Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ANTIKRISTUKSEN IHMETYÖT

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suomensi Jaakko Suomalainen

WSOY, Porvoo, 1910.

"Kun Antikristus saapuu, näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta. Silloin vallitsee suuri nälänhätä ja Antikristus kulkee maasta maahan ja jakaa leipää köyhille. Ja hän on saapa paljon puoltajia."

Sisilialaisesta kansantarusta.

SISÄLLYS

Johdanto.

1. Keisarin näky. 2. Rooman pyhä lapsi. 3. Katusululla

Ensimäinen kirja.

1. Mongibello. 2. Fra Gaetano. 3. Kummisisko. 4. Diamante. 5. Don Ferrano. 6. Don Matteon tehtävä. 7. San Pasqualen kellot. 8. Kaksi canzonia. 9. Pako. 10. Sirokko. 11. San Sebastianon juhla.

Toinen kirja.

1. Suuren miehen puoliso. 2. Leipää ja leikkejä. 3. Aracoelin hylkiö. 4. Vanha kärsimyshistoria. 5. Rautainen rannerengas. 6. Fra Felicen testamentti. 7. Ihmeen tapahduttua. 8. Jettatore. 9. Palazzo Geraci ja palazzo Corvaja. 10. Falco Falcone. 11. Voitto.

Kolmas kirja.

1. Keidas ja erämaa. 2. Palermoon. 3. Kotiintulo. 4. Vain tästä maailmasta. 5. Muuan Signorellin fresko.

JOHDANTO.

"Kun Antikristus saapuu, näyttää hän aivan Kristuksen kaltaiselta."

Ensimäinen luku.

KEISARIN NÄKY.

Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja Herodes kuninkaana Jerusalemissa.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan vielä oli nähnyt; olisi voinut luulla, että koko maa oli joutunut kellariholviin. Oli mahdotonta eroittaa vettä maasta, eikä tutuintakaan tietä voinut kulkea. Toisin ei saattanut ollakaan, sillä taivaalta ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat jääneet omiin koteihinsa, ja lempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myöskin äänettömyys ja hiljaisuus. Virrat olivat pysähdyttäneet juoksunsa, tuuli ei liikahtanut, olivatpa haavankin lehdet lakanneet väräjämästä! Ken meren äärellä olisi astellut, hän olisi huomannut, ettei laine enää lyönyt rantaan, ja ken erämaassa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta ei pyhä yö häiriytyisi. Ruoho ei rohjennut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua, eivätkä kukkaset uskaltaneet levittää tuoksuaan.

Tänä yönä pedot eivät saalistaan ajaneet, käärmeet eivät pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa. Mitkään elottomat esineet eivät olisi tahtoneet loukata yön pyhyyttä suostumalla suorittamaan mitään pahaa tekoa. Ei yksikään tiirikka olisi voinut avata lukkoa, eikä yksikään veitsi olisi kyennyt verta vuodattamaan.

Juuri tänä yönä lähti Roomassa pieni ihmisparvi keisarin asunnosta Palatinukselta ja suuntasi kulkunsa Forumin poikki kohti Kapitoliumia. Äsken päättyneenä päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet keisarilta, oliko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakentaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei ollut heti antanut suostumustaan. Hän ei tiennyt, hyväksyisivätkö jumalat sen, että hänen temppelinsä seisoisi aivan heidän omansa vieressä, ja hän oli vastannut, että hän tahtoi ensin toimittaa yöllisen uhrin haltijalleen ja siinä tutkia heidän tahtoaan. Hän nyt juuri, muutamien uskottujen seuraamana, oli menossa uhriansa toimittamaan.

Augustus istui kantotuolissa, sillä hän oli vanha, ja Kapitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jonka kyyhkyset hän aikoi uhrata. Ei yhtään pappia eikä sotamiestä eikä neuvosherraa häntä seurannut, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä. Soihdunkantajat kulkivat hänen edellään, ikäänkuin aukaisemassa tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään seurasivat orjat, jotka kantoivat kolmijalkaista alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta, mitä tarvittiin uhraamiseen.

Matkalla keisari keskusteli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi ei kukaan huomannut yön ääretöntä hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Vasta kun he olivat tulleet Kapitoliumin laelle sen aution paikan ääreen, joka oli varattu uudelle temppelille, heille selvisi, että jotain erikoista oli tapahtumassa.

Tämä yö ei voinut olla samallainen kuin kaikki muut, sillä korkealla kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat ensin, että se oli vanha, murtunut olivipuun runko, he luulivat sitten, että ikivanha kivikuva Jupiterin temppelistä oli vaeltanut kalliolle. Viimein heistä näytti, ettei siinä voinut olla kukaan muu kuin vanha sibylla.

Mitään niin vanhaa, niin säittensyömää ja niin jättiläissuurta he eivät koskaan olleet nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhistava. Ellei keisari olisi ollut mukana, he kaikki olisivat paenneet kotiinsa vuoteeseen. "Se on hän", kuiskasivat he toisilleen, "jolla on ikävuosia niin monta kuin hietajyvää hänen kotimaansa rannoilla. Miksi hän juuri tänä yönä on lähtenyt luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puitten lehdille ja tietää, että tuuli vie orakelinsanoman sille, jolle se on aiottu?"

He olivat niin kauhistuneita, että he olisivat heittäytyneet polvilleen ja painaneet otsansa maahan, jos sibylla olisi liikahtanutkaan. Mutta hän istui hiljaa aivan kuin hengetönnä. Hän istui kumarassa kallion äärimäisellä reunalla, ja varjostaen kädellä silmiään tähysti yöhön. Näytti siltä kuin hän olisi noussut kalliolle nähdäkseen paremmin jotain, joka tapahtui hyvin kaukana. Hän saattoi siis nähdä jotain, hän, tällaisena yönä!

Samassa keisari ja kaikki hänen seuralaisensa huomasivat, kuinka syvä pimeys oli. Ei kukaan heistä voinut nähdä kämmenen leveyttä eteensä. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumea kohina kuulunut. Mutta ilma oli tukahduttava, kylmänhiki kihosi otsalle, ja kädet olivat kankeat ja voimattomat, Heistä tuntui, että jotain kauheaa täytyi olla tapahtumaisillaan.

Mutta ei kukaan tahtonut näyttää pelkurilta, vaan kaikki sanoivat keisarille, että nämä olivat hyviä enteitä: koko luonto pidätti henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta kiireesti ryhtymään uhritoimitukseen ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut luolastaan tervehtimään hänen haltijaansa.

Mutta seikka olikin se, että vanha sibylla oli niin kiintynyt katselemaan erästä näkyä, ettei hän edes tiennyt, että Augustus oli tullut Kapitoliumille. Hän oli hengessään siirtynyt kaukaiseen maahan ja siellä hän oli kulkevinaan suuren aukean poikki. Pimeässä hänen jalkansa sattui yhtä mittaa johonkin, jota hän luuli mättäiksi. Hän kumartui koettelemaan kädellään. Eipä siinä ollutkaan mättäitä, vaan lampaita. Hän vaelsi suurten, nukkuvain lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä aukeaa, ja hän lähti kulkemaan sen luo. Paimenet nukkuivat tulen ääressä, ja heillä oli vieressään pitkät teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaansa petoja vastaan. Mutta eivätkö nuo kiiluvasilmäiset ja pörheähäntäiset pienet eläimet, jotka hiipivät tulta kohti, olleet shakaleja? Eivätkä paimenet kuitenkaan heittäneet niitä sauvoillaan, koirat nukkuivat edelleen, lampaat eivät paenneet, ja pedot laskeutuivat levolle ihmisten viereen.

Tämän näki sibylla, mutta ei tiennyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen takanaan vuorenkukkulalla. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin alttari, sytytettiin hiilet, suitsutettiin pyhää savua ja että keisari otti häkistä toisen kyyhkysistä uhratakseen sen. Mutta hänen kätensä olivat niin puutuneet, ettei hän osannut pidellä lintua. Yhdellä ainoalla siiveniskulla kyyhkynen pääsi irti ja katosi yön pimeyteen.

Kun tämä sattui, katsahtivat hovimiehet epäluuloisina vanhaan sibyllaan. He luulivat, että hän oli aiheuttanut onnettomuuden.

Mistäpä he saattoivat tietää, että sibylla aina vain oli seisovinaan paimenten hiilitulen ääressä ja että hän nyt kuunteli heikkoa säveltä, joka kaikui läpi kuolonhiljaisen yön? Hän kuuli sen kauan, ennenkuin huomasi, ettei se tullut maasta, vaan korkeudesta. Viimein hän kohotti katseensa ja silloin hän näki häikäisevän valkoisten olentojen leijailevan korkealla pimeydessä.'' Siellä oli pieniä enkeliparvia, jotka suloisesti lauloivat ja aivan kuin etsien lentelivät edestakaisin avaran aukean yläpuolella.

Juuri silloin kun sibylla kuunteli enkelien laulua, valmistautui keisari yrittämään uutta uhria. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän nyt jännitti voimansa äärimmilleen pitääkseen siitä kiinni, solui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään, ja lintu suhahti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin ääreen ja rukoili haltijaansa. Hän huusi häneltä apua voidakseen torjua ne onnettomuudet, joita tämä yö tuntui ennustavan.

Tästäkään sibylla ei ollut kuullut mitään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Viimein se kaikui niin kovana, että paimenet heräsivät. He kohousivat kyynärpäilleen ja näkivät, kuinka hopeanvalkoisten enkelien loistavat parvet liikkuivat korkealla pimeydessä pitkin, leijailevin rivein kuin muuttolinnut. Muutamilla oli kädessään kannel tai viulu, muutamilla sitra tai harppu, ja heidän laulunsa helisi iloisena kuin lasten nauru ja huolettomana kuin leivon liverrys. Kun paimenet kuulivat tämän, nousivat he lähteäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan ihmeestä.

He haparoivat pitkin kapeaa, kiemurtelevaa polkua, ja vanha sibylla seurasi heitä. Äkkiä kävi vuori valoisaksi. Suuri, kirkas tähti syttyi sen yllä, ja kaupunki sen huipulla kimalteli tähtiloisteessa kuin hopea. Kaikki harhailevat enkeliparvet riensivät sinne riemuhuudoin ja paimenet kiirehtivät askeleitaan, niin että he melkein juoksivat. Kun he olivat saapuneet kaupunkiin, niin he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupungin porttia. Se oli viheliäinen olkikattoinen rakennus, paljas kallio takaseinänä. Tämän yläpuolella loisti tähti ja sinne keräytyi yhä enemmän ja enemmän enkeleitä. Muutamat laskeutuivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle vuorenseinälle rakennuksen taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealle, hyvin korkealle oli ilma kirkkaana säpien säteilystä.

Siinä silmänräpäyksessä kun tähti syttyi kaupungin yläpuolella, heräsi koko luonto, eivätkä miehet, jotka seisoivat kapitoliumin kukkulalla, voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raikkaitten, mutta hyväilevien tuulten kulkevan avaruudessa, suloiset tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut suhisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet tuikkivat ja äkkiä näkyi kuu korkealla taivaalla valaisten maailmaa. Ja pilvistä laskeutuivat ne molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin olkapäille.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus pystyyn ylvään iloisena, mutta hänen ystävänsä ja orjansa lankesivat polvilleen. "Ave Caesar!" he huusivat. "Sinun haltijasi on vastannut sinulle. Sinä olet se Jumala, jota pitää palveltaman Kapitoliumin kukkulalla."

Ja se kunnioitus, jota hurmaantuneet miehet riemuissaan osoittivat keisarille, oli niin kovaäänistä, että vanha sibylla kuuli sen. Se herätti hänet hänen näyistään. Hän nousi paikaltaan kallion reunalta ja kulki ihmisten joukkoon. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut syvänteestä ja äkkiä peittänyt vuorenhuipun. Hän oli hirvittävä vanhuudessaan. Karkea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä ympärillä, jäsenten nivelet olivat turvonneet, ja tummunut iho peitti ruumista kovana kuin kaarna, ja ryppy oli rypyn vieressä.

Valtaavana ja kunnioitusta herättävänä hän liukui kohti keisaria. Toisella kädellään hän tarttui keisaria ranteeseen, toisella hän osoitti kauas itään.

"Katso!" käski hän, ja keisari nosti silmänsä ja katsoi. Avaruus aukeni hänen katseittensa edessä, ja ne kulkivat kaukaiseen itämaahan. Ja hän näki viheliäisen tallin jyrkän kallion juurella ja sen avoimessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia Tallin sisässä näkyi nuori äiti polvillaan pienen lapsen edessä, joka lepäsi lattialla olkilyhteellä.

Ja sibyllan suuret, luiset sormet osoittivat tuota köyhää lasta.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Siinä on se jumala, jota pitää Kapitoliumin kukkulalla palveltaman!"

Silloin Augustus peräytyi hänen luotaan kuin mielipuolen.

Mutta sibyllan valtasi mahtava ennustajahenki. Hänen himmeät silmänsä alkoivat palaa, hänen kätensä kohosivat taivasta kohti, hänen äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut hänen omaltaan, vaan siinä oli sellainen voima ja kaiku, että se olisi voinut kuulua kautta koko maailman. Ja hän lausui sanoja, jotka hän tuntui lukevan tähdistä:

"Maailman uudistajaa
Kapitoliumill' jumaloidaan,
Kristusta, Antikristusta,
vaan ei ihmistä kurjaa."

Kun hän oli sanonut tämän, liukui hän pois kauhunlyömäin miesten keskeltä ja kulki hitaasti alas vuorenkukkulalta ja katosi.

Mutta seuraavana päivänä Augustus kielsi jyrkästi kansaa rakentamasta hänelle mitään temppeliä Kapitoliumille. Sensijaan hän rakensi sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumal'lapselle ja antoi sille nimen taivaan alttari, Ara coeli.

Toinen luku.

ROOMAN PYHÄ LAPSI.

Kapitoliumin kukkulalla oli franciskanimunkkien luostari. Mutta ei se oikein luostarin kaltainen ollut, pikemminkin linnoituksen. Se oli kuin vahtitorni merenrannalla, josta tarkastellaan ja tähystellään, lähestyykö vihollinen.

Luostarin vieressä oli Santa Maria in Aracoelin komea basilika. Basilika oli rakennettu muistoksi siitä, että sibylla siellä oli näyttänyt Augustukselle Kristuksen. Mutta luostari oli rakennettu sen vuoksi, että peljättiin sibyllan ennustuksen täyttyvän ja Antikristusta kerran palveltavan Kapitoliumilla.

Ja munkit tunsivat olevansa kuin taistelijoita. Kun he astelivat kirkkoon laulamaan ja rukoilemaan, kuvittelivat he kulkevansa linnoituksen muureilla ja lennättävänsä nuolisateita kohti hyökkäävää Antikristusta.

Alati he ajattelivat Antikristusta, ja koko heidän jumalanpalveluksensa oli yhtä kamppailua, jolla he koettivat pidättää Antikristusta kaukana Kapitoliumilta.

He painoivat päähineen syvemmälle, niin että se varjosti silmiä ja tähystelivät alati ulos maailmaan. Heidän katseensa kävi tuijottamisesta kuumeiseksi, ja aina he luulivat keksivänsä Antikristuksen. "Tuolla hän on, täällä hän on", huusivat he. Ja he liehuttivat ruskeita kaapujansa ja varustautuivat taisteluun, kuten kallionhuipulle keräytyneet varikset nähdessään kotkan.

Mutta toiset sanoivat: "Mitäpä auttavat rukoukset ja katumus?
Sibyllahan on sen sanonut. Antikristus tulee."

Silloin toiset sanoivat: "Jumala voi tehdä ihmeen. Ellei taistelu mitään auttaisi, niin hän ei olisi antanut sibyllan meitä varoittaa."

Vuoden toisensa jälkeen franciskanit puolustivat Kapitoliumia, katumusta harjoittaen ja hyviä töitä tehden ja julistaen Jumalan sanaa.

He puolustivat sitä vuosisadan toisensa jälkeen, mutta mitä enemmän aika kului, sitä voimattomammiksi ja heikommiksi ihmiset kävivät. Munkit sanoivat toisilleen: "Tämän ajan valtakunnat eivät enää kauan kestä. Tarvitaan maailman uudistajaa, kuten Augustuksen aikaan."

He repivät hiuksiansa ja ruoskivat itseään, sillä he tiesivät, että uudestisynnyttäjän täytyi olla Antikristus ja että siitä tulisi voiman ja väkivallan uudestisyntymys.

Niinkuin sairaita ahdistaa tuska, niin heitä vainosi Antikristuksen ajatteleminen. Ja he näkivät hänet edessään. Hän oli yhtä rikas kuin Kristus oli ollut köyhä, yhtä paha kuin Kristus hyvä, yhä kunnioitettu kuin Kristus oli ollut halveksittu.

Hänellä oli vahvat aseet ja hän kulki veristen pahantekijäin etupäässä. Hän hävitti kirkot, murhasi papit, asesti ihmiset sotaan, niin että veli taisteli veljeä vastaan ja jokainen pelkäsi toistaan, eikä ollut mitään rauhaa.

Ja jokaiselle voiman ja väkivallan ihmiselle, joka ajan merta kulki, he huusivat vahtitornistaan Kapitoliumilta: "Antikristus, Antikristus!"

Ja jokaisesta, joka kukistui ja sortui, munkit huusivat Hosiannaa ja lauloivat Te Deumia. Ja he sanoivat: "Meidänpä rukousten tähden pahat kukistuvat, ennenkuin ennättävät nousta Kapitoliumille".

Siinä olikin se ankara kirous, joka tätä kaunista luostaria painoi, etteivät sen munkit koskaan voineet tuntea rauhaa. Yöt olivat heille raskaampia kuin päivät. Sillä silloin he näkivät villipetojen tunkeutuvan heidän koppeihinsa ja ojentuvan heidän viereensä lavitsalle. Ja jokainen peto oli Antikristus. Mutta muutamat munkit näkivät hänet lohikäärmeenä ja toiset kotkana ja toiset sfinksinä. Ja kun he heräsivät unestaan, olivat he raukeita kuin ankaran taudin jälkeen.

Näitten munkki-raukkojen ainoana lohdutuksena oli se ihmeitätekevä Kristuksenkuva, jota säilytettiin Aracoelin basilikassa. Kun joku munkki oli kauhusta epätoivoissaan, meni hän kirkkoon etsimään siltä lohdutusta. Hän kulki läpi koko basilikan ja astui hyvin suojattuun kappeliin pääalttarin vieressä. Siellä hän sytytti pyhitetyt vahakynttilät ja luki rukouksen, ennenkuin avasi alttarikaapin, jossa oli kaksinkertaiset lukot ja rautainen ovi. Ja hän oli polvillansa, niinkauan kuin hän katseli kuvaa. Se oli pieni kapalolapsi, mutta sillä oli päässä kultakruunu, jalassa kultakengät ja koko kapalo loisti koristuksista; niitä olivat sille lahjoittaneet hädänalaiset, jotka olivat sitä avukseen huutaneet. Ja kappelin seinät olivat täynnään tauluja, jotka kertoivat, kuinka lapsi oli pelastanut tulenvaarasta ja merihädästä, kuinka hän oli parantanut sairaita ja auttanut kaikellaisia onnettomia. Kun munkki näki kaiken tämän, riemuitsi hän ja sanoi itsekseen: "Kiitetty olkoon Jumala! Vielä palvellaan Kristusta Kapitoliumilla."

Munkki näki, kuinka kuvan kasvot hymyilivät hänelle salaperäisen itsetietoisena voimastaan, ja hänen henkensä kohosi ylös lohdutuksen pyhiin korkeuksiin. "Mikä voi kukistaa sinut, voimallinen?" sanoi hän. "Mikä voi kukistaa sinut? Sinun edessäsi polvistuu ikuinen kaupunki. Sinä olet Rooman pyhä lapsi. Sinä olet se kruunattu, jota kansa rukoilee. Sinä olet se väkevä, joka annat apua ja voimaa ja lohdutusta. Sinua yksin pitää Kapitoliumilla palveltaman."

Munkin silmissä kuvan kruunu muuttui pyhyyden kehäksi, joka lähetti säteitään yli kaiken maailman. Ja minnepäin hän seurasikin säteitten suuntaa, hän näki maailman täynnä kirkkoja, joissa Kristusta palveltiin. Tuntui siltä kuin mahtava hallitsija olisi näyttänyt hänelle kaikki ne linnat ja varustukset, jotka hänen valtaansa suojelivat. "Varmaa on, että sinä et saata kukistua", sanoi hän. "Sinun valtakuntasi täytyy pysyä."

Ja jokainen munkki, joka kuvan näki, oli pari tuntia lohdutettu ja rauhallinen, kunnes taas pelko hänet valtasi. Mutta ellei munkeilla olisi ollut kuvaa, ei heidän sielunsa olisi hetkeksikään saanut rauhaa.

Niin olivat Aracoelin munkit rukoillen ja taistellen ponnistelleet läpi aikojen, eikä ollut koskaan vartijaa puuttunut, sillä niinpian kuin yksi oli tuskiinsa uupunut, oli toinen rientänyt hänen paikalleen.

Ja vaikka useimmat, jotka tähän luostariin tulivat, joutuivatkin mielipuolisuuden tai aikaisen kuoleman uhreiksi, ei koskaan nähty munkkien rivien harvenevan, sillä Aracoelissa taistelemista pidettiin suurena kunniana Jumalan edessä.

Ja niinpä vielä kuusikymmentä vuotta sitten tämä taistelu oli täydessä voimassa, ja ajan heikkouden tähden munkit kamppailivat entistä kiihkeämmin ja odottivat Antikristusta varmemmin kuin konsanaan.

Siihen aikaan saapui Roomaan rikas englantilainen nainen. Hän nousi Aracoeliin ja näki kuvan, ja se valtasi hänet niin, ettei hän luullut voivansa elää, ellei saisi sitä omakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan hän kulki Aracoeliin katsomaan kuvaa, ja viimein hän pyysi munkkeja myymään sen hänelle.

Mutta vaikka hän olisi kultarahoilla peittänyt koko suuren basilikan mosaikilattian, eivät munkit olisi suostuneet myymään hänelle tätä kuvaa, joka oli heidän ainoa lohdutuksensa.

Mutta englantilainen nainen oli niin ylenmäärin kiintynyt kuvaan, ettei hän tuntenut iloa eikä rauhaa ilman sitä. Ja kun hän ei millään muulla tavalla voinut päämääräänsä saavuttaa, päätti hän varastaa kuvan. Hän ei ajatellut, minkä synnin hän tekisi; hän tunsi vain suuren pakon ja polttavan janon ja hän tahtoi kernaammin uskaltaa sielunsa autuuden, kuin kieltää sydämeltään sitä iloa, minkä tuon toivotun omistaminen tuottaisi. Ja päästäkseen tarkoituksensa perille, hän teetti ensiksikin kuvan, joka oli aivan samallainen kuin Aracoelin.

Aracoelin kuva on olivipuuta Getsemanen yrttitarhasta, mutta englantilaisnainen rohkeni jalavasta leikkauttaa kuvan, joka oli aivan sen kaltainen. Aracoelin kuva ei ole ihmiskäsin maalattu. Kun munkki, joka oli sen leikannut, oli ottanut esille pensselinsä ja värit, nukahti hän kesken työtänsä. Ja kun hän heräsi, oli kuva saanut värinsä. Se oli itse maalannut itsensä osoittaakseen, että Jumala sitä rakasti. Mutta englantilaisnainen uskalsi tavallisilla maalareilla maalauttaa jalavakuvansa sellaiseksi, että se oli aivan tuon pyhän kuvan kaltainen.

Väärennetylle kuvalle hän hankki kruunun ja kengät, mutta ne eivät olleet kultaa; ne olivat vain kullattua rautapeltiä. Hän tilasi koristuksia, osti sormuksia ja kaulanauhoja ja kellonvitjoja ja rannerenkaita ja jalokiviä — mutta kaikki oli vain messinkiä ja lasia — ja hän puki kuvan samallaiseksi kuin avunhakijat olivat pukeneet sen oikean ja alkuperäisen.

Kun kuva oli valmis, otti hän neulan ja piirsi kruunuun: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Hän näytti ikäänkuin pelkäävän, ettei itsekään osaisi eroittaa kuvaa kuvasta. Ja tuntui siltä kuin hän olisi tahtonut rauhoittaa omaatuntoaan. "Enhän ole tahtonut tehdä väärää Kristuksenkuvaa. Minähän olen kirjoittanut hänen kruunuunsa: 'Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta'."

Senjälkeen hän heitti ylleen suuren vaipan, kätki kuvan sinne ja nousi
Aracoeliin. Ja hän pyysi saada rukoilla Kristuksenkuvaa.

Kun hän nyt seisoi pyhäkössä ja kynttilät olivat sytytetyt ja rautaovi avattu ja hän näki kuvan, alkoi hän täristä ja vapista ja näytti olevan pyörtymäisillään. Munkki, joka häntä seurasi, kiiruhti silloin sakastiin hakemaan vettä ja hän jäi yksinään kappeliin. Ja kun munkki palasi, oli pyhänryöstö tehty. Nainen oli vaihtanut itselleen pyhän, ihmeitä tekevän kuvan ja pannut väärän ja voimattoman sen sijalle.

Munkki ei lainkaan huomannut vaihdosta. Hän sulki väärennetyn kuvan rautaoven ja kaksinkertaisten lukkojen taakse, ja englantilaisnainen kulki kotiansa mukanaan Aracoelin aarre. Hän asetti sen palatsiinsa marmorijalustalle ja oli onnellisempi kuin koskaan ennen.

Ylhäällä Aracoelissa, missä ei lainkaan tiedetty, miten paljon oli menetetty, rukoiltiin väärää Kristuksenkuvaa, samoinkuin oli rukoiltu oikeaa, ja kun joulu tuli, järjestettiin hänelle, kuten tavallista, kirkkoon mitä kaunein luola. Siellä hän makasi Marian sylissä kimallellen kuin jalokivi, ja hänen ympärilleen oli asetettu paimenia ja enkeleitä ja viisaat miehet. Ja koko sen ajan, kun luola oli paikoillaan, tuli Roomasta ja Campagnasta lapsia, ja Aracoelin basilikaan pystytettiin pieni saarnastuoli, ja he saarnasivat pienoisen Kristuslapsen suloisuudesta, herttaisuudesta, korkeudesta ja voimasta.

Mutta englantilaisnainen pelkäsi kovin jonkun huomaavan, että hän oli varastanut Aracoelin Kristuksenkuvan. Senvuoksi hän ei kellekään tunnustanut, että hänellä oli oikea kuva. "Se on jäljennös", sanoi hän, "se on tavattomasti todellisen kuvan kaltainen, mutta se on vain jäljennös."

Hänellä sattui olemaan pieni italialainen palvelustyttö. Kerran kun tyttönen kulki huoneen läpi, pysähtyi hän kuvan eteen ja puhui sille: "Sinä Kristuslapsiparka, joka et ole mikään Kristuslapsi, kunpa vain tietäisit, kuinka oikea lapsi lepää loistossaan Aracoelin luolassa ja kuinka Maria ja pyhä Joosef ja paimenet ovat polvillaan hänen edessään! Ja jospa tietäisit, kuinka lapset nousevat pieneen saarnastuoliin juuri häntä vastapäätä ja kuinka ne niiaavat ja lähettävät hänelle sormisuukkoja ja saarnaavat hänelle mitä kauneinta osaavat!"

Muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli uudelleen ja puhui kuvalle: "Sinä Kristuslapsi-parka, joka et ole mikään Kristuslapsi, tiedätkö, minä olen tänään käynyt ylhäällä Aracoelissa ja nähnyt, kuinka oikeata lasta kannettiin kulkueessa. Sen yläpuolella pidettiin kunniataivasta, ja kaikki ihmiset lankesivat polvilleen, ja ne lauloivat ja soittivat hänelle. Et koskaan sinä saa olla mukana missään niin ihanassa."

Ja vieläkin, muutaman päivän perästä pieni palvelustyttö tuli taas ja puhui kuvalle: "Tiedätkö sinä, Kristuslapsi, että sinun on parempi seista siinä, missä seisot. Sillä oikeata lasta haetaan sairaitten luo, ja hän ajaa heidän luokseen kultakoristeisissa vaunuissaan, mutta ei voi auttaa heitä, vaan he kuolevat epätoivoonsa. Ja aletaan sanoa, että Aracoelin pyhä lapsi on kadottanut ihmeitätekevän voimansa ja etteivät rukoukset ja kyyneleet sitä liikuta. Parempi on sinun seista siinä, missä seisot, kuin että sinua avuksi huudettaisiin etkä voisi auttaa."

Mutta seuraavana yönä tapahtui ihme. Puolenyön aikaan soi Aracoelin luostarin porttikello hyvin kovasti. Ja kun ei portinvartija kyllin nopeasti kiirehtinyt avaamaan, alettiin kolkuttaa. Kolkutettiin terävästi kuin kilahtavalla metallilla, ja se kuului kautta koko luostarin. Kaikki munkit hyppäsivät yhtaikaa vuoteiltaan. Kaikki, joita kauheat unet olivat vaivanneet, hyppäsivät yhtaikaa pystyyn ja luulivat, että Antikristus oli tullut.

Mutta kun avattiin — kun avattiin! Siellä seisoi kynnyksellä pieni Kristuksenkuva. Hänen pikku kätensä oli kellon nuorasta vetänyt, hänen kultakenkäinen jalkansa oli ojentunut ovea potkimaan!

Portinvartija otti heti käsivarsilleen pyhän lapsen. Silloin hän näki, että sillä oli kyyneleet silmissä. Oi, pyhä lapsi-raukka oli vaeltanut yöllä läpi kaupungin. Mitä se olikaan saanut nähdä! Niin paljon köyhyyttä ja niin paljon hätää ja niin paljon paheita ja niin monta rikosta! Tuntui kauhealta ajatella, mitä se oli saanut kestää.

Portinvartija vei kuvan heti esimiehelle. Ja he ihmettelivät, kuinka hän oli joutunut yöhön.

Mutta esimies soitatti kirkonkelloa ja kutsui munkit jumalanpalvelukseen. Ja kaikki Aracoelin munkit kulkivat suureen hämärään basilikaan, pannakseen kuvan juhlallisesti paikoilleen.

Riutuneina ja kärsivinä he kulkivat ja värisivät raskaissa sarkakaapuissaan. Useat heistä itkivät, ikäänkuin olisivat pelastuneet hengenvaarasta. "Kuinkapa olisi meidän käynyt", sanoivat he, "jos ainoa lohdutuksemme olisi meiltä otettu? Antikristus se houkutteli Rooman pyhän lapsen pois suojelevasta pyhäköstä!"

Mutta kun heidän piti panna Kristuksenkuva kappelin pyhimyskaappiin, löysivät he sieltä väärän lapsen, sen, jonka kruunussa oli kirjoitus: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Ja kun he nyt lähemmin tarkastelivat kuvaa, löysivät he kirjoituksen.

Silloin esimies kääntyi munkkien puoleen ja puhui heille:

"Veljet, laulakaamme Te Deumia ja verhotkaamme kirkon pilarit silkkiin ja sytyttäkäämme kaikki vahakynttilät ja lamput ja viettäkäämme suurta juhlaa.

"Niinkauan kuin luostari on pystyssä seisonut, on se ollut kauhun koti ja kirouksen asunto, mutta kaikkien täällä eläneitten kärsimyksiä muistaen on Jumala antanut armonsa tapahtua. Ja nyt on kaikki vaara ohitse.

"Jumala on kruunannut taistelun voitoksi, ja se, minkä tässä näette, on merkkinä siitä, ettei Antikristusta koskaan Kapitoliumilla palvella.

"Sillä jotta ei sibyllan sana jäisi täyttymättä, on Jumala lähettänyt tämän väärän kuvan, jolla on Antikristuksen sanat kruunussaan, ja hän on antanut meidän palvella ja rukoilla tätä, aivan kuin tämä olisi ollut tuo suuri ihmeittentekijä.

"Mutta nyt voimme levätä iloiten ja rauhassa, sillä sibyllan hämärä puhe on täyttynyt, ja Antikristusta on täällä palveltu.

"Suuri on Jumala, kaikkivaltias, joka on antanut kauhean pelkomme tyhjiin raueta ja joka on täyttänyt tahtonsa, maailman tarvitsematta nähdä ihmisenpojan irvikuvaa.

"Onnellinen on Aracoelin luostari, joka lepää Jumalan turvissa ja täyttää hänen tahtonsa ja on hänen ylitsevuotavan armonsa siunaama."

Kun esimies oli sanonut nämä sanat, otti hän käsiinsä väärän kuvan, astui läpi kirkon ja aukaisi suuret pääovet. Hänen alapuolellaan olivat korkeat, leveät portaat ja niitten satayhdeksäntoista marmoriastinta, jotka johtivat alas Kapitoliumilta kuin syvyyteen. Ja hän kohotti kuvan päänsä yläpuolelle ja huusi korkealla äänellä: "Anatema Antikristo", ja heitti sen Kapitoliumin korkeudesta alas maailmaan.

Kolmas luku.

KATUSULULLA.

Kun rikas englantilaisnainen aamulla heräsi, huomasi hän kuvan kadonneen ja ihmeissään mietti, mistä hänen pitäisi sitä etsiä. Hän arveli, että ainoastaan Aracoelin munkit olivat voineet sen ottaa. Ja hän lähti kiireesti Kapitoliumille päin etsimään ja vakoilemaan.

Niin hän saapui niitten suurten marmoriportaitten juurelle, jotka veivät Aracoelin basilikaan. Ja hänen sydämensä löi rajusti ilosta, sillä alimmalla portaalla hän näki juuri sen, mitä etsi. Hän otti kuvan, heitti viittansa sen yli ja kiiruhti kotiaan. Ja hän asetti sen taas saliinsa.

Mutta kun hän nyt vaipui katselemaan sen ihanuutta, huomasi hän, että kruunuun oli tullut kuhmu. Hän otti kruunun kuvan päästä, nähdäkseen kuinka suuri oli vahinko, ja samassa hänen silmänsä sattuivat kirjoitukseen, jonka hän itse oli piirtänyt: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta".

Silloin hän tiesi, että tässä oli se väärä Kristuksen kuva, ja että oikea oli joutunut takaisin Aracoeliin.

Hän joutui epätoivoon ymmärtäessään, ettei hän enää koskaan saanut sitä omakseen, ja hän päätti seuraavana päivänä matkustaa pois Roomasta, sillä hän ei tahtonut jäädä sinne, koskei hänellä enää ollut kuvaa.

Mutta kun hän lähti, otti hän väärän kuvan mukaansa, koska se muistutti sitä, jota hän rakasti, ja se seurasi häntä sitten kaikilla matkoilla.

Hän ei saanut missään rauhaa, vaan matkusteli lakkaamatta, ja siten kulki kuvakin ympäri koko maailman.

Ja kaikkialla, minne kuva tuli, tuntui Kristuksen valta ikäänkuin vähenevän, vaikkei kukaan voinut tietää minkätähden. Sillä eihän mikään näyttänyt sen heikommalta kuin tuo jalavainen kuva-parka messinkisormuksineen ja lasihelmineen.

Kun se rikas englantilaisnainen, jonka hallussa kuva ensin oli ollut, kuoli, siirtyi se perintönä toiselle rikkaalle englantilaisnaiselle, joka myöskin alituiseen matkusteli, ja tältä taas kolmannelle. —

Kerran, tämä tapahtui jo sen ensimäisen englantilaisnaisen aikana, kuva saapui Parisiin.

Kun se ajoi kaupunkiin, oli siellä kapina. Kansajoukot kulkivat hurjasti huutaen katuja pitkin ja vaativat leipää. Ne ryöstivät puoteja ja heittivät kiviä rikkaitten palatseihin. Sotajoukko-osastot marssivat niitä vastaan, ja silloin ne kiskoivat irti katukiviä, kumosivat läjiin ajopelejä ja huonekaluja ja rakensivat katusulkuja.

Kun nyt rikas englantilaisnainen saapui suurissa matkavaunuissaan, hyökkäsi kansajoukko vaunujen kimppuun, pakoitti hänet nousemaan niistä ja kiskoi ne lisäksi yhteen katusulkuun.

Kun koetettiin vierittää vaunuja niitten tuhansien tavaroitten joukkoon, joista katusulku oli tehty, putosi maahan muuan suurista matkakirstuista. Kansi ponnahti auki, ja ulos kieri kaiken muun muassa Aracoelista heitetty Kristuksenkuvakin.

Väki hyökkäsi sen kimppuun ryöstääkseen sen, mutta pian huomattiin, että kaikki sen korut olivat väärennettyjä ja aivan arvottomia, ja sille ruvettiin nauramaan ja sitä pilkkaamaan.

Se kulki kädestä käteen kapinoitsijain joukossa, kunnes muuan niistä kumartui katsomaan sen kruunua. Silloin hänen silmänsä keksivät ne sanat, jotka olivat piirrettyinä siihen: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Mies huusi ääneen nämä sanat, ja kaikki kirkuivat, että se pieni kuva sai olla heidän sotalippunaan. He veivät sen katusulun harjalle ja asettivat sen sinne kuten lipun.

Katusulun puolustajien joukossa oli muuan mies, joka ei ollut köyhä työmies, vaan oppinut, joka oli viettänyt koko ikänsä lukukammiossaan. Hän tunsi kaiken sen hädän, joka ihmisiä ahdisti, ja hänen sydämensä oli täynnä osanottoa, niin että hän alituiseen etsi keinoa, millä parantaa heidän asemaansa. Kolmekymmentä vuotta hän oli kirjoittanut ja miettinyt löytämättä apua. Kun hän nyt kuuli hätäkellon soivan, seurasi hän sen kutsuntaa ja syöksyi kadulle.

Hän oli tempaissut käteensä aseen ja liittynyt taisteleviin ajatellen, että se arvoitus, jota hän ei ollut kyennyt selvittämään, voitaisiin ratkaista väkivallalla ja voimalla ja että köyhät taistellen saavuttaisivat paremman aseman.

Niin hän seisoi koko päivän taistelussa, ja kaikkialla hänen ympärillään kaatui ihmisiä, veri räiskyi hänen kasvoilleen, ja elämän kurjuus näytti hänestä suuremmalta ja tuskallisemmalta kuin koskaan.

Mutta aina kun ruudinsavu hälveni, loisti hänen silmäänsä tuo pieni kuva, joka kesken taistelun tuoksinankin seisoi järkkymättä katusulun korkeimmalla harjalla.

Joka kerran kun hän kuvan näki, välähtivät hänen aivojensa läpi sanat: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta." Viimein hänestä tuntui, että sanat itsestään piirtyivät ilmaan ja alkoivat leijailla hänen silmäinsä edessä milloin tulessa, milloin veressä, milloin savussa.

Hän seisoi liikkumatta. Hänellä oli pyssy kädessä, mutta hän lakkasi ampumasta. Yhtäkkiä hän tiesi, että siinä oli se sana, jota hän oli etsinyt koko elämänsä. Hän tiesi, mitä hänen oli sanottava ihmisille. Tuo halpa kuva se oli osoittanut hänelle ratkaisun.

Hän lähtee vaeltamaan kautta koko maailman ja julistaa: "Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

"Huolehtikaa sen vuoksi tästä elämästä ja olkaa kuin veljet. Jakakaa rikkautenne, niin ettei kukaan ole rikas eikä kukaan köyhä. Tehkää kaikki työtä, omistakaa jokainen maata, ja olkaa kaikki toistenne vertaisia.

"Älköön kukaan nälkää nähkö, älköön kukaan ylellisyyteen eksykö, älköönkä kukaan vanhuudessaan puutetta kärsikö.

"Ja koettakaa kaikille valmistaa onnea, sillä ei löydy mitään korvausta, joka odottaisi teitä. Teidän valtakuntanne on vain tästä maailmasta."

Kaikki tämä kulki läpi hänen aivojensa hänen seisoessaan siinä katusululla, ja kun tämä ajatus oli hänelle selvennyt, laski hän alas aseensa eikä kohottanut sitä enää taisteluun ja verenvuodatukseen.

Pian senjälkeen hyökättiin katusulkua vastaan uudelleen ja se vallattiin. Sotajoukko-osastot kulkivat voittoisina ja kukistivat kapinan, ja ennen iltaa vallitsi järjestys ja rauha koko suuressa kaupungissa.

Silloin lähetti englantilaisnainen muutamia palvelijoita etsimään hänen kadonneita kapineitaan, ja he löysivät yhtä ja toista vaikkakaan ei kaikkea. Ensimäiseksi he löysivät vallatulta katusululta sen, joka Aracoelista oli ulos heitetty.

Mutta mies, joka taistelun aikana oli kuvaa katsellut, alkoi julistaa uutta oppia, jota kutsutaan sosialismiksi, mutta joka on Antikristuksen oppi.

Ja se rakastaa ja kieltäytyy ja opettaa ja kärsii kuten kristinusko, niin että se on aivan sen kaltainen, samoinkuin Aracoelin väärä kuva on kokonaan oikean Kristuksenkuvan kaltainen.

Ja samoinkuin tuo väärä kuva, sanoo sekin: "Minun valtakuntani on vain tästä maailmasta."

Ja vaikka kuva, joka on levittänyt opin, on jäänyt syrjään ja unohtunut, ei opin ole käynyt niin, vaan se kulkee kautta maailman koettaen vapahtaa ja uudistaa sitä.

Se leviää päivä päivältä. Se kulkee kautta kaikkien maitten ja sillä on monta nimeä, ja se on niin viekoitteleva senvuoksi, että se lupaa kaikille maallista onnea ja nautintoa, ja se houkuttelee kannattajia enemmän kuin mikään, mikä on maailmassa esiintynyt sitten Kristuksen aikojen.

ENSIMÄINEN KIRJA.

"Silloin vallitsee suuri nälänhätä."

Ensimäinen luku.

MONGIBELLO.

Palermossa eli seitsemänkymmentäluvun lopulla köyhä poika. Hänen nimensä oli Gaetano Alagona. Siinä oli hänen onnensa. Ellei hän olisi ollut vanhaa Alagonan sukua, olisi hän kaiketi saanut nääntyä nälkään. Hänhän oli vain lapsi eikä hänellä ollut rahaa eikä vanhempia. Mutta nyt olivat Santa Maria in Gesun jesuitat armeliaisuudesta ottaneet hänet luostarikouluunsa.

Kerran kun hän juuri oli läksyänsä lukemassa, tuli muuan munkki ja kutsui hänet pois kouluhuoneesta, sillä joku sukulainen tahtoi tavata häntä. Mitä, sukulainen! Hän oli aina kuullut, että kaikki hänen sukulaisensa olivat kuolleet. Mutta pater Josef väitti, että tämä oli ilmielävä signora, joka oli hänelle sukua ja tahtoi viedä hänet pois luostarista. Siitä tuli yhä pahempaa ja pahempaa. Tahtoiko se nainen ottaa hänet pois luostarista? Siihen hän kaiketi ei kykenisi! Hänestähän piti tulla munkki.

Hän ei tahtonut nähdä koko signoraa. Eikö pater Josef voisi sanoa hänelle, ettei Gaetano koskaan jätä luostaria ja ettei maksanut vaivaa pyytääkään häntä. Ei, pater Josef sanoi, ettei käynyt päinsä antaa signoran lähteä takaisin, ellei hän ollut saanut nähdä sukulaistaan, ja hän melkein veti Gaetanon vastaanottohuoneeseen. Sillä seisoi nainen ikkunan luona. Hän oli harmaatukkainen, iho oli ruskea, silmät olivat mustat ja niin pyöreät kuin helmet. Hänellä oli päässään pitsihuntu, ja hänen musta leninkinsä oli kiiltäväksi kulunut ja hieman vihertävä niinkuin pater Josefin kaikkein vanhin kaapu.

Nähdessään Gaetanon, teki nainen ristinmerkin. "Jumalan olkoon kiitos, siinä on oikea Alagona!" sanoi hän ja suuteli pojan kättä.

Hän sanoi olevansa pahoillaan siitä, että Gaetano oli ehtinyt kahdennelletoista vuodelle eikä kukaan hänen omaisistaan ollut häntä kysellyt. Mutta hän ei ollut tiennyt, että suvun toisesta haarasta oli ketään elossa. Mistäkö hän sitten oli nyt sen kuullut? Kas, Luca oli lukenut nimen sanomalehdistä. Se oli mainittu niitten joukossa, jotka olivat saaneet palkinnon. Siitä oli nyt puoli vuotta, mutta Palermoon oli niin pitkä matka. Hänen oli täytynyt säästää ja säästää saadakseen matkarahoja. Hän ei ollut voinut tulla aikaisemmin. Mutta hänen oli täytynyt päästä katsomaan sukulaistaan. Santissma madre, kuinka iloinen hän nyt oli! Ja tässä hän nyt seisoi, donna Elisa, Alagonan sukua hänkin. Hänen miehensä, joka oli kuollut, oli ollut Antonelli. Vielä oli olemassa yksi Alagona, donna Elisan veli. Hän asui myöskin Diamantessa. Mutta Gaetano ei tainnut tietää, missä Diamante oli. Poika veti päätään taaksepäin. Niin, sen hän arvasi, ja donna Elisa nauroi.

"Diamante on Monte Chiarolla. Tiedätkö, missä on Monte Chiaro?"

"En."

Donna Elisa kohotti kulmakarvojaan ja näytti veitikalta.

"Monte Chiaro on Etnalla, jos tiennet, missä Etna on."

Hän sanoi sen niin epäillen, kuin olisi aivan liikaa vaatia Gaetanoa tietämään mitään Etnasta. Ja he nauroivat kaikki kolme, sekä hän että pater Josef ja Gaetano.

Donna Elisasta tuli kuin toinen ihminen, kun hän oli saanut heidät nauramaan. "Tahdotko lähteä katsomaan Diamantea ja Etnaa ja Monte Chiaroa?" kysyi hän reippaasti. "Etna sinun täytyy nähdä. Se on maailman korkein vuori. Etna on kuningas, ja vuoret sen ympärillä ovat polvillaan eivätkä uskalla nostaa silmiänsä sen kasvoja kohti."

Sitten hän alkoi kertoa kaikellaista Etnasta. Hän luuli, että se voisi houkutella pojan.

Ja totta oli, ettei Gaetano ennen ollut ajatellut, minkälainen vuori Etna oli. Hän ei ollut käsittänyt, että sillä oli lunta päälaella, tammimetsää parrassa, viininlehtiä vyötäreillä ja että se seisoi polvia myöten oransimetsissä. Ja juuri sitä pitkin syöksyivät suuret, leveät, mustat virrat. Ne virrat olivat merkillisiä: ne virtasivat solinatta, aaltosivat tuuletta, huonoinkin uimari saattoi päästä niitten yli, vaikkei ollut siltaa. Gaetano arvasi, että hän tarkoitti laavaa. Ja donna Elisa iloitsi, kun poika arvasi. Hänellä oli siis päätä. Hän oli oikea Alagona.

Ja miten suuri olikaan Etna! Kun meni kolme päivää sen ympäri ajaessa ja kolme päivää, jos ratsasti sen huipulle ja takaisin! Ja kun siellä oli viisikymmentä kaupunkia, paitsi Diamantea ja neljätoista suurta metsää ja kaksisataa pikku vuorta, eivätkä ne niinkään pieniä olleet, vaikka Etna oli niin suuri, ettei niitä sen enempää huomannut kuin kärpäsparvea kirkon katolta! Ja siellä oli sellaisia luolia, että niihin mahtui kokonainen sotajoukko, ja vanhoja, onttoja puita, joissa suuri lammaslauma voi saada suojaa rajusäällä!

Kaikkea, mikä oli merkillistä, tuntui löytyvän Etnalla. Siellä oli jokia, joita täytyi varoa. Vesi oli niissä niin kylmää, että kuolisi, jos sitä joisi. Toiset joet virtasivat ainoastaan päivällä, toiset ainoastaan talvella, ja toiset virtasivat melkein koko matkan syvällä maan sisässä. Ja siellä oli lämpimiä lähteitä ja rikkilähteitä ja savea syökseviä vuoria.

Olisi ehkä vahinko, ellei Gaetano saisi nähdä tätä vuorta, sillä se oli niin kaunis. Se näytti taivasta vasten loistoteltalta. Se oli kirjava kuin karuselli. Varmaan hän tahtoisi nähdä sen aamulla ja illalla, kun se oli punainen; varmaan hän tahtoisi nähdä sen yöllä, kun se oli valkoinen. Tietysti hän tahtoisi myös tietää, oliko totta, että se voi olla kaikenvärinen, että se voi käydä siniseksi, mustaksi, ruskeaksi ja punasinerväksi? Tai käyttikö se harsoa, kuten signora? Oliko se kuin pöytä, jota peittivät plyyshiliinat? Oliko sillä kultasäikeinen tuunika ja vaippa riikinkukon höyhenistä?

Gaetano tahtoisi kai kernaasti tietää, kuinka lienee sen seikan laita, että vanha Arturo-kuningas istuisi siellä jossain luolassa. Donna Elisa sanoi, että hän aivan varmaan vielä asui Etnalla, sillä kerran kun Catanian piispa ratsasti yli vuoren, karkasi häneltä kolme muulia, ja renki, joka niitä etsi, löysi ne luolasta Arturo-kuninkaan luota. Silloin pyysi kuningas renkiä sanomaan piispalle, että kun hänen haavansa paranevat, tulee hän pyöreän pöydän ritareineen panemaan oikealle tolalleen kaiken, mikä Sisiliassa oli epäkunnossa. Ja se, joka kykeni silmillään näkemään, tiesi kyllä, ettei Arturo-kuningas ollut vielä päässyt luolastaan.

Gaetano ei tahtonut antaa donna Elisan houkutella itseään, mutta hän arveli, että piti olla hieman kohtelias donna Elisalle. Tämä seisoi yhä vielä, mutta nyt Gaetano haki hänelle tuolin. Kunhan hän nyt vain ei luulisi tämän olevan senvuoksi, että Gaetano tahtoisi seurata häntä.

Hänestä oli tosiaankin hauskaa kuulla donna Elisan kertovan vuorestaan. Oli niin somaa, kun se osasi niin monta konstia. Se ei ollut lainkaan samallainen kuin Palermon luona Monte Pellegrino, joka vain seisoi siinä, missä seisoi. Etna osasi savuta kuin uuninpiippu ja puhaltaa tulta kuin kaasulyhty. Se osasi jymistä, täristä, syöstä laavaa, heittää kiviä, kylvää tuhkaa, ennustaa ilmoja ja koota sadetta. Kun Mongibello vain liikahti, silloin sortui kaupunki toisensa jälkeen, aivan kuin talot olisivat olleet pystyyn asetettuja korttiliuskoja.

Mongibello, siinä oli myös yksi Etnan nimi. Sitä kutsuttiin Mongibelloksi, koska tuo sana merkitsee vuorten vuorta. Sen nimen se kyllä ansaitsikin.

Gaetano huomasi donna Elisan varmasti luulevan, ettei hän jaksaisi vastustaa kiusausta. Donna Elisalla oli niin paljon ryppyjä kasvoissaan, ja kun hän nauroi, syntyi niistä kuin verkko. Sitä hän katseli. Se näytti niin merkilliseltä. Mutta ei hän vielä ollut sen verkon vanki.

Mutta donna Elisa sanoi nyt epäilevänsä, uskaltaisiko Gaetano todellakin tulla Etnalle. Sillä vuoren sisässä oli monta jättiläistä kahleissa ja musta linna, jota vartioi monipäinen koira. Siellä oli myöskin suuri paja ja ontuva seppä, jolla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Ja kaikkein hirveintä oli, että juuri syvimmällä vuoren sisässä oli rikkijärvi, joka kiehui kuin öljykattila, ja siinä oli Lucifero ja kaikki kadotetut. Ei, Gaetano ei uskaltaisi tulla sinne, sanoi donna Elisa.

Muutoin ei ollut lainkaan vaarallista asua siellä, sillä vuori pelkäsi pyhimyksiä. Donna Elisa sanoi, että se pelkäsi monia pyhimyksiä, mutta enimmän Catanian Santa Agataa. Jos catanialaiset aina kohtelisivat pyhimystään niinkuin niitten tulisi, eivät maanjäristykset eikä laava voisi tehdä heille mitään pahaa.

Gaetano seisoi aivan donna Elisan vieressä ja nauroi kaikelle, mitä tämä sanoi. Kuinkas hän oli siihen joutunut, ja miksei hän saattanut olla nauramatta? Donna Elisa oli niin merkillinen signora.

Mutta äkkiä sanoi Gaetano, jotta ei pettäisi Signoraa: "Donna Elisa, minusta tulee munkki." — "Niinkö, tuleeko?" sanoi hän. Ja sitten hän alkoi ilman muuta taas kertoa vuoresta.

Hän sanoi, että Gaetanon pitäisi nyt kuunnella oikein tarkkaan; nyt tulisi kaikkein tärkein. Hänen pitäisi seurata donna Elisaa vuoren eteläpuolelle niin kauas, että oltaisiin lähellä Catanian suurta tasankoa, ja siellä hän näkisi notkon, hyvin suuren ja avaran, puolipyöreän notkon. Mutta se oli aivan musta, laavavirrat vuosivat siihen joka puolelta. Siellä oli vain kiviä, ei ruohonkortta.

Mutta minkälaiseksi oli Gaetano sitten kuvitellut laavaa? Donna Elisa arveli hänen luulevan, että se Etnalla oli yhtä sileää ja tasaista kuin kadulla. Mutta Etnassa oli suunnaton joukko kaiken maailman kamaluuksia. Voiko hän uskoa, että kaikki käärmeet ja lohikäärmeet ja noidat, jotka laavassa kiehuivat, olivat vuotaneet sen mukana esiin, silloinkuin siellä oli ollut purkaus. Siinä ne olivat madelleet ja kierineet ja kiemurrelleet toistensa ympärillä ja koettaneet ryömiä kylmälle maalle ja vetäneet taas toisensa takaisin tuohon kurjuuteen, kunnes laava hyytyi heidän ympärillään. Ja nyt ne eivät enää voineet päästä irti. Ei toki!

Eikä laava ollut niinkään kuollutta kuin Gaetano luuli. Vaikkei siinä kasvanutkaan ruohoa, voi siinä olla muuta nähtävää. Mutta Gaetano ei ikinä osaisi arvata, mitä se oli. Se haparoitsi ja kompastui, se ryömi ja tupertui, se kulki polvillaan ja päällään ja käsivarsillaan. Kiipesi ylös pitkin laakson seinää ja laskeutui taas alas laakson seinää, siinä oli vain piikkejä ja muhkuroita, sillä oli hämähäkinverkosta vaippa ja pölyä perukissaan ja jalkoja niin paljon kuin madolla. Mikäpä se muu voisi olla kuin kaktus? Tiesikö Gaetano, että kaktus kulki laavaa pitkin ja kaivoi maata kuin talonpoika? Tiesikö hän, etteivät mitkään muut kuin kaktukset mahtaneet mitään laavalle?

Nyt donna Elisa katsoi pater Josefiin ja iski silmää veitikkamaisesti. Kaktus oli Etnan paras taikuri; mutta noita oli noita. Kaktus oli saraseni, sillä se käytti orjattaria. Niinpian kuin se oli kiinnittänyt johonkin juurensa, tarvitsi se avukseen mantelipuun. Niin se kävi. Mantelipuut ovat hienoja, loistavia signorinoja. Ne eivät tahdo oikein uskaltaa mennä tuolle mustalle, mutta se ei auta. Sinne niitten täytyy mennä ja siellä ne saavat olla. Oi, Gaetano saisi nähdä sen, jos hän tulisi sinne! Kun mantelipuut keväällä hohtavat valkeissa kukissaan, ovat ne niin puhtaita ja kauniita, että tekisi mieli itkeä niitten kohtaloa kuin ryöstettyjen prinsessojen.

Nyt pitäisi Gaetanon viimein saada kuulla, missä Monte Chiaro oli. Se kohosi sen mustan laakson pohjasta. Donna Elisa koetti saada sateenvarjoaan seisomaan lattialla. Noin se seisoi. Se seisoi aivan pystyssä. Se ei ollut koskaan arvellutkaan ruveta istumaan tai makaamaan. Ja yhtä musta kuin laakso oli, yhtä vihreä oli Monte Chiaro. Siinä oli palmu palmun vieressä, köynnös köynnöksessä kiinni. Se oli kuin herra suurikukkaisessa yönutussaan. Se oli kuin kuningas kruunu päässä. Se kannatti koko Diamantea kulmillaan.

Jo hetki sitten oli Gaetanon tehnyt kovasti mieli tarttua donna Elisan käteen. Kunpa se vain kävisi päinsä? No, kävihän se. Hän veti sitä luokseen kuin ryöstettyä aarretta ikään. Mutta mitäs hän sillä tekisi? Silittelisikö? Jos koettelisi aivan hiljaa yhdellä sormella, ehkei donna Elisa sitä huomaisi? Ehkei hän huomaisi, vaikka panisi kaksi sormea? Ehkäpä hän ei huomaisi silloinkaan, vaikka suutelisi hänen kättään. Donna Elisa puhui yhtämittaa. Hän ei sitä lainkaan huomannut.

Hänellä oli vielä niin paljon kerrottavana. Ja sellaista hauskaa kuin
Diamanten historia!

Hän kertoi, että kaupunki kerran oli ollut alhaalla laakson pohjassa.
Sitten tuli laava ja katseli tulipunaisena alas jyrkänteenreunalta.
Mitä, oliko viimeinen päivä tullut? Kaupunki otti sukkelaan kaikki
talonsa hartioilleen, päälaelleen, kainaloonsa ja juoksi ylös pitkin
Monte Chiaroa, joka oli aivan siinä lähettyvillä.

Ylös vuorta kaupunki juoksi sikin sokin. Kun se oli ehtinyt tarpeeksi korkealle, viskasi se maahan kaupungin portin ja palan muuria. Sitten se juoksi kierteissä ympäri vuoren ja viskeli maahan talot. Köyhän väen talot saivat kieriä niin alas kuin voivat ja tahtoivat. Ei ollut aikaa muuhun. Eihän parempaa voinut vaatiakaan kuin tungosta ja epäjärjestystä ja mutkikkaita katuja. Eihän sitä voinut. Iso katu kulki kierteissä ympäri vuoren ikäänkuin kaupunki olisi juossut, ja vierilleen se oli viskannut tuonne kirkon, tänne palatsin. Mutta senverran järjestystä oli ollut, että paras osa oli joutunut ylimmäksi. Kun kaupunki oli päässyt vuorenhuipulle, oli se sinne sijoittanut torin ja sille asettanut raatihuoneen ja tuomiokirkon ja vanhan palazzo Geracin.

Mutta jos hän, Gaetano Alagona, tahtoisi seurata donna Elisaa Diamanteen, ottaisi tämä hänet mukaansa torille vuorenhuipulla ja näyttäisi hänelle, minkälaisia maa-aloja vanhat Alagonat olivat omistaneet Etnalla ja Catanian tasangolla ja mihin he olivat rakentaneet linnoituksiaan sisämaan vuorille. Sillä sieltä korkealta näkyivät ne kaikki ja paljon muuta. Sieltä näkyi oikein merikin.

Gaetanon mielestä ei donna Elisa ollut puhunut kauan, mutta pater Josef taisi käydä kärsimättömäksi. "Nyt me kai olemme tulleet teidän omaan kotiinne, donna Elisa", sanoi hän hyvin lempeästi.

Mutta donna Elisa vakuutti pater Josefille, ettei hänen kotonaan ollut yhtään mitään nähtävää. Kaikkein ensiksi hän tahtoi näyttää Gaetanolle corsolla olevan suuren talon, jota sanottiin kesäpalatsiksi. Ei se ollut niin kaunis kuin palazzo Geraci, mutta suuri se oli, ja kun vanhat Alagonat elivät loistoaikaansa, tulivat he kesäisin sinne ollakseen lähempänä Etnan lunta. Niin, ei siinä kadulta päin ollut mitään nähtävää, mutta sen piha oli ihana ja avonaiset pylväskäytävät molemmissa kerroksissa. Ja katolla oli terassi. Se oli laskettu sinisillä ja valkeilla tiilillä, ja joka kiveen oli poltettu Alagonan vaakuna. Sitä hän kai tahtoisi tulla katsomaan?

Gaetanon mieleen välähti, että donna Elisa kai kotonaan oli tottunut siihen, että lapset kiipesivät hänen polvelleen. Kenties hän ei huomaisi sitä, jos koettaisi. Ja hän koetti. Niinpä olikin. Donna Elisa oli siihen tottunut. Hän ei ollenkaan huomannut sitä.

Hän kertoi yhä vain palatsista. Siinä oli suuri juhlakerros, jossa vanhat Alagonat olivat tanssineet ja karkeloineet. Siellä oli suuri sali ja siinä soittolehteri, siinä oli mustilla ebenholtsijalustoilla pöytäkelloja pienten valkoisten alabasteritemppelien sisässä. Juhlakerroksessa ei asunut kukaan, mutta donna Elisa menisi sinne hänen kanssaan. Ehkäpä hän luuli, että donna Elisa asui kesäpalatsissa. Ei, siellä asui hänen veljensä, don Ferrante. Tämä oli kauppias ja hänen puotinsa oli alikerroksessa, ja koskei hän ollut hankkinut itselleen mitään signoraa, sai kaikki toisessa kerroksessa olla semmoisena kuin se oli.

Gaetano mietti, kävikö laatuun istua kauempaa donna Elisan sylissä. Kummallista, ettei hän mitään huomannut. Ja hyvä se olikin, sillä muuten hän olisi saattanut luulla, että Gaetano oli jättänyt mielestään munkkituumat.

Mutta donna Elisa näytti nyt juuri olevan kaikkein innokkaimmillaan. Hänen poskilleen kohosi sinne ruskean keskelle hieman punaa, ja pari kertaa kohotti hän niin ihmeen lystikkäästi kulmakarvojaan. Sitten hän alkoi kertoa, minkälaista hänen omassa kodissaan oli.

Donna Elisalla tuntui olevan kaikkein pienin talo koko kaupungissa. Se oli aivan kesäpalatsia vastapäätä, mutta siinä olikin sen ainoa etu. Hänellä oli pieni puoti, jossa hän möi muistokoteloita ja vahakynttilöitä ja kaikkea, mitä tarvittiin jumalanpalvelukseen. Mutta, antakoon pater Josef anteeksi, ei nykyään sellaisesta kaupasta saanut suurtakaan voittoa, miten sitten lieneekin ollut entiseen aikaan. Puodin takana oli pieni työhuone. Siellä hänen miehensä oli seisonut leikellen pyhimyksenkuvia ja rukousnauhan helmiä, sillä hän oli ollut taiteilija, tuo signor Antonelli. Ja työhuoneen vieressä oli pari pientä rotankoloa, niissä ei päässyt kääntymäänkään, niissä piti istua kyykyllään kuin vanhojen kuninkaitten vankiloissa. Ja toisessa kerroksessa oli pari pientä kanakoppia. Toiseen niistä hän oli laittanut oljista pienen kananpesän ja lyönyt muutamia orsia. Siellä saisi Gaetano asua, jos hän lähtisi mukaan.

Gaetanon teki mieli silittää hänen poskeaan. Donna Elisa tulisi kumminkin pahoilleen, kun ei Gaetano voisikaan lähteä mukaan. Uskaltaisikohan häntä hyväillä. Hän vilkaisi salavihkaa pater Josefiin. Pater Josef istui katsellen lattiaan ja huokaili, niinkuin tavallisestikin. Hän ei ajatellut Gaetanoa, ja donna Elisa ei sitä ainakaan huomaisi.

Donna Elisa kertoi, että hänellä oli palvelijatar, jonka nimi oli Pacifica ja renki nimeltä Luca. Mutta ei niistä kumminkaan ollut suurta apua, sillä Pacifica oli vanha ja kun hän oli käynyt kuuroksi, oli hänestä tullut niin ärtyinen, ettei donna Elisa voinut antaa hänen olla auttamassa puodissa. Ja Lucan olisi oikeastaan pitänyt olla puunleikkaaja ja valmistaa pyhimystenkuvia, joita donna Elisa sitten möisi, muttei hänellä koskaan ollut aikaa pysyä työpajassa. Hän oli aina puutarhassa hoitamassa kukkia. Oli heillä puutarhakin Monte Chiaron kiviraunioissa. Mutta ei tarvinnut luullakaan, että siinä oli mitään erikoista. Tietysti Gaetano ymmärsi, ettei hänen kotonaan ollut läheskään sellaista kuin luostarissa. Mutta donna Elisa olisi kuitenkin niin kernaasti vienyt hänet sinne, koska hän oli vanhaa Alagonan sukua. Ja kotona olivat hän ja Luca ja Pacifica sanoneet toisilleen: "Mitä siitä, jos tuleekin hieman enemmän huolta, kunhan vain saisimme hänet tänne!" Ei, madonna nähköön, sitä he eivät ajatelleet. Mutta kaikki riippui vain siitä, tahtoiko Gaetano uhrautua vähän saadakseen olla heidän kanssaan.

Ja nyt oli donna Elisa lopettanut, ja nyt kysyi pater Josef, mitä Gaetano aikoi vastata. Esimies tahtoi, sanoi pater Josef, että Gaetano itse päättäisi. Eikä heillä ollut mitään sitä vastaan, että hän lähtisi maailmaan, koska hän oli viimeinen sukuansa.

Gaetano liukui hiljaa lattialle donna Elisan sylistä. Mutta vastaus!
Ei ollut niinkään helppoa vastata. Oli kovin vaikeaa sanoa tälle
Signoralle: en lähde.

Pater Josef tuli hänen avukseen: "Pyydä Signoralta, että saat vastata parin tunnin kuluttua, Gaetano! Poika ei ole koskaan ajatellut, että hänestä tulisi mitään muuta kuin munkki", selitti hän donna Elisalle.

Donna Elisa nousi, otti sateenvarjonsa ja koetti näyttää iloiselta, mutta hänen silmänsä olivat kyyneleissä.

Niin, tietysti hänen täytyy tuumia, sanoi hän. Mutta jos hän olisi tuntenut Diamantea, ei olisi tarvinnut. Nyt siellä asui vain talonpoikia, mutta kerran siellä oli ollut piispa, ja monta pappia ja suuri joukko munkkeja. Nyt ne olivat poissa, mutta ei niitä oltu unhoitettu. Siitä ajasta saakka oli Diamante ollut pyhä kaupunki. Siellä vietettiin useampia juhlia kuin muualla, ja siellä oli suunnattoman paljon pyhimyksiä, ja sinne saapui tänäkin päivänä sellainen joukko pyhiinvaeltajia. Se, joka asui Diamantessa, ei koskaan voinut unohtaa Jumalaa. Hän oli melkein puoleksi pappi. Niin että senvuoksi hän kyllä voisi tulla. Mutta saisihan hän tuumia, jos häntä halutti. Donna Elisa tulisi uudelleen huomenna.

Gaetano käyttäytyi hyvin sopimattomasti. Hän käänsi selkänsä donna Elisalle ja hyökkäsi ovelle. Hän ei edes sanonut olevansa kiitollinen siitä, että donna Elisa oli tullut. Hän tiesi, että pater Josef oli sitä odottanut, mutta hän ei voinut. Kun hän ajatteli suurta Mongibelloa, jota hän ei koskaan saisi nähdä, ja donna Elisaa, joka ei koskaan enää tulisi, ja koulua ja suljettua luostarinpihaa ja koko suljettua elämää! Älköön pater Josef ikinä odottakokaan häneltä niin paljoa; hänen täytyi juosta pois.

Ja olikin jo aika. Kun Gaetano oli ehtinyt kymmenen askelta oven ulkopuolelle, pääsi itku valloilleen. Häntä säälitti donna Elisa. Voi sentään, että hänen täytyisi matkustaa yksinään kotiansa! Eikä Gaetano saanut lähteä hänen mukaansa.

Hän kuuli pater Josefin tulevan ja hän käänsi kasvonsa seinään päin.
Kunpa nyt vain voisi olla nyyhkyttämättä!

Pater Josef kulki huokaillen ja mumisten itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Kun hän tuli Gaetanon kohdalle, pysähtyi hän ja huokasi entistä syvempään.

"Mongibello, Mongibello", sanoi Pater Josef, "ei kukaan voi vastustaa
Mongibelloa".

Gaetano vastasi itkemällä vielä kiivaammin.

"Vuori houkuttelee", mutisi pater Josef. "Mongibello on kuin koko maailma, siellä on kaiken maan kauneus ja ihanuus ja kasvit ja ilmanalat ja ihmeet. Koko maailma tulee kerrallaan häntä houkuttelemaan."

Gaetano tunsi, että pater Josef puhui totta. Oli kuin maa ojentaisi vahvat käsivartensa vangitakseen hänet. Hänestä tuntui, että hänen täytyisi lujasti painautua seinään, jottei tempautuisi irti.

"Parempi on, että hän saa nähdä maan", sanoi pater Josef. "Täällä hän kulkisi vain ikävöiden maailmaa. Kun hän on nähnyt maailman, alkaa hän kenties taas ikävöidä taivasta."

Gaetano ei vielä ymmärtänyt, mitä pater Josef tarkoitti, kun jo tunsi nousevansa hänen käsivarsilleen, tunsi, kuinka hänet kannettiin takaisin vastaanottohuoneeseen ja laskettiin donna Elisan syliin.

"Ottakaa hänet, donna Elisa, koska olette voittanut hänet puolellenne", sanoi pater Josef.

"Näyttäkää hänelle Mongibello, ja katsokaa, voitteko pitää hänet luonanne."

Mutta kun Gaetano uudelleen istui donna Elisan sylissä, oli hän niin onnellinen, että hänen oli mahdotonta enää paeta. Hän oli niin lujasti vangittu kuin hän olisi astunut Mongibellon sisään ja vuorenseinä hänen jälkeensä sulkeutunut.

Toinen luku.

FRA GAETANO.

Kuukauden Gaetano oli asunut donna Elisan luona ja ollut niin onnellinen kuin vain lapsi voi. Jo matka donna Elisan keralla oli tuntunut siltä kuin ajelisi gasellien ja paratiisilintujen vetämänä, mutta asuminen hänen luonaan tuntui kuin kannettaisiin kultapaareilla, joita auringonvarjostimet suojaisivat.

Sitten tuli Diamanteen kuuluisa franciskani, pater Gondo, ja donna Elisa ja Gaetano menivät torille häntä kuulemaan. Sillä pater Gondo ei saarnannut koskaan kirkossa, vaan hän kokosi aina ihmiset ympärilleen torikaivolle tai kaupunginportin luo.

Koko tori oli täpösen täynnä ihmisiä, mutta kun Gaetano istui raatihuoneen portaitten kaidepuulla, näki hän selvästi pater Gondon, joka seisoi kaivonkehällä. Hän mietti, oliko munkilla tosiaankin kaapunsa alla jouhipaita ja oliko nuora hänen vyöllään täynnä solmuja ja rautapiikkejä, jotta sitä voi käyttää ruoskana.

Gaetano ei ymmärtänyt, mitä pater Gondo puhui, mutta ajatellessaan, että hän nyt näki pyhimyksen, kulki väristys toisensa jälkeen hänen läpitsensä.

Kun pater oli puhunut noin tunnin, viittasi hän kädellään, että hän tahtoi levätä hetkisen. Ja hän astui maahan kaivonkehältä, istuutui ja painoi kasvot käsiinsä. Munkin siinä levätessä, kuuli Gaetano kumeata kohinaa. Sellaista hän ei ollut ennen kuullut. Hän katseli ympärilleen saadakseen tietää, mitä se oli. Koko ympärillä seisova kansa siinä puhui. "Siunattu, siunattu, siunattu", sanoivat kaikki yhtaikaa. Useimmat kuiskasivat vain ja mutisivat, ei kukaan huutanut ääneen, siihen oli hartaus liian suuri. Ja kaikkien mieleen oli yhtaikaa johtunut sama sana: "Siunattu, siunattu", kaikui yli koko torin. "Siunaus huulillesi, siunaus kielellesi, siunaus sydämeesi!"

Ääni kuului kumeana, itkun ja liikutuksen tukahduttamana, mutta tuntui kuitenkin siltä kuin myrsky olisi kiitänyt halki ilman. Se oli kuin tuhansien merisimpukkain suhina.

Tämä vaikutti Gaetanoon paljon enemmän kuin munkin saarna. Hän olisi tahtonut tehdä jotain, vaikkei tiennyt mitä, sillä tuo hiljainen kohina täytti hänet liikutuksella, se tuntui tahtovan tukahduttaa hänet. Hän kiipesi rautakaiteelle, kohottautui kaikkein yläpuolelle ja alkoi huutaa samaa kuin hekin, mutta paljon kovempaa, niin että hänen äänensä erottautui kaikista muista.

Donna Elisa kuuli sen ja näytti käyvän tyytymättömäksi. Hän veti Gaetanon alas eikä tahtonut enää jäädä sinne, vaan meni hänen kanssaan kotiin.

Mutta keskellä yötä Gaetano nousi sängystään. Hän puki vaatteet päälleen, sitoi nyyttiin kaikki, mitä hänellä oli, pani hatun päähänsä ja kengät kainaloonsa. Hän aikoi paeta. Hän ei voinut enää elää donna Elisan luona.

Kun hän oli kuullut pater Gondoa, eivät Diamante ja Mongibello merkinneet hänelle enää mitään. Kaikki oli arvotonta verraten siihen, että saisi olla kuin pater Gondo ja tulla ihmisten siunaamaksi. Gaetano ei voisi elää, ellei hän saisi istua torikaivolla ja kertoa pyhimystaruja.

Mutta jos Gaetano edelleenkin kulkisi donna Elisan puutarhassa ja söisi persikoita ja mandarineja, ei hän koskaan saisi kuulla suuren ihmismeren kohisevan ympärillään. Hänen täytyi lähteä pois ja ruveta erakoksi Etnalle, hänen täytyi asua jossain sen suurista luolista ja elää juurilla ja hedelmillä. Hän ei koskaan kohtaisi yhtään ihmistä, hän ei koskaan leikkaisi hiuksiansa, eikä hänellä olisi muuta päällään kuin joitakin likaisia rääsyjä. Mutta kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua hän tulisi takaisin maailmaan. Silloin näyttäisi hän eläimeltä ja puhuisi kuin enkeli.

Se olisi toista, kuin kulkea samettivaatteissa ja kiiltonahkaisessa hatussa, kuten nyt. Se olisi toista kuin istua puodissa donna Elisan kanssa ja poimia hyllyltä pyhimyksiä yhden toisensa perästä ja kuulla hänen kertovan, mitä ne olivat tehneet. Monasti hän oli ottanut veitsen ja puupalan ja koettanut leikata pyhimyskuvia. Se oli hyvin vaikeaa, mutta vaikeampaa olisi tehdä itsestään pyhimys, paljon vaikeampaa. Mutta hän ei peljännyt vaikeuksia eikä kieltäymyksiä.

Hän hiipi huoneestaan, pitkin ullakkoa ja alas portaita. Oli enää kuljettava vain läpi puodin kadulle, mutta viimeisellä portaalla hän pysähtyi. Vasemmalta puolen kuulsi ovenraon läpi heikko valojuova.

Siinä oli donna Elisan huoneen ovi. Gaetano ei uskaltanut mennä etemmäksi, koska hänen kasvatusäidillään paloi kynttilä. Ellei hän nukkunut, kuulisi hän, kuinka Gaetano aukaisisi puodinoven raskaat salvat. Hän istuutui hiljaa alimmalle portaalle odottamaan.

Äkkiä hänen mieleensä johtui, että donna Elisan täytyi valvoa näin myöhään yöllä ja tehdä työtä hankkiakseen hänelle ruokaa ja vaatteita. Hänen mieltään liikutti kovin se ajatus, että donna Elisa rakasti häntä niin paljon, että tahtoi tehdä näin. Ja hän ymmärsi, kuinka surulliseksi donna Elisa tulisi, jos hän nyt lähtisi pois.

Kun hän näin ajatteli, alkoi hän itkeä.

Mutta samalla hän rupesi ajatuksissaan moittimaan donna Elisaa. Kuinka hän saattoi olla niin tuhma, että surisi Gaetanon lähtöä. Tuottaisihan donna Elisalle suurta riemua, kun hänestä tulisi pyhä mies. Se olisi hänen palkintonsa siitä, että oli tullut Palermoon ja noutanut sieltä Gaetanon.

Itse hän itki yhä kiivaammin samalla kuin tällä tavalla oli lohduttelevinaan donna Elisaa. Kävi niin sääliksi, kun ei donna Elisa ymmärtänyt, minkälaisen palkinnon hän saisi.

Eihän donna Elisan olisi yhtään tarvinnut olla pahoillaan. Ainoastaan kymmenen vuotta eläisi Gaetano siellä vuorella ja sitten hän tulisi takaisin kuuluisana Fra Gaetano erakkona. Silloin hän astelisi Diamanten katua, ja suuri ihmisjoukko seuraisi häntä, kuten pater Gondoa. Ja kadulla olisi lippuja ja kaikki talot olisivat koristetut liinoilla, ryijyillä ja seppeleillä. Hän pysähtyisi donna Elisan puodin edustalle, ja donna Elisa ei tuntisi häntä, vaan olisi lankeamaisillaan polvilleen hänen eteensä. Mutta niin ei saisi käydä, vaan hän lankeaisi polvilleen donna Elisan eteen ja pyytäisi anteeksi sitä, että kymmenen vuotta sitten pakeni hänen luotaan. "Gaetano", sanoisi donna Elisa, "sinä tuot minulle kokonaisen ilon meren, vähäistä surun puroa vastaan. Tottahan annan sinulle anteeksi!"

Gaetano näki tämän kaiken mielessään, ja se oli niin kaunista, että. hän alkoi itkeä yhä kiivaammin. Häntä peloitti vain se, että donna Elisa kuulisi, kuinka hän nyyhkytti, ja että hän tulisi huoneestaan ja huomaisi hänet. Ja silloin hän ei päästäisi Gaetanoa menemään.

Hänen täytyi puhua järkeä donna Elisalle. Voisiko Gaetano koskaan tuottaa hänelle suurempaa iloa kuin lähtemällä nyt?

Eikä tässä ollut kysymys ainoastaan donna Elisasta, myöskin Luca ja
Pacifica tulisivat niin iloisiksi, kun hän palaisi taas pyhänä miehenä.

He seuraisivat kaikki häntä torille. Siellä olisi vielä enemmän lippuja kuin kadulla, ja Gaetano puhuisi raatihuoneen portailta. Mutta kaikilta kaduilta ja kujilta tulisi väkeä virtanaan.

Silloin Gaetano puhuisi niin, että he kaikki syöksyisivät polvilleen ja huutaisivat: "Siunaa meitä, Fra Gaetano, siunaa meitä!"

Sitten hän ei enää lähtisi pois Diamantesta. Hän rupeaisi asumaan suurten portaitten alla donna Elisan puodin ulkopuolella.

Ja he toisivat hänen eteensä sairaita, ja murheelliset tekisivät pyhiinvaellusmatkoja hänen luokseen.

Kun Diamanten sindaco kulkisi ohi, suutelisi hän Gaetanon kättä.

Donna Elisa möisi puodissaan Fra Gaetanon kuvia.

Ja donna Elisan kummityttö, Giannita, kumartaisi Fra Gaetanolle eikä koskaan enää kutsuisi häntä tuhmaksi munkkipojaksi.

Ja donna Elisa olisi niin onnellinen…

* * * * *

Ah… Gaetano hätkähti ja heräsi. Oli valoisa aamu, ja donna Elisa ja Pacifica seisoivat häntä katselemassa. Ja Gaetano istui portaalla kengät kainalossa, hattu päässä ja nyytti jalkojen juuressa. Mutta donna Elisa ja Pacifica itkivät. "Hän on aikonut paeta luotamme", sanoivat he.

"Miksi istut siinä, Gaetano?"

"Donna Elisa, minä aijoin paeta."

Gaetano oli urhealla päällä ja vastasi niin reippaasti kuin maailman luonnollisin asia olisi kysymyksessä.

"Aioit paeta?" kertasi donna Elisa.

"Tahdoin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi."

"No, miksi istut nyt tässä?"

"En tiedä, donna Elisa, taisin nukahtaa."

Nyt näkyi, kuinka murheellinen donna Elisa oli. Hän painoi käsiään sydäntään vasten, aivan kuin hänellä olisi kauheita tuskia, ja hän itki tyrskien.

"Mutta nyt minä jään tänne, donna Elisa", sanoi Gaetano.

"Mitä, jäätkö!" huudahti donna Elisa. "Saat kernaasti lähteä. Katso tuota, Pacifica, tuonnäköinen on kiittämätön! Hän ei ole mikään Alagona. Hän on seikkailija."

Veri kohosi Gaetanon kasvoihin, hän nousi seisomaan ja viittasi kädellään, niin että donna Elisa hämmästyi. Noin olivat kaikki miehet hänen suvussaan käyttäytyneet. Noin donna Elisan isä ja isoisä; hän tunsi taas kaikki Alagonan heimon kopeat herrat.

"Te puhutte näin senvuoksi, ettette mitään tiedä, donna Elisa", sanoi poika. "Ei, ei, te ette tiedä mitään, ette tiedä, miksi minun täytyy palvella Jumalaa. Mutta nyt saatte sen tietää. Katsokaas, siitä on jo kauan. Isä ja äiti olivat niin köyhiä, eikä meillä ollut mitään syötävää, ja sitten isä lähti hakemaan työtä eikä tullut koskaan takaisin, ja äiti ja me lapset olimme kuolla nälkään. Silloin äiti sanoi: 'Lähtekäämme etsimään isää!' Ja me läksimme. Sitten tuli ilta ja satoi kovasti ja siinä virtasi kokonainen joki poikki tien. Äiti kysyi muutamasta talosta, saisimmeko olla siellä yötä. Ei, meidät ajettiin ulos. Äiti ja me lapset seisoimme tiellä ja itkimme. Silloin äiti kääri vaatteensa kokoon ja astui virtaan, joka syöksyi tien poikki. Hänellä oli pikku sisko käsivarrellaan ja suuri mytty pään päällä ja isoa siskoa hän talutti kädestä. Minä kuljin perästä niin läheltä kuin voin. Minä näin, että äiti astui harhaan. Se, mikä oli hänen päänsä päällä, putosi virtaan, ja hän yritti ottaa sitä kiinni ja silloin putosi pikku sisko. Hän koetti tarttua pikku siskoon, ja silloin virta vei ison siskon. Äiti syöksyi heidän jälkeensä, ja virta vei hänetkin. Minä säikähdin ja juoksin maihin. Pater Josef on sanonut, että minä pelastuin senvuoksi, että palvelisin Jumalaa kuolleitten puolesta ja rukoilisin heidän edestään. Ja senvuoksi ensin päätettiin, että minusta tulisi munkki ja senvuoksi minä nyt aioin lähteä Etnalle ja ruveta erakoksi. Minun täytyy palvella Jumalaa, donna Elisa."

Donna Elisa oli kokonaan masennuksissa. "Niin, niin, Gaetano", sanoi hän, "mutta se koskee niin minuun. Minä en tahtoisi päästää sinua luotani."

"En minä lähdekään", sanoi Gaetano. Hän oli niin hyvällä tuulella, että häntä halutti nauraa. "En minä lähde."

"Puhunko kirkkoherralle, jotta sinut lähetettäisiin seminaariin", kysyi donna Elisa nöyrästi.

"No mutta kun te ette ollenkaan ymmärrä, donna Elisa, ette ollenkaan!
Minähän sanon, että en lähde täältä. Olen keksinyt jotain muuta."

"Mitä sinä olet keksinyt?" kysyi donna Elisa alakuloisena.

"Mitä luulette minun tehneen, kun istuin tuossa portaalla? Minä näin unta, donna Elisa. Näin unta, että aioin paeta. Niin, donna Elisa, näin unta, että seisoin puodissa ja koetin avata ovea, mutta en osannut, sillä siinä oli niin monta lukkoa. Seisoin pimeässä ja avasin lukon toisensa jälkeen, ja aina niitä oli uusia. Minä pidin kauheata melua ja ajattelin: 'Nyt tulee donna Elisa'. Viimein ovi aukeni ja minun piti hyökätä ulos, mutta juuri silloin tunsin teidän kätenne niskassani, ja te veditte minut sisään, ja minä potkin ja potkin, ja minä löin teitä, kun en päässyt menemään. Mutta, donna Elisa, teillä oli kynttilä kädessä, ja silloin minä näin, että siinä ette ollutkaan te, vaan äiti. Silloin minä en uskaltanut rimpuilla vastaan, vaan säikähdin, sillä äitihän on kuollut. Mutta äiti otti nyytin, joka hänellä oli mukanaan, ja alkoi vetää esille kaikkea, mitä siinä oli. Äiti nauroi ja oli iloisen näköinen ja minä tulin iloiseksi, kun hän ei ollut minulle vihainen. Se oli niin kummallista. Hän veti esiin nyytistä kaikki ne pienet pyhimyksenkuvat, jotka minä muka olin leikannut puodissa teidän luonanne, ja ne olivat niin kauniita. 'Osaatko nyt leikellä näin kauniita kuvia, Gaetano?' sanoi äiti. 'Osaan', vastasin minä. 'No, voithan palvella Jumalaa siten', sanoi äiti. 'Eikö minun tarvitse lähteä pois donna Elisan luota?' 'Ei', sanoi äiti. Ja juuri kun äiti sanoi sen, herätitte te minut."

Gaetano katsoi riemuiten donna Elisaan.

"Mitä äiti sitten sillä tarkoitti?"

Donna Elisa vain ihmetteli.

Gaetano heitti päätään taaksepäin ja nauroi.

"Äiti tarkoitti, että teidän pitäisi panna minut oppiin, jotta voisin palvella Jumalaa leikkaamalla kauniita enkelien ja pyhimysten kuvia, donna Elisa."

Kolmas luku.

KUMMISISKO.

Sisilian jalolla saarella, jossa on vielä jäljellä vanhoja tapoja enemmän kuin missään muualla etelässä, valitsee yhä vieläkin jokainen ihminen jo lapsuudessaan itselleen kummiveikon tai kummisiskon, joka kantaa hänen lastansa kastettaessa, jos hän joskus semmoisen saa.

Mutta se ei ole suinkaan ainoa etu, jonka kummisisarukset toisilleen tuottavat. Kummisisarusten täytyy rakastaa toisiaan, palvella toisiaan ja kostaa toistensa puolesta. Kummiveljensä korvaan saattaa mies haudata salaisuutensa. Hän voi uskoa hänen haltuunsa sekä rahoja että rakkaimpansa tulematta petetyksi. Kummisiskot ovat toisilleen uskollisia aivan kuin olisivat saman äidin synnyttämät, sillä heidän hittonsa on solmittu San Giovanni Battistan edessä, joka on peljätyin kaikista pyhimyksistä.

Tapana on myöskin, että köyhät tuovat keskenkasvuiset lapsensa rikkaitten luo ja pyytävät, että näitten nuoret pojat ja tyttäret saisivat ruveta heidän lastensa kummisiskoiksi. Kuinka kauniilta näyttääkään, kun pyhän Kastajan päivänä kaikki pienet, juhlapukuiset lapset kulkevat noissa suurissa kaupungeissa etsimässä itselleen kummisisaria! Jos vanhempien onnistuu hankkia pojalleen rikas kummiveikko, iloitsevat he aivan kuin saattaisivat jättää hänelle maakartanon perinnöksi.

Silloin kun Gaetano saapui Diamanteen, oli siellä pikkuinen tytön typykkä, joka yhtä mittaa pistäytyi donna Elisan puodissa. Hänellä oli punainen kappa, suippopäinen hilkku, ja kahdeksan raskasta, mustaa kiharaa pilkistämässä hilkun alta. Hänen nimensä oli Giannita ja hän oli donna Olivian tytär, sen joka möi vihanneksia. Mutta donna Elisa oli hänen kummitätinsä ja mietti senvuoksi usein, mitä hän voisi tehdä tyttösen hyväksi.

No, kun juhannuspäivä tuli, tilasi donna Elisa vaunut ja lähti ajamaan Cataniaan, joka on kokonaista neljä peninkulmaa Diamantesta. Hänellä oli Giannita mukanaan, ja molemmat olivat juhlapuvussa. Donna Elisa oli puettu mustaan silkkiin, jota helmet koristivat, ja Giannitalla oli kukkareunainen harsoleninki. Kädessään oli Giannitalla kukkakori ja ylinnä kukkien päällä granatiomena.

Donna Elisan ja Giannitan matka sujui hyvin. Kun he viimeinkin saapuivat Cataniaan, joka loistaa mustalla laavapohjallansa, ajoivat he kaupungin kauneimpaan palatsiin.

Se oli korkea ja suuri, niin että pikku Giannita-parkaa aivan peloitti.
Mutta donna Elisa astui rohkeasti sisään, ja hänet vietiin cavaliere
Palmerin ja hänen puolisonsa luo, jotka omistivat talon.

Donna Elisa huomautti signora Palmerille, että he olivat lapsuudenystävät, ja pyysi, että Giannita pääsisi signoran nuoren tyttären kummisiskoksi.

Tähän suostuttiin ja nuori Signorina kutsuttiin sisään. Hän oli kuin pikkuinen ihme: heleänpunaista silkkiä, venetsialaisia pitsejä, suuret, mustat silmät ja suuri, pörröinen tukka. Hänen pieni ruumiinsa oli niin kapea ja ohut, ettei sitä lainkaan huomannut.

Giannita ojensi hänelle kukkaiskorin, ja hän otti sen armollisesti vastaan. Hän katseli Giannitaa kauan ja miettivänä, kiersi hänen ympärinsä ja rakastui hänen tasaisiin, sileisiin kiharoihinsa. Niinpian kuin hän oli nähnyt ne, juoksi hän hakemaan veistä, jakoi kahtia granatiomenan ja antoi toisen puolen Giannitalle. Omenaa syödessään he pitivät toisiansa kädestä ja sanoivat:

Sisko, sisko, sinä mun oman' olet, minä sun. Kotini sun kotisi, leipäni sun leipäsi. Sun on mainen onneni, taivainenkin paikkani.

Sitten he suutelivat toisiaan ja mainitsivat toisiaan kummisiskoiksi.

"Nyt et saa koskaan hyljätä minua, kummisisko", sanoi pieni signorina, ja molemmat olivat hyvin totisia ja toimessaan.

Heistä oli äkkipäätä tullut niin hyvät ystävät, että he itkivät, kun piti erota.

Mutta sitten kului kaksitoista vuotta, ja kummisiskot elivät kumpikin omassa maailmassaan eivätkä tavanneet toisiaan. Koko tämän ajan Giannita pysyi kotonansa eikä käynyt kertaakaan Cataniassa.

Mutta sattuipa sitten jotain perin ihmeellistä. Giannita istui kerran iltapäivällä huoneessaan puodin takana koruompeleineen. Hän oli hyvin taitava, niin että hänellä monasti oli melkein ylenmäärin työtä. Mutta koruompelu rasittaa silmiä, ja Giannitan huoneessa oli pimeä. Sen vuoksi hän oli pannut puotiin vievän oven raollensa, jotta sieltä tulisi hieman enemmän valoa.

Kohta kello neljän jälkeen kulki sivuitse vanha myllärinleski Rosa Alfari. Donna Olivian puoti näytti kadulta päin hyvin miellyttävältä. Katse liukui läpi avonaisen holvioven suuriin koreihin, joissa oli vihreitä ja punakirjavia hedelmiä, ja kaukana taustassa näkyi Giannitan kauniin pään rajapiirteet. Rosa Alfari pysähtyi juttelemaan donna Olivian kanssa vain sentähden, että tämän puoti näytti niin ystävälliseltä.

Rosa Alfarilla oli aina valittamista ja voivottamista. Nyt häntä suututti se, että hänen täytyi ensi yönä matkustaa yksinään Cataniaan. "Kyllä on surkeaa, etteivät postivaunut tule Diamanteen ennen kymmentä", sanoi hän. "Minä nukun matkalla, minä, ja kenties varastavat silloin minulta rahat. Ja mihin minä joudun, kun tulen Cataniaan kello kaksi yöllä?"

Silloin huusi Giannita äkkiä puotiin: "Ettekö ottaisi minua mukaanne Cataniaan, donna Alfari?" Hän kysyi puoleksi leikillään odottamatta vastausta.

Mutta Rosa Alfari innostui. "Hyvä Jumala, lapsi, lähtisitkö minun mukaani?" sanoi hän. "Lähtisitkö tosiaankin?"

Giannita tuli puotiin ilosta hehkuen. "Lähtisin!" sanoi hän. "En ole käynyt Cataniassa kahteentoista vuoteen."

Mutta Rosa Alfari katseli tyytyväisenä Giannitaa, sillä tämä oli pitkä ja vahva, hänen silmänsä olivat iloiset ja hänen huulillaan oli huoleton hymy. Hän oli verraton matkatoveri.

"Laita vain itsesi kuntoon!" sanoi mummo. "Sinä lähdet mukaan kello kymmenen, se on päätetty."

Seuraavana päivänä kierteli Giannita Catanian katuja. Hän ajatteli koko ajan kummisiskoaan. Hän oli niin omituisessa mielentilassa, kun taas oli näin lähellä ystäväänsä. Giannita rakasti kummisiskoaan, eikä hän tehnyt niin ainoastaan senvuoksi, että San Giovanni oli käskenyt ihmisiä rakastamaan kummisiskoaan. Hän oli jumaloinut tuota silkkipukuista pikku lasta kuin kauneinta, mitä oli nähnyt. Siitä oli tullut melkein hänen epäjumalansa.

Senverran hän tiesi kummisiskostaan, että tämä oli vielä naimaton ja asui Cataniassa. Hänen äitinsä oli kuollut eikä hän ollut tahtonut jättää isäänsä, vaan oli jäänyt tämän taloon emännäksi. "Minun täytyy asettaa niin, että saan nähdä hänet", ajatteli Giannita.

Aina kun Giannita kohtasi hienot ajoneuvot, ajatteli hän: "Tuossa voi olla kummisiskoni ajelemassa." Ja hän tirkisteli ajavia nähdäkseen, oliko niistä joku sen pienen tytön kaltainen, jolla oli niin suuri tukka ja suuret silmät.

Giannitan sydän alkoi lyödä aivan vimmatusti. Hän oli aina ikävöinyt kummisisartaan. Hän itsekin oli yhä naimaton, senvuoksi että hän piti eräästä nuoresta kuvanleikkaajasta Gaetano Alagonasta, ja tämä ei ollut koskaan osoittanut vähääkään halua mennä naimisiin hänen kanssaan. Giannita oli sen vuoksi monasti suuttunut tuohon nuoreen mieheen, ja varsinkin oli häntä harmittanut se, ettei hän koskaan saisi kutsua kummisisartaan häihinsä.

Oli hän ylpeillytkin kummisisarestaan. Hän oli ollut olevinaan hienompi kuin toiset, koska hänellä oli sellainen kummisisko. Jospa hän nyt menisi hänen luokseen, kun kerran oli kaupungissa. Se antaisi loistoa koko matkalle. Kun hän sitä miettimistään mietti, juoksi siihen muuan sanomalehtipoika. "Giornale da Sicilia!" huusi hän. "Palmerin juttu! Suuria kavalluksia!"

Pitkä Giannita tarttui ohikiitävää poikaa niskaan. "Mitä sanot?" huusi hän. "Valehtelet, sinä valehtelet!" ja hän oli vähällä lyödä poikaa.