Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

LILJECRONAN KOTI

Kirj.

Selma Lagerlöf

Suomentanut

Helmi Setälä

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1911.

SISÄLLYS:

Myrskytuuli.
Rukit.
Svartsjö.
Lumikki neito.
Svartsjön pappi.
Unipannukakku.
Morsiustanssi.
Ketunkuoppa.
Taalari.
Suomalaispappi.
Henriksbergin seppä.
Vänrikki.
Arkiolossa.
Kevätilta.
Syytös.
Lepokivi.
Menninkäiset Lövdalassa.
Koti.

MYRSKYTUULI.

Tapaninpäivänä vuonna 1800 raivosi sellainen myrskytuuli Lövsjön kihlakunnassa Värmlannissa, jotta Jumala paratkoon. Olisipa melkein voinut luulla, että se tempaisisi irti kaikki mitä maailmassa oli ja tekisi siellä puhdasta jälkeä.

Älkää koettakokaan väittää, että yhtä kovia myrskytuulia olisi raivonnut sekä ennen että jälkeenkinpäin, älkää väittäkö sitä ainakaan vanhoille Lövsjöläisille, sillä he ovat lapsesta saakka saaneet kuulla, ettei toista sellaista myrskytuulta voi ollakaan.

He voivat vielä tänä päivänäkin luetella kaikki ne aidat, jotka silloin kaatuivat kumoon ja kaikki ne olkikatot, jotka lensivät hajalleen ja kaikki ne navetat, jotka suistuivat maahan, jotta elukat hautaantuivat useammiksi päiviksi katonkannattimien alle. He voivat näyttää kaikki ne paikat, missä tuli pääsi irti ja jota ei saatu myrskytuulessa sammumaan, ennenkuin koko kylä oli palanut poroksi. Ja he ovat käyneet kaikilla niillä harjuilla ja kukkuloilla, missä toinen puu kaatui toisensa viereen, kunnes maa tuli aivan paljaaksi.

Tiedättehän, että ihmisillä on tapana sanoa, ettei niin pahaa, ettei hyvää sen mukana, mutta kukapa olisi uskonut, että tuo sananlasku tässäkin kohdin olisi pitänyt paikkansa, sillä näkiväthän kaikki, että tämä Tapaninpäivän myrsky tuotti vain toisen onnettomuuden toisensa jälkeen.

Se, joka kaikkein vähimmin saattoi odottaa, että tämä myrskytuuli tuottaisi jotakin hyvää, oli Koltorpin "pikkupiika". Hänen kanssaan ei olisi ollut hyvä laskea leikkiä Tapaninpäivän aamuna, kun hän seisoi metsänlaidassa ja katseli alas laaksoon, missä tuprutteli lunta ja tuhkaa ja rikkoja ja jos jotakin, mitä tuuli sai mukaansa riuhdotuksi.

Ei koskaan koko hänen elämässänsä, ja hän oli kuitenkin jo kolmetoista täyttänyt ja kävi neljännellätoista, tällainen vastoinkäyminen ollut kohdannut häntä. Kyllähän hän muuten pysyi hyvällä mielellä, vaikka hän sai kovaakin kokea, mutta tämä oli sentään pahempaa kuin mitä hän jaksoi kantaa.

Vähälläpä kyyneleetkin olivat pusertua esiin suurista, kirkkaista silmistä ja vieriä pitkin kalpeita ja laihoja kasvoja.

"Pikkupiika" oli astunut vähän matkaa metsänlaidasta ikäänkuin tunnustellaksensa tuulta, ja myrskytuuli raastoi pääliinaa ja paukutteli lyhyttä, valkeaa lammasturkkia ja kääri kotikutoisen hameen niin lujalle hänen jalkojensa ympärille, että hän oli vähällä kaatua kumoon.

Hän ei ollut yksinään, vaan äiti ja "pikkupoju" olivat myös matkassa. Molemmat olivat samanlaisissa pukimissa kuin "pikkupiikakin", heillä oli lyhyet, valkoiset lammasnahkaturkit ja mustat, jäykät sarkahameet yllä. Sehän oli aivan luonnollista, sillä "pikkupiika" peri kaikki vaatteensa äidiltä ja "pikkupoju" peri taas vuorostaan "pikkupiialta". Mutta he olivat kuitenkin paremmassa asemassa kuin hän, sillä vaikka he olivat yhtä lämpimästi puetut kuin "pikkupiikakin", niin he eivät olleet lähteneet metsänreunaa ulommaksi, vaan seisoivat tuulensuojassa.

Äiti ja pikkupoju olivat yhtä laihat ja riutuneet kasvoiltaan kuin pikkupiikakin ja heidän silmänsä olivat myös yhtä viisaat ja kirkkaat kuin hänen, ja kumpikin ajatteli aivan niinkuin hänkin, että tämä myrskytuuli vasta oli oikea onnettomuus, ja heillä oli niin paha mieli, että olisivat kernaasti vaikka purskahtaneet itkuun.

Mutta he eivät näyttäneet sittenkään niin surkeilta kuin pikkupiika.

Hän seisoi juuri tuolla mäennystyrällä, tiedättehän, Bäckgårdin yläpuolella Bron pitäjässä, ja sieltä hän saattoi seurata katseellaan tietä, joka kulki kiemurrellen monessa mutkassa aina Bron kirkolle saakka. Ja hän näki, että ihmiset, jotka olivat lähteneet kotoansa kirkkoon, kääntyivät tieltä takaisin. Sen enempää hänen ei tarvinnut nähdä ymmärtääkseen, että äidin ja pikkupojun olisi aivan mahdotonta kulkea kaksi kokonaista peninkulmaa Nygårdiin asti, Svartsjön pitäjään, jonne he olivat aikeissa lähteä joulupitoihin.

Hän ei malttanut olla puristamatta kättään nyrkiksi kintaan sisällä, kun tuo seikka hänelle selvisi.

Kunpa metsässä, jossa he asuivat, ei olisi ollut niin tyyntä! Kunpa he vain olisivat ymmärtäneet millainen ilma oli, ennenkuin he olivat päässeet aina metsänlaitaan saakka! Silloin he eivät yhtään olisi lähteneetkään matkaan, ja se olisi ollut paljoa parempi.

Sillä hän oli nyt kerta sellainen, ettei mikään ollut hänestä kiusallisempaa kuin kääntyä tieltä takaisin eikä päästä perille sinne, minne hän kerta oli aikonut.

Kunpa hän ei pitkin koko vuotta olisi ajatellut tätä Tapaninpäivää, jolloin hän pääsisi Nygårdiin! Kunpa hän ei juuri tällä elävällä hetkellä olisi nähnyt edessään kaikki suuret, pihisevät padat, valkeilla liinoilla katetut pitkät pöydät ja kaikki hanhenpaistit! Jospa hän ja pikkupoju eivät joka kerta, kun äidillä ei ollut heille ruokaa annettavana, olisi lohduttaneet toisiaan: "Sitten kun me pääsemme sedän luo Nygårdiin joulukesteihin, syömme me oikein kylläksemme!"

Kuinka surkeata ajatella, että siellä keitettiin rusinasoppaa ja riisiryynipuuroa ja että siellä oli leivoksia, hilloa, kahvia ja voikakkuja, ja ettei hän saanut maistaa noita herkkuja!

Hän oli niin pahoillaan, että hän olisi toivonut voivansa purkaa sisuaan jollekulle. Hän tuumi, että myrskytuulen olisi pitänyt ymmärtää olla tulematta juuri tänä päivänä. Olihan pyhä ja talvi, jotta sitä ei kaivattu merelläkään, vaan olisi se kernaasti voinut pysyä alallansa. Mutta turhaa sitä oli sanoa myrskytuulelle.

Pahin osa matkaa heillä oli nyt edessään: oli kuljettava Helgesäterin ohi ja Brobyn mäkiä pitkin Löveniä ja kirkkoa kohti ja sitten pappilan maiden poikki, sillä tie kulki aukeitten ja metsättömien seutujen läpi. Jos he vain pääsisivät tuon matkan ja jaksaisivat kiivetä Hedebyn mäkiä, niin vaara olisi voitettu, sillä sieltä tie kulki metsän halki.

Ei matka tuntunut niinkään pitkältä. Ainakin heidän pitäisi yrittää.
Eihän heidän kuitenkaan voisi käydä sen pahemmin kuin huonosti.

Hän oli kuitenkin hyvillään niin kauan kuin äiti seisoi paikallaan ja tuumi. Olihan mahdollista, että hän päättäisi jatkaa matkaa. Mutta samassa hän huomasikin, että äiti kääntyi takaisin metsään päin, ja pikkupoju seurasi tietenkin äitiä.

Silloin pikkupiika alkoi astua päinvastaiseen suuntaan mäkeä alas. Ensin aivan hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin, sillä tuuli puhalsi takaa ja hoputti häntä eteenpäin, jotta hänen miltei oli pakko juosta. Hän ei katsonut kertaakaan taakseen, sillä hän pelkäsi, että äiti ja pikkupoju voisivat ehkä viitata hänelle ja käskeä häntä palaamaan takaisin. Hän oli melkein varma siitä, että he huusivat ja hoilottivat hänelle, mutta siitä hänen ei tarvinnut välittää, sillä nyt, kun hän oli tullut keskelle myrskytuulta, niin kumisi ja ryskyi hänen ympärillään niin kovasti, ettei hän voinut kuulla mitään.

Tuskinpa äiti saattoi saavuttaa häntä, sillä täytyihän hänen taluttaa pikkupojua, jottei tuuli kaataisi häntä kumoon, ja siksi hän ei päässyt yhtä nopeasti eteenpäin.

Siitä syystä ei pikkupiika ajatellutkaan kääntyä takaisin, hänellä ei ollut siihen vähintäkään halua, mutta hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän koskaan ollut luullut myrskytuulta niin kovaksi kuin se oli. Hänen päänsä yläpuolella leijaili suuria, mustia, siipiään räpytteleviä lintuja, joita tuuli ajoi eteenpäin ja raastoi ne aivan rikki, jotta niiden höyhenet ja ruumiit menivät säpäleiksi. Hän ei ollut mielestään koskaan nähnyt mitään niin kammottavaa, kunnes hän huomasi, että ne olivatkin suuria olkikarahkoja, jotka olivat irtaantuneet jostakin olkikatosta.

Jos hän astui askeleenkin vastatuuleen, niin kohosi se hänen eteensä kuin pillastunut hevonen ja oli kaataa hänet kumoon, ja jos hän astui myötätuuleen, niin se työnsi häntä eteenpäin niin kovalla voimalla, että hänen täytyi kulkea notkistetuin polvin ja selkä kumarassa voidakseen kestää sitä. Hän väsyi taistellessaan tuulta vasten, jotta hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi vetänyt kuormaa.

Pohjoisesta myrsky puhalsi ja oli niin kylmä, ikäänkuin se olisi kisaillut ruumisten kanssa. Se oli niin voimakas ja terävä, että se tunkeutui sekä lammasnahkaturkin että sarkahameen läpi ja jähmetti koko ruumista. Eihän hän sellaisesta suuresti välittänyt, mutta sittenkin hän tunsi, että varpaat jäykistyivät pikisaumakengissä, ja sormet kohmettuivat villakintaissa, ja että korvia nipisteli pääliinan alla. Hän astui kuitenkin eteenpäin, kunnes hän pääsi koko pitkän mäen alle. Kun hän tuli alas laaksoon, pysähtyi hän odottamaan toisia.

Kun he vihdoinkin olivat päässeet lähelle, astui hän heitä vastaan.

Parasta kai sittenkin oli palata kotiin, sanoi hän. Mahdotonta oli kai päästä Nygårdiin saakka.

Mutta nyt oli äiti harmissaan ja pikkupoju myöskin, ja he tuumivat itseksensä, ettei tuo tyttöletukka saisi hallita heitä ja määrätä, milloin he saisivat kulkea eteenpäin ja milloin kääntyä takaisin.

"Ei, tiedätkös", sanoi äiti, "emme me käänny kotiin, vaan sinä saat lähteä joulukesteihin, koska sinulla on sinne niin suuri halu".

"Niin, nyt sinä saat niin paljon tuulta, että sitä piisaa moneksi viikoksikin", sanoi pikkupoju.

Ja äiti ja pikkupoju alkoivat astua eteenpäin, ja pikkupiika sai seurata perässä niin hyvin kuin jaksoi.

Kun he saapuivat Nygårdin kohdalle, tuli Kulkija-Lotta ja Kerjuu-Jon heitä vastaan. Ja nuo molemmat, joilla oli tapana kiertää pitäjää sekä pyhänä että arkena ja olivat tottuneet kaikenlaiseen säähän, nostivat kätensä torveksi suun eteen ja huusivat heille, että heidän kaikin mokomin piti palata kotiin, sillä järven puolella oli niin kylmä, että he voisivat paleltua kuoliaaksi.

Äiti ja pikkupoju astuivat sittenkin edelleen. He olivat yhä pahoillaan pikkupiialle, ja tahtoivat, että hän saisi oikein tuntea millainen ilma oli.

He kohtasivat Fallasin Erikin hevosen, joka veti perässään tyhjää rekeä, sillä Fallasin Erik oli tuulessa kadottanut hattunsa, ja juostessaan aitoja pitkin, kiivetessään niiden yli ja ryömiessään ojien pohjia saadakseen sen kiinni, ei hevonen malttanut enää seisoa alallaan myrskyssä, vaan oli lähtenyt kotiin päin juoksemaan.

Mutta äidin ja pikkupojun mielestä ei siinä näyttänyt olevan mitään merkillistä. He jatkoivat vain matkaansa.

He ponnistelivat eteenpäin kunnes he tulivat Brobyn mäkien korkeimmalle harjalle. Mutta siellä he joutuivat keskelle suurta ihmisjoukkoa, hevosia ja rekiä, jotka eivät päässeet paikaltaan. Sillä Brobyn suuri mänty, joka oli ollut niin korkea, että se oli näkynyt yhtä kauaksi kuin Gurlitan harju, oli kaatunut myrskyssä kumoon ja asettunut poikittain tielle. Siellä seisoi Gullåsan Jan ja Kringåsan Britta, joita tänään piti vihittämän Bron kirkossa. Ja siellä seisoi Gullåsan vanha Jan Jansa ja Kringåsan vanha muori ja naapureita ja sukulaisia ja Pelimanni-Jöns ja Högsjön kaunis Gunnar ja paljon muita ihmisiä, jotka kaikki olivat yhtyneet morsiussaattoon. He huusivat ja kertoivat, että kahdesti matkan varrella olivat kaatuneet puut estäneet heidän kulkuaan, toiset oli saatu pois tieltä, mutta tälle puulle ei kukaan voinut mitään tehdä. Ja Gullåsan vanha vaari kulki ympäri tarjoten viinaa, mutta he seisoivat sittenkin siinä paikoillansa. Morsian oli noussut reestä ja itki, kun kirkkomatkalla oli ollut niin paljon esteitä. Ja tuuli raasti punaisia tylliruusuja ja vihreitä silkkilehtiä hänen hameensa reunuksesta, jotta ihmiset, jotka myöhemmin päivällä matkustivat pitäjällä, eivät voineet uskoa muuta kuin että myrskytuuli oli saanut käsiinsä orjantappurapensaan ja riistänyt siitä kukkia ja lehtiä, joita se oli siroitellut pelloille ja ojareunoille.

Mutta äiti ja pikkupoju eivät pysähtyneet, vaikka mänty olikin poikittain tiellä, vaan he ryömivät sen alitse ja jatkoivat matkaansa. He arvelivat, ettei pikkupiika vieläkään ollut saanut kyllikseen myrskytuulesta.

Ja he kulkivat aina tienhaaraan ja Brobyn kestikievaritaloon asti!

Siellä he kohtasivat majuurinrouva Samzeliuksen, joka ajoi parihevosilla ja kuomureellä. Vasta silloin he huomasivat, kuinka paha ilma oli, kun he näkivät, että majuurinrouva istui katoksen alla, sillä hän ei muuten ollut juuri arkalasta kotoisin. Majuurinrouva pisti kätensä kuomun alta esiin ja pui heille nyrkkiään. Ja hän huusi heille kovalla äänellä, joka kuului myrskyn kohinassakin: "Mene kotiin, Koltorpin Marit! Älä kulje ulkona lapsinesi tällaisessa ilmassa, jolloin minunkin on pakko ajaa kuomureessä."

Mutta äiti ja pikkupoju arvelivat, että pikkupiika saattoi vielä vähän aikaa taistella myrskytuulta vasten.

Kun he nyt saapuivat sillalle, joka kulki kapean salmen yli, täytyi heidän ryömiä nelinkontin sillan kaidepuuta pitkin. Täällä painoi tuuli niin hirveällä voimalla, että he olisivat lentäneet sulaan salmeen, jos he olisivat yrittäneet kulkea pystyssä.

Päästyään sillan yli, olivat he jo puolitiessä. Pikkupiika alkoi jo todellakin luulla, että he pääsisivät joulukesteihin.

Mutta tuskin hän oli päässyt tuon ajatuksen loppuun, kun taaskin tuli vastus eteen. Varmaankin kova kylmyys sillalla oli tehnyt lopun pikkupojusta. Hän oli aivan kuin jääkappale. Hän heittäytyi tielle eikä tahtonut astua askeltakaan kauemmaksi. Äiti riisti hänet syliinsä ja juoksi lähimpään mökkiin hänen kanssaan.

Pikkupiika oli niin pelästyksissään seuratessaan äitiä tupaan, että hän oli aivan suunniltaan. Sillä jos pikkupoju oli paleltunut, niin oli se kokonaan hänen syynsä. Äiti ja poju olisivat varmaan palanneet kotiin, jollei hän olisi ollut mukana.

He olivat tulleet mökkiin, jossa asui aivan sanomattoman ystävällistä väkeä. He sanoivat heti paikalla, etteivät vieraat millään ehdolla saaneet jatkaa matkaansa, ennenkuin myrskytuuli oli hiukan asettunut. Ja he sanoivat, että oli oikea Jumalan onni, että he olivat tulleet heidän luokseen. Jos he olisivat kulkeneet vielä pappilan maille asti, niin he olisivat varmaan paleltuneet kaikki kolme.

Näyttipä siltä kuin äitikin olisi iloinnut siitä, että he olivat nyt päässeet katokseen. Hän istui siinä niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän ei lainkaan olisi tiennyt, että Nygårdissa parhaillaan käännettiin paistinvartaita ja rasvaa kuorittiin suurista lihapadoista.

Kun isäntäväki oli saanut oikein kyllikseen puhua siitä, miten hyvä oli, että he olivat jääneet heidän luokseen, niin sattuivat he kysymään heiltä, miksikä he oikeastaan olivat lähteneet tällaisessa myrskyssä matkaan. Olivatko he ehkä aikoneet mennä kirkkoon?

Silloin äiti kertoi heille, että hän oli aikonut mennä Per Jansasin luo Nygårdiin. Per oli hänen lankonsa, vaikka lanko olikin yhtä rikas kuin hänen miehensä oli ollut köyhä. Joka vuosi Tapaninpäivänä pidettiin talossa kestit, ja hän, joka oli hänen kälynsä, oli itsestäänmäärätty vieras. Olihan ilma hänen mielestään ollut kovin huono, mutta nämät olivat ainoat kestit, joihin heillä vuoden kuluessa oli tilaisuutta päästä.

Mökkiläiset tulivat jälleen pahalle mielelle kuullessaan tämän. Heidän oli sääli äitiä, joka ei päässyt kesteihin Per Jansasin luo, sillä siinä talossa oli kylläkin komeata. Mutta mahdotontahan oli uudestaan lähteä myrskyn käsiin. Se voisi maksaa heille hengen.

Äitikin myönsi, että se oli aivan mahdotonta eikä hänen näyttänytkään olevan yhtään vaikea istua alallaan tämän köyhän väen luona, vaikka muualla häntä odottikin niin paljon hyvää.

"Jollei teillä olisi lapsia mukananne", sanoivat mökkiläiset, "niin ehkäpä te yksin pääsisitte perille".

Äitikin myönsi samaa. Kyllä hän olisi päässyt perille, jolleivät lapset olisi olleet matkassa. Mutta heitä oli enää mahdoton viedä tuohon ilmaan.

Ei, sitä asiaa oli enää mahdoton auttaa, siitä he olivat yhtä mieltä. Heidän oli niin kovin sääli äitiä. Heidän kasvoistaan saattoi aivan nähdä, kuinka kovasti heidän oli häntä sääli.

Mutta äkkiä emännän päähän pälkähti ajatus, joka ilahdutti häntä suuresti. "Hyvänen aika!" sanoi hän. "Voittehan jättää lapset tänne meidän luoksemme, jos teidän tekee mieli mennä."

Tuo ajatus ilahdutti heitä suuresti, sekä emäntää että isäntää. He eivät voineet käsittää, miksikä he eivät jo aikaisemmin olleet keksineet sitä.

Äiti kursaili hiukan aluksi, mutta myöntyi piankin. He päättivät, että lapset jäisivät sinne koko päiväksi ja yöksikin, ja että seuraavana päivänä äiti tulisi heitä hakemaan.

Ja äiti läksi ja pikkupiika jäi tupaan istumaan.

Nyt kaikki toivo oli mennyttä, sen hän huomasi, ei hän joulukesteihin enää voisi päästä. Mutta turhaa hänen oli sanoa, että hän olisi tahtonut mennä äidin mukana, sillä mökkiläiset, joiden luo he olivat joutuneet, olivat niin kovin ystävällisiä, eivät he olisi päästäneet häntä ulos. Eivätkä he molemmat myöskään olisi voineet jättää pikkupojua.

Mökkiläiset yrittivät puhella hänelle ja hauskuuttaa häntä, mutta hän ei saanut sanaakaan vastatuksi. Hän käänsi heille vaan selkänsä ja asettui ikkunaan katselemaan kahta suurta koivua, jotka heiluivat edestakaisin myrskytuulessa.

Hänen mieleensä nousi kaikenlaisia toiveita seisoessaan siinä. Muun muassa hän toivoi, että myrskytuuli tarttuisi voimakkaasti tähän mökkiin ja kaataisi sen kumoon, jotta hän pääsisi siitä pois.

Vaan, kas — — Tuopa näytti, merkilliseltä. Katsellessaan koivuja tuntui hänestä, ikäänkuin ne eivät enää olisi heiluneetkaan yhtä kovasti. Ja melu ja kohina, joka seurasi myrskyä, tuntui hänestä myös vähenevän eikä enää ilmassa lennellyt lastuja eikä olkia.

Tuskin hän saattoi uskoa silmiään, mutta ilma oli todellakin jo niin tyyntynyt, että riippakoivujen oksat enää vain hiukan värähtelivät.

Mökkiläiset lepertelivät pikkupojun kanssa, eivätkä huomanneet mitään, ennenkuin pikkupiika sanoi, että myrskytuuli oli tauonnut.

He hämmästyivät suuresti ja säälittelivät, ettei se ollut tauonnut varhemmin, jotta lapsetkin olisivat päässeet joulukesteihin. Sillä mitäpä hauskaa heidän oli istua kaiken päivää täällä, sen he kyllä ymmärsivät.

Silloin sanoi pikkupiika, että jos he vain sallivat, niin hän lähtisi pikkupojun kanssa Nygårdiin. Suora maantie johti sinne, jotta hän kyllä löytäisi perille, eikä heille voinut myöskään näin keskellä päivää tapahtua mitään pahaa.

Mökkiläiset olivat niin tavattoman hyviä ja ystävällisiä. He eivät tahtoneet pahoittaa kenenkään mieltä, vaan he antoivat heidän mennä, sekä pojun että pikkupiian.

Nyt oli kaikki hyvin. Ilma oli kaunis ja tyyni ja käveleminen kävi aivan helposti, ei kukaan voinut myöskään pakoittaa pikkupiikaa istumaan alallaan tai palaamaan kotiin, kun hänen mielensä teki eteenpäin.

Mutta kas, yksi asia sittenkin teki hänen mielensä rauhattomaksi. Hänen mielestään aurinko taivaan etelärannalla painui kovin nopeasti mailleen. Ei hän tiennyt ajasta mitään, mutta mitäpä, jos olikin jo niin myöhäistä, että vieraat jo istuivat pöydässä Nygårdissa! Kokonainen peninkulma oli vielä jäljellä, mitäs jos hänen päästessään perille padat olisivatkin jo tyhjät ja vain kalutut luut jäljellä!

Pikkupoju oli vain seitsemän vuoden vanha. Ei hän päässyt kovin nopeasti kulkemaan. Hän oli myös väsynyt ja haluton kaikkien tämänpäiväisten kärsimysten jälkeen.

Kun he tulivat Hedebymäen juurelle, pysähtyi pikkupiika ja katseli alas Löven-järvelle, jonka pintaa peitti kova, kiiltävä jää.

Hän kysyi, muistiko pikkupoju minä päivänä äiti kotiintullessaan oli kertonut, että Löven oli jäätynyt. Äiti oli niin kovin ihmetellyt, että järvi jäätyi jo ennen joulua, jotta hän puhui siitä koko illan. "Niin, se oli jouluaaton aattona", sanoi pikkupoju. Siitä hän oli aivan varma.

"Sitten se on ollut jo neljä päivää jäässä", sanoi pikkupiika. "Aivan varmaan jää on jo niin vahvaa, että se kannattaa meitä."

Pikkupoju reipastui heti paikalla, kun hän käsitti, että pikkupiika aikoi kulkea järven yli.

"Lasketaan luikua Nygårdiin!" huudahti pikkupoju.

"Tämä tie on sopivin", sanoi pikkupiika, "sillä Nygård on järven rannalla".

Pikkupiika epäili tosin vielä hiukan, mutta tällä kertaa pikkupoju yllytti häntä. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan maamatkasta. Hän tahtoi suoraa päätä alas jäälle.

"Sinä saat sanoa äidille, että sinä sitä tahdoit", sanoi pikkupiika, "sillä hän ei suutu sinuun".

Järven rantaan ei ollut pitkä matka. Hetken kuluttua he olivat jäällä. Se oli yhtä liukas kuin ankerias, sen kirkkaampi se ei juuri olisi voinut ollakaan. He tarttuivat toisiaan käteen kiinni ja alkoivat laskea luikua pitkin Löven-järveä.

Se kävikin paljoa paremmin kuin maantiellä tallustaminen. Tällä tavalla he varmaan pääsisivät perille ennenkuin suuret kestipäivälliset olivat loppuneet.

Mutta sitten kuuli pikkupiika kohinaa ja jyskettä takanaan, joka oli hänelle liiankin tuttua. Hänen ei tarvinnut katsoa taakseenkaan tietääkseen mitä se oli. Hän tunsi sen jo niskassaan. Myrskytuuli alkoi nyt taas uudelleen.

Tuntuipa siltä kuin myrskytuuli olisi pysytellyt alallaan vain viekoitellakseen lapset alas jäälle. Ja nyt se tuli ja tarttui kiinni heihin ja kaatoi heidät nurin.

Heidän oli aivan mahdoton päästä jäällä eteenpäin, nyt kun myrskytuuli taas oli kiihtynyt. He eivät voineet seisoa pystyssä. He eivät voineet muuta kuin ryömiä takaisin rantaan.

Olisipa voinut luulla, että pikkupiian voimat nyt olisivat olleet lopussa. Hän oli järjestänyt heidän asiansa siten, että tuntui melkein mahdottomalta ajatella, että he pääsisivät enää ihmisten ilmoille. Jäällä he eivät voineet kulkea, ja kun he saapuivat rantaan, niin kohosi sillä kohdalla korkea vuori ja tiheä metsä eikä tietä ollut minkäänlaista.

Ja pikkupoju oli niin väsynyt ja kyllästynyt kaikkeen, että hän vain itki.

Pikkupiikakin jäi hetkeksi seisomaan rannalle ja näytti aivan kuin pilvistä pudonneelta.

Mutta miten lieneekään ollut, niin hän muisti äkkiä, millä tavalla hän tavallisesti laski mäkeä kotona, kun kallionrinne oli jäässä. Ja hän alkoi heti taittaa kuusenoksia ja keräsi niitä kahteen kasaan. Toiselle kasalle hän pani pikkupojun istumaan ja kävi itse polvilleen maahan ja työnsi sekä pojun että molemmat kuusikasat alas jäälle.

Kun he tulivat kovimpaan tuuleen, kävi hän istumaan toiselle kasalle ja sekä poju että hän ottivat käteensä aika karahkan ja pitelivät sitä tuulessa.

Hui! sanoi myrskytuuli, ja hei! sanoi myrskytuuli. Se pudisteli heitä ja keikautti heitä sivulle ikäänkuin koetellaksensa, voisiko se saada heidät valtaansa.

Mutta sitten se tarttui koko voimallaan heihin kiinni ja lapset kiitivät matkaan. Ja niin sitä mentiin, aivan kuin tuulessa, vaikkeivät he tunteneetkaan tuulta, olisivatpa melkein voineet luulla istuvansa paikoillaan, jolleivät rannat olisi kiitäneet heidän ohitsensa.

Pikkupoju kirkaisi ilosta, mutta pikkupiika istui puristaen huulensa lujasti yhteen ja katseli ympärilleen tokko joku uusi este taaskin nousisi hänen ja joulukestien väliin.

Niin nopeasti ei hän ennen eläissään ollut kulkenut. Ei kestänyt montakaan minuuttia, ennenkuin he tulivat niemen kohdalle, jossa Nygård sijaitsi.

Nygårdissa väki huomasi heidät juuri sinä hetkenä, kun he aikoivat käydä pöytään, eivätkä he malttaneet olla kiiruhtamatta ulos katsomaan, mikähän kumma siellä järvellä kulki.

Ymmärtäähän sen kuinka he hämmästyivät, sekä Per Jansa että Per
Jansan vaimo ja pappi ja koko kesti väki, kun he näkivät heidät.

Ainoa, joka ei näyttänyt olevan kovin ihmeissään, oli äiti. "Tuo tyttö ei anna myöten, ennenkuin hän saa tahtonsa perille", sanoi hän. "Koko ajan olen odottanut, että hän tulisi tänne lentäen luudan varrella."

Mutta kaikki sinä iltana kehuivat kilvan pikkupiikaa ja sanoivat, että hänestä tulee vielä kelpo nainen.

Äiti sai istua pappilanrouvan vieressä sohvassa kauan aikaa ja puhua tytöstään.

Hän ei ollut niinkään huono kehräämään, niin pieni kuin hän olikin, ja hän oli poiminut marjoja koko viime kesän ja myönyt niitä Helgesäteriin, ja hän oli saanut aapisen kapteeninrouvalta, ja Helgesäterin neiti oli neuvonut häntä, jotta hän osasi nyt sekä lukea että kirjoittaa.

Svartsjön pappi oli ollut monta vuotta leskenä, mutta kesällä hän oli mennyt uusiin naimisiin. Uusi pappilanrouva oli pienikasvuinen nainen, hänen hiuksensa olivat aivan valkoiset, mutta kasvot hienohipiäiset ja sileät. Ei kukaan voinut sanoa kuinka vanha hän oli. Häntä kehuttiin tavattoman toimeliaaksi talossaan. Sanottiinpa myöskin, että hän ensi näkemältä osasi jo jokaisesta sanoa, mikä hän oli miehiään.

Nyt sanoi tämä uusi pappilanrouva äidille, että hän jo kauan oli aikonut ottaa taloon nuoren tytön, joka saisi palvella hänen tytärpuoltaan, jotta sisäköllä olisi enemmän aikaa kutoa. Hän kysyi äidiltä, sallisiko hän pikkupiian muuttaa ensi syksynä pappilaan.

Kuinka ei äiti sitä sallisi! Olipa sekin kysymys! Hän ei voinut ajatellakaan suurempaa onnea pikkupiialle kuin päästä palvelijaksi Lövdalaan.

Koko illan pappilanrouva seurasi katseillaan pikkupiikaa. Näyttipä siltä kuin hän ei olisi voinut muuta ajatellakaan.

Hetken kuluttua hän kutsui äidin jälleen luokseen.

"Onko se totta", sanoi hän, "että tyttö osaa sekä kirjoittaa että lukea?"

Ja äiti vakuutti, että se oli totta. "No, silloin me päätämme, että hän tulee nyt jo Lövdalaan", sanoi pappilanrouva. "Te voitte kulkea Lövdalan kautta mennessänne kotiin näistä kesteistä, ja silloin tyttö voi jäädä sinne samalla matkalla."

Siten se asia sovittiin.

Mutta sittenkin pappilanrouva istui vaan katsellen pikkupiikaa, ikäänkuin hän ei olisi voinut katsella häntä kyllikseen.

Hetken kuluttua hän tahtoi jälleen puhua Koltorpin Maritin kanssa.

"Mikä sinun tyttösi nimi on?" kysyi hän.

"Niin, hänen nimensä on Eleonora, mutta me kutsumme häntä vaan
Noraksi."

"Onko se aivan totta, eikä vain turhaa kerskailua, että hän osaa lukea ja kirjoittaa?" sanoi pappilanrouva.

Äiti vakuutti hänelle, että se oli aivan totta.

"Minä olen tuuminut, että hän saa ajaa meidän kanssamme reessä kotiin jo tänä yönä", sanoi pappilanrouva. "Me tarvitsemme Lövdalassa juuri sellaista kuin hän on ja siksi hän voi yhtä hyvin nyt jo alottaa palveluksensa."

Kävi niinkuin pappilanrouva tahtoi, kuinkas muuten. Hän oli sellainen, ettei kukaan mielellään ruvennut häntä vastustelemaan.

RUKIT.

Suuri taalalaiskello, joka seisoi Lövdalan kyökkikamarissa, löi kuusi niin kovalla metelillä, että olisi voinut luulla raskaitten luotien syöksyvän maan alle, ja herätti pikkupiian, joka nukkui kolmen tuolin varassa, tilapäisellä vuoteellaan, joka kaikessa kiireessä oli pantu hänelle kuntoon myöhään yöllä.

Hän hyökkäsi kirkaisten ylös vuoteelta ja seisahtui vasta, kun oli päässyt keskilattialle. Hän oli uneksinut maanneensa arkussa, että häntä oli määrä haudata ja että hänelle soitettiin kirkonkelloja.

Päästyään kylmälle permannolle tuli hän heti täysin valveille.

Ei suinkaan ketään ollut huoneessa, joka olisi kuullut hänen huutonsa? Kylläpäs pappilan palvelijat olisivat nauraneet, jos he olisivat tienneet, että hän pelästyi seinäkelloa! Hän ei ymmärtänyt itsekään, miksi hän oli pelästynyt, tosin ei heillä Koltorpissa ollut kelloa, mutta Nygårdissa oli lyömäkello sekä väentuvassa että kamarissa, jotta tiesihän hän hyvinkin millä tavalla kello löi.

Kyökkikamarissa ei ollut aivan pimeä. Pari pientä kalikkaa paloi uunissa huoneen nurkassa, niin että hän saattoi nähdä ympärilleen. Ei, kamarissa ei ollut ketään muita kuin hän. Kapea puusohva, jossa pappilanneiti, mamseli Maija Liisa nukkui, kun hän yöllä tuli sisään, oli tyhjänä, olipa se kokoonpantukin.

Mutta jos mamseli Maija Liisa oli noussut, niin silloin kai hänenkin oli aika pukeutua.

Hän heitti vielä kalikan uuniin. Kun tuli valaisi vain sen verran, että hän saattoi löytää sukkansa ja kenkänsä ja muut vaatteensa, niin oli hän pian valmis.

Olipa se ihmeellistä, että hän oli nyt täällä, pappilan kyökkikamarissa ja puki ylleen! Juuri tässä samaisessa Lövdalassa, jossa äiti oli palvellut lastenhoitajana, ennenkuin hän meni isän kanssa naimisiin. Voisikohan hän kiintyä nyt tähän paikkaan yhtä paljon kuin äitikin?

Lukuunottamatta pikkupojua tietysti ei äiti kenestäkään koko maailmassa pitänyt niin paljon kuin pappilanneidestä. Kun hän puhui hänestä, niin puhui hän ikäänkuin jostakin prinsessasta.

Pappilanneiti oli niin kaunis, että kun hän ajoi tai ratsasti maantietä pitkin, niin kiiruhtivat ihmiset työstään aitavieruksille katselemaan häntä.

Papilla oli suuri valta pitäjässä, mutta hänellä oli tapana sanoa, ettei kansa välittänyt hänestä vähääkään verrattuna siihen, kuinka paljon he pitivät hänen tyttärestään. Hän itse oli muukalainen, mutta tytär oli sitä vanhaa pappissukua, joka oli elänyt pitäjässä sata vuotta ja hän se perisi myös Lövdalan sekä koko pitäjän.

Joskus oli tuntunut hiukan kiusalliselta, kun äiti puhui niin paljon pappilanneidestä. Sillä kun hänestä vaan oli puhetta, niin ei kukaan muu näyttänyt kelpaavan mihinkään. Mutta hauska oli nyt joka tapauksessa saada nähdä häntä.

Jospa hän vain olisi voinut ymmärtää, mitä ihmeen surinaa hän kuuli pukeutuessaan. Eihän eilinen myrskytuulikaan voinut enää suhista korvissa? Tai ehkäpä myrsky oli jälleen yltynyt? Vaikkei tuo ääni, jota hän kuuli, tuntunut oikein tuulen suhinalta. Pikemmin se oli myllyn tasaista pyörinää.

Vihdoin hän oli valmis ja avasi keittiön oven.

Eipä ihme, että oli kovasti suhissut. Koko keittiö oli täynnä rukkeja ja kehrääjiä; toinen rukki toisensa takana, toinen kehrääjä toisensa takana. Ei siinä ollut minkäänlaista loppua.

Hänen täytyi pysähtyä kynnykselle, sillä hänen päänsä oli mennä aivan pyörälle. Enintäin kolme kehrääjää kerrallaan hän tähän asti oli nähnyt samassa huoneessa, sen enempään hän ei ollut päässyt. Mutta montako oli täällä? Tokko hän osaisi niitä edes laskea.

Keittiössä oli varsin pimeä, jottei siellä ollut niinkään helppo kotiutua. Muutamia pihkaisia ja kyhmyisiä katajanjuuria paloi ristikolla, joka oli asetettu korkean rautakangen varaan liedelle, siinä kaikki. Mutta paitsi huonoa valaistusta oli vaikea nähdä mitään senkin vuoksi, että rukit ja kehrääjät olivat kiedotut tomupilveen, joka työtä tehdessä nousi ilmaan.

Olkoon miten hyvänsä, sellaista näkyä hän ei koskaan ennen ollut nähnyt. Katsellessaan siinä rukkien pyöriä ja polkimia ja puolapuita ja työskenteleviä käsiä ja sormia, meni hänen päänsä yhä enemmän pyörälle. Selvitelläkseen päätään alkoi hän tehdä itselleen kysymyksiä, niinkuin äiti oli neuvonut häntä. "Montako vyyhtiä lankaa tässä keittiössä kehrätään yhtenä ainoana aamuna? Ja montako vyyhtikimppua heillä on jo vinttikonttorissa riippumassa? Ja kuinka monet kangaspuut asetetaan kuntoon keväällä, jotta kaikki nämä langat tulisivat kudotuiksi? Ja montako kangaspituutta pannaan sitten valkenemaan? Ja montako —"

Kas niin, nyt pää tuntui taas selvältä, jotta hän uskalsi astua peremmälle rukkien keskelle. Ei niitä ollutkaan niin kovin monta, niinkuin hänestä ensin oli tuntunut, vaikka eihän niitä niin vähänkään ollut. Ne seisoivat pitkässä kiemurtelevassa rivissä aina lieden luota ulko-ovelle saakka.

Lähinnä uunia ja valoa istui pappilanrouva keltaiseksi maalatun rukin ääressä ja kehräsi hienoa, valkeaa pumpulilankaa. Hänen takanaan istui vanha emännöitsijä, josta äiti oli kertonut ja hän kehräsi villalankaa punaiseksi ja vihreäksi maalatulla rukilla. Hänen vieressään oli viisi nuorta palvelustyttöä, keittäjätär ja sisäkkö, aputyttö, juomanpanija ja karjakko, jotka kehräsivät hienoa pellavaa maalaamattomilla rukeilla. Vieläkin kauempana istui kyttyräselkäinen ruotimummo, joka kehräsi rohtimia huonolla, vanhalla rukilla. Ja aivan taimmaisena keittiön oven vieressä vedossa ja aivan pimeässä istui vieläkin yksi kehräämässä. Hänen rukkinsa pyörästä oli kolme puolaa poikki, nyöri oli täynnä solmuja, poljin oli epäkunnossa ja hän kehräsi karheita rohtimia, jotka olivat niin nystyisiä ja täynnä päistäreitä, ettei missään muussa talossa niitä olisi viitsitty kehrätäkään. Mutta nainen, joka istui siinä, näytti kehräävän niitä yhtä helposti ja kevyesti, kuin toiset hienoa pellavaa.

Kukahan tuo saattoi olla, sitä pikkupiika ei voinut arvata. Varmaan hän oli tullut pappilaan oppiaksensa siellä kehruuta.

"Voi poloista!" ajatteli pikkupiika. "Sinun ei ole hyvä olla täällä.
Sinä et ole pappilanrouvan suosiossa."

Useampia ei keittiössä ollutkaan. Mikähän häntä oikeastaan oli vaivannut, kun hän oli luullut siellä olevan niin paljon väkeä.

Kaikki he vain kehräsivät ja kehräsivät. Äidillä oli tapana laulaa tai kertoa satuja kehrätessänsä, mutta täällä istuivat kaikki aivan ääneti.

Pappilanrouva kutsui pikkupiian luokseen. Hän käski hänen antaa kartattuja pumpuleita korista, joka seisoi lattialla, jotta pappilanrouvan ei tarvitsisi kumartua alas.

Kauan aikaa pikkupiika sai olla tässä työssä. Rukit surisivat hänen ympärillään ja polkimet liikkuivat ja puolat pyörivät. Hänen päätään alkoi jälleen pyörryttää ja taaskin hänen täytyi tehdä itselleen kaikenlaisia kysymyksiä, jotta pää selviäisi.

"Montakohan vyyhtiä lankaa he ehtivät kehrätä yhtenä aamuna? Ja montako lankavyyhtiä heillä jo on vinnillä valmiina —"

Mutta tosiaankin! Eihän hän vielä ollut nähnyt "pappilanneittä". Olisihan hänenkin pitänyt olla täällä yhtä hyvin kuin pappilanrouvankin. Mutta ehkäpä oli typerää olettaa, että hän kehräisi yhdessä palvelijoiden kanssa. Siksi hän tietenkin oli liian hieno. Sellainen pieni kullanmuru pappilanneideksi!…

Hänhän saisi periä Lövdalan ja koko pitäjän. Hän istui varmaan vieraskamarin sohvassa ja ompeli silkkikukkasia silkkikankaalle.

No, mikäs nyt oli hätänä? Varmaan joku siellä ilvehteli.
Pappilanrouva käänsi vähä-väliä päätään ovelle.

Aamu oli siksi pitkälle jo ehtinyt, että päivä alkoi sarastaa. Pienistä ikkunaruuduista tunkeutui hämärtävä valo sisään. Aina huoneen perälle, missä pikkupiika oli, saattoi nähdä, että kehrääjä, joka istui taimpana, aivan oven suussa, oli lopettanut työnsä. Hän ei torkkunut, vaan istui nojaten kädellään rukinpyörään ja tuijotti eteensä. Mutta sittenkin näytti siltä, kuin hän ei olisi nähnyt mitään, mitä huoneessa tapahtui.

Ja aivan varmaan hän ei huomannut, että pappilanrouva näki hänen rukkinsa pysähtyneen.

Hänen kasvonsa olivat lempeät ja kirkkaat ja hänen siniset silmänsä suuret ja vakavat. Eipä näyttänyt siltä, kuin hän laiskuudesta olisi lopettanut työnsä, vaan siksi, että hänen täytyi istua hiljaa ja ajatella.

Sitä myöten kuin aika kului puristuivat pappilanrouvan huulet yhä lujemmin yhteen. Hänen kasvonsa tulivat niin ankariksi, että miltei olisi voinut pelätä häntä.

Nyt hän pysähdytti rukkinsa ja nousi pystyyn. Mutta toinen istui sittenkin hiljaa alallaan eikä huomannut, että pappilanrouva pujottautui rukkien lomitse ovea kohti. Hän ei liikahtanut vähääkään, ennenkuin pappilanrouva seisoi hänen edessään ja tarttui kädellään häntä niskaan kiinni.

Silloin pääsi hänen huuliltaan huudahdus ja hän koetti riuhtaista itseään irti, mutta pappilanrouva piti hänestä lujasti kiinni. Toisella kädellään hän painoi häntä taaksepäin, toisella hän tarttui rohtimiin, jotka olivat rukinlavassa ja alkoi hieroa niillä hänen kasvojaan.

"Emmekö me muka kaikki tee sinulle työtä?" sanoi hän kovalla, karkealla äänellä. "Ja sittenkin sinä vain istut ja nukut?"

Vähälläpä pikkupiika olisi huutanut. Ei ikimaailmassa! Oliko tuo pappilanneiti! Mutta kellekäs muulle he kaikki olisivat työtä tehneet.

Pappilanrouva pudisteli häntä vielä kerran oikein kovasti, heitti rohtimet maahan ja palasi paikallensa.

Mutta samassa nousi emännöitsijä tuoliltaan ja kaikki viisi palvelijatarta sekä ruotimummo ja työnsivät rukkinsa syrjään.

Pappilanrouva käännähti emännöitsijään päin ja katsoi ihmeessään häneen.

"Eikö rouva tiedä, ettei palvelusväellä ole tapana jouluviikolla kehrätä", sanoi emännöitsijä, "vaan silloin meillä tavallisesti on vapaata ja saamme tehdä itsellemme työtä. Ja tietäähän rouva senkin, että jos me menemme pastorilta kysymään, niin hän sanoo, että kaikki saa olla ennallansa. Nyt me olemme kehränneet koko aamun, siksi että mamseli Maija Liisa pyysi meitä tekemään rouvalle mieliksi, mutta nyt me lopetamme, koska rouva sittenkin kohtelee häntä samalla tavalla kuin aina muulloinkin."

Kun se oli sanottu, niin emännöitsijä ja kaikki viisi palvelijatarta ja ruotimummo tarttuivat rukkeihinsa ja aikoivat kantaa ne pois keittiöstä.

Mutta pappilanrouva asettui kiireesti keittiön oven eteen.

"Ei ainoatakaan rukkia viedä minun luvattani pois keittiöstä", sanoi hän.

Emännöitsijä astui epäröimättä hänen eteensä, sillä hän tiesi, että oikeus oli hänen puolellaan. Varmaan tapahtui nyt jotakin aivan hirveää.

Mutta kas kummaa, sen sijaan tapahtuikin jotakin, jota ei kukaan olisi voinut aavistaa.

Pappilanrouva katseli ympärilleen, ikäänkuin toivoen, että joku auttaisi häntä. Ja silloin hänen katseensa osui pikkupiikaan. Mutta kun hän huomasi, että tyttö vain tuijotti häneen pelästyneenä, ikäänkuin hän olisi nähnyt peikon edessään, niin muuttui hän kerrassansa.

Ja hän poistui ovelta, juuri kun emännöitsijä oli vain askeleen päässä hänestä.

"Oikeus on oikeus", sanoi hän. "Jos asia on niinkuin Kaisa sanoo ja jos teillä aina on ollut jouluviikolla vapaata, niin myönnetään se teille nytkin. Mutta olisittehan te voineet puhua minulle siitä kauniisti eikä vaatia sitä tuolla tavalla."

"Ensi kerralla me pidämme sen mielessämme", sanoi emännöitsijä äreästi. Sen enempää ei siitä puhuttu, sillä samassa kuului pienen kellon kilinää sisähuoneista.

"Pappi soittaa aamurukoukseen", sanoi emännöitsijä. "Me voimme jäljestäpäin korjata rukit pois."

He astuivat ulko-ovelle, mutta pikkupiika jäi seisomaan paikoilleen, ikäänkuin hän ei olisi voinut päästä liikkeelle. Mitenkä ihmeessä tuo saattoi olla pappilanneiti, tuo, joka istui aivan ovensuussa ja kehräsi rohtimia? Sehän oli ikuinen synti ja häpeä. Mitäs, jos äiti sen tietäisi!

He marssivat ulos pitkässä rivissä ja keittiö oli jo aivan tyhjä, kun pappilanneiti, joka kulki viimeisenä, ojensi hänelle kätensä.

Hänellä oli ihmeen lempeä ääni ja pieni, hieno ja pehmeä käsi. Pikkupiika tarttui ensin aivan arasti siihen, mutta kun he astuivat eteisen läpi, puristi hän sormensa yhä lujemmalle. Ja kun he seisahtuivat papin huoneen kynnykselle, kumartui pappilanneiti pikkupiian puoleen.

"Sinä olet Maritin, vanhan hoitajani tytär, eikö niin?"

"Olen", sanoi pikkupiika. "Minä tulin tänne teitä auttamaan."

Pappilanneiti hymyili. "Niin, kyllä minä tarvitsenkin jonkun, joka auttaa minua", sanoi hän.

SVARTSJÖ.

Kaikki viisi palvelijatarta istuivat ompelusormukset sormessa ja vahaa ja rihmarullia vieressään paikaten vanhoja vaatteita. Heidän laitansa oli aivan varmaan sama kuin räätälienkin, he tahtoivat istua korkealla ommellessansa, sillä kaikki viisi olivat kiivenneet korkealle jakkaralle. Vanha emännöitsijä yksin istui tuolilla.

Pikkupiika seisoi ikkunan ääressä ja katsoi ulos. Hänen eteensä avautui avara pihamaa, johon lumiauralla oli kynnetty teitä korkeiden kinosten väliin. Suuria rakennuksia oli joka taholla, ja pikkupiika koetti äidin kertomusten mukaan arvata mitä kukin oli. Tuo pitkä, matala rakennus asuinrakennuksen edessä oli kai navetta, talli oli sen itäpuolella ja panimo sekä siihen kuuluva kamari länsipuolella. Rakennukset eivät olleet rakennetut kiinni toisiinsa, mutta niitä ympäröi aitaus, jotta ei voinut päästä taloon muutakuin kapeista veräjistä, jotka olivat nyt talvella avoinna. Tallin itäpuolelta siinsi useiden rakennusten kattoja ja päätyjä, jotka ympäröivät toista, vieläkin suurempaa pihaa. Siellä oli lammaskarsina ja sikala, ruoka-aitta ja makasiini, vilja-aitat, ladot ja halkovajat, renkitupa ja kalustohuone. Useat rakennuksista seisoivat pylväitten varassa, toisissa oli portaita, jotka nousivat päädyn ulkoseinää pitkin ja johtivat mataliin luhteihin. Minne ikänä hän katsoi, siellä oli lisärakennuksia, ullakkohuoneita, pieniä pimeitä ikkunaruutuja ja pitkiä solia. Useimmissa rakennuksissa oli paksuja olki- tai turvekattoja, sen lisäksi peitti niitä nyt paksu lumikerros. Pikkupiian mielestä ne olivat kaikki käärityt pehmeihin, lämpimiin peittoihin ja vällyihin. Rauha ja hiljaisuus vallitsi kaikkialla, ikäänkuin vanhat talot olisivat nukkuneet talviuntaan.

Yksi palvelustytöistä oli vasta tullut taloon ja päälle päätteeksi vieraasta pitäjästä. Hän aikoi kai käyttää hyväkseen tätä hiljaista hetkeä ja tiedustella jotain isäntäväestään. Hän teki kysymyksen toisensa jälkeen pappilanneidestä ja rouvasta ja itse papistakin, mutta hän ei saanut ainoatakaan vastausta. Kaikki muut istuivat ääneti ja ompelivat, eivätkä olleet tietävinään mitään.

Lopulta hän kai huomasi, ettei hän voinut saada heistä mitään tietää, sillä nyt hän alkoi kysyä muuta. "Miksi tämän pitäjän nimenä on Svartsjö?" Hän ei voinut ymmärtää, mistä se oli saanut nimensä. Hän oli kuullut, että pitäjässä oli kolme järveä paitsi Löveniä, mutta ei yhdenkään nimi ollut Svartsjö, sen verran hän tiesi.

No, tähän kysymykseen ei olisi ollut vaarallista vastata, mutta pahaksi onneksi ei kukaan palvelijoista tiennyt, mistä pitäjä oli saanut nimensä. Näyttipä siltä, kuin hän tästä asiasta ei olisi saanut tietää sen enempää kuin toisistakaan. Mutta silloin vanha emännöitsijä laski helmaansa ompelunsa ja pyyhkäisi silmälasit nenältään.

Eihän se niin kummaa ollut, että pitäjä oli nimeltään Svartsjö, se oli saanut nimensä samannimisestä järvestä, joka muinoin oli ollut tällä paikkakunnalla, mutta sittemmin kuivunut.

Vieras palvelijatar oli kai tavattoman iloinen saadessaan vihdoin tämän vastauksen. Hän kysyi heti, millä seudulla pitäjää tuo järvi oli ollut.

Niin, se oli ollut laaksossa Lövdalan alapuolella. Emännöitsijä kääntyi etelänpuolista ikkunaa kohti ja viittasi ulos. Hän luuli, että vesi oli ulottunut aina panimon alapuolella olevan mäen rinteeseen. Siellä oli ainakin niin hienoa hiekkaa, kuin tavallisesti järven rannoilla.

Vieras palvelijatar käänsi myös päänsä ikkunaan. Asuinrakennus sijaitsi niin korkealla kummulla, että ympäröivät matalat rakennukset eivät estäneet näköalaa. Navetan katon yli saattoi nähdä peninkulman pituisen laakson, jonka pohja oli sileä kuin lattia.

Mutta hän ei voinut uskoa, että emännöitsijä arveli tuota tasaista maata vanhaksi järvenpohjaksi. Hän oli aina luullut, että entisen järven paikalla maa olisi epätasaista ja rosoista.

Emännöitsijä ei vastustanut häntä. Hän ei välittänyt siitä, mitä juomanpanija luuli. Hän oli vain kertonut sen, minkä hän tiesi.

Ja emännöitsijä asetti silmälasit paikoilleen nenälle ja alkoi taas ommella.

Vieras palvelijatar nauraa tirskutti halveksivasti. Ihmeellistä, että vanhat ihmiset eivät koskaan voineet sietää vastaansanomista. Mitä ikänä he sanoivat, sitä olisi heidän mielestään pitänyt uskoa.

Ei kukaan toisista palvelijattarista sanonut sanaakaan emännöitsijän puolustukseksi. Keittiössä oli aivan hiljaista. Pikkupiian olisi kovin tehnyt mieli kertoa, mitä hän oli kuullut Svartsjöstä, mutta hän ei tiennyt, sopisiko hänen sekaantua keskusteluun.

Silloin kyökkikamarin ovi avautui, ja mamseli Maija Liisa tuli keittiöön.

Aluksi hän ei sanonut sanaakaan, vaan katseli vain toisten työtä.
Sitten hän astui pikkupiian luo, joka seisoi yhä ikkunassa.

"Sanoppa, Nora", sanoi hän istahtaessaan puutuolille ikkunan ääreen ja ottaessaan pikkupiian käden omaansa, "oletko käynyt niin pitkällä, että olet nähnyt muitakin järviä kuin Lövenin?"

Pikkupiika lensi tulipunaiseksi, kun pappilanneiti puhutteli häntä. Töin tuskin hän pääsi sen verran ääneen, että hän sai sanotuksi nähneensä jo niin monta järveä, ettei hän voinut niitä edes luetella.

"Teeppäs minulle sitten mieliksi ja ajattele jotakin niistä", sanoi pappilanneiti. "Saat ajatella mitä niistä mielesi vaan tekee, kunhan se vain on pitkä ja kapea ja sijaitsee kahden pitkän metsäisen harjun välissä."

Pikkupiika painoi leukansa rintaa vasten ja katsoi alas lattiaan.
Mutta pian hän katsahti taas ylös. Nyt hän jo oli tuuminut.

Pappilanneiti katsoi veitikkamaisesti häneen, mutta ääni oli yhä kovin vakava.

"Näetkö sinä sen vain oikein selvästi edessäsi?" sanoi hän. "Huomaatko, että pohjoisestavirtaa siihen pieni kirkas puro ja että kaukana etelässä se on kavennut niin kapeaksi, ettei siitä ole enää muuta kuin toinen pieni joki jäljellä?"

Niin, sen pikkupiika näki selvästi.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että rannat ovat täynnä pitkiä lahtia ja polvia?" sanoi pappilanneiti. "Ja että siellä täällä pistäikse kapeita, hienoja niemiä esiin, joiden rannoilla riippakoivut kumartuvat veden pinnan yli. Ja että keskellä järveä on pieniä kivikkosaaria, joissa kasvaa tuomia ja pihlajia ja jotka kukkivat keväällä, jotta ne näyttävät yhtä koreilta kuin kruunupäiset morsiamet?"

Aivan oikein, pikkupiika näki kaiken sen, josta pappilanneiti puhui.

Mamseli Maija Liisa katsoi ikkunasta alas pitkään laaksoon. Sitten hän kääntyi pikkupiian puoleen ja hymyili, mutta hänen äänessään oli aivan erityinen paino, kun hän jatkoi puhettaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut, että pikkupiika painaisi kaikki hänen sanansa tarkasti muistiinsa. "Jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että toisella puolella on hiekkaranta, jossa lapset uivat pitkin kesää, ja toisella korkea vuoriseinä ja suuria synkkiä kuusia, joiden paksut juuret ovat kietoutuneet toisiinsa kuin käärmeet? Ja sinä näet varmaan, että tuolla toisella puolella maa on rämeistä ja että siellä kasvaa niin tiheää lepikkoa, että hädin tuskin pääsee eteenpäin, ja että vastakkaisella puolella on kauniita, tasaisia niittyjä, missä karja käy laitumella?"

Pikkupiika oli mies näkemään kaikkea sitäkin.

"Jos näet kaiken tämän, niin näet kai myös nuo suuret kivet rannalla, joilla ihmiset sunnuntaisin onkivat ahvenia?" sanoi pappilanneiti, "ja pienet ruuhet, jotka ovat kiinnitetyt pitkin rantaa sekä pienet ränstyneet ja vanhat kalastajamökit, jotka seisovat kallellaan niemien nenissä?"

"Kyllä", sanoi pikkupiika. Hän näki ne ja vielä paljon muutakin.

"Niin, jos näet kaiken tämän, niin näet kai senkin, että järven ympärillä on joka puolella talonpoikaistaloja ja peltoja ja aitoja, mutta ne eivät ole yhtä lähellä järveä kuin kalastajamökit, vaan hiukan ylempänä rannasta? Ja talojen takana on kaskimaita ja koivuahoja, mutta sitten alkaa kuusimetsä, joka peittää koko vuoren sen ylintä harjua myöten?"

Niin, senkin saattoi pikkupiika nähdä.

Nyt pappilanneiti vaipui äkkiä mietteihinsä. "Mutta nyt tulee pahin, tiedätkös. Jos nyt jonakuna päivänä tuo järvi, jota sinä olet ajatellut, sattuisikin kuivumaan, niin ettei siinä olisi enää ainoatakaan pisaraa vettä, niin miltähän sinä luulet siellä sitten näyttävän?"

Sellaiseen kysymykseen ei pikkupiika osannut vastata. Hän tuijotti vain pappilanneitiin.

"Niin, en minäkään tiedä sitä niin tarkoin", sanoi pappilanneiti, "mutta minä luulen, että parin vuoden kuluttua alkaisi ruoho kasvaa järven pohjassa, ja sitten ihmiset ottaisivat sen haltuunsa ja viljelisivät sitä, jakaisivat sen keskenään ja pystyttäisivät siihen aitoja ja tekisivät sinne teitä aivan niinkuin muuallekin. Mutta kaikki muu jäisi kai ennalleen."

Pikkupiika tuijotti eteensä. Hän näytti olevan aivan pyörällä päästään.

"Sinä olet varmaan jonkun kerran ollut Helgesäterin vieraskamarissa ja nähnyt sen suuren kultakehyksisen peilin, joka riippuu ikkunoiden välissä? Joku vuosi sitten rikkoontui siitä lasi, eikä kapteenilla ole ollut varaa panettaa siihen uutta, vaan he ovat päällystäneet puupohjan vihreällä kankaalla. Mutta kultakehys, se on ennallansa. Ero on vain siinä, ettei sen keskellä enää ole peiliä."

Pikkupiika katsahti nopeasti pappilanneitiin. Hän alkoi jo ymmärtää.

"Samoin kävi kai myös tuon järven, josta me puhuimme", sanoi pappilanneiti. "Kaikki se, mitä oli rannalla, jäi paikoilleen, vaikka vesipeili sen keskellä katosikin. Riippakoivut jäivät niemien neniin, vaikkeivät ne enää voineetkaan peilailla itseään veden pinnassa, hiekkaranta jäi paikoilleen, vaikkei kesäpäivinä enää kukaan tullutkaan sinne uimaan, ja onkikivet, nekin ovat kai paikoillaan, vaikkei kukaan siellä enää ongikaan kaloja. Pienet pihlajasaaret, nekin ovat entisillä sijoillaan, vaikka kynnetyt pellot ympäröivät nyt niitä, ja kaikki talot järven rannoilla ovat myös paikoillaan, vaikka nuoriso, joka asuu niissä, ei voikaan enää käydä soutelemassa kauniina kesäiltoina."

Niin, senkin pikkupiika käsitti.

Mutta nyt kääntyi pappilanneiti äkisti ikkunaan.

"Katsoppas ulos, Nora, ja te muut myöskin!" sanoi hän ja viittasi alas laaksoon. "Mitä te luulette tuolla näkevänne?"

Ihme ja kumma, kun pikkupiika nyt katsoi ulos, niin yhdellä silmäyksellä hän näki kaiken sen, mistä pappilanneiti oli puhunut! Tuossa oli laakea järvenpohja ja sen ympärillä entinen rantaäyräs, joka kiemurteli monissa lahdissa ja mutkissa. Siinä olivat koivut niemien nenissä ja peltojen keskellä pienet lehdot, jotka ennen olivat olleet saaria, ja toisella puolella oli jyrkkä vuori ja kuusimetsä, toisella tiheä lepikkö. Vuoren rinteellä olivat kaikki talonpoikaistalot. Ja metsäinen harju ja kasket, kaikki ne olivat siellä.

Palvelustytöt pikkupiian takana katselivat ja näkivät aivan samaa kuin hänkin.

Kas, etteivät he koskaan ennen olleet sitä huomanneet!

Totta tosiaan, Svartsjö oli ollut tällä paikalla. Ja tietysti tämä oli entinen järvenpohja.

"Niin se onkin", sanoi pappilanneiti. "Peili, joka kerran oli Lövdalan alapuolella, on kadottanut lasinsa. Monen mielestä on kovin sääli, että se on poissa ja ettei peili ole enää mikään peili."

Mutta nyt teki pikkupiian kovasti mieli kertoa, mitä hän tiesi tuosta järvestä. Hän ei voinut sen kauemmin enää olla vaiti.

"Äitikin puhui usein järvestä, joka sijaitsi Lövdalan alapuolella", sanoi hän.

"Vai niin", sanoi pappilanneiti. "Sinä olet kai kuullut paljonkin
Lövdalasta äidiltäsi."

"Äiti sanoi", jatkoi pikkupiika ja puhui hyvin nopeasti, "että järvi kuivuessaan jätti kolme pahaa jälkeensä. Ensinkin kylmän viiman, joka aina huokuu tässä laaksossa, toiseksi kylmän usvan, joka nousee täällä syksyisin ja kolmanneksi — — —"

Mutta mitä tuo kolmas oli, sitä pikkupiika ei saanut sanoa.
Pappilanneiti keskeytti äkkiä hänen puheensa.

"Vai niin, eikö mitään muuta", sanoi hän. "Niin, sen me tiedämme jo ennestäänkin."

LUMIKKI NEITO.

I.

Lövdalan kyökkikamarissa kuului naurun tirskunaa ja puhetta, jotta pikkupiika ei voinut saada unen päästä kiinni, vaikka hän tänä yönä nukkuikin oikeassa pienessä vuoteessa, joka häntä varten oli tuotu huoneeseen.

Mamseli Maija Liisan kasvatussisar, Anna Brogren, joka oli naimisissa Lövstedtin rovastin kanssa Ransäterissä, oli tullut vieraisille ja hänen oli määrä viipyä seuraavan päivän yli. Hänelle oli varattu makuusija yläkerroksessa päätyhuoneeseen, mutta heti kun pappi ja hänen rouvansa olivat menneet levolle, oli hän hiipinyt alas.

Hän olisi tahtonut puhua kahden kesken mamseli Maija Liisan kanssa, mutta hän pettyi pahasti nähdessään, että pikkupiika nukkui kyökkikamarissa. Yhä uudestaan hän kynttilällä valaisi hänen kasvojaan tutkiakseen nukkuiko hän. Lopulta pikkupiika puristi silmänsä kiinni ja makasi aivan liikkumatta, sillä hänestä oli ikävä olla heidän tiellään.

"Nyt hän varmaan nukkuu", sanoi ruustinna ja otti taaskin kynttilän käteensä mennäkseen katsomaan häntä.

"Ei, ei hän vielä nuku", sanoi pappilanneiti. "Kuinka sinä voit luulla, että hän olisi nukahtanut meidän puhellessamme?"

"Ehkä olisi parasta, jos olisimme hetken ääneti", ehdoitti Anna
Brogren.

Kun he olivat olleet vaiti vain pari minuuttia, oli Anna Brogren jo aivan varma asiastaan. Hän kuuli nyt, että tyttö nukkui, ja hyvä se olikin, sillä vaikka hänen olisi pitänyt valvoa koko yö, niin hän ei olisi lähtenyt Lövdalasta, ennenkuin oli saanut kuulla, miten kaikki oikeastaan oli käynyt. "Ei hän nuku, siitä olen varma", sanoi pappilanneiti. "Mutta koetetaanpa muuta keinoa. Minäpä kerron sinulle sadun odottaessamme. Sinä muistat kai monta satua, joita aikoinani olen sinulle kertonut."

"Pelkäänpä pahoin, että silloin hän vasta tulee oikein hereilleen", sanoi Anna Brogren, "mutta tee niinkuin tahdot. Minkä sadun sinä kerrot?"

"Enköhän minä kerro satua Lumikki neidosta."

"Vai senkö!" sanoi ruustinna, eikä ääni kuulostanut kovinkaan iloiselta. "Niin, onhan siitä jo pitkä aika, kun viimeksi sen kuulin."

"Oli kerran papin rouva", sanoi pappilanneiti, "joka oli kovin pahoillaan siitä, ettei hänellä ollut lapsia".

"Ei, nyt sinä erehdyt", sanoi ruustinna. "Sehän oli kuningatar."

"Minä olen aina kuullut, että hän oli papin rouva", sanoi pappilanneiti, "enkä minä osaa kertoa satua toisella tavalla".

Ja hän kertoi edelleen papin rouvasta, joka toivoi itselleen tytärtä, niin punaista kuin veri ja niin valkoista kuin lumi ja joka kuoli heti, kun hänen toiveensa oli täyttynyt.

"Kyllä me minun mielestäni voisimme puhua jostakin hauskemmasta asiasta", sanoi kasvatussisar.

"Kyllä minä tiedän, että sinä muistat tuon sadun", sanoi pappilanneiti, "ja siksi en kerrokaan, millainen Lumikki neidon lapsuus oli. Muistathan kyllä, ettei hänellä silloin ollut mitään hätää, vaikka hänen äitinsä olikin kuollut, sillä hänellä oli kiltti täti, joka hoiti hänen kotiansa, ja kiltti kasvatussisar ja kiltti veli, vaikka tämä enimmäkseen olikin poissa opintojaan harjoittamassa, sekä kiltti isoäiti. Mutta kaikkein kiltein oli sittenkin isäkulta. Hän oli Lumikki neidon paras leikkitoveri ja hänelle hän kertoi kaikki huolensa. Isäkulta ei tahtonut, että häntä kohdeltaisiin ankarasti niinkuin muita lapsia, ja siksi hän sai tehdä mitä ikänä hän halusi. Ihmiset arvelivat tietenkin, että isäkulta hemmoitteli häntä, mutta sitä tämä ei ottanut korviinsakaan."

"Ehkäpä Lumikki neito oli niin kiltti, ettei hän voinut tulla hemmoitelluksi", sanoi ruustinna ja hänen äänensä kuulosti nyt äkkiä kovin vakavalta.

"Ei kukaan koko maailmassa ollut yhtä onnellinen kuin Lumikki neito", sanoi pappilanneiti. "Varsinkin oli hän kovin tyytyväinen, kun täti muutti pois talosta ja hän sai yksin pitää huolta talosta ja hoitaa isäkultaa. En usko, että hänellä moneen vuoteen oli ollut muuta surua, kuin että hänen kasvatussisarensa meni naimisiin ja muutti toiseen pitäjään. Ja jos joku siihen aikaan olisi sanonut hänelle, että isäkulta kylmenisi häntä kohtaan, niin luulenpa, että hän olisi nauranut sille vasten kasvoja. Kuinka hän ja isäkulta voisivat joutua epäsopuun? Ei edes unissaan hän olisi voinut ajatella mitään niin hullua."

"Tuskinpa kukaan muukaan olisi uskonut, että niin voisi käydä", sanoi
Anna Brogren yhtä vakavalla äänellä kuin äskenkin.

"Eikä koskaan Lumikki neidon ajatukset olleet niin kaukana kaikista onnettomuuksista kuin eräänä kauniina aamuna viime kesänä, jolloin hän läksi isäkullan kanssa katsomaan heinänniittoa."

"Viime kesänäkö?" kysyi Anna Brogren reippaasti. "Minä luulin, että
Lumikki neito eli tuhat vuotta sitten."

"Aina minä olen kuullut sanottavan, että Lumikki neito elää yhä vieläkin", sanoi pappilanneiti, "ja sinä päivänä, jolloin hän läksi ulos isäkullan kanssa, oli hän juuri täyttänyt seitsemäntoista vuotta, ja isäkulta oli viidenkymmenen vuoden vanha, vaikka sitä tuskin olisi voinut uskoa hänestä. Hänellä oli peruukki päässä, röyhelys rinnassa ja suuret soljet kengissä. Lumikki neito tuumi mielessään, että hän näytti kovin hienolta. Hän itse oli vanhassa pumpulihameessaan, suuri hilkka päässään. Hän ei näyttänyt miltään isäkullan rinnalla."

"Minulle on aina kerrottu, ettei kukaan koko maailmassa ollut niin kaunis kuin Lumikki neito", sanoi ruustinna, mutta pappilanneiti jatkoi kertomustaan välittämättä keskeytyksestä.

"Hilkka oli kuitenkin hyvä olemassa, sillä se peitti kasvoja. Muuten isäkulta olisi huomannut, että hän oli pahalla tuulella. Oi, voi! Kylläpä Lumikki neidolla siihen aikaan oli varaa panna pahakseen sellaista, että hänen täytyi lähteä ulos isäkullan kanssa. Hän olisi mielemmin kutonut kangasta. Mutta kun isäkulta itse tuli kyökkikamarin ikkunan edustalle ja kutsui häntä, niin ei hän voinut kieltäytyä."

"Enpä usko, että hän olisi voinut kieltää mitään isäkullalta", sanoi kasvatussisar.

"He astuivat navetan ja vasikkahaan ohi, sillä heidän oli määrä mennä eteläpuolella olevalle niitylle, missä Pitkä-Bengt ja molemmat Vetterin pojat niittivät heinää. Eihän sinne ollut kovin pitkä kävelymatka, mutta sittenkin kului koko lailla aikaa isäkullan kanssa kävellessä.

"Hän pysähtyi katsomaan lehmiä ja hän pysähtyi juttelemaan karjapiian kanssa. Kun he saapuivat koivumäelle, seisahtui hän ja kääntyi katselemaan uutta asuinrakennusta, jonka hän itse oli rakennuttanut. Ja vähän kauempana hän pysähtyi taaskin ja tuki erästä nuorta mäntyä, joka oli potkittu nurin.

"Mutta se minun on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan voinut olla kauan pahalla tuulella, kun hän oli isäkullan seurassa. Hänen täytyi aina ihmetellä, kuinka isäkulta saattoi olla sellainen kuin hän oli.

"Minun mielestäni oli ihmeen kaunista ja liikuttavaa, että isäkulta oli koko elämänsä ajan ollut pienen köyhän seurakunnan pappina kaukana Värmlannissa. Hän, joka oli niin oppinut ja mm suun kaunopuhuja, ja joka sitä paitsi oli niin komea ja miellyttävä, olisi varmaan voinut tulla tuomiorovastiksi tai piispaksi, jos hän vain olisi halunnut. Etkö sinäkin usko sitä?"

"Mitäpä minä voisin sanoa Lumikki neidon isästä", sanoi ruustinna, "mutta kyllä minä luulen, että hän olisi voinut saavuttaa mitä ikinä hän olisi halunnut".

"Enhän minä voi ilmaista Lumikki neidon tunteita. Mutta luulenpa melkein, että hän ajatteli itseksensä: sinä, Lumikki, joka et ole mitään etkä osaa mitään etkä ole mitään kokenut, etkö sinä häpeä olla pahalla tuulella? Ajattelehan isäkultaa, joka ei koskaan valita eikä koskaan toivo mitään itsellensä ja aina näyttää kaikille ihmisille iloista naamaa! — Lumikki neito puolusti itseään sillä, että hän kovin mielellään olisi tahtonut saada pellavakankaansa valmiiksi ennen kotoalähtöään. Sillä hänen oli pakko lähteä isoäidin kanssa Lokan kylpylaitokseen tänä kesänä. Viime talvena oli luuvalo kovasti rasittanut isoäitiä. Se oli koukistanut hänen kätensä, niin että oikein itketti. Koko kevään oli Lumikki neito kehoittanut häntä matkustamaan, mutta hän tiesi, ettei isoäiti tahtonut lähteä matkaan, jollei hän seurannut hänen mukanaan.

"Hänen mieleensä juolahti, että hänen pitäisi pyytää isäkultaa määräämään lähtöpäivän. Mutta kumma kyllä, hänen oli niin vaikea sitä tehdä! Hän tunsi, että isäkulta oli pahoillaan, kunhan viipyisi poissa kokonaista kuusi viikkoa, ja että hän tahtoi siirtää matkan niin pitkälle kuin suinkin. Lumikki neito päätti kulkiessansa, että jos niityllä olisi paljon heinää, niin että isäkulta tulisi oikein hyvälle mielelle, niin hän rohkaisisi mielensä ja puhuisi hänelle matkasta.

"Tosiaankin näytti siltä, kuin hän hyvin pian pääsisi lähtemään, sillä kun he tulivat niitylle, oli siellä kovin runsaasti heinää. Lumikki neito huomasi heti, että isäkulta oli mielissään, sillä hän alkoi laskea leikkiä Pitkän-Bengtin kanssa, joka on pisin mies koko pitäjässä, ja sanoi, että hänen pitäisi kasvaa vielä hiukan. Sillä hän oli vaan niin pitkä, että heinä juuri peitti hänet.

"Pitkä-Bengt oli heti valmis vastaamaan. Hän sanoi, että jos pastori hoiti yhä edelleen maitaan näin hyvin, niin ei hän kohta puoleen saisi ketään niittämään heinäänsä. Kova työ siinä oli, kun täytyi tällaisen vallin läpi tunkeutua. Ja molemmat Vetterin pojat olivat samaa mieltä kuin Pitkä-Bengtkin ja vakuuttivat, että he mielemmin tappelisivat kaikkien länsigötalaisten kanssa Brobyn markkinoilla kuin niittäisivät uudelleen tällaista heinää.

"Tähän täytyi isäkullan vastata yhtä kohteliaasti, ja he seisoivat kaikki ääneti piirissä hänen ympärillään ja odottivat vastausta. Ah, kylläpä luulen, että Lumikki neito muistaa aina isäkullan sellaisena kuin hän seisoi siinä, iloisena ja ystävällisenä väkensä keskellä ja oli tuumivinaan vastausta, jotta se tekisi heihin oikein hyvän vaikutuksen.

"Mutta kas vaan! He eivät saaneet koskaan kuulla isäkullan vastausta, sillä samassa tapahtui jotakin aivan odottamatonta, joka veti kaikkien huomion toisaalle.

"Mikähän tuolta tuli korkean heinän läpi heitä vastaan? Mikähän se oli, joka ei kävellyt, vaan horjahteli joka askeleella, eikä ollut hetkeäkään ääneti, vaan huusi koko ajan ja puhui ääneensä itsekseen?

"Nyt on sanottava, ettei Lumikki neito koskaan ollut nähnyt mitään niin kammottavaa. Kuinka naisihminen saattoikaan olla sellaisessa tilassa! Vaatteet riippuivat märkinä ja savisina hänen ympärillään. Hiukset olivat soljuneet alas ja riippuivat pitkinä suortuvina hartioille. Mutta kauheinta oli se, että hänen kasvonsa ja kätensä olivat veressä.

"Pitkä-Bengt ja Vetterin pojat kääntyivät pois ja sylkäsivät kolme kertaa, ikäänkuin he olisivat nähneet peikon, ja vähälläpä isäkultakin oli tehdä samoin.

"Mutta samassa Lumikki neito luuli tuntevansa hänet ja kuiskasi isäkullalle, että varmaan tuo oli neitsyt, joka hoiti kreivinnan taloutta Borgin kartanossa.

"Isäkulta myönsi hänen olevan oikeassa ja astui neitsyen luo ja kysyi mitä oli tapahtunut, koska hän näin varhain aamulla kulki hänen maillaan. Mutta neitsyt oli niin pyörällä päästään, ettei hän tuntenut isäkultaa. Hän huusi vain, ettei hän voinut tulla toimeen kreivinnan kanssa ja että hän aikoi lähteä apua etsimään pappilasta.

"He veivät hänet mukanaan kotiin, ja hetken kuluttua tointui hän sen verran, että hän saattoi kertoa, mitä hänelle oli tapahtunut. Kreivinna oli ärsyttänyt ja kiusannut häntä, kunnes hän ei kestänyt enempää, ja kello kaksi yöllä hän oli karannut Borgista. Ja hän oli niin poissa suunniltaan, ettei hän ollut ajatellut minne mennä, ennenkuin hän oli jo maantiellä. Silloin hän oli päättänyt lähteä pappilaan, koska hän oli kuullut, että siellä oli armeliaita ihmisiä. Mutta tuo raukka oli kulkenut oikoteitä niittyjen poikki, eksynyt polulta ja tupertunut jokeen, jolloin hän oli loukannut otsansa ja pilannut vaatteensa. Tästä kaikesta hänen päänsä oli mennyt niin pyörälle, ettei hän ollut löytänyt oikeata tietä, vaan oli kaahlannut heinikossa ja viljapelloissa kaiken aamua.

"Nyt hän pyysi niin kauniisti, että hän saisi jäädä pappilaan, kunnes hänen vaatteensa kuivuisivat ja hän saisi veren pestyksi kasvoistaan ja ennättäisi tuumia hiukan, minne kääntyä.

"Tietysti hän sen sai tehdä. Ah, tokkopa kukaan olisi voinut karkoittaa luotaan niin suuressa hädässä olevaa ihmistä!

"Mutta kylläpä Lumikki neito ja isäkulta ihmettelivät kreivinnaa! Niin kaunis ja iloinen kuin hän oli, ja kuitenkin hän saattoi kohdella niin julmasti niitä, jotka olivat hänen palveluksessaan! Ensi kertaa eivät he myöskään kuulleet sellaista hänestä. Mitä minä aioinkaan sanoa? Niin, olipa se hyvä, ettei kreivinna sinä päivänä tavannut Lumikki neitoa. Sillä hän olisi varmaan kysynyt häneltä, eikö häntä yhtään hävettänyt. Tämä neitsyt — niin, miksikä minä nyt häntä kutsuisin?"

"Voithan sanoa vaikka Vabitz", ehdoitti ruustinna.

"Niin, olihan tuo neitsyt Vabitz aivan erinomainen ihminen, eikä häneltä suosituksiakaan puuttunut, siksi ei kreivinnan olisi pitänyt häntä myöskään sillä tavalla peloittaa.

"Mutta vielä samana päivänä keksi Lumikki neito jotakin, josta hän itse oli kovin mielissään. Hän aikoi pyytää, että neitsyt Vabitz jäisi pappilaan hoitamaan isäkullan taloutta siksi aikaa kuin isoäiti ja hän olivat kylpylaitoksessa. Jos asia saataisiin siten järjestetyksi, niin kaikki kävisi yhtä hyvin kuin jos hän itse olisi ollut kotona."

"Mutta rakas lapsi", sanoi kasvatussisar, "sinäkö, minä tarkoitan:
Lumikki neitoko itse sitä ehdotti?"

"Niin juuri, hän itse eikä kukaan muu, ja hän oli kovin mielissään, kun hän oli tehnyt tämän hyvän keksinnön. Hän kysyi heti neitsyeltä, tahtoisiko hän jäädä heille, eikä neitsyt kursailutkaan, vaan vastasi, että hän mielellään voisi tehdä hänelle sen palveluksen. Mutta heti, kun hän saisi paikan jossakin herraskartanossa, hän tahtoi muuttaa. Hän oli köyhä ja hänen täytyi ensi sijassa ajatella itseään.

"Mutta isäkultaa ei ollut helppo saada suostumaan. Täytyisikö hänen sietää talossaan neitsyttä kokonaista kuusi viikkoa ja istua hänen kanssaan pöydässä?

"Et voi kuvailla mielessäsi, kuinka vaikeata oli, ennenkuin Lumikki neito ja hänen isoäitinsä läksivät matkaan. Isäkulta ja neitsyt Vabitz eivät millään tavalla sopineet yhteen. Isäkultahan tahtoi leikkiä ja kujeilla kaikkien ihmisten kanssa, mutta neitsyt oli ankara ja vakava, ja koetti kaikella tavalla säilyttää arvokkaisuuttaan.

"Useimmiten asetti Lumikki neito siten, etteivät he tavanneet toisiansa muuta kuin ruoka-aikoina, mutta heti kun isäkulta istahti pöytään, alkoi hän kertoa jotakin, joka loukkasi neitsyttä. Kaikkein mieluimmin hän puhui hänen kanssaan rakkaudesta ja naimisesta.

"Hän oli kovin iloinen, sanoi isä, että hän oli saanut neitsyen taloonsa, sillä nyt hän toivoi saavansa häneltä hyvän neuvon. Hän oli jo kauan aikonut mennä uusiin naimisiin. Mitä neitsyt arvelisi Borgin kreivinnasta?

"Mutta tuskin oli isäkulta sanonut sen, niin neitsyt kivettyi aivan kauhusta. Hän laski veitsen ja kahvelin lautaselleen ja tuijotti äänetönnä häneen."

Kasvatussisar naureskeli. "Ajatteles, kuinka hauskaa se olisi ollut hänelle!" sanoi hän.

"Niin, tietysti isäkulta tuli oikein intoihinsa. Eihän hän joka päivä tavannut sellaista, joka ei ymmärtänyt hänen leikinlaskuaan. Nyt hän sanoi, ettei hän lainkaan voinut käsittää, miksi neitsyt näytti niin kauhistuvan. Luuliko hän, ettei kreivinna huolisi hänestä? Mutta hän tiesi varmaan, että hän kreivinnan mielestä oli kaunis mies. Kävihän hän joka sunnuntai kirkossakin oleskellessaan Borgissa, ja hän oli itse sanonut hänelle, ettei hän koskaan mennyt kuuntelemaan ruman papin saarnaa.

"Se oli kuitenkin liikaa! Kun Lumikin isä oli sen sanonut, niin kohosi neitsyen poskipäihin kaksi punaista täplää. Hän oli koettanut olla vaiti mm kauan kuin mahdollista, mutta nyt hänen täytyi päästää vihansa valloilleen. 'Ja tuoko on pappi ja Jumalan palvelija!' huudahti hän.

"Mutta neitsyellä oli karhea ja kova ääni. Hän oli pienikasvuinen ja hänen kasvonsa olivat pienet ja hienot ja hiukset lumivalkoiset, vaikka hän ei ollut kuin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän näytti lempeältä kuin kyyhkynen. Mutta juuri siksi hänen äänensä tuntuikin niin peloittavalta.

"Kun nyt neitsyt oli langettanut isäkullasta tuomionsa syvällä hautaäänellään, alkoi isäkulta nauraa. Eikä neitsyt sanonut enää sanaakaan koko päivällisen aikana."

Kasvatussisar nauroi, hänkin, mutta pappilanneiti huokasi, ennenkuin hän jatkoi taas kertomustaan.

"Tuskinpa minun tarvinnee kertoa, kuinka hartaasti Lumikki neito pyysi ja rukoili isäänsä, ja kuinka pahoillaan hän oli, kun siitä ei ollut mitään apua. Hän eli alituisessa pelossa, että neitsyt karkaisi talosta, samoinkuin hän oli karannut Borgin kartanostakin."