Produced by Tapio Riikonen

GÖSTA BERLINGIN TARU

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suomentanut Joel Lehtonen

WSOY, Porvoo, 1912.

SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA

Johdanto
I. Pappi
II. Kerjäläinen

I. Maisema
II. Jouluyö
III. Joulupäivälliset
IV. Gösta Berling, runoilija
V. La cachucha
VI. Ekebyn tanssiaiset
VII. Vanhat ajoneuvot
VIII. Gurlita-kukkulan suuri karhu
IX. Björnen huutokauppa
X. Nuori kreivitär
XI. Kummitusjuttuja
XII. Ebba Dohnan tarina
XIII. Mamselli Marie

JÄLKIMMÄINEN OSA

I. Kristoffer-serkku
II. Elämän polut
III. Katumuksen teko
IV. Ekebyn rauta
V. Liljecronan koti
VI. Dovren noita-akka
VII. Juhannus
VIII. Rouva Musica
IX. Brobyn pappi
X. Julius-patruuna
XI. Savipyhimykset
XII. Jumalan matkamies
XIII. Kirkkomaa
XIV. Vanhoja lauluja
XV. Kuolema vapauttaja
XVI. Kuivuus
XVII. Lapsen äiti
XVIII. Amor vincit omnia
XIX. Nygårdin tyttö
XX. Kevenhüller
XXI. Brobyn markkinat
XXII. Metsätorppa
XXIII. Margareta Celsing
Viiteselitykset

EDELLINEN OSA

JOHDANTO

I.

PAPPI

Vihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin.

Seurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi. Tänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin edellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä.

Pappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut kaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja suomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja nimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan.

Papilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt leuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja hengenelämää hehkuvaa.

Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh.

Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja.

Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu, mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se oli häneltä menevä.

Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä veisattiin.

Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin tappelussa.

Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta.

Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan.

Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen poskiaan: se oli vihaa.

Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää? Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla?

Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit. Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin. Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin.

Juuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi penikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet tuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa keikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun lumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle talonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata metsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan viinaa.

Vuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään. Maamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta iltaisin heittivät henget kahleensa — viinan vapauttamina. Sielu heräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat. Majatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi: rypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat hohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen ja plataanien alla.

Ei; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan perukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät sen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle.

He tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut heidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä muuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina!

Hän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan "Isä meitää".

Kirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä iskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät papinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta, piispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita tempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt päätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki heidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät, lukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä saadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten kaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin niskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös permannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo edessä seisovien takin liepeistä.

Hän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan, mutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä kaikki kauheaa.

Niin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto pappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää?

Hänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa, kulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa.

Rukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet valtasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän ajatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa julistamassa Jumalan kunniaa.

Viimeisen kerran — se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat, piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja todistaa Jumalan kunniaa.

Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle, syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa, hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa.

Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa.

Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja että nyt se oli mennyt.

Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen.

Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne alkavat!

Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä oltiin aivan äänettömiä.

Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni; sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen ja katsoivat alas pöytään hieman noloina.

"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi.

Toinen kirkonisäntä rykäisi:

"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi.

"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari.

Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä.

"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin muutkaan", arvelivat talonpojat.

Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin elämäntapoja.

He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse piispaankaan.

Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria.

Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina!

Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän miehet söivät päivällistä pappilassa.

Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen, kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle, ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat uljaasti auringonpaisteessa.

Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää koskaan joisi.

Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen jutun.

Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja. Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka.

Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli. Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua.

Silloin kuului ääni ulkoa:

"Oletko valveilla, pappi?"

Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko.

"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko tällaisena yönä mielestäsi maata?"

Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo! Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan, Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä kauhtanan, jos hän juo vielä.

Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan.

Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva kapteeni!

Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä.

Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää.

Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia. Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet.

Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon, elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa!

"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni avasi kyydittäville vaununoven.

"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei hän ajan tullen hölmistyisi.

"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa."

Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon, kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille.

"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi.

Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa, näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi, Kristian-kapteeni!

Ihanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun jättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä. Hän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa heristäen nyrkkiään korkeutta kohti.

Hän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka oli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli hänen kustannuksellaan ilvehtinyt.

Eikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin? Eikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken päivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet erottaa ja panee viralta.

Aamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä itseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan. Jumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin viralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia aikojaan.

Näin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin syrjäpitäjässä.

Se oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei ollut viimeinen.

Sillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia eivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat ja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu kiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota kuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa.

KERJÄLÄINEN

Kylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen vaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin kuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa.

Löven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa kohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu pohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä leviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa hyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta länsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby ja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri kylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja markkinapaikka.

Broby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi, joka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen laella.

Hänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka kuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella hänen kanssaan.

"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma", hän sanoi.

Lapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias pahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu.

"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin sitä riittäisi pitemmältä", tyttö vastasi.

"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?"

"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni kuin olenkin."

Kerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna.

Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.

"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta", hän sanoi.

Kerjäläinen rupesi nauramaan.

"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?"

"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on silkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa niin."

"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?"

"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä pahempi, jos saa elää, sanovat."

"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä olet tämän jauhosäkinkin siepannut."

"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna isän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä."

"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?"

"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa pitäjällä, näetkös!"

"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu.
Ajattelepas, jos se on isäsi."

Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa.

"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut."

"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa ja kultaa", sanoi kerjäläinen.

"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun."

"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa ympärille.

"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja kelkan, ymmärrätkö."

"Pitänee koettaa."

"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois ehtiäkseen ennen isää kotiin.

Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi sitä majatalon pihaan.

Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä.

Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla, joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä, tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa.

Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet. Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon, ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan suurten, ikuisten metsien rauhaan!

Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun.

Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella, jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea.

Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun, unelmoiden ikuisista metsistä.

Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi.

Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea.

Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan iltapäivää kapakan penkillä.

Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo.

Hän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling, virkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta, tuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan.

Hän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä aivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin tahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava.

Hän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli korkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja koetti nukkua.

Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä etsimässä häntä.

Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille.

Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä.

Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet. Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä.

Silloin tuli joku ajaja maantiellä.

"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni.

"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään kerjäläisen rintaa.

"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!"

Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui, työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen.

"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta."

* * * * *

Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli pelastanut hänet kinoksesta.

Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt, päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä, pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut, ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa.

Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä.

Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta.

"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva.

Kerjäläinen ei liikahtanut.

"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä."

Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan!

Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä, majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli kuoltava.

Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta suunsa puhtaaksi.

"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi. Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut, välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla? Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling?

"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat, kun hän liikkuu?

"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on.

"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä.

"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis."

Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää. Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää sinun sieluasi pois sieltä.

Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin.

"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten lähimainkaan!

"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa on."

Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan katsonut Gösta Berlingiin.

"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä olen kuollut.

"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing? Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano sinä, Gösta Berling.

"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla enkelit itkevät.

"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis.

"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa.

"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta, niinkuin laulussa lauletaan.

"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli Margareta Celsing.

"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä liioin piitannut hyvästä.

"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä.

"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä: jalo mies hän oli.

"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa.

"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että olin tunnoton siksi että olin kuollut.

"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani.

"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini, Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan pöytääni aterioimaan.

"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun hääpäivänäni.

"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli, kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli kerrassaan voimallinen ihminen.

"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen vahinko juuri sinä päivänä.

"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.'

"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?' kysyi hän silloin.

"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.'

"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi.

"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain vanhempieni tytärtä.'

"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet kohottaa veistä eivätkä haarukkaa.

"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti.

"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut.

"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle:

"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi. Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi, olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!'

"Ja hän löi minua kovasti poskelle.

"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin vaunuihin.

"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.'

"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin.

"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling, minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut.

"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi lyönyt äitiään."

Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo.

"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan, ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing, jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?"

Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen.

"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi."

"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta. Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani."

"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo."

"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?"

"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!"

"Hyvästi, Gösta Berling."

Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi.

Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki pakahtuakseen.

Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin.

"No niin, poikaseni!"

Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää rouvan polvea vasten.

"Aiotko yhä kuolla?"

Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää häntä.

"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?"

Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin.

"Onko se totta?"

"Ihan totta, Gösta Berling."

Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin.

"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi."

"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi. Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme tietää verkon, joka teidät vangitsee."

"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!"

Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut.

Ensimmäinen luku

MAISEMA

Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä.

Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla, niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä aamuvalaistuksessa.

Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi, ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella, se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita.

Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken.

Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis, mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman — se on vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan sankarityönsä suorittaen lepoon.

Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä, Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa. Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja, rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä; noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa. Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä.

Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti.

"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua."

Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei sen auta valittaa.

"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret. "Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen seisoessamme tässä."

Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala.

"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit iloksesi katsella meitä."

Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen, kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien päähän.

Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa.

Ihmiset ovat ikimuistoisista ajoista viljelleet tätä ihanaa tasankoa, ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni herraskartano.

Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona. Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa, osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys.

Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret, muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä.

Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa.

Toinen luku

JOULUYÖ

Sintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö apinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän, jonka ilona on pahat elkeet.

Sintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita rengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja palveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä neuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten ja äkäisten eläinten parissa.

Sintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen hahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja yht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista ja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia.

Sintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys uudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella.

Sintram on nimeltään hän — ja kerran hän tuli Ekebyhyn.

* * * * *

Vetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja asettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä. Eläköön, pöytä on valmis!

Tänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset suutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit, joissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat karossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee puhujalava!

Katsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori reuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut, karhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo on tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin!

Eläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla.

Laivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva, nukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit ja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta kavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan!

Paljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset pojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi nyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa punaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja nukkuu.

Nukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat valveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät kynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat brylån[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin sarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi loistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on penkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa.

Siellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön juhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan kohinaan, joka soi seinän takana.

Siellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi heidät!

Entäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi pikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä kukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies, ylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja walt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten vieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä ruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja sivurakennuksen täynnä kavaljeereja.

Katso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa.
Kaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään
päiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine
Vermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä!

Ei kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä miehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan.

Ei mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä, iloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun!

Tyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole enää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit ja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla yksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän nousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden ikuisesti nuorten!

Kaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa soitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja sutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta itsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty kavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista.

Ennen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita Beerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan, Bellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen majurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena joukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin palvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana punssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha vänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja peruukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine poskineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin Kristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä helppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin usein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen lahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja. Mielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen kustannuksella.

Siellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain vaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu humisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan: suuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat, vinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui tuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut kavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo tai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä, viisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin vuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren tieteitten-tieteellisen teoksensa.

Viimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin, tuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi vähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti ja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä, sillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää elämää.

Nämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet heistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi, joka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki sielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien kavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies, juomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli kavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva hänestä tehnyt!

Katsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta katosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä loistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka järjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo siinä.

Mutta hän puhuu syvän vakavasti.

"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!"

"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista."

"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa. Kolmannentoista malja!"

"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä koske laseihinsa.

Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti:

"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut, korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin kauan kuin te.

"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa."

"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?"

Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja.

"Onko meitä vain kaksitoista?" hän sanoo. "Miksi niin, onko meidän kuoltava sukupuuttoon maailmasta? — — — Onko meitä ensi vuonna ainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko meidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun häntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen maljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä kutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun."

Silloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku selälleen, silloin tulee se kolmastoista.

Karvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on sarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit huutaen pystyyn.

Mutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling:

"Kolmastoista tuli — kolmannentoista malja!"

Niinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain luo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain ystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle paperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän päivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli tullut.

Myrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he hänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä tänä yönä.

Moni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he ymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään valtakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne houkutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja heittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana.

Oi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on jouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri lapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät herää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää joulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!"

Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden pääruhtinaan kanssa!

Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa lemmityillä.

Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän.

Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä kädellään pikarin hymyilevälle suulleen.

Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää.

"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne!

"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui, seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3] Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin, mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus Valhallaksi.

"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4] yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet.

"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?"

"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit, täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat lörpöttelijät! Tapaamme kyllä."

Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa uudistetuksi.