieli, painoi pakottavaa sydäntä ja juoksi metsää ristiin rastiin. — Tuossa on somat kivet, ehkä kulta on siinä leikkinyt! Ei ole, on kivet koloissansa. Mutta tuolla käpyjä maassa, ehkä niitä on lehminä pitänyt! Ei ole, ovat hajalla sammalten seassa. Tuolla on puro, ehkä on siinä jalkaa pitänyt ja sulkua kyhännyt! Mutta puro oli syvällä ja tie vapaa.

Ehkä on minne mättäälle nukahtanut. Taas hän vilkaisi ja kaulaa kurotti joka mättäälle ja puun juurelle, aholle ja aidan vierelle. Aina hän huhuili: tule kotiin, äidin Relu-Matti! Ja kaiku vastasi: Matti!

Juna vihelsi lähellä. Hän hätkähti. — Niinkö lähellä kotia hän oli — ja lähellä rautatietä! Taas hän kurkkasi ja näki keltaisen hietavallin, aivan matalan. Sydäntä hiukaisi ja silmissä pimeni.

Hän tuli tajuihinsa kuullessaan oman naurunsa.

— Olen hupsu, poika on ehkä kotona! Samassa hän kuuli tutun äänen huutavan:

— Alma, tule kotiin! Se oli hänen miehensä.

Alman tuli hyvä olla ja uusin voimin hän juoksujalassa kiirehti ääntä kohti. Oli jo hämärä.— Olen ollut kauvan metsässä, ajatteli hän.

Mies seisoi aholla ja huuteli.

— Onko Matti kotona? huusi Alma kaukaa.

— On, on! vastasi mies samaan tapaan huutamalla.

— On, on! vasaroi Alman kolottavassa päässä.

Kun hän tuli miehen luo, oli pää aivan tyhjä, ei vasaroinut: on, on. Mutta hän näki. Mies oli kalpea ja kasvot vanhat, hartiat kasassa.

— Onko Matti kotona? kysyi hän huohottaen.

— On, mutta on tapahtunut onnettomuus.

— Kuollutko? kirkaisi Alma ja tarttui lujasti miehen käsivarteen.

— Älä hätäänny, sanoi mies masennetun tavalla.

Nyt Alma ymmärsi, ei kysynyt, eikä puhunut.

Matti makasi isän ja äidin valkopeitteisellä sängyllä. Silmät olivat raollaan, punottavat huulet auki kuin nukkuneella, pienet nyrkit rinnalla, paljaat palleroiset jalat hiukan savessa, puhtoisella liivillä oli vähän verta oikealla olalla. Hän lepäsi rennosti, — uinahtanut lapsi.

— Relu-Matti, Relu-Matti, sopersi Alma. Äidin lastaan janoova hellyys mahtui näihin sanoihin. Hän ei kysynyt, oliko lapsi kuollut vai elossa. Se oli hänen Relu-Mattinsa, ja hän laittoi kylvyn, haki hienointa, mitä löysi Matin liinavaatteista — ne olivat hienoja. Mutta hän ei suudellut palleroista, silitteli vaan ja katseli.

Oli tuotu pöytä ja katettu valkoliinalla ja koristettu kukilla.

Kun Alma laski siihen Relu-Mattinsa, niin hän suuteli. Silloin kävi kylmät väreet hänen ruumiissaan ja hän vapisi niin, että mies ja muut huoneessa sen näkivät.

Sinä kesänä ei kukaan kuullut hänen sanaa sanovan. Pään nyökkäys oli hänen myöntymisesä ja pään ravistus hänen kieltonsa. Ei hän kysynyt, kuinka onnettomuus oli sattunut. Se kerrottiin hänelle.

Poika oli leikkinyt radalla kiskojen lähellä hiekassa istuallaan. Rata teki sillä kohdalla kaarroksen eikä kuljettaja nähnyt lasta ennenkuin jo oli myöhäistä. Hän oli saanut kolauksen ohimoonsa ja viskautunut hiukan syrjään.

Pätkiä oli Almasta päivät ja vielä pitempiä yöt. Miehen läheisyys vaivasi häntä ja huoneen toiseen nurkkaan hän laittoi oman vuoteen. Se oli viileä ja väljä ja unettomuuden lohdutus. Siinä viihtyi, ja ajatukset soutivat väljempiä vesiä, ei noita ahtaita, toisinaan katkeria ja kuumia.

Miksi pojankin piti kuolla? Oliko hän ainaisesti tuomittu olemaan lapsetta?

Sahanterät ratisivat nyt enemmän kuin ennen ja kaappaussaha hurahutti kolosta noustessaan nälkäisen ja ahnaan äänen. Alma sitä pelkäsi — hui, oliko hän noiduttu vai miten, aina tuli mieleen ajatus, — voisihan se sekunnissa katkaista jalan, käden, — kaulan. Tuohon aukon päälle vain sovittaisi ja…

Hän ei uskaltanut katsoa sinne päinkään, huojui vaan oman työnsä tahdissa, mutta ajatukset…

Syksymmällä hän toisinaan ratkesi hurjasti haastamaan konemiehen vaimolle. Ryöppynä se juttu pärskyi kuin vesi koskessa padon auettua.

— Sano, luuletko, etten minä saa pitää yhtään lasta? — Hän puristi naapurin vaimon käsivartta suurella, luisella kädellään ja outo hehku paloi silmissä ja poskilla heleä puna. Koko laihtunut, suuri ruumis hytki innosta saada kuulla, mitä toinen ajatteli.

— Jestas, olisiko se niin herkkua? Kiitä Jumalaa, ettei sinulla ole lapsia ja että ne ovat korjussa.

Alma päästi hänen kätensä ja tuijotti tyhjään.

— Kyllä minä kerran tahdon lapsen, oikein oman, niin oman ettei kellään ole siihen sanomista. Minä itse hoidan, ruokin ja neulon sille vaatteet. Minä en osta paitustakaan, en lappuakaan.

Alma veti laatikosta kaikki pikkuvaatteet, somat ja siistit. Niiden suoriksi taivutetut poimut puhuivat hellien käsien silityksestä. Armotta hän heitti ne tuolille, josta ne lojuivat lattialle.

— Minä neulon itse, laitan kaikki uutta, ei kukaan muu saa niihin koskea. Saa nähdä, eikö lapseni sitten elä. Ja ensin minä säästän joka pennin, syön puolelleen vatsani, käyn vanhoissa vaatteissa ja illoin, aamuin, sunnuntaisin neulon.

— Ei noita vanhoja tarvitsisi hyljätä ennenkuin näät, pystytkö uusia tekemään, sanoi naapurin vaimo epäilevänä katsellen Alman menoa. Hän oli ollut aina Alman neuvonantaja ja neulonut kaikki pikkuvaatteet hänelle. Nekin, jotka lattialle heitettiin, ja nyt hän oli loukkautunut.

Alma lusahti kasaan ja istui tuolille, josta vaatteet olivat pudonneet, otti ne käteensä ja hypisteli, järjesteli, tarkasti joka pistosta, käännettä ja neulosta. Tämän jälkeen oli Alma taas viikkokausia vaiti. Jotakin hän sunnuntaisin ja iltasin touhusi lukitun oven takana, sen naapurin vaimo huomasi, mutta hän oli Almaa pitänyt hiukan höperönä viime aikoina ja ahkerasti sitä uskoaan muille jakanut, joten Alma sai olla rauhassa.

Eräänä iltana Alma vei hänet huoneeseensa, avasi ylälaatikon ja näytti pientä vaatepinoa. Siinä oli pikku nuttu Alman vanhasta hameesta.

— Hm! Naapurin vaimo hymähti. — Olet sovittanut vasemman olkaneuloksen kainalon alle ja sivuneulos on täällä olassa. Se on vino koko nuttu, näetkös?

Alma häpeili hiukan ja otti arasti pienen nutun käteensä, laski sen varovasti tuolille ja veti pinon alta uuden vaatekappaleen, näytti sitä voitonvarmana hyväksymistä odottaen.

Mutta naapurin vaimo ei sanonut enää mitään, käänteli vain vaatepinoa ja mutisti suuta, katsoi Almaan ja kysyi ihmeissään:

— Mitäs sun miehesi sanoo, kun olet pilstonnut hyvät vaatteet ja haaskannut kaikki? Ei nää nutut kenenkään ylle sovi.

Sen koommin ei Alma näyttänyt neulomisiaan, osti salaa halpaa vaatetta, neuloi ja neuloi, säästeli ja raatoi.

Mitä ahkerampi hän oli, sitä lievemmin koneet sahassa kolisivat ja rämisivät. Tuli keväät, kesät ja syksyt — vuodet vierivät. Alman kasvoilla asui aina vaan toivokas ilme: — Kohta, kohta olen vapaa, olen kyllin rikas ja silloin se tulee, ja minä saan itse vaalia sitä!

Ajatuksissaan hän laati kaikki valmiiksi monet kymmenet kerrat. Uuden kätkyenkin hän osti ja piti ullakolla, ettei kukaan sitä näkisi. Siinä oli korea musta- ja punakukillinen peite, liinat pikkutyynyjen päällä ja soma olkinen patja. Pieniä vaatekappaleita tuli yhä uusia ja kaikenlaisia. Alma ei itsekään tajunnut, kuinka hän nyt olikin viehättynyt niitä neulomaan, mutta kerran alettuaan ei ollut helppo luopua. Rahoja karttui myöskin säästöön ja Alman — ikä karttui samalla. Voimat eivät vain varttuneet eikä sitä palleroista kuulunut.

KELLARISSA

On elokuun loppupuoli, ruiskykäät häviävät sänkisiltä keltasaroilta, illat pimenevät. Mutta aamusin hohtaa ilma kirkkaana, kuulakkana, äänet kuuluvat kuin tyhjässä pitkien matkojen takaa järven etäisiltä rannoilta. On helppo hengittää, kevyt astua ja pakko lauluun hyrähtää. Ja senhän vuoksi pääskysetkin visertänevät, sipittävät selät suorina aidanseipäillä istuessaan, ja varpuset yrittävät matkia, mutta sinne se niiden tiukkuminen jää lepistön siimekseen. Eiväthän pääskyset suotta liene suuren maailman laulajia.

Tänä kesänä on heillä hyvä syy laulaa. Olemme niitä suojelleet: ei ole kissa kertaakaan uskaltanut nousta nurkalle pesää kohti kiipeemään, eivät ole varpusetkaan tupanneet niiltä asuntoa ryöstämään, ja nyt ovat pääskyspojat jo suuria, lentää lepattavat; pian, pian alkaa pitkä matka etelään.

Kaipaus, kuluneen kesän kaipaus, valtaa mieleni astuessani alas rantaan uimahuoneelle.

Ei ole minulla maailmassa niin mieluista paikkaa kuin uimahuoneeni. Niin, sanon uimahuoneeni, sillä se on minun, ja se on vielä ainoa rakennus, jota voin sanoa omakseni, olen sen aineet ostanut, osaksi teettänyt ja paljon siihen itse tehnyt.

Aurinko kun paistaa sen avoimesta ovesta ja pehmoinen tuulahdus hulmahtaa ulapalta, huuhtelee paljasta ihoa, painaa intoisat rantalaineet hypähtämään portaille, lipomaan jalkoja, silloin on somaa liukua hopeanheleään, viileään veteen, huuhtoa pois yön makea uneliaisuus, saada aaltojen huoleton iloisuus!

Rannalla odottaa punavalkoinen veneeni, jolla soudan salmen poikki. Niemen koivikossa torpan kukko laulaa, karjan kellot kalkkaa, emäntä huhuilee, ajaa karjaansa metsään. Soudan lähemmäksi rantaa, kallioisen mäen laitaan. Sieltä puro mutkitellen puikkelehtii, soluu alas rannan ruohikkoon ja valuu hiljaa järveen.

Vesi lipoo veneen kylkiä ja airot mulskahtelevat. On kuin rauhan juhla ja luonnossa kuitenkin kaikki vireässä työssä, salaperäistä sihinää rannan heinässä, niemen puissa linnun liverrystä…

Silloin kiljahtaa selällä — pienen laivapillin ääni halkaisee ilman ja vihlaisee kuin kimeä epäsointu keskellä sointujen pianissimoa. Vereni kuohahtaa, käteni puristuvat airoihin.

Aivoissani polttaa kummat ajatukset ja sieluni silmiin nousee tuskaisia elämän kuvia.

Niinpä niin, elämä ei olekaan rauhan juhlaa selvällä selällä punavalkoisessa veneessä. Elämä on polttavien kivipolkujen astumista kapeilla kaduilla, elämä on Minotauruksen nälän tyydyttämistä ihmisverellä, nuorison verellä. Elämä rakentaa tiilivuoria toinen toistansa suurempia, jotka kilvan kätkevät auringon valon ihmisiltä ja näännyttävät elämänhalun ja näivettävät elämänvoiman. Elämä on yksityisen ja yleisen orjuutta, sitoo taakan hartioille ja istuttaa kahleissa soutupenkille kuin muinoin kaleeriorjat!

Ja nuo pienet, keltaiset kullanmurut, ne vilahtavat houkuttelevina silmissämme ja huutavat: ota kiinni! meillä yksin on taikavoimaa päästää kahleista, keventää taakkaa!

Ja hapuillessamme tarttuu joku muru sormiin tai vierivät ne ilkkuen tiehensä.

Kaleeriorjain kahleiden liikkuva rengas, tuo kimakkaääninen sointujen sortaja lähenee hiljalleen rantaa ja minun täytyy heittää punavalkoinen veneeni rannalle ja astua pieneen laivaan ja seurata väsyneitä, haukottelevia konttorineitejä, myyjättäriä, numeroherroja, kaupustelevia ja ostelevia ihmisiä kuumaan kaupunkiin.

Ne kullanmurut vilkkuvat vinhemmin tiilimuurien vaiheilla.

Istun siis huoneessani laitakaupungilla ja haudon mielessäni inkvisitsioonitemppuja piinatakseni oppilasparkojani, joiden pitää väkirynnäköllä päntätä päähänsä tietoja, jotka eivät sinne mahdu, vaan pulpahtavat ulos kuin liiat herneet täydestä pullosta. Minä tahdon aineessani uhrini, oppilaitteni pitää oppia minun ainettani, sillä muutoin väistyvät kullanmurut ja… Eihän niitä liiaksi ole minun sormiini tarttunut, kuitenkin sen verran, että toisinaan voin laskea airot lepäämään ja oikoa jäseniäni tai niinkuin nyt venyä leposohvalla ja lukea uusinta romaania.

Kirjani tuntuu olevan väre rakkaustarujen meressä, seuraan hymyillen sen pehmeitä, lapsellisia haaveita ja hyräilen tyytyväisenä kuin…

Mitä se oli?

— Äiti, et saa lyödä, et saa lyödä! kuului valittava ääni aitani kellarikerroksesta, tai suoraan sanoen kellarista. Ääni, lapsen valittava ääni kuului selvästi, sillä laitakaupungin holvaukset ovat toisinaan kovin ohuita.

Kuuntelen, ei kuulu enempää. Alan taas seurata kirjan hunnutettua tunteiden leikkiä.

Silloin jokin alhaalla kolahtaa ja kolausta seuraa innokas itku. Heitän kirjani. On aivan sietämätöntä kuulla lapsen porua ja valitusta. Äiti sättii, vaatii vaikenemaan ja väliin tönäsee, antaakseen sanoilleen tehokkaamman vaikutuksen.

Itku muuttui vähitellen heikommaksi, mutta samalla kipeämmäksi; se on jo nikkomista ja epäselvää uikutusta. Sitä säestävät äidin askareet siellä alhaalla ja minun sydämeni levottomat lyönnit heidän päänsä päällä. Heiltä kuuluu kaikki tuskallisen tarkasti.

Mitä hän sille lapselle tekeekään? Piinaa kuoliaaksi, lyö sairasta lasta! Lieneekö omakaan, on kai tuollainen hoidokki, otettu kymmenestä markasta kuussa vaalittavaksi, tai oikeammin — piinattavaksi! Onhan sellaista nähty!

Vereni alkoi kiehua. Loukattu ihmisyystunto nosti päätään, syytin yhteiskuntaa ja talon isäntää, joka sellaista talossaan sallii.

Lapsi itki yhä. Tukin korvani pumpulilla, kävelin, lauloin. Turhaa vaivaa. Kirjaani en voinut innostua.

Oppilaani tulivat ja hetkeksi unohdin naapurit allani, mutta pian he menivät, ja minä päätin ottaa selvän asiasta.

Muutama askel pihan pintaa alempana, pitkän, pimeän käytävän päässä hapuilin ovea, löysin avaimen ja kiersin sitä, hiljaa ovelle koputettuani vedin sen auki, astuin kynnykselle. Vastaani lemahti ummehtunut kellari-ilma ja uunin luota iski nuorekkaan vaimon katse minuun kummastuneena, kysyvänä.

Lattialla leikki lapsi, noin kuuden vanha. Niin hän oli kuin kuopassa kasvanut perunan itu, pitkä, hontelo ja valkoinen. Silmät elivät omassa taivaansinessään, suurina ja miettivinä minua tähystäen. Näöstä päättäen nuo kaksi olivat ilmeisesti äiti ja lapsi. Kaduin ajatuksiani heistä ja ymmärsin olevani tungetteleva. Eihän minulla ollut oikeutta sekaantua noiden kahden väleihin.

Onko poikanne kipeä? kysyin.

Kyllä se taitaa olla, kun on niin äreä, sanoi vaimo.

Te näytätte itsekin sairaalta. Eiköhän tämä huone ole epäterveellinen?

Vaimon hienosta hymystä näin, että olin puhunut hänen mielestään lapsellisuuksia.

Tuo poikahan se on ollut niin levoton yöt ja päivät, sanoi hän silmäten lasta. Siinä katseessa ei ollut lempeyttä eikä äidin silmän hyväilyä. Se oli vain tuollainen omistava silmäys, uupuvan kärsivällisyyden viittaus kuihtuvaan lapseen. Hän huokasi ja kasvoille ilmestyi hetkeksi pureva huoli tai harmi; hermostuneet liikkeet ja sanat kapinoivat sallimusta vastaan.

Ettekö voisi viedä häntä maalle? kysyin.

Hän katsoi minuun suurin silmin ja hiukan niskaansa nykäisten:

Miksen voisi!

No, mutta viekää! huusin voitonvarmana.

Minulla on maalla omat huoneet, miesvainaani oli puuseppä ja hän rakensi. Siellä asuu nyt kesällä herroja, mutta ne ovat sieltä jo kai tulleetkin. — Hänen ryhtinsä varmeni näistä huoneista puhuessa.

Miksi ette asu tykkänään maalla, koska teillä on siellä omat huoneetkin?

Hän katsoi minuun ja kääntyi sitten sekottamaan pataansa, kasvoilla jäykkä piirre ja päätä hiukan nykäisten.

Mitähän siellä asuisi, kun ei sentään tarvitse asua. On täällä veli ja sisar, pidän niille ruokaa ja siivoon. Eihän sitä yksinäinen vaimoihminen suuria tarvitsekaan, ja poika se syö kuin kärpänen.

Asuittehan te kaiketi miehenne kanssa maalla niissä huoneissanne?

Asuinhan minä, vaan ellei se olisi niin pian kuollut, niin olisin tahtonut kaupunkiin muuttamaan.

Ettekö viihtynyt?

Voi, voi, jos neiti tietäisi, kuinka minun oli vaikea olla siellä, kun lapsesta saakka olin aina asunut kaupungissa. Neiti näyttää olevan sellainen, että teille voi puhua kuin meikäläisellekin.

Hän katsoi minuun tutunomaisesti ja minä nyökkäsin.

Meidän huoneet olivat metsänrannassa ja edessä suuri vainio, oikein sellaista kartanon lakeaa heinäpeltoa. Siinä kartanossahan se ukkovainaa oli nikkarina ja teki muuallekin töitä. No niin, yksinhän siellä asuttiin, ei ollut perin lähellä naapuriakaan. Ja minäkös pelkäsin ja tukin aina pimeän tullen akkunat ja ovet. Sittenkin hypähdin toisinaan pelosta kiljahtaen, kun tuuli tai muu sää jyskytti ulkona ja sysi rakennusta, ja oli niinkuin jokin olisi pahansuopuuttaan pyrkinyt sisään ja ennustanut pahaa. Miesvainaani kävi sitten hyvin huonoksi ja makasi pitkät ajat.

Niin, kyllähän surut voivat itkeä ilmassa ja samalla hiipiä sydämeen.

Neitikin uskoo sillä tavalla?

Uskon.

Vaimo istui hetken vaiti, katsellen minua avoimilla silmillään epäillen, hiukan arvaillen, tarkotinko, mitä sanoin — tuon saman silmäyksen olen usein kohdannut puhuessani hänen luokkaansa kuuluvan kaupunkilaisen kanssa — ja näytti uskovan sanojani. Hän oli heikko ruumiiltaan, ehkä sairaudesta, ahtaasta elämästä, mutta hänellä oli eloisat piirteet, herkät ilmaisemaan hänen mielialojaan, ja olennossa hempeyttä, tuollaista heikkouden ja kuihtuvaisuuden hempeyttä. Hän jatkoi entistä luottavammin:

Uskooko neiti enteisiin ja sellaisiin, että sanotaan tai annetaan jollain tavalla tietää edeltäpäin?

On sellaistakin minun tietääkseni sattunut! ja uskon minä siihenkin, sanoin hänelle ihmetellen itsekseni, mitä hän oikeestaan tarkotti.

Niin minäkin sitä olen ajatellut, että kyllä toisinaan henget pitävät peliään.

Onko teille jotakin sellaista sattunut?

On. Se oli silloin, kun mieheni kuoli. Sen vainaan viimeisinä aikoina en paljoa nukkunut, mutta kerran sitten vaivuin syvään uneen — se oli kevättalvea — ja heräsin äkkiä siihen, että ovelle lyötiin kovasti. Nousin istualleni, kuuntelin — hetkeen ei kuulunut mitään, mutta sitten tuuli parahti akkunan alla ja inui kuin valittava eläin. Panin maata uudestaan, rauhottuneena, sillä ukkokin näytti nukkuvan. Silloin taas jysäytti ovelle kuin nuijanlyönti. Makasin hiljaa, pelkäsin ja odotin jotakin tapahtuvan ja että taas löisi, vaan ei lyönyt enää, sen sijaan kopisi ja tassutteli ympäri huoneitamme pellon puolella ja metsänrannassa. Nousin ylös ja otin tulta, oli niin tukala ollakseni, että täytyi. Katsoin sitten ukkoa — se oli kuollut!

Vaimo istui pöydän päähän — minä istuin toisessa päässä — ja pyyhki hihallaan leivänmuruja lattialle. Poika piteli äidin toista kättä ja kysyi jännitettynä:

Löikö se isää?

Äiti pyyhkieli silmiänsä eikä vastannut.

Niin että kaihan te, neiti, ymmärrätte, etten minä enää menisi maalle asumaan enkä niihin huoneisiin, sanoi hän aivan muuttuneella äänellä ja katsoi minuun.

Kyllähän sen ymmärrän, mutta eikö ihana, valoisa kesä haihduttaisi kaikkia kauhuja?

Hm, hymähti hän, en minä siellä voisi kuitenkaan elää.

Eläväthän siellä muutkin ihmiset.

Niin, sellaiset, jotka ovat lapsesta saakka tottuneet. Ei minun ruumiini kestänyt ulkotyötä. Ja sitten se yksinäisyys!

Onhan kylissä ihmisiä.

Olihan niitä, vaan ei aivan lähellä. Sehän se juuri oli, ettei asunut ketään saman katon alla, piti mennä ulos ilman ja pimeän käsiin hakemaan ihmisiä. Eihän sitä heikko sillä tavalla uskalla asua. Pelottaa, niin että voisi tulla hulluksi.

Poika yski ja äiti auttoi häntä vuoteelle, peitteli vanhalla takilla ja varotti olemaan alallaan.

Kellari-ilma painosti minua, ohimoissani takoi, käsivarteni painoivat, tunsin pahoinvointia kuin olisin saanut häkää.

Tämä huone on hyvin epäterveellinen, poikanne on varmaan sairas senvuoksi, sanoin astuessani ovelle.

Äidin kasvoilla välähti säikähdys ja hätäinen katse iski poikaan, mutta rauhottuneena hän jälleen hoiteli tulta hellassa, sillä ei hän voinut mitään erityistä pojassa huomata, hiipivä tauti oli vähitellen uhriaan kuluttanut.

Poika tuli vuoteelta, tarttui äitinsä hameeseen ja nojasi siihen luottavaisena, ja äiti silitteli pitkää, vaaleaa tukkaa vedellen sitä sormiensa lomitse.

Minä hätkähdin pojan muotoa, siinä oli jotakin luurankomaista: leveällä otsalla nahka tiukkana paljastaen pienimmätkin syvennykset, nenä terävä ja suora, posket ontot ja pitkät, vaaleat silmäripset. Äidin suun ympärillä oli hienot kärsivällisyysviivat ja hyvä, hellä hymy, kun hän nyt katsoi poikaansa.

Kysyin itseltäni ihmeissäni, miten tuo hempeä, heikkouden sulostama nainen voi lyödä lastaan.

Astuessani auringon valoon kellarista, riipaisi valo silmiäni, ja kun hengitin syvään, vihloi rinnassani, olin huumaantunut ja heikotti. Hetken kuluttua olin kuitenkin entiselläni ja itsekkään tyytyväisyys hiveli tuntoani, ettei minun tarvinnut menehtyä kaupungin Minotauruksen kidassa. Pian riepotin sentään itsekkäisyyttäni ja suunnittelin keinoa, millä saisin vaimon ja lapsen maalle. En päässyt siitä oikein selville, sillä ajatukset kieppuivat yhä vielä kysymyksessä: mitenkä tuo äiti, sellainen lempeä ihminen, lyö lastaan?

Sinä iltana tulin myöhään kotiin ja olin pitkästä kävelystä hyvin väsynyt ja heittäysin vaatteineni sohvalle huokaamaan.

Samassa remahti kellarissa reima hanuri soimaan kitkattavaa valssia ja tanssivien askeleita kuului, akkunani helähtivät ponnekkaimmissa tahdeissa, lattiani johti kaikki äänet korviini ja koko huoneeni noudatti valssin tahtia kuin rumpu orkesteria. Valssia seurasi perhospolkka eikä sen pyöräyksistä eikä sipsuttavasta tahdista tullut loppua ollenkaan.

Hermoni kapinoitsivat ja sisuani kirveli, kun en huoneessani saanut rauhaa yöllä enkä päivällä. Nousin melkein raivoissani sohvalta.

Tarvitseeko tätä kärsiä, menen alas, annan niille kyytiä, haen talon isännän tai poliisin!

Nyt siellä soitettiin valssia ja sen huimaavassa tahdissa juoksin pihalle, hapuilin pimeässä käytävässä ja avasin oven, kukaan ei huomannut tuloani, kaikkien silmät seurasivat tanssivia lattialla.

Huone ei ollut aivan pieni eikä liioin monilla kaluilla täytetty. Lesken ja pojan sänky oli kasattu nurkkaan ja sen korkealla vaateröykkiöllä istui soittaja, äiti pidellen poikaa sylissään ja pari tyttöä. Näin oli tanssiville saatu koko hyvä tila. Tasaisesti keinuen he kiitivät kaikki yhtäänne päät yhdessä, poski poskessa, silmät ummessa yhä ympäri taukoamatta, sieramet ammollaan ja suut auki, kalpeina, kiihkeän koneellisesti. Hanuri valitteli kuin itkevä lapsi, parahti kuin ruoskalla isketty koira, väliin yhtyivät äänet ärsyttäväksi soinnuksi, ja jostakin sen uumenista tuli houkutteleva tai naurava ääni kuin ilkkuvain kiusaajain, kun niiden ilkityö on onnistunut.

Sumuisessa huoneessa tuoksui kellarin home, ihmishiki ja nuorison veri. Suljin hiljaa oven ja hiivin pimeää käytävää, ja hanuri parkui ja nauroi, itki ja houkutteli.

Astuin viileässä yössä kadulle ja tunsin sanomatonta avuttomuutta. Yön kaamea salaperäisyys uhkasi käytävillä ja tavotti pitkin, ahnain käsivarsin pimeään syliinsä kivimuurien yhtyneissä rajoissa ja sadat pimeät akkunat murjottivat synkkinä ja sokeina.

Silloin nousi uhka mielessäni, puristin nyrkkiä kuin voimaton vihassaan ja nauroin itsekseni katkerasti: — Houkkio olet, säälit ihmisiä, jotka elämästä riemuitsevat. Kellari on heille riemun paikka. Täytyy olla kellareita, eihän muuten voisi olla yläkertoja. Sinä olet liian lähellä kellareita, muuta yläkerroksiin!

Sokeain yläkerrosten akkunat tuijottivat minuun kaameina ja kylminä. Juosten riensin kotiin ja päätin kestää uhritanssien melun.

Kun hanuri vaikeni, alkoi äänien sekava hälinä ja kaikkein ylinnä kuului sairaan pojan ilokirkunaa. Hän tavaili hullunkurisia sanoja, riehui henkensä edestä, kunnes tuli tukehuttava yskä ja itku. Nuoret nauroivat ja rupattivat kilvan, keksivät yhä uutta viekotusta pojalle, uusia sanoja, uusia temppuja. Poika kirkui ja nauroi, kunnes yskä ja itku hänet nujersivat. Tätä menoa jatkui yhä uudestaan ja uudestaan. Vieraat poistuivat vasta myöhään yöllä, mutta poika itki yhä. Äiti lohdutti, hyväili, viekotteli nukkumaan, torui, muuttui häijyksi ja — löi, hyväili uudestaan, itki itsekin.

Nukuin myöhään, aina keskipäivään saakka; kun heräsin, oli pääni raskas ja jäsenet kolottivat. Kellarista ei kuulunut hiiskahdustakaan.

Vaimo seisoi pihassa akkunani alla sukkaa kutoen ja poika istui seinustalla hiekkaläjässä.

Poikanne oli levoton koko yön, sanoin hänelle avattuani akkunan.

Sellainenhan se on ollut keväästä saakka, sanoi vaimo silmiään irrottamatta kutimesta.

Nyt aloin ymmärtää, miksi tuo äiti löi lastaan. He olivat valvoneet koko kesän!

Teillä oli vieraita myöhään. Lapsi riehaantuu ja väsyy liiaksi.

Ne olivat sisareni ja veljeni tovereita. Kyllä tuo ilman niitäkin valvoo.

Eikö pojan tule kylmä? Tuo hiekka ei ole kuivaa.

Tohtori käskee pitämään ulkona ja istumaan hiekassa.

Kyllähän niin, mutta hiekan pitäisi olla auringossa ja tämä piha on aivan varjossa.

Vaimo huokasi syvään ja silmäluomet värähtelivät. Minun kävi häntä sääli ja päätin koettaa, eikö häntä saisi houkutelluksi maalle "huoneisiinsa". Menin heidän luokseen ulos ja vein pallin mennessäni ja istutin pikku pojan sille.

Kas nyt pikku mies, sinä istut kuin ajuri noin korkealla. Koska te nyt lähdette maalle?

Olisiko siitä apua? Pimeät illat pelottavat, ja eihän siellä saa ruokaakaan, sanoi vaimo katsoen taas epäillen minua, enkö enää muistanut eilistä keskustelua.

No, mutta metsästä saatte marjoja, sieniä, taloista maitoa, jauhoja, kaloja… En ollut tietävinäni eilisestä puheesta.

Voi, vai metsään, sinne en yksin menisi, vaikka tuohon paikkaan katkeaisin. Siellä on aina jokin tavottamassa — takaapäin kaappaamassa, vaikka kuinka itseänsä kääntäisi, niin että ihan juoksujalassa pitää sitä paeta.

Mitä te luulette sen olevan?

Mikä sen tietää, voihan ne olla haltioita, puhutaan niistä kirjoissakin ja nykyajan ihmisetkin niihin uskovat, nyt kun kaikki tulevat uudestaan pakanoiksi.

Eikö kaupungissakin ole haltioita?

Ehei, missä ne olisivat, kun ihmisiä on joka puolella, niin ettei tyhjää soppea juuri ole eikä yön päivän yksinäisyyttä.

Ei yön päivän rauhaa, lisäsin katsoen vaimoon, mutta hän ei näyttänyt käsittävän.

Istuin portaille pojan viereen ja silitin hänen hienoa, pitkää tukkaansa.

Oletko sinä, pikkumies, koskaan ollut metsässä? Poika katsoi ensin minuun, sitten äitiinsä suurin silmin.

Tahtoisitko kuulla, millaista metsässä on?

Siellä on susia! sanoi poika katsellen minua kuin olisin ollut suden liittolainen.

Ei, poikaseni, siellä ei ole ainoatakaan elukkaa, joka tekisi kenellekkään pahaa. Metsässä on pelkkiä ystäviä. Oletko sinä käynyt puistossa?

Onhan se, sanoi äiti, sillä poika mietti sitä, ettei metsässä ollut susia.

Puisto on niin köyhä siellä ei ole kiviä, ei käpyjä, ei puroja, ei kantoja, ei marjoja, voi voi, puisto on tyhjä kuin kerjäläinen, paljas ja alaston, ei se voi mitään antaa. Sitten se on vielä niin ylpeä, ei salli kenenkään koskea kukkiinsa, jos sillä niitä on, ei edes hyväillä tai tunnustaa niiden tuoksua, ei saa astua sen nurmelle, ei puun siimekseen laskeutua lepäämään!

Se on paha puisto! sanoi poika surullisella äänellä.

Arvaas, millainen on metsä? Hän katsoi minuun odottava, melkein janoinen ilme kasvoillaan.

Metsä on suuri, et jaksaisi juosta sitä päästä päähän. Ja siellä on ihmeellisiä olentoja, korkeita puita sikin sokin toistensa rinnalla, edessä, takana, ja niiden juurella pikkupuita ja pensaita. Ja ne suuret puut laulavat korkealla latvassaan niille pikkupuille ja nyökkäävät ystävällisesti päätään ja sanovat: kasvakaa lapset suuriksi kuin me, niin saatte nähdä maailmaa, puhua pilville ja pitää tuulia vierainanne. Ja tiedätkö, mitä siellä pikkupuiden ja pensaiden juurella on?

En, sanoi hän hiljaa, jännittyneenä.

Siellä on sammalta, vihreätä, pehmoista kuin tyyny tai matto. Kun sille painaa päänsä ja on hiljaa, niin kuulee, kuinka linnut laulavat puitten latvoissa ja pensaissa pitkin metsää.

Mitä ne laulaa?

Ne laulavat näin: Tule pikku poika metsään leikkimään! Täällä aurinko sinua lämpimästi syleilee, tuuli hyväilee silkinhienoa tukkaasi, huuhtelee ja jäähdyttelee poskiasi; nurmi on täynnä kukkia, joita saat poimia, ja marjoja, joita saat maistella. Ja katsos, tuossa on pieniä kiviä, laitetaan niistä tarha ja tuolla on käpyjä, niistä saatkin lehmiä, lampaita. Ja kuulehan, kun jalkasi väsyy, niin istu puron reunalle. Purossa on vettä, kirkasta vettä ja se hyppelee kivenkolosta kivenkoloon, töyttää lokerosta lokeroon ja huutaa iloisesti: ota kiinni, ota kiinni, jos saat! Sitten se pujahtaa kannon tai puun tai kiven taakse ja vilkaisee sieltä: tui, tui! ja juoksee taas tiehensä. Sellainen veitikka on puro. Ja kun siinä huuhdot jalkasi, yrität sitä kiinni ottaa ja sen kanssa kilpaa juosta, tulet sinä, pieni poika, yhtä iloiseksi ja reippaaksi kuin se puro.

Mennään metsään! huudahti poika ojentaen hentoja käsiään äidille. Äidin oli vedet silmissä, kun hän katsoi minuun.

Ettekö voisi viedä häntä maalle? pyysin minäkin.

Kyllä, hyvä neiti, kyllä minä vien! sanoi äiti liikutettuna ja itki vaalien lasta hellällä innolla.

Kaupunkiin he jäivät.

Jonkun ajan kuluttua tuli äiti luokseni ja pyysi katsomaan poikaansa.

Tauti on nyt hiukan hellittänyt. Se poika parka on nukahtanut vähä väliä ja söikin tänään hiukan, mutta puhuu aina siitä suuresta metsästä ja purosta ja pyytää teitä tulemaan.

Kyllä minä tulen.

Eihän siinä enää toivoa ollut.

Sanoin sen hänelle.

Auttaisikohan, jos nyt vielä lähtisimme maalle? kysyi äiti hätääntyneenä.

En osannut siihen mitään sanoa, sillä en ollut koskaan nähnyt kuoleman majesteettia kasvoista kasvoihin, mutta jokin hämärä aavistus ja pojan hapuileva katse, hänen läpikuultava, veretön olemuksensa ja peitteellä lepäävät pikku luusormet herättivät minussa etäisyyden aavistuksen.

Hän on matkalla, suureen, ihanaan metsään, sanoin.

Vaimo katsoi minuun, hiljalleen tajuten sanani väsyneissä aivoissaan. Sitten hän lysähti istualleen pojan vuoteen viereen ja katseli lasta, joka ei enää hengittänyt.

Kuollut, kuollut! Hän tuuditteli itseään ja nyyhki kyyneletöntä itkua, sairaan, voimattoman äidin tuskaa.

Miksen minä vienyt maalle, voi miksen vienyt? Ehkä se olisi auttanut ja olisihan se auttanut!

Hänen sairaloinen hempeytensä murtui surussa ja hän muuttui teräväluiseksi, jonka kaikki elo oli suurissa, sinisissä silmissä.

Eihän sekään niin varmaa olisi ollut, sanoin lohduttaakseni häntä.

Voi, neiti, eikö se olisi auttanut? kysyi hän kuin helpotusta janoova.

Eihän sitä voi tietää, eihän se olisi tainnut auttaa, sanoin varmemmin.

Tapahtukoon Jumalan tahto, sanoi hän rauhottuen ja heitti valkoisen liinan lapsen kasvoille, meni vanhaa tottumusta totellen hellan luo, teki tulen ja laittoi pataa liedelle, haki hyllyltä ruoka-aineksia, jotka oli aamulla käynyt ostamassa, ja kädet pitelivät kaikkea hapuillen ja silitellen kuin olin hänen nähnyt pitelevän poikaansa. Vähitellen muuttui ilme kasvoissa, elo siirtyi piirteisiin, niissä oli hetkellinen värähtely, ja sitten kyynelhelmet putoilivat suurina ja raskaina kuumalle hellalle. Pian itku yltyi ja puistatti laihaa ruumista. Hän istui pöydän ääreen. Itkekää, se lieventää.

Hautajaisten jälkeen sanoin hänelle: tekisi teille hyvää päästä pois täältä vähäksi aikaa.

En voi mennä, kuka laittaisi ruokaa sisarelleni ja veljelleni, sanoi hän tyynellä tavallaan.

Talven hän laittoi uskollisesti ruokaa, ja keväällä hän tyynesti, kuihtuneena kuin syksyllä lehdet, putosi elämän puusta ja haudattiin maan poveen kaupungin laitaan.

Siellä ei tarvinnut peikkoja pelätä, sillä hänen hiekkaiseen majaansa kuului kaupungin humu, sen kiihkeän sydämen sykkeet. Hän ei ollut siellä yksinkään, hän lepäsi yhteisen, laajan katon alla.

JUHANNUSKOIVU

I.

Tänään olen viidentoista vanha, siis iso ihminen. Ja kun vertaan itseäni siihen Mailiin, joka neljä vuotta sitten vietiin kaupunkiin kouluun, niin täytyy nauraa sellaista hupsua raukkaa.

Kaikilla tytöillä on ystäviä, vaan minulla ei ole. En tiedä, onko muilla tytöillä salaisuuksia, sillä kukaan ei ole minulle mitään kertonut, mutta minulla on. Yritin kerran jutella eräälle tytölle — en sano nimeä, se on salaisuus — ajatuksiani, mutta hän kertoi toisille, ja he nauroivat. Tiedän ystävän, jonka suu pysyy kiinni, kun sen vain muistan lukita, ja se ystävä on tämä kirja. Sen valkoisille lehdille tahdon uskoa kaikki, mitä teen, ajattelen ja aion.

Aletaan alusta, minun lukemisestani. Äiti istui rukin edessä, veti aivintutasta suikaleita vähä vähältä, kastoi silloin tällöin hiukan kielellään ja polki rukkia. Pyörä kiersi vallan vimmatusti ja rulla nieli lankaa ahnaasti.

Kuka vieressä istui pienellä jakkaralla? Maili tietysti kirja kädessä.

— Kuule äiti, anna rukin seistä, minä sanon sitten "k"!

Rukki seisoi kuin naulaan. — Kyllähän sinä nyt koosta ylpeilet, mutta paneppas sanoja kasaan, sanoi äiti.

Silloin kaikki kirjaimet hyppäsivät äidin rukin pyörään ja huristivat siinä ympäri yhtenä vilinänä. — Ota selvä meistä!

— Äiti, vienkö kirjan laudan alle?

— Lyhyeenpä se lukeminen päättyi, sanoi äiti. Kirja pistettiin laudan alle, astiakaapin hyllylle, jonka syrjälle on saranoilla ripustettu lauta.

— Arvaa, äiti, onko kukko muninut?

— Empä tiedä, sanoi äiti salaperäisesti hymyillen. Lautaa nostettiin varovasti. — On se muninut sokeria! Kirja pistettiin sille paikalle, mihin kukko oli muninut, lankakerien, sukkakääröjen, tilkkujen, rullien ja niisinippujen joukkoon laudan alle.

Leivinuunissa loimusi tuli ja leivät nousivat laudoilla. Äiti koli uunia ja meni sitten hakemaan mäestä uuninluutahavuja. Sillä aikaa Maili juoksi alas rantaan. Liivihame pois ja paita yli pään, vaatteet kauniisti kasaan nurmelle. Tietysti Arvo oli nähnyt pihasta Mailin juoksevan rantaan ja ennättänyt ennen ja pyöritti hurjasti käsiään propellina vedessä. Arvo on oleminaan mies, vaikkei ole yhtään vanhempi minua.

— Susi tulee! pelotti hän.

— Uhuhuu!

Susi oli lammas, joka pisti päänsä lepiköstä ja huusi: mää!

— Älä syö minun koivuani!

Minun koivuni kasvaa uimarannassa ja silloin se oli yhtä korkea kuin minäkin. Vaatteet kainalossa me juoksimme lammaslauman kintereillä, vasta lähempänä kotia puettiin. Äiti seisoi keskellä pihaa varjostaen kädellä silmiään ja huuteli: — Mailii, tantti on tullut!

— Mikä se sellainen on? kyseli Arvo.

— Voi, voi, kuinka sinä olet mölö. Tietysti se on tantti, kun sanoo olevansa tantti!

— Ai, niin, se ison veljesi rouva. Äiti sanoi, että ne vievät sinut kaupunkiin kouluun.

Sitä en ollut kuullut ja peukaloni kutisi niin kummallisesti. Se tahtoi suuhun.

Äiti oli mennyt sisään ja me jäimme aitan eteen leikkimään ja istuimme pitkälle hirrelle, joka sojottaa kuin mahtava käsivarsi aitan nurkasta ruohostoon. Se oli hyvä hevonen, juna, vene, laiva, isä, äiti, mitä tahansa.

— Ei siellä kaupungissa kuulu olevan oikeata pihaakaan, sanoi Arvo.

— Eikös aittaakaan?

— Eikä aitan portaita.

— Eikä rinteliä.

— Eikä järveä. Äiti sanoi, että ihmiset asuvat kaupungissa toinen toisensa niskassa.

— Nyt narraat.

— Älä viitsi mennä kaupungin kouluun, pyysi Arvo.

— Mailii! huusi äiti.

Tantti istui salissa ja hänellä oli korkea tukka ja kiiltävä silkkipusero ja hän tuoksui hyvältä.

— Sinä haiset hyvältä ja sinulla on silkkiset kädet, sanoin minä.

— O, du lilla sötunge, sanoi tantti.

— Sinä sopotat! Ja siitä hetkestä minä vihasin häntä. Kun toisena päivänä piti lähdettämän, ei siitä mitään tullut, sillä minä osasin huutaa ja harata vastaan.

— Antaa olla vielä kotona, sanoi äiti ja oli tyytyväinen. Pääsin kylän kouluun ja siellä oli kaikki päivät hauskoja.

Kului aikoja, kunnes tantti taas tuli hakemaan, ja silloin täytyi mennä. Olin jo kappaleen toisella kymmenellä. Lähtöpäivänä hiivin yksin rannalle ja istuin koivuni alla. Sen kuori oli jo valkoinen ja oksat niin korkealla, etten niihin oikein ulottunut kädellä. Minun oli niin tukala, tuppasi melkein itkettämään. Kiedoin käteni puun ympärille. Se huojui ja me keinuimme tahdissa. Aallot lipattivat rannassa ja tuuli puhalsi meihin selältä. Linnut visersivät kilvan metsässä. Tietysti he kaikki tiesivät, että minä nyt lähtisin, ja lauloivat juuri minulle. Minä vastasin heille ajatuksissani: — Kyllä minä tulen takaisin ja silloin olen jo suuri, saan pitkän hameen. Katsos, koivu, näin minä sitten kävelen, olen kuin kuningatar, astun juhlallisesti. Ja kuulehan, kun kuiskaan: — sitten tulee "hän" ja silloin sinun pitää olla komea, vaaleanvihreä kuin keväällä ja silloin sinulla on ihana tuoksu. Tiedätkö, kuka on "hän"? Se on prinssi, se niin, kai sinä tiedät?

Koivun latva heilahti, kyllä se ymmärsi.

— Nyt meidän pitää erota, hyvästi, koivu! Älä kerro kellekään, mitä olet kuullut!

Koivu ravisti latvaansa.

Naurattaa, kun ajattelen senaikuisia ajatuksia ja kuvitteluja.

II.

Viidentoista vanha. Olen jo aikoja sitten oppinut sopottamaan ruotsia, lakannut kaipaamasta naurismaita, hernepeltoja, vattupensaita ja mansikkapientareita koulun läheisyydessä. Mutta valoisaa, vanhaa kansakoulua kotona en voi unohtaa. Siellä oli sentään niin ihanaa, että sydäntä hiipaisi. Toisinaan olen unissani siellä, liidän tuolien ja pöytien päällä kujeillen. Kerran olin piirtävinäni taululle suden. Opettaja huusi: — Makkarahan se on! Heräsin omaan nauruuni.

Kotiin! Tien varrella luen muististani kaikki pysäkit rautatiellä ja laivareitillä, tunnen siellä kaikki maisemat ja asunnot. Lennän ajatuksissani kotiin. Onkohan Putte paljon kasvanut ja vieläköhän Kyttä koiramme ontuu, ja Sinkka kissa, onkohan sillä vielä ikävä sukuaan, joka tykkänään upotettiin. Ja Arvo, voi sitä Arvoa, kuinka se oli ennen mölö poika!

Laivassa kerään kaikki kapineeni, että pääsen sukkelaan astumaan sillalle, kun pysähdytään. Kotirantaa ei vielä näy. Laiva viiltää tyyntä vettä, saa pinnan hiljaa aaltoilemaan ja heiluttaa rannassa metsän kuvastusta ja laittaa kumossa roikkuvat puut, valkoiset koivunrungot, kevään punalehtiset haavat ja lepät kummallisesti kiemurtelemaan. Kivetkin hyppivät ja veteen ulottuva aidanjatko, se vasta lystikäs on. Sen aidaksen päät aukovat suitaan ja nauravat rannan kujeita ja hyppivät pakosta itsekin.

— Tuo ranta on niin soma! sanon lämmittäjälle, joka mättää suuria halkoja pieneen uuniin.

— Höm, sanoo hän, kohauttaa öljyistä lakkiaan, ottaa liinan taskustaan — se lienee joskus ollut punainen, nyt se on tumpura — pyyhkii otsaansa ja kysyy: — Mistä neiti on tulossa?

Pitäisi tuon nyt hölmönkin tietää, että minä tulen koulusta.

Kas, tuolla jo välähti kerran kodin päätyseinä saarien välissä, ja taas! Nyt se näkyy kokonaan — niemen liepeellä kellertävä rakennus, valkoiset akkunalaudat, ympärillä koivuja, haapoja, pari lehmusta ja ison veljen istuttama lehtikuusi. Laivasillan korvassa on valkoinen vene ja sen kokassa nimi Joutsen. Sen kaula kaartuu kuin oikealla joutsenella. Isä sen on veistänyt, sillä isä osaa vaikka mitä, on tehnyt kaikki minun huonekaluni.

Olemme jo kotisalmessa. Tuossa on reimari ja sen lähellä minun koivuni.

— Näettekös tuota kaunista koivua? sanon lämmittäjälle osottaen puuta.

— Tuoko yksinäinen koivu tuolla rannalla?

— Niin.

— Onhan se valkoinen ja vihreä, sanoi hän nauraen.

Tuolla tulee äiti rantaan, äiti raasu. Kiusallinen vesihelmi pujahtaa silmiini. Puuttuisi vielä, että tuo lämmittäjä sen näkisi ja taas ivaisi.

Äiti seisoo sillalla liina päässä, harmahtava arkipuku yllä, toinen käsi varjostaa silmiä, sillä auringon huikaisevat kimmellykset ponnahtavat järven hopeaisesta pinnasta ja iskevät kuin neulasilla tähystäjän silmiin.

Tulee hyvä olla, on turvallista ja lämpöistä kuin pehmoisissa vaipoissa. Kaikki on äidissä peräti tuttua, joka piirre kasvoissa, joka ryppy suun ja silmäin ympärillä. Ei vainenkaan joka ryppy, niitä on tullut uusia. Ja nuo ruskeat kädet, ne liikkuvat aina, pitelevät, hoitelevat, eivät osaa levätä. Ja kun ne tarttuvat minun käteeni, on kosketus lämmin ja luja.

On kuin eilen olisin täältä lähtenyt ja nähnyt unta olleeni taas koko talven kaupungissa koulussa.

— Missä on Kyttä, Putte, Liisa ja isä?

— Isä jäi valjastamaan Liisaa, sanoi äiti, ja me kannamme tavaroita sillalta.

— Älä nyt, äiti, roikota, kyllähän minä itsekkin. Kas, tuolla Kyttä ja Putte. Sekös vasta meteliä! Tuoko on Putte? Sinähän olet iso hevonen. Kas, kas Kyttä, nyt ei Putte enää olekkaan pikku Putte.

— Hau, hau!

Putte seisoo ja muljottaa, lähenee varovasti, arvellen.

— Voi, Putte raukka, muistisi on kovin lyhyt. Tuosta saat sokeria, täytyy kai tehdä uudestaan liitto, vai mitä, sinä lempeäsilmäinen pitkänaama.

Isä tulee Liisalla ja nyt mennään joukolla kotiin. Juoksen edellä pihaan, kuistille, tupaan, isän ja äidin kamariin, saliin, omaan kamariin. Kuljen paikasta paikkaan, tutkin joka vesan, puun, kolon ja kivetkin, en kykene istumaan ennenkuin olen kaikki nähnyt. Kamarini akkuna on auki. Annan koivun lehtien kutittaa niskaani ja taivutan pääni ulos akkunasta. Pienet, pihkaiset lehdet sivelevät leikillisen hellästi ja minua naurattaa, on kuin joku toveri kujeilisi kanssani. Sipaisen oksia käteeni, painan kasvoilleni ja hengitän niiden suloista tuoksua.

Kuistin ylimmälle portaalle nousee pyöreä, karvainen pää: — Miau!

— Sinkka, Sinkka, kissaseni, mirri, mirri, kis, kis. Tule tänne vaaleanharmaani, valkoturpa Miau!

Sinkka astuu arvokkaasti, hiljalleen ja vakavana, vaikka pääskyset kilvan sätättävät sen ympärillä, lentää suhauttavat melkein kissa paran selkää sipaisten. Sinkka pysähtyy, istuu, sirittää silmänsä soikeiksi ja nostelee etukäpäliään ja suvaitsee sanoa: — Miau!

— Voi Sinkka kulta, ajetaan pois nuo hupakot. Tule, tule!

Sinkka hyppää polvelleni, kyyristyy kyljelleen, vetää hännän käpälilleen, pujottaa pään sivulle ja kehrää, sitten se lepää täydellisesti, kiskoen pois kaiken tarmon joka hivenestään.

— Sinkkaseni, onko sinun vielä ikävä veikkojasi ja siskojasi, jotka upotettiin?

Sinkka loikkaa portaalle, vilkaisee minuun, ummistaa silmänsä ja sanoo: — miau, kannattaako tuota, ette te ihmiset siitä kuitenkaan välitä.

— Kyttä vallaton, putiit, nyt Sinkka lähti. Ja sinä kieputat häntääsi ja kärkyt sanaa: ot'kii!

Kyttä haukahtaa ja häärää palaten aina takaisin pää kallellaan.

— No, mitä, mitä, olet sinä hyvä! Mennäänkös metsään?

— Hau, hau, koska tahansa!

— Juostaan kilpaa, kas niin! Äiti, minä menen Kytän kanssa katselemaan, onko mansikan kukkia paljon!

Tiet ovat kaikki nurmisia, aluksi tasaisia ja raivatuita. Kyttä juoksee edellä korvat hörössä, nuuskii ja haukkuu. Alavilla paikoilla on valkeanaan mansikankukkia. Asettelen askeleeni, etten polkisi, ja ajattelen ahnaasti mansikka-aikaa; vasta kolmen, neljän viikon päästä saa. Kyttä haukkuu vimmatusti puun juurella, katsoo väliin minuun ja yltyy uudelleen haukkumaan kuin hengen edestä. En ole tietävinäni. Se katsoo minuun moittivasti: — Tyhmyri, kun et ammu, vaikka otus on puussa!

Kyttä juoksee kieli pitkällä kotiin isää hakemaan. Seuraan tietä yhä syvemmälle metsään, alavaa, puoleksi soista tiheikköä, missä polut haaraantuvat sadalle suunnalle, kiertävät jokaisen tumman kuusen, harmaan haavan ja sammaleisen kiven, työntävät jalkoihin ryhmyisiä juuria, kosteita koloja. Oksa singahtaa ja kapsaisee kasvojani, lehdet hyväilevät poskea. Tuhansissa seiteissä kimaltelee kastehelmiä, ängerväin tuoksu huutaa äänekkäästi ja kainot kukat odottavat siivellistä hedelmöittäjää. Makeat nesteet virtaavat miljoonissa soluissa ja elämän hehku huumaa minuakin. Poveani pakottaa ja minun täytyy huutaa: — Metsä, mitä sinä tahdot minulta, mitä vaadit?

Samassa seison auringossa. Edessäni nousee honkainen rinne, silmäni soutavat sammaleisia kiviä, kellertäviä puunrunkoja. Valo siirtyy puusta puuhun, varjot vaeltavat toisiaan tavotellen kuin leikkivät lapset. Mäen rinne on kuin kirkko, laaja, korkea, yllä ääretön avaruus, jossa aatos vapaana hapuilee ijäisyyttä.

Ummistan silmäni, kuuntelen sointuja ympärilläni ja tunnen oman kaipuuni sulavan niihin. Ja kun jälleen katson rinnettä, hymyilee se minulle kuin vanha ystävä, pyytää astumaan ylemmäksi pehmeille mättäille ja kuiskii korvaani liikuttavia juttuja lemmestä.

Hän on hupainen, tuo vanha mäki, luulottelee minun olevan häneen rakastunut ja sanoo viettävänsä kihlajaisiamme. Nauran tuolle vanhalle hupakolle, mutta oudoksun omaa ääntäni, sillä nauruni on kuin kyyhkysen kujerrusta. Voimani herpaantuvat, on kuin olisin juonut huumaavaa viiniä!

* * * * *

Sunnuntaina Arvo tuli meille, istui tuvan penkillä käsiensä päällä kiikutellen itseään ja katseli uusia saappaitaan. Hän ei huomannut ensin minua, kun tulin kamarista. Rykäisin.

Taivas, hänen naamaansa! Hän töllöttää suu ammollaan ja silmät pystyssä kuin kysymysmerkit, niinkuin olisin ollut kummitus. Sunnuntaipuvussaan hän on sentään koko soma. Ei ainakaan mölhömpi kuin kaupungin pojat ja aika kiltti. Hän seurasi minua aitan eteen, missä aina ennen leikimme.

— Muistatko, kuinka tuo rinteli oli ennen meidän mielestämme korkealla? sanoin.

— Kyllähän tuosta vaikka loikkaisi, sanoi hän kääntyen minuun syrjin, kädet housuntaskuissa.

— Eikä loikkaisikaan, on se sentään niin korkealla.

Hän ei vastannut, hiipi vain kuin muina miehinä aitan portaille ja ylös rintelille.

— Älä, Arvo, älä rupeakkaan hyppäämään alas. Herran tähden, et saa, et saa! Sinä hurja poika, mieletön…!

Samassa hän ponnahti maasta kyykkysiltään ja suistui nenälleen ruohoon, nousi hitaasti ja astui ontuen, huumaantuneena.

— Sinuun sattui.

— Vielä mitä.

— Se oli uhkarohkeata.

— Pyh, voisin loikata korkeammaltakin.

Minua harmitti hänen kopeutensa.

— Juostaan kilpaa! huusin uhillani ja käännyin häneen selin riisuakseni kengät jalastani, mutta Arvo asettui eteeni ja katseli.

— Et saa katsella jalkojani, kun riisun.

— Mitä minä niistä! sanoi hän halveksuen.

— Mitä sinä sitten?

Seurasin hänen katsettaan ja se ahmi minun kiiltonahkaisia kenkiäni. Hän oli kai koko ajan hölmistyneenä ihmetellyt kaupunkilaispukuani. Eikö hän ole mölö poika?

Juoksimme laivarantaan, missä Joutsen kelluu. Olin läkähtymäisilläni enkä kuitenkaan päässyt Arvon kintereille. Hän nelistää kuin Putte.

Joutsenen leveällä kokkalaudalla oli hyvä levätä. — Laitetaan tälle purjeet, sanoi Arvo.

— Mistä?

— He, lehvistä!

Hän löysi rannalta kätköistä nuottaköyttä, sitoi toisen pään perään, johti siitä hankaimeen ja keulaan molemmin puolin venettä. Sitten hän haki tuuheita koivun lehviä ja sulloi köyden ja veneen laitojen väliin.

— Olet sinä kekseliäs poika, sanoin.

— Höh, pidä sinä perää, minä hoidan näitä purjeita ja autan melalla.

Minua nauratti. Olipa tuo poika olevinaan, yritin olla vakava, sillä tuollaiset poikaviikarit yltyvät temppuilemaan, kun niille nauraa. Soma hän on, tukantupsu otsalla ihan kuin Putella. Arvon on sentään kihara.

— Sinulle sopisi ylioppilaslakki vallan mainiosti, sanoin.

Arvo vihelsi.

— Miksei sinua olekkin pantu kouluun?

— Herroja on jo liiaksikin ja isä sanoo, että maamiehen koulu on pellolla, eikä maan kamaraan kynnet pysty, ellei niitä lapsesta saakka hio!

Arvon äänessä oli oikein rautaa enkä minä uskaltanut sanoa mitään, sillä arvasin joutuvani tappiolle. Vene kulki pitkin rantaa ja kiikurit parkuivat poikasineen kaislistossa. Joku emä kuljetti nokallaan korsista kyhättyä pesäänsä kuin mitäkin laivaa.

— Senkin kalanahmijat, tarvitsette kalloonne! sanoi Arvo.

— Sinä olet julma.

— Kiikuri on julmempi, syö kalat keittämättä ja paistamatta ihka elävänä.

Hän katseli veteen ja tarkasteli molskivia kaloja.

— Sanohan isällesi, että tulevat nuotalle tälle kohtaa ja vielä tänä iltana, niin saavat hyvän apajan lahnoja.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Näyttävät nousseen tähän ruohoa syömään, tonkivat mudassa nenineen kuin porsaat.

— Mikset sinä sano isällesi?

— Tämähän on teidän kalavettä.

— Kiitoksia, herra peltomies, kalamies…! Mennään kotiin.

Arvo souti minut rannalle ja lähti viemään venettä laivasillalle.

Koivuni oli siellä lähellä ja minä läksin sitä katsomaan. Sen kuori oli kuin valkoista samettia. Mitä ihmeitä! Sen kuoreen oli piirretty kruunu ja sen alle kirjotettu "hän". Kuka ihme… oletkohan sinä, koivu, juorunnut? Minä taidan olla hupsu, mitä nyt puu kertoisi kellekään! Olisikohan Arvo aavistanut…? Olkoon, en välitä! Hauskempi on haaveilla.

Minä asun suuressa kartanossa. Pitkin leveää lehtikujaa karauttavat mustat korskuvat oriit vetäen kiiltäviä vaunuja. Niissä istuu kalpea, mustasilmäinen, kiivas "hän".

Hupsu minä kai kuitenkin olen. Ei ensinkään, ei sinne päinkään — kalpea, mustasilmäinen, kiivas — mokomakin maitonaama, hiilisilmä!

Tuolta "hän" tulee omalla laivalla taikka moottorilla, on huvittelemassa, laskee rantaan, näkee koivuni, astuu maihin, huomaa minut, juoksen pois. Hän tähystää, vaanii, odottaa, kuulee askeleita, risahdus, vastaan tulee — Putte!

Oi, voi, kun naurattaa. Mutta mitä minä sitten tahdon? Tämä on niin peräti hupsua. Ja kuitenkin hän tulee, ihan varmaan.

Ehkä hän tuleekin salaa, seuraa kaukaa, väijyy, iskee silmänsä, katsoo läpi — huu! Minua pelottaa ja itkettää.

* * * * *

Autan äitiä askareissa. Kannan ruokia aitasta pöytään, kirnuan voita, keitän munajuustoa ja painelen sitä isän veistämään siroon kehään.

Kun tupa on siistitty ja aurinko pilkistää akkunoista, kurkistaa joka soppeen ja vallattomana pistelee mustan tukan läpi päätäni, silloin kello lyö hartaasti kaksitoista. Viimeinen heläys väräjää piiloutuen seinän rakosiin. Vanha ystävä kunnian-arvoisa ajanmittari, sinä ilmaisit minulle ensiksi lukujen salaisuuden. Sydämeeni hiipii aina hellä kunnioitus sinun lyödessäsi. Toisinaan kerroit pienelle, sairaalle ja utelevalle tytölle kirjavia, tolkuttomia satuja hiljaisessa tuvassa.

Tässä edessäni on äidin rukki. Kuinka monta kertaa olen leikkinyt sen suristessa, supattanut nukelleni, touhunnut pikku äitinä. Lieneekö maailmassa toista niin viisasta rukkia kuin on äidin rukki. Se osaa kaikki kirjaimet ja surahuttaa ulkoa pitkiä runoja, kunhan ei vain "latinaa" vaadita.

Huh, aurinko on tungetteleva, polttaa päätäni. Ulkona on viileämpää. Kiikkuni on kahden niinipuun alla. Siinä on aina vilpoisa istua ja katsella selälle, jossa vähä väliä näkee pienen, valkoisen laivan. Nytkin se lähenee, viiltää eheän veden pintaan pitkän juovan ja painaa pieniä laineita rantaan. Tuo laiva on meidän ja maailman liikkuva välittäjä. Jos meillä on viesti lähetettävä, kutsumme sen rantaan. Muuten se viilettää huhuilematta ohitsemme, ei häiritse rauhaamme.

Putte hirnahtaa pellolla ja samassa kuulen sen tömistävän nelistyksen. Pistäydyn hakemaan leipää ja riennän kiikkuun takaisin. En ole tietävinäni, leipä on esiliinassani. Se pitkäkoipinen hevosnuorukainen tönäisee nenällään olkaani ja heittelee vallattomasti päätään. Pienin palasin pistelen leipää sen suuhun, hyväilen pitkää naamaa. Putte räpyttelee silmiään ja katsoo minuun.

— Kuule Putte, meidän on hyvä olla. Katsos kuinka koko talon väki ja sinun Liisa-emäsi hääräävät tuolla niityllä. Tiedätkö, minkä vuoksi? Sinä mykkä ystäväni, tiedäthän sinä. Me olemme kaksi lasta, sinä ja minä ja meidän vuoksi…

— Mailii!

— Kuules Putte, joku huutaa. Se on isä.

— Maili, älä kiiku, nytteet hytkyvät. Kiilat ovat nousseet maasta ja tammen tapit voivat päästä höltymään. Katselin sitä jo eilen, mutta en joutunut korjaamaan. Nyt lyönkin siihen kiilat.

Isän leveät hartiat, työn ja ijän köyristämä selkä painuu ja nousee nuijan mukana. Paidan viilekkeestä paistaa leveä, auringon punertama rinta ja silmissä välkkyy leikillinen hellyys.

On hyvä olla, turvallinen ja kevyt, aivan kuin kulkisi suuressa laivassa, tyynellä merellä ja kaikki aluksessa olisivat hyviä ja helliä ihmisiä.

— Kiitos, isä!

— Kiiku hiljaa, oksat voisivat raapia kasvojasi.

— Kyllä varon, isä.

Pellolta kuuluu intohimoisen äidillinen hirnunta. Putte katsoo vielä minuun, onko mitään keskusteltavaa. Minä nyökkään, ettei ole, ja se vastaa emänsä hirnuntaan ja laukkaa niitylle.

III.

Voi sinua kirjaräiväni, unohduit moneksi ajaksi.

"Hän" tuli ja nosti minut tänne korkealle kaupungin muurien varjoon, löi entisen elämäni poikki kuin juhannuskoivun tyven ja pystytti oman elämänsä puuksi, antoi parhaimman majansa, pyhimmän soppensa kaunistettavakseni.

Kaikki on ollut kuin unta ja kuitenkin niin totta kuin se, että hengitän, näen, kuulen, liikun. Hän tuli!

Kerran kaupungissa ollessani ison veljeni luona jatkamassa opinnoitani, koulusta päästyäni, tapasin hänet portaissa. Muistelen ennen nähneeni hänet — ääni, katse, tervehdys oli tutunomaista. Tiesin kuitenkin, etten koskaan ollut häntä tavannut.

Hän haki asuntoa, oli vasta muuttanut kaupunkiin ja tuli nyt sanomalehti-ilmotuksen mukaan meille. Veljelläni oli huone vuokrattavana. Tantti ei ollut kotona eikä veljenikään. Minä näytin huoneen, juttelin ja vein saliin, aivan kuin olisin ollut hyvin tottunut seuranpitoon. En laisinkaan kainostellut. Hän oli niin hyvä ja kohtelias. Minä ymmärsin kaikki, mitä hän puhui, ja osasin vastata kysymyksiin. Meillä olisi riittänyt juttua vaikka kuinka kauaksi.

Tietysti hän sai huoneen ja otettiin vielä täyshoitoon, vaikkei se alunpitäin ollut tarkotus. Tantti piti oikein kunnianaan hoitaa häntä hyvin.

Minusta koko kaupunki oli muuttunut. Hän saattoi minua toisinaan käsityökouluun ja tiemme kulki erään kallion poikki ja siellä me usein istuimme. Kotona oli kaikki kuin unta ja juhlaa. Pelkäsin herääväni todellisuuteen, jolloin hän olisi hävinnyt.

Kerran hän kysyi minulta, miksi minua sanottiin Mailiksi.

— Joku täti lienee ollut Maija Liena ja hänen mukaansa olen saanut nimeni. Mikä teidän nimenne on?

— Erland, sanoi hän ja katsoi minuun.

— Runollinen.

— Ajattelette kaiketi Rydbergin Singoallaa.

— Ajattelin.

— Äitini lienee ajatellut samaa antaessaan minulle nimen. Hän ei silloin aavistanut, että minusta tulisi suomenkielinen ja nimestäni Lanni.

— Runous ja mustalaiset taitavat hävitä maailmasta.

Hän katsoi minuun ja nyökkäsi.

— Oliko äitinne ruotsalainen? kysyin.

— Umpiruotsalainen. Onko se teistä outoa? lisäsi hän äkkiä.

— Ei ensinkään. Minä tahtoisin joskus nähdä hänet.

— Hän on kuollut.

Katsoimme toisiimme vakavina enkä oikein tiedä — kätemme puristuivat yhteen.

Sen jälkeen "hän" oli varmasti tullut — ei ollut unta, oli täyttä totta.

Kerran olimme kahden teatterissa, näyteltiin Sakuntalaa. Minä elin mukana pyhässä näytelmässä, unohdin kaiken ympärilläni, en muistanut Lannia, en istunut tuolillani teatterissa, en katsellut näytelmää, vaan elin intialaisen tytön elämää, rakastin ja kärsin hänen kanssaan. Kesken huumaustani käänsin jonkin oudon voiman pakotuksesta päätäni. Samassa näyttämö katosi ja kuuma laine Lannin silmistä upotti minut, ja näytelmä jatkui minussa itsessäni. Minä olin Sakuntala ja "hän" oli minun kuninkaani. Lumousta kestää yhä vielä.

Veljeni sanoi minua liian nuoreksi naimisiin menemään, mutta Lanni tahtoi ja minä tahdoin olla, missä hän oli. Ja kun hänen piti muuttaa tänne suureen kaupunkiin, otti hän minut mukaansa.

Nyt istun täällä kuin lintu häkissä. Yhdessä laadimme pesää, ostamme tuoleja, pöytiä, verhoja, kaikkea somaa. Meidän on hyvä olla enkä voi ymmärtää, miksi eivät kaikki ihmiset mene naimisiin…

Lannin äidin kuva on ripustettu seinälle, sohvan kohdalle arkihuoneeseen. Hän katselee meitä hyvin tyytyväisenä.

Tuntuu tosiaan siltä, kuin olisimme täällä neljännen kerroksen huoneissa lintuhäkissä ja häkki korkealla puun oksalla, josta me katselemme toiselle puolelle katua samanlaisiin häkkeihin.

Kaikki on pikkuista, suppeata, somaa. Paljon pikkuisempaa kuin kotona maalla — eihän ilmassa voi elää samojen lakien mukaan kuin maaperässä.

Lanni oikein suuttuu, kun minä sanon, että tämä on nukke-elämää, hauskaa unta. Illalla istumme takan edessä tai ainoastaan minä, sillä Lanni piirtää — hän on arkkitehti ja kuuluu olevan hyvin etevä — ja hyräilee.

Kerran yritin mennä kaupungille yksin, kun Lanni oli kotona. Portaille saakka pääsin ja aioin juuri astua kadulle, mutta siihen se meidän välisen nauhan venyväisyys loppui ja minä ponnahdin juoksujalassa Lannin luo.

Toisinaan kuvittelen istuessamme iltalampun valossa näkeväni Lannin äidin kehräävän kuvassa ja kuulevani rukin hyrinän kuin ennen kotona illoin. Häkkiasunto unohtuu, ajatuksissani istun kotona tuvassa. Takassa tuli loimuaa, rukki hyrrää, isä vuolee puuta ja — hyppään ylös säikähtäen. Telefooni soi. Minä olenkin prinssin luona. Ellei Lannia olisi, en hetkeäkään asuisi tässä kaupungissa, vierisin kuin kivi alas laaksoon, menisin kotiin maalle ja löytäisin maaperän, tietäisin työni. Vanha kello sanoisi lempeästi: — Nyt sinä laitat päivällistä! Äiti nyökkäisi minulle ja menisi aittaan, toisi sieltä voita, juustoa, maitoa ja muuta hyvää. Hellan ääressä alkaisi hauska puuha. Ei olisi ketään outoa kaupunkilaisihmistä. Sinkka ja Kyttä makaisivat muurin vieressä ja katselisivat meidän puuhiamme. Voi, ei, ei!

Viime aikoina on äidin kuva tullut hyvin totiseksi. Hän katselee minua moittien. Niin, minä en pidä tästä pesästä, mutta minkä minä sille voin? Kun nousen tuolille, ulotun kädelläni kattoon, kun astun pari harppausta, olen ovelta ovella, ja ne ovat kuin kaapin ovia. Ne ovat aina suljetut, sillä kaikkia ihmisiä pitää pelätä ja epäillä. Kotona maalla… sitä en saa ajatella!

Lanni istuttaa minut polvelleen ja kertoo maailmasta. Hän onkin minun ainoa akkunani sinne ulospäin. Äidin kuva hymyilee.

— Noo, prinssi, mitä sinä olet tänään tehnyt? Lannin silmien väliin painuu juova ja hän mutisee: — Tulee se vielä minunkin vuoroni!

Hän työntää minut polveltaan ja astuu kiivaasti lattialla. Minua naurattaa.

— Sinä olet kuin käenpoika varpusen pesässä.

— Minä lähden pitkälle matkalle piakkoin.

Se sykähytti oudosti, tunsin kummallista ahdistusta. Ajatuksissani näin aavan meren ja siellä pienen veneen.

— Lanni, sinun olisi pitänyt saada rohkea ja uljas vaimo. Minä olen kiinni kotiturpeessa.

— Pikku Maili, sanoo Lanni ja silittää tukkaani, — missä sinä olet, siellä on minun kotini.

Lanni piirustaa ahkeraan, mutta vähä väliin tunnen tutkistelevan katseen kasvoillani. Hän tuo minulle kukkia.

Äidin kuva on hyvin salaperäinen. Katselen sitä joka aamu ja kyselen merkillisiä asioita. Lanni on sen huomannut ja sanoi: — Minä olen äitini näköinen, sitäkö sinä katselet?

— Empä tiedä, minusta vain tuntuu kuin kuva eläisi.

— Joutavia, pikku Maili, sinulla näyttää olevan pää täynnä eläviä kuvia. Tämä talo on kuin lintuhäkki ja me lentäviä lintuja. Nyt äidinkin kuva elää!

— Ethän sinä voi ymmärtää minun tunteitani, mutta voisit kumminkin uskoa, mitä kerron.

— Se on liian hullunkurista, Mailiseni. Kuva on ollut yhä vain salaperäinen ja tänä aamuna, kun Lanni oli mennyt, se vilkaisi minuun suuttuneena. Luulin ensin, että se oli kuvittelua ja katsoin kauhuissani uudestaan, silloin näin pään liikahtavan ja katse seurasi kaikkialle, minne huoneessa menin. Piilouduin toiseen huoneeseen. Jalkani painoivat ja kurkkuani kirveli, en voinut liikkua. Muistin silloin kotikaivon veden ja koivun mahlan, jota isäni minulle keväisin toi. Polttava jano kiusasi minua. Yritin nousta, mutta en jaksanut. Olin jo ennättänyt rauhottua, kun Lanni tuli kotiin, mutta kotimme ahdisti minua ja äidin kuva pelotti.

— Lupaatko, Lanni, ettet hämmästy etkä suutu, niin kerron sinulle hyvin kummallisen asian.

— Lupaan.

— Otetaan äidin kuva pois seinältä — vain joksikin aikaa!

— No mutta…

— Ethän suutu!

— Maili, annappas kun katson sinua. Sano nyt, mitä mielessäsi liikkuu!

— Äidin kuva on minuun suuttunut.

— Leikkisi ei ole oikein onnistunutta.

— Sinä et ymmärrä tätä. Se on totta!

Lanni työnsi minut polveltaan ja tarttui kovakouraisesti hartioihini.

Silmänräpäyksessä olimme kuin vieraat toisillemme. Hänellä oli ankara ryhti, kylmä ja arvosteleva katse, hiukan vaaniva. Hän muistutti Kyttää, sen katsellessa Sinkkaa, kun ne ovat tappelupäällä.

— Tätä minä en tosiaan ymmärrä. Kuvan me otamme pois, mutta sinun merkilliset ajatuksesi…

— Minä en niille mitään mahda.

— Onko sinulle tapahtunut muuta outoa?

Lanni sanoi sen sellaisella äänellä, että sydämeni pysähtyi ja minun teki mieli juosta ovelle, piiloutua jonnekin, ettei hänen tutkiva katseensa olisi nähnyt kauhuani. Pidätin henkeäni ja suljin silmäni.

En koskaan, en milloinkaan sano hänelle sisimpiä ajatuksiani.

Äidin kuva otettiin pois, mutta tänne on tullut joku — minä en osaa nimittää häntä, sillä se ei ole mikään eikä kukaan, mutta se on kuitenkin "joku". Hän juttelee kanssani, en häntä näe, en kuule, tunnen vain, että hän on läsnä, tietää, mitä ajattelen ja teen. Eilen hän sanoi: — Etkö tiedä, että on jo täysi kesä?

— Taivas, kesä! Minne joutuivat talvi ja kevät? Heitin akkunat auki ja annoin lämpimän tuulen huuhdella huonetta. Se huumasi minua. Lienenkö nukahtanut, en tiedä, mutta elävästi näin kotini maalla kevätauringossa ja väen kevättöissä. Kun heräsin, oli pettymys niin suuri, että täytyi itkeä.

— Sinun täytyy nyt lähteä maalle! sanoo joku.

— En voi Lannista erota, tiedäthän sinä, ettei se meidän välinen nauha ulotu pitemmälle kuin tuonne alaovelle, sanon minä.

— Sinun täytyy! Ja minä tunnen, että "joku" on suuttunut.

— Minä en tahdo! huusin uhallakin.

On tosiaan kummallista, mitä sitten tapahtui. Joku tarttui minuun, en osaa sanoa miten, mutta hän tarttui ja piti vallassaan hetkisen. Painuin vuoteelle. Silmäluomeni eivät totelleet, räpyttivät ja takertuivat johonkin kiinni. Yritin koettaa sormella — käsi ei noussut — enkä minä tuntenut omaa ruumistani. Äkkiä katselin itseäni, olin silmät raollaan sängyssä kuin pyörtynyt — silmänräpäyksen vain — ja samassa sormeni koskettivat luomia ja minä kuulin naurua keittiöstä. Se paisui ja paisui vyöryen kuin ukkonen ja se tukehutti minua. Taistelin, pääsin painostuksesta ja heräsin.

Lanni pitää minua sairaana ja suostui viemään maalle. — Minä jään juhannusillaksi sinne, mutta sitten täytyy heti palata, on paljon työtä, sanoi Lanni.

— Mitähän joku nyt sanoo? huudahdin minä. — Kuka? kysyi Lanni ihmeissään.

Minä säikähdin, olin tosiaankin vähällä ilmottaa salaisen ystäväni.

— Minä olen hyvin kiitollinen tulostasi! sanoin hänelle viattomasti.

IV.

Täällä nyt olemme. Istun huoneessani. On niin hiljaista, että kuulen ilmassa soittoa, salaperäisessä jännityksessä imeytyy kuumuus kaikkeen eloisaan ja kilpistyy hyppivinä kipeninä elottomasta. Kurkkuni on kuiva ja ihossa pistelee, mutta sittenkin on suloista olla. Näen itseni sellaisena kuin olin viisi vuotta sitten tuossa akkunassa istuessani koivunoksia hyväillen, silloin — sinä kesänä heräsin elämään ja tuntemaan! Viisi vuotta, se on toisinaan pitkä aika. Isä on käynyt vanhaksi ja kumaraksi. Ijänkö vaikutusta? Eihän ikä vielä. Surutko? Eihän niitä ole ollut. Minä kyllä arvaan ja saan isän vielä puhumaan. Niin, isä, kerran sinun pitää avata sydämesi, tuntea olevasi minun isäni, saada heikolta oman voimasi ja elämäsi työn tunnustus! Ja sitten minä lupaan kasvaa ja — työtäsi jatkaa!

Olen kuin uusi ihminen. Olen nukkunut kolme yötä ja päivää pääksytysten. Männikön pihkainen tuoksu tunkee keuhkoihini, laajentaa rintaani. Hämärät seitit silmistäni häviävät ja minä katselen suoraan kimaltelevaan kotiulappaan. Täällä on laajaa, korkeaa — täällä on koti!

* * * * *

Tänään isäukko oli hyvällä tuulella ja minä houkuttelin hänet juttelemaan. Hän on oikeastaan leikillinen, ja veitikka asuu silmäkulmissa, vaikka vanhemmiten onkin muuttunut hiukan arkailevaksi ja epäileväksi. Ei ollut aivan helppo saada häntä puhumaan. Äiti oli laittanut juhannusolutta ja leiponut rieviä ja vehnästä. Uunista otettiin lampaanjalka ja kermajuusto. Kaikki isän herkkuja. Tupa tuoksui puhtautta, katajaa ja kuusenhavuja. Isä istui pöydän päässä, harmaa tukka sileäksi kammattuna, jakaus keskellä päätä, ruskeahko takki yllään ja piippunysä hampaissa. Hänen suuret kätensä pitelevät varovaisesti esineitä ja leveät hartiat ovat rennosti kasassa. Isän koko olemus on minulle sanovinaan: — Kyllähän näissä jäsenissä olisi vielä ihmevoimaa, mutta koska ei sitä enää tarvita — niin olkoon!

— Mitähän jos isä laittaisi tänne mäntymäelle minulle oikean hovin?

— Ethän sinä ole mies sitä pitämään, tulee Lanni ja myy enkä minä rupea kaupantyötä tekemään.

— Ettehän te kysynyt, silloin kun tähän saareen nousitte, mitä täältä irti saisi ja minne kaikki sitten joutuisi. Vieraan maata muokkasitte ja siihen rakennukset kyhäsitte.

— Se oli silloin, veljesi oli pieni poika, sinä et vielä syntynytkään. Minun oli pakko lähteä tyhjästä kodistani. Äitisi hoputti lähtemään maailmalle. Minä tahdoin tarttua kotikamaraan. Silloin sanoi Suurhuovilan isäntä minulle: — Muokkaa se Saarmaa, niin saat sen torpanpaikaksi sadalla vuodessa. Voithan kalastaa.

— Ja silloin te nousitte saarelle. Kertokaa siitä, isä! Olette vähän siitä ennenkin puhunut.

— Eihän sitä olisi miksikään luullut koko saarta. Hullulta tuntui yritys. Nousimme sitten rannalle. Äidilläsi oli vesuri, minulla kirves. Kalle poika, veljesi, leikki veneessä koiran kanssa. Ranta oli niin laakea ja kostea, ettei voinut astua muuten kuin kaatuneiden puiden päälle. Eikä siinä ollut jalansijaa astuakkaan, oli sitten niin täynnä puuta, pensasta ja röhnää, ettei pää väliin mahtunut. Maa oli, nääs, pitkin rantoja vesijättöä ja se tyrkkäsi kasvavaa. Siinä oli kuusainta, pajua, leppää, tuomea, pihlajaa, vatunvartta, nokkosta, taikinamarja- ja viinimarjapensasta, kaislaa, ruohoa ja kortta jos jonkinlaista. Ylempänä kasvoi mahtavia haapoja, koivuja ja lehmuksia. Tuolla mäntymäen puolella oli oikein vaarihonkia, sellaisia, ettei niitä pieni mies kaatamaan kyennyt ja kalupuukoivuja jos jonkinlaisia.

— Te hakkasitte itsellenne aukon saaren seinään.

— Minä katkoin kirveelläni paksuja puunjuuria rannassa, kaadoin suuria ja pieniä puita, panin maata myöten kaikki mitä eteen sattui, nyljin puhtaaksi rannan kuin teurastaja raavaan. Äitisi oksi vesurilla puita ja laittoi lehviä ja kantoi risut rovioksi.

— Siten te pääsitte ensimmäiselle rantatörmälle.

— Se oli vain kaita väylä ja törmällä juuri kääntymisen tila. Kyhäsimme siihen häthätää saunan. Siinä sitten tuherrettiin se kesä. Syksyllä sinä synnyit.

— Entä sitten?

— Minä nyljin maata ja sousin vesiä, kalastin, hakkasin halkoja. Sain sitten irti hevosen ja äitisi kasvatti vasikasta lehmän. Tuli ensimmäinen talvi ja sen varalle olin kyhännyt elikoille navetan. Elämä alkoi maistua omalle, vaikka tuherrettiinkin saunassa.

— Laitoitte sitten tuvan.

— Niin, sehän se likistettiin, vaikka pienenlainen. Se oli niinkuin puolet tuosta peräkamarista. Minä olen kahdessakymmenessä vuodessa rakentanut kolmeen kertaan asuinhuoneeni ja sitten aina vielä parannellut ja jatkanut tarpeen mukaan.

— Jos nyt taas vähän jatkettaisiin meitä varten!

— Kai se nyt minulta jää, ja tuskin te tänne tulette sen kummemmin. Mitä näistä meikäläisten maista ja majoista teidän ylhäisten asua. Siellähän te maailmalla. Kalle veikkosi on vieraantunut ja sinun Lannisi on toista rotua.

— Minä en ole, enkä koskaan näistä maista luovu!

Isän kasvoille nousi punaa ja silmät sädehtivät.

— Oikeinkos sinä tyttöseni tosissasi?

— En luovu!

— Sietäisihän se, sietäisi totisesti, sanoi isä ja jättiläisvartalo ojentui hiukan.

— Minä vain muistelen, kuinka te, isä, kuokitte, kuinka kiiltävä kuokanterä säännöllisesti kohosi ja sitten vauhdilla suhahti maahan ja nykäisi sieltä tumman turpeen, kokkareen kokkareelta ja niin on kaikki pellot täällä sinun kuokkasi jälkiä.

— Niinhän sitä viljelystä tehdään, kuinkas sitten! Olenhan minä vähin kuokittanutkin. Nyt on mielestäni kylliksi, omiksi tarpeiksi.

— Riittäähän se!

— Niin, minulle ja muorille ja vähän muillekin, ellei…! isä katsoi taas epäilevästi minuun.

— Minä en täältä lähde, en pahallakaan!

— Älä tyttöseni lähdekkään, äitisikin sinua täällä tarvitsee.

Isä vilkaisi hellästi äitiin muurin luona.

— Minnekäs sinä, muori, ne havaslangat laitoit?

— Minäkös ne laitoin minnekään. Unohdit kai ostamatta taikka jätit laivaan kaupungista tullessasi.

Oli somaa nähdä, kuinka isä oli joutuvinaan hämille.

— Taisin tosiaan jättää sinne kahvilaan. Join siellä lasin keltaista ja se hylky meni päähäni. No, muori, älä nyt tuosta. Menen hakemaan sieltä pian takaisin ne kalat, jotka sinne keväällä vein.

Isä vilkaisi minuun veitikkamaisesti ja äiti myhähti hellan ääressä.

— Saatkin tuoda suolasilakoita väelle, kun on nuottakin rikki, ja ne parsinlangat unohdit.

— Katsoppas, muori, tuonne rannalle päin, sanoi isä.

— Rupeatkos sinä nuottaa paikkaamaan juhannusaattona, kun sen tuonne olet levittänyt?

— Emme taida toista kertaa tarvita mennä nuotalle tänään.

— Jokos te kävitte? kysyi äiti.

— Menehän katsomaan aitan eteen. Laitoin tytöt perkaamaan.

Minä juoksin ulos. Jotakin merkillistä on tietysti tapahtunut, muuten ei isä olisi viitsinyt siitä puhua. Tosiaan — kaksi suurta saavillista suuria, lihavia lahnoja.

— Aitassa niitä on jo osa valumassa ja katsokaa, rouva, tuolla on iso kopallinen, kehuivat tytöt.

— Mainio apaja!

Isä oli tullut myöskin ulos. — Omista kalavesistä, sanoi hän kohottaen harmaata päätään. — Olen niitä hoitanut ja nää naapurit täällä sanovat taikoneeni, hymähti hän. — Ei ne kalat niin vaan köpelön kouraan tule. Ilmankos tää saari nyt olisi oma ja vanhuuden päivä varma. Ei niitä tarvita Kallen apuja, ja se sinun suuri herrasi taitaisi kiittää kunniasta, ellei vallan halveksu!

— Isä kulta, älkää nyt!

Kiikku lehmuksien alla on lahonnut. Joutsen rannalla on vuosia torkkunut suullaan ja aurinko tirkistelee sen rakosista. Koivu akkunani alla on nostanut oksansa niin korkealle, ettei yksikään lehti pilkistä akkunastani sisään.

Äiti tuvassa puuhaillessaan astuu lyhyin ja tihein askelin, niin että tohvulat sihahtelevat ja käyrä vartalo nytkähtelee.

Kyttä aina vain lojuu.

— Taitaa olla vanhuuttaan veltto, ei viitsi haukkuakkaan enää, sanoo äiti.

Kyttä kuulee itsestään puhuttavan, haukahtaa pari kertaa meille mieliksi ja vaappuu ovelle, mutta palaa samassa ja painuu muurin viereen.

— Velvollisuus vanhan veressä panee pyörimään, vaikkei tässä aina pyörimisen arvoista olisikaan, sanoo äiti.

Kello ystäväni harppii harvakseen ja narahtaa joka heilahduksella: — Onhan aika mitattava, vaikkei aikaa tarvitakkaan!

Sattumalta vilkaisen akkunasta. Näen Lannin rantatörmällä. Hän heiluttaa hattuaan ohi kiitävälle laivalle. Aava ulappa on hänen taustanaan — pitkä, hoikka vartalo, ylpeä pää, esteettiset piirteet, prinssi meidän maalla, perintöprinssi vastoin tahtoaan.

Katson kotitupaani ja sydäntäni kolottaa. Minun prinssini on täällä kuin korkea lilja saunan matalalla akkunalla.

Lanni tulee sisään, kumartuu hiukan ovesta astuessaan.

— Ilmaa, ilmaa, huohottaa hän. — Akkunat auki, täällä tukehtuu.

Hän heittää molemmat avattavat puoliskot selkiselälleen ja istuu isän viereen pöydän päähän.

— Tämä talo paha olisi myytävä ja ostettava kaupungissa hyvä tontti ja sitten rakennettava talo! sanoo hän suoralla tavallaan isälle.

Isä katsoo minuun ivallisella hymyllä, laskee raskaan kätensä olalleni ja nousee mennäkseen toiseen huoneeseen.

— Täällä sisällä on tosiaan kuuma, minua huimaa, mennään ulos, Lanni! ehdotan tuskissani.

— Minä menen metsään hakemaan juhannuskoivuja, selittää Lanni ja lähtee.

Minut valtaa samanlainen olo kuin kaupungissa, pienessä kodissamme, silloin kun "joku" puhui minulle. Hän ei kuitenkaan voi puhutella minua täällä. Olenhan minä kotona, ei mitään outoa eikä merkillistä voi tapahtua. Se olisi kauheata, silloin en enää viihtyisi täälläkään.

Pakenen vanhan kaivon kannelle varjoon. Se on rakennuksen päässä, ruohon ympäröimä, yksinäisenä ja unhotettuna. Ennen oli sen kansi täynnä astioita: saaveja, soikkoja, kippoja, kiuluja, lusikoita, kauhoja ja härkkimiä. Ne viruivat auringossa kuivamassa pesun jälkeen, kilvan hohdellen puunvalkeuttaan. Nyt ovat kaivon kansilaudat koloiset ja lahonneet Tämä oli ennen äidin kaivo. Nyt ovat vieraat kädet ottaneet työt ja astiat haltuunsa ja muuttaneet ne uudelle kaivolle.

Minun on sääli vanhaa kaivoa, johon usein huutelin sen kansiaukosta haukkumasanoja omalle naamalleni tummassa veden pinnassa. Kaivo vastasi hiljaisella mutinalla. Yritän katsoa nytkin kuvaani.

— Taivas, en enää milloinkaan etsi kuvaani sinun pahansuovalta pinnaltasi! Sinä vetelet tummia varjoja ohimoilleni ja kuvaat poskeni ludoiksi. Olisithan sinä voinut minua sääliä ja näyttää pyöreäposkisen tyttösen kasvot.

Minua ei enää janota. Vanhassa kotikaivossa on ummehtunutta vettä.

Aidan takana, pellon puolella hirnahtaa hevonen. Lieneekö Liisa, on sen näköinen.

— Tsee, tsee, Liisa!

Se kääntää päänsä ja hirnahtaa, astuu kömpelönä aidan viereen.

— Puttehan sinä oletkin, pieni valkea merkki otsassasi sanoo sen. Vai on sinusta tullut tuollainen ronkkaluinen ja takkukarvainen. Terve, terve, vanha lapsuudentoveri!

Katselemme taas silmästä silmään ja kaipaamme niitä aikoja, jolloin me kaksi leikimme, jolloin isä ja äiti, Liisa-emä ja koko väki hääri pellolla — niin, niin, silloin kun me olimme lapsia. Kuule, Putte, sitten piti tulla meidän vuoromme astua täällä aisoihin. Sinä olit uskollinen, olet täyttänyt velvollisuutesi. Minä olen pettänyt teidät kaikki.

Putte räpyttää silmiään. Menen aittaan, tuon sieltä leipää Putelle.

Näin kerran erään päiväläisen syövän. Hän oli ollut metsätöissä. Hartaana ja hiljaisena hän istui pöydän ääreen, kumarsi päänsä ja otti leivän kuin pyhän esineen, söi tarkkaan ja hitaasti joka murun. Hän ei kenestäkään huoneessa välittänyt, oli yksin kuin ollaan kirkossa.

— Hyvää päivää, terve tuloa! sanoo siellä joku.

— Kas, Arvo, en ollut tunteakaan sinua.

Edessäni seisoo pitkä, nuori mies. Leveä ja lämmin käsi pitelee sormiani ja minun pitää nostaa päätäni katsoakseni tummanharmaisiin silmiin.

— Sinusta on tullut suuri mies.

Arvo punastuu ja hänen kasvoillaan on niin hyvänsuopa hymy, että tahtoisin taputtaa poskelle, mutta pelkään sen loukkaavan hänen miehuullisuuttaan. Oma tuskani läikähtää minussa ja tahtoo päästä valloilleen.

— Täällä on kaikki muuttunut, tunnen olevani liikaa. Te ette enää omista minua. Lanni puhui isälle talon myymisestä.

— Eiköhän se olisi lopulta viisainta? Isäsi ei enää kauaa jaksa eikä teistä kukaan välitä maanhoidosta.

— Se on sittenkin paha aikomus.

— Jos myytte, niin minä ostan.

— Silloin minun täytyisi vihata sinua!

Arvo hiukan hätkähti.

— Etkö sinäkään, Arvo, ymmärrä, että tämä on minun kotini ja että sen myyminen olisi häpeä meille kaikille.

— Rakentakaa komea huvila ja asukaa kesäisin täällä.

— Sinä et taida ymmärtää minun koti-ikävääni, ethän ole koskaan ollut pitkiä aikoja kaupungissa etkä ihan oudossa seudussa milloinkaan. Minä olen ikävöinyt ja nyt tiedän olevani kadotettu, jos menetän tämän sopen täällä. Rakentaa uusi huvila! Silloin minä kulkisin täällä ja itkisin kaikkien vanhojen ja rakkaiden esineiden häviämistä kuin Sinkkakissa sukunsa upotusta.

— Muuta ne huvilaan.

— Sinä olet soma. Ei meidän vanha kello viitsisi käydä siellä eikä äidin rukki jaksaisi surista. Laittaakko leivinuuni siellä asuinhuoneeseen loimuamaan ja pitkä ruokapöytä tarinoimaan kaikkea, mitä se on väen kuullut juttelevan? Se olisi minun tupani herjaamista Ja sitäpaitse, meidän asuinrakennus on erittäin hyvässä kunnossa…

— Mitä se kaupunkilaisille on?

— Minä en ole kaupunkilainen enkä koskaan siksi tule!

— Isäsi ei tahtoisi jättää taloansa vieraille.

— Ei tarvitsekkaan. Ole sinä minun puolellani, jos tästä vielä vaikeuksia syntyy. Olen saanut jälleen rohkeutta ja koti tuntuu taas kodilta.

Olimme hetken vaiti. — Mennään katsomaan minun koivuani uimarantaan, ehdotin minä.

— Se on ennallaan, paitsi että se on kasvanut. Siihen ei täällä kukaan koske ja kuori on säilynyt eheänä. Ne minun vanhat kaiverrukseni…

— Ahaa, tiedän, tiedän! Kas, tästä on viety juhannuskoivuja, tuossa on jäljet.

— Näin tullessani arkkitehdin ja pari renkipoikaa kirveet kädessä. He menivät veneellä ja kiersivät niemen. Kas, tuolta on kaadettu koivu ja oikein suuri. Tarpeetonta haaskausta ja tuolla toinen oikea vaari! Ovatko he…!

Arvo malttoi samassa mielensä ja punastui maamiesverensä kuohahtamista.

— Mieheni hakee kalupuita. Minulla on paha aavistus — minun koivuni, onnen koivuni…! Juokse katsomaan, minä odotan. Kuinka minä voinkin olla niin muistamaton, etten varottanut Lannia!

Arvo palasi pian ja ilmotti, että se oli kaadettu ja viety veneellä kotiin.

— Kaikki, kaikki täällä nyhdetään irti. Isä menee pian, äiti seuraa häntä.

— Sinä jäät ja alat uudestaan, sanoi Arvo lohduttaakseen minua.

— Minähän se juuri olen hakattu tyvestäni poikki ja juureni ovat täällä aivan kuin koivunikin.

— Sinusta tulee hyvä kalupuu niinkuin koivustasikin.

— Sinäkin ivaat minua. Hyvästi, Arvo, en olisi luullut sinua noin kovaksi.

Arvo oli onneton ja tahtoi peruuttaa sanansa. Mitä se auttaisi? Onhan asia kuitenkin totta, ja kirveet silpovat minut lastu lastulta, mutta ei vielä!

Istumme kolmisin pöydässä, isä, Lanni ja minä. Äiti tassuttelee pöydän ja muurin väliä, ei malta istua.

— Pelkäättekö, äiti, että sisärattaisiin tulisi vika kuin vanhaan kelloomme, jos hetken pysähtyisitte?

— Taitavat olla ruosteessa.

— Löysin metsästä mainioita puita, sanoo Lanni.

— Kaadoitte minun koivuni uimarannasta. Isä ja äiti katsoivat minuun.

— Se oli komea ja kaunis puu. Sen latvasta saa hyvän juhannuskoivun.

— Kyllä kai.

Isän leuka tutisee.

— Tuodaan se tänne tupaan, ehdottaa Lanni.

— Ei, Lanni, pystytä se tuonne pihaan. Se viihtyy siellä paremmin.

— Voitko sinä pahoin? kysyy Lanni äkkiä.

— On hiukan paha mieli koivustani.

— Pikku hupakko, metsä on puita täynnä!

Lanni viheltää ja puuhaa koivujen pystyttämisessä. Voi, maailman prinssejä, he luulevat, että koivu on vain pelkkä sieluton puu, maahan hakattava milloin tahansa. Heillä ei ole missään nimelliskoivua, joka osaisi puhua.

* * * * *

Lanni on lähtenyt kaupunkiin ja minä ihmettelen, että se meidän välinen nauhamme nyt voi venyä vaikka kuinka pitkälle. Lanni oli kuitenkin hyvin levoton ja lupasi pian tulla katsomaan ja tuoda minulle seuranaisen. Minä en muka saa olla yksin nyt. Se on totta, en ole vielä kirjalleni puhunut siitä ihmeellisestä, jota odotan. Se täyttää mieleni uudella rohkeudella.

Suuri hiljaisuus ja rauha soi minussa ja ympäristössäni. Elämä ja sen tarkotus selviää minulle hitaasti, on kuin harmaa verho kohoaisi vähä vähältä. Vielä hiljan tänne tultuani kaipasin täällä entistä lapsuusmaailmaani. Nyt en sitä enää tahtoisi takaisin. Onhan nyt minun aikani astua elämän aisoihin, alkaa siitä, mihin isä ja äiti lopettavat.

Päätän itsekseni, etten muuta täältä pois ja se rauhottaa minua ja tekee elämäni täällä arvokkaaksi. Minun pitää luoda koti hänelle, joka minun kauttani maailmaan tulee. Minä tahdon, että hän aina voisi muistaa synnyinkotinsa, aina voisi palata tänne avarasta maailmasta ja löytää täällä tyyssijan. Nämä polut täällä todistakoot hänen ensi askeleensa ja tanhuat hänen riemuisan leikkinsä. Tämä ranta täällä olkoon hänen uintipaikkansa ja soutuvalkamansa. Näitä peltoja hän kylväköön, ja kasvattakoot ne hänen leipänsä. Tämän talon väen seurassa hän oppikoon tuntemaan oman kansansa ja säätynsä elämän. Minä tahdon niin, ja minulla lienee oikeus siihen, sillä hän on minun lapseni. Me kuljemme yhdessä kenties kuoleman portin ohitse ja voi sattua, että jompikumpi meistä, kenties molemmat astumme siitä sisälle. Jos meille elämä lahjotetaan, alotamme sen yhdessä, erottamattomina. Hän lapsuuden ihanan ajan ja minä elämän ja työn keskipäivän.

Jos Lannilla olisi isän taikka äidin koti, jossa hänen vanhempansa olisivat elämänsä viettäneet, tahtoisin mennä sinne. Muistan kuinka kihlausaikanamme olisin halusta puhunut hänen vanhemmistaan, tahtonut nähdä heidät, puhutella heitä isäksi ja äidiksi, oppia heidän tapojaan ja rakastaa heitä. Lannin äiti oli ollut muukalainen ja isä kulkenut kaupungista kaupunkiin. Heillä ei ollut mitään kotiseutua. Lanni oli syntynyt Ruotsissa, eräässä sairaalassa. Kasvavana poikana hän siirtyi vanhempiensa kera paikasta paikkaan. Isä oli rakennusurakoitsija. Lanni puhuu monta kieltä, tuntee paljon ihmisiä ja viihtyy kaikkialla. Häneltä puuttuu kokonaan tahto kiintyä johonkin paikkaan, mutta sen sijaan hän osaa erinomaisen hyvin valita tuttavansa ja arvostella, mihin mikin kelpaa. Minä oikein pelkään hänen silmiään. Ne saavat minut taipumaan vaikka mihin. Jos hän tarmokkaasti tahtoo minut täältä pois, en tiedä miten käy. Täällä on minun turpeeni, ja jos erota pitää, kuihdun minä kuin juhannuskoivu.

* * * * *

En ole kuukausiin mitään kirjottanut. Elämä on ottanut minut olalleen ja kantanut vinhaa vauhtia tapahtumasta toiseen.

Minun poikani on syntynyt ja me olemme kaikki eläneet nämä kuukaudet vain häntä varten. Huumauksesta herätti meidät isäni sairaus ja kuolema.

En ollut koskaan nähnyt kuolemaa silmästä silmään. En ensin käsittänyt, mitä tapahtui. Se oli kuin jatkoa sairauteen, mutta kun tuttu ja rakas silmä pysyi suljettuna, jouduin tuskan valtaan, olin hetken kuin hengenhädässä. Sitten rauhotuin ja katselin isää kuin elossa olevaa. Kolmantena päivänä hän oli aivan muuttunut. Kalma oli kuvannut hänet muotoisekseen. Oli aivan kuin rautainen käsi ojennettuna erottamaan hänet minusta — outo tuskallinen kammo kielsi koskettamasta omaa isää. Silloin suru ensi kerran kouristi minua, ja isä siirtyi kauas — jonnekin saavuttamattomiin. Hän oli kuollut. Nyt hän on haudattu.

Sylissäni hymyilee pieni poikani. Sen jokainen jäsen on suloinen kuin kukka ja minä unohdan riemuisena koko maailman tämän pienen käärön vuoksi. Tässä on työni ja elämäni, juuri tässä polvellani. Vaikka minulta otettaisiin kaikki: isä, äiti, koti, maa ja kansa, niin elän kuitenkin, sillä tässä sylissäni on niiden korvaus, uusi elämä, joka minua tarvitsee.

Lanni on ylpeä pojasta ja antaa meidän jäädä tänne. Toivon äitivanhani elävän kauan, kauan! Hyvin itsekkäistä syistä. Lanni on puolittain luvannut antaa meidän olla täällä niinkauan kuin äiti minua tarvitsee. Sillä aikaa vanha kotini ehtii hiipiä Lannin sydämeen…

Kävimme uimarannassa katsomassa entisen koivuni kantoa. Keväisen maan uhkuvasta povesta oli noussut nesteitä kannon päähän. Juuret olivat imeneet maaemoa ja varanneet eineitä suurelle, ihanalle puulle. Nesteet olivat alttiisti ja riemuiten valuneet juurien imusoluissa kuvitellen pääsevänsä muuttumaan lehtivihreäksi, kuoren valkeudeksi, koivun sulotuoksuksi ja rungon rakentajaksi, makeaksi mahlaksi. Ne olivat kuvitelleet nostavansa puuhun elämän tenhon, niin että se huminoiden riemuaan laulaisi kuin linnut, jotka lemmen suloa livertävät. Mutta noustuaan kantoon, olikin tullut tyhjyys vastaan ja solut ammottivat kellertävinä. Nesteet pulppusivat oman voimansa ja riemunsa pakottamina kuohuen ja vaahdoten, valuivat maahan kuin hurme haavasta ja muuttuivat näljäiseksi homeeksi ja kellertäväksi kääväksi. Se puu oli kuollut ja kanto alkoi mädätä.

Kannon juuresta tuikkivat päitään silkkilehtiset vesat ja tuossa lähellä oli jo kaunis puunalku.

— Katsos, Lanni, tässä on Pojun onnen koivu. Sitä et sinä saa koskaan kaataa.

— Enkä myydä, lisäsi Lanni.

— Etkä myydä. Maa on isän perkaama, ja nyt se on meidän.

— Ja sinä olet piintynyt patriootti.

— Kotiturpeeseen kiintynyt. Minun juureni ovat täällä. Ei ole hyvä katkaista runkoa, silloin kuihtuisin kuin juhannuskoivuni!