Kristiina Lauritsantytär 1 (of 3): Seppele

KRISTIINA LAURITSANTYTÄR I: SEPPELE

Kirj.

SIGRID UNDSET

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

I.

JØRUNDGAARDIN KARTANO

I.

Ivar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa armon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle, Ragnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Nämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa Skogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt Jørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.

Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi. Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista, tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla, ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan isoisä.

Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli Kristiina.

Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen — joka oli heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa — he osoittivat alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin tarpeen vaatiessa.

Muuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota, varsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi, vaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja oikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi maanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä innokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa vuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti hyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.

Ragnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta melkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon moni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin entisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta silloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli niin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla kymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä hän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli parempi kuin useimpien muiden vaimojen — hän eli hyvissä varoissa ja oli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen suhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa, neuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt suustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja eihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada ajanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.

Jørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa, mihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä pidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut mitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai ojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä. Mies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun nuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi Jørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja istuivat siellä kauan.

* * * * *

Kun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä kerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.

Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla — ja iloitsi niin, ettei malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.

Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.

Äiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan sinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle, minkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui jo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli pistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen kiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä tuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka antoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.

Päivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät pärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa pitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia suvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa, että oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli neljä miestä, kaikki hyvin asestetut — tuntureilla piili siihen aikaan monenlaista outoa väkeä — vaikkakin heitä oli näin monta ja mentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä mitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä oli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli puolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä Lauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.

Miehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat jonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen tytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut vastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.

Ylempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta hyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin kohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään ja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti Kristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon edessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.

Kirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka päivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä tuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin rakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi tuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui kiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja soitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä harmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.

Hyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat näköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat Sigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä tahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan Jørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä kauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä kultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen jälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin kauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti saada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen herätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän nukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon ensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen sen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan, että se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. — Loptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina, että kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän kainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin ehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta Kristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut Margitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin hullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset saisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.

Nuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso kalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa. Siellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas, Eirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin isoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa oli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti. Tomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa — Arne oli vielä niin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi töiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä, ja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen vesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui sanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle — jolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan Eirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä hassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi oli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa papille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat aivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään, että hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta pidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että Eirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki, mitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi pyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli ollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan hopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi lasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti. Kristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin, kasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen pelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja potkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta päivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara Kristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua papille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä eihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska tämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää puhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan, ettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.

Heidän ratsastaessaan saman kiven ohi nykäisi nyt Arne Kristiinaa hihasta. Puhua hän ei tohtinut Lauritsan tähden, hän vain irvisti, hymyili ja läimäytti takapuoltaan. Mutta Kristiina painoi häpeissään alas päänsä.

Tie puikahti tiheään metsään. He ratsastivat Hammeraasin alalaitaa; laakso kävi ahtaaksi ja pimeäksi ja joen jymy kuului selkeämmin ja vihaisempana; kun he ohimennen näkivät vilahduksen Laagenista, pauhasi se jäänvihreänä ja vaahtoa puskuttaen kallioseinien välissä. Molemmin puolin kasvoi sakeanaan havumetsää, rotko oli pimeä ja ahdas ja peloittava, ja siellä kävi kylmä viima. He ratsastivat toiselle puolen vievää porrasta kohti, ja näkivät kohta joen yli vievän sillan alhaalla laaksossa; onkalossa sillan alla asui Ahti; Arne alkoi kertoa Kristiinalle siitä, mutta Lauritsa kielsi ankarasti poikaa puhumasta sellaisia metsässä. Heidän jouduttuaan sillalle hyppäsi isä alas hevosen selästä ja kävi taluttamaan sitä kuolaimista, tukien toisella kädellään lasta vyötäisiltä.

Tuolla puolen joen alkoi äkkijyrkkä ratsastuspolku, ja miesten täytyi laskeutua kävelemään; mutta isä nosti Kristiinan eteenpäin satulassa, niin että tämä saattoi pitää kiinni satulansangasta ja ratsastaa yksin Guldsveinenillä.

Yhä uusia vuorenjullia ja sinertäviä kyöpeleitä valkoisine lumiläikkineen ilmestyi tunturiseinien takaa sitä mukaa kuin he etenivät, ja äkkiä näki Kristiina puiden välitse vilahduksen rotkon pohjoispuolisesta seudusta, ja Arne osoitti sormellaan taloja, jotka ilmestyivät esiin, mainiten kunkin nimen.

Viimein he tulivat ylänteellä olevalle pienelle tuvalle.

He pysähtyivät aidan luokse. Lauritsa huikautti tulohuudon, joka kimmahteli kaikuna vuoren seinästä toiseen. Kaksi miestä saapui juosten alas peltotilkkujen keskitse. Ne olivat mökin molemmat pojat. Nämä olivat taitavia tervanpolttajia, ja Lauritsa oli tullut pestaamaan heitä itsellensä miilumiehiksi. Poikien äiti tuli perästä, kantaen suurta maitokulhollista kellarista, sillä oli tullut kuuma päivä, kuten miehet olivat ennustelleet.

"Näin, että sinulla oli matkassa tyttäresi", sanoi vaimo tervehdittyään vieraita, "ja tahdoin tulla katsomaan. Otapa pois tuo hilkka, hänellä kuuluu olevan niin kaunis tukka."

Lauritsa teki kuten vaimo pyysi ja Kristiinan tukka valui hänen ylitsensä satulaan asti. Se oli paksu ja keltainen kuin kypsä vehnä. Isrid, vaimo, koetteli sitä ja sanoi:

"No kyllä näen, ettei huhu ole puhunut päättömiä tästä pikku tytöstäsi — niin on kuin liljankukka ja ritarin lapsia. Lempeät silmätkin on tällä — hän on sinun näköäsi eikä Gjeslingien. Suokoon Luoja sinulle iloa lapsestasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika. Ja Guldsveinenin selässä sitä istutaan niin suorana kuin hoviherra", pisti hän leikiksi Kristiinan juodessa maitoa.

Lapsi punastui ilosta, sillä hän tiesi, että isää pidettiin komeimpana miehenä laajalla alueella, ja tämä olikin näöltään kuin ritari seisoessaan miestensä keskessä, vaikka oli puettu kuin talonpoika, kuten hänen tapansa oli arkioloissa. Hänellä oli joltisenkin leveä ja lyhyt vihreäksivärjätystä sarasta valmistettu mekko, joka oli avoin kaulasta, josta näkyi paita; kengät olivat värjäämättömästä nahasta, ja päässä hänellä oli vanhanaikainen, leveäreunainen villahattu. Koristeita hänellä ei ollut muita kuin sileä hopeasolki vyössä ja pieni hely paidankauluksessa; kaulassa näkyi sitäpaitsi kultaketju. Lauritsa kantoi sitä aina, siinä riippui kultaristi, johon oli juotettu suuria vuorikristalleja; ristiä kävi avaaminen ja siinä oli kappale pyhän rouva Elin Skøvden kääriliinaa ynnä joku hiuskarva, sillä Laamanninpojat laskivat sukunsa polveutuvan eräästä tuon autuaasti edesmenneen rouvan tyttäristä. Mutta metsällä tai peltotyössä ollessa oli Lauritsan tapana pistää risti paljaalle rinnalleen, jottei kadottaisi sitä.

Mutta karkeissa arkivaatteissaankin hän oli jalosukuisemman näköinen kuin moni kuninkaan ritari ja henkivartiomies juhlatamineissaan. Hän oli hyvin komea ryhdiltä, pitkä, leveä lavoista, kapea lantioilta; pää oli pieni ja uljas-asenteinen, ja hänellä oli kauniit, pitkänsoikeat kasvot — paraiksi täyteläiset posket, sirosti pyöristyvä leuka ja hyvin muodostunut suu. Ihon väri oli vaalea, punakka poskipäiltä, silmät olivat harmaat ja tukka paksu, sileä ja silkinhieno.

Hän jäi juttelemaan Isridin kanssa tämän asioista ja kysyi muun ohessa myös Tordista, Isridin sukulaisvaimosta, joka hoiti Jørundgaardin karjalaidunta tänä kesänä. Tämä oli vasta saanut lapsen; Isrid odotti vain tilaisuutta päästäkseen taatussa seurassa metsän läpi tämän luokse, hakeakseen pojan alas laaksoon kastettavaksi. Lauritsa sanoi silloin, että hänen sopi lähteä heidän kanssaan tunturille: hän aikoi palata seuraavana iltana, ja saattoi olla hyväkin Isridille ja tuolle kastamattomalle lapselle, että heillä oli näin monta vankkaa miestä turvanansa.

Isrid kiitti: "Totta puhuen minä olen juuri odottanutkin teitä. Me kyllä tiedämme, me ylämaan köyhät, että sinä teet ystävän palveluksen milloin voit, kun tulet tänne." Hän juoksi tuvalle noutamaan eväsmyttyä ja vaippaa.

Asianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen parissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän seurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän kanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta taikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä auliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä pajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa, kun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset aina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison, punertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se oli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet valkoiset ja silmät vaaleahkot — se oli voimakas ja rohkea, kuulu kautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin rakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.

Ensimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota. Sillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin, olivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet rakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun merkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet vakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja näiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.

Heidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki hevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen jalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui raivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat veteliköissä — ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja taivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja väliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä. Tuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli sinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet jäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin viimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin laidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat — sillä koko Høvringsvangen kasvoi metsää siihen aikaan.

Nyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja näkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen alla vartiokojun.

Kiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa — Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva elävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli vinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja pitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina tuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä — hän ei ollut ikinä kuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.

Kaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli vain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat vielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden luku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi metsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan keltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi valkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin kesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä — ihan tuossa laidunmetsän takana — oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita, joiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden tarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan, sillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa sisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne olevan puolen päivän ratsastusmatkan.

Kristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin laidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän oma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin kummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli ihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet vihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä harmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään kolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden lukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden keskellä.

Kristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että tunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja häntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi olla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän huusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään — hän oli vierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion tueksi.

Mutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen länsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä peuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin, ja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen toimeen halusi Arnekin antautua — mutta silloin hänen oli myöskin opittava harjoittamaan linnut metsästykseen — ja hän levitti kätensä kuin lähettäen haukan lentoon.

Isrid pudisti päätään.

"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika — äidillesi olisi suuri suru jos rupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta pahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat."

Lauritsa oli tullut heidän luokseen; hän oli kuullut viimeisen:

"Niin", sanoo hän, "siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei maksa veroa ja kymmenystä —"

"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa", mairitteli Isrid. "Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla."

"Olehan — olehan", sanoi Lauritsa venytellen. "Ehkäpä tiedän jotain — mutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille, jotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä voivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen kuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä, missä ei kukaan tiedä laaksoa olevan — ja karjaa ja katraita, joista en tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä —"

"Niin aivan", sanoo Isrid. "Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan katoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia ryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet."

"Pahempiako sanot", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären päätä. "Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran kolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä — niillä oli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin sudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos joku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen lehmän taikka pari —"

"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin", sanoo Isrid vihaisesti. "Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä ne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo ilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää —"

"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin heille vähän parempaa kuin kaikista pahinta", sanoo Lauritsa, hymyn oirein. "Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid on valmistanut meille tällä kertaa." Hän tarttui Kristiinan käteen ja lähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa: "Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen."

He kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja homehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki vain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan keskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia. Lauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa koivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.

He purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle. Ja Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa — pehmeää leipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa kuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi isoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten leikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin, vanhimman miehistä, hieroessa tulta — oli turvallisempaa istua lämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.

Isrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat niitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista, niin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen harjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle. Kristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi iloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan. Se oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella keitoksien tekoa ja valaista tupaa.

Hän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi hänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta, minkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin laidasta.

"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin karjatuvalle", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön pyöreitä poskia:

"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä — juoma tekee hänelle hyvää — juo sinäkin, Arne — te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille tekee jumalanvilja pelkkää hyvää — antaa tuoreen, punaisen veren ja makean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa —"

Miehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään ei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen räiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin — hänen päänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset koettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt metsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja Kristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä — ja hän oli niin kylläinen.

Isä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi leivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten murensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin leipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin Kristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei hän enää jaksanut avata suutaan eikä purra — ja sitten hän kellahti syrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.

* * * * *

Herätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän kainalossa — tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi. Kristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan, että ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.

Päivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen ja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut enää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien ympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään ja katsoi ympärilleen — vuorenköngäs heidän vieressään paistoi valkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä, ja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin jonkin ihmeellisen eläimen luuranko.

Kristiinasta alkoi tuntua pahalta — oli niin kummallista nähdä kaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona sattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä, seinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni suojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä, jotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita ihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen mustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla vaikka kuolleiksi — mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet pystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä kuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti nenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä, vaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa, että Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua eteenpäin ja koetella häntä — silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.

Kristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet yhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä — ja silloin hän säikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja kuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta hän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen ja sohi sitä kepillä — pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän pisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei uskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.

Silloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään — Kristiinan sydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden välissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen keskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään. Kristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta vastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut, ja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja turvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea lautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina ylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa, ja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.

Hevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja Kristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään vaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä — se oli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan mustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta hänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat aivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin — ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti mukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan edetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön huutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.

Kristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni ääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle rantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä. Paaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä kohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa — se oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli katsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut oikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.

Hän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa tapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka katsoi häntä purosta.

Ympärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia kukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi — ne olivat paljon punaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona joen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren heinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen seppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan katsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen neidon tavoin, joka on menossa tanssiin.

Hän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta ja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni — ja silloin hän näki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen, joka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja katsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä ollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä sen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot — toisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva pellavankeltainen tukka — tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja värähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen oli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja varvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli soijista ja ketjuista.

Kristiina katsoi näkyä — silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle kultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.

Kristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja säikähtyneesti — hän kääntyi katsomaan taakseen — ori kimmahti pystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi ylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä — mennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa ympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.

Silloin Kristiina päästi kovan huudon. "Isä", huusi hän, "isä!" Hän sai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta katsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri alas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin käsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja isää — hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen silmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan; kauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.

"Isä, isää!"

Silloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan pitkin harppauksin vieremän poikki — auringossa välkkävän vieremän; matalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden lehdet välkähtelivät auringonpaisteessa — rinne oli niin hiljainen ja valoisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja Kristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.

"Sancta Maria!" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti hänet syliinsä — hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen näköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli kuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän oli ollut.

"Lapsi, lapsi —", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki seppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. "Mitä tämä on — miten olet joutunut tänne, pikkarainen —"

"Minä lähdin Guldsveinenin perästä", nyyhkytti hän isänsä rinnalla. "Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten tuli Guldsveinen. — Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta puolen —"

"Kuka viittasi — oliko se joku mies?"

"Ei, se oli nainen — se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä — luulen, että se oli maahis-impi, isä —"

"Jeesus Kristus", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja itsensä yli.

Hän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle penkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä eteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen — eikä voinut lakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.

Vähän ajan kuluttua he kohtasivat miehet ja Isridin. Tämä löi kätensä yhteen, kuultuaan mitä oli tapahtunut:

"Niin, kyllä se on ollut haltia-impi — hän on koettanut viekoitella tuon kauniin lapsen vuoreen, uskokaa minua —"

"Ole vaiti", käski Lauritsa tuimasti. "Meidän ei olisi pitänyt puhella semmoisia täällä metsän keskellä — ei sitä tiedä kuka piilee kiven alla ja kuulee joka sanan."

Hän veti esiin kultaisen kaulakäätynsä paidan alta ja ripusti sen ynnä pyhän ristin Kristiinan kaulaan, pistäen sen tämän paljasta rintaan vasten.

"Ja te toiset", hän sanoi, "tietäkääkin pitää kurissa suunne, sillä Ragnfridin ei pidä milloinkaan saada tietää, että lapsi on ollut näin suuressa vaarassa."

Nyt käytiin ottamaan kiinni hevosia, jotka olivat juosseet metsään ja sitten palattiin kiireesti karjalaitumelle, jonne toiset hevoset olivat jääneet. Kaikki nousivat sitten ratsaille ja ajoivat Jørundgaardin karjataloa kohti; sinne ei ollut pitkä matka.

Aurinko oli laskemassa heidän saapuessaan sinne; karja oli tarhassa ja Tordis oli juuri lypsämässä vuohia. Karjatuvassa seisoi puuro liedellä valmiiksi keitettynä, sillä karjanhoitajat olivat nähneet heidät ylhäällä vartiorovion luona aikaisemmin päivällä; heitä oli siis tiedetty odottaa.

Vasta silloin taukosi Kristiinan itku. Hän istui isänsä sylissä syöden puuroa ja viilipiimää isän lusikasta.

Lauritsa aikoi seuraavana päivänä käydä eräällä lammella kauempana tunturilla; siellä oli pari paimenta sonnien kera. Kristiinalla oli alunpitäen ollut lupa päästä mukaan, mutta nyt sanoi isä, että hän sai jäädä tupaan: — "ja pitäkääkin huoli siitä, Tordis ja Isrid, että ovi pysyy lukossa ja räppänä suljettuna siihen asti kun me palaamme metsältä — sekä Kristiinan että tuon kastamattoman tähden, joka makaa kätkyessä."

Tordis oli joutunut niin säikähdyksiin, ettei uskaltanut jäädä enää tunturille sylilapsen kanssa, hän oli vielä kirkottamatta synnytyksen jälkeen — vaan halusi mieluimmin palata laaksoon heti. Lauritsa sanoi, että se oli luonnollista hänestä; Tordis saattoi lähteä toisten matkassa seuraavan päivän iltana; hän arveli saavansa jonkun vanhemman leski-ihmisen Jørundgaardista tämän sijaan.

Tordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle lavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina nukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.

"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen tunturille", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.

Kristiina havahtui horroksestaan:

"Isä — enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet luvannut —"

"Sen sitten näemme", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina suloiseen uneen lammasnahkojen välissä.

II.

Joka kesä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ollut tapana tehdä ratsastusretki etelään tarkastamaan Foliossa olevaa kartanoaan. Nämä isän retket olivat kuin rajapyykkejä Kristiinan elämässä — ensin pitkät poissaolon viikot, sitten suuri ilo isän palatessa kotiin kauniine Oslon-tuomisineen — vierasmaalaisine kankaineen Kristiinan kapioita varten, viikunoineen, rusinoineen ja hunajaleipineen; ja isällä oli aina niin paljon hauskaa kertomista Kristiinalle.

Mutta tänä vuonna ymmärsi Kristiina isän matkalla olevan erikoisemman tarkoituksen. Sitä lykättiin ja lykättiin, Loptsgaardin vanhukset ilmestyivät odottamatta ratsastaen taloon, istuivat pöydän ääressä isän ja äidin kanssa, puhuivat perinnönjaosta ja emätilasta ja lunastusoikeudesta ja vaikeuksista, joita kartanonhoito täältä käsin tuotti, ja Oslon piispanistuimesta ja kuninkaan kartanosta, joihin tarvittiin niin paljon työvoimaa naapureiden tiloilta. Miehet ehtivät tuskin ollenkaan leikkiä Kristiinan kanssa, hänet lähetettiin kotaan palvelustyttöjen luokse. Kristiinan eno, Trond Ivarinpoika Sundbystä, kävi heillä useammin kuin ennen — mutta hän ei ollut koskaan leikkinyt tai naljaellut Kristiinan kanssa.

Vähä vähältä hänelle selvisi, mitä tämä kaikki merkitsi. Isä oli siitä pitäen kun he olivat muuttaneet Siliin, koettanut kerätä haltuunsa maita näillä seuduin, ja ritari Andres Gudmundinpoika oli nyt ehdottanut Lauritsalle tilanvaihtoa; hän olisi luopunut Formosta, joka oli Andres-herran äidin perintötila, ja pyysi sijaan Skogia, joka olisi sopinut hänelle paremmin, sen jälkeen kun hänet oli määrätty kuninkaan henkivartioväkeen ja hän harvoin jouti käymään kotilaaksossa asti. Lauritsa ei ollut halukas luopumaan Skogista, joka oli hänen perintötilansa — se oli joutunut hänen sukuunsa kuninkaan lahjoitusmaana; mutta vaihto saattoi sentään olla edullinenkin monessa suhteessa. Mutta Lauritsan veli, Aasmund Bjørgulfinpoika olisi myös mielellään lunastanut Skogin — hän asui Hadelandissa, oli naimisen kautta saanut kartanon sieltä — ja nyt oli epätietoista, tahtoiko Aasmund luopua perintöosuudestaan.

Mutta eräänä päivänä sanoi Lauri Ragnfridille, että hän tänä vuonna ottaa Kristiinan mukaan Skogiin — tämän tuli toki nähdä kartano, missä oli syntynyt ja mikä oli hänen isänsä syntymäkoti, jos se joutuisi pois heidän käsistänsä. Ragnfrid myönsi tämän oikeaksi, vaikka häntä vähän peloitti lähettää noin avutonta lasta sellaiselle retkelle, kun hän ei itse päässyt mukaan.

Ensi aikoina sen jälkeen kun Kristiina oli nähnyt haltia-immen, hän oli niin arka, että enimmäkseen pysytteli sisällä äidin luona — hän joutui jo pelon valtaan nähdessään jonkun niistä miehistä, jotka olivat olleet mukana matkalla ja tiesivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän iloitsi siitä, että isä oli kieltänyt kertomasta näystä.

Mutta kun oli kulunut joku aika, alkoi hänen tehdä mieli puhua siitä. Itsekseen ollen hän kertoi siitä jollekin — hän ei tiennyt kenelle, — ja voi ihmeellistä, mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmin hän tunsi muistavansa kaiken ja sitä selvemmin hän näki edessään tuon ihanan naisen —

Mutta suurin kumma oli kuitenkin se, että aina, kun hän ajatteli haltia-impeä, alkoi hän kaivata niin kauheasti Skogin-matkaa ja häntä alkoi yhä enemmän peloittaa, että isä jättäisikin hänet kotiin.

Kerran hän sitten herätessään parvella näki vanhan Gunhildin ja äidin istumassa kynnyksellä, tarkastellen Lauritsan oravannahkapinkkoja. Gunhild oli leskivaimo, joka kulki talosta toiseen valmistaen turkisvaippoja ja muuta samankaltaista. Kristiina ymmärsi heidän puheistaan, että hänelle nyt piti teettää uusi vaippa oravannahkasisuksin, laidat näädännahkoista. Siitä hänelle selvisi, että hän pääsisi isän matkaan ja hän hyppäsi seisoalleen sängyssä ja kirkaisi ilosta.

Äiti tuli hänen luokseen ja silitti Kristiinan poskea:

"Noinko kovasti sinä iloitset, kun saat jättää minut tänne?"

* * * * *

Ragnfrid sanoi samat sanat sinä aamuna, jolloin heidän piti lähteä kartanosta. Oli noustu varhain, ulkona oli pimeä ja rakennusten välillä uiskenteli tiheä usva. Kristiinan katsoessa ovesta, minkälainen ilma oli tulossa, aaltoili lyhtyjen ympärillä ja oviaukoissa kuin harmaa savu. Miehet juoksivat aittojen ja tallin väliä ja naiset kantoivat höyryäviä puuropatoja ja lihakeittopurnukoita kodan puolelta — matkamiesten tuli saada yltäkyllin vahvaa ruokaa ennen aamukylmään lähtöä.

Sisällä oltiin aukomassa nahkasäkkejä, joihin työnnettiin unohtuneita matkakapineita. Ragnfrid muistutteli miehelleen kaikkia asioita, joita hän oli antanut toimeksi tälle, sukulais- ja tuttavapaikkoja, joita oli matkan varrella — ketä Lauritsan täytyi käydä tervehtimässä ja ketä ei saanut jättää kyselemättä.

Kristiina juoksi edestakaisin, heitti hyvästit moneen kertaan jokaiselle eikä pysynyt paikallaan missään.

"Noinko kovasti sinä iloitset, Kristiina, kun saat jättää minut tänne niin pitkäksi aikaa", kysyi äiti. Kristiina suuttui ja tuli pahoilleen yhdellä kertaa ja hän toivoi, ettei äiti olisi sanonut noin. Mutta hän vastasi parhaan ymmärryksensä mukaan.

"En, hyvä äiti, mutta olen iloinen kun pääsen isän mukaan."

"Niin kai se on", sanoo Ragnfrid huoaten. Sitten suuteli hän lasta ja korjasi vähän tämän pukua.

Ja vihdoinkin he sitten istuivat satulassa koko matkasaattue — Kristiina Morvinin selässä, joka oli ennen ollut isän ratsastushevonen ja joka oli vanha, viisas ja luotettava. Ragnfrid ojensi viimeisen sydämenvahvistusryypyn hopeapikarista miehelleen, asetti kätensä tyttärensä polvelle ja pyysi tätä muistamaan kaiken, mitä äiti oli painanut hänen mieleensä.

Sitten he ratsastivat kartanolta aamun hämärtäessä. Usva peitti kuin maito koko seudun. Mutta hetken kuluttua se alkoi ohentua ja sitten rupesi jo päivänpaiste loimottamaan lävitse. Ja sumusta ilmestyi vihreitä kasteisia äpärikköniittyjä ja valjuja sänkipeltoja, keltalehtisiä puita ja pihlajoita, joissa kellui kiiltävät punaiset marjat. Tunturinkyljet häämöittivät sinisinä sumun ja huurun keskeltä — sitten repesi usvapeite, leijuen tukkoina niittyjä pitkin; ja he ratsastivat alas laaksoon häikäisevässä auringonpaisteessa, Kristiina joukon etunenässä isänsä rinnalla.

* * * * *

Hamariin he saapuivat pimeänä sateisena iltana, ja Kristi istui isän edessä satulassa, sillä hän oli niin uupunut, että kaikki keikkui hänen silmissään — meri, joka kuulsi kelmeänä oikealla, mustat puut, jotka karistivat vettä heidän päälleen heidän ajaessaan alitse, ja heidän harmaanlikaisilla vainioilla kohtaamansa tummat huoneryhmät.

Kristiina ei enää laskenut päiviä — hänestä tuntui kuin matkaa olisi kestänyt loppumattomasti. He olivat olleet tervehtimässä sukua ja tuttavia pitkin laakson vartta; hän oli tullut tuttavaksi suurkartanoiden lasten kanssa ja leikkinyt vieraissa tuvissa ja vajoissa ja pihamailla, ja hänellä oli ollut yllään punainen pukunsa, jossa oli silkkihihat, monta kertaa. Päivällä he olivat levähtäneet maantien laidoissa kun oli kaunis ilma; Arne oli poiminut Kristiinalle pähkinöitä ja Kristiina oli saanut nukkua aterioiden jälkeen nahkasäkkien päällä, joissa oli miesten vaatteet. Eräässä talossa oli heille annettu vuoteisiin silkkipäällysteiset pielukset, mutta yhtenä yönä heidän oli täytynyt nukkua majoituspaikassa, ja siellä oli ollut eräässä sängyssä nainen, joka itki hiljaa ja katkerasti joka kerran kun Kristiina heräsi unesta. Mutta kaikki yöt hän oli nukkunut turvassa isän leveän selän takana.

* * * * *

Kristiina heräsi säpsähtäen — hän ei tiennyt, missä oli, mutta sama outo helinä ja kumu, jonka hän oli kuullut unissaan, jatkui yhä. Hän oli yksin sängyssä, ja huoneessa, missä se seisoi, paloi tuli liedellä.

Kristiina kutsui isää ja tämä nousi lieden luota, missä oli istunut, ja tuli hänen luokseen paksu nainen mukanansa.

"Missä me olemme?" kysyi Kristiina, ja Lauritsa nauroi ja sanoi:

"Olemme nyt Hamarissa ja tämä tässä on Margret, Farteinin vaimo — sano kauniisti päivää, sillä sinä nukuit kun me tulimme tänne. Mutta nyt auttaa Margret sinulle vaatteet ylle."

"Onko nyt sitten aamu?" sanoi Kristiina. "Minä luulin, että sinä rupeaisit nukkumaan. No, auta minua nyt sitten", pyysi hän. Mutta Lauritsa sanoi ankarasti, että Kristiinan tuli kiittää Margretia, joka tahtoi auttaa häntä. "Ja katsoppa, minkälaisen lahjan hän tuo sinulle!"

Margretilla oli kädessä punaiset kengät, silkkisillä nauhoilla sidottavat. Vaimo hymyili nähdessään Kristiinan ilostuvan ilmeen ja puki hänen päälleen paidan ja sukat vuoteessa, ettei Kristiinan tarvinnut nousta avojaloin savilattialle.

"Mikä se panee tuolla tavoin?", kysyi Kristiina, "niinkuin kirkonkello, jossa on paljon kelloja?"

"Ne ovat kaikki meidän kellomme", nauroi Margret. "Etkö ole kuullut suuresta tuomiokirkostamme — sinne sinä nyt juuri pääset. Siellä soipi iso kello. Ja sitte soivat luostarin kellot ja Ristikirkon kellot."

Margret levitti paksusti voita Kristiinan leivälle ja pani hänelle hunajaa maitoon, että se vähä, minkä hän kerkesi haukkaamaan, tulisi ruokaisammaksi — nyt oli kiire.

Ulkona oli vielä pimeä ja oli tullut pakkanen. Usva oli niin kylmää, että puri. Ihmisten ja karjan ja hevosten jäljet olivat kuin rautaan valetut ja Kristiinan jalkoihin koski uusissa hienonahkaisissa kengissä; kerran puhkesi jääkuori keskellä tietä ja Kristiinan jalat kastuivat ja kohmettuivat. Silloin nosti Lauritsa hänet selkäänsä ja kantoi häntä.

Kristiina koetti pinnistää silmiänsä, mutta pimeässä ei erottanut paljoakaan kaupungista — tummasta harmaasta ilmasta kohosi mustia talojen päätyjä ja puita. Sitten he tulivat pienelle niitylle, joka hohti kuuraisena, ja sen toisessa päässä näkyi harmaalta häämöttävä tunturinkorkuinen rakennus. Ympärillä oli isoja kivitaloja ja muutamista loisti valoa ikkunaluukkujen raoista. Kellot, jotka olivat olleet vaiti vähän aikaa, alkoivat taas läppäillä, ja nyt niistä läksi sellainen kumu, että se karmi Kristiinan selkää kuin jää.

Oli ihan kuin he olisivat menneet vuoreen, ajatteli Kristiina heidän astuessaan kirkon eteisholviin; vastaan huokui pimeys ja kylmyys. He avasivat oven, ja silloin heidän sieraimiinsa tunki pinttynyt pyhän savun ja vahakynttilöiden haju. Kristiina seisoi pimeässä ja suunnattoman korkeassa huoneessa. Hän ei nähnyt perille asti ylös eikä sivulle, mutta hyvin kaukana alttarilla paloi kynttilöitä. Siellä seisoi pappi, jonka äänen kaiku kiiri huoneen seiniä pitkin kuin henkäisy ja kuiske. Isä pirskoitti vihkivettä itsensä ja lapsen yli, jonka jälkeen he lähtivät lähemmäksi etupäätä; ja vaikka isä astui niin varovasti, kajahtivat hänen kannuksensa kuuluvasti kivilattialla. He astuivat jättiläiskorkuisten pilareiden ohi, ja pilarien välit ammottivat kuin pikimustat kidat.

Alttarin edessä isä laskeutui polvilleen ja Kristiina kävi isän viereen. Hän alkoi eroittaa selvemmin pimeässä — pilarien välisillä alttareilla välkkyi kultaa ja hopeaa, mutta etualttarilla säihkyi kynttilöitä, jotka paloivat kullatuissa haaroissa; pyhät astiat kimalsivat alttaripöydällä, samoin kaunis mahtava taulu niiden takana. Kristiinan täytyi taaskin ajatella vuorta — tämän näköistä hän oli ajatellut senkin sisällä olevan, tämmöisen komeuden, mutta vielä enemmän tulia. Ja maahisneidon kuva muistui mieleen taas — vaan silloin hän kohotti silmänsä ylös ja näki seinällä taulun yläpuolella itsensä Kristuksen, suurena ja ankarana, korkealla ristinpuulla. Häntä rupesi peloittamaan — tämä ei ollut niin lempeän ja surullisen näköinen kuin se, mikä oli heidän omassa puisessa tervatussa kotikirkossaan, jossa Kristuksella oli naulanjäljet jaloissa ja käsissä ja vertavuotava pää riippui kallellaan orjantappurakruunun alla. Tämä seisoi astinlaudalla käsivarret jäykästi ojossa ja pää kohotettuna, sen tukka oli kullallekiiltävä, kultaisella kruunulla kruunattu, ja kasvot katsoivat ylöspäin ja näyttivät tuimilta.

Kristiina koetti nyt seurata papin sanoja, mutta tämä vuoroon luki ja lauloi, ja hänen puheensa oli kovin sekavaa ja joutuisata. Kotona hän oli tottunut saamaan selvän joka sanasta, sillä Sira Eirikillä oli hyvä puheenlahja ja hän oli opettanut Kristiinalle, mitä pyhät sanat merkitsivät norjaksi, että Kristiina paremmin jaksaisi pitää ajatukset Jumalan luona kun hän oli kirkossa.

Täällä ne lentelivät milloin minnekin, sillä koko ajan hän keksi jotakin uutta pimeässä. Korkealla katon rajassa oli rivi ikkunoita, ne alkoivat näkyä selvemmin aamun sarastaessa. Ja aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat polvillaan, seisoi kummallinen puusta tehty teline, mutta sen takana oli vaaleita kivimöhkäleitä ja siellä näkyi harkkoja ja kaikenlaisia työkaluja — ja nyt Kristiina kuuli, että siellä liikuttiin ja puuhailtiin. Mutta sitten hänen silmänsä jälleen osuivat ankaraan herra Kristukseen seinällä ja hän koetti pitää ajatuksensa menoissa. Kivilattiasta tunkeva kylmyys jäykisti hänen jalkansa lanteisiin asti, ja polvia pakotti. Mutta lopuksi alkoi kaikki pyöriä silmissä, niin väsynyt hän oli.

Silloin isä nousi; kirkonmenot olivat ohi. Pappi tuli isän luo ja tervehti tätä. Heidän puhellessaan kävi Kristiina istumaan porrasaskelmalle, sillä hän näki kuoripojankin tehneen niin. Poika oli haukotellut — ja jo alkoi Kristiinaakin haukotuttaa. Kun poika näki Kristiinan katselevan häntä, pisti hän kielen suustaan ja mulautti silmiään. Sen jälkeen kaivoi hän mekkonsa alta nahkamassin ja tyhjensi lattialle koko sen sisällön — ongenkoukkuja, lyijypötkyjä, nahkahihnan kappaleita ja pari arpanappulaa, tehden koko ajan kasvonväänteitä Kristiinalle. Kristiina ihmetteli suuresti.

Silloin katsoivat pappi ja isä heihin. Pappi nauroi ja käski pojan mennä kotiin luostarikouluun, mutta Lauritsa rypisti kulmiaan ja otti Kristiinaa kädestä.

Kirkko alkoi nyt valjeta. Unisena riippui Kristiina isän kädessä tämän ja papin kulkiessa telineiden alla ja puhellessa Ingjald-piispan rakennuspuuhista.

He kulkivat läpi koko kirkon ja tulivat viimein eteiseen. Sieltä veivät kiviportaat ylös läntiseen torniin. Kristiina laahusti veltosti portaalta toiselle. Pappi aukaisi oven kauniiseen kappeliin, mutta sitten sanoi isä, että Kristiinan piti jäädä ulos ja istua rappusille odottamaan siksi aikaa kun hän kävi synnintunnustuksella; sen jälkeen pääsisi Kristiina sisään ja saisi suudella Pyhän Tuomaksen lipasta.

Samassa tuli vanha mullanväriseen kaapuun puettu munkki ulos ovesta. Hän seisahtui hetkeksi, hymyili lapselle ja veti sitten muurin kolosta muutamia säkkejä ja sarkahuopia, jotka oli tukittu sinne. Ja hän levitti ne porrasvälikölle.

"Istu tähän, ettei sinulle tule niin kylmän", hän sanoi ja meni alas portaita paljaine jalkoineen.

Kristiina nukkui kun Martein-herra, se oli papin nimi, tuli ulos ja nykäisi häntä. Kirkosta kuului mitä ihaninta laulua ja kappelissa paloi kynttilöitä alttarilla. Pappi teki merkin, että hänen tuli polvistua isän viereen, ja sitten hän otti alttaripöydältä pienen kultaisen lippaan. Hän kuiskasi Kristiinalle, että siinä oli tilkku Pyhän Tuomas Kanteborgilaisen veristä viittaa ja osoitti pyhimyksen kuvaa, että Kristiina voisi painaa huulensa sen jalkoja vasten.

Pyhät säveleet virtasivat kirkosta heidän tullessaan alas; Martein-herra sanoi urkumestarin siellä opettavan koulupojille laulua; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan, sillä isällä oli nälkä; hän oli paastonnut synnintunnustuksen edellä. Heidän piti nyt mennä kaniikkikoulun vierastupaan einestämään.

Ulkona kultasi aamuaurinko Mjøsin takaisia äyräitä ja kaikki lakastuneet koivulehdot paistoivat kuin kultakentät mustansinisten metsien keskellä. Järvellä läikkyi iloisia lakkapäitä. Kävi kylmä ja navakka tuuli, ja kirjavat lehdet lentelivät alas kuuraiselle rinteelle.

Piispankartanon ja ristiveljien talon välistä ajaa karautti ratsastusjoukko. Lauritsa astui syrjään ja kumarsi niin syvään toinen käsi rinnan päällä, että lakki melkein tapasi maata; siitä Kristiina ymmärsi, että turkkiin puettu herra varmaan oli itse piispa, ja hän niiasi maahan asti.

Piispa pysäytti hevosensa ja vastasi tervehdykseen, viittasi Lauritsan luokseen ja puhui hänen kanssaan tuokion aikaa. Vähän ajan kuluttua Lauritsa palasi papin ja Kristiinan luo ja virkkoi:

"Nyt minut kutsuttiin syömään piispankartanoon — luuletteko, Martein-herra, että joku teidän miehistänne joutaisi saattamaan tämän pikku piikaseni kotiin Fartein-mestarin taloon ja viemään sanan miehilleni, että Halvdan tulisi tänne Guldsveinenin kera puolenpäivän aikaan?"

Pappi vastasi, että se kyllä kävi päinsä. Silloin astui sama paljasjalkainen munkki, joka oli puhutellut Kristiinaa tornirappusilla, esiin tervehtien:

"Meidän vierastuvassamme on muudan mies, jolla on itselläänkin asiaa mestarille, hän voi viedä sinne sanasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ja tyttäresi pääsee joko hänen seurassaan sinne tai voi olla luostarissa sillä aikaa kuin sinä olet poissa. Minä toimitan hänelle ruokaa."

Lauritsa kiitti, "vaikka olikin vaikea vaivata veli Edviniä lapsen tähden —"

"Veli Edvin kokoaa luokseen kaikki lapset mitä saa", sanoi Martein-herra naurusuulla. "Siinä hänellä onkin saarnankuulijoita —"

"Kuinka uskaltaisin tarjota saarnojani teille, Hamarin korkeat oppineet herrat", sanoi munkki hymyillen ja vihastumatta. "Minä en kelpaa puhumaan muille kuin lapsille ja kansalle, mutta eihän silti ole tarvis köyttää äksyilevän sonnin suuta."

Kristiina katsoi isään rukoilevasti; hän tahtoi niin mielellään lähteä veli Edvinin mukaan. Lauritsa kiitti tätä nyt, ja isän sekä papin kääntyessä ratsastajien jälkeen laski Kristiina kätensä munkin käteen ja he alkoivat kulkea rinnettä alas luostaria kohti, joksi tämä sanoi muutamia puutaloja ja vaaleaa kivikirkkoa alhaalla vedenrajassa.

Veli Edvin puristi hiljaa Kristiinan kättä, ja kun he katsoivat toisiinsa, täytyi kumpaisenkin nauraa. Munkki oli pitkä ja laiha, mutta tuntuvasti kumarainen; lapsesta hänen päänsä muistutti vanhan kurjen päätä, sillä se oli pieni ja kaita ja sen kiiltävää, paljasta lakea ympäröi tuuhea valkoinen hiusseppel; ja sitten se sojotti pitkän ja laihan ja kurttuisen kaulan nenässä. Nenäkin oli iso ja koukkuinen kuin linnun nokka. Mutta hänessä oli jotain, mikä teki mielen keveäksi ja iloiseksi kun vain vilkaisikin noihin pitkänluiseviin, vaollisiin kasvoihin. Vanhojen, haalistuneiden silmien ympärykset olivat punaiset ja luomet ruskeaanvivahtavat sekä ohuet kuin kalvo, ja niistä haarautui tuhansia ryppyjä joka puoleen; kuihtuneet posket punertavine suoniverkkoineen olivat myös täynnä ristiin rastiin kulkevia kurttuja, jotka vetäytyivät kapeahuulista suuta kohden; mutta kaikki tämä näytti syntyneen vain siitä, että veli Edvin hymyili kaikille ihmisille. — Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut noin iloisen ja kiltin näköinen; oli kuin tästä olisi paistanut alituista salaista iloa, josta Kristiina oli saava kuulla kun hän alkoi puhua.

He astuivat aidan viertä omenatarhaan, jossa vielä riippui joku punainen ja kellertävä hedelmä puussa. Kaksi saarnaveljeä mustassa ja valkoisessa kaavussa haroi kokoon kuihtuneita härkäpavun varsia puutarhassa.

Luostari ei ollut juuri kummempi kuin tavallinen talonpoikaistalo, ja vierastupa, jonne munkki talutti Kristiinan, muistutti myöskin köyhää tupaa; mutta siinä oli paljon makuusijoja. Yhdessä sängyssä makasi vanha mies, ja lieden luona istui vaimo kapaloiden rintalasta; vieressä seisoi kaksi isompaa lasta, poika sekä tyttö.

Kumpikin, mies ja nainen, valittivat, ettei heille oltu tuotu vielä aamuruokaa: "eivät ne viitsi tuoda tänne ruokaa kahteen kertaan, meidän pitää nähdä nälkää sillä aikaa kuin sinä lennät kaupungilla, veli Edvin!"

"Älähän nyt ole vihoissasi, Steinulv", sanoi munkki, "tule tänne sanomaan päivää, Kristiina — katsokaahan, minkä hienon kauniin piian minä olen tuonut tänne syömään meidän kanssamme."

Hän kertoi Steinulvin sairastuneen käräjämatkalta palatessa, ja tämä oli saanut luvan jäädä luostarin vierastupaan siitä syystä, että sairaalassa asui eräs tämän sukulaisvaimo, joka oli niin ilkeäsisuinen, ettei Steinulv voinut olla siellä.

"Mutta kyllä minä alan huomata, että minuun kyllästytään täällä", sanoi talonpoika. "Kun sinä lähdet täältä, veli Edvin, ei kukaan enää taida joutaa hoitelemaan minua, ja silloin minut varmasti taas lähetetään sairaalaan."

"Älä huolehdi, sinä paranet paljon ennemmin kuin minä saan valmiiksi työni kirkossa", sanoi veli Edvin, "ja sitten noutaa poikasi sinut kotiin —." Hän nosti liedeltä astian, jossa oli lämpöistä vettä ja antoi Kristiinan pitää sitä sillä aikaa kun hän siisti Steinulvia. Silloin tuli vanhus vähän paremmalle tuulelle, ja kohta tämän jälkeen tuli ovesta toinen munkki, joka kantoi heille ruokaa ja juomaa.

Veli Edvin luki ruokarukouksen ja istuutui Steinulvin vuoteen laidalle, jotta hän voi auttaa tätä syömäpuuhassa. Silloin asettui Kristiina vaimon viereen ja alkoi ruokkia tämän poikaa, joka oli niin pieni, ettei tahtonut ulottua puurokuppiin ja joka sohri päälleen kallistaessaan olutkulhon laitaa. Vaimo oli Hadelandista ja oli tullut miehineen ja lapsineen tervehtimään veljeänsä, joka oli luostarissa munkkina. Mutta tämä olikin vaelluksella, ja vaimo nurkui nyt sitä, että aika meni hukkaan.

Veli Edvin lepytteli häntä: Miten hän saattoi sanoa, että aika meni hukkaan Piispankaupungissa! Täällähän oli niin monta mahtavaa kirkkoa, ja munkit ja kaniikit messusivat ja lauloivat läpi vuorokauden — ja kaupunki oli niin kaunis, kauniimpi kuin Oslokin, vaikka se oli vähän pienempi; mutta täällä oli melkein joka talolla oma hedelmätarhansa: "sinun olisi pitänyt nähdä miten valkoinen se oli, minun tullessani tänne keväällä, kun kaikki puut kukkivat. Ja entä ruusun puhkeamisen aikaan —"

"Mitä tuo kaikki minua hyödyttää", sanoi vaimo nyrpeästi. "Ja minusta näyttää siltä kuin täällä olisi enemmän pyhää menoa kuin pyhyyttä —"

Munkki nauroi vähän ja pudisti päätään. Sitten hän penkoi sängynolkia ja kaivoi sieltä ison nyytillisen omenoita ja päärynöitä, jotka jakeli lapsille. Kristiina ei ollut koskaan syönyt niin hyviä hedelmiä. Vesi valui hänen suustaan joka kerran kun hän purasi.

Mutta nyt täytyi veli Edvinin lähteä kirkkoon ja hän sanoi, että Kristiina saisi tulla mukaan. He oikaisivat yli luostaripihan ja menivät pienen sivuoven kautta kuoriin.

Tätäkin kirkkoa rakennettiin vielä ja tännekin oli sijoitettu telineitä keskilaivan ja kylkien yhtymäpaikkaan. Ingjald-piispa antoi parantaa ja koristaa kuoria, kertoi veli Edvin — piispa oli upporikas ja hän käytti kaiken rikkautensa kaupungin kirkkoihin; hän oli oivallinen piispa ja hyvä mies. Olavinluostarin saarnaveljet olivat myös hyviä miehiä, puhdastapaisia, oppineita ja nöyriä; se oli köyhä luostari, mutta hänet oli otettu hyvin vastaan siellä — veli Edvin kuului Oslon minoriittiveljeskuntaan, mutta oli saanut luvan oleskella täällä Hamarin hiippakunnassa.

"Mutta tulehan nyt tänne", sanoi hän taluttaen Kristiinan telineiden alle, nousi ylös tikapuita ja korjasi joitakin ylempänä olevia lautoja. Sitten hän taas kapusi alas ja auttoi lapsen kanssaan ylös.

Harmaassa kiviseinässä yläpuolellaan Kristiina näki ihmeellisiä, epämääräisiä valoläikkiä, toiset punaisia kuin veri, toiset keltaisia kuin olut, toiset sinisiä, ruskeita ja vihreitä. Hän tahtoi katsoa taakseen, mutta munkki kuiskasi: "Älä käänny". Kun he sitten yhdessä seisoivat ylhäällä lautojen päällä, hän käänsi Kristiinan varovasti ympäri, ja silloin Kristiina näki niin ihanan näyn, että hän melkein lakkasi hengittämästä.

Hänen edessään pitkänseinän eteläsivulla oli kuva, joka välkkyi kuin olisi se ollut hohtokivistä tehty. Kirjavat väriläikät seinällä heijastuivat sen säihkeestä ja Kristiina itse ja munkki seisoivat keskellä säihkettä; Kristiinan kädet olivat niin punaiset kuin olisi hän pistänyt ne viiniin, munkin kasvot hehkuivat kuin silkka kulta ja hänen tumma kaapunsa hohti himmeämpänä. Kristiina katsoi kysyvästi veli Edviniä, mutta tämä ainoastaan nyökkäsi ja hymyili.

Oli kuin hänet olisi viety kauas maailmasta, niinkuin hänen olisi annettu katsoa sisälle taivaaseen. Mustan viivaristikon takaa erotti hän hetken kuluttua itsensä herran Kristuksen kalliissa punaisessa viitassa, neitsyt Maarian taivaan sinisessä hameessa, ja pyhiä miehiä ja neitoja häikäisevän keltaisissa, vihreissä ja orvokinsinisissä vaatteissa. He seisoivat loistavien holvien ja kaarekkeiden alla ja heidän ympärillään kierteli oksia ja terhoja ja ihmeellisiä välkkyviä lehtiä —.

Munkki veti hänet vähän etemmäksi sillalle:

"Seiso siinä", hän kuiskasi, "niin Kristuksen vaate loistaa päällesi."

Alhaalta kirkonholvista kohosi heitä kohden heikko pyhänsavun lemu ja kiviseinä uhosi kylmää. Alhaalla oli hämärä, mutta auringonsäteet kulkivat vinottain yli keskilaivan, paistaen sisään eteläsivulla olevista ikkuna-aukoista. Kristiina alkoi ymmärtää, että tuon taivaskuvan täytyi olla jonkunlainen ikkunaruutu, sillä se täytti tuollaisen aukon. Toiset olivat tyhjiä tai puukehyksiin pingotetuilla sarvilevyillä suljetut. Lintu pyrähti sisään, istahti ikkunalaudalle, lirautti pienen laulun ja lensi pois, ja kuoriseinän takaa kuului metallin kilkettä kiveä vasten. Muuten oli kaikki äänetöntä; tuuli vain silloin tällöin hengähti sisään, huokasi hiljaa holvien alla ja hävisi.

"Niinpä niin", sanoi veli Edvin huoahtaen. "Tämmöistä ei kukaan osaa tehdä tässä maassa — Nidarosissa maalataan kyllä lasille, vaan ei se näytä tältä —. Mutta etelämaissa, Kristiina, suurissa tuomiokirkoissa, siellä on tämän näköisiä kuvaruutuja, suuria kuin kirkon ovi tuossa —."

Kristiina ajatteli kotikirkossa olevia kuvia. Siellä oli Pyhän Olavin alttari ja Pyhän Tuomas Kanterborgilaisen alttari, joissa oli kuvatauluja syrjillä ja alttarikaappi takaseinällä — mutta nuo kuvat tuntuivat nyt Kristiinasta himmeiltä ja värittömiltä, kun hän muisteli niitä.

He laskeutuivat tikapuita ja menivät kuoriin. Siellä oli alttaripöytä tyhjänä ja alastomana ja kivilaatalle oli asetettu pieniä metallisia ja puisia ja savisia rasioita ja kuppeja; siinä oli kummallisia pieniä veitsiä ja rautoja, kyniä ja pensseleitä. Ja veli Edvin sanoi, että nuo olivat hänen työkalujansa; hänen ammattinsa oli semmoinen, että hän maalasi tauluja ja veisteli alttarikaappeja, ja nuo kauniit taulut, jotka Kristiina näki kuorissa, oli hän myöskin tehnyt. Ne tulivat saarnaveljien kirkkoon alttarikoristeiksi.

Kristiina sai nähdä, miten hän sekoitti erivärisiä jauhoja ja sotki niitä pienissä kivikupeissa, ja hän sai auttaa veli Edviniä kantamaan kapineita jakkaralle seinän viereen. Munkin kulkiessa taululta toiselle ja piirtäessä hienoja punaisia viivojaan pyhien miesten ja naisten vaaleaan tukkaan, niin että ihan näki miten ne kähäröityivät ja lankesivat laineille, seurasi Kristiina hänen kintereillään, katsellen ja kysellen, ja toinen selitti hänelle mitä kuvat merkitsivät.

Yhdessä kuvassa istui Kristus kultatuolissa ja Pyhä Nikolaus ja Pyhä Klemens seisoivat hänen luonaan katon alla. Ja syrjiin oli maalattu Pyhän Nikolauksen elämä. Yhdessä kuvassa hän istui kapalolapsena äitinsä polvella; hän ei huolinut rintaa, jota äiti tarjosi hänelle, sillä hän oli niin pyhä syntymästään asti, ettei hän tahtonut imeä kuin kerran perjantaina. Sen vieressä oli kuva, jossa hän laski rahakukkaroita sen huoneen oven eteen, missä asui kolme niin ylen köyhää neitoa, etteivät he voineet saada itselleen sulhasta. Sitten Kristiina näki, miten hän paransi roomalaisen ritarin lapsen, ja näki ritarin istuvan purjeveneessä väärä kultakalkki kädessä. Hän oli luvannut piispalle kultaisen kalkin, joka oli ollut hänen suvussaan tuhannen vuotta, palkaksi siitä, että tämä parantaisi hänen lapsensa. Mutta sitten hän tahtoi pettää Pyhää Nikolausta ja antaa tälle väärän kultakalkin; siksi putosi poika mereen oikea kultakalkki kädessään. Mutta Pyhä Nikolaus vei lapsen vahingoittumatta veden alitse maalle, ja hän seisoi rannalla toisessa kuvassa, jossa isä uhrasi väärää kalkkia Pyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli kirjoitettu tauluun kultaisin ja koreakoukeroisin kirjaimin.

Toisessa taulussa istui Neitsyt Maaria Kristuslapsi sylissään; tämä piti toisella kädellä äitiään leuasta, toisessa oli omena. Heidän luonaan seisoivat Pyhä Sunniva ja Pyhä Kristiina. Näiden lanteet olivat viehkeästi kaarevat ja kasvot kauniin punaiset ja valkoiset; heillä oli kultahiukset ja kultakruunu päässä.

Veli Edvin kannatti vasemmalla kädellä oikeata rannettaan ja piirsi lehtiä ja ruusuja heidän kruunuihinsa.

"Minusta on lohikäärme kovin pieni", sanoi Kristiina katsoen nimikkopyhimyksensä kuvaa. "Ei se näytä siltä, kuin se olisi voinut nielaista neidon."

"Eihän se voinutkaan", sanoi veli Edvin. "Se ei ollut tuota suurempi. Lohikäärmeet ja sen sellaiset, jotka palvelevat paholaista, näyttävät suurilta vain niin kauan kuin me pelkäämme niitä. Mutta jos ihminen etsii Jumalaa niin palavalla halulla, että se kantaa Hänen luokseen asti, silloin kärsii paholaisen voima raskaan tappion, tämän keinot käyvät tuiki avuttomiksi — lohikäärmeet ja pahat maahiset vajoavat alas ja kutistuvat pieniksi kuin kääpiöt ja kissat ja varikset. Näethän, ettei koko vuori, jossa Pyhä Sunniva oli, ole suurempi kuin että hän voi kantaa sen helmassaan."

"Mutta eivätkö he sitten olleet sisällä luolassa", kysyi Kristiina, "Pyhä Sunniva ja Seljamiehet? Eikö se sitten ole totta?"

Munkki myhäili ja sanoi häneen kääntyen:

"Se on totta sekä valhetta. Se näytti siltä ihmisistä, jotka löysivät nuo pyhät ruumiit. Ja totta on, että se tuntui siltä Sunnivankin ja Seljamiesten mielestä, sentähden, että nämä olivat nöyriä ja ajattelivat, että maailma on kaikkia syntisiä ihmisparkoja väkevämpi, eivätkä ymmärtäneet sitä, että he olivat maailmaa voimakkaammat, koska eivät rakastaneet sitä. Mutta jos he olisivat itse tämän tienneet, olisivat he voineet ottaa kaikki tunturit käsiinsä ja viskata ne veteen niinkuin pikkukiven. Meitä ei voi vahingoittaa mikään eikä kukaan, lapsukainen, paitsi mitä itse pelkäämme ja rakastamme."

"Mutta jos joku ei pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa?" kysyi Kristiina kauhistuen.

Munkki silitti hänen keltaisia hiuksiaan, taivutti hiljaa taapäin Kristiinan pään ja katsoi häntä kasvoihin; hänen silmänsä olivat suuret ja siniset.

"Ei ole sitä ihmistä, Kristiina, joka ei rakastaisi ja pelkäisi Jumalaa, mutta siksi, että sydämemme on niin kummallinen, että se samalla rakastaa Jumalaa, pelkää paholaista ja riippuu kiinni maailmassa ja lihassa, me olemme viheliäisiä elämässä ja kuolemassa. Ellei joku ollenkaan ikävöi Jumalaa ja hänen töitään, silloin viihtyisi hän hyvin helvetissä ja silloin me ihmiset emme ymmärtäisi, että hän sai sellaisen osan, jota hänen sydämensä halasi. Mutta silloin ei tuli polttaisi häntä, ellei hän kerran halaisi viivoitusta, eikä hän tuntisi kipua käärmeen puremasta, ellei hän tuntisi rauhan kaipausta."

Kristiina katsoi häntä silmiin; hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Veli Edvin jatkoi:

"Siinä on Jumalan armo meitä kohtaan, että hän näki, miten rikkinäinen meidän sydämemme on, ja että hän tuli alas keskellemme tunteakseen lihassaan paholaisen kiusaukset, kun tämä kiusaa meitä vallalla ja kunnialla tai maailman tuomiolla, kun se ruoskii ja pilkkaa meitä ja iskee nauloja käsiimme ja jalkoihimme. Näin osoitti hän meille tien ja antoi tuta rakkautensa —"

Hän katsoi lapsen totisia kasvoja — naurahti sitten ja sanoi aivan toisella äänellä:

"Arvaappas kuka ensimmäiseksi sai tietää, että Vapahtaja oli syntynyt keskellemme? Se oli kukko; se näki tähden taivaalla ja silloin se sanoi — siihen aikaan osasivat kaikki eläimet latinaa. Silloin se kiekui: 'Christus natus est!'"

Tämän hän kiekaisi niin kukkoa muistuttavalla äänellä, että Kristiinan täytyi nauraa ihan katketakseen. Ja tuntui niin hyvältä nauraa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, mitä veli Edvin äsken oli kertonut, sillä se oli painanut raskaan juhlallisen tunteen hänen ylitsensä.

Munkki nauroi itsekin:

"Niin se on, ja kun härkä kuuli tämän, rupesi se mylvimään: 'Ubi, ubi, ubi?'"

Mutta vuohi kävi mäkättämään: "Betlem, Betlem, Betlem."

Ja lammas alkoi ikävöidä niin kauheasti Neitsyttä ja tämän poikaa, että se heti määki: "Eamus, eamus!"

Ja vastasyntynyt vasikka, joka lepäsi oljilla, nousi jaloilleen. "Volo, volo, volo!" sanoi se.

"Tätä sinä varmaankaan et ole kuullut ennen? Enkös arvannutkin; tiedän, että teidän pappinne Sira Eirik on hyvä pappi ja kovin oppinut mies, mutta hän ei voi tietää tätä, sillä sitä ei opita muualla kuin Pariisissa —"

"Oletteko te sitten ollut Pariisissa?" kysyi lapsi.

"Voi sinua herttaseni, minä olen ollut Pariisissa ja muuallakin maailmassa, eikä sinun tarvitse ollenkaan luulla, etten minäkin pelkäisi paholaista ja rakastaisi ja himoitsisi niinkuin hullu. Mutta minä koetan pitää kiinni rististä kaikin voimineni — siihen täytyy käydä kynsin hampain, niinkuin kissa kalikkaan pudotessaan veteen —"

"Entä sinä, Kristiina — miltä sinusta tuntuisi uhrata tämä kaunis tukkasi ja käydä palvelemaan Neitsyttä kuten nämä morsiamet, jotka olen piirustanut tähän?"

"Kotona ei ole muita lapsia kuin minä", vastasi Kristiina. "Kai minun pitää mennä naimisiin. Äidillä on jo arkut ja laatikot täynnä myötäjäisiäni."

"Niinpä niin", sanoi Edvin sivellen kädellään Kristiinan päätä. "Semmoinen se on maailman järjestys tätä nykyä. Jumalalle annetaan ne tyttäret, jotka ovat ontuvia ja heikkonäköisiä ja rumia ja rampoja, tai sitten annetaan Jumalan ottaa takaisin liikalapset. Ja kuitenkin ihmetellään, etteivät kaikki miehet ja neidot ole pyhiä, jotka asuvat luostareissa —"

* * * * *

Veli Edvin vei hänet kanssaan sakaristoon ja näytteli Kristiinalle luostarin kirjoja, jotka seisoivat alustalla; niissä oli mitä kauneimpia kuvia. Mutta kun eräs munkeista tuli sisään, sanoi veli Edvin, että hän etsi vain aasinpäätä, jäljentääkseen sen. Perästäpäin pudisti hän päätään itsellensä:

"Tässä nyt näet pelon, Kristiina — mutta tässä talossa säälitään niin kauheasti kirjoja. Jos minulla olisi ollut totinen usko ja rakkaus, en olisi valehdellut vasten silmiä veli Aasulville. — Mutta silloin minä olisin voinut ripustaa nämä vanhat nahkalapaset tuonne auringonsäteen päälle —"

Kristiina kävi munkin mukana vierastuvassa, jossa sai ruokaa, mutta muuten hän istui kirkossa koko päivän katsellen tämän työtä ja puhellen hänen kanssaan. Ja vasta sitten kun Lauritsa tuli hakemaan häntä, muistivat he sanan, joka heidän olisi tullut lähettää kengäntekijälle.

Hamarissa vietetyt päivät muisti Kristiina sitten parhaiten koko tuon pitkän matkan ajalta. Oslo oli kyllä isompi kaupunki kuin Hamar, mutta hän oli sinne tullessaan jo nähnyt yhden kauppapaikan, eikä se ollut hänestä enää niin suuri ihme. Ei hänestä Skogissakaan ollut yhtä kaunista kuin kotona Jørundgaardissa, vaikka rakennukset olivatkin komeammat — Kristiina oli iloinen, ettei hänen tarvinnut asua siellä. Kartano sijaitsi mäellä ja sen alapuolella oli Botnvuono, harmaa ja surullisen näköinen vesi, jonka varrella kasvoi mustaa metsää, ja toisella rinteellä ja talojen takana oli taivas aivan metsän päällä. Ei siellä ollut korkeita ja jyrkkiä tunturiseiniä, niinkuin kotona, jotka nostivat taivaan korkealle ja suojasivat ja rajoittivat näköalan, niin ettei maailma ollut liian suuri eikä pieni.

Palatessa oli kylmä; alkoi olla käsissä adventin aika, mutta kun he olivat päässeet kappaleen matkaa ylälaaksoon, tuli eteen lunta; ja silloin heidän täytyi lainata rekiä ja ajaa niissä suurin osa loppumatkaa.

Kartanonkaupat päättyivät siten, että Lauritsa jätti Skogin lunastettavaksi veljelleen Aasmundille, jolta se oli siirtyvä tämän jälkeentuleville.

III.

Kristiinan pitkän matkan jälkeisenä keväänä synnytti Ragnfrid tyttären. Molemmat vanhemmat olisivat tosin toivoneet poikaa, mutta lohduttautuivat pian ja kiintyivät hellästi pikku Ulvhildiin. Tämä oli hyvin kaunis lapsi, terve, raikasvärinen, iloinen ja rauhallinen. Ragnfrid piti tästä uudesta lapsesta niin paljon, että hän jatkoi imettämistä toisenakin ikävuonna; ja vähensi Sira Eirikin neuvosta ankaria paastojaan ja hartaudenharjoituksiaan imettämisaikana. Kaikki tämä ynnä ilo Ulvhildista virvoitti hänet uuteen kukoistukseen, niin ettei Lauritsa muistanut nähneensä vaimoaan noin kauniina ja iloisena ja reippaana koko heidän naimisissaoloaikanansa.

Myöskin Kristiina tunsi pikkusiskon tuoneen taloon suuren onnen. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ajatella ennen, että äidin raskas luonto teki kodin hiljaiseksi; hänestä kaikki oli ollut kuten piti äidin kasvattaessa ja kurittaessa häntä ja isän leikkiessä ja kujeillessa hänen kanssaan. Nyt oli äiti paljon ystävällisempi, soi Kristiinalle enemmän vapautta ja hellitteli useammin; ja silloin Kristiina ei niin huomannut sitä, että äidillä nyt oli paljon vähemmän aikaa hänelle. Hänkin rakasti siis Ulvhildia kuten kaikki toiset ja iloitsi saadessaan kantaa ja soudatella pikkusiskoa; ja vielä hauskempi tuli sitten kun tämä alkoi ryömiä ja kävellä ja tapaella sanoja ja ottaa osaa leikkiin.

Näin kului kolme hyvää vuotta Jørundgaardin kartanossa. Onni oli muutenkin seurannut heitä monella tapaa, ja Lauritsa rakenteli uutta ja paranteli entistä, sillä huoneet ja karjatallit olivat vanhat ja ahtaat hänen muuttaessaan kartanoon — Gjeslingit olivat antaneet sen olla vuokrattuna monen miespolven ajan —

Oli sitten pääsiäisen jälkeinen sunnuntai kolmantena vuonna; heidän luonaan oli käymässä Trond Ivarinpoika Sundbystä, vaimonsa Gudridin ja kolmen pienen poikansa kera. Eräänä aamuna istuivat isot ihmiset parvella keskustellen, lasten leikkiessä pihamaalla. Lauritsa oli pannut alulle uuden tuparakennuksen ja lapset peuhasivat esiinajetulla hirsiköllä. Yksi Gjeslingin pojista oli lyönyt Ulvhildia, ja tämä itki; silloin Trond tuli alas rankaisemaan poikaa ja nosti Ulvhildin syliinsä. Tämä oli kaunein ja kiltein lapsi mitä ajatella saattoi, ja eno piti hänestä paljon, vaikkei hän juuri ollut lapsirakas muuten.

Samassa tuli joku miehistä läävästä kiskoen pihan poikki isoa mustaa sonnia, joka oli vihainen ja äksy; se reutoi itsensä irti. Trond juoksi hirsikasalle, ajoi isompia lapsia edellään sinne, kantaen Ulvhildia, ja taluttaen pienintä poikaansa käsipuolesta. Silloin luiskahti iso hirsi hänen jalkojensa alta, Ulvhild putosi maahan, hirsi ponnahti sivuun lähti vierimään alas ja pysähtyi lapsen selän päälle.

Lauritsa oli samassa alhaalla; hän juoksi paikalle ja koetti nostaa hirren pois; silloin tuli sonni häntä kohti. Hän tarttui sitä sarviin, mutta se kaatoi hänet nurin, sitten sai isä kiinni sen sieraimista, pääsi nousemaan koholle ja sai pidellyksi sonnia niin kauan kuin Trond selvisi hämmennyksestään, kunnes joka puolelta esiin rientävät miehet köyttivät sen nuorilla.

Ragnfrid oli polvillaan maassa, koettaen kohottaa hirttä; nyt sai Lauritsa nostetuksi sitä sen verran, että äiti saattoi vetää lapsen esiin ja painaa sen rinnalleen. Pienokainen vaikeroi kauheasti kun toiset koskettivat häneen, mutta äiti huusi ääneen itkien: "Hän elää, kiitos Jumalan, hän elää —"

Oli suuri ihme, ettei tämä ollut kokonaan murskana; vaan hirsi oli pudonnut siten, että sen toinen pää oli pysähtynyt ruohikossa olevalle kivelle. Kun Lauritsa nousi seisomaan, virtasi hänen suupielistään verta ja hänen vaatteensa olivat rintaan asti repaleina härän sarvien jäljiltä.

Tordis juoksi nyt heidän luokseen nahkaraiti kädessä; varovasti siirsivät he Ragnfridin kanssa lapsen siihen, mutta tämä näytti kärsivän sietämättömiä tuskia paikalla kun häneen kajottiin. Äiti ja Tordis kantoivat hänet sitten isoon talvitupaan.

Kristiina seisoi valkeana ja jäykkänä hirsikasan harjalla; pikkupojat riippuivat itkien hänessä. Koko kartanon väki oli nyt kokoontunut ulos ja naiset itkivät ja vaikeroivat. Mutta Lauritsa käski valjastamaan Guldsveinenin ja erään toisen ratsun; kuitenkin hän kaatui kumoon Arnen tuodessa hevosia ja hänen yrittäessään kiivetä satulaan. Silloin käski hän Arnen ratsastaa papin luokse, Halvdanin lähtiessä etelään joen suupuoleen hakemaan lääkevaimoa, joka asui siellä.

Kristiina näki, että isä oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja hänestä oli vuotanut niin paljon verta, että hänen vaaleansininen pukunsa oli täynnä ruskeanpunaisia tahroja. Äkkiä isä kavahti suoraksi, tempasi kirveen lähimmältä mieheltä ja astui toisten joukkoon yhä sonnia pidellen. Hän iski sitä hamaralla sarvien väliin, niin että se kyyhähti polvilleen, mutta Lauritsa hakkasi hakkaamistaan, kunnes veri ja aviot roiskahtivat kylkiä pitkin. Silloin hän sai rykimiskohtauksen ja vaipui selälleen maahan. Trond ja eräs talon miehistä kantoivat hänet sisään.

Nyt luuli Kristiina, että hänen isänsä oli kuollut; hän parkaisi kovasti ja juoksi heidän perästään huudellen isää sielun hädässä.

Talvituvassa oli Ulvhild pantu vanhempien vuoteeseen; kaikki pielukset oli viskattu lattialle, että hän makaisi tasaisella. Näytti siltä kuin hän olisi jo ollut kuolinvuoteella. Mutta hän valitti ääneen ja lakkaamatta, ja äiti oli kumartunut hänen ylitsensä, viihdytellen ja silitellen häntä, mielettömänä surusta, kun ei voinut auttaa.

Lauritsa makasi toisella sängyllä, hän kohosi ylös ja tuli hoippuen lattian yli lohduttamaan vaimoaan. Silloin tämä syöksähti pystyyn ja huusi:

"Älä koske minuun, älä koske minuun. Jeesus, Jeesus, syystä sinä löit minut maahan — milloinkaan eivät lopu onnettomuudet, joita minä kerään sinun ylitsesi —"

"Sinä — rakas vaimoni, ethän sinä ainakaan tähän ole syypää", sanoi Lauritsa laskien kätensä hänen olkapäälleen. Toinen vavahti hänen kosketuksestaan ja hänen vaaleanharmaat silmänsä kiilsivät laihojen, tummapintaisten kasvojen keskeltä.

"Hän tarkoittaa! kaiketi, että syypää olen minä", sanoi Trond Ivarinpoika tuikeasti. Sisar loi häneen vihaa uhkuvan katseen sekä vastasi:

"Trond kyllä tietää, mitä tarkoitan."

Kristiina juoksi vanhempien luo, mutta nämä työnsivät hänet kumpikin luotaan. Ja Tordis, joka toi lämmintä vettä kattilalla, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän ja sanoi: "Mene toiseen tupaan, Kristiina; sinä olet tiellä täällä."

Hän tahtoi ruveta hoitelemaan Lauritsaa, joka oli istuutunut sängynedusportaalle, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää:

"Mutta ettekö voi lievittää vähän Ulvhildin kipuja — auta armias Luoja, hänhän valittaa niin, että se saa kivenkin itkemään."

"Häntä emme uskalla liikuttaa ennenkuin pappi tai lääke-Ingegjerd tulee", sanoi Tordis.

Samassa tuli Arne ilmoittamaan, ettei Sira Eirik ollut kotosalla. Ragnfrid seisoi hetken käsiänsä väännellen. Sitten hän sanoi:

"Lähettäkää sana Aashildille Haugeniin. Menköön muu vaikka miten, kunhan Ulvhild pelastuu —"

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kristiinaan. Hän kiipesi penkille, joka oli piilossa sängyn takana, veti jalat alleen ja laski päänsä polvelleen.

Ja hänestä tuntui kuin kovat kädet olisivat rutistaneet rikki hänen sydämensä. Aashild-rouva piti haettaman! Äiti ei ollut antanut hakea Aashild-rouvaa silloinkaan, kun hän itse oli kuolla lapsivuoteeseen Ulvhildin syntyessä, eikä myöskään silloin kun Kristiina oli kuumeessa. Hän oli velho, oli Kristiina kuullut sanottavan — hän oli ollut syytteessä Oslon piispan ja tuomiokapitulin edessä; hänet olisi jo mestattu tai poltettu, ellei hän olisi ollut niin korkeata sukua, että hän oli melkein kuin kuningatar Ingebjørgin sisar — vaan kansa sanoi hänen myrkyttäneen ensimmäisen miehensä, ja sen, joka hänellä nyt oli, oli hän viekoitellut luokseen noituudella; tämä oli niin nuori, että olisi voinut olla hänen poikansa. Hänellä oli lapsiakin, mutta nämä eivät koskaan käyneet hänen luonaan, ja nuo kaksi korkeasukuista, Bjørn ja Aashild, elivät nyt yksin Dovren tunturilla eikä heille ollut jäänyt mitään rikkauksistansa. Kukaan laakson isoisista ei tahtonut tietää heistä, mutta salaisesti haettiin Aashild-rouva apua; köyhä kansa kävi julkisestikin hänen luonaan suruineen ja vahinkoineen; he kiittivät häntä hyväksi ihmiseksi, mutta pelkäsivät samalla.

Kristiina mietti, että äiti, joka alituiseen eli rukouksessa, olisi mieluummin voinut kääntyä Jumalan ja Neitsyt Maarian puoleen. Hän koetti itsekin rukoilla — etenkin Pyhää Olavia, sillä Kristiina tiesi, että tämä oli hyvä ja oli auttanut niin usein taudissa ja haavoissa ja jalankatkeamissa. Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa.

Vanhemmat olivat jääneet kahden tupaan. Lauritsa oli jälleen paneutunut sängylle ja Ragnfrid istui kumartuneena sairaan lapsen yli, pyyhkien vähän väliä tämän otsaa ja käsiä märällä vaatteella ja kostuttaen hänen huuliansa viinillä.

Kului pitkä aika. Tordis kurkisti silloin tällöin sisään ja tarjoutui auttamaan, mutta Ragnfrid lähetti hänet joka kerran takaisin. Kristiina itki ääntä päästämättä, rukoillen itseksensä, mutta sitten hän taas muisti noitavaimon ja odotti jännityksellä, milloin tämä ilmestyisi sisään.

Äkkiä kuului Ragnfridin ääni hiljaisuudesta:

"Nukutko, Lauritsa?"

"En", vastasi mies. "Kuuntelen Ulvhildia. Jumala on auttava viatonta karitsaansa, vaimo — sitä älkäämme epäilkö. Mutta odotus käy pitkäksi —."

"Jumala vihaa minua syntieni tähden", sanoi Rangfrid epätoivoisesti. "Lapsillani on hyvä siellä missä ovat, sitä en rohkene epäillä, ja nyt on kai Ulvhildin hetki tullut — mutta minut hän on hylännyt, sillä sydämeni on synnin ja surun käärmeenpesä —"

Silloin tartuttiin oveen. — Sira Eirik astui tupaan, oikaisi valtavan vartalonsa ja sanoi kirkkaalla, syvällä äänellään: "Jumalan armo tänne!"

Pappi pani lääkelaatikkonsa sängynportaalle ja meni lieden ääreen, jossa kaasi lämmintä vettä käsillensä. Sitten hän otti ristin rinnaltansa, heilautti sitä kaikkiin tuvan nurkkiin ja mutisi jotain latinaksi. Sen jälkeen hän aukaisi räppänän, niin että valo pääsi tupaan, ja meni Ulvhildia katsomaan.

Kristiina pelkäsi, että pappi löytäisi hänet ja ajaisi hänet ulos — Sira Eirikin silmiltä ei moni seikka jäänyt huomaamatta. Mutta tämä ei katsonut taakseen. Hän otti lääkelaatikosta pullon, kaasi siitä tilkkasen hienoksi kartatulle villatukolle ja asetti sen Ulvhildin suulle sekä nenälle.

"Hänen kipunsa helpottavat kohta", sanoi pappi. Hän meni Laurin luo ja hoiteli tätäkin, pyytäen tämän kertomaan, miten onnettomuus oli tapahtunut. Lauritsalta oli kaksi kylkiluuta poikki ja hän oli saanut haavan keuhkoihinsa; pappi luuli kuitenkin, ettei se ollut hengenvaarallista.

"Entä Ulvhild", kysyi isä huolen vallassa.

"Sanon sen kun olen katsonut häntä" vastasi pappi. "Mutta sinä saat mennä makaamaan parveen, niin täällä tulee hiljaisempaa ja enemmän tilaa niille, jotka hoitavat lastasi." Hän laski Lauritsan käsivarren olkapäälleen, otti häntä kainalosta ja kantoi hänet ulos. Kristiina olisi mieluummin mennyt isän mukana, mutta ei uskaltanut näyttäytyä.

Kun Sira Eirik palasi, ei hän puhunut mitään Ragnfridille, vaan leikkasi vaatteet irti Ulvhildin päältä, joka oli alkanut valittaa vähemmän ja tuntui olevan torkuksissa. Hiljaa tunnusteli hän lapsen ruumista ja jäseniä kädellään.

"Niinkö huonosti on lapseni laita, ettet tiedä hänelle neuvoa, koska et virka mitään", kysyi Ragnfrid kuiskaten.

Pappi vastasi hiljaa:

"Näyttää siltä kuin hänen selkänsä olisi pahasti ruhjoutunut, Ragnfrid. En tiedä muuta neuvoa kuin jättää hänet Jumalan ja Pyhän Olavin haltuun; en voi tehdä tässä paljoa."

Äiti sanoi kiivaasti:

"Sitten meidän täytyy rukoilla — arvaat kai sen, että Lauritsa ja minä annamme kitsastelematta kaiken mitä pyydät, jos voit saada Jumalan jättämään Ulvhildin eloon."

"Olisi mielestäni ihme", sanoi pappi, "jos hän jäisi eloon ja saisi täyden liikuntokyvyn."

"Etkö sinä saarnaa ihmeistä myöhään sekä varhain — etkö usko lapselleni voivan tapahtua ihmettä", sanoi hän entiseen tapaan.

"Oikeassa olet", sanoi pappi, "ihmeitä tapahtuu kyllä, mutta Jumala ei kuuntele jokaista ihmistä — emme tiedä hänen aivoituksiansa. Ja eikö sinusta tuntuisi vielä pahemmalta, jos tämä pieni kaunis piika jäisi rujoksi tai rammaksi?" Ragnfrid heitteli päätään ja uikutti hiljaa:

"Pappi, minä olen kadottanut jo niin monta, en voi antaa enää häntä,"

"Koetan kaiken mitä voin", pappi vastasi, "ja tahdon rukoilla koko voimastani. Mutta koeta, Ragnfrid, kestää se kohtalo, jonka Jumala on määrännyt osaksesi."

Äiti valitti hiljaa:

"Ketään lapsistani en ole rakastanut niinkuin tätä tässä — jos hänetkin nyt otetaan minulta, luulen sydämeni halkeavan."

"Jumala olkoon apunasi, Ragnfrid Ivarintytär", sanoi Sira Eirik päätään pudistaen. "Tahdot pakottaa Jumalaa myöntymään tahtoosi monien rukoustesi ja paastojesi tähden. Voitko ihmetellä, ettei niistä ole ollut enempää apua."

Ragnfrid katsoi häneen uhmaten ja lausui:

"Olen lähettänyt sanan Aashild-rouvalle."

"Sinähän hänet tunnet, enkä minä", virkkoi pappi.

"En voi elää ilman Ulvhildiä", sanoi Ragnfrid kuten ennen. "Ellei Jumala tahdo auttaa häntä, haen neuvoa Aashild-rouvalta tai vaikka paholaiselta, jos he voivat auttaa!"

Papin kielellä näytti pyörivän terävä sana, mutta sitten hän hillitsi itsensä. Hän kumartui alas ja koetteli uudestaan sairaan lapsen jäseniä.

"Hänen kätensä ja jalkansa ovat kylmät", hän sanoi. "Saamme panna kuumaa vettä lekkereihin hänen ympärilleen — ja sitten ette saa liikuttaa häntä, ennenkuin Aashild-rouva tulee."

Kristiina liukui ääneti pitkälleen penkille ja oli nukkuvinaan. Hänen sydämensä takoi pelosta — hän ei ollut ymmärtänyt paljoa Sira Eirikin ja äidin keskustelusta, mutta häntä oli ruvennut peloittamaan kauheasti ja hän tiesi, ettei se ollut aiottu hänen korvillensa.

Äiti nousi mennäkseen lekkereitä hakemaan; mutta äkkiä hän puhkesi itkuun: "Rukoile sittenkin puolestamme, Sira Eirik!"

Vähän ajan kuluttua äiti tuli takaisin Tordiksen kanssa. Pappi ja naiset häärivät nyt Ulvhildin ympärillä, ja silloin Kristiina löydettiin ja lähetettiin ulos.

Valo häikäisi hänen silmiään, kun hän tuli ulos pihalle. Hänestä oli tuntunut, että suurimman osan päivää jo oli täytynyt kulua hänen istuessaan pimeässä talvituvassa, ja nyt paistoivatkin seinät vaaleanharmaina ja ruoho kiilsi niinkuin silkki valkoisessa keskipäiväauringossa. Joki välkkyi lepikön hiirenkorvaa tekevän, kultaisen vitsaverkon välissä — se täytti ilman iloisella, yksiäänisellä pauhinallaan, sillä se juoksi vuolaana laakeassa, kivisessä uomassaan Jørundgaardin kohdalla. Tunturit kokosivat kirkasta sineä kohden ja purot syöksyivät rinnettä alas sulavan lumen keskeltä. Ja voimakas, imanta kevään tulo sai hänet itkemään, tajutessaan kaiken ympärillä olevan avuttomuuden.

Ulkona ei ollut ketään, mutta hän kuuli ääntä miesten tuvasta. Tuoretta multaa oli ripoteltu siihen paikkaan, missä isä oli lyönyt sonnin kuoliaaksi. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä — meni viimein uutistuvan salvoksen taakse, jota oli rakennettu pari hirsikertaa. Siellä olivat hänen ja Ulvhildin leikkikalut; hän työnsi ne koloon alemman hirren ja kivijalan väliin. Viime aikoina oli Ulvhild tahtonut viedä kaikki hänen lelunsa; se oli toisinaan suututtanut häntä. Hän ajatteli, että jos nyt sisko paranisi, antaisi hän tälle kaiken mitä omisti. Ja tuo ajatus tuotti hiukan lohtua.

Hän muisti Hamarin munkkia — tämä uskoi, että ihmeitä saattoi tapahtua joka ihmiselle. Mutta Sira Eirik ei ollut yhtä varma asiasta, eivätkä vanhemmatkaan — ja hän oli tottuneempi kuulemaan näitä. Hän tunsi aivan kuin suuren painon päällään ensi kertaa aavistaessaan, että ihmiset voivat ajatella näin eri lailla monista asioista — eivätkä ainoastaan pahat, Jumalaa karttavat ihmiset ja hyvät, vaan vielä sellaisetkin kuin veli Edvin ja Sira Eirik — ja äiti sekä isä; hän tajusi yhtäkkiä, että nämä ajattelivat eri lailla monestakin asiasta —.

Tordis löysi hänet nukkumasta nurkasta illan lähetessä ja vei hänet omaan sänkyynsä; silloin ei lapsi ollut syönyt mitään aamusta asti. Tordis valvoi Ulvhildin luona yöllä äidin kanssa ja Kristiina nukkui hänen sängyssään Jonin, hänen miehensä ja Eivindin ja Ormin, heidän pikku poikiensa kanssa. Heidän ruumiittensa lemu, miehen kuorsaaminen ja pikkupoikain tasainen hengitys pani väkisin Kristiinan itkeä tuhuuttamaan. Vielä eilen illalla hän oli käynyt sänkyyn oman isänsä ja äitinsä ja pikku Ulvhildin viereen, kuten aina tähän asti elämässään — se oli ollut kuin pesä, joka nyt oli hajoitettu ja revitty, ja hän itse heitetty pois niiden siipien suojasta, jotka olivat lämmittäneet häntä aina. Viimein hän itki itsensä uneen, orpona ja onnettomana vieraiden ihmisten välissä —.

* * * * *

Kun Kristiina seuraavana aamuna nousi ylös, sai hän kuulla, että eno koko joukkoineen oli lähtenyt talosta — vihassa. Trond oli sanonut sisartaan hourupäiseksi ja mielettömäksi naiseksi ja lankoaan lapaseksi ja hölmöksi, joka ei ollut milloinkaan osannut pitää vaimoaan kurissa. Kristiina kävi kuumaksi suuttumuksesta, mutta samalla häntä hävetti — hän ymmärsi sen kovin sopimattomaksi teoksi, että äiti oli karkoittanut lähimmät sukulaisensa talosta. Ja ensi kerran hän alkoi aavistella, ettei äidissä ollut kaikki niinkuin olla piti — että hän oli toisellainen kuin muut vaimot.

Hänen tuumiessaan tätä tuli palvelustyttö sanomaan, että Kristiinan oli mentävä isänsä luokse parvelle.

Mutta astuessaan ylistupaan unohti Kristiina mennä katsomaan häntä, sillä vastapäätä avattua ovea, josta valo paistoi suoraan tämän kasvoihin, istui pieni nainen, jonka Kristiina arvasi noitavaimoksi. Vaikkei Kristiina ollut ajatellut häntä tuon näköiseksi.

Tämä näytti hennolta ja pieneltä kuin lapsi, istuessaan isossa selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hänen eteensä oli myös asetettu pöytä, joka oli katettu äidin parhaimmalla kirjaillulla aivinaliinalla. Läskiä ja linnunlihaa oli hopealautasella; visakulhossa oli viiniä ja isän oma hopeapikari oli tuotu hänen juoma-astiakseen. Hän oli lopettanut syömisen ja pyyhki parhaillaan käsiään äidin hienoimpaan käsiliinaan. Ragnfrid seisoi itse hänen edessään pitäen käsissään vedellä täytettyä messinkivatia. Aashild-rouva antoi liinan vaipua syliinsä, hymyili lapselle ja sanoi kirkkaalla, pehmeällä, viehättävällä äänellä:

"Tuleppas tänne, sinä sieltä! Kauniit ovat lapsesi, Ragnfrid", sanoi hän äidille.

Hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, mutta rusottavan punaiset ja valkoiset, ja iho oli yhtä sileä ja hieno kuin lapsen. Suu oli verevä ja punainen kuin nuorella naisella ja hänen suuret, kellertävät silmänsä loistivat. Ohut, valkea huntu kulki poskia pitkin ja oli sidottu leuan alle kultaisella soljella; sen päällä hänellä oli pehmeä, tummansininen villaliina, joka lankesi hartioille ja pitkin hänen tummaa, ruumiinmukaista pukuaan. Suora hän oli niinkuin kynttilä, ja Kristiina aavisti paremmin kuin tiesi, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista ja säädykästä naista kuin tämä vanha noitavaimo, jonka kanssa kylän isoiset eivät tahtoneet olla missään tekemisissä.

Aashild-rouva piti Kristiinan kättä vanhassa, pehmeässä kädessään; hän puhui tälle lempeästi ja leikillisesti, mutta Kristiina ei saanut sanaakaan suustaan. Silloin Aashild-rouva sanoi naurahtaen:

"Pelkääköhän hän minua?"

"Ei, ei", Kristiina melkein huusi. Silloin nauroi Aashild-rouva entistä enemmän ja sanoi äidille:

"Tällä on viisaat silmät, tällä tyttärelläsi, ja hyvät, voimakkaat kädet, häntä ei ole totutettu velttouteen, huomaan minä. Sinä voit tarvita jonkun avuksesi Ulvhildin hoidossa, kun minä olen poissa. Siksi voit antaa Kristiinan minun ohjaukseeni, niin kauan kuin viivyn talossa — hän on jo kyllin vanha siihen, yksitoista vuotta, vai kuinka?"

Näin sanottuaan Aashild-rouva lähti, ja Kristiina aikoi seurata häntä. Silloin kutsui Lauritsa häntä vuoteestaan. Hän makasi selällään tasaisella tilalla, pielukset koholle nostettujen polvien alla; Aashild-rouva oli käskenyt häntä makaamaan siten, että rinnassa oleva haava paranisi pikemmin.