Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

LEGENDOJA KRISTUKSESTA

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suom. Helmi Setälä

WSOY, Porvoo, 1904.

SISÄLLYS:

Pyhä yö
Keisarin näky
Tietäjien kaivo
Betlehemin lapset
Pako Egyptiin
Nasaretissa
Temppelissä
Pyhän Veronikan hikiliina
Punatulkku
Vapahtaja ja Pyhä Pietari
Liekki

PYHÄ YÖ

Kun olin viiden vuoden vanha, kohtasi minua suuri suru. En luule, että minulla koskaan on ollut sen suurempaa.

Silloin näet isoäitini kuoli. Aina siihen saakka hän joka päivä oli istunut huoneessaan nurkkasohvassa ja kertonut satuja.

En voi muuta muistaa, kuin että isoäiti istui ja kertoi ja kertoi aamusta iltaan, ja me lapset istuimme hiljaa hänen vieressään ja kuuntelimme. Se oli ihanaa elämää. Sellaista elämää ei kellään muilla lapsilla ollut.

En muista juuri paljon isoäidistäni. Muistan, että hänellä oli kaunis, liidunvalkoinen tukka ja että hän kulki hyvin kumarassa ja että hän aina istui ja kutoi sukkia.

Muistan senkin, että kun hän oli kertonut jonkin sadun, hän laski kätensä minun pääni päälle ja sanoi: "Ja kaikki tämä on niin totta, kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut."

Minä muistan myöskin, että hän osasi laulaa lauluja, mutta sitä hän ei tehnyt joka päivä. Eräs noista lauluista kertoi ritarista ja merenhaltiasta, ja jokainen säkeistö loppui seuraavaan kertoon: "Tuuli se puhaltaa ja aallot ne paisuu."

Sitten muistan pienen rukouksen, jonka hän opetti minulle, ja virrenvärssyn.

Kaikista niistä saduista, joita hän minulle kertoi, on minulla vain hämärä ja sekava muisto. Yhden ainoan muistan niin selvästi, että voisin sen kertoa. Se on pieni kertomus Jeesuksen syntymästä.

Niin, siinä on melkein kaikki, mitä isoäidistäni muistan, lukuunottamatta sitä, mikä on painunut syvimmälle mieleeni, nimittäin sitä suurta kaipausta, kun hän oli poissa.

Muistan aamun, jolloin sohvannurkka oli tyhjä ja jolloin en käsittänyt, miten saisin päivän kulumaan. Sen muistan. Sitä en koskaan unohda.

Ja muistan, että meitä lapsia vietiin suutelemaan vainajan kättä. Ja meitä peloitti suudella sitä, mutta silloin sanoi joku, että viimeistä kertaa nyt saimme kiittää isoäitiä kaikesta siitä ilosta, jonka hän meille oli tuottanut.

Ja minä muistan, että sadut ja laulut vietiin pois talosta pitkässä mustassa arkussa ja etteivät ne koskaan palanneet takaisin.

Muistan, että jotakin oli kadonnut elämästä. Tuntui siltä kuin ovi olisi suljettu kokonaiseen kauniiseen, lumottuun maailmaan, jossa me ennen saimme vapaasti kulkea edestakaisin. Eikä kukaan enää kyennyt sitä ovea avaamaan.

Ja minä muistan, että me lapset vähitellen opimme leikittelemään nukeilla ja leikkikaluilla ja elämään niinkuin muut lapset, ja silloin saattoi tuntua siltä, ettemme enää kaivanneet isoäitiämme tai muistaneet häntä.

Mutta vielä tänäkin päivänä, neljänkymmenen vuoden kuluttua, kun istun ja kokoilen niitä legendoja Kristuksesta, joita olen kuullut kaukana itäisellä maalla, muistuu mieleeni pieni tarina Jeesuksen syntymästä, jota isoäitini usein minulle kertoi. Ja minussa herää halu kertoa se uudestaan ja liittää se kokoelmaani.

Eräänä joulupäivänä olivat kaikki muut lähteneet kirkkoon, paitsi isoäiti ja minä. Luulen, että me olimme yksin koko talossa. Emme päässeet mukaan sen vuoksi, että toinen oli liian nuori ja toinen liian vanha. Ja olimme pahoillamme kumpikin, ettemme päässeet joulukirkkoon joulukynttilöitä katselemaan.

Mutta istuessamme yksinämme alkoi isoäiti kertoa.

"Oli kerran mies", hän sanoi, "joka lähti keskellä pimeää yötä tulta lainaamaan. Hän kulki tuvasta tupaan ja kolkutti. 'Hyvät ihmiset, auttakaa minua!' sanoi hän. 'Minun vaimoni on äsken synnyttänyt lapsen ja minun täytyy tehdä tulta, jotta hänellä ja lapsella olisi lämmin.'"

Mutta oli sydänyö, niin että kaikki ihmiset nukkuivat. Ei kukaan vastannut hänelle.

Mies kulki ja kulki. Vihdoin hän näki tulenvalon loistavan kaukaa. Hän kulki silloin siihen suuntaan ja näki, että tuli paloi ulkona kedolla. Valkoinen lammaslauma lepäsi tulen ympärillä, ja vanha paimen istui vartioimassa laumaa.

Kun mies, joka tahtoi lainata tulta, saapui lampaitten luo, hän näki, että kolme suurta koiraa lepäsi paimenen jaloissa. Hänen tullessaan lähelle ne heräsivät kaikki kolme ja aukaisivat laajat kitansa ikään kuin haukkuakseen, mutta ei ääntäkään kuulunut. Mies näki, että niiden selkäkarvat kohosivat pystyyn, hän näki, että niiden terävät hampaat Loistivat kiiltävän valkoisina tulenvalossa ja että ne syöksyivät häntä vastaan. Hän tunsi, että yksi niistä tarttui hampain hänen jalkaansa, toinen hänen käteensä ja kolmas tarrasi hänen kurkkuunsa. Mutta leuat ja hampaat, joilla koirien olisi pitänyt purra, eivät totelleet, eikä miehelle tullut vähintäkään vahinkoa.

Mies aikoi astua edemmäksi saadakseen mitä tarvitsi.

Mutta lampaat makasivat niin lähellä toisiaan, selkä selässä kiinni, ettei hän päässyt eteenpäin. Silloin mies astui lampaitten selkiä myöten tulen ääreen. Eikä kukaan eläimistä herännyt eikä liikahtanut.

Näin pitkälle oli isoäiti saanut rauhassa kertoa, mutta nyt en malttanut olla keskeyttämättä häntä. "Miksi ne eivät sitä tehneet, isoäiti?" kysyin. "Sen saat tietää hetken kuluttua", ja isoäiti jatkoi kertomustaan.

"Kun mies oli aivan tulen lähellä, katsahti paimen häneen. Hän oli vanha, äreä mies, joka oli epäystävällinen ja kova kaikille ihmisille. Ja kun hän näki vieraan tulevan, hän tarttui pitkään, teräväpäiseen sauvaansa, jota hän tavallisesti piti kädessään paimentaessaan laumaansa, ja heitti sen häntä vastaan. Ja sauva lensi viuhuen suoraan miestä kohti, mutta ennen kuin se osui häneen, väistyi se syrjään ja lensi suhisten hänen ohitseen kauaksi kentälle."

Kun isoäiti oli ennättänyt kertoa näin pitkälle, keskeytin minä hänet jälleen. "Isoäiti, miksi keppi ei tahtonut lyödä miestä?" Mutta isoäiti ei huolinut vastata minulle, vaan jatkoi kertomustansa.

"Nyt mies astui paimenen luo ja sanoi hänelle: 'Hyvä ystävä, auta minua ja lainaa minulle hiukan tulta! Vaimoni on äsken synnyttänyt lapsen, ja minun pitää tehdä tulta, jotta hänen ja lapsen olisi lämmin.'

"Paimen olisi mieluimmin kieltänyt, mutta kun hän ajatteli, että koirat eivät voineet vahingoittaa miestä, että lampaat eivät olleet paenneet häntä ja sauva ei tahtonut surmata häntä, niin hän pelästyi hiukan eikä uskaltanut kieltää häneltä sitä, mitä hän pyysi.

"'Ota niin paljon kuin tarvitset!' sanoi hän miehelle.

"Mutta tuli oli palanut melkein loppuun. Ei ollut jäljellä enää puita eikä oksia, ainoastaan suuri hiillos, eikä vieraalla ollut kihveliä eikä kauhaa, millä hän olisi voinut kuljettaa punaisia hiiliä.

"Kun paimen sen huomasi, hän sanoi uudestaan: 'Ota niin paljon kuin tarvitset!', ja hän iloitsi, ettei mies voisi viedä mukanaan mitään tulta.

"Mutta mies kumartui, poimi hiiliä tuhasta paljain käsin ja pani ne vaippaansa. Eivätkä hiilet kärventäneet hänen käsiään, kun hän kosketteli niitä, eivätkä ne myöskään kärventäneet hänen vaippaansa, vaan mies kantoi ne pois, ikään kuin ne olisivat olleet pähkinöitä tai omenia.

"Mutta nyt keskeytettiin sadunkertoja kolmannen kerran. "Isoäiti, miksi hiilet eivät tahtoneet polttaa miestä?"

"Sen saat kuulla", sanoi isoäiti ja kertoi edelleen.

"Kun paimen, joka oli niin ilkeä ja äreä ihminen, näki kaiken tämän, hän alkoi ihmetellä itseksensä: 'Mikähän yö tämä mahtaa olla, kun koirat eivät pure, lampaat eivät pelkää, keihäs ei tapa eikä tuli polta?' Hän kutsui vieraan takaisin ja sanoi hänelle: 'Mikä yö nyt on? Ja mistä johtuu, että kaikki osoittavat sinulle armeliaisuutta?'

"Silloin sanoi mies: 'Minä en voi sanoa sitä sinulle, jollet itse sitä näe.' Ja hän tahtoi mennä tiehensä voidakseen pian tehdä tulta, jotta vaimolla ja lapsella olisi lämmin.

"Mutta silloin mietti paimen, ettei hän tahtonut kadottaa miestä kokonaan näkyvistään, ennen kuin sai tietää, mitä tämä kaikki saattoi merkitä. Hän nousi maasta ja seurasi hänen jäljessään, kunnes hän tuli sinne, mistä mies oli kotoisin.

"Silloin paimen näki, ettei miehellä ollut edes tupaa asuttavanaan, vaan että hänen vaimonsa ja lapsensa makasivat vuorenrotkossa, jossa ei ollut muuta kuin paljaat, kylmät kiviseinät.

"Mutta paimen ajatteli, että viaton lapsi raukka ehkä paleltuisi kuoliaaksi rotkossa, ja vaikka hän oli kova mies, heltyi hänen sydämensä ja hän tahtoi auttaa lasta. Hän irroitti repun hartioiltansa ja otti sieltä esille pehmeän, valkoisen lammasnahan, antoi sen vieraalle miehelle ja sanoi, että hän antaisi lapsen sillä maata.

"Mutta samassa kun hän osoitti, että hän saattoi olla laupias, aukenivat hänen silmänsä ja hän näki sellaista, mitä hän ei ennen ollut nähnyt, ja kuuli mitä hän ei ennen ollut kuullut.

"Hän näki, että hänen ympärillään oli laaja piiri pieniä hopeasiipisiä enkeleitä. Ja kullakin heistä oli harppu kädessä, ja kaikki lauloivat ääneensä, että tänä yönä oli syntynyt vapahtaja, joka vapahtaisi maailman synneistä.

"Silloin hän ymmärsi kaikkien tänä yönä olevan niin iloisia, ettei kukaan tahtonut tehdä mitään pahaa.

"Eikä ainoastaan paimenen ympärillä ollut enkeleitä, vaan hän näki niitä kaikkialla. Ne istuivat rotkossa ja ne istuivat vuorella ja ne lentelivät taivaan alla. Ne astuivat suurena joukkona tietä myöten ja kun ne kulkivat ohi, pysähtyivät ne ja katselivat lasta.

"Oli riemua ja oli iloa ja laulua ja leikkiä, ja kaiken tämän hän näki pimeässä yössä, missä hän ei ennen ollut mitään huomannut. Ilon tunne valtasi hänet, kun hänen silmänsä olivat auenneet, ja hän polvistui maahan ja kiitti Jumalaa."

Mutta kun isoäiti oli kertonut näin pitkälle, huokasi hän ja sanoi: "Mutta sitä, mitä paimen näki, voimme mekin nähdä, sillä enkelit liitelevät taivaan alla joka jouluyö, jos me vain voimme heitä erottaa."

Ja sitten isoäiti laski kätensä päälaelleni ja sanoi: "Pidä tämä kertomus mielessäsi, sillä se on niin totta, kuin että minä näen sinut ja sinä näet minut. Eivät kynttilät ja lamput sitä tee, eikä kuu ja aurinko siinä mitään merkitse, mutta välttämätöntä on, että meillä on sellaiset silmät, jotka voivat nähdä Jumalan kirkkauden."

KEISARIN NÄKY

Se tapahtui siihen aikaan, jolloin Augustus oli Rooman keisarina ja
Herodes Jerusalemin kuninkaana.

Silloin tapahtui kerran, että hyvin suuri ja pyhä yö laskeutui yli maan. Se oli pimein yö, mitä kukaan sitä ennen oli nähnyt, olisipa voinut luulla, että koko maailma oli joutunut kellariholvin varjoon. Mahdotonta oli erottaa vettä maasta, eikä tutuimmallakaan tiellä voinut astua eteenpäin. Toisin ei voinut ollakaan, sillä taivaasta ei tullut ainoatakaan valonsädettä. Kaikki tähdet olivat pysytelleet kotosalla, ja hempeä kuu oli kääntänyt kasvonsa poispäin.

Ja yhtä syvä kuin pimeys oli myös hiljaisuus ja äänettömyys. Virrat olivat pysähtyneet kesken juoksuansa, tuuli ei liikahtanut ja haavankin lehdet olivat vapisematta. Ken meren rannalla olisi astunut, hän olisi huomannut, ettei laine enää rantaan loiskinut, ken korvessa olisi kulkenut, sen jalan alla ei hiekka olisi narissut. Kaikki oli kivettynyttä ja liikkumatonta, jotta pyhä yö ei häiriytyisi. Ruoho ei uskaltanut kasvaa, kaste ei voinut laskeutua maahan eivätkä kukat rohjenneet tuoksua.

Tänä yönä petoeläimet eivät olleet liikkeellä, käärmeet eivät pistäneet, koirat eivät haukkuneet. Ja vieläkin ihanampaa oli, ettei ainoakaan eloton esine tahtonut häiritä yön pyhyyttä antamalla käyttää itseään mihinkään pahantekoon. Ei mikään tiirikka olisi avannut lukkoa, eikä mikään veitsi olisi kyennyt vuodattamaan verta.

Juuri tänä yönä kulki Roomassa vähäinen joukko ihmisiä keisarin asunnolta Palatinukselta Forumin poikki Capitoliumille. Äsken loppuunkuluneena päivänä olivat nimittäin neuvosherrat kysyneet keisarilta, olisiko hänellä mitään sitä vastaan, että he rakennuttaisivat hänelle temppelin Rooman pyhälle vuorelle. Mutta Augustus ei heti antanut suostumustansa. Hän ei tiennyt olisiko jumalille otollista, että hänellä olisi temppeli heidän rinnallansa, ja hän oli vastannut, että hän ensin tahtoi yöllä uhrata haltiallensa ottaakseen selkoa, mitä mieltä jumalat tästä asiasta olisivat. Hän se nyt muutamien uskottujensa seuraamana lähti toimittamaan tätä uhria.

Augustus antoi kantaa itseään kantotuolissa, sillä hän oli vanha ja Capitoliumin korkeat portaat rasittivat häntä. Hän piteli itse häkkiä, jossa uhrattavat kyyhkyset olivat. Häntä eivät seuranneet papit tai sotamiehet tai neuvosherrat, vaan ainoastaan hänen lähimmät ystävänsä. Tulisoihtujen kantajat kulkivat hänen edellänsä, ikään kuin raivatakseen tietä yön pimeydessä, ja hänen jäljessään kulkivat orjat, jotka kantoivat kolmijalka-alttaria, hiiliä, veitsiä, pyhää tulta ja kaikkea muuta, mitä uhria varten tarvittiin.

Matkalla keisari puheli iloisesti uskottujensa kanssa, ja sen vuoksi ei kukaan huomannut yön tavatonta hiljaisuutta ja äänettömyyttä. Vasta sitten, kun he Capitoliumin huipulla olivat saapuneet sille tyhjälle paikalle, joka oli varattu uutta temppeliä varten, selvisi heille, että jotakin tavatonta oli tekeillä.

Tämä yö ei saattanut olla samanlainen kuin kaikki muut, sillä ylhäällä kallionreunalla he näkivät mitä ihmeellisimmän olennon. He luulivat sitä ensin vanhaksi, vääristyneeksi öljypuun rungoksi, sitten he luulivat, että ikivanha kivikuva oli vaeltanut Juppiterin temppelistä kalliolle. Lopulta he eivät voineet otaksua sitä miksikään muuksi kuin vanhaksi sibyllaksi.

Mitään niin vanhaa, niin ahavoitunutta, niin jättiläissuuruista he eivät olleet koskaan nähneet. Tämä vanha nainen oli kauhuaherättävä. Jollei keisari olisi ollut mukana, kaikki olisivat paenneet kotiin vuoteisiinsa. "Hän se on", kuiskailivat he toisillensa, "jolla on yhtä monta ikävuotta kuin on hiekkajyvästä hänen kotimaansa rannikolla. Miksi hän juuri tänä yönä on tullut ulos luolastaan? Mitä hän ennustaa keisarille ja valtakunnalle, hän, joka kirjoittaa ennustuksensa puiden lehtiin ja tietää, että tuuli kuljettaa oraakkelin sanan sille, jolle se on aiottu?"

He olivat sellaisen kauhun vallassa, että he kaikki olisivat voineet heittäytyä polvilleen ja painaa otsansa maahan sibyllan vähimmästäkin liikkeestä. Mutta tämä istui niin hiljaa, aivan kuin elottomana. Hän istui kumarruksissa kallion uloimmalla reunalla ja tähysteli yöhön varjostaen kädellään silmiänsä. Hän istui siinä, ikään kuin hän olisi kiivennyt kalliolle paremmin nähdäkseen, mitä kaukana tapahtui. Hän saattoi siis nähdä jotakin, hän, tämmöisenä yönä!

Samassa huomasi keisari ja koko hänen seurueensa, kuinka syvä pimeys vallitsi. Ei kukaan heistä voinut nähdä edes kämmenen leveyden päähän. Ja mikä hiljaisuus, mikä äänettömyys! Ei edes Tiberin kumeata kohinaa voinut kuulla. Mutta ilma oli tukahduttaa heidät, kylmänhiki helmeili otsalla ja kädet olivat kankeat ja voimattomat. He arvelivat, että jotakin hirveätä tapahtuisi.

Mutta ei kukaan tahtonut osoittaa pelkoa, vaan kaikki sanoivat keisarille, että enteet olivat hyvät: koko luonto pidätti henkeään tervehtiäkseen uutta jumalaa.

He kehoittivat Augustusta jouduttamaan uhria ja sanoivat, että vanha sibylla varmaan oli noussut rotkostansa tervehtiäkseen hänen haltiaansa.

Mutta vanhan sibyllan huomio olikin niin kokonaan kiintynyt erääseen näkyyn, ettei hän edes tiennyt Augustuksen tulleen Capitoliumille. Hengessään hän oli kaukaisessa maassa ja siellä hän oli vaeltavinaan suurella alangolla. Pimeässä hän satutti jalkansa alituisesti johonkin, jota hän luuli turpeeksi. Hän kumartui ja koetteli kädellänsä. Ei, ne eivät olleetkaan turpeita, vaan lampaita. Hän kulki suurien lepäävien lammaslaumojen keskellä.

Nyt hän huomasi paimenten tulen. Se paloi keskellä kenttää, ja hän pyrki sen ääreen. Paimenet nukkuivat tulen ääressä ja vieressään heillä oli pitkät, teräväpäiset sauvat, joilla he puolustivat laumaa villieläimiltä. Mutta eivätkö nuo pienet eläimet, joilla oli kiiluvat silmät ja pörröiset hännät ja jotka hiipivät tulen ääreen, olleet sakaaleja? Ja kuitenkaan paimenet eivät uhanneet niitä sauvoillansa, koirat nukkuivat yhä edelleen, lampaat eivät paenneet ja villieläimet painautuivat ihmisten viereen maata.

Kaiken tämän sibylla näki, mutta hän ei tiennyt mistään, mitä hänen takanaan vuorella tapahtui. Hän ei tiennyt, että siellä pystytettiin alttari, hiilet sytytettiin, pyhää savua suitsutettiin ja että keisari otti häkistä kyyhkysen uhrataksensa sen. Mutta hänen kätensä olivat niin tunnottomat, ettei hän kyennyt pitämään lintua kiinni. Yhdellä siiven räpäytyksellä kyyhkynen vapautui ja katosi yöpimeään.

Kun tämä tapahtui, katsoivat hoviherrat epäillen vanhaan sibyllaan.
He luulivat, että hän oli syynä onnettomuuteen.

Saattoivatko he tietää, että sibylla mielestään yhä seisoi paimenten hiillostulen luona ja että hän nyt kuunteli heikkoa ääntä, joka värähteli kuolonhiljaisessa yössä? Hän kuunteli kauan ennen kuin hän huomasi, ettei se tullutkaan maasta, vaan korkeudesta. Vihdoin hän kohotti päänsä ja silloin hän näki valoisien, kimaltelevien olentojen soljuvan ylhäällä pimeydessä. Ne olivat pieniä enkeliparvia, jotka suloisesti laulaen ja ikään kuin etsien liitelivät edestakaisin avaralla lakeudella.

Sibyllan kuunnellessa enkelien laulua valmistautui keisari uuteen uhriin. Hän pesi kätensä, puhdisti alttarin ja otti vastaan toisen kyyhkysen. Mutta vaikka hän ponnisteli kaikin voimin pitääkseen sitä kiinni, liukui kyyhkysen liukas ruumis hänen kädestään ja lintu pyrähti läpinäkymättömään yöhön.

Keisari kauhistui. Hän syöksyi polvilleen tyhjän alttarin eteen ja rukoili haltiaansa. Hän rukoili häneltä voimaa torjumaan niitä onnettomuuksia, joita tämä yö näytti ennustavan.

Sibylla ei kuullut tätäkään. Hän kuunteli koko sielullaan enkelien laulua, joka kävi yhä voimakkaammaksi. Lopulta se tuli niin äänekkääksi, että se herätti paimenet. He kohousivat kyynäspäilleen ja näkivät loistavia parvia hopeasiipisiä enkeleitä, jotka liikkuivat ylhäällä pimeydessä pitkissä leijailevissa riveissä aivan kuin muuttolinnut. Toisilla oli kanteleita ja viuluja käsissään, toisilla sitroja ja harppuja, ja heidän laulunsa kajahteli yhtä heleästi kuin lapsennauru ja huolettomasti kuin leivosen liverrys. Kun paimenet sen kuulivat, nousivat he mennäkseen vuoristokaupunkiin, josta he olivat kotoisin, kertomaan ihmettä.

He kulkivat eteenpäin kapeaa, kiertelevää polkua, ja vanha sibylla seurasi heitä. Äkkiä yö kävi valoisaksi vuorella. Suuri, kirkas tähti syttyi heidän yllänsä ja vuoren huipulla sijaitseva kaupunki kimalteli kuin hopea tähtivalossa. Kaikki harhailevat enkeliparvet kiiruhtivat sinne riemuhuutojen kaikuessa ja paimenet kiirehtivät askeleitaan melkein juoksujalkaa. Kun he ehtivät kaupunkiin, he huomasivat, että enkelit olivat keräytyneet matalan tallin yläpuolelle, lähelle kaupunginporttia. Se oli kurja olkikattoinen rakennus, takaseinänä paljas kallio. Tähti loisti sen yläpuolella ja yhä useampia enkeleitä keräytyi paikalle. Toiset istahtivat olkikatolle tai asettuivat jyrkälle kallioseinälle talon taakse, toiset leijailivat lepattavin siivin sen yläpuolella. Korkealla, korkealla kirkastivat ilmaa loistavat siivet.

Samassa hetkessä kun tähti syttyi vuoristokaupungin yläpuolella, heräsi koko luonto, ja miehet, jotka seisoivat Capitoliumin kukkulalla, eivät voineet olla sitä huomaamatta. He tunsivat raitisten ja hyväilevien tuulien tunkeutuvan avaruuden läpi, suloiset tuoksut tulvailivat heidän ympärillään, puut humisivat, Tiber alkoi kohista, tähdet tuikkivat ja kuu kohosi äkkiä korkealle taivaalle ja valaisi maailmaa. Ja ilmasta lensivät maahan molemmat kyyhkyset ja istahtivat keisarin olkapäälle.

Kun tämä ihme tapahtui, nousi Augustus ylpeän iloisena, mutta hänen ystävänsä ja orjansa polvistuivat maahan. "Ave Caesar!" huusivat he. "Haltiasi on antanut vastauksensa. Sinä olet se jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava."

Ja kunnioitus, jota ihastuneet miehet riemuiten keisarille osoittivat, oli niin äänekästä, että vanha sibylla sen kuuli. Se herätti hänet hänen näyistänsä. Hän kohosi paikaltaan kallion reunalta ja astui ihmisten pariin. Tuntui siltä kuin synkkä pilvi olisi kohonnut syvänteestä ja syössyt vuorenkukkulaa kohti. Hän oli hirvittävä vanhuudessaan. Karhea tukka riippui harvoina suortuvina hänen päänsä ympärillä, jäsenien nikamat olivat suuren suuret ja tumma iho ympäröi ruumista kovana kuin kaarna, kurttu kurtun vieressä.

Suunnattomana ja kunnioitusta herättävänä hän astui kohti keisaria. Toisella kädellään hän tarttui hänen ranteeseensa, toisella hän viittasi kaukaista itää kohti.

"Katso!" sanoi hän käskevästi ja keisari kohotti silmänsä ja näki. Avaruus avautui hänen silmiensä eteen ja katse tunkeutui kauas itäiselle maalle. Ja hän näki kurjan tallin jyrkän kallion kupeella ja avonaisessa ovessa muutamia polvistuneita paimenia. Tallin sisällä oli nuori äiti polvillaan pienen lapsen vieressä, joka lepäsi olkikuvolla lattialla.

Ja Sibyllan suuret, luisevat sormet viittasivat köyhään lapseen.

"Ave Caesar!" sanoi sibylla pilkallisesti nauraen. "Tuossa on se jumala, jota Capitoliumin kukkulalla on palveltava!"

Silloin Augustus kauhistuen vetäytyi pois hänestä kuin mielipuolesta.

Mutta sibyllan valtasi voimakas tietäjähenki. Hänen himmeät silmänsä alkoivat palaa, hänen kätensä kohousivat taivasta kohti, hänen äänensä muuttui, niin ettei se tuntunut enää hänen omaltaan, vaan siinä oli sellainen sointi ja voima, että se olisi voinut kuulua yli koko maailman. Ja hän lausui sanoja, joita hän näytti lukevan ylhäältä tähdistä:

Maailman uudistajaa Kapitoolissa palveltakoon,
hän Kristus, hän Antikristus lie, mut ei ihminen raihnas.

Kun hän tämän oli lausunut, hän hiipi pois kauhistuneiden miesten keskeltä, laskeutui vitkalleen vuorenkukkulalta alas ja katosi.

Mutta Augustus kielsi seuraavana päivänä jyrkästi kansaa rakentamasta hänelle temppeliä Capitoliumin kukkulalle. Sen sijaan hän rakensi sinne pyhäkön vastasyntyneelle jumallapselle ja antoi sille nimeksi: Taivaan alttari, Ara coeli.

TIETÄJIEN KAIVO

Vanhassa Juudan maassa kuljeskeli pouta, kuoppasilmäisenä ja katkerana, surkastuneiden ohdakkeinen ja kellastuneen ruohon keskellä.

Oli kesäinen aika. Aurinko paahtoi paljaita vuorenselkiä, heikoinkin tuulenhenki kohotti kalkkitomupilviä valkeanharmaasta maasta, karjalaumat olivat kerääntyneet laaksoihin ehtyvien purojen reunoille.

Pouta käyskenteli ympäri ja tutki vesivaroja. Hän vaelsi Salomonin lammille ja huomasi surukseen, että niiden kallioreunojen sisäpuolella oli vielä paljon vettä. Sitten hän kulki kuuluisalle Davidinkaivolle Betlehemiin ja näki sielläkin vettä. Sitten hän vaelsi väsynein askelin valtamaantietä myöten, joka vie Betlehemistä Jerusalemiin.

Kun hän oli kulkenut puolitiehen, hän näki Tietäjien kaivon lähellä tienviertä ja hän huomasi heti, että se oli ehtymäisillään. Pouta istahti kaivonkannelle, joka oli tehty yhdestä ainoasta suuresta koverretusta kivestä, ja katseli alas kaivoon. Kiiltävä vesipeili, joka tavallisesti näkyi aivan lähellä aukkoa, oli nyt vaipunut syvälle ja lima ja pohjamuta oli liannut ja samentanut sen.

Kun kaivo näki poudan ruskettuneiden kasvojen kuvastuvan himmeään peiliinsä, se läikähteli tuskissansa.

"Saa nähdä milloin sinä henkesi heität", sanoi pouta. "Et taida löytää mitään vesisuonta tuolta alhaalta, joka antaisi sinulle uutta eloa. Ja sateesta, Jumalan kiitos, ei voi olla puhettakaan ennen kuin kahden, kolmen kuukauden kuluttua."

"Ole huoleti", huokasi kaivo. "Ei mikään minua pelasta. Paratiisista sen lähteensilmän pitäisi tulla."

"Sitten en jätä sinua, ennen kuin kaikki on lopussa", sanoi pouta. Hän huomasi, että vanha kaivo oli henkitoreissaan, ja hän tahtoi ilokseen nähdä sen kuolevan pisara pisaralta.

Hän asettui hyvillä mielin istumaan kaivonkannelle ja iloitsi, kun hän kuuli kaivon huokaavan syvyydessä. Hän nautti siitäkin, kun janoiset matkamiehet tulivat kaivolle, laskivat sangon alas ja vetivät sen jälleen ylös, eikä pohjassa ollut muuta kuin pari pisaraa mudansekaista vettä.

Siten kului kokonainen päivä ja kun ilta pimeni, katsoi pouta jälleen alas kaivoon. Alhaalla kimalteli vielä hiukan vettä. "Minä jään tänne yöksi", huusi hän. "Älä pidä kiirettä! Kun valkenee sen verran, että voin taas nähdä sinut, olen varma siitä, ettei sinua enää ole."

Pouta kyyristyi kokoon kaivonkatolle, ja kuuma yö, joka tuntui vieläkin kauheammalta ja kiusallisemmalta kuin päivä, laskeutui yli Juudan maan. Koirat ja sakaalit ulvoivat lakkaamatta ja janoiset lehmät ja aasit vastasivat heille kuumista talleistansa. Kun tuuli joskus liikahti, se ei vilvoittanut, vaan oli kuuma ja painostava kuin suuren, nukkuvan hirviön läähättävä hengitys.

Mutta tähdet tuikkivat suloisimmassa loistossaan ja pieni kimalteleva uusikuu levitti kaunista, vihreänsinertävää valoaan harmaille kukkuloille. Ja tässä valossa näki pouta suuren karavaanin lähestyvän kukkulaa, jossa Tietäjien kaivo sijaitsi.

Pouta istui ja katseli pitkää jonoa ja iloitsi taaskin mielessään ajatellessaan kaikkea sitä janoa, joka lähestyi kaivoa ja joka ei saisi pisaraistakaan vettä virkistyksekseen. Siinä oli niin monta eläintä ja ohjaajaa, että he olisivat voineet tyhjentää kaivon, vaikka se olisi ollut aivan täynnä. Äkkiä hänestä tuntui ikään kuin tuossa yöllisessä karavaanissa olisi ollut jotakin outoa ja aavemaista. Kaikki kameelit näkyivät ensin kummulta, joka kohosi suoraan taivaanrantaa kohti, ikään kuin ne olisivat tulleet alas taivaasta. Ne näyttivät myös suuremmilta kuin tavalliset kameelit ja kantoivat kovin keveästi selkäänsä sälytettyjä raskaita kuormiansa.

Mutta hän ei voinut kuitenkaan ymmärtää muuta, kuin että ne olivat ihan todellisia, sillä näkihän hän ne aivan selvästi edessään. Näkipä hän senkin, että kolme etumaista eläintä oli dromedaareja, joiden karva oli kiiltävän harmaa, ja että niillä oli komeat suitset ja ripsumatot satuloissa; ja ratsastajat niiden selässä olivat kauniit ja ylhäiset.

Koko jono pysähtyi kaivolle, dromedaarit laskeutuivat maahan tehden kolme äkillistä nytkähdystä, ja ratsumiehet astuivat alas. Kuormakameelit jäivät seisoalleen ja sitä mukaa kuin ne keräytyivät paikalle, muodostivat niiden korkeat kaulat ja kyttyrät ja omituisesti sälytetyt kuormat läpinäkymättömän tiheikön.

Ne kolme ratsastajaa, jotka olivat saapuneet dromedaarien selässä, tulivat heti poudan luo ja tervehtivät häntä kohottaen käden otsalleen ja rinnalleen. Hän näki, että heillä oli hohtavan valkoiset vaatteet ja suunnattomat turbaanit, joiden ylälaitaan oli kiinnitetty kirkkaasti kimalteleva tähti, joka loisti ikään kuin se olisi otettu suoraan taivaalta.

"Me tulemme kaukaiselta maalta", sanoi yksi muukalaisista, "ja me pyydämme sinua sanomaan meille, onko tämä todellakin Tietäjien kaivo."

"Siksi sitä tänään sanotaan", sanoi pouta, "mutta huomenna ei täällä enää ole kaivoa. Se kuolee tänä yönä."

"Minä ymmärrän sen, koska näen sinut täällä", sanoi mies. "Mutta eikö tämä ole yksi niitä pyhiä kaivoja, jotka eivät koskaan ehdy? Vai mistä se on saanut nimensä?"

"Tiedän, että se on pyhä", sanoi pouta, "mutta mitä se auttaa?
Tietäjät ovat paratiisissa."

Matkustajat katsahtivat toisiinsa. "Tunnetko todellakin tuon vanhan kaivon tarinan?" kysyivät he.

"Minä tunnen kaikkien kaivojen ja lähteitten ja purojen ja jokien tarinat", sanoi pouta kopeasti.

"Kerro niistä meille iloksi!" pyysivät muukalaiset. Ja he kävivät istumaan kaiken kasvillisuuden vanhan vihollisen ympärille ja kuuntelivat.

Pouta karaisi kurkkuaan ja ryömi kaivonkannelle, aivan kuin sadunkertoja korkealle istuimelleen, ja aloitti kertomuksensa.

"Meediassa Gabeksen kaupungissa, joka sijaitsee erämaan rajalla ja joka sen vuoksi on minulle rakas tyyssija, eli monta vuotta sitten kolme miestä, jotka olivat kuuluisat viisaudestaan. He olivat myös hyvin köyhät, mikä oli varsin omituista, sillä Gabeksessa pidettiin viisautta suuressa kunniassa ja sitä palkittiin hyvin. Mutta mitäpä muuta he olisivat voineet ollakaan, kun yksi heistä oli kovin vanha, toinen oli spitaalitautinen ja kolmas oli musta, paksuhuulinen neekeri. Ihmisten mielestä ensimmäinen oli niin vanha, ettei hän voinut opettaa heille mitään, toista he karttoivat tartunnan pelosta ja kolmatta he eivät tahtoneet kuunnella sen vuoksi, että he luulivat tietävänsä, ettei Etiopiasta koskaan ollut tullut mitään viisautta.

"Tietäjät lyöttäytyivät siten onnettomuudessaan yhteen. Päivin he kerjäsivät saman temppelin portilla ja öisin he nukkuivat saman katon alla. Siten heillä ainakin oli tilaisuutta lyhentää aikaa yhdessä tutkistelemalla kaikkea ihmeellistä, mitä he huomasivat asioissa ja ihmisissä.

"Eräänä yönä, kun he makasivat rinnatusten katolla, jossa kasvoi punaisia, huumaavia unikkoja, heräsi vanhin heistä ja silmäiltyään ympärilleen herätti molemmat toiset.

"'Ylistetty olkoon meidän köyhyytemme, joka pakottaa meidät makaamaan ulkona!' sanoi hän toisille. 'Herätkää ja kohottakaa katseenne korkeutta kohti!'

"'No niin', sanoi pouta hiukan lempeämmällä äänellä, 'sitä yötä ei kukaan koskaan unohda, joka sen kerran on nähnyt. Avaruus oli niin valoisa, että taivas, joka usein on kuin kiinteä holvi, näytti syvältä ja läpikuultavalta ja lainehti aivan kuin meri. Valo välkehti edestakaisin ja tähdet uiskentelivat eri syvyyksillä, toiset valoaaltojen pohjalla, toiset niiden pinnalla.'

"'Mutta kauimpana ja korkeimmalla näkivät tietäjät heikon pimeyden varjon. Ja tämä pimeys kiiti avaruuden läpi aivan kuin pallo ja läheni lähenemistään, ja mitä lähemmäksi pallo tuli, sitä valoisammaksi se muuttui, mutta se valkeni aivan kuin ruusut — antakoon Luoja niiden kaikkien kuihtua! — kun ne puhkeavat ummuistansa. Se suureni suurenemistaan, ja synkkä verho sen ympärillä halkeili vähitellen ja valo puhkesi neljänä kirkkaana lehtenä sen kupeille. Vihdoin, kun se oli yhtä lähellä kuin lähin tähti, se pysähtyi. Silloin mustat kaistaleet taipuivat kokonaan syrjään ja siitä puhkesi esiin toinen lehti toisensa jälkeen kauniisti kimaltelevaa, ruusunpunaista valoa, kunnes se oli valmis ja loisti tähtenä kaikkien muiden tähtien joukossa.'

"'Kun köyhät miehet sen näkivät, käsittivät he viisaudessansa, että tänä hetkenä syntyi maailmaan voimakas kuningas, jonka valta kohoaisi Kyyroksen ja Aleksanterin valtaa suuremmaksi. Ja he sanoivat toisillensa: 'Menkäämme vastasyntyneen isän ja äidin luo ja sanokaamme heille, mitä me olemme nähneet! Ehkäpä he antavat meille palkaksi rahakukkaron tai kultaisen rannerenkaan.'

"He tarttuivat pitkiin matkasauvoihinsa ja lähtivät matkalle. He kulkivat kaupungin läpi ja ulos kaupungin portista, mutta siellä he hetken aikaa epäröivät, sillä nyt levisi heidän eteensä suuri, kuiva, ihana erämaa, jota ihmiset inhoavat. Silloin he näkivät, että uusi tähti loi kapean valonsäteen erämaan hiekalle, ja he vaelsivat luottavaisina eteenpäin tähti oppaanansa.

"Koko yön he kulkivat aavaa hiekkakenttää ja pitkin matkaa he keskustelivat nuoresta, vastasyntyneestä kuninkaasta, jonka he näkisivät kultaisessa kehdossa, jalokivillä leikkimässä. Yön hetkien kuluksi he puhelivat keskenään, miten he astuisivat hänen isänsä, kuninkaan, ja äitinsä, kuningattaren eteen ja sanoisivat heille, että taivas ennusti heidän pojallensa voimaa ja valtaa, kauneutta ja onnea, vieläkin suurempaa kuin Salomon.

"He ylvästelivät siitä, että Jumala oli kutsunut heidät katsomaan tähteä. He arvelivat keskenään, etteivät vastasyntyneen vanhemmat voineet palkita heitä vähemmällä kuin kahdellakymmenellä kukkarolla kultaa, ehkäpä he vielä antaisivat heille niin paljon, ettei heidän enää tarvitsisi tuntea köyhyyden tuskia.

"'Minä olin väijyksissä erämaassa kuin jalopeura', sanoi pouta, 'ja aioin janon tuskalla heittäytyä näiden vaeltajien kimppuun, mutta he pääsivät minua pakoon. Tähti johdatti heitä koko yön, ja aamulla, kun taivas valkeni ja muut tähdet kalpenivat, pysytteli se itsepäisesti paikoillaan ja loi valonsa yli koko erämaan, kunnes se oli johdattanut heidät keitaalle, mistä he löysivät lähteen ja hedelmiä kantavan puun. Siellä he lepäsivät koko päivän ja vasta yöllä, kun he taas näkivät tähden luovan säteensä erämaan hiekalle, jatkoivat he matkaansa.'

"'Ihmisten mielestä', jatkoi pouta, 'se oli suloinen vaellus. Tähti johdatti heitä, niin ettei heidän tarvinnut tuntea janoa eikä nähdä nälkää. Se ohjasi heitä terävien ohdakkeitten yli, se vältti syvää, löyhää pölyhiekkaa, he eivät joutuneet kovaan auringonpaahteeseen eikä kuumiin erämaan myrskyihin. Tietäjät puhuivat alituisesti keskenään: 'Jumala suojelee meitä ja siunaa vaellustamme. Me olemme hänen lähettejänsä.'

"'Mutta vihdoin he joutuivat minun valtaani', jatkoi pouta. 'Näiden tähtivaeltajien sydämet muuttuivat samanlaiseksi kuivaksi erämaaksi kuin se, missä he itsekin vaelsivat. Heidän sydämeensä tunkeutui hedelmätön kopeus ja tuhoava ahneus.'

"'Me olemme Jumalan lähettejä', toistivat tietäjät, 'vastasyntyneen isä ei palkitse meitä liiaksi, jos hän lahjoittaa meille kullalla kuormitetun karavaanin.'

"Vihdoin tähti kuljetti heidät kuuluisan Jordanin virran yli ja Juudanmaan kukkuloita kohti. Ja eräänä yönä se pysähtyi Betlehemin pienen kaupungin yläpuolelle, joka loisti vihreitten öljypuiden keskellä vuorenharjanteella.

"Tietäjät etsivät katseillaan linnaa ja varustettua tornia ja muuria ja kaikkea muuta, mikä kuuluu kuninkaan kaupunkiin, mutta mitään sellaista he eivät nähneet. Ja mikä pahempi, tähden valo ei johtanut heitä edes itse kaupunkiin, vaan se pysähtyi rotkon eteen tienviereen. Aukon kautta hempeä valo soljui sisään ja osoitti kolmelle vaeltajalle pienen lapsen, jota äiti sylissänsä uneen tuuditti.

"Mutta vaikka tietäjät nyt näkivät, että tähden valo kruununa ympäröi lapsen päätä, jäivät he kuitenkin rotkon ulkopuolelle seisomaan. He eivät astuneet sisään ennustamaan pienokaiselle kunniaa ja kuningaskuntia. He kääntyivät pois ilmaisematta itseänsä, he pakenivat lapsen luota ja astuivat jälleen kukkulaa alas.

"'Olemmeko me lähteneet kerjäläisten luo, yhtä halpojen ja köyhien kuin me itsekin olemme?' sanoivat he. 'Onko Jumala johdattanut meidät tänne, jotta me pilkkaisimme häntä ja ennustaisimme kunniaa lammaspaimenen pojalle. Tämä lapsi ei koskaan kohoa korkeammalle kuin paimentamaan laumaansa näissä laaksoissa.'"

Pouta keskeytti kertomuksensa ja nyökkäsi vahvistukseksi päätään kuuntelijoillensa. Enkö ole oikeassa? näytti hän kysyvän. On jotakin erämaan hiekkaakin kuivempaa. Mutta ei mikään ole ihmissydäntä hedelmättömämpää.

"Tietäjät eivät olleet kulkeneet kauaksi, ennen kuin he arvelivat eksyneensä; he eivät varmaankaan olleet oikein seuranneet tähteä. Ja he kohottivat katseensa löytääkseen jälleen tähden ja oikean suunnan. Mutta silloin tähti, joka oli seurannut heitä aina itäiseltä maalta, oli kadonnut taivaalta.

"Tietäjät joutuivat kiihtymyksen valtaan ja heidän kasvonsa ilmaisivat syvää tuskaa.

"Se mitä nyt tapahtui", jatkoi puhuja, "oli ehkä ihmisten mielestä iloa. Varmaa on, että kun tietäjät eivät enää nähneet tähteä, he heti ymmärsivät tehneensä syntiä Jumalaa vastaan. Ja heidän kävi", jatkoi pouta väristen, "samoin kuin maan syksyllä, kun ankarat sateet alkavat. He vapisivat ikään kuin salamaa ja ukkosta peläten, heidän olentonsa pehmeni ja nöyryys versoi kuin viheriä ruoho heidän mielessänsä.

"Kolme päivää ja yötä he vaelsivat ympäri maata löytääkseen lapsen, jota heidän tuli kumartaen rukoilla. Mutta tähti ei näyttäytynyt heille, he eksyivät yhä enemmän ja tunsivat mitä suurinta surua ja epätoivoa. Kolmantena yönä he saapuivat tälle kaivolle juomaan. Ja silloin oli Jumala antanut heille anteeksi heidän syntinsä, niin että kun he kumartuivat veden yli, he näkivät syvällä alhaalla tähden kuvastuvan, joka oli johdattanut heitä itäiseltä maalta.

"Heti he näkivät sen myös taivaalla, ja se johdatti heidät uudestaan Betlehemin rotkoon ja he polvistuivat lapsen eteen ja sanoivat: 'Me tuomme sinulle kultamaljoissa pyhää savua ja kalliita yrttejä. Sinä tulet suurimmaksi kuninkaaksi, mitä maailmassa on elänyt aina sen luomisesta saakka sen katoamiseen asti.' Niin lapsi laski kätensä heidän alaspainuneille päilleen ja kun he nousivat, hän oli antanut heille lahjoja, suurempia kuin mikään kuningas olisi voinut heille lahjoittaa. Sillä vanha kerjäläinen oli nuortunut ja spitaalitautinen oli tullut terveeksi ja musta mies oli muuttunut kauniiksi ja valkoiseksi. Ja sanotaan, että he olivat ihanat nähdä, että he lähtivät pois ja tulivat kuninkaiksi kukin valtakuntaansa."

Pouta lakkasi kertomasta ja kaikki kolme muukalaista ylistivät häntä.
"Sinä kerroit hyvin", sanoivat he.

"Mutta minua ihmetyttää", sanoi yksi heistä, "etteivät tietäjät auta kaivoa, joka osoitti heille tähden. Unohtavatko he kokonaan sellaisen hyvän työn?"

"Eikö tämän kaivon pidä alituisesti elää", sanoi toinen muukalainen, "muistuttaakseen ihmisille, että onni, joka katoaa kopeuden kukkuloilla, palaa takaisin nöyryyden syvyydessä?"

"Ovatko vainajat huonompia kuin elävät?" sanoi kolmas. "Kuoleeko niiden kiitollisuus, jotka paratiisissa elävät?"

Mutta kun he tämän sanoivat, hyökkäsi pouta huutaen pystyyn. Hän oli tuntenut muukalaiset, hän ymmärsi, keitä matkustajat olivat. Ja hän pakeni pois kuin raivostunut, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä, miten tietäjät kutsuivat palvelijat luokseen ja taluttivat kaivon luo kameelit, joilla kaikilla oli kuormanaan vesisäkkejä, ja täyttivät ehtyvän kaivo paran vedellä, jonka he olivat tuoneet mukanaan paratiisista.

BETLEHEMIN LAPSET

Betlehemin kaupunginportin ulkopuolella seisoi roomalainen sotamies vahdissa. Hänellä oli yllään haarniska, kypärä päässä, lyhyt miekka vyöllä ja pitkä keihäs kädessä. Hän seisoi koko päivän melkein liikkumatta, niin että todellakin olisi voinut luulla häntä rautaiseksi mieheksi. Kaupunkilaiset kulkivat edestakaisin portista, kerjäläiset istuutuivat porttiholvin varjoon, hedelmäkauppiaat ja viininmyyjät laskivat korinsa ja astiansa maahan sotamiehen viereen, mutta hänpä tuskin viitsi päätänsä kääntää katsoakseen heihin.

Ei siinä mitään katsottavaa ole, näytti hän aikovan sanoa. Mitä minä välitän teistä, jotka työtä teette ja kauppaa harjoitatte ja kuljette öljyruukkuinenne ja viinisäkkeinenne. Antakaa minun nähdä sotajoukko, joka asettuu riviin hyökätäkseen vihollista vastaan! Antakaa minun nähdä hälinää ja kiivasta tappelua, jossa ratsujoukko hyökkää jalkaväen kimppuun! Antakaa minun nähdä urhoollisia sotureita, jotka kiiruhtavat rientoaskelin noustakseen piiritetyn kaupungin muureille! Ei mikään muu kuin sota voi ilahduttaa minun silmiäni. Minä haluan nähdä Rooman kotkien kiiltävän ilmassa. Minä kaipaan vaskitorvien kuminaa, kiiltäviä aseita, hurmeen punaista kastetta.

Aivan kaupunginportin ulkopuolella alkoi muhkea vainio, jossa kasvoi liljoja. Sotamies katseli joka päivä juuri tätä vainiota, mutta hänen mieleensä ei hetkeksikään juolahtanut ihailla kukkien erinomaista kauneutta. Joskus hän huomasi, että ohikulkijat pysähtyivät ihailemaan liljoja, ja häntä ihmetytti, että he viitsivät keskeyttää kulkuaan katsellakseen jotakin niin vähäpätöistä. Nämä ihmiset eivät ymmärrä, mikä on kaunista, hän ajatteli.

Ja tätä ajatellessaan hän ei enää nähnyt edessään Betlehemiä ympäröiviä vihertäviä vainioita ja öljypuukukkuloita, vaan hän vaelsi unelmissaan polttavan kuumaan erämaahan auringon paahtamassa Libyassa. Hän näki legioonan sotamiehiä kulkevan pitkässä, suorassa rivissä keltaisella, jäljettömällä hiekalla. Ei missään ollut suojaa auringonsäteiltä, ei missään vilvoittavaa lähdettä, ei missään näkynyt loppua erämaalle eikä päämäärää vaellukselle. Hän näki sotamiesten nälkäisinä ja janoisina kulkevan eteenpäin horjuvin askelin. Hän näki paahtavan auringonhelteen kaatavan maahan toisen toisensa jälkeen. Mutta siitä huolimatta kulki joukko kuitenkin vankasti ja horjumatta eteenpäin, ajattelemattakaan pettää päällikköään tai kääntyä takaisin.

Kas, se vasta on kaunista! ajatteli sotamies. Kas, sitä urhoollisen miehen kannattaa katsella!

Kun sotamies päivästä päivään seisoi vahtina samalla paikalla, hänellä oli hyvä tilaisuus katsella kauniita lapsia, jotka leikittelivät hänen ympärillään. Mutta lapset merkitsivät hänelle yhtä vähän kuin kukkasetkin. Hän ei ymmärtänyt, että heitä kannattaisi katsella. Mitä ilon syytä siinä voi olla? ajatteli hän, kun hän näki ihmisten hymyilevän katsellessaan lasten leikkiä. Ihmeellistä, että joku voi tyhjästä iloita.

Eräänä päivänä, kun sotamies tavallisuuden mukaan seisoi vahtimassa kaupunginportilla, hän näki pienen noin kolmivuotiaan pojan tulevan niitylle leikkimään. Lapsi oli köyhä, pieni lammasnahka yllään, ja hän leikitteli aivan yksin. Sotamies seisoi ja tarkasteli tulokasta melkein huomaamattaan. Hänen huomionsa kiintyi ensin pienokaisen kepeään juoksuun vainiolla, kun poika näytti miltei liitelevän heinänkorsien varassa. Mutta kun sotamies rupesi seuraamaan hänen leikkejään, hän hämmästyi vieläkin enemmän. "Miekkani pantiksi", sanoi hän vihdoin, "tuo lapsi ei leiki samalla tavalla kuin muut! Mitähän hän oikein puuhaa?"

Lapsi leikki vain parin askelen päässä sotamiehestä, niin että hän saattoi pitää silmällä hänen toimiaan. Hän näki, miten tämä ojensi kätensä pyytääkseen mehiläistä, joka istui kukan lehdellä ja oli niin täynnä siitepölyä, että tuskin jaksoi nostaa siipensä lentoon. Hän näki ihmeekseen, että mehiläinen antoi ottaa itsensä kiinni yrittämättä paeta ja käyttämättä pistintään. Mutta kun pienokainen oli saanut mehiläisen hyppystensä väliin, hän juoksi kaupunginmuurin luo, jonka halkeamassa mehiläisparvella oli asuntonsa, ja laski sen halkeaman edustalle. Ja kun hän täten oli auttanut yhtä mehiläistä, hän juoksi avustamaan toista. Koko päivän näki sotamies hänen pyytävän mehiläisiä ja kantavan niitä pesälle.

Tuo poika on tosiaankin mielettömämpi kuin kukaan muu, ajatteli sotamies. Kuinka hänen päähänsä voi pälkähtää, että hän koettaisi auttaa näitä mehiläisiä, jotka tulevat niin hyvin toimeen ilman häntäkin ja jotka päälle päätteeksi voivat pistää häntä pistimellään? Millainen ihminen tuosta tulee, jos hän saa elää?

Pienokainen palasi joka päivä ja leikki ulkona niityllä, eikä sotamies voinut olla ihmettelemättä häntä ja hänen leikkejänsä. Onpa se kumma, ajatteli hän, minä olen nyt ollut vahtina tällä portilla kokonaista kolme vuotta, enkä tähän asti ole nähnyt mitään, mikä olisi kietonut ajatuksiani, paitsi tämän lapsen.

Mutta sotamies ei laisinkaan iloinnut tästä lapsesta. Päinvastoin pienokainen sai hänet ajattelemaan erään vanhan juutalaisen tietäjän hirvittävää ennustusta. Tämä oli näet ennustanut, että rauhan aika koittaisi kerran koko maailmalle. Tuhannen vuoden kuluessa ei vuodatettaisi verta, ei käytäisi sotaa, vaan ihmiset rakastaisivat veljinä toisiaan. Kun sotamies ajatteli, että niin hirveä ennustus voisi toteutua, kävi väristys hänen ruumiinsa läpi, ja hän tarttui lujasti keihääseensä ikään kuin etsien siitä tukea.

Ja nyt, mitä useammin sotamies näki pienokaisen ja hänen leikkinsä, sitä useammin hän tuli ajatelleeksi tuhat vuotista rauhan valtakuntaa. Tosin hän ei pelännyt, että se nyt jo olisi voinut alkaa, mutta hän ei ajatellut mielellään sellaista, mikä oli niin inhottavaa.

Kerran, kun pienokainen leikki kukkien keskellä kauniilla vainiolla, tuli kova sadekuuro rapisten alas pilvistä. Kun hän huomasi kuinka suuria ja raskaita ne pisarat olivat, jotka iskivät arkoihin liljoihin, hän näytti käyvän levottomaksi kauniitten ystäviensä puolesta. Hän kiiruhti suurimman ja ihanimman liljan luo ja taivutti jäykän varren, joka kannatti kukkia, maata kohti, niin että sadepisarat osuivat kupujen alapuoleen. Ja heti taivutettuaan yhden kukkavarren hän kiiruhti toisen luo ja taivutti samalla tavalla senkin, niin että kukkakuvut kääntyivät maata kohti. Ja samoin kolmannen ja neljännen luo, kunnes kaikki niityn kukat olivat suojatut ankaralta sateelta.

Sotamies naureskeli itsekseen katsellessaan pojan puuhaa. "Enpä usko, että liljat ovat hänelle tästä kiitollisia", sanoi hän. "Jokainen varsi on tietenkin katkennut. Muulla tavalla näitä kankeita kasveja ei voi taivuttaa."

Mutta kun sadekuuro vihdoin lakkasi, näki sotamies pienen pojan kiiruhtavan liljojen luo ja kohottavan ne pystyyn. Ja hänen äärettömäksi ihmeekseen taivutti lapsi ilman pienintäkään vaikeutta kankeat varret paikoilleen. Ei ainoakaan niistä ollut taittunut tai vahingoittunut. Lapsi kiiruhti kukasta kukkaan ja kaikki pelastetut liljat säteilivät pian täydessä loistossaan vainiolla.

Kun sotamies tämän huomasi, hän joutui ihmeellisen vihan valtaan. Tuollainen lapsi! ajatteli hän. Käsittämätöntä, että hän saattoi tehdä tuommoista mielettömän työtä. Millainen mies hänestä koituu, kun hän ei kärsi nähdä liljankaan turmeltuvan? Mitenkähän hänen kävisi, jos hänen täytyisi lähteä sotaan? Mitä hän tekisi, jos hän saisi käskyn sytyttää tuleen talon, joka olisi täynnä vaimoja ja lapsia, tai ampua upoksiin laivan, joka kelluisi veden päällä koko miehistö mukanaan?

Taaskin hän tuli ajatelleeksi vanhaa ennustusta ja hän rupesi pelkäämään, että se aika ehkä sittenkin oli tullut, jolloin se saattoi käydä toteen. Koska tämäntapainen lapsi oli voinut syntyä, ajatteli hän, niin ehkäpä tuo hirveä aika oli lähelläkin. Rauha vallitsi nyt jo koko maailmassa ja luultavasti sodan päivä ei enää koskaan valkenisi. Tästä lähtien muuttuu kaikkien ihmisten mieli samanlaiseksi kuin tämän lapsen. He pelkäävät vahingoittaa toisiaan, niin, he eivät edes henno turmella mehiläistä tai kukkasta. Suuria urotöitä ei enää suoriteta. Ihania voittoja ei saavuteta eikä kukaan enää pane toimeen loistavaa voittokulkuetta Capitoliumille. Urhoollisella miehellä ei ole enää mitään toivomisen varaa.

Ja sotamies, joka yhä vielä toivoi uusia sotia ja halusi urotöillä päästä valtaan ja rikkauteen, oli niin. suuttunut pieneen kolmivuotiaaseen, että hän ojensi uhkaavasti keihäänsä pienokaista kohti, kun tämä taas juoksi hänen ohitsensa.

Toisen kerran taas ei pienokainen koettanutkaan auttaa mehiläisiä tai liljoja, vaan hän teki jotakin, joka tuntui sotamiehestä vieläkin tarpeettomammalta ja epäkiitollisemmalta.

Oli kauhean kuuma päivä ja auringonsäteet, jotka paahtoivat sotamiehen kypärää ja haarniskaa, kuumensivat ne siinä määrin, että hän mielestään kantoi yllään tulipukua. Ohikulkevista näytti siltä kuin hän olisi hirveästi kärsinyt kuumuudesta. Hänen silmänsä tuijottivat verestävinä päässä ja nahka hänen huulissaan kurtistui, mutta sotamies, joka oli karaistunut kestämään Afrikan erämaan polttavaa hellettä, arveli, että tämä oli vain vähäpätöinen asia, eikä hänen mieleensäkään juolahtanut siirtyä tavalliselta paikaltaan. Päinvastoin hän mielihyvin tahtoi osoittaa ohitsekulkeville, kuinka voimakas ja kestävä hän oli, niin ettei hänen tarvinnut etsiä auringolta suojaa.

Hänen täten seisoessaan ja melkein paistuessaan elävältä, tuli pieni poika, jolla oli tapana leikitellä vainiolla, äkkiä hänen luokseen. Hän tiesi kyllä, ettei sotamies ollut hänen ystäviään, ja hän varoi tavallisesti, ettei hän joutunutkaan liian lähelle hänen keihästään, mutta nyt hän juoksi hänen luokseen, katseli häntä kauan ja tarkasti ja kiiruhti sitten juoksujalkaa tietä pitkin. Kun hän hetken kuluttua palasi takaisin, hän toi kahmalossaan ikään kuin maljassa muutamia vesipisaroita.

Olisikohan lapsi nyt tehnyt sen tyhmyyden, että hän olisi juossut hakemaan minulle vettä? ajatteli sotamies. Hänhän on aivan mieletön. Eikö roomalainen sotilas muka kärsisi hiukan kuumuutta! Mitä varten tuo poikanen juoksentelee auttamassa niitä, jotka eivät tarvitse apua! Minä en kaipaa hänen armeliaisuuttaan. Toivoisin, ettei häntä eikä ketään hänen kaltaistaan olisi maailmassa.

Pienokainen astui hyvin vitkaan. Hän piti sormensa lujasti yhteen puristettuina, jotta ei mitään läikkyisi eikä vuotaisi! Lähestyessään sotamiestä hän katseli niin huolissaan vesipisaraista, jota hän kuljetti mukanansa, ettei hän huomannut tämän ryppyihin painunutta otsaa eikä torjuvia katseita. Vihdoin hän seisahtui aivan sotilaan eteen ja tarjosi hänelle vettä.

Hänen kulkiessaan olivat hänen paksut, vaaleat kiharansa valuneet yhä alemmaksi otsaan ja silmille. Hän ravisti useita kertoja päätänsä saadakseen hiukset pois tieltä ja voidakseen kohottaa katsettansa. Kun se vihdoinkin hänelle onnistui ja hän huomasi kovan ilmeen sotamiehen kasvoissa, hän ei kuitenkaan pelästynyt, vaan seisoi paikoillaan ja kehoitti suloisesti hymyillen häntä juomaan tuomaansa vettä. Mutta sotamies ei ollut halukas vastaanottamaan hyvyyttä tältä lapselta, jota hän piti vihollisenaan. Hän ei silmännyt lapsen kauniisiin kasvoihin, vaan seisoi jäykkänä ja liikkumatta eikä osoittanut vähimmälläkään tavalla ymmärtävänsä, mitä lapsi hänestä tahtoi.

Mutta poikanen ei tahtonut myöskään ymmärtää, että toinen aikoi käskeä hänet luotaan. Hän hymyili yhä yhtä luottavaisesti, nousi varpailleen ja ojensi kätensä niin korkealle kuin mahdollista, jotta kookas sotamies helpommin voisi saada vettä.

Sotamies puolestaan oli loukkautunut siitä, että lapsi tahtoi häntä auttaa, ja hän tarttui keihääseensä ajaakseen hänet karkuun.

Mutta tapahtui, että samassa kuumuus ja auringonpaiste virtasi niin voimakkaasti sotamieheen, että hän näki punaisia liekkejä silmissään ja tunsi aivojensa päässään sulavan. Hän pelkäsi auringon tappavan hänet, jollei hän hetken kuluttua saisi virkistystä.

Ja kauhistuen sitä vaaraa, joka häntä uhkasi, heitti hän keihään maahan, tarttui molemmin käsin lapseen, nosti hänet maasta ja imi sen verran kuin saattoi vettä hänen käsistänsä.

Hän sai täten vain pari pisaraa kielelleen, mutta enempää ei tarvittukaan. Heti kun hän tunsi veden huulillaan, tunkeutui suloinen viileys hänen ruumiiseensa, eikä kypärä ja haarniska häntä enää polttanut eikä painostanut. Auringonsäteet olivat kadottaneet kuolettavan voimansa. Hänen kuivat huulensa pehmenivät jälleen, eikä punaisia liekkejä hypellyt enää hänen silmissänsä.

Ennen kuin hänellä oli ollut aikaa huomata tätä kaikkea, oli hän laskenut lapsen maahan ja tämä juoksi taas niitylle leikkimään. Ihmeissään sotilas ajatteli itsekseen: Mitähän vettä tuo lapsi minulle tarjosi? Se oli ihana juoma. Minun pitää todellakin osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

Mutta koska hän vihasi pienokaista, hän karkotti pian nuo ajatukset. Sehän on vain lapsi, ajatteli hän, eikä hän tiedä, mitä hän milloinkin tekee. Hän leikkii vain sitä leikkiä, mikä on hänelle enimmin mieleen. Osoittavatkohan mehiläiset tai liljat hänelle kiitollisuutta? Tuon pojan tähden ei minun tarvitse vaivautua. Hän ei edes tiedä auttaneensa minua.

Hän oli jos mahdollista vieläkin suuttuneempi lapseen, kun hän pari silmänräpäystä myöhemmin näki Betlehemiin sijoitettujen sotilaiden päällikön astuvan portista ulos. Kas, ajatteli hän, mihin vaaraan olin joutua tuon pienokaisen kujeiden vuoksi! Jos Voltigius olisi astunut tästä ohitse hetkeäkin varhemmin, hän olisi nähnyt minut lapsi sylissä.

Mutta päällikkö astui suoraan sotamiehen luo ja kysyi häneltä, voisivatko he täällä puhua kenenkään heitä kuulematta. Hänellä oli salaisuus ilmaistavana. "Jos siirrymme vain kymmenen askelta portilta", vastasi sotilas, "ei kukaan voi meitä kuulla."

"Sinä tiedät", sanoi päällikkö, "että kuningas Herodes kerta toisensa jälkeen on koettanut anastaa erään lapsen, joka kasvaa täällä Betlehemissä. Hänen tietäjänsä ja pappinsa ovat sanoneet hänelle, että tämä lapsi nousee hänen valtaistuimelleen, ja sitä paitsi he ovat ennustaneet, että tämä uusi kuningas on perustava tuhatvuotisen rauhan ja pyhyyden valtakunnan. Sinä ymmärrät siis, että Herodes mielellään tahtoo tehdä hänet vaarattomaksi."

"Kyllä ymmärrän", sanoi sotamies innokkaasti, "mutta sehän pitäisi olla helpoin asia maailmassa."

"Olisihan se hyvinkin helppoa", sanoi päällikkö, "jos kuningas vain tietäisi, kuka kaikista Betlehemin lapsista on se oikea."

Sotamiehen otsa vetäytyi ryppyyn. "Sepä vahinko, etteivät hänen tietäjänsä voi sitä selittää."

"Mutta nyt Herodes on keksinyt kavalan keinon, jonka avulla hän luulee voivansa saattaa vaarattomaksi nuoren rauhanruhtinaan", jatkoi päällikkö. "Hän lupaa suuren palkinnon jokaiselle, joka tahtoo häntä auttaa."

"Mitä ikinä Voltigius käskee, se tulee tehdyksi palkkiotta ja lahjattakin", sanoi sotamies.

"Kiitos", vastasi päällikkö. "Kuule siis kuninkaan aietta! Hän aikoo viettää nuorimman poikansa syntymäpäivää juhlalla, johon kutsutaan kaikki Betlehemin kaksi- ja kolmivuotiaat poikalapset ja heidän äitinsä. Ja tässä juhlassa — — —"

Hän keskeytti puheensa ja nauroi, kun hän huomasi sotamiehen kasvoille leviävän inhon ilmeen.

"Ystäväni", jatkoi hän, "sinun ei tarvitse pelätä, että Herodes aikoisi käyttää meitä lastenhoitajina. Kallista nyt korvasi huulieni tasalle, niin ilmoitan sinulle hänen aikeensa."

Päällikkö kuiskutteli kauan sotamiehen kanssa, ja kun hän oli ilmoittanut hänelle kaikki, niin hän sanoi:

"Minun ei tarvinne sanoa sinulle, että vaiteliaisuus on välttämätöntä, jotta aie onnistuisi."

"Tiedät, Voltigius, että voit luottaa minuun", sanoi sotamies.

Kun päällikkö oli poistunut ja sotamies taas seisoi yksin vahtipaikallaan, katsoi hän, minne lapsi oli joutunut. Se leikitteli yhä kukkien keskellä ja sotamies huomasi hämmästyksekseen ajattelevansa, että se liiteli niiden keskellä yhtä keveästi ja suloisesti kuin perhonen.

Äkkiä alkoi sotamies nauraa. "Se on totta", sanoi hän, "minun ei tarvitse enää olla suutuksissani tuosta lapsesta. Hänetkin kutsutaan Herodeksen juhlaan tänä iltana."

Sotamies seisoi vahtipaikallaan koko päivän, aina iltaan saakka, ja oli jo aika sulkea yöksi kaupungin portit.

Kun se oli tehty, hän vaelsi kapeiden ja pimeiden katujen kautta komeaan palatsiin, jonka Herodes omisti Betlehemissä.

Suunnattoman palatsin sisäpuolella oli suuri, kivetty piha, jota rakennukset ympäröivät, ja niiden sivuilla oli kolme avonaista parveketta, toinen toisensa päällä. Ylimmällä parvekkeella oli kuningas määrännyt juhlan Betlehemin lapsille vietettäväksi.

Tämä parveke oli kuninkaan nimenomaisesta käskystä järjestetty siten, että se muistutti katettua käytävää jossakin ihanassa yrttitarhassa. Katossa kiertyi viiniköynnöksiä, joista riippui reheviä viinirypäleitä, ja seinillä ja pilarien kyljissä seisoi pieniä granaatti- ja appelsiinipuita, täynnä kypsiä hedelmiä. Lattialle oli sirotettu riivittyjä ruusunlehtiä niin paksulti, että ne muodostivat ikään kuin pehmeän maton, ja pitkin kaidepuita, katonreunustaa, pitkin pöytiä ja matalia leposohvia oli kierretty valkoisista, loistavista liljoista solmittuja seppeleitä.

Tässä kukkatarhassa oli siellä täällä suuria marmorialtaita, joissa kultakimalteiset ja hopeanhohtoiset kalat uiskentelivat läpikuultavassa vedessä. Puissa istui kirjavia kaukaisten maiden lintuja ja häkissä oli vanha korppi, joka lakkaamatta jutteli.

Kun juhla alkoi, saapui lapsia ja äitejä parvekkeelle. Lapsille puettiin ylle heti palatsiin tullessa valkoiset, purppurareunuksiset vaatteet ja ruususeppele painettiin heidän tummille kiharoilleen. Naiset tulivat komeina sisään punaisissa ja sinisissä puvuissaan, päässä valkoiset hunnut, jotka riippuivat alas korkeista, suipoista päähineistä, joita kultarahat ja ketjut koristivat. Jotkut kantoivat lastaan olkapäällään, toiset taluttivat poikaansa kädestä, ja toiset taas, joiden lapset olivat ujoja ja arkaluontoisia, olivat nostaneet ne syliinsä.

Naiset kävivät istumaan parvekkeen lattialle. Heti kun he olivat istahtaneet, asettivat orjat matalia pöytiä heidän eteensä ja niille kannettiin oivallisia ruokia ja juomia, niinkuin kuninkaan juhlassa sopikin, ja kaikki nämä onnelliset äidit rupesivat syömään ja juomaan luopumatta ylpeästä, miellyttävästä arvokkaisuudestaan, joka on Betlehemin naisten suurin kaunistus.

Pitkin parvekkeen seiniä, melkein kukkaskiehkuroitten ja hedelmäpuiden peitossa seisoi sotamiehiä kaksinkertaisissa riveissä täysissä varusteissaan. He seisoivat aivan liikkumatta, ikään kuin heillä ei olisi ollut mitään tekemistä ympäristönsä kanssa. Naiset eivät voineet kuitenkaan joskus olla heittämättä ihmettelevää katsetta tähän rautapukuiseen joukkoon. "Arveleeko Herodes, ettemme osaisi käyttäytyä? Luuleeko hän tarvittavan näin paljon sotamiehiä meidän vartioimiseksemme?"

Mutta toiset kuiskasivat, että niin pitikin olla kuninkaan luona. Aina kun Herodes pani toimeen juhlan, hänen talonsa oli täynnä sotamiehiä. Heidän kunniaksensa nuo aseistetut sotamiehet seisoivat vahdissa.

Juhlan alussa lapset olivat ujoja ja arkoja ja pysyttelivät äitiensä vieressä. Mutta pian he alkoivat liikkua päästäkseen osallisiksi niistä ihanuuksista, joita Herodes heille tarjosi.

Lumottu oli se maa, jonka kuningas oli luonut pienille vieraillensa. Kun he vaelsivat parvekkeella, löysivät he mehiläispesiä, joista he saivat riistää hunajaa ainoankaan äreän mehiläisen estämättä heitä. He näkivät puita, jotka kumartaen taivuttivat hedelmistä raskaita oksiaan heidän puoleensa. He löysivät eräässä nurkassa noitatemppujen tekijöitä, jotka silmänräpäyksessä loihtivat heidän taskunsa täyteen leikkikaluja, ja toisessa parvekkeen kulmauksessa eläintenkesyttäjän, joka näytti heille pari niin kesyä tiikeriä, että he saattoivat ratsastaa niiden selässä.

Mutta tämän paratiisin kaikkien riemujen joukossa ei ollut kuitenkaan mitään, mikä olisi kiinnittänyt pienokaisten huomiota samassa määrässä kuin pitkä sotamiesjono, joka seisoi liikkumatta parvekkeen toisella sivustalla. Heidän silmiään viehättivät näiden loistavat kypärät, ankarat, ylpeät kasvot ja lyhyet miekat runsaasti koristetuissa huotrissaan.

Leikkiessään ja teuhtaroidessaan keskenään he kuitenkin lakkaamatta ajattelivat sotamiehiä. He pysyttelivät vielä heistä loitolla, mutta he halusivat päästä heidän läheisyyteensä nähdäkseen, olisivatko he eläviä ja osasivatko he todellakin liikkua.

Leikki ja juhlailo kohosi yhä korkeammalle hetki hetkeltä, mutta sotamiehet seisoivat yhä liikkumattomina. Pienokaisista tuntui aivan käsittämättömältä, että ihmiset saattoivat seisoa niin lähellä näitä viinirypäleitä ja kaikkia näitä herkkuja ojentamatta kättänsä ja tarttumatta niihin.

Vihdoin yksi poikasista ei voinut enää hillitä uteliaisuuttaan. Hän lähestyi hiljaa ja pakoon valmiina rautapukuista miestä, ja kun sotamies yhä pysyi liikkumattomana, hän tuli yhä lähemmäksi. Vihdoin hän oli niin likellä, että hän ylettyi koskettelemaan hänen sandaaliensa hihnoja ja säärivarustuksiaan.

Silloin, ikään kuin tämä olisi ollut kauhea rikos, liikahtivat samalla kertaa kaikki rautaihmiset. Hirveällä raivolla he hyökkäsivät lasten kimppuun ja ottivat heidät kiinni. Toiset heilauttivat heitä ikään kuin heittoaseita päänsä päällä ja viskasivat heidät lamppujen ja kiehkuroitten välistä parvekkeen kaiteitten yli maahan, jossa he kuolleina kolahtivat marmorikiveystä vasten. Toiset vetivät miekkansa esille ja puhkaisivat lasten sydämet, toiset taas murskasivat heidän päänsä seinää vasten, ennen kuin heittivät ruumiit yön pimentämälle pihalle.

Hyökkäyksen ensi hetkenä vallitsi syvä hiljaisuus. Pienet ruumiit liehuivat vielä ilmassa, vaimot olivat hämmästyksestä kivettyneet. Mutta yhdellä kertaa kaikki nämät onnettomat heräsivät ja käsittivät, mitä oli tapahtunut, ja hyökkäsivät kauheasti kirkuen sotamiesten päälle.

Parvekkeella oli vielä jäljellä lapsia, joita ei ollut otettu kiinni ensi hyökkäyksessä. Sotamiehet ajoivat niitä takaa ja äidit heittäytyivät niiden eteen ja tarttuivat paljain käsin paljastettuihin miekkoihin torjuakseen kuoliniskua. Muutamat vaimot, joiden lapset jo olivat kuolleet, hyökkäsivät sotamiesten kimppuun, tarttuivat heitä kurkkuun kiinni ja koettivat kostaa pienokaistensa kuoleman yrittämällä kuristaa heidän murhaajiansa.

Tämän hirveän sekasorron aikana, jolloin kauheita huutoja kajahteli palatsissa ja mitä julmimpia verituhoja tehtiin, seisoi sotamies, jonka oli tapana vahtia kaupunginportilla, aivan liikkumattomana portaitten yläpäässä, jotka johtivat alas parvekkeelta. Hän ei ottanut osaa taisteluun eikä murhaamiseen; vain niitä vaimoja, joiden oli onnistunut riistää lapsensa luokseen ja jotka koettivat paeta heidän kanssaan alas portaita, hän uhkasi miekallaan, ja yksin hänen näkönsäkin, kun hän seisoi siinä synkkänä ja liikkumattomana, oli niin kauhistava, että pakenevat mieluummin heittäytyivät alas parvekkeelta tai palasivat takaisin taistelun hälinään kuin yrittivät henkensä uhalla tunkeutua hänen ohitsensa.

Voltigius teki tosiaankin oikein sijoittaessaan minut tähän paikkaan, ajatteli sotamies. Nuori, ajattelematon sotilas olisi jättänyt paikkansa ja mennyt toisten mukana melskeeseen. Jos olisin antanut viekoitella itseni tästä pois, niin ainakin kymmenkunta lasta olisi päässyt pakoon.

Tätä ajatellessaan hänen huomionsa kiintyi nuoreen vaimoon, joka oli riistänyt lapsensa luokseen ja nopeasti paeten hyökkäsi nyt häntä kohti. Ei kukaan niistä sotamiehistä, joiden ohi hänen täytyi syöksyä, voinut sulkea häneltä tietä sen vuoksi, että he olivat täydessä tappelussa toisten vaimojen kanssa, ja siten hän oli päässyt aina parvekkeen päähän asti.

Kas tuossa yksi, joka on pääsemäisillään onnellisesti karkuun! ajatteli sotamies. Ei kumpikaan ole haavoittunut. Jollen minä nyt seisoisi tässä — — —

Vaimo tuli sotamiestä kohti aivan kuin lentämällä, eikä tällä ollut aikaa tarkastaa vaimon eikä lapsen kasvoja. Hän ojensi vain miekkansa heitä kohti, ja vaimo hyökkäsi sitä vastaan lapsi sylissä. Sotamies odotti, että seuraavassa silmänräpäyksessä sekä hän että lapsi kaatuisivat lävistettyinä maahan.

Mutta samassa kuuli sotamies ilkeää surinaa päänsä yläpuolelta ja heti sen jälkeen hän tunsi kovaa kipua silmässänsä. Se oli niin kovaa ja kiusallista, että hän huumautui, joutui typerryksiinsä ja miekka putosi hänen kädestään maahan.

Hän kosketti kädellään silmäänsä, sai kiinni mehiläisen ja huomasi, että pienen elukan pistin oli saanut aikaan tuon hirveän kivun. Hän kumartui nuolennopeasti ottamaan ylös miekkansa ja toivoi, ettei olisi liian myöhäistä seisahduttaa pakolaisia.

Mutta pieni mehiläinen oli tehnyt tehtävänsä erinomaisesti. Sinä lyhyenä aikana, jolloin se oli sokaissut sotamiehen, oli nuoren äidin onnistunut rientää hänen ohitsensa portaita alas, ja vaikka hän nopeasti kiiruhti hänen jälkeensä, ei hän voinut häntä enää löytää. Vaimo oli kadonnut eikä koko suuressa palatsissa kukaan voinut saada hänestä selkoa.

Seuraavana aamuna seisoi sotamies muutamien toveriensa keralla vahdissa kaupunginportin sisäpuolella. Oli varhainen aamu, ja raskaat portit olivat vasta avatut. Mutta tuntui siltä, ikään kuin ei kukaan olisi odottanut niiden aukaisemista tänä aamuna, sillä kaupungista ei vaeltanut joukoittain maatyöntekijöitä niinkuin tavallisesti muulloin aamulla. Yöllinen verilöyly oli herättänyt Betlehemin asukkaissa sellaista kauhua, ettei kukaan uskaltanut lähteä kotoaan.

"Miekkani pantiksi", sanoi sotamies seisoessaan ja tähystellessään ahdasta katua, joka johti portille, "luullakseni Voltigius on tehnyt epäviisaan päätöksen. Paljon parempi, jos hän olisi pitänyt portit suljettuina ja antanut etsiä joka talon kaupungissa, kunnes se poikanen olisi löytynyt, joka pääsi eilen juhlasta pakoon. Voltigius otaksuu, että vanhemmat koettavat viedä pois hänet täältä niin pian kuin he saavat tietää, että portit ovat avoinna, ja hän toivoo, että minä saan hänet kiinni juuri tällä portilla. Mutta pelkään, ettei tämä laskelma ole viisas. Kuinka helposti he voivatkaan piilottaa lapsen!"

Ja hän ihmetteli, koettaisivatkohan he piilottaa lapsen hedelmäkoriin aasin selkään, vai johonkin suunnattomaan öljyruukkuun, vai karavaanin viljapaalien joukkoon.

Seisoessaan ja odottaessaan että häntä koetettaisiin tällä tavalla pettää, huomasi hän miehen ja vaimon, jotka kiireesti astuivat katua myöten porttia kohti. He kulkivat nopeasti ja katselivat levottomasti taaksensa, ikään kuin he pakenisivat jotakin vaaraa. Miehellä oli kirves kädessä ja hän piteli siitä lujasti kiinni, ikään kuin hän olisi päättänyt väkivallalla raivata itselleen tietä, jos joku yrittäisi häntä estää.

Mutta sotamies ei tarkastellut niin paljon miestä kuin vaimoa. Hän ajatteli, että tämä oli yhtä kookas kuin se nuori äiti, joka edellisenä iltana pääsi häneltä karkuun. Hän huomasi myöskin, että tämä oli heittänyt hameensa pään yli. Hän koetti siten ehkä salata, ajatteli sotamies, että hänellä oli lapsi käsivarrellansa.

Mitä lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin oli sotamies näkevinään vaimon käsivarrella olevan lapsen muodot, ylösnostetun hameen alta. Olen varma siitä, että hän se eilen pääsi karkuun, ajatteli sotamies. Minä en ehtinyt nähdä hänen kasvojansa, mutta minä tunnen hänen kookkaan vartalonsa. Ja nythän hän tulee lapsi käsivarrellaan koettamattakaan sitä salata. Minä en ollut uskaltanut toivoakaan sellaista onnenpotkausta.

Mies ja vaimo jatkoivat nopeaa kulkuaan kaupunginportille. Varmaan he eivät olleet odottaneet, että heitä täällä pidätettäisiin, sillä he hytkähtivät pelosta, kun sotamies laski keihäänsä heidän eteensä ja salpasi heiltä tien.

"Miksi kiellät meitä menemästä vainiolle työhömme?" kysyi mies.

"Saat heti mennä", sanoi sotamies, "minun pitää vain ensin saada nähdä, mitä vaimosi on piilottanut hameensa alle."

"Mitä nähtävää siinä on?" sanoi mies. "Leipää ja viiniä hänellä on, tämän päivän ravintomme."

"Ehkäpä puhut totta", sanoi sotamies, "mutta miksi sitten vaimosi kääntyy pois, miksei hän hyvällä anna minun nähdä, mitä hän kantaa?"

"Minä en tahdo sinun näkevän sitä", sanoi mies. "Ja minä neuvoisin sinua, että antaisit meidän mennä tästä ohi."

Samassa mies kohotti kirveensä, mutta vaimo tarttui hänen käsivarteensa.

"Älä rupea tappelemaan!" pyysi vaimo. "Minä koetan muuta keinoa. Annan hänen nähdä kantamukseni, ja olen varma siitä, ettei hän voi tehdä sille mitään pahaa."

Ja ylpeästi ja luottavasti hymyillen kääntyi vaimo sotamiehen puoleen ja heitti syrjään hameenliepeen. Se mitä vaimo piteli piilossa hameen alla, loisti sotamiehen silmiin niin häikäisevän valkoisena, ettei hän heti tiennyt mitä hän näki.

"Minä luulin, että sinulla oli lapsi käsivarrellasi", sanoi sotamies.

"Sinä näet, mitä minä kannan", vastasi vaimo.

Silloin vihdoinkin sotamies näki, että se mikä häikäisi ja loisti, ei ollut muuta kuin kimppu valkoisia liljoja, samanlaisia, joita vainiollakin kasvoi. Mutta näiden loisto oli paljon kirkkaampi ja säteilevämpi. Sotamies tuskin saattoi niitä katsella.

Hän pisti kätensä kukkien keskelle. Hän ei voinut irtaantua siitä ajatuksesta, että vaimo kantoi lasta, mutta hän ei tuntenut muuta kuin viileitä kukanlehtiä.

Hän oli katkerasti pettynyt, ja vihoissaan hän olisi tahtonut vangita sekä miehen että vaimon, mutta hän ymmärsi, ettei hän voisi selittää mitään syytä sellaiseen menettelyyn.

Kun vaimo näki hänen hämmästyksensä, sanoi hän: "Etkö salli meidän mennä?"

Sotamies otti ääneti pois keihään, jota hän piti portinaukon edessä, ja astui syrjään.

Mutta vaimo veti jälleen hameensa kukkien yli ja katseli samalla kantamustaan lempeästi hymyillen. "Minä tiesin, ettet voisi tehdä sille mitään pahaa, kun saisit sen vain nähdä", sanoi hän sotamiehelle.

Sitten he kiiruhtivat pois, mutta sotamies seisoi katsoen heidän jälkeensä niin kauan kuin he olivat näkyvissä.

Ja seuratessaan heitä katseillaan oli hän mielestään taas aivan varma, ettei vaimo kantanut käsivarrellaan liljakimppua, vaan todellista, elävää lasta.

Seisoessaan ja katsellessaan yhä molempia vaeltajia hän kuuli kovaa huutoa kadulta. Voltigius ja muutamat hänen miehensä tulivat juoksujalassa.

"Pysähdytä heidät!" huusivat he. "Sulje portti heiltä! Älä päästä heitä karkuun!"

Ja kun he ehtivät sotamiehen luo, kertoivat he päässeensä pelastuneen poikasen jäljille. He olivat nyt etsineet häntä kotoa, mutta hän oli taaskin paennut. He olivat nähneet hänen vanhempiensa pakenevan hänen kanssansa. Isä oli voimakas, harmaapartainen mies, jolla oli kirves olalla, äiti oli kookas nainen, jolla oli lapsi pään yli heitetyn hameen peitossa.

Samassa kun Voltigius kertoi tätä, tuli eräs beduiini portista ratsastaen hyvän hevosen selässä. Sotamies hyökkäsi sanaakaan sanomatta ratsastajan luo. Hän riisti hänet väkivallalla alas hevosen selästä, heitti hänet maahan, ja yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän oli itse selässä ja ajaa hurautti tietä myöten.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin sotamies ratsasti hirveän vuoristoerämaan poikki, joka käsittää Juudean eteläisen osan. Hän ajoi yhä takaa Betlehemin kolmea pakolaista ja oli aivan suunniltaan, kun tämä turha takaa-ajo ei koskaan loppunut.

"Näyttää tosiaankin siltä, kuin nuo ihmiset osaisivat vaipua maan alle", sanoi hän nureksuen. "Kuinka monta kertaa näinä päivinä olenkaan ollut heitä niin lähellä, että olen juuri ollut heittämäisilläni lasta keihäällä, ja kuitenkin he ovat päässeet pakoon! Minä alan uskoa, etten koskaan saavuta heitä."

Hän tunsi rohkeutensa vajoavan, sillä hän oli huomaavinaan taistelevansa jotakin ylivoimaista vastaan. Hän ajatteli, voisiko olla mahdollista, että jumalat suojelivat näitä ihmisiä häneltä.

"Turha vaiva. Parasta kääntyä takaisin, ennen kuin menehdyn nälkään ja janoon tässä autiossa maassa!" sanoi hän kerta toisensa jälkeen itseksensä.

Mutta sitten hän joutui pelon valtaan ajatellessaan kotiintuloa, jos hän palaisi asiaansa toimittamatta. Hän se jo kaksi kertaa oli päästänyt lapsen pakoon. Ei ollut luultavaa, että Voltigius yhtä vähän kuin Herodeskaan antaisi hänelle sellaista anteeksi.

"Niin kauan kuin Herodes tietää, että yksi Betlehemin lapsista vielä elää, kärsii hän yhä edelleen samaa ahdistusta", sanoi sotamies. "Luultavinta on, että hän koettaa lievittää tuskaansa ristiinnaulitsemalla minut."

Oli kuuma sydänpäivä ja hän kärsi hirveitä tuskia ratsastaessaan puuttomassa vuoriseudussa ja tiellä, joka kiemurteli syvissä laakso-onkaloissa, joissa ei tuulen henkeä tuntunut. Sekä hevonen että ratsastaja olivat vähällä menehtyä.

Useita tunteja sitten oli sotamies kadottanut pakolaisten jäljet ja hän oli alakuloisempi kuin koskaan ennen.

Minun täytyy luopua aikeestani, ajatteli hän. Eipä tosiaankaan kannata heitä sen pitemmälle seurata. He menehtyvät joka tapauksessa tähän hirveään erämaahan.

Näin ajatellessaan hän huomasi kallionseinässä, joka kohosi lähellä tietä, kaarevan rotko-aukon.

Hän ohjasi heti hevosensa aukolle. Minä lepään hetken aikaa viileässä kallionrotkossa, ajatteli hän. Ehkäpä sitten voin jatkaa takaa-ajoa uusin voimin.

Kun hän aikoi astua rotkoon, hän näki hämmästyksekseen jotakin ihmeellistä. Molemmin puolin aukkoa kasvoi kaksi kaunista liljaa. Ne seisoivat siinä korkeina ja suorina, täynnä kukkia. Niistä levisi huumaava hunajantuoksu ja joukko mehiläisiä surisi niiden ympärillä.

Tämä oli niin harvinainen näky erämaassa, että sotamieskin teki jotakin, mitä hän tuskin koskaan oli tehnyt. Hän taittoi suuren, valkoisen kukan ja otti sen mukanaan kallion rotkoon.

Rotko ei ollut syvä eikä pimeäkään, ja heti kun hän astui sen holvin alle, hän näki, että sisällä oli jo ennestään kolme vaeltajaa. Mies, vaimo ja lapsi lepäsivät pitkänään maassa syvän unen helmassa.

Sotamies ei ollut koskaan tuntenut niin kovaa sydämentykytystä kuin nähdessään tämän näyn. Siinä nyt olivat nuo kolme pakolaista, joita hän niin kauan oli ajanut takaa. Hän tunsi heidät heti. Ja tässä he nyt nukkuivat kykenemättöminä puolustautumaan ja kokonaan hänen vallassaan.

Hänen miekkansa lensi kalisten huotrasta ja hän kumartui uinuvan lapsen puoleen.

Hän kuljetti hiljaa miekan lapsen sydäntä kohti ja tähtäsi tarkalleen voidakseen tappaa sen yhdellä iskulla.

Kesken iskua hän hetkeksi malttoi mielensä nähdäkseen lapsen kasvot. Kun hän nyt tiesi olevansa varma voitostaan, tunsi hän julmaa nautintoa katsellessaan uhriansa.

Mutta kun hän näki lapsen, kohosi jos mahdollista vieläkin hänen ilonsa, sillä hän tunsi hänet samaksi pieneksi poikaseksi, jonka hän oli nähnyt leikkivän mehiläisillä ja liljoilla kaupunginportin ulkopuolella olevalla vainiolla.

Tietysti, ajatteli hän, minun olisi se pitänyt ymmärtää alusta alkaen. Sen vuoksi olenkin aina vihannut tätä lasta. Hän se on tuo ennustettu rauhanruhtinas.

Hän antoi miekan taaskin vaipua alemmaksi ajatellen: Kun lasken tämän lapsen pään Herodeksen eteen, niin hän korottaa minut henkivartionsa johtajaksi.

Antaessaan miekankärjen yhä lähestyä nukkujaa iloitsi hän sanoessaan itsekseen: "Tällä kertaa ei ainakaan kukaan tule väliin ja riistä häntä minun vallastani."

Mutta sotamies piteli yhä kädessään liljaa, jonka hän oli taittanut rotkon-aukolla, ja kesken hänen ajatuksiansa lensi mehiläinen, joka oli piiloutunut kupuun, häntä kohti ja kiersi suristen kerta toisensa jälkeen hänen päänsä ympäri.

Sotamies vavahti. Hän muisti samassa mehiläiset, joita poikanen oli kantanut pesään, ja hän muisti, että mehiläinen myöskin oli auttanut lasta pakenemaan Herodeksen juhlasta.

Tämä ajatus hämmästytti häntä. Hän pidätti miekkaansa ja seisoi kuunnellen mehiläistä.

Nyt hän ei enää erottanut pienen elukan surinaa. Mutta hänen siinä aivan hiljaa seisoessaan kääntyi hänen huomionsa väkevään, suloiseen tuoksuun, joka levisi hänen kädessään olevasta liljasta.

Silloin hän tuli ajatelleeksi niitä liljoja, joita pieni poikanen oli auttanut, ja hän muisti, että liljakimppu oli peittänyt lapsen hänen katseiltaan ja auttanut sitä pakoon kaupunginportilla.

Hän kävi yhä miettivämmäksi ja veti miekan puoleensa.

"Mehiläiset ja liljat ovat palkinneet hänelle hänen hyvyytensä", kuiskasi hän itsekseen.

Hän tuli ajatelleeksi, että pienokainen kerran oli osoittanut hänellekin hyvyyttä, ja syvä puna kohosi hänen kasvoilleen.

"Voiko roomalainen sotamies olla palkitsematta saamaansa palvelusta?" kuiskasi hän.

Hän taisteli hetken aikaa itsensä kanssa. Hän ajatteli Herodesta ja omaa haluansa tuhota tämän nuoren rauhan ruhtinaan.

"Minun ei sovi tappaa tätä lasta, joka on pelastanut minun henkeni", sanoi hän kuitenkin lopuksi.

Ja hän kumartui alas ja asetti miekkansa lapsen viereen, jotta pakolaiset herätessään ymmärtäisivät, mistä vaarasta he olivat pelastuneet.

Silloin hän näki, että lapsi oli valveilla. Se makasi katsellen häntä kauniilla silmillänsä, jotka tuikkivat kuin tähdet.

Ja sotamies notkisti polvensa lapsen edessä. "Herra, sinä olet väkevä", sanoi hän. — "Sinä olet väkevä voittaja. Sinua jumalat rakastavat. Sinä voit tallata käärmeitä ja skorpioneja."

Hän suuteli lapsen jalkoja ja poistui sitten hiljaa luolasta, mutta pienokainen makasi katsellen hänen jälkeensä suurin, ihmettelevin lapsensilmin.

PAKO EGYPTIIN

Kaukana korvessa itäisellä maalla kasvoi monta, monta vuotta sitten palmu, joka oli suunnattoman vanha ja suunnattoman korkea. Kaikki, jotka vaelsivat erämaan läpi, pysähtyivät sitä katselemaan, sillä se oli paljoa korkeampi kuin muut palmut ja arveltiin, että se varmaan kasvaisi korkeammaksi kuin obeliskit ja pyramidit.

Kun nyt tämä suuri palmu seisoi yksinään katsellen erämaan yli, näki se eräänä päivänä jotakin, joka sai sen laajan latvan hämmästyksestä huojumaan ohuen rungon varassa. Kaukana erämaan laidassa vaelsi kaksi yksinäistä ihmistä. He olivat vielä niin kaukana, että kameelitkin sellaisen välimatkan päästä olisivat näyttäneet pieniltä muurahaisilta, mutta kaksi ihmistä siellä sittenkin oli. Kaksi muukalaista erämaassa, sillä palmu tunsi erämaan asukkaat; mies ja vaimo, joilla ei ollut opasta eikä kuormaeläintä, ei telttaa eikä vesisäkkiä.

"Totta tosiaan", sanoi palmu itsekseen, "nämä molemmat ovat tulleet tänne kuolemaan."

Palmu katsahti ympärilleen.

"Minua ihmetyttää", sanoi se, "etteivät jalopeurat jo aja takaa tätä saalista. Mutta minä en näe ainoatakaan liikkeellä. Minä en näe myöskään erämaan rosvoja. Mutta kyllä ne vielä tulevat."

"He saavat kärsiä seitsenkertaisen kuoleman", ajatteli palmu. "Jalopeurat nielevät heidät, käärmeet pistävät heitä, jano näännyttää heidät, hiekkamyrsky' hautaa heidät allensa, rosvot tappavat heidät, auringonpisto polttaa heidät, pelko surmaa heidät."

Ja se koetteli ajatella jotakin muuta. Näiden ihmisten kohtalo saattoi sen murhemielelle.

Mutta koko erämaan avaruudessa, joka levisi palmun alla, ei ollut mitään, jota se ei olisi tuntenut ja katsellut tuhannen vuotta. Ei mikään. voinut kiinnittää sen huomiota. Sen täytyi jälleen ajatella näitä molempia vaeltajia.

"Poudan ja myrskyn nimessä", sanoi palmu mainiten elämän vaarallisimpia vihollisia, "mitä vaimo kantaa käsivarrellansa? Luulenpa, että nuo mielettömät kuljettavat myös lasta mukanaan!"

Palmu, joka oli pitkänäköinen niinkuin vanhat useinkin ovat, näki tosiaankin oikein. Vaimo kantoi käsivarrellaan lasta, joka nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja nukkui.

"Lapsella ei ole edes kylliksi vaatteita yllään", sanoi palmu. "Minä näen, että vaimo on kääntänyt ylös hameensa ja peittänyt sen sillä. Mitä suurimmassa kiireessä hän on riistänyt sen vuoteelta ja rientänyt pois sen kanssa. Nyt minä ymmärrän: nämä ihmiset ovat pakolaisia.

"Mutta he ovat sittenkin mielettömiä", jatkoi palmu. "Jollei enkeli heitä suojele, olisivat he mieluummin voineet antautua vihollistensa käsiin kuin lähteä erämaahan.

"Minä voin kuvitella mielessäni, miten kaikki on käynyt. Mies oli työssään, lapsi makasi kehdossa, vaimo oli mennyt vettä noutamaan. Kun hän oli ehtinyt astua pari askelta ovelta, hän näki vihollisten hyökkäävän heidän luoksensa. Hän syöksyi takaisin huoneeseen, riisti ylös lapsen, huusi miestä seuraamaan heitä ja läksi matkalle. Sitten he ovat olleet pakomatkalla koko päivän, he eivät varmaankaan ole levänneet hetkeäkään. Niin, siten kaikki on käynyt, mutta minä sanon sittenkin, että jollei enkeli suojele heitä — — —

"He ovat niin peloissaan, etteivät he vielä tunne väsymystä eikä muita kärsimyksiäkään, mutta minä näen, miten jano loistaa heidän silmistänsä. Minun pitäisi kai tuntea janoisen ihmisen kasvot."