RUNOJA
Uusi sarja
Kirj.
SEVERI NYMAN [Severi Nuormaa]
Tampereella, Wesanderin Kirjakauppa, 1900.
SISÄLLYS:
I.
Maailman Golgatalla. Laiva merellä. Laki. Itätuulessa. Revontulet. Hengen vapaus, I-III. Tampereen työväenopistolaisten marssi. Ziion. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran talossa. Suomen laulu. Nyt valitkaa.
II.
Z. Topeliukselle. Juhani Aho. Vanha mökki. Toivioretki. Käynti Viktor Rydbergin luona.
III.
Kesämuistoja, 1-6: Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan. Käyt sylihini. Mun valkolumpeeni virkenee. Sinä olet kuin kukka nukkuva. Tule tänne vielä mun luoksein. Me sousimme kerran. Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis. Edelweiss. Kaksi kukkavihkoa. Uudessa purressa. Ruskeatukkani.
IV.
Joulu-yö. Joululaulu. Uuden vuoden ajatuksia. Etsinnässä. Elämä. Kansan vainoa. Itämaille.
V.
Pakkastoiveita. Eräälle maailman parantajalle. Ritariaikaan. Jos mull' olis Buddhan viisaus. Pojalleni. Kuin hiipuva hiilos tummentuu. Kukkia. Rikas mies. Opriksella. Aleksanterin patsaalla. Integer vitae.
Loviattaren lapset, I-IX.
Din moders namn det, o yngling, är Det käraste bland de kära. Hon gaf dig lifvet; hon det begär; Se, dagen slocknar; — o yngling, svär Att skydda din moders ära!
Z. Topelius.
I.
MAAILMAN GOLGATALLA.
Niin liki kuin suinkin sun suuruuttas He tahtovat heitänsä nostaa. Ja sun valtas ja voimas ja kunnias He tahtovat kullalla ostaa. Ja Jumalan armoa julistain He kulkevat maita ja merta, Mut sun armos he mittovat miekoin vain, Ja tiensä tihkuvat verta.
Ja orjainsa lyömistä tiilistä He pystytit templit ja pylväät, Ja kulta- ja hopeahelyillä He peittivät alttarit ylväät. Ja he panivat papit ja tuohukset Sun nimeäs vartioimaan, Ja kirkon kirot ja autodafet, Ja käskivät kellot soimaan.
Mut oman valtansa vartiaks He alttarin ylle sun naulaa. Ja ne hymnit Herran kunniaks Ne itsellensä he laulaa. Ja kansat on yhtynyt kuoroihin: "Tiet, portit laveiksi luokaat!" Mut kultaristillä alttarin Sinä värjyt ja huudat ja huokaat.
Ja ma näen sun surusi kyyneleen Läpi juhlasuitsujen sauhun, Ja mä kuulen sun äänesi sortuneen Yli Kyyrie eleeson-pauhun: "Oi isäni, miks ylenannoitkaan Minut maailman Golgatalle, Vuostuhanten tuskaan ja kuolemaan, Ja pilkan ja pistojen alle!"
LAIVA MERELLÄ.
Kas laiva seilaa Tuoll' ulappaa! Sen silkopinnassa Ylväsnä peilaa Mastoa ylhää, Rautarunkoa, Kanuunaa.
Meren vapaan, laajan Se alleen sortaa, Ja sen kalvon kirkkaan Sen keula murtaa. Ja kuohinat alta Pisarten miljoonain Ne on kulkijan kunniasoittoja vain, Ja ne tunnustaa Majesteettia laivan Ja mastoa ylhää, Rautarunkoa, Kanuunaa.
Ja laivan, laivan on valta! Mut malta —
Käy henkäys ilmassa vienoinen, Se on Jumalan vapaa tuuli. Ja meressä pisara pienoinen Sen tuulosenkuiskeen kuuli. Ja pisarat sadat sen kuulevat, Ja ne miljoonat. Ja värähdys ulappain pintain Se on värähdys pisarten rintain.
Ja laiva se kotkana uljasna kiitää, Meret laajat tallaa, Meret vapaat, laajat ja kummat. Ulapan päällä se leikiten liitää, Aaltoset sortuvat allaan, Aaltoset taajat ja tummat.
Mut taivahan tuulet tuiskii, Ne aaltojen korvahan kuiskii: Vapaista merten ja ilmojen ääristä, Vapahan, vapahan ylhistä määristä, Ett' on vapahan valta, voima, Jumalan antama, aateloima…
Ja aallot ne vinhasti värjähtää, Ja ulappa se yrmyy ja ärjähtää, Ja meri kuohuu ja kiehuu. Ja pisarat pienoiset, miljoonat Ne vaahtivuorina hyrskyilee, Ne syvärit halkovat huimaavat, Ja ne tähtiä kohti tyrskyilee.
Ja laivaa ne lastuna kiikuttaa, Jok' aaltoset alleen sorsi, Sen rautaiset liitot ne liikuttaa, Ja sen mastot on niinkuin korsi Ja sen sortajan ylvään Ne yltään heittää, Ja sen hylkynä pohjaan peittää.
LAKI.
Siit' asti kuin Siinailla vapisi maa, Löi tulta ja suitsui sauhu, Kuin, kuullessa Herran pasuunaa, Koko kansan valtasi kauhu — Siit' asti kuin Israel siirrettiin Pois orjasta vapahaksi, Kuin oikeus ohjaks piirrettiin Ja laki langettajaksi —
Siit' asti se oikeus väkevä on Yhä vielä, kuin salama Siinain, Ja laki on muuri murtumaton, Yli miekkojen, tykkein ja miinain. Siks vielä sen, ken sitä vilpistää, Se Herran voimana kostaa, Ja sortajan keihäät kilpistää Ja sorretun pystyyn nostaa.
ITÄTUULESSA.
Täm' on isojen vihojen vaikea maa, Tämä Suomen ranta rukka, Täm' on tuhanten surujen tuttu maa, Täm' on syksyn surkea kukka. Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Kait kohta sen hyytävi halla? Kait pian se jo kylmänä kimmeltää Sen tulevan talven alla.
Vain Luojani tiesi ne viljavat veet, Ne, joilla sen kostutin juuret, Ne hurmevirrat, ne kyyneleet, Ja ne hikihelmeni suuret; Sadat kerrat jo sentän sen kylmäsi jää, Ja sen turmeli valkeat vainon, Miks vaalisin kukkaani värjyävää, Suon kuolla jo kukkani ainon.
Ei, ei! Se ei kuolla, ei kylmetä saa, Ei jouda se koskaan hukkaan! Niin kallis on kansalle syntymämaa, Se on suostunut surujen kukkaan. Minä valvatan vieläkin vienoistain, Siks kun mulla sykkivi rinta, Ja mä varjelen maatani mairettain, Jos henkeni ois sen hinta.
Mit' on kylvänyt runsas rakkauten', Se vihanko viimoja horjuis? Se horjuisko valtoja vääryyden, Sit' eiköpä totuus torjuis? Käy tänne vain vihan, valheen mies, On turhat sun tahratut kalpas, On tuttuja meillä sun tummat ties, Ja portill' on vartio valpas!
Sä päällemme peikot nostaos vain, Joka polvulle pankosi ansa, Ja hylkiöt kullalla ostaos vain, — Jää jäljelle Suomen kansa. Kysy, mit' on sen laki ja oikeus, Ja mihin se hintahan myödään, Jok' ainoa mies on Vibelius, Kas' jäykkänä kirjahan lyödään:
Se on ollut se yksi ja ainoa, Joka tuonut on tuskissa hoivon, Se on ollut se yksi ja ainoa, Johon onnettuudessa toivon. Se on ollut aarteeni arvokkain, Sit' ei saa tallata jaloin! Se on annettu armona Jumalain, Se on vannottu keisarivaloin!
Ei uhkaas se säiky, ei sorrantaas, Ja jos hetkeks sen herpoisi valta, Kuin Feeniks lintu se nousisi taas Ihan turmankin tuhkien alta. Se on Vestani kallis, mi valvonut on Mun kansani hengen tulta, Se on koskematon, se on kuolematon, Voi, ken sitä ryöstäis multa.
Kevättoivon ken Suomesta sammuttais Ja kansalta onnen uskon? Ken päivyen taivolta riistää tais Ja pilven rannalta ruskon? Mun kansani kevät se kajastaa, Se on uskoni varma ja vakaa, Ja jos talvi nyt tuimana tuivertaa, Se on tuleva talven takaa.
Ma jo auteret armaat siinnossa nään, Ja virtojen vuolahat välkyt; Kotirantojen koivut on vihreissään, Ja mä kuulen jo lintujen helkyt! Ja se kansani kevät se kaunis on, Sen on siivillä siunaus Herran. Ja se kevät on lämmin ja loppumaton, Ja se kevät on koittava kerran.
REVONTULET
[Kokoelmasta "Kotoisilla rannoilla", hiukan muutettuna.]
On päivä poissa, ei hohda hanki, Ja yöhyt uhkavi Pohjolaa, Ja vait on järvi ja virta vanki, Ja yllä pakkanen paukkuaa. Mut kohta öisessä sankeassa Jo taasen taivolla salamoi, Ja päivä uusi on alkamassa, Ja koittamassa on uusi koi.
Kas kuin jo loistavat pohjan pielet, Ja taivas kaarena kirkastuu! Ja tuolla, katsohan, valokielet Jo halki taivahan viskouu! On niinkuin taistoa tulten julmaa Tai valomerten tää myrsky ois, Kun liekin leiskuvin pohja huimaa, Ja päiv' on kirkas ja yö on pois!
Kuin Noan aikoina taivahalle Sai Luoja kaarensa korkean, Ettei hän vast'edes vetten alle Hukuta kansoja kuolemaan, Niin meill' on merkkinä pohjan puolla, Kun tulet ilmoissa öiset lyö, Ettei oo Suomenkaan suotu kuolla, Vaikk' uhkais kylmä ja uhkais yö.
HENGEN VAPAUS.
I.
Jos teräskahlein raskain ruumiin kietois, Ja alppein hurjain alle orjan hautais, Ja vuoren ylle vangin vartioksi Ois' asetettu Rooman armeijoita —
Niin kauvemma kuin kantais kotkain siivet, Ja loitomma kuin loistais tähtitarhat, Ja ylemmä kuin riittäis ääretyyttä, Sen vuoren alta nousisi orjan aatos.
II.
On ihmishenki vapaa sukujaan, Ja siks ei siedä painoa kahlehen halvan. Ja kukin yhtä hengen on aateliaan, Vaikk' yks on ritar' auran ja toinen kalvan.
Ja hengen oma yksin on ikuisuus, Siks ei sitä sammuta sortajan miekka. Se tuhat vuotten vanhana aina on uus, Vaikk' kaikki muu on haihtuva niinkuin hiekka.
Mut vapaus ja aateli velvoittaa, Ja ikuisuuden-aatteess' on tarkoitustaan. Siks hengen määr' on päin yhä korkeampaa! Ja aatos ei saa maatua multaan mustaan.
Ja hengen mailla heimous yhdistää, Ja valon maill' on vallassa veljeys-aate. Siks katso kumi veljeä, ystävää, Jos sarkanuttu yll' on tai purppuravaate.
Ja miss' on orja ainehen kahleissaan, Tai taisteluissa sortunut nukkumass' untaan, Sa avuks riennä veljenä holhoamaan Ja saata valon, vapauden valtakuntaan!
III.
Näet, ihmishengen vapauden valtakunta Se taisteluist' on nouseva vasta. Mut useat on uupuneina nukkuneet, Ja sadat ovat sotateillä hukkuneet, Ja tuhat on orpolasta.
On tuhatmäärät turvatonta orpolasta Ja osatont', onnetonta. Te veljenkättä vaimeloisen antakaa, Ja pimeähän valoa kantakaa, On pimeätä pirttiä monta!
On pimeätä, valotonta pirttiä monta, Ja rintaa turtumillaan. Te lämpöä luomahan rientäkää, Ja lemmettömän elontietä lientäkää, He kostavat siunauksillaan.
He kostavat hyväntyön siunauksillaan, He kostavat töin sekä toimin. He kostavat tahdoin tarmennein Ja katsehin kirkkahin, varmennein, Ja vapaan hengen voimin.
TAMPEREEN TYÖVÄENOPISTOLAISTEN MARSSI.
Työ Suomen hyväks uhratkaamme, Kaikki työhön, taistohon! Siinä, miss' on onni maamme, Siinä meidän onni on. Kiistamieliin meill' ei aikaa, Kas kuin päivä kiiruhtaa! Kuule, kuinka huudot kaikaa: Työhön, työhön koko maa!
Yks halla-yö voi viljat kaataa, Tai voi tulla turma muu! Nyt on tarvis kaikkein raataa, Työssä voima vahvistuu. Kiistamieliin meill' ei aikaa, Rivit tarkoin sulkekaa! Kuule, kuinka huudot kaikaa: Työhön, työhön koko maa!
Luo työssä silmät taivaan puoleen, Sielt' on valo, vapaus, Sielt' on armot tulleet huoleen, Sielt' on työssä siunaus. Kiistamieliin meill' ei aikaa, Työ on kansan kunniaa! Kuule, kuinka huudot kaikaa: Työhön, työhön koko maa!
ZIION.
(Aihe v:lta 586 e.Kr.)
Tytär Ziionin kaunis suree niin, Sen on suistunut uljas muuri. Laki Herran templissä tallattiin, Sen tallasi Baabel suuri.
Tiet, portit Ziionin ikävöi, Ken juhlille enää kulkee? Sen palmuinkantajat Baabel löi, Sen portteja Baabel sulkee.
Yli yötä hän itkee niin katkeraan Sen kaupungin ulkopuolla. He sortivat Ziionin, syntymämaan, Tekis itsekin mieli jo kuolla.
Ei Ziionin tarhoissa tanssia näy; Päämiehet on verrattu peuraan, Jok' ei laidunta löydä, vaan harhaan käy, Jonk' on juoksu kuin vainotun teuraan.
Te ohitse käyvät, katsokaa! Tää eikö koske jo teihin, Kun pakanat templiä saastuttaa Ja kajoo kanteleihin?
He koskevat kansani pyhimpään, Kalut kallihit vievät he meiltä, Ne jotk' ovat Ziionin yksinään, Ja Herra on kieltänyt heiltä.
He ryöstit mun parhaat poikani pois, Pojat Ziionin kempit ja korjat; Kuin kulta ne poikani puhtoiset ois, Ne nyt ovat Baabelin orjat.
He polttavat ihon mun pojiltan', Ne jauhavat Baabelin viljaa, Ja Juudan neitsyet suruissaan Heit' itkeskelee hiljaa.
— — Oi niin, oi niin! Kuka lohtua tois? Joko silmät liinalla peittäis? Joko kulkisi kauvas, ja hyljäis pois, Ja rannat raukat heittäis?
Ja hän katsoo sen kaupungin raunioon, Mut ei raukene rakkaus laisin; Käten' oikia ennen unhottukoon, Kuin, Ziion, sun unhottaisin!
Yli yötä mä valvon sun nousentaas. Ja mä huudan sen Herran puoleen, Jok' on turvanas ollut, ja kuninkaas, — Hän on katsova kansan huoleen.
— — Ja silloin on Ziionin loppuva yö, Kun sana saapuvi kerran, Ja se sana kuin tuomion leimaus lyö, Ja se sana on itse Herran:
On Baabel suuri ja mahtava maa, Sen viinaa pakanat juovat, Siks kunnes ne hurjiks ja hulluiks saa, Ja suruja sillen tuovat…
Mut Ziionin tyttären kyyneleet Minä pyyhin pois ja sen haavat, Ja sen hipiät, huolista mustenneet, Taas rieskan valkeiksi saavat!
SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TALOSSA.
Siirryn linnani summiin suojiin, Astun hyllyjen huimain taa, Katselen Suomeni suuriin luojiin, Kuuntelen, kuinka ne lohduttaa: Tulkate tänne, pajarit tuhmat, Maatani väellä valloittamaan, Täällä on uskot, täällä on uhmat, Täältä, täältä me ammutaan!
Tuoss' on Lönnrot, vartio vakaa, Suojassas ei surua lain: Huoleti tähtään töittesi takaa, Kanteletarten, Kalevalain. Siin' on Suomeni seinähirret Tuimat, tuhannenvuotiaat, Siin' on taistoimme tenhovirret, Voittolaulumme voimakkaat.
Katsos velhojen suuret sarjat, Näetkös noitien armeijaa! Niill' on hiittenkin kaadettu karjat, Lyöty Louhea, Pohjolaa. Tääll' on turmihin tappaviinkin, Tääll' on taikoja tuhansiin, Tääll' on käärmeitten pistoksiinkin, Pahansuopainkin panemiin.
Tuoss' on kieleni tutkijajoukot, Urhot uutterat, seppelepäät. Kiertivät korvet, kahlasit loukot, Tunsivat tundrat ja Vienan jäät. Etsivät yhteen heimoni suuren, Liittivät siskot siskoksiin, Juuttivat syvähän tammen juuren, Latvan työnsivät taivosiin.
Sinis suruissa suurimmissain Silmäni toivoa välkähtää, Kunis pirtissä pienoisissain Laulut heimoni helkähtää. Niiss' on Suomeni seinähirret Tuimat, tuhannenvuotiaat, Niiss' on taistoimme tenhovirret, Voittolaulumme voimakkaat.
SUOMEN LAULU.
Tule, laulamme laulua Suomenmaan, Tule, laulamme raikkahin rinnoin! Koko kansa nyt käykösi soittelemaan, Sitä kannelta kuulua koittelemaan, Jota Väinämö soitti jo innoin!
Se laulu on uskoa, toivoa täys, Se on tenhona taisteloihin! Ken vihamies kansalle surmaa suo, Hänet laulumme taika jo hurmaa tuo, Hänet laulaen sorramme soihin!
NYT VALITKAA!
Nyt valitkaa! Joko lepo ja yö, Tai taisto ja työ.
Nyt valitkaa! Joko toivottuus, Tai se usko uus, Se usko, mi surman vuoretkin siirtävä on. Joka hakatun haudankin paatehen piirtävä on: Kuolematon.
Nyt valitkaa! Joko orjan kieli Ja orjan mieli Ja orjan omatunto, Tai Suomen kieli Ja Suomen mieli Ja Suomen tunto ja kunto.
Nyt valitkaa! Joko kulta ja kullan kunniaa, Tai isänmaa!
II.
Z. TOPELIUKSELLE.
Kuningassurussansa Ihanteen mailma seisoo nyt, Ja runotarten kansa On harsoin peittäynyt. Ja aatteiden impein On silmät kyynelin välkkyelleet, Ja kauneuden impein On kaipiolaulut helkkyelleet, Ja ääressä paarien verhotuiden On kuoro impien itkusuiden, Rakkauden impein.
Ja oksalla ylimmällä Nyt Sylvia siipehen painaa pään, On kaihomieli hällä, Hän kaipaa ystävätään. Ja kukkaset Suomen On murheissa mielin, kun hoitaja kuoli, Ja kesä-yöt Suomen On kuin olis niidenkin väikyssä huoli. Ja tuhanten rantojen partahilla On kuin olis mielillä murheisilla Siniveet Suomen.
Mut urhoin vuosisadat Kiitostas kantaa maineistaan, Ja Suomen vuoksein radat Vapaista laineistaan. Ja nuorien kiitos On kiitos suurista aattehista, Ja pienoisten kiitos On kiitos riemuista puhtoisista. Ja ääressä paarien kallihitten Soi suista satojen, tuhansitten Kansasi kiitos.
JUHANI AHO.
(Kirjailijan kuvaan "Joululyhteissä" 1899).
Sä ethän paho, Juhani Aho, Kun piirsimme tuohon kuvan? Ei palstan täytteeks, Mut miehen näytteeks, Ja pyysimmehän me luvan.
Niin — näytteeks miehen, Mi kansan tiehen Loi viitat katajasta. On oksat suuret, Ja huimat juuret; Ne viitat on viittoja vasta!
Ne siintävät julki, Ja ne suoraan kulki Päin korpea, suota ja selkää; On määrämme loitos, Lie raskas se koitos — Mut eksymist' emme pelkää.
Kun viitat on vankat, Ja vartiot sankat, Ja tulet kukkuloilla. Jos herpoisi työkin, Ja jos yltäisi yökin — Me jatkamme aamun koilla!
VANHA MÖKKI.
Kun sinut muistan, niin jo värähtää Sielussain omituinen onnen soitto; Järvellä aallot armaat läikkyää, Ja pihamaalla perhot väikkyää, Ja kallioilla hehkuu aamun koitto.
Ja aamuruskon säihke kirkastuu, Ja mökistäni saapi kultalinna, Min pihall' leikkii prinssi hymysuu, Ja kuningatar kaunis kumartuu Sen puoleen, silmä välkkyin ihaninna.
Ja min' oon hohtolinnan prinssinen, Ja kuningatar se on äitikulta. Ken linnaan veis mun vielä hetkeks, ken? Ja sois mun nähdä välkyn silmien, Tuon välkyn äidinrakkauden tulta!
Oi, sinne kotipirtin hämäriin, Ja vuotehelle kaikkein rakkaimmalle, Jons' äidin silmä valvois nukuksiin! — Mut siell' on ovet lyöty laudoin kiinn', Ja isä, äiti viety mullan alle.
TOIVIORETKI.
Me kuljemme kirkkotiellä, Kun aamu on kirkkainnansa, Kun kaikki on hiljaa siellä, Ja kun poikessa viel' on kansa.
Me siirrymme hautausmaalle, Siell' lemuu ruusujen tuokse, Ja istumme pihlajan alle Tuon vanhan ristin luokse.
Ja kuolemanristin juureen Ma vaivun elohon omaan, Ma haivun onneen suureen Ja kaihoon sanattomaan.
Ja mist' on riemuni siellä? Mä sylihin lastani suljen. Ja mist' olen murhemiellä? Mä isäni haudalla kuljen.
KÄYNTI VIKTOR RYDBERGIN LUONA
Eräänä kirkkaana syyskuun päivänä sähkövaunu lähti suhisten kiitämään Humlegårdin ääreltä, ja moniaiden minuuttien kuluttua se jo poimutteli Djursholman kauniita lehdikkomaisemia.
Sinä päivänä oli luonnossa erityinen juhlatunnelma. Koivut ja lepät laaksojen rinteillä olivat minusta sypressejä, ja oli kuin niiden latvoissa olisi suhahdellut outo, leppeä tuuli. Ohi vilahtavan virran polvekkeessa uiskenteli tyttö, ja sille lauloi aallotar tuttua laulua:
Väna barn, ännu i hågen lika kyligt frisk som vågen, skönsta aeckros, som jag gungat skär och hvit på bölja sval! Blott en tid, och da skall drömma drömmur underliga, ömma, medan jemt sig lik min källa sorlar under björk och al.
Ja kun puro edempänä, tuokioksi kadottuaan, jälleen kimalti esiin tuolta puiden lomista, tunsin minä siinä Kastalian laineet, ja rannalla seisoi Hermione puettuna laakeriseppeleeseen, tulevaisuutta kyselevä katse tummissa silmissään.
Svea-tien risteyksessä vaunu pysähtyi. Vasemmalla kohoavalle kukkulalle kierteli polku puiden alla, ja siellä ylhäällä oli matkani määrä, Ekeliden. Mutta noustessani ylös kukkulan käytävää, tuntui mielessäni, kuin olisin astunut vanhan Parnasson harjanteita ja siellä nähnyt Kryysanteun, filosoofin, suremassa helleeniläisen hengen häviötä…
Ja kohta olikin, Ekelidenin verannalla, edessäni hän, Viktor Rydberg, tämä pohjoismaiden Kryysanteus, tämä kaunisajatuksisen Gudmund-sepän jalo isä, sanomassa minulle sydämelliset: tervetuloa!
Hän vei minut työhuoneeseensa. Minä katselin häntä ihastuksella ja kunnioituksella, joka yhä suureni, mikäli hänen puheissaan, katseissaan ja jaloissa piirteissään minulle selvisi täydellisin sopusointu henkilön ja kirjailijan välillä. Hän puhui paljon Suomesta, kansanrunoudestamme ja nuoresta kirjallisuudestamme, joista hänellä oli ihmeteltävän tarkat tiedot. Kertoi Indian ja Skandinaavian muinaistaruista, joista oli luonut oman syvämielisen, kauniin käsityksensä. Jutteli kohtia oman elämänsä ja teoksiensa historiasta — kaikkea hienoudella, vaatimattomuudella ja sydämellisyydellä, joka sai minut paljon unohtamaan siitä, mitä hän sanoi, ja kiintymään vain siihen kuka sanoi ja miten sanottiin. Mutta erittäin muistan, kun hän, suomenkielisistä sivistysriennoista puhuessaan, lausui: "Minusta on kaikki, mitä tehdään suomenkielen eduksi, rakkauden työtä".
Ja hän, joka oli rehellisempi kuin muut totuuden etsinnässä, jalompi kuin muut rakkaudessaan osatonta kohtaan, hän, isien perinnön ja entisyyden muistojen suuri suojelija — hän saattoikin niin sanoa.
Huolimatta ikävuosistaan, oli hänen ryhdissään ja kaunismuotoisissa kasvoissaan pojan ilme. Ja kun hän, kertoessaan isästään, vanhasta soturista, oli vaipunut lapsiaikojensa muistelmiin, juoksimme me yhdessä lahdelle viettävällä viheriällä nurmikolla! Silloin, nuoruuden säteily silmissään, kuvittelin häntä Deksippoksena puhumassa Ateenan nuorisolle:
Hvad vår verld är kallt förståndig, hvad vår verld är fåvitskt klok! ooh hon lönas för sin klokskap med ett bly- tungt träldomsok: verldens klokskap föder henne sorg och feghet, skam och svek. Fyll vårt land, o Zeus, med gossar, mod och tro och lust och lek!
* * * * *
Kaksi viikkoa senjälkeen olin Kööpenhaminassa varustanut matkalaukkuni kotimatkaa varten. Viktor Rydberg oli, lähtiessäni, kehottanut minua palaamaan Tukholman kautta ja luvannut silloin kutsua luoksensa myöskin pari ystäväänsä. Olin jo päivät pitkät elänyt tuon luvatun, minulle suuren juhla-illan iloisessa kaipuussa. Astuin ravintolan lukusaliin ja otin käteeni sanomalehden; mutta siinä oli suuri musta risti, ja alla kirjoitettuna: Viktor Rydberg.
Kuinka paljon olisin vielä tahtonut kysyä häneltä, ja kuinka paljosta häntä nöyrästi kiittää!
KESÄMUISTOJA.
Ja ennen muita muistan sun, tyyni tyttönen —
A. Oksanen.
1.
Ann' mennä, tyttö, sen venhon vaan, Mihin käänteli leyhkä tuulen, Niin leutohon lapsuusmaailmaan Ma soutelevamme luulen.
Ann' mennä salmesta seljällen, Vaikk' ei se määränä oiskaan, Niin saapihan silmätä väljällen, Vaikk' emme sen yli voiskaan.
Kah, kuinka kummasti ihanaa On katsoa kaukorantaa, Kun on hohdetta, heloa, tunnelmaa Niin loitos kuin silmä kantaa!
Hei vain, nyt salmi jo soljuttiin, Ja tuoss' on aavaa selkää! Se haipuvi kiiltäen auteriin — Sä ethän, tyttöni, pelkää?
Ei tuossa luonasi lummekaan, Mi valkolehtenä päilyy, Ei pelkää se tuulta ja lainettakaan, Vaan huoletonna häilyy.
Kait kohta kyllä, kun aamu saa, Sen koittaret hyppyyn vievät, Ja silloin sen posket punertaa, Ja sen lehdet on ihmeen sievät.
Nyt, tyttö, on niinkuin jo ruskottais! Saa koittaret lumpeen viedä. Mut entä jos rusko se myrskyks sais? Mut siit' ei lumme tiedä.
Jos meidätkö myrsky nyt yltelis? Niin onpahan allamme haaksi. Ja lumpeen lehden se huuhtelis Vain puhtoista puhtaammaksi.
Mitä kuiskiko tuul'? Älä huoli lain, Ei kannata kuunnella heitä; Vedet välkkyvät nää — se kuiskasi vain — Olis itkujen kyyneleitä.
On tuulilla turhaa tarinaa, Kun leikkivät kera hapsein: Tämä maa muka ois surun synkeä maa; Äl' usko niitä, lapsein!
Nyt, tyttö, me käännämme venhon pois, Jo rastaat laulavat puissa. Tää rusko jos tyynen päivän tois Mun lumpeeni punertuissa!
2.
Käyt sylihini, tyttö, mä tiedän Sun suureksi ystäväksi, Ja sun raittiit naurusi uskon Ma iloksi vilpittömäksi.
Ja kesken leikkisi jällen Sun silmäsi kyynelehtii. Vain syämehen surun pisar, Se jo silmäkulmahan ehtii.
On somat nuo aaltoset rannan, Sinä mullen aaltona välkyt. On lystit ne lintuset lehdon, Sinä mullen lintuna helkyt.
Ja ma tiedän sun silmäsi välkyn Ihan aallonpuhtoiseksi, Ja ma tiedän sun laulujes helkyn Elos aamukiitokseksi.
Mut — kertako sullakin leikit Vain surujen summia salaa? Ja kertako vienoiset silmäs Salatulla outoja palaa?
Ja sittenkö haudalla seisot, Johon toiveita tuhansin kannat, Ja vilppiä siekinkö saisit Sijast' uskollisuuden, jot' annat?
Niin, silloin, silloin — mä soisin Olis parhainta lapsi sun olla, Tai nukkuva nurmen kukka, Tai raita rannikolla.
3.
Mun valkolumpeeni virkenee, Kun jo luulin tuulen sen taittavan, Sen posket ja silmät sirkenee, Sen tuuloset tuutivat terveeks vaan
Se heilui jo heikkona, hentoisna, Kun aurinko kerran viipyili pois, Oli poskilta haipunut purppura, Ja oli kuin ihan se riutunut ois.
Ja ma mietin jo: miksikä, luonto, luot Tän taimen kukkahan ehtoiseen, Ja sitte sen syksyn viedä suot, Ihan niinkuin toivehen rauvenneen?
Mut pilvet poistui ja päivyt nous, Ja rannat laajalti kirkastui, Ja rannoilla allit ja sorsat sous, Ja seljillä auteret kultina ui.
Ja taas ilokyynelet poskillaan Se vienona, armasn' ailakoi, Se kaipasi päivyttä, päivyttä vaan, Ei päivyttä ilman se elää voi.
4.
Sinä olet kuin kukka nukkuva, Joka metsän piilossa lymyy, Joka illat arkana kimaltaa, Ja yöset uinuu ja hymyy.
Sinä olet kuin kukka nukkuva, Joka auringon nousten herää, Joka valossa vartta ja väriä saa, Ja lämmössä tekevi terää.
5.
Tule tänne vielä mun luoksein, Tule vaikkapa loitommas, Tule entisin kevättuoksein Ja hajahiuksissas!
Tule, nyt on säihkyssä rannat, Täm' on onnemme maa, tule oi! Näm' on entiset leikintäsannat, Ja saarilta laulut soi.
Tule, juoksemme niinkuin lapset, Ja ystävät vallattomat, Ja tuulessa hulmuvat hapset, Ja posket hohtavat!
Tule nauruhun rattoisimpaan, Tule itkuihin yhteisiin! Tule kaulahan uskollisimpaan, Tule siskon suudelmiin!
6.
Me sousimme kerran kun aurinko nous Ja kultasi sumuja veen, Oli aamuviherä vieno, Ja me keijuimme hiljalleen.
Sinä lausuit: "Sumut ne meidän on! Kevät-untemme purppuraa"… Ja sun poskipäilläsi silloin Oli sumujen purppuraa.
Kevät lyhyt se oli, mut me muistamme sen Ihan aikoihin syksyisiin, Se loi ruusuja onnemme usviin, ja ruusuja unelmiin.
Se on totta, ne usvat on haihtunut pois, Ne jo syyskesän tuulet laas. Mut muistojen kevät kestää, Ja me rannalla istumme taas…
SIN' OLIT LAPSUUTENI KAARIN KAUNIS.
(Säveleeseen: Om Gud så vill).
Sin' olit lapsuuteni Kaarin kaunis, Mä kuutamosta sulle kruunun tein, Ja hunnut hienot virran välkkehistä, Sun unelmaini linnaan vein.
Oi Kaarin, Kaarin! silloin iloeltiin, Sun päilyi kevätkaste silmissäs. Oi Kaarin… sitten päilyi kyyneleitä, Mut Eerik on sun ystäväs!
EDELWEISS.
Alppien tyttönen antoi sen, Tyttönen tummatukka. Hältä se mulla muistona on Vienoinen vilukukka.
Kalpea kukkanen edelweiss, Kukkanen ikilunten, — Vilukko toivoini valkeain, Lumikki lempeni unten!
KAKSI KUKKAVIHKOA.
He koristivat mun kukkasilla, Lemmikeillä ja resedoilla Ja hienoilla heinän helpehillä Ja ruususilla Ja vienoilla violoilla.
Ja toinen lausui: "Sun lauluistasi Sekin yks on niin nätti, että"… Mut toinen taas oli veitikas: "Täm' on kaikesta siitä", hän ilkkui näin, "Jota et ole laulanut, ystäväin". Mut hälle ma pilkat kostin, Kun kihlat hälle mä ostin.
UUDESSA PURRESSA.
Tuuliko se lempemme purren kaas, Vai sousinko matalikkoon? Tai sinäkö se ruorissa istuissas Sen ohjasit haaksirikkoon?
En muista, mut siinä me erottiin, Me eri suuntihin uimme. Mut olipa se onni kun kuitenkin Me kumpikin — pelastuimme.
Sinut korjasi kulkija venheeseen, Ja ma seisoin rannalla surren. Mut sitte ma kuivasin kyyneleen, Ja tein ihan uuden purren.
Sun valkean tukkas ma liehuvan näin, Siks, kunnes se haipui hukkaan; — Ja minä taas tuuditan venheessäin Yht' impeä ruskeatukkaa.
Ja hän se on veitikas! Rinnallaan En jouda ma senttimenttaaliks'. Ja niin sirkkasen sievä — ma sanoa saan Tän oikeaks onnen vaaliks!
RUSKEA TUKKANI.
Ruskeatukkaista pikkuruistani. Naurusuistani, Voi sua veitikka vieno! Kuinka sa mun niin hullusti hurmasit, Sitte mun suuret toivoni surmasit, Sinäkin, sinäkin pieno!
Hurmasit silmillä vilkkuvaisilla, llkkuvaisilla, Hurmasit kesää pitkin. Syksyllä sitte sä toisen kihlasit, Silloin niin sä mun sydäntäni vihlasit, Että mä oikein itkin!
IV.
JOULU-YÖ.
Niin kuultihin enkelihymnit vienot, Ja valkeus verhosi Betlemin tienot; Se taivahisen tähden on kirkastusta, Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, että tähti se kauvas loistais, Ett' yltä yli maan nyt yön se poistais, ja rakkauden sana ett' ijäti kestäis, Ja vihan yöhön kansoja eksymäst' estäis.
— — Niin kuultihin kalketta Golgatalla, Ja surren seisoi Maria ristin alla, ja poika huusi kansoille armahdusta, Mut silloin yli maan oli yöhyt musta.
Hän toivoi, ett' isä tämän anteeksi antais, Hän yksin, hän yksin syyn veljien kantais, Kait näin suuri rakkaus, toivoi hän, riittää! Sen valossa nyt kansat hänt' ijäti kiittää.
— — Niin kuullahan taas tuhat vuosien takaa, "Kuin kaunis se on lapsi, mi seimessä makaa," Ja kirkoissa ja joulupuiss' on kirkastusta, — Mut silloin yli maan on yöhyt musta.
Ja on kuin yö se viel' olis Golgatan yötä, Ja kansat tekis eksyen vihan työtä, Kuin kaikuis yhä vieläkin: "Isä, isä!" Ja esivaate värjyisi temppelissä.
— — Ja templiss' yli maan tuhat vuosien takaa Taas kuuluu, kuinka "lapsi se seimessä makaa". Mut _häll' _on toivo, maass' että kerran koittais Se aamu, jona rakkaus vihan voittais!
JOULULAULU.
Joulu armas on joutununna, Joulu-ilta kulta. Himmeli heiluu pöydän yllä, Kynttilöiss' on tulta.
Piltti pienoinen hymyhuuli Kuiskii maahan rauhaa. Ulkona vinkuu vinha tuuli, Merten aallot pauhaa.
Kuiski rauhoa, piltti pieni, Kuiski, kultahapsi, — Että sen kuulis suuri Luoja, Kuulis ihmislapsi!
Piltti pieni on seimessänsä, Uinuu ruusuist' unta. Ilma on kylmä, yö on musta, Ikkunoiss' on lunta.
UUDEN VUODEN AJATUKSIA.
Saa vuoden alkavan aamu, Ajanvaiheit' uusia tuoden; Luen kansani toivojen kirjaa, Mit' on kohdalla viime vuoden.
On merkitty summalta sinne, Kenties yli äärien, mittain, Töit', aikeita, ahkerointaa Ja toiveita tuhansittain.
Mä lehteä lehdeltä kuljen Ja siirtelen arkana kättä, Luen sivuja suoritetuita, — Mut monta on täyttymättä,
— Jo kurjalta kurjuus lientyy, Ja onnens unhottamalla Veli kärsivän veljeks tuntee! — Mut toista on lehdellä alla.
Ja lehdellä valkealla, Min yll' oli piirretty toivo, Luen aian ankaran vastuun: Vain susi on sutten hoivo.
— Viha lakkaa, rakkaus voittaa! Mut aikakirjani vastaa: Te silmä silmästä tuokaa, Ja hammas hampahasta!
— Jo kuuluu: tieto on valtaa, Osaks suodaan se eksyvän veikon! Mut kirjani kiertäen vastaa: Ja valta on hallinta heikon.
— Jo yhteisvoimilla kilvoin Työt tehdään maan eduks tarkat! Mut satojen maana on maine, Ja tuhanten maana on markat! — —
Ja mä käyn läpi toivojen kirjaa, Ja kättäni empien siirrän, Kun entiset toiveet turhat Taas uudelle vuodelle piirrän:
Jo kurjalta kurjuus lientyy — Valo kaikelle kansalle koittaa — Työt maan eduks tehdään kilvoin — Viha lakkaa rakkaus voittaa —
Jo päivyen ens säde ehtii Ens toivolle kirjoitetullen, Se vilkkuu väikyin vienoin, Mut on kuin se kuiskisi mullen:
Sä uskoitko oikean voittoon? Ja uskoitko kaikkien nähden? Sä kaikkiko teit, min jaksoit? Ja teitkö sä toisen tähden?
ETSINNÄSSÄ.
Ma lemmin aatteita, vapautta, Ja pyrin jalohon kauniiseen, Ja etsin täydellä sydämellä Tiet' oikeahan ja hyvyyteen.
Mut — kuinka varmasti astunenkaan, Mun harha-askele maahan lyö, Ja tie on kaita ja vuori korkee, Ja uus on nousu ja uusi työ.
Ken siis sun kauniille kartanoilles, Sä korkein, konsana ennättää? Kun tie on kaita ja vuori korkee, Ja kultaportit vain häämöittää.
Ma kenties astunen harmaapääksi, Ja nousen, lankean vuorottain, Tai kenties kaadun ma kesken työtä, Ja kultaportit oon nähnyt vain.
Ah, enpä voikaan mä ihmemailles Elossa ehtiä ikänäin. — Mut voinhan kaivata, voinhan nousta, Ja silmät tähdätä sinnepäin!
ELÄMÄ.
Päin tuulista, tummaa taivalta uhmii Kulkija muuan. Minnekkä tie? Onnelan saariin, rauhalan rantaan, Sinne, mä toivon, vie tämä tie.
Ja jos kerta sen rakkahan rauhan sa saisit Sun mielesi taas olis taisteluun! Ja jos löytäisit etsimäs onnelan saaret, Sä itkien kaipaisit — etsintääs.
KANSAN VAINOA.
"Pois viekää, ristihin naulitkaa!" Näin hurjana huutaa kansa, "Ja sappea suuhun antakaa!" He kiljuvat kiukuissansa.
Hän raadin etenen raastettiin, Ja juuttaat todistaapi: Hän on kieltänyt veroa keisarin, Hän templit tuhoaapi.
Ja Kaifaat astuu kantajaks, Ja kirjaniekat pauhaa: Hän pyrkivi Juudan valtiaks, Hän on häirinyt Juudan rauhaa.
"En syytä löydä mä yhtäkään". — On kruunu ohimoissaan. "Hän on herjannut herraa, ylintään!" Hän seisoo purppuroissaan.
"En syytä löydä mä yhtäkään." — Hän on sortua ruoskain alle. "Et keisarin ystävä lienekään!" — Hän viedähän Golgatalle.
He syljit silmihin puhtaimpiin, Hän katsovi kaihoin heitä. — Mut voi sitä kansoa kerran, niin, Ja voi sen temppeleitä!
He tahrasit, pilkaten, parhaintaan, Jehova, nyt armoa anna: Jerusalem suuri on raunio vaan, Ja Israel kulkijanna!
ITÄMAILLE.
(Viktor Rydberg).
Mikä kaiho se lienee mulla, Mi liikkuu rinnassain? Itämaille mielin ma tulla Luo oman armahain.
Ja jos käy kuin haluaisin, Itämaille ma jäisinkin, Ja Saaronin liljaks saisin, Min taittaa armahin.
Ja jos käy kuin haluaisin, Hän kiintää mun rinnalleen, Erottaa ei saa meitä laisin, Tulen silmänlohdukseen,
Jota vie surun, riemujen ollen Luo Latsarin, Kaanahan, Ja Taaborin kirkkahikollen, Ja merelle Galilean.
Ja kun tuulta on huimaavinta, Ja aalto on rauhaton, Niin Daavidin pojan rinta Kukan valkean turvana on.
Mä oisin rypäle vienoin, Min on poiminut armahin, Ja nauttii huulin hienoin Ja vienonkaunoisin;
Jyvänen, joka suodaan niillen, Joill' armon nälkä on, Ja tuodahan uskovillen Yli alttari-antimon.
Mä vuotan ja kaipaan kerran Hänen ilmestymistään, Mä kaihoan kera Herran Ihan yhdess' elämään,
Ihanimpaan itseni liittää Ruumiillani, sielullain. Yli kaiken tahdon kiittää Hänt' autuustoivostain.
V.
PAKKASTOIVEITA.
Tää syksy on sairas aika, Elo kuoloa kohti riutuen käy. On taivas harmaa, Maa märkänä alla, — Ja kalpeita kasvoja kaikkialla, Ei tuskin kirkasta katsetta näy! On kuin kävis nuorikin alla päin Ja velttona henkisi huuruja maan Ja valittaisi, Vaivaisen hymyssä suu — Mut jos tulis tammikuu, Ja pakkanen paukkuaisi!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin, Puris terveeks poskipään! Lois otsihin innon ruusut, Ja tahtoihin tarmoa vyöryvän jään, Joka uomassaan Ei sulkuja väistele ensinkään, Käy eespäin vaan, Meri ääretön määränä matkallaan!
Jos pakkanen paukkuis vimmoin, Ja jäätelis pois lian tympeän tään, Joka täyttää maan Ja tarttuu kulkijameen, Impehen, poikaseen Ja vanhukseen, Ja kulkevi näin kodin kammioon Ja lasten leikintälattiaan Ja tahrii pienoisen Poikakullan Ja vienoisen viattoman Tyttökullan, Äidin oman…
Jos poistelis lian ja saastaisuuden Ja lois ajan uuden! Raittihin, kultaisen päivän, mi loistelis Hangille kirkkahille, Ja reippahan immen ja nuorukaisen Poskille punerville!
Silloin, kun päivyen säihkeessä Kilpaisi silmien säihkyt, Hankien hohdossa Tuntehen puhtoisuus, Silloin, kun päilyisi Nuorna ja tuoresna Poskella verten Ja rinnoissa riemujen ruusut, — Silloin, silloin Säilyisi Suomelle vastaisuus.
ERÄÄLLE MAAILMANPARANTAJALLE.
Tää maailma se jää yhä maailmaks, Jos kuinkakin päin sen käännät, Ei huudoistas tule hurskaammaks, Jos vaikka sen äärihin äännät;
On turha sun puuhas ja tyhjä sun työs, Se on toukoa talvisäässä, Jos itseäs et lue maailmaan myös, Ja itseäs etupäässä.
RITARIAIKAAN.
On Don Quixote jo kuollut ja Sancho Pansa, Nuo entisajan sankarit urhoisat, oivat, Mut ritareita vieläkin täynnä on kansa, Ja sotahuudot raikuu ja torvet soivat.
Ja tuulimyllyt myös ovat entisellään, Ja moni mies on aasilla ratsastamassa; Ja nykyajan urholla kyllä, jos kellään, On laumantäysi lampaita armeijassa.
JOS MULL' OLIS BUDDHAN VIISAUS.
Jos mull' olis Buddhan viisaus, Joka laskea tais yön tähtöset Ja kymmenten tuhatten vuotten Sadepisarten myriaadit, Ja jos kansojen kielet taitaisin,
Niin tietoni tään, Ja sen ylle Sanat, jotka Buddha kirjoitti tauluhun Vain Vismamitran vanhan nähtäviin, Ma taivaan lakehen tahtoisin kirjoittaa, Kirjoittaa tuhansin kielin:
"Valo suuri mun määräni on, Se kaihottu, korkein, Jok' yöstä päivän Ja kuolosta elämän siittää!"
POJALLENI.
Sun elos olkoon, Niin toivon sullen, Kuin linnunpoian Suviaamun tullen.
Kun herätessä Tuli päivyt luokse, Ja ilmat valtas Niin vieno tuokse.
Kun laulut helkkyi Niin joka puolin, Ja siskot lempi Niin hellin huolin.
Kun taivas näytti Niin loistavalta, Ja siipi tuntui Niin kantavalta.
Ja niinkuin sitten, Kun kesää kesti, Se ylös lensi Niin tulisesti,
Niin siekin, lapsi, Kun taivas siintää, Et unelmias Saa maahan kiintää,
Vaan lennä sinäkin Linnun lailla, Ja siivet harjoita Kaukomailla!
KUIN HIIPUVA HIILOS TUMMENTUU.
Kuin hiipuva hiilos tummentuu, Kun tuli sen tuhkaksi söi; Kuin iltakellon helkähdys haipuu pois, Kun se kerran viimeisen löi —
Niin kerran kait ne taistotkin tummuu pois, Jotka tunnetta tulena söi, Ja se sydän niin hiljaan sammahtaa, Joka liekitsi liioin ja löi.
KUKKIA.
Onnen kukan tuoksun me tunnemme vasta Kun kukka on laannut tuoksuamasta.
Toivon kukka vaihtuvi muiston kukkaan Kun kultatukka vaihtuvi hopeatukkaan.
Kas impeä ja nuorukaista leikkien rientää Elon kukkaniitylle kunnaisalle —
Mut use'immat heistä poimi surujen ruusut ja riemun kukat polkivat jalkojen alle.
RIKAS MIES.
Hän ainehen hiekasta hikipäin Hopeita ja kultia kaivaa, Ei muista hän uurteit' otsallaan, Ei muistele vuosia, vaivaa.
Jo ammoin hän unhotti aatteet pois, Hän niitä kuin peikkoja lymyy, Ja ihanteet häntä inhottaa Ja isänmaalle hän hymyy.
Hän on Raamatun kertoma rikas mies Kuin hänkin kait kerta hän kuolee — Ja Latsarit portilla värjöttää, Ja koirat haavoja nuolee.
Mut joskus on hällä jo päällä maan, Juur' kun kiirein hän kultia kaivaa, Niin polttava tyhjyys tunnossaan Kuin kituis hän helvetin vaivaa.
Ja silloin hän huutavi äitiään, Ja hän tuntee tuskan ja surun, Ja hetkessä vuoden hän harmentuu, — Ja Latsarit saavat murun.
OPRIKSELLA.
Tuuli on tuima ja tuiskuttaa. Issikka, Oprikselle! Sähkövaloa, samppanjaa, Wienerdamenkapelle.
Poika reuhkana pienoinen Arkana ovest' astuu, Parkettilattia hienoinen Jalasta paljaasta kastuu.
Armon herra, niin kylm' on sää Kypare, mera vatten! Viuluin sävelet väräjää. Bror har lite i hatten!
Hyvät herrat, armahtakaa Si, där en tös som duger! On niin nälkä ja paleltaa — Gå din väg, du ljuger!
Äiti rohtoja tarvitsis — Nu ska vi ta en hela! Bravo, bravo! ja bis, bis, bis! Hon ä en fan att spela!
Viuluin sävelet väräjää. Tjenare! smakar int illa. Kyynelkarpalo kimmeltää Poikasen poskusilla.
Neiti on sortua samppanjaan, Ja herran on himmeä silmä. Poikanen kadulle potkaistaan, Siell' on niin kylmä, niin kylmä.
ALEKSANTERIN PATSAALLA.
(Kukkavihkon nauhoihin).
Kukkasia keisarille, Kielosia kallihille, Leiniköitä lemmitylle, Ulpukoita uskolliselle.
19/6 1900.
INTEGER VITAE.
Sinä sammuit niin Kuin aurinko auteriin Ruusuisiin, Jotka himmeni hiljaa, niin hiljaa.
Mut kun ohi on yö, Sinä heräjät taas, — Ja noustessas Sinun hiuksillas Ikielämän kukkia seppele säihkyy!
Loviattaren lapset.
I.
Oli taisteltu taistelut Sammosta, Oli välkkynyt miekan kärki, Ja kansa on ollut innoissaan, Kuin taistellut oisi se onnestaan, — Mut taistelut Sammon särki.
Ja palkaksi kansan kärsimäin Ja urhoin orpojen surun Oli Väinölä saanut osakseen Ja tuuli tuottanut yli veen Vain muutaman Sammon murun.
Olis niistäkin koittanut onni maan, Ja vauraaks saanut kansa, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Sen turmeli taijallansa.
Hän jääteli Väinölän viljamaat Ja hyyteli touvot uudet, Ja saatteli rakehet rautaiset Ja tuotteli nuolet tuliset Ja tuhot ja onnettuudet.
Mut aina se Väinölä nousi vain Yli tuhojen tuskaistenki. Näet sillä tukena taistoissaan Oli vanha Väinämö, tietäjä maan Ja Kalevan kansan henki.
Ja Kalevan kansa katselee Jo onnea ikuiseksi, Mut Louhi, Pohjolan valtia, Tuo hyyn ja hallojen haltia Nyt viimeisen keinon keksi.
Loviattaren lapset ilkeät Hän Tuonelan mailta pyyti, Nää alut kaikkien pahojen Ja tuhatmäärien turmien Hän Väinön väkehen syyti.
Mut varaksi vanhan Väinämön, Mi Louhen taijat taitti, Hän keri unia kuoleman Ja öitä mustia Manalan Ja hyisen myrkyn laitti.
Ja siitä Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu. Ja velhot kansoa kaatavat Ja Väinön vihreät viljamaat Ne hoitamatta hukkuu.
II.
Kalevan kansa tautien alla huokaa hoivotonna, Tutkii Louhen lemmettyyttä, tutkii toivotonna.
Lattia lahoo kyynelistä, veriä valuu haavat, Maahan vierren ne Manalan virrat kuohumahan saavat.
III.
Louhen lyömänä nukkuu Väinämö vanha, Uupuu uneen Kalevan heimon henki.
Uness' ihanat oli laulut kuullut, Kansan onnen-aikojen laulut armaat: Niiss' oli lasten leikkilaulut Kuin purojen soljut soineet; Siin' oli hempeä, Siin' oli lempeä Siskonlemmen soreutta, Veikonlemmen vehreyttä, Emonlemmen ehtoisuutta, Pojanlemmen puhtoisuutta, Puhtokieltä, Puhtomieltä, Puhtoposkea, Punaposkea, Toivoa Kalevan kansan.
Siin' oli selät siniset, Silotyynet siimesrannat, Niill' oli allit ailakoinneet Sekä sotkat soudeskelleet Tyynessä ihalan illan; Kukkanienten notkelmissa Neitoja ilon pidossa, Leikkimässä, Laulamassa, Kivillä kotoisen rannan Kiikkumassa, Lemussa kotoisen lehdon Liikkumassa.
Siin' oli impien ilossa Sekä lasten leikinnöissä Urhomiehet uljasmielet Kilvassa kisaellehet: Mik' on hellänä hypitti Poikalasta polvellansa, Kertoili kevätsatuja Kesän kaunihin tulosta, Tuomen tuttavan kukista; Saavan perhon silkkisiiven Kukkasille keijumahan Lapsen leikkivän iloksi; Lauloi lemmen, ikilemmen, Uskollisen, urholemmen Sulholle sukeuvalle; Saneli sotasatuja, Kertoi töitä kelpomiesten: Kunnon on polvuks kunniahan, Työn on tieksi mainehesen Urholle ylenevälle; Jalomielen on jouseks lauloi, Tiedon on kalvaks kaunihiksi Saavalle sotijalolle.
Mik' oli miehistä hyvistä Kisakentän karkeloissa Impiä ilahutellut, Neitosia nauratellut, Suositellut, soudatellut, Kukitellut, kiikutellut, — Ja sulasanoista saanut Ken suloa sinisilmän Kastehelmeltä kukalta, Ken heloa hohtoposken Ruusulta rusottuvalta, Ken kuiskuja kultaselle Linnulta livertävältä, Ken iloja ikilemmen Immeltä iki-omalta.
Siin' oli miehet, mahtimiehet Kasken honka kaadannassa, Hyvän huhdan raadannassa: Kirves iskenyt urohon, Säen sinkonut tulena, Hongat horjunut humuten, Kaatunut komea korpi, Ryskynyt rytökasaksi. Sitten liekit leimunnehet Tuimana tulimerenä Laajalti Lapin rajoille, Venäjän vesinevoille, Yli suuren Suomenniemen; Korvet polttanut poroksi, Hettehet hyviksi maiksi.
Siit' oli Kalevan kansa, Luojan armoja anoen, Raatanut roviomaita, Kylvänyt kytysijoja; Työ kiittänyt tekijätänsä: Ohra oli norosta noussut, Ruvis runsasna remunnut, Kasvanut ihana kaura Yhdellä ylenemällä Onneksi Kalevalaisten, Ihmisten iki-iloksi.
IV.
Oi sitä tuskien hurjaa huutoa miesten ja naisten suista! Oi sitä vaivojen vetten vuotoa Kalevan lasten luista!
Hiiden kyitä ja Manalan matoja kiehuu lattian alla, Syöksee tupahan tuhansittain surman suhinalla!
V.
Ja vanha Väinämö, tietäjä maan Ja heimon henki nukkuu; Ja rannat päivässä päilyilee, Ja viljat vihreinä häilyilee, Ja onnen käki kukkuu.
Mut on kuin outoja pilviä sais, Ja synkistyisi lahdet, Ja on kuin pilvet ne tuulta tois, ja siniseljillä salamois, ja kaatuis Kalevan hahdet!
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Saa seljät vaahtovyöksi, Ja ukonnuolia sinkuilee, Ja turmanlintuja vinkuilee, Ja päivä on muuttunut yöksi.
Ja rae ja myrsky viljat vie, Ja taivas vettä valaa! Jo järkkyy pielet ilman ja maan, Ja kansa on joutunut suunniltaan, Ja kylät tulessa palaa!
Ja valituslaulut vaaruilee, Kuin peikot onkaloistaan, Ne urhon korvahan kuulostaa, Kuin vaaroissa suurissa värjyisi maa, Ja tuhot yltelis toistaan.
Jo kisakentät ja pyhäpuut On kaatanut myrsky vinha. On leikit kansan jo leikityt, Ja lemmenlehdoissa helkkynyt On laulu outo ja inha.
Ja sää yhä yltyvi myrskymmäks, Ja kansa hoippuvi yössään; Kukat urhoin kummuilla tallataan, Joit' es'isät kasvatti hurmeistaan Ja vuosisatojen työstään.
Ja on vuotten ja vuossatain lohduton yö, Ei pilkoita aamun rusko. Unet uusia ilkkuja luovat vain: Kuin Kalevan lasten, onnettomain, Olis hukkunut isien usko! — —
VI.
Kuinka ne peitteet hurmehin hyllyy Kalevan lasten yllä! Kuinka ne käärmeet kansoa kalvaa kielellä myrkytetyllä!
Vaivojen vesien sumuhun sammuu aurinko taivahilta — Oh, nyt on kurjan Kalevan kansan elinpäivän ilta!
VII.
Silloin soittoja somia saapuu Urhon unehen vaikeaan. Soitot ne vihlovat urhon rintaa, Soitot ne särkisi jäänkin pintaa — Soittoja kuulless' urho vanha Yltyy itkuhun haikeaan.
Siin' on vanha Väinön kannel Kansan hylkynä, kaihoss' yön! Suomen suruja hiljaa soittaa, Soitto se Louhen loihdun voittaa — Kyynelvirtojen viljojen vierren Sykkiä alkaa urhon syön!
VIII.
"Soitan Suomen surmanvirttä, Kaijun kansan kalmanvirttä, Heimoni hukuntavirttä, Kalevalan kuolinvirttä." — — — — —
Alahan' on allin mieli Uidessa vilua vettä, Alempana mun poloisen Heitettynä helkähdellä, Särjettynä sylkähdellä,
"Soida Suomen surmanvirttä, Kaikua kansan kalmanvirttä, Heimoni hukuntavirttä, Kalevalan kuolinvirttä." — — — — —
"Kieleni mun on kipeä, Säveleni sangen sairas, Soinnu ei Suomen surmanvirsi, Kaiju ei kansan kalmanvirsi, Heimoni hukuntavirsi, Kalevalan kuolinvirsi."
IX.
Ja urho havaa —
Ja kantelensa, Mi ohell' äänteli, Helmaan nostaa, Ja romun rakkaan, Ruosteen syömän Ja sammalen peittämän Puhtaaks huhtoo Ja kirkkaaks kylpee Kyynelin kallein Kanteloisen Ja kansan huolista Itketyin.
Ja sairaan kielen, Särjetyn, sortuneen Hän irti kiertää, Ja hellämielin Harmajan hapsen, Hopeahiuksen Kietoo naulahan kiiltävään.
Ja polvell' urhon On niinkuin kuuluisi Kantelosta Hyminä vieno, Ilonhellä ja huolenkaunis, Kuin haastelu neidon, Mi sulhon polvella Iloja, suruja itkee.
Ja suruhun samaan Ja ilohon yhteen Yhtyen Väinö Kieliä koskee: Ja hyminä vieno, Tuo ilonhellä ja huolenkaunis Helkyks yltyy, Soinnuks suortuu, Saapi soitoksi somaksi, Taikalauluks tenhoisaksi, Jok' on virtana valuvi, Koskena kohaelevi, Myrskysäänä mylleröivi Ilmahan ilottomahan, Surman yöhön surkeaan:
Se soipi synnystä Suometarten, Kuin valot taivahan kosi heitä, Ne syntyi valoa suurta varten, Ne lempi tähtien kaukoteitä.
Ja silloin rinnoista Suomi-äidin Joi Ahti kaihovan kaukomielen, Ja suortuvistahan Suomen neidin Loi Väinö kantelon kaunokielen.
Tää esiheimo se lempi suurta, Se kuulutöillä jo kulki ammon. Se oli ylhästä alkujuurta, Se tutki synnyt, se teki Sammon —
Ja Väinämön laulu tenhokas, Mi muistutti muinais-aikaa, Se vierii metsät ja harjanteet, Se yltää salot ja siniveet, Ja kallioissa se kaikaa!
Se kertoo kansasta urhakkaasta, Ja kuink' on kuulu sen alkuveri, Ja Suomenniemestä, sankar'maasta, Min esi-isiltä lapsi peri.
Se kertoo surujen suurten öistä, Ja vainotulien välkynnöistä, Ja tuhatmääristä taistotöistä, Turmista nimettömistä, Surmista sanattomista, Joiss' oli seissyt Suomen kansa, Kestänyt Kalevan kansa Vuotta seitsemän satoa Yhdeksän yrön ikeä, Taikkapa tuhannen vuotta, Ehkä siitäki enemmän, Seissyt, kertoo, sortumatta, Kestänyt katoamatta —
Sana niinkuin leimaus lennähtää, Tai niinkuin tuulosen kuiske! Sen säveltä laulaa laine ja puu, Ja rannat ja rastas helkkysuu, Ja hiekka ja heinän huiske!
Se kertoo halloista harmahista, Kun tuoni taaton ja veikon niitti. Se kertoo äityen parmahista, Kun tuskin lapselle turvaks riitti, Ja leikkilehdoista armahista —
Se on laineiden laulua lempeiden, Siks sairas terveeks saapi! Se on maineiden laulua menneitten, Ja siks se niin liikuttaapi!
Soitti sitten viimeiseksi, Lauloi laulunsa lopuksi:
Nouse pois makoamasta, Kansa kaunis nukkumasta! Et syntynyt, Suomen kansa, Kasvanut, Kalevan kansa, Kuolemahan kunnioitta, Kaatumaan kadehtijoitta. Siks olet sukua suurta, Suometarten alkujuurta, Sepon rautaisen rotua, Lasta kuulun Lemminkäisen, Heimoa oman emoni! Kunis muistan muinaistani, Sinis ma sinua muistan: Nuorna sa norosta nousit, Suosta sorjana ylesit, Kun sanoivat kuolleheksi, Kertoivat kadonneheksi. —
* * *
Kiitos julkisen Jumalan! Viel' oli kansassa Kalevan Henkeä hivenen verta Elämäksi elpymähän, Hereelle havahtumahan Soittoon Väinön soittamaan.
Kiitos julkisen Jumalan! Viel' oli suuressa suvussa Toivoa tomusen verta Voimaksi virittymähän, Kunnoksi kasuamahan Louhen loihdun voittamaan.