Aarne herran rahat: Kertomus

AARNE HERRAN RAHAT

Kertomus

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Käsikirjoituksesta suomensi J.

Porvoossa, Werner Söderström, 1903.

SISÄLLYS:

Solbergin pappilassa.
Laitureilla.
lähetti.
Kuutamossa.
Vaimo.
Raatikellarissa.
Rauhaton.
Sir Archien pako.
Jään poikki.
Aaltojen kohu.

Solbergin pappilassa.

1.

Siihen aikaan kun Tanskan kuningas Fredrik II oli Bohusläänin isäntä, asui Marstrandissa kalakauppias nimeltä Torarin Haakenpoika. Hän oli köyhä ja halpasäätyinen mies, sillä toisen kätensä vuoksi, joka oli rujo, ei hän kyennyt kalalle eikä soutomieheksi. Kun hän ei voinut saada merestä elatustaan, kuten muut rannikkolaiset, niin hän piti tapanaan ajella ympäri maakuntaa kaupittelemassa suolattua ja kuivattua kalaa. Hän ei ollut monta päivää vuodessa oman katon alla, kun myötäänsä piti kalakuorman päällä ajaa kituuttaa kylästä toiseen.

Yhtenä helmikuun iltana Torarin oli hämärän tullessa matkalla Kunghällasta Solbergin pitäjään päin. Maantie oli vallan aukeana ja tyhjänä, mutta Torarinin ei siltä tarvinnut olla ääneti, sillä hänellä oli vieressään kuorman päällä veljellinen toveri, jonka kanssa saattoi jutella. Se oli pieni mustaturkkinen koiraressu, jolle Torarin oli pannut nimeksi Grim. Enimmäkseen se makasi yhdessä kohti, pää käpälien välissä ja vaan silmäniskuilla mukautellen isäntänsä puheisiin. Mutta jos sille jotain vastenmielistä mainitsi, niin se kohosi istualleen, nosti kuononsa pystyyn ja ulisi pahemmin kuin susi.

»Nyt on niin asia, Grim koirani», virkkoi Torarin, »että tänään minä olen saanut tärkeitä uutisia. Sekä Kunghällassa että Kaarepyyssä huhuiltiin meren menneen jäähän. Kauniina ja kirkkaana ja kylmänä ilma nyt on viime ajat pysynytkin, kuten kyllä sinä tiedät joka kaiket päivät elelet ulkona, ja meri kuuluu tosiaan jäätyneen, ei yksin salmissa ja vuonoissa vaan pitkät matkat Kattegatiakin. Siellä ei nyt laine käy, ei nyt ole vene- eikä laivaväylää saariston sisään. Ylt'yleensä ulottuu paksu, luja, kierä jää, jota rekihevonen voi juosta raksutella Marstrandiin ja Paternosterluodolle asti.»

Kaikkea tätä koira kuunteli hyvin tarkkaan. Se ei siitä näyttänyt olevan millänsäkään. Se vaan makaili ja iski silmää Torarinille.

»Ei meillä kalakuormasta enään ole niin erittäin paljon tähteenä», puheli Torarin koiralleen. »Mitähän olisi, Grim, poiketa tienkäänteestä ja ajaa länteen päin merelle? Ajamme Solbergin kirkon ohi ja siitä Ödsmålskilin rantaan, ja siitä en luulisi olevan pitemmältä kuin viisi neljännestä suoraan Marstrandiin. Olisi komeata kerran tulla kotiin tarvitsematta käyttää venettä tai lauttaa.»

He ajoivat juuri silloin pitkää Kaarepyyn kangasta. Tähän asti ilma oli koko päivän ollut tyyni, mutta nyt tuli kankaan poikki kylmä tuulenviima, joka teki ilman kolakaksi.

»Velton näköistä tosin on lähteä kesken työstä paraana aikana», jatkoi Torarin omia puolustelujaan, »mutta nyt me olemme niin kauan kierrelleet kyliä, että jo olisi tarpeenkin saada kotona istahtaa pari päivää takan ääressä ja lämmitellä kohmettunutta ruumistaan.»

Koira makasi yhä mitään virkkamatta, ja siitä Torarin kalakauppias oli saavinaan vahvistusta aiheelleen.

»Nyt on äiti monet viikkokaudet istunut yksin kotituvassa», hän sanoi, huitoen käsivarsillaan saadakseen lämmintä. »Ikävissään hän kai jo meitä vartoo. Ja Marstrandissa vietetään reilua elämää nyt talvisaikaan. Kadut ja kujat, tiedäthän Grim, ovat tulvillaan vieraita kalastajia ja meriväkeä. Ranta-aitoissa on tanssit jok’ainoa ilta. Ja niitä olvimääriä, jotka krouvissa tulvivat, niitä sinä et jaksa käsittääkkään.»

Tätä jutellessaan Torarin painautui likemmäs koiraa, nähdäkseen kuunteliko se todella mitä hän sille sanoi.

Ja kun koira siinä lojui ihan valveillaan eikä millään tavalla tyytymättömyyttä osottanut, väliin vaan silmiään väläytti, niin Torarin tienhaarassa kääntikin länteenpäin merelle. Hän hotasi hevosta suitsenperillä ja antoi mennä aika kyytiä.

»Koska kerran ajetaan Solbergin pappilan sivu», Torarin taas hetken päästä virkkoi, »niin pistäynpä siellä kysymässä, onko totta että meri on Marstrandiin asti jäässä. Sieltä kai siitä asiasta saa tiedon.»

Tämän viimeisen Torarin sanoi vaan puoliääneen, ajattelematta kuuliko koira vai ei. Mutta tuskin se oli sanottu, kun koira kavahti pystyyn ja päästi kauhean ulinan.

Hevonen tempautui tiepuoleen, ja Torarinkin säikähti ja kääntyi katsomaan, oliko saanut susiparven kintereilleen. Mutta nähdessään että Grim siinä vaan ulvoi, hän koetti saada sitä rauhoittumaan.

»No veikkonen», Torarin sanoi koiralle, »etkö muista kuinka monta yötä me kumpikin olemme Solbergin pappilassa viettäneet? Ei tosin ole varmaa, tietääkö Aarne herra meren jäätymisestä mitään, mutta ainakin me häneltä saamme hyvän illallisen, ennenkuin merelle lähdetään.»

Koira ei Torarinin sanoista lauhtunut. Se nosti kuononsa pystyyn ja ulisi yhä hirveämmin.

Silloin Torarinia vähällä oli ruveta kammottamaan. Oli jo melkein pimeä, mutta Solbergin kirkko kuitenkin vielä häämötti tasangolla, jota maanpuolelta pitkät metsäharjut ja merenpuolelta puuttomat kalliokummut ympäröivät. Siinä suuren Valkosen tasangon keskellä ihan yksin ajaessaan hän tunsi olevansa vähänen kuin maan mato, jolla ei ole apua eikä turvaa. Mutta metsien pimennoissa ja aukeiden kallioiden koloissa piilevät suuret hiiden hirviöt, jotka nyt yön hämyssä rohkenevat hiipiä kätköistään esiin. Ja koko aukealla tasangolla ne eivät voi muuta saalista yllättää kuin hänet, Torarin polosen.

Vielä viimeisen kerran hän yritti rauhoittaa koiraansa.

»No veikkonen, mikä sinut on Aarne herraan suututtanut? Hän on jalosukuinen mies ja rikkain koko maassa. Jollei hän olisi papiksi ruvennut, olisi hänestä tullut sotasankari.»

Mutta tälläkään hän ei voinut saada koiraa vaikenemaan. Silloin hänen malttinsa loppui, niin että hän tarttui koiraa niskanahasta kiinni ja heitti sen kuormalta alas.

Koira ei lähtenyt reen jälkiä seuraamaan, vaan jäi istumaan tielle, ja sen ulinan Torarin kuuli siihen asti kun ajoi pimeän veräjäsolan läpi pappilan pihaan, jota matalat puiset huonejaksot ympäröivät kaikilta neljältä puolelta.

2.

Solbergin pappilassa istui pappi, Aarne herra illallispöydässä kaiken väkensä kera. Torarin oli ainoa vieras tässä joukossa.

Pappi oli ijäkäs, valkohapsinen mies, vaan vielä kuitenkin väkevä ja varreltaan ryhdikäs. Vieressä istui hänen vaimonsa, ja häneen oli ikä merkkinsä lyönyt. Hänen päänsä ja kätensä tutisivat, ja hän oli melkein kuuro. Herra Aarnen toisella puolen istui apupappi. Hän oli nuori ja kalpea ja huolestuneen näköinen, ikäänkuin olisi väsynyt siitä suuresta tietomäärästä, jonka hän opintovuosinaan Wittenbergissä oli koonnut.

Nämä kolme istuivat pöydän yläpäässä vähän niinkuin muista erillään. Heistä alaspäin istuivat ensin Torarin ja sitte palvelijat. Nämäkin olivat vanhaa väkeä. Niitä oli kolme renkiä, kaikki kaljupäitä, kumaraselkäisiä, ja kaikkien silmät räpyttivät ja vuotivat vettä. Piikoja oli vaan kaksi. He taisivat olla hiukan nuorempia ja reippaampia kuin rengit, mutta hekin näyttivät olevan työn kuluttamia ja vanhuuden raihnaisia.

Pöydän alipäässä istui kaksi lasta. Toinen oli papin pojantytär. Hän ei ollut kuin neljäntoistavuotias, valkotukkainen, hyvin hento ruumiiltaan. Kasvot olivat vielä kesken kehityksensä, vaan kaunis hänestä näytti tulevan. Hänen vieressään istuva neitonen oli köyhä tyttö, etäistä sukua papin rouvalle. Hän oli orpo ja oli otettu pappilan kasvatiksi. Molemmat neitoset istuivat ihan lähetysten lavitsalla ja näyttivät olevan keskenään hyvät ystävykset.

Kaikki nämä istuivat ja söivät sanaakaan virkkamatta. Torarin katseli vuorotellen itsekutakin, mutta kenenkään ei näyttänyt tekevän mieli jutella atrian aikana. Kaikki vanhukset ajattelivat samaa asiaa: Se on suuri siunaus, kun saa ruokaa eikä tarvitse kärsiä puutetta eikä nälkää, niinkuin meidän ennen on monet kerrat täytynyt tehdä. Ei pidä ruuan ääressä muuta miettiä kuin kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään.

Kun Torarin ei päässyt puheisiin kenenkään kanssa, niin hänen silmänsä kiertelivät huonetta. Hän tarkasteli milloin suurta takkauunia, joka monikerroksisine lavoineen täytti koko ovipuolen tupaa, milloin taas korkeapylväistä uudinvuodetta huoneen peränurkassa. Hän antoi katseensa kiertää seiniä pitkin kulkevia lavitsoja, tai kohota suureen lakeisaukkoon, josta savu kiemurrellen tuprusi ulos ja talvihuurua virtasi sisään.

Kun Torarin kalakaupustelija, joka asui rannikon pienimmässä hökkelissä, tämän kaiken näki, niin hän ajatteli: Olisinpa minä sellainen suurmies kuin Aarne herra, niin en tyytyisi asumaan tällaisessa vanhankansan pirtissä, joka on kaikki yhtenä huoneena, Rakentaisin kivestä korkeapäätyisen talon, jossa olisi monet huoneet, niinkuin on meidän Marstraridin pormestarilla ja neuvosmiehillä.

Mutta useimmin Torarin käänsi katseensa suureen tammiarkkuun, joka seisoi pylväsvuoteen jalkopäässä. Hän katseli senvuoksi sitä niin usein, kun kerrottiin että pappi, Aarne herra siinä säilytti kaikkia hopearahojaan, sanottiinpa vielä että niitä siinä oli aivan reunoja myöten.

Ja Torarin, joka oli niin köyhä että hänellä tuskin koskaan oli hopearahaa taskussaan, hän sanoi itsekseen: Enkä minä sittenkään noista rahoista huolisi. Sanotaan että Aarne herra on ne ottanut suurista luostareista, joita näillä tienoin ennenaikaan oli, ja että vanhat munkit ovat ennustaneet hänelle turmiota noiden rahojen tautta.

Juuri näissä ajatuksissa ollessaan Torarin näki vanhan kuuron emännän nostavan kätensä korvalliselle kuullakseen paremmin. Sitte hän kääntyi Aarne herraan päin ja kysyi häneltä: »Mitähän varten nyt Branehögissä puukkoja hiotaan?»

Huoneessa oli niin täydellisen äänetöntä, että kun vanhus tämän sanoi, kaikki säpsähtivät ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun he näkivät hänen istuvan käsi korvalla ja kuuntelevan jotakin, niin hekin varoivat liikuttamasta lusikoita ja teroittivat kuuloaan.

Hetken oli huoneessa ihan kuoleman hiljaisuus, mutta sen aikana emäntä
vanhus kävi yhä enemmän ja enemmän rauhattomaksi. Hän tarttui herra
Aarnen käsivarteen ja kysyi häneltä: »En ymmärrä miksi tänä iltana
Branehögissä niin pitkiä puukkoja hiotaan.»

Torarin näki, että Aarne herra hiveli vaimonsa kättä rauhoittaakseen häntä. Hän ei kuitenkaan huolinut vastata, vaan söi rauhallisesti kuten ennenkin.

Emäntävanhus istui yhä edelleen käsi korvalla. Hän sai kauhusta vedet silmiinsä, ja hänen kätensä ja päänsä tutisivat kuin suonenvedossa.

Silloin nuoret neitoset, jotka istuivat pöydän alipäässä, tyrskähtivät hätäiseen itkuun.

»Ettekö te voi kuulla sitä kitinää ja raaputusta?» vanhus kysyi.
»Ettekö te voi kuulla, miten se kirskuu ja korvia viiltää?»

Aarne herra istui ääneti ja hiveli vaimonsa kättä. Niin kauvan kun hän oli vaiti ei kukaan rohjennut mitään virkkaa.

Mutta kaikki uskoivat, että vanha perheenäiti kuuli jotakin, jotain hirvittävää, joka ennusti turmiota. Kaikki tunsivat veren suonissaan jähmettyvän. Ei kukaan muu pöydässä istujista enään uskaltanut viedä ruokapalaa suuhunsa, paitse Aarne herra itse.

He ajattelivat, että emäntävanhushan monet vuodet oli pitänyt taloudesta huolen. Hän oli aina ollut kotosalla ja älykkäästi ja hellästi valvonut lapsia ja palvelijoita, karjaa ja koko omaisuutta, niin että kaikki oli menestynyt. Nyt hän oli työn kuluttama ja ikäloppu, mutta varmasti hän ennen ketään muuta vaaran huomaisi, jos se taloa uhkaa.

Emäntävanhuksen hätä kasvoi kasvamistaan. Hän laski kätensä ristiin, ja avuttomana hän alkoi itkeä yhä kiihkeämmin, niin että kyynelet suurina karpaloina vierivät pitkin kuihtuneita poskia.

»Etkö sinä ollenkaan edes kysy, Aarne Aarnenpoika, mistä tämä hätä minulla on?» hän valitti.

Aarne herra nyt kumartui häneen päin ja sanoi: »En ymmärrä mitä sinä oikein olet säikähtänyt.»

»Niitä pitkiä puukkoja minä pelkään, joita siellä Branehögissä hiotaan», vaimo sanoi.

»Miten sinä voit kuulla, että Branehögissä puukkoja hiotaan?» sanoi
Aarne herra hymähtäen. »Onhan siihen taloon täältä neljänneksen matka.
Ota nyt lusikka käteesi ja anna meidän syödä illallinen loppuun!»

Vanhus koetti hillitä kauhuaan. Hän tarttui lusikkaansa ja pisti sen maitoruukkuun, mutta sitä tehdessä hänen kätensä vapisi niin, että kaikki kuulivat lusikan kalisevan laitaan. Mutta heti hän panikin sen pois lautaselle. »Miten minä voin syödä?» hän sanoi. »Enkö kuule kuinka se kirskuu, enkö kuule kuinka se viiltää?»

Silloin Aarne herra työnsi maitoruukun pois luotaan ja pani kätensä ristiin. Kaikki toiset tekivät samoin, ja apupappi alkoi lukea ruokasiunausta.

Sen loputtua Aarne herra katseli pöydän ääressä istujoita, ja kun hän näki että he olivat kalpeina ja säikäyksissään, niin hän suuttui.

Hän alkoi puhua heille niistä ajoista, kun hän oli tullut Bohuslääniin saarnatakseen siellä Lutherin oppia. Silloin olivat Paavilaiset ahdistaneet häntä ja hänen palvelijoitaan kuin metsän petoja. »Emmekö ole nähneet vihamiehen tiepuolessa väijyvän meitä, kun olimme menossa Herran huoneeseen? Emmekö ole saaneet hengen hädässä lähteä pakoon omasta kodistamme ja turvattomina samoilla metsiä? Nytkö meidän on ylenannettava itsemme?»

Aarne herra puhui kuin sankari, ja kaikkien rohkeus nousi häntä kuullessaan.

Tottahan se on, he ajattelivat. Jumala on suojellut Aarne herraa suurimmissa vaaroissa. Hänen kätensä on hänen turvanaan. Hän ei palvelijaansa hukkaan heitä.

3.

Kun Torarin ajoi ulos pappilan pihasta, tuli hänen koiransa häntä vastaan ja hyppäsi kuormalle. Nähdessään, että koira oli koko ajan pysytellyt pappilan ulkopuolella, Torarin kävi uudestaan levottomaksi. »Grim koirani», hän sanoi, »mitä sinä täällä solassa istuskelet? Miks’et tule taloon saamaan ruokaa. Uhannekko mikä Aarne herraa? Jokohan minä hänet nyt näin viime kertaa? Mutta kerranhan kuolema yllättää suuretkin uroot. Taitaa hänkin jo olla lähes yhdeksänkymmenen vuotias.»

Torarin käänsi sille tielle, joka Branehögin kartanon ohi vei
Ödsmålskilin rantaan.

Branehögin ohi ajaessaan hän näki, että siellä oli piha täynnä rekiä ja että valoa pilkotti sulettujen ikkunaluukkujen raoista.

Kun Torarin tämän näki, niin hän sanoi Grimille: »Täällä on väki vielä valveilla. Ajanpa taloon ja kysäsen, onko siellä tänä iltana puukkoja hiottu.»

Hän ajoi kartanolle, ja oven avatessaan hän näki että siellä pidettiin suuria pitoja. Seinälavitsat olivat täynnä vanhoja miehiä, jotka ryyppivät olutta ja viiniä, ja nuoriso häili permannolla, leikkien ja laulaen.

Torarin näki oitis, ettei täällä kukaan voinut aseitaan varustella eikä olla surmahankkeissa. Hän työnsi oven kiinni ja aikoi juuri lähteä tiehensä, kun isäntä tuli jälestä. Hän kärtti Torarinia jäämään pitoihin, kun kerran oli niihin sattunut tulemaan, ja veti hänet mukanaan pirttiin.

Torarin istui sitte pitkän aikaa juttelemassa talollisten kanssa. He olivat hyvin nousutuulella, ja Torarin oli hyvillään kun sai heittää mielestään kaikki pahat aatokset.

Vaan Torarin ei ollut ainoa, joka tuli myöhään tämän illan pitoihin. Vielä paljon myöhemmin tuli eräs mies vaimoineen. He olivat kuluneissa puvuissa ja sisään käytyään pysähtyivät ujosti ovensuu-nurkkaan.

Isäntä meni heti uusia vieraita vastaan. Hän otti heitä toista toisesta kädestä ja vei heidät peremmälle istumaan. Sitte hän sanoi toisille: »Eikös ole totta kun sanotaan, että jolla on lyhin tie, se viimeksi perille ehtii? Nämä ovat minun lähimmät naapurini. Täällä Branehögillä ei muita tilallisia olekkaan kuin he ja minä.»

»Ennemmin sano ettei ole muita kuin sinä», mies virkkoi. »Ethän minua voi tilalliseksi nimittää. Olenpahan vaan sysimies, jonka olet antanut laittaa mökin maallesi.»

Sysimies sai paikan Torarinin vieressä, ja he alkoivat jutella. Vastatullut kertoi Torarinille, mistä syystä hän niin myöhään näihin pitoihin saapui. Heillä oli nimittäin ollut vieraita kotimökissään eivätkä olleet tohtineet jättää sitä heidän haltuunsa. Kolme kiertelevää nahkurinsälliä oli ollut heillä koko päivän. Aamulla tullessaan he olivat olleet uuvuksissa ja ylen kurjan näköisinä. Olivat kertoneet eksyneensä metsään ja harhailleensa ruuatta koko viikon. Mutta saatuaan sitten syödä ja nukkua olivat he äkkiä elpyneet, ja illalla he olivat kysyneet, mikä täällä oli paikkakunnan suurin ja komein talo, josta he voisivat mennä tiedustelemaan työtä. Sysimids oli vastannut, että pappila, jossa herra Aarne asui, oli rikkain niillä mailla. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun he olivat purkaneet reppunsa, vetäneet esille pitkiä puukkoja ja ruvenneet niitä hiomaan. Sitä he olivat tehneet kotvan aikaa, ja silloin he olivat niin hurjan näköisiä, että sysimiestä ja hänen vaimoaan kauhistutti eivätkä he rohjenneet lähteä pois kotoaan. »Näen heidät vielä niinkuin tuossa edessäni istuisivat niitä puukkojaan kirnuttamassa», sanoi sysimies. »He olivat hirveän näköisiä. Heillä oli suuret parrat, joita milloin lienevätkään kerinneet, ja yllään oli karvapäälliset, visaiset nahkatakit, jotka olivat ihan liassa. Minä jo ajattelin, että koirankuonolaisia olin mökkiini saanut. Olin oikein mielissäni, kun ne viimein lähtivät tiehensä.»

Kun Torarin kuuli tämän, niin hän kertoi sysimiehelle mitä hänen pappilassa käydessään oli tapahtunut.

»Siis Branehögissä kumminkin tänään puukkoja hiottiin», sanoi Torarin nauraen. Hän oli nyt juonut aikalailla, sillä kylään tullessaan hän oli ollut niin alakuloinen ja pelästynyt, että hänen oli täytynyt ottaa lohdutusta siitä mistä saisi.

»Nyt olen iloinen taas», hän sanoi, »kun sain tietää, ettei se mikään ennustusmerkki ollut jonka papinrouva kuuli, vaan että joku nahkuri vaan laittoi työkalujaan kuntoon.»

4.

Oli aamuyö, kun kaksi miestä astui ulos Branehögin pirtistä pannakseen hevosensa valjaisiin ja ajaakseen kotia.

Pihalle päästyään he näkivät pohjan puolella tulipalon leiskuvan kohti taivasta. He riensivät oitis pirttiin takaisin ja huusivat: »Tulkaa ulos! Tulkaa ulos! Solbergin pappila on tulessa!»

Pidoissa oli paljon väkeä koolla, ja kenellä oli hevonen, heittäytyi sen selkään ja ehätti pappilaa kohti, vaan melkein yhtä pian nekin ehtivät perille, joiden oli sinne juostava omin kerkein jaloin.

Kun pitovieraat saapuivat pappilaan, eivät he siellä tavanneet ainoatakaan ihmistä. Näytti kuin kaikki olisivat nukkuneet, vaikka liekit pilvissä roihusivat.

Tulessa eivät olleet itse rakennukset, vaan asuinpirtin seinustalle koottu nuotio, jossa oli sytykkeenä risuja ja olkia. Se ei ollut vielä kauan palanut. Liekit olivat vasta ennättäneet noeta vanhaa hirsiseinää ja sulattaa lunta olkikatolta. Mutta räystäässä tuli jo kumminkin kyti. Kaikki huomasivat heti, että tässä oli murhapoltto. He alkoivat epäillä, nukkuivatko Aarne herra ja hänen väkensä tosiaan, vai oliko heille jotakin tapahtunut.

Vaan ennenkuin pelastajat menivät sisään pyrkimään, he ensin pitkillä riuvuilla syytivät nuotiohalot pois seinustalta ja kiipesivät repimään alas katto-olkia, jotka savusivat ja olivat vähällä leimahtaa tuleen.

Sitte joitakuita miehiä meni avaamaan pirtin ovea ja herättämään Aarne herraa. Mutta kun etumainen heistä saapui kynnykselle, hän väistyi syrjään, päästääkseen edelle sen joka tuli hänen jälessään.

Tämä meni askelen eteenpäin, mutta kun hänen piti tarttua ovenripaan, niin hänkin väistyi syrjään jälessä tulevan tieltä.

Sitä ovea heidän oli hirmu avata, sillä sen kynnyksen alatse tihkui leveä verivirta ja kädensija oli veritahroissa.

Silloin ovi aukeni heidän edessään ja herra Aarnen apupappi tuli ulos.
Hän hoiperteli miehiä kohti, päässään iso haava ja yltäpäältä verissä.

Hän oli hetkisen seisallaan miesten edessä ja kohotti kättään pyytääkseen olemaan ääneti.

Sitte hän sanoi korisevalla äänellä: »Tänä yönä herra Aarne surmattiin koko väkineen. Kolme murhamiestä tunkeutui lakeisen kautta sisään, yllään karvapäälliset nahkatakit. He hyökkäsivät kuin pedot päällemme ja tappoivat meidät.»

Enempää hän ei jaksanut. Hän horjahti seisaaltaan ja kaatui kuoliaana maahan miesten jalkoihin.

Nyt miehet menivät pirttiin ja näkivät, että se mitä pappi oli sanonut oli totta.

Se suuri arkku, jossa Aarne herra oli tallettanut rahojaan, oli hilattu pois, ja herra Aarnen hevonen oli otettu tallista sekä hänen rekensä vajasta.

Talonpojat näkivät jalasten jälkien vievän pappilan niittyjen poikki merelle, ja parikymmentä miestä riensi murhaajia takaa-ajamaan. Vaan naiset menivät huoneeseen ja nostivat ruumiit verisestä pirtistä ulos puhtaalle lumihangelle.

Silloin ei siinä herra Aarnen koko väkeä ollutkaan, vaan yksi puuttui. Se oli se köyhä neitonen, jonka Aarne herra oli ottanut talon kasvatiksi. Ihmeteltiin oliko hän päässyt pakoon, vai olivatko murhamiehet vieneet hänet mukanaan.

Mutta kun he koko pirtin tarkkaan tutkivat, niin he löysivät hänet istumasta kyyrysissään suuren uunin takana. Siinä hän oli piillyt koko tappelun ajan, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut, mutta hän oli kauhusta niin tyrmistynyt ettei kyennyt puhumaan eikä vastaamaan.

Laitureilla.

Sen köyhän neitosen, joka oli pelastunut verilöylystä, oli Torarin vienyt mennessään Marstrandiin. Hänen oli käynyt neitoa niin sääli, että oli tarjonnut hänelle asunnon pienessä mökissään, jossa hän saisi syödä yhtä ruokaa hänen ja hänen äitinsä kanssa.

Tämän enempää, hän ajatteli, en kykene tekemään Aarne herran hyväksi, joka on minulta monet kerrat ostanut kaloja ja antanut minun syödä pöydässään.

Vaikka olenkin köyhä ja alhainen, Torarin mietti, niin parempi neidon sentään on tulla mukaani kaupunkiin kuin jäädä tänne maan taloihin. Marstrandissa on monta rikasta porvaria, ja jonkun sellaisen luona hän voinee saada palveluspaikan, jossa tulee toimeen.

Kaksi ensimäistä päivää Marstrandissa ollessaan neito istui itkien aamusta iltaan. Hän vaikeroi Aarne herran ja hänen väkensä kohtaloa ja että hän itse nyt oli jäänyt vallan yksin. Vaan kaikkein enimmän hän valitteli rakasta kasvinsisartaan, ja toivoi ettei olisi uunin taakse kätkeytynyt, vaan mennyt hänen seurassaan kuolemaan.

Torarinin äiti ei tähän mitään virkkanut niin kauvan kun poikansa oli kotona. Mutta kolmantena päivänä hän lähti uudelle matkalle, ja silloin hänen äitinsä sanoi neitoselle:

»En ole minä niin rikas, että voisin sinut, Elsa, ruokkia ja vaatettaa, ilman että itse muuta kuin istut kädet helmassa ja surujas paimennat. Lähde mukaan rantalaiturille ja opi perkaamaan kaloja!»

Silloin Elsa meni hänen mukanaan laiturille ja seisoi koko päivän ulkona muiden kalaperkaajien kanssa ahertamassa.

Vaan enimmät näistä naisista olivat nuoria ja ilosia. He alkoivat jutella Elsan kanssa ja kysyivät häneltä, miksi hän oli niin surullinen ja äänetön.

Silloin Elsa rupesi heille kertomaan, missä hädässä hän oli vasta, kolme yötä sitten ollut. Hän puhui kolmesta murhamiehestä, jotka olivat tunkeutuneet lakeisen kautta sisään ja surmanneet kaikki hänen ainoat omaisensa.

Kun Elsa juuri tätä kertoi, valahti tumma varjo pöydälle, jonka ääressä hän työskenteli. Ja katsahtaessaan ylös hän näki edessään kolme hienoa herraa, joilla oli päässä leveät töyhtöhatut ja yllään samettipuvut, joiden puuhkahihoissa oli silkki- ja kultaompeleita.

Yksi heistä tuntui olevan muita ylhäisempi. Hän oli hyvin kalpea, posket olivat sileiksi ajellut, ja silmät olivat syvissä kuopissa. Näytti siltä kuin hän olisi äsken ollut sairaana. Mutta muuten hän oli hupaisen näkönen keikari, joka lystinpäiten kierteli päivänpaisteisilla laitureilla näyttelemässä kaunista pukuaan ja kauniita kasvojaan.

Elsa neiti unohti kesken kovan työnsä ja juttelunsa. Hän jäi avossa suin ja silmät suurina katselemaan outoa herraa. Ja tämä hymyili hänelle.

»Emme ole tulleet tänne sinua säikyttämään, neitonen», hän sanoi, »vaan pyydämme sinua meidänkin kuullen juttelemaan tarinasi.»

Köyhyydessä elänyt Elsa ei ollut ikänään sellaista miestä nähnyt. Häntä ujostutti kovin ruveta hänen kuullensa puhumaan. Hän jäi äänettömäksi ja katseli vaan alas työhönsä.

Silloin vieras alkoi uudestaan. »Älä hämmästy, neitonen! Me olemme skottilaisia ja olemme palvelleet Ruotsin Juhana kuningasta yli kymmenen vuotta, mutta nyt olemme ottaneet eron mennäksemme kotimaahan. Tulimme Marstrandiin päästäksemme täältä laivalla meren yli, mutta tänne tullessamme olivat kaikki salmet ja lahdet jäässä, ja tänne meidän nyt piti jäädä odottamaan. Täällä olemme ihan jouten ja siitä syystä näin kiertelemme rantalaitureilla juttelemassa ihmisten kanssa. Meistä olisi hauskaa, neiti, kuunnella äskeistä kertomustasi.»

Elsa huomasi, että mies tahallaan puhui niin pitkään, jotta hän ennättäisi tyyntyä. Lopulta hän ajatteli itsekseen: Näytä nyt heille, ettet ole liian yksinkertainen puhelemaan niin korkean herran kanssa! Olethan sinä herrassukuinen neiti etkä mikään kalastajan piika.

»Kerroin vaan siitä Solbergin pappilan suuresta verilöylystä», Elsa sanoi. »Siitä kyllä moni muukin osaa jutella.»

»Osaa kyllä», sanoi vieras, »mutta minä en tähän asti ole tiennyt, että
Aarne herran väestä ketään hengissä pelastui.»

Silloin Elsa alkoi uudestaan kertomuksensa hurjista murhamiehistä. Hän kertoi, kuinka vanhat rengit olivat kokoontuneet herra Aarnen ympärille häntä puolustamaan, ja Aarne herra itse oli temmannut miekan seinältä ja torjunut sillä rosvoja, mutta nämä olivat voittaneet heidät kaikki. Ja papin vaimovanhus oli temmannut miehensä miekan ja sillä hosunut murhaajia, mutta ne olivat vaan nauraneet ja iskeneet hänet halolla kuoliaaksi. Ja kaikki muut naiset olivat piilottautuneet uunille, mutta kun miehet oli surmattu, niin murhaajat vetivät heidätkin permannolle ja tappoivat siinä. Viimeinen jonka he tappoivat, Elsa sanoi, oli minun rakas kasvinsisareni. Hän rukoili niin liikuttavasti henkensä edestä, ja toiset olisivat jättäneetkin hänet eloon, mutta kolmas sanoi, että kaikkien piti kuolla, ja pisti puukolla hänen sydämeensä.

Niin kauvan kun Elsa kertoi verestä ja murhasta, seisoivat miehet liikkumatta hänen edessään. He eivät vilkaisseet toisiaan silmiin, mutta heidän korvansa ujuivat pitkiksi kuuntelemisesta, ja heidän silmänsä välähtelivät, ja joskus heidän huulensa nousivat kaarelle, jotta hammasrivit alta hohtivat.

Elsalla oli silmät ihan vesissä eikä hän koko puheensa aikana katsahtanut ylös. Hän ei nähnyt, että- edessään seisovalla miehellä oli kuin suden silmät ja hampaat. Vasta lakattuaan puhumasta hän kuivasi silmänsä ja katsoi häneen.

Mutta kun hän kohtasi miehen katseen, niin tämän ilme heti muuttui.

»No neiti, olethan niin hyvin nähnyt nuo murhamiehet», hän sanoi, »että kaiketi olisit heti tuntenut heidät, jos olisivat sattuneet vastaasi.»

»En minä heitä nähnyt kuin kekäleiden valossa, joita he tempasivat liedeltä valaistakseen murhatyötään», sanoi Elsa, »mutta kyllä minä Jumalan avulla kaiketi heidät tuntisin. Ja minä rukoilen joka päivä että Jumala sallisi minun kohdata heidät.»

»Mutta, neiti hyvä, mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi vieras. »Eikös sitten olekkaan totta, että nuo kulkevat murhamiehet ovat kuolleet?»

»Tuon kyllä tiedän», Elsa sanoi. »Talonpojat ajoivat heitä takaa rannassa olevalle avannolle asti. Sinne asti he näkivät jäässä reenjalaksen jäljet ja hevosen ja ihmisten askeleet, sillä miehillä oli anturoissa rautahelat. Mutta avannolta lähtein ei enää mitään jälkiä näkynyt, ja siitä talonpojat päättivät heidän kuolleen.»

»Etkös sinä, Elsa neiti, sitten usko heidän kuolleen?» kysyi vieras.

»Uskonhan minä, että he ovat hukkuneet», Elsa sanoi, »vaan kumminkin minä joka päivä rukoilen Jumalaa, että hän olisi antanut heidän pelastua. Sanon Jumalalle tällä tavalla: 'Anna sen olla niin, että he ovat vaan hevosen ja reen upottaneet avantoon, mutta että he itse ovat pelastuneet.'»

»Miksi sinä sitä tahdot, Elsa neiti?» uteli vieras.

Silloin hento Elsa neitonen keikautti päänsä pystyyn, ja hänen silmänsä välkkyivät. »Tahtoisinpa heidän olevan elossa, jotta voisin löytää heidät ja vangita heidät. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin riistää heiltä sydämen rinnasta. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin nähdä heidän ruumiinsa hakattavan neljään osaan ja naulattavan kaakinpuuhun.»

»Mistähän sinä saisit voimia tähän kaikkeen?» sanoi vieras. »Olet vaan tuommoinen hentonen neiti.»

Vaan kun pieni hento neiti noin kiihkoisesti näytti vihaansa, niin skottilaiset soturit purskahtivat nauruun. Heitä nauratti niin hillitsemättömästä, että lähtivät tiehensä, jottei Elsa neiti siitä pahastuisi. He nousivat kapeata satamakujaa torille. Vaan vielä sieltäkin Elsa kauan aikaa kuuli heidän pilkallisesti nauraa hohottavan täyttä kurkkua.

»Jos he olisivat elossa», sanoi Elsa, »niin minä kyllä toimittaisin heille rangaistuksensa. Ennemmin menisin kuolemaan kuin päästäisin heidät. Kyllä tiedän, että he ovat suuria ja väkeviä, mutta eivät he minun käsistäni pääsisi.»

Vieras naurahti hänelle, mutta silloin Elsa polki jalkaa.

»Jos he eläisivät, niin kyllä muistaisin, että he ovat minulta riistäneet kotini, jotta nyt olen köyhä tyttö, jonka pitää kylmällä laiturilla värjöttää kaloja perkaamassa. Kyllä minä muistaisin, että he ovat surmanneet kaikki minun omaiseni. Ja enimmän minä muistaisin sitä miestä, joka veti minun kasvinsisareni uunilta alas ja surmasi hänet, joka minulle oli niin armas.»

Lähetti.

Aarne herra haudattiin kahdeksantena päivänä kuolemansa jälkeen
Solbergin kirkkoon, ja samana päivänä pidettiin käräjäpaikalla
Branehögissä tutkintoa murhan johdosta.

Aarne herra oli ollut hyvin tuttu mies Bohusläänissä, ja hänen hautajaisiinsa saapui niin paljon väkeä sekä sisämaasta että vesipuolelta, kuin olisi sotajoukko kokoontunut päällikkönsä ympärille. Ja Solbergin kirkon ja Branehögin välisellä kentällä kulki väkeä niin taajasti, ettei siinä illalla ollut tuuman leveydeltä tallaamatonta hankea.

Vaan myöhään illalla, kun kaikki olivat hävinneet hautajaisista, ajeli kalakauppias Torarin kuormansa päällä Branehögistä Solbergin kirkolle.

Torarin oli päivän kuluessa puhellut monen ihmisen kanssa. Hänen oli täytynyt yhä uudestaan kertoa heille Aarne herran kuolemasta. Hyvin häntä oli kestittykin käräjätalolla, ja hän oli tyhjentänyt monta olutruukkua pitkämatkalaisten kanssa.

Torarin tunsi ruumistaan raukasevan ja oli asettunut pitkäkseen kuorman päälle. Hän oli ikävissään siitä että Aarne herra oli poissa, ja nyt tullessaan pappilan läheisyyteen hän alkoi mielessään hautoa yhä raskaampia ajatuksia. »Grim koirani», hän sanoi, »olisinpa minä uskonut enteeksi sen puukonhiomisen, niin olisin voinut torjua koko onnettomuuden. Tätä minä monesti ajattelen, Grim koirani. Mielessäni on sellainen tuska, kuin olisin itsekkin ollut syyllinen Aarne herran kuolemaan. Muista nyt mitä mä sanon, että ensi kerralla kun saan kuulla jotakin sellaista, silloin minä sen uskonkin ja toimin sen mukaan!»

Vaan kun Torarin silmät puoli-ummessa torkkui kuormallaan, niin hevonen sai kulkea oman päänsä mukaan, ja Solbergin pappilan luona se vanhasta tottumuksesta kääntyi kujasille ja seisahtui tallinoven eteen. Torarin ei tiennyt mitään, ennenkuin hevosen pysähtyessä nousi ja katseli ympärilleen. Häntä alkoi värisyttää, kun näki olevansa sen talon pihalla, jossa vasta viikkokausi sitte niin paljon ihmisiä oli saanut surmansa.

Hän tarttui heti ohjaksiin. Hän tahtoi kääntää hevosen ja ajaa takasin tielle, mutta samassa joku löi häntä olalle ja hän kääntyi katsomaan. Silloin hän näki vieressään hevoshoitaja Ollin, joka oli palvellut pappilassa miesmuistin ajan.

»Onko sulla, Torarin, tänä yönä niin kiire», renki kysyi, »ett’et voi pirttiin poiketa? Aarne herra sinua siellä vartoo.»

Torarin pää kuohahti ajatuksia täyteen. Hän ei tiennyt, nukkuiko vai oliko valveilla. Tämä hevoshoitaja Olli, jonka hän nyt näki terveenä ja elävänä edessään, eikö hän viikko sitte maannut kuolleena toisten vieressä, kaulassa iso haava?

Torarin kiinnitti ohjaksia. Hänestä tuntui viisaimmalta lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin. Mutta hevoshoitaja Ollin käsi painoi yhä hänen olkapäätään, ja ukko houkutteli häntä yhä edelleen.

Torarin koetti keksiä jos jonkinlaista estettä. »Ei minulla ollut aikomusta tulla häiritsemään Aarne herraa näin myöhään illalla, hevonen tänne osui minun tietämättäni. Pitää tästä nyt lähteä etsimään itselleen yömajaa. Jos Aarne herra tahtoo tavata minua, niin voinhan huomenna tiedustaa.»

Sen sanottuaan Torarin kurottihe eteenpäin ja huimasi suitsenperillä hevosta saadakseen sen liikkeelle. Mutta pappilan renki hypähti samassa hevosen pääpuoleen, otti sen päitsistä kiinni ja pakotti sen pysähtymään. »Älä nyt tee vastakynttä, Torarin», sanoi renki. »Aarne herra ei ole vielä käynyt makuulle, vaan istuu ja vartoo sinua. Ja tottahan tiedät, että saat täällä yhtä hyvän yösijan kuin missä hyvänsä muualla.»

Silloin Torarin aikoi vastata, ettei hän viitsi olla yötä katottomassa talossa, mutta ennenkuin sitä sanoi, hän kuitenkin vilkasi asuinrakennukseen päin. Silloin hän näki pirtin kattoharjan kohoavan eheänä ja yhtä korkeana kuin ennen paloa. Ja kuitenkin oli Torarin vielä aamulla nähnyt kattoruoteiden paljaina törröttävän ilmassa. Hän katsoi katsomistaan ja hieroi silmiään, mutta totta tosiaan rakennus oli ennallaan, samat olet ja lumi katolla. Lakeisesta näkyi savua ja säkeniä tupruavan ilmaan. Ja hyvin sulettujen ikkunaluukkujen raoista hän näki valon tihkuvan lumihangelle.

Pitkillä talvimatkoilla ei mikään näky ajajan mieltä niin ilahuta kuin lämpimästä tuvasta pilkottava valo. Mutta Torarin tästä näystä pelästyi vielä entistä pahemmin. Hän ruoski hevosta, niin että se karkasi pystyyn ja potki. Mutta ei hän sitä saanut siirtymään askeltakaan tallin ovelta.

»Tule sinä Torarin vaan sisään!» uudisti renki yhä. »En olisi luullut tahtovasi saada enempää katumista tässä asiassa.»

Nyt Torarin muisti, mitä hän tiellä ajaessaan oli itsekseen luvannut. Ja samassa hän, juuri ikään päästyään hevosta huitomasta, muuttui lauhkeaksi kuin lammas.

»Kas niin, Olli hevoshoitaja, tässä minä nyt olen», hän sanoi hypäten alas kuormaltaan. »Tosi on, etten minä tahtonut lisätä itselleni katumista tässä asiassa. Vie minut nyt Aarne herran luo!»

Vaan tuo lyhyt matka tallinovelta pirttiin oli raskainta mitä Torarin oli ikänään astunut.

Oven auetessa Torarin sulki silmänsä, päästäkseen näkemästä huoneen sisään. Mutta hän koetti rohkaista mieltään ajattelemalla Aarne herraa. »Hän on antanut sinulle pöydässään monta kelpo atriaa. Hän on sinulta ostanut kaloja, vaikka aittansa useinkin oli niitä täynnä. Hän on koko elinaikansa sinua suosinut, miksi hän sitte vainajana tahtoisi sinulle turmiota? Ehkäpä hän jossain asiassa tarvitsee apuasi. Muista, että kiitollisuutta sinun pitää osottaa kuolleillekin.»

Torarin avasi silmänsä ja katsoi huoneen sisään. Silloin hän näki, että suuri pirtti oli aivan ennallaan. Hän tunsi korkean takkauunin ja seinillä riippuvat ryijyt. Mutta hänen silmänsä kiertelivät kuitenkin ensin katosta permantoon ja seinästä seinään, ennenkuin hän rohkeni katsahtaa pöydänpäähän, missä Aarne herran paikka oli ollut.

Vihoviimein hän sentään käänsi katseensa sinneppäin, ja silloin hän näki Aarne herran ilmielävänä istuvan lavitsalla pöydän ääressä, vaimonsa ja apupapin välissä, ihan samoin kuin viikko sitte. Hän näkyi juuri lopettaneen atriansa, koska oli työntänyt ruukun etemmäs luotaan ja oli pannut lusikkansa pöydälle. Kaikki vanhat mies- ja naispalvelijat istuivat pöydän ääressä, mutta vaan toinen neitosista.

Torarin seisoi kauan ääneti ovipielessä ja katseli pöydässä istujoita. He olivat kaikki hätääntyneen ja surullisen näköisiä, ja Aarne herra istui alakuloisena, pää käsien varassa, samoinkuin toisetkin.

Viimein Torarin näki herra Aarnen kohottavan päätään.

»Vieraanko olet tuonut mukanasi pirttiin, hevoshoitaja Olli?»

»Niin tuon», sanoi renki, »se on Torarin kalakauppias, joka on tänään ollut Branehögissa käräjillä.»

Aarne herra muuttui silloin vähän ilosemman näköiseksi, ja Torarin kuuli hänen sanovan:

»Käy sitten peremmäs, Torarin, ja kerro mitä käräjistä kuuluu. Täällä minä nyt olen istunut sinua odottamassa puoleen yöhön.»

Kaikki tämä kuulosti niin todelliselta ja luonnolliselta, että Torarinin pelko vähitellen hälveni. Hän astui ihan rohkeasti lattian poikki Aarne herran luokse. Hän alkoi epäillä pahaksi uneksi koko uskoaan Aarne herran murhasta, kun hän todella kuitenkin näkyi olevan elossa.

Vaan mennessään lattian poikki hän vanhasta tottumuksesta katsahti siihen nurkkaan, jossa uudinvuode ja sen vieressä suuri raha-arkku aina olivat olleet. Mutta suurta arkkua ei enää näkynyt entisellä paikallaan, ja sen huomatessaan hän alkoi uudelleen väristä kammosta.

»No, Torarin, kerro nyt meille mitä käräjiltä tiedät», sanoi Aarne herra.

Torarin koetti noudattaa kehotusta ja jutella käräjistä ja tutkimuksesta, mutta ei saanut kieltään ja huuliaan tottelemaan, vaan puhui kangertamalla ja katkonaisesti.

Aarne herra keskeyttikin hänet heti. »Sano minulle vaan pääasia,
Torarin! Löydettiinkö ja tuomittiinko siellä ne meidän murhaajamme?»

»Ei, Aarne herra», rohkaisihe Torarin silloin vastaamaan. »Teidän murhaajanne makaavat Haakevuonon pohjassa. Eihän heille miten voi saada kostetuksi.»

Tästä Torarinin vastauksesta Aarne herra joutui kuohuksiin, niinkuin hänelle aina oli pian käynyt, ja iski lujasti nyrkkiä pöytään. »Mitä sinä Torarin oikein haastat? Onko Bohuksen maaherra ollut täällä laamannineen ja kirjureineen istumassa käräjiä, ja eikö hänelle ainoakaan ihminen ole ilmaissut mistä hän voisi minun murhaajani löytää?»

»Ei ole, Aarne herra», vastasi Torarin, »ei sitä kukaan elävistä voi hänelle sanoa.»

Herra Aarne istui kotvan silmäkulmat rypyssä ja tuijotti synkästi eteensä. Sitten hän uudestaan kääntyi Torariniin päin.

»Tiedän, että sinä Torarin olet minun ystäviäni. Etkö sinä voi sanoa minulle, miten saisin murhamiehilleni kostetuksi?»

»Hyvin kyllä ymmärrän, Aarne herra», sanoi Torarin siihen, »että te tahtoisitte kostaa noille julmureille, jotka teiltä riistivät henkenne. Mutta meistä maan päällä eläjistä ei ainoakaan kykene siinä teidän avuksenne.»

Tämän vastauksen saatuaan Aarne herra vaipui syviin ajatuksiin.

Pitkään aikaan ei nyt mitään puhuttu. Jonkun ajan päästä Torarin rohkeni avata suunsa ja virkkaa:

»Olen nyt täyttänyt pyyntönne, Aarne herra, ja sanonut mitä käräjiltä tiedän. Onko teillä minulta vielä jotakin kysyttävää, vai tahdotteko nyt päästää minut menemään?»

»Et saa lähteä, Torarin, ennenkuin vielä kerran minulle vastaat, eikö elävistä ihmisistä kukaan kykene kostamaan puolestamme.»

»Ei, vaikka kaikki Bohuksen ja Norjan miehet kokoontuisivat murhaajianne ajamaan, niin sittenkään he eivät heitä löytäisi», sanoi Torarin.

Silloin Aarne herra lausui:

»Koska ei kukaan elävistä kykene meitä auttamaan, niin me teemme sen itse.»

Sen sanottuaan Aarne herra rupesi ääneen lukemaan isämeitää, mutta ei norjaksi, vaan latinaksi, niinkuin maassa oli ollut tapana ennen hänen aikaansa. Ja jokaista rukouksen sanaa lausuessaan hän viittasi sormellaan jotakin pöydän ääressä istujista. Siten hän moneen kertaan kiersi pöydän ympäri, kunnes viimein ehti aameneen. Sen sanan kohdalla hän viittasi vastapäätä istuvaa nuorta neitosta, joka oli hänen pojantyttärensä.

Nuori neito nousi heti lavitsalta, ja Aarne herra sanoi hänelle: »Sinä tiedät mitä sinun on tehtävä.»

Silloin neitonen vaikeroi ja sanoi: »Älä lähetä minua tähän työhön, se on liian vaikea minun heikoille voimilleni.»

»Mene sinä vaan», sanoi Aarne herra, »sinun on syytä mennä, sillä sinulla on enimmän kostettavaa. Ei keneltäkään meistä ole riistetty niin monta elinvuotta kuin sinulta, joka olet meistä nuorin.»

»Enhän minä tahdo kostoa kenellekään ihmiselle», neito virkkoi.

»Mene vaan heti!» sanoi Aarne herra. »Et tarvitse joutua yksin. Onhan elävien joukossa kaksi niistä, jotka viikko sitten istuivat tässä pöydässä.»

Mutta kun Torarin tästä oli huomaavinaan että Aarne herra valitsi hänet taistelemaan murhamiehiä ja pahantekijöitä vastaan, niin hän huudahti:

»Jumalan laupeuden nimessä minä pyytämällä pyydän Teitä, Aarne herra — —»

Silloin Torarinista tuntui kuin olisi Aarne herra ja pappila sumuna hävinnyt hänen silmistään, ja hän itse putosi alas, painuen painumistaan, ja samassa hän meni tainnoksiin.

Päivän koitteessa hän viimein heräsi tajuunsa. Hän oli pitkällään maassa Solbergin pappilan pihalla. Hevonen kuormineen seisoi hänen vieressään, ja Grim istui toisella puolen ulvomassa.

»Se oli siis unta kaikki tyyni», sanoi Torarin, »nyt sen näen. Rakennus on kuin onkin autio ja hävitetty. En minä ole nähnyt Aarne herraa enkä ketään muutakaan. Mutta siitä unesta minä niin säikähdin, että vierähdin kuormalta alas.»

Kuutamossa.

Oli kulunut kaksi viikkoa Aarne herran kuolemasta, kun parina yönä peräkkäin oli hohtavan kirkas kuuvalo. Ja yhtenä iltana Torarin oli kuormineen matkalla kuutamossa. Hän pysäytteli vähäväliä hevostaan, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea pysyä tiellä. Ja kumminkaan hän ei ollut eksyttävällä salolla, vaan jossain oudossa seudussa, joka näytti olevan aukeata tasankoa, vaikka siitä kohosi joukottain kivikkokunnaita.

Koko seutu oli Valkosen, hohtavan lumen peitossa. Se oli satanut hyvillä ilmoilla, koska ei ollut ajautunut kinoksiin. Silmänkantaman päässä ei näkynyt muuta kuin samaa silosta tasankoa ja samoja kivikkokunnaita.

»Grim koirani», puhui Torarin, »jos nyt kulkisimme tätä ensi kerran, niin luulisimmepa ajavamme suurta kangasta. Mutta se meitä epäilyttäisi, kun tämä maa on niin tasasta eikä tiessä ole kiviä eikä kuoppia. Mitä ihmeen seutua tämä on, sanoisimme, kun ei täällä ole ojia eikä aitoja eikä edes kortta tai pensasta piipota lumihangesta? Ja miks’ei täällä näy puroja eikä jokia, jotka muuten kyllä uurtavat mustia vakojaan Valkosiin kenttiin kovimmallakin pakkasella.»

Torarinia itseään nämä mietteet hyvin huvittivat, ja myöskin Grim niistä piti. Se makasi muuten liikahtamatta, paitse että joskus räpäytti silmäänsä.

Vaan juuri tämän sanottuaan Torarin ajoi korkean vaajan ohi, jonka latvaan oli kiinnitetty katajavihta.

»Jos nyt olisimme täällä outoja, Grim koirani», virkkoi Torarin, »niin kai kysyisimme mitä ihmeen kangasta tämä on, kun täällä pidetään samallaisia viittoja kuin merenselällä. Vai mertako tämä todella onkin? sanoisimme lopulta. Ei toki, sehän olisi vallan luonnotonta. Miten tämä kiinteä ja pettämätön pinta voisi olla pelkkää vettä? Ja nämä kivikunnaat, jotka ovat niin lujasti toisiinsa kytkettyinä, nekö muka olisivat saaria ja luotoja, joiden rannoilla sula meri lainehtii? Ei, kuinka me sellaista uskoisimme, Grim koirani?»

Torarin nauroi, ja Grim makaili yhä liikkumatta paikallaan. Torarin ajeli eteenpäin, kunnes hän korkean kivikkokummun kierrettyään yhtäkkiä seisautti hevosen, ikäänkuin olisi ihmeitä nähnyt. Hän oli kovin kummastuvinaan, veti ohjakset tiukalle ja löi käsiään yhteen.

»Grim, sinäkö se et ollut uskoa että tämä on merta! Nyt kumminkin näet
mitä se on. Nousehan katsomaan, kun tuolla on iso purjealus edessämme!
Et ollut tuntevinasi meri viittaa, mutta tätä et voi käsittää väärin.
Nyt et enää voine kieltää, että me ajamme itse merenselällä.»

Torarin antoi hevosen seista ja katseli isoa purjelaivaa, joka oli jäätynyt kiinni. Se oli kovin nolon näköinen eksyttyään siihen keskelle sileätä lumikenttää.

Mutta kun Torarin näki savua kiemurtelevan keulahytin torvesta, niin hän ajoi lähelle ja huusi laivuria, kysyäkseen halusiko tämä ostaa häneltä kapakalaa. Hänellä ei enää ollut kuin pari turskaa kuorman pohjalla, sillä hän olikin kaiken päivää ajellut kauppaamassa tavaraansa näihin aluksiin, joita oli jäätynyt sinne tänne saaristoon.

Kannen alla istui laivuri miehineen, ja heillä oli pitkät päivät. He ostivat kaupustelijan turskat, ei juuri tarpeen vuoksi, vaan päästäkseen edes jonkun kanssa juttelemaan.

Kun he laskeutuivat hänen luokseen jäälle, niin Torarin heittäytyi vilpittömän näköiseksi.

Hän rupesi juttelemaan ilmoista heidän kanssaan. »Ei ole miesmuistiin ollut niin kauniita ilmoja kuin tänä vuonna», hän sanoi. »Kohta kolme viikkoa on ollut tyyntä ja kovia pakkasia. Eipä se ole juuri tavallista täällä saaristossa.»

Mutta laivuri, jonka suuri, sillilastissa oleva alus oli jäätynyt lähelle Marstrandia lahden pohjukkaan, juuri kun oli valmiina lähtemään merille, hän katsoi tuikeasti Torariniin ja sanoi:

»Vai tämä sinusta on kaunista ilmaa!»

»Mitäs muuta se olisi?» Torarin virkkoi. Hän näytti vilpittömältä kuin lapsi. »Taivas on selkeä, tyyni ja sininen, ja yö on yhtä kaunis kuin päivä. En ikänä ennen ole voinut näin monia viikkausia myötäänsä ajella merenselkää. Harvoin meri täällä ulkona jäätyykään, ja jos se jonakin vuonna on sattunut, niin aina on myrsky parissa päivässä ruhtonut sen auki.»

Laivuri seisoi synkkänä, kulmat rypyssä eikä viitsinyt vastata Torarinin puheisiin. Siiloin Torarin alkoi udella, miksei hän lähtenyt Marstrandiin. »Ei sinne ole jäätä myöten kuin tunnin matka», Torarin sanoi. Siihenkään ei vastausta tullut. Torarin arvasi, ettei mies tahtonut hetkeksikään poistua laivastaan, sillä jääthän voivat milloin tahansa aueta. Harvoin hän muisti miehisellä miehellä nähneensä niin ikävöiviä silmiä.

Mutta näinä pitkinä päivinä, jotka hän oli istunut sulettuna saaristoon, pääsemättä nostamaan purjeita, oli laivuri ennättänyt mietiskellä paljon asioita, ja hän sanoi Torarinille:

»Sinä, joka matkustelet kaikkialla ja kuulet kaikki mitä tapahtuu, tiedätkö miksi Jumala tänä vuonna niin kauan sulkee merenreittejä ja pitää meitä kaikkia vankeudessa?»

Nämä sanat saivat Torarinin hymyn katoamaan, mutta hän ei ollut tietävinään mitään ja sanoi: »En nyt käsitä mitä sinä sillä tarkoitat.»

»Niin», sanoi laivuri, kerran minä jäin Bergenin satamaan koko kuukaudeksi, ja joka päivä puhalsi vastatuuli, niin ettei ainoakaan laiva päässyt merelle. Vaan yhdessä niistä laivoista oli muuan mies, joka oli ryöstänyt kirkkoja, ja hän olisi päässyt karkuun, jollei myrsky pidättänyt. Sillävälin hänen olinpaikkansa ennätettiin löytää, ja kun mies oli viety maihin, silloin oitis tuli kaunis ilma ja tuuli kääntyi. Käsitätkö nyt, että minä saatan sinulta tiedustaa miksi Jumala pitää merenväyliä sulettuina?»

Torarin seisoi kotvan ääneti. Näytti kuin hän ensin olisi aikonut vastata totisin sanoin. Mutta hän luopui siitä aikeesta ja sanoi: »Sinä käyt synkkämieliseksi täällä saaristossa istumisesta. Mikset lähde pois Marstrandiin? Sen sanon että siellä on iloinen elämä. Siellä käy sadoittain vieraita, eikä niillä ole muuta tekemistä kuin tanssia ja juoda.»

»Mistä siellä niin paljon iloa riittää?» laivuri virkkoi.

»Ka, siellä on», Torarin sanoi, »meriväkeä, joiden alukset ovat jäässä kiinni niinkuin sinunkin. Siellä on joukottain sillinpyytäjiä, jotka juuri ennen jään tuloa olivat lopettaneet kalastuksen, vaan nyt eivät pääse kotia. Ja siellä on satakunta skottilaista palkkasoturia, jotka kuuluvat lähteneen Ruotsin kuninkaan palveluksesta ja nyt täällä vartovat laivakulkua päästäkseen meren yli Skotlantiin. Näidenkö kaikkein luulisit kulkevan kallellapäin ja jättävän viettämättä ilon päiviä?»

»No, kun niin on niin huvitelkoot, mutta minusta on viisainta odottaa täällä ulkona», sanoi laivuri.

Torarin katsahti häneen pikimmältään. Laivuri oli pitkä, laiha mies, Hänellä oli vaaleat ja kirkkaat silmät, vaan alakuloinen katse. Tuota miestä en minä saa iloseksi eikä kukaan muukaan, Torarin ajatteli.

Kerran vielä laivuri itsestään rupesi puhelemaan. »Ovatkohan ne kunnon väkeä ne skottilaiset?»' hän sanoi.

»Taidat olla sinä se, joka viet heidät tästä meren yli», Torarin virkkoi.

»Niin olen», sanoi laivuri. »Minulla on Edinburgiin menevä lasti, ja yksi heistä oli äsken täällä kysymässä heille tilaa. En oikein huolisi sellaisia maailmankiertäjiä laivaani ja pyysin häneltä miettimäaikaa. Sanohan mitä olet heistä kuullut! Mitä arvelet, uskaltaisiko heidät ottaa vastaan?»

»En ole kuullut heistä muuta kuin että ovat urheita miehiä. Voinet huoleti heidät ottaa.»

Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun hänen koiransa kohosi istualleen, ojensi kuononsa ilmaan ja alkoi ulvoa.

Torarin lakkasi nyt oitis skottilaisia kehumasta.

»Mikä sulla nyt on, Grim?» hän sanoi. »Olenko muka liian kauan seissut jäällä ja tuhlannut aikaa?»

Hän alkoi laittautua lähtemään. »Niin, hyvää vointia sitte vaan!» hän sanoi.

Torarin ajoi Marstrandiin päin pitkin Klöfverön ja Koon välistä kapeata salmea. Hän oli niin kaukana että Marstrand jo näkyi, kun huomasi jäällä olevan muitakin kulkijoita kuin hän.

Kirkkaassa kuutamossa Torarin näki pitkän ja ryhdikkään miehen kävelevän pitkin lumihankea. Hän näki, että miehellä oli töyhtöhattu ja puuhkahihoilla ja kultaneuloksilla koristettu puku.

»Kas niin», Torarin itsekseen sanoi, »sehän se on sir Archie, skottilaisten päällikkö, joka tänä iltana on käynyt laivurin kanssa sopimassa Skotlannin matkasta.»

Torarin oli niin lähellä miestä, että oli jo tavottanut hänen hangella liitävän varjonsa. Hevonen oli juuri tallaamaisillaan pitkän varjokuvan hatuntöyhtöä.

»Grim koirani», sanoi Torarin, »mitähän jos kysyisimme, haluttaako häntä ajaa meidän reessämme kaupunkiin?»

Koira rupesi oitis nousemaan, mutta Torarin painoi sen kädellään alas.
»Ole vait, Grim!» hän sanoi. »Näen kyllä jo ettet skottilaisista pidä.»

Sir Archie ei ollut huomannut, että hänen lähellään ketään kulki. Hän asteli taakseen katsomatta. Torarin käänsi nyt ihan hiljaa hevosensa syrjempään ajaakseen hänestä ohi.

Mutta samassa Torarin näki skottilaisen herran takana jotain häälyvän, ikäänkuin hänellä olisi ollut toinenkin varjo. Hän näki jotakin pitkää ja ohutta ja harmaata, joka liiteli lumihangella painamatta siihen askelen jälkiä ja ilman että se sen käynnistä narisi.

Skottilainen joudutti matkaansa pitkin askelin. Hän ei katsahtanut oikeaan eikä vasempaan. Mutta harmaa varjo yhä liiteli hänen takanaan, niin lähellä että näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Torarin ajoi hiljaa eteenpäin, kunnes joutui molempien kohdalle. Hän näki silloin skottilaisen kasvot kirkkaassa kuutamossa. Mies käveli silmäkulmat rypyssä ja näytti olevan suutuksissaan, ikäänkuin olisi koettanut päästä erilleen vastenmielisestä ajatuksesta.

Juuri kun Torarin ajoi ohi, hän kääntyi katsomaan taakseen, ikäänkuin olisi huomannut jonkun häntä seuraavan.

Torarin näki selvästi harmaisiin puetun neidon hiipivän sir Archien jälessä, mutta sir Archie ei häntä nähnyt. Kun hän kääntyi ympäri, niin neito seisahti paikalleen ja sir Archien oma leveä varjo pimensi hänet kokonaan.

Sir Archie kääntyi heti takasin ja jatkoi kulkuaan, ja silloin neito taas kiireesti läheni häntä ja näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.

Mutta tätä näkyä Torarin ei jaksanut sen kauempaa kestää. Hän kiljasi kovasti ja ruoski hevostaan ja ajoi täyttä karkua, hevonen Valkosessa vaahdossa, pirttinsä ovelle asti.

Vaino.

1.

Marstrandin kaupungin asuttu osa oli rannikon puolella pientä saarta, missä sataman suojana oli kihermä luotoja ja saaria. Siellä olivat kadut ja kujat väkeä täynnä, rannassa oli veneitä ja laivoja kylki kylessä, siellä suolattiin silliä, perattiin kaloja, sillä puolella oli kirkko ja hautuumaa, raatihuone ja tori, ja siellä kasvoi korkeita lehtipuita, jotka kesäaikana antoivat väriä kaupungille.

Mutta Marstrandinsaaren länsiosassa, jolla ei ollut yhtään saarta eikä luotoa suojana aukeata merta vastaan, siellä ei ollut muuta kuin paljaita louhikkoja ja aaltojen uurtamia kallioisia niemenkärkiä. Maa kasvoi ruskeahelpeistä kanervikkoa ja piikkisiä orjantappuroita, siellä täällä oli saukon ja ketun koloja tai haahkan ja kalalokin pesiä, mutta polkuja ja taloja ja ihmisasukkaita ei missään näkynyt.

Vaan Torarinin mökki seisoi keskellä saarta korkealla mäellä, niin että kaupunki oli sen toisella ja autio korpi toisella puolen, ja kun Elsa neito avasi mökin oven ja nousi kalliolle, niin hän näki siitä länteenpäin siihen mustaan reunaan asti mistä sula meri alkoi.

Ja kaikki ne merimiehet ja kalastajat, jotka olivat jäiden sulkemina Marstrandissa, kulkivat usein Torarinin mökin ohi käydäkseen mäeltä katsomassa, eivätkö lahdet ja salmet vielä olleet päässeet vapaiksi jääpeitteestään.

Elsa neito seisoi usein mökin kynnyksellä katselemassa sivukulkijoita.
Hänen sydämensä sairasti yhä äskeistä suurta suruaan, ja hän ajatteli:
Minusta ne ovat onnellisia ne kaikki, joilla on jotakin ikävöitävää.
Vaan itselläni ei ole mitään kaihottavaa koko maailmassa.

Yhtenä iltana Elsa näki kalliolla pitkän, töyhtöhattuisen miehen, joka katseli länteen merelle päin samoinkuin kaikki muutkin. Ja Elsa neiti huomasi oitis, että mies oli sir Archie, skottilaisten päällikkö, sama jonka kanssa hän oli laiturilla jutellut.

Kun sir Archie kaupunkiin palatessaan kulki mökin ohi, seisoi Elsa neiti yhä edelleen kynnyksellä, ja hän itki.

»Mikä sinua itkettää, neito?» kysyi sir Archie, seisahtuen hänen eteensä.

»Sitä itken, kun ei minulla ole mitään kaihottavaa», sanoi Elsa. »Kun näin teidän seisovan kalliolla ikävissänne, niin minä ajattelin: »varmaan hänellä on meren tuolla puolen koti, jonne hän nyt matkustaa.»

Silloin sir Archien sydän heltyi, niin että hän sanoi: »Nyt ei vuosikausiin kukaan ole minulle puhunut kodistani. Luoja ties miten isäni talossa nyt voitanee. Neljätoista vuotiaana sieltä lähdin vieraissa sotajoukoissa palvelemaan.»

Sitte sir Archie tuli Elsan luokse huoneeseen ja rupesi hänelle puhelemaan kodistaan.

Ja Elsa istui ääneti, kuunnellen sir Archien pitkää ja kaunista puhetta. Hän oli onnellinen joka sanasta mitä sir Archielta kuuli.

Vaan kun sir Archie nousi lähteäkseen pois, niin hän pyysi saada suudella Elsaa.

Silloin Elsa kielsi sen ja lähti ovelle pakoon, mutta sir Archie asettui eteen ja yritti suudella väkisin.

Mutta samassa mökin ovi aukeni ja emäntä tuli hyvin kiireesti sisään.

Silloin sir Archie väistyi Elsan luota. Hän ojensi hänelle vaan kätensä hyvästiksi ja riensi pois.

Vaan Torarinin äiti sanoi Elsalle: »Oikein teit, kun lähetit minua noutamaan. Ei nuoren neidon ole hyvä olla kahden kesken sellaisen miehen kuin sir Archien kanssa. Kyllähän tiedät, Elsa, että palkkasoturit ovat armotonta väkeä, eikä niillä ole Jumalasta tietoa.»

»Minäkö olisin lähettänyt teitä kutsumaan?» Elsa sanoi ihmeissään.

»Niin», vastasi emäntä, »seisoin juuri laiturilla työssä, kun ihan ventovieras neitonen tuli tuomaan terveisiä, että sinä kaipasit minua kotiin.»

»Minkänäköinen neito se oli?» Elsa sanoi.

»En tullut häntä niin tarkastaneeksi, että osaisin kuvata», sanoi eukko. »Mutta sen verran huomasin, että hänellä oli ihmeen kevyt käynti, kun ei lumi alla ensinkään narahtanut.»

Kun Elsa kuuli tämän, niin hän aivan kalpeni ja sanoi: »Silloin se on varmaankin ollut taivaan enkeleitä, joka teille toi sanan ja lähetti teidät kotiin.»

2.

Kerran sir Archie tuli uudestaan Torarinin mökkiin puhelemaan Elsan kanssa.

He olivat kahden kesken. He keskustelivat rattosasti ja kummallakin oli hauska.

Sir Archie esitti Elsalle, että hän lähtisi hänen mukanaan Skotlantiin. Siellä hän lupasi rakentaa Elsalle linnan, niin että hänestä tulisi rikas hovinrouva. Hän sanoi antavansa hänelle satoja käskyläisneitoja ja tanssittavansa kuninkaan hovipidoissa.

Elsa istui ääneti ja kuunteli joka sanaa minkä sir Archie virkkoi, ja hän uskoi ne tosiksi. Ja sir Archie ajatteli, ettei ikinä ollut tavannut niin helposti lumottavaa neitoa.

Yhtäkkiä sir Archie kävi äänettömäksi ja alkoi katsella vasenta kättään.

»Mikä teille tuli, sir Archie, miksette puhu enää?» kysyi Elsa.

Sir Archie aukoi ja sulki kättään ikäänkuin suonenvedossa.

»Mitä se on, sir Archie?» Elsa kysyi. »Onko teillä kipuja kädessänne?»

Silloin sir Archie kääntyi hirmustuneen näköisenä häneen päin ja sanoi: »Näetkö tuota hiusta, Elsa, joka kiertyy käteni ympäri? Näetkö tuota vaaleata hiuskutria?»

Kun hän rupesi siitä puhumaan, ei neitonen nähnyt, mutta lopulta hän jo näki hienon, vaalean hiuskiehkuran solmeutuvan sir Archien käden ympäri.

Ja Elsa neiti kavahti säikähtyneenä ylös ja huusi: »Sir Archie, kenen se on se hius joka on kätenne ympärillä?»

Sir Archie katsahti häneen neuvottomana. »Sen kyllä tunnen, Elsa neiti, että se on oikea hius. Se tuntuu lahealta ja vilposelta ihoa vasten. Mutta mistä se on tullut?»

Neitonen katsoi käteen oudosti tuijottavin silmin.

»Juuri tuollalailla kasvinsisareni tukka kiertyi sen miehen käteen, joka hänet surmasi.»

Silloin sir Archie väkinäisesti naurahti, mutta vetäsi äkkiä kätensä pois.

»Kas, Elsa», hän sanoi, »me molemmat säikymme yhtä herkästi kuin pikkulapset. Nyt se on poissa. Se ei ollutkaan muuta kuin ikkunasta eksynyt auringonsäde.»

Mutta Elsa neiti hyrähti katkeraan itkuun ja sanoi: »Nyt olen taas makaavinani uunilla ja kuulevinäni murhamiesten tekevän työtään. Voi voi, minä toivoin viimeiseen asti, etteivät he löytäisi rakasta kasvinsisartani, mutta silloin yksi heistä tuli ja veti hänet uunilta alas, ja kun hän koetti paeta, niin mies kiersi hänen tukkansa kätensä ympärille ja pidätti häntä. Vaan hän makasi polvillaan miehen edessä ja sanoi: 'Katso minun nuoruuttani! Anna minun jäädä eloon, jotta vielä ehtisin oppia, mitä varten olen maailmaan tullut. En ole sinulle tehnyt mitään pahaa, miksi sinä siis tahdot minut surmata? Miksi sinä kiellät minun elämästä?’ Ja mies ei kuunnellut häntä, vaan surmasi hänet.»

Sir Archie ei mitään virkkanut. Hän seisoi silmäkulmat rypyssä ja katsoi syrjään.

»Niin, oi kun kerran tapaisin sen miehen!» Elsa sanoi. Hän seisoi nyrkkiään puristaen sir Archien edessä.

»Et voi tavata sitä miestä», sanoi sir Archie. »Hän on kuollut.»

Mutta neitonen heittäytyi lavitsalle itkeä nyyhkyttämään. »Sir Archie, sir Archie, miksi johditte ne vainajat mieleeni? Nyt minun täytyy itkeä koko tämä ilta ja yö. Menkää pois, pois, sir Archie, sillä nyt minä en voi muuta ajatella kuin vainajia. Nyt minä vaan muistelen kasvinsisartani, joka minulle oli niin armas.»

Eikä sir Archie kyennyt häntä lohduttamaan, vaan hänen täytyi lähteä kyyneleitä ja valituksia pakoon, ja hän meni juomaveikkojensa luo.

3.

Sir Archie ei voinut käsittää, miksi hänen mielensä aina oli täynnä synkkiä ajatuksia. Niistä hän ei päässyt vapaaksi silloin kun Elsan kanssa puheli, eikä silloin kun istui tovereineen juomassa. Vaikka hän usein tanssi yökaudet ranta-aitoissa, eivät ne hänestä eronneet, eikä hän saanut niistä rauhaa edes samoillessaan peninkulmien päähän jäätyneelle merelle.

»Miksi minun täytyy alati muistaa sitä, jota en tahdo ajatella?» puheli sir Archie itsekseen. »On aivan kuin joku minua aina seuraisi ja kuiskuttaisi korvaani.»

»On aivan kuin joku kiertäisi verkkoa ympärilleni, sitoakseen kaikki ajatukseni tähän yhteen ainoaan», sanoi sir Archie. »En voi nähdä metsästäjää, joka verkkoa kiertää, mutta hänen hiiviskelevät askelensa kuulen jälessäni.»

»On aivan kuin maalari minun edelläni kulkisi muuttamassa samaksi kuvaksi kaikki mihin katson», sanoi sir Archie. »Jos käännän silmäni taivaalle tai maahan, niin en kohtaa muuta kuin saman näyn.»

»On aivan kuin kivenhakkaaja istuisi sydämelläni takomassa siihen yhtä ainaista surua», sanoi sir Archie. »En voi nähdä sitä kivenhakkaajaa, mutta yöt päivät tunnen selvästi hänen moukarinsa iskut. Sinä kivisydän, sinä kivisydän, hän sanoo, nyt sinun täytyy alistua, nyt minä takomalla taon sinuun surun.»

Sir Archiella oli kaksi ystävää, sir Reginald ja sir Filip, jotka alati olivat hänen seurassaan. Häntä suretti, kun hän oli pahalla tuulella eikä mistään tuntenut itseään onnelliseksi.

»Mikä sinua oikein vaivaa?» he usein sanoivat. »Miksi sinun silmiäsi niin kuumottaa ja poskesi käyvät niin kalpeiksi?»

Sir Archie ei tahtonut sanoa heille mikä häntä kiusasi. Hän ajatteli: Mitä he minusta sanoisivatkaan, jos huomaisivat heittäytyneeni näin miehuuttomaksi? He eivät minua enää tottelisi, jos kuulisivat minun ruvenneen katumaan tekoa, joka oli välttämätön.

Kun he häntä yhä enemmän pakottivat, niin hän lopulta sanoi johtaakseen heidät harhaan:

»On tuntunut niin kummalta näinä päivinä. Olen tavannut erään neidon, jota mieleni halaa, mutta en vaan häntä saavuta. Aina on joku este sattunut tielleni.»

»Kenties neito sitten ei sinua rakasta», sanoi sir Reginald.

»Kyllä uskon hänen mielensä minuun taipuvan», sir Archie sanoi, »mutta hänellä on joku vartija, joka estää minun häntä saavuttamasta.»

Silloin sir Reginald ja sir Filip purskahtivat nauruun ja sanoivat:
»Sen neitosen kyllä me sinulle toimitamme.»

Illalla Elsa käveli yksinään kujaa pitkin mäelle päin. Hän tuli väsyneenä työstään ja ajatteli itsekseen: Tämä elämä on työlästä, enkä minä siitä saa yhtään iloa. Minua ilettää koko päivän seista siellä laiturilla kalanhajussa. Minua ilettää kuulla niiden naisten tylyllä äänellä laskevan leikkiä ja nauravan. Minua ilettää nähdä ahnasten lokkien kärkkyvän pöytien ympärillä siepatakseen kalapaloja läpi käsieni. Kunpa edes joku tahtoisi tulla viemään minut pois täältä! Silloin minä häntä seuraisin vaikka maailman ääreen.