Produced by Tapio Riikonen

KUNGAHÄLLAN KUNINGATTARIA

ynnä muita kertomuksia

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Suom. Aarni Kouta

WSOY, Porvoo, 1905.

SISÄLLYS:

Suuren Kungahällan paikalla
Metsän kuningatar
Sigrid Storråda
Astrid
Margareta Fredkulla
Ragnhildsholman kuningatar

SUUREN KUNGAHÄLLAN PAIKALLA

Jos matkamies, joka on kuullut kerrottavan vanhasta Kungahällan kaupungista, osuu sen muinaiselle paikalle Nordre-joen varrelle, hän aivan varmaan kummastuu suuresti. Hän ihmettelee, ovatko kirkot ja linnat voineet hävitä olemattomiin kuin sulava lumi vai onko maa ne niellyt. Hän on joutunut paikalle, jossa muinoin kohosi mahtava kaupunki, mutta ei näe ainoaakaan katua, ei laivasiltaa. Hän ei löydä raunioita eikä palaneiden talojen jätteitä, vaan näkee ainoastaan herraskartanon, jota ympäröivät vihreät puut ja punaiset ladot. Hän näkee vain avaria niittyjä ja viljavainioita, joihin aura vuodesta vuoteen viiltää vakojaan, rakennusten perusmuurien enempää kuin pihakivityksenkään missään estämättä.

Mahdollisesti vieras ensin laskeutuu joen rantaan. Noita suuria laivoja, jotka purjehtivat Itämeren-satamiin ja kaukaiseen Espanjaan, hän ei tosin odota löytävänsä, mutta joitakin vanhojen laivaveistämöiden, isojen venetalaiden ja siltojen jäännöksiä toivoo sentään näkevänsä. Hän luulee löytävänsä sellaisen suuren uunin, joissa keitettiin suolaa, tahtoo nähdä satamaan johtaneen kadun kivityksen. Hän tiedustelee Saksansiltaa ja Ruotsinsiltaa, haluaa nähdä Itkijättäriensillan, jossa Kungahällan naiset heittivät hyvästit miehilleen ja pojilleen näiden lähtiessä pitkille retkille. Mutta päästyään joenrantaan ei matkailija näe muuta kuin aaltoilevan ruo'ikon. Hän näkee lauttauspaikkaan vievän kuoppaisen ajotien, muutamia kiikkeriä veneitä ja pienen, litteän lautan, jolla maalaisvankkureita kuljetetaan Hisingenin puolelle. Mutta ainoaakaan suurta alusta ei näy pyrkimässä hiljalleen jokea ylös, ei edes tummaa laivanrunkoa pohjassa lahoamassa.

Kun matkamies ei joenrannasta löydä mitään erikoista, hän ehkä koettaa ottaa selkoa kuuluisasta Luostarikummusta. Hän ehkä tahtoisi nähdä sitä ennen muinoin ympäröineiden vallipaalujen ja vallien jätteitä. Hän ehkä tahtoo nähdä korkean linnan ja pitkät luostarirakennukset. Hän tuumii, että ainakin joitakin sirpaleita pitäisi olla jäljellä ihanasta Ristikirkosta, jossa säilytettiin Jerusalemista tuotua ihmeitätekevää ristiä. Hän ajattelee lukemattomia muistomerkkejä, joita toisia muinaisajan kaupunkeja kattavat pyhät kummut ovat peittonaan, ja sydän alkaa sykkiä iloisesta odotuksesta. Mutta tullessaan vanhalle kukkulalle, joka kohoaa yli vainioiden, hän ei tapaa siellä mitään muuta kuin muutamia humisevia puita. Hän ei löydä muureja, torneja eikä rakennusten päätyjä, joihin on puhkaistu suippokaari-ikkunoita. Puiden siimeksessä näkyy puutarhasohvia ja tuoleja, mutta ei pylväikköjen somistamia luostarinpihoja, ei ainoaakaan kauniiksi kirjailtua hautakiveä.

No niin. Kun vieras ei täältäkään löydä mitään, hän rupeaa ehkä etsimään vanhaa kuninkaankartanoa. Hän ajattelee varmaan niitä suuria saleja, joista Kungahälla oli saanut nimensä. Ehkä olisi kuitenkin säilynyt joitakin jätteitä kyynäränpaksuisista seinähirsistä tai Norjan kuninkaiden pitopaikkanaan käyttämän laajan suojan alla sijainneista syvistä kellareista. Hän ajattelee kuninkaankartanon tasaista vihreää pihamaata, missä kuninkaat opettivat hopeakenkäisiä nuoria varsoja ja kuningattaret lypsivät kultasarvisia lehmiä. Hänen mieleensä johtuu korkea neitsytkammio, panimo isoine kattiloineen, paistintupa, missä kerrallaan lyötiin pataan härän puolikas ja vartaaseen kokonainen sika. Hän ajattelee orjainasuntoa, haukkahäkkiä ja ruoka-aittaa, kaikkia vanhuuttaan sammaltuneita, lohikäärmeenpäillä koristettuja rakennuksia, jotka tiheänä rykelmänä ympäröivät kartanoa. Niin monista rakennuksista täytyy toki jotakin olla jäljellä, hän ajattelee itsekseen.

Mutta kun muukalainen kyselee vanhaa kuninkaankartanoa, hänet opastetaan herraskartanoon, jossa on lasikuisti ja talvipuutarha. Vanha kunniaistuin on kadonnut, samoin kaikki hopealla silatut juomasarvet ja härännahalla päällystetyt kilvet. Hänelle ei voida näyttää edes tiheää lyhyttä nurmea kasvavaa, sileää pihamaata, jossa oli kapeita mustaan multaan tallattuja käytäviä. Hän näkee hyötymansikkamaita ja ruusuistutuksia, iloisia pienokaisia ja nuoria tyttöjä leikkimässä omena- ja päärynäpuiden siimeksessä. Mutta hän ei näe painiskelevia uroita eikä sulkapalloja lyöviä ritareita.

Matkamies ehkä kyselee toritammea, jonka alla kuninkaat istuivat käräjiä ja jonka katveeseen oli pystytetty kaksitoista tuomarinkiveä. Tai sitä pitkää katua, jota väitettiin peninkulman pituiseksi. Tai rikkaiden kauppiaiden kartanoita, joita erottivat toisistaan pimeät kujat ja joilla oli omat siltansa ja venetalaansa joenrannassa. Tai torin varrella kohoavaa Mariankirkkoa, missä merenkävijät uhrasivat pieniä takiloituja laivoja ja murheen raskauttamat pieniä hopeasydämiä.

Mutta hänelle ei ole mitään näytettävää. Lehmät ja lampaat käyvät laitumella samoilla paikoilla, missä tuo pitkä katu muinoin kulki. Torin kohdalla kasvaa ruista ja kauraa, ja talleja ja navetoita kohoaa niillä tienoin, missä markkinaväki muinoin tungeskeli houkuttelevien kauppakojujen ympärillä.

Kaikki tämä tekee vieraan matkamiehen aivan varmaan murheelliseksi. Eikö siis yhtään mitään ole jäljellä? kysyy hän kai; eikö minulle siis ole mitään näytettävää?

Ja ehkä hän luulee, että häntä on petetty. Hän sanoo varmaan, ettei suuri Kungahälla ole voinut sijaita tällä paikalla. Sen paikan on täytynyt olla jossakin muualla.

Silloin vieras on vietävä joenrantaan, hänelle on näytettävä kömpelösti hakattu kivilohkare ja raaputettava pois hopeanharmaa sammal, niin että hän voi nähdä muutamia kiveen piirrettyjä kuvioita.

Hän ei ymmärrä, mitä ne esittävät; ne tuntuvat yhtä käsittämättömiltä kuin kuun tummat laikut. Mutta hänelle pitää vakuuttaa niiden esittävän laivaa ja hirveä ja että ne on ennen muinoin kaiverrettu kiveen kaupungin ensimmäisen perustamisen muistoksi.

Ja kun hän ei yhä vieläkään ymmärrä, hänelle on kerrottava, mitä tuo kivikirjoitus esittää.

METSÄN KUNINGATAR

Marcus Antonius Poppius oli arvossapidetty roomalainen kauppias. Hän kävi kauppaa kaukaisissa maissa ja lähetti Ostian satamasta hyvin varustettuja kolmisoutulaivoja Espanjaan ja Britanniaan, jopa Germanian pohjoisrannikolle saakka. Onni suosi häntä, ja hän kokosi suunnattomia rikkauksia, jotka hän ilomielin ajatteli jättävänsä perinnöksi ainoalle pojalleen.

Mutta valitettavasti ei tämä poika ollut perinyt isänsä kuntoa. Voi! Koko maailmahan sen tietää. Rikkaan miehen ainoa poika! Tarvitseeko mainita enempää? Aina sama juttu.

Saattaisi uskoa jumalien antavan rikkaille miehille pojiksi tuollaisia inhottavia laiskureita, velttoja, raukeita houkkioita osoittaakseen ihmisille, miten äärettömän mieletöntä rikkauksien kokoaminen on. Milloin ihmisten silmät aukeavat? Milloin he alkavat ottaa varteen jumalien opetuksia?

Nuori Silvius Antonius Poppius oli parinkymmenen ikäisenä ehtinyt maistaa elämän kaikkia nautintoja. Hän uskotteli mielellään olevansa niihin kaikkiin kyllästynyt, mutta siitä huolimatta ei saattanut huomata hänen vähänkään laimeammin etsivän niitä. Päinvastoin; hän joutui aivan epätoivoon, kun itsepäinen, merkillinen kova onni, joka yht'äkkiä alkoi vainota häntä, rupesi häiritsemään hänen huvielämäänsä. Hänen numidialaiset hevosensa rampautuivat päivää ennen vuoden suurimpia kilpa-ajoja, luvattomat rakkaussuhteet tulivat ilmi, taitavin ruoanlaittaja kuoli suokuumeeseen. Siinä oli jo aihetta liiaksikin murtamaan mielenlujuutta, joka ei ollut terästynyt vaivoissa ja ponnistuksissa. Nuori Poppius tunsi itsensä niin onnettomaksi, että päätti lopettaa päivänsä. Hän tuumi, ettei voisi paremmin paeta niitä vastoinkäymisen jumalia, jotka häntä vainosivat ja tekivät elämän kärsimykseksi ja kidutukseksi.

Voihan ymmärtää onnetonta, joka tekee itsemurhan päästäkseen pakoon ihmisten vainoa, mutta ainoastaan Silvius Antoniuksen kaltainen houkkio saattoi ajatella sellaista keinoa paetakseen jumalia. Se johtaa mieleen kuuluisan kertomuksen miehestä, joka juoksi leijonaa pakoon ja loikkasi suoraan sen ammottavaan kitaan.

Nuori Poppius oli aivan liian vento mies valitakseen verisen kuolintavan. Ei tuntunut liioin miellyttävältä ottaa tuskia tuottavaa myrkkyä. Tarkoin asiaa harkittuaan hän päätti vaipua lempeään kuolemaan aaltojen helmaan. Mutta mennessään Tiberin rantaan hukuttautumisaikeissa hän ei saattanutkaan jättää ruumistaan joen likaisen, raskaana vyöryvän veden vellottavaksi. Kauan hän epäröi tuijottaen virtaan. Silloin hän joutui virtojen yllä uinuvana leijuvan tenhovoiman lumoihin. Hän tunsi tuollaista suurta, pyhää kaipausta, joka elähdyttää noita luonnon rauhattomia vaeltajia, ja hän halusi nähdä meren.

»Tahdon kuolla sinikirkkaaseen mereen, joka pohjaan saakka kimaltelee päivän kullassa», virkkoi Antonius itsekseen. »Ruumiini levätköön punakorallivuoteella. Niiden vaahtokuohujen, jotka nostatan vaipuessani syvyyksiin, tulee olla lumivalkeita ja raikkaita, ei sen noensekaisen kuohun kaltaista, jota kelluu jokivarsilla.»

Hän riensi heti kotiin, käski valjastaa hevoset ja ajaa karautti Ostiaan. Hän tiesi yhden isänsä laivoista olevan satamassa lähtövalmiina. Nuori Poppius hoputti juoksijansa täyteen laukkaan ja ehti kuin ehtikin alukseen juuri sen ankkuria nostettaessa. Helppo käsittää, ettei hän katsonut tarpeellisiksi matkatavaroita eikä muita varustuksia. Hän ei edes huolinut kysyä laivurilta, minne kulku oli aikomus suunnata. Matkahan kävi joka tapauksessa merelle; se riitti.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin nuoren itsemurhaajan toivo toteutui. Kolmisoutu oli jättänyt taakseen Tiberin suun, Välimeri avautui Silvius Antoniuksen silmien eteen sinisenä, vaahtovälkkeisenä ja auringonkimalteisena. Se sai Antoniuksen uskomaan todeksi sen runoilijoiden väitteen, että vellova vesi on vain ohut verho, joka kätkee taakseen kaikkein ihanimman maailman. Hänen täytyi uskoa heidän sanojaan, että se, joka rohkeasti tunkeutuu läpi vesivaipan, oitis päätyy merenjumalan helmilinnaan. Nuori mies onnitteli mielessään itseään, kun oli valinnut tämän kuolintavan. Oikeastaan sitä ei voinut sanoa kuolintavaksi; oli mahdoton uskoa tuon kauniin veden voivan surmata. Se oli ainoastaan oikotie toiseen maailmaan, jonka nautinnot eivät olleet pettäviä eivätkä jättäneet jälkeensä vain raukeutta ja tympeytymistä.

Hän saattoi vain vaivoin hillitä kiihkoaan. Mutta hänen ympärillään kuhisi laivan kansi täynnä merimiehiä. Silvius Antonius käsitti, että jos hän nyt hyppää mereen, lorun loppuna on yksinkertaisesti, että hänen isänsä ravakat merimiehet hyppäävät perässä veteen ja pelastavat hänet.

Samassa tuli laivuri, kun purjeet oli nostettu ja soutajat päässeet kunnolla vauhtiin, nuorta miestä erittäin kohteliaasti puhuttelemaan.

»Aiot siis, Silvius, seurata mukanani Germaniaan? Tämä on minulle suuri kunnia.»

Nuori Poppius muisti samassa, ettei tämä mies ollut milloinkaan palannut matkoiltaan tuomatta hänelle lahjaksi jotakin merkillistä esinettä niistä barbaarimaista, joissa oli käynyt. Laivuri oli antanut hänelle puupalikoita, joilla villit osasivat tehdä tulen, suuria häränsarvia, joita he käyttivät juomapikareina, sekä karhunhampaista tehdyn kaulanauhan, joka oli ollut suuren päällikön arvonmerkkinä.

Kunnon miehen kasvot aivan säteilivät hänen saadessaan herransa pojan alukseensa. Hän piti sitä uutena todistuksena vanhan Poppiuksen viisaudesta, että tämä lähetti poikansa kaukaisiin maihin eikä enää sallinut nuorukaisen vetelehtiä joutilaiden roomalaishulttioiden parissa oppimassa pelkkää velttoutta ja laiskuutta.

Nuori Poppius antoi laivurin olla harhaluulossaan. Hän pelkäsi tämän heti kääntyvän takaisin, jos hän olisi ilmaissut aikeensa.

»Totisesti, Galenus», sanoi hän, »seuraisin mukanasi kernaasti tälle matkalle, mutta pelkään, että minun täytyy pyytää sinua laskemaan minut maihin Bajæessa. Tein päätökseni liian äkkiä. Näethän, ettei minulla ole matkavarustuksia eikä rahaa.»

Mutta Galenus vakuutti nuorukaiselle, ettei tämän tarvinnut silti luopua matkasta; se asia oli helposti autettavissa. Hänhän oli oman isänsä hyvinvarustetussa laivassa. Ei häneltä puuttuisi lämpimiä turkiksilla sisustettuja vaatteita, jos ilma kävisi koleaksi, ei kevyitä, syyrialaisista kankaista valmistettuja pukuja, jollaisia merimiehet käyttivät kauniilla ilmoilla luoviessaan ystävällisissä saaristoissa.

Ostiasta lähdöstä oli kulunut kolmisen kuukautta, kun Galenuksen laiva souti kallioiseen, kariseen saaristoon. Ei laivuri itse enempää kuin kukaan miehistäkään ollut oikein selvillä siitä, missä oltiin, mutta olivat kuitenkin iloissaan, kun hetkeksi oli päästy suojaan meren aavalla riehuvilta myrskyiltä.

Olisi todella voinut uskoa Silvius Antoniuksen olevan oikeassa väittäessään, että joku jumaluus vainosi häntä. Yksikään laivaväestä ei muistanut kuunaan olleensa tällaisella matkalla. Kovaonniset merimiehet puhelivat keskenään, etteivät he satamasta lähdön jälkeen olleet nähneet kahta kaunista päivää. Myrskynnyt oli taukoamatta. Heidän oli täytynyt kestää sanomattomia kärsimyksiä. Nälän ja janon kiusaamina oli täytynyt upiuupuneina ja unen puutteesta melkein sairaina hoidella airoja ja purjeita.

Merimiesten tyytymättömyyttä lisäsi se, etteivät he olleet voineet lainkaan käydä kauppaa. Mitenpä he olisivat tohtineet sellaisella säällä yrittää maihin ja levittää tavaroita rannalle harjoittaakseen vaihtokauppaa? Päinvastoin, heidän oli täytynyt, heti kun näkivät rannikon sukeltavan esiin raskaan harmaasta sadeverhosta, joka taukoamatta oli ympäröinyt heitä, kääntää ulommas merelle välttääkseen kuohuvan vaahdon kaartamia kareja. Kerran yöllä, ajauduttuaan matalikolle, heidän oli täytynyt heittää puolet lastista mereen. Ja loppuja he tuskin tohtivat ajatellakaan, sillä olihan syytä pelätä, että laivaa lakkaamatta huuhdelleet hyökyaallot olivat ne kokonaan turmelleet.

Totisesti ei Silvius Antonius näyttänyt olevan mies, jolla on merionnea. Silvius Antonius oli näet yhä elossa, hän ei ollutkaan hukuttautunut. Mahdoton yrittää selittää, miksi hän pidensi elämäänsä, joka ei viime aikoina suinkaan voinut olla mieluisampaa kuin silloin, jolloin hän päätti sen lopettaa. Ehkä hän oli toivonut meren tempaavan hänet saaliikseen hänen itsensä tarvitsematta lainkaan puuttua asiaan. Ehkei hän enää rakastanutkaan tuota vihaisena ärjyvää merta, ehkä hän oli päättänyt kuolla marmorisen kylpyaltaansa vihreän välkkyvään, hyvätuoksuiseen veteen.

Mutta jos Galenus ja tämän miehet olisivat tienneet, mistä syystä nuori Poppius oli tullut laivaan, he olisivat aivan varmaan katkerasti valittaneet, ettei hän pannut aikomustaan täytäntöön, sillä kaikki olivat vakuuttuneet siitä, että juuri hänen mukanaolonsa oli syynä vastoinkäymisiin. Monena pimeänä yönä Galenus oli pelännyt merimiesten voivan käydä laivanomistajan pojan kimppuun ja heittää hänet mereen. Useat kertoivat nähneensä mustia käsiä kurottautuvan vedestä tavoittamaan alusta. Eikä tarvinnut, niin arveltiin, heittää arpaa laivamiesten kesken, jotta olisi löytynyt se, jota nuo kädet himoitsivat temmatakseen syvyyteen. Sekä laivuri että miehistö osoittivat Silvius Antoniukselle sen harvinaisen suuren kunnian, että uskoivat kaikkien myrskyjen vinkuvan ilmassa ja myllertävän merta hänen vuokseen.

Jos Silvius Antonius olisi tuona aikana käyttäytynyt kuin mies ja osaltaan puuttunut työhön ja toimiin, olisi ehkä joku matkatovereista säälinyt häntä onnettomana, joka oli joutunut jumalien vihan alaiseksi. Mutta nuorukainen ei älynnyt hankkia miesten myötätuntoa. Hän ei ajatellut muuta, kuin missä oli parhaiten tuulensuojassa, ja etsi lastin joukosta parhaita turkiksia ja peitteitä kylmän varalta.

Mutta yks'kaks' kaikki valitukset hänen mukanaolostaan loppuivat. Heti saatuaan kolmisoudun ajetuksi kariseen saaristoon myrsky oli lakannut riehumasta. Se oli kuin paimenkoira, joka herkeää haukkumasta ja pysyttelee ääneti nähdessään lauman olevan oikealla tolalla navettaan menossa. Raskaat pilviröykkiöt vyöryivät taivaanrannan taa. Aurinko pilkisti esiin. Ensi kertaa koko matkalla laivaväki tunsi kesän ihanuuden leviävän yli luonnon.

Myrskyjen ajelemiin miehiin vaikuttivat auringonpaiste ja lämpö melkein päihdyttävästi. Nyt he eivät kaivanneet lepoa eikä unta, vaan tunsivat itsensä iloisiksi kuin huomenhilpeät lapset. Toivo virisi jälleen. He otaksuivat tapaavansa epälukuisten kalliosaarten takana suuren mantereen. He odottivat tapaavansa ihmisiä — kukapa tietää! Täällä oudolla rannikolla, missä ei ehkä ennen ollut käynyt roomalaisia laivoja, heidän tavaroillaan olisi ehkä hyväkin menekki. Heidän onnistuisi ehkä loppujen lopuksi tehdä hyvät vaihtokaupat ja saada laivan ruuma täyteen suuria karhun- ja hirventaljoja, valkeaa vahaa ja kullankimmeltävää meripihkaa.

Kolmisoudun yhä etsiessä tietä luotojen ja karien lomitse, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi, uhkuvan vihreiksi metsäisiksi saariksi, miehet kävivät koristamaan alusta, jotta se herättäisi barbaarien huomiota. Laiva, joka ilman koristeitakin oli mitä ihanin ihmiskätten aikaansaannos, kellui kohta laineilla kilpaillen loistossa korkeasulkaisimpienkin lintujen kanssa. Äsken vielä se oli ollut melkein tuuliajolla ja myrskyn runtelemana, nyt sen mastossa oli kultainen salko ja suurenmoiset purppurareunaiset purjeet. Keulassa oli säihkyvä Neptunuksen kuva ja perässä värikäs silkkikankainen teltta. Eivätkä merimiehet tietenkään unohtaneet verhota laivankylkiä matoilla, joiden riippuvat ripsut viistivät vedenpintaa, ja kietoa raskaisiin airoihin kultanauhoja.

Eikä laivaväki tietenkään jättänyt ylleen suolaisen meriveden läpikostuttamia vaatteita, joita he olivat käyttäneet matkalla ja joita myrskyt ja aaltojen pärskeet olivat parhaansa mukaan yrittäneet kuluttaa ryysyiksi. He pukeutuivat valkoisiin pukuihin, kietoivat uumilleen purppuravyön ja kiinnittivät tukkaansa välkkyviä renkaita.

Silvius Antoniuskin virkosi velttoudestaan. Tuntui siltä, kuin hän olisi ollut hyvillään, kun vihdoinkin saattoi ryhtyä sellaiseen, mitä hän ymmärsi. Hän ajellutti partansa, leikkuutti tukkansa ja hierotutti koko ruumiinsa tuoksuvilla öljyillä. Sitten hän otti ylleen pitkäliepeisen puvun, kiinnitti hartioilleen viitan, laski hiuksilleen leveän kultarenkaan ja valitsi Galenuksen antamasta isosta korulippaasta sormuksia ja rannerenkaita, kaulaketjuja ja kultaisen vyön. Sonnustauduttuaan valmiiksi hän veti silkkiteltan purppuraverhot syrjään ja asettui matalalle lepovuoteelle teltan aukon kohdalle, jotta rannikon asukkaat näkisivät hänet.

Näiden valmistelujen aikana laiva oli viilettänyt yhä soukempia salmia, ja viimein merimiehet huomasivat joudutun joen suuhun. Oli jo tultu makeaan veteen. Aluksen kahden puolen levisi yhtenäinen manner.

Kolmisoutu lipui hiljalleen joen kimmeltelevää pintaa. Ilma oli mitä ihanin, koko luonto säteilevän tyyni. Mutta miten viehättävästi upea kauppa-alus elähdyttikään tuota suurta autiutta ja jylhyyttä!

Joen kummallakin rannalla kasvoi korkeaa, sankkaa aarniometsää. Synkänvihreät havupuut olivat tunkeutuneet aivan vesipiihin. Iäti, lakkaamatta virtaava vesi oli uurtanut mullan pois niiden juurien välistä, ja vielä enemmän kuin ikivanhat puut herättivät merimiehissä kunnioitusta nuo paljaat juuret, jotka olivat kuin jättiläisten suunnattomia jäseniä. Täällä ei, niin he ajattelivat, ihmisen ikinä onnistu kasvattaa viljaa, milloinkaan ei tänne raivata sijaa kaupungille, ei edes maataloille. Noiden teräksenkovien juurten verkothan ovat punoutuneet toisiinsa silmänkantamattomiin. Jo se seikka tekee metsän vallan ikuiseksi, muuttumattomaksi.

Jokivarsilla oli puita niin tiheässä ja niiden oksat niin takertuneet toisiinsa kiinni, että ne muodostivat kahden puolen lujan, läpäisemättömän muurin. Nuo pistävistä neulasista muodostuneet muurit olivat niin lujat ja korkeat, ettei linnoitettu kaupunki olisi voinut toivoa mahtavampaa suojavarustusta.

Mutta siellä täällä oli havumuurissa sentään aukkoja. Niitä oli polkujen kohdalla, joita eläimet käyttivät käydessään joella juomassa. Noista aukoista muukalaiset saattoivat silmäillä metsän sisään. He eivät olleet koskaan nähneet mitään tuontapaista. Paisteettomassa hämärässä kasvoi puita, joiden runko oli paksumpi kuin Roomassa portinpielissä kohoavat tornit. Siellä oli suunnattomana ryteikkönä määrättömästi puita, jotka taistelivat valosta ja ilmasta. Ne tunkivat toistensa päälle ja kamppailivat keskenään, heikoimmat ruhjoutuivat ja painuivat lähtemättömästi toisiinsa kiinni. Ne taistelivat ja kilpailivat kuin olisivat olleet eläviä ihmisiä.

Mutta laivaväki tuumi, että jos tuossa puiden maailmassa liikkui eläimiä tai kuljeksi ihmisiä, näiden täytyi tunkeutua eteenpäin toisella tavoin kuin roomalaiset tiesivät, sillä koko metsä oli maasta latvoihin saakka yhtenä ainoana jäykistä, havuttomista oksista muodostuneena verkkokudoksena. Noista oksista riippui kyynärän pituisia liehuvia, harmaita naavatupsuja, jotka saivat puut näyttämään pitkätukkaisilta ja -partaisilta peikoilta ja kummituksilta. Mutta niiden juurella oli maankamara lahoavien runkojen peitossa, ja jalka olisi siellä vajonnut mädänneeseen puuhun kuin sulavaan lumeen.

Metsän siimeksestä uhosi tuoksu, joka kaikista laivassa olevista tuntui suloisen huumaavalta. Se oli pihkan ja metsähunajan väkevää lemua, johon sekaantui lahoavien runkojen ja punaisten ja keltaisten jättiläissienten tympeää hajua.

Kieltämättä tuo kaikki tuntui tavallaan pelottavalta ja kammottavalta, mutta tuntui myös mieltä ylentävältä tavata luonto kaikessa voimassaan, ennen kuin ihminen oli ennättänyt ruveta rajoittamaan sen valtaa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin yksi merimiehistä alkoi hyräillä metsänjumalan hymniä, ja vaistomaisesti koko joukko yhtyi lauluun. He eivät enää odottaneet tapaavansa ihmisiä tässä metsämaailmassa. Heidän sydämensä täyttivät hurskaat ajatukset, he ajattelivat metsänjumalaa ja -neitoja. He tuumivat, että Pan oli, Hellaan metsistä karkotettuna, paennut pohjan perille. Hurskas laulu huulillaan he nyt saapuivat hänen valtakuntaansa.

Aina kun laulu vaikeni, miehet kuulivat metsästä hiljaista soittoa. Korkealla sydänpäivän helteessä puiden latvoissa värisevät neulaset soivat ja lauloivat. Merimiehet keskeyttivät yhä useammin laulunsa kuullakseen, eikö Panin huilu kohta alkaisi kaikua.

Laiva lipui yhä hitaammin soutajien vedellessä airoilla yhä hiljemmin. Merimiehet tähyilivät rannalla kuusten alla kullan vihreänä ja mustanpuhuvana soluvaan veteen. He tähyilivät korkeaan ruo'ikkoon, jonka lehdet värisivät ja kahisivat virran vuolteessa. He olivat sellaisen jännittyneen odotuksen vallassa, että säpsähtivät nähdessään kiitävän sudenkorennon tai huomatessaan valkeita lumpeita, joita hohteli ruo'ikon kauniissa hämyssä.

Ja uudelleen kaikui laulu: »Pan, sa valtias metsien!» He eivät enää ajatelleetkaan kaupantekoa. He tunsivat olevansa jumalien asuinsijan kynnyksellä. Kaikki maalliset huolet olivat haihtuneet mielestä.

Silloin yht'äkkiä tuollaisen eläinten juomapolun suussa…

Siellä seisoi hirvi, leveäotsainen kuninkaallinen eläin, sarvet tuuheahaaraiset kuin metsä.

Kolmisoutulaivassa tuli haudan hiljaisuus. Airot painuivat huopaamaan pysähdyttäen aluksen. Silvius Antonius kohottautui purppuravuoteeltaan.

Kaikkien katseet olivat kiintyneet hirviurokseen. He luulivat näkevänsä sen selässä häämöttävän jotakin outoa, mutta metsän pimentoon oli riippuvien oksien lomitse mahdoton nähdä tarkkaan.

Turpa koholla seisoi kuninkaallinen eläin kauan aikaa vainuten kolmisoutua kohti. Lopulta se näytti tajuavan, ettei tuo iso laiva ollut vihamielinen olento. Se astui askelen veteen. Astui toisen. Leveiden sarvien takaa häämötti yhä selvemmin jotakin vaaleaa ja heleää. Olikohan hirviuroksen sarvissa kokonainen liikkuva ruusupensas?

Miehet vetivät airoilla muutaman varovaisen vedon. Kolmisoutu lipui komeaa eläintä kohti. Se siirtyi aivan kuin itsestään lähemmäksi ruo'ikon reunaa.

Hirvi astui hiljaa veteen, tunnusteli varovasti joenpohjaa, jottei tarttuisi kiinni puunjuuriin. Nyt saattoi jo selvästi erottaa sarvien takaa vaalean tukan kehystämät tytönkasvot. Hirven selässä istui tuollainen nymfi, metsänneito, jollaisia merimiehet olivat odottaneet ja uskoivat varmasti olevan tässä alkukantaisessa maailmassa.

Kolmisoudun väki joutui pyhän innostuksen valtaan. Erään Sisiliasta kotoisin olevan miehen mieleen johtui laulu, jota hän oli laulanut lapsena leikkiessään Syrakusan ympäristön kukkaisilla tasangoilla. Hän alkoi hyräillä:

»Oi, Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi,
Metsien katveessa mi kuutamovalkeena käyt!»

Ja kun nuo myrskyissä karaistuneet miehet tajusivat nuo sanat, he koettivat hillitä ja vaimentaa äänensä rajuilman kaltaista voimaa kerratessaan säettä:

»Oi Aretusa, sa keskellä kukkain syntynyt nymfi!»

Laiva sauvottiin yhä lähemmäs ruo'ikon reunaa. Ei huolittu siitä, että se jo oli pari kertaa karahtanut pohjaan.

Mutta nuori metsänhengetär leikki kuin piilosilla hirven sarvien takana. Hän vuoroin lymysi, vuoroin kurkisteli. Hän ei pysähdyttänyt hirveä, vaan hoputti sitä kauemmas veteen.

Kun korkeajalkainen eläin oli päässyt pari syltä rannasta, ratsastajatar hyväili sitä saadakseen sen pysähtymään. Sitten hän kumartui ottamaan joesta muutamia lumpeita. Ei hän ollut tullut roomalaisia merimiehiä katsomaan.

Silloin Silvius Antonius otti sormestaan sormuksen, huudahti, jolloin nymfi kohotti katseensa, ja heitti sormuksen hänelle.

Nymfi ojensi kätensä ja otti korun kiinni. Hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän ojensi kätensä saadakseen lisää. Silvius Antonius heitti toisen sormuksen.

Haltijatar viskasi äkkiä lumpeet takaisin jokeen ja ajoi hirven kauemmaksi veteen. Aina väliin hän pysähdytti ratsunsa. Silloin Silvius Antonius viskasi taas sormuksen, joka houkutteli metsänneitoa eteenpäin.

Äkkiä tämä näytti kokonaan voittaneen epäilynsä. Hänen poskensa alkoivat hehkua. Hän läheni laivaa houkuttelematta. Vettä oli hirven lapoihin saakka. Se oli ihan laivan partaan kohdalla.

Ja merimiehet jo kumartuivat partaan yli auttaakseen ihanan nymfin laivaan, jos tämä halusi tulla alukseen. Mutta neito ei nähnyt ketään muuta kuin Silvius Antoniuksen, joka seisoi kannella sormuksin ja helmin koristautuneena ja kauniina kuin päivännousu. Ja kun nuori roomalainen huomasi nymfin silmien lepäävän hänessä, hän kurottihe pitemmälle kuin kukaan muu. Toiset huusivat ja varottivat, ettei hänen jalkansa vain luiskahtaisi ja hän putoaisi veteen.

Mutta siitä varotuksesta ei ollut apua. Kuinka kaikki lienee käynytkään, tempasiko metsänneito äkkiä Silvius Antoniuksen puoleensa vai miten asia lienee ollutkaan, yks'kaks' nuori mies solahti yli laidan, ennen kuin kukaan ehti ajatellakaan tarttua häneen kiinni.

Silvius Antoniuksella ei ollut kuitenkaan hukkumisen vaaraa. Metsänneito oli ojentanut ruusuisen käsivartensa ja otti hänet vastaan. Nuorukainen tuskin hipaisikaan vedenpintaa. Samassa silmänräpäyksessä neidon ratsu kääntyi äkkiä, porhalsi rantaan ja katosi metsän uumeniin. Ja äänekkäänä kaikui hurjan ratsastajattaren nauru hänen kiidättäessään mukanaan Silvius Antoniusta.

Galenus ja hänen miehensä seisoivat hetken kauhusta jähmettyneinä. Aivan kuin merellä onnettomuuden sattuessa sukaisivat muutamat vaatteet yltään uidakseen maihin. Mutta Galenus pysähdytti heidät.

»Varmastikin tämä on jumalien tahto», sanoi hän. »Sen vuoksi he ajoivat Silvius Antonius Poppiuksen tuhansien myrskyjen kautta tähän tuntemattomaan maahan. Olkaamme iloisia, kun olemme olleet heidän tahtonsa välikappaleina! Mutta älkäämme myöskään yrittäkö estää sitä tapahtumasta.»

Ja merimiehet tarttuivat kuuliaisina jälleen airoihin ja soutivat jokea ylös, hyräillen hiljaa laulua Aretusan paosta ja säestäen siten tahdikkaita aironvetojaan.

Kun tämä kertomus nyt on lopussa, pitäisi matkamiehen ymmärtää vanha kivikirjoitus, joka hänelle näytettiin suuren Kungahällan paikalla. Hänen pitäisi nähdä hirvi, jolla on monihaaraiset sarvet, sekä kolmisoutulaiva pitkine airoineen. Ei voi vaatia häntä näkemään Silvius Antonius Poppiusta ja kaunista aarniometsän kuningatarta, sillä jos tahtoo nähdä myös heidät, täytyy katsella vanhojen sadunkertojien silmillä.

Ja hän ymmärtää senkin, että kivikirjoitus on nuoren roomalaisen omaa tekoa, sen vanha tarina samoin. Silvius Antonius opetti sen sanasta sanaan jälkeläisilleen. Hänhän tiesi heitä ilahduttavan sen tiedon, että he polveutuivat maankuuluista roomalaisista.

Mutta tietenkään ei muukalaisen tarvitse uskoa Panin nymfien liikkuneen täällä joenrannalla. Tottahan hän käsittää, että aarniometsässä vaelsi jokin villi heimo ja että hirven ratsastajatar oli noiden köyhien ihmisten kuninkaan tytär. Ja että tyttö ryöstäessään Silvius Antoniuksen halusi vain tämän koruja, ettei hän ajatellut lainkaan Silvius Antoniusta itseään, tuskinpa edes tiesi, oliko nuori roomalainen ihminen niinkuin hänkin.

Ja matkamies käsittää, ettei Silvius Antoniusta enää muistettaisi noilla rannoilla, jos hän olisi yhä edelleen pysynyt entisensälaisena narrina. Hän saa kuulla, miten onnettomuus ja hätä karkaisivat ja terästivät nuoren roomalaisen ja tekivät hänestä miehen sekä että hän villien halveksimasta orjasta kohosi heidän kuninkaakseen. Hän juuri kävi aarniometsään käsiksi tulen ja teräksen voimalla. Hän rakensi ensimmäisen lujaksi salvetun asumuksen. Hän rakensi laivoja ja kasvatti viljaa. Hän laski perustuksen suuren Kungahällan loistolle ja maineelle.

Ja kun matkamies kuulee kaiken tämän, hän katselee seutua iloisemmin kuin ennen. Sillä vaikka kaupungin perusta on muuttunut pelloiksi ja niityiksi eikä joella enää näy purjehtijoita, hän on kuitenkin tämän paikan ansiosta nähnyt näkyjä menneisyydestä ja saanut hengittää unelmien ilmaa.

SIGRID STORRÅDA

Oli kerran ihana kevät. Ja juuri se kevät, jolloin Ruotsin kuningatar Sigrid Storråda oli päättänyt matkustaa Kungahällaan sopiakseen Norjan kuninkaan Olavi Trygvenpojan kanssa heidän aiotusta avioliitostaan.

Oli varsin merkillistä, että Olavi-kuningas halusi omakseen Sigrid-kuningattaren. Tämä oli kylläkin rikas, kaunis ja ylevämielinen, mutta mitä paatunein pakana, jota vastoin Olavi-kuningas oli kristitty eikä ajatellut muuta kuin kirkkojen rakentamista ja kansan pakottamista kasteeseen. Mutta ehkäpä hän ajatteli, että Herra Jumala korkeudessaan käännyttäisi kuningattaren.

Mutta vielä merkillisempää oli se, että kun Storråda oli
Olavi-kuninkaan sanansaattajalle ilmoittanut aikovansa purjehtia
Kungahällaan niin pian kuin meri oli luonut jäänsä, tuli heti kevät.
Kylmyys ja lumi katosivat, vaikka niihin aikoihin muuten oli
tavallisesti täysi talvi.

Kun Storråda puhui, että laivoja oli ruvettava varustamaan kuntoon, jäät katosivat seliltä, niittymaat alkoivat vihannoida, ja vaikka vielä oli pitkälti Marianpäivään, voitiin karja laskea laitumelle.

Kuningattaren laivan soutaessa Itä-Göötanmaan saaristosta Itämerelle kukkuivat käet kallioilla, vaikka oli vielä niin varhainen vuodenaika, että tuskin saattoi toivoa kuulevansa kiurua.

Kaikkialla Storrådan matkan varrella syntyi muuten suuri riemu. Kaikki jättiläiset, joiden oli täytynyt muuttaa pois Norjasta Olavi-kuninkaan hallitusaikana, koska eivät kärsineet kuunnella kirkonkelloja, kapaisivat kallionkielekkeille katsomaan Storrådan purjehtiessa ohi. He raastoivat juurineen maasta nuoria lehtipuita ja huiskuttivat niitä kuningattarelle, ja palatessaan kivipirtteihinsä, missä vaimo istui huolissaan ja kaivaten, he nauroivat sanoessaan:

»Älä huoli enää surra, eukko! Nyt Storråda matkustaa Olavi-kuninkaan luo. Nyt saamme pian palata takaisin Norjaan.»

Kuningattaren purjehtiessa Kulla-vuoren ohi kömpi vuorenhaltija ulos luolastaan. Ja hän käski vuoren aueta, niin että kuningatar saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeasuonet siellä kulkivat, ja iloita hänen rikkaudestaan.

Storrådan matkatessa ohi Hallannin jokien laski näkki kosket ja putoukset ja ui joen suulle saakka soittamaan harppuaan, niin että laivat karkeloivat laineilla.

Kun hän purjehti Nidingien saariston kohdalla, merenneidot lepäilivät rantakallioilla puhallellen simpukankuoritorviinsa, niin että vesi ryöppysi korkeina vaahtopylväinä.

Mutta tuulen kääntyessä vastaiseksi sukelsi syvyydestä pinnalle ilkeitä tursaita, jotka auttoivat Storrådan laivan yli aaltojen. Toiset työnsivät perästä, toiset tarttuivat hampain meriruohoköysiin ja asettuivat hinaamaan kuin hevoset.

Kaikkein hurjimmat viikingit, joita Olavi-kuningas ei kärsinyt maassaan heidän pahuutensa takia, soutivat kuningattaren laivan kimppuun purjeet koottuina ja entrauspiilut ojossa, ryhtyäkseen tappeluun. Mutta tuntiessaan kuningattaren he päästivät hänet rauhassa menemään ja huusivat hänen jälkeensä: »Juomme maljan sinun häittesi kunniaksi, Storråda!»

Kaikki rannikolla asuvat pakanat pinosivat puita kivialttareilleen ja uhrasivat lampaita ja vuohia vanhoille jumalille, jotta nämä auttaisivat Storrådaa matkalla Norjan kuninkaan luo.

Kuningattaren purjehtiessa Nordre-jokea ylös ui Ahti laivan kupeelle, ojensi valkean käsivartensa syvyydestä ja ojensi hänelle suuren, kirkkaan helmen. »Käytä tätä», neuvoi Ahti, »että Olavi-kuningas hurmautuu kauneuteesi eikä milloinkaan voi unohtaa sinua.» Päästyään kappaleen matkaa jokea ylös kuningatar kuuli niin kovaa kolinaa ja pauhua, että arveli lähestyttävän vesiputousta. Kuta pitemmälle hän ehti, sitä kovemmaksi kävi kohu ja häly, ja vihdoin hän arveli joutuvansa keskelle suurta taistelua.

Mutta soudettuaan Gullön ohi ja käännyttyään leveään poukamaan Storråda näki suuren Kungahällan joen rannalla.

Kaupunki oli niin suuri, että virran partaalla oli taloja silmänkantamattomiin toinen toisensa vieressä. Ne olivat kaikki isoja ja hyvin rakennettuja, ympärillä lukuisat ulkorakennukset. Harmaiden hirsiseinien välitse ujui kaitoja kujia joenrantaan, tupien edustalla levisivät avarat pihamaat, ja joka talosta johti hyvin tallattu polku omaan venetalaaseen ja omalle laiturille.

Storråda käski soutajia liikuttamaan airoja hitaammin. Hän seisoi korkealla laivan perässä katsellen rannalle. »Enpä ole milloinkaan nähnyt moista», puheli hän.

Nyt hän huomasi, että hänen kuulemansa kova kohu ja melu syntyi vain kaikesta siitä työstä, joka Kungahällassa oli keväisin käynnissä laivoja varustettaessa pitkille matkoille.

Hän kuuli seppien takovan raskailla moukareilla, leipäkaulimet kolisivat leipomotuvissa, rakennuslankkuja lastattiin kumiseviin, raskaisiin aluksiin, nuoret miehet kuorivat mastopuita ja höyläsivät leveitä aironlapoja.

Hän näki paljon vihreitä pihamaita, missä tytöt punoivat merenkulkijoille köysiä ja ikämiehet istuivat neula kädessä paikkaamassa vanhoja sarkapurjeita.

Hän näki veneentekijöiden tervaavan uusia veneitä. Nauloja iskettiin lujiin tammilankkuihin. Talaista työnnettiin alusten rungot ulos tilkittäviksi. Vanhoja laivoja koristettiin vastamaalatuin lohikäärmeenkuvin. Tavaroita lastattiin aluksiin, kiireessä sanottiin jäähyväisiä, täyteen sullottuja raskaita laiva-arkkuja kannettiin aluksiin.

Laivat, jotka jo olivat valmiina, lähtivät rannasta. Storråda näki niiden, joita soudettiin jokea ylös vastavirtaan, kuljettavan raskaita silli- ja suolalasteja; mutta niissä, jotka suuntasivat kulkunsa länttä kohti aavalle merelle, oli lastia pitkän matkaa mastoa ylöspäin: kallisarvoista tammipuuta, vuotia ja nahkoja.

Nähdessään tuon kaiken kuningatar hymyili iloissaan. Hän sanoi kernaasti menevänsä Olavi-kuninkaalle saadakseen hallita ja vallita tällaista kaupunkia.

Storråda souti kuninkaankartanon laituriin. Siellä Olavi-kuningas oli häntä vastassa, ja kun kuningatar käveli kuningasta kohti, hän näytti kuninkaasta kauneimmalta naiselta mitä hän ikinä oli kohdannut.

He menivät sitten yhdessä kuninkaankartanoon, ja heidän kesken vallitsi suuri yksimielisyys ja ystävyys. Ja kun heidän piti käydä aterioimaan, Storråda hymyili ja laski kuninkaan kanssa leikkiä koko ajan, kun piispa luki ruokarukousta. Ja kuningaskin hymyili ja puheli, koska näki sen miellyttävän Storrådaa.

Kun ateria oli lopussa ja kaikki panivat kädet ristiin kuunnellakseen piispan rukousta, Storråda alkoi kertoa kuninkaalle rikkauksistaan. Hän puhui niistä koko rukouksen ajan. Ja kuningas kuunteli Storrådaa, mutta ei piispaa.

Kuningas asetti Storrådan kunniaistuimelle ja istuutui itse tämän jalkain juureen. Ja Storråda kertoi poltattaneensa kartanoineen päivineen kaksi pikkukuningasta, jotka olivat rohjenneet kosia häntä. Ja kuningas ilostui ja ajatteli, että niin sietikin käydä kaikkien pikkukuninkaiden, jotka rohkenivat kosia Storrådan kaltaista naista.

Kun kellot soivat iltamessuun, kuningas nousi mennäkseen tapansa mukaan Mariankirkkoon rukoilemaan. Mutta silloin Storråda kutsutti runolaulajansa, ja tämä lauloi runon Brynhildistä, joka surmautti Sigurd Fafnesbanen. Eikä Olavi-kuningas mennyt kirkkoon, vaan jäi katsomaan Storrådan mahtavia silmiä, ja hän huomasi, miten tuuheina tämän mustat kulmakarvat kaareutuivat. Silloin hän ymmärsi, että Storråda itse oli Brynhild ja surmauttaisi hänet, jos hän pettäisi tämän. Kuningas ajatteli myös, että Storrådassa oli naista vaikka poltattamaan itsensä roviolla yhdessä hänen kanssaan. Pappien messutessa ja rukoillessa Kungahällan Mariankirkossa Olavi-kuningas istui vain kuningattaren jalkojen juuressa ajatellen itsekseen, että hän tahtoisi ratsastaa Valhallaan Storråda edessään hevosen selässä.

Yöllä oli Älvbackenin lautturilla, joka kuljetti lautallaan väkeä Göötajoen yli, kovempi urakka kuin koskaan ennen. Tavan takaa hänet huudettiin toiselle rannalle, mutta kun hän saapui sinne, ei siellä koskaan näkynyt ketään. Kuitenkin hän kuuli ympärillään askelia, ja lautta täyttyi niin, että oli vähällä upota. Mies souti koko yön edestakaisin rannalta toiselle tietämättä, mitä kaikki oikein merkitsi. Mutta aamulla oli joenrannassa hiekka täynnä pieniä jalanjälkiä, ja jäljistä lautturi löysi, tarkemmin niitä katsottuaan, pieniä kuihtuneita lehtiä, jotka havaitsi puhtaaksi kullaksi. Silloin hän käsitti, että kaikki tontut ja kääpiöt, jotka olivat kaikonneet Norjasta kristinoppia pakoon, nyt palasivat takaisin.

Mutta jättiläinen, joka asui Fontinvuoressa heti Kungahällasta itään, otti maasta suuria kivilohkareita ja paiskeli niitä kaiken yötä Mariankirkon tornia kohti. Jollei jätti olisi ollut niin mahdottoman väkevä, että kaikki kivet lensivät joen yli ja putosivat kauas Hisingeniin, ne olisivat voineet tehdä suurta tuhoa.

Kuninkaan oli joka aamu tapana käydä messussa, mutta sinä aamuna, jolloin Storråda oli Kungahällassa, hän ei katsonut ehtivänsä kirkkoon. Heti noustuaan hän tahtoi käydä satamassa, missä kuningatar asui omassa laivassaan, kysymässä tältä, tahtoiko tämä ennen iltaa juoda häitä hänen kanssaan.

Piispa oli soitattanut Mariankirkon kelloja koko aamurupeaman, ja kuninkaan lähtiessä kuninkaankartanosta ja kävellessä torin poikki kirkon ovet aukenivat ja ihana laulu tulvi häntä vastaan. Mutta Olavi-kuningas jatkoi matkaansa ikään kuin ei olisi kuullut mitään. Silloin piispa käski lakata soittamasta kelloja, laulu vaikeni ja kynttilät sammuivat.

Kaikki kävi niin äkkiä, että Olavi-kuningas pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi katsomaan taakseen kirkkoa. Hänestä tuntui, että se oli mitättömämmän näköinen kuin hän koskaan ennen oli huomannutkaan. Se oli kaupungin muita rakennuksia matalampi, turvekatto luuhotti raskaana ikkunattomien seinien varassa, portti oli matala ja pimeä ja sen yllä oli vain pahainen kuusenkuoresta kyhätty katos.

Kuninkaan siinä seistessä tuli kirkon pimeästä oviaukosta nuori, hoikka nainen. Hänellä oli yllään punainen hame ja sininen viitta ja käsivarrella vaaleakutrinen lapsi. Hänen pukunsa oli vanha ja kehno, mutta Olavi-kuninkaan mielestä hän oli ylhäisemmän ja jalosukuisemman näköinen kuin ainoakaan hänen ennen tapaamansa nainen. Tuntematon oli kookas ja kaunisvartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat suloiset.

Kuningas katseli suuresti liikuttuneena, miten nainen painoi lasta rintaansa vasten ja kantoi sitä niin hellien, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta rakasta ja kallista koko maailmassa.

Ehdittyään portille nainen käänsi lempeät kasvonsa ja katsoi kovin kaihoisasti taakseen hämärään, köyhään kirkkoon. Kun hän jälleen kääntyi torille päin, hänen silmänsä olivat kyynelissä.

Mutta kun hänen piti astua kynnyksen yli torille, näytti rohkeus pettävän. Hän nojasi portin pieleen ja katseli lastaan niin huolissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: »Missä, missä koko avarassa maailmassa me nyt saamme suojaa?»

Kuningas seisoi yhä hievahtamatta paikallaan katsellen tuota koditonta. Eniten hänen mieltään liikutti, kun hän näki lapsen, joka istui huoletonna äidin sylissä, ojentavan kukkasen tämän kasvoja kohti houkutellakseen hänet hymyilemään. Ja silloin Olavi huomasi naisen koettavan karkottaa surullista ilmettä kasvoistaan ja hymyilevän pojalle.

»Kukahan tuo nainen lienee?» ihmetteli Olavi-kuningas. »Luulen nähneeni hänet ennenkin. Epäilemättä ylhäissukuinen nainen, joka on joutunut puutteeseen ja hätään.»

Niin kiire kuin Olavi-kuninkaalla olikin Sigrid Storrådan luo, hän ei kuitenkaan saanut irroitetuksi katsettaan tuntemattomasta naisesta. Hän vain muistutteli mieleensä, missä hän ennen oli nähnyt niin lempeät silmät ja niin ihananmuotoiset kasvot.

Nainen seisoi yhä kirkon portilla, ikään kuin ei olisi voinut tempautua siitä irti. Silloin kuningas meni hänen luokseen ja kysyi:

»Miksi olet niin murheissasi?»

»Minut on karkotettu kodistani», vastasi nainen viitaten pieneen, pimeään kirkkoon.

Kuningas arveli naisen tarkoittavan, että hän oli oleskellut kirkossa sen vuoksi, ettei hänellä ollut muuta asuntoa. Olavi kysyi edelleen:

»Kuka sinut on sitten karkottanut?» Nainen katsahti silloin kysyjään sanomattoman murheellisena:

»Etkö sitä tiedä?»

Mutta silloin kuningas kääntyi pois. Hänellä ei mielestään ollut aikaa seisoa tässä arvoituksia arvaamassa. Tuntui siltä, kuin nainen olisi tahtonut väittää hänen, kuninkaan, hänet karkottaneen. Olavi-kuningas ei voinut käsittää, mitä nainen oikein tarkoitti.

Kuningas käveli rivakasti edelleen. Hän saapui kuninkaanlaiturille, johon Storrådan laivat oli kiinnitetty. Satamassa hän näki kuningattaren palvelijoita, joilla kaikilla oli kultapäärmeiset vaatteet ja hopeakypärä.

Storråda seisoi korkealla laivassaan silmäillen Kungahällaa ja iloiten sen mahtavuudesta ja rikkaudesta. Hän katseli kaupunkia sillä tavalla, kuin jo olisi pitänyt itseään sen valtiattarena.

Mutta kun kuningas näki Storrådan, hän tuli heti ajatelleeksi sitä suloista naista, joka oli köyhänä ja kurjana tullut kirkosta. 'Mitä tämä merkitsee?' ihmetteli hän itsekseen; 'minusta hän oli kauniimpi kuin Storråda'.

Kun Storråda nyt hymyili kuninkaalle, tämän mieleen välähti, miten kyynelet olivat kimmeltäneet tuon toisen naisen silmissä.

Vieraan naisen kasvot olivat niin syöpyneet Olavi-kuninkaan mieleen, että hänen täytyi verrata Storrådan kasvoja niihin piirre piirteeltä. Ja hänen noin vertaillessa Storrådan koko ihanuus katosi.

Kuningas huomasi, että Storrådan silmät olivat julmat ja suu hekumallinen. Jokaisessa kasvojenjuonteessa hän havaitsi synnin.

Olavi-kuningas näki kyllä yhä vielä, että kuningatar oli kaunis, mutta tämän näkö ei häntä enää viehättänyt. Hän alkoi kammoa Storrådaa, ikään kuin tämä olisi ollut välkkyvä myrkkykäärme.

Kun kuningatar näki kuninkaan tulevan, hänen huulillaan karehti voitonriemuinen hymy.

»En odottanut sinua näin varhain, Olavi-kuningas. Luulin sinun olevan aamumessussa.»

Kuninkaassa heräsi halu härnätä Storrådaa ja tehdä kaikki päinvastoin kuin tämä tahtoi.

»Messu ei ole vielä alkanut», vastasi hän. »Tulin pyytämään sinua mukaan Herran huoneeseen.»

Sanoessaan näin kuningas huomasi Storrådan silmissä terävän välähdyksen, mutta tämä hymyili vielä.

»Tule mieluummin sinä tänne laivaan! Tahdon näyttää sinulle tuomani lahjat.»

Kuningatar otti kultaisen miekan kuin houkutellakseen kuningasta, mutta tämä oli yhä vain näkevinään tuon toisen naisen Storrådan rinnalla. Ja hänestä tuntui, että Storråda oli aarteittensa keskellä kuin häijy lohikäärme.

»Tahdon ensin tietää, tuletko mukaani kirkkoon.»

»Mitä minä teen sinun kirkossasi?» kysyi kuningatar pilkallisesti.

Silloin hän huomasi kuninkaan kulmakarvojen rypistyvän ja ymmärsi, ettei tämä ollut samalla tuulella kuin edellisenä päivänä. Hän muutti heti käytöstapaansa ja kävi lempeäksi ja myöntyväksi.

»Käy sinä kirkossa niin usein kuin haluat, vaikk'en minä käykään! Sen seikan vuoksi ei meidän välillemme pidä tulla vihamielisyyttä.»

Kuningatar laskeutui laivasta laiturille ja tuli kuninkaan luo. Hänellä oli kädessä miekka ja turkisreunuksinen viitta, jotka hän halusi lahjoittaa Olaville.

Juuri silloin kuningas sattui katsahtamaan satamaan päin ja näki tuon toisen naisen olevan tulossa. Tämä kävellä laahusti raskain askelin, lapsi yhä käsivarrellaan.

»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda.

Samassa tuntematon kääntyi katsomaan kuninkaaseen, ja hänen siinä katsoessaan Olavista näytti, että hänen ja lapsen pään yläpuolelle syttyi kultainen sädekehä, joka oli ihanampi kuin kaiken maailman kuninkaiden ja kuningattarien korut. Mutta heti seuraavassa tuokiossa tuntematon kääntyi takaisin kaupungille, eikä häntä enää näkynyt.

»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda toisen kerran.

Mutta kääntyessään nyt kuningattareen päin Olavi-kuningas oli havaitsevinaan tämän vanhaksi ja häijyksi, kaiken maailman pahuuden ja synnin saastuttamaksi, ja häntä kauhisti ajatellessaan, että olisi saattanut joutua moisen pauloihin.

Hän oli ottanut hansikkaan kädestään puristaakseen Storrådan kättä. Mutta nyt hän läimähdyttikin hansikkaalla Storrådaa vasten kasvoja ja karjaisi: »Mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä, senkin vanha pakanakoira!»

Storråda peräytyi kolme askelta taaksepäin. Mutta hän hillitsi pian itsensä ja vastasi: »Tämä lyönti koitukoon surmaksesi, kuningas Olavi Trygvenpoika!»

Ja hän oli kalmankalpea kuin manalan haltijatar kääntyessään pois kuninkaasta ja palatessaan laivaansa.

Seuraavana yönä Olavi-kuningas näki merkillisen unen.

Hänen edessään ei ollut maata, vaan merenpohja. Vihreänharmaa lakeus, jonka yllä oli monta syltä vettä. Hän näki kalojen uivan saalistamassa, näki aluksien purjehtivan ylhäällä vedenpinnalla kuin tummat pilvet ja auringon välkkyvän himmeänä kuin kalpea kuu.

Silloin hän huomasi saman naisen, jonka oli nähnyt kirkonportilla, kävelevän alhaalla meren pohjassa. Hänen ryhtinsä oli yhä vielä kumara ja vaatteensa kuluneet, kuten silloin, kun kuningas hänet kohtasi, kasvot yhä vielä murheen murtamat.

Mutta hänen kävellessään merenpohjalla jakautui vesi kahtia hänen edessään. Kuningas näki, miten se ikään kuin äärettömän kunnioituksen pakosta kohosi holveiksi ja muodostui pylväiksi, niin että hän kulki kuin mitä ihanimmassa temppelissä.

Äkkiä kuningas näki veden, joka kohosi naisen yläpuolella, rupeavan vaihtamaan väriä. Pylväät ja holvit punertuivat ensin vaaleanpunertaviksi, mutta alkoivat pian käydä yhä tummemmiksi. Ylt'ympäri oli koko merikin punainen, ikään kuin olisi muuttunut vereksi.

Meren pohjalla, jossa nainen käveli, kuningas näki katkenneita miekkoja ja nuolia, murtuneita jousia ja taittuneita keihäitä. Aluksi niitä ei ollut paljon, mutta kuta kauemmas nainen kulki punaiseen veteen, sitä tiheämpään niitä oli kasaantunut.

Kuningas huomasi vapisten naisen kampeavan sivulle, jottei olisi tallannut pitkänään vihreällä levävuoteella makaavaa kuollutta miestä. Miehellä oli rautapaita, kädessä miekka ja päässä syvä haava.

Kuninkaasta näytti, että nainen ummisti silmänsä päästäkseen näkemästä kuollutta. Hän kulki varmaa päämäärää kohti epäröimättä ja pelkäämättä. Mutta unennäkijä ei voinut kääntää katsettaan pois.

Hän näki koko merenpohjan sirpaleiden peitossa. Siinä oli raskaita laivanankkureita; paksut köydet kiemurtelivat kuin käärmeet, tuossa lojui laivoja kyljet murskana. Kultaiset lohikäärmeenpäät, jotka olivat olleet keulakoristeina, tuijottivat häneen punaisin, uhkaavin silmin.

»Tahtoisin toki tietää, ketä tällä paikalla on taistellut jättäen tämän kaiken häviön saaliiksi», tuumi unennäkijä.

Kuolleita näkyi kaikkialla. Niitä riippui laivanpartaista ja lojui tuuheiden levien seassa. Mutta hän ei ehtinyt niitä kauan tarkastella, sillä hänen täytyi pitää silmällä naista, joka yhä kulki eteenpäin.

Vihdoin kuningas näki naisen pysähtyvän erään kuolleen kohdalle. Tällä oli punainen ihokas, päässä kirkas kypärä, kilpi käsivarrelle pujotettuna ja kädessä paljas miekka.

Nainen kumartui kuolleen puoleen ja kuiskasi, ikään kuin olisi tahtonut herättää nukkuvan: »Olavi-kuningas! Olavi-kuningas!»

Silloin uneksija näki, että hän itse oli se mies, joka lepäsi merenpohjassa. Hän tunsi selvästi, että hän itse oli tuo kuollut.

»Olavi-kuningas», kuiskasi nainen vielä kerran, »minä olen se, jonka näit kirkonedustalla Kungahällassa. Etkö tunne minua?»

Kun kuollut makasi yhä liikkumattomana, nainen polvistui hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

»Nyt on Storråda lähettänyt laivastonsa sinua vastaan ja kostanut sinulle. Kadutko, Olavi-kuningas?»

Vielä kerran hän kysyi: »Nyt sinä kärsit kuoleman katkeruuden senvuoksi, että valitsit minut etkä Storrådaa. Kadutko? Kadutko?»

Silloin kuollut vihdoin aukaisi silmänsä, ja nainen auttoi hänet pystyyn. Hän nojasi naisen olkapäähän, ja tämä lähti hiljaa pois vieden hänet mukanaan.

Taaskin Olavi-kuningas näki hänen kulkevan kulkemistaan, yöt päivät, yli merten ja maiden. Vihdoin hän luuli näkevänsä, että he olivat joutuneet pilvien yläpuolelle, tähtien tuolle puolen.

He saapuivat yrttitarhaan, jossa maa hohteli valkeana ja kukkaset loistivat kirkkaina kuin kastehelmet.

Kuningas huomasi naisen yrttitarhaan tullessaan kohottavan päätään ja hänen käyntinsä muuttuneen keveämmäksi. Kun hän oli ehtinyt kappaleen matkaa etemmäksi, hänen vaatteensa alkoivat loistaa. Hän näki, miten ne itsestään saivat kultapäärmeet ja alkoivat hohdella monenvärisinä.

Hän näki myös, miten naisen pään ympärille syttyi sädekehä, joka valaisi hänen kasvonsa.

Mutta kaatunut, joka nojasi hänen olkapäähänsä, kohotti päätään ja kysyi: »Kuka olet?»

»Etkö sitä tiedä, Olavi-kuningas?» vastasi tämä silloin, ja hänen koko olemustaan ympäröi ääretön ylevyys ja ihanuus.

Mutta silloin täytti kuninkaan mielen unessa suuri riemu, kun hän oli valinnut suloisen taivaan kuningattaren palvelemisen. Sellaista riemua ei hän ollut tuntenut koskaan ennen; se oli niin väkevä, että se herätti hänet.

Herätessään kuningas tunsi kyynelten valuvan kasvoja pitkin, ja hän lepäsi hiljaa, kädet rukoukseen liitettyinä.

ASTRID

1.

Upsalan vanhan kuninkaankartanon matalien tupien keskellä kohosi neitsytkammio. Se oli rakennettu pylväiden varaan kuin kyyhkyslakka, sinne vievät portaat olivat jyrkät kuin tikapuut ja ovi matala kuin luukku. Huoneen seinät oli piirretty täyteen riimukirjoituksia, joiden oli määrä merkitä rakkautta ja kaipausta, ja ahtaiden ikkunaluukkujen kohdalle oli puuhun hankautunut pienet pyöreät kuopat, sillä siinä neitojen oli tapana seisoskella kurkistelemassa pihalle.

Kuninkaankartanossa oli muutamia päiviä ollut vieraana vanha Hjalte, runonlaulaja, ja hän kävi neitsytkammiossa joka päivä kuninkaan tyttären Ingegerdin luona puhelemassa Norjan kuninkaasta Olavi Haraldinpojasta. Ja joka kerta Hjalten käydessä istui Ingegerdin orjatar Astrid kuuntelemassa vanhan uroon tarinaa iloiten yhtä suuresti kuin kuninkaantytär itse.

Hjalten puhuessa molemmat neidot kuuntelivat aina koko ajan niin innokkaasti, että työ pääsi putoamaan helmaan ja kädet lepäsivät liikkumattomina. Jos kuka olisi heidät silloin nähnyt, ei olisi uskonut neitsytkammiossa tehtävän ensinkään mitään naistentyötä. Ei olisi saattanut uskoa, että neidot poimivat Hjalten jokaisen sanan ikään kuin ne olisivat olleet silkkilankoja ja että he kumpikin muodostivat niistä oman kuvansa Olavi-kuninkaasta. Ei olisi voinut uskoa, että kumpikin kutoi ajatuksissaan runoilijan sanoista oman säteilevän seinäverhonsa.

Mutta joka tapauksessa asia oli niin, ja kuninkaantyttären luoma kuva oli niin ihana, että joka kerran kun hän näki sen edessään, hän olisi tahtonut langeta polvilleen ja palvoa sitä. Sillä hän näki kuninkaan istuvan korkeana kruunu päässä valtaistuimellaan; hän näki punaisen kultakirjaisen viitan riippuvan Olavin hartioilta jalkoihin saakka. Hän ei nähnyt kuninkaan kädessä miekkaa, vaan pyhiä kirjoituksia, ja hänen valtaistuintaan kannatti kukistettu peikko. Vahanvalkeina hohtivat hänen kasvonsa pitkien, tasaisten kiharoiden välistä, ja silmät säteilivät hurskautta ja rauhaa. Oi, kuninkaantytärtä melkein kauhistutti nähdessään sen yli-inhimillisen voiman, joka hohti noista kalpeista kasvoista. Hän ymmärsi, ettei Olavi Haraldinpoika ollut ainoastaan kuningas; hän näki, että tämä oli pyhimys ja enkelien vertainen.

Mutta sellainen ei suinkaan ollut se kuva, jonka Astrid loi itselleen Norjan kuninkaasta. Tuo vaaleahapsinen orjatar, joka oli kokenut nälkää ja vilua ja nähnyt paljon vaivaa, mutta kuitenkin ilvehti ja laski leikkiä neitsytkammiossa, kuvitteli aina Olavi Haraldinpojan aivan toisenlaiseksi. Hän ei mahtanut sille mitään, että näki joka kerta, kun kuuli kuninkaasta kerrottavan, edessään halonhakkaajan pojan, joka iltaisin palasi metsästä kirves olalla. »Näen sinut, näen sinut aivan hyvin», puheli Astrid kuvalle, aivan kuin hänen edessään olisi ollut elävä ihminen. »Et ole pitkä, mutta leveähartiainen ja ketterä ja nopsa. Ja koska olet kuljeksinut metsän pimennossa koko Jumalan päivän, loikkaat viimeisen taipalen yhdellä harppauksella ja hyppäät hymyillen korkealle päästyäsi tielle. Silloin hampaasi hohtavat ja tukkasi liehuu, ja siitä minä pidän. Näen sinut; sinulla on punakat posket ja nenässä pisamia. Ja sinulla on siniset silmät, jotka metsän uumenissa käyvät tummiksi ja synkiksi, mutta kun ehdit niin kauas, että näet laakson ja kotisi, ne vaalenevat ja muuttuvat lempeiksi. Heti kun näet kotimökkisi laakson syvänteessä, nostat tervehtien lakkikuluasi, ja silloin näen otsasi. Eikö se otsa kelpaisi vaikka kuninkaalle? Eikö tuo leveä otsa voisi kannattaa kruunua ja kypärää?»

Mutta niin erilaiset kuin nuo kuvat olivatkin, varmasti poloinen orjatar rakasti sitä reipasta nuorukaista, jonka hän näki metsän uumenista tulevan vastaan, yhtä palavasti kuin kuninkaantytär mielessään loihtimaansa pyhää kuvaa.

Ja jos Hjalte, runonlaulaja, olisi nähnyt molemmat kuvat, hän olisi varmasti ylistänyt kumpaakin. Hän olisi sanonut, että molemmat olivat kuninkaan näköiset. »Sillä» — niin hän olisi sanonut — »Olavi-kuninkaan hyvä onni on säätänyt niin, että hän on reipas, iloinen nuorukainen ja samalla myös Jumalan pyhä sankari.»

Sillä vanha Hjalte rakasti Olavi-kuningasta, ja vaikka hän oli kuljeksinut hovista hoviin ja nähnyt paljon ihmisiä, ei hän milloinkaan ollut kohdannut hänen kaltaistaan. »Mistä löydän sellaisen, joka saisi minut unohtamaan Olavi Haraldinpojan?» oli hänen tapana sanoa. »Mistä tapaisin mainiomman miehen kuin hän?»

Hjalte-runonlaulaja oli tuikea, tylyn näköinen ukko. Korkeasta iästään huolimatta hänellä oli musta tukka, hänen ihonsa oli tumma ja hänen katseensa terävä. Ja hänen laulunsa oli aina hyvin vastannut hänen ulkomuotoaan. Hän ei ollut koskaan löytänyt muita kuin sota- ja taistelusanoja. Hän ei ollut koskaan runoillut muita kuin sotalauluja.

Vanhan Hjalten sydän oli tähän saakka ollut kuin korpi salotöllin edustalla. Se oli ollut kuin suuri kiviraunio, missä ei tahdo kasvaa muuta kuin laihaa sanajalkaa ja kovaa sahaheinää.

Mutta vaelluksillaan Hjalte oli päätynyt Upsalan kuninkaanhoviin ja nähnyt kuninkaantyttären, Ingegerdin. Hän oli havainnut tämän jalommaksi kaikkia sitä ennen tapaamiaan naisia. Totta totisesti tuo kuninkaantytär oli yhtä paljon muita naisia suloisempi kuin Olavi-kuningas mainiompi muita miehiä!

Silloin heräsi Hjalten mielessä aivan äkkiä ajatus, että hän koettaa herättää rakkauden Ruotsin kuninkaan tyttären ja Norjan kuninkaan välillä. Hän tuumi, että miksi ei Ingegerd, joka oli naisista parhain, voisi rakastaa Olavi-kuningasta, joka oli miesten valio?

Ja kun tuo ajatus kerran oli juurtunut Hjalten mieleen, ei hän enää sepittänyt jylhiä sankarilauluja. Hän herkesi tavoittelemasta Upsalan hovin ankarien uroiden ylistystä ja kunnioitusta ja istui pitkät hetket neitojen luona neitsytkammiossa. Eikä olisi voinut uskoa puhelijaa Hjalteksi. Ei olisi luullut hänen keksivän niin kauniita ja lempeitä sanoja, joita hän nyt käytti puhuessaan Olavi-kuninkaasta.

Kukaan ei olisi tuntenut Hjaltea entisekseen. Siitä päivin kuin tuo naimiskauppa oli iskenyt hänen aivoihinsa, hän oli kokonaan muuttunut. Kun tuo suloinen ajatus versoi Hjalten sielussa, oli kuin korpeen olisi auennut värikäs, tuoksuva, hentolehtinen ruusu.

Kerran Hjalte taas istui kuninkaantyttären luona neitsytkammiossa.
Kaikki muut palvelusneidot paitsi Astrid olivat menneet pois.

Hjalte ajatteli jo kyllin kauan puhuneensa Olavi Haraldinpojasta. Hän oli sanonut tästä kaiken kauniin, mitä tiesi. Mutta olikohan siitä ollut mitään hyötyä? Mitähän kuninkaantytär ajatteli Olavi-kuninkaasta?

Hjalte päätti virittää Ingegerdille pauloja saadakseen selville, mitä tämä ajatteli Olavi-kuninkaasta. »Huomaan sen kai yhdestä ainoasta silmäyksestä tai punehtumisesta», tuumi hän.

Mutta kuninkaantytärpä oli korkeasukuinen nainen, hän osasi peittää ajatuksensa. Hän ei punastunut eikä hymyillyt. Hänen silmänsä eivät ruvenneet loistamaan. Hän ei ilmaissut ajatuksiaan.

Mutta katsoessaan Ingegerdin jaloihin kasvoihin runolaulaja tunsi häpeävänsä. 'Neito on liian hyvä, jotta hänen kimppuunsa voisi yrittää salaa hyökätä', tuumi hän. 'Hänen kanssaan on ruvettava julkitaisteluun.'

Hän sanoi siis suoraan: »Kuule, kuninkaantytär! Jos Olavi Haraldinpoika pyytää sinua isältäsi, mitä itse sanot siihen?»

Nuoren kuninkaantyttären kasvot kirkastuivat kuin sellaisen ihmisen, joka tulee vuoren huipulle ja näkee sieltä meren. Hän vastasi heti peittelemättä:

»Jos hän on sellainen kuningas ja sellainen kristitty, jollainen olet kertonut hänen olevan, se olisi minulle suuri onni.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun jo loiste sammui hänen silmistään. Oli kuin sumupatsas olisi kohonnut hänen ja tuon kaukaisen, suuren, ihanan näyn väliin.

»Oi Hjalte!» valitti hän, »unohdat yhden asian. Olavi-kuningas on vihollisemme. Odotamme hänen puoleltaan sotaa eikä kosimatarjouksia.»

»Älä anna sen asian huolestuttaa mieltäsi!» rauhoitteli Hjalte. »Jos vain sinä tahdot, on kaikki hyvin. Tiedän, mikä Olavi-kuninkaan tahto on tässä asiassa.»

Vanha runonlaulaja oli niin tyytyväinen, että aivan hymyili näin sanoessaan, mutta kuninkaantytär kävi yhä surullisemmaksi.

»Ei! ei se ole minun eikä Norjan Olavi-kuninkaan vallassa; sen asian ratkaisee isäni, Olavi Sylikuningas. Ja tiedät kyllä, että hän vihaa Olavi Haraldinpoikaa eikä siedä edes tämän nimeä mainittavan. Ei hän ikinä anna tytärtään Olavi Haraldinpojalle!»

Sanoessaan näin kuninkaantytär luopui tykkänään ylpeydestään ja alkoi valittaa huoliaan Hjaltelle: »Mitä se auttaa, että olen tullut tuntemaan Olavi Haraldinpojan, että uneksin hänestä kaiket yöt ja ikävöin hänen luokseen kaiket päivät! Eikö olisi ollut parempi, etten olisi ikinä kuullut hänestä? Eikö olisi ollut parempi, jollet olisi koskaan tullut tänne puhumaan hänestä minulle?»

Kuninkaantyttären näin valitellessa tulvahtivat hänelle vedet silmiin, mutta sen nähdessään Hjalte kohotti kätensä hehkuen intoa.

»Jumala sen tahtoo!» huusi hän. »Te kuulutte toisillenne. Sodan täytyy vaihtaa punainen viittansa rauhan valkeaan vaippaan, niin että teidän onnenne voi ilahduttaa koko maailmaa.»

Kun vanha Hjalte sanoi näin, kuninkaantytär kumarsi ensin päänsä Jumalan korkean nimen kuullessaan ja kohotti sen sitten uudelleen virinnein toivein.

Vanhan Hjalten poistuessa neitsytkammion matalasta ovesta ja laskeutuessa kapeita portaita, joissa ei ollut minkäänlaisia kaidepuita, lähti Astrid hänen jälkeensä.

»Voi Hjalte!» huusi hän runonlaulajalle, »miksi et kysy minulta, mitä minä vastaisin kuningas Olavi Haraldinpojalle, jos hän pyytäisi kättäni?»

Astrid puhui silloin Hjaltelle ensi kerran. Mutta tämä vain loi nopean silmäyksen kultakutriseen orjattareen, jonka hiukset valuivat kiharoina ohimoille ja niskaan, jolla oli mitä leveimmät rannerenkaat ja raskaimmat korvakoristeet, hame sidelty silkkinauhoilla ja liivi ahdettu niin täyteen helmiä, että se oli jäykkä kuin haarniska. Sitten hän kääntyi lähteäkseen vastaamatta mitään.

»Miksi kysyt ainoastaan kuninkaantyttäreltä Ingegerdiltä?» jatkoi
Astrid. »Miksi et kysy minultakin? Etkö siis tiedä että minäkin olen
Svean kuninkaan tytär?

»Etkö tiedä», jatkoi hän, kun Hjalte ei lainkaan vastannut, »että vaikka äitini olikin orjatar, hän oli kuitenkin kuninkaan nuoruudenmorsian? Etkö tiedä, ettei kukaan uskaltanut koko hänen elinaikanaan muistaa hänen sukuperäänsä? Voi Hjalte, etkö tiedä, että vasta sitten kun hän oli kuollut ja kuningas saanut kuningattaren, kaikki muistivat, ettei äitini ollut vapaa?

»Vasta sitten, kun olin saanut äitipuolen, kuningas alkoi ajatella, että olin alhaista orjasukua. Mutta enkö silti ole kuninkaantytär, vaikka isäni pitää minua niin alhaisena ja halpana, että on antanut minun vaipua orjien joukkoon? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni antoi minun kulkea ryysyissä sisareni koreillessa kultakirjotuissa pukimissa? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni pani minut paimentamaan ankkoja ja hanhia ja vaikka minua on orjanruoskalla rangaistu? Ja jos olen kuninkaantytär, niin miksi et kysy minulta, tahdonko mennä naimisiin Olavi Haraldinpojan kanssa? Katso, minulla on kiharainen kultatukka, joka untuvankevyenä aaltoilee päässäni. Katso, minulla on ihanat silmät ja hehkuvat posket. Miksi ei Olavi-kuningas tahtoisi minua omakseen?»

Astrid seurasi Hjaltea pihan poikki kuninkaansalin ovelle saakka. Mutta vanha tuima uros ei välittänyt neidon valituksesta enempää kuin aseellinen uros poikaviikarien kivennakkelusta. Hän ei huolinut kuunnella kultakutrista orjaneitoa enempää kuin puun latvassa hatsattavaa harakkaa.

Ei pidä luulla Hjalten tyytyneen siihen, että oli voittanut kuninkaalleen Ingegerdin sydämen. Seuraavana päivänä vanha islantilainen rohkaisihe ja puhui Olavi Haraldinpojasta Olavi Sylikuninkaalle. Mutta tuskin hän pääsi puheen alkuunkaan, kun Svean kuningas keskeytti runonlaulajan oitis, kun tämä yritti puhua hänen vihollisestaan. Hjalte ymmärsi, että jalo kuninkaantytär oli oikeassa. Hän ei ollut mielestään koskaan kohdannut suurempaa vihamielisyyttä.

'Mutta tämä avioliitto täytyy kuitenkin saada toteen', tuumi Hjalte.
'Se on Jumalan tahto, Jumalan tahto.'

Ja näytti aivan siltä, kuin Hjalte olisi ollut oikeassa. Vain pari päivää myöhemmin tuli Norjan kuninkaan Olavin sanansaattaja rakentamaan rauhaa svealaisten kanssa. Ja Hjalte etsi tämän sanansaattajan käsiinsä ja sanoi hänelle, ettei molempien maiden välistä rauhaa voinut paremmin vahvistaa kuin kuninkaantyttären Ingegerdin ja Olavi Haraldinpojan avioliitolla.

Tuskinpa sanansaattaja uskoi, että Hjalte-vanhus oli saattanut kääntää neidon mielen vieraaseen mieheen, mutta hän piti tätä ehdotusta kuitenkin hyvänä. Ja hän lupasi Hjaltelle esittää avioehdotuksen Olavi Sylikuninkaalle Upsalan suurilla talvikäräjillä.

Heti sen jälkeen Hjalte lähti Upsalasta. Hän kierteli kartanosta kartanoon tuolla avaralla lakeudella, tunkeutui syvälle metsiin, joutui aina merenrantaan saakka.

Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle Hjalte puhui Olavi Haraldinpojasta ja kuninkaantytär Ingegerdistä. »Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan oivallisemmasta miehestä tai suloisemmasta naisesta?» kysyi hän. »Varmasti on Jumalan tahto, että he yhdessä vaeltavat halki elämän.»

Hjalte joutui vanhojen viikinkien luo, jotka viettivät talvea merenrannalla ja jotka muinoin olivat ryöstäneet naisia joka rannikolta. Hän puhui heille ihanasta kuninkaantyttärestä, kunnes he kavahtivat pystyyn ja käsi miekankahvassa lupasivat auttaa tätä onneensa.

Hjalte meni vanhojen, mahtavien talonpoikien luo, jotka eivät milloinkaan kallistaneet korvaansa omien tyttäriensä valituksille vaan naittivat heidät, niinkuin viisaus ja suvun kunnia vaati. Ja hän puhui heidän kanssaan niin järkevästi rauhasta ja avioliitosta, että he vannoivat ennen riistävänsä kuninkaalta valtakunnan kuin sallivansa sellaisen liiton raueta.

Mutta nuorille naisille Hjalte puhui niin lempeitä sanoja Olavi Haraldinpojasta, että nämä vannoivat, etteivät he milloinkaan katsele mieltyneinä nuorukaiseen, joka ei puolla sanansaattajaa käräjillä ja anna apuaan suurkuninkaan vastustuksen murtamiseen.

Näin Hjalte kulki maassa puhumassa siihen saakka, kunnes talvikäräjien oli määrä alkaa, ja kansaa virtasi lumisia teitä Upsalan suurille käräjäkummuille.

Ja kun käräjät aloitettiin, oli kansa niin innoissaan, että tuntui kuin tähdet sammuisivat taivaalla, jollei tuota aviokauppaa vahvistettaisi.

Ja vaikka suurkuningas kahteen kertaan töykeästi hylkäsi sekä rauhan- että kosimatarjouksen, niin mitä se auttoi? Mitä siitä oli apua, ettei hän tahtonut kuulla Norjan Olavi-kuninkaan nimeä mainittavan? »Emme tahdo käydä sotaa Norjan kanssa!» huusi kansa. »Tahdomme, että nämä kaksi ihmistä, joita kaikki pitävät maan valioina, yhdessä vaeltavat halki elämän!»

Mitäpä vanha Olavi Sylikuningas mahtoi, kun kansa alkoi häntä uhkailla ja singahduttaa kovia sanoja ja kalistella kilpiään? Mitäpä hän mahtoi, kun näki edessään vain kohotettuja miekkoja ja raivoavia ihmisiä? Eikö hänen täytynyt luvata tytärtään, jos halusi säilyttää kruununsa ja henkensä? Eikö hänen ollut pakko vannoa lähettävänsä kuninkaantyttären seuraavana kesänä Kungahällaan Olavi-kuninkaan luo?

Kas sillä tavoin koko kansa auttoi Ingegerdin rakkautta. Mutta kukaan ei yrittänyt auttaa Astridia saavuttamaan onnea, ainoakaan ihminen ei tiedustellut hänen rakkauttaan. Ja kuitenkin se eli, elää kituutti kuin köyhän kalastajanlesken lapsi puutteessa ja kaipauksessa, mutta kasvoi ja varttui sentään iloisena ja toiveikkaana. Se kasvoi ja varttui, sillä Astridin sielussa oli kuin meren rannalla raikasta ilmaa ja valoa ja voimakasta kuohuntaa ja hyrskettä.

2.

Rikkaassa Kungahällassa oli kaukana rajalla suuri, vanha kuninkaankartano. Sitä ympäröi korkea, turpeilla peitetty valli. Porttien edustalla kohosi kuin vartijoina valtavia muistokiviä ja pihamaalla kasvoi tammi, joka siimesti koko kuninkaanhovia.

Koko vallin sisäpuolella oleva alue oli täynnä pitkiä, matalia puurakennuksia. Ne olivat niin vanhoja, että katonharjalla kasvoi jäkälää, seinähirret olivat aikoinaan kasvaneet paksuiksi aarniometsässä ja jo olivat vanhuuttaan hopeanharmaita. Turvekatot vihannoivat ja kukkivat. Kattokeltoa oli tiheässä kuin kaloissa suomuksia, hädin tuskin saraheinä mahtui tunkemaan niiden lomasta muutamia yksinäisiä korsia.

Olavi Haraldinpoika saapui Kungahällaan alkukesästä ja kokosi kuninkaankartanoon kaikkea, mitä oli tarpeen häiden pitoon. Pitkää katua solui silloin parin viikon ajan loputtomana jonona talonpoikien kuormia; pienillä hevosillaan nämä vedättivät voipyttyjä ja juustosäkkejä, humaloita ja suoloja, nauriita ja jauhoja.

Kun kuormajonot vihdoin viimein loppuivat, virtaili kadulla parin viikon ajan häävieraita. Ylhäiset miehet ja naiset ratsastivat selussatulassa, pitkät palvelija- ja orjasaattueet kintereillä. Sitten saapui joukoittain ilveilijöitä, lauluniekkoja, sadunkertojia. Kauppamiehiä tuli Vendinmaasta ja Gårdarikistä saakka houkuttelemaan kuningasta ostamaan morsiuslahjoja.

Kun noita matkueita oli kahden viikon ajan solunut kaupungin läpi, odotettiin enää viimeistä: morsianta saattueineen.

Mutta morsian viipyi viipymistään. Joka päivä hänen odotettiin astuvan maihin kuninkaanlaiturille ja nousevan sitten katua kuninkaankartanoon, edellään pillipiipareita ja rummuttajia, iloisia nuorukaisia ja vakavia pappeja. Mutta morsiussaattoa ei kuulunut.

Kun morsian niin kauan odotutti itseään, etsivät kaikkien katseet Olavi-kuningasta nähdäkseen, vaivasiko häntä rauhattomuus. Mutta kuninkaan kasvot olivat ihan tyynet. »Jos Jumala tahtoo», sanoi hän, »että saan sen ihanan naisen omakseni, niin kai hän tulee.»

Ja kuningas odotti silloin, kun heinää niitettiin ja sinikaunokki aukeni ruispellolla.

Kuningas odotti vielä silloin, kun pellavat nyhdettiin ja humalat alkoivat kellertää korkeissa saloissa.

Hän odotti vielä silloin, kun karhunmarja rupesi mustumaan kallionhalkeamissa ja kiulukka punertui orjantappurapensaan paljaissa oksissa.

Koko kesän Hjalte oli oleskellut Kungahällassa odottamassa häitä.
Kukaan ei voinut vartoa kuninkaantytärtä innokkaammin kuin hän.
Varmasti hän kaipasi tätä paljon levottomampana ja kiihkeämmin kuin
Olavi-kuningas itse.

Ei Hjalte nytkään viihtynyt kuninkaantuvassa sotauroiden seurassa. Hyvän matkaa alempana joen varressa oli laituri, jonne Kungahällan naisten oli tapana mennä katsomaan miehiään ja poikiaan näiden lähtiessä pitkille retkille. Täällä heidän oli myös tapana käydä kaiken kesää tähystelemässä jokea alaspäin, näkyikö purjehtijoita tulevaksi, sekä itkemässä menneitä. Tälle laiturille Hjalte nyt ilmestyi joka päivä. Hän oleskeli mieluimmin surevien ja kaipaavien joukossa.

Varmastikaan ei yksikään nainen, joka oli istunut Itkijättärienlaiturilla odottamassa, ollut konsanaan tuijottanut huolestuneempana jokea alaspäin kuin nyt Hjalte-runonlaulaja. Ei ollut ainoaakaan, joka olisi jännittyneempänä kiinnittänyt katsettaan jokaiseen hiljalleen kaupunkia kohti pyrkivään purjeesen.

Toisinaan Hjalte taas hiipi Mariankirkkoon. Hän ei koskaan rukoillut mitään itselleen, pistäytyi vain muistuttamassa pyhimyksiä aviokaupasta, josta täytyi tulla tosi, jota Jumala itse oli auttanut.

Kaikista mieluimmin Hjalte sentään puheli Olavi Haraldinpojan kanssa kahden. Hän istui mielellään kertomassa tälle kuninkaantyttären joka sanaa, kuvailemassa tämän jokaista kasvojenjuonnetta.

»Kuningas», sanoi hän silloin, »rukoile Jumalaa, että Ingegerd tulee luoksesi! Joka päivä näen sinun vainoavan vanhaa pakanuutta, joka huuhkajan lailla lymyää metsien ja rotkojen pimeydessä. Mutta sinun haukkasi, kuningas, ei milloinkaan voita huuhkajaa. Vain kyyhkynen voi sen tehdä, ainoastaan kyyhkynen.» —

Runonlaulaja kysyi kuninkaalta, eikö ollut totta, että hän tahtoi kukistaa kaikki vastustajansa. Eikö asia ollut niin, että hän tahtoi olla yksin valtiaana maassa? Mutta se ei onnistuisi hänelle milloinkaan. Se ei onnistuisi, ennen kuin hänen omanaan olisi se kruunu, jonka Hjalte oli hänelle valinnut, kruunu, joka oli niin jalo ja loistava, että sen omistajaa täytyi kaikkien ihmisten totella.

Ja viimein hän kysyi kuninkaalta, eikö tämä tahtonut voittaa itseään. Mutta hänen ei milloinkaan onnistuisi murtaa oman sydämensä vastusta, jollei hän voittaisi omakseen kilpeä, jonka Hjalte oli nähnyt Upsalan kuninkaankartanon neitsytkammiossa. Se oli kilpi, josta säteili taivaan puhtaus. Se oli kilpi, joka suojeli kaikelta pahalta ja kaikelta lihan himolta.

Mutta syksy saapui, ja yhä vain kuninkaantytär viipyi. Suurmiesten, jotka olivat tulleet Kungahällaan hääjuhliin, täytyi toisen toisensa perästä lähteä pois. Kaikkein viimeisenä lähti vihdoin vanha Hjalte-runonlaulajakin. Raskain mielin hän astui laivaan; hänen oli pakko ehtiä kotiinsa, kaukaiseen Islantiin, ennen joulua.

Mutta tuskin Hjalte-vanhus oli ehtinyt Nordre-joen suun edustalla leviävään kallioiseen saaristoon, kun vastaan tuli komea pitkälaiva. Hän käski miesten heti lakata soutamasta. Hän oli heti ensi silmäyksellä tuntenut lähenevän aluksen kuninkaantyttären, Ingegerdin, laivaksi.

Viipymättä Hjalte käski soutaa laivaa kohti. Hän lähti paikaltaan perästä ja asettui keulaan, kasvot säteillen ilosta. 'Olipa tämä ilo, että saan nähdä tuon ihanan neidon vielä kerran', tuumi vanha runonlaulaja. 'Hänen suloiset kasvonsa siis ovat viimeinen näky ennen kotimatkaani.'

Hjalten kasvoissa näkyi tuskin ainoaakaan ryppyä hänen noustessaan kuninkaalliseen laivaan. Hän tervehti airoissa istuvia reippaita nuoria miehiä niin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet hänen vanhoja tovereitaan, ja antoi kultasormuksen neidolle, joka kunnioittavasti saattoi hänet laivan peräkeulaan naistentelttaan.

Hjalten käsi vapisi hänen kohottaessaan teltan aukkoa peittävää verhoa. Tämä hetki tuntui hänen elämänsä ihanimmalta. 'Milloinkaan en ole taistellut suuremman asian puolesta', tuumi hän. 'Koskaan en ole tavoitellut mitään niin innokkaasti kuin tätä liittoa.'

Mutta teltan sisään astuttuaan Hjalte perääntyi säikähtäen askelen.
Hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

Hän näki teltassa komeakasvuisen, kauniin naisen. Tämä tuli häntä vastaan käsi ojossa. Mutta tuo nainen ei ollutkaan Ingegerd!

Hjalten silmät harhailivat etsien ahtaan teltan joka sopessa löytääkseen kuninkaantyttären. Tosin hän näki tuonkin naisen olevan kuninkaantytär. Ainoastaan sellainen saattoi katsella noin ylväästi ja tervehtiä vierasta niin arvokkaasti. Hänellä oli ruhtinaallinen otsaripa ja kuningattaren asu. Mutta miksi hän ei ollut Ingegerd?

Hjalte alkoi kiivaasti kysellä vieraalta: »Kuka olet?» — »Etkö tunne minua, Hjalte? Olen se kuninkaantytär, jonka kanssa olet puhunut Olavi Haraldinpojasta.» — »Olen puhunut Olavi Haraldinpojasta kuninkaantyttären kanssa, mutta hänen nimensä on Ingegerd.» — »Minun nimeni on myöskin Ingegerd.» — »Olkoon nimesi mikä tahansa, mutta sinä et ole se kuninkaantytär. Mitä tämä kaikki merkitsee? Tahtooko Svean kuningas pettää Olavi-kuningasta?» — »Eipä suinkaan. Hän lähettää tälle tyttärensä, kuten on luvannut.»

Paljoa ei puuttunut, ettei Hjalte vetänyt miekkaansa lyödäkseen kuoliaaksi tuon vieraan naisen. Hänen kätensä oli jo miekankahvassa, mutta samassa hän malttoi mielensä; miten sopimatonta urhon olikaan riistää naisen henkeä! Mutta sen enempiä sanoja hän ei tahtonut tuhlata tuolle petturille. Hän kääntyi lähteäkseen.

Vieras kutsui häntä takaisin hyvin lempeällä äänellä: »Mihin aiot,
Hjalte? Aiotko lähteä Kungahällaan varottamaan Olavi Haraldinpoikaa?»
— »Se juuri on aikomukseni», vastasi Hjalte toiseen katsomatta. —
»Miksi sitten tahdot jättää minut? Mikset jää luokseni? Minähän olen
myös menossa Kungahällaan.»

Nyt Hjalte kääntyi katsomaan häneen: »Onko sinussa naista armahtamaan vanhaa miestä? Tahdon sanoa sinulle, että olen pannut kaikki voimani alttiiksi saadakseni aikaan tämän avioliiton. Kerro nyt minulle koko onnettomuuteni! Eikö Ingegerd saakaan tulla?»

Silloin kuninkaantytär herkesi Hjaltea härnäämästä. »Käy sisään ja istuudu tänne telttaan, niin kerron sinulle kaikki. Ymmärrän kyllä, ettei lainkaan hyödytä salata sinulta totuutta.»

Sitten Astrid alkoi kertoa.

Kesä oli jo kallistunut lopuilleen. Teerenpoikaset olivat saaneet vahvat sulat pykäläpäiseen pyrstöönsä ja lujuutta kuperiin siipiinsä, olivat jo alkaneet lennellä nopein, hurisevin siivenlyönnein hongikoissa.

Silloin oli Svean kuningas kerran aamulla ratsastanut kotiin onnistuneelta metsästysretkeltä. Satulannastasta oli riippunut vanha urosteeri, välkkyvän sinervänmusta tuima herra, jolla oli punaiset kulmakarvat, sekä neljä taitamatonta poikasta, joilla oli halpa-arvoisuuttaan vielä täplikäs höyhenpuku. Ja kuningas oli ollut kovin ylpeä. Hän tuumi, ettei jalo- ja metsästyshaukalla useinkaan saanut näin hyvää saalista yhtenä aamurupeamana.

Mutta Hjalten tuli tietää, että sinä aamuna seisoi kuninkaantytär Ingegerd neitoineen linnassa odottamassa kuningasta. Ja neitojen joukossa oli yksi, jonka nimi oli Astrid ja joka oli Svean kuninkaan tytär niinkuin Ingegerdkin, vaikka hänen äitinsä oli orjatar, minkä vuoksi häntäkin pidettiin orjana. Ja tuo nuori neito osoitti siinä seistessään sisarelleen, miten pääskyset alkoivat kerääntyä parviin ja valita itselleen johtajaa pitkälle muuttomatkalle. Hän huomautti tälle, että kesä oli jo pakenemaisillaan maasta; ja juuri sen aikanahan Ingegerdin häät oli määrä viettää. Ja hän kehoitti tätä kysymään kuninkaalta, miksi häntä ei ollut päästetty matkustamaan Olavi-kuninkaan luo. Sillä Astridin teki mieli sisarensa mukaan tuolle matkalle. Hän arveli olevansa ikänsä kaiken iloinen, kun vain kerrankin saisi nähdä Olavi-kuninkaan.

Mutta Svean kuningas oli tyttärensä nähdessään ratsastanut tämän luo. »Katso, Ingegerd!» oli hän sanonut, »tässä riippuu viisi teertä satulannastassa. Tänä yhtenä aamuna olen saanut viisi teertä. Kenen luulet voivan ylpeillä paremmasta onnesta? Oletko milloinkaan kuullut, että yksikään kuningas on saanut parempaa saalista?»

Mutta silloin kuninkaantytär oli suuttunut, kun isä niin ylpeästi kehuskeli omaa onneaan, vaikka itse nosti onnen tien pystyyn toisilta. Ja tehdäkseen lopun häntä jo monet viikot riuduttaneesta tuskasta hän oli vastannut: »Isä, sinä olet suureksi kunniaksesi surmannut viisi teertä, mutta minä tiedän kuninkaan, joka kerran aamuhetkenä otti vangiksi viisi kuningasta. Ja se kuningas oli Olavi, sama sankari, jonka olet valinnut minun miehekseni.»

Silloin Svean kuningas oli vihastuneena hypännyt satulasta ja tullut kädet nyrkissä tytärtään kohti.

»Hiisikö sinua riivaa?» oli hän tiuskaissut. »Mikä noiduttu yrtti on pannut pääsi sekaisin? Miten mielesi kääntyi tuohon mieheen?»

Siihen ei Ingegerd ollut vastannut mitään, vaan pelästyneenä peräytynyt askelen, pari.

Kuningas oli samassa tyyntynyt. »Armas tytär, etkö tiedä, että olet minulle rakas? Miten voisin antaa sinut miehelle, jota en voi sietää? Tahdon seurata sinua lempein toivotuksin. Tahdon voida tulla sinun omaan saliisi. Sanon sinulle: sinun täytyy kääntää mielesi toisten maiden kuninkaisiin, sillä Norjan kuningas ei ikinä saa sinua omakseen!»

Tästä kuninkaantytär oli niin hämmästynyt, ettei osannut vastata kuninkaalle muuta kuin: »En rukoillut sinua. Se oli kansan tahto.»

Ja kuningas oli heti kysynyt, tarkoittiko hän, että Svean kuningas oli orja, joka ei saanut vallita omia lapsiaan? Oliko hänellä käskijä, joka saattoi lahjoittaa pois hänen tyttärensä?

»Tahtooko Svean kuningas siis sallia, että häntä sanotaan sanansa syöjäksi?» oli kuninkaantytär kysynyt vuorostaan.

Svean kuningas oli nauranut ääneen. »Ole huoleti! Niin ei sanota. Miksi sitä kysyt sinä, joka olet nainen? Vielä on miehiä neuvoskunnassani. Miehet kyllä keksivät neuvon sellaiseen.»

Ja kuningas oli kääntynyt niiden uroiden puoleen, jotka ratsastivat metsästäjien parvessa.

»Tämä lupaus sitoo tahtoni», selitti hän. »Tahdon vapautua tästä siteestä.»

Mutta ei ainoakaan kuninkaan miehistä vastannut sanaakaan, ei yksikään tiennyt antaa hänelle mitään neuvoa.

Silloin Olavi Sylikuningas oli närkästynyt äskeistä pahemmin. Hän oli vimmastunut kuin hullu. »Voi teidän viisauttanne!» oli hän tavan takaa huutanut miehilleen. »Minä tahdon päästä vapaaksi siitä velvollisuudestani. Miksi teidän viisauttanne ylistetään?»

Mutta kun kuningas oli näin melunnut ja tiuskinut eikä yksikään tiennyt vastata hänelle mitään, astui Astrid esiin neitojen joukosta ja teki ehdotuksensa. Mutta Hjalten piti uskoa ja tietää, että hän oli lausunut sen ainoastaan siksi, että se oli tuntunut hänestä somalta ja ikään kuin kutkuttanut hänen kieltään, ei lainkaan sen vuoksi, että hän olisi pitänyt sitä mahdollisena.

»Miksi et lähetä minua?» kysyi hän. »Minäkin olen sinun tyttäresi.
Miksi et lähetä minua Norjan kuninkaalle?»

Mutta heti kun Astrid oli sanonut sen, oli Ingegerd valahtanut ihan kalpeaksi. »Ole vaiti ja mene matkoihisi», kivahti hän suuttuneena. »Mene matkoihisi, lörpöttelijä, kavala, ilkeä olento, joka ehdotat isälleni mokomaa häpeää.»