Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

HERRASKARTANO JA LEGENDOJA

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suom. Maija Halonen

Werner Söderström, Porvoo, 1900.

SISÄLLYS:

Selma Lagerlöf, kirjoittanut Juhani Aho.

Herraskartano.

Legendoja:

Vanha Agneeta.
Pako Egyptiin.
Seitsemän kuolemansyntiä.
Hautakirjoitus.
Herra ja Pyhä Pietari.

SELMA LAGERLÖF.

Hänen kirjailijaluonteensa on nykyisen pohjoismaisen kirjailijapolven omituisimpia ja omintakeisimpia. Hän seisoo ulkopuolella heitä kaikkia ja yläpuolella kaikkia yhdenikäisiään.

Kun maailma oli alkanut kyllästyä valokuvailevaan ja luontoa ja elämää jälittelevään ja orjallisesti kuvaavaan köyhäsisältöiseen realismiin ja kun se oli saanut tarpeensa tylsyneestä tendenssikirjallisuudestakin, rupesi se toivomaan tietäjiä, jotka nostaisivat mielen yläpuolelle jokapäiväistä todellisuutta tai ainakin värittäisivät sitä runouden ruskolla. Silloin ilmaantui siihen saakka melkein tuntemattoman ruotsalaisen naiskirjailijan Selma Lagerlöfin "Tarina Gösta Berlingistä", joka kuin yhtäkkiä vuodatettu runsauden sarvi levitti runoutta, mielikuvitusta ja kauneutta janoavien eteen uhkuvan henkensä mitä hienoimpia, mitä tuoreimpia viinirypäleitä. Teos ei ollut ainoastaan silta vanhasta uuteen, se oli itsessään aivan uusi, ihana maailma ja kuitenkin sama vanha, missä elimme, mutta uusilta puolilta esitetty. Mitä loistavimmissa kuvauksissa, mitä liikuttavimmin sävelin ja samalla kun tarumaisesti, niin kuitenkin aina uskottavasti ja todenmukaisesti kuvataan tässä kertomarunossa mitä moninaisimpia luonteita, mitä kirjavimpia tapauksia ja mitä vaihtelevimpia oloja ja kohtaloita vanhasta Värmlannista. Koko lukeva Skandinaavia oli kuin huumautunut, sillä tämä hiljainen, harmaa, kylmä pohjolamme yhtäkkiä loisti ja hehkui kuin Italian auringon valaisemana.

Voimain ponnistus ja tuhlaus näytti tässä teoksessa olleen niin suuri, että sen luettuaan tuli arvelleeksi, ett'ei hän siitä enää voisi ylemmäksi kohota, ei edes pysyä saavuttamassaan korkeudessa. Kirjailijattaren seuraava teos vei kuitenkin Värmlannin vuorien rinteiltä — Etnan huipulle. Yhtä suurella taidolla ja lennolla kuin hän "Tarinassa Gösta Berlingistä" kuvasi omaa maataan, yhtä uskottavasti esitti hän "Antikristuksen ihmeissä" Sisilian maata ja kansaa. Hän kuvasi sitä murrosajassa uuden ja vanhan vaiheella, tarujen ja tapojen muinaisuuden ja rautateiden ja sosialismin vaihteessa tunkien hänelle näennäisesti vieraiden olojen ja ihmisten sisimpään sieluun ja kaiken sen ohella loihtien esiin kuvia maasta ja maisemista, vuorilta ja vesiltä taidolla, joka täydellisesti vastasi ihanain alkukuvain vaatimuksia. Ja sen kaiken taustana oli ajattelijan syvämielisiä mietteitä ja tietäjän näkyjä menneisyydestä ja aavistuksia ihmiskunnan tulevaisuudesta ja onnen ehdoista.

Hillitön mielikuvituksen lento vei ehkä joskus hämäryyteen ja hajamielisyyteen. Mutta seuraavissa teoksissa on ilotulituspyörän pärskyvä kipinäkimppu jo muuttunut yhtenäiseksi, hillityksi loimoksi, joka taiteellisella tarkkuudella keskittää valonsa ja lämpönsä ja saa sen kantamaan ehkä vielä kauvemmaksi, vielä syvemmällekin. "Kungahällan kuningattaret" ja siihen kuuluvat "legendat" ovat tuota suurta taidetta pienessä koossa, jota ainoastaan suurimmat nerot kykenevät luomaan. Katoolisen kirkon parhaat pyhimystarut eivät niitä voita aatteiden syvyydessä, sisällön runollisuudessa, esitystavan yksinkertaisuudessa ja selvyydessä.

Kenties kaikista omituisin ja ihmeellisin ja samalla hänen miellyttävää kirjailijaluonnettaan kuvaavin on tämä nyt suomeksi ilmestyvä "Herraskartano". Se on kyllä tuo vanha tarina rakkauden kaikkivaltiaasta voimasta ja uskon kyvystä vuoria siirtää, mutta uutta siinä on se taikamainen tapa, millä ylen vaikea sielutieteellinen tehtävä on ratkaistu. Elämme todellisuudessa, aivan arkioloissa ja kuitenkin uskomme, ettei kuolleet nousevat haudoistaan ja aaveet liikkuvat keskellä päivää. Realismi ja romantiikka kulkevat siinä kuin kaksoissisaret käsikkäin.

Selma Lagerlöfin merkitystä kirjallisuudessa on kerran — niin luulen — ilmaistava vapauttajan nimellä. Hän on antanut runoudelle sen vanhan vapauden lentää ja liidellä kuin ilman lintu, huolimatta mistään muista rajoituksista kuin siipiensä. Milloin se maassa astelee, milloin oksalle istahtaa, milloin ilmassa visertää. Ei mitään sitovia teoriioja, ei mitään määritelmiä. Se on tehtävänsä täyttänyt, niinpiankun on iloa antanut, lohdutusta suonut. Ja hän on itse juuri tuollainen hyvä haltijatar, jotka useinkin juuri ahtaimpina aikoina, epätoivon, epäilyksen ja surujen sumupäivinä antavat maassa mateleville mielille luottamusta, uskoa, viihdytystä ja unhotusta. Jo oli siis aika, että suomalaisetkin saimme kuulla tuon käen kultaisen kukuntaa.

Juhani Aho.

Herraskartano.

I.

Oli kaunis syyspäivä kolmekymmenluvun loppupuolella. Siihen aikaan oli Upsalassa korkea, keltainen, kaksikerroksinen rakennus, joka sijaitsi ihmeellisen yksinäisenä pienellä niityllä, kaukana kaupungin laidassa. Talo oli hyvin ränstynyt ja ikävän näköinen, mutta sitä kaunistivat villit viiniköynnökset, joita siellä kasvoi runsaasti, ja jotka auringon puolella kiemurtelivat niin korkealle pitkin keltaista seinää, että ne muodostivat kehyksen yläkerran kolmen akkunan ympäri.

Eräässä huoneessa, yhden tuommoisen köynnösten koristaman ikkunan ääressä, istui ylioppilas aamukahviaan juomassa. Hän oli hienon näköinen, pitkä mies. Korkeaa otsaa ympäröi kiherä tukka ja yksi sen suortuvista tahtoi aina valahtaa alas silmille. Hän oli puettuna mukavaan ja keveään pukuun, näytti oikein komealta.

Huonekin oli somasti sisustettu, siellä oli hyvä sohva ja täytetyt tuolit, suuri kirjoituspöytä ja oivalliset kirjahyllyt, mutta tuskin ainoatakaan kirjaa.

Ennenkun hän oli ehtinyt juoda kahvinsa, astui toinen ylioppilas sisään. Tämä oli aivan toista laatua, pieni, leveäharteinen mies, täyteläinen ja väkevä, ruma ja suurikasvuinen, tukka ohut ja iho karkea.

— Kuules Hede — sanoi hän — olen tullut puhumaan kanssasi vakavasta asiasta.

— Onko sinulle sattunut joku ikävyys?

— Ei minulle — sanoi toinen — sinua asia paremmin koskee. — Hän istui hetkisen ääneti ja katseli alas. — On niin mahdottoman vaikea sitä sanoa.

— Heitä sitten sanomatta — ehdotti Hede. Häntä oli alkanut naurattaa toisen juhlallinen totisuus.

— En voi olla kauvemmin puhumatta sanoi vieras. — Minun olisi pitänyt puhua jo aikoja sitten; mutta se ei oikein sopisi minulle, ymmärrätkö. En voi olla ajattelematta, että sinä istut tuossa ja mietit: Tuo Gustaf Ålin, joka on torpparimme poika, luulee nyt tulleensa semmoiseksi mieheksi, että tahtoo opettaa minua.

— Hyvänen aika, Ålin — sanoi Hede elä toki usko, että minä semmoisia ajattelen. Olihan minunkin isoisäni talonpoika.

— Jos olikin, niin ei sitä enään kukaan muista — sanoi Ålin. Hän istui raskaana ja kömpelönä Heden edessä ja muuttui joka hetki yhä talonpoikaisemmaksi käytökseltään, ikäänkuin tämä voisi päästää häntä hämilläolostaan.

— Katsos, kun minä ajattelen, mikä ero on sinun sukusi ja minun välillä, niin tuntuu minusta, että minun pitää vaieta, mutta kun muistan, että sinun isäsi auttoi aikoinaan minua, niin että olen saanut lukea, silloin tuntuu minusta, että minun tulee puhua.

Hede katsoi häneen, kaunis ilme silmissään. — Puhu pois, että pääset noista huolistasi sanoi hän.

— Katsoppas — sanoi Ålin — kun minä kuulen heidän puhuvan, ett'et sinä tee mitään. He sanovat, että sinä tuskin olet avannut ainoatakaan kirjaa näinä neljänä lukukautena, jotka olet ollut täällä yliopistossa. Sinä taidat vaan soittaa viulua koko päivän, ja sen minä kyllä uskon, sillä et sinä entisinä aikoinakaan tahtonut tehdä muuta, silloinkun kävit koulua Falussa, vaikka silloin sinun oli pakko tehdä työtä.

Hede ojentausi vähän jäykemmäksi tuolillaan. Ålin tuli yhä onnettomammaksi, mutta jatkoi sitkeällä päättäväisyydellä.

— Varmaankin ajattelet, että se, joka omistaa talon sellaisen kuin Munkhytta, saa tehdä mitä häntä haluttaa, tehdä työtä, jos tahtoo, olla tekemättä, jos tahtoo. Jos suorittaa tutkinnon on hyvä. Jos ei sitä tee, on melkein saman tekevä, sillä sinä et missään tapauksessa aio muuksi kuin ruukinpatruunaksi, sinä tahdot asua Munkhytassa koko ikäsi. Käsitän hyvin, että sinä juuri niin ajattelet.

Hede oli vaiti ja Ålinista tuntui, että Hedeä ympäröi samallainen muuri korkeampaa hienoutta, joka aina Ålinin silmissä oli ympäröinyt hänen isäänsä vuorineuvosta ja hänen äitiänsä vuorineuvoksetarta.

— Mutta asiat ovat nyt semmoiset, että Munkhytta ei ole sama paikka nyt kuin oli ennen, silloinkun rautakaivos vielä tuotti — jatkoi hän varovasti. — Kyllä vuorineuvos sen tiesi ja senvuoksi hän määräsi ennen kuolemaansa, että sinusta pitäisi tulla lukumies. Äitisi tietää sen myöskin, raukka, ja koko pitäjä sen tietää. Ainoa, joka ei mitään tiedä, olet sinä, Hede.

— Tarkoitatko sinä — sanoi Hede hiukan ärtyisästi, — ett'en minä tietäisi, ett'ei rautakaivoksia enää voi käyttää?

— En suinkaan — sanoi Ålin — sen sinä kyllä tiedät, mutta asia, jota sinä et tiedä, on se, että Munkhytta on kokonaan rappiolla. Ajattele vaan itse, niin huomaat kyllä, että ei kotona Länsi-Taalainmaalla eletä vaan maanviljelyksestä. Enkä tiedä, miksi vuorineuvoksetar on asian sinulta salannut. Mutta istuuhan hän jakamattomassa pesässä niin ettei hänen tarvitse kysyä neuvoa sinulta mistään. Olkoon miten tahansa, niin tiedetään siellä kotona, että äitisi niukasti tulee toimeen. Sanotaanpa hänen kulkevan rahoja lainaamassa. Hän ei varmaankaan ole tahtonut häiritä sinua huolillaan, vaan ajatellut, että koettaisi kestää siihen asti, kunnes olet suorittanut tutkintosi. Hän ei tahdo myydä maatilaa, ennenkun sinä olet valmis ja sinulla on uusi koti!

Hede nousi ja käveli kerran poikki huoneen. Sitten seisattui hän Ålinin eteen. Mutta, mies, istuthan sinä täällä ja koetat viskottaa minulle hullutuksia. Mehän olemme rikkaita.

— Tiedänhän minä, että teitä pidetään rikkaina siellä kotona vieläkin — sanoi Ålin. Mutta ymmärräthän, ett'ei mikään riitä silloin, kun vaan annetaan ulos, eikä mitään saada sisään. Aivan toista oli silloin kuin teillä oli kaivos!

Hede istuutui taas. — Olisi kai äitini antanut minulle tiedon tästä — sanoi hän. — Olen sinulle kiitollinen, Ålin, mutta olet antanut jourujuttujen pelottaa itseäsi.

— Arvasinhan, ett'et sinä mitään tiennyt sanoi Ålin itsepäisesti. — Kotona Munhhytassa elää vuorineuvoksetar säästäen ja niukasti, saadakseen kokoon rahaa sinulle tänne Upsalaan ja hankkiakseen sinulle iloa ja hauskuutta loma-ajoiksi, jolloin olet kotona. Ja sill'aikaa sinä vetelehdit täällä, etkä tee mitään senvuoksi, ett'et tiedä vaarasta. — En voinut kauvempaa katsella, mitenkä te petitte toisianne. Hänen armonsa luuli, että sinä luit, ja sinä uskoit, että hän oli rikas. Enhän voinut antaa sinun turmella tulevaisuuttasi sanaakaan sanomatta.

Hede istui ääneti hetken ja mietti. Sitten nousi hän ja ojensi
Ålinille kätensä surullisesti hymyillen. — Ymmärtänet kai, että minä
huomaan sinun puhuneen totta, vaikka minä en tahdo uskoa sinua.
Kiitos!

Ålin puristi hänen kättään, loistaen tyytyväisyydestä. — Sinä ymmärrät kyllä, Hede, ett'ei mitään ole kadotettu, kunhan vaan teet työtä. Sinun päälläsi voi päästä valmiiksi seitsemässä, kahdeksassa lukukaudessa.

Hede oikasihe suoraksi. — Ole huoletta, Ålin. — Kyllä nyt rupean ahkeraksi.

Ålin nousi ja kulki ovea kohti, mutta hyvin epäröiden. Ennenkun oli kynnyksellä, kääntyi hän. — Oli minulla toinenkin asia — sanoi hän. Hän joutui taas äärettömän hämilleen. — Tahdon vaan pyytää, että lainaisit minulle viulusi, kunnes pääset lukuvauhtiin.

— Viuluniko?

— Niin, kääri se silkkiliinaan ja lukitse se laatikkoonsa ja anna minun viedä se pois, muuten ei tule sinun luvuistasi mitään. En ehtisi ulos ovesta, ennenkun jo alkaisit soittaa. Sinä olet siihen niin tottunut nyt, ett'et voisi vastustaa, jos sinulla olisi se täällä. Tuommoista ei voi auttaa, jos ei saa muilta apua. Se olisi liika paljon vaadittua!

Hede näytti harmistuneelta.

— Sehän on hullutusta! sanoi hän.

— Ei se hullutusta ole. Sinähän tiedät, että olet perinyt sen vuorineuvokselta, soittaminen on sinulla verissä. Siitä saakka, kun pääsit omaksi herraksesi täällä Upsalassa, et ole tehnyt muuta. Sinähän asut näin kaukana kaupungin laidassa senvuoksi vaan, ett'et soitollasi ketään häiritseisi. Et voi auttaa itseäsi tässä asiassa. Anna minun ottaa viulu!

— Ennen kyllä — sanoi Hede — en olisi voinut olla soittamatta. Mutta nyt on Munkhytta vaarassa. Rakastan enemmän kotiani kuin viuluani.

Mutta Ålin seisoi siinä yhtä itsepäisesti ja pyysi viulua.

— Mitä se hyödyttää? — sanoi Hede. Jos tahdon soittaa, ei minun tarvitse kulkea montakaan askelta, lainatakseni toisen viulun.

— Sen tiedän — vastasi Ålin — mutta enpä usko toisen viulun olevan yhtä vaarallisen. Tuo vanha italialainen viulu on sinun suurin vaarasi. Ja sitäpaitsi ajattelen ehdottaa, että annat sulkea itsesi sisään ensi päiviksi. Vaan siksi, kunnes pääset alkuun.

Hän pyysi pyytämistään, mutta Hede vastusteli. Hän ei tahtonut suostua semmoiseen hullutukseen, että antaisi lukita itsensä huoneeseensa. Ålin sävähti hehkuvan punaiseksi.

— Minä tahdon viulun mukaani — sanoi hän — muuten ei tämä kaikki ole auttanut mitään! — Hän puhui tulistuneena ja kiihkeästi. — En olisi ottanut tätä puheeksi, mutta minä tiedän, että tässä on sinulle kysymyksessä muutakin kuin Munkhytta. Minä näin tässä toissa kevännä maisterinvihkiäistanssiaisissa tytön, jonka sanottiin olevan kihloissa kanssasi. Minun ei ole tapana tanssia, mutta minun ilonani oli katsella tyttöä, kun hän kiiti tanssissa, säteillen ilosta loistavana kuin niityn kukkanen. Ja kuullessani hänen olevan kihloissa sinun kanssasi tuli minun häntä sääli.

— Vai sääli?

— Niin kyllä, tiesinhän minä, ett'ei sinusta tulisi mitään, jos jatkaisit samalla tavalla, kuin olet alkanut. Ja niin vannoin minä, että sen lapsen ei tarvitsisi istua koko ikäänsä odottamassa häntä, joka ei milloinkaan tulisi. Hänen ei tarvitse jäädä odottamaan ja surkastumaan sinua odottaessaan. En tahdo parin vuoden kuluttua tavata häntä kasvot kulmikkaina ja syvät uurteet suupielissä…

Hän vaikeni. Hede oli alkanut omituisen tutkivasti tarkastaa häntä.

Mutta Gunnar Hede oli jo käsittänyt, että Ålin piti hänen morsiammestaan. Se koski häneen syvästi, että tämä tahtoi pelastaa hänet tämmöisissäkin suhteissa, ja tämän tunteen valtaamana hän antautui ja jätti Ålinille viululaatikkonsa.

Kun Ålin oli lähtenyt, luki Hede kokonaisen tunnin kuin epätoivoinen, mutta sitten heitti hän kirjan pois.

Mitä tuo lukeminen auttaisi? Hän olisi valmis kolmen tahi neljän vuoden kuluttua, ja kuka siitä vastaisi, ett'ei maatila jo sillä aikaa olisi myyty.

Melkein kauhulla tunsi hän, miten rakas tuo vanha paikka oli hänelle. Se oli oikeaa lumousta. Jokaisen huoneen, jokaisen puun hän voi nähdä edessään, jos mieli tuntea itsensä onnelliseksi, ei hän voisi olla vailla mitään tuosta kaikesta.

Ja tässäkö tulisi hänen istua hiljaa kirjan ääressä, kun se oli luisumaisillaan pois häneltä!

Hän tuli yhä levottomammaksi, tunsi ohimoittensa tykyttävän kuin kuumeessa. Hän tuli aivan epätoivoiseksi, kun ei ollut viulua, johon tarttua ja soittaa itsensä tyyneksi.

— Oo — sanoi hän — tuo Ålin saattaa minut lopulta hulluksi. Ensiksi tuo hän minulle tämän sanoman ja sitten vie hän minulta viuluni.

— Ihmisellä, semmoisella kuin minä, täytyy olla viulu kädessään niin suruissa kuin iloissa. Minun täytyy tehdä jotain, minun täytyy hankkia rahaa, mutta minulla ei ole ainoatakaan selvää ajatusta päässäni. En voi ajatella ilman viuluani.

Hede raivosi siitä, että oli lukittu tänne kirjojensa ääreen. Hulluutta oli istua lukemaan pitkällistä tutkintoa, kun hän tarvitsi rahaa, rahaa, rahaa.

Hän ei kärsinyt tuota tunnetta, että oli lukkojen takana. Hän oli niin vihoissaan Ålinille joka oli keksinyt tämän hullutuksen, että pelkäsi lyövänsä häntä, kun hän palaisi tänne.

Kyllä hän soittaisi, jos viulunsa olisi täällä, nyt se juuri olisi tarpeen. Hänen verensä paloivat levottomuudesta, niin että hän melkein oli tulla hulluksi. —

Juuri Heden hartaimmasti ikävöidessä viuluansa tuli pihamaalle kuleksiva pelimanni ja alkoi soittaa. Se oli vanha, sokea ukko, joka soitti epäpuhtaasti ja tunteettomasti, mutta Hedeä liikutti juuri silloin viulun soitto niin, että hän sitä kuunteli kyyneleet silmissä ja kädet ristissä.

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä työnsi hän auki ikkunan ja kiipesi maahan viiniköynnösten avulla. Ei hän tuntenut omantunnon vaivoja siitä, että oli jättänyt työnsä. Hänestä tuntui, että viulu oli tullut pihalle ainoastaan lohduttamaan häntä hänen onnettomuudessaan.

Hede ei kai milloinkaan ollut mitään pyytänyt niin nöyrästi kuin hän nyt pyysi sokealta vanhukselta viulua lainaksi. Koko ajan seisoi hän lakki kädessä, vaikka mies oli umpisokea.

Ukko ei näyttänyt ymmärtävän, mitä hän halusi. Hän kääntyi tytön puoleen, joka häntä talutti. Hede kumarsi köyhälle tytölle ja uudisti pyyntönsä. Tyttö katsoi Hedeen, niinkuin sen täytyy, jonka on nähtävä kahden edestä. Katse tuli niin varmana suurista harmaista silmistä, Hede tunsi, miten se tarkkasi häntä, nyt se oli kauluksen kohdalla ja tarkasti, oliko hänellä vasta silitetty edusta, nyt se tutki, oliko takki harjattu, nyt olivatko saappaat kiilloitetut.

Hedeä ei ollut milloinkaan ennen näin tarkastettu. Hän näki selvään, että nuo silmät eivät hyväksyneet häntä.

Mutta niin ei käynyt. Tytöllä oli omituinen tapa hymyillä. Hänellä oli niin totiset kasvot, että sai sen käsityksen, kun hän hymyili, että oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän sattui näyttämään iloiselta. Ja nyt levisi tuommoinen harvinainen hymyily hänen huulilleen.

Hän otti viulun ukolta ja ojensi sen Hedelle. — Nyt tahdomme valssin
Noita-ampujasta — sanoi hän.

Hedestä tuntui oudolta soittaa nyt juuri valssia, mutta olihan oikeastaan yhdentekevää, mitä hän soitti, kunhan vaan sai viulun käteensä.

Ei hän muuta tarvinnut. Viulu alkoi heti lohdutella häntä, se puhui hänelle heikoin, rämisevin sävelin. — Olen vaan köyhän miehen viulu — sanoi se — mutta semmoisena kuin olen, olen lohdutukseksi ja avuksi sokealle miesparalle. Minä olen valkeutena, värinä ja kirkkautena hänen elämässään. Minä se olen, joka häntä lohdutan köyhyydessä, vanhuudessa ja sokeudessa.

Hede tunsi, mitenkä tuo hirveä alakuloisuus, joka oli lannistanut hänen toiveensa, alkoi väistyä pois hänestä. — Sinä olet nuori ja voimakas — sanoi viulu hänelle. — Sinä voit taistella ja sotia. Sinä voit pidättää sen, joka tahtoo sinua paeta. Miksi olet sinä toivoton ja suruissasi?

Hede oli soittanut silmät alas luotuina, nyt kohotti hän päänsä ja katsoi niihin, jotka ympäröivät häntä. Siinä oli aika suuri joukko lapsia ja joutilasta väkeä kadulta, jotka olivat tulleet pihalle soittoa kuulemaan.

Vaikka eiväthän he olleet tulleet ainoastaan soiton vuoksi. Sokea ja hänen tyttönsä eivät olleet ainoat kulkueessa.

Vastapäätä Hedeä seisoi trikoihin puettu olento, käsivarret paljaina, ristissä yli rinnan. Hän näytti vanhalta ja kuluneelta, mutta Hede ei voinut olla ajattelematta, että sillä miehellä vasta oli korkea rintakehä ja pitkät viikset. Ja tuolla oli hänen vaimonsa, pieni ja lihava, eikä hänkään aivan nuori, mutta loistavan onnellinen paljeteissaan ja keinuvissa harsohameissaan.

Soiton ensi tahtien aikana seisoivat he hiljaa ja miettivät. Jo levisi suloinen hymyily heidän huulilleen ja ottaen toisiaan kädestä alkoivat he tanssia pienellä tilkkutäkillä.

Hede huomasi, että kaikkia temppuja tehdessä seisoi vaimo melkein liikkumatonna, miehen yksinään tehdessä työtä. Hän hyppäsi vaimonsa ylitse, pyöri hänen ympäri ja heitti kuperkeikan hänen ylitsensä. Vaimo ei tehnyt juuri muuta kuin heitteli lentomuiskuja yleisölle.

Mutta oikeastaan ei Hede ajatellut paljon heitä. Hänen jousensa alkoi lennellä yli kielten. Se sanoi hänelle, että onni on taistelussa ja valloittamisessa. Se tahtoi melkein ylistää hänelle onneksi sitä, että kaikki hänelle oli epäselvää. Hede seisoi tuolla ja soitti rohkeutta ja toivoa itselleen, eikä ajatellutkaan vanhoja nuorallatanssijoita.

Mutta äkkiä hän huomasi heidän tulleen levottomiksi. He lakkasivat hymyilemästä, eivät enään heittäneet lentomuiskuja yleisölle. Akrobaatti hyppäsi hullusti ja vaimo alkoi huojua edestakaisin valssintahdissa.

Hede soitti yhä innokkaammin. Hän heitti Noita-ampujan ja esitti myrskyten vanhan kansanlaulun, joka teki kaikki ihmiset hulluiksi, kun sitä soitettiin seurassa.

Vanhat nuoralla tanssijat unohtivat kokonaan itsensä, he olivat vaan paljasta huohottavaa ihmettelyä. Ja tuli silmänräpäys, jolloin he eivät enään voineet vastustaa. He hyppäsivät askeleen eteenpäin suoraan toistensa syliin ja alkoivat tanssia valssia keskellä tilkkutäkkiä.

Ja kuinka he tanssivat! He astuivat pieniä sipsuttavia askeleita ja hyrräsivät ympäri tiheissä kaarissa, tulivat tuskin ulkopuolelle täkkiä. Ja heidän kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä ja ihastuksesta. Oli nuoruuden iloa ja rakkauden huumetta noissa vanhoissa ihmisissä.

Koko kansanjoukko riemuitsi katsoessaan heidän tanssiaan. Pieni, totinen sokeantaluttajakin hymyili, mutta Hede tuli hyvin liikutetuksi.

Kas, tuon sai hänen viulunsa matkaan, aivan riisti ihmiset pois omasta itsestään. Se oli suurvalta, jota hän hallitsi. Missä silmänräpäyksessä tahansa voi hän ottaa valtakunnan haltuunsa.

Ainoastaan pari vuotta olla ulkomailla soittamassa jonkun suuren mestarin edessä. Ja sitten hän kulkisi mailman ympäri, soittaen kokoon rahaa, kunniaa ja kuuluisuutta.

Hedestä tuntui, että nuo akrobaatit olivat osuneet tänne vaan sanoakseen hänelle tämän. Tämä oli hänen tiensä, se, joka valoisana ja avoinna hänelle avaantui.

Hän sanoi itselleen: minä tahdon, minä tahdon soittajaksi, siksi minun täytyy. Se on toista kuin lukeminen. Minä voin lumota ihmiset viulullani, minä voin tulla rikkaaksi.

Hede lakkasi soittamasta. Tempuntekijät astuivat heti hänen luokseen ja ylistelivät häntä.

Mies mainitsi, että nimensä oli Blomgrén. Se oli hänen oikea nimensä, hänellä oli toisia esiintyessään. Hän ja vaimonsa olivat vanhaa sirkusväkeä. Rouva Blomgrén oli entinen Miss Viola ja hän oli kiitänyt eteenpäin hevosenselässä. Ja vielä tänäkin päivänä, vaikka he olivat jättäneet sirkuksen, olivat he taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä. Sen kai Hede jo oli huomannut. Senvuoksihan he eivät voineet vastustaa hänen viuluansakaan.

Hede seurasi akrobaatteja pari tuntia. Hän ei voinut erota viulusta ja hän piti noiden vanhojen taiteilijoiden innostuksesta ammattiinsa. Itse kulki hän koetellen itseään. Tahdon katsoa, onko minussa taiteilijan itua, tahdon katsoa, voinko innostuttaa, tahdon katsoa, saanko lapset ja tyhjäntoimittajat seuraamaan itseäni pihasta pihaan.

Kävellessään talojen väliä, heitti herra Blomgrén yllensä vanhan kuluneen kauhtanan ja rouva Blomgrén kääriytyi ruskeaan pyöreäksi leikattuun päällysvaatteeseen ja näin puettuna kävelivät he Heden vieressä ja juttelivat.

Herra Blomgrén ei tahtonut puhua kaikesta siitä kunniasta, jota hän ja rouva Blomgrén olivat niittäneet sinä aikana, jolloin kuuluivat oikeaan sirkukseen. Mutta tirehtööri oli eroittanut rouva Blomgrénin siitä syystä, että tämä oli tullut liian lihavaksi. Herra Blomgrénia ei oltu eroitettu, hän oli itse pyytänyt eronsa. Ei tarvinnut kenenkään luulla, että herra Blomgrén jäisi palvelemaan tirehtööriä, joka oli eroittanut hänen vaimonsa.

Rouva Blomgrén rakasti taidetta, ja hänen tähtensä oli herra Blomgrén päättänyt ruveta vapaaksi taiteilijaksi, niin että vaimonsa saisi edelleenkin esiintyä. Talvisin, kun kadulla oli liian kylmä esiintyä, näyttelivät he teltassa. Silloin oli heillä vaihteleva ohjelma. Näyteltiin pantomiimejä, silmänkääntäjätemppuja ja voimistelua.

Sirkus oli heidät hylännyt, mutta ei taide. He palvelisivat taidetta, sille kannatti olla uskollinen kuolemaan asti. Aina, aina taiteilijoina! Se oli herra Blomgrénin ajatus, ja samaten ajatteli rouva Blomgrén.

Hede käveli äänetönnä ja kuunteli. Ajatukset lensivät levottomina ehdotuksesta toiseen. Väliin voi sattua tapahtumia, jotka ovat meille kuin symbolia, merkkejä, joita täytyy selvittää. Oli joku tarkoitus hänelle näissä tapahtumissa. Jos hän vaan ymmärtäisi sen oikein, niin saisi hän ohjauksen hyvää päätöstä tekemään.

Herra Blomgrén pyysi ylioppilasta kiinnittämään vähän huomiota pieneen sokeantaluttaja tyttöön. Oliko hän nähnyt tuommoisia silmiä? Eikö hän uskonut noilla silmillä olevan jonkun tarkoituksen? Eiköhän se, jolla oli tuommoiset silmät, ollut tarkoitettu johonkin suureen?

Hede kääntyi ja katsoi pieneen kalpeaan lapseen. Niin olikin, hänellä oli silmät kuin tähdet, surullisissa ja hiukan surkastuneissa kasvoissa.

Taivaallinen isämme tietää aina, mitä hän tekee, sanoi rouva Blomgrén — ja uskonpa minä senkin, että hänellä on joku tarkoituksensa sillä, että antaa semmoisen taiteilijan kuin Blomgrénin esiintyä kadulla. Mutta mikä oli hänen tarkoituksensa, kun antoi tuolle tytölle nuo silmät ja tuon hymyilyn?

— Minä sanon teille jotakin — sanoi herra Blomgrén. — Hänellä ei ole vähääkään taipumusta taiteeseen. Ja noilla silmillä!

Hede alkoi epäillä, että he eivät puhuneetkaan hänelle, pitivät ainoastaan luennon tytölle. Hän kulki aivan heidän jälessään ja voi kuulla joka sanan.

— Hän ei ole kuin kolmentoista vanha, eikä suinkaan liian vanha oppiakseen jotakin, mutta mahdoton, täydellisesti taipumuksia vailla. Opettakaa häntä ompelemaan, herra ylioppilas, ellette tahdo hukata aikaanne, mutta elkää opettako häntä seisomaan päällään!

— Tuo hymyily, joka hänellä on, saattaa ihmiset aivan hulluiksi häneen — sanoi herra Blomgrén. — Ainoastaan tuon hymyilyn vuoksi on tytöllä alituisia tarjouksia perheiltä, jotka ottaisivat hänet kasvatiksi. Hän voisi nyt elää rikkaassa kodissa, jos hän tahtoisi jättää isoisänsä. Mutta mihinkä hän tarvitsee hymyilyn, joka ihmiset tekee hulluiksi, kun ei hän koskaan tahdo näyttäytyä, ei hevosen selässä eikä trapetsilla?

— Me tunnemme toisia taiteilijoita — sanoi rouva Blomgrén — jotka ottavat lapsia kadulta ja kasvattavat heidät ammattiinsa, kun eivät enää itse jaksa esiintyä. Moni on siten onnistunut luomaan tähden, joka heille on tuottanut äärettömät palkinnot. Mutta herra Blomgrén ja minä emme milloinkaan ole ajatelleet palkintoa, olemme vaan toivoneet näkevämme Ingridin lentävän vanteen läpi, koko sirkuksen kaikuessa kättentaputuksista. Silloin olisi elämä kuin alkanut uudestaan.

— Minkä vuoksi pidämme hänen isoisäänsä luonamme? — sanoi herra Blomgrén. — Onko hän meidän veroisemme taiteilija? Mehän olisimme saaneet mukaamme erään entisen hoviorkesterin jäsenen. Mutta me rakastamme tyttöä, emmekä tule toimeen ilman häntä, ukon pidämme tytön vuoksi.

— Eikö tyttö ole julma, kun ei hän anna meidän tehdä taiteilijaa itsestään? — sanoivat he.

Hede kääntyi taaksepäin katsomaan. Siellä käveli pieni sokeantaluttajar, kasvoissa kärsivä ilme. Hede luki tytön kasvoista, että tämä tiesi, että se, joka ei osannut tanssia nuoralla, oli lahjaton ja ylenkatsottu olento.

Juuri samassa saapuivat he uudelle pihalle, mutta ennenkun he alkoivat näytöksensä, istuutui Hede ylösalasin käännetyille työntökärryille ja alkoi saarnata.

Ja nyt puolusti hän tuota sokeantaluttaja raukkaa. Hän moitti herra ja rouva Blomgrén'ia siitä, että he tahtoivat jättää hänet suurelle, julmalle yleisölle, joka rakastaisi häntä ja taputtaisi käsiään hänelle vaan jonkun aikaa, mutta vanhana ja kuihtuneena jättäisi hänet kuleksimaan ympäri katuja syyssateessa ja pakkasessa. Ei, taiteilija oli sekin, joka teki ihmisen onnelliseksi, hänellä, Ingridillä, olisi silmät ja hymyily vaan yhdelle, hän säästäisi ne yhdelle ainoalle ja tämä ainoa ei hylkäisi häntä, vaan lahjoittaisi hänelle turvallisen kodin, niin kauvan kuin eläisi.

Kyyneleet nousivat Heden silmiin hänen puhuessaan. Hän puhui enempi itselleen kuin noille toisille. Hänestä tuntui yhtäkkiä julmalta tulla ajetuksi ulos mailmaan, ja tulla eroitetuksi hiljaisesta kotielämästä.

Hän näki miten nuo tytön suuret tähtisilmät alkoivat loistaa. Tuntui kuin olisi hän ymmärtänyt joka sanan. Tuntui kuin tohtisi hän taas elää.

Mutta herra Blomgrén ja hänen vaimonsa olivat tulleet hyvin totisiksi. He puristivat Heden kättä ja lupasivat hänelle, että he eivät enää koskaan pakoittaisi tyttöä taiteilijauralle. Tyttö saisi kulkea sitä uraa, jota Hede toivoi. Hänen puheensa oli liikuttanut heitä. He olivat taiteilijaväkeä, tulista taiteilijaväkeä, he ymmärsivät mitä hän tarkoitti, puhuessaan uskollisuudesta ja rakkaudesta.

Hede erosi tämän jälkeen heistä ja palasi kotiinsa. Hän ei koettanut enään etsiä salaista tarkoitusta seikkailustaan. Ehkäpä tuolla kaikella ei ollutkaan muuta tarkoitusta kuin että hän pelastaisi tuon surullisen lapsiparan joutumasta epätoivon ja surun valtaan siitä, ettei kelvannut taiteilijaksi.

II.

Gunnar Heden talo, Munkhytta, oli köyhässä metsäpitäjässä, kaukana Länsi-Taalainmaalla. Suuri ja autio oli pitäjä, luonto kovaa ja karua; minne vaan katsoi näki kivisiä metsärinteitä ja pikkujärviä. Ihmiset eivät olisi voineet elättää itseään siellä, ellei heillä olisi ollut oikeus kierrellä maata, kulkukauppaa harjoittaen. Mutta niin olikin koko tämä köyhä seutu täynnä vanhoja taruja köyhistä talonpoikaispojista ja talonpoikaistytöistä, jotka olivat lähteneet mailmalle rihkamasäkki selässä ja palanneet kotiin ajaen kultavaunuissa ja vaununlaatikot täynnä rahoja.

Paras kaikista kertomuksista oli Heden isoisästä. Hän oli ollut köyhän pelimannin poika ja kasvanut viulun ääressä, ja seitsemäntoista vuotiaana oli hän lähtenyt kiertämään rihkamasäkkineen. Mutta missä hän vaan kulki, oli viulu aina apuna kaupassa, vuoron oli hän soittanut väen tanssiin, vuoron myönyt heille silkkihuiveja, kampoja ja neuloja. Kaikki kauppa oli käynyt leikkiä laskien ja soittaen, ja niin hyvin se oli sujunut, että hän lopulta oli voinut ostaa Munkhytan kaivoksineen kaikkineen köyhtyneeltä paroonilta, joka silloin omisti paikan.

Niin oli hänestä tullut herrasmies ja paroonin kaunis tytär oli mennyt naimisiin hänen kanssaan.

Vanha herrasväki, niinkuin heitä aina kutsuttiin, ei ajatellut muuta kuin kartanonsa kaunistamista ja koristamista. He juuri muuttivat päärakennuksen kauniille saarelle, joka oli lähellä pienen järven rantaa, jonka ympärillä heidän peltonsa ja kaivosalueensa levisivät. Yläkerta rakennettiin lisää heidän aikoinaan, sillä he rakastivat tilavuutta, voidakseen ottaa vastaan paljon vieraita, samaten suuret ulkoraput, jossa oli kaksi sisäänkäytävää. Koko tuon havumetsää kasvavan saaren olivat he istuttaneet lehtipuilla, he olivat avanneet kapeita, kiemurtelevia käytäviä kiviperäiseen maahan ja rakentaneet järvenrannalle pieniä huvihuoneita, jotka riippuivat yli vedenpinnan kuin suuret linnunpesät. Kauniit ranskalaiset ruusut, jotka muodostivat terrassin reunan, hollantilaiset huonekalut, italialaisen viulun, kaiken tämän olivat he hankkineet taloon. Senkin muurin, joka suojeli hedelmäpuutarhaa pohjatuulilta, olivat he rakennuttaneet, ja viini-istutuksiakin he olivat panneet alkuun.

Vanha herrasväki oli ollut iloista ja ystävällistä vanhan ajan väkeä, rouva oli ehkä tahtonut olla hiukan ylhäinen, mutta vanha herra ei ollenkaan. Niin ylellisyydessä kuin elikin, tahtoi hän aina muistaa, mikä hän oli ollut, ja konttorissa, jossa hän hoiti asioitansa ja jonne kaikki ihmiset tulivat, riippuivat rihkamasäkki ja punaiseksi maalattu, kotitekoinen viulu aivan ukon työpulpetin yläpuolella.

Vielä hänen kuoltuansakin riippuivat säkki ja viulu samalla paikalla. Ja joka kerta, kuin ukon poika ja pojan poika katselivat niitä, täyttyi heidän mielensä kiitollisuudesta. Nuo köyhät työkapineet olivat hankkineet heille Munkhytan, ja Munkhytta oli parasta mailmassa.

Mistä se lienee johtunut, ehkäpä eniten siitä, että se näkyi seuraavan paikkaa, että siellä elettiin hyvää, iloista ja surutonta elämää, vaan Hedet kiintyivät taloon suuremmalla rakkaudella kuin olisi ollut heille onneksi. Ja erittäinkin Gunnar Hede oli niin kiintynyt maatilaan, että kerrottiin hänestä, että oli väärin sanoa hänen omistavan talon. Päinvastoin olivat asiat niin että, vanha kartano Länsi-Taalainmaalla omisti Gunnar Heden.

Joll'ei hän olisi ruvennut suuren, vanhan, rappeutuneen kartanon ja parin tynnyrinalan pellon ja metsän ja muutaman vanhettuneen omenapuun orjaksi, olisi hän ehkä jatkanut opintojansa, tahi vielä mieluummin lähtenyt soittoansa jatkamaan, joka olisikin ollut hänen oikea kutsumuksensa tässä mailmassa. Mutta kun hän palasi kotiin Upsalasta ja otti selon asemasta ja todella huomasi, että talo oli myötävä, joll'ei hän pian saisi ansaituksi koko joukon rahoja, niin heitti hän kaikki muut tuumat sikseen ja päätti lähteä kiertämään rihkamakauppiaana, niinkuin hänen isoisänsäkin oli tehnyt.

Heden äiti ja morsian rukoilivat häntä ennemmin myömään talon kuin uhrautumaan sen edestä, mutta hän pysyi päätöksessään. Hän pukeutui talonpoikaispukuun ja osti tavaroita ja alkoi kierrellä maata kauppamiehenä. Hän uskoi ainoastaan yhden vuoden kaupanteolla ansaitsevansa kylliksi, voidakseen maksaa velat ja pelastaa talon.

Ja taloon katsoen oli hänellä onni aikeissaan. Mutta itselleen tuotti hän hirveän onnettomuuden.

Kun hän oli kierrellyt rihkamasäkkineen noin vuoden ajan, pisti hänen päähänsä ansaita yhdellä kertaa suurempi summa rahaa. Hän kulki kauvas pohjoiseen ja osti suuren lauman vuohia, ainakin pari sataa. Ja kaikki nämät aikoi hän erään toverinsa kanssa ajaa suurille markkinoille Vermlantiin, sillä siellä maksoivat vuohet kaksikertaa sen, minkä tuolla Pohjolassa. Jos hän saisi myödyksi kaikki vuohensa, tekisi hän siten hyvät kaupat.

Oltiin vasta marraskuussa, ja maa oli paltaana, kun Hede ja hänen toverinsa lähtivät matkalle vuohilaumansa kanssa. Kaikki sujui hyvästi ensi päivänä, mutta toisena, kun he tulivat suurelle kymmenpeninkulmaiselle metsätaipaleelle, alkoi sataa lunta. Tuli raskas lumisade, myrskyten ja tuiskuten. Pian oli eläinten vaikea kulkea lumessa. Vuohet ovat kyllä rohkeita ja kestäviä eläimiä, ja kauvan ne koettivatkin pyrkiä eteenpäin, mutta tuli kaksi vuorokautta kestävä pyryilma ja hirveä pakkanen.

Hede teki kaikki mitä voi, pelastaakseen eläimet. Mutta lumipyryn alettua ei hän ollut voinut hankkia heille ruokaa eikä juomaa. Ja kun ne olivat kulkeneet eteenpäin päivän korkeassa lumessa, irtaantui nahka niiden jaloista. Ne kärsivät siitä, eivätkä tahtoneet kulkea eteenpäin. Ensimmäisen vuohen, joka heittäysi tien viereen eikä tahtonut enää nousta ja seurata joukkoa, nosti Hede hartioilleen, kantaakseen sen mukanaan. Mutta kun sitten yksi toisensa perästä kaatui, ei hän voinut kantaa niitä kaikkia. Silloin ei voinut muuta kuin katsoa toisaalle ja kulkea eteenpäin.

Tiedätte ehkä, minkälainen kymmenpeninkulmainen metsätaival on. Ei taloa, ei mökkiä peninkulmiin, yhä vaan metsää. Korkeakasvuista, kovakaarnaista ja korkearunkoista hongikkoa, ei nuorta metsää, jolla on pehmeä kuori ja pehmeät oksat, joita eläimet olisivat voineet syödä. Jos ei lunta olisi tullut, olisivat he kulkeneet metsän parissa päivässä, nyt he eivät ollenkaan päässeet sen halki. Kaikki vuohet jäivät sinne ja ihmiset olivat nääntyä hekin.

He eivät koko ajalla tavanneet ainoatakaan ihmistä. Ei kukaan antanut heille apua.

Hede koetti luoda pois lunta, että vuohet voisivat syödä sammalta, mutta lunta satoi yhä, ja sammal oli jäätynyt maahan. Ja voiko hän sillä tapaa hankkia ruokaa kahdelle sadalle eläimelle.

Hän kesti reippaana aina siihen asti, kun eläimet alkoivat valittaa. Ne olivat ensimäisenä päivänä olleet iloisia, vallattomia ja vaikeita hallita. Hänellä oli ollut kova työ tarkatessaan, että kaikki seurasivat joukkoa, ja ett'eivät puskisi toisiaan kuoliaaksi. Mutta pian alkoivat ne ymmärtää, ett'eivät voineet pelastautua, ja silloin muuttuivat ne toisenluontoisiksi ja tulivat aivan alakuloisiksi. Ne alkoivat kaikki määkiä ja valittaa, ei heikosti ja ohuesti, niinkuin vuohien on tapana, vaan hyvin voimakkaasti, yhä kovemmin ja kovemmin sitä myöten kuin hätä suureni. Ja kun Hede kuuli tuon määkinän, alkoi hän uskoa tulevansa hulluksi.

Tuossa villissä, kaukaisessa metsässä ei ollut minkäänlaista apua saatavissa. Eläin toisensa perästä kaatui tien viereen. Lumi pyrysi niiden ympärille ja peitti ne. Kun Hede katsoi taakseen tuota kinosjonoa tienvierellä, joista jokainen kätki eläimen ruumiin, ja joista voi nähdä sarvien ja kavioiden pistävän esille, alkoi hänen aivojaan huumata.

Hän ryntäsi noiden päälle, jotka antoivat peittää itsensä kinoksiin, heilutti keppiänsä niiden ylitse ja löi niitä. Sehän oli ainoa keino pelastaa niitä, mutta ne eivät liikahtaneetkaan. Hän tarttui niiden sarviin ja laahasi niitä eteenpäin. Ne antoivat vetää itseään, mutta eivät ottaneet itse kulkeakseen askeltakaan. Kun hän heitti irti, nuolivat ne hänen käsiään, ikäänkuin apua rukoillen. Niinpiankun hän vaan lähestyi niitä, nuolivat ne hänen käsiänsä.

Kaikki tämä vaikutti niin kamalasti Hedeen, että hän tunsi olevansa hulluksi tulemaisillaan.

Ei ole kuitenkaan sanottu, että hänen olisi käynyt niin onnettomasti, ell'ei hän sitten, kun kaikki oli lopussa tuolla metsässä, olisi matkustanut tapaamaan erästä, joka hänelle oli hyvin rakas. Ei se ollut hänen äitinsä, vaan hänen morsiamensa. Hede kuvitteli, että hänen nyt täytyisi lähteä sanomaan morsiammelleen, että oli menettänyt niin paljon rahaa, ett'ei voisi mennä moneen vuoteen naimisiin. Mutta aivan varmaan matkusti hän morsiamensa luo ainoastaan senvuoksi, että tahtoi kuulla hänen sanovan, että hän rakasti Hedeä yhtä paljon, onnettomuuksia muistamatta. Hän toivoi, että morsiamensa voisi poistaa hänestä tuon kymmenpeninkulmaisen metsän muistot.

Ehkä tämä sen olisi voinutkin, mutta hän ei tahtonut. Hän oli jo ollut tyytymätön senkin vuoksi, että Hede kuleskeli maita rihkamasäkkineen ja oli talonpojan näköinen. Hänen mielestään oli vaikea pitää Hedestä tuommoisena yhtä paljon kuin ennen. Nyt, kun hän sai kuulla, että Hede jatkaa tätä vielä monta vuotta, sanoi hän, ett'ei hän odottaisi kauvempaa. Ja silloin Hede melkein menetti järkensä.

Ei hän tullut kuitenkaan aivan hulluksi. Hänellä oli niin paljon ymmärrystä jälellä, että hän voi jatkaa kauppaansa. Tekipä hän parempiakin kauppoja kuin muut, sillä ihmisiä huvitti laskea leikkiä hänen kanssaan, hän oli aina tervetullut talonpoikaistupiin. Ihmiset usein kiusasivat häntä, mutta se oli tavallaan hyvä hänelle, sillä hän niin mielellään tahtoi tulla rikkaaksi.

Muutamassa vuodessa oli hän ansainnut kylliksi, voidakseen maksaa kaikki velat ja elääkseen huoletonna talossaan. Mutta hän ei ymmärtänyt tätä, kulki vaan höperönä ja mielipuolena talosta toiseen, eikä muistanutkaan enää olevansa herrasmies.

III.

Råglanda oli erään pitäjän nimi kaukana itäisessä Vermlannissa, aivan lähellä Taalain rajaa. Siellä oli iso pappila, mutta pieni, köyhä kappalaisenpuustelli. Mutta niin köyhiä kuin olivatkin, olivat he tuossa pienessä pappilassa olleet niin armeliaita, että olivat ottaneet itselleen ottolapsen. Se oli tyttö, Ingrid nimeltään, ja kolmentoista vanhana oli hänet tuotu taloon.

Kappalainen oli sattunut näkemään hänet markkinoilla, kun tyttö istui itkien erään nuorallatanssijan teltan edustalla. Hän oli pysähtynyt kysymään, mitä tyttö itki. Hän oli saanut kuulla, että tytön sokea isoisä oli kuollut ja ett'ei hänellä enää ollut ketään omaista. Nyt tyttö seurasi kahta nuorallatanssijaa, ja he olivat hyviä hänelle, mutta hän itki senvuoksi, että oli niin yksinkertainen, ett'ei milloinkaan oppisi nuoralla tanssimaan ja auttamaan heitä rahan ansiossa.

Ja lapsessa oli ollut jotain vienon surullista, joka oli liikuttanut pappia. Heti oli hän sanonut itselleen, ett'ei hän voinut sallia tuommoisen pienen olennon turmeltuvan noitten maankulkijain joukossa. Hän meni nuorallatanssijain telttaan, jossa tapasi herra ja rouva Blomgrénin, ja tarjoutui ottamaan lapsen kotiinsa. Vanhat sirkustaiteilijat olivat alkaneet itkeä ja sanoneet, että vaikka tyttö oli aivan mahdoton taiteilijaksi, olisivat he mielellään pitäneet hänet luonaan. Mutta he uskoivat, että tyttö tulisi onnellisemmaksi oikeassa kodissa, ihmisten luona, jotka asuivat koko vuoden samassa paikassa, ja senvuoksi he jättäisivät lapsen herra kappalaiselle, jos hän vaan lupaisi heille pitää tyttöä kuin omaa lastaan.

Sen oli hän luvannut, ja siitä asti oli tyttö elänyt pappilassa. Hän oli hiljainen ja sävyisä lapsi, joka rakasti ja hellästi kohteli kaikkia ympärillään. Hyvin ottovanhemmat häntä ensi aikoina rakastivat, mutta tytön tullessa vanhemmaksi kehittyi hänessä voimakas halu heittäytyä uneksimaan ja haaveilemaan. Näkyjen ja mielikuvitusten maailma avautui hänelle voimakkaasti viekoittavana, ja keskellä päivää voi hän unohtaa työnsä ja antautua unelmiensa valtaan. Mutta papinrouva, joka oli reipas ja kova työihminen, ei pitänyt tuosta. Hän valitteli tytön olevan laiskan ja hitaan ja vaivasi häntä ankaruudella, niin että tyttö kävi araksi ja onnettomaksi.

Täytettyään yhdeksäntoista vuotta sairastui hän ankaraan tautiin. Ei oikein tiedetty, mikä tauti oli, sillä tämä tapahtui kauvan sitten, aikoina, jolloin ei ollut lääkäriä Råglandassa. Mutta huonosti näytti tytön käyvän. Huomattiin pian, että hän oli niin sairas, että hän oli kuoleva.

Tyttö omasta puolestaan vaan rukoili, että taivaan Isä vapahtaisi hänet tästä elämästä. Hän sanoi tahtovansa niin mielellään kuolla.

Tapahtuipa sitten niin kuin olisi Jumala tahtonut koetella, tarkoittiko tyttö totta. Eräänä yönä tunsi hän koko ruumiinsa jäykkenevän ja kylmenevän, ja hän vaipui raskaaseen tainnostilaan. — Tämä varmaankin on kuolema sanoi hän itselleen.

Mutta ihmeellisintä oli, ett'ei hän kokonaan kadottanut tuntoansa. Hän tiesi makaavansa kuolleena, tunsi, miten hänet puettiin ja pantiin arkkuun. Mutta hän ei tuntenut minkäänlaista pelkoa tai tuskaa siitä, että tulisi haudatuksi, vaikka eli. Hänellä oli vaan se yksi ainoa ajatus, että oli onnellinen saadessaan kuolla ja jättää tämän kovan elämän.

Siitä hän vaan oli levoton, että he huomaisivat, että hän olikin vaan valekuollut ja jättäisivät hänet hautaamatta. Elämä lie hänelle ollut hyvin katkerata, koska hän oli aivan ilman kuolemanpelkoa.

Mutta ei kukaan huomannut hänen elävän. Hänet ajettiin kirkkoon, kannettiin ulos hautuumaalle ja laskettiin hautaan.

Hautaa ei kuitenkaan täytetty, sillä niinkuin on tapana Råglandassa, oli hänet pantu hautaan sunnuntai-aamuna, ennen jumalanpalvelusta. Ruumiinsiunauksen jälkeen meni ruumissaatto kirkkoon ja arkun annettiin olla avonaisessa haudassa. Mutta heti kirkonmenojen loputtua aijottiin tulla auttamaan haudankaivajaa heittämään alas multaa.

Tyttö tiesi kaiken, mitä tapahtui, mutta ei tuntenut minkäänlaista pelkoa. Hän ei voinut tehdä liikettäkään näyttääkseen, että eli, vaikka olisi tahtonutkin. Mutta hän olisi pysyttäytynyt hiljaa silloinkin, vaikka olisi voinut liikuttaakin itseään. Hän yhä vaan oli iloinen siitä, että oli todella melkein kuollut.

Ei oikeastaan voinut sanoa, että hän eli. Hänellä ei ollut tuntoa eikä tavallista tajuntaansa. Ainoastaan se osa sielua, joka näkee unia yöllä, eli hänessä.

Hän ei edes osannut ajatella niin pitkälle, että olisi ymmärtänyt, miten hirveätä hänen olisi herätä, sittenkun hauta täytetään. Hänellä ei ollut ymmärrystään vallassaan enempi kuin nukkuvalla.

— Tahtoisinpa tietää — ajatteli hän — onkohan koko avarassa mailmassa mitään, jonka puolesta tahtoisin elää.

Juuri tuota ajatellessaan tuntui hänestä, että arkun kansi ja hikiliina, jotka olivat hänen kasvojensa edessä, tulivat läpinäkyviksi, ja hän näki edessään rahoja ja kauniita vaatteita, ja ihmeellisiä puistoja, täynnä ihania hedelmiä.

— Ei, en välitä kaikesta tuosta — sanoi hän ja sulki silmänsä kaikille komeuksille.

Kun hän taas katsoi ylös, olivat ne poissa, mutta niiden sijasta näki hän aivan selvään ja tarkasti pienen Herran enkelin istuvan haudanpartaalla.

— Hyvää päivää, sinä pieni Herran enkeli! — sanoi Ingrid hänelle.

— Hyvää päivää, Ingrid — sanoi enkeli. — Sinun siellä maatessasi tyhjäntoimittajana, puhelen kanssasi menneistä ajoista.

Ingrid kuuli selvään jokaisen sanan, jonka enkeli puhui, mutta hänen äänensä kaltaista ei Ingrid ennen ollut kuullut. Eniten se muistutti kanteleen soittoa, jonka äänet olivat sanoja. Se ei ollut laulua, vaan viulun tahi harpun soittoa.

— Ingrid — sanoi enkeli — muistatko sinä, mitenkä isoisäsi vielä eläessä sinä kerran tapasit nuoren ylioppilaan, joka kulki kanssasi talosta taloon ja soitti isoisäsi viulua kokonaisen päivän?

Valekuolleen kasvoja kirkasti hymyily. Luuletko minun sen unhoittaneen? — sanoi hän. — Aina siitä ajasta asti ei ole kulunut päivääkään, ett'en olisi häntä ajatellut.

— Eikä yötä, ett'et olisi hänestä uneksinut? —

— Ei, ei ainoata yötä, ett'en olisi hänestä uneksinut.

— Ja sinä tahdot kuolla, vaikka niin hyvin hänet muistat — sanoi enkeli — silloinhan et enää saa häntä nähdä.

Kun enkeli sanoi tämän, tuntui valekuolleesta kuin tuntisi hän koko rakkauden ihanuuden, mutta ei sekään voinut häntä viekoitella.

— Ei, ei, — sanoi hän — pelkään elää, tahdon mieluummin kuolla.

Silloin viittasi enkeli kädellään, ja Ingrid näki edessään suuren, aution hiekkaerämaan. Se oli puutonta ja hedelmätöntä, kuivaa ja kuumaa ja ulottui loppumattomiin. Hiekalla näki hän siellä täällä jotain, joka ensi katsomalla muistutti kallioita, mutta kun hän katseli tarkemmin, olivat ne eläimiä, suuria eläviä kummituksia, joilla oli mahtavat kynnet ja suuri mahtavahampainen kita, ne makasivat hietikolla saalista vaanien. Ja noitten hirveitten petojen keskitse tuli ylioppilas vaeltaen, hän kulki siellä huoletonna, aavistamatta, että olennot hänen ympärillään olivat eläviä.

— Mutta varoita häntä, varoita häntä sanoi Ingrid enkelille, tuntien sanomatonta tuskaa — sano hänelle, että ne elävät, että hänen täytyy olla varoillaan.

— Minun ei ole sallittu puhua hänelle sanoi enkeli sointuvalla äänellään — sinun täytyy itse varoittaa häntä.

Valekuollut tunsi kauhulla, mitenkä hän makasi kangistuneena, eikä voinut kiiruhtaa pois pelastamaan ylioppilasta. Hän teki hyödyttömän kokeen toisensa perästä voidakseen nousta ylös, mutta kuoleman tiedottomuus sitoi hänet. Mutta sitten vihdoinkin tunsi hän, mitenkä sydämmensä alkoi sykkiä, veri alkoi kulkunsa suonissa, kuoleman jäykkyys suli pois ruumiista. Ingrid nousi ylös ja kiiruhti häntä vastaan — — —

IV.

Ei mikään ole niin varmaa kuin että aurinko rakastaa noita aukeita paikkoja pienten maalaiskirkkojen edustalla. Eikö kukaan ole huomannut, ett'ei aurinko milloinkaan paahda kuumemmin kuin saarnan aikana valkoiseksi rapatun, pienen kirkon edustalla. Eivät säteet missään solmi niin tiheää valoverkkoa, ei missään tunnu ilmassa semmoista arvokasta hiljaisuutta. Aurinko on siellä aivan kuin vartioimassa, ett'eivät ihmiset saa jäädä ulos kirkkomäelle puhelemaan. Se tahtoo, että kaikki istuvat kauniisti kirkossa ja kuuntelevat saarnaa, senvuoksi antaa se tuon säteiden rikkauden valua kirkon seinustalle.

Ehkäpä ei aina olla vakuutettuja siitä, että aurinko on vartijana pienten kirkkojen ulkopuolella sunnuntaisin, mutta se ainakin on varmaa, että samana aamupäivänä, jona valekuollut oli laskettu hautaan Råglandan kirkkomaalla, levitti päivä aivan polttavaa lämpöä pienelle aukealle kirkon edustalla. Katinkultakivetkin, joita oli tuolla kärryjen uurteissa, säihkyivät kuin olisivat tulta ottaneet. Pahoin poleksittu, lyhytkasvuinen ruohokin käpertyi kokoon, ja näytti kuivalta sammalelta ja keltaset voikukat, jotka koristivat ruohokenttää, levittivät ja paisuttivat pitkiä varsiaan, niin että ne tulivat suuriksi kuin asterit.

Tuolta tietä pitkin tuli kävellen taalalaismies, tuommoinen, joka kiertelee saksien ja veisten kaupalla. Hän oli puettuna pitkään, valkoseen lammasnahkaturkkiin ja selässä oli hänellä suuri musta nahkasäkki. Noissa tamineissaan oli hän kävellyt monta tuntia, tuntematta yhtään lämmintä, mutta kun hän jätti maantien ja tuli ylös kirkon edustalle, ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkun hänen täytyi seisahtua ja ottaa lakki päästään voidakseen pyyhkiä hikeä otsaltaan.

Seistessään noin avopäin näytti hän sekä viisaalta että kauniilta. Hänellä oli korkea, valkoinen otsa, syvä viisaudenuurre silmäkulmain välissä, hyvin muodostunut suu ja ohuet huulet. Tukka oli jakauksella keskeltä päätä, se oli pyöreäksi leikattuna niskasta, valahtaen korville ja kihertyen hiukan latvoista. Hän oli pitkä ja roteva, ei karkea, kaikinpuolin hyvin muodostunut. Mutta se vika oli hänessä, että hänen katseensa oli epävarma, silmän mustuaiset eksyivät alati syvälle silmänkoloon, ikäänkuin piiloutuakseen. Suun ympärillä oli piirteitä, jotka näyttivät vääntyneiltä, siinä oli jotain tylsää ja velttoa, joka ei soveltunut, ei oikein kuulunut kasvoihin.

Ei hän voinut olla oikein viisaskaan, koska kulki ja laahasi raskasta säkkiä pyhäpäivänä. Jos hän olisi ollut täysijärkinen, olisi hän tiennyt, että se oli turhaa, kun ei hän kuitenkaan saanut mitään myydä. Ei ainoakaan niistä taalalaisista, jotka vaeltivat kylän kautta, kulkenut pyhäpäivinä säkki selässä, vaan menivät he silloin Herran huoneeseen vapaina ja suorina kuin muutkin ihmiset.

Tämä raukka ei varmaankaan tiennyt, että oli pyhä, ennenkun pysähtyi auringon paisteeseen kirkkopihalle ja kuuli virren veisuun kirkosta. Mutta hän oli siksi viisas, että silloin heti huomasi, ett'ei voinut kauppoja tehdä sinä päivänä. Silloin tuli hänen aivoilleen kova työ miettiä, missä viettäisi vapaapäivän.

Pitkän aikaa seisoi hän vaan tuijottaen eteensä. Silloinkun kaikki kävi tavallista kulkuaan, ei hänen ollut vaikea selviytyä. Silloin ei ollut hätää, kun sai koko viikon kulkea talosta taloon kaupanteolla. Mutta sunnuntaihin hän ei milloinkaan tottunut. Se oli hänelle aina suuri, ennakolta aavistamaton huoli.

Silmänsä tuijottivat ja otsanjänteet paisuivat.

Ensimmäinen, mitä aivoissa ehdotettiin, oli kyllä se, että hän menisi kirkkoon laulua kuulemaan. Mutta sitä ehdotusta ei hyväksytty. Hän olisi mielellään kuunnellut laulua, mutta ei uskaltanut mennä sisälle kirkkoon. Ei hän pelännyt ihmisiä, mutta muutamissa kirkoissa oli niin ihmeellisiä ja vaarallisia tauluja, joissa oli kuvattuna olentoja, joita hän mieluummin oli ajattelematta.

Vihdoinkin johtui hän siihen ajatukseen, että koska tämä oli kirkko, niin oli täällä varmaan hautausmaakin. Ja kun hänellä vaan oli hautausmaa, minne päästä, niin oli hän pelastettu. Mitään sen parempaa ei hänelle olisi voinut tarjota. Jos hän vaeltaessaan näki tieltä hautausmaan, meni hän sinne ja istui siellä hetken aikaa, vaikka olisikin ollut keskellä työviikkoa.

Kun hänen nyt piti kulkea hautausmaalle, oli äkkiä uusi vaikeus esteenä. Hautausmaa Råglandassa ei ole aivan kirkon vieressä, joka on kivikkomäellä, vaan pienellä niityllä vähän matkaa pitäjäntuvasta, ja hän ei voinut päästä hautausmaan portille kulkematta tietä, jonka varrella kirkkomiesten hevoset olivat sidottuina.

Kaikki hevoset seisoivat pää syvällä heinätukoissa ja kaurapusseissa ja pureskelivat, niin että rehu narisi hampaissa. Ei ollut puhettakaan, että ne voisivat tehdä minkäänlaista pahaa miehelle, mutta hänellä oli oma ajatuksensa vaarasta kulkea tuommoisen pitkän eläinkujan lävitse.

Kaksi, kolme kertaa aikoi hän ohi, vaan rohkeus petti, niin että hänen täytyi palata. Ei hän pelännyt hevosten purevan tahi potkivan. Oli jo kylliksi, kun ne rämistivät riimujansa ja kuoppivat maata kavioillaan.

Viimeinkin tuli hetki, jolloin kaikki hevoset katsoivat alas ja näyttivät oikein syövän kilpaa. Silloin alkoi hän kulkunsa niiden välitse. Hän veti turkin kiinnemmäksi, niin ettei se liehuisi ja ilmaiseisi häntä, ja hän kulki varpaillaan niin kauniisti kuin osasi, jos joku hevonen kohotti silmäluomensa ja katsoi häneen, seisattui hän heti ja niiasi. Hän tahtoi mielellään olla kohtelias tässä suuressa vaarassa, varmaankin eläimet ymmärsivät, ett'ei hän voinut kumartaa, kun hän kantoi rautasäkkiä selässään. Hän ei voinut muuta kuin niiata.

Hän huokasi hyvin syvään, sillä raskasta ja vaivaloista oli sen elää, joka aina pelkäsi nelijalkaisia eläimiä. Oikeastaan hän ei pelännyt muita eläimiä kuin vuohia; hevosia ja koiria ja kissoja hän ei olisi yhtään pelännyt, jos hän vaan olisi ollut varma siitä, että ne eivät olleet jonkunlaisia noiduttuja vuohia. Mutta siitä asiasta hän ei milloinkaan päässyt varmuuteen. Hänen asiansa olivat oikeastaan niin hullusti, että hän pelkäsi melkein kaikkia nelijalkaisia.

Ei auttanut hänen ajatella, miten vahva hän oli, ja että nämä pienet talonpoikaishevoset eivät milloinkaan olleet vaarallisia. Sitä ei se voi ajatella, jolla on pelko sielussaan. Se on vaikeata tuo pelko, ja raskasta sille, johon se on juurtunut.

Ihmeellistä oli, että hän kuitenkin pääsi koko hevosrivin ohitse. Viimeisen tien osan hän hyppäsi kahdella pitkällä harppauksella, ja kun hän tuli sisään hautuumaalle, veti hän kiinni rautaportin jälkeensä ja jäi siihen puistamaan nyrkkiä hevosille.

— Häjyt, kurjat, kirotut kilipukit! —

Kaikkia eläimiä kutsui hän samalla tapaa kilipukeiksi. Ja tämä oli hyvin tyhmää, sillä se oli hänelle itselleen tuottanut nimen, jota hän ei olisi tahtonut. Kaikki, jotka hänet tapasivat, kutsuivat häntä Kilipukiksi. Hän ei tahtonut kuulla itseään kutsuttavan sillä tavalla. Hän tahtoi, että häntä nimitettäisiin oikealla nimellään, mutta sitä ei kukaan ihminen näkynyt tuntevan näillä seuduin.

Hän seisoi hetkisen portilla nauttien siitä, että oli päässyt onnellisesti hevosten ohitse, mutta pian käveli hän edemmä hautausmaan sisälle. Joka ristin ja kiven luona seisattui hän ja notkisti polviansa. Mutta sitä ei hän tehnyt pelosta, vaan ainoastaan ilosta, nähdessään nämä vanhat, rakkaat tutut. Hän muuttui äkkiä lempeän ja miellyttävän näköiseksi. Aivan samat ristit ja kivet, jotka hän oli tavannut niin usein ennen! Aivan olivat entisellään! Kuinka hyvin hän tunsi ne! Hänen täytyi tervehtiä niitä.

Miten kirkkotarha miellytti häntä! Siellä eivät saaneet eläimet kuleksia, eivätkä ihmiset siellä leikkiä laskeneet. Parasta oli siellä olla silloin, kun siellä oli aivan yksinäistä niinkuin nyt, mutta silloinkin, kun siellä oli ihmisiä, eivät ne häirinneet häntä. Hän tunsi kyllä monta kaunista niittyä ja hakaa, jotka olisivat miellyttäneet häntä vielä enemmän, mutta siellä ei hän milloinkaan saanut kulkea rauhassa. Niitä ei mitenkään voinut verrata hautausmaahan, ja hautausmaa oli metsääkin parempi, sillä metsässä oli yksinäisyys niin valtava, että se häntä pelotti. Täällä oli hiljaista kuin metsän syvyydessä, mutta seuraa ei häneltä puuttunut, täällä oli nukkuvia ihmisiä joka kiven ja joka mättään alla juuri niin paljon seuraa kuin hän tarvitsi, ett'ei tuntuisi yksinäisyys eikä ikävä.

Hän suuntasi heti kulkunsa tuolle vasta avatulle haudalle. Hän kulki sinne osaksi senvuoksi, että siellä oli muutamia varjostavia puita, osaksi myöskin sen vuoksi, että hän rakasti seuraa. Hän varmaankin uskoi mahdolliseksi, että tämä kuollut, joka niin hiljan oli maahan laskettu, olisi parempana tukeena yksinäisyydessä kuin muut aikoja sitten nukkuneet.

Hän melkein polvistui selin suureen hiekkakasaan haudanpartaalla. Hänen onnistui kohottaa säkkinsä niin, että se seisoi tanakasti hiekkaläjän päällä, ja irroitti karkeat nahkahihnat, jotka sitä pitivät kiinni. Nyt oli suuri päivä, vapaapäivä; hän heitti turkkinsakin yltään. Tyytyväisenä istuutui hän ruohikolle niin lähelle hautaa, että hänen pitkät säärensä polviin sidottuine sukkineen ja nyörikenkineen riippuivat alas haudan laidoille.

Hänen täytyi istua hiljaa oikein pitkän aikaa ja tarkata kirstua. Kun oli semmoinen pelko sisässä kuin hänellä oli, ei voinut olla milloinkaan kyllin varovainen. Mutta kirstu ei todellakaan liikahtanut vähääkään, oli mahdotonta epäillä, että se salaisi jotain pahaa.

Ei ollut hän varma asiastaan ennen kuin pisti kätensä säkin sivuosastoon, josta otti esille viulun ja jousen. Sitä tehdessään nyökytti hän päätään kuolleelle alhaalla haudassa. Koska hän oli noin hiljaa, saisi hän kuulla jotain kaunista.

Tämä oli jotain oikein harvinaista tämä, ei moni saanut kuulla hänen soittavan. Ei kukaan saanut kuulla häntä niissä taloissa, joissa koirat ärsytettiin hänen päälleen ja häntä haukuttiin Kilipukiksi. Mutta voi sattua, että hän soitti mökissä, jossa puhuttiin ja liikuttiin hiljaa, eikä kyselty häneltä, tahtoiko hän ostaa pukinnahkaa. Semmoisessa paikassa oli hänen tapana ottaa esille viulunsa ja antaa soittonsa kuulua. Se oli suurin kunnianosoitus, suurin, minkä hän voi osoittaa.

Hänen siinä istuessaan ja soittaessaan haudan partaalla ei se kuulunut hullummalta. Hän ei soittanut ainoatakaan epäpuhdasta säveltä, ja hän soitti niin hiljaa ja vienosti, että se tuskin kuului lähimmälle haudalle.

Ihmeellisintä asiassa oli se, ettei se ollut tuo kulkukauppias, joka osasi soittaa, viulu se oli, joka muisti jonkun pienen säveleen. Ne pulppusivat siitä esille heti, kun hän vaan laski jousensa sille. Muille se ehkä ei olisi mitään merkinnyt, mutta hänelle, joka ei itse muistanut ainoatakaan säveltä, oli kaikkein kallisarvoisin lahja omistaa tuommoinen viulu, joka soitti itsestään.

Soittaessaan istui hän koko ajan tyytyväisenä hymyillen, niinkuin se, joka kuulee lapsen lokertelevan ja puhuvan. Viulu se vaan puhui puhumistaan, hän vaan kuunteli. Olipa kuitenkin kovin ihmeellistä, että nuo kauniit sävelet kuuluivat heti, kun hän vaan laski jousensa kielille. Viulu tiesi mitä soitti ja kulkurikauppias istui vaan ja kuunteli.

Tuosta viulusta kasvoivat säveleet, niinkuin ruoho kasvaa maasta. Ei kukaan ymmärtänyt, mistä se johtui. Meidän isämme oli sen niin asettanut.

Taalalaismiehen oli aikomus istua hiljaa koko päivän ja antaa rakkaitten sävelten kuin pienten moniväristen kukkien kasvaa viulusta. Hän soittaisi kokonaisen niityn täyteen kukkia, soittaisi täyteen koko pitkän laakson, koko suuren tasangon.

Mutta hän, joka makasi valekuolleena alhaalla kirstussa, taisi kuulla viulunsoiton ja häneen se teki ihmeellisen vaikutuksen. Säveleet saivat hänet uneksimaan, ja siitä mitä hän oli nähnyt unissaan, tuli hän niin liikutetuksi, että hänen sydämmensä alkoi tykyttää, hänen verensä virrata ja hän heräsi.

Nyt on huomattava, että kaikki mitä hän oli kokenut maatessaan valekuolleena, ne ajatukset, jotka hänellä silloin olivat ja viimeinen unensakin, kaikki tämä oli poissa ja unohdettua samana hetkenä, jolloin hän heräsi tavalliseen tietoonsa. Hän ei tiennyt edes makaavansa kirstussaan, vaan hän luuli yhä makaavansa sairaana kotona sängyssään. Hänestä tuntui se vaan ihmeelliseltä, että vielä eli. Aivan äsken, ennenkuin nukkui, oli hän juuri keskellä kuolemankamppausta. Olisihan hänen pitänyt olla lopussa jo kauvan sitten. Hän oli heittänyt hyvästit kasvatusvanhemmilleen, siskoilleen ja palvelusväelle. Rovasti itse oli ollut heillä ja antanut hänelle ehtoollisen, sillä hänen kasvatusisästään se olisi ollut liian raskas tehtävä. Monta päivää sitten oli hän kääntänyt ajatuksensa kaikesta maallisesta. Oli ihmeellistä, että hän ei ollut kuollut.

Häntä ihmetytti, että oli niin pimeä huoneessa, jossa makasi. Kynttilähän oli palanut kaikkina öinä ennen, hänen sairaana ollessaan, ja sitten oli annettu peitteen valua hänen päältään. Hän makasi siellä ja tuli kylmäksi kuin jää.

Hän kohottautui hiukan vetääkseen peitettä ylleen. Silloin löi hän otsansa kirstunkanteen ja hän vaipui taas takaisin kirstuun, huudahtaen hiljaa tuskasta.

Hän oli loukkaantunut jotenkin kovasti ja meni heti tainnuksiin. Hän makasi taas yhtä liikkumatonna kuin äsken, oli kuin elämä olisi uudelleen hänestä paennut. Taalalaismies, joka oli kuullut sekä kolauksen että huudahduksen, oli silmänräpäyksessä pannut pois viulunsa ja alkanut kuunnella. Mutta ei kuulunut sen enempää, ei mitään.

Hän istuutui vartioimaan kirstua yhtä tarkkaavaisesti kuin ensin tullessaan. Hän istui ja nyykäytteli päätään, ikäänkuin sillä antaen myöntymyksen omille ajatuksillensa, nimittäin, ett'ei mihinkään täällä maan päällä ollut luottamista. Täällä oli hänellä ollut mitä hiljaisin ja paras toveri, mutta eikö hän nyt ollut pettynyt siitäkin?

Hän istui ja katseli kirstua, niinkuin tahtoisi katseillaan tunkea sen läpi. Viimein, kun se yhä vaan pysyi aivan hiljaisena, otti hän taas viulunsa ja alkoi soittaa.

Mutta nyt pani viulu vastaan. Vaikka hän hiveli sitä kuinka hyväillen ja lempeästi, niin ei siitä enää lähtenyt säveleitä. Se oli niin surullista, että hän oli valmis itkemään. Hän oli aikonut istua hiljaa ja kuunnella viuluaan koko päivän, ja nyt se ei tahtonut enää.

Hän ymmärsi kyllä syyn. Viulu oli levoton ja pelkäsi sitä, joka liikkui tuolla kirstussa. Se oli unohtanut kaikki sävelensä, ja ajatteli vaan, että mikähän lienee ollut se, joka tuolla oli kirstunkantta koputtanut. Niinhän se on, että peloissaan ollessa unohtaa kaiken.

Hän ymmärsi, että viulu oli tyynnytettävä, jos mieli kuulla enempää.

Hänen oli ollut niin hyvä olla, parempi kuin vuosikausiin, — jos todella kirstussa oli jotain, joka oli vaarallista, eikö ollut parasta päästää se ulos sieltä. Silloin tulisi viulu tyytyväiseksi, ja nuo kauniit kukkaiset kasvaisivat uudelleen siitä.

Hän avasi päättäväisesti suuren säkkinsä ja alkoi etsiä veitsien, sahojen ja vasaroiden seasta, kunnes viimein löysi ruuvimeisselin. Heti oli hän alhaalla haudassa ja nelinkontin ruuvaili hän auki kirstun kantta.

Hän irroitti ruuvin toisensa perästä, kunnes viimein voi kohottaa kannen haudan seinämää vasten. Samassa valui myöskin hikiliina valekuolleen kasvoilta.

Niinpiankuin raitis ilma sattui Ingridiin, avasi hän silmänsä. Olihan nyt valoisaa hänen ympärillään. Hänet oli varmaankin muutettu. Nyt hän makasi keltaisessa huoneessa, jossa oli viheriä katto ja suuri kynttiläkruunu katossa.

Huone oli ahdas, mutta sänky vieläkin pienempi. Miksi tuntui kuin olisivat hänen käsivartensa ja jalkansa vangitut? Senvuoksiko, että hän pysyisi hiljaa tässä pienen pienessä sängyssä?

Ihmeellistä oli, että he olivat panneet hänelle virsikirjan leuvan alle. Sitähän ei tehty kuin ruumiille.

Sormiensa välissä oli hänellä pieni kukkavihko. Hänen kasvatusäitinsä oli leikannut pari oksaa kukkamyrtistään ja pannut ne käsien väliin. Ingridiä ihmetytti. Mikä oli pistänyt kasvattiäidin mieleen?

Hän näki, että hänelle oli annettu päänalanen, jossa oli leveät pitsit, ja batistilakana, jossa oli hienot laskokset. Hän oli mielissään, sillä hän rakasti hienoutta. Mutta vielä mieluummin olisi hän tahtonut lämpöisen peitteen ylleen. Eihän ollut hyvä sairaan maata ilman peitettä.

Ingrid olisi tahtonut panna kädet silmilleen ja itkeä. Häntä paleli niin kauheasti.

Samassa tunsi hän jotain kovaa ja viileätä poskellaan. Hän alkoi hymyillä, se oli vanha, punainen puuhevonen, kolmijalkainen Camilla, joka makasi hänen vieressään päänalasella. Pikku veli, joka ei voinut nukkua yötäkään, jos ei puuhevonen ollut hänen vieressään sängyssä, oli nyt pannut sen tänne hänelle. Ingridiä alkoi vielä enemmän itkettää ajatellessaan, että Pikkuveli oli tahtonut lohduttaa häntä puuhevosella.

Mutta hän ei ehtinyt ruveta itkemään. Totuus yhtäkkiä selvisi hänelle. Pikkuveli oli antanut hänelle puuhevosen, ja äiti oli antanut hänelle valkoiset myrttikukkansa, ja virsikirja oli hänellä leuvan alla, senvuoksi, että he olivat uskoneet, että hän oli kuollut.

Ingrid tarttui molemmin käsin kirstunreunoihin ja nousi istumaan. Pieni, kapea sänky oli kirstu ja pieni keltainen huone oli hauta. Kaikkea tuota oli hyvin vaikea ymmärtää. Hän ei tahtonut voida käsittää, että tämä koski häntä, että juuri hänet oli kääritty ja laskettu hautaan. Eiköhän hän vaan nukkunut kotona omassa sängyssään ja nähnyt ja uneksinut tuota muuta? Pian hän näkisi, ett'ei tämä ollut täyttä todellisuutta, vaan että kaikki oli entisellään.

Yht'äkkiä löysi hän selvityksen kaikkeen. Minulla on niin usein ihmeellisiä unia, ajatteli hän. Tämä on vain joku näky. Ja hän oikein huokasi tyytyväisyydestä. Vieläpä paneutui hän maata takaisin kirstuun. Hän oli aivan varma, että se oli hänen oma vanha sänkynsä. Ei todellakaan sekään ollut niin erityisen leveä.

Koko sen ajan seisoi taalalaismies alhaalla haudassa, aivan Ingridin jalkapäässä. Hän seisoi vaan pari kyynärää Ingridistä, mutta tämä ei ollut huomannut häntä. Ei siihen ollut syynä sekään, että hän, niinpiankun kuollut kirstussa avasi silmänsä ja alkoi liikkua, koetti kyyristyä yhteen kulmaan ja tehdä itsensä näkymättömäksi. Ingrid olisi luultavasti voinut nähdä hänet, vaikka hänellä oli kirstunkansi varjostimena edessään, ell'ei tähän asti olisi ikäänkuin valkoinen sumu peittänyt hänen silmiään, niin että hän näki selvästi vaan kaikkein lähimpänä olevat. Eihän Ingrid edes voinut nähdä, että häntä ympäröivät hiekkaseinät. Aurinkoa hän luuli suureksi kynttiläkruunuksi ja puitten oksia katoksi.

Mies parka seisoi ja odotti, että tuo, joka tuolla kirstussa liikkui, ehtisi poistua. Hän ei osannut ajatella muuta kuin että se menisi itsestään. Olihan se koputtanut sen vuoksi, että tahtoi ulos. Hän seisoi kauvan aikaa pää kirstunkannen takana odottaen, että se menisi. Hän kurkisti sieltä, kun hänen mielestään sen jo olisi pitänyt poistua. Mutta se ei ollut liikkunut, se makasi vielä höylänlastuvuoteellaan.

Hän ei tyytynyt tähän, hän tahtoi pian asian loppumaan. Hänen viulunsa ei ollut pitkiin aikoihin puhunut niin kauniisti kuin tänään, hän oikein ikävöi taas päästäkseen istumaan rauhassa sen ääreen.

Ingrid, joka melkein oli nukahtanut, kuuli äkkiä itseään puhuteltavan sointuvalla taalainmurteella.

— On jo aika sinun nousta ylös, minun mielestäni.

Kohta sen sanottuaan veti hän pois päänsä. Hän vapisi niin, että oli vähällä pudottaa koko kannen.

Mutta valkoinen sumu, joka oli peittänyt Ingridin silmät, poistui kokonaan, kun hän kuuli ihmisen puhuvan. Hän näki miehen seisovan painautuneena yhteen nurkkaan haudan päässä ja pitävän kirstun kantta edessään. Silmänräpäyksessä tunsi hän, ett'ei hän voinut paneutua maata ja uskoa tätä unennäöksi. Tässä oli todellisuus, jonka hänen tuli itselleen selvittää. Näytti epäilemättä olevan siten, että kirstu oli kirstu ja hauta oli hauta, ja itse Ingrid pari minuuttia sitten ei ollut muuta kuin kirstuunpantu, haudattu ruumis.

Ensi kerran tunsi hän todella kauhua siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Voi sitä surkeutta, että hän olisi voinut olla oikein kuollut tänä hetkenä! Ruma, mädännyt ruumis! Hänet oli hautaan laskettu, että saataisiin heittää hiekkaa ja multaa hänen päälleen, hän ei ollut enemmän arvoinen kuin mikä mätäs tahansa; hänet oli aivan hylätty. Madot olisivat saaneet syödä hänet. Ei kukaan olisi siitä välittänyt.

Ingrid olisi niin äärettömän kernaasti halunnut jotain ihmistä luokseen tässä suuressa kauhussaan. Hän oli tuntenut Kilipukin äsken, kun tämä kurkisti kannen takaa. Se oli vanha tuttu pappilassa, eikä Ingrid häntä pelännyt. Nyt tahtoi hän hänet luokseen. Ingrid ei yhtään välittänyt siitä, että hän oli vaan mielipuoli. Olihan se kaikessa tapauksessa ihminen, joka eli. Ingrid tahtoi hänen tulemaan itseään niin lähelle, että hän tuntisi kuuluvansa elävien eikä kuolleitten joukkoon.

— Voi, tule Jumalan tähden luokseni tänne! sanoi hän itku kurkussa.
Hän nousi istumaan kirstussa ja ojensi käsivartensa häntä kohti.

Mutta taalainmiehellä oli yhä vaan oma ajatuksensa asiasta. Koska tuo niin mielellään viekotteli häntä esille, päätti hän panna ehtonsa.

— Minä tulen, jos lupaat mennä matkaasi — sanoi hän.

Ingrid koetti heti totella häntä ja nousta ylös kirstusta, mutta hän makasi niin käärittynä lakanoihin, että hänen oli vaikea kohota.

— Saat tulla auttamaan minua — sanoi hän. Se oli osaksi välttämätöntä ja osaksi pelkäsi hän, ett'ei ollut vielä oikein välttänyt kuolemaa. Hänen täytyi päästä jonkun lähelle, joka eli.

Mies tuli todellakin, tunkeutui kirstun ja haudanseinän väliin. Hän kumartui Ingridin ylitse, nosti hänet ylös haudasta ja asetti hänet viheriälle nurmikolle haudanaukon viereen.

Ingrid ei voinut mitään sille, että kietoi molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, nojasi päänsä hänen olkapäähänsä ja nyyhkytti. Ingrid ei koskaan jälkeenpäin voinut ymmärtää, mitenkä hän tuli tuon tehneeksi, ja että hän ei pelännyt miestä. Se tapahtui osaksi siitä ilosta, että hän oli ihminen, elävä ihminen ja sitten siitä kiitollisuudesta, että hän oli Ingridin pelastanut.

Voi, mikä hänestä olisi tullut, jos ei tätä olisi ollut! Hän se oli kohottanut kirstunkantta, hän se oli tuonut hänet jälleen elämään. Eihän Ingrid oikein tiennyt, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hän se varmaan oli aukaissut kirstun. Mitä hän olisi, jos ei tuo olisi sitä tehnyt? Hän olisi herännyt, sulettuna mustaasi kirstuun. Hän olisi koputtanut, huutanut. Kuka olisi kuullut häntä, hänen maatessaan kuusi jalkaa maan alla? Ingrid ei uskaltanut ajatella tätä, hän oli vaan täynnä kiitollisuutta siitä, että oli pelastettu. Hänen täytyi saada jotain kiittää. Hänen täytyi saada nojata päätään jonkun ihmisen olkapäähän ja itkeä kiitollisuudesta.

Oli varmaan ihmeellisintä kaikesta, mitä tänä päivänä tapahtui, että taalalaismies ei sysännyt pois häntä. Mutta miehellä ei ollut selvää käsitystä siitä, että tyttö eli. Hän luuli tyttöä kuolleeksi ja hän tiesi, ett'ei hyödyttänyt tehdä pahaa kuolleelle. Mutta niinpiankun se oli mahdollista, irtautui hän tytöstä ja pujahti alas hautaan. Hän pani kirstun kannen paikoilleen, pisti ruuvit reikiinsä ja väänsi ne tarkasti kiinni, aivan niinkuin ne olivat ennen olleet. Tällä tavoin ehkä kirstu pysyisi hiljaa ja viulu taas saisi rauhansa ja säveleensä.

Sillä aikaa istui Ingrid ruohikossa ja koetti selvitellä ajatuksiansa. Hän katseli kirkolle päin ja näki hevosia ja ajokaluja kirkkomäellä. Silloin hän alkoi ymmärtää asiain juoksun. Oli sunnuntai, hänet oli haudattu aamulla ja nyt oltiin kirkossa.

Ingridin valtasi äkkiä kauhu. Jumalanpalvelus voi pian loppua ja kansa tulee tänne ja näkee hänet. Ja hänellä ei ollut päällään mitään muuta kuin lakana. Olihan hän melkein alasti. Varjelkoon, jos nuo kaikki ihmiset tulevat ja näkevät hänet tämmöisenä. Sitä he eivät milloinkaan unhottaisi. Sitä saisi hän hävetä koko elämänsä.

Hän mietti, mistä saisi vaatteita. Hetken hän jo ajatteli heittää ylleen taalalaismiehen turkin, mutta hänestä tuntui, ett'ei sekään tekisi häntä tavallisen ihmisen näköiseksi.

Hän kääntyi päättävästi mielipuoleen, joka vielä työskenteli arkunkannen kanssa.

— Kuuleppas — sanoi Ingrid hänelle sinun täytyy antaa minun kömpiä säkkiisi.

Samassa oli hän suuren nahkasäkin luona, johon mahtui koko kauppaliikkeen tavarat, ja alkoi purkaa pois niitä.

— Voi, rakkaani, tule ylös auttamaan minua! Hänen ei tarvinnut pyytää turhaan. Kun taalalainen näki, että Ingrid koski hänen säkkiinsä, hyppäsi hän heti haudasta.

— Koskeppas vaan säkkiini, sinä — sanoi hän uhaten.

Ingrid ei ajatellut, että mies puhui kovalla äänellä, hän piti häntä yhä vaan paraimpana ystävänään. — Kuule, rakas, rakas ystävä sanoi hän — auta minua, ett'eivät ihmiset saisi minua nähdä! Tyhjennä pois nämä tavarat jonnekin ja anna minun istua säkkiin ja kanna minut kotiin! Voi auta minua, auta minua! Minä olen pappilasta, sinne on täältä vaan vähän matkaa. Sinä kyllä tiedät, missä se on.

Mies seisoi ja katsoi häneen, katse aivan tylsänä. Ingrid ei tiennyt, oliko hän käsittänyt sanaakaan siitä, mitä hän sanoi.

Ingrid uudisti saman, mutta mies ei totellut häntä.

Ingrid alkoi taas purkaa tavaroita säkistä. Silloin polki mies jalkaa hänelle ja riisti säkin itselleen.

Voi, miten saisi Ingrid hänet tottelemaan?

Hänen vieressään nurmikolla oli viulu ja jousi. Hän nosti sen sieltä, hän ei oikein tiennyt minkävuoksi. Hän oli kai ollut niin paljon viulunsoittajani kanssa, ett'ei hän voinut nähdä viulua maassa makaamassa.

Niinpiankun Ingrid tarttui viuluun, päästi mies säkin ja tuli ja riisti viulun häneltä.

Hän näytti tulevan aivan hulluksi siitä, että Ingrid koski viuluun.
Hän näytti oikein häjyltä.

Mitä ihmettä hän tekisi, että pääsisi pois, ennenkun kirkkoväki ehtisi ulos kirkosta?

Hän lupasi miehelle ihmeellisiä asioita, niinkuin luvataan lapsille, kun tahdotaan niitä tottelemaan.

— Minä sanon isälle, että hän ostaa tusinan viikatteita sinulta. Minä telkitsen sisään kaikki koirat kuin sinä tulet pappilaan. Minä pyydän äidin antamaan sinulle hyvän aterian.

Ei näkynyt merkkiäkään siitä, että mies antautuisi.

Ingrid tuli ajatelleeksi viulua ja sanoi epätoivoissaan:

— Jos sinä kannat minut pappilaan, niin minä soitan sinulle.

Ja katso, hymyily levisi hän kasvoilleen. Sitä hän varmaankin haluaisi.

Minä soitan sinulle koko iltapäivän, minä soitan niin kauvan kuin tahdot.

— Opetatko viululle uusia säveleitä? — kysyi hän.

— Opetan kyllä.

Ingrid tuli sinä hetkenä alakuloiseksi ja samalla ihmeisiinsä. Mies tarttui voimakkaasti säkkiin ja veti sen luokseen. Hän laahasi sen pois yli hautojen, niin että heinät ja rikkaruohot litistyivät sen alle kuin olisi se ollut peltojyrä.

Hän vei sen erään risukon luo hautausmaan aidan viereen, jossa oli kuivia lehtiä ja oksia ja vanhoja kukkavihkoja. Siellä noukki hän pois kaikki, mitä säkissä oli ja piilotti ne hyvin tarkasti risukkoon.

Kun se oli tyhjä, palasi hän Ingridin luokse.

— Nyt voit mennä sinne — sanoi hän.

Ingrid kömpi säkkiin ja kyyristyi kokoon sen puupohjalle. Mies kiinnitti remminsä yhtä tarkasti kuin olisi hänellä ollut tavalliset tavaransa kuletettavana, hän kumartui taas melkein polvilleen, pisti käsivarret rensseleihin, kiinnitti remmit ristiin yli rinnan ja ojentautui suoraksi. Käveltyään pari askelta, alkoi häntä naurattaa. Hän kantoi selässään säkkiä, joka oli niin keveä, että hän olisi voinut tanssia sen kanssa.

* * * * *

Ei ollut kuin neljänneksen matkaa kirkolta pappilaan. Sen matkan taalalainen käveli kahdessakymmenessä minuutissa. Ingrid toivoi vaan, että mies kulkisi niin nopeaan, että hän ehtisi kotiin ennen kirkkoväkeä ja hautajaisvieraita. Hän ei mitenkään olisi antanut kaikkien noiden ihmisten nähdä itseänsä. Olisi parasta, jos hän joutuisi kotiin silloin kun vaan kasvattiäiti ja palvelijat olivat kotona.

Ingrid oli ottanut mukaansa kirstusta tuon pienen kukkavihon, joka oli otettu kasvattiäidin myrtistä. Siitä hän niin iloitsi, että hän kerta toisensa jälkeen suuteli sitä. Se saattoi hänet ajattelemaan kasvattiäitiään, hellemmin kuin milloinkaan ennen. Mutta luonnollisesti olisi hän joka tapauksessa hellästi häntä muistellut. Sillä, joka tulee suoraan haudasta, on lempeät ja valoisat ajatukset kaikesta, mikä elää ja liikkuu maanpinnalla.

Nyt hän ymmärsi niin täydellisesti, että papinrouvan täytyi rakastaa noita toisia lapsia, jotka olivat hänen omiansa, paljon enemmän kuin häntä, kasvattitytärtä. Ja kun pappilassa oltiin niin köyhiä, ett'ei ollut varaa pitää lastenhoitajaa, niin tuntui hänestä nyt aivan luonnolliselta, että hänen piti hoitaa pikkusiskoja. Mutta jos siskot eivät olleet hyviä hänelle, riippui se vaan siitä, että ne olivat tottuneet siihen, että hän oli heidän palvelijansa. Ei heidän ollut helppo muistaa, että hänet oli otettu pappilaan ollakseen heille sisarena.

Kuitenkin johtui tuo kaikki köyhyydestä. Jos isä joskus saisi toisen paikan, niin että hänestä tulisi rovasti tahi kirkkoherra, niin kaikki kyllä muuttuisi. Silloin saisi hän taas takaisin tuon ajan, jolloin kaikki olivat häntä rakastaneet. Kyllä vielä kaikki muuttuisi entiselleen! Ingrid suuteli kukkasiaan. Ehkä ei äiti ollut tahtonut olla kova. Köyhyys se vaan oli hänet tehnyt niin ihmeellisen pahaksi.

Mutta nyt tuntui muuten siltä, ett'ei hän enään välittäisi siitä, minkälaisia olivatkin häntä kohtaan. Ei mikään voinut enään häntä surettaa, sillä nyt hän tahtoi olla aina iloinen siitä, että eli. Ja jos vielä joskus tulisi tukalaksi olo, niin ajatteleisi hän vaan äidin myrttiä ja Pikkuveikon Camillaa.

Siinä oli jo iloa kylliksi, kun tunsi, että hänet elävänä kannettiin tietä myöten. Aamulla ei kukaan uskonut, että hän vielä kerran kulkisi näitä mutkia ja mäkiä. Ja tuo tuoksuva apilas, ja pienet linnut, jotka lauloivat, ja kauniit, tuuheat puut, kaikki tuo olisi ollut vaan eläville iloittavaksi. Se ei olisi tullut enää hänen osalleen.

Mutta, niinkuin sanottu, hänellä ei ollut pitkää aikaa ajattelemiseen, sillä taalalainen oli kahdessakymmenessä minuutissa pappilassa.

Siellä olivat kotona ainoastaan papinrouva ja palvelijat, juuri niinkuin Ingrid oli toivonutkin. Papinrouva oli koko edeltäpuolisen valmistanut hautajaispäivällisiä. Nyt hän odotti vieraiden tuloa ja nyt olikin kaikki melkein valmista. Hän oli juuri ollut makuuhuoneessa pukeutumassa mustaan pukuunsa.

Hän katseli kirkkotielle päin, mutta sieltä ei vielä näkynyt ketään ajavan. Silloin pistäytyi hän vielä kerran kyökkiin maistamaan ruokia.

Hän oli hyvin tyytyväinen, sillä kaikki oli onnistunut hyvästi, ja se kai ei ole kiellettyä, vaikka olisikin suru. Kyökissä oli vaan yksi piika, ja se oli tullut papinrouvan omasta kodista, niin että rouvan mielestä hänen kanssaan voi puhua tuttavallisesti.

— Minun mielestäni, kuule Liisa — sanoi hän — voi kuka tahansa olla tyytyväinen tuommoiseen hautajaisolueen.

— Tahtoisinpa, että hän katsoisi tänne alas maan päälle ja näkisi, mitenkä te puuhaatte hänen tähtensä — sanoi Liisa. — Se olisi ilo hänelle. —

— Voi — sanoi papinrouva — minulle ei hän koskaan ollut iloinen.