KOTOISILLA RANNOILLA
Runoja
Kirj.
SEVERI NYMAN [Nuormaa]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1895.
SISÄLLYS:
Arvid Genetzille
I. ISÄNMAA.
Suomelle, kansalle Oksaselle Aug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 4/6 1893 Häme Suomen päivä Uutena vuotena 1892 Revontulet Kööpenhaminan Pyöreässä tornissa Kuolleista nousijain huomioita Nikolai II:lle
II. ÄIDILLENI.
Äidilleni Kaksi vuodetta Viimeinen neuvo Ainoa sukulaiseni Pikku Emma Pikku "huusholliska"
III. LEMPI.
Iltatunnelma Kun ensi kerran Jo kauvan sitten Eräälle tytölle Mun moniaalle matkat käy Hän Kas kuinka nyt taivas ruskottaa Kotini Ulapalla Tunturin tyttö Hyvästit Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa Tielläni kulkijoita Kentiesi sä moitit Vanhasta tallesta 1-10
IV. ERI ALOILTA.
Joulutervehdykseksi Herra Erilaisia säitä Tähdet Stuure-holvi Kesäkuva Kostialassa Yksinäisenä hetkenä Näköala Kremliltä Näköala Uralin vuorilta Hätäapulista Mascha, permjakkityttö
V. KÄÄNNÖKSIÄ.
Vapauden kuolleista nouseminen Läpi lauhan illan rauhan Taaskin kyynel Ylhillä tunturilla Suomen ratsuväen marssi H. Heinen lauluja 1-4 Kun kaksi eroaapi Haltia Jos aarteen etsijä oisin
Arvid Genetzille (Sähkösanoma entisiltä oppilailta.)
Suomen kielen, Suomen mielen Suomen kansan suora mies! Kunniaksi maamme aina kääntynyt on työs ja ties!
I. ISÄNMAA.
Suomen kansalle.
(Herää Suomen johdosta).
Arot Aasian muinen sä mittailit, Poro sull' oli vain sekä sukset. Kotaliedellä lastasi lämmitit, Kun kuurass' ol' kodan ukset. Oli taikoja tietosi, taistoja työs, Ja synkkä se oli sun yös.
Ja sitten sä läksit lännemmäs, Löit niitä, kun kulkuas esti. Sä taistelit, sait yhä tännemmäs, Ja vielä sun yötäs kesti. Moni lapsesi tiellen lankesikin, Jäi vierahan kahleisin.
Mut etpä sä kuollut kuitenkaan, Oli synnyt sulla ja kalpas. Sä aamua vuottaen eistyit vaan Ja murtelit tieltäsi salpas. Ja vihdoin, vihdoin koitti jo koi — Mut kylm' oli aamusi, oi!
Oli halla ja nälkä ja rauhattuus, Tok' hetkeä ei, jona horjuit! Sun voimasi, laulusi ain' oli uus, Ja niillä sä kuoloa torjuit. Sä toivoit päivää selkenevää, Mi tuskia lievittää.
Mut vielä sun vastahas hankittiin — Oli holhonas vieras toinen — Sun valtasi, kielesi vangittiin, Oman lieden luon' olit loinen. Ken uusia itkujas kuunteli, ken? Sinä turvasit oikeuteen.
Oli niinkuin päiv' olis seljinnyt! Ihastellen mailma sun huomas. Hikes, vaivojes heelmät ne sun oli nyt, Ja Väinönlaulu on luomas! Jo vartioääniä vahvoja soi, Ne lohtua mielees toi.
Vaan on kuni taas uus synkeys sais — Lopun Luoja ei sallinut tulla — Ja taas sun päätäsi tallattais, Mut vielä on synnyt sulla! Ja vielä on uskosi horjumaton, Ja lapsesi valveill' on.
Siis, Suomeni, kansani, synnyinmaan', Ei sammune huomenes koittoon. Sä Herää Suomeas laula vaan, Ja oikean luota voittoon! Elon virran ne luottehet suoniis luo, Ja toivoa, hoivaa tuo.
1891.
Oksaselle.
(Lausuttu Aug. Ahlqvistin haudalla 23/11 1889).
Jo hautansa aukes, Jo peittävi seppoa santa. Käs' raution raukes, Ja surren huokuvi ranta, Kun kuusien alla hän uinuu.
Mut "säkenet" sentään, Mitk' ilmahan nousivat yössä, Ne vieläkin lentää, Vaikk' ei ole seppoa työssä, Vaikk' kuusien alla hän uinuu.
Ja loistaen kauan Ne kertovat rakkaudesta, Mi lämmitti rauan — Ja raution raatamisesta, Mi kuusien alla nyt uinuu.
Ja matkallansa Yhä, luoden tulta, ne liitää, Ja Suomen kansa Se siunaten seppoa kiittää, Mi kuusien alla nyt uinuu.
Aug. Ahlqvistin hautapatsasta paljastettaessa 1/5 1893.
Tän paaden alle, Joka kylmänä kumpua painaa, Sen kummun hiekkaan On suljettu vainaa, Yks seurasta Suomen lasten.
Mut paaden yllä, Ja loitos ympäri senki On niin kuni kulkis Sen vainajan henki, Yks Suomen henkiä suurin.
Ja paaden alla Vilu viertävi vainajan tuhkaa. — Mut ympäri, yllä Jos kylmätä uhkaa, On niinkuin henki se haastais.
Ja ken haaston kuuli, Sen voimaks' urheni mieli: Näet hengen kieli On Suomen kieli, Ja aines on Suomen valta!
Ja taistelutyössä Se henki on kansalla myötä, Ja se syttävi tulta Jos aik' olis yötä — Ja Ahlqvist elävi jälleen.
Häme.
Oi katsos harjua korkeaa Ja katsos peltoja noita, Ves-vyötä katsos valtavaa Ja kuuntele kuusikoita, Suvitaivohon sitten silmäs luo Kuva Hämeen sulla on tuo.
Ja kuule vielä kun kulkeissas Sävel tuttava soi salotieltä, Saat riemua uutta ja lohtua taas: Se Suomen on, Suomen kieltä! Omin äänin, vierahat yllättäin, Se ain' on laulanut näin!
Ja sitten nähkös sä kansa tää, Sen jäykkyytt' älkösi pilkkaa! Maat tähkivän näet, ah, monta nää Hien nieli ja hurmehen tilkkaa! Se taistoja kylläkin koittanut on, Mut sen jäykkyys voittanut on.
Sä kertoman kaunihin kuulitkos Se jäänyt on kansan suuhun — Kun sodan sorrossa, ahdingoss' Se aapisen piirsi puuhun! Silt' iso-viha jo kaiken vei, Mut uskoa Luojaan ei!
Ja yössä myöskin se johdokseen Sai taijan vain sekä loihdun, Mut katsos kuinka jo korkeellen Se nostavi tiedon soihdun! — Häme herttainen! Ole onnekas ain', Tätä soihtua valvo vain!
Kangasalan harjulla 9/7 1890.
Suomen päivä.
(Juhlaruno Tampereen arpajais-kansanjuhlassa Etelä-Hämeen kansanopiston hyväksi 4/7 1895).
I.
Aamulla ani varahin, Ensi koiton koittamalla, Kun on usmia kosolta Rannalla merellisellä, Käyös kuuta katsomahan, Päiveä tähyämähän.
Noin se nousi Luojan päivä, Armas aurinko yleni: Ensin kukkulat punasi, Korkeudet kultaeli, Valasi ylähät vaarat, Tuikkaeli tuntureilla.
Ja kun kultas kukkuloita, Ensi rastas raksahutti.
Loisti sitten loitommalle, Yleni ylähämmälle: Puiden latvat purppuroitsi, Kukitti soreat kuuset, Halasi humuvat hongat, Kirkasteli koivikoita, Rannan raidoissa rusotti.
Ja kun kultas metsäkummut, Rannan raidoissa rusotti, Jo heräsi leivonenkin, Käkikin kukahti puussa; Jo on aaltonen yleni Vienosti väräjämähän, Tuhannesti tuikkamahan Rannalla merellisellä.
Vaan se nousi Luojan päivä, Loisti yhä loitommalle: Laskeusi laaksomaihin, Alesi alankomaihin, Loisti heinän helpehissä, Nurmen kukissa kimelti; Paistoi pellot päivärinnat Sätehillä säihkyvillä, Lämmitti noroiset notkot Hengähdyksin hehkuvaisin; Vilut viidakot herätti Unistansa usmaisista, Pyyhki sumut suo-peristä Sekä hallat hettehiltä Leyhkäyksin lämpimäisin, Syleilyin sädehtiväisin.
Ja kun kultas laaksomaita, Loisti heinän helpehille, Silloin vasta luonto liikkui! Silloin alangot elivät, Laaksomaat iloa löivät! Kuulkosi lehdossa rannan Satakielen sylkytystä! Taikka muissa metsiköissä Tuhatkielin kiitosvirttä! Katso, kuin helossa päivän Nurmen kukat nuorentuvat! Kas, kuin pellot paistehessa Kypsyvät eloksi kansan! — Silloin, suuren päivän saaden, Auringon ani yleten Itse kansakin havaapi, Inehmokin ilmauupi Työhön suuressa valossa! — —
II.
Vuosisadat jo seitsemät Noussut on päivyt maamme. Ensin kukkulat kultas vain, Hovia, kirkkoa kiillottain. Laakson lapsoset empivät: Yöhönkö kuolla saamme?
Mut ei yöhön ne jääneetkään, Kohtalo ois se väärä! Kuolema myöskään tullut ei, Päivyt lämmitti, voiton vei. Ken sai päivyen lämpiämään? Se oli Luojan määrä!
Nyt kun alaha astahdat Syvihin rivilöihin, Silmäin siellä jo loistavan näät, Huomaat hehkuvan poskipäät: Syvät rivit ne havaavat! Ei sitä kuoltuna öihin!
Tieto on tehona askareen, Taito on puolet työtä. Peikot valoa pelkäävät, Tuhmat tietoa hylkäävät. Tieto on tehona askareen, Sillä on siunaus myötä.
III.
Mik' on kansan parahaksi, sepä sunkin parhaas on, Mitä vaatii maasi tarve, sunkin tarpees olkohon. Missä eespäin kulku käskee käsityksin käymähän, Ellös poistu renkahasta, rivi sattuis särkymään.
Suvipäivää meill' on kyllä, kylvömait' on yli maan, Rakkautta, rakkautta kasteheks on tarvis vaan! Tarvis, että veli kohtaa veljeänsä hymysuin, Eikä, toisen raataessa, erimielin erkauin.
Miss' on eespäin kansan mieli, mutta edess' uoma on, Ensimmäisnä taakkas heitä täytteheksi suvannon! Vähät vaikka työs on heikko, suureksi sen katsoo maas: Lesken ropo tuopi sullen siunauksen kansaltas.
Kerran yhdeks yhtyy Suomi, kerta saadaan Sampo uus, Kansan opin-ahjoiss' ompi Suomen suuri vastaisuus! Silloin, kesän kirkkaan tullen, satakielet sylkähtää, Silloin vasta luonto liikkuu, sekä järvet läikkyää!
Uutena vuotena 1892.
Oh, kuinka se sumeasti Käy mielehen, tunteeseen, Kun aattelin kylliks asti Jo isänmaani kärsineen.
Kun aattelin murheen maljan Jo kerran loppuvan, Ja kukkuraisena jälleen Se tyhjentääksesi tarjotaan.
Ei vielä saanehet kyllin Ne jotka sun kuoloas huus', Ne puhkois kylkesi vielä, Ja ne särkisi vimmoin vielä sun luus.
— — Ah, vaimentaakopa vaivaas Päiv' uusi, ja hoivanko tuo? Ja kirkastaako se taivaas, Vai uudenko pilven jälleen luo?
Ja voimia sullako riitti, Jos jatkui vaivat vain? Ja kestikö usko urhein, Kuin ison vihan aikoinain?
Nää mietteet kiehtovi mieltä, Mut vastausta en saa. Yks aatos lohtua luopi: Sun tietäs Jumala johdattaa.
Revontulet
On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi pohjolaa, Ja vait on järvi ja virta vanki Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa Ja koittamassa on uusi koi —
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu, Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskouu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa Ja päiv' on kirkas ja yö on poiss' —
Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ett'ei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun valot yölliset välkkyää, Tääll' ettei aijota yöhön kuolla, Ett' tahto Luojan ei ole tää.
1891.
Kööpenhaminan Pyöreässä tornissa.
Mä katson kauvas koilliseen — Oh, mont' on matkaa tiellä! Mä katson kauvas yli veen — Oh, isänmaa on siellä!
Ja katseissani kaipaus On niinkuin täyttäis rinnan, Ja on kuin sitten siunaus Sais yli meren pinnan!
Mä katson kauvan — käännyn pois, Näen Konge-joen taaksi, Näen Sönderjyllannin tuskissaan — — Ja vieläkin kauvemmaksi!
1893.
Kuolleistanousijain huomioita.
Kun lehtiä kansani historian Mä katselin kirjavia, Ja seurasin retkiä, taistelujaan, Ja turmia tuhansia,
Niin monihin kiintyi mieleni kai, Mut yhtä mä sitten mietin: Niin monta meistä kun Saksakin sai, Ja niin monta kun Virohon vietiin.
Mut kaukana missä ne kaatuikin — Vapautta kun taisteli kansa — Ne palajaisivat, aattelin, Pois kotia haudoistansa.
Ken nousis Lützeni-kummustaan, Näkis kypsinä voiton laihot: Näkis vapaan uskon ja valon maan, Mut Suomehen johtuis kaihot!
Ken Virossa nousisi, orjien maas' Kun silloin urhona kuoli, Olot entiset siellä hän tuntisi taas — Mut Suomehen kääntyis huoli!
1893.
Nikolai II:lle.
(Suomen perustuslakien vahvistettua).
Tuhansin kaikuu kiitostas, Sen taivaan Herra ties, Tuhannet tuntee oikeuttas, Sä Oikeuden mies. Tuhannet kiitoskyynelet Mä vuotelevan nään. Tuhannet ilon värehet Suruhun synkimpään.
On aatos Aleksanterein Sinulle pyhä myös: Mä kansaksi tuon kansan tein. Tää Sunkin suuri työs! Siks siunausta, ruhtinas, Suo Sulle tuhannet, Ja siksi vuotaa tullessas Nää kiitoskyynelet.
1894.
II. ÄIDILLENI
Äidilleni.
Sydäntäsi, äiti armas, En voi koskaan unhottaa. Sinä yksin kyynelillä Kaipaat mua, kulkijaa.
Kasvosi on kalventanut Suru munkin tähteni, Riutunut on voimas, rintas Muretusta lastesi,
Piennä edest' elämäni Tuskissain kun vaikeroin, Paljon silloin kärsit, valvoit Millä sitä maksaa voin?
Monen kastoit kääretilkun Jäsenehen kipeään, Monet lauloit lempilaulut Lohdutukseks itkevän.
Millä kostan vaivat kaikki, Joita sitten nähnyt oot? Mitkä oisi kyynel-öiden Ilotonten palkkiot?
Et sä niistä, äiti armas, Palkkiota vaadikaan. Elosikin uhrajaisit Edistääkses onnean'.
Kiitos sulle, kantajani, Vaalijani, neuvojain! Ohjett' olen monta saanut, Kallihimmat sulta sain.
Kiitos sulle, sydämestän' Kuvasi ei kuolla saa. Sinä yksin kyynelillä Kaipaat mua, kulkijaa.
1890.
Kaksi vuodetta.
Kaks vuodett' oli mun mökissäin, Yks mull' oli, toinen äidilläin.
Ne oli niin lämpimät kumpikin, Ja äitini pöyhi ne iltaisin.
Noit' armait', armaita iltojan'! Mut voi ero-iltoa, murhettaan — —
Ne vuotehet viel' on mökissän', Mut toist' ei äiti nyt pöyhikään.
Ja myöhään, myöhään iltaisin Lie pöyhimättä se toinenkin…
1890.
Viimeinen neuvo.
Kai nyt, kun luotasi läksin, He kertovat lapsestas, Ja kaiketi monta kertaa On katkera kuulemas.
Kentiesi jo tänään kuulet Mun lietona langenneen, Ja huomenna ehk' on lapses Jo horjunut uudelleen.
Kentiesi he kertovat sullen Kurjuutta ja vaivaa vain, Ja kyynelkylpyjä paljon Mun maailmanmatkaltain.
Mut totuudesta jos kerran Mun kertovat poikenneen, Ett' astelen vilpin tietä Ja unhotan oikeuden,
Oi silloin älkösi usko, On valhetta kuulemasi Näin viime neuvosi, äiti, Ei unhotu lapseltas.
1892.
Ainoa sukulaiseni.
Jo kansakoulua pienenä käydessäin Mä usein Riikan mökkihin yöksi jäin. Kun ilt' oli myöhäinen tai tuiskusi tiellä, Niin suojaa aina mä löysin siellä.
Hän usein silloin kerskasi porstuataan, Niin kaunis ei muka lie sali ruhtinaan: Lumtvalkea siin' on lattia — kynttilöinä Oli taivahan tähdet talviöinä.
Ja huoneessaankin siell' oli komeaa: Pilareita kaks näit keskellä lattiaa. Kuin Simson niihin jos oisit tarttununna, Niin mökkihin oisit hautautunna.
Hän mulle antoi vuotehens olkisen Ja itse silloin siirsihe uunillen; Mut liian kylmä jos mull' oli vuoteessansa, Mä uunille kiipesin eukon kanssa.
Mont' yötä siellä hän istui kylmissään — Välin puut' ei ollut uunihin yhtäkään — Mut jouten ei hän istunut valvehella, Taas sukk' oli valmis aamusella.
Ja rakkain hälle, riemuna vanhuuden, Se kahvipannunsa ol' kakskuppinen; Jos nälkääkin välin kärsi ja taudin tuskaa, Tok' kahvia häll' oli aina ja nuuskaa.
Hän rattosa ain' oli, valmis riemuamaan, Vain harvoin kyynelen näit hänen kulmillaan, Vain silloin, kun rovon annoit puuttehesensa, Näit kyynelen vierivän poskellensa.
Tuo poski, nyt vaikk' uurtama kurttujen, Myös kerran ol' silosempi ja ruusuinen, Mut silloin, nuorna jo, ruusut kyynele peitti, Kun petteli kulta ja sitten heitti. —
Ja uuniltansa hän lauleli laulujaan, Tuot' armast' ääntä en unhota konsanaan. Kun vielä laulua oivaa kuulen milloin, Mä Riikan laulua muistan silloin.
Pikku Emma.
Ne ovat niin hyvät nuo lapsoset, Niin rakkahatkin, että, Kun viel' on lyhyet hamoset, Ja käyvät kymmenettä.
Mä muistan vieläkin, Emma, sun Niin pikkuruisna tuona, Kuink' oiva ystävä olit mun, Kun milloin kävin luona.
Kun helmahani kiikkumaan Olit päässyt juosten juuri, Ja hellämielin halaamaan, Niin onnes oli suuri.
Ja kuinka välin, kun erottiin, Oli silmäs kyyneleillä: "Voi, miks et sinä käy useemmin, Ja miks et sä asu meillä?"
Nyt kuinka ne muuttunut lieneekään Nuo ystävyyden suhteet, Mut Emma istuvi mielellään Nyt yksin iltapuhteet.
Hän istuu hiljaa ja uneksii, Ja mieli on hieman arka. Niin, miks olet kasvanut immeksi, Sä entinen lapsi parka!
1895.
Pikku "huusholliska".
Katsos pikku "huusholliskaa", Toimess' on jo varahin; Kyökissä hän puuhaa, tiskaa, Ruoka syntyy parahin.
Aamulla jo päälle hellin Kahvipannut laitetaan; Päiväks taas hän keittää vellin Taikka puuron, kuinka vaan.
Keitä, puuhaa, tyttö tyllä, Taitos ei oo tarpeeton! Suurten tyttöin sulta kyllä Oppimista paljon on.
1889.
III. LEMPI.
Iltatunnelma.
On Kaarna niin kaunis ja tyyni, Ilt'-aurinko mailleen saa, Satakielet riemuiten laulaa Ja poppelit tuoksuaa.
Mä laivan kannella istun Ja iltoa ihailen, Ja laivan kannella myöskin On ihana neitonen.
Kuin Kaaman kalvossa tähti Niin syvältä välkähtää, Niin, neito, kulmies alta Sun silmäsi säihkyää.
Ja kun poskeis hohtoa varjoo Sun kutries tumma yö, Ah, silloin rauhattomasti Sun luonas rintani lyö.
Kuink' armast' oisikaan mulla, Kuink' ihana ilta tää, Jos suomea haastais huules, Jos Suomen ois rannat nää!
Kaamajoella kesäk. 1889.
Kun ensi kerran.
Kun ensi kerran rakastuin — Se tapahtui jo melkein lassa — Niin enkeliks tuon tytön luin, Ja itse olin taivahassa.
Ah, näin jos laita ollut ois! Mut sitten mulla silmät aukes, Mä taivahasta syöstiin pois, Ja ihmislapseks impi raukes.
Mut miks, kun vielä hänet nään, Niin mielelläin mä viivyn, miksi? Kun katsoessa silmiään Vois vielä luulla enkeliksi…
1888.
Jo kauvan sitten.
Jo kauvan sitten, kun vaihduit pois, Sä nuoruusaikojen kulta, Ja on kuni heikkona kaikuna sois Vain muistokin säilynyt sulta.
Mut milloin ne muistot saapuukin, On niillä niin lämmin tuokse, On niin kuin palata tahtoisin Tuon ensi armahan luokse.
1889.
Eräälle tytölle.
Ens' kerran kun sinun silmäsi näin, Näin ett' olit sievä impi, Olit silloin sie jo mun mielestäin Mont' impeä kaunihimpi.
Ens' kerta kun sitten kahdestaan Mä kangasta kanssas kuljin, Niin paljon muuta, kuin katsees vaan, Ma syömeni pohjaan suljin.
Ens' kerran sitten kun suudeltiin, Ja sä rintaani laskit pääsi… Mä aavistin ja mä tunsin niin, Ett' taivas sun mullen sääsi.
1892.
Mun moniaalle matkat käy.
Mun moniaalle matkat käy, Yks tänne, toinen sinne. En ennakolta tiedäkään, Mi tie mun vie, ja minne.
Mut minne tieni johtaakaan, On suora se tai väärä, Mun aatoksillain aina vaan On sama matkan määrä.
Ne käyvät omaa kulkuaan, Jos kierrän merta, maita, — Ne kulkee aina kullan luo Niin kummasti on laita!
1894.
Hän.
Sä kaikista parhain päällä maan, Sä kallein kaikista muista, Mun aatoksein sinun luonas on vaan, Ei mieleni pois sua suista.
Sua siunaan aamuisin noustuain, Ja töissäni, toimissani, Ja illoin mulla on vuoteellain Sun nimesi huulillani.
Sä oot mun tähteni öisin tein, Mun onneni, aarteheni, Mun kaihoni ja mun kyynelein — Mun omani, ainoiseni.
1892.
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa.
Kas kuinka nyt taivas ruskottaa, Ja ilta on hämärässä, Ja kuinka ne veet niin tyynenä on, Ja lehdet on lepäämässä! — —
Ja vesi kun kultina kiilteli noin, Ja sen kalvossa varjot uivat, Niin sunkin poskesi, vierelläin, Niin vienosti punertuivat.
1893.
Kotini.
On koti pienoinen mulla, Mä kultani kanssa sen jaan, Se on niin herttaisen hauska, Kuin asunto onnen maan.
Ja luoksemme aamust' iltaan Yks' hellä hengetär saa: Kera mun ja kultani täällä Näet Rakkaus asustaa.
Ja mä tunnen iloa, rauhaa. Ken onnellisempi ois? Tätä pesääni pienokaista En linnahan vaihtais pois.
Ja Dagmar kultaselle, Jok' iloa mulle tuo, Suo, Luoja, onnea paljon Ja siunauksesi suo!
1894.
Ulapalla.
Mä ulapoita pitkin Sun saattelen, kultasen', — Ja sä heityt niin iloisesti Mun kanssani matkoillen!
Tuo ulappa kuvan luopi Mun elämän matkoistain: Näet aaltoja vaahtopäitä, Ja maata, maata ei lain — —
Itämerellä 1894.
Tunturin tyttö.
Kuin meri Norjan rannikolla Sun tumma tukkas aaltoaa. Kuin ruusut Norjan laaksoloissa Sun poskeis ruusut ruskottaa.
Kuin taivahallas päivä katsoo Keskestä ylhäin maisemain, Niin hehkuu silmäs, haastellessas, Kun astut sorjana rinnallain.
Sä kerrot kesiä, kukkasia, Ja vuonoin läikkyä sinervää, Ja kukkuloita ja ikilunta, Ja kuinka vieremät vihertää.
Ja miks niin kummasti povi nousee Laella tunturin huokuissaan! Sä kerrot virtojen vilppautta, Ja ikinuoruutta Norjan maan.
— Ah, kuules, tunturin tumma neiti, Sä lehdon vieremän sorjin puu: Kun katson silmihis, suortuvihis, Niin maasi kauneus unhottuu.
Veum 15/1 1894.
Hyvästit.
Mä heitän sun hyvästi, tyttö, Sinä katselet kyynelin, Ja mä näen sun viimeisen kerran Niin pitkihin aikoihin.
Mä heitän sun hyvästi, tyttö, Ja Jumalan huomioon. Hän kaikki sun toimes ja työsi Ja askeles siunatkoon.
Sä olet niin kallis mulle, Nyt meri kun kajastaa, Ja sä olet niin kallis jällen, Kun purteni palajaa.
Mä heitän sun hyvästi, kulta, Ei aavat huoleta lain: Mä muistelen Lemmen saarta, Ja sin' olet valkamain.
1893.
Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa.
Niin kauniisti, kuin lammen laine kirkastuu, Kun aamun ensi hohde siihen laskeuu — Niin vienosti, kuin illan leyhkä hengähtää, Kun luonto uneksien vartoo hämärää — Niin hiljasti, kuin päivä yötä koskettaa — Niin kaunista ja vienoa ja hiljaisaa On kullassain, kun hän suo mulle suudelmaa.
1893.
Tielläni kulkijoita.
Jo monta mun tielläni kulki, Joill' ollut paljokin ois, Ja moni mun unhotti poies, Ja monta mä unhotin pois.
Ja yhdellä kullat kiilsi Ja hohteli helmyet, Ja yhdellä silmät säihkyi Ja hipiät hienoiset.
Ja yks oli tiedoin tarkka Ja aate häll' oli uus, Ja yhdellä synnyt suuret Ja kunnia, kuuluisuus.
Mut yhdelläkään ei ollut Sun suuria aarteitas: Sun mielesi puhtoisuutta, Ja sun vienoa rakkauttas.
1892.
Kentiesi moitit.
Kentiesi sä moitit lauluissan' Näin lyhyttä sisällystä. Niin, muutahan niiss' ei olekaan, Kuin lempeni selitystä.
Mut kuhunkin näihin pienoisiin On sykkinyt hieman rinta… Ja ainehena on kussakin, Mitä mulla on ihaninta!
1893.
Vanhasta tallesta.
Es ist eine alte Geschichte, Doch bleibt sie immer neu.
Heine.
1.
Nää soinnut, jotka nyt sullen saa, On pieniä puhdetöitä, Mut kuinka se työ oli tuskaisaa, Ja kuinka se vei multa öitä!
Oli kuin olis niissä nyt hukkunut pois, Mitä mull' oli kalle'inta, Kuin nuoruustoivoni ollut ois Jok'ainokaisen hinta.
Ja siksi ne silloin syntyissään Niin syvähän syöntä koski, Ja siks niin vuoteli silmistän', Ja siks niin kalpeni poski…
2.
Kas kuinka se liikahti virran ves', Kun lintu sen kalvohon laskeutui, Ja kuinka se aaltosin värjyy nyt, Kun lintu sen kalvoss' ui.
Ja pois kun se lentävi, toisaallen, Ves' virran jällehen värjähtää, Mut ennenkuin tyven ehtivi taas, Väre kauvaksi kalvoon jää.
8.
Sua käsissäin öisin kannellut Ja hellinyt helmassain, Enin lempinyt sua kuin ketkään muut, Kuin ainutta onneain.
Minä ymmärsin sinun aatteitas, Sun henkeäs hehkuavaa, Sinä kerroit mulle, mä sullen taas Mont' outoa maailmaa.
Sun luonas aina mun aikehen' Nous' määrihin korkeisin. Sun kanssasi tuns' sydän kaiken sen, Mit' on tuntenut hienoimmin.
Ja kaikki ne uudet maailmat, Mihin läsn'-olos hengen loi, Ne pirstuivat ja ne hukkuivat Ja tokko ne ehjetä voi!
4.
He syitä kylläkin sullen Mun kuulteni syytelevät, Ja teeskelijäksi mullen Sua näyttää pyytelevät.
Ja syytöksensä mä siedän Sen lohduksi luulevat — Mut itse mä kyllin tiedän Sun rintasi liikunnat.
Mä näinhän ne monta kertaa, Kun yhdessä kuljettiin, Näin poskihis nousevan verta, Ja nous välin kummankin.
Ja mä näin sun poskies väikyn, Kun kanssani leikkiin sait, Ja mä näin sun silmäsi säihkyn, Kun luonasi istuin vait;
Ja kun kuni lapsosen liedon Käs'arsin mä nostin sun, Sain tuntehistasi tiedon, Kun silmihin katsoit mun.
Ah, näinhän sen aamuin, illoin Ja kirkkain kuutamoöin, Ja sitten… mä näin sen silloin, Kun viimeksi kättä löin.
Kun kyyneletönnä mä itkin Ja lausuin kiitokset, Ja sun vuos' poskias pitkin Niin kirkkahat kyynelet.
5.
Yht' uskollisna me kohdataan, Kuin entis-aikana tuona, Nyt vaan on unien morsian, Taas viimes-yön' oli luona.
Hän koski poskin mun poskeain, Niin hienosti, hiukan verran, Ja kiersi käden mun kaulahain, Hän näin teki ensi kerran.
Ja oli kuin anteeks pyytänyt ois Ja sitten se jälleen haihtui. Tuo valhemorsio vaihtui pois, Niin — miksi se sitten vaihtui?
6.
Hymyellös taas hymy kirkas tuo — Se vielähän tallell' ois? — Niin taas olen valmis mä unhottamaan, Sä ett' olet multa pois.
Luo puolehen' silmäs, mä unhotan Pois sieluni huokailut. Mä senkin unhotan, sinä ett' oot Mun kerran unhottanut.
Käy helmahan sitte, mä leikitsen Sun tummilla hapsillas. Oi armas, kuin tämä hetkinen Ois surkean autuas!
7.
Sun yks oli arkoja puolias: Kun kyhäilyjäs koskin, Tai keksin runon sun laatimas, Sä vastasit hehkuposkin.
Sä uhkasit varsin laata pois, Et haastele mulle laisin; Et tunnetta yhtä sä ilmiin tois, Mä sulle kun ilkkuaisin.
Ja sä olit niin kaunis ja kaihoinen, Kun katselit kulmais alta, Ja mä ilkkunut en — ja sä tiesit sen, Kun katselit kulmais alta.
8.
Oma tiesi on sulla ja määräs nyt, Jota kohti sä onneen käyt, Mut tähtesi lienee hämmennyt, Kun horjuvan tielläs näyt.
Mun nähteni onnes Eedenihin Sä katsoa koit hymysuin, Mut kuinka sun silmäsi väikkyikin, Mä katsehes kulkua luin:
Oi kuinka se sieltä nyt etsinyt ois Ihanteita ja toiveitaan! Mut pettyneenä se kirposi pois, Maa autio, tyhj' oli vaan.
Ja katsehes luin minä toisenkin, Se arkana mullen sai… Ja sitten se peittyi kyynelihin, Ja munkin tummeni kai.
9.
Me yhdessä vieläkin astellaan (Näet, ystävät ainaiset), Ja yhtä ja toista me haastellaan. Välin sitten sä vaikenet.
Ja sun vaietessasi vilkahtaa Tuhat muistoa sielussas. Yks huomaamattasi ilmiin saa, Ja mä vuoroon vaikenen taas.
Ja mun vaietessani vilkkuu myös — Tuhat toivoa sielussain, Tuhat toivoa, niin kuni tähteä yöss', Mut lentotähteä vain.
10.
Kuin kesän jälkeen kauneimman Saa talvi sekä lunta, Niin toivot, päivän kirkkahat, On usein öistä unta.
Ja sinusta mä uneksuin, Kuin kanssas kuljin hetken. Mut muistot vielä mieleen tuo Tän unten taikaretken.
Ne viivähtää ja laajenee, Ja luovat lemmen-lahden, Ja auterissa aamukoin Me soutelemme kahden.
Ja usmat juuri punertuu, Ja päiv' on nousemassa, Ja ensi rastas laulahtaa, Ja puut on purppurassa —
Mä uneksin — ja havahdan, Ja kaikki, kaikk' on poissa, On iltahämy marraskuun, Ja lunta ikkunoissa.
IV. ERI ALOILTA.
Joulutervehdykseksi.
On saanut suuri hetki, Ja aik' on täyttynyt. Vuos'-sadat, tuhannetki. Ylähä silmää nyt. Jo valot verrattomat Taivaalla välkähtää, Ja enkel'-laulut somat Kautt' ilmain helkähtää:
Suloista seimen lasta Nyt käykää katsomaan, Maailman ruhtinasta Maisessa kehdossaan, Hänt' ylintä, mi tänne Sai orjan muotohon! Omanne, ystävänne Jumalan Poika on. —
Yö aikain päiväks vaihtuu Tullessa Taivaisen, Ja köyhän kipu haihtuu, Ja murhe vaivaisen. Lahjaksi Hälle anna Sydämes, lapsi maan! Kiitostas riemuin kanna, Ylistä armoaan!
1891.
Herra.
Häll' yhteiskunnass' on tärkeä työ, Ja maa hälle palkan suopi, Hän otsansa hiessä leipäns' syö, Ja otsansa hiessä juopi. Häll' ansioita on — kansa ties — Oli isäkin herra ja virkamies.
Oli aatelisherra ja virkamies, Suku näet ol' jaloa juurta, Ol' jalompaakin kuin kansa ties — Ja taloa monta ja suurta. Ja isältänsä ne poika sai, Ja yksi on vielä ja virka kai.
Ja talo se tuopikin, vaivoin, töin, On torpparin hiukan kuumat; Ja herrakin paljon valvoo öin… Näet tärkeät hän on tuumat. On kartanon herra ja virkamies, Sen torppari tiesi ja maa sen ties.
1894.
Erilaisia säitä.
Mä soutelen selkiä Pälkäneveen Ja Joutsenjärveä liidän, Välin sää on selvä ja suotuinen, Välin myrskyssä keikkuen kiidän.
Välin soutelen, soutelen suotta vain, Välin suuntia varmoja noudan, Välin hiljaa heittelen airojain, Välin vinhemmasti ma soudan.
Ja näin kun venhoni vieriää, Mä mietin niitä ja näitä: Tääll' yks muka soutavi tyynempää, Ja toinen tuimia säitä.
Mä aattelen iltoa leutoisaa, Kun pilvet on kaikki poissa, Ja venhoa, vettä mi liukuaa, Ja varjoja rannikoissa.
Ja huoleti soljuen seljät ui Tuo selvien säiden haaksi, Ja loitos sitten, kun seisahtui, Jäi loistava jälki taaksi.
Ja eelleen, venhoni vierien, Mä aattelen inhoja säitä, Ja tuulta ja leikkiä laineitten Ja vyöryjä vaahtopäitä.
Ja monikin — mietin — matkaillut On sattunut myrskysäihin, Ja monta on venhoa harhaunut Ja hukkunut myrskypäihin.
1892.
Tähdet.
Te tähdet katselette Niin tyynesti maata päin, Niin henkimättä hiljaa, Ja niin kylminä kimmeltäin.
Te katsotte maailman pauhuun, Sen riemuihin, soittoihin, Ja mä hyörin sen kesken kiinni Niin tuhansin sitehin.
Te katsotte hengen vaivaan, Ja kätten raadantaan, Ja toivoihin ihanoihin, Ja kaiken kuolemaan.
Ja mä hyörin sen kesken kiinni, Ja kortta mukahan vein; Ja mä melkein sain, mitä toivoin, Sen onnesta osallein.
Vain yhtä en löydä, rauhaa, Jota henkeni halajais! Mut teidän luona se varmaan Iki tyynessä tuolla sen sais!
Ja siksi mä silmään teitä, Kun katsotte maata päin Niin henkimättä hiljaa, Ja niin kylminä kimmeltäin.
Tukholma 1895.
Stuure-holvi.
Mä seison Stuure-holvin raunioissa, Ja mielessäin on lehti historiaa: On Ruotsin Eerik kerran käynyt noissa, Ja tehnyt tuhotyötä kamalaa.
Nää tuhotyöt on tehnyt mielipuoli, Niin sanotaan, ja uskommehan sen. Mut miten Kustaa Aadolf, Kaarle kuoli, Ja Kustaa kolmas ja niin edelleen?