KEVÄT

Kirj.

Sigrid Undset

Suomentanut

Väinö Jaakkola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

I.

I.

Aksel käveli pankin edustalla ja odotti veljeänsä.

Sataa tihuutti yhtenään. Usvaan kietoutunut harju kohosi talojen yli. Tämä oli kaupungin pääkatu, enimmäkseen kaksikerroksisia puutaloja, jotka olivat siististi maalatut vaalein, tympein värein, harmaankeltaisiksi ja harmaanvalkeiksi, ohuen, kylmän suklaanruskeiksi. Etempänä sillan luona pisti yksi kivitalo kalkinvalkoisena silmään jonosta, alastomana ja köyhänä punaisine palomuureineen, muistuttaen murheellisesti oikeita kaupunkeja.

Jos olisi ollut päivänpaiste, olisin ehkä pitänyt tätä idyllisenä, ajatteli Aksel. Hän katsoi kelloonsa, oli odottanut neljänneksen.

Silloin pujahti äkkiä veljen pieni punainen jäniskoira hänen jalkojensa välitse, pyörähti ympäri ja istahti isäntäänsä vastapäätä. Torkild tervehti:

"Sinun täytyy antaa anteeksi, että olet saanut odottaa —"

"Luulin tosiaankin, että te pankkiväki olisitte täsmällisiä pienimmässäkin", sanoi Aksel, ja Torkild nauroi:

"Sinähän puhut ihan puhdasta tanskaa. Sinun on katsottava, että palaat takaisin äidinkieleesi, poika."

"Sehän muuten onkin äidinkieleni", virkkoi Aksel miettivästi.

Oli kuin kaikki hänen alakuloisuutensa olisi äkkiä ja väkivaltaisesti tihentynyt kyllästymykseksi ja masentuneisuudeksi. Minkä ihmeen tähden hän oikeastaan oli tullutkaan tänne! Ja hän lausui äkkiä sen, mitä oli ajatellut mielessään koko päivän:

"Kuulehan, Torkild — käykö sinun mielestäsi päinsä, isän puolesta nimittäin, että teen matkan jonnekin kauemmas täältä — tuntureille esimerkiksi?"

"Luonnollisesti. Ymmärräthän toki, ettei isä voi odottaa sinun tallustelevan tässä kolossa koko kesää."

"E—ei", virkkoi Aksel keventyneenä. "Minunhan on astuttava toimeeni vasta kuuden viikon päästä —"

"Ei, herra varjelkoon. Kulkea täällä kuusi viikkoa, kun ei ole siihen pakkoa — sitä ei tottavie kukaan jaksaisi."

He kääntyivät hotellin portista sisään. Ja riisuttuaan päällysvaatteensa ja istuessaan ikkunan vieressä pimeässä, epäviihtyisässä ruokasalissa ei kumpikaan veljeksistä oikein tiennyt, mistä he puhelisivat. He katselivat ulos ikkunasta katua ja sadetta, kunnes Aksel sanoi:

"Rose Wegner tulee siis huomenna."

"Niin." Torkild punastui äkkiä hiukan. Mutta Aksel hymyili ja sanoi:

"Hän oli kaunis lapsena, mikäli muistan. Voisi ehkä kuluttaa aikaansa hakkailemalla häntä hiukan. Jollei hän vain ole muualle kiinnitetty?"

"Siitä en tiedä mitään. Mutta luulen muuten, ettet sinä tule huomaamaan häntä miksikään hauskaksi hakkailtavaksi."

Akselilla oli tunne, ettei Torkild mielellään puhunut tästä aiheesta.
Mutta hän ei voinut keksiä mitään muutakaan, siksi hän virkkoi:

"Rouva Wegnerhän on nyt kuollut —"

"Niin, hän kuoli useita vuosia sitten."

Ruoka tuotiin. Ja hetken he söivät äänettöminä. Kunnes Torkild tarttui lasiinsa:

"Terveeksi. Hauska että tulit kotiin viimeinkin. — Se on kyllä ollut suuri ilo isällekin —" lisäsi hän hetkisen perästä.

"Tokko?" Aksel katsahti ylös. "Luuletko niin — vakavasti puhuen?"

Torkild nyökkäsi. "Isähän on kärsinyt siitä kovin, hänkin."

Mutta Aksel ei vastannut. Nyt, kun hän olisi voinut saada jonkunlaisen aiheen puhuakseen veljensä kanssa kotioloista, huomasi hän, ettei hän sittenkään voinut sitä tehdä.

Hän oli ilostunut, kun Torkild aamulla oli ehdottanut, että he tapaisivat toisensa pankkiajan jälkeen ja menisivät syömään päivällistä yhdessä. Sillä hän oli ajatellut, että toinen halusi samaa kuin hän itsekin. Halusi puhella hänen kanssaan — halusi heidän tutustuvan toisiinsa. Herra nähköön — olivathan he veljeksiä —.

Olihan hänelläkin ollut koti kerran kauan sitten — hänkin oli kantanut mukanaan kaikkina kodittomina vuosina muistoa kodista — sellaista kuin tuo muisto hänellä oli. Hän oli aina ajatellut Hellerudia —.

Kuinka hyvin hän muisti Hellerudin pihan! Valkoisen asuinrakennuksen pihalle ulkonevine portaineen, keltaisen tuvan, jossa arentimiehen väki asui, pylväitten nenässä seisovan aitan ja punaiset ulkohuoneet, korkean, muuratun ylissillan ja sen edustalla olevan saarnen, jonka rungon ympärillä haasiaseipäät törröttivät pystyssä. Keskellä pihaa kasvoi suuri vaahtera; hän muisti millaiselta se näytti syksyllä, kun latva alkoi palaa punaisena ja keltaisena ilta-auringon paisteessa — alempana peltomaita pitkin leviävä kylä oli jo varjossa; lepikko paartoi vielä kesäisen vihreänä virran rantamia. Hän muisti keltaiset lehdet, jotka varisivat ympäri pihaa ja tallautuivat lokakuun liejuun, hän muisti millaiselta se näytti keväällä, kun keltaiset sokerikukat viruivat lehvistön alla, hienolla, nuorella, kiiltävällä ruohikolla. Niinpä niin, tuo lyhyt, tallattu, jyrsitty pihan ruohikko, hän luuli tuntevansa siinä miltei joka kasvin, nokkosmetsän sikalan seinustalla, polut, jotka oli kuljettu ovien välille, pihakummun hän saattoi nähdä edessään milloin vain tahtoi, heinineen ja rojuineen ja sirpaleineen. Hän oli kai ollut niin pieni silloin, että hänen silmänsä olivat lähellä maata, ja niin nuori, että jotakin erinomaista löytyi joka nokkospensaastakin.

Puutarhan hän muisti paljon hämärämmin. Sen vain, että se oli ruohottunut ja rappeutunut ja että siinä oli omenapuita, joiden kiemuraiset oksat olivat keltaiset jäkälästä. Hän oli kai harvoin ollut siellä.

Arentimiehen tuvassa ja läävässä ja heinäparvella ja tallissa ja pajassa alhaalla pellon laidassa — siellä hän varmaan olisi tuntenut jokaisen kattoparrun, jokaisen kynnyksen ja lattialaudan. Mutta kotinsa asuinhuoneita ei hän oikeastaan kunnollisesti muistanut. Ja hän muisti Mariuksen ja Evenin, arentimiehen lapset, ja arentimiehen ja vaimon ja Antonin, renkipojan, ja Emilien, vanhan karjapiian, paljon selvemmin kuin isän ja äidin ja sisarukset.

Jos hän tahtoi olla rehellinen — niin ei hän kai pohjaltaan ollut tuntenut mitään erikoista kiintymystä kehenkään heistä siihen aikaan. Asia oli kai niin, että hän oli ollut rasavilli, joka mieluummin oleskeli jokirannassa syvien, aaltoilevien savitörmien alla tai talon yläpuolella olevassa metsässä kuin kotonaan. Ja koti oli tuskin ollutkaan erikoisen houkutteleva — lapsen vaisto oli varmaankin tuntenut, että se oli alkanut jo hajota sisältäpäin siihen aikaan, jonka hän saattoi muistaa. Vanhemmat olivat eläneet omaa kiihkeää elämäänsä niin voimakkaasti, etteivät joutaneet paljon ajattelemaan lapsiaan ja oliko yleensä koskaan ollut mitään kotia siellä, missä hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet yhdessä.

Torkild ja Doris olivat hänelle vain "kakaroita" siihen aikaan. Hän oli kiukuissaan useimmiten, milloin hänen täytyi ottaa heidät mukaansa, ja hän ja arentimiehen pojat puikkivat tiehensä aidan suojassa ja piiloutuivat metsään Torkildilta — ja pikku veli mankui ja itki ja huusi hänen jälkeensä.

Hänen tuntoaan pisti nyt, kun hän muisteli tätä. Ja hän kohotti äkkiä lasiansa veljeään kohti:

"Terveeksi. Muistatko, Torkild, kun Marius Hansen ja minä pujahdimme pois — sinun luotasi emmekä huolineet sinua mukaamme leikkimään? Saat uskoa, että olen katunut sitä monta kertaa!"

Torkild pudisti päätään. "En muista sitä."

Aksel oli ollut yksitoistavuotias, kun koti hajosi. Hän oli joutunut äidinisänsä luo Hindevadgaardeniin. Kodittomaksi hän oli tuntenut itsensä siellä, vielä kodittomammaksi sedän luona Kööpenhaminassa, aina vain yhä kodittomammaksi koulussa Hannoverissa ja tehtaassa Berlinissä. Ja hänelle oli tullut päähänpiintymäksi, että hänen täytyi saada paikka Norjassa ja päästä kotiin. Sinä päivänä, jona se todellakin oli tapahtunut, oli hän kirjoittanut veljelleen — häntä hävetti tuo kirje nyt, kun hän istui silmätyksin tämän veljen kanssa, joka oli hänelle vieras. Mutta hän oli kaivannut tätä veljeä ja sisartaan kaikkina ulkomaalla viettäminään vuosina — vieläpä lopulta isääkin. Vaikka hän oli vihannut isäänsä vuosikausia — niin oli hän ulkomailla oleskellessaan lopulta johtunut ajattelemaan hänestä toisella tapaa — kuvitellut, että hänen isällään ehkä oli ollut jonkinlainen oikeus elää elämäänsä niinkuin hän oli elänyt. — Nyt täysikasvuisena hän kykeni paremmin arvostelemaan äitinsä sukua, jonka hän tunsi niin hyvin — eikä hänen ollut kovin vaikea keksiä mielessään puolusteluja isän käytökselle.

Kun he istuivat kahvia juoden, tuli seurue kaupungin herroja huoneeseen. He tervehtivät Torkildia, ja muuan pieni paksu punakka mies, jolla oli voinkeltainen tukka, tuli hänen luokseen:

"Hitto, oletteko te täällä, Christiansen! Sehän on harvinaista! Mitä hittoa te hommaatte päivät pitkät — taidatte istua kotona kanavaompelun ääressä, vai mitä?"

"Kyllä, enimmästi", sanoi Torkild nauraen.

Aksel esiteltiin herroille. Näistä oli pari insinööriä, yksi konttoripäällikkö ja yksi isännöitsijä. Kamalia otuksia he näyttivät olevan, ja Aksel ajatteli, mahtoivatko he olla Torkildin tovereita. Juuri tällöin hänelle selveni, missä suhteessa veli erosi näistä ja useimmista muista miehistä, joita hän oli tuntenut — hänestä näytti sillä hetkellä, että Torkildin solakkuudessa ja kalpeudessa oli miltei suvustaan huonontuneisuuden leima; kädet suippoine, pitkine sormineen olivat sairaalloisen valkeat.

Kaikkityynni tuntui hänestä nyt yhtäkkiä niin kumman epätodelliselta. Että hän oli eksynyt norjalaiseen maaseutukaupunkiin, jota hän ei ollut eläessään ennen nähnyt, etsiäkseen itselleen kotia ja omaisia ventovieraiden parista — olivathan isä ja sisarukset, joiden joukkoon hän oli tulla tupsahtanut viikko sitten, todellisuudessa ventovieraita hänelle — viikon vanhoja tuttavuuksia, joita hän koetti pitää lähisukulaisinaan, kuten hän itsekseen sanoi. Nyt, kun nuo kamalat, maalaismaiset, tympeät herrasmiehet olivat ilmestyneet asiaankuuluvaksi ympäristöksi, oli koko asia hänen omissa silmissään pelkkä höperö, harkitsematon päähänpisto.

* * * * *

"Sinä et varmaankaan ole erikoisemmin hurmautunut meidän kaupunkiimme", sanoi Torkild heidän kävellessään kotiin päin sateessa.

"En vain ymmärrä, miten te jaksatte tulla toimeen täällä", vastasi
Aksel.

"Tjaa. Doris sanoo tahtovansa lähteä Kööpenhaminaan ja olla siellä ensi talven. Olen aikonut puhua siitä isän kanssa. Doriksella on kutsu tulla asumaan Holger-sedän luokse — mutta en oikein tiedä. Ei silti — enhän minä juuri tunne noita ihmisiä. Mutta olen ajatellut, että hän voisi käydä siellä talouskoulua —. Ja minä haen silloin erästä paikkaa Kristianiassa, jonka varmasti saan. Pankilla on osaa siinä liikkeessä, ja se suosittaa minua."

"Sitten jää isä yksin tänne —" sanoi Aksel.

"Eihän täällä ole kerrassaan minkäänlaisia tulevaisuudenmahdollisuuksia."

He kävelivät hetken ääneti. Kumpikin odotti toisen puhuvan. Lopulta virkkoi Torkild:

"Ei hän muuten tule olemaan paljonkaan yksinäisempi kuin hän jo on."

Aksel katsahti veljeensä.

"Niin. Täällä on aina sellaista kuin olet näinä päivinä nähnyt", sanoi
Torkild.

"En ole kuullut teidän puhuvan sanaakaan isän kanssa — paitsi musiikista."

Torkild hymyili:

"Niin, siitä kai ei sinulle liene suurtakaan huvia — sinähän sanot olevasi epämusikaalinen. Omituista kyllä muuten — äitikin oli läpeensä musikaalinen."

"Se olikin kai ainoa, mitä heillä oli yhteistä", sanoi Aksel. "Niin — ja lisäksi me."

"Me." Torkild hymyili eräänlaista vinoa pikku hymyä. "Meitä he eivät ole koskaan omistaneet — saaneet vain — ja sitten antaneet meidän ajelehtia. Isä ei välittänyt omistaa meitä — ja äiti ei voinut —. Ei, onnettomuus johtui kai pikemminkin siitä, että he olivat liian samanlaisia monessa suhteessa."

II.

Tohtori Christiansen tuli illallispöytään. Ei puhuttu musiikista sinä iltana — mutta yleensäkään ei juuri puhuttu paljoa. Isä nousi heti kun oli syönyt, kiitti Dorista ruoasta ja meni omaan huoneeseensa.

Palvelijatar korjasi pöydän. Aksel meni ikkunan luo ja katsoi ulos:

"Millaista viheliäistä ilmaa te pidättekään tässä maassa!"

"Hyh tuota rumaa ilmaa!" sanoi Doris. "Ajatelkaahan, jos olisi ollut kaunista — niin olisimme voineet olla vuonolla tänä iltana."

Torkild katsoi ulos:

"Tuuli on nyt idässä — ilma kirkastuu huomiseksi."

"Niin, sillä silloin tulee Rose", sanoi Doris nauraen. "Minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, Aksel — Rose on Torkildin suuri Liebe, näetkös —."

Veli käännähti ärtyneenä:

"Sinähän sen muka tiedät."

"Sepä oli tottavie ikävää", nauroi Aksel. "Minä olin nimittäin toivonut, että voisin mahdollisesti hieman rakastua Roseen."

"Sinäkö — ei ikimaailmassa! Minä en voisi ikinä kuvitella, että Rose voisi olla sinulle jotakin. Uh ei —"

"Vai niin? Aamupäivällähän sinä itse vakuutit ja ylistelit minulle, kuinka viehättävä ja suloinen hän on."

"Uh, mutta ei hän sinulle sovi, siitä minä olen varma — sellainen jääneito. Mutta yhdenpä minä tiedän — tahdotko, että esittelen sinut hänelle?"

"Suuri kiitos — saattaisihan tuota ainakin katsoa —"

"Eva Møinichen — kas häneen sinä tulet ihan hurjasti rakastumaan! Etkö usko, Torkild? Torkild ei näet voi sietää häntä. Mutta hän onkin niin kerrassaan pikantti. Ja niin intohimoinen sitten! Ja tiedätkö mitä minä luulen, Aksel, sinä olet pohjaltasi hirveästi isän lainen —"

Torkild kääntyi ympäri ikkunan luona:

"Olenhan sanonut sinulle, Doris, etten suvaitse tuota sävyä."

"Minun olisi kai pitänyt kysyä sinulta — niinkuin en olisi sitä nähnyt!" Doris istui ruokapöydällä ja heilutteli jalkojaan.

"Kuulkaa, eikö olisi koetettava keksiä jotakin?" sanoi Aksel.

"Vedetään verhot alas arkihuoneessa", ehdotti Doris, "ja sytytetään lamppu — sitten pelataan korttia ja pidetään hauskaa ja ollaan niinkuin olisi talvi."

"Minulla on whiskyä", sanoi Torkild. "Onko seltteriä jääkaapissa,
Doris?"

"Ei tippaakaan. Mutta onhan hanassa vettä."

"Voimmehan mennä minun huoneeseeni noutamaan sitä. Tulkaa —"

* * * * *

"Täällähän sinulla on oikein miellyttävä pesä", sanoi Aksel katsellen ympärilleen veljensä huoneessa.

"Torkildin huone on ainoa hauska koko talossa", — Doris painautui sohvankulmaan ja veti jalat käppyrään helmojensa alle.

"Sinun huoneesi voisi olla ihan yhtä hauska — jos viitsisit järjestää siellä silloin tällöin", sanoi Torkild.

"Hyi sentään, Doris — sinun neitsytkammiosi pitäisi toki —"

"Äh, neitsytkammio", keskeytti sisar. "Mutta nuorenmiehenhuoneet — minä olen ihastunut miesväen asumuksiin — ja whiskyyn! Maljanne, pojat!"

Torkild lojui takakenossa keinutuolissa. Hän katsoi sisareensa — pyyhkäisi tuhkan savukkeestaan — ja naurahti hieman väkinäisesti:

"Voit olla huoleti siitä, ettet pääse Tanskaan niin kauan kuin sinulla on noin lapsellinen maku. On parasta odottaa, kunnes olet tullut vähemmän vihreäksi."

Doriksen ääni kävi äkkiä pehmeäksi:

"Uh Torkild! Tiedäthän hyvin, että minä vain höpsin. Aksel! Etkö voi hyvin ymmärtää, että minulla on kauhean ikävä toisinaan? Ja sitten minusta tuntuu lystiltä ärsyttää Torkildia, sillä hän on niin hanakka kasvattamaan minua. Hän voi kyllä olla niin miellyttäväkin, mutta —. Uh ei, Torkild, sinun olisi pitänyt ruveta papiksi — sinä et kyllä olisi koskaan tullut langenneeksi kiusaukseen —"

"Doris!" Torkild nousi seisoalleen. Akselkin hätkähti.

Sisar katsoi uhmaillen vuoroin kumpaankin. Sitten hän äkkiä purskahti itkuun:

"Ooh! Täällä on niin inhottavaa, niin inhottavaa minun mielestäni —"

Hän syöksähti samassa ovelle. Torkild meni hänen jälkeensä. Aksel kuuli Doriksen nyyhkyttävän hysteerisesti käytävässä ja veljen puhelevan hänelle tyynnytellen. Sitten he tulivat sisään hetken perästä. Doris kiipesi jälleen sohvalle — hän niisti nenäänsä pari kertaa ja pyyhki silmiään kokoonrutistetulla pienellä nenäliinalla.

"No terveeksi, Doris", sanoi Torkild, ja Aksel otti lasinsa ja virkkoi:
"Terveeksi, Doris!"

Nyt hymyili sisar — ja hän hymyili, kun Torkild työnsi savukelaatikon häntä kohti:

"Pohjaltaan Torkild on kiltti poika, näetkös, Aksel."

Aksel katseli ympärilleen huoneessa. Hän nyökäytti päällään seinällä riippuviin floretteihin päin:

"Miekkailetko sinä —?"

"Yhteen aikaan minä harrastin sitä aika paljon. Täällä kaupungissa oli eräs luutnantti Moberg pari vuotta sitten — me miekkailimme aika paljon."

"Minä miekkailin melko hyvin aikoinani — haluatko koettaa jonakin päivänä —"

"Minä olen aivan harjaantumaton nyt — mutta on kyllä hauska koettaa —"

"Sinähän oletkin kova urheilija", sanoi Aksel. "Innokas metsästäjä —"

"Uh ei, älkää nyt puhuko metsästyksestä —" valitti Doris. "Äh, minä vihaan koko urheilua!"

Mutta toiset olivat mielissään, kun olivat tavanneet jotakin, mistä saattoivat puhella ilman vaitioloja ja ilman kiusallista haparoimista.

Doris joi whiskyä ja vettä, tupakoi ja haukotteli väliin.

"Uh, minusta te olette ikäviä! Ajattele, että Rosen mielestä on hauskaa puhella metsästyksestä Torkildin kanssa. Viime vuonna minä todella luulin joskus, että hän oli rakastunut Torkildiin sittenkin, kun hän jaksoi istua ja kuunnella tuollaista —"

"Sinun pitäisi kai muuten mennäkin jo nukkumaan!" Torkild katsoi kelloonsa,"— muuten et joudu ylös ennenkuin hän on täällä."

"Heti — yksi tippa whiskyä vain vielä —"

"Ei, nyt ei sinun ole enää terveellistä juoda whiskyä, äitiseni!"

"Vain yksi tippa vielä."

Torkild kaatoi hieman epävarmasti tilkan hänen lasiinsa. Doris joi.

"Eikö ole oikeastaan omituista, Torkild, että Aksel on niin isän näköinen. Hänellä on ruskeat silmätkin. Hän ei muistuta hituakaan meitä —"

"Äidinisän mielestä minä olin äidin näköinen", sanoi Aksel.

"Et rahtuakaan. Minähän olen hänen näköisensä, — enkö olekin, Torkild?"

"Olet." Torkild nyökkäsi. Ja hän lisäsi hiukan viivytellen: "Senpätähden minä tahdonkin, että sinun on oltava varovainen — sekä yhden että toisen suhteen."

"Olethan sinäkin äitiin", sanoi Doris.

"Kyllä." Torkild nyökkäsi jälleen. Ja hän virkkoi hiljaa kuten äskenkin: "Mutta siinä on se ero, että minä tiedän sen."

He olivat hetkisen vaiti kaikki kolme. Kunnes Torkild sanoi:

"Nyt sinun pitää mennä nukkumaan, Doris."

"Entäs te?"

"Me menemme myös heti."

* * * * *

"Eikö Doris ole jokseenkin hermostunut?" kysyi Aksel, kun sisar oli mennyt.

"Hysteerinen", sanoi Torkild. Hän heilui edestakaisin keinutuolissa. Sitten hän lausui, ikäänkuin pitemmän harkinnan tuloksena: "Mutta — se ei luonnollisesti tule paremmaksi siitä, että hän pysyy täällä."

"Ei —." Aksel istui hypistellen sohvatyynyjä. Ne olivat koristetut kanavalle ommelluilla helmiruusuilla. Ja hän nauroi ja kysyi: "Onko totta, että sinä ompelet kanavalle?" Torkild purskahti nauruun. Aksel nosti katseensa hämmästyneenä — Torkildin terve, poikamainen iloisuus sai hänetkin nauramaan, ja heillä oli molemmilla vaistomainen tunne, että he olivat siirrähtäneet lähemmäksi toisiaan.

"Niin, enhän minä tiedä mitään teistä kenestäkään", sanoi Aksel. "Mutta — sinä ehkä tahdot panna maata —?"

"Ei, istu sinä vain — se on vain hauskaa. Minä panen aina myöhään maata."

"Sinulla on täällä miellyttävää. Oma pianokin —"

"Se on äidin. Nämä ovat kaikki äidin vanhoja huonekaluja kotoa."
Torkild oli hetkisen vaiti. "Tämä oli nimittäin äidin huone —"

"Täälläkö hän kuoli —?" kysyi Aksel hiljaa.

Torkild nyökkäsi.

Aksel kuiskasi vielä hiljemmin:

"Hän teki sen itse — eikö niin?"

Torkild taivutti päätään myöntävästi ja kouristi lujasti tuolin käsinojaa.

"— Luulin muuten sinun tienneen sen."

"Minä arvelin sitä — joistakin Holger-sedän lausumista sanoista.
Ymmärsin, että se oli niin — ja että he tahtoivat salata sen minulta.
Hehän koettivat ylipäätään salata minulta kaiken, mikä koski kotioloja."

"Se oli muuten varsin omituista. Sinähän olit kahdeksantoista vuoden vanha silloin —"

"Siinä oli kai myös jonkinlaista hienotunteisuutta isää kohtaan", sanoi
Aksel. Hän joi vähän ja katsoi veljeensä:

"Sen jälkeisenä kesänä, kun te olitte Hindevadgaardenissa — minä oikeastaan kaipasin kovasti saada puhella sinun kanssasi. Saada — no niin, sinä ymmärrät. Minä tunsin itseni aina niin yksinäiseksi siellä. Mutta tiedäthän — siinä iässä — sitä on arka, kaino, niin sanoakseni —"

Torkild kurotti eteenpäin ja kilisti lasiaan veljen lasiin. He joivat sanomatta mitään.

Aksel jatkoi:

"En saanut koskaan puhuneeksi sinun kanssasi äidistä. Häpeä sanoa muuten, minä tuskin muistankaan häntä — vaikka olin sentään kaksitoistavuotias, kun jouduin pois kotoa. Mutta minä kaipasin häntä — tai ehkä kuvittelin kaipaavani häntä — sittenkun olin poissa. Olin sangen epätoivoissani joka kesä, kun äidinisä oli kirjoittanut hänelle ja kehoittanut häntä tulemaan kotiin, eikä hän tahtonut. — Se oli muuten omituista — olisi voinut luulla, siitä päättäen millaista hänellä oli Kristianiassa, että hänen täytyisi kaivata omaan kotiinsa — teidän kanssanne — lepäämään — eikö niin?"

"Hän ei kai uskaltanut. Ei kai myös tahtonut, että omaiset siellä saisivat nähdä koko surkeuden —"

"Senkö että hän —"

"Käytti morfiinia. Se oli vain morfiinia alussa. Se mikä sitten tuli, se kävi paljon pahemmaksi sen jälkeen kun olimme muuttaneet takaisin isän luo. Se seuraa kai aina perästäpäin morfinisteilla. Mutta Teresenkadulla asuessamme oli pitkiä aikoja, jolloin hänen laitansa oli aivan hyvin."

"Se oli siis —" Aksel hamuili sohvatyynyn pintaa — "hyvin pahasti?"

"Hän koetti lakata. Äiti-parka. — En muuten luule, että isä olisi voinut auttaa häntä. Ei vaikka hän olisi lopettanut suhteensa rouva Ritteriinkin. Joskus äiti sulkeutui lukon taakse viikoksi tai niille vaihein —"

"Sellaisessa sinä ja Doris kasvoitte —"

"Niin. — Toisinaan, ollessaan parempi, äiti puheli minun kanssani — silloin hän myös soitti. Ei muuten juuri ollenkaan viime talvena. Muistan, kuinka kerran juuri joulun jälkeen, kun istuin hänen luonaan, hän soitti erästä Chopinin balladia — silloin tuli isä huoneeseen. Saanko istua kuuntelemaan soittoasi, Regitze, sanoi hän. Minä muistan sen, sillä en ollut kuullut isän mainitsevan hänen etunimeään koko aikana tänne tulomme jälkeen. Sitten isä käski minua menemään vähäksi aikaa ulos. Senjälkeen äiti oli terveenä, jonkun aikaa. Ja sitten raukesi kaikki — hän oli — sairaana — yhtämittaa."

He istuivat vaiti jonkun hetken. Kunnes Torkild jatkoi:

"Olen arvellut itsekseni, että hän teki viimeisen yrityksen. Ja ymmärsi, ettei se hyödyttänyt. Hän ei voinut vapautua myrkystä. Senvuoksi hän sitten ampui itsensä."

Aksel istui tuijottaen Torkildin valkeisiin kasvoihin.

"Minä nukuin käytävän toisella puolen siinä huoneessa, jossa sinä nukut nyt. Olin juuri riisuutumassa. Silloin minä kuulin sen. Ovi oli lukittu, mutta minä juoksin alas ja kiipesin kuistin katolle ja sieltä ikkunan kautta sisään. Silloin äiti makasi tuolla vuoteella. Hän kuoli vasta seuraavana päivänä, mutta ei tullut tajuihinsa —"

Torkild nousi ja meni ikkunan luo.

"Hän oli selvänä, kun hän teki sen. Hän oli näet ollut minun luonani noin tuntia aikaisemmin. Hän tuli sisään ja kysyi — luullakseni, oliko minulla parsittavia sukkia, tai jotain sellaista. Ja sitten hän kysyi, enkö panisi nyt maata. Minä istuin nimittäin lukemassa — ja siihen minä vastasin myöntäen. Sitten hän tahtoi suudella minua —"

Hän vaikeni. Aksel nousi ja meni veljeään kohti, mutta pysähtyi ja jäi seisomaan pianoon nojaten. Torkild nyyhkytti tukahtuneesti otsa ikkunan poikkipuuta vasten.

Hetken kuluttua hän suoristautui. Aksel näki vain solakan tumman varjon ruutua vasten.

"Minä en ollut suudellut äitiä viime kuukausina. Kun hän lähestyi suudellakseen, en ollut sitä näkevinäni. Kerran hän pyysi — ja silloin minä juuri hätimiten kosketin hänen poskeansa. Silloin hän tarttui minun päähäni, ja minä — et saa, äiti, sanoin minä. Oi herra Jumala niitä äidin silmiä. Kuinka olenkaan katunut, etten sanonut hänelle sitä silloin. — Mutta minä olin kuudentoista vanha — tiedäthän millaisia ollaan silloin —"

"Niin. Silloin voidaan olla säälimättömiä."

"Ei, ei. Ei se ollut sitäkään. Minä olin saanut — taudin. Mutta sanoa sitä äidille —"

He olivat vaiti molemmat. Kunnes Torkild virkkoi — ja Aksel saattoi erottaa hänen sairaan hymynsä äänestä:

"Isä keksi sen viikkoa jälkeen äidin kuoleman. Hän tapasi jonkun lääkkeen —"

He seisoivat hiljaa hetken aikaa. Kunnes Aksel meni ikkunan luo. Pilvet kulkivat repaleisina itätuulen ajamina — kalpeansinisellä taivaalla leijui valkoinen, ohut alakuun suikale.

"Sinä taisit olla oikeassa. Ilma kirkastuu huomiseksi."

"Siltä näyttää."

"Alkaa jo vaaleta", sanoi Aksel. "Yöt ovat vielä lyhyemmät täällä kuin
Tanskassa."

Torkild katsoi kelloonsa.

"Niin. Kahden tunnin päästä nousee aurinko. Sinä menet kai nukkumaan nyt?"

"Menen. Sinun on sitäpaitsi mentävä noutamaan neiti Wegneriä kello kahdeksan —"

"Niin, minä arvelen, että menen Doriksen kanssa häntä noutamaan."

"Minä en kai ole nähnyt Rose Wegneriä sen jälkeen kun hän oli kymmenvuotias", virkkoi Aksel miettivästi. "No hyvää yötä sitten —"

"Hyvää yötä."

Torkild seurasi häntä ovelle. Aksel pani äkkiä kätensä hänen olalleen:

"Kiitos sinulle siitä, että kerroit minulle tämän — äidistä."

He puristivat toistensa käsiä — hieman hämillään.

"Hyvää yötä vain —"

"Hyvää yötä —"

Torkild sammutti lampun ja istuutui ikkunalaudalle. Aamuilma tulvahti häntä vastaan kuin merikylpy, viileänä ja raikkaana ja täynnä kuusamain tuoksua, jotka vihreän maton tavoin peittivät hänen ikkunansa alla olevaa kuistinkattoa. Hän istui ja antoi sen huuhdella yltään paljon whiskyn ja tupakan nauttimisen synnyttämää painostusta ja epämieluisuutta — ja samalla omassa sisimmässä itsessään pyörivää ja surisevaa epämieluisuutta — tunnetta, että hän myöhemmin ehkä mielessään arvelisi sanoneensa liian paljon.

Taivas oli jokseenkin kirkas nyt, ja melkein valkea. Korkealla taivaanlaella purjehtivat viimeiset tummansiniset pilvenriekaleet, ja idässä vuonon yläpuolella oli usvaharju, joka punoitti ruosteeseen vivahtavana sillä kohtaa, mistä aurinko tulisi nousemaan. Meri aaltoili vielä raskaana ja harmaana ja levottomana — rannan kohina kuului pohjasävelenä puutarhan lehvistöjen suhinan ja aidan viereisten saarninlehtien lepatuksen ja kaikista oksista valuvien vesipisarain tipahtelun läpi.

Oli ikäänkuin kaikki värit olisivat nukkuneet nyt ennen auringon esiinpuhkeamista — ulkona oli ihan valoisaa, mutta niityt olivat harmaanvihreät ja pensaikko mustanvihreä ja harjut harmaansiniset — ja Rokken talojen punaiset ja keltaiset ja valkeat rakennukset vuonon toisella puolen olivat loistottomat.

Kun hän nukkui, olivat varmaankin hänen kasvonsa yhtä hiljaiset ja viileän raikkaat kuin aamuinen maailma tuolla ulkona —.

Rose — minä tahdon nukkua sinun sylissäsi, Rose, äänsi hän valittaen ulos aamunkoittoon.

— Muutaman tunnin kuluttua hän saisi jälleen nähdä hänet. Tämä valvottu yö, jona hän oli penkonut muistoja, jotka aina saivat hänen hermonsa värisemään, tuntui hänestä kuin jälleennäkemisen valmistelulta. Ja koko hänen olemuksensa vapisi kaipauksesta häneen ja jännityksestä niitä kesäisiä vuorokausia kohti, joita hän nyt lähestyi.

Vaikka eihän hän odottanut, että mitään tapahtuisi. Kaikesta siitä huolimatta, mitä heillä oli ollut yhteistä, — heidän välillään ei ollut koskaan tapahtunut mitään. Ei mitään ollut tapahtunut, muuta kuin mitä tapahtui hänessä itsessään.

Ja jokainen nyt lähenevistä päivistä tulisi olemaan täynnä tapahtumia hänelle, mutta Roselta menisivät päivät ohi poutineen ja sateineen; uimassakäyntejä ja mustikkaretkiä ja kalamatkoja nuotioineen ja kahvinkeittoineen saarilla jäisi niistä hänen mieleensä. Ja Torkild muistaisi retkiltä, millaiselta Rose oli näyttänyt seisoessaan vyötäisiään myöten vaapukkapensaissa solakat käsivarret eteenpäin kurotettuina marjoja poimien, ja saarilla vietetyistä kesäöistä hän muistaisi Rosen levolliset silmät ja kaukaisen ilmeen hänen kasvoillaan, hänen tuijottaessaan tyynen meren yli, ja nuotion leimusta hän muistaisi, miten se oli punannut Rosen hohtavan tukan, ja hän muistaisi, kuinka Rose tuli kävellen puutarhan halki Doriksen kanssa, ja hänen vankka tukkansa riippui raskaana ja sitkaana ja tummana merivedestä solakkaa selkää pitkin. Ja hän muistaisi, kuinka hänen oma sydämensä oli takonut mykkänä hänen sisässään, aina, aina, aina, päivät ja yöt, että hänen pitäisi heittäytyä maahan ja anoa itselleen kotia Rosen helmassa.

Ja jokaisena unettomana, valvottuna yönä hän ajattelisi — huomenna ehkä. Huomenna voin ehkä sanoa sen. Saattaisi tapahtua jotakin — niin että minä voin sanoa hänelle kaikki. Mutta mitään ei tule tapahtumaan. Rose tulee olemaan lempeä ja raikas ja kuulas kuin kesäaamu, sisarellisen suloinen ja ystävällinen. Hän tietää, että minä rakastan häntä, koska en ole voinut olla sanomatta sitä — niin monta, monta kertaa. Mutta kun hän ei aavastakaan, mitä rakastaminen merkitsee —.

Hän oli sanonut, minä rakastan sinua. Mutta kun Rose ei ymmärtänyt, mitä se oli, niin oli hänen sisäisen kainoutensa vastaista selittää sitä. Kaipuutaan häneen, joka oli sellainen kuin hän, Torkild, olisi tahtonut olla, mutta jollaiseksi hän ei ollut saanut rauhaa tulla. Niin kauan kuin hän oli tuntenut Rosen, Oli tämä omistanut kaiken, mitä hän, Torkild, hartaimmin ja toivottomimmin oli halunnut. Ja niin hän oli johtunut halajamaan Rosea — hänestä tuntui, että sinä hetkenä, jona hän saisi ottaa syliinsä tämän, syleilisi hän kaikkea, mitä hän oli halannut niin epätoivoisesti, niin katkerasti, kaikkina lapsuutensa pitkinä kodittomuuden ja epätoivon ja häpeän vuosina.

* * * * *

Alhaalla löi kello kolme. Kolme tuntia oli hänellä aikaa nukkua. Hän nousi seisomaan.

Huone näytti vastenmieliseltä aamun valossa — tahraisella pöydällä olevine tyhjine whiskypulloineen ja likaisine laseineen. Savukkeenpätkiä ja tuhkaa oli kaikkialla, pianon kynttiläjalustoille kasattuna ja lattialle viskeltynä —. Hän ei jaksanut mennä nukkumaan täällä —.

Hän otti lakkinsa. Tøsa, joka oli nukkunut keinutuolissa, kapsahti alas ja hyppäsi häntä vastaan. Torkild hiljensi koiraa ja hiipi hiljaa portaita alas, ulos talosta.

Peltojen välitse kulkevan polun vierillä oli sateen litistämiä sinikello- ja keltamataramättäitä. Ensimmäinen auringonjuova hohti kultaisena talon takana olevan harjun ylimmällä huipulla. Oli hiljaista ja viileää — hiukan pikkulintujen piiskutusta, kun hän tuli metsään, missä sade oli huuhtonut havuneulaset pieniin kinoksiin polun poikki. Sammal ja kanerva kiilsivät kosteudesta paisuneina. Hän riipi kourallisen mustikoita — ne maistuivat niin hyviltä ja raikkailta tupakan ja whiskyn jälkeen. Tøsa puikkelehti hänen ympärillään nuuskien sinne ja tänne. Kun hän saapui vanhalle miilunpohjalle, loisti aurinko kuusenlatvoissa.

Ja hän kutsui vanhaa iloaan, ylpeää ja alistunutta iloa jota hän oli kasvattanut kaikkina kuluneina vuosina —:

Eikö hänen pitäisi olla onnellinen sittenkin jo siitä mitä oli: että Rose oli sellainen kuin oli ja että hän voi nähdä; sen ja että hän rakasti Rosea. Ja muutaman tunnin kuluttua hän kohtaisi hänet jälleen, olisi lähellä häntä, kuulisi hänen äänensä, koskettaisi hänen käsiään, näkisi hänet, joka oli ihaninta maailmassa hänelle —.

Mitään ei tulisi tapahtumaan. Kyllä varmasti tulisi tapahtumaan jotakin. Kaikki maailmassa hänelle tulisi tapahtumaan — joskaan ei se, mitä hän toivoi. Se mitä heidän välillään oli tapahtunut — se oli ehkä liian vähän Roselle nyt — jonakin päivänä se muuttuisi toiseksi. Ja hänelle, Torkildille, oli se hänen elämästään se, minkä hän muistaisi vielä kuolinhetkellään —.

Torkild sulki silmänsä hetkiseksi. Uhmaista riemua! tuntien hän imi vanhan muiston makeutta. Hän muisti kevätillan rouva Wegnerin pienessä arkihuoneessa Stensgatenin varrella. Viimeisen kullankeltaisen auringonsäteiden valelun ikkunan veripunaisilla pelargonioilla, pienillä valkoisilla empirehuonekaluilla, joiden risaiset ja haalistuneet päällykset olivat kerran olleet vihreäjuovaista silkkiä. Kirpeän raikkaan lemun, joka levisi kaikkialle huoneeseen maljakoissa ja laseissa olevista kevätlehvistä ja kukista. Suuren orvokeilla täytetyn kulhon ompelupöydällä ikkunan luona, missä Rose istuu äidin nojatuolissa. Niin, hän muisti lempeän, kellertävän ilta-auringon loisteen Rosen hohtavalla tukalla, hienossa untuvassa pitkin lapsellisesti pöyristyvän posken viivaa, huulet, jotka auringonpaisteessa kävivät läpikuultaviksi kuin helakat vaapukat, silmät, jotka imivät itseensä valonsäteitä kuin tyyni vesi. Sileässä tummassa kävelypuvussaan näytti Rosen ruumis niin äärettömän neitseelliseltä, hennolta ja vienolta, hiukan kulmikkaan tyttömäiseltä.

He olivat tehneet kävelyretken yhdessä iltapäivällä Gaustan puron varrelle ja poimineet kukkia. Silloin oli ilma ollut harmaa, joku yksityinen vesipisara tipahti silloin tällöin. Valkovuokot versoivat kalpeanvihreän, valkotähtisen maton kaltaisina harmaiden lepänrunkojen välissä pitkin puron rantamaa, kuihtuneenkeltaisten mäenkaltaiden juurella.

Rose oli puhellut heidän kävellessään — siihen tapaan kuin hän joskus puheli — ainoastaan hänelle, sen Torkild tiesi. Vain Torkild tunsi sen levottomuuden, sen kärsimättömyyden, joka kätkeytyi Rosen rauhallisen, lempeän olemuksen taakse. Kevät ja ilma, kalpeanharmaa taivas, kalpeat viluiset kevätkukat sateenpisartelussa, kaikesta versovasta ja kukkivasta nouseva raskas uho, ne ne varmaan houkuttelivat surumielen Rosesta esiin sinä päivänä. Se johtui hänen ikuisesta tuskastaan ajan kulumisen tähden, niistä nuorista voimista, jotka hän tunsi itsessään ja joita hän ei saanut käyttää. Se johtui kai yksinkertaisesti hänen terveestä ruumiistaan, joka kapinoi toimettomuutta vastaan — niitä pitkiä työpäiviä vastaan, jolloin hänen sormensa hyppelivät kirjoituskoneen näppäimillä ja aivojen täytyi työskennellä lakkaamatta, sillä välin kuin lihakset olivat tuomitut lepäämään ja verenkierto kävi hitaaksi ja veltoksi hänen toimettomassa ruumiissaan.

Torkild oli tuntenut tämän — että Rosen raskasmielisyys oli itse terveyden kapinoimista. Ja hänen omansa oli sairaan toivotonta raskasmielisyyttä. Niin hän oli kulkenut vaiti ja kuunnellut — voimattomasti kaivaten, että voisi kaivata samoin kuin Rose. Heidän kulkiessaan kotiin liukui pilvipeitto taivaanrantaan, aurinko painui sen harmaan reunan alle, ja sen viistot kultaiset säteet näyttivät Torkildin mielestä valelevan Rosea kuin kaste. Kun he tulivat Rosen huoneeseen, oli se täynnä valoa, ja heidän istuessaan siellä Rose ikkunan luona auringonpaisteessa, Torkild varjossa nojasohvalla, oli Torkild äkillisen mielijohteen valtaamana kertonut Roselle saman, minkä oli kertonut veljelleen tänä yönä.

Hänen lopetettuaan olivat he istuneet hiljaa jonkun hetken. Avoimista ikkunoista leyhyi kevätilma huoneeseen tuoden mukanaan tuoreen pölyn hajua kadulta ynnä leikkivien ja huutelevien lasten ääniä. Äkkiä oli Rose noussut ylös. Hän tuli Torkildin luo, otti hänen päänsä molempien käsiensä väliin ja suuteli häntä, ensin otsalle ja sitten äkkiä suulle.

Hän ei puhunut mitään, eikä Torkildkaan. Torkild liukui lattialle Rosen eteen ja makasi siinä polvillaan pää painettuna Rosen lanteeseen.

Silloin hän kuuli rouva Wegnerin pistävän avaimen eteisen oveen, ja hän nousi nopeasti ylös.

Rosen äiti tuli sisään, sanoi hyvää iltaa ja kysyi, oliko hän tullut jäädäkseen juomaan teetä. Torkild sanoi ei kiitos, hänen täytyi mennä kotiin lukemaan. Mutta hän tiesi tuskin itse, mitä sanoja hänen huulensa lausuivat. Ajan ja paikan ulkopuolella olevalta näyltä, merkiltä koko hänen elämäänsä varten näyttivät hänestä nuo molemmat naiset, jotka seisoivat rinnakkain hämärtyvässä huoneessa — toista hän oli rakastanut kautta koko lapsuutensa, ja toista hän tiesi tulevansa rakastamaan kautta koko täysi-ikäisyytensä —.

Tuo ilta — tuo hetki tuntui hänestä siltä kuin kaikki, mitä hän oli elänyt, olisi kokoutunut siihen, ja kaikki, mitä hänen oli elettävä, olisi tullut nyt määrätyksi. Hän oli tiennyt sen silloin, ylpeänä kuin varhaisnuoruus on ylpeä siitä, minkä se tuntee kohtalokseen. Lapsellisesti hän oli silloin ajatellut tovereitaan — hän kävi kauppaopistoa — mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet. Ei se olisi näyttänyt heidän mielestään miltään — niin viatonta asiaa kuin lapsuudenystävättären sisarellista suudelmaa eivät he suinkaan pitäisi minään seikkailuna. — Hän, hän oli kohdannut kohtalonsa, tuntenut sen ja hyväksynyt sen. Mutta nyt aikuisena — tuo elämys oli vielä hänen edessään samassa kohtalon valossa. Jos Rose kerran tulisi hänen omakseen — sisimmässään hän ei ollut koskaan epäillyt sitä, että tämän kerran piti tulla hänen omakseen — niin se olisi vain kaiken sen täyttymys, mikä oli alkanut sinä iltana. Lopulta, sittenkuin hänen elämänsä olisi valmis, tulisi hänestä kai tuntumaan, että tuo päivä, jolloin hän tuli Rosen omaksi, merkitsi enemmän kuin se päivä, jona Rose tuli hänen omakseen.

* * * * *

Ehkäpä se seikka, että hän jo poikana oli häätynyt miettimään tuota ainaista aihetta vanhempien välisestä suhteesta, vaikutti sen, että Torkildin aistit olivat heränneet niin varhain — liian varhain. Hän muisti poikuuspäivänsä ja poikuussyntinsä kuin hekuman ja katumuksen, kiusausten ja lankeemusten ja häpeän painajaisen. Ja äidin kuoleman edellisenä kesänä hän oli palatessaan jalkamatkalta joidenkin vanhempien toverien kanssa tullut Kristianian kautta. Eräänä iltana, juotuaan aika paljon, he olivat menneet tyttöjen luo.

Jo silloin oli hän itse nimittänyt tunnettaan Rosea kohtaan rakastumiseksi. Hän kulki uneksien Rosesta, sepitti keskusteluja ja tilanteita, mutta hänen kuvitelmansa olivat aivan ruumiittomia. Hänelle oli rakkaus juuri kaikkea ruumiitonta — kalpeansinisestä, surunvoittoisesta unelmamaailmastaan, jossa hän palvoi Rosea, sulki hän intohimoisesti pois sen vietin, joka oli luonut kurjuuden hänen lapsuusmaailmaansa ja hänen omaan ruumiiseensa. Tuntuipa hänestä, että tuo unelmien paratiisi, joka sisälsi kaiken mitä hän tiesi onnellista ja kaunista, toivottomasti katoaisi ja tallautuisi lokaan, jos hän vain kerrankaan ajatuksissaan kajoaisi Roseen muuten kuin kunnioittavin sormenpäin ja mitä hellävaraisimmin suudellen hänen käsiään ja poskeaan.

Hän oli sairastunut, oli luullut joutuneensa tuhon omaksi, ja hän oli ollut mielessään varma siitä, että hän tekisi lopun kurjuudestaan samoin kuin äiti oli tehnyt — ennemmin tai myöhemmin. Mutta hänen suhdettaan Roseen se ei ollut lainkaan muuttanut. Hänen elämänsä, niin kauan kuin hän oli ollut tietoinen siitä, että hän eli, oli ollut jakso inhoittavia ja karkeita onnettomuuksia — tämä viimeinen merkitsi hänelle loppua. Rose eli toisessa maailmassa, heidän välillään oli ammottava kuilu, ja Torkild saattoi vain uneksia itsensä Rosen puolelle.

Sitten oli Rose suudellut häntä. Sinä ainokaisena sekuntina, jona hän oli tuntenut Rosen suun omalla suullaan, oli käynyt kuin liekki hänen lävitseen. Heidän välillään ei ollut kuilua, Rose oli ottanut hänen päänsä käsiensä väliin, hän oli tuntenut Rosen ruumiin omaansa vasten, sinä hetkenä, jona hän oli polvillaan Rosen edessä, hän oli ymmärtänyt, että he elivät samassa maailmassa, että tuon olennon, joka oli itse kauneus ja puhtaus, terveys ja rauha, hän saattoi sulkea käsiinsä ja painaa syliinsä. Tuo lämmin, joustava tytönruumis oli se ihana, elävä todellisuus, johon sisältyi kaikki se, mitä hän oli kaivannut koko ikänsä.

Torkild ei mennyt kotiinsa sinä iltana — hän palasi takaisin niille poluille, joilla hän oli päivällä kulkenut Rosen, kanssa. Yö oli kuulas ja kylmä; taivasta vasten, joka oli keltaisenvihertävä kuin reininviini, piirtyivät metsäiset harjut mustina terävin kuusenlatvoin, siellä täällä kohotti alaston lehtipuu latvakudoksensa ilmaa vasten. Torkild käveli alhaalla mäkien välissä, seuraten puron juoksua ylöspäin, ja kun hän työntyi tiheikön läpi, hipoivat nuoret, märät, kirpeän mahlanlemuiset lehvät hänen kasvojaan — kastetta laskeutui runsaasti siellä puronlaaksossa. Märässä, kylmässä ilmassa oli pelloilta tulevan rydönpolton, mullan ja idun hajua, hän tunsi sen vaatteiden läpi, ihossaan asti kuin kylvyn, joka lupasi hänelle puhtauden ja terveyden jälleen. Ylhäällä mäenkaltaalla hän heittäytyi maahan, upotti kasvonsa valkovuokkomattoon, painoi huulensa kosteaa multaa vasten. Hänestä tuntui kuin ei hän olisi koskaan ennen sitä ajatellut — että kaikki elämän kauneushan oli juuri ruumiin, aistein valloitettava. Ei mitään taivasunia voinut sielu luoda, jollei ruumis, aistit keränneet ainesta — taivaan kukat oli luotava niiden mukaisiksi, jotka kasvoivat maan päällä, enkelien täytyi laulaa niiden sävelten mukaan, joita ihmiset maan päällä olivat luoneet, kaiken ilmestyskirjan loiston, katujen kullan ja porttien päärlyt, perustuksen ametistit ja krysoprasit ja kalliit kivet olivat ihmiset kantaneet taivaaseensa ruman, ihanan maansa pinnalta —.

Aisteillaanhan hän joi tämän kevätyön sanomattoman raikasta ja puhdasta kauneutta, ilman tuoksua, kukkien viileyttä, taivaan kaunista kuulautta, laulurastaan säveliä Gaustan metsästä ja puron solinaa ja pulpahtelua sen mäen juurelta, jolla hän makasi. Ja se, jota hän rakasti, hänen kauneutensa, hänen raikkautensa oli yhtä maallista ja todellista kuin kaikki rumakin hänen elämässään. Rinnakkain he kulkivat saman maan pinnalla, niin lähellä toisiaan, että heidän huulensa voivat yhtyä suudelmassa.

* * * * *

Auringonsilta kulki leveänä ja valkoisena vuonon yli, kun Torkild laskeutui rantaan. Hän riisti yltään vaatteet, ojenteli itseään hetken alastomana auringonpaisteessa ja liukui sitten hitaasti veteen selkä jyrkkää rantakalliota vasten. Levät hipoivat ryömien ylös hänen jalkojaan pitkin, hän antoi itsensä painua aivan niiden sekaan. Tässä juuri rantakallion juurella oli kuin kokonainen niitty kauniita kullanruskeita merikasveja. Hän oikaisihe niiden sekaan hetkiseksi, ennenkuin lähti uimaan ulommaksi päivänpaisteessa.

III.

Torkildin muistot Rosesta alkoivat eräästä kesäisestä sunnuntaista, jolloin hän ja Doris olivat olleet äidin kanssa vierailemassa Wegnerillä. Hän tiesi tosin olleensa Rosen seurassa ennemminkin. Hänen vanhempiensa yhdessäolon viimeisinä vuosina oli rouva Christiansen ollut yhden kesän Tanskassa kaikkien kolmen lapsensa kanssa. Torkild muisti hyvin, kuinka silloin Karen-täti oli tullut eräänä päivänä ja sanonut, että he saisivat lähteä mukaan ajelemaan Nyborgiin tervehtimään pientä norjalaista tyttöä, "niin suloista pikku tyttöä", sanoi hän. Torkild kuvitteli kuitenkin tältä matkalta muistavansa linnakaivannon vieressä olevan vanhan kauppiaskartanon — mutkaisen, päivänpaahtaman kadun kanavan partaalla, minkä vihreään, tiiviiseen veteen vastapäätä olevan linnasaaren puut kastoivat oksiaan ja missä joutsenet liukuivat kukkivien kaislojen seassa, Vogeliuksen suuren pihan, missä ruohoa kasvoi kivityksen lomissa ja missä oli lukemattomia piiloja talleissa ja varastohuoneissa ja torikojuissa ja heinäylisillä ja kanakopissa. Mutta Rosea hän ei muistanut siltä kerralta, jolloin hän, Torkild, ajoi Hindevadgaardenista häntä tervehtimään — kaksi lihavaa ruskeaa hevosta vaunujen edessä ja helyjä valjaissa.

Ensimmäinen muisto Rosesta oli siltä ajalta, jolloin hän ja Doris asuivat äitinsä kanssa Teresenkadulla.

Edellisenä syksynä he olivat lähteneet Hellerudista. Hän muisti sen kuin jonakin epäselvänä, unentapaisena kauhuna. Mitä heidän ympärillään tapahtui, sitä eivät kolme pientä sisarusta ymmärtäneet. Mutta Torkild oli sentään käsittänyt, että jotakin hirmuista se oli, ja häntä ahdisti kuolettava pelko, että hän saisi tietää, mitä se oli. "Voi niitä lapsiraukkoja sentään", oli hän kuullut karjapiian sanovan joillekin toisille pihalla — hänen istuessaan lastenkamarin ikkunassa. "Oi voi sentään, että ihmiset voivat sillä lailla asiansa laittaa —" silloin hän juoksi pois ikkunasta ulos käytävään, peläten saavansa kuulla enemmän. Hän alkoi väristä ahdistuksesta, kun joku katsoi häneen siihen osaaottavaiseen tapaan, jolla kaikki katsoivat heihin lapsiin silloin — tahi kun heidän äänensä kävi araksi ja miltei itkunsekaiseksi, niinkuin lapsenpiian, silloin kun tämän piti kutsua heitä sisälle syömään. Hän tunsi kauhua, samanlaista kuin silloin, kun hänen pimeinä iltoina oli mentävä yläkerrassa olevasta lastenhuoneesta alas ensi kerrokseen. Käsi seinähirsiä vasten hän haparoi eteenpäin sysipimeässä käytävässä, peläten, että lattia äkkiä loppuisi ja hän syöksyisi päällään portaita alas, niinkuin hän oli tehnyt kerran pienenä ollessaan.

Eräänä päivänä heille kerrottiin, että heidän isänsä oli matkustanut pois. Hän ei tullut takaisin, eikä kukaan vastannut, kun Doris kyseli häntä. Torkild tunsi, ettei hänen pitänyt kysellä. Ja eräänä aamuna jonkun aikaa sen jälkeen noudettiin heidät äkkiä alas ruokasaliin — äidinisä oli tullut. Siinä hän istui lahjoineen, tuo satuhenkilö, jonka he muistivat juhlallisilta kesäisiltä Tanskan-matkoiltaan—mutta kuitenkin Torkild aavisti, että hänen tulonsa merkitsi jonkin olevan hullusti. Niin, kun äidinisä ja äiti istuivat kahdenkesken tuntikausia lukittujen ovien takana huoneessa ja kävelivät yhdessä edestakaisin ulkona hoitamattomassa syksyisessä puutarhassa ja lapset ajettiin pois, jos he tulivat jälkeen, tunsi Torkild peloittavaa kaameutta sen johdosta. Eräänä iltana istui Aksel ylhäällä lastenkamarissa kulmat rypyssä ja kiharatukan alla oleva leveä, matala otsa uhkamielisesti eteenpäin työnnettynä, niin että hän muistutti pientä vihaista sonnimullikkaa. "Minä en tahdo", toisti hän vain tuon tuostakin. "Minä en tahdo lähteä sen kanssa." Torkild sai tietää palvelijalta, että Akselin piti seurata äidinisänsä mukana takaisin Tanskaan. Ja seuraavana päivänä oli Aksel hyvin halukas lähtemään ja kerskui pikkuveljelle ja arentimiehen pojille ukin monista hevosista.

Niin riistettiin myöskin veli pois kodista. Ja lopuksi tultiin ja kerrottiin hänelle, että hän ja Doris ja äiti matkustaisivat Kristianiaan. Silloin hän tuli iloiseksi — he matkustaisivat sinne junalla, ja se oli niin hurjan lystiä.

Mutta hän heräsi aamulla isossa huoneessa, missä huonekalut olivat sikinsokin röykkiöön pinottuina töryn ja pakkauspaperin seassa. Ikkunan eteen, joka oli lähinnä sitä sohvaa, missä hän oli nukkunut, oli ripustettu ruskea saali, mutta se ei ylettynyt kuin ikkunan puoliväliin, ja toinen verhoton ikkuna irvisti alastomana. Tympeä ja iloton harmaa valo valautui huoneeseen, jossa oli vaaleanharmaat seinät täynnä naulanreikiä ja läiskiä taulunkehysten jäljiltä. Kadulta kuuluva vaunujen räminä raastoi maalaislapsen korvia. Hän juoksi ikkunaan katsoakseen kaupunkia, johon saapumista hän oli niin jännittyneenä odottanut. Suoraan vastapäätään hän näki suuren, likaisenvalkoisen talon, jossa oli paljon ikkunoita; vaikka monissa niistä oli kukkia, oli talo hänestä kuitenkin vankilan näköinen, sellaiseksi kuin hän sitä kuvitteli; se oli työläisasunto.

Hän pujahti ulos huoneistosta, missä laatikoita ja säkkipakkauksessa olevia huonekaluja oli huiskin haiskin, alas kulunutta ja likaista porraskäytävää, missä oli inhoittava haju — jokaisessa portaiden käänteessä oli käymälänovi. Vaaleanvihreät seinät olivat kirjoitetut täyteen nimiä ja rumia sanoja. Hän kurkisti alas pihamaalle; se oli kivetty, ja sen takana oli vielä harmaampi ja rumempi rakennus kuin se, jossa he asuivat. Ilma vaikutti häneen ahdistavasti — ja nälkä hänellä myöskin oli; äiti vastasi, ettei hän ollut ehtinyt vielä ostaa ruokaa, kun hän pyysi syötävää. Hän pujahti portista kadulle.

Se näytti hänestä loppumattoman pitkältä, rakennusröykkiöt tekivät valtavan vaikutuksen, niin suuria ja raskaita ja harmaita ne olivat ja kaikki kivestä. Hän alkoi hiljakseen kulkea katua pitkin — ja vähitellen hän unohti pelokkuutensa. Siellä oli maitopuoteja, joiden ikkunoissa oli enemmän suklaata ja makeisia kuin Torkild oli luullut maailmassa olevankaan. Siellä oli teollisuusliikkeitä, joissa oli huimaavan suuret määrät leikkikaluja, ja muuan tupakkaliike, jossa oli sieviä kortteja ja piippuja ja kävelykeppejä. Talot olivat paljon, paljon suurempia kuin Nyborgissa — ja kaikkityynni mielenkiintoisempaa siksi, että hän tiesi asuvansa täällä. Hän seisoi loppumattoman kauan töllistelemässä joka ruudun edessä — kaikki huolet olivat hetkeksi unohtuneet.

Mutta sitten hän saapui talorivien päähän. Katu loppui kenttään, jota ympäröi korkea pystyaita. Kentän takana oli mäkiä ja niillä yksityisiä kaupunkitaloja, mutta ne olivat harvassa kaukana toisistaan, se ei muistuttanut maaseutua, josta hän tuli, eikä kaupunkiakaan, millaisena sen tuli olla hänen käsityksensä mukaan — hän tunsi itsensä ikäänkuin pettyneeksi, seisoessaan siinä tuijottelemassa. Hän ryömi aidassa olevan reiän läpi ja astui varovasti kentälle. Ruoho oli lyhyttä ja ohueksi kulunutta, ja sillä risteili leveitä tallattuja polkuja. Kentän halki juoksi puro, se kulki alhaalla pienessä laaksossa suurten leppien välissä. Mutta kun hän tuli laaksoon, näki hän, että se oli ruma, täynnä pullonsirpaleita ja kellastunutta sanomalehtipaperia ja törkyä. Vesi purossa oli harmaata ja pahalta haisevaa. Puron toisella puolen mäen rinteellä makasi joitakin miehiä liikkumattomina — hän kuvitteli äkkiä, että ne olivat kuolleita, murhattuja — hänellä oli jonkinlainen epäselvä käsitys, että kaupungissa murhattiin ihmisiä. Hän kääntyi ympäri ja juoksi, kunnes oli jälleen kadulla.

Kaukana katukäytävällä hän näki Doriksen. Tämä näytti niin pikkuruikkuisen pieneltä suurten harmaiden talojen juurella. Doris huusi hänelle, että hänen piti tulla sisään syömään. Ylhäällä keittiössä oli pitkä vieras herrasnainen, joka purki auki hienoja kääröjä. Torkild ei ollut koskaan maistanut sellaista ruokaa mitä tuo vieras rouva oli tuonut eikä koskaan niin hyvääkään — kaakaota ja lihapullia, jotka oli kastettu tiilenpunaiseen jauhoon, ja leivoksia ja viinirypäleitä lopuksi. Kun hän oli syönyt, sanoi rouva, että hänen tulisi auttaa häntä ja äitiään; häntä lähetettiin sinne ja tänne, tuomaan milloin hohtimia, milloin purjelankaa, nauloja ja vasaraa, sillävälin kuin he purkivat pakkauksia ja järjestivät. Rouva sanoi "kiitos, ystäväni", ja "oi Torkild, tahdotko olla niin ystävällinen —". Hän oli niin kaunis ja kiltti. Hän puhui tanskaa kuten hänen äitinsäkin. Hän oli Rosen äiti.

Eräänä sunnuntai-aamupäivänä seuraavana keväänä he sitten menivät käymään Wegnerillä. He kävelivät loppumattoman kauas ja tulivat sellaiselle kaupungin syrjälle, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut. Hän ei tuntenut siitä paljon muuta kuin Teresenkadun ja Pajukujan, joiden kautta tie kulki vanhalle katedraalikoululle, jota hän kävi. Täällä oli kuin aivan eri kaupunki, rikas ja kaunis ja onnellinen kaupunki, jossa oli huviloita pienissä puutarhoissa. Kaksi kertaa hän oli nähnyt suihkukaivon puutarhoissa, ja hänen ja Doriksen täytyi välttämättä saada seisahtua katselemaan. Vihantaa ja kukkasia oli talojen ympärillä, hienoja verhoja ja messinkiruukkuja ikkunoissa. He tulivat kadulle, joka oli liidunvalkoinen päivänpaisteesta ja pölystä; toisella puolen oli hienoja huviloita hyvinhoidetuissa puutarhoissa, toisella kohosi vuorenseinä pystysuorana, ylinnä ravistuneita kuusia ja petäjiä silkinkiiltävää, vaaleansinistä kesätaivasta vasten. Katua pitkin ajoivat punaiseksi lakeeratut leipurinvaunut, ja jonkunlaisesta epämääräisestä halusta panna vastalause, hän ei oikein tiennyt mitä vastaan — sitä tunnetta vastaan, ettei hän kuulunut tähän huolettomaan, itsevarmaan maailmaan, Torkild juoksi vaunujen jälkeen ja tarrautui riippumaan niiden taakse, mutta äiti huusi hänet pois. Eräässä huvilassa seisoi pieni valkopukuinen tyttö kuistilla — se oli Rose, hän asui siellä.

Wegnerillä oli valkeaksi lakeeratut, silkkipäällyksiset huonekalut arkihuoneessa, ja lapset saivat suklaata. Rouva Wegnerillä oli kultainen nuoli pistettynä ruskean hiussykerön läpi ja valkoinen aaltoileva kesäpuku. Häntä vastapäätä istui sohvassa Torkildin äiti — hänen äitinsä harmaine hiuksineen, jotka koholle pöyhöttyen kääntyivät taaksepäin kapeilta, harmaankalpeilta ja uurteisilta kasvoilta. Hänen silmäluomensa olivat ohuiksi kuluneina ja tummanruskeina suurten, vaaleansinisten silmien yllä, joiden valkuaiset olivat verestävät, ja veltto, täyteläinen suu oli halkeillut ja ruskea. Hänellä oli yllään helmilläkirjailtu takki, ainoa päällysvaate, minkä hän muisti äidillä nähneensä koko heidän Kristianiassa-oioaikanaan. Se vivahti vihreälle päivänpaisteessa, ja joistakin kohti oli kirjailu rikkunut, niin että helmet riippuivat heiluen irrallaan langoissa. Ja kuten aina oli äidillä mustat nahkahansikkaat, jotka olivat sormenpäistään vaalahtavat ja hasuiset.

Heti kun lapset olivat juoneet suklaata, saivat he mennä Heftynmetsään poimimaan marjoja. Huvilapuutarhojen valkoisten säleaitojen välissä oli jäljellä kaistale metsää; petäjissä oli lehvistöä vain vähän latvassa, pihlajista oli karsittu oksat niin ylös kuin kädet ulottuivat ja rungot olivat kiiltäviksi hankautuneet pojanvekarain kiipeillessä niissä päivät pitkät. Jokainen pensas ja puu oli riistetty ja raastettu, oksat katkottu ja kuori nyljetty, mutta kuitenkin olivat orjanruusut saaneet puhkeamaan joitakin vaaleanpunaisia kukkia ylimpiin oksiinsa. Muutamia marjojakin he löysivät; Rose pujotti kaikki omat löytämänsä heinänkorteen, pienet valkoiset mansikat ja punaiset mustikanraakilat. Niistä tuli viimein kaksi kortta. Oi, miten suloinen hän oli — hän tuli ja niiasi Torkildin äidille, tarjosi tälle toisen ja omalle äidilleen toisen. Kun hän kumartui, näki Torkild koko hänen valkean housujentakamuksensa lyhyiden hameiden alta, mikä houkutteli räpsäyttämään varvulla. Ja hiukkasen maidonvalkeaa ihoa polventaipeessa. —

Herra ties miltä hänen äidistään lienee tuntunut vierailla kuluneessa helmitakissaan kauppias Vogeliuksen tyttären kodissa, missä jokainen esine näytti olevan valittu kauneimmista ja hienoimmista, mitä saatavissa oli, vain kehystämään hänen kauneuttaan ja onneaan. Kun he olivat nuorina tyttöinä Tanskassa, oli Regitze Hammerich Hindevadgaardenista ajanut helyvaljain, käydessään tervehtimässä ystävätärtään kauppiaantalossa. Vaikka — ei liene koskaan ollut ketään, joka oli tuntenut Rose Fredrikke Vogeliuksen olematta sitä mieltä, että oli niinkuin pitikin, että hän sai kaiken mitä raha ja rakkaus voivat hankkia. Häntä oli pidetty koko Fyenin kauneimpana tyttönä, hemmoteltu ja mielitelty lapsesta asti, kaikki "ihmisiin" lukeutuvat Nyborgissa ja laajalti ympäri läheisen maaseudunkin olivat ihastelleet häntä, kakki olivat sietäneet hänen oikkujaan ja päähänpistojaan, ja kun hän joutui naimisiin Norjaan, kulki kotona Fyenillä taruja hänen miehensä jumaloinnista ja hänen kotinsa loistosta ja rikkaudesta. Ja kaikkien mielestä oli luonnostaan lankeavaa, että Rose Fredrikke oli saanut kodin vieraassa maassa ja että hänen kotinsa oli tarumaisen loistelias.

Rose oli äitinsä näköinen, ja kuitenkin he olivat äärettömän erilaiset. Piirre piirteeltä oli hänellä äidin kasvot, silmät olivat äidin ja tukka oli äidin. Kaikki oli yhtä kaunista kuin äidillä — eikä hän kuitenkaan häikäissyt. Rosen yllä ei ollut loistoa.

Ja loistoa oli ollut rouva Wegnerin yllä hänen viimeiseen elinpäiväänsä asti — enemmän loistoa kuin konsanaan, Torkildin mielestä, silloin kun hän asui Stensgatenin varrella olevassa pienessä huoneistossa lähellä Torkildin omaa kotia.

Rosen isä oli kuollut tuhkuriin, eikä hän ollut jättänyt jälkeensä mitään. Kun Torkild kuuli sen, oli se tuntunut hänestä niin epätodenmukaiselta, että hän ensin oli nauranut — tuhkurihan hänellä oli ollut itselläänkin, sehän oli sellainen pikkulasten tauti, eikä mikään voinut olla uskomattomampaa, kuin että Rosen ylhäinen, komea isä saisi tuhkurin. Tai että Rose ja hänen äitinsä olisivat köyhiä niinkuin hekin. Mutta se oli totta. Huvila ja irtaimisto myytiin, leski luovutti yksityisomaisuutensa, vaatteet ja korut, pesään, ja Paul Wegner saattoi maata velattomana haudassaan. Lopulta kävi kuitenkin ilmi, että pesästä jäi parituhatta kruunua yli hänen vaimolleen; hän sai ostetuksi takaisin joitakin yksityisiä huonekaluja kodistaan ja muutamia pieniä maalauksia, jotka hän oli saanut mieheltään ja jotka oli silloin arvioitu alhaalle. Eräs miehen ystävistä oli toimittanut hänelle paikan saksan- ja ranskankielen kirjeenvaihtajana suuressa välitysliikkeessä.

Joka aamu pukeutuessaan arkihuoneessa, missähän nukkui, näki Torkild rouva Wegnerin menevän ohi matkalla konttoriinsa. Hän talutti kädestä pikku tyttöään. Rosesta Torkild näki vain tuuhean kultaisen hiuspaljouden, joka riippui koululaukun yllä. Rouva Wegnerin kookas ja solakka vartalo, hänen pienet hienot kasvonsa alinomaa vaihtuvine ilmeineen eivät milloinkaan olleet näyttäneet kauniimmilta kuin hänen kulkiessaan mustassa leskenpuvussaan köyhää, kolkkoa katua pitkin. Hänen häilähtelevä, eloisa mielensä oli löytänyt polttopisteen, hänen oikukas ja uhmaisa tahtonsa oli keskittynyt ja lujittunut nyt, kun hän oli yksinäinen ja köyhä ja työskenteli päivät ja yöt, kaupungilla ja kotona, rakkaan lapsensa hyväksi.

Torkild tähysti ikkunassa, kunnes molemmat olivat menneet ohi ja rouva Wegner oli tervehtinyt häntä. Hänen takanaan huoneessa, jolla hänen silmissään aina säilyi ensimmäisen aamun tyhjyyden ja epäviihtyisän järjestämättömyyden leima, kulki hänen oma äitinsä kuluneissa kengissä ja siivosi, kantaen hänen vuodevaatteensa pimeään pihanpuoleiseen huoneeseen, jossa hän ja Doris nukkuivat, ja asettaen pöytään aamiaisen. Äiti ei koskaan virkkanut sanaakaan koko aamuna. Kun rouva Wegner oli mennyt ohi, istuutui Torkild pöytään ja söi, lukien samalla läksyjään. Mutta rouva Wegnerin hymy jäi valaisemaan häntä sisällisesti ja täytti hänet äärettömän suloisella kaiholla. Hän kaipasi rouva Wegneriä — kaipasi iltapäivätunteja hänen huoneessaan, missä hän istui odottaen pientä rapinaa eteisen ovessa, kun rouva Wegner avasi lukon tullessaan kotiin, kaipasi hymyä ja tervehdystä, jonka hän ja Doris saivat, kun hän ensin oli suudellut ja syleillyt Rosea. Mutta kuinka Torkild olikaan toivonut, että rouva Wegner suutelisi ja syleilisi häntäkin. Torkildille oli rouva Wegnerin koti ihana, lumottu maailma, äärettömän erilainen kuin se, missä hän muuten eli ja liikkui.

Joka ainoa päivä häntä halutti mennä sinne — vaikka hän harvoin oli siellä useammin kuin kerran tai kahdesti viikossa. Hän pelkäsi, että tultaisiin sanomaan hänen leikkivän tyttöjen kanssa. Muuten hän tuskin koskaan leikki pikkutyttöjen kanssa ollessaan siellä. Makuuhuoneessa, missä suuret mahonkisängyt olivat rinnatusten — Rose nukkui isänsä sängyssä — leikkivät nämä porsliini- ja paperinukeilla tai "näyttelivät teatteria", puettuina pöytäliinoihin ja aikuisten vaatteisiin. Torkild istui arkihuoneessa, luki ja katseli kuvateoksia tai soitti vanhaa taffelipianoa. Pakkalaatikko, jonka rouva Wegner oli karttuunilla verhonnut istuimeksi, oli aivan täynnä nuotteja, vanhoja tanskalaisia kappaleita ja Berggrenin kansanlauluja, mutta myöskin monen monta nidettä Mozartia ja Bachia ja Gluckia sekä joitakin Haydnin sonaattien vanhoja painoksia, joissa oli vanhanaikaista painotyyliä vihertävällä, pehmeällä, hasuisella ja nystyräisellä paperilla ynnä viehättävät kuparipiirrospäällykset. Niihin oli kirjoitettu "Marie Sophie Johanne Vogelius", mutta muste oli vanhuuttaan melkein valkeaa.

Piano ja valkoiset empirehuonekalut olivat rouva Wegnerin lapsuudenkodista — kuten melkein kaikki, mitä hän oli ostanut takaisin. Seinät olivat melkein umpipeitossa valokuvia, etupäässä Rosen isän ja Rosen, sitä lähinnä kaikkien rouva Wegnerin sukulaisten, ja lisäksi oli koko joukko kuvia paikoista, joissa hän oli käynyt miehensä kanssa häämatkallaan, ja vanhasta taiteesta, enimmäkseen madonnia lapsineen. Maalauksistakin esitti kaksi äitiä ja lasta, mutta ne olivat uusia, kahdeksankymmenluvulta, ja Torkild oli myöhemmin tullut ymmärtämään, että ne olivat erittäin hyviä. Ikkunat ja pöydät ja jakkarat ikkunain lähellä notkuivat kukkia ympäri vuoden. Mutta talvi-iltapäivinä oli rouva Wegnerin huoneissa puolipimeää. Joka huoneessa paloi pieni varmuuslamppu ylhäällä seinällä. "Jos lamppu alkaa käristä, lapset, tai palaa epätasaisesti — pitää teidän heti mennä portinvartijan luo ilmoittamaan — ette saa yrittääkään korjata tai sammuttaa", tämän määräyksen he saivat vielä silloin, kun Torkild oli neljäntoista vanha. Rouva Wegner-parka, mitä tuskia hän lieneekään kärsinyt joka ainoa iltapäivä istuessaan kolmea tuntia konttorissa, sillaikaa kuin tytär oli yksin kotona. Mutta Rosea olikin kielletty koskemasta tulitikkuihin, uuneihin, lamppuihin, veitsiin, ikkunoihin, ihan niinkuin hän olisi ollut pikkuruinen vauva. Rouva Wegner oli aina hengästyksissään niinkuin olisi juossut, kun hän tuli kotiin illalla, ja joka ainoa ilta hän rutisteli ja suuteli Rosea, niinkuin hänen lapsensa olisi juuri välttynyt kuolemanvaarasta.

Rose ei saanut tulla keittiöön, sillä siellä oli leipäkone ja muita vaarallisia kapineita. Torkild auttoi rouva Wegneriä illallispöydän kattamisessa. Se oli hänelle aina yhtä ihmeellisen juhlallinen, vaikkeivät he koskaan saaneet muuta kuin teetä, leipää ja margariinia — ja vuorotellen lihamakkaraa tai herajuustoa. Jos rouva Christiansen tuli, saivat he sen lisäksi munaa ja hedelmiä. Niin, ja sitten he saivat kernaasti tuoretta krassia, jota rouva Wegner viljeli laatikoissa ja vanhoissa huopahatuissa — Torkildin muistossa tuoksuivat rouva Wegnerin pienet, kapeat, karkeissa taloustöissä sierettyneet ja halkeilleet kädet aina kirpeältä ja väkevältä krassilta ja geraniumilta. Kun hän liikkui kotonaan työskennellen, oli hän tuon tuostakin kukkiensa luona ja puuhasi niiden ääressä hiukan, ikäänkuin hyväillen niitä, ja lasten täytyi katsoa ja ihailla jokaista nuppua ja jokaista kukkaa, joka kasvoi ja aukeni.

Milloin rouva Wegner ei ottanut ompelustaan, heti kun he olivat syöneet — hän ompeli itse vaatteet itselleen ja Roselle — luki hän heille ääneen tai soitti. Enimmästi hän luki vanhoja tanskalaisia runoja, ja hän soitti mieluimmin vanhoja tanskalaisia lauluja, kansanlauluja ja sen sellaisia. Torkild tiesi kyllä, ettei hän soittanut hyvin, vaan jokseenkin niinkuin ahkera ja tunnollinen koulutyttö — hänen miehensä oli lahjoittanut hänelle flyygelin, ja mikä rakastunut päähänpisto se olikaan ollut! — mutta hän rakasti rouva Wegnerin yksinkertaista musiikkia ja vanhan pianon hauraita, kuluneita ääniä, ja soitellessaan sillä itse iltapäivisin siellä ollessaan hän tiedottomasti jäljitteli rouvan lapsellista soittotapaa.

Milloin rouva Wegner ei lukenut tai soittanut heille, tarinoi hän heille istuessaan ompelemassa. Aina sellaisista ajoista ja ihmisistä, joita Torkild ei tuntenut — tyttöajoistaan Tanskassa, eriskummallisista vanhoista ihmisistä, jotka olivat eläneet hänen lapsuutensa aikana ja nyt olivat kuolleet — usein myöskin miehensä kanssa tekemistään matkoista. Hänen ääneensä tuli äärettömän harras hellyys, kun hän mainitsi Rosen isän. Muuten vaihteli hänen äänensä ja ilmeensä alinomaa — hänellä oli lystikkäitä äänensävyjä, jotka naurattivat lapsia, kaikki mitä hän kertoi, tuli eläväksi ja havainnolliseksi.

Mutta hän ei juuri milloinkaan maininnut niitä vuosia, jolloin hän oli elänyt Kristianiassa naimisissa ja pitänyt komeaa taloutta. Hän ei seurustellut kerrassaan kenenkään sen aikuisen tuttavansa kanssa. Ja hän se oli, joka oli vetäytynyt aivan erilleen heistä, eivätkä he hänestä. Torkild oli kuullut äitinsä puhuvan rouva Wegnerin kanssa tästä. "Olivathan he kaikki sentään niin ystävällisiä ja avuliaita sinulle, silloin kun miehesi kuoli", sanoi Torkildin äiti. "Kyllä, kyllä he olivat." "Mutta Rosen tähden", sanoi rouva Christiansen. "Voit olla varma, että se hyödyttäisi häntä hänen suureksi tultuaan, jos hänellä olisi tuttavuuksia. Ja sitten hän voisi saada kutsuja — lapsihan elelee täällä eikä pääse koskaan mihinkään." Silloin Rosen äiti hymyili: "Sitä ei Rose totisesti kaipaakaan. Luuletko sinä hänen ja minun kaipaavan mitään maailmassa täällä kotonamme? Silloin ihmiset ehkä kutsuisivat lapseni luokseen jouluksi tai muihin tilaisuuksiin, jolloin tunnetaan tarvetta osoittaa hiukan hyvyyttä köyhille ja yksinäisille. — Ei, älä luulekaan, Regitze." "Noin ei sinulla ole oikeutta sanoa — että he kohtelisivat Rosea hyväntekeväisyys-esineenä. — Etkähän sentään voi olla varma, etteikö Rose kaipaa niitä huvituksia, joita muilla lapsilla hänen iässään on —." "Rakas ystävä, enhän sanokaan, että he kohtelisivat häntä siten. Sitä ei luonnollisesti voi tietää ennenkuin on koettanut, enkä minä aio antautua siihen kokeeseen. Mutta mitä Rosesta vastaamiseen tulee —. Rose ei ole sellainen kuin muut lapset — ja sinä voit olla varma, että minä tunnen hänet." Rouva Christiansen huokasi. "Ei kukaan tunne lapsiaan, tiedätkö."

Kun rouva Wegner oli vetäytynyt erilleen entisestä seurustelupiiristään, johtui se kai joltakin osalta kauniin hemmoitellun naisen ylpeydestä; hän saattoi viihtyä vain siellä, missä hän oli ensimmäinen ja jumaloitu. Mutta hän ei varmasti myöskään kaivannut sitä. Varakkaan kristianialais-porvariston piirissä, johon Wegner kuului, ei hän ollut tavannut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa hänellä oikeastaan olisi ollut mitään yhteistä. Niiden vuosien muisto, jotka hän oli elänyt tuossa piirissä, esiintyi niin pinnallisena ja epäoleellisena hänen elämässään kuin olisi kaikki tyynni ollut joitakin kesäloma-tapauksia, ja hän oli unohtanut senaikuiset ystävänsä niinkuin unohdetaan parantolan ruokasalituttavuudet.

Kun asia tarkoin otettiin, oli kai kysymyksenalaista, oliko hänellä oikeastaan ollut mitään yhteistä miehensäkään kanssa. Tai eikö pelkkä satunnaisuus — se, että mies puhui norjaa ja esiintyi niin sulavasti hienossa ulkoasussaan — ollut vaikuttanut, että hän otti tämän eikä jotakin muuta kaikista niistä miehistä, jotka kosiskelivat häntä. Kun hän riippui jumaloiden kiinni miehensä muistossa ja piti surua hänen jälkeensä kuolinpäiväänsä asti ja kun hänet haudattiin oman toivomuksensa mukaan morsiuspuvussaan, niin johtui se siitä, että tämä mies oli hänen lapsensa isä.

Monta vuotta myöhemmin oli Torkild tavannut erään liikemiehen, joka oli ollut samassa konttorissa rouva Wegnerin kanssa. Hän kertoi, että he olivat kaikki tyynni siellä olleet rakastuneita häneen, konttoripäälliköstä juoksupoikiin asti. Eikä kukaan ollut päässyt hänestä selville — keimailiko hän heidän kaikkien kanssa vai oliko sellainen käytös vain hänen luonnossaan, ilman että hän edes huomasikaan heidän liehittelyään. Hän oli kai ottanut sen jonakin luonnostaan lankeavana, jota hän ei sen enempää ajatellut. Konttori ja kaikki mitä siihen kuului oli varmaan ollut hänelle vain täysin satunnainen elämän ylläpitoväline, jolle hän ei koskaan tuhlannut ajatustakaan tultuaan kerran sen ovien ulkopuolelle — vaikka hän kuului olleen hyvin kyvykäs ja hänen kielitaitonsa kerrassaan satumainen. Mutta muuten — hän ei ollut varmaankaan koskaan ymmärtänyt mitä rakastuminen oli, vaikka oli aina elänyt rakastuneisuuden ympäröimänä — hän oli kai nähnyt, että se oli jotakin, mikä teki miehet hauskoiksi leikittely-esineiksi — sitten oli tullut se hetki, jolloin hän itsetiedottoman vaiston ajamana oli antanut ottaa itsensä, voidakseen täyttää tarkoituksensa. Sen miehen, joka oli antanut hänelle lapsen, täytyi tulla hänelle ainokaiseksi maailmassa, koska se oli ainoa suhde, jossa miehellä saattoi olla jotakin todellista mielenkiintoisuutta hänelle. Mutta se, että miehellä oli osa hänen lapseensa, se muodosti hänen käsityksessään siteen, jota ei kuolemakaan voinut purkaa: näkymättömänä oli mies hänen läheisyydessään kaikessa hänen vaelluksessaan, kunnes kuolema toi jälleennäkemisen hetken.

Hänen avioliittonsa Wegnerin kanssa oli sattunut juuri tuolla mainiolla kahdeksankymmenluvulla. Hänen seurustelupiirissään herätti luonnollisesti kaikki boheemiliikkeen nimellä kulkeva mitä kiihkeintä inhoa ja paheksumista. Ja rouva Wegner oli yhtenä päivänä paheksuvampi kuin kukaan muu — seuraavana päivänä hän kauhistutti kaikkia tuttaviaan esittämällä kaikkein radikaalisimpia ajatuksia. Se käsitettiin silloin haluksi esiintyä mielenkiintoisena. Kun Torkild myöhempinä kasvuvuosinaan johtui puhelemaan rouva Wegnerin kanssa yhteiskuntakysymyksistä, uskonnosta ja muusta sellaisesta, selvisi hänelle se periaate, jonka mukaan tämä oli milloin jyrkästi konservatiivinen, milloin hillittömän radikaalinen: hän katseli kaikkea maailmassa siltä näkökulmalta, jonka hän vaistomaisesti tiesi ainoaksi itselleen tärkeäksi — äidin ja lapsen.

Sekä Torkild että Rose olivat kieltäytyneet ripilläkäynnistä, ja rouva Wegner oli ollut vihainen: "Sellaista olevinaan olemista!" Ja kun lapset innokkaasti ja nuorekkaasti väittivät vastaan — hehän olivat vapaa-ajattelijoita! — tuli hän vain yhä vihaisemmaksi: sehän oli lorua. He koettivat selittää hänelle, että sitä ja sitä he eivät uskoneet, mutta hän katsoi heihin vain tajuamattomana — eihän hän sitä itsekään todella uskonut, ei suinkaan sitä kukaan ihminen uskonut. Mutta eihän sitä nyt silti oltu vapaa-ajattelijoita — vapaa-ajattelijalla hän tarkoitti ihmisiä, jotka lausuvat ajatuksiaan mauttomasti ja sivistymättömän kovaäänisesti ja koettavat kieltää sitä, mikä hänelle oli tosiasia: että elämä oli ikuinen, koska hänen rakkaat vainajansa olivat yhtä läsnäolevia kuin elävät, hän tunsi heidät alituisesti ympärillään ja sai viestejä heiltä monella muotoa. Eikähän hän voinut ajatellakaan, ettei hän aina saisi olla lapsensa luona valvomassa tätä, joskin hänen kerran täytyisi kuolla. Ja koska kirkko oli siunannut hänen häänsä, hänen lapsensa kasteen ja hänen miehensä haudan, tahtoi hän myöskin, että se siunaisi Rosen tämän astuessa aikuiseen elämään. Tämän pitemmälti ei hänellä ollut koskaan ollut tekemistä uskonnon kanssa — hän tiesi sen opista tuskin enempää kuin että äskensyntynyt lapsi kehdossa oli maailman pelastus, niinkuin hän luki ääneen joka joulu. Kristinusko ei ollut koskaan päässyt häiritsemään hänen sielunsa pakanuutta: hänen uskontonsa oli paljon vanhempi; hän uskoi merkkeihin ja enteisiin, ristinmerkkiin ja teräkseen, hyviin ja huonoihin päiviin, taikakaluihin ja rukouksiin, joiden sisällölle hän ei koskaan uhrannut ajatustakaan, ja hän palvoi omia vainajiaan.

Mitään muuta uskontoa hän ei ollut tarvinnut; kiinteässä yhdyselämässään sukunsa elävien ja kuolleiden kanssa ei hän ollut koskaan tuntenut sieluansa yksinäiseksi. Siitä kai se myöskin johtui, ettei hän koskaan ollut oikeastaan rakastanut — hän ei ollut koskaan voinut erkautua suvustaan ja antautua pois. Päinvastoin se mies, jolle hän oli synnyttänyt lapsen, oli hänen tietoisuudessaan otettu vastaan hänen sukuunsa.

Hänen turhamaisuutensa ja itsetuntonsa kohdistui häneen itseensä sinä henkilönä, joka sillä haavaa edusti sukua. Ja hän eli elämäänsä niinkuin kaikkea hänen vaellustaan valvoisivat ja arvostelisivat hänen vanhempiensa ja miehensä silmät pimeästä hänen takaansa ja niinkuin sitä myöhemmin tulisivat arvostelemaan tytär ja ne sukupolvet, joita ei vielä ollut olemassa, mutta joiden vaellusta hän tulisi pimeydestä seuraamaan rakastavin silmin ja jotka rakastaisivat hänen muistoaan, vaikkeivät he koskaan olisikaan nähneet toisiaan elämässä — samoin kuin hän rakasti ja etsi apua vainajilta, joita hän ei ollut koskaan nähnyt. —

Ja niinpä oli kukaties tuo kaunis Rose Fredrikke Vogelius, jonka leskeksituloonsa asti ei ollut koskaan tarvinnut tarttua valkoisilla pienillä käsillään pienimpäänkään työhön — hän oli hoitanut lapsensa itse ja tuskin sietänyt muiden siihen koskevankaan, mutta hän ei ollut koskaan tuntenut sitä työksi, ainoastaan leikiksi ja hyväilyksi — hän, joka ei ollut koskaan ajatellut rahan arvoa, koska oli aina ollut olemassa joku, joka täytti jokaisen hänen toivomuksensa, hän oli kukaties sittenkin paremmin varustettu kohtaamaan köyhyyttä ja taistelemaan jokapäiväisen leivän hankkimisessa kuin useimmat muut. Hänellehän oli miltei jokainen työ yhtä hyvä ja yhtä rakas, kunhan se vain antoi hänelle sen mitä hän tarvitsi lapselleen.

Varhaisesta aamusta myöhään yöhön rouva Wegner teki työtä, siivosi, laittoi ruokaa, juoksenteli halvoissa myymälöissä ostoksilla, ompeli ja parsi ja paikkasi; kahdeksan tuntia hän istui joka päivä konttorissa. Ja hänen kodissaan ja kaikessa hänelle kuuluvassa oli hienostuksen, älyllisen ylellisyyden leima, jonka hän kokonaan loihti esiin mielensä rikkaudesta, loisteliaasta mielikuvituksestaan ja olemuksensa uhkuvasta voimasta. Mutta hän, jonka päivät olivat yhtämittaista köyhyyden raadantaa, ei koskaan maininnut köyhyyttään, ei koskaan valittanut menneitä huolettomia päiviään, vaan jos hän niitä mainitsi, teki hän sen vain iloitakseen ja hymyilläkseen niille hilpeille ja onnekkaille muistoille, joita hänellä oli siltä ajalta. Ei milloinkaan hän surkutellut päivien ikuista uurastusta — mutta vähimmänkin vapaahetken, minkä hän saattoi itselleen ottaa, hän teki juhlaksi, hän juhli vähäpätöisintäkin, minkä kykeni hankkimaan yli kaikkein välttämättömimmän.

Torkildin mielestä oli ilma noissa kahdessa pienessä huoneessa täynnä epäaineellista rikkautta ja loistoa, jota hän ahnaasti imi itseensä. Siellä oli ainoa paikka, missä hän voi tyydyttää lapsuutensa onnellisuuden-tarvetta. Niitä olosuhteita vastaan, joissa hän kohtalonsa määräämänä joutui kasvamaan, hän ei kyennyt kamppailemaan; hän saattoi vain suoriutua niihin tuhoutumatta lasten ja heikkojen ihmisten ainoalla tavalla — unohtamalla ne silloin tällöin. Rouva Wegner avusti tätä hänen tarvettaan runoilla itsensä pois kaikesta siitä sietämättömästä, jonka alaisena hän eli, rouva Wegnerin oman olemuksensa terveydestä hänelle jakama annos, se se oli tehnyt hänet elinkuntoiseksi.

Kotonaan elivät hän ja Doris ikuisessa ikävässä. Kun äidillä oli kohtauksensa ja hän virui makuuhuoneessa ikkunaverhot alaslaskettuina, tylsänä ja puhumattomana, täytyi lasten hoitaa itsensä niin hyvin kuin taisivat. Torkildin sydäntä poltti katkeruus ja häpeä, kun hänen hankkiakseen ruokaa itselleen ja Dorikselle täytyi etsiä äidin kukkaro ja ottaa rahaa tai koettaa saada jotakin velaksi jostakin kadun myymälästä, jos äidillä ei ollut rahaa. Ja sitten ahdisti häntä kuolettava pelko, ettei vain kukaan pojista, — koulutovereista, jotka tekisivät pilkkaa, tai rouva Wegner, joka surkuttelisi häntä — saisi tietää, kuinka hän pesi lattiaa, laittoi ruokaa, kuroi kiinni pahimpia rikkeimiä vaatteissaan, vieläpä pesi pyykkiäkin keittiössä, kun ei koko talossa ollut puhdasta vaatekappaletta. Rajattomassa epätoivossaan ja kyllästyksessään hän toisinaan haukkui Doriksen perinpohjin — Doriksesta ei ollut mitään apua, hän oli yhtä mahdoton kaikkeen taloustyöhön kuin äitikin ja muuten hänestä oli samantekevä, vaikka koko talo olisi ollut tulvillaan roskia ja likaa.

Kun sitten kohtaus oli mennyt ohi ja äiti tuli jälleen ennalleen, saattoi hän kehua Torkildin kunnollisuutta, kuinka hän oli näppärä, kuinka hän oli tehnyt kaikki sieväksi äidilleen — aralla, hiljaisella äänellä ja häpeilevästi alasluoduin silmin. Torkildilla oli itku kurkussa, hänen teki mieli heittäytyä maahan äidin eteen — oi äiti, oi äiti, äiti! Hänen teki mieli pyytää ja rukoilla äitiään — mutta hän ei tehnyt sitä. Jos Regitze-rouva olisi kuullut lastensa valittavan, syyttävän, rukoilevan tai uhkailevan häntä, niin, jos hän olisi nähnyt heidän kärsivän ruumiillista hätää silloin kuin hän oli sulkeutuneena pois heidän näkyvistään onnettomuutensa ja häpeänsä vuoksi, olisi hän kukaties voinut korjautua. Mutta hänen lapsensa olivat vaiti ja katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän pyrki piiloon ja unhoon heidän silmiltäänkin.

Niin kauan kuin he asuivat Kristianiassa, olivat äidin kohtaukset muuten olleet jokseenkin harvinaisia. Mutta ikävä vallitsi kodissa silloinkin, kun hän oli terveenä — lapset tunsivat sen huokuvan äidin epätoivoisesta, poltetusta sielusta, ja he liikkuivat hänen seurassaan arkoina ja mykkinä, aina peläten hänen tulevan uudelleen "sairaaksi". Huono hoito ja epäjärjestys vallitsi myöskin kaikissa asioissa, vaikka Regitze koettikin terveenä ollessaan parhaansa mukaan huolehtia lastensa hyvästä olosta. Mutta hänellä ei ollut kätevyyttä missään; rumia ja kolkkoja olivat huoneet kauniine vanhoine huonekaluineen, kukat kuolivat ikkunoissa, ruoka maistui kumman sitkeältä ja mauttomalta ja ravitsemattomalta; usein se oli myös huonoa ja sitä oli niukasti, kun hän ei saanut rahoja riittämään. Ja hän tunsi alistuvaa epätoivoa nähdessään, miten hänen molemmat suloiset palleroiset lapsensa täällä kaupungissa tulivat kelmeiksi, laihoiksi ja hinteliksi, niinkuin kellarissa pidetyt kasvit.

Isän olosuhteista oli Torkild myös saanut selon asuessaan ensi vuotta kaupungissa. Se tapahtui näin:

Hän oli viihtynyt oikein hyvin Teresenkadulla ensimmäisenä talvena, oli saanut ystäviä joukoittain ja vietti iloisia ja huolettomia päiviä läheisellä maaseudulla, tappeli ja hiihteli ja löi palloa kevään tultua, eikä suuresti surrut siitä millaista kotona oli. Hän oli varsin iso ja vahva ikäisekseen, yhdeksänvuotiaaksi, siihen aikaan. Hänen paras ystävänsä oli muuan piharakennuksessa asuva poika, Arne Sevaldsen.

Arne oli vähän vanhempi kuin Torkild, iso ja vaalea ja kaunis, reipas ja siivo, ja Torkild rakasti ja ihaili häntä, nöyrän kiitollisena siitä, että sai olla yhdessä hänen kanssaan. Arnen isä oli samanlainen kuin Arnekin, ainoastaan täydellisempi ja merkillisempi siksi, että oli aikuinen. Hän oli pianotyöläinen. Hän oli hirmuisen kiltti lapsille; kerran hän oli vienyt heidät mukanaan Nordmarkeniin ja kerran Troldvandiin. Mutta Arnen äitiä inhosi Torkild yhtä ajattelematta kuin hän ihaili ja rakasti Arnea ja Arnen isää. Hän inhosi rouva Sevaldsenin tunkeilevaa ystävällisyyttä, hänen yrityksiään päästä puhelemaan "hänen mammastaan", hänen ikuista jankutustaan ja marinaansa miehelleen ja lapsilleen. Kun nainen huomasi, ettei Torkild pitänyt hänestä, tuli hän epämiellyttäväksi ja ilkeäksi tätä kohtaan, ja hän se antoi Torkildin tietää, että hänen isänsä oli potkittu pois papinvirasta, koska hän oli vietellyt erään rippikouluoppilaansa, ja nyt hän eli yhdessä naikkosen kanssa kuin sika — ja hänen äitinsä joi; niin että kyllä Torkildilla oli syytä ylpeillä.

* * * * *

Rosen äiti ja hänen äitinsä eivät olleet usein yhdessä. Rouva Wegner ei käynyt juuri koskaan heillä, ja siitä Torkild oli iloinen. Mutta rouva Christiansen tuli silloin tällöin lapsineen teelle toisen luokse. Ja silloin he molemmat suosivat ja vaalivat lastensa ystävyyttä — oikeastaan johtuikin Doriksen ja Rosen välinen ystävyys enemmän äitien toimenpiteistä kuin siitä, että he olisivat sopineet yhteen. Doriksella ainakin oli joukko muita ystävättäriä koulusta ja kadulta, vaikkakin tuttavuuksien edelleen kehittymistä jossakin määrin ehkäisi se, että Doris ja Torkild tiesivät, etteivät he voineet tuoda tovereitaan kotiinsa. Mitä Roseen tuli, oli rouva Wegnerillä oma kykynsä tehdä tyhjäksi kaikki seurustelu, jota hän ei halunnut — ja siten jäivät jäljelle melkein pelkästään vain Christiansenin lapset.

Oli melkein kuin olisi ollut salainen lohdutus noille molemmille tanskalaisille naisille, jotka olivat päätyneet tähän vieraan kaupungin köyhään kolkkaan yksinäisinä ja ystävättöminä — niin erilaiset kuin heidän mielenlaatunsa ja kohtalonsa muuten olivatkin — että heidän lapsensa olivat yksissä. Jouluksi ja syntymäpäiviksi saivat Rose ja Doris antaa toisilleen pieniä lahjoja — useimmiten ohkaisia hopeisia rannerenkaita. Kun ne kalisivat Rosen hoikassa ruskeassa ranteessa, herättivät ne Torkildissa unelmia Gangeksesta ja hindulaistytöistä:

— Aina muistan ma sen kauniin yön,
— — —
telttahain kun arkana hän saapui
Äitini ei sitä tietää saa,
siksi irroitin ma nilkastani
kultarenkaan, ettei kavaltaa
kilinällään vois se tuloani.

Tämän runon oli rouva Wegner lukenut heille ääneen eräänä iltana. Sen hämäränpehmoinen poljento oli tarttunut Torkildin korvaan. Kun rouva Wegner oli lukenut jonkun runon, muisti Torkild tavallisesti pitkiä kappaleita ulkoa ja makasi toistellen niitä itsekseen iltasella maata pantuaan. Kun rouva Wegner puhui, oli hänen tanskansa Torkildin mielestä maailman kauneinta kieltä — vaikka hän muuten ei tiennyt mitään niin rumaa kuin esimerkiksi Karen-tädin tai Niels Ove-sedän puhuma tanska.

* * * * *

Toisinaan saattoi tapahtua, että hänen äitinsä soitti, kun he olivat iltasella rouva Wegnerin luona. Rouva Christianseniinkin näytti näiden huoneiden tunnelma vaikuttavan; Torkildista ainakin tuntui, ettei äiti soittanut siten kotona; Torkild istui lattialla pimeimmässä nurkassa ja kuunteli, äidin soitto huuhteli häntä valtavien merenaaltojen tavoin, hänen silmänsä eivät irtautuneet äidin sammuneista, kelmeistä kasvoista — nyt ne elivät; vaaleissa silmissä tuikki tumma hehku, ruskeat kuivettuneet huulet värähtelivät ja vääntyivät. Istuttuaan kerran pianon ääreen soitti äiti usein tuntikausia.

Kun he lähtivät pois, otti Torkild äitiänsä käsipuolesta niin pian kuin ovi oli suljettu heidän takanaan. Ja kun hän oli päässyt vuoteeseensa kotona huoneessaan ja lamppu oli sammutettu eikä ollut muuta valoa kuin kaasulyhdyn hohde kadulta, huusi hän äitiään. Tule sanomaan minulle hyvää yötä, äiti! Sitten hän kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja suuteli kiihkeästi sanomatta sanaakaan. Silloin saattoi tapahtua, että äiti istahti sohvasängyn reunalle, veti pitkän pojan puoleksi helmaansa ja suuteli häntä kuin aivan lasta, kuiskien hyväilysanoja, joita Torkild muisti vanhoilta, vanhoilta ajoilta. Ja äiti mutisi itkunsortamalla äänellä: "Sinä pikku raukka — minun pienet lapsi-raukkani —"

Aina, kun he olivat olleet yhdessä rouva Wegnerin luona, tunsi Torkild niin voimakkaasti, kuinka hän piti äidistään, hellästi ja säälivästi ja surumielisesti. Mutta kun äiti jonakin iltana oli soittanut siten, nousi Torkildissa intohimoinen ja synkkä ylpeys. Äiti ja he, he olivat karkoitettuja, hylättyjä, vääryyttäkärsineitä ja kirottuja — mutta kirous kääntyisi hänen isäänsä, valapattoon pappiin. Hän haaveili kohtauksesta isän kanssa — kun hän itse olisi kasvanut isoksi ja ansaitsisi paljon rahaa ja äidillä ja siskolla olisi hyvä olla hänen luonaan; he asuisivat huvilassa siellä missä Wegnerien huvila oli ollut, Doris kulkisi aina valkoisissa vaatteissa ja äiti mustassa sametissa niinkuin rouva Gundersen teatterissa. Ja hänen rakkautensa olisi voittanut äidin onnettoman sairauden. Silloin isä tulisi, harmaapäisenä ja kumarana — mutta hän, Torkild, tulisi häntä vastaan puutarhankäytävällä: Minä en tunne sinua! Sinä hylkäsit äitini, sinä hylkäsit lapsesi porton tähden. Nyt hylkäämme me sinut. Mene — mene porttosi luo! Niin hän sanoisi.

Sellaisen illan jälkeen Torkild suoritti pitkät ajat fanaattisen innokkaasti niitä palvelijantöitä, joita hän muuten vihasi ja häpesi tehdä. Ja seisoessaan keittiössä pesemässä sekä omia että Doriksen alusvaatteita rukoili hän sydämessään äitiään palavin sanoin, joita hän ei koskaan saanut sanotuksi ääneen.

* * * * *

Eräänä iltana rouva Wegner vei kaikki kolme lasta teatteriin. Kukaan heistä ei ollut ollut teatterissa ennen. Vietettiin Tordenskjoldin muistojuhlaa. Jälkeenpäin muisti Torkild tästä tilaisuudesta rouva Gundersenin, joka seisoi sorjana ja mustapukuisena valoisalla näyttämöllä. Hän lausui Bergljotia. Hänen äänensä ihanuus ja säestävä musiikki värisyttivät Torkildia — ja vieressään pimeässä erotti poika, uskaltaessaan vilkaista ylös, rouva Wegnerin kasvot, hiukan taaksepäin taivutettuina, valkoisina ja liikkumattomina, kyynelten huuhtelemina, jotka virtasivat keskeymättä hänen puoleksi ummistetuista silmistään. Miten se oli tapahtunut, sitä ei Torkild tiennyt, mutta pimeässä hän oli pannut kätensä rouva Wegnerin helmaan — ja sitten se pujahti hiljaa tämän käteen. Kun esirippu laski ja sali äkkiä tuli jälleen valoisaksi, tuntui kaikki pyörivän hänen ympärillään. Rouva Wegner katsoi hetkisen alas lapsen liikutettuihin kasvoihin ja sitten hän silitti hellästi hänen hiuksiaan pari kertaa. Torkild tunsi onnesta kylmien väreiden kulkevan pitkin selkäänsä —.

Pikkutytöt eivät olleet ymmärtäneet vähääkään Bergljotista; he puhelivat vain neiti Juellista, joka oli lausunut prologin valkoisessa puvussa, olallaan maahan asti ulottuva kansallisvärinen vyöhyt. Kaikki nuket saivat olkavyöhyet, ja lopputalven Rose ja Doris joka iltapäivä seisoivat vuorotellen makuuhuoneen oviaukossa lausuen kaikkia osaamiansa runoja, yllään valkoiset yöpaidat selästä varmuusneuloilla vartalonmukaiseksi kiristettyinä ynnä pitkät silkkipaperiset olkavyöhyet. Torkild surkutteli ja halveksi heitä rajattomasti —.

IV.

Torkild ei tiennyt oikein itsekään, milloin Rose oli alkanut merkitä jotakin hänen elämässään. Ensi alussa Rose oli hänelle vain rouva Wegnerin tytär, osa rouva Wegnerin kaunista maailmaa. Sentähden hän oli Torkildin silmissä erilainen kuin kaikki muut pikkutytöt, hienompi ja onnellisempi. Aluksi Torkild hämmästyi sanomattomasti huomatessaan, että Rose kulki tuossa maailmassa pienen yksinäisen ihmisen lailla — niin, vielä yksinäisempänä kuin hän, joka sokeasti ja arvostelematta jumaloi rouva Wegneriä. Mutta maailmassa ei näyttänyt olevan mitään, mihin Rose olisi suhtautunut arvostelematta.

Aluksi Torkild huomasi vain joistakin vähäpätöisistä seikoista, että Rose oli tyytymätön äidin toimenpiteisiin. Kuten esimerkiksi siihen, että Rosen piti kantaa laukkua; niin eivät tehneet kutkaan muut pikkutytöt koulussa. Mutta "se antaa sinulle suoran ryhdin", sanoi hänen äitinsä. Eikä Rose sanonut siihen sen enempää. Häntä kyllästytti myöskin se, että hänen piti kulkea hiukset hajallaan. Kaikilla muilla koko luokalla oli palmikko — mutta rouva Wegner oli niin ylpeä lapsen kultaharjasta, "ja minkätähden pitäisi meidän olla niinkuin muut", sanoi rouva Wegner hymyillen ylpeätä hymyään. "Tuntuvatko sinun mielestäsi muut olevan parempia kuin me?" Lapsi istui ja mietti hetken. "Eivät tunnu", virkkoi hän hitaasti. "Mutta he ovat toistensa kanssa. Eikä minulla ole ketään, jonka kanssa olisin yhdessä." "Onhan sinulla Torkild ja Doris", vastasi äiti. "Niin", virkkoi Rose miettivästi. "Doris sopisikin muuten yhteen muiden pikkutyttöjen kanssa koulussa. Mutta Torkild on sellainen kuin mekin."

Rose oli myös tyytymätön vaatteisiin, joita hänen täytyi pitää. Torkildin mielestä oli aina ollut luonnollista, että Rose oli toisen näköinen kuin muut pikkutytöt — hän ei voinut kuvitellakaan tätä kävelypuvussa, englantilaishatussa ja nahkahansikkaissa. Mutta juuri näitä Rose toivoi itselleen. Sitä hän ei sanonut äidilleen; hän taipui siihen tosiasiaan, että hänen oli tyydyttävä uudestilaitettuihin ja halvasta kankaasta kotona ommeltuihin vaatteisiin: "mutta mamma voisi sentään hyvin olla tekemättä niistä niin eriskummallisia", sanoi hän Torkildille. Hän oli kyllä aina jokseenkin eriskummallisesti puettu.

Rose sanoi: "kun me olemme niin köyhiä, niin —." Rouva Wegner ei koskaan maininnut sitä, että he olivat köyhiä. Ja Rose se sanoi: "mamma ahertaa liian paljon." Rouva Wegner ei puhunut aherruksestaan. Hän uurasti hiljaisuudessa hankkiakseen ylläpitoa ja eli elämäänsä niinä tunteina, jolloin lamppu oli sytytetty ja kauneimmat kukat siirretty valoon — ja hän itse esitti itseään ihaileville lapsille. Mutta äitinsä ihailemisessakaan ei Rose ollut lähestulkoonkaan arvostelematon.

Rouva Wegnerin elämäänsuhtautumistapaan kuului nimittäin se, ettei oltu huomaavinaan niitä lukemattomia kiusallisuuksia, jotka ovat jokapäiväistä leipää kaikille köyhille ihmisille. Piti koettaa olla niitä huomaamatta, ja varsin olla niistä puhumatta. Tämä sopi juuri yhteen sen tavan kanssa, jolla Torkild koetti selviytyä niistä vaikeista oloista, joissa hän kasvoi. Mutta Rose ei ollut sellainen — hän ei halunnut jättää mitään huomaamatta; kaikkia oman pienen maailmansa asioita hän koetti ajatella ja tutkistella, ja varsinkin siitä, mikä ei häntä tyydyttänyt, tahtoi hän mielellään puhua. Ei äidille, "sillä mitäpä se hyödyttäisi", sanoi hän itse, "mamma ei sitten kuitenkaan tahdo sanoa minulle, mitä hän ajattelee." Torkildin kanssa hän joutui puhelemaan.

— Rouva Wegner ja rouva Christiansen olivat kerran puhelleet Torkildin kuullen jostakin Rosen koulutoverista, jonka kanssa hän erääseen aikaan oli usein yhdessä. Ja rouva Christiansen, joka oli kasvatettu hienostelevassa hengessä, mikä silloin tällöin itsestään purkautui esiin, oli huomauttanut jotakin siitä, että Ellenin isähän oli vain leipuri. "Ellen on hieno pikku nainen", sanoi rouva Wegner. "Hän ei koskaan puhu ajattelemattomasti." "No-jaa", sanoi rouva Christiansen. "Riittääkö nyt hienouteen se, ettei koskaan puhu ajattelemattomasti?" "Rakas ystävä", sanoi Rosen äiti. "Sehän se juuri erottaa hienon naisen muista — ettei hän koskaan sano mitään, mistä ei voi vastata, sekä itselleen että muille. Ei valehtele, mitä hyvänsä voisi voittaakin valheella. Ja aina hallitsee itsensä, jotta ei tulisi sanoneeksi sellaista, minkä myöhemmin joutuu peruuttamaan."

Tämä hienon naisen määritelmä ei muuten läheskään soveltunut rouva Wegneriin itseensä. Tosin hän kyllä aina sillä hetkellä tarkoitti mitä sanoi, mutta hänen mielipiteensä vaihtelivat hänen tunnelmiensa mukaan, ja hän oli kipenöivän kiivas. Mutta Roseen se soveltui.

Mikäli Torkildilla yleensä oli ollut jotakin vaikutelmaa Rosesta, oli se se, että tämä oli intohimoisen totuudessapysyvä. Ja ettei hän koskaan puhunut mistään asiasta ennenkuin hän oli sitä ajatellut omin päin, perusteellisesti ja innokkaasti pyrkien ymmärtämään, katsomatta omiin olosuhteisiinsa.

Varsinkin Torkildin viimeisenä Kristianiassa-olon vuonna, vuotta ennen kuin heidän kummankin piti päästä keskikoulusta, olivat he paljon yhdessä. Koulusta päästyään oli Rosen määrä mennä kauppaopistoon.

"Tekeekö sinun mielesi sitten konttorineidiksi?" tiedusteli Torkild.

"Ei, mutta minä voin siten pian päästä ansaitsemaan hiukan itse", sanoi Rose. "Jos voisin sitten maksaa vähän puolestani kotiini. Silloin voisi mamma ottaa palvelijattaren avukseen ja pääsisi ahertamasta niin kovasti. Ja sitten minulla voisi olla oma huone eikä minun tarvitsisi aina olla yhdessä hänen kanssaan."

"Etkö sinä sitten pidä äidistäsi?" kysyi Torkild hämmästyneenä.

Rose hymyili suvaitsevasti:

"Oletko sinä hullu? Kyllähän toki ymmärrät, että minä rakastan mammaa. En usko, että on ketään hänen veroistaan. Mutta hyvänen aika, minähän olen nyt todellisuudessa melkein aikuinen, ja kuitenkin on yhä aivan kuin hän makaisi hautomassa minua. Minä en saa hengittääkään noilta hänen siiviltään."

Torkildin täytyi nauraa, ja Rose nauroi myös.

"Niin — tiedätkö, mikä minusta on kauheaa? Se tietysti merkitsisi, että mamman silloin olisi täytynyt raataa vielä enemmän, niin että minun luonnollisesti täytyy olla siitä iloinen tavallani. Mutta mammalla olisi pitänyt olla liuta lapsia, näetkös. Kaikilla ihmisillä pitäisi olla varaa elättää liuta lapsia. Ainakin mamman laisilla, jotka riippuvat niin kauheasti kiinni lapsissaan. Uh — nyt minusta tuntuu, niinkuin olisin olemassa vain sitä varten, että hänellä olisi jotakin minkä vuoksi elää. Enkä sitten mitään saa tehdä hänen puolestaan. En mitään — hän ei vaadi minulta kerrassaan mitään muuta, kuin että olen olemassa ja annan hänen palvoa ja hoitaa ja hallita itseäni. Toisinaan on niinkuin en voisi tuntea kuinka paljon pidän hänestä pohjaltani, kun en saa mitään tehdä. En edes kastella kukkia hänen puolestaan. En edes korjata itse omia vaatteitani. Jos teen sen hänen ollessaan konttorissa, niin moittii hän kotiin palattuaan ja sanoo minun tehneen sen hullusti. Toissapäivänä, kun hänen täytyi juosta takaisin heti kun olimme syöneet, otin minä ja pesin astiat, mutta tiedätkö mitä hän väitti? Että minä olin kolhaissut särön lasimaljaan, vaikka olen tuon särön nähnyt siinä kauemmin kuin viikon. Ja sitten hän sanoi, että se oli syynä, minkä vuoksi olin saanut nelosen matematiikassa — aivan niinkuin ei muutenkin olisi melkein tavallista, että saan siinä nelosen. Mutta hän tahtoo asiain olevan niin, että minä olen riippuvainen hänestä kaikessa.

"Toisinaan, kun alan puhua siitä, mitä tulen tekemään sitten kuin itse ansaitsen — että silloin menemme yhdessä teatteriin ja että otamme kotiin apulaisen, niin että voimme mennä kuuntelemaan yhdessä soittoa tultuamme konttorista päivälliselle ja niin edespäin — rupeaa hän itkemään sitä, ettei voi ostaa teatterilippuja minulle ja muuta sellaista. Minä en voi saada häntä käsittämään, etten minä ikävöi sitä, mitä hän ei voi minulle antaa, vaan ikävöin sitä, etten itse voi hankkia mitään hänelle tai itselleni. Minähän en kelpaa kerrassaan mihinkään."

"Olethan sinä hyvin näppärä koulussa — kielissä ja sellaisissa."

"Koulussa, niin", sanoi Rose nelitoistavuotiaan halveksumisella sitä kohtaan. "Minä vihaan koulua, ettäs sen tiedät. Jollemme olisi niin köyhiä, niin lopettaisin tuon typerän koulun huomispäivänä ja menisin oppiin jollekin puutarhurille. Niin, sen tekisin."

"Tahtoisitko sinä puutarhuriksi!" Torkild oli suunniltaan hämmästyksestä. "Et suinkaan tahtoisi tavalliseksi puutarhuriksi — sellaiseksi, jolla on likaiset kädet ja risaiset vaatteet." Ja hän lisäsi vakavasti: "Siihen et saisi koskaan lupaa äidiltäsi."

"Se saisi olla samantekevä", sanoi Rose nuorekkaan armottomana. "Kun olisin saanut oman puutarhani, niin tulisi hän kyllä siihen mieltymään. Mamma, joka rakastaa kukkia niin kovasti — ja pitää niin paljon vihanneksista ja hedelmistä. Minä vuokraisin jonkun noista vanhoista tiluksista kaupungin ulkopuolelta, ymmärrätkö, ja meillä olisi sellaiset isot vanhanaikaiset huoneet, joissa mamma voisi pitää niin paljon ruusuja ja pelargonioita kuin jaksaisi ja sittenkin jäisi vielä tilaa kääntyä. Ja minä saisin pitää kasoittain aikakauslehtiä ja minulla olisi puutarhakirjoja ja näytteitä ja luetteloita katseltavaksi iltaisin kaikkien mamman kirjojen sijasta. Ja käteni olisivat karkeat ja kuluneet — ei niinkuin mamman, jotka ovat kuluneet sellaisessa työssä, jota hän pohjaltaan vihaa, vaan minun käteni ja vaatteeni ja kaikki olisivat kuluneet minun omassa, omassa työssäni. Mutta siitä ei kuitenkaan voi mitään tulla, ymmärräthän", jatkoi hän huoahtaen vanhamaisen viisaasti. "Sillä minun pitäisi olla opissa monta vuotta, ja silloin minä en voisi auttaa mammaa. Ja minulla täytyisi olla rahoja päästäkseni alkuun."