KRISTIINA LAURITSANTYTÄR II: EMÄNTÄ

Kirj.

Sigrid Undset

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

I

SYNNIN HEDELMÄ

I

Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin lahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa tervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin majoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.

Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin, niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle — hänen tukkansakin oli ihan kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä kurja koko ajan.

Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.

Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä; hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.

Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti — surusta, hellyydestä ja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa tuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin, häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea, mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton —. Mutta nähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana tämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti, ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut itsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille — tämän käydessä heidän luonaan kesällä — ettei ollut soveliasta viettää häitä liian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina oli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan nöyryytyksettä.

Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden jälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä kotiseutuaan pitkiin aikoihin — ei ennen kuin kaikki puheet jo olisivat tyystin vaienneet —. Nyt hän huomasikin, että edessä oli paljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut niitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat olivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään — jonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset olivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien tuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän silmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului hänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin joutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt omalle lailliselle morsiamelleen.

Apotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:

"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole vielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?"

"Arvasitte, herra", sanoi Kristiina hiljaa. "Juuri äitiäni minä ajattelin."

* * * * *

He olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson pohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän härmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten loppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään:

"Tuossa on Husaby, Kristiina. Herra suokoon sinulle paljon hyviä päiviä siellä, vaimoni!" sanoi hän lämpimästi.

Heidän eteensä avautui laajoja, kuurassa hohtavia maita. Kartano sijaitsi kuin leveällä laudalla rinteen puolivälissä — lähinnä oli pieni vaalea kivikirkko, siitä etelään rakennukset; niitä oli paljon, useat suuria; savu tuprusi räppänäaukoista. Kirkonkellot alkoivat soida, ja pihalta virtasi heitä vastaan kansaa huutaen ja tervehtien. Morsiussaatossa olevat miehet rämisyttivät kilpiään — ja remuten ja elämöiden painalsi ratsuparvi nuoren aviomiehen taloon.

* * * * *

Kirkon edessä pysähdyttiin; Erlend auttoi morsiamensa hevosen selästä ja johdatti hänet ovelle, jossa joukko pappeja ja hengellisiä herroja oli heitä vastassa. Kirkossa oli viiltävän kylmä, ja valoa tunkeutui sisään pitkänseinän pienistä pyörökaari-ikkunoista himmentäen kuorista leviävää kynttilänhohdetta.

Kristiinaa arastelutti ja pelotti Erlendin päästäessä hänen kätensä ja lähtiessä miesten puolelle, jolloin hänen itsensä oli asetuttava vieraiden, juhlapukuisten naisten joukkoon. Kirkko toimitus oli erittäin kaunis. Mutta Kristiinaa vilutti ja hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat painuneet takaisin, kun hän koki keventää mieltään ja ylentää sydäntään. Hän mietti, ettei tainnut olla hyvä enne, että oli Pyhän Simonin päivä — sen miehen suojeluspyhimyksen, jota hän ei ollut kohdellut hyvin.

Kirkosta lähdettiin kulkueena kartanoa kohti, etumaisina papit, sitten Kristiina ja Erlend käsityksin, viimeisenä vieraat kaksitellen. Kristiina ei huomannut tarkastella rakennuksia. Piha oli pitkä ja kapea, ulkorakennukset olivat kahdessa rivissä sen etelä- ja pohjoislaidassa; ne olivat tilavat ja hyvin lähellä toisiaan, mutta näyttivät vanhoilta ja rappeutuneilta.

Juhlakulkue seisahtui päärakennuksen ovelle, ja papit toimittivat siunauksen vihkivedellä. Sen jälkeen talutti Erlend Kristiinan pimeän porstuan läpi. Oikealla avattiin ovi, josta tulvi häikäisevää valoa. Kristiina kumartui kamanan alitse ja astui Erlendin kanssa tämän tupaan.

Se oli suurin tupa, mitä hän oli nähnyt kenenkään talossa. Keskellä lattiaa oli liesi, joka oli niin pitkä, että sen molemmissa päissä paloi tuli, ja huone oli niin leveä, että orsia kannattivat kauniit puiset pylväät — se näytti ennemminkin kirkolta tai kuninkaan salilta kuin kartanon tuvalta. Itäiselle päätyseinälle, jonka keskellä sijaitsi isännän kunniasija, oli pylväiden väliin rakennettu suljettavia sänkyjä.

Huoneessa paloi lukematon joukko kynttilöitä — pöydillä, jotka olivat täynnä kallisarvoisia vateja ja maljakoita, ja seinään kiinnitetyissä haarukoissa. Muinaisaikojen tapaan riippui seinillä kilpiä ja aseita kuvakudosten välissä. Kunniaistuimien tausta oli verhottu sametilla, ja eräs miehistä ripusti nyt Erlendin kultasilaisen miekan ja hänen valkoisen kilpensä, johon oli punaisella kuvattu hyökkäävä leijona, toisten aseiden joukkoon.

Palvelijat ja palvelijattaret olivat riisuneet vierailta päällysvaatteet. Erlend tarttui vaimonsa käteen ja kuljetti hänet lieden ääreen; vieraat seisoivat puolikehässä heidän takanaan. Muuan vankkavartinen rouva, jolla oli lempeät kasvot, astui esiin ja silitti Kristiinan huntua, joka oli hiukan rypistynyt vaipan alla. Poistuessaan takaisin paikalleen hän nyökkäsi hymyillen vastavihityille. Erlend nyökkäsi hymyillen takaisin ja katsoi vaimoonsa. Ja hän oli hyvin herttaisen näköinen. Silloin tunsi Kristiina taas sydäntään kouristavan — hänen tuli niin sääli Erlendiä. Hän tiesi mitä tämä ajatteli nähdessään Kristiinan seisovan tuvassaan, pitkän lumivalkoisen, emännänhunnun langetessa hulmuten tulenpunaiselle morsiuspuvulle. Aamulla oli hänen, Kristiinan, täytynyt kiertää pitkä kudottu vyö tiukasti vatsansa ja vyötäistensä ympäri muiden vaatteiden alle, ennen kuin hän oli saanut hameensa laskeutumaan hyvin. Ja hän oli hieronut poskiinsa Aashild-rouvan antamaa punaista voidetta. Laittautuessaan hän oli ajatellut vihaisena ja pahoilla mielin, ettei Erlend välittänyt katsella häntä, — nyt kun oli saanut hänet omakseen — koska hän ei huomannut mitään. Ja hän katui katkerasti, ettei ollut ilmaissut mitään.

Avioparin seistessä käsi kädessä kulkivat papit ympäri huonetta, siunasivat talon ja kotilieden, samoin sängyn ja pöydän.

Sitten kantoi eräs naispalvelijoista talon avaimet Erlendille. Tämä kiinnitti raskaan kimpun Kristiinan vyölle — ja oli sitä tehdessään sen näköinen kuin olisi tahtonut samalla suudella. Eräs miehistä toi korkean, kultarenkailla ympäröidyn sarven — Erlend laski sen huulilleen ja joi vaimonsa maljan:

"Onni ja siunaus taloosi, emäntä!"

Ja vieraat melusivat ja nauroivat Kristiinan maistaessa maljasta miehensä jälkeen ja kaataessa loput viinistä tuleen.

Nyt ryhtyivät soittajat toimeen, ja Erlend vei aviovaimonsa kunniasijalle viereensä, kun taas vieraat asettuivat pöytään.

Kolmantena päivänä alkoivat ensimmäiset vieraat lähteä, ja viidentenä päivänä poistuivat viimeiset. Sitten oli Kristiina kahden Erlendin kanssa Husabyssä.

Ensi töikseen hän pani palvelijat kantamaan kaikki vuodevaatteet sängyistä, pesemään ne ynnä seinävieret lipeällä ja viemään pois oljet sekä polttamaan ne. Sitten tuotatti hän uudet oljet ja varusti sängyt tuomillaan vaatteilla. Kesti myöhään yöhön ennen kuin tämä työ oli suoritettu. Mutta Kristiina määräsi tehtäväksi saman kaikkien talossa olevien makuusijojen suhteen ja käski savuttaa kaikki vuodenahat saunassa — palvelustyttöjen oli ryhdyttävä toimeen huomisaamuna ja koetettava saada käsistään niin paljon kuin suinkin ennen pyhiä. Erlend pudisti nauraen päätään — olipas siinä emäntä! Mutta kyllä häntä hävettikin.

Kristiina ei ollut saanut sanottavasti unta ensi yönä, vaikka papit olivat siunanneet hänen sänkynsä. Päälläpäin oli silkkipäällyksisiä patjoja, aivinaisia raiteja ja mitä parhaimpia peittoja ja nahkoja, mutta oljet pohjalla olivat likaiset ja homehtuneet, ja vaatteissa ja komeassa mustassa karhuntaljassa, joka oli ylimmäisenä, oli täitä.

Paljon hän oli jo ehtinyt nähdä näinä päivinä. Kalliiden kudosten alta, jotka peittivät seiniä, ei ollut pesty pois nokea ja likaa hirsistä. Ladot ja aitat ammottivat tyhjinä pitojen loputtua; jauhohinkalot olivat melkein kuin lakaistut. Eikä hän voinut käsittää, miten Erlend aikoi elättää kaikki hevosensa ja suuren karjansa jäljellä olevilla heinillä ja oljilla — lehdeksiä ei ollut edes lampaille.

Mutta eräs aitta oli puolillaan pellavia, jotka oli jätetty silleen — siinä oli varmaankin monen vuoden sato melkein koskematta. Olipa säilynyt myös aitallinen ikivanhoja, pesemättömiä, haisevia villoja, osaksi säkeissä, osaksi levällään permannolla. Kun Kristiina koetteli niitä hyppysissään, rapisi niistä pieniä ruskeita madonmunia — niissä oli ollut sekä koita että matoja.

Karja oli viheliäistä, laihaa, syyhyn vaivaamaa ja heikkoa — eikä hän ollut eläessään nähnyt niin monta ikäloppua nautaa yhden kartanon karjassa. Vain hevoset olivat kauniit ja hyvin hoidetut. Mutta ei yksikään niistä vetänyt vertoja Guldsveinenille tai Ringdrottenille, oriille, joka hänen isällään nykyään oli. Sløngvanbauge, jonka isä oli antanut hänelle myötäjäisiksi, oli kaunein hevonen koko Husabyn tallissa. Kristiinan täytyi ottaa sitä kaulasta ja painaa kasvonsa sen turpaa vasten tullessaan sen luokse. Ja trøndilais-pohatat ihmettelivät ja kiittivät sen paksuja, voimakkaita jalkoja, sen leveää rintaa ja sen pitkää kaulaa, sen pientä päätä ja leveitä lautasia. Gimsarin vanhus vannoi Jumalan ja sielun vihollisen nimeen "että oli iso vahinko, kun tämä hevonen oli kuohittu, siitä olisi tullut verraton sotaratsu". Silloin ei Kristiina malttanut olla kehumatta hiukan sen isää, Ringdrottenia. Se oli vielä paljon suurempi ja tanakkatekoisempi; ei ollut sitä oritta, joka olisi vienyt siitä voiton. Kristiinan isä oli käyttänyt sitä kilpasilla kuuluisimpien hevosten parissa aina Sognissa saakka. Nämä omituiset nimet, Ringdrotten ja Sløngvanbauge, oli Lauritsa antanut hevosilleen siksi, että niiden karva oli kellahtava kuin vaalea kulta, jossa oli tummempia pyörylöitä. Ringdrottenin emä oli eksynyt tammoista eräänä kesänä Raanekampenien luona, ja he olivat luulleet sen joutuneen karhun kynsiin, mutta sitten se syksymmällä tuli takaisin kotiin. Ja varsa, jonka se sai seuraavana vuonna, ei ollut minkään ihmisille kuuluvan oriin jälkeläinen. Sitä käryytettiin tulikiven ja leivän savussa, ja Lauritsa lahjoitti turvallisuuden vuoksi tamman kirkolle. Mutta varsasta varttui sellainen, että nyt hän olisi mieluummin luopunut puolista tiluksistaan kuin Ringdrottenista.

Erlend sanoi nauraen:

"Sinä Kristiina olet muuten harvasanainen, mutta kun puhut isästäsi, käyt kaunopuheiseksi!"

Kristiina vaikeni äkkiä. Hän muisti isänsä kasvot tämän nostaessa hänet satulaan, kun hän oli lähdössä kotoaan Erlendin kanssa. Isä oli koettanut näyttää iloiselta lukuisan saattokansan tähden, mutta Kristiina oli nähnyt hänen silmänsä. Isä oli sipaissut hänen käsivarttaan ja tarttunut sitten hänen käteensä hyvästiksi. Kristiina ei ollut juuri ajatellut muuta silloin kuin että oli hauska päästä pois. Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hän eläessään voisi muistaa isänsä kasvojen ilmettä tuntematta pisto tunnossaan.

* * * * *

Kristiina Lauritsantytär ryhtyi nyt hoitamaan talouttaan. Hän oli jalkeilla joka aamu ani varhain, vaikka Erlend pani vastaan ja oli tahtovinaan pitää hänet väkisin sängyssä — eihän kukaan voinut vaatia, että vastanaitu vaimo lentelisi rakennusten väliä aikaa ennen päivän valkenemista.

Nähdessään, miten kaikki oli rappiolla ja miten monet tehtävät häntä odottivat, tunsi Kristiina selvästi, että vaikka hänkin oli kasannut selkäänsä syntikuorman pyrkiessään tänne — tehty mikä tehty —, niin oli myös synti hoitaa Jumalan viljaa sillä tavalla kuin täällä oli hoidettu. Häpeä aikaisemmille haltijoille, häpeä jokaiselle, joka oli antanut Erlendin omaisuuden huveta tällä tapaa. Kahteen vuoteen ei Husabyssä ollut ollut kykenevää johtomiestä; Erlend itse oli ollut paljon poissa sinä aikana eikä sitä paitsi ymmärtänyt paljoa talon hoitoa. Oli siis aivan luonnollista, että hänen syrjäisemmillä seuduilla asuvat voutinsa pettivät häntä, kuten Kristiina näki heidän tehneen, ja että Husabyn palveluskunta teki työtä vain sen verran ja sillä tapaa kuin kutakin halutti. Eikä hänen nyt ollut helppo palauttaa järjestystä.

Eräänä päivänä hän puhui asiasta Ulf Haldorinpojan, Erlendin huovin kanssa. Kotiviljan puinnin olisi pitänyt jo olla loppuunsuoritettu — ei sitä liikoja ollutkaan — sillä syysteurastuksen aika saapui. Ulf vastasi:

"Tiedäthän sinä, Kristiina, etten minä kuulu kartanon palvelusväkeen. Haftor ja minä olemme, näetkös, Erlendin asemiehiä — enkä minä enää muista maatöitä."

"Tiedän sen", vastasi kartanon emäntä. "Mutta minun ei ole helppo hallita täällä talvella, kun olen uusi tulokas pohjoistunturilla ja talonväelle outo. Tekisit kauniisti, jos tahtoisit auttaa ja ohjata minua."

"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo", sanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen — hän hymyili aina noin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos röyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää ja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa oikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle häneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin kanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä elämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen asiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen — näkihän hän Erlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa kunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta he olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän oli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan kartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa — mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan kotikulmalla.

Ulf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma; hänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka. Kristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta — kaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan ja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä ollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja viisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.

"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla — kaiken sen jälkeen, mitä täällä on nähty", sanoi taas Ulf. "Sittenkin minä luulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat muut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että istuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten voisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu huolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä tahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton maalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit minun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään jotenkuten."

Kristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.

* * * * *

Kristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti työntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt Erlendiä — tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen ja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi. Kaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi — mutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä maatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän edelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista, jotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti kuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja — eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan silmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia; kauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä, Lidstadissa, oli ollut lapsi — niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa oli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina huomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta lapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut —. Voi, voi! Pyhä Olavi, rukoile puolestani —! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan laupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti hän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän Olavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen näillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon — mutta yöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa, niin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan —. Erlend huomasi puoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.

Mutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän pukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon asujaimilta raskautensa.

Husabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen jälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin istui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon tavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin orjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä pöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle, joka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin nojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa liedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen sellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä auttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä sisätöissä, ei se enää käynyt päinsä — naiset eivät ruvenneet raatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä. Kristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä tupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset kaikinpuolisena helpotuksena — heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä ulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja kerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää kynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä laittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.

Niin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä — mutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona istui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti liikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui Ragnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä itäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä. Kotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin sellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera palveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei alistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei välittänyt papeista ja munkeista — hän sanoi niitä liian kalliiksi ystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat sanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo unohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.

Hän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi merkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei muistanut väärin — tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli omistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää — kuului aikoneen tehdä Husabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi. Erlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän aina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli hänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui, ettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut isänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan ylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä usein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi toisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista varoitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja — Ivar Gjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar Provstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin mahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta metsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti Folkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin herrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka aina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin järvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa. Hän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta ensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa lapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä Elin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi. Lauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran tekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä ei ollut tullut mitään.

Hädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon verisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta ja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale pyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä, häväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin korviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti hänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse Laurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää syyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen jaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan haavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan, kuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa ollut voinut lausua muuta kuin "herra, herra!" Mutta sädeloistossa seisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut, että hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen vaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei yksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen päivään.

Niin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan sen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään — hän ei ollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.

Sitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän tuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina huomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun asukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita; heillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne — jotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin muukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia miehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot nivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea iho — mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien silmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla, nenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle miehelle — mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän pehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.

Erlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä kotoisin — lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä. Hänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute Erlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi siitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.

Tuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa. Erlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen poikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti paljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun ompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen vyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.

Äkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa — ja lensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.

Erlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään — silloin Kristiina poistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja kovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa jälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.

Kristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti, että toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja kuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.

Mutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa syliinsä.

Viimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi leukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan ihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina seinään päin.

Oli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään sanaa sanottavana — nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen lastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta pimeässä. Ei hän kerjäisi — jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi hän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti hänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä. Ja Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen heidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen nukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä tämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin määrin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.

Eikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.

* * * * *

Näin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa mielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta — ja tulistui silmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän pois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.

* * * * *

Neljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa ovesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä länteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä mukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa. Kristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa karvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.

Pihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend sanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan puinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi Erlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan sanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.

Teurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut satanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut, ja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen härmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja- ja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata, mättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.

Mies vastasi mahtaillen: "Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin hyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä syömäviljaa näin lähellä kaupunkia — tuottavampaa on vaihtaa voit ja villat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta —."

"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt lojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena", sanoi Kristiina. "Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka hoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää kesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla huonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut — sanoi isäni aina —."

Erlend naurahti ja virkkoi:

"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa — kunhan minä saan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani hoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi näen."

"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi ja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?" kysyi Kristiina.

Erlend nauroi jälleen ja virkkoi:

"Sitä en ole ajatellut. — Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet hyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina."

"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita", lausui Kristiina, "sillä isäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia hänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi palveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä asioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren."

"Sigurd", muisteli Erlend. "Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän häissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui kuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi — hän oli sikahumalassa vielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin sinun päähäsi vaimonhunnun —."

"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut", vastasi Kristiina tulistuen. "Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin pikkutyttö —." Erlend nauroi vielä:

"Olipa se outoa huvitusta — koko talonväki kuulemassa, kun se äijä paukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin erilainen kuin muut miehet — mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos talonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari —"

Kristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend katsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.

Yhtäkkiä hän painoi kannukset hevosensa kylkeen. Herra Jeesus, kaalamo — siitähän ei päässyt yli tähän aikaan, savi oli liukunut irti syksyllä —. Sløngvanbauge paransi vauhtia kuullessaan toisen hevosen takanaan. Erlend joutui kovaan hätään — miten Kristiina kiitikään jyrkkiä mäkiä alas! Erlend ajoi hänen ohitseen vesakon läpi, kaarsi paikalle, missä tie kappaleen matkaa kulki tasaista maata, ja esti häneltä pääsyn. Tultuaan Kristiinan sivulle näki Erlend, että Kristiinaa itseäänkin oli alkanut pelottaa.

Erlend taivuttautui vaimoaan kohden ja löi häntä korvalle, niin että helähti — ja Sløngvanbauge hypähti säikähtäen syrjään alkaen vikuroida.

"Siinä sait", sanoi Erlend vapisevin äänin, hevosten rauhoituttua ja heidän taas ajaessaan tasajalkaa. "Lensit ihan kuin mieletön —. Oikein pelästytit minut —."

Kristiina käänsi pois päänsä niin ettei Erlend voinut nähdä hänen kasvojaan. Erlend katui, että oli lyönyt häntä, mutta sanoi sitten jälleen:

"Niin, oikein pelästytit minut, Kristiina — onko se nyt laitaa sellainen! Ja vielä nyt —", sanoi hän aivan hiljaa.

Kristiina ei vastannut sanaakaan eikä katsonut häneen. Mutta Erlend tunsi hänen olevan vähemmän vihaisen kuin taannoin hänen pilkatessaan Kristiinan kotia. Hän ihmetteli sitä suuresti, — mutta huomasi asian olevan niin.

He saapuivat Medalbyhyn, ja Erlendin vouti tuli ulos pyytäen heitä tupaan. Mutta Erlend sanoi heidän mieluummin katselevan rakennuksia ensin — ja Kristiinaa tarvittiin mukana. "Tämä on nyt hänen talonsa — ja hän ymmärtää näitä asioita paremmin kuin minä, Stein", sanoi Erlend hymyillen. Paikalle oli tullut muutamia talonpoikia todistajiksi — heidänkin joukossaan oli Erlendin alustalaisia.

Stein oli tullut taloon viime perjantaina, ja koko ajan siitä saakka hän oli pyydellyt, että itse isäntä tulisi katsomaan, minkälaisessa kunnossa rakennukset olivat hänen ottaessaan ne haltuunsa, tai että hän lähettäisi sinne ainakin edusmiehen. Talonpojat todistivat, ettei yksikään niistä ollut ollut tyydyttävässä kunnossa, ja ne, jotka nyt olivat luhistumaisillaan, olivat olleet siinä tilassa myös Steinin tullessa. Kristiina näki, että tila oli hyvä, mutta se oli ollut huonossa hoidossa. Hän ymmärsi, että tämä Stein oli kykenevä mies, ja Erlend oli myös suopea ja lupasi hänelle huojennuksia veronmaksuissa, kunnes hän oli saanut rakennukset parempaan kuntoon.

Sitten he astuivat tupaan, ja siellä oli pöytä täynnä hyvää ruokaa ja väkevää olutta. Steinin vaimo pyysi anteeksi, ettei hän ollut tullut ulos Kristiinaa vastaan. Mutta hänen miehensä ei tahtonut, että hän astui paljaan taivaan alle ennen kuin oli käynyt kirkossa synnytyksen jälkeen. Kristiina nyökkäsi lempeästi vaimolle ja meni sitten katsomaan kätkyessä nukkuvaa lasta. Se oli tämän parin esikoinen, poika, kahdentoista päivän vanha, iso ja vankka.

Nyt vietiin Kristiina ja Erlend kunniapaikalle, ja kaikki istuutuivat pöytään, jossa syötiin ja juotiin hyvän aikaa. Kristiina oli kaikista puheliain aterian aikana; Erlend ei virkkanut paljoa, eivät myöskään miehet, mutta Kristiina oli kuitenkin huomaavinaan, että hänestä pidettiin.

Sitten heräsi lapsi, inisi vähän ja alkoi sitten huutaa niin kauheasti, että äidin täytyi ottaa se esiin ja asettaa rinnalleen, jotta se rauhoittuisi. Kristiina katsoi pari kertaa noita kahta, ja kun poika oli kylläinen, otti hän sen äidiltä ja asetti sen käsivarrellensa.

"Katsohan mieheni", hän virkkaa, "eikö tämä ole kaunis ja pirteä miehenalku!"

"Onpa niinkin", vastaa mies katsomatta häneen päin. Kristiina istuu kotvan aikaa pidellen lasta ja antaa sen sitten takaisin äidille.

"Tahtoisin lähettää lahjan tälle pojallesi, Arndis", sanoo hän, "sillä poikasi on ensimmäinen lapsi, jota minä olen pitänyt sylissäni tultuani tänne pohjoistuntureille." Kiihkeänä ja huulilla pieni uhmaileva hymy katsoi Kristiina mieheensä ja sen jälkeen pitkin toisella puolen pöydän olevaa miesten riviä. Yksi ja toinen heistä veti suutaan hiukan hymyyn, mutta sitten katsoi kukin jälleen eteensä, kasvot jäykkinä ja vakavina. Viimein nousi muuan ikäloppu ukonrähjä paikaltaan; hän oli juonut tuntuvasti. Hän otti kauhan kulhosta, laski sen pöydälle, kohotti raskaan kulhon ja sanoi:

"Juokaamme siis asian malja, Husabyn emäntä, että seuraava lapsi, jonka sinä nostat käsivarrellesi, olisi uusi Husabyn isäntä!"

Kristiina nousi ja otti vastaan tuon raskaan kulhon. Ensiksi hän tarjosi sen miehelleen. Erlend laski huulensa sen laitaan, mutta Kristiina siemaisi pitkän ryypyn:

"Kiitos sinulle toivotuksestasi, Skogin Jon", sanoi hän ja nyökkäsi miehelle silmät naurusta säihkyen. Sitten hän pani oluen kiertämään.

Erlend istui punaisena ja kovasti suutuksissaan, Kristiina huomasi sen. Mutta hänen itsensä oli niin tehnyt mieli nauraa ja iloita. Hetken kuluttua alkoi Erlend tehdä lähtöä, ja sitten he lähtivät kotimatkalle.

* * * * *

He olivat ratsastaneet kappaleen matkaa puhumatta, kun Erlend sanoi äkkiä kiihkeästi:

"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana vihittäessä. — Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä, piru vieköön."

Kristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli hevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä pelotti.

"En ole unohtava eläessäni", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta, — "että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla olevasta pojastasi."

"Kristiina!" sanoi Erlend rukoilevasti.

"Rakkaani", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut häneen. "Kristiina!"

"Mitä tahdotte, herra?" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti, kääntämättä päätään.

Erlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä. Mutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.

"Nyt minä olin vähällä suuttua niin", hän sanoo, "että minä olin lähteä sinun luotasi."

"Silloin olisi saattanut tapahtua", vastaa Kristiina rauhallisesti, "että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut sinun perässäsi Husabyhyn."

"Voi sinun puheitasi!" virkahtaa mies avuttomasti.

* * * * *

Jälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat paikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi vaimolleen:

"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta — siitä tulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun kanssasi."

Kristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.

Tuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua jalan. Hän sitoi hevoset puuhun.

"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla", virkkoi hän. "Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä." Hän tarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki katsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen joen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby vastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen ja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan tumma metsäinen selänne.

"Äiti", alkoi Erlend hiljaa kertoa, "kävi kanssamme täällä hyvin usein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti. Hän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti tuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon on tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon."

Erlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut mitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti jäätynyttä kanervaa:

"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta. Siitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä."

Hän ei saanut vastausta. — Aivan heidän allaan, heidän siinä seisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. — Erlend otti kiven ja nakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi piirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti vielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin — etsi yhä uusia ja uusia, viimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan. Silloin hän näki vaimonsa kasvot — tämä seisoi siinä silmät ylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.

Erlend kääntyi äkkiä ympäri — mutta Kristiina valahti samassa kalmankalpeaksi ja hänen luomensa sulkeutuivat. Hän hapuili käsillään ilmaa, horjui, oli kaatumaisillaan — mutta tapasi sitten kiinni puun rungosta. "Kristiina — mikä sinun on?" kysyi Erlend pelokkaasti.

Toinen ei vastannut, seisoi vain kuin jotakin kuunnellen. Hänen katseensa oli kaukainen ja outo.

Nyt hän tunsi sen taas. Syvällä kohdussa tuntui siltä kuin kala olisi pieksänyt pyrstöllään. Ja jälleen tuntui siltä kuin maa olisi liikkunut hänen ympärillään, ja häntä alkoi huikaista ja viepottaa, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

"Mikä sinua vaivaa?" alkoi Erlend taas kysellä.

Hän oli odottanut tätä niin sanomattomasti — hän oli tuskin uskaltanut tunnustaa itselleen sielunsa syvää pelkoa. Hän ei voinut puhua siitä — nyt, kun he olivat olleet epäsovussa koko päivän. Silloin sanoi Erlend asian.

"Lapsiko se alkoi elää?" hän kysäisi hiljaa, koskettaen Kristiinan olkapäätä.

Silloin voitti Kristiina vihansa Erlendiä kohtaan, painautui lapsensa isää vasten ja kätki kasvonsa tämän rinnalle.

* * * * *

Tuokion kuluttua he laskeutuivat jälleen alas paikalle, missä heidän hevosensa seisoivat. Lyhyt päivä oli melkein lopullaan; heidän takanaan lounaassa vaipui aurinko puiden latvojen taakse, punaisena ja himmeänä pakkashuurussa.

Erlend tunnusteli huolellisesti kaikkia satulan hihnoja ja hakoja ennen kuin nosti vaimonsa hevosen selkään. Sitten hän meni oman hevosensa luokse ja irrotti sen. Hän etsi vyönsä alta kintaitaan, jotka oli pistänyt sinne, mutta löysi vain toisen. Hän katseli ja etsi pitkin rinnettä.

Silloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:

"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!"

"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi — vaikka olisit ollut kuinka vihainen", sanoi Erlend.

"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua", sanoi Kristiina hyvin hiljaa katsoen alas.

Erlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja onnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:

"En minä luullut, Kristiina — siihen aikaan kun kosin sinua, kun kiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja tekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut — että voisit olla tuollainen noita!"

Silloin toinenkin nauroi:

"Etpä tainnut luulla — muuten olisit heittänyt koko homman aikaa sitten — mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi."

Erlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.

"Herra varjele, Kristiina — olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa parastani, mitä —?"

Hän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin. Punastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä hymynsä ja silmänsä Erlendiltä.

Erlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea perästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet harjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend, ja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin nauratti.

"Ja nyt", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle, "nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!"

II

Jouluiltana oli rankkasade ja myrsky. Oli mahdoton ajaa reellä, ja niin täytyi Kristiinan jäädä kotiin, kun Erlend ja väki ajoi yömessuun Birgsin kirkkoon.

Hän seisoi tuvan ovella ja katsoi heidän jälkeensä. Soihdut, joilla he valaisivat teitä, loimottivat punaisina mustuneiden seinien välissä ja välkkyivät pihamaan märässä iljanteessa. Tuuli yltyi, ja liekit taipuivat sivulle. Kristiina seisoi siinä niin kauan kuin hän erotti heidän kulkunsa yössä.

Sisällä paloi kynttilöitä pöydällä. Pitkin pöytää oli iltaruoan jätteitä — puurontähteitä vadissa; puoleksipurtuja leivänkappaleita ja kalanluita uiskenteli olutkulhossa. Ne palvelusneidot, joiden tuli jäädä kotiin, olivat jo paneutuneet lattiaoljille. Kristiina oli yksin talossa heidän ja erään vanhan ukon kera, jonka nimi oli Aan. Hän oli palvellut Husabyssä Erlendin isoisän ajoista asti; nyt hän eli pienessä mökissä meren rannalla, mutta kävi usein kartanossa päivin, koetti toimittaa yhtä ja toista ja uskoi tekevänsä kovasti työtä. Aan oli nukkunut illallispöytään, ja Erlend ja Ulf olivat nauraen kantaneet hänet pois soppeen ja levittäneet peitteen hänen päälleen. Jørundgaardissa oli lattialle levitetty paksulti kaisloja, sillä koko talonväen tuli nukkua yhdessä tuvan lattialla juhlapyhät. Ennen kirkkoon menoa oli heidän tapana korjata pois paastoruoan loput, ja äiti ja palveluspiiat kattoivat pöydän niin kauniiksi kuin voivat pannen esiin voita ja juustoja, suuria kekoja ohutta valkeata leipää, kiiltävää silavaa ja paksuja suolaisen ja savustetun lihan kappaleita. Hopeakannut ja simasarvet välkkyivät. Ja isä oli itse tuonut oluttynnyrin penkille.

Kristiina käänsi tuolinsa lieteen päin — hän ei iljennyt nähdä tuota pahannäköistä pöytää. Yksi tytöistä kuorsasi niin että ihan pyrki harmittamaan.

Sekin oli seikka, josta hän ei Erlendissä pitänyt, että tämä kotona ollessaan söi aina niin rumasti ja siivottomasti, kaivoi vadeista makupaloja ja viitsi tuskin pestä kätensä ennen pöytään asettumista ja sitten hän antoi koirien hyppiä syliinsä ja saada osansa ruoasta toisten syödessä. Näin ollen oli aivan luonnollista, ettei palvelijoilla ollut tietoa pöytätavoista. — Kotona Kristiinaa oli opetettu syömään kauniisti — ja hitaasti. Sillä ei sopinut, että isäntäväki odotti palvelijoiden syödessä edelleen, sanoi äiti — ja niiden, jotka raatoivat ja ahersivat, täytyi saada syödä kyllikseen.

"Gunna", kutsui Kristiina hiljaa isoa keltaista narttua, joka nukkui ison pentuparven keskessä vasten liedenvieruskiveä. Se oli niin äreä luonnoltaan, siksi oli Erlend antanut sille Raasvoldin vanhan emännän nimen.

"Voi piski parka", kuiskasi Kristiina silitellen eläintä, joka tuli hänen luokseen ja laski päänsä hänen polvelleen. Sen selkä oli terävä kuin viikate ja nisät laahasivat melkein maata. Pennut söivät ihan emänsä hengiltä. "Voi, piski parka, niin!"

Kristiina antoi päänsä vaipua taapäin vasten tuolin selkää ja katsoi nokisiin kattohirsiin. Häntä väsytti —.

Helppoa aikaa eivät nämä Husabyssä vietetyt kuukaudet suinkaan olleet. Hän oli puhellut vähän Erlendin kanssa sinä iltana, jolloin he olivat käyneet Medalbyssä. Silloin hän oli huomannut Erlendin luulleen, että hän oli ollut vihainen siitä syystä, että Erlend oli toimittanut hänet tähän tilaan.

"Kyllä muistan", oli Erlend sanonut hyvin hiljaa. "Sinä tarkoitat tuota kevätpäivää, jolloin kävelimme metsässä kirkon pohjoispuolella. Kyllä muistan, sinä pyysit minua heittämään sinut rauhaan —."

Kristiina oli tullut iloiseksi hänen sanoessaan näin. Muuten häntä usein ihmetytti, miten monta seikkaa Erlend näytti unohtaneen. Mutta sitten Erlend sanoi:

"Enkä minä kuitenkaan olisi uskonut, Kristiina, että sinä olisit voinut kantaa salaista kaunaa minua kohtaan ja samalla näyttää niin ystävälliseltä ja iloiselta. Sillä onhan sinun täytynyt tietää tämä kauan. Luulin, että sinä olit kirkas ja kuultava kuin päivänpaiste."

"Oi Erlend", oli Kristiina vastannut surullisesti. "Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, että minä olen kulkenut salaisia polkuja ja ollut viekas niitä kohtaan, jotka uskoivat minusta pelkkää hyvää." Hän oli toivonut niin hartaasti, että Erlend ymmärtäisi. "— En tiedä, muistatko sinä, ystäväni, että sinä kohtelit minua tavalla, jota kukaan ei voisi kutsua kauniiksi. Mutta kautta Jumalan ja Neitsyt Maarian, minä en kantanut sinulle kaunaa, vaan rakastin sinua yhtä paljon —"

Erlendin kasvot muuttuivat herkiksi:

"Niin minä luulin", sanoi hän hiljaa. "Mutta tiedäthän sinä senkin, että minä nyt olen koettanut hyvittää sen, mitä olen ennen rikkonut. Lohduttelin itseäni sillä, että lopulta kävisi kuitenkin niin, että minä voisin palkita sinun uskollisuutesi ja kärsivällisyytesi."

Silloin oli Kristiina kysynyt:

"Olet kai kuullut isoisäni veljestä ja neitsyt Bengtasta, jotka pakenivat Ruotsista vastoin neidon sukulaisten mieltä? Jumala rankaisi heitä eikä suonut heille yhtään lasta. Etkö sinä ole kertaakaan näiden vuosien kuluessa pelännyt hänen rankaisevan meitä samoin?"

Ja Kristiina oli vielä sanonut hänelle hiljaa ja väristen:

"Ymmärräthän nyt, Erlend, etten ollut kovin iloinen kesällä, kun ensin havaitsin asian. Ja sittenkin mietin — mietin, että jos sinä kuolisit ennen kuin me ehdimme naimisiin — — — niin mieluummin jäisin sinun lapsesi kera maailmaan kuin yksin. Mietin, että jos minä sattuisin kuolemaan sitä synnyttäessäni — niin olisi sekin parempi kuin ettei sinulla olisi aviossa syntynyttä poikaa, joka astuisi isännän paikalle sinun jälkeesi sitten kun sinun aikasi tulee lähteä näiltä mailta —"

Erlend vastasi kiivaasti:

"Minusta poikani olisi liian kalliisti ostettu, jos se maksaisi sinun henkesi. Älä puhu noin, Kristiina —. Niin paljon en rakasta Husabytä", lisäsi hän kotvasen kuluttua. "Etenkin sen jälkeen kun ymmärsin, ettei Orm voi koskaan saada täyttä perintö-osaa —"

"Pidätkö enemmän hänen pojastaan kuin minun?" kysyi Kristiina silloin.

" Sinun pojastasi —" Erlend naurahti. "Hänestähän minä en tiedä muuta kuin että saamme sen lahjan puolisen vuotta aikaisemmin kuin hyvä olisi. Ormia olen rakastanut kaksitoista vuotta."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina:

"Ikävöitkö milloinkaan noita lapsiasi?"

"Kyllä", vastasi mies. "Ennen kävin usein heitä katsomassa Østerdalenissa, missä he asuvat."

"Sinähän voisit käydä siellä nyt adventin aikaan", sanoi Kristiina hiljaa.

"Etkö sinä pahastuisi siitä?" kysyi Erlend iloisesti.

Kristiina oli vastannut, että olihan se luonnollista. Silloin oli Erlend kysynyt, olisiko Kristiinasta ikävä, jos hän toisi lapset Husabyhyn jouluksi. "Kerranhan sinun kuitenkin täytyy ne nähdä." Ja jälleen oli Kristiina vastannut, että sekin hänen mielestään oli kuin olla piti.

Erlendin poissa ollessa puuhasi Kristiina ahkerasti jouluvalmistustöissä. Häntä kiusasi kulkea näiden monien vieraiden miesten ja naisten joukossa — hänen täytyi voittaa luontonsa riisuutuessaan ja pukeutuessaan kahden palvelusneidon nähden, jotka Erlend oli määrännyt nukkumaan hänen kanssaan tuvassa. Hänen täytyi toistaa mielessään ajatusta, että yksin hän ei olisi ikipäivinä saattanut maata tässä suuressa talossa, jossa toinen oli maannut Erlendin kanssa ennen häntä.

Talon naispalvelusväki ei ollut kelvollisempaa kuin odottaa sopi. Talonpojat, jotka huolehtivat tyttäristään, eivät lähettäneet näitä palvelukseen kartanoon, jossa isäntä eli julkisessa haureudessa ja oli jättänyt jalkavaimolleen talon ohjat. Naiset olivat laiskoja ja tottumattomia alistumaan emännän määräyksiin. Mutta jotkut heistä alkoivat pian katsella suopein silmin sitä, että Kristiina pani talon hyvään kuntoon ja otti itse osaa kaikkiin töihin. He tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, kun hän kuunteli heitä ja vastasi heille lempeästi ja leikkiä laskien. Ja Kristiina oli aina palvelijoiden nähden lempeä ja tyyni. Hän ei nuhdellut ketään, mutta jos joku naisista asettui hänen käskyään vastaan, oli emäntä luulevinaan, ettei palvelija ollut ymmärtänyt sitä ja osoitti lauhkeasti, miten hän tarkoitti asian tehtäväksi. Näin oli Kristiina nähnyt isänsä taltuttavan niskuroivia tulokkaita — eikä yksikään miehistä ollut kahdesti koettanut vastustaa Jørundgaardin Lauritsaa.

Näin päästäisiin ehkä talven yli. Myöhemmin hänen täytyi jollakin keinoin koettaa päästä irti naisista, joista hän ei pitänyt tai joita hän ei saanut taipumaan tahtoonsa.

Erästä työtä hän ei kumminkaan saattanut tehdä näiden vieraiden silmien nähden. Aamuisin istuessaan yksin tuvassa hän valmisti vaatteita lapselleen, — vaippavaatteita pehmeästä sarasta, kapaloita punaisesta ja vihreästä ostokankaasta ja valkoisia aivinoita kastekoltuksi. Hänen istuessaan käsityönsä ääressä taistelivat hänen mielessään ylivallasta pelko ja luottamus ihmisten taivaallisiin ystäviin, joiden esirukousta hän oli anonut. Lapsi kyllä liikkui ja elämöi hänen kohdussaan niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän rauhaa. Mutta hän oli kuullut semmoisistakin lapsista, joilla oli ollut syntyessään muodoton möhkö kasvojen paikalla, ja jollakin oli ollut pää väärin puolin, niin että kasvot olivat takana, ja toisilla oli ollut varpaat kantapäiden kohdalla. Ja hän muisti Sveinin, jonka kasvojen toinen puoli oli sininen siksi, että hänen äitinsä oli vioittunut tulipalossa.

Äkkiä hän viskasi luotaan neuleen, meni Neitsyt Maarian kuvan eteen, polvistui, luki seitsemän avea. Veli Edvin oli sanonut Jumalanäidin iloitsevan aina yhtä suuresti kuullessaan enkelin tervehdyksen, vaikka se olisi lähtenyt kaikista kurjimman syntisen huulilta. Ja sanat Dominus tecum olivat hänelle mieleisimmät, siksi Kristiina lausui ne aina kolmeen kertaan.

Se helpotti vähäksi aikaa. Hän tiesi kuitenkin monta miestä ja vaimoa, jotka eivät välittäneet Jumalasta ja tämän pyhästä äidistä ja jotka täyttivät huonosti käskyt, — eikä hän tiennyt heidän kuitenkaan saaneen vaivaisia lapsia. Jumala oli usein armahtavainen eikä kostanut vanhempien syntejä lapsiraukoille, vaikka hänen toisinaan täytyikin antaa ihmisille merkki siitä, ettei hän jaksanut kärsiä heidän pahuuttaan lakkaamatta. Mutta ei kai sen tarvinnut tapahtua juuri hänen lapsessaan.

Sitten hän huusi avukseen Pyhää Olavia. Hänestä hän oli kuullut niin paljon, että tuntui melkein siltä kuin hän olisi nähnyt Pyhän Olavin hänen eläessään tässä maassa. Pitkä hän ei ollut, mutta hänen lihavahko vartalonsa oli ryhdikäs ja kaunis; hänen kullankellervillä kiharoillaan oli kultakruunu ja välkkyvä säde, ja punainen kähärä parta ympäröi hänen lujia, ahavoituneita ja rohkeita kasvojaan. Mutta hänen syvät, liekehtivät silmänsä näkivät joka ihmisen läpi, eikä niihin uskaltanut katsoa kukaan, jolla ei ollut puhdas tunto. Ei Kristiinakaan rohjennut; hän katsoi maahan tämän katseen edessä, mutta hän ei tuntenut pelkoa — hänestä tuntui samanlaiselta kuin oli tuntunut hänen seisoessaan lapsena isänsä edessä katse maahan luotuna, tehtyään jotakin pahaa. Pyhä Olavi katsoi häneen ankarasti, mutta ei armottomasti — hänhän oli luvannut parantaa elämänsä. Hän kaipasi niin kauheasti Nidarosiin, jossa olisi saanut polvistua hänen pyhän ruumiinsa eteen. Erlend oli heidän tullessaan Husabyhyn luvannut viedä hänet sinne hyvin pian. Mutta matkaa oli lykätty. Ja Kristiina ymmärsi, ettei Erlend mielellään olisi lähtenyt hänen kanssaan nyt; hän häpesi ja pelkäsi ihmisten puheita.

Eräänä iltana Kristiinan istuessa pöydässä alaistensa kanssa sanoi eräs naispalvelijoista, aivan nuori tyttö, joka oli apuna sisätöissä:

"Eiköhän meidän, emäntä hyvä, olisi parempi alkaa ommella kapaloita ja lapsenvaatteita kuin panna alulle kangas, josta puhutte?"

Kristiina ei ollut kuulevinaan, vaan puhui edelleen vaatteen värjäyksestä. Silloin yritti tyttö uudelleen:

"Vai ehkä olette jo tuoneet lapsenvaatteet kotoanne?"

Kristiina veti suutaan hymyyn ja kääntyi uudelleen toisten puoleen. Vilkaistessaan hetken kuluttua neitoon hän näki tämän istuvan tulipunaisena ja katsovan pelokkaasti emäntäänsä. Kristiina hymyili taas ja puhui Ulfille yli pöydän. Silloin pyrskähti tyttö äkkiä itkuun. Kristiinaa nauratti, ja neito itki yhä hurjemmin, kunnes hänen täytyi niistää ja nyyhkiä.

"No, heitä jo itkusi, Frida", sanoi Kristiina viimein rauhallisesti. "Sinut on pestattu tänne täysi-ikäisenä neitona; älä nyt käyttäydy niinkuin pikkutyttö?-."

Tyttö koetti sanoa, ettei hän ollut tahtonut olla nenäkäs ja ettei Kristiina panisi pahakseen.

"En panekaan", sanoi Kristiina yhtä hymyilevänä. "Syö nyt, äläkä itke. Jokaisella on se ymmärrys, minkä Jumala on antanut."

Frida hyppäsi paikaltaan ja juoksi ulos itkeä öllöttäen.

Myöhemmin, kun Ulf Haldorinpoika seisoi puhellen Kristiinan kanssa seuraavan päivän töistä, sanoi hän nauraen:

"Erlendin olisi pitänyt kihlata sinut, Kristiina, kymmenen vuotta sitten. Hänen asiansa olisivat silloin kaikin puolin paremmalla kannalla."

"Niinkö luulet?" kysyi talon emäntä ja hymyili yhä. "Minä olin silloin yhdeksän talven vanha. Luuletko, että Erlend olisi kyennyt odottamaan vuosikausia lapsimorsianta —?"

Ulf nauroi ja lähti ulos.

Mutta yöllä Kristiina itki; hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja nöyryytetyksi.

Sitten tuli Erlend kotiin viikkoa ennen joulua, ja Orm, hänen poikansa, ratsasti isänsä rinnalla. Kristiinan sydäntä vihlaisi, kun Erlend talutti pojan hänen eteensä ja käski tämän tervehtiä äitipuoltaan.

Poika oli kerrassaan kaunis lapsi. Sellaiseksi oli Kristiina kuvitellut oman poikansa uskaltaessaan joskus iloita ja uskoa, että hänen lapsensa oli syntyvä terveenä ja kaunisjäsenisenä, ja ajatellessaan miten hänen poikansa oli varttuessaan istuva hänen polvellaan. Sellaiseksi hän oli hänet kuvitellut — juuri noin isänsä näköiseksi.

Orm oli ikäisekseen pienenlainen ja hento, mutta sirojäseninen ja kaunis; hänen ihonsa ja hiuksensa olivat tummat, mutta silmät olivat siniset. Suu oli punainen ja lempeä. Poika tervehti kunnioittavasti äitipuoltaan, mutta hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja jäykkinä. Kristiina ei ollut päässyt puhumaan paljon pojan kanssa. Mutta hän tunsi, miten tämän silmät seurasivat häntä lakkaamatta ja miten hän itse kävi vielä kömpelömmäksi tietäessään lapsen tuijottavan häntä.

Erlend ei näkynyt puhuvan paljoa poikansa kanssa, ja saattoi samalla huomata, että poika pysytteli loitolla isästään. Kristiina sanoi miehelleen, että Orm oli kaunis ja viisaan näköinen. Tytärtään ei Erlend ollut ottanut mukaan, Margret oli hänen mielestään liian pieni näin pitkälle matkalle talvikelillä. Tyttö oli vielä paljon kauniimpi veljeään, kertoi Erlend ylpeillen, kun Kristiina tahtoi kuulla tuosta pienestä tytöstä, ja paljon terhakampi; hän sai kasvatusvanhempansa tekemään ihan mitä tahtoi. Hänellä oli kullankeltainen kihara tukka ja ruskeat silmät.

Hän oli siis kai äitinsä näköinen, ajatteli Kristiina. Hän ei voinut sille mitään, että tunsi kirvelevää mustasukkaisuutta. Mahtoikohan Erlend rakastaa tuota tytärtään yhtä paljon kuin Lauritsa oli rakastanut Kristiinaa? Erlendin ääni oli ollut niin lempeä ja hellä hänen puhuessaan Margretista.

Kristiina nousi vuoteesta ja lähti ulko-ovelle. Ulkona oli niin pimeä ja sakea ilma, ettei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Mutta Kristiina arveli olevan suunnilleen keskiyön. Hän otti porstuasta lyhdyn, palasi sisään ja sytytti sen. Sitten hän heitti vaipan hartioilleen ja astui ulos sateeseen.

"Jeesuksen nimeen", kuiskasi hän ja teki kolmasti ristinmerkin astuessaan ulos yöhön.

Pihan yläpäässä oli papin talo. Se oli nyt autio. Erlendin päästyä kirkon kirouksesta ei Husabyssä ollut ollut vakituista pappia; väliin kävi joku Orkedalin papeista lukemassa messun, mutta kirkon papiksi määrätty uusi pappi oli ulkomailla mestari Gunnulfin kanssa; nämä olivat kouluaikaisia ystäviä. Heitä oli odotettu kotiin kesällä — mutta Erlend arveli, etteivät he palaisi kotimaahan ennen ensi kesää. Gunnulfilla oli ollut keuhkotauti nuoruudessaan, joten hän tuskin matkustaisi talvisaikaan.

Kristiina avasi tuon tyhjän kylmän asunnon oven ja haki kirkon avaimen. Sitten hän seisahtui hetkeksi tuumimaan. Oli hyvin liukasta ja pilkkosen pimeä, ulkona myrskysi ja satoi. Oli vaarallista liikkua ulkona öiseen aikaan, eritoten jouluyönä, jolloin kaikki pahat henget olivat liikkeellä. Mutta hän ei voinut olla menemättä — hänen täytyi päästä kirkkoon.

"Kaikkivaltias Jumala suojelkoon askeleitani", hän kuiskasi hiljaa. Valaisten tietä lyhdyllä hän sijoitti jalkansa sellaisiin kohtiin, missä ruohotukkuja ja kiviä pisti esiin iljanteesta. Matka kirkkoon tuntui pimeässä loputtoman pitkältä. Mutta viimein seisoi hän sentään oveneduspaadella.

Sisällä oli viiltävän kylmä — paljon kylmempi kuin ulkona sateessa. Kristiina astui kuoriholviin ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen, joka häämötti hänen edessään pimeässä.

Luettuaan rukouksensa ja noustuaan seisaalleen hän viivähti hiukan. Hänestä tuntui kuin hänelle nyt olisi täytynyt tapahtua jotakin erikoista. Mutta mitään ei tapahtunut. Häntä palelsi ja pelotti pimeässä, autiossa kirkossa.

Hän hiipi alttarin ääreen valaisten lyhdyllä pyhimysten kuvia. Ne olivat iänikuisia, rumia ja vihaisen näköisiä. Alttaripöytä oli paljaana — liinat, kirjat ja astiat olivat lukitussa arkussa.

Pitkin pitkääseinää kulki matala penkki. Kristiina meni siihen istumaan; lyhdyn hän laski lattialle. Hänen vaippansa oli märkä, ja hänen jalkansa olivat kastuneet ja kylmät. Hän yritti vetää toisen jalkansa alleen, mutta joutui istumaan epämukavasti. Sitten hän kääri vaipan huolellisesti ympärilleen ja koetti ajatella ainoastaan sitä, että nyt oli jälleen pyhä keskiyönhetki, jolloin Kristus syntyi Neitsyt Maariasta Betlehemissä.

Verbum caro factum est et habitavit in nobis. [Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme.]

Hän muisti Sira Eirikin syvän ja selkeän äänen. Ja Audunin, tuon vanhan teinin, joka pysyi aina teininä. Ja kotikirkon, jossa hän oli seisonut äitinsä rinnalla joulumessua kuunnellen. Joka ainoa vuosi hän oli ollut sitä kuulemassa. Hän koetti muistaa pyhää lukua pitemmältä, mutta ei voinut ajatella muuta kuin omaa kotikirkkoaan ja kaikkia siellä näkemiään tuttuja kasvoja. Ylinnä miesten puolella seisoi aina hänen isänsä tuijottaen haaveellisin silmin kuorista leviävään valoloistoon.

Oli niin käsittämätöntä, ettei heidän kirkkoaan ollut enää. Se oli palanut. Häntä itketti, kun hän muisti sitä. Ja hän istui nyt yksin pimeässä pyhänä yönä, jolloin kaikki kristikansa kokoontui iloon ja riemuun Jumalan huoneeseen. Oli kai oikein, että hänet oli suljettu pois Jumalan pojan syntymisen ja viattoman puhtaan neitseen juhlasta. — Vanhemmat olivat varmaan Sundbussa tänä jouluna. Mutta Sundbun kappelissa ei pidetty messua jouluyönä; hän tiesi sundbulaisten ratsastavan joka joulu Ladalmin pääkirkon jumalanpalvelukseen.

Tämä oli ensimmäinen kerta koko hänen elämänsä aikana, jolloin hän ei ollut ollut joulumessussa. Hän oli varmaan ollut hyvin pieni vanhempien viedessä hänet ensi kertaa joulumessuun. Sillä hän muisti, että hänet oli pistetty nahkapussiin, joka oli karvainen sisältä, ja isä oli pitänyt häntä sylissään. Oli hirveän kylmä yö, ja he ratsastivat metsän läpi — tervavalkeat loimottivat lumisten kuusien keskellä. Hänen isänsä kasvot olivat hehkuvan punaiset valkean hohteessa, ja hänen lakkinsa nahkareunus oli liidunvalkea kuurasta. Vähän väliä puraisi isä Kristiinan nenänpäätä — kysyen tunsiko hän puraisun; sitten hän kääntyi taakseen ja huusi nauraen äidille, ettei lapsen nenä vielä ollut jäätynyt. Sen oli täytynyt tapahtua siihen aikaan kun he vielä asuivat Skogissa — hän oli ehkä ollut kolmitalvinen paitaressu. Vanhemmat olivat aivan nuoria silloin. Ja hän oli kuulevinaan äitinsä äänen, kirkkaan ja iloisen ja nauruisan äänen, hänen huutaessaan edellä ratsastavalle miehelleen kysyäkseen lapsen vointia. Äidin ääni oli ollut raikas ja nuoruutta uhkuva.

— Betlehem merkitsee norjan kielellä leivän paikkaa. Siellähän annettiin ihmisille se leipä, joka ravitsee meidät iankaikkiseen elämään —.

Päivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia kansan omalla kielellä.

Messujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella. Väellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet pistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli kirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.

— Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet seimeen, josta härät ja aasit söivät —

Kristiina painoi kädet kylkiään vasten.

Voi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava meitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti, iankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon — auta meitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin rauhaton —. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean vilu —.

Hän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli selittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat surmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka Jumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa merkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen pojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi kuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan, rakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle miehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. — Silloin Kristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja hän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu hänelle.

Tämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman jälkeen. Voih — mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun pitää poikani!

Isä ei ollut tahtonut ratsastaa Tapanin-ajoon viime vuonna — mutta lopuksi saivat miehet hänet lähtemään mukaan. Ratsastus tapahtui kirkonmäeltä alas joensuuhun, Loptsgaardiin. Hän muisti, miten isä oli karahuttanut toisten ohi kullankarvaisella oriillaan — noussut seisomaan jalustimissa, painautunut vasten hevosensa kaulaa, huutanut ja kiihottanut oritta — ja koko roikka oli tullut jymisten perässä.

Mutta isä oli palannut aikaisin kotiin ja ollut aivan selvä. Tavallisesti tulivat miehet sinä iltana myöhään kotiin ja olivat kovasti päissään. Sillä heidän täytyi käväistä joka kartanon pihalla juomassa Kristuksen ja Pyhän Tapanin malja, joka oli nähnyt ensimmäisenä idässä loistavan tähden viedessään kuningas Herodeksen varsoja juomaan Jordanin joelle. Hevosetkin saivat sinä päivänä olutta, että ne oikein teutaroisivat ja hyppisivät. Tapaninpäivänä tuli miesten keikkua kilpaa hevostensa kanssa iltarukoukseen asti — oli turha koettaa saada heitä ajattelemaan muuta tai puhumaan muusta kuin hevosista.

Hän muisti erään joulun, jolloin Jørundgaardissa oli pidetty suuret yhteisjuomingit. Isä oli luvannut muutamalle papille, joka oli vieraiden joukossa, punaisen orivarsan, Guldsveinenin varsan, jos hän saisi sen kiinni ja pääsisi sen selkään sen juoksennellessa satulatta pihamaalla.

Siitä oli jo kauan — se oli tapahtunut ennen Ulvhildin onnettomuutta. Äiti seisoi talon ovella pikkusisko käsivarrella, ja Kristiina piteli hänen helmuksestaan — hän oli hiukan peloissaan.

Pappi tavoitti hevosta, sai kiinni päitsistä ja juoksi niin, että hänen leveä vaippansa hulmusi, mutta päästi taas irti takajaloilleen nousseen, virman eläimen.

"Heppa — heppa, sooh, sooh!" koetti hän huudella ja hyppi ja tanssi kuin kilipukki. Isä ja eräs vanha isäntä seisoivat kaulakkain — heidän kasvonsa olivat aivan väärinä naurusta ja humalasta.

Pappi voitti todellakin varsan taikka sitten oli Lauritsa lahjoittanut sen hänelle kaikesta huolimatta. Kristiina muisti vain sen, että pappi ajoi sen selässä Jørundgaardista pois. Kaikilta oli silloin jo humala haihtunut; Lauritsa piteli kunnioittavasti kiinni jalustimista papin noustessa varsan selkään, ja pappi siunasi heitä lähtiessään nostaen kolme sormea pystyyn. Tuo pappi oli varmaan ollut hyvin korkea-arvoinen.

Niin. Kotona oli usein monenlaista hauskuutta jouluna. Ja entä joulupukit! Isä nosti hänet hartioilleen; hänen nuttunsa oli jäätynyt ja tukkansa märkä. Selvittääkseen humalaansa iltarukoukseen viskasivat miehet jäistä vettä toistensa päähän kaivon luona. He nauroivat vaimojen paheksuessa. Isä tarttui hänen kylmiin pikku käsiinsä ja painoi ne vasten otsaansa, joka oli vielä punainen ja tulikuuma. Tämä tapahtui ulkona pihamaalla illalla — uuden kuun hohtava sirppi loisti tunturiharjan yllä vedenvihreällä taivaalla. Astuessaan tupaan Kristiina olallaan isä kolautti hänen päänsä oven kamanaa vasten, niin että otsaan nousi korkea kuhmu. Sitten hän istui isän polvella pöydän luona. Isä painoi tikarinsa lapaa kuhmua vasten, syötti hänelle herkkuja ja juotti hänelle simaa omasta pikaristaan. Silloin hän ei pelännyt joulupukkejakaan, jotka loikkivat lattialla.

— Oi isä, isä —. Rakas, hyvä isäni —!

Ääneen itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä. Oi, eipä tiennyt hänen isänsä, minkälainen jouluyö hänellä oli nyt!

Kulkiessaan takaisin pihan yli Kristiina näki kodan katosta kohoavan kipunoita. Palvelustytöt olivat nousseet laittamaan ruokaa kirkkoväelle.

Salissa oli hämärä. Pöydällä olevat kynttilät olivat palaneet loppuun, ja liesi oli melkein musta. Kristiina pani lisää halkoja hiillokseen ja puhalsi siihen. Silloin hän näki Ormin istuvan tuolissaan. Tämä nousi paikalla pystyyn äitipuolen huomattua hänet.

"Hyvä lapsi —!" sanoi Kristiina "Etkö sinä ole isäsi ja toisten kanssa messussa?"

Orm nielaisi pari kertaa ennen kuin sanoi:

"Isä unohti herättää minut. Hän käski minun käydä nukkumaan vähäksi aikaa etelänpuoleiseen sänkyyn ja lupasi herättää minut —."

"Se oli pahasti tehty, Orm", sanoi Kristiina.

Poika ei vastannut. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä luulin, että sinä olit sittenkin lähtenyt mukaan — kun heräsin, huomasin olevani ihan yksin tuvassa —."

"Minä käväisin kirkossa", vastasi Kristiina. "Uskallatko sinä mennä ulos jouluyönä", kysyi poika. "Etkö tiedä, että henget olisivat voineet viedä sinut"?

"Eiväthän tänä yönä liiku ainoastaan pahat henget, vai mitä", vastasi Kristiina. "Jouluyönä liikkuvat kaikki henget —. Tunsin erään munkin, joka on jo kuollut ja Jumalan kasvojen alla luullakseni, sillä hän oli kovin hyvä. Hän kertoi —. Oletko sinä koskaan kuullut, miten pyhän tallin eläimet puhelivat jouluyönä? Ne puhuivat latinaa siihen aikaan. Kukko kiekui näin: Christus natus est! Ei, en minä muista enää kaikkea. Muut eläimet kysyivät missä, ja pukki mäkätti: Betlem, Betlem — ja lammas määkäisi: Eamus, eamus —"

Orm hymyili pilkallisesti:

"Luuletko sinä minua sellaiseksi nulikaksi, että voit lohduttaa minua saduilla? Mikset ota minua syliisi ja tarjoa rintaa —"

"Kerroin tämän oikeastaan siksi, että itse tarvitsin lohdutusta, Orm", sanoi Kristiina hiljaa. "Minäkin olisin tahtonut mennä messuun —"

Ja äkkiä häntä alkoi inhottaa tuo rojuinen ruokapöytä. Hän haki rikkalapion, lakaisi siihen kaikki ylijäämät ja kantoi sen koiran eteen. Sitten hän etsi penkin alta heinätukun ja pyyhki sillä pöydän puhtaaksi.

"Tahdotko sinä lähteä minun kanssani länsiaittaan, Orm, hakemaan leipää ja suolasärvintä, kun katamme joulupöydän", sanoi Kristiina.

"Miksi sinä et anna palvelusnaisten tehdä sitä?" tiedusti poika.

"Minulle neuvottiin kotona isäni ja äitini luona", vastasi nuori emäntä, "ettei kukaan saa pyytää mitään toisilta jouluna, vaan jokaisen tulee koettaa selvitä itse. Sillä onnellisin on se, joka osaa parhaiten palvella muita pyhien aikana."

"Sinähän pyydät minua", virkkoi Orm.

"Se on toinen asia — sinähän olet Husabyn poika."

Orm otti lyhdyn, ja he menivät yhdessä pihan yli aittaan. Kristiina täytti kaksi purtiloa jouluruoalla. Hän otti myös kimpullisen suuria talikynttilöitä. Heidän hääriessään näin virkkoi poika:

"Tuo, mitä äsken kerroit, on kai talonpoikain tapoja. Sillä minä olen kuullut, että sinun isäsi Lauritsa Bjørgulfinpoika on pelkkä sarkahousu."

"Kuka sinulle on sellaista kertonut?" kysyi Kristiina.

"Äiti", vastasi Orm. "Kuulin hänen vähän väliä sanovan isälle, viimeksi Husabyssä asuessamme, ettei sarkahousu talonpoikakaan antanut hänelle tytärtään."

"Onpa elämä täällä Husabyssä ollut kaunista siihen aikaan", sanoi Kristiina lyhyesti.

Poika ei vastannut mitään. Hänen suupielensä vavahtelivat.

Kristiina kantoi nyt Ormin kanssa täytetyt purtilot takaisin tupaan ja järjesti pöydän. Mutta hänen täytyi vielä kerran mennä aittaan hakemaan ruokaa. Orm otti purtilon ja sanoi arasti:

"Minä menen sinun sijastasi, Kristiina, pihalla on niin liukasta."

Kristiina seisoi ovella odottaen siksi kun Orm tuli takaisin.

Sitten he istuivat lieden luo — Kristiina selkätuoliin ja poika kolmijalalle lähelle häntä. Kotvasen kuluttua sanoi Orm Erlendinpoika hiljaa:

"Kerro vielä vähän tässä istuessamme, äitipuoli!"

"Mitä sinä tahtoisit?" kysyi Kristiina yksikantaan.

"Jotakin — kerro satu tai muuta sellaista — joka sopii jouluyönä", virkkoi poika hämillään.

Kristiina taivuttautui selkäkenoon ja tarttui kapeilla laihoilla käsillään kaiteiden eläimenpäihin:

"Se munkki, josta kerroin, oli käynyt Englannissakin. Ja hän sanoi, että siellä on sellainen paikka, missä kasvaa ruusupensaita, jotka puhkeavat valkoiseen kukkaan jouluyönä. Pyhä Joosef Arimathealainen laski laivansa siihen rantaan pakanoita paetessaan ja iski sauvansa rantaan; ja se rupesi kasvamaan ja puhkesi kukkaan — hän oli ensimmäinen, joka toi kristittyjen uskon brittien maahan. Paikan nimi on Glastonbury — nyt minä sen muistan. Veli Edvin oli itse nähnyt nuo pensaat —. Glastonburyyn on haudattu Artur-kuningas kuningattarinensa. Sinä olet varmaan kuullutkin hänestä — hän oli eräs kristikunnan seitsemästä kuuluisasta esitaistelijasta.

"Englannissa sanotaan Kristuksen ristin olleen veistetyn lepästä. Mutta minun kotonani poltettiin haapaa joulupyhien aikana, sillä haavasta pyhä Joosef, Kristuksen isäpuoli, teki tulen, jonka ääressä Neitsyt Maaria sai lämmitellä itseään ja vastasyntynyttä Jumalan poikaa. Senkin oli isä kuullut veli Edvinin kertovan."

"Mutta täällä ei kasva juuri ollenkaan haapaa, täällä pohjoisilla tuntureilla", tokaisi poika. "Se on käytetty kaikki keihään varsiksi ennen muinoin, näetkös. Minä en tiedä täällä kasvavan yhtään haapaa paitsi sen, joka seisoo kartanon itäpuolella portin pylvään luona, ja sitä isä ei voi hakata poikki, sillä sen alla asuu kotihaltia —. Kristiina, pyhä ristihän on Roomassa, eikö siellä voida saada selville, onko totta, että se on tehty lepästä?"

"Niin", vastasi Kristiina, "minä en tiedä onko se totta. Sillä kirjoitettuhan on, kuten sinä tiedät, että se risti tehtiin elämänpuun oksasta, jonka Seth sai noutaa Paratiisin yrttitarhasta ja viedä Aatamin eteen ennen kuin hän kuoli."

"Niin", sanoi Orm. "Mutta kerro siitä sentään —"

Hetkistä myöhemmin sanoi Kristiina lapselle:

"Nyt sinä voisit käydä makuulle vähäksi aikaa, sukulaispoika. Kestää vielä hyvän aikaa ennen kuin kirkkoväki palaa."

Orm nousi.

"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär." Hän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten sarven Kristiinalle.

Kristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä pitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle sarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin syntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut silloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä pelotti. "Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa", ajatteli Kristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.

Ojentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa päätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän ajatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!

Hän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet kintaat pöydälle.

"Joko te olette siinä", sanoi Kristiina ihmetellen. "Luulin teidän jäävän yli päivämessun."

"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa", sanoi Erlend. Kristiina riisui hänen jäätyneen vaippansa. "Siellä on kirkas ilma ja pakastaa."

"Oli paha, että unohdit herättää Ormin", lausui vaimo.

"Oliko hän nyreissään?" kysyi isä. "En minä unohtanut", sanoi hän hiljaa. "Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin — ja ihmiset töllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua —. Ei minua haluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani."

Kristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä Erlend ei ollut tehnyt hyvin.

III

Husabyssä ei tänä jouluna nähty paljon vieraita. Erlend ei halunnut lähteä minnekään mihin häntä kutsuttiin, vaan kulki kotona kartanossaan ja oli huonolla tuulella.

Asian laita oli se, että tämä tapaus koski häneen enemmän kuin vaimo arvasi. Hän oli kehunut niin kovasti morsiantaan siitä asti kun hänen sukulaisensa olivat tuoneet hänelle myönteisen vastauksen Jørundgaardista. Hän ei millään muotoa tahtonut antaa kenenkään luulla, että hän olisi pitänyt vaimoaan ja tämän sukua halvemman arvoisena kuin omaa sukuaan. Kaikkien tuli tietää hänen pitävän kunnianaan ja paremman elämän alkuna sitä, että Lauritsa Bjørgulfinpoika oli luvannut hänelle tyttärensä. Ja nyt sanottaisiin, ettei hän ollut pitänyt tyttöä tavallista talonpoikaisneitoa parempana, koska oli uskaltanut loukata tämän isää niin syvästi, että makasi tyttären ennen kuin tämä oli annettu hänelle vaimoksi. Häissä oli Erlend pyytänyt Kristiinan vanhempia kiihkeästi käymään kesällä katsomassa miten Husabyssä oltiin ja elettiin. Hän olisi halunnut näyttää näille, ettei hän ollut vienyt heidän tytärtään ahtaisiin oloihin. Mutta hän oli myös iloinnut siitä, että saisi liikkua kylillä näytellen itseään näiden muhkeiden kelpo appivanhempien parissa; hän tiesi Lauritsan ja Rangfridin pitävän puolensa missä tahansa parhaiden rinnalla. Ja hän oli uskonut sen päivän jälkeen, jolloin Jørundgaardin kirkko paloi, ettei Lauritsa kaikesta huolimatta ollut kokonaan pitämättä hänestä. Nyt ei ollut luultavaa, että jälleennäkeminen hänen ja vaimon sukulaisten välillä muodostuisi huviksi kumpaisillekaan.

Kristiinaa harmitti, että Erlend niin usein antoi huonon tuulensa purkautua Ormiin. Pojalla ei ollut ketään yhdenikäistä kumppania, jonka parissa hän olisi ollut, ja niin hän usein oli hieman raju ja väsyttävä; hän teki myös koko joukon vahinkoa. Eräänä päivänä hän oli ottanut omin luvin isänsä ranskalaisen kaaripyssyn, ja silloin oli lukkoon tullut jokin vika. Erlend suuttui ankarasti; hän läimäytti Ormia korvalle ja vannoi, ettei poika enää saanut liikuttaa ainoatakaan Husabyn pyssyä.

"Ei se ollut Ormin syy", sanoi Kristiina kääntymättä Erlendiin päin. Hän istui selin molempiin ja ompeli. "Jousi oli vääntynyt jo hänen ottaessaan sen esiin, ja hän koetti oikaista sitä. Niin julma sinä et toki saa olla, ettet anna ison poikasi käytettäväksi ainoatakaan kaarta, vaikka niitä on niin paljon tässä talossa. Anna hänelle vaikka jokin ritariparven kaaripyssyistä."

"Anna itse hänelle kaaripyssy, jos tahdot", sanoi Erlend suutuksissaan.

"Voinhan minä antaakin", vastasi Kristiina äskeiseen tapaan. "Puhun siitä Ulfille, kun hän lähtee ensi kerran kaupunkiin."

"Mene kiittämään hyvää äitipuoltasi, Orm", sanoi Erlend, jonka ääni oli korskea ja vihainen.

Orm teki niin. Ja sitten hän meni ovea kohti niin pian kuin pääsi. Erlend jäi paikalleen seisomaan.

"Tuon sinä teit suututtaaksesi minua, Kristiina", virkahti hän.

"Tiedänhän minä olevani noita. Olet sanonut sen jo ennen", vastasi vaimo.

"Muistatko myös, kultaseni", sanoi Erlend surullisesti, "etten minä puhunut tosissani silloin?"

Kristiina ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan neuleesta. Silloin Erlend meni pois, ja Kristiina itki hänen mentyään. Hän piti Ormista, ja Erlend oli hänen mielestään usein liian ankara poikaansa kohtaan. Mutta häntä vaivasi myös miehen harvasanaisuus ja iloton näkö niin että hän itki vuoteessaan usein puolen yötä. Ja sitten hänen päätänsä kivisti seuraavana päivänä. Hänen kätensä olivat käyneet niin laihoiksi, että hänen täytyi pujottaa pari pientä hopeasormusta, joita hän oli käyttänyt lapsena, kihla- ja vihkisormuksen eteen, etteivät ne putoaisi pois hänen nukkuessaan.

Paaston edellisenä pyhänä iltapuoleen ilmestyivät herra Baard Petrinpoika leskityttärensä kera ja Munan Baardinpoika vaimoineen äkkiarvaamatta Husabyhyn. Erlend ja Kristiina lähtivät pihamaalle lausuakseen vieraat tervetulleiksi.

Heti kun Munan näki Kristiinan, läimähytti hän Erlendiä olalle:

"Huomaan, että olet osannut pitää vaimoasi niin, että hän vihtyy talossa. Sinä et ole enää yhtä kaita ja surkea kuin häissäsi, Kristiina — ja värikin on parempi", sanoi hän nauraen, sillä Kristiina oli lentänyt punaiseksi kuin kiulukka.

Erlend ei vastannut tähän mitään. Baard-herran ilme oli synkkä, mutta rouvat eivät olleet näkevinään eivätkä kuulevinaan, he tervehtivät tyynesti ja arvokkaasti.

Kristiina toimitti olutta ja simaa lieden luokse heidän odotellessaan ruokaa. Munan Baardinpoika hölpötti lakkaamatta. Hän oli tuonut kirjeen Erlendille herttuattarelta — tämä oli kysynyt, missä hän viipyi morsiamineen. Ja oliko hän nyt naimisissa saman neidon kanssa, jonka hän oli tahtonut viedä Ruotsiin. Oli pirunmoista matkustella näin sydäntalven aikaan — ensin laaksojen kautta pohjoista kohti ja sitten laivalla Nidarosiin. Mutta hän kulki kuninkaan asioilla, eikä silloin auttanut nurista. Hän oli käynyt äitinsä luona Haugenissa ja toi tämän terveiset.

"Kävittekö te Jørundgaardissa?" kysyi Kristiina hiljaa.

"En", sanoi Munan. Hän oli näet saanut kuulla heidän lähteneen Blakarsarvin hautajaisiin. Se oli kamala tapaus. Emäntä, Tora, Ragnfridin sisarentytär, oli pudonnut alas parvensolasta ja taittanut selkänsä; mies oli työntänyt hänet vahingossa alas — noissa vanhanaikaisissa solissa ei ollut oikeata lattiaa, vaan ainoastaan pari lautaa toisen yläkerran päätyhirsien välillä. Rolv oli täytynyt sitoa köysiin, ja häntä piti vahtia yöt ja päivät sen jälkeen — hän tahtoi näet päättää päivänsä.

Kaikki istuivat ääneti, väristen. Kristiina ei tuntenut sukulaisia paljoakaan, mutta he olivat olleet hänen häissään. Hänestä tuntui pahalta, ja häntä alkoi viepottaa — hänen silmissään musteni. Munan istui vastapäätä ja hyppäsi pystyyn. Seisoessaan Kristiinan yli kumartuneena ja tukiessaan häntä hartioista hän oli niin hyvän näköinen, että Kristiina ajatteli, ettei ollut sentään mikään kumma, että Erlend piti serkustaan.

"Minä tunsin Rolvin ennen nuorena", virkkoi hän. "Ihmiset säälivät Tora Guttormintytärtä — hänen miestään sanottiin hurjaksi ja kovaluontoiseksi. Nyt on kuitenkin nähty hänen pitäneen vaimostaan. Niinpä niin, moni mies kerskuu ja komeilee sillä, että mielellään purkaisi naimakaupat, mutta useimmat tietävät, että miehelle on pahinta, jos hän kadottaa vaimonsa —"

Baard Petrinpoika nousi äkisti ja meni seinuspenkille istumaan.

"Herra varjele tätä minun suutani", sanoi Munan-herra hiljaa. "Minä en opi ikinä pitämään tukossa kitaani —"

Kristiina ei käsittänyt, mistä kysymys oli. Pyörrytys oli nyt ohi, mutta huoneessa oli kovin kolkkoa — kaikki olivat niin kummallisia. Hän oli iloinen, kun palvelijat toivat ruoan sisään.

Munan katsoi pöytää ja hykersi käsiään:

"Johan minä ajattelin, ettei meidän tarvitse katua sitä, että pistäydyimme sinun luoksesi, Kristiina, ennen kuin meidän pitää alkaa pureksia paastoruokaa. Oletko sinä saanut aikaan tuollaisia laitoksia näin lyhyessä ajassa! Voisi melkein luulla sinun oppineen noitatemppuja minun äidiltäni. Mutta huomaan sinut ketteräksi ottamaan kätköistä kaiken, millä talon emännän tulee ilahduttaa miestään."

He istuutuivat pöytään. Vieraille oli pantu samettipatjat seinäpenkille, kunniaistuimen molemmin puolin. Palvelusväki istui ulkopenkillä, Ulf Haldorinpoika keskellä, isäntää vastapäätä.

Kristiina jutteli vieraiden rouvien kanssa koettaen salata, miten vaikea hänen oli olla. Vähän väliä lasketteli Munan Baardinpoika sanoja, joiden tuli olla leikkiä ja jotka yhä uudelleen koskivat sitä, että Kristiina jo oli niin muhkea. Kristiina ei ollut kuulevinaan.

Munan oli suunnattoman lihava mies. Hänen pienet, kaunismuotoiset korvansa kohosivat syvältä punaisesta paksusta kaulasta, ja vatsa oli aina tiellä pöytään ruvettaessa.

"Minä olen usein miettinyt ruumiin ylösnousemista", sanoi hän. "Nostetaankohan minut ylös kaikkine näine lihoineni, jotka olen kasannut ympärilleni, kun se päivä tulee. Sinä hoikkenet taas pian vyötäröltä, sinä Kristiina — minun laitani on hullummin. Et taida uskoa, kun sanon, että minä ollessani kahdenkymmenen korvissa olin yhtä ohut lanteilta kuin tuo Erlend —"

"Pidä nyt suusi, Munan", pyysi Erlend hiljaa. "Sinä kiusaat Kristiinaa."

"Kyllä pidän, koska sinä käsket", yltyi toinen. "Kyllä nyt on nenä pystyssä, kyllä vain — istut omassa pöydässäsi aviovaimo vieressäsi. Kautta korkeimman, ei se ole liian aikaista — olet jo ikämies, poikaseni! Kyllä minä pidän suuni, koska sinä käsket. Vaikka kukaan ei käskenyt sinua puhumaan tai olemaan puhumatta — ennen muinoin kun sinä istuit minun pöydässäni — ja viivyit vieraanani viikkomäärin, etkä sinä tainnut huomata, ettet olisi ollut tervetullut.

"Mutta mahtaakohan Kristiina paheksua pientä pilaa — mitäs sanot, sorja sukulaiseni — et sinä ollut ennen niin perin arkapintainen. Olen tuntenut Erlendin tämänkokoisesta asti ja luulen uskaltavani sanoa, että olen aina tarkoittanut hänelle hyvää. Reipas ja uljas poika, mikäs siinä, ase kädessä nimittäin, istuipa hevosen selässä tai seisoi laivan kannella. Mutta halkaiskoon minut Pyhä Olavi kirveellään, jos näen sinun nousevan pitkille koivillesi viimeisenä päivänä ja uskaltavan katsoa rohkeasti eteesi. Ehei, rakas heimoveljeni, silloin sinulla on pää kallellaan kuin satimeen tarttuneella linnulla, ja sinä odotat, että Jumala ja omaisesi auttavat sinut pinteestä. Ja sinä olet siksi ymmärtäväinen vaimo, Kristiina, että uskon sinun jo tietävän tämän — eikä sinulle tee pahaa pieni nauru; tänä talvena olet luullakseni saanut katsella tarpeeksi noloja silmiä ja surua ja katumusta —"

Kristiina oli tummanpunainen kasvoiltaan. Hänen kätensä vapisivat, eikä hän uskaltanut katsoa Erlendiin. Viha kuohutti häntä — siinä istuivat nuo vieraat rouvat ja palvelusväki ja Orm. Tämä oli siis Erlendin rikkaiden sukulaisten säädyllisyyttä.

Silloin sanoi Baard-herra niin hiljaa, että vain lähinnä istuvat sen kuulivat:

"Ei se ole mielestäni mikään leikin aihe, että Erlend on järjestänyt asiansa tällä lailla. Minä puhuin sinusta hyvää, Erlend, Lauritsa Bjørgulfinpojalle."

"Se oli pirun tyhmästi tehty, kasvatusisä", sanoi Erlend äänekkäästi ja kiivaasti. "Minä en ymmärrä, miten saatoit olla niin hölmö. Sillä pitäisihän sinunkin tuntea minut."

Mutta nyt oli Munan aivan suunniltaan:

"Mutta nyt minä sanon, miksi tämä on minusta hauskaa. Muistatko, mitä sinä vastasit minulle, Baard, kun tulin sinun luoksesi ja sanoin, että nyt meidän tulee auttaa Erlendiä tähän avioliittoon — ei, nyt minä kerron siitä, Erlendin täytyy saada tietää, mitä sinä minusta luulit. — Sillä lailla ovat heidän asiansa, sanoin minä, ja ellei hän saa Kristiina Lauritsantytärtä, niin tiesi taivas, mitä hullutuksia perästä kuuluu. Silloin sinä kysyit, siksikö minä niin innokkaasti koetin saada häntä ottamaan tuon vietellyn neidon, että otaksuin hänen ehkä olevan hedelmättömän, koska hän oli pysynyt lapsettomana niin kauan. Mutta tunnettehan te minut, te kaikki, ja tiedätte minun aina olleen kunnon sukulaisen —" Hän purskahti itkuun mielenliikutuksesta.

"Olkoot siis Jumala ja kaikki pyhät todistajani, etten milloinkaan ole pyytänyt sinun tavaraasi, sukulaismies — ja onhan minun ja Husabyn välillä muutenkin Gunnulf. Mutta minä vastasin sinulle, Baard, tunnusta pois — että ensimmäinen poika, joka Kristiinalle syntyisi, on saava minulta kultakahvaisen tikarini valaanluisine tuppineen — tuossa on —", huusi hän itkien ja paiskasi komean aseen pöydän yli Kristiinan eteen. "Ellet saa poikaa tällä kertaa, niin saat kai ensi vuonna —"

Häpeän ja vihan kyyneleet juoksivat Kristiinan polttavia poskia pitkin. Hän taisteli tuimasti ollakseen purskahtamatta itkuun. Mutta molemmat vieraat rouvat söivät niin rauhallisesti kuin olisivat tottuneet tällaisiin kohtauksiin. Ja Erlend sanoi kuiskaten, että Kristiina ottaisi tikarin vastaan: "muuten Munan ei lopeta koko yönä."

"Enkä minä tahdo sitäkään salata", jatkoi Munan, "että suon sinun isällesi, Kristiina, sen, että hän saa nähdä taanneensa liian kerkeästi tyttärensä luonteen. Lauritsa oli ylpeä mies — me emme kelvanneet hänelle, me, sinä olit muka hieno ja kaino kärsiäksesi sängyssäsi Erlendin kaltaista miestä. Hän puhui kuin olisi uskonut, ettet sinä muuta osaa kuin laulaa nunnakuorossa kaiket yöt. Minä sanoin hänelle, 'hyvä Lauritsa', sanoin minä, 'tyttärenne on kaunis ja terve ja ketterä neito, ja talvinen yö on pitkä tässä maassa' —"

Kristiina nosti huntunsa silmilleen, hän itki ääneen ja aikoi nousta pöydästä, mutta Erlend painoi hänet jälleen istumaan.

"Hillitse itsesi", sanoi Erlend kiivaasti. "Älä välitä Munanista — näethän, että hän on kauheasti juovuksissa."

Kristiina tunsi Katri- ja Vilborg-rouvien pitävän häntä kehnona, kun ei hän paremmin hallinnut itseään. Mutta hän ei saanut itkuaan pysähtymään.

Baard Petrinpoika sanoi raivoissaan:

"Tuki jo ruokoton kitasi. Sika sinä olet ollut koko elämäsi — mutta luulisi sinun sentään osaavan säästää sairasta vaimoa likaisilta puheilta."

"Sanoitko sika — niin, enemmän äpärälapsia minulla kyllä on kuin sinulla, se on totta. Mutta erääseen asiaan en ole syypää — eikä Erlendkään — me emme ole palkanneet vierasta miestä lastemme isäksi."

"Munan!" ärjäisi Erlend ja hyppäsi pystyyn. "Nyt minä julistan kotirauhan kattoni alla!"

"Julista sinä kotirauha peräpuoliisi! Isäksi sanotaan sitä, joka on siittänyt porsaat — sioista puhuen!" Munan iski nyrkkinsä pöytään niin että kupit ja lautaset kalisivat. "Eivät meidän poikamme kulje renkeinä sukulaistensa taloissa. Mutta tuossa istuu sinun poikasi samassa pöydässä kuin sinä itse, ja hän istuu palvelijain penkillä. Minusta sellainen olisi suuri häpeä —"

Baard hyökkäsi pystyyn ja heitti kulhon päin toisen naamaa. Miehet törmäsivät vastatusten, niin että pöytälauta kallistui toiselle kyljelle ja ruoka ja astiat liukuivat ulkopenkillä istujain syliin.

Kristiina istui valkoisena kuin palttina, suu puoliksi avoinna. Kerran hän vilkaisi Ulfiin — tämä nauroi häpeämättä raakaa ja ilkeää naurua. Sitten Ulf keikautti pöydän paikoilleen ja työnsi sitä tappelevia vasten.

Erlend keikahti pöydälle. Ollen polvillaan keskellä metakkaa tapasi hän Munania käsivarresta ja kainalon alta eikä päästänyt häntä — hän tuli itse tulipunaiseksi ponnistuksesta. Munan sai potkaistuksi Baardia, niin että tämän suusta purskahti verta — silloin Erlend mätkäisi miehen pöydän yli kauas lattialle. Itse hän hyppäsi perästä — ja seisoi siinä puhkuen kuin palje.

Toinen kohosi jaloilleen ja ryntäsi Erlendin kimppuun, joka livahti hänen käsivarsiensa alta parisen kertaa. Sitten Erlend hyökkäsi Munania kohti ja sulki hänet pitkien, jäntevien käsivarsiensa väliin. Erlend oli notkea kuin kissa, mutta Munan pysyi tasapainossa — hänen vahva, raskas ruhonsa ei taipunut maahan. He väänsivät sylirysyä ympäri tupaa naispalvelijani kirkuessa ja huudahdellessa, eikä yksikään miehistä näyttänyt ryhtyvän heitä erottamaan.

Silloin nousi kookas ja pyylevä Katri-rouva paikaltaan ja astui niin tyynesti yli pöydän kuin olisi noussut aitan portaita.

"Lopettakaa nyt jo", sanoi hän tahmaisella, kylläisellä äänellään. "Päästä hänet, Erlend! Pahasti hän teki, kun puhui sillä tavoin vanhalle miehelle ja likeiselle sukulaiselle."

Miehet tottelivat. Munan seisoi talttuneena paikallaan antaen vaimonsa kuivata nenästä juoksevan veren huntunsa kolkkaan. Vaimo käski hänen paneutua maata, ja mies seurasi taipuisasti, kun vaimo kuljetti hänet etelänpuoleiseen sänkyyn. Katri-rouva ja pari palvelijaa riisuivat häneltä vaatteet, työnsivät hänet sänkyyn ja sulkivat sängyn oven.

Erlend oli mennyt pöydän luokse. Hän kumartui Ulfin ohi, joka istui samalla paikalla.

"Kasvatusisä!" sanoi hän onnettomana. Hän näytti täydelleen unohtaneen vaimonsa. Baard-herra istui päätänsä huojutellen, ja kyynelet tippuivat hänen poskiaan pitkin.

"Ei Ulfin olisi tarvinnut ruveta palvelukseen", sai hän nyyhkytetyksi itkun hytkäysten välistä. "Olisit voinut ottaa talon Haldorin jälkeen, tiedäthän sen olleen tarkoitukseni."

"Eipä tuo ollut kovin häävi talo, jonka sinä hänelle annoit — ostit halvan miehen vaimosi palvelusneidolle", sanoi Ulf. "Hän on hoitanut sitä ja pannut sen hyvään kuntoon — minusta oli oikein, että veljeni perivät sen isänsä jälkeen. Yksi syy oli se — eikä minua haluttanut jäädä talonpojaksi — kaikkein vähimmin sinne tunturin laelle töllistämään alas Hestnaesin pihaan — olin joka päivä kuulevinani miten Paal ja Vilhorg murisivat siitä, että sinä olit antanut liian suuren lahjan äpäräpojallesi."

"Koetinhan minä auttaa sinua, Ulf", sanoi Baard yhä itkien, "kun halusit lähteä Erlendin matkaan. Kerroin sinulle koko asian heti, kun olit kyllin suuri ymmärtämään sen. Käskin sinun kääntyä isäsi puoleen."

"Minä kutsun isäksi sitä, joka hoivasi minua pienenä ollessani. Se oli Haldor. Hän oli hyvä äidille ja minulle. Hän opetti minut istumaan hevosen selässä ja heiluttamaan miekkaa — niinkuin talonpoikaisnuijaa, taisi Paal kerran sanoa."

Ulf viskasi pois puukon, jolla hän oli syönyt, niin että se lennähti kilahtaen kauas pöydälle. Sitten hän nousi, otti sen uudelleen, pyyhki sitä reitensä takapuoleen, pisti sen tuppeen ja kääntyi Erlendin puoleen:

"Tee nyt loppu näistä kesteistä ja lähetä palvelusväki levolle! Etkö näe, että vaimosi on vielä tottumaton sukumme kestitapoihin?"

Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Baard-herra seurasi häntä katsellaan — hän näytti niin säälittävän vanhalta ja käpertyneeltä istuessaan siinä lyyhyssä samettipatjojen keskellä. Hänen tyttärensä Vilborg ja eräs miehistä auttoivat hänet pystyyn ja taluttivat hänet ulos.

Kristiina istui yksin pöydän päässä; hän itki itkemistään. Kun Erlend kosketti häntä, työnsi hän kiivaasti hänen kätensä luotaan. Hän horjahti pari kertaa lattian yli mennessään, mutta vastasi kieltävästi miehen kysyessä oliko hän sairas.

Hän ei pitänyt noista suljetuista sängyistä. Kotona käytettiin vain verhoja vuoteiden edessä tuvan puolella, ja siksi siellä ei ollut niin kuuma ja umpea ilma. Nyt siellä oli pahempi maata kuin koskaan — hänen oli muutenkin vaikea hengittää. Kova myhky, joka painoi kylkiluukaaren alla, oli hänen luullakseen lapsen pää — hän kuvitteli, että sen pieni musta pää oli siellä hänen sydänjuuriensa keskellä — se koski kuten ennen Erlendin tunkiessa mustatukkaista päätään hänen poveensa. Mutta tänä yönä ei tuo ajatus lainkaan hurmannut.

"Etkö aio lakata itkemästä ollenkaan?" kysyi mies koettaen kiertää käsivartensa hänen olkapäänsä alle.

Erlend oli aivan selvä. Hän sieti paljon, ja tavallisesti hän joi vain vähän, Kristiina mietti, ettei tällaista ikipäivänä olisi voinut tapahtua kotona — siellä ei milloinkaan kuultu ihmisten häpäisevän toisiaan tai vetävän esille sellaista, jonka oli paras pysyä salassa. Vaikka Kristiina oli niin monta kertaa nähnyt isänsä hoipertelevan pahasti päissään ja tupa oli ollut täynnä juopuneita vieraita, ei ollut kertaakaan tapahtunut, ettei Lauritsa olisi osannut pitää kuria kartanossaan — rauha ja sopu vallitsi siellä siihen saakka, kun miehet putosivat penkeiltä ja vaipuivat uneen ilossa ja sovinnossa.

"Ystäväiseni, älä ota tätä niin raskaasti", pyysi Erlend.

"Ja herra Baardkin!" sai Kristiina sanotuksi kesken itkua. "Hyi, millaista elämää — vaikka hän puhui minun isälleni niinkuin Jumalan sanantuoja — Munan kertoi minulle meidän kihlajaisissamme —"

Erlend vastasi hiljaa:

"Tiedän kyllä, Kristiina, että minulla on syytä katsoa maahan sinun isäsi edessä. Hän on kunnian mies — mutta minun kasvatusisäni ei ole häntä huonompi. Inga, Paalin ja Vilborgin äiti, makasi sairaana ja halvaantuneena kuusi vuotta ennen kuin kuoli. Se oli ennen minun tuloani Hestnaesiin, mutta olen kuullut kerrottavan, ettei yksikään aviomies ole hoitanut vaimoaan hellemmin ja uskollisemmin. Mutta siihen aikaan syntyi Ulf —"

"Sitä suurempi häpeä — elää sairaan vaimon palvelusneidon kanssa —"

"Sinä olet usein niin lapsellinen, ettei sinun kanssasi osaa puhua", sanoi Erlend avuttomasti. "Herra varjele, Kristiina, sinähän täytät kaksikymmentä vuotta keväällä — ja johan sinua on täytynyt pitää aikuisena erinäisiä vuosia —"

"Sinä olet kyllä sopiva tekemään siitä pilaa."

Erlend ähkyi ääneen:

"Tiedäthän sinä, etten minä tarkoittanut sitä. — Mutta sinä olet elänyt Jørundgaardissa ja kuunnellut Lauritsan puheita — ja hän, niin miehekäs ja pystyvä kuin onkin, puhuu usein kuin munkki eikä kuin ikämies."

"Oletko sinä kuullut munkeista, joilla on ollut kuusi lasta?" sanoi Kristiina pahastuneena.

"Olen kuullut Skurda-Grimillä olleen seitsemän kappaletta", sanoi Erlend epätoivoissaan. "Hän oli Holmin entinen apotti. — Voi, Kristiina, Kristiina, älä nyt itke noin. Jumalan nimessä, ihanhan sinä olet menettänyt järkesi."

* * * * *

Munan oli kovin sävyisä seuraavana aamuna. "En voinut ajatella, että sinä panisit niin pahaksesi minun juomapuheeni, Kristiina", sanoi hän vakavasti silittäen Kristiinan poskea. "Muuten olisin pitänyt paremmin kurissa kieleni."

Hän puhui Erlendille, että eiköhän Kristiinasta tuntunut oudolle, kun Orm kuljeskeli täällä — paras olisi toimittaa hänet vähän etemmäksi lähiaikoina; ja hän tarjoutui ottamaan pojan luokseen joksikin aikaa. Tämä oli Erlendin mieleen, eikä Orm ollut vastahakoinen lähtemään Munanin kanssa. Mutta Kristiina kaipasi lasta paljon — hän oli alkanut pitää poikapuolestaan.

Nyt hän istui taas illat kahden Erlendin kanssa, mutta Erlendistä ei ollut paljonkaan seuraa. Hän istui lieden luona, virkahti sanan silloin, toisen tällöin, otti siemauksen olutkulhostaan tai leikki koiriensa kera. Sitten hän pani penkille pitkäkseen — ja sitten hän meni maata — kysäisi pari kertaa, eikö Kristiina pian aio tulla levolle — ja nukkui sitten.

Kristiina istui neuloen. Hän hengitti kuuluvasti, lyhyeen ja raskaasti. Mutta nyt ei ollut pitkiä aikoja enää. Hän oli aivan kuin unohtanut, miltä tuntui olla pehmeä ja hoikka vyötäisiltä ja sitoa kenkänsä vaivattomasti.

Nyt, kun Erlend nukkui, ei hän koettanut ehkäistä kyyneleitään. Huoneessa ei kuulunut muuta ääntä kuin kekäleiden tohahdus niiden hajotessa kasaan liedellä ja koirien liikahtelu. Väliin häntä ihmetytti mitä he olivat mahtaneet puhella keskenään ennen, Erlend ja hän. He eivät kai olleet puhelleet juuri ollenkaan — heillä oli ollut muuta tehtävää lyhyinä, varastettuina yhdessäolon hetkinä —

— Tähän aikaan vuotta oli äidin tapana istua iltaisin palvelusneitoineen kutomatuvassa. Sinne tuli isäkin miesten kanssa, ja he alkoivat puuhata omissa askareissaan — leikellä nahkaa, valmistaa taloustarpeita ja veistellä puuta. Pieni tupa tuli täpötäyteen väkeä — siinä pakistiin hiljalleen yhtä ja toista. Kun joku kävi olutaltaasta juomassa, kysyi hän aina, ennen kuin laski kädestään kauhan, oliko toisella jano — sellainen oli tapa.

Tai sitten muisti joku tarinanpätkän muinaisaikojen uroista, jotka olivat taistelleet koukoja ja menninkäisiä vastaan. Väliin kertoi isä veistellessään ritarisatuja, joita hän oli kuullut luettavan ääneen Haakonherttuan salissa ollessaan hovissa poikana. Hän muisti ihmeen kauniita nimiä — kuningas Osantrix, ritari Titurel — kuningattaret Sisibe, Guniver, Gloriana ja Isodd. — Mutta toisina iltoina kerrottiin kaskuja ja leikkiloruja, kunnes miehet olivat pakahtua nauruun ja äiti ja neidot pudistivat päätään ja tyrskivät.

Ulvhild ja Astrid lauloivat. Äidillä oli kerrassaan kaunis ääni, mutta häntä täytyi kärttämällä kärttää ennen kuin hänet saatiin laulamaan. Isä ei ollut niin saita — hän soitti hyvin kauniisti harppuakin —.

Äkkiä työnsi Ulvhild luotansa kehrävarren ja värttinän ja hieroi lanteitaan takaa.

"Joko sinun selkääsi väsyttää, Ulvhild-tyttönen", kysyi isä ja nosti hänet syliinsä. Joku toi lautapelin, ja isä ja Ulvhild liikuttivat nappuloita maatapanon aikaan asti. Hän muisti pikku siskon keltaiset kiharat, jotka valuivat pitkin isän ruskeanvihreätä sarkahihaa. Isä tuki hellästi heikkoa selkää. Hän muisti isän suuret, solakat kädet; kumpaisessakin pikkusormessa oli painava kultasormus. Ne olivat olleet isän äidin omat. Se, jossa oli punainen kivi ja joka oli hänen äitinsä naimasormus, oli isän kuoltua tuleva Kristiinalle, niin oli isä luvannut. Mutta sen, joka oli hänen oikeassa kädessään ja jonka kivi oli puoleksi sininen, puoleksi valkoinen, kuten hänen kilpimerkkinsä, oli Bjørgulf-herra teettänyt rouvalleen tämän ollessa raskaana — rouvan piti saada se synnytettyään pojan. Kolme yötä oli Kristiina Sigurdintytär pitänyt sormusta, sitten oli hän sitonut sen poikansa kaulaan, ja Lauritsa sanoi tahtovansa viedä sen mukaansa hautaan.

Mitä olikaan hänen isänsä sanova saadessaan tietää tämän! Kun se kiertäisi kyliä ja hänen täytyisi kuulla joka paikassa, kirkossa, käräjillä ja kokouksissa kaikkien nauravan hänen selkänsä takana sitä, että hän oli antanut petkuttaa itseään niin pahoin. Jørundgaardin kruunupää morsian, hiukset hajallaan —

"Ihmiset sanovat, etten minä osaa kurittaa lapsiani." Kristiina muisti isän kasvot hänen sanoessaan näin hän oli olevinaan ankara ja totinen, mutta silmät olivat leikkiä täynnä. Kristiina oli tehnyt silloin jotakin pientä pahaa — puhunut isälleen kysymättä, kun heillä oli vieraita, tai jotakin sen tapaista. "Sinä et pelkää isääsi, sinä Kristiina!" Ja sitten hän purskahti nauruun, ja Kristiina samoin. "Mutta kuulepas sinä, se on paha." Eikä kumpikaan tiennyt mikä oikeastaan oli niin paha — sekö, ettei hänellä ollut asianmukaista kauhua isäänsä kohtaan, vai sekö, ettei isä millään ihmeellä voinut pysyä vakavana nuhdellessaan lastaan.

Oli kuin sietämätön pelko lapsen puolesta olisi vähentynyt ja siirtynyt etemmä sitä mukaa kuin Kristiina alkoi tuntea enemmän vaivaa ja hankaluutta ruumiistaan. Hän koetti ajatella eteenpäin — seuraavaa kuukautta; silloin on hänellä jo ollut poikansa kotvan aikaa. Mutta hän ei jaksanut eläytyä siihenkään ajatukseen. Hän vain ikävöi herkeämättä kotiin.

Kerran kysyi Erlend, tahtoiko Kristiina, että lähetettäisiin sana hänen äidilleen. Mutta Kristiina oli evännyt — hän ei luullut äidin jaksavan matkustaa niin pitkää taivalta talvisaikaan. Nyt hän katui. Ja hän katui, että oli vastannut kieltävästi Laugarbrun Tordikselle, joka olisi halunnut lähteä hänen mukaansa pohjoiseen ja tarjoutunut avuksi Kristiinan ensimmäisenä emäntätalvena. Häntä oli hävettänyt. Tordis oli ollut Ragnfridin palveluksessa Sundbun ajoista asti ja seurannut Skogiin, ja sitten ylemmä laaksoon naimisiin mennessään oli Lauritsa määrännyt hänen miehensä Jørundgaardin voudiksi, koska Ragnfrid ei tullut toimeen ilman rakasta palvelusneitoaan. Kristiina ei ollut huolinut mukaansa ketään palvelijaa kotoa.

Nyt häntä kammotti, ettei hänen lähellään tulisi olemaan ainoitakaan tuttuja kasvoja, kun hänen aikansa tuli käydä lapsivuoteeseen. Häntä pelotti — hän tiesi niin vähän sellaisista asioista. Äiti ei ollut milloinkaan puhunut hänelle niistä eikä ollut huolinut nuoria neitoja ympärilleen ollessaan apuna synnytyksissä — nämä vain alkaisivat pelätä, sanoi hän. Kyllä se saattoikin olla kauheata — Kristiina muisti, miten vaikea synnytys äidillä oli ollut, kun Ulvhild tuli maailmaan. Mutta Ragnfrid sanoi sen johtuneen siitä, ettei hän ollut muistanut olla varovainen, vaan oli kerran ryöminyt aidan alitse — toiset lapset hän oli synnyttänyt helposti. Mutta Kristiina muisti itse olleensa ajattelematon ja kumartuneensa erään köyden alitse laivalla.

Eihän nyt aina sentään sattunut samoin — hän oli kuullut äidin ja toisten naisten puhuvan niin. Ragnfridilla oli parhaan apuvaimon maine kotilaaksossa, eikä hän milloinkaan kieltäytynyt lähtemästä matkaan, vaikka häntä olisi tultu hakemaan kerjäläisvaimon tai kurjimman mökkiläisen vietellyn tyttären luokse, ei edes kun ilma oli sellainen, että kolmen miehen täytyi lähteä mukaan hiihtäen ja vuoronperään kantaa häntä selässään.

Mutta Kristiina ei voinut käsittää, ettei niin kokenut vaimo kuin hänen äitinsä ollut huomannut, mikä häntä vaivasi kesällä, kun hän oli ollut niin huonovointinen. Ja samassa Kristiinalle selvisi, että silloinhan — silloinhan oli päivänselvä, että äiti tulisi tänne, vaikka häntä ei ollut lähetetty hakemaankaan! Ragnfrid ei voisi mitenkään sallia, että vieras ihminen auttaisi hänen tytärtään tuossa kamppailussa. Äiti oli tulossa tänne — hän oli varmasti jo matkalla. Oi, sitten hän saisi pyytää äidiltään anteeksi kaikki, mitä hän oli rikkonut tätä vastaan — hänen oma äitinsä oli tukeva häntä, hän oli saava olla polvillaan oman äitinsä edessä synnyttäessään lapsensa. Äiti tulee, äiti tulee — Kristiina itki vapautuneesti, painaen kasvot käsiinsä. Äiti, anna anteeksi, äiti —

Tuo ajatus, että äiti oli matkalla hänen luokseen, juurtui niin lujasti Kristiinan mieleen, että hän eräänä päivänä oli tuntevinaan äitinsä saapuvan. Ja aamulla vähän aikaa ylhäällä oltuaan hän kietoi vaipan ympärilleen ja meni tätä vastaan Gauldalista Skauniin kulkevalle tielle. Kukaan ei huomannut hänen poistumistaan.

Erlend oli tuottanut hirsiä rakennusten korjausta varten, joten tie oli auki, mutta Kristiinan oli sittenkin raskasta liikkua — hän hengästyi, tunsi sydämentykytystä ja pakotusta kyljissä — hänestä tuntui kuin pullistunut nahka repeäisi hänen kuljettuaan kappaleen matkaa. Häntä pelotti hiukan — mutta seudulla ei ollut nähty susia tänä talvena. Ja tottapa Jumala pitäisi hänestä huolen, kun hän oli matkalla äitiään vastaan langetakseen tämän jalkojen juureen anteeksi pyytäen — eikä hän malttanut keskeyttää kulkuaan.

Hän joutui pienelle järvelle, jonka rannalla oli pari pientä taloa. Tien kääntyessä jäälle hän istuutui tiepuoleen jätetylle hirrelle — istui siinä hetkisen, kulki taas vähän matkaa tuntiessaan vilua ja odotti useamman tunnin, mutta lopulta hänen täytyi palata kotiin.

Seuraavana päivänä hän teki saman matkan. Mutta kun hän kulki järven rannalla olevan toisen pikku talon pihan poikki, tuli vaimo juosten hänen perästään.

"Jumalan nimessä, rouva, ei sinun pidä tehdä näin!"

Kuultuaan sen toisen suusta alkoi Kristiina itsekin pelätä niin ettei päässyt paikaltaan liikahtamaan — täristen, silmät säikähdyksestä selällään hän tuijotti vain talonpoikaisvaimoon.

"Ja vielä metsän läpi — ajattelepa, jos hukka olisi vainunnut jälkesi. Ja olisi sinulle voinut sattua muutakin pahaa — miten voit olla niin mieletön!"

Vaimo tarttui nuoreen rouvaan ja tuki tätä — hän katsoi Kristiinan laihoihin, kellahtaviin, ruskealäikällisiin kasvoihin:

"Sinun pitää tulla vähäksi aikaa meidän tupaamme lepäämään, — kyllä meistä joku saattaa sinut sitten kotiin", sanoi vaimo Kristiinaa ohjaten.

Se oli köyhä tupanen, ja sisällä oli hyvin sekaista, lattialla leikki paljon pieniä lapsia. Äiti lähetti ne kotaan, riisui vaipan vieraan yltä, vei hänet penkille istumaan ja veti hänen jalastaan lumiset kengät. Sitten hän kietoi nahan Kristiinan jalkojen ympärille.

Ja vaikka Kristiina kuinka olisi pyytänyt, ettei vaimo näkisi vaivaa, kantoi tämä kuitenkin esille ruokaa ja laski joulu tynnyristä olutta. Sitä tehdessään vaimo ajatteli, että mahtoipa Husabyssä olla ihmeellinen järjestys! Itse hän oli köyhän miehen vaimo, vähän heillä oli ollut lisäapua töissä, useimmiten ei lainkaan, mutta Øistein ei olisi ikinä sallinut hänen kulkea yksin ulkopuolelle piha-aidan, kun hän odotti lasta — läävässäkin käydessä täytyi jonkun olla mukana. Seudun rikkain emäntä taas sai lähteä julman kuoleman suuhun ainoankaan elävän olennon suojelematta — vaikka Husabyssä kuhisi palvelijoita, jotka eivät toimittaneet tämän taivaallista. Taisi siis olla perää siinä huhussa, että Erlend Nikulauksenpoika oli jo kyllästynyt vaimoonsa ja koko naimakauppaan.

Mutta hän jutteli kaiken aikaa ja pakotti Kristiinan syömään ja juomaan. Ja Kristiinaa aivan hävetti — sillä hänellä oli sellainen ruokahalu, ettei hän muistanut tunteneensa moista sitten viime kevään. Tämän kelpo vaimon ruoka maistui niin hyvältä. Ja vaimo nauroi ja sanoi, etteivät isoisten vaimot olleet toisin luodut kuin halvemmatkaan ihmiset. Väliin ei käynyt syönti kotona, mutta vieraan ruoka saattoi mennä oikein hyvää kyytiä, vaikka se olisi kuinka yksinkertaista ja halpaa.

Vaimon nimi oli Audfinna Audunintytär ja hän kertoi olevansa Updalista kotoisin. Huomatessaan asioittensa huvittavan vierasta hän alkoi tarinoida kodistaan ja kotiseudustaan. Ja ennen kuin Kristiina osasi aavistaakaan, oli hänen kielensä irtaantunut ja hän jutteli omasta kodistaan ja vanhemmistaan ja kotipuolestansa. Audfinna käsitti, että tuon nuoren naisen sydän oli pakahtua koti-ikävästä, — ja niin hän houkutteli ja kehoitteli Kristiinaa yhä jatkamaan. Ja vahvan oluen huumaamana kertoi Kristiina kertomistaan, kunnes itki ja nauroi yhdellä kertaa. Kaikki se, mistä hän turhaan oli koettanut päästä yksinäisten hetkien itkulla Husabyssä, irtautui nyt vähitellen hänen purkaessaan sydäntään tälle kelpo vaimolle.

Räppänän takaa häämötti jo aivan musta taivas, mutta Audfinna tahtoi, että Kristiina odottaisi siksi kunnes Øistein tai pojat palaisivat metsältä ja saattaisivat hänet kotiin. Kristiina ei vastannut, hän alkoi tulla uneliaaksi, mutta suu hymyssä hän katsoi Audfinnaan loistavin silmin — näin hyvältä hänestä ei ollut tuntunut kertaakaan Husabyhyn tultua.

Äkkiä tempautui ovi auki ja miehen ääni huusi sisään, oliko täällä nähty kartanon emäntää — tulija äkkäsi tämän ja katosi samassa ulos. Kohta tämän jälkeen sukelsi Erlendin pitkä varsi kamanan alta. Hän laski kirveen kädestään ja vaipui takaperin seinää vasten —: hänen täytyi pidellä kiinni seinästä käsillään, eikä hän saanut sanaakaan suustaan.

"Taisit pelätä emäntäsi puolesta?" kysyi Audfinna mennen hänen luokseen.

"Kyllä, en häpeä sanoa sitä." Hän pyyhkäisi tukanrajaansa. "Ei ole tainnut moni pelätä niin kuin minä tänä iltana. Kuultuani hänen lähteneen metsään —"

Audfinna kertoi miten Kristiina oli joutunut heille. Erlend tarttui vaimon käteen.

"Tätä minä en jätä palkitsematta sinulle ja miehellesi", sanoi hän.

Sitten hän meni sinne, missä hänen vaimonsa istui, asettui seisomaan hänen viereensä ja laski kätensä hänen kaulalleen. Hän ei puhunut Kristiinalle sanaakaan, jäi vain seisomaan siihen koko siksi ajaksi, jonka he viipyivät tuvassa.

Sitten tulivat Husabyn ja lähitalojen miehet sisään. Kaikki näyttivät kaipaavan hieman sydämen vahvistusta, ja Audfinna antoi oluen kiertää miehestä mieheen, ennen kuin nämä lähtivät takaisin.

Miehet laskettivat suksilla peltojen yli, mutta Erlend oli antanut omat suksensa erään palvelijan huostaan; hän kulki tukien Kristiinaa vaippansa alla heidän laskeutuessaan mäkeä alas. Oli tullut pilkkosen pimeä, ja tähdet paloivat taivaalla.

Silloin ilmestyi metsästä heidän takaansa pitkänsoikea kääry, joka kasvoi kasvamistaan yössä. Se oli susi — niitä oli useampia. Erlend pysähtyi vavisten, päästi Kristiinan irti, ja tämä tunsi hänen tekevän ristinmerkin ja pusertavan kirvestä toisessa kädessään. "Jos sinä nyt olisit — ei mitään —!" Hän veti Kristiinan luokseen niin kiivaasti, että tämä voihkaisi. Avomaalla hiihtävät miehet kääntyivät äkkiä ja ponnistivat takaisin heitä kohti minkä ikinä jaksoivat. He heittivät suksensa olalle ja ympäröivät suojellen Kristiinan, keihäät ja kirveet ojossa. Sudet seurasivat heitä Husabyhyn asti — niin lähellä, että he väliin näkivät niiden vilahtavan ohitseen pimeässä.

Astuessaan Husabyn tupaan olivat useat miehistä kasvoiltaan tuhkanharmaat. "Tämä oli vihoviimeistä —", sanoi eräs ja oksensi samassa lieteen. Säikähtyneet palvelusneidot toimittivat emäntänsä sänkyyn. Syödä tämä ei voinut. Mutta nyt, kun tuo ahdistava, kauhea pelko oli voitettu, tuntui hänestä kuitenkin tavallaan hyvältä, että kaikki olivat olleet niin huolissaan hänestä.

Heidän jäätyään kahden tupaan tuli Erlend istumaan sängyn laidalle.

"Miksi sinä teit tämän?" hän kuiskasi. Ja kun ei Kristiina vastannut, sanoi hän vielä hiljemmin:

"Suretko niin kovasti sitä, että olet tullut minun talooni?"

"Herra Jeesus! Miten voit sellaista ajatella?"

"Mitä sinä tarkoitit — kun me palasimme Meldalbystä ja minä aioin ratsastaa sinun luotasi — sanoessasi, että minä olisin saanut kukaties odottaa kauan, ennen kuin sinä olisit tullut hakemaan minua Husabystä?" kysyi Erlend yhtä hiljaa.

"Minähän puhuin suutuspäissäni", sanoi Kristiina hiljaa ja nöyrästi. Sitten hän kertoi mitä oli odottanut viime päivinä. Erlend istui hiiskahtamatta häntä kuunnellen.

"Milloinkahan se päivä koittaa, jolloin sinä tunnet olevasi kotona minun luonani Husabyssä", sanoi Erlend kumartuen hänen ylitseen pimeässä.

"Ei kai siihen ole enää viikkoa enempää", kuiskasi Kristiina epävarmasti nauraen. Erlendin painaessa kasvonsa hänen kasvojaan vasten kietoi Kristiina äkkiä käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä kiihkeästi.

"Nyt sinä ensimmäistä kertaa tahdot syleillä minua sen jälkeen kun sinua löin", sanoi Erlend matalalla äänellä. "Pitkävihainen olet, oma Kristiinani —"

Kristiina ajatteli, että hän nyt uskalsi hyväillä Erlendiä tämän pyytämättä ensimmäistä kertaa sen illan jälkeen, jolloin Erlend oli huomannut hänen olevan raskaana.

Mutta tämän jälkeen oli Erlend niin hyvä hänelle, että Kristiina katui kaikkia vihojaan.

IV

Yrjön-messu tuli ja meni. Kristiina oli uskonut aivan varmasti ainakin siihen mennessä synnyttävänsä. Mutta pian oli Maarian-messu ja paastonaika, ja hän odotti yhä.

Erlendin oli lähdettävä Nidarosiin puolipaastokäräjille; hän arveli ehtivänsä varmasti kotiin maanantai-illaksi, mutta vielä keskiviikkoaamunakaan ei hänt kuulunut. Kristiina istui tuvassa tietämättä mihin ryhtyä — häntä ei haluttanut oikeastaan ryhtyä mihinkään.

Valo lankesi sisään räppänästä — ulkona tuntui olevan oikein keväistä tänään. Sitten hän nousi ja viskasi vaipan ylleen.

Muuan palvelustytöistä oli sanonut, että jos raskas vaimo sai odottaa liian kauan, niin oli hänen hyvä antaa morsiushevosen syödä jyviä sylistään. Kristiina jäi hetkeksi tuvan ovelle — häikäisevässä auringonpaisteessa oli pihakenttä jo aivan ruskea, ja siinä välkkyi kirkkaita vesitiehyeitä hevosenkakkaroiden ja muun loan lomassa. Taivas väikkyi kirkkaana ja silkinsiintävänä vanhojen rakennusten yllä — ja itäisen aitan laivankeulan muotoiset puiset harjaviirit hehkuivat kuluneessa kultauksessaan. Katoilta tippui vettä, ja savu tuprahteli ja tanssi koleahkossa kevättuulessa.

Hän meni talliin ja otti hinkalosta jyviä helmaansa. Tallin haju ja hevosten töminä pimeässä teki hänelle hyvää. Mutta tallissa oli miehiä. Siksi hän jätti tekemättä sen, mitä varten oli tullut.

Hän lähti ulos ja sirotteli jyvänsä kanoille, jotka tepsuttivat päivää paistatellen pihamaalla. Hajamielisenä hän katsoi Toreen, hevosrenkiin, joka harjasi ja siisti harmaata ruunaa. Sitten hän sulki silmänsä ja käänsi riutuneet, kelmeät kasvonsa aurinkoa kohti.

Näin hän seisoi kolmen miehen ratsastaessa pihaan. Etumainen oli nuori pappi, jota hän ei tuntenut. Heti Kristiinan huomattuaan hyppäsi mies alas satulasta ja tuli suoraan hänen luokseen käsi ojossa.

"Eipä tainnut olla minulle aiottu se kunnia, että itse talon emäntä olisi minua vastassa pihamaalla", sanoi hän hymyillen. "Mutta kiitoksia vain. Sillä te olette varmaankin veljeni vaimo Kristiina Lauritsantytär?"

"Te olette siis lankoni, mestari Gunnulf —", vastasi Kristiina hehkuvan punaisena. "Tervetuloa takaisin Husabyhyn, herra!"

"Kiitos tervehdyksestäsi", sanoi pappi; hän kumartui suutelemaan Kristiinan poskea, kuten tämä tiesi olevan tapana vieraissa maissa sukulaisten kohdatessa toisensa. "Onni ja menestys taloosi, Erlendin vaimo!"

Ulf Haldorinpoika tuli ulos ja käski erään kartanon rengin viedä vieraiden hevoset talliin. Gunnulf tervehti Ulfia sydämellisesti.

"Täälläkö sinä olet, sukulaismies — olin odottanut tapaavani sinut naineena ja talollisena miehenä."

"Minä en nai ennen kuin minun täytyy valita naisen ja hirsipuun välillä", sanoi Ulf nauraen, ja pappi nauroi myös. "Olen tehnyt pirulle yhtä vahvan naimattomuuslupauksen kuin sinä Jumalalle."

"Kyllä sinä sitten pelastat nahkasi, teitpä miten hyvänsä, Ulf", vastasi mestari Gunnulf nauraen. "Koska olet tekevä hyvin sinä päivänä, jolloin rikot tuolle miehelle antamasi lupauksen. Mutta onhan toiselta puolen sanottu, että miehen tulee pitää sanansa, vaikka se olisi annettu itse sielunviholliselle. — Eikö Erlend ole kotona?" kysyi tulija ihmetellen. Hän tarjosi Kristiinalle käsivartensa heidän kääntyessään kartanoon päin.

Peittääkseen hämminkiään meni Kristiina palvelusnaisten joukkoon tarkastamaan pöydän kattamista. Hän käski Erlendin oppineen veljen istua kunniapaikalle, mutta kun ei hän itse tahtonut istua siihen tämän viereen, muutti Gunnulf istumaan hänen luokseen sivupenkille.

Kun he nyt istuivat siinä vieretysten, huomasi Kristiina, että mestari Gunnulf oli vähintään puoli päätä Erlendiä lyhyempi — mutta hän näytti paljon kookkaammalta. Hän oli vahvempirakenteinen ja jäntevämpi, ja hänen leveät hartiansa olivat aivan suorat. Erlend oli hiukan kumarahartiainen. Gunnulfilla oli tumma puku, kuten pappismiehelle sopi, mutta hänen laaja vaippansa, joka ulottui melkein liinapaidan reunukseen kaulassa, oli kiinnitetty emaljoiduilla napeilla, ja kudotussa vyössä riippuivat hänen syömäkapineensa hopeaisessa tupessa.

Hän vilkaisi papin kasvoihin. Tällä oli pyöreä, lujäpiirteinen pää ja laihat, pyöreät kasvot, leveä, matala otsa, isonlaiset poskiluut ja pehmeästi kaartuva leuka. Nenä oli suora ja korvat pienet ja kauniit, mutta suu oli pitkä ja kaita, ja ylähuuli työntyi hiukan ulos varjostaen alahuulen punaisen viivan. Ainoastaan tukka oli samanlainen kuin Erlendillä — ajeltua papillista päälakea ympäröivä tuuhea hiusseppele oli himmeän nokimusta ja näytti yhtä silkinhienolta kuin Erlendin. Muuten hän muistutti tuntuvasti serkkuaan, Munan Baardinpoikaa — Kristiina ymmärsi nyt, että tämä oli voinut olla kaunis nuoruudessaan. Ei, Aashildia, tätiään, hän muistuttikin — nuo ohuiden, suorien, mustien kulmakarvojen alla olevat silmät olivat samanlaiset kuin Aashild-rouvalla — merenvahankeltaiset ja loistavat.

Ensin Kristiinaa hiukan arastutti tämä lanko, joka oli tutkinut niin monia tieteitä, Pariisin ja muissa Ranskan suurissa kouluissa. Mutta vähitellen hän unohti kainostelunsa. Oli niin helppo puhua Gunnulfin kanssa.

Ei kuulunut ollenkaan siltä kuin hän olisi puhunut itsestään — eikä hän näyttänyt mitenkään tahtovan komeilla opillaan. Mutta siitä huolimatta oli hän hetken kuluttua kertonut niin paljon, että Kristiinasta tuntui kuin ei hän olisi milloinkaan tätä ennen käsittänyt miten laajalti maailmaa oli Norjan ulkopuolellakin. Hän unohti itsensä ja kaikki omat asiansa katsellessaan papin pyöreitä, vahvaluisia kasvoja, joilla välkkyi sukkela, iloinen hymy. Pappi oli nostanut jalkansa poikittain toisen polven yli ja istui nyt siinä voimakkaat, valkoiset kädet nilkan ympäri kiedottuina.

* * * * *

Tullessaan myöhemmin tupaan Kristiinan luokse hän kysyi eikö Kristiina rupeaisi pelaamaan lautapeliä. Kristiina vastasi, ettei hän tiennyt talossa olevankaan sellaista.

"Etteikö olisi?" kysyi pappi ällistyen. Hän meni Ulfin luokse:

"Tiedätkö sinä, Ulf, minne Erlend on pannut äidin kultaisen pelilaudan? — Ei kai hän ole antanut pois äidiltä perimiään leluja?"

"Ne ovat ritariparvessa", sanoi Ulf. "Luulen hänen pikemminkin tarkoittaneen, etteivät ne joutuisi erään ihmisen käsiin — joka oli tässä talossa ennen", lausui Ulf hiljaa. "Jos tahdot, Gunnulf, voin noutaa sen tänne?"

"Nouda, eihän Erlend voi pahastua siitä", sanoi pappi.

Hetken kuluttua palasivat molemmat takaisin kantaen kaunein leikkauksin koristettua arkkusta. Avain oli lukossa, ja Gunnulf aukaisi kannen. Päällimmäisenä oli harppulauta ja eräs toinen kielisoitin, jollaista Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt. Gunnulf kutsui sitä salterioksi — hän kosketti kieliä sormiensa päillä, mutta ne olivat aivan epävireessä. Sitten siellä oli nauhakääryjä, silkkikeriä, kirjailtuja käsineitä ja silkkihuiveja sekä kolme hakaniekkaa kirjaa. Lopuksi pappi löysi lautapelin; se oli tehty valkoisista ja kultaisista ruuduista, ja nappulat olivat valaanluiset, nekin valkoiset ja kultaiset.

Vasta nyt tuli Kristiina ajatelleeksi, ettei hän ollut nähnyt Husabyssä yhtään ainoata sellaista peliä, jota käytettiin ajanvietteenä, ei koko aikanaan.

Hänen täytyi tunnustaa langolleen olevansa kovin taitamaton lautapelissä, eikä hän ymmärtänyt paljoa soitostakaan. Mutta kirjoja hän oli utelias näkemään.

"Niin, sinähän taidat olla taitava lukemaan, Kristiina", sanoi pappi, mihin toinen saattoi ylpeillen vastata, että lukemaan hän oli oppinut jo lapsena ollessaan. Ja luostarissa hän oli saanut kehumista siitä sekä kirjoitustaidostaan.

Pappi seisoi hänen vieressään hymyillen, kun hän selaili kirjoja. Yksi niistä oli ritarisatu Tristanista ja Isoldesta, toinen pyhistä miehistä — hän aukaisi sen kirjan Pyhän Marteinin tarinan kohdalta. Kolmas kirja oli latinaa ja erittäin kauniisti kirjoitettu; siinä oli suuret värilliset alkukirjaimet.

"Tämä on ollut meidän kantaisämme piispa Nikulauksen oma", sanoi Gunnulf.

Kristiina luki puoliääneen:

Averte faciem tuam a peccatis meis et omnes iniquitates meas dele. [Käännä pois kasvosi minun synneistäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni.]

Cor mundum crea in me, Deus, et spiritum rectum innova in visceribus meis. [Jumala anna minulle puhdas sydän ja uusi puhdas mieli.]

Ne projicias me a facie tua et Spiritum Sanctum tuum ne auferas a me.[Älä käännä kasvojasi minusta, äläkä ota pois Pyhää Henkeäsi luotani. Psalmi 51.]

"Ymmärrätkö sinä tämän?" kysyi Gunnulf, ja Kristiina nyökkäsi ja sanoi ymmärtävänsä vähän. Hän tunsi sanat niin hyvin, että joutui oudon liikutuksen valtaan, kun ne nyt juuri sattuivat hänen silmiensä eteen. Hänen kasvonsa alkoivat värähdellä, ja kyynelet tahtoivat tunkeutua esiin. Silloin Gunnulf otti harppulaudan, asetti sen polvelleen ja sanoi tahtovansa nähdä, eikö hän saisi sitä kuntoon.

Heidän siinä istuessaan kuului ulkoa kavion kapsetta — ja heti sen jälkeen syöksähti Erlend ovesta sisään loistavan iloisena — hän oli kuullut kuka oli tullut taloon. Veljekset seisoivat kädet toistensa olalla; Erlend kysyi kysymistään eikä malttanut odottaa vastausta. Gunnulf oli ollut Nidarosissa kaksi päivää; oli ihme, etteivät he olleet tavanneet toisiaan siellä.

"Ihme se on", tuumi Erlend. "Minä olisin luullut, että koko Kristuksenkirkon papisto olisi mennyt sinua vastaan kulkueessa sinun saapuessasi kotiin — nyt kun tietysti olet rikkiviisas ja oppinut —."

"Mitäpä sinä siitä tietäisit kuitenkaan", sanoi veli nauraen. "Sinä et tule liian lähelle Kristuksenkirkkoa kaupungissa käydessäsi, kertoo huhu."

"Ehen, poikaseni — minä en laita luitani liian likelle herra arkkipiispaa, jos pääsen pakoon — hän on korventanut nahkani jo kerran", sanoi Erlend vallattomasti nauraen. "Mitä sinä pidät langostani, kultaseni — huomaan sinun jo ystävystyneen Kristiinan kanssa, veliseni. Kristiina ei pidä toisista sukulaisistamme —"

Vasta illallispöytään asettuessaan Erlend äkkäsi, ettei hän vielä ollut riisunut karvalakkiaan, vaippaansa ja miekkaa vyöltä.

Siitä sukeutui iloisin ilta, mitä Kristiinalla oli Husabyssä ollut. Erlend pakotti veljensä istumaan kunniapaikalle Kristiinan kanssa; itse hän leikkasi tälle ruoan ja täytti hänen pikarinsa. Juodessaan ensi kertaa Gunnulfin maljan hän notkisti toisen polvensa ja tahtoi suudella veljensä kättä.

"Onnea ja siunausta, herra! Meidän tulee oppia, Kristiina, osoittamaan arkkipiispalle tarpeellista kunnioitusta — älä ollenkaan vastusta, kyllä sinusta kerran tulee arkkipiispa, Gunnulf!"

Väki lähti myöhään tuvasta, mutta veljekset ja Kristiina jäivät vielä juoman ääreen. Erlend oli istahtanut pöydän kulmalle kasvot veljeensä päin:

"Minä ajattelin häissäni", sanoi hän osoittaen äitinsä arkkusta, "että Kristiinan tuli saada tuo. Mutta minä unohdan kaiken, etkä sinä unohda mitään, veli. Mutta äidin sormus on tullut kauniiseen käteen, vai mitä sanot?" Hän otti Kristiinan käden polvelleen ja käänteli tämän kihlasormusta.

Gunnulf nyökkäsi. Hän laski salterion Erlendin syliin: "Laulapas veli, sinä lauloit ennen niin kauniisti ja soitit niin hyvin —"

"Siitä on vuosia jo", sanoi Erlend vakavammin. Sitten hän alkoi näppäillä:

Kuningas Olavi Haraldinpoika ajoi metsässä miehineen, silloin näki hän hiekassa jäljen, tää on tarina entinen.

Lausui silloin miehistä muuan, ratsun paikalle ohjaten: Lienee kaunis kantaja kengän, pieni, purppurasukkaimen.

Erlend hymyili laulaessaan, ja Kristiina loi hiukan aran katseen pappiin — pahastuisiko tämä Pyhän Olavin ja Alvhildin laulusta. Mutta Gunnulf hymyili — ei laululle, vaan Erlendille, ymmärsi Kristiina äkkiä.

— "Sinun ei tarvitse laulaa, sinun rintasi taitaa olla ahtaanlainen, kultaseni", sanoi Erlend silittäen Kristiinan poskea. "Mutta nyt on sinun vuorosi." Hän ojensi soittimen veljelleen.

Papin soitto ja laulu ilmaisi hänen saaneen oppia koulussa:

Oli kuningas matkalla pohjoiseen —

Silloin valitti kyyhkynen hänelle näin: "Vei haukka puolison viereltäin!"

Kävi kuningas haukkaa kiidättämään, mutta haukkapa ilmahan siintävään.

Se laskihe tarhaan kukkivaan, mi ihaninta on päällä maan.

Sali ilmava kohoaa keskeltä sen, punapurppura peittona patjojen.

Ken ritari kalvas tuo verissään? Hän kuningas oiva on paikan tään.

Sinivaate peittävi kuninkaan, "Corpus Domini" vaatteessa luetaan.

"Missä sinä olet oppinut tuon laulun?" kysyi Erlend.

"Kuulin parin pojan laulavan sitä Canterburyssä sen majatalon edustalla, jossa minä asuin", sanoi Gunnulf. "Sitten minä koetin kääntää sen norjankielelle. Mutta ei se suju niin hyvin." Hän näppäili yhä kieliä.

"Kuulehan, veli — yö on pitkällä. Kristiina kaipaa varmaan sänkyyn — väsyttääkö sinua, vaimoseni?"

Kristiina katsahti arasti miehiin, hän oli kauhean kalpea:

"En tiedä. En minä taida käydä sänkyyn tänään."

"Oletko sinä sairas?" kysyivät molemmat kumartuen hänen puoleensa.

"En tiedä", sanoi hän kuten äsken. Hän koetti selkäpuoltaan. "Tuntuu niin kummalta ristiluissa."

Erlend hyppäsi paikaltaan ja juoksi ovelle. Gunnulf seurasi perästä. Hän sanoi: "On paha, ettette ole kutsuttaneet apuvaimoja aikaisemmin. Onko hän odottanut jo kauan?"

Erlend lensi hehkuvan punaiseksi ja sanoi sitten:

"Kristiina arveli tulevansa toimeen omine palvelusneitoineen. Parilla on ollut lapsia itsellään." Hän koetti nauraa.

"Ei sinulla ole paljon älyä!" Gunnulf katsoi häneen. "Jokaisen töllin akalla on naapurivaimoja apunaan käydessään lapsivuoteeseen — pitääkö sinun vaimosi piiloutua nurkkaan kuin kissa, joka saa pentuja! Ei, hyvä veli, sen verran miestä sinussa pitää olla, että haetat hänelle seudun parhaimmat emännät."

Erlend painoi alas häpeästä punaiset kasvonsa:

"Se on totta, veli. Minä ratsastan itse alas Raasvoldiin — ja lähetän miehiä muihin kartanoihin. Jää sinä Kristiinan luo!"

"Lähdetkö sinä pois?" kysyi hänen vaimonsa peloissaan, nähdessään Erlendin ottavan päällysvaatteensa.

Erlend meni hänen luokseen ja kietoi kätensä hänen ympärilleen:

"Minä menen hakemaan seudun parhaimmat vaimot sinun luoksesi, Kristiina. Gunnulf jää sinun luoksesi. Palvelusneidot valmistavat sinulle sijan pikkutupaan", sanoi Erlend suudellen Kristiinaa.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa Audfinna Audunintyttärelle?" pyysi Kristiina. "Mutta ei ennen aamua — en tahdo, että hänet herätetään kesken unta minun tähteni — hänellä on niin paljon huolta."

Gunnulf kysyi veljeltään kuka Audfinna oli.

"Ei se ole mielestäni oikein soveliasta", sanoi pappi. "Sinun vuokralaisesi vaimo —."

"Kristiinan tulee saada se, jonka hän tahtoo", sanoi Erlend. Papin saattaessa veljeään ulos heidän odotellessaan Erlendin hevosta kertoi Erlend miten Kristiina oli tutustunut tuohon köyhään vaimoon. Gunnulf puri huultaan ja tuli miettivän näköiseksi.

* * * * *

Nytkös kartanossa syntyi häly ja elämä; miehet lähtivät matkaan, ja naisväki juoksi yhtenään sisällä kysymässä miten heidän emäntänsä voi. Kristiina vastasi, ettei hänen laitansa vielä ollut huonosti, mutta oli parasta laittaa kaikki valmiiksi pikkutupaan. Hän lupasi lähettää sanan sitten kun tahtoi saattajia sinne.

Sen jälkeen hän oli papin kanssa kahden. Hän koetti puhua tyynesti ja iloisesti tämän kanssa kuten aikaisemmin.

"Et sinä ole pelkuri", virkkoi Gunnulf hiukan hymyillen.

"Olen minä!" Kristiina katsoi häntä silmiin — hänen omat silmänsä olivat säikähdyksestä mustat. "Tiedätkö sinä, lanko — ovatko Erlendin toiset lapset syntyneet täällä Husabyssä?"

"Eivät", vastasi pappi nopeasti. "Poika on syntynyt Hunehalsissa ja tyttö Strindissä — talossa, jonka hän omisti siellä kerran. — Onko sinua vaivannut se, että toinen nainen on ollut ennen Erlendin luona?" kysyi Gunnulf tuokion kuluttua.

"On", vastasi Kristiina.

"Sinun on vaikea tuomita oikein Erlendin ja Elinen asiaa", sanoi pappi vakavasti. "Erlend ei ole koskaan oikein ymmärtänyt itseään — hän on aina ollut epävarma siitä, mikä on oikein. Sillä aivan pienestä asti oli kaikki, mitä Erlend teki, äidin mielestä hyvää ja isän mielestä pahaa. Mutta hän on kai puhunut sinulle niin paljon äidistämme, että sinä jo tiedät kaiken tämän —"

"En ole kuullut Erlendin mainitsevan hänestä kuin pari kolme kertaa", sanoi Kristiina. "Mutta olen kyllä ymmärtänyt hänen pitäneen äidistään."

Gunnulf sanoi hiljaa:

"Sellaista rakkautta lienee tuskin milloinkaan ollut äidin ja pojan välillä. Äiti oli paljon nuorempi isääni. Silloin tapahtui tuo Aashild-tädin juttu — setämme kuoli, ja sanottiin — olet kai kuullut siitä? Isä uskoi pahinta ja ilmaisi sen äidille. Erlend viskasi kerran puukon isänsä jälkeen; hän ei ollut kovinkaan suuri silloin — hän hyökkäsi isäänsä vastaan äidin takia useamman kerran kasvuvuosinaan.

"Äidin sairastuessa erosi Erlend Eline Ormintyttärestä. Äiti sai semmoisen sairauden, että hänen ihonsa tuli täyteen haavoja ja rupea, isä luuli sitä ruumisrutoksi. Hän lähetti äidin luotaan — tahtoi pakottaa hänen menemään elätteelle sairaalan sisarien luokse. Silloin nouti Erlend äidin ja ajoi hänen kanssaan Osloon — he asuivat Aashild-tädin luona, joka on taitava lääkkeiden tuntija, ja kuninkaan ranskalainen lääkärikin sanoi, ettei äidissä spitaalia ollut. Haakon-kuningas otti silloin Erlendin sydämellisesti vastaan ja kehoitti heitä lähtemään koetteeksi kuningas Erik Valdemarinpojan, kuninkaan äidin isän haudalle. Siellä oli moni parantunut ihotaudista.

"Erlend lähti Tanskaan äidin kanssa, mutta äiti kuoli laivalla Stadin eteläpuolella. Erlendin palatessa kotiin äidin ruumis mukanaan, — älä unohda, että isä oli hyvin vanha ja että Erlend oli ollut ikänsä kaiken tottelematon poika — isä asui silloin meidän kaupungintalossamme —, ei isä sanonut huolivansa Erlendiä luokseen ennen kuin oli nähnyt, oliko tämäkin saanut tartunnan. Erlend nousi silloin hevosensa selkään ja ajoi pysähtymättä siihen asti kunnes saapui taloon, missä Eline asui poikineen. Sitten hän pysyi tämän luona itsepintaisesti siitäkin huolimatta, että hän itse oli kyllästynyt Elineen, ja niin se johti siihen, että hän toi hänet tänne Husabyhyn ja pani hänet emännöimään jouduttuaan itse kartanon isännäksi. Eline uhkasi, että jos Erlend vielä toisen kerran pettäisi hänet, oli hän itse ansainnut ruumisruton.

"Mutta eiköhän jo ole aika kutsua palvelusneitoja, vai mitä, Kristiina?" sanoi hän katsoen noita harmaita, nuoria kasvoja, jotka nyt olivat jäykät pelosta ja tuskasta. Mutta Gunnulfin lähtiessä ovea kohti huusi Kristiina kovalla äänellä hänen jälkeensä:

"Ei, ei, älä jätä minua —!"

"Sitä pikemmin pääset vaivastasi", lohdutti pappi, "kun sinä olet jo noin sairas —"

"En minä tarkoita sitä!" Hän tarttui lujasti Gunnulfin käsivarteen. "Gunnulf —!"

Pappi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista kauhua ihmisen kasvoilla.

"Kristiina — muista toki, ettei sinun tilasi ole pahempi kuin muidenkaan vaimojen —"

"On. On". Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen. "Sillä nyt minä tiedän, että Elinen ja hänen lastensa paikka olisi täällä. Erlend oli luvannut olla uskollinen ja naida hänet ennen kuin minusta tuli Erlendin jalkavaimo —"

"Tuon sinä muka tiedät?" sanoi Gunnulf rauhallisesti. "Erlend ei ymmärtänyt itseään silloin. Mutta ymmärräthän sinä, että tuota lupausta hänen oli mahdoton pitää — arkkipiispa ei olisi sallinut ikipäivinä, että nuo kaksi olisivat yhtyneet avioon. Älä suinkaan ajattele, ettei sinun avioliittosi olisi oikeudenmukainen. Sinä olet Erlendin oikea vaimo."

"Oi, minä olin menettänyt kaikki oikeudet elämään aikaa ennen kuin siksi tulin. Ja kuitenkin se on pahempaa kuin luulin. Jospa nyt saisin kuolla eikä lapseni milloinkaan tarvitsisi nähdä päivän valoa — en uskalla nähdä mitä olen tehnyt."

"Herra armahtakoon, Kristiina — sinä et tiedä mitä sanot! Voitko toivoa, että lapsesi kuolisi syntymättä ja kastamatta!"

"Se, mikä on kasvanut minun sydämeni alla, se kuuluu kuitenkin perkeleelle! Se ei saata pelastua! Oi, jospa olisin juonut Elinen tarjoaman juoman — se olisi ehkä sovittanut kaiken, mitä Erlend ja minä olemme rikkoneet. Silloin ei tätä lasta olisi siitetty. Oi, olen ajatellut kaiken aikaa, Gunnulf — että kun joutuisin näkemään, mitä olin kasvattanut itsessäni, silloin ymmärtäisin, että parempi olisi ollut juoda Elinen tarjoama spitaalijuoma kuin johdattaa kuolemaan hänet, johon Erlend oli sitonut itsensä aikaisemmin."

"Kristiina", sanoi pappi. "Sinä liioittelet. Ethän sinä johdattanut kuolemaan tuota naisparkaa. Erlend ei voinut pitää sanaa, jonka hän oli antanut Elinelle ollessaan nuori ja lakiatuntematon. Hän ei olisi milloinkaan voinut elää synnittä Elinen kanssa. Ja Eline antautui toisen vieteltäväksi, josta kuultuaan Erlend tahtoi naittaa hänet tälle. Ettehän te mahtaneet sille mitään, että hän päätti päivänsä."

"Tahdotko sinä tietää miten hän joutui päättämään päivänsä?" Kristiina oli nyt niin epätoivoissaan, että hän puhui aivan rauhallisesti. "Erlend ja minä olimme Haugenissa, kun hän ilmestyi sinne. Hänellä oli mukanaan juomasarvi, ja hän tarjosi sitä minulle — hän oli luultavasti varustanut sen Erlendille, mutta löytäessään minut sieltä Erlendin kanssa tahtoi hän, että minä — Huomasin hänen kavaluutensa — huomasin, ettei hän juonut itse ollenkaan laskiessaan huulensa sarven laidalle. Mutta minä halusin juoda — minusta oli sama elinkö vai kuolin, kun kuulin Erlendin pitäneen häntä luonaan Husabyssä koko ajan. Silloin tuli Erlend sisään — hän uhkasi häntä puukolla ja käski Elineä juomaan ensin. Eline rukoili ja kerjäsi ja Erlend aikoi jättää hänet rauhaan. Silloin sai paholainen minut valtaansa, minä otin sarven ja sanoin: valitse toinen jalkavaimoistasi — kiihotin Erlendiä — ethän sinä voi pitää meitä molempia, sanoin. Ja silloin Eline tappoi itsensä Erlendin puukolla — mutta Bjørn ja Aashild keksivät keinon asiankulun salaamiseksi —"

"Vai oli Aashild-täti osallisena siinä", sanoi Gunnulf ankarasti. "Ymmärrän — hän oli toimittanut sinut Erlendin käsiin —"

"Ei", sanoi Kristiina kiihkeästi. "Aashild-rouva rukoili meitä — rukoili Erlendiä ja minua niin, etten ymmärrä miten saatoin vastustaa häntä — menettelemään niin rehellisesti kuin vielä oli mahdollista — lankeamaan isäni jalkojen juureen ja pyytämään häneltä anteeksi rikostamme. Mutta minä en rohjennut. Syytin sitä, että pelkäsin isäni tappavan Erlendin, vaikka tiesin, ettei isä olisi tehnyt mitään miehelle, joka antoi itsensä ja asiansa hänen käsiinsä. Syytin sitä, että tuottaisin hänelle niin suuren surun, ettei hän enää koskaan jaksaisi kantaa päätänsä pystyssä. Oi, olen tullut huomaamaan jälkeenpäin, etten pelännyt kovinkaan tuottaa surua isälleni. Sinä et ymmärrä, Gunnulf, miten hyvä mies minun isäni on — kukaan, joka ei tunne isääni, ei tiedä, miten hyvä hän on ollut minulle aina. Aina hän on pitänyt minusta niin suunnattomasti. En tahtonut antaa hänen tietää, että sillaikaa kun hän uskoi minun oppivan Oslossa sisarien parissa vain hyvää ja kaunista, kannoin oppilaspukuakin viruessani Erlendin kanssa navetoissa ja kaupungin parvissa —"

Hän katsoi Gunnulfiin. Tämän kasvot olivat valkeat ja kovat kuin kivi.

"Ymmärrätkö nyt, että minä pelkään. Tuo toinen, Eline, otti hänet luoksensa sellaisenaan, ruumisruton saastuttamana."

"Etkö sinä olisi tehnyt sitä?" kysyi pappi hiljaa.

"Olisin. Olisin. Olisin." Muinaisen hurjan, hehkuvan hymyn häive syttyi vaimon riutuneille kasvoille.

"Eihän Erlendissä ollutkaan tartuntaa", sanoi Gunnulf. "Kukaan muu paitsi isä ei ole koskaan uskonut äidin kuolleen ruumisruttoon."

"Mutta minä olen spitaalitautinen Jumalan edessä, minä", sanoi Kristiina. Hän painoi kasvonsa papin käsivarteen, jota hän puristi molemmin käsin. "Syntieni saastuttama —"

"Sisareni", sanoi pappi hiljaa laskien kätensä hänen päänsä päälle. "Niin syntinen sinä et voi kuitenkaan olla, lapsiraukka, että olisit unohtanut, että samoin kuin Jumala voi puhdistaa ruumisruton saastuttaman ihmisen taudista, voi hän puhdistaa sinun sielusi synnistä —"

"Enpä tiedä", itki Kristiina kasvot papin hihaa vasten. "Enpä tiedä — mutta minä en osaa katuakaan, Gunnulf. Pelkään, mutta kuitenkin — Pelkäsin silloin, kun seisoin kirkon ovella Erlendin rinnalla ja pappi vihki meitä — pelkäsin mennessäni häämessuun hänen kanssaan — kultakruunu päässä ja hiukset hajallaan, sillä en ollut rohjennut tunnustaa isälleni häpeääni ja sovittamatonta syntiäni, en ollut uskaltanut tunnustaa totuutta omalle papillemmekaan. Mutta tämän talven aikana, huomatessani tulevani päivä päivältä rumemmaksi — olen pelännyt vielä enemmän, sillä Erlend ei ollut enää sellainen minua kohtaan kuin ennen — en voinut olla muistamatta sitä aikaa, jolloin hän kävi illoin luonani Skogin parvella —"

"Kristiina", pappi koetti kohottaa hänen kasvojaan, "sinä et saa ajatella sitä nyt —! Sinun pitää ajatella, että Jumala on näkevä surusi ja katumuksesi. Käänny lempeän Neitsyt Maarian puoleen, joka säälii jokaista surevaista."

"Etkö sinä käsitä — minähän saatoin toisen ihmisen päättämään päivänsä —"

"Kristiina", sanoi pappi ankarasti. "Kuinka sinä uskallat olla niin ylpeä, että luulet voivasi tehdä niin pahan synnin, ettei Jumalan armo riittäisi sitä sovittamaan?"

Hän silitti silittämistään Kristiinan hunnun peittämää päätä.

"Etkö muista, sisareni, miten paholainen kiusasi Pyhää Marteinia. Sielunvihollinen kysyi, uskalsiko Pyhä Martein luottaa siihen, että hänellä oli oikeus antaa anteeksi kaikki hänelle tunnustetut synnit, jolloin piispa vastaisi: 'Sinullekin minä uskallan luvata Jumalan anteeksiannon samalla hetkellä, jona sitä pyydät — kun vain heität pois ylpeytesi ja uskot, että hänen rakkautensa on sinun vihaasi suurempi' —"

Gunnulf silitti edelleen itkevän naisen päätä. Sillä välin hän ajatteli, että näinkö Erlend oli kohdellut nuorikkoaan. Hänen suunsa muuttui kalpeaksi ja kovaksi.

Audfinna Audunintytär oli ensimmäinen apuvaimo, joka tuli taloon. Hän tapasi Kristiinan pikkutuvassa; Gunnulf istui hänen luonaan ja pari naista hääräili huoneessa.

Audfinna tervehti kunnioittavasti pappia, mutta Kristiina nousi ja meni häntä vastaan käsi ojossa.

"Kiitos, Audfinna, että tulit — tiedän, ettei teillä kotona ole helppo tulla toimeen sinun poissa ollessasi."

Gunnulf oli katsonut tutkivasti vaimoon. Nyt hänkin nousi:

"Hyvin teit, kun tulit näin pian; veljeni vaimon täytyy saada luokseen joku, johon hän voi luottaa — hän on vieras tällä seudulla ja kokematon."

"Herra Jeesus, hän on yhtä valkea kuin hänen huntunsa", kuiskasi Audfinna. "Luuletteko, herra, että uskallan antaa hänelle pienen unijuoman — hän tarvitsee varmasti vähän lepoa ennen kuin pahempi alkaa."

Hän puuhasi hiljaa ja nopeasti, tunnusteli vuodetta, jonka palvelusnaiset olivat varustaneet lattialle, ja pyysi näitä tuomaan useampia patjoja ja lisää olkia. Sitten hän pani pieniä kivisiä patoja, joissa oli yrttivettä, liedelle lämpiämään. Sen jälkeen hän ryhtyi aukomaan Kristiinan puvussa olevia nauhoja ja solmuja, ja veti viimeksi neulat sairaan tukasta.

"Enpä ole nähnyt ennen näin komeata tukkaa", sanoi hän, kun koko tuo kullanruskea hiustulva valahti alas kalpeiden kasvojen ympärille. Sitten hän sanoi nauraen: "Ei tämä ole voinut menettää väriä eikä valtaa, vaikka se onkin riippunut hajallaan vähän kauemmin kuin oikein oli."

Hän sijoitti Kristiinan mukavasti patjojen väliin lattialle ja peitti hänet hyvin.

"Juo nyt tämä, niin et tunne polttoja niin pahasti — ja koeta nukkua, jos voit."

Gunnulf aikoi nyt lähteä. Hän tuli Kristiinan luo ja kumartui tämän yli.

"Rukoilethan sinä minun puolestani, Gunnulf?" kysyi Kristiina anovasti.

"Minä rukoilen sinun puolestasi siihen asti kun näen sinun makaavan lapsi vierelläsi — ja senkin jälkeen", vastasi Gunnulf työntäen Kristiinan kädet taas peiton alle.

Kristiina makasi horroksissa. Hän tunsi melkein hyvinvointia. Kyljissä tuntuvat poltot tulivat ja menivät ja tulivat taas — mutta se oli niin toisenlaista kuin mikään, mitä hän oli kokenut ennen, että joka kerran, kun ne olivat hellittäneet, hän melkein luuli kuvitelleensa tyhjää. Aikaisten aamutuntien tuskan ja pelon jälkeen tuntui hänestä siltä kuin hän jo olisi voittanut pahimman pelon ja vaivan. Audfinna liikkui hiljaa levitellen lapsenvaatteita, peittoja ja nahkoja lieden lähelle lämpiämään ja hämmenteli väliin patojaan, joista levisi kirpeä haju. Viimein vaipui Kristiina puolinukuksiin jokaisen polton jälkeen ja luuli olevansa kotona Jørundgaardin pirtissä auttamassa äitiään suuren kankaan värjäämisessä — sen vaikutti kai haavankuoren ja nokkosten haju.

* * * * *

Sitten tulivat apuvaimot toinen toisensa jälkeen — oman seurakunnan ja Birgsin kartanojen emännät. Audfinna vetäytyi palvelusnaisten joukkoon. Ja illan tullessa alkoi Kristiinasta tuntua jo oikein pahalta. Rouvat sanoivat, että hänen tuli koettaa pysyä jalkeilla niin kauan kuin suinkin. Kristiinaa kiusasi koko komento — tupa oli väkeä täynnä, ja hänen täytyi astua edestakaisin kuin myytävänä oleva tamma. Ja vähän väliä hänen täytyi antaa noiden vieraiden rouvien painella ja tunnustella häntä joka puolelta, minkä jälkeen nämä taas neuvottelivat keskenään. Lopulta sanoi pääemäntä, Raasvoldin Gunna-rouva, että Kristiinan tuli käydä pitkäkseen lattialle. Hän jakoi naiset kahteen ryhmään, toiset saivat mennä nukkumaan, toisten tuli valvoa: "Tämä ei käy nopeasti — mutta huuda vain Kristiina, kun alkaa kovasti vaivata, äläkä välitä nukkuvista. Mehän olemme täällä sinua auttamassa, lapsiraukka", sanoi hän lempeästi ja herttaisesti taputtaen nuorikkoa poskelle.

Kristiina makasi purren huulensa rikki ja puristaen peitettä hikisissä käsissään. Sisällä oli tukahduttavan kuuma — mutta naiset sanoivat, että niin piti olla. Joka polton jälkeen valui hiki virtanaan hänestä.

Ja hän virui siinä miettien, mitä näille kaikille syöttäisi. Hän toivoi heidän huomaavan, että talossa vallitsi nyt hyvä järjestys. Hän oli käskenyt Torbjørgin, keittäjän, panna kokomaitoa tuoreen kalan keittoveteen. Kun ei vain Gunnulf pitäisi sitä paaston rikkomisena. Sira Eirik oli sanonut, ettei se sitä ole, sillä kalakeittohan ei ole maitoruokaa, ja kalavesihän kaadetaan sitä paitsi pois. Kuivaa kalaa, jota Erlend oli hankkinut taloon syksyllä, heidän ei tullut saada maistaa — se oli pilaantunutta ja täynnä punkkeja.

Voi pyhä neitsyt Maaria — vieläköhän kestänee kauan ennen kuin sinä autat minua — voi, nyt koskee niin kovasti, niin kovasti —.

Täytyi koettaa kestää vielä vähän aikaa ennen kuin alkaisi huutaa —

Audfinna istui lieden ääressä vahtien vesipatoja. Kristiina olisi niin tahtonut pyytää tätä luokseen pitämään häntä kädestä. Hän olisi antanut vaikka mitä, jos olisi saanut tuntea tutun, ystävällisen käden omassaan. Mutta hän ei rohjennut pyytää.

* * * * *

Seuraavan aamurupeaman kuluessa vallitsi Husabyssä eräänlainen sekasortoinen hiljaisuus. Oli Maarianmessun aatto, ja työt täytyi saada tehdyksi puoleenpäivään mennessä, mutta miehet olivat hajamielisiä ja vakavissaan, ja säikähtyneet neidot tekivät työnsä huonosti. Palvelijat olivat alkaneet pitää nuoresta emännästään — tämän elämä ei ollut niinkään helppoa, arvelivat he.

Erlend seisoi ulkona pihamaalla puhellen seppänsä kanssa. Hän koetti pitää ajatuksensa siinä, mistä mies puhui. Silloin tuli Gunna-rouva kiireesti hänen luokseen.

"Vaimosi asiat eivät edisty lainkaan, Erlend — olemme koetelleet kaikkia keinoja. Lähde mukaan — ehkä se auttaisi, jos hänet saataisiin sinun syliisi. Mene sisään ja vaihda päällesi lyhyt takki — mutta joudu; Puolisoparallasi on vaikeat paikat!"

Veri oli tulvahtanut Erlendin poskiin. Hän muisti kuulleensa, että ellei nainen tahtonut saada syntymään lasta, joka oli siitetty salassa, silloin auttaisi se, että hänet nostettaisiin miehensä polvelle.

Kristiina makasi lattialla peittojen alla; hänen luonaan istui kaksi naista. Astuessaan sisään näki Erlend Kristiinan vetäytyvän kyyryyn, painavan päänsä toisen naisen syliin ja heittelevän sitä puoleen ja toiseen — mutta hän ei päästänyt ainoatakaan äännähdystä.

Polttojen mentyä ohi hän nosti hurjistuneet, säikähtyneet silmänsä; valjenneet, ruskeat huulet läähättivät. Viimeinenkin nuoruuden ja sulouden jälki oli kadonnut näiltä paisuneilta, punaläikällisiltä kasvoilta — tukkakin oli sekautunut olkien ja nahkoista irtautuneiden villatukkojen kanssa sotkuiseksi möyhyksi. Hän katsoi Erlendiin kuin ei olisi heti tuntenut tätä. Mutta tajuttuaan, miksi naiset olivat hakeneet hänet, pudisti hän kiihkeästi päätään.

"Ei ole tapana siellä, mistä minä olen kotoisin, että miehet ovat läsnä naisen saadessa lapsia."

"Ehkäpä täällä pohjoisessa on sellainen tapa", sanoi Erlend hiljaa. "Jos se voisi helpottaa tuskaasi, Kristiina, niin —"

"Ooh —!" Samassa kun Erlend laskihe polvilleen hänen viereensä, kiersi Kristiina käsivartensa hänen ympärilleen ja puristautui tiukasti kiinni. Yhdessä myhkyrässä ja vavisten hän kesti polton äännähtämättä.

"Saanko puhua pari sanaa kahden kesken mieheni kanssa", sanoi hän hengästyneesti ja nopeaan kohtauksen mentyä ohi. Naiset vetäytyivät pois.

"Ormin syntyessäkö sinä lupasit Elinelle sen, mitä hän väitti sinun luvanneen — että naisit hänet sitten, kun hän jäisi leskeksi — silloinko se tapahtui?" kuiskasi Kristiina.

Erlend veti äkkiä henkeä kuin olisi häntä isketty sydänalaan. Sitten hän pudisti kiihkeästi päätään.

"— Minä olin linnassa sinä yönä — minun miehilläni oli vahtivuoro. Se tapahtui aamulla, kun palasin majapaikkaan, ja siellä laskettiin poika minun syliini. Oletko sinä nyt miettinyt sitä, Kristiina —"

"Olen." Jälleen hän kouristautui Erlendiin tuskanlaineen saapuessa. Erlend pyyhki pois hänen kasvojaan pitkin virtaavan hien.

"Kun sinä nyt tiedät tämän, niin etkö tahdo, että minä tekisin niinkuin Gunna-rouva neuvoo?" kysyi Erlend Kristiinan tyyntyessä jälleen.

Mutta Kristiina pudisti päätään. Ja viimein täytyi vaimojen antaa Erlendin mennä.

Samassa oli kuin synnyttäjän voimat olisivat loppuneet. Hän huusi hurjassa tuskassa tuntiessaan polton taas lähestyvän ja rukoili vaikeroiden apua. Mutta kun vaimot puhuivat Erlendin hakemisesta, huusi hän 'ei' — ennen kituisi hän kuoliaaksi —

Gunnulf ja tämän mukana tullut pappi lähtivät kirkkoon iltarukousta pitämään. Joka ainoa henki, joka ei ollut lapsenpäästäjän luona, meni sinne. Mutta Erlend pujahti ulos ennen toimituksen loppua ja lähti etelän puoleista rakennusriviä kohti.

Lännessä, laaksoa vastapäätä olevien harjujen takana, oli taivas keltaisenpunainen — kevätilta alkoi hämärtää kuulaana, valoisana ja vienona. Siellä täällä tuikahti esiin tähti valkoisena vaaleassa ilmassa. Alhaalla järven rannalla leijaili pieni usvakaistale lehtimetsän kohdalla — ja maassa oli pälviä sellaisissa kohdin, minne aurinko oli päässyt paistamaan; ilmassa oli mullan ja sulavan lumen tuntu.

Pikkutupa oli pihan länsilaidassa, laakson puolella. Erlend astui sitä kohti ja seisahtui seinän taakse. Hirret hohtivat vielä auringon lämpöä hänen nojautuessaan niitä vasten. Oi, miten Kristiina huusi! Ollessaan keskenkasvuinen poika hän oli kuullut hiehon vaikeroivan karhun kynsissä tunturin karjatuvalla. Hän oli juossut Arnbjørnin, paimenen, kanssa etelää kohti metsään. Hän muisti miten oli nähnyt karvaisen pallon nousevan pystyyn ja muuttuvan irvistäväksi, punakitaiseksi karhuksi. Arnbjørnin keihäs murtui kahtia karhun käpälien välissä — silloin otti mies hänen keihäänsä, sillä hän seisoi kauhusta paikalleen jähmettyneenä. Hieho makasi maassa — se eli vielä, mutta utareet ja toinen kylki oli syöty —

Kristiina, omani — oi Herra armahda häntä pyhän äitisi tähden! Erlend pakeni takaisin kirkkoon.

* * * * *

Palvelijat toivat iltaruoan tupaan — he eivät laskeneet alas pöytää, vaan panivat astiat kädestään lieden lähelle. Miehet hakivat kalaa ja leipää, palasivat paikoilleen penkille ja olivat ääneti, pureksivat vähän, mutta eivät näyttäneet olevan nälkäisiä. Kukaan ei tullut korjaamaan ruokaa aterian jälkeen, eikä yksikään miehistä noussut paikaltaan mennäkseen maata. He jäivät istumaan tuleen tuijottaen eivätkä puhuneet keskenään.

Mestari Gunnulf oli sytyttänyt pienen tuikun ja asettanut sen kunniaistuimen käsipuulle. Hän istuutui tulen ääreen penkin päähän kirja kädessä — hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja herkeämättä.

Ulf Haldorinpoika nousi, astui lieden ääreen, otti kappaleen pehmeää leipää, kopeloi jotakin halkojen välistä ja löysi mieleisensä. Sitten hän siirtyi komeroon lähelle ulko-ovea, jossa ukkovanhus Aan istui. Heillä oli jotakin leivällä toimitettavaa salaista hommaa keskenään Ulfin viitan takana; Aan veisti ja leikkeli puuta. Miehet vilkaisivat sinnepäin jonkun kerran. Jonkin ajan kuluttua nousivat Ulf ja Aan penkiltä ja hävisivät ulos.

Gunnulf seurasi noita kahta miestä katsellaan, mutta ei sanonut mitään. Hän jatkoi taas rukouksiaan.

* * * * *

Välillä romahti muuan nuori poika penkiltä lattialle — unissaan. Hän nousi, katsoi pöllähtäneenä ympärilleen; sitten hän huoahti ja istuutui jälleen.

Ulf Haldorinpoika ja Aan tulivat hiljaa sisään ja menivät entisille paikoilleen. Miehet katsoivat heihin taas, mutta eivät sanoneet mitään.

Yhtäkkiä kavahti Erlend seisoalleen. Hän tuli lattian yli palvelusväkensä luo. Hän oli tuhkanharmaa, ja silmien ympärykset olivat mustat.

"Eikö teistä kukaan tiedä mitään keinoa?" sanoi hän. "Etkö sinäkään, Aan?" kuiskasi hän ukolle.

"Ei auttanut", vastasi Ulf hänelle hiljaa.

"Taitaa olla siten määrätty, ettei hänen pidä saada tätä lasta", sanoi Aan nenäänsä niistäen. "Eivät silloin auta uhrit eivätkä loitsut. Sääli sinua, Erlend, kun sinun näin pian piti kadottaa kelpo vaimosi!"

"Älä puhu kuin hän olisi jo kuollut", rukoili Erlend peräti murtuneena. Hän meni takaisin nurkkaansa ja piilotti päänsä sängyn jalkopäähän. Kerran käväisi eräs miehistä ulkona: "Kuu on taivaalla", hän virkahti. "On kohta aamu —"

* * * * *

Hetken kuluttua tuli Gunna-rouva saliin. Hän vaipui ovensuuhun almunanojain penkille — hänen harmaat hiuksensa törröttivät sekaisin, huntu oli liukunut niskaan.

Miehet nousivat — he tulivat hitaasti häntä kohti.

"Joku teistä saa tulla pitämään häntä", sanoi hän itkien. "Me emme jaksa enää —. Sinä voit mennä hänen luokseen, Gunnulf — ei sitä tiedä, mikä tässä vielä on edessä —"

Gunnulf nousi ja pisti rukouskirjan vyönalustaskuun.

"Tule sinä myös, Erlend", sanoi rouva. Paha ölinä kohtasi heitä ovessa — Erlend seisahtui väristen paikalleen. Hän näki Kristiinan vääntyneet, tuntemattomiksi kouristuneet kasvot itkevien naisihmisten keskellä — Kristiina oli polvillaan maassa, ja naiset tukivat häntä.

Oven suussa oli pari palvelusnaista suullaan penkillä; he rukoilivat lakkaamatta. Erlend viskautui heidän viereensä maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Kristiina huusi, huusi jälleen, ja joka kerran oli kuin Erlend olisi kohmettunut mielettömästä kauhusta. Eihän se saattanut olla tällaista!

Hän koetti kerran vilkaista sinne. Nyt istui Gunnulf Kristiinan edessä rahilla pidellen häntä käsivarsien alta. Gunna-rouva oli polvillaan vieressä käsivarret Kristiinan vyötäisten ympärillä, mutta Kristiina ponnisti vastaan kuoleman tuskassa, työntäen toista luotaan.

"Ei, ei, päästäkää minut, minä en jaksa — Jumala, Jumala, auta —"

"Jumala on pian auttava sinua, Kristiina", sanoi pappi aina väliin. Eräs vaimo piteli vesivatia, ja joka polton jälkeen otti Gunnulf märän vaatteen ja pyyhki sairaan kasvoja — hiusrajasta ja huulien välistä, mistä valui kinaa.

Sitten Kristiinan pää retkahti Gunnulfin käsiin ja hän nukahti tuokioksi, mutta vaivat herättivät hänet samassa. Ja pappi saneli:

"Kohta, Kristiina, kohta sinä saat avun —"

Kukaan ei enää tiennyt mikä aika oli. Päivä sarasti valjuna räppänän raosta.

Sitten pitkän, mielettömän voihkinan jälkeen oli aivan hiljaista. Erlend kuuli naisten alkavan hääräillä — hän aikoi katsoa ylös; silloin hän kuuli jonkun itkevän huutamalla ja vaipui taas kasaan — hän ei uskaltanut kuulla totuutta.

Silloin huusi Kristiina taas, päästi kimeän, hurjan valitushuudon, joka ei ollut aikaisempien, järjettömien, eläimellisten huutojen kaltainen. Erlend hyppäsi pystyyn.

Gunnulf seisoi kumarassa tukien Kristiinaa, joka vielä oli polvillaan. Tämä tuijotti rajattoman kauhun vallassa jotakin, jonka Gunna-rouva oli pannut lammasnahkaan. Se oli verinen, tumma köntti, joka näytti teuraseläimen sisälmyksiltä.

Pappi painoi Kristiinan lujasti itseään vasten:

"Kristiina — sinä olet saanut Jumalalta oikein sievän ja terveen pojan — hengittäähän se!" sanoi Gunnulf kiihkeästi itkeville naisille. "Se hengittää — Jumala ei voi olla niin julma, ettei kuulisi meitä!"

Papin vielä puhuessa tapahtui tämä. Äidin väsyneessä, hämmentyneessä mielessä häämötti eräs epäselvä muisto; hän muisti, miten oli nähnyt luostarin puutarhassa nupun aukeavan kukaksi, — siitä oli irrottunut ryppyisiä silkinhienoja helpeitä.

Muodoton sikiö liikahti — äännähti — ojensihe ja kehkeytyi pikkuruiseksi viininpunaiseksi lapseksi, jolla oli ihmisen muoto — sillä oli käsivarret ja sääret ja kädet ja jalat, joissa oli täydelliset sormet ja varpaat — se sätki ja pihisi hiukan.

"Miten pieni, pieni, pieni se on!" huudahti Kristiina heikolla, särähtävällä äänellä ja purskahti naurunsekaiseen itkuun. Ympärillä olevat naiset alkoivat nauraa kuivaten kyyneleitään, ja Gunnulf jätti Kristiinan heidän käsiinsä.

"Keikuttakaa poikaa kaukalossa, niin se huutaa paremmin", virkkoi pappi seuraten vaimoja, jotka kantoivat vastasyntyneen tulen ääreen.

Kun Kristiina heräsi pitkästä horroksesta, oli hän vuoteessa. Häneltä oli riisuttu läpihikiset, kauheat vaatteet ja hän tunsi suloisen lämmön ja rauhan virtaavan ruumiiseensa — hänen päälleen oli asetettu pieniä pusseja, joissa oli lämmintä nokkoshaudetta, ja hänet oli peitetty mattojen ja nahkojen sisään.

Joku sanoi, että hänen tuli pysyä hiljaa, kun hän yritti puhua. Huoneessa oli aivan hiljaista. Ja hiljaisuuden läpi kuului ääni, jota hän ei oikein tuntenut.

— "Nikulaus, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen —"

Jossakin liikuteltiin vettä.

Kristiina kohosi kyynärpäilleen ja katsoi huoneeseen sängystä. Lieden luona seisoi valkoiseen messupaitaan puettu pappi, ja Ulf Haldorinpoika nosti punaisen, ilkialastoman lapsen suuresta messinkivadista, antoi sen kummitädille ja otti tältä palavan kynttilän.

Kristiina oli saanut lapsen — se se nyt kirkui niin, ettei papin sanoja tahtonut kuulua ollenkaan. Mutta häntä väsytti niin — hän ei välittänyt mistään, hän tahtoi nukkua.

Sitten hän kuuli Erlendin äänen; tämä puhui nopeasti ja säikähtyneesti:

"Sen pää — sillä on niin kummallinen pää."

"Se on painunut", vastasi naisen ääni levollisesti. "Ei se ole mitään ihmeellistä — tämän miehenalun on täytynyt taistella ankarasti henkensä puolesta."

Kristiina huusi jotakin. Oli kuin hän olisi herännyt, kuin hänen sydämessään olisi liikahtanut — jokin — tuo oli hänen poikansa, ja se oli taistellut henkensä puolesta niinkuin hänkin.

Gunnulf kääntyi nopeasti ja hymyili — hän otti pienen valkoisen kääryn Gunna-rouvan sylistä ja kantoi sen vuoteen luo. Hän laski pojan äidin viereen. Sairaana hellyydestä ja onnesta hieroi Kristiina kasvonsa pieniä punaisia, silkinpehmeitä kasvoja vasten, jotka pilkistivät vaatteiden keskeltä.

Hän katsoi Erlendiin. Hän oli kerran ennen jo nähnyt tämän kasvot näin harmaina ja kurjannäköisinä — missä, sitä hän ei nyt saattanut muistaa, hänen päänsä oli niin oudontuntuinen ja pöppöröinen — mutta hän tunsi, että oli hyvä, kun hän ei muistanut. Ja teki niin hyvää nähdä Erlendin seisovan siinä veljensä kanssa — pappi oli laskenut toisen kätensä Erlendin olalle. Sanomaton rauha ja turvallisuus valtasi Kristiinan hänen katsoessaan tuota pitkää, albaan ja stolaan verhoutunutta miestä; nuo mustan hiusseppeleen ympäröimät pyöreät, laihat kasvot näyttivät niin voimakkailta, mutta Gunnulf hymyili kauniisti ja lämpimästi.

Erlend työnsi tikarin syvälle seinähirteen äidin ja lapsen taa.

"Tuo on nyt tarpeetonta", sanoi pappi nauraen. "Poikahan on jo kastettu."

Kristiina muisti mitä veli Edvin oli sanonut kerran. Äskensyntynyt lapsi oli yhtä pyhä kuin taivaan pyhät enkelit. Vanhempien synnit olivat puhtaaksi pestyt, ja itse se ei ollut vielä tehnyt syntiä. Arastellen ja varovasti hän suuteli noita pikkuruisia kasvoja.

Gunna-rouva tuli heidän luokseen. Hän oli lopen uupunut ja vihoissaan isälle, jolla ei ollut älyä kiittää apuvaimoja sanallakaan. Ja pappi oli ottanut hänen käsistään lapsen ja kantanut sen äidille — se olisi ollut hänen tehtävänsä siksi, että hän oli ollut synnytysmestari, ja siksi, että hän oli pojan kummi.

"Sinä et ole vielä lausunut mitään pojallesi, Erlend, etkä pitänyt sitä sylissäsi", sanoi hän suutuksissaan.

Erlend nosti kapalovauvan äidin vierestä ja painoi suunsa hetkeksi sen kasvoja vasten:

"Minä en taidakaan pitää sinusta oikein, pikku Naakkve, ennen kuin olen ehtinyt unohtaa, että sinä kiusasit äitiäsi niin hirveästi", sanoi hän laskien pojan taas Kristiinan viereen.

"Syytä sinä poikaa", sanoi vanha rouva äkeissään. Mestari Gunnulf nauroi, ja sitten nauroi myös Gunna-rouva. Hän tahtoi ottaa lapsen ja panna sen kätkyeen, mutta Kristiina pyysi hartaasti, että hän saisi pitää sen luonaan vielä vähän aikaa. Ja samassa hän nukahti poikansa viereen — hän tunsi vielä, että Erlend kosketti häntä hellävaroen, kuin olisi pelännyt satuttavansa; sitten hän nukahti uudestaan.

V

Kymmenentenä päivänä lapsen syntymän jälkeen sanoi mestari Gunnulf veljelleen heidän ollessaan aamulla kahden salissa:

"Nyt lienee aika, Erlend, lähettää sana vaimosi suvulle Kristiinan voinnista."

"Ei sillä taida olla niin kiirettä", vastasi Erlend. "Tuskinpa Jørundgaardissa iloitaan, kun kuullaan, että täällä jo on poika talossa."

"Miten voit ajatella", kysyi Gunnulf, "ettei Kristiinan äiti olisi huomannut jo syksyllä, että hänen tyttärensä ei ollut terve. Ja nyt hän pelkää varmasti —"

Erlend ei vastannut mitään.

Mutta vähän päivemmällä Gunnulfin istuessa pikkutuvassa ja puhellessa Kristiinan kanssa tuli Erlend sisään. Hänellä oli karvalakki päässä, lyhyt, paksu sarkainen päällystakki yllä, jalassa pitkät housut ja karvasaappaat. Hän kumartui vaimonsa puoleen ja taputti hänen poskeaan:

"Kas niin, Kristiina — tahdotko lähettää terveisiä Jørundgaardiin, nyt minä lähden etelään ilmoittamaan poikamme syntymästä —"

Kristiina sävähti punaiseksi — hän oli säikähtyneen, mutta myös iloisen näköinen.

"Se on oikeus ja kohtuus sinun isääsi kohtaan", sanoi Erlend vakavasti. "Minä vien itse sanan."

Kristiina makasi hiljaa hetken aikaa.

"Sano kotona", alkoi hän hiljaa puhua, "että minä olen kaivannut joka päivä siitä hetkestä asti, jolloin kotoa läksin, saada langeta isäni ja äitini eteen ja rukoilla heidän anteeksiantoaan."

Vähän myöhemmin Erlend lähti. Kristiina ei muistanut kysyä millä tavoin hän aikoi matkustaa. Mutt Gunnulf saattoi veljeään pihalle. Tuvan oven takan olivat Erlendin sukset ja keihäänkärjellä varustettu suksisauva.

"Lähdetkö hiihtämällä?" sanoi Gunnulf. "Kuka tulee mukaan?"

"Ei kukaan", vastasi Erlend nauraen. "Pitäisihän sinun jos kenen tietää, ettei ole helppo pysyä minun perässäni, kun minä olen suksilla."

"Se on mielestäni varomatonta", arveli pappi. "Sanotaan Ylätunturin metsässä olevan nykyään paljon susia."

Mutta Erlend vain nauroi ja alkoi kiinnittää suksia jalkaan. "Luulisin ehtiväni Gjeitskarin karjatuville ennen pimeän tuloa. Nyt on jo niin kauan valoisaa. Saatan olla Jørundgaardissa kolmannen päivän iltana."

"Gjeitskarista valtatielle ei ole selvä taival — siellä on pahoja usvamaitakin. Ja tiedäthän, että noiden karjatupien luona ei saata liikkua turvallisesti talviseen aikaan."

"Voithan sinä antaa minulle tulirautasi", sanoi toinen itsepäisesti, "jos minun olisi pakko viskata omani pois — jonkun haltiattaren niskaan, kun tämä vaatisi minulta sellaista mielistelyä, joka ei sovellu naineelle miehelle. Kuulehan, veli, nyt minä teen kuten sinä sanoit, lähden Kristiinan isän luo ja tarjoan hänelle hänen mielensä mukaiset sakot — mutta sen verran sinun täytyy antaa minun tehdä oman mieleni mukaan, että saan valita itse millä neuvoilla lähden."

Siihen täytyi mestari Gunnulfin tyytyä. Mutta hän käski ankarasti palvelijoita salaamaan Kristiinalta, että Erlend oli lähtenyt yksin.

* * * * *

Taivas kaartui vaaleankeltaisena yli tunturin siintävien kinosten sinä iltana, jolloin Erlend viiletti alas kirkon ohi niin että hanki vinkui ja kirisi. Korkealla taivaalla loisti valju puolikuu hämärässä.

Jørundgaardissa tuprusi tumma savu räppänän aukoista kalpeaa, pilvetöntä taivasta vasten. Hiljaisuudessa kuului tasaista, kirskuvaa kirveen ääntä. Kartanon portailla hyökkäsi koiralauma haukkuen tulijaa vastaan. Pihalla keputteli joukko takkuisia vuohia, tummina kuuleassa hämärässä — ne nyppivät kuusenhavuja, joita oli kasassa pihan keskellä. Kolme talvitamineihin puettua pikkulasta hääri niiden keskellä.

Vastaan tuoksahtava kotirauha vaikutti oudon vahvasti Erlendiin. Hän jäi seisomaan saamattomana paikalleen odottaen Lauritsaa, joka tuli vierasta vastaan — appiukko oli seisonut halkovajan luona puhellen seiväspuita katkovan miehen kanssa. Hän seisahtui äkkiä tuntiessaan vävynsä — ja työnsi kädessään olleen keihään syvälle lumeen.

" Sinäkö siellä tulet?" kysyi hän hiljaa. "Yksin —? Onko — onko jotakin —? Mistä syystä sinä taivallat näin —?" kysyi hän sitten.

"Asiat vaativat niin." Erlend rohkaisi mielensä ja katsoi appeaan silmiin. "Tahdoin tulla itse ilmoittamaan teille sanomaani. Kristiina sai pojan Maarian-messun aamuna. — Hän voi hyvin", lisäsi hän joutuisasti.

Lauritsa seisoi vähän aikaa mitään virkkamatta. Hän puri hampaansa kovasti alahuulta vasten — hänen leukansa vapisi ja väkätti hiukan.

"Olipa se sanoma!" virkkoi hän sitten.

Pikku Ramborg oli tullut heidän luokseen ja seisoi nyt isän vieressä. Hän katsoi isää hehkuvan punaisena kasvoiltaan.

"Ole vaiti", sanoi Lauritsa jurosti, vaikkei lapsi ollut lausunut sanaakaan, ainoastaan punastunut. "Älä seiso siinä — mene tiehesi!"

Enempää hän ei sanonut. Erlend seisoi nojallaan sauvaa vasten, vasen käsi sen ympärillä. Hän katsoi lumeen. Oikean kätensä hän oli pistänyt poveen. Lauritsa osoitti sitä:

"Oletko satuttanut itsesi —?"

"Joutavanpäiväistä", sanoi Erlend. "Kaaduin kallionkoloon eilen illalla pimeässä."

Lauritsa tarttui hänen ranteeseensa ja tunnusteli sitä varovasti. "Ei ole luuvikaa, luullakseni", sanoi hän. "Voit itse sanoa asiasi hänen äidilleen —", hän astui tupaa kohti Ragnfridin ilmestyessä pihamaalle. Ragnfrid katsoi kummissaan miestään — sitten hän tunsi Erlendin ja tuli kiireesti tätä kohti.

Hän kuunteli mitään virkkamatta sanomaa, joka Erlendin täytyi esittää toiseen kertaan. Mutta hänen silmänsä saivat kostean kiillon Erlendin sanoessa lopuksi:

"Ajattelin sinun kenties huomanneen jotakin, ennen kuin hän lähti täältä syksyllä — ja että kenties olit levoton näihin aikoihin."

"Teit kauniisti, Erlend", sanoi Ragnfrid epävarmasti, "kun muistit sen seikan. Olen ollut peloissani joka päivä siitä lähtien kun veit hänet luotamme."

Lauritsa palasi:

"Tässä on ketun ihraa — huomaan sinun palelluttaneen poskesi, vävy. Jää vähäksi aikaa porstuaan, niin Ragnfrid hoitaa tämän asian ja hieroo poskesi pehmeäksi — miten on jalkojesi laita? Ota pois saappaat, niin katsomme."

Väen tultua sisään illalliselle ilmoitti Lauritsa heille uutisen ja käski kantamaan sisään olutta, jotta voitaisiin iloita uutisen johdosta. Mutta iloa ei oikein tahtonut syntyä — isäntä itse istui vesikuppi edessään. Hän pyysi tätä anteeksi Erlendiltä; hän oli poikavuosinaan tehnyt sellaisen lupauksen, että joisi vain vettä paastona. Niin istuivat miehetkin hiljaisina, ja puhe sujui kankeasti hyvän oluen ääressä. Lapset kävivät väliin Lauritsan luona — tämä kietoi kätensä heidän ympärilleen, kun he asettuivat hänen polveaan vasten, mutta hän vastasi hajamielisesti heidän kysymyksiinsä. Ramborg vastasi nenäkkäästi ja lyhyeen, kun Erlend koetti laskea leikkiä hänen kanssaan — hän tahtoi näyttää, ettei hän pitänyt langostaan. Hän oli nyt kahdeksannella vuodella, vilkas ja kaunis lapsi, mutta ei muistuttanut sisariansa.

Erlend kysyi keitä nuo toiset lapset olivat. Lauritsa vastasi, että poika oli Haavard Trondinpoika, nuorin Sundbun lapsista. Hänen oli ikävä aikuisten sisarustensa parissa, ja hän oli sanonut äkkiä jouluna tahtovansa lähteä isänsä sisaren matkaan. Tyttö oli Helga Rolvintytär — sukulaisten oli täytynyt ottaa luoksensa lapset lähtiessään Blakarsarvista hautajaisten jälkeen; oli surku antaa näiden nähdä isäänsä siinä tilassa. Ramborgilla oli hauska, kun hän oli saanut kasvinkumppalit. "Tässä aletaan jo vanheta Ragnfridin kanssa", virkahti Lauritsa. "Ja tämä tässä on vallattomampi ja hehkuvampi kuin Kristiina oli." Hän silitti tyttären kiharaa päätä.

Erlend istui anopin viereen, ja tämä kyseli häneltä Kristiinan synnytyksestä. Vävy huomasi Lauritsan kuuntelevan heitä. Sitten tämä nousi ja meni ottamaan hattunsa ja viittansa. Sanoi aikovansa käväistä pappilassa — kutsumassa Sira Eirikiä juomaan.

* * * * *

Lauritsa kulki lumeen astuttua tietä yli peltojen Romundgaardiin. Kuu oli häviämäisillään vuoren taa — mutta tuhansia tähtiä säihkyi valkoisten harjanteiden yllä. — Hän toivoi papin olevan kotona — hän ei jaksanut istua kauemmin toisten joukossa.

Mutta tultuaan kartanon piha-aitojen kohdalle hän näki pienen lyhdyn lekkuvan edessään. Vanha Audun kantoi sitä — ja huomatessaan, että tiellä oli ihmisiä, hän helisytti pientä hopeatiukuaan. Lauritsa Bjørgulfinpoika viskautui polvilleen kinokseen tiepuoleen.

Audun kulki ohi lyhtyineen ja tiukuineen, jolla oli vieno ja heleä ääni. Perästä ratsasti Sira Eirik. Hän nosti hostiarasian korkealle ajaessaan ohi polvistuvan miehen, ei katsonut sivulle, vaan ratsasti hiljaa ohi; ja Lauritsa kumarsi syvään ja ojensi kätensä ylös tervehtien Vapahtajaansa.

— Papin seurassa oleva mies oli Einar Hnufanpoika, — niinpä läheni loppu siis tuotakin vanhusta —! Niin, niin, Lauritsa luki kuolevien puolesta määrätyt rukoukset ennen kuin nousi ja palasi kotiin. Yöllinen kohtaus Jumalan kanssa oli kuitenkin vahvistanut ja lohduttanut paljon.

* * * * *

Levolle käytyä kysyi Lauritsa vaimoltaan:

"Tiesitkö sinä tästä — että Kristiinan asiat olivat niin?"

"Etkö sinä tiennytkään?" sanoi Ragnfrid.

"En", vastasi mies niin pian, että toinen huomasi hänen sittenkin joskus epäilleen asiaa.

"Kesällä minä kyllä pelkäsin sitä yhteen aikaan", sanoi äiti viivytellen. "Nähdessäni, ettei hänessä kestänyt ruoka. Mutta sitten luulin erehtyneeni. Hän oli niin iloinen koko ajan, kun varustimme häitä —"

" Siihen hänellä olikin syytä", virkahti isä hiukan pilkallisesti. "Mutta ihmettelen, ettei hän sanonut mitään sinulle — vaikka sinä olet hänen äitinsä."

"Sen sinä sanot nyt, kun hän on tehnyt pahoin", vastasi Ragnfrid katkerasti. "Tiedäthän sinä, ettei Kristiina ole milloinkaan turvautunut minuun."

Lauritsa ei puhunut enempää. Vähän ajan kuluttua hän toivotti vaimolleen lempeästi hyvää yötä ja asettui hiljaa hänen viereensä. Unta hän ei tuntenut saavansa hyvään aikaan.

Kristiina —, Kristiina — hänen pikku tyttönsä —.

— Lauritsa ei ollut milloinkaan sanallakaan koskettanut sitä, mitä Ragnfrid oli uskonut hänelle tuona yönä. Eikä Ragnfridilla ollut pienintäkään syytä sanoa, että Lauritsasta olisi huomannut hänen ajatelleen asiaa sen koommin. Hän ei ollut toisenlainen vaimoaan kohtaan — pikemminkin hän oli koettanut olla entistä hellempi ja ystävällisempi. Mutta hän ei ollut ensi kertaa tänä talvena huomannut Ragnfridissa katkeruutta tai nähnyt tämän vainuavan salattua loukkausta aivan viattomissa sanoissa. Hän ei ymmärtänyt sitä eikä tiennyt siihen mitään neuvoa — ja niin se sai olla.

Isä meidän, joka olet taivaissa —. Hän rukoili Kristiinan ja hänen lapsensa puolesta. Lopuksi hän rukoili voimaa, jotta jaksaisi kärsiä Erlend Nikulauksenpoikaa tyynellä mielellä niin kauan kuin hänen oli pakko nähdä tätä talossaan.

* * * * *

Lauritsa ei mitenkään sallinut tyttären miehen lähteä kotimatkalle ennen kuin näkisi, miltä tämän ranne alkoi näyttää. Eikä hän tahtonut lähettää Erlendiä takaisin yksin.

"Kristiina tulisi iloiseksi, jos te tulisitte mukaan", sanoi Erlend eräänä päivänä.

Lauritsa oli ensin vaiti. Sitten hän ilmoitti kaikenlaisia esteitä. Ragnfrid ei varmaankaan mielellään jäisi yksin kotiin. Ja jos hän lähtisi niin kauas pohjoiseen, hän tuskin ehtisi takaisin kevätkylvöjen ajaksi. Mutta asia päättyi kuitenkin lopulta niin, että hän lähti Erlendin matkaan. Hän ei ottanut mukaan miehiä, vaan aikoi palata kotiin Raumsdalista lähtevällä laivalla; saihan hän hevosia laakson varrelta — hänellä oli tuttavia kaikkialla matkan varrella.

* * * * *

He eivät puhelleet paljoa matkalla, mutta tulivat hyvin toimeen. Lauritsalla oli kova työ pysyä Erlendin perässä; hän ei tahtonut tunnustaa, että vävy hiihti liian kovaa. Mutta Erlend huomasi asian ja sovitti heti vauhdin appensa mukaan. Hän koki kaikin tavoin miellyttää vaimonsa isää — ja hänellä oli oma hiljainen, pehmeä tapansa silloin, kun hän tahtoi voittaa jonkun ihmisen ystävyyden.

Kolmantena iltana he jäivät yöksi erääseen kivimajaan. Matkalla oli ollut paha ilma ja sumu, mutta Erlend uskoi löytävänsä yhtä hyvin näinkin. Lauritsa oli huomannut Erlendin tuntevan ihmeellisen tarkasti kaikki maan ja ilman merkit ja eläinten luonnon sekä tavat — ja hän tiesi missä oltiin. Kaiken sen, mitä hän itse oli oppinut tuntureita taivaltaessaan huomion ja muistinsa avulla, näytti tuo toinen tietävän aivan sokeasti. Erlend nauroi sille — mutta sanoi vain tuntevansa tuon kaiken itsestään.

He löysivät kivimajan pimeässä, täsmälleen siihen aikaan kuin Erlend oli sanonut. Lauritsa muisti miten hän kerran itse tämmöisenä yönä oli kaivautunut lumeen nuolenkantaman päähän omasta hevosleiristään. Lumi oli kasautunut majan seiniä vasten, niin että heidän täytyi tunkeutua sisään savuaukon kautta. Erlend peitti aukon hevosen nahalla, joka oli majassa, ja kiinnitti sen hirsien väliin puunkappaleilla. Hän työnsi majaan tuiskunneen lumen sivummalle suksella ja teki takkakiville tulen jäätyneistä puista, joita oli majassa. Penkin alta hän sitten veti esiin kolme neljä metsäkanaa — hän oli pannut ne sinne menomatkalla etelään — pyöritti niitä lattian savessa, joka oli pehmennyt tulen ympäriltä, ja viskasi sitten saviset möykyt tuleen.

Lauritsa loikoi multapenkillä, johon Erlend oli laittanut niin mukavan sijan kuin suinkin heidän selkärepuistaan ja viitoistaan.

"Tuolla lailla paistavat huovit varastettuja kanoja, Erlend", hän sanoi nauraen.

"Minä opin yhtä ja toista kreivin palveluksessa ollessani", sanoi Erlend, hänkin nauraen.

Ja nyt hän oli niin ketterä ja vilkas, ettei appi ollut tuntea häntä entiseksi mieheksi; hän oli nähnyt Erlendin aina hiljaisena ja hieman töykeänä. Istuessaan siinä appiukkonsa edessä lattialla Erlend ryhtyi nyt kertomaan niistä vuosista, jolloin hän oli ollut kreivi Jaakon palveluksessa Hallandissa. Hän oli ollut joukkueen päällikkö ja vartioinut rannikkoa kolmella pienellä laivalla. Erlendin silmät välkkyivät kuin lapsen — hän ei kerskunut, hän antoi vain kielen käydä. Lauritsa loikoi häntä katsellen.

Hän oli rukoillut Jumalalta kärsivällisyyttä tyttären miestä kohtaan — nyt häntä melkein suututti, sillä hän huomasi pitävänsä tästä enemmän kuin oikeastaan tahtoi. Hän muisti, että tuona yönä, jolloin kirkko paloi, hän oli pitänyt Erlendistä. Hänen pitkä hongankolistajavartensa ei ollut vailla miehuutta. Isän sydämessä tuntui ilkeä pistos — oli sääli Erlendiä, hänestä olisi voinut olla parempaankin kuin viettelemään naisia. Mutta nuo muut paremmat toimet olivat supistuneet enimmäkseen poikamaisiin kujeihin. Jos olisi ollut sellaiset ajat, että joku taitava päällikkö olisi voinut ottaa tuon miehen ohjattavakseen ja käskettäväkseen, niin kukaties — mutta nykyinen aika oli sellainen, että jokaisen tuli luottaa omaan arvostelukykyynsä niin monessa seikassa — ja Erlendin asemassa olevan miehen tuli osata päättää omasta ja monien muiden menestyksestä. Ja tuo tuossa oli Kristiinan mies.

Erlend katsoi appeensa. Hän kävi itsekin vakavaksi. Sitten hän sanoi:

"Tahtoisin pyytää, Lauritsa, — ennen kuin saavumme minun talooni — että sanoisitte minulle, mitä teillä on sydämellänne."

Lauritsa oli vaiti.

"Tiedättehän", puhui Erlend edelleen, — "että minä haluaisin nöyrtyä edessänne sillä tapaa kuin toivotte ja korvata kaiken siten kuin te katsotte minun tekoni ansainneen —"

Lauritsa katsoi noihin nuoriin kasvoihin — ja hymyili sitten omituisesti:

"Se taitaisi käydä vaikeaksi, Erlend — minun sanoa ja sinun täyttää — voit antaa sievoisen lahjan Sundbun kirkolle ja papeille, joita te myös piditte narreinanne", sanoi hän kiihtyen. "En tahdo puhua enempää tästä! — Nuoruuttakaan sinä et voi syyttää. Rehellisempää olisi ollut, Erlend, jos olisit tullut eteeni ennen kuin varustimme häitä —"

"Niin", sanoi Erlend. "Mutta minä en tiennyt silloin miten asiat olivat enkä tiennyt tulevan ilmi, että minä olin loukannut teitä."

Lauritsa kohosi istualleen:

"Etkö sinä tiennyt naimisiin mennessäsi, että Kristiina —?"

"En", sanoi Erlend apean näköisenä. "Olimme olleet naimisissa lähemmä kaksi kuukautta ennen kuin ymmärsin sen."

Lauritsa katsoi hieman ihmeissään häneen, mutta ei sanonut mitään. Silloin puuttui Erlend puhumaan, haparoiden ja heikosti.

"Olen iloinen, appi, että läksitte mukaan. Kristiina on ollut koko talven niin raskasmielinen — hän on sanonut minulle tuskin sanaakaan. Minusta tuntui usein siltä kuin hän ei viihtyisi Husabyssä eikä minun luonani."

Lauritsa vastasi kylmäkiskoisesti ja vieraammin:

"Niin on kai kaikkien nuorten vaimojen laita. Nyt, kun hän on taas terve, tulette te pian yhtä hyviksi ystäviksi kuin mitä olitte ennen", lausui hän hieman pilkallisesti hymyillen.

Mutta Erlend istui tuijottaen hiillokseen. Nyt hän tiesi sen äkkiä aivan varmasti — vaikka hän oli tiennyt sen siitä hetkestä asti, jolloin hän näki pienet punaiset lapsenkasvot vasten Kristiinan valkoista olkapäätä — etteivät heidän välinsä enää milloinkaan tulisi sellaisiksi kuin ne olivat ennen olleet.

* * * * *

Lauritsan astuessa pikkutupaan Kristiinan luo tämä nousi istualleen vuoteessa ja ojensi molemmat kätensä isäänsä vastaan. Hän pani kätensä isänsä kaulaan ja itki itkemistään, niin että Lauritsa lopulta aivan rupesi pelkäämään.

Kristiina oli jo ollut jalkeilla jonkin aikaa, mutta sitten hän sai jostakin kuulla Erlendin lähteneen yksin laaksoon, ja tämän viipyessä hän tuli niin levottomaksi että sai kuumeen. Ja silloin hänen täytyi käydä jälleen vuoteeseen.

Kyllä näkyi, että hän oli vielä heikko — hän itki milloin mitäkin. — Uusi vakinainen pappi Sira Eiliv Serkinpoika oli tullut taloon Erlendin ollessa poissa. Hän oli käynyt usein kartanon emännän luona lukemassa tälle — mutta Kristiina itki niin mahdottomista syistä, ettei pappi viimein tiennyt, mitä hänelle saattoi lukea.

* * * * *

Eräänä päivänä isän istuessa hänen luonaan tahtoi Kristiina kapaloida lapsensa itse niin, että isä oikein saisi nähdä, miten kaunis ja tervejäseninen hänen poikansa oli. Poika potki sitten alastomana kapaloittensa päällä äitinsä edessä.

"Mikäs merkki sillä on rinnassa?" kysyi Lauritsa.

Aivan sydämen kohdalla oli lapsella pieniä veripunaisia pilkkuja — näytti siltä kuin verinen käsi olisi koskenut poikaan. Kristiinasta oli itsestäänkin ensin tuntunut pahalta, kun hän näki tuon merkin. Mutta hän oli koettanut lohduttautua ja sanoi nytkin:

"Ei se taida olla muuta kuin muistomerkki — minä kouraisin sydäntäni, kun näin kirkkomme palavan."

Isä hätkähti. Niin. Eihän hän tiennyt kuinka kauan — tai kuinka paljon — tytär oli salannut. Eikä hän ymmärtänyt, miten Kristiina oli voinut — hänen oma lapsensa — tehdä hänelle tämän.

"Ette taidakaan pitää pojastani", kysyi Kristiina isältään moneen kertaan, ja Lauritsa hymyili ja sanoi, että kyllä hän piti. Hän oli myös laskenut runsaasti lahjoja sekä kätkyeen että lapsivuoteessa makaavan tyttärensä viereen. Mutta Kristiinan mielestä kukaan ei pitänyt hänen pojastaan — Erlend kaikista vähimmin. "Katsokaa, isä", pyysi hän, "näittekö, nythän se nauroi — oletteko milloinkaan nähnyt niin kaunista lasta kuin Naakkve, isä?" Kristiina kysyi tätä yhä uudelleen, ja kerran sanoi Lauritsa, aivan kuin ajatuksissaan:

"Haavard, sinun veljesi — toinen poikamme — oli kovin kaunis lapsi."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina heikolla äänellä:

"Hänhän eli kauimmin minun veljistäni —?"

"Niin. Hän ehti elää kaksi talvea. — Nyt sinä et saa taas ruveta itkemään, Kristiina", pyysi isä hiljaa.

* * * * *

Lauritsa ja Gunnulf Nikulauksenpoika eivät pitäneet siitä, että poikaa kutsuttiin Naakkveksi; sehän oli kastettu Nikulaukseksi. Erlend intti, että sama nimihän se oli, mutta Gunnulf sanoi, että eipäs ollut; vain pakanuuden aikaisissa saduissa kerrottiin miehistä, joiden nimi oli ollut Naakkve. Mutta Erlend ei tahtonut sittenkään käyttää nimeä, joka oli ollut hänen isällään. Ja Kristiina nimitti aina poikaa siksi, joksi Erlend oli häntä ensin kutsunut.

* * * * *

Ja niin oli Kristiinan otaksuman jälkeen koko Husabyssä yksi ainoa, joka täydelleen käsitti, miten ihana toivelapsi hänen Naakkvensa oli. Se oli uusi pappi, Sira Eiliv —. Hän oli siinä suhteessa melkein yhtä ymmärtäväinen kuin lapsen äiti.

Sira Eiliv oli lyhyt, hentorakenteinen mies, jolla oli pieni, pyöreä vatsa. Hän oli kovin vähäpätöisen näköinen — sellaisetkin, jotka olivat puhuneet hänen kanssaan jo monesti, eivät tahtoneet oppia ymmärtämään, että hän oli pappi; niin tavalliset kasvot hänellä oli. Hänen hiuksensa ja ihonsa olivat samanväriset — kuin keltaisenpunertava hiekka — ja hänen pyöreät, vedenväriset silmänsä olivat aivan litteät. Tavoiltaan hän oli hiljainen ja nöyrä, mutta mestari Gunnulf sanoi Sira Eiliviä niin oppineeksi, että hänkin olisi voinut suorittaa tohtorin tutkinnon, ellei hän olisi ollut niin vaatimaton. Mutta se, mikä häntä kaunisti vielä paljon enemmän kuin oppi, oli puhdas elämä, nöyryys ja syvä rakkaus Kristukseen ja hänen kirkkoonsa.

Hän oli alhaista sukuperää, ja vaikka hän ei ollut paljon vanhempi Gunnulf Nikulauksenpoikaa, näytti hän melkein vanhalta. Gunnulf oli tuntenut hänet siitä asti kun he olivat yhdessä käyneet koulua Nidarosissa, ja hän puhui aina suurella rakkaudella Eiliv Serkinpojasta. Erlend mielestään oli saanut Husabyhyn mitättömän papin, mutta Kristiinassa syttyi paikalla luottamus ja rakkaus häneen.

Kristiina jäi asumaan edelleen pikkutupaan lapsineen, senkin jälkeen kun hänet oli kirkotettu. Tuo oli vaikea päivä Kristiinalle — Sira Eiliv talutti hänet kirkkoon, mutta ei rohjennut antaa hänelle Herran ruumista. Kristiina oli ripittänyt itsensä hänelle, mutta sille synnille, johon hän oli tullut vikapääksi osallisuudellaan toisen ihmisen epäautuaaseen lähtöön, täytyi hänen hakea sovitusta arkkipiispalta. Tuona aamuna, jolloin Gunnulf oli istunut Kristiinan luona ja kuullut hänen purkavan sieluntuskaansa, hän oli laskenut Kristiinan sydämelle, että niin pian kuin hän oli pelastunut ruumiillisesta vaarasta, täytyi hänen rientää hakemaan parannusta sielulleen. Heti kun hän oli saanut takaisin terveytensä, tuli hänen täyttää Pyhälle Olaville antamansa lupaus. Tämä oli esirukouksillaan saattanut hänen poikansa terveenä ja elävänä maailmaan ja kasteen liittoon. Kristiinan tuli nyt lähteä paljasjaloin hänen haudalleen ja laskea sinne se kultainen seppele, neitojen kunniakoru, jota hän oli hoitanut niin huonosti ja kantanut vääryydellä. Ja Gunnulf neuvoi häntä valmistautumaan tuolle matkalle yksinäisellä elämällä, rukouksilla, sananlukemisella ja mietiskelyllä sekä paastolla — mutta pysymään kuitenkin kohtuuden rajoissa rintalapsen tähden.

Illalla hänen istuessaan suruissaan kirkotuksensa jälkeen oli Gunnulf tullut hänen luokseen ja antanut hänelle paternoster-rukousnauhan. Hän sanoi, että vieraissa maissa käyttivät muutkin kuin luostariväki ja papit sellaisia apunaan hartaudenharjoituksessa. Nauha oli sanomattoman kaunis; sen helmet olivat eräänlaista keltaista puuta, jota tuodaan Intiasta, ja ne tuoksuivat niin hyvältä ja makealta, että todella muistuttivat sitä, mitä oikean rukouksen tuli olla — sydämen uhria ja pyrkimystä Jumalan mielen mukaiseen elämään. Välissä oli merenvahaisia ja kultaisia helmiä, ja risti oli kauniista emaljista.

* * * * *

Erlend seurasi kaipaavasti katseellaan nuorta vaimoaan, kun tämä tuli häntä vastaan pihamaalla. Näin kaunis hän ei ollut vielä milloinkaan ollut — pitkä, solakka vartalo oli entistä kukkeampi yksinkertaisessa, mullanruskeassa, värjäämättömästä sarasta valmistetussa puvussa. Karkea aivinaliina, joka peitti hänen tukkansa ja kaulansa ja hartiansa, ilmaisi yhä selvemmin, miten hohtavan valkoiseksi hänen ihonsa oli käynyt. Kevätauringon langetessa hänen kasvoilleen näytti siltä kuin valo olisi tunkeutunut syvälle hänen lihaansa, niin hohtava se oli — silmät ja huulet näyttivät aivan läpikuultavilta. Jos Erlend meni alas pikkutupaan katsomaan lasta, niin painoi Kristiina alas suuret, valkoiset luomensa Erlendin katsoessa häntä — hän oli niin kainon ja hempeän näköinen, että Erlend uskalsi tuskin koskettaa hänen kättään. Jos hänellä oli Naakkve rinnoillaan, niin hän peitti huntunsa kulmalla aukeaman, josta näkyi hänen valkea pintansa. Erlendistä tuntui aivan siltä kuin hänen vaimonsa olisi tahdottu lähettää taivaaseen.

Näin Erlend laski leikkiä veljensä ja appensa seurassa heidän istuessaan illoin tuvassa —, kun siellä oli pelkästään miehiä. Husabystä oli tullut suorastaan tuomiokirkko. Tuossa oli Gunnulf ja tuossa Sira Eiliv; appi oli puoleksi pappi hänkin, ja nyt tahdottiin hänestäkin samaa. Siis yhteensä kolme pappia samaan taloon. Mutta toiset nauroivat hänelle.

Tänä keväänä piti Erlend Nikulauksenpoika hyvää huolta talonsa asioista. Vuoden kuluessa korjattiin kaikki aidat, ja portit ilmestyivät paikoilleen oikeaan aikaan; kynnöt ja kylvöt suoritettiin varhain ja kunnollisesti, ja Erlend lisäsi karjaansa mainioilla uusilla elukoilla — hänen oli täytynyt tapattaa koko joukko entisiä, eikä se varsin suuri vahinko ollutkaan, joukossa kun oli paljon huonoa ja vanhaa. Hän palkkasi väkeä tervanpolttoon ja tuohenkiskontaan, ja rakennuksia ja kattoja paranneltiin. Sellaista järjestystä ei talossa oltu nähty sitten vanhan Nikulaus-herran voiman päivien. Erlendin kerrottiinkin saaneen neuvoa ja tukea vaimonsa isältä. Tämän ynnä veljensä kanssa liikkui Erlend ystävien ja omaisten luona kaukana toisissa kylissä. Mutta nyt hän ratsasti komeasti, kuten toisetkin isoiset, pari reipasta, kaunista huovia kerallaan. Ennen vanhaan oli Erlendin ollut tapana ratsastaa maita mantereita kurittoman ja hurjan saattojoukon kera. Nyt loppuivat vanhat puheet Erlend Nikulauksenpojan kiihkeästä ja pahennusta herättäneestä elämästä ja Husabyn hoidottomuudesta tai lauhtuivat hyväntahtoiseksi pilaksi. Ihmiset hymyilivät ja tuumivat, että Erlendin nuori emäntä oli ehtinyt saada aikaan paljon kuudessa kuukaudessa.

Vähää ennen Botolvin-messua lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika Nidarosiin mestari Gunnulfin seurassa. Hänen piti asua papin vieraana pari päivää käydäkseen Pyhän Olavin ja muissa kaupungin kirkoissa ennen kuin lähti paluumatkalle etelää kohti kotiinsa Jørundgaardiin. Hän erosi tyttärestään ja tämän miehestä ystävyydessä ja sovussa.

VI

Kristiinan oli määrä mennä Nidarosiin kolme päivää jälkeen Seljamiesten-messun — lopummalla kuukautta alkoi kaupungissa jo Olavin-pyhien edellinen hälinä ja kiire, ja aikaisemmin ei arkkipiispa ollut kaupungissa.

Edellisenä iltana oli mestari Gunnulf tullut Husabyhyn, ja varhain seuraavana aamuna hän meni Sira Eilivin kanssa kirkkoon huomenmessuun. Kaste peitti harmaana loimena maan Kristiinan mennessä kirkkoon, mutta aurinko kultasi harjun laella olevan metsän ja käki kukkui rinteellä — hänelle näytti tulevan kaunis vaellusilma.

Kirkossa ei ollut ketään muita kuin Erlend ja hänen vaimonsa ynnä papit valaistussa kuorissa. Erlend katsoi Kristiinan paljaita jalkoja. Kivinen lattia tuntui varmaan jääkylmältä. Kristiina aikoi vaeltaa kolmen peninkulman matkan ilman muita saattajia kuin heidän rukouksensa. Hän koetti ylentää sydämensä Jumalan luo innokkaammin kuin vuosikausiin.

Kristiina oli pukeutunut tuhkanväriseen hameeseen, ja hänellä oli nuora vyötäisten ympärillä. Sen alla tiesi Erlend hänellä olevan karkean piikkopaidan. Kireään sidottu sarkaliina peitti hänen tukkansa.

Heidän astuessaan kirkosta aamuiseen auringonpaisteeseen tuli heitä vastaan eräs palvelusneidoista kantaen lasta. Kristiina istui hirren nenään. Ja kääntäen selän miehelleen hän antoi nyt poikansa imeä itsensä kylläiseksi ennen lähtöä. Erlend jäi seisomaan liikkumatta kappaleen matkaa taemmaksi — hänen poskensa olivat kalpeat ja jäykät jännityksestä.

Papit ilmestyivät kirkosta hetkistä myöhemmin — he olivat jättäneet messupaitansa sakaristoon. He pysähtyivät Kristiinan luo. Sira Eiliv jatkoi melkein heti matkaa kartanoa kohti, mutta Gunnulf jäi auttamaan Kristiinaa, kun tämä sitoi lapsen lujasti selkäänsä.

Kaulasta riippuvassa pussissa oli hänellä kultainen seppeleensä, rahaa ja hiukan suolaa ja leipää. Hän otti käteensä sauvan, niiasi syvään papille ja alkoi hiljalleen vaeltaa pohjoista polkua, joka vei ylös metsään.

Erlend jäi seisomaan paikalleen — pelottavan kalpeana kasvoiltaan. Yhtäkkiä hän alkoi juosta. Pohjoispuolella kirkon oli muutamia ruohoisia kukkuloita, joilla kasvoi tyhjäksikaluttua katajaa ja matalaa koivua — se oli vuohien laidunpaikka. Erlend juoksi kukkulalle, sieltä hän näki Kristiinan vielä vähän matkaa ennen kuin tämä katosi metsään.

Gunnulf tuli hitaasti veljensä jäljestä. Hän näytti sangen pitkältä ja mustalta aamun kirkkaudessa. Hänkin oli hyvin kalpea.

Erlend seisoi huulet puoliavoinna; kyyneleet valuivat pitkin hänen kalpeita poskiaan. Yhtäkkiä hän sortui polvilleen, — sitten hän viskautui suinpäin lyhyeksi jyrsitylle nurmelle ja jäi makaamaan siihen itkien ja repien kanervaa pitkillä ruskeilla sormillaan.

Gunnulf seisoi liikahtamatta. Hän katsoi alas itkevään mieheen — katsoi metsään, jonne vaimo oli kadonnut.

Erlend kohotti hiukan päätään:

"Gunnulf — oliko tämä tarpeen —? Oliko tarpeellista vaatia häneltä tätä", kysyi hän jälleen. "Etkö sinä olisi voinut antaa hänelle synninpäästöä?"

Toinen ei vastannut, ja Erlend jatkoi:

"Minähän olin käynyt ripillä ja maksanut sakot, minä." Hän kohosi istualleen. "Minä ostin hänelle kuusikymmentä messua ja jokavuotisen sielumessun ja haudan vihityssä maassa — minä ripitin syntini Helge-piispalle ja tein matkan pyhän veren kirkkoon Schweriniin. Eikö se olisi riittänyt Kristiinankin puolesta?"

"Vaikka oletkin tehnyt kaiken tämän", sanoi pappi hiljaa, "— kantanut Jumalalle murtuneen sydämen ja saanut häneltä täyden sovituksen, — niin ymmärrät kai sentään, että sinun tulee koettaa poistaa maallisten syntiesi jälkiä edelleenkin. Sitä, mitä sinä olet rikkonut häntä vastaan, joka nyt on vaimosi, viettelemällä hänet ensin epäpuhtaaseen elämään ja saattamalla hänet sitten syylliseksi murhaan — et sinä voi sovittaa hänen puolestaan, sen voi vain Jumala. Rukoile, että hän suojaisi vaimoasi tällä vaelluksella, jolla sinun ei ole suotu seurata ja suojella häntä. Äläkä unohda, veli, koko yhteiselämänne aikana, että olet nähnyt vaimosi lähtevän talostasi siten — enemmän sinun kuin omien syntiensä tähden."

Tuokion kuluttua Erlend sanoi:

"Olin vannonut Jumalan ja kristillisen uskoni nimessä, ennen kuin riistin hänen kunniansa, etten milloinkaan huolisi ketään muuta vaimokseni, ja hän lupasi, ettei hän huolisi muita kuin minut koko elämänsä aikana. Sinä olet sanonut itse, Gunnulf, että sellainen on side, joka kestää Jumalan edessä; se, joka sen jälkeen ottaa toisen, on tekevä huorin hänen silmiensä edessä. Mutta eihän se siis voinut olla epäpuhtautta, että Kristiina tuli minun omakseni."

"Se ei ollut synti, että sinä olit hänen kanssaan", virkkoi pappi hetken kuluttua. "Jos se olisi saattanut tapahtua loukkaamatta muita lakeja — mutta sinä johdit hänet syntiseen vastarintaan niitä kohtaan, jotka Jumala oli asettanut tämän lapsen kaitsijaksi — ja saatoit viimein hänen päälleen verisynnin. Sanoin senkin silloin kun puhelimme tästä; siksi on kirkko laatinut sellaisen lain, että avioliittoon aikovat on ensin kuulutettava ja että me papit emme saa vihkiä neitoa ja miestä vastoin sukulaisten tahtoa." Hän istuutui maahan, kietoi kätensä toisen polvensa ympärille ja tuijotti kirkkaaseen kesäiseen laaksoon, jonka pohjalla välkkyi pieni sininen järvi. "Tiedäthän itse kylväneesi ohdakkeita ja nokkosia ja orjantappuroita — kuinka luulit voivasi johtaa nuoren neidon luoksesi ilman että hän saa verinaarmuja —"

"Sinä puolsit minua useammin kuin kerran, veli, siihen aikaan kun minä olin Elinen kanssa", sanoi Erlend hiljaa. "En ole milloinkaan unohtanut sitä —"

"Tuskinpa olisin tehnyt sitä", vastasi Gunnulf vapisevalla äänellä, "jos olisin osannut aavistaa sinun voivan kohdella siten kainoa nuorta neitoa — joka oli lapsi sinun rinnallasi."

Erlend oli vaiti. Gunnulf kysyi hiljaa:

"Erlend — etkö sinä kertaakaan ajatellut Oslossa ollessanne, mikä Kristiinaa olisi kohdannut, jos hän olisi saanut lapsen — nunnaluostarissa, ollessaan toisen kihlattu? Etkö ajatellut, että hänen isänsä oli ylpeä ja kunniantuntoinen mies — ja että hän oli suurta sukua, joka ei ollut tottunut sietämään häpeää?"

"Tietysti ajattelin" — Erlend oli kääntänyt kasvonsa pois. "Munan oli luvannut pitää hänestä huolta —. ilmoitin siitä Kristiinalle."

"Munan! Saatoitko kertoa Munanin kaltaiselle miehelle Kristiinan kunniasta —"

"Hän ei ole sellainen kuin luulet", sanoi Erlend lyhyesti.

"Entä mitä olisi sukulaisemme Katri sanonut. Sillä et kai sinä tarkoittanut, että Munanin olisi pitänyt viedä hänet johonkin toiseen kartanoonsa, jalkavaimojensa joukkoon —"

Erlend iski nyrkkinsä mäkeen niin että rystyt tulivat verille.

"No jo on piru merrassa, kun vaimo menee ripittämään itsensä miehen veljelle —!"

"Ei hän ole ripittänyt itseään minulle", sanoi pappi, "enkä minä ole hänen pappinsa. Hän valitti minulle katkeraa hätäänsä ja kärsimystään — ja minä koetin lohduttaa ja neuvoa häntä parhaimman ymmärrykseni mukaan."

"Hyvä." Erlend nakkasi päänsä niskaan ja katsoi veljeensä. "Kyllä tiedän — ettei minun olisi pitänyt tehdä siten eikä antaa hänen tulla luokseni Brynhildin taloon —"

Pappi jäi ällistyksestä sanattomaksi.

"Brynhild Flugan —"

"Niin, eikö hän sanonut sitä, kun sanoi kaiken muun?"

"Taitaapa Kristiinan käydä vaikeaksi kertoa sellaista miehestään ripissä", sanoi pappi hetken kuluttua. "Hän kuolisi varmaan mieluummin kuin sanoisi sellaista kenellekään muulle." Gunnulf istui vaiti vähän aikaa ja sanoi sitten ankarasti ja kiihtyneenä:

"Ja jos sinä pidit itseäsi hänen miehenään Jumalan edessä, Erlend, jonka tuli kaitsea ja suojata häntä — on sinun tekosi mielestäni vieläkin pahempi. Houkuttelit hänet metsiin ja latoihin ja annoit hänen tulla huoran ovien sisälle. Ja viimein Bjørn Gunnarinpojan ja Aashild-rouvan taloon."

"Sinun ei pidä puhua siten Aashild-tädistä", sanoi Erlend hiljaa.

"Itse sanoit ennen uskovasi, että Aashild-täti oli ottanut sedältämme hengen — yksissä neuvoin tuon Bjørn-herran kanssa."

"Samantekevä", sanoi Erlend kiivaasti. "Minä pidän Aashild-tädistä."

"Tiedän sen", lausui pappi, ja hänen suunsa vetäytyi pieneen halveksuvaan hymyyn, "koskapa olisit jättänyt hänen asiakseen kohdata Lauritsa Bjørgulfinpoikaa sen jälkeen, kun sinä olit karannut hänen tyttärensä kanssa. Sinä näyt luulevan, Erlend, että sinun ystävyydestäsi kannattaa maksaa hyvin paljon —"

"Herra Jeesus sinua!" Erlend kätki kasvot käsiinsä. Mutta Gunnulf jatkoi:

"Olisitpa nähnyt vaimosi sieluntuskan ja kuinka hän vapisi kauhusta syntiensä tähden, kun hän oli vailla apua ja synninpäästöä — odottaessaan sinun lapsesi syntymistä, kuoleman seisoessa kynnyksellä — hänen itsensäkin ollessa vain lapsi ja niin onneton —"

"Tiedän, tiedän!" Erlendiä puistatti. "Tiedän hänen ajatelleen sitä kesken synnytystuskiansa. Jeesuksen tähden, Gunnulf, vaikene jo — olenhan minä sinun veljesi!"

Mutta toinen jatkoi säälimättä:

"Jos minä olisin ollut sellainen mies kuin sinä enkä pappi — ja jos minä olisin johtanut harhaan nuoren kelpo neidon — niin minä olisin vapauttanut itseni tuosta toisesta — Herra armahda, ennen olisin tehnyt kuten Aashild-täti teki miehelleen ja joutunut helvetintuleen kuin voinut nähdä hänen kärsivän niin kuin viaton ystäväsi on kärsinyt —"

Erlend istui ääneti ja vapisi.

"Sanot olevasi pappi —", sanoi hän hiljaa. "Oletko niin täydellinen pappi, ettet ole milloinkaan tehnyt syntiä — naisen kanssa?"

Gunnulf ei katsonut veljeensä. Veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen.

"Sinulla ei ole oikeutta kysyä sitä — mutta minä voin sittenkin vastata. Hän, joka kuoli ristinpuulla meidän syntiemme tähden, tietää, miten suuresti minä olen hänen armonsa tarpeessa. Mutta minä sanon sinulle, Erlend — vaikkei hänellä koko maapallon pyöreällä kiekolla ole yhtään palvelijaa, joka olisi puhdas ja saastaton, ja vaikkei hänen pyhässä kirkossaan olisi yhtään ainoata pappia, joka olisi uskollisempi ja arvollisempi kuin minä poloinen kuninkaani petturi — niin opetamme me kuitenkin kuninkaamme käskyjä ja lakeja. Eivät hänen sanansa saastu epäpuhtaan papin suussa, ne voivat vain polttaa ja kuluttaa meidän huulemme — mutta tätä sinä kenties et ymmärrä. Sen sinä kuitenkin tiedät yhtä hyvin kuin minä ja jokainen syntinen perkeleen orja, jonka hän on lunastanut verellään, että Jumalan lakia ei ole oikeus järkyttää eikä hänen kunniaansa pienentää. Niin totta kuin hänen aurinkonsa mahti on yhtä valtava paistaessaan autioon mereen ja kuolleille kallioille kuin näille viljaville rinteille —"

Erlend oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Hän istui kauan vaiti, mutta kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kova ja karu:

"Pappi taikka maallikko — koska et siis ole perin ankara siveellisyyden mies, niin etkö käsitä —? Olisitko sinä voinut tehdä naiselle, joka oli maannut sylissäsi — synnyttänyt sinulle kaksi lasta — niin kuin täti teki miehelleen?"

Pappi oli ääneti kotvasen. Sitten hän sanoi hiukan pilkallisesti:

"Sinähän et tuomitse niin ankarasti Aashild-tätiä —"

"Miehestä se ei voi tuntua samalta kuin naisesta. Minä muistan sen kerran, jolloin he olivat viimeksi Husabyssä ja herra Bjørn oli heidän kanssaan. Istuimme tässä lieden luona, äiti ja täti ja herra Bjørn, joka lauloi ja soitteli heille — minä seisoin hänen polveaan vasten. Silloin huusi Baard-setä tätiä luokseen — hän oli sängyssä ja tahtoi tätiä jo nukkumaan — hän käytti kauhean rivoja ja häpeämättömiä sanoja. Täti nousi, samoin herra Bjørn; hän lähti tuvasta, mutta ensin he katsoivat toisiinsa. Ajattelin myöhemmin, kun olin siksi vanha, että rupesin tajuamaan — että ehkä se oli totta.

"Olin pyytänyt päästä Bjørn-herralle tulennäyttäjäksi siihen aittaan, missä hän nukkui, mutta en uskaltanut lähteä, enkä uskaltanut nukkua salissakaan — juoksin ulos ja paneuduin maata miestentupaan. Herran Jeesuksen nimessä, Gunnulf — en usko, että miehestä voi tuntua siltä kuin Aashildista tuona iltana —.

"Ei, Gunnulf — murhata nainen — tapaamatta häntä toisen vierestä — ei —"

Mutta Erlendhän oli sen tehnyt —. Tätä Gunnulf ei kuitenkaan saattanut sanoa veljelleen. Sitten kysyi pappi kylmästi:

"Eikö sekään siis ole totta, että Eline oli ollut sinulle uskoton?"

"Uskoton!" Erlend kääntyi äkkiä veljeensä päin vihan vimmassa.

"Tarkoitatko sinä, että minun olisi pitänyt lukea hänelle viaksi se, että hän oli liittynyt Gissuriin, annettuani hänen tietää moneen kertaan, että meidän väleistämme täytyi tulla loppu."

Gunnulf nyökkäsi hitaasti.

"En. Olet oikeassa", sanoi hän väsyneesti ja hiljaa.

Mutta Erlend yltyi saamastaan pienestä tunnustuksesta — hän nytkäytteli niskojaan ja katsoi pappiin.

"Sinä pidät ihmeen hyvää huolta Kristiinasta. Olet häärinyt hänen ympärillään koko kevään — enemmän kuin veljen ja papin oikeastaan sopii. Minusta tuntuu melkein siltä kuin sinä et soisi häntä minulle. Ellei hänen laitansa olisi ollut sellainen kuin oli sinun ensi kertaa nähdessäsi hänet, saattaisi luulla —"

Gunnulf katsoi häntä. Suunniltaan veljensä katseesta kavahti Erlend pystyyn — ja Gunnulfkin nousi. Kun Gunnulf yhä edelleen katsoi häneen, uhkasi Erlend häntä nyrkillään. Pappi tarttui veljeään ranteisiin. Erlend aikoi hyökätä hänen kimppuunsa, mutta Gunnulf seisoi järkähtämättä.

Silloin Erlend talttui. "Minun olisi pitänyt muistaa, että sinä olet pappi", sanoi hän hiljaa.

"Etkö näe, ettei sinun tarvitse sitä katua", sanoi Gunnulf vetäen suutansa hymyyn — Erlend hieroskeli ranteitaan.

"Sinulla on aina ollut niin vietävän lujat kourat —"

"Tämä oli aivan kuin poikavuosinamme." Gunnulfin ääni muuttui merkillisen vienoksi ja pehmeäksi. "Minä olen muistanut usein maailmalla ollessani poikavuosiamme. Suutuimme usein toisiimme, mutta se ei kestänyt koskaan kauan, Erlend."

"Nyt, Gunnulf", sanoi toinen surullisesti, "ei enää milloinkaan tule sellaista aikaa."

"Ei", vastasi pappi hiljaa. "Ei suinkaan sitä enää voi tulla —"

He seisoivat kauan hiljaa. Lopulta sanoi Gunnulf:

"Minä lähden nyt pois, Erlend. Menen Eilivin luo hyvästejä sanomaan ja sitten minä matkustan. Minun on käytävä Orkedalin papin luona; en mene Nidarosiin niin kauan kuin hän on siellä." Hän hymyili hiukan.

"Gunnulf! Minä en tarkoittanut — älä lähde minun luotani noin —"

Gunnulf seisoi paikallaan. Hän veti pari kertaa kiihkeästi henkeään, sitten hän sanoi:

"Kerron sinulle vähäisen itsestäni, Erlend — koska sinä tiedät minun tietävän sinun asiasi. — Istu!"

Pappi istuutui aikaisemmalle paikalleen. Erlend oikaisihe maahan hänen eteensä, makasi siinä käsi leuan alla ja katsoi veljensä oudon jäykkiin ja jännittyneisiin kasvoihin. Sitten hän hymyili:

"Mitä sinä aiot kertoa, Gunnulf — aiotko ripittää itsesi minulle?"

"Aion", vastasi veli hiljaa. Mutta sitten hän oli kauan ääneti. Erlend näki hänen liikuttavan huuliaan kerran ja rutistavan polven ympäri kiertämiään käsiä.

"Mitähän minä saanen kuullakaan?" Erlendiä hymyilytti. "Eihän vain joku ihana rouva — siellä etelämaissa —"

"Ei", sanoi pappi. Hänen äänensä kävi kumman raa'aksi. "En ala kertoa rakkaudesta — Tiedätkö sinä, Erlend, mistä johtui, että minut määrättiin papiksi —?"

"Tiedän. Kun toiset veljemme kuolivat ja vanhempamme pelkäsivät kadottavansa meidätkin —"

"Ei", sanoi Gunnulf. "Munan uskoi heidän olleen terveitä, eikä ainakaan Gautella ollut tartuntaa, hän kuoli vasta seuraavana talvena. Mutta sinä sairastelit, ja silloin äiti lupasi minut Pyhän Olavin palvelukseen, jos hän pelastaisi henkesi."

"Kuka on sanonut sinulle tämän?" kysyi Erlend vähän ajan kuluttua.

"Ingrid, hoitajattareni."

"Minä olisinkin ollut omituinen lahja Pyhälle Olaville", sanoi Erlend naurahtaen. "Ei hänellä olisi ollut paljon hyötyä minusta. — Mutta olethan sinä sanonut, Gunnulf, olevasi tyytyväinen siihen, että sinut määrättiin papiksi jo lapsena."

"Olen", sanoi pappi. "Mutta aina ei ollut niin. Muistan sen päivän, jolloin sinä ratsastit Husabystä Munan Baardinpojan seurassa lähteäksesi sukulaisemme kuninkaan palvelukseen. Sinun hevosesi vikuroi niin uljaasti ja uudet aseesi kiilsivät ja välkkyivät. Minä en ollut milloinkaan saapa kantaa aseita. Kaunis sinä olit, veljeni — vasta kuusitoistavuotinen; mutta jo aikoja minä olin huomannut rouvien ja neitojen pitävän sinusta."

"Se ihanuus loppui lyhyeen", sanoi Erlend. "Opin halkomaan kynteni miekalla, vannomaan Jeesuksen nimeen joka toisella sanalla ja käyttämään tikaria miekan jatkona. Sitten minut lähetettiin pohjoiseen, jossa tapasin hänet — minut ajettiin häväisten henkivartiosta, ja isäni sulki minulta ovensa —"

"Ja sinä pakenit kauniin rouvan kanssa maasta", sanoi Gunnulf hiljaa. "Ja kuulimme sinun tulleen kreivi Jaakon linnanpäälliköksi."

"Se ei ollut niin suuri kunnia miltä se kotona kuulosti", sanoi Erlend nauraen.

"Isä ja sinä ette olleet ystäviä — minuun hän kiinnitti niin vähäisen huomiota, ettei viitsinyt edes olla viholliseni. Äiti piti minusta, sen tiedän — mutta kuinka mitättömäksi hän katsoi minut sinuun verraten, sen huomasin vasta sinun lähdettyäsi maasta. Sinä, veli, olit ainoa, joka todella pidit minusta. Ja Jumala tietää, että sinä olit minun parhain ystäväni maailmassa. Mutta siihen aikaan, kun vielä olin nuori ja mieletön, saattoi sattua, että ajattelin sinun saaneen kohtuuttomasti enemmän kuin minä. Nyt se on sanottu, Erlend!"

Erlend makasi kasvot maata vasten.

"Älä lähde, Gunnulf", pyysi hän.

"Lähden", vastasi pappi. "Me olemme sanoneet toisillemme liian paljon. Jumala ja Neitsyt Maaria suokoon, että tapaisimme otollisemmalla hetkellä. Voi hyvin, Erlend!"

"Voi hyvin", sanoi Erlend nostamatta katsettaan.

Kun Gunnulf pari tuntia myöhemmin astui matkavalmiina papin talosta, hän näki miehen ratsastavan metsää kohti yli ketojen. Miehellä oli kaaripyssy olalla, ja kolme koiraa juoksenteli hevosen kintereillä. Ratsastaja oli Erlend.

* * * * *

Sillä välin kulki Kristiina reippaasti metsätietä harjua ylös. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja kuusenlatvat helottivat kesätaivasta vasten, mutta metsän sisässä oli vielä aamun raikkaus ja viileys. Ilmassa tuntui hyvä neulasten, suoturpeen ja vanamon haju; niitä kasvoi kaikkialla mättäitä pitkin, ja ruohottunut polku oli kostea ja pehmyt, tuntui niin lahealta jalan alla. Kristiina kulki rukouksia lukien ja katsahti aika ajoin valkoisiin hattaroihin, joita leijaili taivaan sinessä puiden latvojen yllä.

Hän ei voinut olla ajattelematta veli Edviniä. — Näin oli tämä vaeltanut vuodesta vuoteen, aikaisesta keväästä myöhäiseen syksyyn. Pitkin tunturiteitä, ohi tummien rotkojen, läpi valkoisten kinosten. Lepäillyt karjatuvissa, juonut puroista vettä ja pureksinut karjatyttöjen ja hevospaimenten tarjoamaa leipää; sanonut sitten hyvästit ja toivottanut Herran rauhaa ja siunausta taloille ja ihmisille. Humisevien metsien läpi oli munkki saapunut laaksoon; hänen pitkän, köyryisen hahmonsa oli nähty vaeltavan kyläteitä kartanoiden ja rakennusten ohi — ja kaikkialla, missä hän kulki, hän jätti jälkeensä hellät esirukoukset lähimmäisten puolesta; ne lämmittivät niinkuin paisteinen päivä.

Kristiina ei tavannut yhtään elävää sielua; joku lehmä vain sattui silloin tällöin kohdalle — tuntureilla oli karjatupia. Mutta tie kohosi jyrkkänä, ja soiden yli täytyi kulkea pitkospuita myöten. Kristiinaa ei pelottanut — hänestä tuntui kuin munkki olisi näkymättömänä seurannut häntä. Jos on totta, veli Edvin, että sinä olet pyhä mies, ja jos nyt olet Jumalan kasvojen edessä, niin rukoile puolestani!

Herra Jeesus Kristus, pyhä Maaria, Pyhä Olavi —. Hän kaipasi matkan päätä — tahtoi saada viskata luotaan vuosien salatun syntitaakan, ripittämättä ja katumuksentunnotta kuultujen messujen ja jumalanpalvelusten painon — kaipasi puhdistusta ja vapautusta — hartaammin kuin oli kaivannut vapautusta kohtunsa taakasta keväällä, poikaansa kantaessaan.

Tämä nukkui makeasti ja turvallisesti äitinsä selässä. Kristiina oli tullut esiin metsästä lähellä Snefugl-taloa ja jäi hetkeksi katsomaan Budvikin lahdelle ja Saltnesin syrjävuonolle päin. Hän istuutui metsän laitaan, pyöräytti mytyn, jossa lapsi oli, etupuolelle ja avasi pukunsa ryntäiltä. Tuntui niin hyvältä pitää lasta rinnoillaan, tuntui niin hyvältä istua, tuntui niin siunatun hyvältä koko ruumiissa kun kivikovat, maidosta pullistuneet rinnat tyhjenivät pojan imiessä niitä.

Laakso uinui hiljaisena helteessä vihreine ketoineen ja vaaleine, metsän välissä paistavine peltomaineen. Siellä täällä nousi savu kattojen harjalta. Heinänteko oli alkanut paikoitellen.

Hänen täytyisi ottaa venekyyti Saltnessandista Steineen. Hän oli nyt aivan vieraassa seudussa. Bynesiin johtava tie kulki kappaleen matkaa ohi talojen, sitten hän saapui jälleen metsään, mutta ihmisasuntojen välillä ei sentään ollut enää niin mahdottomia matkoja. Hän oli hyvin väsynyt. Mutta sitten hän muisti vanhempansa — nämä olivat kulkeneet paljasjaloin koko matkan Jørundgaardista Siliin, yli Dovren alas Nidarosiin, ja kantaneet Ulvhildia paareilla välissään. Hän ei saanut ajatella, että Naakkve painoi selässä.

— Hiki syyhytti hänen päätänsä niin kauheasti paksun sarkaliinan alla. Ja vyötäisten kohdalla, siinä, missä nuora liimasi vaatteet ruumiiseen, oli paita varmaan hangannut ihon rikki.

Tiellä alkoi näkyä liikettä. Vähän väliä ratsasti joku hänen ohitseen milloin mitäkin tietä. Hän saavutti maalaisrattaat, jotka olivat viemässä tavaraa kaupunkiin — raskaat lautapyörät tärskyivät ja kitisivät kivien ja kantojen yli pompahdellessaan. Kaksi miestä veti perässään teurasraavasta. He katsoivat vähän nuorta pyhiinvaeltajanaista, koska tämä oli kaunis — muuten oli tämän puolen kansa kyllä tottunut tuollaisiin kulkijoihin. Eräällä paikalla vähän syrjemmällä oli muutamia miehiä rakennuspuuhissa. Nämä huusivat hänelle, ja muuan iäkkäänpuoleinen mies tuli juosten hänen jäljestään tarjoten olutryyppyä. Kristiina niiasi, joi ja kiitti kuten köyhän kansan oli tapana kiittää hänen antaessaan almuja.

* * * * *

Vähän ajan perästä hänen täytyi taas levätä. Hän löysi pienen vihreän kunnaan tien laidasta; siinä lirisi puro. Kristiina laski lapsen nurmelle; tämä heräsi ja päästi huikean porun, niin että Kristiinan täytyi hätäpikaa lukea aikomansa rukoukset. Sitten hän otti Naakkven syliinsä ja aukaisi kapalot. Se oli liannut itsensä, ja äiti muutti sille puhdasta; sen jälkeen hän huuhtoi lapsen rievut ja pani ne kuivumaan kuumalle kallionsyrjälle auringonpaisteeseen. Päällyskappaleet hän kääri höllästi pojan ympärille. Potkimisen ja irrallaan olon se ymmärsi hyvin ja imi tyytyväisenä äitinsä rintaa. Kristiina katseli iloisena sen hienoja ruusunpunaisia jäseniä ja painoi syöttäessään sen toisen käden rintojensa väliin.

Kaksi miestä ratsasti täyttä laukkaa ohi. Kristiina vilkaisi ylös — näkyi olevan joku korkea herra palvelijoineen. Mutta yhtäkkiä herra seisautti hevosensa, hyppäsi satulasta ja tuli sinne, missä hän istui. Se oli Simon Andreksenpoika.

"Ehkä et halua, että tulen sinua tervehtimään?" kysyi Simon. Hän piteli hevostaan ja katsoi maahan. Hän oli matkatamineissa: vaaleansinisen mekon päällä oli hihaton nahkatakki ja päässä heilui pieni silkkimyssy; kasvot olivat punaiset ja hikiset ajosta. "Olipa tämä sattuma — että tapasin sinut — mutta ehkä sinä et tahdo puhua kanssani —?"

"Mitä sinä loruat —? kuinka olet voinut, Simon —?"

Kristiina veti paljaat jalkansa hameen alle ja aikoi ottaa lapsen rinnalta. Mutta poika huusi, hamuili ja haki niin että hänen täytyi panna se siihen jälleen. Hän peitti povensa niin hyvin kuin taisi ja katsoi maahan:

"Onko se sinun?" kysyi Simon osoittaen lasta. "Se oli tyhmä kysymys", nauroi hän sitten. "Poikahan se on? — Erlend Nikulauksenpojalla on onni kelkassaan!" Hän oli sitonut hevosensa puuhun ja istui sitten kivelle vähän loitommaksi. Sitten hän veti miekkansa polvien väliin, nojasi molemmin käsin kahvaan ja alkoi kuopia multaa miekan kärjellä.

"En arvannut näkeväni sinua täällä pohjoisessa, Simon", sanoi Kristiina jotakin sanoakseen.

"Niin", sanoi Simon. "Eihän minulla ole ollut tätä ennen asioita täälläpäin."

Kristiina muisti nyt kuulleensa — Husabyn tulopidoissa — että Ranheimin herran, Arne Gjavvaldinpojan nuorimmalle pojalle aiottiin Andres Darren nuorinta tytärtä; hän kysyi, oliko Simon käynyt siellä.

"Joko sinä tiedät?" kysyi Simon. "No niin, kai siitä puhutaan yleisesti tällä kulmalla —"

"Gjavvald aikoo siis naida Sigridin?" sanoi Kristiina.

Simon nosti nopeasti katseensa ja nipisti huulensa yhteen:

"Huomaan, ettet sinä sittenkään ole perillä asiasta."

"En ole käynyt ulkopuolella Husabyn pihaa koko talvena", sanoi Kristiina. "Ja harva on osunut meille. Mutta olen kuullut puuhattavan tuota naimaliittoa."

"No niin, voithan kuulla sen minunkin suustani — pian se kai leviää tännekin." Hän mietti hiukan: "Gjavvald kuoli syksyllä — hän putosi hevosen selästä ja taittoi selkänsä. Muistatko sen paikan, juuri ennen kuin tullaan Dyfriniin, jossa tie kääntyy joen itäpuolelle ja jossa on äkkijyrkkä rinne — ei, ethän sinä voi muistaa. Olimme matkalla heidän kihlajaisiinsa; Arne poikineen oli tullut hakemaan meitä laivalla Osloon." Simon vaikeni.

"Sigrid taisi mennä mielellään Gjavvaldille?" kysyi Kristiina arasti ja ahdistuneesti.

"Olisi mennyt", sanoi Simon. "Ja hän sai tälle pojan — apostolinmessunpäivänä keväällä —"

"Voi, Simon!"

Sigrid Andreksentytär, jolla oli ruskeat kiharat ja pienet pyöreät kasvot! Kun hän nauroi, syntyi hänen poskiinsa syvät kuopat. Hymykuopat ja lapsekkaat pienet hampaat — niin oli Simonillakin ollut. Kristiina muisti, että hänen käydessään vieraammaksi sulhastaan kohtaan se oli näyttänyt hänestä epämiehekkäältä, varsinkin sitten, kun hän oli tutustunut Erlendiin. Sigrid ja Simon olivat hyvin samannäköiset — mutta Sigridille oli vain eduksi, että hän oli niin lylleröinen ja nauruisa. Hän oli ollut neljäntoista vuoden vanha siihen aikaan. Niin iloista naurua kuin Sigridin ei Kristiina ollut kuullut koskaan. Simon kiusoitteli usein nuorinta sisartaan ja leikitteli hänen kanssaan lakkaamatta — Kristiina oli huomannut hänen pitävän sisaruksistaan eniten Sigridistä.

"Tiedäthän, että isä piti eniten Sigridistä", sanoi Simon. "Siksi hän tahtoi ensin nähdä, voisivatko Sigrid ja Gjavvald pitää toisistaan, ennen kuin kauppa päätettäisiin Arnen kanssa. Ja nämä pitivät toisistaan — minun mielestäni enemmän kuin hyvä oli — aina he nykivät toisiaan, kun sattuivat kohdakkain, ja vilkuilivat ja nauroivat — tämä tapahtui viime kesänä Dyfrinissä. Mutta he olivat niin nuoria. Eihän kukaan osannut aavistaa. Ja Astrid taaskin, sinähän tiedät, että hän oli kihlattu jo silloin kun sinä ja minä — No, hän ei pannut vastaan, onhan Torgrim rikas ja hyväkin tavallaan — hänelle ei vain kelpaa oikein kukaan eikä mikään, ja sitten hän luulee potevansa kaikkia tauteja ja vaivoja mitä maailmassa on. Me iloitsimme siis kaikki, kun Sigrid oli niin mielissään omasta naimisestaan.

"Ja kun sitten kannoimme Gjavvaldin kartanoon — Halfrid, vaimoni, järjesti asiat niin, että Sigrid tuli meidän luoksemme Mandvikiin. Ja silloin selvisi, että hän kantoikin Gjavvaldin lasta."

He olivat ääneti jonkin aikaa. Sitten sanoi Kristiina hiljaa:

"Tämä ei ole ollut mikään huviretki sinulle, Simon."

"Ehei." Sitten hän naurahti. "Mutta minä alan pian tottua onnettomuuksiin, Kristiina. Ja minä olin lähin mies — isä ei kyennyt lähtemään, ja Sigrid ja poika ovat minun luonani Mandvikissa. Mutta poika perii isänsä paikan suvussa, ja minä näin tällä matkalla, ettei tuo pikku raukka ole kohtaava vieroksuntaa joutuessaan sinne."

"Entä sisaresi", kysyi Kristiina henkeä pidättäen. "Minne hän joutuu?"

Simon katsoi maahan:

"Isä tahtoo hänet takaisin Dyfriniin", lausui hän hiljaa.

"Simon! Onko sinulla sydäntä suostua siihen!"

"Ymmärräthän sinä", vastasi toinen nostamatta silmiään maasta, "että pojalle on onni päästä isänsä sukuun alusta alkaen. Halfrid ja minä olisimme pitäneet mielellämme molemmat luonamme. Sisar ei olisi voinut olla uskollisempi ja hellempi sisarelleen kuin Halfrid oli Sigridiä kohtaan. Kukaan meistä ei ole ollut kova hänelle — älä sitä luule. Ei isäkään — vaikka hän on ollut murtunut mies sen jälkeen. Mutta etkö sinä ymmärrä, että olisi väärin, jos joku meistä estäisi tuota viatonta poikaa saamasta isänsä nimeä ja perintöä."

Kristiinan lapsi päästi suustaan rinnan. Äiti veti kiireesti kokoon vaatteensa rinnan yli ja pusersi vavisten pienokaisen itseään vasten. Tämä röyhtäisi pari kertaa tyytyväisenä ja pulputti maitoa suustaan omille ja äidin vaatteille.

Simon katsahti heihin ja sanoi omituisesti hymyillen:

"Sinulla oli parempi onni, Kristiina, kuin minun sisarellani."

"Niin, sinusta ei voine tuntua oikealta", sanoi Kristiina hiljaa, "että minulla on vaimon nimi ja pojallani aviolapsen. Olisi ollut oikein, jos minä olisin jäänyt yksin isättömine äpärineni —"

"Se olisi ollut kamalin sanoma, minkä minä olisin saattanut kuulla", sanoi Simon. "Minä suon sinulle kaikkea hyvää, Kristiina", lisäsi hän hiljemmin.

Tämän jälkeen hän kysyi tietä. Hän kertoi tulleensa pohjoiseen laivalla Tunsbergin kautta. "Minun täytyy nyt ratsastaa eteenpäin ja koettaa saavuttaa palvelijani."

"Finnkö sinulla on mukana?" kysyi Kristiina.

"Ei, Finn on nyt nainut mies eikä ole minun luonani enää. Vieläkö sinä muistat hänet?" kysyi Simon ilostuen hiukan.

"Onko Sigridin poika kaunis lapsi?" kysyi Kristiina katsoen Naakkvea.

"Niinhän nuo sanovat. Minusta kaikki kapalolapset ovat yhdennäköisiä", vastasi Simon.

"Sinulla ei ole itselläsi lapsia", sanoi Kristiina, ja häntä hymyilytti.

"Ei", vastasi toinen lyhyeen. Sitten hän sanoi hyvästit ja ratsasti pois.

* * * * *

Jatkaessaan matkaa ei Kristiina enää pannut lasta selkäänsä. Hän kantoi sitä sylissään painaen sen kasvot kaulakuoppaansa vasten. Hän ei voinut ajatella muuta kuin Sigrid Andreksentytärtä.

Hänen isänsä ei olisi voinut tehdä niin. Lauritsa Bjørgulfinpoika ei olisi voinut ratsastaa kerjäämään tyttärensä äpärälle perheoikeutta sen isän sukulaisilta — ei ikinä hän olisi tehnyt sitä. Eikä ikinä, ei kuuna päivänä hänellä olisi ollut sydäntä riistää Kristiinan sylilasta, pientä poloista, äitinsä sylistä, äitinsä rinnoilta, äidinmaidon vielä sen viattomilla huulilla pisaroidessa. Naakkve-poikaseni, sitä hän ei olisi hennonut tehdä — vaikka se olisi ollut tuhannesti oikein; minun isäni ei olisi tehnyt sitä.

Mutta hän ei saanut silmistään tuota kuvaa: ratsujoukkoa, joka katoaa pohjoiseen tunturisolaan, missä laakso on ahdas ja vuorensyrjät työntyvät yhteen sankan metsän peittäminä. Kylmää huokuva joki syöksyy pauhaten pohjapaadelta toiselle, jäänviheriänä, pärskyen, mustia häränsilmiä tehden. Se, joka putoaa syvyyteen, ruhjoutuu kuoliaaksi kivien välissä. Oi Jeesus, Maaria!

Sitten hän näki edessään Jørundgaardin kotiniityt valoisana kesäyönä — näki itsensä juoksemassa polkua alas honkametsän laidassa joen rannalla olevalle vihreälle kentälle, joka oli vaatteiden pesupaikka. Vesi juoksi väkevänä, yksitoikkoisesti kumisevana virtana laakeassa, kivisessä uomassaan. Jeesus Kristus, en jaksa enää —!

Mutta isä ei sittenkään olisi hennonut tehdä niin. Ei vaikka se olisi ollut kuinka oikein. Jos minä olisin rukoilemalla rukoillut polvillani: Isä, sinä et saa ottaa minulta lastani!

* * * * *

Kristiina seisoi Feginsbrekkalla, ja kaupunki loisti hänen allaan illan kultaisessa ruskossa. Joen leveän, välkkyvän kaarteen tuolla puolen näkyi ruskeita, turvekattoisia taloja, tuuheita tarhoja, vaaleita kivisiä rakennuksia, joilla oli pykäläiset päädyt, kirkkoja, joista toisissa oli musta lautakatto, toisissa himmeä lyijynkarvainen kupu. Mutta yli vihannan laakson, yli tuon kaupungin kohosi Kristuksenkirkko niin jättiläismäisenä ja häikäisevän valkeana, että kaikki näytti aivan kuin lepäävän sen jaloissa. Päin auringon hohdetta kimmeltävine ikkunaruutuineen, torneineen ja huimaavine huippuineen sekä kultaisine viireineen se seisoi siinä viitaten valoisaa kesätaivasta kohti.

Joka puolella näkyi vihantia viljelysmaita, ja kukkuloilla oli mahtavia kartanoita. Takana levisi vuono avarana ja kirkkaana, kuvastellen isoja hattaroita, joita vaelsi häikäisevän sinisten tunturien takaa toiselta puolen. Luostarisaari päilyi kuin vihreä seppele valkoisine kivitalo-kukkasineen vuonossa, ja laineet loiskivat hiljaa sen rantoihin. Oi, kuinka paljon laivanmastoja rannassa, kuinka paljon kauniita taloja!

Häikäistyneenä ja itkien vaipui nuori vaimo alas tiepuoleen pystytetyn ristin eteen, missä tuhannet pyhiinvaeltajat olivat polvistuneet kiittämään Jumalaa, jonka auttavat kädet ojentuivat ihmisiä kohti näiden vaeltaessa vaarallisen, kauniin maailman halki.

* * * * *

Kirkoista ja luostareista kuului iltasoitto Kristiinan astuessa Kristuksenkirkon pihaan. Silmänräpäykseksi hän uskalsi katsoa ylös kirkon länsipäätyyn — sitten hän loi häikäistynä katseensa maahan.

Ihmisten oma voima ei ollut voinut saada tätä aikaan — Jumalan henki oli elänyt pyhässä Øisteinissa ja muissa miehissä, jotka hänen jälkeensä olivat rakentaneet kirkkoa. Tulkoon sinun valtakuntasi, tapahtukoon sinun tahtosi niin maassa kuin taivaassa — nyt hän ymmärsi nuo sanat. Jumalan valtakunnan ihanuus heijastui noista kivistä, jotka todistivat, että hänen tahtonsa oli kaikki mikä on kaunista. Kristiina joutui vavistuksen valtaan. Jumalan täytyi kääntyä vihassa pois kaikesta, mikä on rumaa — synnistä ja häpeästä ja saastasta.

Taivaanlinnan pylväskäytävissä seisoi pyhiä miehiä ja naisia; nämä olivat niin kauniita, ettei Kristiina uskaltanut katsoakaan niitä. Iankaikkisuuden kuihtumattomat köynnökset kohosivat hiljaa, hentoina korkeuteen — kiersivät torneja ja pylväitä ja puhkesivat viimein kukkaan kivisinä monstranssiastioina. Keskioven yläpuolella riippui Kristus ristillä, sivullaan Maaria ja evankelista Johannes, ja nämä olivat niin valkoiset kuin lumi; ja tuon valkoisen keskeltä välkkyi kultaa.

Kolmeen kertaan hän kulki rukoillen kirkon ympäri. Mahtavat muurit päätä huimaavine, loputtomine pilareineen ja kaarineen ja ikkunoineen, katon valtava kallepinta, torni, ristin paistava kulta ylhäällä avaruudessa — sai Kristiinan vaipumaan maahan syntinsä kuorman alle.

Hän vapisi suudellessaan pääportin kirjailtua kivilevyä. Kuin salaman välkkeessä hän näki tummat puuveistokset kotikirkon ovella — jota hän oli suudellut lapsensuullaan isän ja äidin jälkeen.

Hän pirskotti vihkivettä lapsen ja itsensä päälle — muisti isän tehneen samoin hänen ollessaan pieni. Pusertaen lapsen lujasti rintaansa vasten hän kulki kirkon läpi alttaria kohti. Hän kulki kuin metsässä — pylväät olivat uurteiset kuin vanha puu, ja metsän sisälle lankesi valo monivivahteisena ja kirkkaana kuin taulu kuvaruutujen läpi. Korkealla hänen yläpuolellaan oli leikkivien eläinten ja ihmisten kuvia kivilehtien keskellä ja kivi-enkelit soittivat — mutta vielä paljon, pyörryttävän paljon korkeammalla kaartuivat holvit, kohottaen katon Jumalaa kohti. Eräässä salissa, joka oli syrjemmällä, toimitettiin palvelusta alttarin edessä. Kristiina vaipui polvilleen patsaan juureen. Laulu rasitti häntä kuin liian voimakas valo. Nyt hän näki, miten syvällä tomussa hän oli.

Pater noster. Credo in unum Deum. Ave Maria, gratia plena. Hän oli oppinut rukouksensa sanelemalla niitä isän ja äidin jälkeen ennen kuin oli ymmärtänyt niistä sanaakaan — oli osannut ne niin kauan kuin muisti. Herra Jeesus Kristus. Sellainen syntinenkö hän oli —

Korkealla kunniakaaren alla, ihmisten yläpuolella, riippui ristiinnaulittu Jeesus. Pyhä Neitsyt, hänen äitinsä, seisoi katsoen kuolemantuskassa viatonta poikaansa, joka kitui siinä kuoliaaksi pahantekijän tavoin.

Ja tässä hän makasi polvillaan maassa syntinsä hedelmä sylissään. Hän puristi lasta rintaansa vasten — se oli terve kuin omena, punainen ja valkoinen kuin ruusu — se oli nyt valveilla ja katsoi häneen kirkkailla, suloisilla silmillään.

Synnissä siitetty. Hänen kovan, pahan sydämensä alla kasvanut. Vedetty esiin hänen synninsaastuttamasta ruumiistaan niin hentona, ehjänä, sanomattoman suloisena, terveenä ja puhtaana. Tuo ansaitsematon armo mursi hänen sydämensä, ja katumuksen lyömänä hän makasi siinä, itkun valuessa hänen sielustaan kuin veri kuolemanhaavasta.

Naakkve, Naakkve, oma lapseni! Jumala kostaa vanhempien pahuuden lapsille. Enkö minä sitä tiennyt. Tiesin kyllä. Mutta minä en säälinyt viatonta elämänalkua, joka saattoi herätä kohdussani — tullakseen kirotuksi ja saadakseen kärsiä syntini tähden.

Kaduinko minä syntiäni kantaessani sinua, rakkahin, rakkahin poikani? En, ei se katumusta ollut. Sydämeni oli kova vihasta ja pahoista ajatuksista sillä hetkellä, jolloin ensiksi tunsin sinun liikkuvan, liikkuvan niin pienenä ja turvattomana. Magnificat anima mea Dominum. Et exultavit spiritus meus in Deo salutari meo —. [Sieluni ylistää Herraa. Ja henkeni iloitsee Jumalasta, Vapahtajastani.] Näin hän lauloi, tuo naisten lempeä kuningatar, kun hänet oli valittu kantamaan sitä, jonka tuli kuolla meidän syntiemme tähden. En minä muistanut oman syntini ja lapseni synnin sovittajaa. Ei, ei se ollut katumusta — tekeydyin vain pieneksi ja kurjaksi ja kerjäsin, että oikeuden laki rikottaisiin, sillä en jaksanut kestää sitä, että Jumala pysyi sanassaan ja rankaisi minua sanansa mukaan.

Nyt hän sen tiesi. Hän oli kuvitellut Jumalan sellaiseksi kuin oman isänsä, Pyhän Olavin sellaiseksi kuin isänsä. Hän oli odottanut kaiken aikaa syvimmässä sydämessään, että jos rangaistus olisi kovempi kuin mitä hän jaksaisi kestää, ei hän kohtaisi oikeutta, vaan armon. Hän itki niin, ettei kyennyt kohoamaan ylös toisten noustessa seisomaan jumalanpalveluksen aikana — vaan jäi lysyyn lapsensa yli. Hänen lähellään oli myös joitakin toisia, jotka eivät kohonneet paikaltaan — kaks hyvissä pukimissa olevaa talonpoikaisnaista ja nuori poika heidän välissään.

Hän katsoi kuoriin päin. Kultaisten ristikko-ovien takana kiilsi pimeässä Pyhän Olavin arkku korkealla alttarin takana. Kylmät väreet kulkivat pitkin Kristiinan selkään. Siellä odotti hänen pyhä ruumiinsa ylösnousemuksen päivää. Silloin oli arkun kansi ponnahtava auki ja kuningas oli nouseva kuolleista. Kirves kädessään hän oli astuva alas kirkon käytävää pitkin. Ja kivilattian alta ja mullasta kirkon ympäriltä, jokaisesta Norjanmaan haudasta oli nouseva kuolleiden keltaisia luurankoja, ne tulisivat täyttymään lihalla ja seuraisivat kuningastaan. Ne, jotka olivat koettaneet astua hänen verisiä jälkiään, kuin myös ne, jotka vain olivat liittyneet häneen siksi, että hän auttaisi heitä kantamaan niitä synnin ja surun ja sairauden taakkoja, jotka he olivat sitoneet selkäänsä ja lastensa selkään täällä maan päällä. Siinä he nyt tungeksivat kuninkaansa ympärillä pyytäen häntä muistuttamaan Jumalalle heidän hädästään. Herra, kuule, kun rukoilen tämän kansan puolesta, jota rakastin niin, että mieluummin kärsisin kirousta ja hätää ja vihaa ja iankaikkisen kuoleman kuin että Norjassa olisi yksikään mies tahi nainen, joka ei tietäisi sinun kuolleen kaikkien syntisten vapahdukseksi, Herra, sinä joka käskit meidän lähteä maailmaan saattamaan kaikki kansat opetuslapsiksesi — Herra, verelläni kirjoitin minä, Olavi Haraldinpoika, sinun käskysi norjankielellä noille soturiraukoillesi.

Kristiina sulki silmänsä, häntä pyörrytti ja huimasi. Kuninkaan kasvot kääntyivät häneen — tämän salamoivat silmät katsoivat läpi hänen sielunsa — ja hän vapisi Pyhän Olavin katsetta.

Eikö sinne sinun pohjoiselle kotikulmallesi, Kristiina, missä minä levähdin silloin, kun omat mieheni ajoivat minut perintökunnastani, siksi etteivät kärsineet Jumalan lakia — eikö sinne rakennettu kirkkoa? Eikö siellä käynyt sanantaitavia miehiä neuvomassa teille Jumalan käskyjä?

Kristiina Lauritsantytär Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ei sinun pidä tappaman. Herra kostaa isäin pahat teot lapsille. Minä kuolin, että te oppisitte tuntemaan nämä opit. Etkö sinä ole tullut osalliseksi niistä, Kristiina Lauritsantytär?

Kyllä, kyllä, herra kuningas!

Olavinkirkko kotona — Kristiina näki tuon rauhaisan, ruskean hirsihuoneen. Katto ei ollut niin korkealla siellä, että se olisi pelottanut häntä, se oli luottamusta herättävä, pystytetty Jumalan kunniaksi tummasta tervatusta puusta, samasta, josta ihmiset rakentavat asumuksensa, aittansa ja navettansa. Mutta kirkon rakennuspuut oli veistetty sileiksi parruiksi ja asetettu seisomaan pystyyn Herran huoneeksi. Näin, opetti Sira Eirik joka vuosi kirkonvihkiäispäivänä, tulee meidän vuolla uskon aseilla syntisestä, luonnollisesta ihmisestämme kestävä parru Kristuksen kirkkoon.

Oletko sinä unohtanut tämän. Kristiina? Missä ovat ne teot, joiden tulee todistaa viimeisenä päivänä, että olet parru Jumalan kirkossa — hyvät teot, jotka todistavat sinut Jumalan omaksi?

Herra Jeesus, hänen hyvät tekonsa! Hän oli lukenut rukoukset, jotka oli opetettu hänelle. Hän oli ojentanut almut, jotka hänen isänsä oli pannut hänen käsiinsä, hän oli auttanut äitiään tämän pukiessa köyhiä, ravitessa nälkäisiä, hoidellessa sairaiden haavoja.

Mutta pahat työt olivat hänen omansa.

Hän oli tarrautunut kaikkiin, jotka soivat hänelle turvaa ja tukea. Hän oli kuunnellut veli Edvinin helliä kehoituksia, nähnyt tämän surun hänen syntinsä johdosta, omistanut tämän lempeät esirukoukset — ja heittäytynyt polttavaan hekkumaan heti kun oli päässyt hänen hyvien, vanhojen silmiensä alta. Makaillut navetoissa ja suojissa tuntien tuskin häpeää siitä, että oli narrannut hyvää, kunnianarvoisaa Groa-rouvaa, nauttinut hurskasten sisarten ystävällistä huolenpitoa ymmärtämättä hävetä sittenkään, kun nämä kiittivät hänen lempeää luontoaan ja säädyllistä menoaan isälle.

Oih, vaikeinta oli ajatella isää. Isää, joka ei ollut sanonut hänelle yhtään ynseää sanaa tullessaan hänen luoksensa keväällä.

Simon oli salannut hänen kanssaan sen, että oli tavannut kihlattunsa toisen miehen kanssa majalassa, joka oli kaiken maailman kulkijoita varten. Ja Kristiina oli antanut hänen kärsiä syyn omasta sanansyönnistään, antanut hänen astua syyllisenä isänsä eteen.

Oi, isä, pahimmin hän oli rikkonut isää kohtaan. Ei, äitiä. Se oli vieläkin pahempaa. Jos hänen Naakkvensa osoittaisi varttuessaan yhtä vähän rakkautta äitiään kohtaan kuin hän oli suonut omalle äidilleen — ei hän jaksaisi sitä kestää. Äidille, joka oli synnyttänyt hänet ja ruokkinut häntä rinnoillaan, valvonut hänen vieressään öitä hänen ollessaan sairas, pessyt hänet ja sukinut hänen tukkaansa iloiten siitä, että se oli kaunis. Ja kun hän ensi kertaa oli itse tuntenut tarvitsevansa äitinsä lohdutusta ja apua, hän oli heti odottanut äidin tulevan luokseen, kaikesta nöyryytyksestä huolimatta. Äitisi olisi kyllä lähtenyt pohjoiseen ja tullut sinun luoksesi, jos hän olisi tiennyt, että siitä olisi ollut lohtua sinulle, oli isä sanonut. Oi äiti, äiti, äiti —!

Hän muisti äkkiä, miten Jørundgaardin kaivovesi oli näyttänyt puhtaalta ja kirkkaalta puisissa kupeissa. Mutta isällä oli lasipikari, ja kun hän täytti sen vedellä ja pani sen auringonpaisteeseen, niin se oli liejuista ja täynnä törkyä.

Nyt, herra kuningas, minä näen, millainen olen!

Hyvyyttä ja rakkautta hän oli vaatinut kaikilta ihmisiltä suoranaisena oikeutenaan. Hän oli kokenut ääretöntä hyvyyttä ja rakkautta elonsa päivinä. Mutta jo ensimmäisellä kerralla, kun joku oli noussut häntä vastaan, oli hän kohonnut pystyyn kuin myrkkykäärme, valmiina pistämään. Hänen tahtonsa oli ollut kova ja terävä kuin veitsi hänen toimittaessaan Eline Ormintyttären kuolemaan.

Hän olisi noussut varmasti vaikka itse Jumalaa vastaan, jos tämä olisi laskenut oikeamielisen kätensä hänen päälleen. Miten olivatkaan isä ja äiti jaksaneet kestää kaiken — kolme lasta he olivat kadottaneet pieninä, nähneet Ulvhildin vaipuvan hautaan koettuaan pitkät surulliset vuodet hankkia tälle terveyttä. Mutta he olivat kantaneet kaikki koettelemuksensa kärsivällisesti eivätkä olleet kertaakaan epäilleet, ettei Jumala olisi katsonut heidän lapsiensa parasta. Ja sitten oli hän tuottanut heille niin paljon surua ja häpeää.

Mutta jos joku olisi koskenut hänen lapseensa — jos he olisivat ottaneet sen, kuten Sigrid Andreksentyttäreltä otettiin hänen lapsensa —. Oi, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta!

Helvetin kuilun reunalle hän oli joutunut. Jos hän olisi kadottanut poikansa, olisi hän viskautunut kuohuvaan syvyyteen, heittänyt pilkaten toivon kaikkien niiden hyvien, rakastavien ihmisten jälleennäkemisestä, jotka olivat rakastaneet häntä — tappanut itsensä ja joutunut perkeleen huomaan.

Ei ollut siis kovin ihmeellistä, että Naakkvella oli verisen käden merkki rinnassaan.

Oi Pyhä Olavi, joka kuulit minua silloin, kun rukoilin sinua auttamaan lastani! Kun rukoilin, että kääntäisit rangaistuksen minuun ja jättäisit rauhaan viattoman. Oi, herra, minä tiedän, olen pitänyt oman puoleni sopimuksesta.

Kuin villi, pakanallinen eläin hän oli karannut pystyyn ensimmäisestä ojennuksesta. Erlend. Ei hetkeäkään hän ollut uskonut, ettei tämä enää pitäisi hänestä. Sillä jos hän olisi niin uskonut, silloin hän ei olisi jaksanut elääkään enää. Ei, hän oli ajatellut salaa itsekseen, että kun hän tuli taas kauniiksi ja terveeksi ja iloiseksi — silloin saisi tämä olla pyytäjänä. Ei Erlend ollut rakkaudeton talvellakaan. Vaikka hän, Kristiina, oli kuullut pienestä pitäen sanottavan, että paholainen pysytteleikse aina raskaan vaimon kintereillä kiusaten häntä hänen ollessaan heikko, oli hän kallistanut korvansa sen valheille. Hän oli ollut uskovinaan ettei Erlend enää vähnänyt hänestä, siksi että hän oli ruma ja sairas — huomatessaan miehensä surevan sitä, että oli toimittanut itsensä ja vaimonsa juorujen alaiseksi. Hän oli tappanut Erlendin pienet hellät sanat tämän huulille, ja kun hän itse viekoitteli tämän käyttämään kiivasta ja ajattelematonta kieltä, veti hän ne sopivalla hetkellä esiin. Herra Jeesus, oliko hän siis ilkeä nainen — hän oli ollut huono vaimo.

Joko nyt huomaat, Kristiina, tarvitsevasi apua?

Kyllä, herra kuningas, huomaan sen nyt. Tarvitsen suuresti sinun tukeasi, etten kääntyisi uudelleen Jumalasta pois. Ole kanssani sinä kansanpäällikkö, minun astuessani esiin rukouksineni, rukoile armoa minulle. Pyhä Olavi, rukoile puolestani!

Cor mundum crea in me, Deus, et Spiritum rectum innova in visceribus meis.

Ne projicias me a facie tua —

Libera me de sanguinibus, Deus, Deus salutis meæ —

* * * * *

Jumalanpalvelus oli loppunut. Kansa lähti kirkosta. Ne kaksi talonpoikaisnaista, jotka olivat olleet polvillaan Kristiinan lähellä, nousivat. Mutta poika, joka oli heidän välissään, ei noussut; hän alkoi raahautua lattian yli työntämällä itseään kyynärpäillään kivilaattoja pitkin ja hypähtelemällä kuin siipirikko variksenpoika. Hänellä oli aivan vähäiset raajat koukussa vatsanpohjan alla. Naiset kulkivat siten, että peittivät hänet, mikäli saattoivat, vaatteillaan.

Heidän kadottuaan näkyvistä viskautui Kristiina maahan ja suuteli sitä lattian kohtaa, mistä nämä olivat kulkeneet hänen ohitseen.

* * * * *

Hieman hämmentyneenä ja neuvottomana hän seisoi kuorin sisäänkäytävän edessä, kun nuori pappi tuli ulos ristikko-ovesta. Tämä seisahtui itkettyneen nuoren naisen eteen, ja Kristiina toimitti hänelle asiansa niin hyvin kuin osasi. Ensin toinen ei ymmärtänyt. Silloin Kristiina kaivoi esille kultaisen seppeleensä ja ojensi sen esiin.

"Vai niin, oletteko te Kristiina Lauritsantytär, Erlendin vaimo Husabystä?" Hän katsoi vähän ällistyneenä Kristiinaan; tämän kasvot olivat aivan turvonneet itkusta. "Vai niin, lankonne, mestari Gunnulf, puhui tästä, aivan niin —"

Hän vei Kristiinan sakaristoon, otti seppeleen, kääri sen esiin vaatteesta ja katsoi sitä; sitten hän hymyili.

"Katsokaahan — ymmärrättehän — tässä pitää olla todistajia ja sen sellaista — te ette voi antaa pois tällaista kalleutta kuin mitäkin leivänpalaa, rouva. Mutta minä voin panna sen säilöön, te ette kai mielellänne kantele sitä kaupungilla. Pyytäkää Arne-herraa vaivautumaan tänne", sanoi hän kirkonpalvelijalle. "Teidän miehenne olisi myös pitänyt olla saapuvilla, luullakseni, että kaikki olisi käynyt asianmukaisesti. Mutta ehkä Gunnulf on saanut häneltä kirjeen.

"Teidät on toimitettava itse arkkipiispan eteen, niinhän se oli? Muuten on Hauk Tomaksenpoika penitentiariuksemme — en tiedä onko Gunnulf puhunut siitä Eiliv-herran kanssa. Mutta tulkaa aamulla huomenmessuun, niin voitte kysyä minua nimeltäni, minun nimeni on Paal Aslakinpoika. Tuon tuossa" — hän osoitti lasta — "voitte jättää majalaan. Te tulette olemaan yötä Bakken sisarien luona, niin muistelen lankonne sanoneen?"

Nyt tuli toinen pappi sisään, ja he puhelivat keskenään vähän. Edellinen aukaisi pienen seinässä olevan kammion, otti vaa'an ja punnitsi seppeleen toisen kirjoittaessa muistiin painon. Sitten he panivat sen seinäkaappiin ja sulkivat oven.

Herra Paal olisi laskenut hänet ulos — mutta sitten hän kysyi, tahtoiko Kristiina, että hän nostaisi hänen poikansa Pyhän Olavin arkun ääreen.

Hän otti pojan käsiinsä tottuneella, hiukan huolettomalla otteella, jonka papit saavat liikutellessaan kastelapsia. Kristiina seurasi häntä takaisin kirkkoon, ja silloin pappi kysyi tahtoiko hän suudella arkkua.

Minä en uskalla, ajatteli Kristiina, mutta hän meni papin jäljestä porrasastuimia ylös korokkeelle, jolla arkku oli. Hänen silmissään läikkyi aivan kuin suuri, liidunvalkea valo, kun hän lähensi huulensa kultaista kirstua kohti.

Pappi katsahti häneen — vaipuisiko hän tainnoksiin. Mutta Kristiina pysyi jaloillaan. Sen jälkeen painoi pappi lapsen otsan keveästi pyhäinjäännöstä vasten.

Paal-herra saattoi hänet kirkon ovelle ja kysyi, osaisiko Kristiina varmasti lauttauspaikalle. Sitten hän toivotti hyvää yötä — hän puhui koko ajan tasaisesti ja arkiseen tapaan kuin säädykäs, nuori hoviherra.

Oli alkanut sataa tihuuttaa, ja kedoilta ja ajotieltä, joka oli raikas ja vihanta kuin pihanurmi pyöränjälkien molemmin puolin, levisi makea tuoksu. Kristiina suojasi poikaa sateelta niin hyvin kuin taisi — lapsi painoi niin kauheasti, että hänen käsivartensa olivat aivan puutuneet kantamisesta. Ja sitten se marisi ja itki lakkaamatta — se oli kai taas nälkäinen.

Äiti oli kuolemanväsynyt — pitkästä vaelluksesta ja itkemisestä ja kirkossa kokemastaan valtavasta mielenliikutuksesta. Häntä vilusti — ja sade yltyi, pisarat ropisivat puita vasten, lehdet välkkyivät ja vipattivat. Hän haparoi eteenpäin halki ketojen ja tuli penkereelle, josta näkyi leveänä ja harmaanlikaisena juokseva joki; sen pinta oli kuin reikäinen seula sateessa.

Ei näkynyt minkäänlaista lauttaa. Kristiina tiedusti asiaa parilta mieheltä, jotka olivat ryömineet paaluilla seisovan ranta-aitan alle sadetta pitämään. Nämä sanoivat, että hänen oli mentävä niemelle — siellä oli nunnien talo ja siellä oli lautturi.

Kristiina alkoi taas nousta penkereen laitaa, vertavuotavin jaloin, märkänä ja väsyneenä. Hän tuli pienen, harmaan kivikirkon luo — sen takana oli pari taloa aidatun alueen sisällä. Naakkve huusi aivan kamalasti, minkä vuoksi hän ei voinut mennä kirkkoon. Mutta hän kuuli laulua ruuduttomien ikkunaluukkujen takaa ja tunsi antifonin: Lætare, Regina Coeli — iloitse, taivaallinen kuningatar — sillä hän, jota sinä olit valittu kantamaan, on ylösnoussut, kuten sanottu oli. Halleluja!

Se oli sama sävelmä, jota minoriittimunkit veisasivat completoriumin jälkeen. Veli Edvin oli opettanut hänelle tuon Kuninkaan äidin kunniaksi sepitetyn hymnin Kristiinan valvoessa hänen vuoteensa ääressä, kun hän makasi kuolemantaudissa heidän luonaan Jørundgaardissa. Kristiina hiipi kirkkomaalle ja seisoen lapsi käsivarrellaan vasten seinää saneli hiljalleen hymnin sanoja itsekseen.

— Ei mikään, mitä tehnetkin, Kristiina, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta. Siksi sinun ei pidä tuottaa hänelle enempää surua.

— Sinun ristiinnaulitut kätesi olivat levällään ristillä, oi aurinkovaltakunnan kallis kuningas! Vaikka sielu eksyisi kuinka kauas oikealta tieltä, niin aina ovat nuo levitetyt käsivarret siellä. Mitään muuta ei tarvita kuin että syntinen sielu kääntyy noiden käsivarsien puoleen, omasta tahdostaan kuin lapsi, joka menee isänsä luo, ei kuten orja, jota ajetaan piiskaten ankaran isäntänsä eteen. Nyt hän ymmärsi miten rumaa synti on. Ja jälleen tuntui hänen rinnassaan tuo kipu, ikään kuin sydän olisi tahtonut haljeta katumuksesta ja häpeästä ansaitsemattoman armon tähden.

Kirkon vierustalla sai hiukan suojaa sadetta vastaan. Joku kosketti hänen olkaansa. Hänen edessään seisoi pappismunkki ja vanha luostariveli, jolla oli hautalapio kädessä. Paljasjalkaveli kysyi, hakiko hän majapaikkaa.

Hän keksi, että hän olisi paljon mieluummin jäänyt yöksi minoriittien, veli Edvinin veljien luo. Bakkeen oli niin pitkä matka — ja hän oli niin lopen uupunut. Silloin käski munkki luostariveljeä saattamaan tuon vaimon naisten yöpaikkaan — "ja anna vähän kalmusvettä hänen jaloilleen, ne näkyvät olevan haavoilla —"

Naisten yöpaikassa oli kylmä ja pimeä — se oli ulkopuolella aitauksen, kujan varrella. Luostariveli toi hänelle pesuvettä ja vähän ruokaa, ja hän istui lieden vieressä koettaen tyynnyttää lasta. Naakkve tunsi varmasti ruoassaan, että äiti oli väsynyt eikä ollut syönyt koko päivänä; se itkeä nirisi ja parahteli vähän väliä imiessään tyhjiä rintoja. Kristiina siemaisi maitoa, jota luostariveli oli tuonut; sitten hän koetti valuttaa sen suustansa lapsen suuhun, mutta miehenalku pani kovaäänisen vastalauseen tätä uutta ruokaa vastaan, ja vanhus nauroi ja pudisti päätään. Paras oli, kun hän joisi sen itse, kai se koituisi hyödyksi pojallekin sitten.

Viimein hän meni. Kristiina kiipesi vuoteeseen, joka oli aivan katon rajassa. Sieltä hän ylettyi avaamaan erään luukun. Majalassa oli pahanhajuinen ilma — siellä makasi vaimo, jolla oli vatsahaava. Kristiina avasi luukun ja katsoi ulos valoisaan, viileään kesäyöhön, josta virtasi häntä vastaan sateen puhdistama ilma. Hän istui lyhyessä sängyssä pää puoleksi seinähirsiä vasten — vuoteessa oli niin vähän patjoja. Poika nukkui hänen sylissään. Hän oli aikonut sulkea luukun jälleen vähän ajan kuluttua, mutta nukkui kesken kaiken.

Yöllä hän heräsi. Kuu paistoi sisään kesäisen hunajan keltaisena ja valjuna, sen valo lankesi hänen ja lapsen yli, vastaiselle seinälle. Silloin hän näki ihmishahmon keskellä valojuovaa; se leijui lattian ja katonharjan välillä.

Se oli puettu tuhkanharmaaseen kaapuun ja näytti pitkältä ja kumaraselkäiseltä. Se oli veli Edvin. Hän hymyili sanomattoman hellästi — hiukan mukavan lystikkäästi, aivan kuten eläessään.

Kristiina ei ihmetellyt. Nöyränä, onnellisena, täynnä odotusta hän katsoi tähän, valmiina näkemään ja kuulemaan, mitä tämä ystävä tahtoi.

Munkki katsoi häneen nauraen ja näytti hänelle vanhaa, raskasta nahkalapasta sekä ripusti sen sitten kuun säteelle. Sen jälkeen hän hymyili vielä herttaisemmin, nyökkäsi Kristiinalle ja katosi.

II

HUSABY

I

Vasta uutenavuonna ilmestyi Husabyhyn odottamattomia vieraita. Sinne tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika ja vanha Smid Gudleikinpoika Dovresta; näiden seurassa oli kaksi herraa, joita Kristiina ei tuntenut. Mutta Erlend hämmästyi hiukan nähdessään appensa tässä seurassa — herrat olivat Erling Vidkuninpoika, Gisken ja Bjarkøyn isäntä, sekä Haftor Graut Godøysta — hän ei tiennyt Lauritsan tuntevan näitä. Mutta Erling-herra selitti heidän tavanneen toisensa Niemellä, hän oli istunut Lauritsan ja Smidin kanssa kuudenmiehen-neuvostossa, joka vihdoin viimein oli langettanut päätöksen herra Jon Haukinpojan perillisten riitajutussa. Näin hän oli joutunut puhumaan Lauritsan kanssa Erlendistä, ja Erling, jolla oli asiaa Nidarosiin, sanoi silloin, että hänen tekisi mielensä lähteä Husabyssä käymään, jos Lauritsa suostuisi lähtemään mukaan ja purjehtimaan pohjoiseen hänen kanssaan. Smid Gudleikinpoika kertoi nauraen tarjoutuneensa itse samaan joukkoon:

"Minä tahdoin nähdä Kristiinamme — Pohjoislaakson kauneimman ruusun. Ja sitten minä ajattelin sukulaiseni Ragnfridin olevan kiitollisen, jos minä pitäisin hiukan silmällä hänen miestään ja niitä tärkeitä asioita, joista tämä päättelee noin mahtavien ja viisaiden miesten kanssa. Niin, Kristiina, sinun isälläsi on toisenlaisia hommia tänä talvena kuin kulkea talosta taloon meidän matkassamme juomassa jouluoluvia paastoon asti. Me olemme istuneet hyvässä rauhassa turpeellamme viimeiset vuodet ja hoidelleet perintöämme. Mutta nyt vaatii Lauritsa kaikkia laakson miehiä ratsastamaan joukolla Osloon kesken talvipakkasen — opettamaan neuvoston korkeita herroja katsomaan kuninkaan parasta — ne hoitavat niin huonosti asioita tuon alaikäisen lapsiraukan nimessä, sanoo Lauritsa —"

Herra Erling näytti hieman vaivaantuneelta. Erlend kohotti kulmiaan.

"Otatteko osaa noihin neuvotteluihin — kuulutteko te suureen henkivartiopäätöskuntaan?"

"En, enhän minä", sanoi Lauritsa, "ratsastan vain neuvotteluun, kuten toiset laaksomme miehet, siksi että meidät on kutsuttu sinne."

Mutta Smid Gudleikinpoika puuttui taas puheeseen. Lauritsa oli ainakin saanut taivutetuksi hänet — ja Kruken Hersteinin ja Trond Gjeslingin ja Guttorm Sneisin ja muita, jotka eivät muuten olisi välittäneet lähteä.

"Eikö tässä talossa ole tapana käskeä vieraita peremmälle?" sanoi Lauritsa. "Nyt sitä nähdään osaako Kristiina panna yhtä hyvän oluen kuin hänen äitinsä." Erlend oli miettivän näköinen, ja Kristiina ihmetteli.

* * * * *

"Mitä tämä tietää, isä?" kysyi hän vähän myöhemmin isän jäätyä hänen kanssaan pikkutupaan, jonne hän oli vienyt lapsen vieraiden takia.

Lauritsa istui kiikuttaen tyttärenpoikaa polvellaan. Naakkve oli nyt kymmenen kuukauden vanha, iso ja kaunis lapsi. Sillä oli ollut mekko ja töppöset jo joulusta alkaen.

"En muista teidän lausuneen sanaanne tuollaisissa asioissa ennen", lausui tytär jälleen. "Olette aina sanonut, että kuninkaan on paras hoitaa asioita niiden miesten avulla, jotka hän on kutsunut rinnalleen. Erlend sanoo, että tämä yritys on lähtenyt etelänpuoleisten herrojen taholta — he aikovat saattaa vallasta Ingebjørg-rouvan ja hänen isänsä hänelle määräämät neuvonantajat ja kahmaista itselleen samanlaisen vallan kuin heillä oli Haakon-kuninkaan ja hänen veljensä lapsena ollessa. Mutta sanoitte siitä koituneen valtakunnalle paljon haittaa —"

Lauritsa kuiskasi, että Kristiina lähettäisi ulos lapsenpiian. Heidän jäätyään kahden hän kysyi:

"Mistä Erlend tämän asian tietää —? Munanko on kertonut?"

Kristiina virkkoi, että Orm oli tuonut muassaan kirjeen Munan-herralta palatessaan Husabyhyn syksyllä. Hän ei kertonut, että hän oli itse lukenut sen Erlendille — tämä ei ollut taitava kirjoituksen lukija. Siinä kirjeessä oli Munan valittanut, että nykyään uskoi jokainen Norjan mies, joka kantoi vaakunamerkkiä, ymmärtävänsä paremmin maan hoitoa ja nuoren kuninkaan parasta kuin ne herrat, jotka olivat seisoneet Haakon-kuninkaan sivulla tämän eläessä, ja kuin tämän oma äiti, korkea Ingebjørg-rouva. Hän oli varoittanut Erlendiä, että jos Norjan herrat näyttäisivät tahtovan ryhtyä samanlaisiin toimiin kuin ruotsalaiset viime kesänä Skarassa juonittelemalla Ingebjørgia ja hänen vanhoja, taattuja neuvonantajiaan vastaan, tulisi tuon korkean rouvan sukulaisten pysytellä valmiina, ja Erlendin tuli silloin lähteä Munanin kanssa Hamariin.

"Eikö hän maininnut", sanoi Lauritsa raaputtaen sormellaan Naakkven lihavaa leuan alustaa, "että minä olen yksi niistä miehistä, jotka ovat nousseet vastustamaan niitä laittomia käskyjä, joita Munan levitteli pitkin laaksoa pohjoiseen — kuninkaamme nimessä?"

"Tekö!" pääsi Kristiinan suusta. "Oletteko tavannut Munan Baardinpojan syksyllä?"

"Olen niinkin", vastasi Lauritsa. "Mutta kovinkaan sopuisia me emme olleet."

"Puhuitteko te minusta?" kysyi Kristiina nopeaan.

"Emme, hyvä lapsi", sanoi isä naurahtaen. "En muista sinusta olleen puhetta sillä kertaa. — Tiedätkö sinä, onko asia niin, että sinun miehesi aikoo mennä etelään Munan Baardinpoikaa tapaamaan?

"Niin luulisin", vastasi Kristiina. "Sira Eiliv laati Erlendille tuonnoin kirjeen — ja Erlend kertoi, että pian taitaa tulla lähtö etelään."

Lauritsa istui vähän aikaa katsellen lasta, joka kopeloi sormillaan hänen tikarinsa kahvaa ja koetti purra siihen juotettua vuorikristallia.

"Onko totta, että Ingebjørg-rouva aiotaan syöstä vallasta?" kysyi Kristiina.

"Hän on suunnilleen sinun ikäisesi", vastasi isä, yhä edelleen hymyillen. "Kukaan ei tahdo riistää kuninkaan äidiltä arvoa tai valtaa, johon hän on syntynyt. Mutta arkkipiispa ja eräät kuningasvainajan ystävät ja sukulaiset ovat kutsuneet meidät yhteen neuvottelemaan siitä, miten rouvan valtaa ja kunniaa sekä kansan etua parhaiten suojeltaisiin."

Kristiina sanoi hiljaa:

"Minä ymmärrän, isä, ettette te ole tullut tällä kertaa Husabyhyn vain katsomaan Naakkvea ja minua."

"Totta se on, en sen asian tähden ainoastaan", sanoi Lauritsa. Sitten hän nauroi: "Ja minä ymmärrän, tyttäreni, ettet sinä pidä siitä!"

Hän laski kätensä Kristiinan poskelle ja silitteli sitä. Niin hänen oli ollut tapana tehdä Kristiinalle tämän ensi vuosista asti joka kerran kun hän oli torunut tai kiusoitellut tytärtään.

* * * * *

Sillä välin istuivat herra Erling ja Erlend ylhäällä ritariparvessa — siksi kutsuttiin isoa aittaa, joka oli pihamaan koilliskulmassa, aivan portin pielessä. Se oli korkea kuin torni ja kolmikerroksinen; ylimmässä oli ampumarei'illä varustettu huone ja siellä säilytettiin kaikki ne aseet, joita ei tarvittu tavallisissa oloissa kartanolla. Kuningas Skule oli rakentanut tämän talon.

Erling-herralla ja Erlendillä oli yllään turkit, siliä huoneessa oli purevan kylmä. Vieras kulki ympäri huonetta katsellen kaunista ase- ja haarniskavarastoa, jonka Erlend oli perinyt äitinsä isältä, Gaute Erlendinpojalta.

Erling Vidkuninpoika oli pienenläntä mies, hento rakenteeltaan, mutta pehmeälihainen; hän liikkui kevyesti ja kauniisti. Kasvoiltaan hän ei ollut kaunis, vaikka hänellä olikin säännölliset piirteet — hänen tukkansa oli punertava ja kulmakarvat ja ripset valkoiset; itse silmät olivat myös hyvin vaaleansiniset. Se, että Erling-herraa kaikesta huolimatta pidettiin kauniina, johtui ehkä siitä, että kaikki tiesivät hänet Norjan rikkaimmaksi ritariksi. Hänellä oli myös erittäin puoleensavetävä, miellyttävä käytös. Hän oli mahdottoman järkevä, oppinut ja runsastietoinen, mutta kun hän ei milloinkaan pyrkinyt näyttämään tietojaan ja aina oli valmis kuuntelemaan muita, oli hänellä erittäin viisaan miehen maine maassa. Hän oli yhdenikäinen Erlend Nikulauksenpojan kanssa, ja he olivat sukua, joskin kaukaista Stovreim-suvun kautta; he olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, mutta mitään lähempää ystävyyttä ei heidän välillään ollut.

Erlend istui arkulla puhellen laivasta, jota hän veistätti itselleen kesäksi; se oli kuusitoistasoutuinen, ja hän arveli siitä tulevan erittäin nopeakulkuisen ja keveästi ohjattavan aluksen. Hän oli tuottanut kaksi laivanveistäjää pohjoisesta ja itse johtanut työntekoa.

"Laiva-asioita minä, näetkös, ymmärrän jonkin verran, Erling", virkkoi hän, "saat nähdä, että Margygren on näytettävä komealta, kun se pannaan halkomaan meren aaltoja —"

"Margygren — onpas sillä kamalan pakanallinen nimi", sanoi herra Erling naurahtaen. "Aiotko siis lähteä sillä etelään?"

"Sinä taidat olla yhtä hurskas kuin vaimoni — hänkin sanoo, että se on pakanallinen nimi. Ei hän pidä muuten koko laivasta, mutta hän on sellainen sisämaalainen — hän ei kärsi koko merta."

"Vaimosi on hurskaan ja lempeän ja hyvän näköinen", sanoi Erling kohteliaasti. "Hän on sukuunsa, kuten odottaa sopii."

"Niin", Erlend naurahti. "Ei kulu päivääkään, ettei hän kävisi messussa. Ja Sira Eiliv, pappimme, jonka jo näit, lukee meille hengellisiä kirjoja — se on — jollei oteta lukuun olutta ja herkkua — tälle papille mieluisinta. Ja tänne virtaa köyhää kansaa hakemaan apua ja neuvoja Kristiinalta — he suutelevat luullakseni hänen hameensa helmoja — minun omat miehenikin ovat muuttuneet tuntemattomiksi. Hän on kuin pyhät rouvat niissä pyhissä taruissa, joita Haakon-kuningas luetutti meille papeille siihen aikaan kun olimme hovipoikia, muistatko? Paljon on Husaby muuttunut sen jälkeen kun viimeksi kävit luonani, Erling. — Ihmettelen muuten, että tahdoit tulla luokseni silloin", sanoi hän tovin kuluttua.

"Mainitsit ajan, jolloin olimme hovipoikia", sanoi Erling Vidkuninpoika kasvoilla hymy, joka kaunisti häntä. "Olimmehan me silloin ystäviä? Kaikki odottivat silloin sinusta suuria."

Mutta Erlend nauroi: "Niin minä odotin itsekin."

"Etkö sinä voi purjehtia etelään minun kanssani, Erlend?" kysyi herra Erling.

"Olen ajatellut lähteä maitse", vastasi toinen.

"Se käy hankalaksi — yli tunturin talvisaikaan", sanoi Erling-herra. "Olisi hupaisaa, jos sinä liittyisit Haftorin ja minun matkaan."

"Olen luvannut lähteä eräiden toisten kera", vastasi Erlend.

"Vai niin, sinä seuraat tietysti appeasi — sehän onkin luonnollisinta."

"Ei aivan niinkään — minä tunnen niin vähän niitä miehiä, joiden kanssa hän on matkalla." Erlend oli vaiti. "Ei, minä olen luvannut käydä Munanin luona Stangessa", sanoi hän nopeasti.

"Turhaan sinä haet häntä sieltä", vastasi toinen. "Hän on lähtenyt tiloillensa Hisingiin, ja taitaa kulua aikaa, ennen kuin hän tulee uudelleen pohjoiseen. Milloin olet kuullut hänestä viimeksi?"

"Viime Mikon-messun aikaan — hän kirjoitti minulle silloin Ringabusta."

"Tiedäthän sinä, mitä laaksossa tapahtui viime syksynä?" kysyi Erling. "Etkö tiedä? Sen kai sinä tiedät, että hän kulki Mjøsin varrella ja laaksoissa asuvien lääninherrojen luona viemässä hallitusherrain käskykirjettä, jonka mukaan talonpoikien tuli suorittaa täysi sotavero muonineen ja hevosineen — yksi hevonen aina kuuden talonpojan osalle — mutta herrojen lähettää vain hevoset ja itse jäädä kotiin? Etkö sinä ole kuullut tätä? Etkö sitäkään, että pohjoiset laaksot kieltäytyivät suorittamasta tätä veroa Munanin esiintyessä Eirik Toppin kanssa Vaagen käräjillä? Vastustuksen johtaja oli muuten Lauritsa Bjørgulfinpoika — hän vaati Eirikiä turvautumaan lakiin, jos laillisista veroista oli jäänyt jotakin suorittamatta, mutta nimitti mielivallaksi sitä, että rahvaalta vaadittiin sotasuorituksia tanskalaisen miehen tukemiseksi melskeessä Tanskan kuningasta vastaan; jos kuningas vaati alamaisiltaan palvelusta, ei hänen tarvinnut pelätä jäävänsä vaille hyviä aseita ja hevosia ja aseistettuja miehiä — mutta hän ei ollut lähettävä Jørundgaardista yhtään ainoata hamppunuorassa kulkevaa kilipukkia, ellei kuningas vaatinut häntä itseään ratsastamaan sen selässä yhtymäpaikalle. Mutta etkö sinä tiedä tästä? Smid Gudleikinpoika sanoo Lauritsan luvanneen kulmakunnalleen suojelusta tarvittaessa."

Erlend istui kuin salaman lyömänä.

"Lauritsa! En minä ole ikinä kuullut vaimoni isän sekaantuneen muuhun kuin siihen, mikä koskee hänen ja hänen ystäviensä omaisuutta."

"Ei hän useasti sitä teekään", sanoi herra Erling. "Mutta sen verran minä näin käydessäni nyt niemellä, että silloin, kun Lauritsa Bjørgulfinpoika puuttuu johonkin asiaan, seuraavat häntä kaikki — sillä hän ei puhu ennen kuin tuntee asian niin hyvin, ettei hänen sanaansa helpolla suisteta. Hän kuuluu olleen kirjeenvaihdossa näistä seikoista Ruotsissa asuvan sukunsa kanssa — rouva Ramborg, hänen isoäitinsä, ja herra Erngislen isoisä olivat näet veljeksien lapsia, ja hänellä on suuri suku siellä. Vaikka appesi onkin hiljainen mies, on hänellä huomattava valta niillä seuduin, missä hänet tunnetaan — joskin hän harvoin sitä käyttää."

"Nyt minä ymmärrän, miksi sinä olet liittynyt häneen, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Johan minua ihmetyttikin, miten teistä oli tullut niin hellät ystävät."

"Ihmetytti!" suutahti Erling. "Olisipa se ihmeteltävä mies, joka ei haluaisi kutsua Jørundgaardin Lauritsaa ystäväkseen. Parempi sinun olisi, sukulaismies, kuunnella häntä kuin Munania."

"Munan on ollut aivan kuin vanhempi veljeni siitä päivästä asti, jolloin lähdin ensi kertaa kotoa", sanoi Erlend hiukan kiivaasti. "Hän ei ole milloinkaan pettänyt minua, kun olen joutunut pulaan. Hän on nyt itse pulassa."

"Munan selviää kyllä", sanoi Erling Vidkuninpoika jälleen tyynesti. "Hänen kuljettamansa käskykirjeet olivat varustetut Norjan valtakunnan sinetillä — vastoin lakia tosin, mutta sehän ei ole hänen syynsä. On hänellä muitakin vaikeuksia — ne hommat, joihin hän oli sekaantunut ja joissa hän oli käyttänyt sinettiään ollessaan todistajana Eufemia-neidon kihlaamistilaisuudessa — mutta sitä on vaikea selvittää ilmaisematta erästä, jota me emme —. Totta puhuen, Erlend, — minä uskon Munanin selviävän ilman sinun apuasi — mutta sinä voit vahingoittaa itseäsi sillä."

"Tahdotte syöstä rouva Ingebjørgin vallasta, niinhän?" sanoi Erlend. "Mutta minä olen luvannut sukulaisrouvallemme palvelustani sekä omassa maassa että muualla."

"Niin olen minäkin", vastasi Erling. "Ja aion pitää sen lupauksen — niin tekee jokainen Norjan mies, joka on palvellut ja rakastanut herraamme ja kuningastamme Haakonia. Mutta hänen on paras päästä vapaaksi neuvonantajista, jotka neuvovat tuota nuorta rouvaa ja hänen poikaansa tuhon teille."

"Uskotko sinä teidän pystyvän siihen ", kysyi Erlend ääntään alentaen.

"Uskon", vastasi Erling Vidkuninpoika lujasti. "Niin uskon. Ja niin uskovat kaikki, jotka eivät viitsi kuunnella", — hän kohautti olkaansa — "pahansuopaa ja — joutavaa puhetta. Ja sitä meidän, Ingebjørg-rouvan sukulaisten, tulisi välttää ennen kaikkea."

Palvelusneito kohotti lattialuukkua ja kysyi, joko emännän sopi toimittaa ruoka pöytään.

* * * * *

Pöydässä istuttaessa tahtoi yhteispuhelu vähän väliä luiskahtaa uusiin suuriin kuulumisiin. Kristiina huomasi, että sekä hänen isänsä että Erling välttivät puheenainetta; he kertoivat sukulais- ja tuttavapiirissä tapahtuneista naimisista ja kuolemantapauksista, perintöriidoista ja kartanonkaupoista. Hän tuli levottomaksi tietämättä itsekään miksi. Näillä oli asiaa Erlendille, sen hän ymmärsi. Ja vaikkei hän tahtonut tunnustaa sitä itselleen, tiesi hän jo tuntevansa miehensä siksi hyvin, että arvasi tämän, itsepäisyydestään huolimatta, olevan hyvinkin helposti johdettavan, kun lujassa kourassa oli pehmeä kinnas, kuten sananlasku sanoo.

Aterian jälkeen muuttivat herrat lieden lähelle, asettuivat sinne juomaan. Kristiina istuutui penkille, otti ompelukehyksen syliinsä ja rupesi solmimaan lankoja. Kohta sen jälkeen tuli siihen Haftor Graut, levitti nahkasen lattialle ja istuutui emännän jalkojen juureen. Hän oli löytänyt Erlendin harpun, asetti sen eteensä ja alkoi hyräillä ja jutella. Haftor oli aivan nuori mies; hänellä oli keltainen kihara tukka, mitä kauneimmat kasvot, mutta paljon teerenpilkkuja. Kristiina havaitsi hänet pian kovasti lörppösuiseksi. Haftor oli vastikään nainut rahaa ja rikkautta, mutta ei viihtynyt tiloillaan; siksi hän oli lähtenyt henkivartioväen neuvotteluihin.

"— Mutta ei ole kumma, jos Erlend Nikulauksenpoika jää mieluummin kotiin", sanoi hän laskien päänsä Kristiinan syliin. Kristiina vetäytyi etemmä, nauroi ja sanoi, että hän oli juuri kuullut miehensä aikovan lähteä etelään — "missä asioissa lähtenee", sanoi hän viattoman näköisenä. "Nyt ovat ajat niin levottomat, ettei tuhma nainen enää ymmärrä, mistä on kysymys."

"Ja kuitenkin juuri naisen tuhmuus on saanut sen aikaan", vastasi Haftor nauraen ja siirtyi jäljestä. "Niin sanoo Erling ja niin sanoo Lauritsa Bjørgulfinpoika — haluaisinpa tietää, mitä he tarkoittavat sillä. Mitä te luulette, Kristiina-emäntä? Ingebjørg-rouva on hyvä, yksinkertainen nainen — ehkä hän parastaikaa istuu samanlaisessa puuhassa kuin te solmimassa silkkiä lumivalkeilla käsillään ja ajattelee: olisi sydämetöntä kieltää miesvainajan uskolliselta alamaispäälliköltä vähän suurempi elatusapu —"

Erlend tuli siihen ja istuutui vaimonsa viereen, minkä vuoksi Haftorin täytyi siirtyä etemmä.

"Tuo on semmoista hölynpölyä, jota rouvat jauhavat majapaikoissa, kun heidän miehensä ovat niin tyhmiä, että ottavat heidät mukaansa käräjiin —"

"Siellä, mistä minä olen kotoisin, sanotaan ettei savua ilman tulta —"

"Tunnemme mekin sen sananparren", virkahti Lauritsa; hän ja Erling olivat tulleet toisten luo. "Ja kuitenkin, Haftor, minulle kävi hullusti tässä talvella — aioin sytyttää lyhtyni tuoreella hevosenlannalla —", sanoi Lauritsa ja istuutui pöydän kulmalle. Erling-herra toi heti hänen pikarinsa ja ojensi sen hänelle kunnioittavasti; sitten istui ritari penkille hänen lähettyvilleen.

"Kuinka te voisitte tietääkään siellä pohjan perillä Haalogalandissa, mitä Ingebjørg-rouva ja hänen neuvonantajansa tietävät tanskalaisten aikeista ja juonista?" sanoi Erlend. "Ja olitte ehkä lyhytnäköisiä asettuessanne vastustamaan kuninkaan avunpyyntöä. Knut-herra — voimme yhtä hyvin lausua hänen nimensä, häntä kuitenkin kaikki tarkoitamme — on minun mielestäni mies, jota en uskoisi tavattavan nukkuvana orrelta. Te istutte liian kaukana isoista padoista voidaksenne haistaa, mitä niissä keitetään. Ja parempi vara kuin vahinko, minusta —"

"Niin", sanoi Erling-herra. "Voisipa melkein sanoa, että meidän keittomme keitetään naapurin padassa — me norjalaiset olemme kohta kuin vuokraväkeä, meille työnnetään ovesta Ruotsissa laitettu puuro — syö, jos tahdot ruokaa! Yhden virheen teki herramme kuningas Haakon: hän muutti pirtin rakennusten ulkolaitaan tehdessään Oslosta maan ensimmäisen kaupungin. Ennen se sijaitsi keskellä pihaa, jos jatkamme tätä puhetta — Bergenissä tai Nidarosissa — mutta niissä määräävät nyt arkkipiispa ja tuomiokapituli yksin. — Mitä sanot sinä, Erlend — sinä, joka olet trøndilainen ja jonka koko tavara ja mahti on Trondheimissa?"

"Aivan niin. Kautta Kristuksen veren — jos te tahdotte, että pata on kannettava takaisin oikeaan lieteen, niin —"

"Juuri niin", sanoi Haftor. "Liian kauan on meidän Pohjolaisten täytynyt tyytyä tuntemaan pohjaanpalaneen hajua ja särpimään kylmää kaalia —"

Lauritsa puuttui puheeseen:

"Asia on sillä lailla, Erlend, etten minä olisi ryhtynyt oman kulmani puhemieheksi, ellei minulla olisi ollut hallussani sukulaiseni herra Erngislen lähettämiä kirjeitä. Tiesin siis, ettei kukaan niistä miehistä, jotka käyttävät laillisesti valtikkaa, ole aikonut rikkoa molempien maiden välistä rauhaa ja sopua, ei Tanskan kuninkaan eikä oman kuninkaamme maassa."

"Jos tiedätte, appi, kuka nykyisin käyttää valtikkaa Tanskan maassa, niin tiedätte enemmän kuin useimmat muut", sanoi Erlend.

"Yhden seikan tiedän. On eräs, jota ei yksikään tahdo nähdä vallassa, ei täällä, ei Ruotsissa eikä Tanskassa. Se oli aiheena ruotsalaisten kapinaan kesällä Skarassa, ja se on aiheena siihen neuvotteluun, jonka me nyt aiomme pitää Oslossa — osoittaaksemme kaikille, jotka vielä eivät ole älynneet asiaa, että järkevät miehet ovat kaikki tyynni yhtä mieltä siitä."

He olivat juoneet niin paljon, että olivat tulleet jonkin verran meluaviksi — lukuun ottamatta vanhaa Smid Gudleikinpoikaa, joka oli nukahtanut tuolilleen lieden luo. Erlend huusi kovalla äänellä:

"Te olette niin järkeviä kaikki, ettei itse paholainen voi petkuttaa teitä. Onhan se selvä, että te pelkäätte Knut Porsea. Te ette ymmärrä, hyvät herrat, ettei sellainen mies tyydy istumaan laiskana ja antamaan päivien kulua ja ruohon kasvaa, niinkuin Jumala tahtoo. Minä tahtoisin tavata jälleen tuon ritarin, tunsin hänet Hallandin aikoina. Eikä minusta olisi yhtään vastahakoista olla hänen sijassaan."

"Sitä minä en olisi uskaltanut sanoa vaimoni kuullen", sanoi Haftor Graut.

Mutta Erling Vidkuninpoika oli myös juonut. Hän koetti vielä pysytellä säädyllisenä, mutta ei osannut: "Sinä!" hän sanoi purskahtaen röhönauruun, "sinäkö, sukulaismies! — Sinä, Erlend!" Hän läiskäytti Erlendiä olalle ja nauroi nauramistaan.

"Ei, Erlend", sanoi Lauritsa rohkeasti, "siihen tarvitaan muuta kuin pelkkää naisten nauratustaitoa. Ellei Knut Porsessa olisi miestä muuhun kuin leikkimään kettua hanhitarhassa — niin me Norjan herrat olisimme liian laiskoja lähteäksemme miehissä tavoittamaan häntä — vaikka hanhi olisi itse kuninkaamme äiti. Mutta vaikka Knut-herra voisikin houkutella miehiä tuhmuuksien tekoon hänen tähtensä — niin itse hän ei hulluttele suotta. Hänellä on tarkoituksensa, ja ole varma siitä, ettei hän sitä unohda."

Keskustelu laukesi lukkoon vähäksi aikaa. Sitten sanoi Erlend — hänen silmänsä säihkyivät:

"Silloin minä tahtoisin, että Knut-herra olisi Norjan mies!"

Toiset istuivat vaiti. Herra Erling otti kulauksen tuopistaan ja sanoi sitten:

"Herra varjelkoon meitä siitä — jos meillä olisi joukossamme semmoinen mies täällä Norjassa, niin pelkään, että maa olisi pian rauhaa vailla."

"Rauhaa vailla!" sanoi Erlend halveksuvasti.

"Juuri niin, rauhaa vailla", vastasi Erling Vidkuninpoika. "Muista, Erlend — tätä maata emme muodosta ainoastaan me ritariston miehet. Sinusta saattaisi ehkä tuntua hauskalta, jos täältä nousisi joku seikkailunhaluinen ja kunnianhimoinen Knut Porsen kaltainen mies. Ennen vanhaan oli niin, että kun joku maamme miehistä nostatti kapinan, oli hänen aina helppo saada kannatusta mahtavien joukosta. Voitto joko tuli heille, jolloin he saivat kunnianimiä ja maita — taikka heidän sukulaisilleen, jolloin he saivat vapauden henkeen ja omaisuuteen nähden — niin, tiedetään kyllä jonkun menettäneen päänsä, mutta suurin osa selvisi hyvin, kävipä niin tahi näin — niin oli ennen isäimme aikana. Mutta rahvas ja kaupunkilaiset, Erlend — työkansa, joka sai maksaa veroja kahdelle herralle useinkin samana vuonna ja joka saattoi iloita joka kerran, kun ratsastusparvi karahutti peltojen yli polttamatta taloja ja hävittämättä karjaa — maakansa, jonka täytyi kestää sietämätöntä sortoa ja mielivaltaa — sen minä luulen kiittävän Jumalaa ja Pyhää Olavia kuningas Haakonista ja kuningas Maunusta ja tämän pojista, jotka tukivat rauhaa ja lakeja —"

"Niin. Kyllä minä uskon sinun luulevan niin." Erlend keikahutti päätään. Lauritsa istui katsoen nuorta vävyään — tämä säteili valppautta. Hänen tummat, kiihkeät kasvonsa hehkuivat, kurkku oli kaarella hoikassa, ruskeassa kaulassa. Sitten isä vilkaisi tyttäreensä. Kristiina oli päästänyt työnsä vaipumaan syliin ja seurasi tarkkaavaisesti miesten puhetta.

"Oletko sinä niin varma siitä, että talonpojat ja muu rahvas ajattelevat tuohon tapaan kiittäen nykyistä järjestystä? On totta, että heillä on ollut useinkin kovat ajat — ennen vanhaan, kun kuninkaat ja vastakuninkaat ratsastivat sotajoukkoineen läpi maan. Tiedän heidän vielä muistavan sen ajan, jolloin heidän täytyi paeta tunturille karjoineen, vaimoineen ja lapsineen, kartanoitten loimutessa ilmitulessa laaksojen pohjalla. Olen kuullut heidän puhuvan siitä. Mutta tiedän heidän myös muistavan toisenkin seikan — että heidän omat isänsä olivat mukana joukoissa; emme me taistelleet vallasta yksin, Erling, talonpoikien pojat olivat mukana myös — ja sattui joskus, että heille annettiin meidän perintötilamme. Sellaista ei tapahdu lakien vallitessa maassa, että skidanilaisen huoranaisen poika, joka ei tiedä isänsä nimeä, saa lääninherran lesken ja omaisuuden, kuten sai Reidar Darre — hänen jälkeläisensä olisi kelvannut sinun tyttäresi mieheksi, Lauritsa, ja nyt hän on naimisissa sinun vaimosi veljentyttären kanssa, Erling. Meillä on nyt laki ja järjestys maassa, mutta talonpoikien maa joutuu meidän käsiimme — en tiedä mistä se johtuu, mutta se tapahtuu lakien suojassa. Mitä enemmän oikeus vallitsee, sitä nopeammin he kadottavat sana- ja määräämisvallan valtakunnan asioissa, samoin omissa asioissaan. Ja tämän, Erling, tietää rahvas myös! Ehei, älkää olko liian varmoja siitä, ettei maakansa kaipaa uudelleen aikoja, jolloin se saattoi kadottaa talonsa tulen ja väkivallan uhrina, — mutta myös voittaa aseilla paremmin kuin oikeudella —"

Lauritsa nyökkäsi.

"Ei Erlend ole aivan väärässä", sanoi hän hiljaa.

Mutta Erling Vidkuninpoika nousi:

"Uskon kyllä, että kansa muistaa paremmin ne harvat miehet, jotka nousivat alhaisista oloista herroiksi — miekkavallan aikana — kuin ne lukemattoman monet, jotka joutuivat synkkään perikatoon ja kurjuuteen. Eikä kuitenkaan kukaan ollut kovempi herra köyhille kuin nämä — luulen vanhan puheenparren — 'suvusta suurin harmi' — johtuneen juuri heistä. Miehen täytyy syntyä herraksi, muuten hänestä tulee kova herra. Mutta kun hän on kasvanut lapsena renkien ja palvelusnaisten parissa, silloin hän ymmärtää, että ilman alhaista kansaa me olemme monessa suhteessa avuttomat kuin lapset ja että meidän tulisi puolestamme palvella heitä tiedoillamme ja suojella heitä ritariston avulla. Yksikään valtakunta ei ole pysynyt pystyssä ilman mahtimiehiä, jotka ovat voineet ja tahtoneet turvata vallallaan pienempäin oikeutta."

"Sinä voisit kilpailla veljeni kanssa puhetaidossa, Erling", sanoi Erlend nauraen. "Mutta minä luulen ulkotrøndilaisten pitäneen enemmän meistä herroistaan entisaikaan, jolloin veimme heidän poikansa taisteluretkille, jolloin veremme sekoittui heidän vereensä tantereella ja jolloin hajotimme muureja ja riehuimme kilvan vuokramiestemme kanssa. — Siinä kuulet, Kristiina, että minä toisinaan nukun toinen korva auki Sira Eilivin lukiessa ääneen suuria kirjojaan."

"Tavara, joka on vääryydellä saatu, ei joudu kolmannen perijän käsiin", sanoi Lauritsa Bjørgulfinpoika. "Etkö ole kuullut sitä, Erlend?"

"Miksen minä ole kuullut!" Erlend nauroi ääneen "Mutta näkemättä se on vielä —"

Erling Vidkuninpoika sanoi:

"Kuule, Erlend, herraksi on syntynyt harva, mutta kaikki ovat syntyneet palvelemaan; oikea herruus on olla palvelijansa palvelija."

Erlend vei kätensä niskan taa, venyttelihe ja sanoi sitten hymyillen:

"Sitä en ole milloinkaan ajatellut. Enkä minä usko alaisteni voivan kiittää minua mistään palveluksista. Ja kuitenkin, ihme ja kumma, minä luulen heidän pitävän minusta." Hän hieroi hyväillen poskeaan Kristiinan mustaan kissanpoikaan, joka oli hypännyt hänen olalleen ja marni nyt hyrräten selkä köyryssä hänen kaulansa ympärillä. "Mutta tämä vaimoni tässä — hän on mitä palvelevaisin rouva — vaikka teillä ei olekaan syytä uskoa sitä — sillä kannut ja haarikat ovat tyhjät, Kristiina!"

Orm, joka oli istunut ääneti kuunnellen miesten puhetta, nousi paikalla ylös ja lähti ulos.

"Talon emännällä on ollut niin ikävä, että hän on nukkunut", sanoi Haftor hymyillen, "ja syy on teidän — olisitte antaneet minun jutella rauhassa hänen kanssaan, minä osaan puhella naisten mieliksi."

"Niin, tämä puhuminen on varmaan käynyt ikävystyttäväksi teille, emäntä", sanoi Erling anteeksipyytävästi, mutta Kristiina vastasi hymyillen:

"Enhän minä ole tainnut käsittää kaikkea, mitä täällä on puhuttu tänä iltana, herra, mutta muistan hyvin kaiken ja voin perästäpäin tuumia edelleen —"

Orm palasi parin palvelusneidon seurassa, jotka kantoivat tupaan lisää juotavaa. Poika täytti astiat. Lauritsa katsoi surullisesti tuota kaunista lasta. Hän oli koettanut päästä keskustelun alkuun Orm Erlendinpojan kanssa, mutta tämä oli vähäsanainen, vaikka hänellä oli kaunis, säädykäs käytös.

Eräs neidoista kuiskasi Kristiinan korvaan, että Naakkve oli herännyt ja huusi kauheasti pikkutuvassa. Emäntä toivotti silloin hyvää yötä ja lähti palvelusneitojen kanssa ulos.

Miehet ryhtyivät uudelleen juomaan. Erling-herra ja Lauritsa katsoivat toisiinsa pari kertaa, sitten sanoi edellinen:

"Olin aikonut puhua sinulle eräästä asiasta, Erlend. Taitaa tulla sotaanlähtökäsky täällä meidän vuonomme ja Møren kulmalla — pohjoisessa pelätään venäläisten hyökkäävän taas rajan yli suuremmalla voimalla ensi kesänä, niin ettei siellä jakseta pitää puolia yksin. Se on ensimmäinen voitto, josta saamme kiittää Ruotsin kanssa tehtyä sopimusta — eikä ole oikein, että haaløygalaiset hyötyvät siitä yksin. Arne Gjavvaldinpoika on liian vanha ja kitulias, minkä vuoksi on ollut puhe siitä, että sinut pantaisiin talonpoikaislaivojen päälliköksi vuonon tällä puolen. Mitä sinä pitäisit siitä?"

Erlend läimähytti kätensä yhteen — hänen kasvonsa loistivat:

"Mitä minä pitäisin siitä —!"

"Kovin suurta palkkaa tuskin saatamme luvata", sanoi Erling hillitsevästi. "Mutta sinun tulisi hankkia tietoja tämän puolen lääninherroilta — neuvoston herrojen kesken on arveltu sinua ehkä sopivaksi mieheksi toimittamaan jotakin tässä asiassa. Toiset muistavat vielä sinun niittäneen kunniaa kreivi Jaakon laivapäällikkönä — ja muistan itse hänen sanoneen Haakon-kuninkaalle, että hän oli toiminut epäviisaasti ollessaan niin ankara taitavaa, nuorta soturia kohtaan. Hän sanoi, että sinusta vielä kerran tulisi kuninkaasi tuki."

Erlend näpsäytti sormiaan:

"Eihän vain sinusta tule kuningas, Erling Vidkuninpoika! Sitäkö te haudotte mielessänne", kysyi hän ääneen nauraen, "että Erlingistä pitäisi tehdä kuningas?"

Erling sanoi kärsimättömästi:

"Eikö mitä, Erlend, etkö sinä ymmärrä, että minä puhun täyttä totta —"

"Herra varjele — laskitko sinä siis äsken leikkiä? Minä ymmärsin sinun puhuneen täyttä totta koko illan — no, yhtäkaikki, puhukaamme siis täyttä totta — kerro minulle kaikki, sukulaismies!"

* * * * *

Kristiina nukkui lapsi rinnallaan Erlendin tullessa pikkutupaan. Erlend pisti päreen lieden hiilien sekaan ja valaisi sillä noita kahta, jääden katsomaan heitä pitkäksi aikaa.

Miten kaunis hänen vaimonsa oli — ja kaunis oli heidän poikansakin. Kristiina oli vain niin uninen iltaisin tätä nykyä — heti kun hän oli paneutunut pitkäkseen ja saanut pojan viereensä, nukkuivat molemmat. Erlend veti suutaan nauruun ja heitti lastun takaisin tuleen. Sitten hän riisuutui hitaasti.

Hän oli pääsevä pohjoiseen keväällä Margygrenillä — kolme neljä sotalaivaa matkassaan. Haftor Graut oli määrätty kolmen haaløygalaislaivan päälliköksi — mutta Haftorilla ei ollut lainkaan kokemusta, hänet hän kyllä taivuttaisi niinkuin itse tahtoi, hän ymmärsi itse saavansa hallita. Sillä pelkurilta tai nahjukselta ei Haftor ainakaan näyttänyt. Erlend oikaisihe ja hymyili pimeässä. Hän oli ajatellut hankkia miehistön Margygrenille Møresta. Mutta oli tälläkin seudulla ja Birgsissä rohkeita, reippaita poikia — hän saisi valita mielensä mukaan.

Hän oli ollut naimisissa hiukan yli vuoden. Ensin lapsensynnytys, sitten katumuksenteko sekä paastot, ja nyt poika, poika, yöt päivät vain poika. Ja kuitenkin — sama herttainen, nuori Kristiina hän oli yhä — kun hänet sai unohtamaan hetkeksi papin puheet ja tuon ahnaan imeväisen.

Hän suuteli Kristiinan olkaa, mutta toinen ei herännyt. Nukkukoon, raukka — olihan hänellä niin paljon ajattelemista nyt yöllä. Erlend kääntyi häneen selin ja makasi tuijottaen tupaan päin; sieltä kiilsi pieni hehkuva hiilensilmä liedellä. Hänen olisi pitänyt nousta peittämään tuhka — mutta hän ei viitsinyt.

Kuohuen heräsivät nuoruuden muistot. Hän näki tärisevän laivankeulan pysähtyvän silmänräpäykseksi vastaanvyöryvän aallon edessä — sitten vesi loiskahti yli kannen. Kuului myrskyn ja aaltojen valtava kohu niiden syöstessä alusta vastaan, ja mastonhuippu keikkui hurjasti kiitävien pilvien lomassa. He olivat olleet jossakin Hallandin rannikolla. Erlend tunsi kyynelten kohoavan silmiinsä mielenliikutuksesta. Hän ei ollut itse tiennyt, miten nämä velttoudessa vietetyt vuodet olivat kiusanneet häntä.

Seuraavana aamuna seisoivat Lauritsa Bjørgulfinpoika ja Erling Vidkuninpoika pihalla katsellen Erlendin hevosia, jotka juoksivat irrallaan aidan takana,

"Jos nyt Erlend lähtee mukanamme neuvotteluihin", sanoi Lauritsa, "luulen hänen arvonsa ja syntyperänsä vaativan häntä astumaan ensimmäisten riviin, koska hän on kuninkaan ja tämän äidin sukulainen. Mutta luuletteko, herra Erling, voivanne luottaa siihen, etteivät hänen ajatuksensa näissä asioissa saa häntä kallistumaan toiselle puolelle? Jos Ivar Ogmundinpoika yrittäisi tehdä jonkin vastatarjouksen — Erlend on sukua myös niille miehille, jotka tulevat liittymään Ivar-herraan —"

"En minä usko herra Ivarin tekevän sellaista", sanoi Erling Vidkuninpoika. "Ja Munan", hän liikautti huuliaan, "on niin viisas, että ymmärtää pysyä poissa — hän pelkää muuten käyvän liian selvästi ilmi, minkä verran Munan Baardinpoika merkitsee." He nauroivat molemmat. "Siinä on se hankala paikka — niin, tehän sen tiedätte paremmin kuin minä, te Lauritsa Laamanninpoika, jonka suku ja heimo on siellä, että nuo Ruotsin herrat eivät tahdo katsoa meidän ritaristoamme oikein yhdenarvoiseksi omansa kanssa. Nyt ei meiltä saisi puuttua ketään sellaista, jolla on arvoa ja rikkautta — meillä ei olisi varaa jättää Erlendin kaltaista miestä istumaan kotiin leikkimään vaimonsa kanssa ja hoitamaan tilojaan — miten hoitanee niitä", lisäsi hän nähtyään Lauritsan ilmeen.

Lauritsa hymyili vähän.

"Mutta jos te luulette, ettei ole viisasta ahdistaa Erlendiä liiaksi puolellemme, niin luovun siitä."

"Minä luulen, hyvä herra", sanoi Lauritsa, "että Erlendistä on oleva enemmän hyötyä tällä seudulla. Voi olla mahdollista — kuten itse sanoitte —, että tämä hanke saa osakseen vastustusta Namdalseidin eteläpuolella — jossa ajatellaan oltavan turvassa venäläisiltä. Ehkä Erlendissä olisi miestä kääntämään ihmisten ajatukset toiselle tolalle näissä asioissa —"

"Hän on niin hiton hölläsuinen", pääsi herra Erlingin huulilta.

Lauritsa vastasi hymyillen:

"Ehkäpä eräällä taholla ymmärrettäisiin paremmin sellaista kieltä kuin — taitavampien miesten puhetta." He katsoivat jälleen toisiinsa ja molemmat purskahtivat nauruun. "Mutta kaikitenkin — hän voi saattaa aikaan enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jos lähtisi etelään ja yltyisi liian kovaääniseksi —"

"Niin, ellette te voi taltuttaa häntä —"

"Minä en voi vaikuttaa häneen ainakaan muuta kuin siihen asti, jolloin hän tapaa sellaisia lintuja, joiden parissa on tottunut lentämään — vävyni ja minä olemme liian erilaiset."

Erlend tuli heidän luokseen pihan ylälaitaan:

"Teillä on tainnut olla niin suuri hyöty messusta, ettette kaipaa einettä lainkaan?"

"En ole kuullut kenenkään virkkavan eineestä mitään — olen nälkäinen kuin susi — ja janoinen." Lauritsa taputti likaista valkoista hevosta, joka oli seissyt hänen hyväiltävänään. "Minä ajaisin sen miehen, joka hoitaa työhevosia, pois talosta ennen kuin istuisin pöytään, jos minä olisin isäntä."

"En uskalla tehdä sitä Kristiinan tähden", sanoi Erlend. "Hän on saattanut erään palvelusneidon raskaaksi."

"Te taidatte pitää sitä sellaisena urotyönä", sanoi Lauritsa kohottaen kulmiaan, "että mies on korvaamaton, kun —"

"Emme, mutta ymmärrättehän te", sanoi Erlend nauraen, "että Kristiina ja pappi koettavat naittaa heidät toisilleen — ja he tahtovat saada minut auttamaan miestä sellaiselle tolalle, että hän voi elättää heidät kumpaisenkin. Neito ei tahdo, eikä hänen naittajansa tahdo, eikä Tore tahdo hänkään — mutta minä en vain saa ajaa häntä pois; Kristiina pelkää hänen silloin lähtevän seudulta. Varsinainen hevosten hoitaja onkin Ulf Haldorinpoika — silloin kun hän on kotosalla."

Erling Vidkuninpoika meni Smid Gudleikinpoikaa vastaan; Lauritsa sanoi vävylleen:

"Kristiina näyttää minun mielestäni kalpealta päivisin —"

"Aivan niin", yhtyi Erlend innokkaasti appeensa. "Ettekö te voi puhua hänelle, appi — poika imee ihan ytimen hänestä. Luulen hänen aikovan syöttää sitä kolmanteen paastoon asti kuin mikäkin mökin eukko —"

"Hän pitää kovasti pojastaan", sanoi Lauritsa hymähtäen.

"Niin pitää." Erlend pudisti päätään. "Hän saattaa istua kolme tuntia Sira Eilivin kanssa — puhellen siitä, että poika on saanut punaista sierettymää jonnekin, ja he pitävät jokaista uutta hammasta, joka hänen suuhunsa ilmestyy, taivaallisena ihmeenä. Minä olen kuullut kaikkien lasten saavan hampaita, joten minusta olisi suurempi ihme, jos Naakkvemme jäisi hampaattomaksi."

II

Seuraavana vuonna, eräänä iltana joulunpyhien lopulla, ilmestyivät Kristiina Lauritsantytär ja Orm Erlendinpoika odottamatta mestari Gunnulfin kaupunkiasuntoon.

Oli tuullut ja satanut räntää koko päivän huomenkoitosta alkaen, ja iltapuoleen kiihtyi ilma oikeaksi lumimyrskyksi. Vieraat olivat aivan lumisia astuessaan tupaan, jossa pappi istui väkineen aterialla.

Gunnulf kysyi kauhistuneena, oliko kotona tapahtunut jotakin. Mutta Kristiina pudisti päätään. Hän vastasi langon kysymykseen Erlendin olevan pidoissa Gelminissä, mutta itse hän oli ollut niin väsynyt, ettei jaksanut lähteä mukaan.

Pappi kummasteli, kuinka Kristiina oli jaksanut ratsastaa kaupunkiin asti — molempien hevoset olivat aivan loppuun ajetut — viimeisellä taipaleella he olivat töin tuskin jaksaneet kamppailla kinosten läpi. Gunnulf lähetti molemmat talon naiset Kristiinan mukaan hankkimaan hänelle kuivia vaatteita. Naiset olivat hänen entinen imettäjänsä ja tämän sisar — muuta naisväkeä ei papin talossa ollut. Itse hän otti haltuunsa veljenpojan. Orm sanoi:

"Kristiina on luullakseni sairas. Minä sanoin siitä isälle, mutta hän suuttui —"

Kristiina oli ollut aivan suunniltaan viime ajat, kertoi poika. Orm ei ymmärtänyt, mitä se oli. Hän ei muistanut kumpi heistä, Kristiinako vai hän, oli keksinyt, että he voisivat lähteä tänne — Kristiina oli tainnut sanoa ensiksi, että hän kaipasi niin Kristuksen-kirkkoa, ja Orm oli silloin sanonut, että hän tahtoi tulla saattamaan. Ja tänä aamuna, heti isän ratsastettua kotoa, oli Kristiina sitten sanonut, että nyt hän tahtoi lähteä. Orm oli taipunut, vaikka hän huomasi ilman näyttävän uhkaavalta — Kristiinan silmät tekivät hänet levottomaksi.

Gunnulf ajatteli Kristiinan palatessa takaisin sisään, että ne tekivät hänetkin levottomaksi. Hän näytti kauhistuttavan laihalta Ingridin mustassa puvussa, kasvot olivat niinen väriset ja silmät sisään vajonneet ja tummien kehien ympäröimät — katse oli outo ja synkkä.

Gunnulf ei ollut nähnyt häntä kolmeen kuukauteen — siitä pitäen, kun hän oli ollut lapsen kastajaisissa Husabyssä. Kristiina oli ollut silloin hyvinvoivan näköinen levätessään vuoteella juhla-asussa, ja hän oli sanonut tuntevansa itsensä terveeksi — synnytys oli ollut helppo. Ja hän oli pannut kovasti vastaan, kun Ragnfrid Ivarintytär ja Erlend tahtoivat antaa tämän lapsen imettäjälle — hän oli itkenyt ja rukoillut, että hän saisi imettää Bjørgulfin itse. — Toiselle pojalle oli annettu Lauritsan isän nimi.

Pappi kysyi siis ihan ensiksi Bjørgulfia — hän tiesi, ettei Kristiina ollut pitänyt siitä imettäjästäkään, jonka he toimittivat lapselle. Mutta Kristiina sanoi nyt pojan viihtyvän hyvin ja Fridan pitävän hänestä sekä hoitavan lasta paremmin kuin kukaan oli luullut. Entä Nikulaus? kysyi setä. Oliko hän yhtä kaunis kuin ennen? Äidin kasvoille ilmestyi hymyn väike. Naakkve tuli päivä päivältä kauniimmaksi. Ei hän puhunut paljoa, mutta oli muuten joka suhteessa edellä ikäisiään ja niin iso — kukaan ei olisi uskonut hänen olevan vasta toisella vuodella, niin sanoi Gunna-rouvakin.

Sitten hän taas vaipui ajatuksiin. Mestari Gunnulf katsoi noita kahta, veljenvaimoa ja veljenpoikaa, heidän istuessaan hänen kummallakin puolellaan. Tulijat näyttivät niin väsyneiltä ja surullisilta, että hänen sydäntään aivan ahdisti.

Orm oli tosin aina raskasmielisen näköinen. Poika oli nyt viisitoistavuotias ja hän olisi ollut mitä kaunein nuorukainen, ellei hän olisi näyttänyt niin pehmeäluontoiselta ja heikolta. Hän oli melkein isänsä pituinen, mutta hänen vartensa oli liian hontelo ja kapeaharteinen. Kasvoiltaankin hän muistutti Erlendiä, mutta hänen silmänsä olivat paljon tummemman siniset kuin isän, ja ensimmäisten mustien parranhaituvien varjostama suu oli vielä pienempi ja hennompi kuin Erlendin ja aina tiukasti suljettu; suupieliin oli painunut pieni alakuloinen piirre. Ormin kapea, ruskea niskakin, joka näkyi mustan, kiharan tukan alta, näytti kumman onnettomalta hänen syödessään siinä hiukan etukumarassa.

Kristiina ei ollut ennen istunut lankonsa kanssa samassa pöydässä tämän luona. Edellisenä vuonna hän oli ollut Erlendin mukana kaupungissa kevätkäräjillä, ja silloin he olivat asuneet tässä samassa talossa, jonka Gunnulf oli perinyt isältään, mutta silloin asui pappi ristinveljien luostarissa erään kaniikin sijaisena. Nyt oli mestari Gunnulf Steinin seurakuntapappi, mutta hän piti siellä sijaista johtaen kirjankirjoitustöitä arkkihiippakunnan kirkoissa kanttorin, herra Eirik Finninpojan sairastaessa. Ja nyt hän asui omassa talossaan.

Tupa oli vähän erilainen kuin mitä Kristiina oli tottunut näkemään. Talo oli puusta, mutta keskelle itäistä päätyseinää oli Gunnulf muurauttanut suuren uunin, jollaisia hän oli nähnyt eteläisemmissä maissa; roihuvalkea paloi kankirautojen takana. Pöytä oli toisella pitkällä seinällä, ja vastakkaisella seinällä oli penkkejä kirjoituslautoineen; Neitsyt Maarian kuvan edessä paloi keltainen messinkinen lamppu, ja sen lähellä oli kirjatelineitä.

Vieraalta tuntui hänestä tupa ja vieraalta lanko, kun hän näki tämän istuvan pöydässä alaistensa kera; siinä oli pappeja ja miespalvelijoita, jotka näyttivät omituisen puolipapillisilta. Oli siinä köyhääkin kansaa — vanhoja äijiä ja eräs nuori poika, jolla oli kaivomaisen ohuet punaiset luomet tyhjien silmäkuoppien yllä. Naisten penkillä molempien vanhojen talonnaisten vieressä istui tyttö, jolla oli parin vuoden vanha lapsi sylissä; hän ahtoi nälissään sisäänsä särvintä ja työnsi sitä lapsen suuhun, niin että pienokaisen posket olivat haljeta.

Kaikki Kristuksenkirkon papit ruokkivat nimittäin köyhää kansaa. Mutta Kristiina oli kuullut, että Gunnulf Nikulauksenpojan luona kävi vähemmän kerjäläisiä kuin toisten pappien luona, vaikka — tai juuri siksi, että tämä syötti heidät luonaan tuvassa, kestiten jokaista almunanojaa kuin arvossapidettyä vierasta. He saivat ruokaa hänen omasta vadistaan ja olutta papin omista astioista. Köyhät kävivät hänen luonaan milloin katsoivat tarvitsevansa särpimen puolta — muuten he menivät mieluummin toisten pappien luo, missä heitä ravittiin puurolla ja kaljalla pirtissä.

Heti kun kirjuri oli lukenut ruokarukouksen, tahtoivat köyhät vieraat lähteä. Gunnulf puhutteli lempeästi jokaista erikseen, kysyi, eivätkö he tahtoneet jäädä taloon yöksi tai tarvitsivatko he jotakin muuten; mutta vain sokea poika jäi taloon. Tyttöä, jolla oli lapsi, pyysi pappi erityisesti jäämään, ettei tämän tarvitsisi kantaa lastansa ulkona yöllä, mutta tyttö mutisi anteeksipyynnön ja kiiruhti ulos. Sitten pyysi Gunnulf erästä palvelijaa katsomaan, että sokea Arnstein sai olutta ja mukavan vuoteen vierastuvassa. Sitten hän otti hartioilleen huppuviitan ja sanoi:

"Te, Orm ja Kristiina, olette kaiketi väsyneet ja tahdotte mennä levolle. Audhild pitää teistä huolen — te nukutte varmaan minun palatessani kirkosta."

Mutta Kristiina pyysi päästä mukaan. "Siksi minä olen tänne tullutkin", sanoi hän, luoden epätoivoiset silmänsä Gunnulfiin. Ingrid lainasi hänelle kuivan viitan, ja he liittyivät Ormin kanssa pieneen saattueeseen, joka lähti pappilasta.

Kellojen ääni kuului aivan heidän päänsä päältä mustan yötaivaan korkeudesta — kirkkoon ei ollut monta askelta. He kahlasivat syvässä, märässä, vastasataneessa lumessa. Pyry oli tauonnut, mutta muutamia pieniä lumihiutaleita lenteli vielä ilmassa hohtaen heikosti pimeässä.

* * * * *

Väsymykseen nääntymäisillään koetti Kristiina nojautua pylvääseen, jonka vieressä seisoi, mutta kivi hohti kylmää. Hän seisoi pimeässä kirkossa tuijottaen ylös kuorin valoihin. Hän ei voinut erottaa Gunnulfia. Mutta tämä istui siellä pappien keskellä kynttilöineen ja kirjoineen. — Ei, ei hän sittenkään taitaisi voida puhua tälle —

Hänestä tuntui tänä iltana siltä kuin ei hänelle voisi löytää apua mistään. Sira Eiliv oli moittinut häntä kotona siitä, että hän antoi arkisyntien painaa mieltään niin raskaasti — hän sanoi sitä ylpeyden kiusaukseksi, hänen tuli vain olla harras rukouksessa ja hyvissä töissä, niin ei hänelle jäisi aikaa miettiä liian paljon muita asioita. "Perkele on siksi viisas, että ymmärtää lopulta kuitenkin kadottavansa sinun sielusi eikä viitsi vaivata sinua niin paljon —"

Hän kuunteli vuorolaulua ja muisteli nunnien kirkkoa Oslossa. Siellä hän oli itse yhtynyt pienellä, mitättömällä äänellään ylistyslauluun — ja alhaalla kirkon sivulla seisoi Erlend viitta leukaan asti vedettynä — ja he miettivät vain sitä, miten voisivat salassa tavata toisensa.

Ja hän oli ajatellut tuota pakanallista ja polttavaa lempeä, että ei kai se nyt ollut niin kauhea synti. Eiväthän he muuta voineet — ja molemmathan he olivat naimattomat. Se oli ollut ensi sijassa maallisen lain rikkomus. Erlendhän tahtoi juuri sen kautta päästä irti kauheasta syntielämästä — ja hän, Kristiina, oli puolestaan ajatellut, että Erlend saisi helpommin voimaa vapautua vanhasta synnistään, kun hän oli antanut tämän käsiin kunniansa ja onnensa ja elämänsä.

Ollessaan viimeksi polvillaan tässä kirkossa oli hän tajunnut täydellisesti, että hän oli silloin vain koettanut narrata Jumalaa valheilla ja verukkeilla. Heidän hyvä onnensa, eikä suinkaan heidän siveytensä, oli ollut syynä siihen, että oli sellaisiakin käskyjä, joita he eivät olleet rikkoneet, syntejä, joita he eivät olleet tehneet. Jos hän olisi ollut toisen vaimo kohdatessaan Erlendin — ei hän olisi säälinyt Erlendin sielun autuutta ja kunniaa enemmän kuin eräs toinenkaan, jota hän oli tuominnut niin armottomasti. Ei ollut mitään, siltä hänestä nyt näytti, mihin hän ei olisi silloin voinut antaa viekoitella itsensä, harhaanjohdettuna ja epätoivoissaan. Hän oli tuntenut tahtonsa karaistuvan rakkaudessa teräväksi ja kovaksi kuin veitsi, joka on valmis katkomaan poikki kaikki siteet, sukulaisuuden, kristinuskon, kunnian. Hänessä oli ollut vain polttava halu saada nähdä Erlendiä, olla hänen lähellään, avata huulensa hänen tuliselle suulleen ja sylinsä sille silmittömän suloiselle tunteelle, jonka Erlend oli opettanut hänelle.

Ei. Ei perkele ollut sittenkään varma siitä, että kadottaisi hänen sielunsa. Mutta maatessaan tässä surun murtamana syntiensä tähden, sydämensä kovuuden tähden, epäpuhtaan elämänsä ja sielunsa sokeuden tähden — oli hän tuntenut pyhimyskuninkaan kietovan hänet suojaavan kaapunsa alle. Hän oli tuntenut tämän voimakkaan, lämpimän käden omassaan, kuningas oli osoittanut hänet sitä valoa kohti, joka on kaiken voiman ja pyhyyden alku. Pyhä Olavi oli kääntänyt hänen silmänsä ristiinnaulittuun Kristukseen — katso Kristiina, tuossa on Jumalan rakkaus! Ja hän oli alkanut tajuta Jumalan rakkautta ja pitkämielisyyttä. Mutta hän oli jälleen kääntynyt valosta ja sulkenut sydämensä siltä, eikä hänen mielessään nyt ollut muuta kuin tuskaa ja vihaa ja pelkoa.

Kehno, kehno hän oli. Hän oli jo ymmärtänyt itsekin, että sellainen nainen kuin hän tarvitsi kovia koettelemuksia ennen kuin parantuisi sydämensä kylmyydestä. Ja kuitenkin hän oli niin tuskainen, että luuli sydämensä pakahtuvan suruista, jotka oli laskettu hänen kannettavakseen. Ne olivat kaikenlaisia pieniä suruja, — mutta niitä oli niin monta — ja hän oli niin kärsimätön —

Hän näki poikapuolensa pitkän, sorean varren miesten puolella.

Hän ei voinut sille mitään. Hän rakasti Ormia kuin omaa lastaan, mutta hänen oli mahdoton pitää Margretista. Hän oli koettanut ja koettanut pakottaa itseään pitämään tästäkin lapsesta siitä päivästä lähtien talvella, jolloin Ulf Haldorinpoika oli tuonut hänet Husabyhyn. Hänestä itsestäänkin oli kauheata, että hän saattoi tuntea sellaista vastenmielisyyttä ja vihaa pientä yhdeksänvuotiasta tyttöä kohtaan! Ja hän tiesi sen kyllä jossain määrin johtuvan siitä, että lapsi oli pelottavasti äitinsä näköinen. Hän ei ymmärtänyt Erlendiä; tämä iloitsi vain siitä, että hänen pieni kultakiharainen, ruskeasilmäinen tyttärensä oli niin kaunis. Ei lapsi näyttänyt milloinkaan herättävän mustia muistoja isässä. Oli aivan kuin Erlend olisi kokonaan unohtanut lastensa äidin. Mutta se ei johtunut ainoastaan siitä, että Margret muistutti tuota naista. Margret ei kärsinyt opetettavan itselleen mitään, hän oli kopea ja paha palvelusväkeä kohtaan, valheellinen hän oli myös ja silmänpalvelija isälleen. Hän ei pitänyt isästään sillä tavoin kuin Orm piti — hän tahtoi aina saada itselleen jotakin painautuessaan Erlendin kylkeen hyväillen ja kähnäillen. Ja Erlend jakoi hänelle tuhlaten lahjoja ja täytti kaikki tytön oikut. Orm ei myöskään pitänyt sisarestaan, sen oli Kristiina huomannut.

Hän kärsi tuntiessaan itsensä niin kovaksi ja pahaksi, ettei voinut nähdä Margretin temppuja ilman vastenmielisyyttä ja tuomitsemishalua. Mutta vielä enemmän hän kärsi loputtomista hankauksista Erlendin ja tämän pojan välillä. Ja kaikista eniten hän kärsi siksi, että näki Erlendin rakastavan tuota poikaa sisimmässään rajattomasti — ja tulevan kiivaaksi ja julmaksi Ormia kohtaan siksi, ettei kuolemakseen tiennyt, mitä pojasta tekisi ja miten turvaisi tämän tulevaisuuden. Hän oli antanut äpärälapselleen talon ja tavaraa — mutta jostakin syystä oli aivan mahdotonta ajatella Ormia talonpoikana. Ja Erlend joutui aivan suunniltaan aina kun huomasi, miten heikko ja voimaton poika oli — hän kutsui poikaansa rääsyksi, rääkkäsi tätä liioilla karkaisukeinoilla, opetti hänelle tuntikaupalla raskaiden aseiden käyttöä, joita poika ei mitenkään jaksanut kantaa, pakotti tämän juomaan itsensä sairaaksi illalla, oli viedä tältä hengen uhkarohkeilla, kuluttavilla metsästysmatkoilla. Ja kaikesta tästä huolimatta näki Kristiina hänen mielessään asuvan pelon — Erlend oli mieletön surusta käsittäessään, että hänen kaunis ja säädykäs poikansa soveltui vain yhdelle ainoalle paikalle — josta hänen syntynsä hänet esti. Ja näin oli Kristiina saanut nähdä, miten lyhyeen Erlendin kärsivällisyys loppui silloin kun hän oli huolissaan jostakin tai sääli jotakuta, josta piti.

Hän näki Ormin myös ymmärtävän tämän. Ja hän näki nuorukaisen mielen olevan murtumaisillaan rakkaudesta ja ylpeydestä isän vuoksi — mihin tunteeseen toisaalta liittyi halveksuntaa, kun isä saattoi olla niin julma, että antoi poikansa maksaa kaikki ne huolet, jotka hän itse, eikä Orm, oli aiheuttanut ja jotka nyt kiusasivat häntä. Mutta Orm oli liittynyt nuoreen emintimäänsä — tämän luona hän oli rauhassa ja tunsi olonsa vapaammaksi. Ollessaan kahden Kristiinan kanssa saattoi hän laskea leikkiäkin ja nauraa — omalla hiljaisella tavallaan. Mutta siitä Erlend ei pitänyt — oli kuin hän olisi pelännyt noiden kahden liittoutuvan häntä vastaan.

Niin, ei Erlendin asema ollut helppo — eikä ihme, että hän menetti malttinsa, kun oli kysymys noista lapsista. Ja kuitenkin —

Kristiina vapisi tuskasta muistaessaan kaiken.

Heillä oli ollut talo täynnä vieraita menneellä viikolla. Margretin tullessa kotiin oli Erlend laitattanut kuntoon parven, joka oli salin etupäässä kamarin ja porstuan yläpuolella — siitä oli tuleva Margretin neitsytkammio, oli hän sanonut, ja Margret nukkui nyt siellä erään palvelusneidon kera, jonka isä oli määrännyt lapsen hoitajaksi ja avuksi; Frida nukkui myös siellä Bjørgulfin kanssa. Nyt kun talossa oli niin paljon jouluvieraita, oli Kristiina pannut nuoret miehet makaamaan tuohon parveen; palvelusneitojen ja kapalolapsen täytyi nukkua palvelusnaisten talossa. Mutta juuri siksi, että hän oli pelännyt Erlendin pahastuvan, jos hän lähettäisi Margretin palvelusväen joukkoon, oli hän laittanut tälle tilan salin penkille, missä rouvat ja lapset nukkuivat. Margret oli aina hyvin aamu-uninen; sinä aamuna oli Kristiina herätellyt häntä moneen kertaan, mutta tyttö oli aina käynyt nukkumaan uudelleen ja makasi vielä toisten noustua ylös. Kristiina tahtoi saada huoneen siistiksi, vieraiden tuli saada aamiaista, ja silloin hän kadotti malttinsa. Hän oli temmannut pielukset Margretin pään alta ja vetänyt pois peitteen. Mutta nähdessään lapsen makaavan edessään alastomana nahkaraidilla oli hän heittänyt hartioiltaan viitan hänen ylitseen. Se oli karkeasta värjäämättömästä sarasta tehty vaatekappale — hän käytti sitä vain kodassa ja aitoissa käydessään hommatessaan ruoka-asioita.

Erlend tuli samassa sisään. Hän nukkui eräässä parvessa parin muun miehen kera, sillä Gunna-rouva makasi Kristiinan vieressä aviosängyssä. Ja Erlend oli joutunut aivan raivoihinsa. Hän oli tarttunut Kristiinaa käsipuoleen niin että hänen sormiensa jäljet näkyivät vieläkin.

"Sopiiko sinusta minun tyttäreni nukkua oljilla ja saralla! Margret on minun lapseni, vaikkei olekaan sinun — sinä luulet hänelle kelpaavan sen, mikä ei kelpaa omille lapsillesi. Mutta koska olet häväissyt viatonta pikku tyttöäni vieraiden nähden, saat sovittaa virheesi samojen silmien edessä — pane takaisin se, minkä otit pois!"

Erlend oli ollut humalassa edellisenä iltana ja silloin hän oli aina äreä seuraavana aamuna. Nyt hän pelkäsi kai naisten rupeavan juoruamaan keskenään nähdessään Elinen lapset täällä. Ja hän oli arka ihmisten mielipiteestä. Mutta kuitenkin —

Kristiina oli koettanut puhua Sira Eiliville tästä. Mutta pappi ei voinut auttaa häntä asiassa. Gunnulf oli sanonut, että niistä synneistä, jotka hän oli tunnustanut ja sovittanut ennen kuin Eiliv Serkinpoika tuli hänen seurakuntapapikseen, ei hänen tarvinnut mainita tälle, ellei hän luullut sen olevan välttämätöntä siksi, että toinen voisi ymmärtää ja neuvoa häntä paremmin. Ja niin häneltä oli jäänyt paljon puhumatta, vaikka hän tunsikin siten näyttävänsä Sira Eilivin silmissä paremmalta ihmiseltä kuin mikä hän oli. Mutta hänestä tuntui hyvin hyvältä omistaa tuon hyvän ja puhdassydämisen miehen ystävyys. Erlend teki siitä pilaa — mutta Kristiinalla oli niin paljon lohtua Sira Eilivistä. Tämän kanssa hän saattoi puhua lapsistaan niin paljon kuin tahtoi; kaikki ne pienet uutiset, joilla hän ikävystytti Erlendin pois huoneesta, joutuivat papin kanssa asianmukaisen pohdinnan alaiseksi. Sira Eiliv ymmärsi hyvin lapsia ja näiden pikku vaivoja ja tauteja. Erlend nauroi Kristiinalle, kun tämä meni pirttiin laittamaan omin käsin herkkuja, jotka sitten lähetti papin taloon — Sira Eiliv piti näet hyvästä ruoasta ja juomasta — ja Kristiinaa huvittivat tällaiset puuhat, hän kun tahtoi koetella mitä oli oppinut äidiltään tai nähnyt luostarissa. Erlend oli tyytyväinen, kantoipa hänen eteensä mitä hyvänsä, kunhan hän vain aina sai lihaa silloin kun ei ollut paasto. Mutta Sira Eiliv tuli tupaan puhelemaan ja kiitteli emännän taitavuutta, kun Kristiina oli lähettänyt hänelle vartaallisen hienoon läskiin kierrettyjä metsäkanan poikia tai lautasellisen poronkieliä ranskanviinissä ja hunajassa. Ja hän neuvoi Kristiinaa kasvitarhan hoitamisessa ja hankki hänelle istukasoksia Tautrasta, jossa hänen veljensä oli munkkina, tai Olavinluostarista, jonka priori oli hänen hyvä ystävänsä. Ja sitten hän luki Kristiinalle ääneen ja tiesi kertoa paljon kaunista maailmalta.

Mutta kun Sira Eiliv oli niin hyvä ja hyvää uskova mies, oli Kristiinan usein vaikea puhua hänelle omassa sydämessään piilevästä pahuudesta. Kristiinan tunnustaessa, miten katkeralta hänestä oli tuntunut Erlendin menettely silloin Margretin kohtauksessa, oli Sira Eiliv muistuttanut, että hänen tuli olla anteeksiantavainen miehelleen. Mutta hän näytti arvelevan, että Erlendille lankesi sentään koko syy siksi että tämä oli puhunut niin pahasti vaimolleen — vierasten kuullen. Kristiina ajatteli myös niin. Sydämensä pohjassa tunsi kuitenkin hänkin syyllisyyttä, jota ei kyennyt selittämään, mutta joka tuotti hänelle syvää tuskaa.

Kristiina katsoi pyhimysarkkuun, joka välkkyi himmeän kullahtavana hämärässä pääalttarin yläpuolella. Hän oli uskonut varmasti, että kun hän jälleen seisoisi tässä, tapahtuisi taas jotakin — uskonut, että hänen mielensä keventyisi. Jälleen täytyi hänen sydämeensä virrata elävää voimaa, joka oli huuhtova pois kaiken sen rauhattomuuden, pelon, katkeruuden ja sekasorron, joka oli asettunut sinne.

Mutta kellään ei ollut tänään aikaa ajatella häntä. Etkö sinä ole oppinut vieläkään, Kristiina, että sinun on kannettava omahyväisyytesi Jumalan vanhurskauden eteen, pakanallinen ja itsekäs lempesi rakkauden paistavaan valoon. Sinähän et tahdo oppia sitä, Kristiina!

Mutta viimeksi polvistuessaan täällä oli hänellä ollut sylissään Naakkve. Tämän pieni suu oli lämmittänyt hänen rintaansa sydämeen saakka, niin että se muuttui pehmeäksi kuin vaha, jota taivaallisen rakkauden oli helppo muovailla. Hänellähän oli Naakkve, tämä juoksenteli kotona tuvassa niin suloisena ja herttaisena, että hänen sydämensä oli haljeta, kun hän muisteli sitä. Pojan pehmeät kiharaiset hiukset alkoivat tummeta — hänestä tuli varmaan vielä yhtä mustatukkainen kuin isä oli. Ja hän oli niin vilkas ja elävä. Kristiina teki hänelle leikkieläimiä vanhoista peitenahoista, ja Naakkve nakkeli niitä pitkin lattiaa ja juoksi taas hakemaan kilpaa koiranpentujen kanssa. Ja leikki loppui väliin siihen, että nahkakarhu putosi tuleen ja paloi levittäen ilkeätä käryä, ja Naakkve ihmetteli ja parkui ja hyppi ja reistaili, ja kätki viimein päänsä hänen syliinsä — siihen päättyivät vielä kaikki seikkailut. Palvelusneidot riitelivät pojan suosiosta, miehet nostivat hänet ilmaan ja heittelivät kattoon astuessaan sisään. Jos poika näki Ulf Haldorinpojan. juoksi hän Ulfin luo ja tarrautui tämän sääreen — Ulf oli vienyt hänet toisinaan kesällä karjaa katsomaan. Erlend napsutti sormiaan pojalleen ja istutti hänet olkapäälleen hetkeksi — mutta isä oli muuten Husabyn väestä se, joka kiinnitti vähimmin huomiota lapseen. Vaikka hän piti Naakkvesta. Erlend oli iloinen siitä, että hänellä nyt oli kaksi laillista poikaa.

Äidin sydän kouristui kokoon:

Häneltä oli otettu Bjørgulf. Tämä alkoi itkeä, kun äiti otti hänet syliinsä, ja Frida pani paikalla pojan rinnalleen — hoitajatar vartioi mustasukkaisesti poikaa. Mutta seuraavaa lasta hän ei luovuttaisi toisille. Äiti ja Erlend olivat sanoneet, että häntä tuli säästää tällä kertaa, ja sitten he ottivat hänen vastasyntyneen poikansa ja antoivat sen toiselle vaimolle. Hän oli tuntevinaan kostonhimoista iloa ajatellessaan, etteivät nämä olleet voittaneet sillä muuta kuin että hän nyt saattoi odottaa kolmatta lasta ennen kuin Bjørgulf ehti täyttää yksitoista kuukautta.

Hän ei uskaltanut puhua siitä Sira Eiliville. Tämä olisi vain luullut hänen olevan suutuksissaan siitä, että hänen täytyi kulkea samaa latua jo nyt. Mutta ei se ollut sitä.

Hän oli palannut pyhiinvaellusmatkaltaan syvä pelko sydämessä — hän ei ollut enää milloinkaan antava päättömyydelleen valtaa. Kesän loppuun oli hän elänyt yksin lapsensa kanssa vanhassa tuvassa, pohtinut mielessään arkkipiispan sanoja ja Gunnulfin puhetta, ollut ahkera rukouksessa ja katumuksenteossa, toimelias laiminlyödyn kartanon kuntoon saattamisessa, koettanut voittaa palvelusväen puolelleen hyvyydellä ja palkollistensa hyvinvoinnin silmälläpidolla, oli ollut innokas auttamaan ja palvelemaan kaikkia, mihin vain hänen kätensä ja valtansa ulottui. Hänet täytti viileä, suloinen rauha. Hän vahvisti sieluaan muistamalla isäänsä, hän rukoili niitä pyhiä miehiä ja naisia, joista Sira Eiliv luki hänelle, ja mietti näiden osoittamaa uskollisuutta ja rohkeutta. Ja onnen ja kiitollisuuden hellyttämänä hän muisti veli Edviniä, joka oli ilmestynyt hänelle tuona kuutamoyönä. Kristiina oli kyllä ymmärtänyt veli Edvinin tarkoituksen, kun tämä oli hymyillyt ja ripustanut lapasensa kuun säteen varaan. Kunhan hänellä vain riittäisi uskoa, niin kyllä hänestä tulisi kelpo nainen.

Heidän ensimmäisen avioliittovuotensa kuluttua umpeen oli hänen pitänyt muuttaa takaisin miehensä luo. Hän koetti pysyä rohkeana tuntiessaan horjuvaisuutta — arkkipiispa oli painanut hänen mieleensä, että hänen tuli tutkia uutta sydäntään yhteiselämässä miehensä kera. Ja kokihan hän kaikin tavoin huolehtia Erlendin menestyksestä ja kunniasta. Erlend oli itse sanonut: "Kävi siis niinkuin minä sanoin, Kristiina — sinä kannoit kunnian takaisin Husabyhyn". Ihmiset osoittivat hänelle suurta hyvyyttä ja kunnioitusta — kaikki näyttivät tahtovan unohtaa, että hän oli alkanut avioliittonsa vähän hätiköiden. Missä kartanoiden emäntiä kokoontui yhteen, siellä kysyttiin hänen mieltään, kaikki kiittivät hänen taloudenhoitoaan, häntä haettiin morsiamen pukijaksi ja lapsivuoteen ääreen isoihin kartanoihin, eikä kukaan antanut hänen tuntea, että hän oli nuori ja kokematon tulokas seudulla. Palvelijat jäivät istumaan illaksi tupaan aivan kuin kotona Jørundgaardissa — kaikilla oli jotakin kysyttävää emännältä. Häntä aivan huumasi se, että kaikki olivat niin hyviä hänelle ja että Erlend oli ylpeä hänestä.

Sitten tuli Erlendille kovat kiireet laivojen varustelussa etelävuonolla. Hän kiersi maata purjehtien ja ratsain, ja hänellä oli paljon puuhaa sanantuojien ja lähettien toimittamisessa. Hän oli nyt nuori ja kaunis ja iloinen — kärtyinen ja nuiva ilme, jonka Kristiina ennen oli nähnyt niin usein, oli kuin poispuhallettu. Erlend oli virkku kuin aamu. Häneltä ei jäänyt paljon aikaa Kristiinalle — mutta Kristiina tuli huimaksi ja vallattomaksi, kun Erlend tuli hänen lähelleen hymyilevine kasvoineen ja toimintahaluisine silmineen.

He olivat yhdessä nauraneet Munan Baardinpojan lähettämälle kirjeelle. Ritari ei ollut itse Oslossa, mutta pilkkasi koko hommaa ja varsinkin sitä, että Erling Vidkuninpojasta oli tehty valtakunnanhoitaja. Tämä oli ensimmäiseksi ottanut itselleen kunnianimen — häntä täytyi kutsua drotsiksi. Munan kirjoitti myös Kristiinan isästä:

"Silin vuorisusi ryömi kiven alle ja kökötti siellä. Minä tarkoitan, että appesi asettui asumaan Laurentiuksen kirkon pappien luo eikä antanut ihanan äänensä kaikua sanakiistoissa. Olipa hänellä siellä hallussaan kirjeitä, joissa oli herrojen Erngislen ja Karl Turenpojan sinetti; mutta elleivät ne vielä ole kappaleina, niin on hänen nahkansa ollut paksumpi kuin paholaisen kengänpohjat. Tulkoon myös tietoosi, että Lauritsa antoi palttua Nunnaluostarille. Luultavasti on mies saanut tietää, ettei Kristiinalla ollut siellä niin ikävä kuin olisi asianmukaisesti pitänyt olla —"

Kristiina oli tuntenut tuskan ja häpeän pistoksen viimeisiä sanoja lukiessaan, mutta hänen oli täytynyt nauraa Erlendin kanssa. Talvi ja kevät olivat kuluneet alituisessa ilon ja onnen ja hilpeyden humussa. Oli pari myrskyä Ormin tähden — Erlend ei tiennyt, ottaisiko pojan mukaansa pohjoiseen. Se päättyi mielenpurkaukseen pääsiäisen aikaan — Erlend itki vaimonsa vieressä yöllä: hän ei uskaltanut ottaa poikaansa laivalle, koska pelkäsi, ettei tämä pystyisi täyttämään paikkaansa sotaretkellä. Kristiina oli lohduttanut häntä ja itseään — samoin myös Ormia — sillä, että poika ehkä vahvistuisi vuosien kuluessa.

Sinä päivänä, jolloin hän ratsasti Erlendin kanssa Birgsin niemelle, ei hän ollut voinut olla peloissaan eikä murheellinen. Hän oli ollut kuin päihtynyt Erlendistä, hänen ilostaan ja hänen rohkeudestaan.

Silloin hän ei ollut vielä tiennyt kantavansa toista lastaan. Hän oli luullut pahoinvointinsa johtuvan siitä, että talossa oli niin levotonta Erlendin hommien tähden; siellä huudettiin ja juotiin, ja Naakkve imi hänet ihan tyhjäksi. Tuntiessaan uuden elämän heräävän sisällään oli hän —. Hän oli niin iloinnut talvesta, siitä, että pääsisi liikkumaan kylällä kauniin, uljaan miehensä kanssa, koska oli itse nuori ja kaunis. Hän oli ajatellut vieroittaa pojan syksystä alkaen — oli hankalaa kuljettaa tätä ja lapsentyttöä kaikkialle, minne itse meni. Hän oli niin varma siitä, että Erlend oli näyttävä tässä venäläissodassa kelpaavansa muuhunkin kuin häpäisemään nimeään ja hävittämään tavaraansa. Ei, hän ei ollut tullut iloiseksi, ja hän oli sanonut sen Sira Eiliville. Silloin pappi nuhteli häntä hyvin ankarasti hänen rakkaudettomuudestaan ja maailmallisuudestaan. Ja hän oli koko kesän koettanut olla iloinen ja kiittää Jumalaa uudesta lapsesta, jonka hän saisi, samoin kuin hyvistä uutisista, joita kuultiin Erlendin uskaliaista retkistä pohjoiseen.

Sitten tuli Erlend kotiin Mikon-messuna. Ja Kristiina näki, ettei Erlend ilostunut huomatessaan miten asiat olivat. Ja hän oli sanonut illalla:

"Minä luulin, että kun saisin sinut kerran, olisi se kuin ainaista joulunpitoa. Mutta näyttääkin siltä kuin meitä odottaisi enimmäkseen pitkät paastot."

Joka kerran, kun Kristiina muisti nuo sanat, tulvahti veriaalto hänen poskilleen yhtä kuumana kuin sinä iltana, jolloin hän oli kääntänyt Erlendille selkänsä tummanpunaisena ja kyyneleettömänä. Erlend oli koettanut painaa sen unhoon hellyydellä ja hyvyydellä. Mutta hän ei voinut unohtaa. Tulen, jota mitkään katumuksen kyyneleet eivät olleet saattaneet sammuttaa eikä synnintuska tukahuttaa — oli nyt Erlend polkenut jalkoihinsa noilla sanoillaan.

* * * * *

Myöhäiseen yöhön istuivat he kolmisin uunin edessä Gunnulfin luona, pappi ja Kristiina ja Orm. Viinikulho ja pikkupikareita oli tulisijan laidalla. Mestari Gunnulf oli monta kertaa ehdottanut, että vieraat jo menisivät levolle. Mutta Kristiina pyysi saada istua vielä.

"Muistatko sinä, lanko", kysyi hän, "kerran sanoin sinulle kotipappimme kehoittaneen minua menemään luostariin, ellei isä antaisi suostumustaan Erlendin ja minun naimaliitolle —"

Gunnulf katsoi huomaamattaan Ormiin. Mutta Kristiina sanoi surunvoittoisesti hymyillen:

"Luuletko sinä, ettei tuo aikuinen poika tiedä minua heikoksi ja syntiseksi naiseksi?"

Mestari Gunnulf vastasi hiljaa:

"Oliko sinulla halua luostarielämään silloin, Kristiina —?"

"Olisihan Jumala voinut avata minun silmäni, kun olin tullut hänen palvelukseensa."

"Ehkä hän tahtoi avata sinun silmäsi huomaamaan, että sinun on palveltava häntä joka paikassa. Husabyn isäntä, lapset ja palvelusväki kaipaavat kai keskellään uskollista ja kärsivällistä Jumalan palvelijaa, joka huolehtii heidän tarpeistaan.

"Varmasti solmii se neito parhaimman liiton, joka suostuu Kristuksen morsiameksi eikä antaudu syntisen miehen valtaan. Mutta se Herran lapsi, joka jo on tehnyt pahasti —"

"Olisin toivonut, että sinä olisit antanut Jumalalle seppeleesi", kuiskasi Kristiina. "Näin sanoi minulle veli Edvin Rikardinpoika, josta usein olen puhunut sinulle. Ajatteletko sinä samoin?"

Gunnulf Nikulauksenpoika nyökkäsi.

— Vaikkakin moni nainen on noussut syntielämästään niin voimakkaasti, että me nyt saatamme pyytää heidän esirukoustaan. Mutta se tapahtui useammin entisaikaan, jolloin uhattiin kidutuksella ja roviolla ja palavilla raudoilla, jos tahtoi tunnustaa olevansa kristitty. Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että silloin oli ihmisen helpompi kiskaista itsensä irti synnin pauloista, kun se saattoi tapahtua noin väkevästi yhdellä kertaa. Sillä vaikka me ihmiset olemme niin turmeltuneita, asuu uskallus sentään syntymästä asti monenkin rinnassa — ja juuri uskallus saattaa useimmiten ihmisen pyrkimään Jumalaa kohti. Luulisin siis kidutusten kiihottaneen yhtä monta ihmistä uskollisuuteen kuin pelottaneen luopumaan siitä. Mutta nuori, eksynyt lapsi, joka tempaistaan synnin himosta, ennen kuin hän on oppinut tietämään, mitä se tuo hänen sieluunsa — ei ole oikein paikallaan sisaruskunnassa puhtaiden neitseiden kanssa, jotka ovat antautuneet valvomaan ja rukoilemaan niiden puolesta, jotka vielä nukkuvat.

— Jospa jo olisi kesä, sanoi hän äkkiä kohoten paikaltaan.

Molemmat toiset katsoivat häneen ihmetellen.

"Muistin vain, miten käki kukkuu aamuisin Husabyn lehdoissa. Kuulimme sen aina ensiksi harjun itäiseltä rinteeltä rakennusten takaa, ja sitten siihen vastasi toinen jostakin Byn metsästä päin — se kaikui niin kauniilta järven yli aamun hiljaisuudessa. Eikö sinusta ole kaunista Husabyssä, Kristiina?"

"Itäkäki, itkukäki", virkahti Orm Erlendinpoika hiljaa. "Minusta Husaby on maailman kaunein kartano."

Pappi laski hetkeksi kätensä veljenpojan kapeille olkapäille:

"Niin minäkin ajattelin, Orm. Se oli minunkin isänkotini. Nuorin poika ei ole läheisempi perintöön kuin sinä, Orm!"

"Kun isä eli minun äitini kanssa, olit sinä lähin perijä", sanoi nuorukainen yhtä hiljaa kuin äsken.

"Me emme voi sille mitään, minä ja lapseni, Orm", lausui Kristiina surullisesti.

"Kai sinä oletkin huomannut, etten minä kanna kaunaa teitä kohtaan", vastasi poika hiljaisesti.

"Se on niin laaja ja avoin paikka", sanoi Kristiina vähän ajan kuluttua. "Husabystä näkee niin kauas, ja taivas on niin — niin avara. Siellä, mistä minä olen kotoisin, on aivan kuin olisi katto ihan tunturien päällä. Laakso uinuu pyöreänä ja vihreänä ja raikkaana vuorien suojassa. Maailma on niin parhaiksi iso — ei liian laaja eikä liian ahdas." Hän huokasi ja liikautti syliin vaipuneita käsiään.

"Siellähän oli senkin miehen koti, jolle sinun isäsi tahtoi sinut naittaa?" kysyi pappi, ja toinen nyökkäsi.

"Suretko milloinkaan, ettet saanut häntä?" kysyi pappi jälleen. Kristiina pudisti päätään.

Gunnulf nousi ja haki kirjan telineeltä. Hän istuutui taas valkean ääreen, aukaisi hakaset ja selaili lehtiä. Hän ei kuitenkaan lukenut, vaan istui kirja levällään sylissä.

"Kun Aatami ja hänen vaimonsa olivat uhmanneet Jumalan tahtoa, niin he tunsivat lihassaan voiman, joka uhmasi heidän tahtoaan. Jumala oli luonut heidät mieheksi ja vaimoksi, antanut heille nuoruutta ja kauneutta, että he eläisivät keskenään aviossa ja siittäisivät perillisiä, jotka tulisivat osallisiksi hänen hyvyytensä lahjoista, paratiisin ihanuudesta, elämän puun hedelmistä ja ikuisesta autuudesta. Heidän ei tarvinnut hävetä muotoaan, sillä niin kauan kuin he olivat tottelevaiset Jumalan tahdolle, oli koko heidän ruumiinsa ja heidän joka jäsenensä heidän tahtonsa vallan alla, kuten käsi ja jalka."

Hehkuvan punaisena painoi Kristiina kätensä ristiin rintansa alla. Pappi kumartui lähemmäksi häntä; Kristiina tunsi hänen väkevät, keltaiset silmänsä alasluoduilla kasvoillaan:

"Eeva riisti sen, mikä kuului Jumalalle, ja hänen miehensä otti vastaan sen, mitä Eeva hänelle antoi, mutta joka oikeuden mukaan oli heidän isänsä ja luojansa oma. Ja he tahtoivat olla hänen kaltaisensa — mutta silloin he havaitsivat tulevansa hänen kaltaisikseen näin: niinkuin he olivat luopuneet Jumalan herruudesta luomakunnassa, niin oli nyt heidän herruutensa loppunut heidän omassa pienessä maailmassaan, ruumiissa, sielun asunnossa. Kuten he olivat pettäneet Jumalan, niin tahtoi nyt ruumis pettää herransa, sielun.

"Silloin tuntui tuo ruumis heistä niin rumalta ja vihattavalta, että he tekivät itselleen vaatteita peittääkseen sen. He solmivat ensin lyhyen hameen viikunapuun lehdistä; mutta opittuaan yhä selvemmin tuntemaan lihallisen luontonsa laadun jatkoivat he vaatteitaan sydämen kohdalle asti sekä selkään, joka on niin haluton kumartumaan. Meidän päivinämme jo miehet pukeutuvat rautaan sormenpäätä ja varpaita myöten ja kätkevät kasvonsa kypärinsilmikkojen taakse — niin on viha ja petollisuus kasvanut maailmassa."

"Auta minua, Gunnulf", pyysi Kristiina. Hänen huulensa olivat aivan valkoiset. "Minä — minä en tunne omaa tahtoani."

"Sano silloin: 'tapahtukoon sinun tahtosi'", vastasi pappi hiljaa. "Sinä tiedät mitä se merkitsee: että sinun tulee avata sydämesi Jumalan rakkaudelle. Ja sinun tulee itsesi rakastaa häntä kaikesta sielustasi —"

Kristiina kääntyi äkkiä lankonsa puoleen:

"Sinä et tiedä, miten minä olen rakastanut Erlendiä. Ja lapsiani —!"

"Sisareni — kaikki muu rakkaus on vain kuin taivaan kuvastus lokaisen tien lätäköissä. Jos astut siihen, et pysy puhtaana. Mutta jos aina muistat, että se on taivaallisen kodon kuvastin, niin iloitset sen kauneudesta ja pidät varasi, ettet sotke sitä ruopimalla esiin pohjamutaa —"

"Niin. Mutta sinä olet pappi, Gunnulf — sinä olet luvannut Jumalalle paeta noita — vaikeuksia —"

"Niin olet sinäkin, Kristiina — luvatessasi paeta perkelettä ja hänen tekojaan. Perkeleen teko on se, joka alkaa hekuman makeudessa ja päättyy siihen, että kaksi ihmistä on kuin käärme ja konna, jotka pistävät toisiaan. Eeva sai kokea, että kun hän tahtoi antaa miehelleen ja suvulleen sen, mikä oli Jumalan, tuli hän antaneeksi näille vain vainon, verisynnin ja kuoleman, jotka tulivat maailmaan veljen tappaessa veljensä ensimmäisellä pienellä kedolla, jossa orjantappurat ja ohdakkeet rehottivat kiviraunioissa pikkuisten sarkojen ympärillä —"

"Niin, mutta sinä olet pappi", sanoi Kristiina taas. "Sinun ei ole tarvis joka päivä taistella yhteisestä tahdosta toisen ihmisen kanssa", jatkoi hän itkuksi pistäen, "ja olla kärsivällinen —"

Pappi sanoi hymyillen:

"Siinä asiassa on olemassa riita sielun ja ruumiin välillä joka ainoassa ihmislapsessa. Ja vihkiminen ja häämessu ovat olemassa siksi, että mies ja nainen saisivat olla toisilleen avuksi elämässä, aviopuolisot ja vanhemmat ja lapset ja palvelusväki kaikki toinen toiselleen, vaeltamalla uskollisina kumppaleina rauhan kotia kohti —"

Kristiina sanoi hiljaa:

"Mutta minusta tuntuu siltä, että pitäisi olla helpompi valvoa ja rukoilla niiden puolesta, jotka nukkuvat maailmalla, kuin taistella omia syntejä vastaan —"

"Niin onkin", sanoi pappi jyrkästi. "Mutta et suinkaan sinä usko, Kristiina, että on ollut olemassa yhtäkään vihittyä hengen miestä, jonka ei olisi pakko suojella itseään sielunvihollista vastaan samalla kun hänen on koetettava suojella lampaitaan susilta —"

Kristiina sanoi hiljaa ja arasti:

"Minä luulin — että ne, jotka elävät pyhien esineiden keskellä ja tuntevat kaikki voimakkaat sanat ja rukoukset —"

Gunnulf kumartui etunojaan, kohensi tulta ja jäi istumaan kyynärpäät polvilla:

"Näinä päivinä tulee kuluneeksi kuusi vuotta siitä kun saavuimme Roomaan, Eiliv ja minä ja kaksi skottilaista pappia, joihin olimme tutustuneet Avignonissa. Olimme kulkeneet jalkaisin koko matkan.

"Tulimme kaupunkiin juuri ennen paaston alkua. Silloin pitävät etelämaiden kansat suuria juhlia ja vieraskestejä — he nimittävät niitä carne valeksi. Silloin virtaa viini, punainen ja valkoinen, kuin joki, ja ihmiset tanssivat ulkona yöllä, ja turuilla palavat soihdut ja pikivalkeat. Italiassa on siihen aikaan kevät, ja kukat puhkeavat niityillä ja tarhoissa, ja naiset koristavat niillä itseänsä ja viskelevät ruusuja ja orvokkeja kadulla kulkijoille — he istuvat ylhäällä ikkunoissaan, joista riippuu silkki- ja kultakuteisia kankaita yli muurin kivien. Sillä kaikki talot ovat siellä kivestä tehdyt, ja ritarien linnat ja vahvat talot ovat kaupungin sisällä. Siinä kaupungissa ei varmaankaan ole turva- eikä kaupunginrauhalakia — ritarit ja näiden palvelusmiehet tappelevat kaduilla, niin että veri vuotaa.

"Sillä kadulla, jonka varrella me asuimme, oli myös sellainen linna, ja herra, jonka hallussa se oli, oli nimeltään Ermes Malavolti. Tuo linna varjosti koko meidän majapaikkamme edessä olevan ahtaan kujan, ja huoneemme oli pimeä ja kylmä kuin kivisen linnan pohjalla oleva vankikoppi. Usein ulos aikoessamme täytyi meidän painautua muuriin hänen ratsastaessaan ohi hopeatiukuset vaatteissaan, perässä pitkä saattue aseellisia miehiä; ja lika ja jätteet roiskuivat kavioiden alla, sillä siinä maassa heittävät ihmiset kaiken roskan ja ryönän ulos ovesta vain. Kadut ovat kylmät ja pimeät ja ahtaat kuin vuorensolat — eivät ne ole sellaisia kuin meidän kaupunkiemme vihannat kujat. Noilla kaduilla pidetään ajoja carne valen aikaan — annetaan villien arabialaisten hevosten juosta kilpaa —"

Pappi oli vaiti vähän aikaa, sitten hän jatkoi taas:

"Ermes-herralla oli talossaan sukulaisvaimo. Isota oli tämän nimi, ja hän olisi voinut olla itse vaalea Isodd. Hänen ihonsa ja hiuksensa olivat hunajankarvaiset, mutta hänen silmänsä olivat mustat. Näin hänet pari kertaa ikkunassa.

"Mutta kaupungin ulkopuolella on seutu autiompaa kuin meidän maamme autioimmat tunturilakeat, joilla ei liiku muuta elävää kuin poro ja susi ja kirkuva kotka. Ja kuitenkin siellä on kaupunkeja ja linnoja pitkin vuoria, ja vihreillä tasangoilla näkyy kaikkialla entisten ihmisasumusten jälkiä, laitumella käyviä lammaskarjoja ja valkoisia härkiä. Niitä paimentaa keihäällä varustettu ratsastava paimen, ja ne ovat vaarallisia vastaantulijoita, sillä paimenet tappavat matkustajan, ryöstävät hänen tavaransa ja viskaavat sitten ruumiin maan repeämiin.

"Mutta noilla vihreillä tasangoilla sijaitsevat pyhiinvaelluskirkot —"

Mestari Gunnulf vaikeni.

"Ehkä tuo maa näyttää niin sanomattoman autiolta siksi, että siinä sijaitsee se kaupunki, joka oli koko pakanallisen maailman kuningatar ja josta tuli Kristuksen morsian. Vartiat ovat lähteneet kaupungista, ja se on juhlivassa hälinässä kuin hylätty rouva. Räyhääjät ovat asettuneet herrattomaan linnaan ja viekoitelleet rouvan iloonsa ja mässäilyynsä, verenvuodatukseen ja vihaan.

"Mutta maan sisässä on aarteita, jotka ovat kalliimmat kaikkia auringon alla olevia. Siellä ovat kallioseinään hakatut pyhien marttyyrien haudat — ja niitä on niin paljon, että pyörryttää ajatellessa. Kun muistaa, miten paljon niitä on, noita kärsimystodistajia, jotka ovat kuolleet Kristuksen asian vuoksi, tuntuu kuin jokainen pölyhiukkanen, jonka mellastelijain hevosten kaviot nostattavat ilmaan, olisi pyhä ja palvelemisen arvoinen."

Pappi veti ohuen vitjan vaatteittensa alta ja aukaisi hopearistin, joka riippui sen päässä. Sisällä oli jotakin mustaa, joka oli kuin taula, ja pieni vihreä luunkappale.

"Olimme kerran olleet noissa maanalaisissa käytävissä koko päivän, olimme lukeneet rukouksemme luolissa ja oratorioissa, missä Pyhän Pietarin ja Pyhän Paavalin ensimmäiset opetuslapset olivat kokoontuneet messuun. Silloin antoivat munkit, jotka omistivat kirkon, johon me olimme tulleet, meille nämä pyhät kappaleet. Tämä on osa sienestä, jolla pyhät neitsyet pyyhkivät pois marttyyrien veren, ettei se vuotanut hukkaan, ja tämä on erään pyhän miehen sorminikama, jonka nimen vain Jumala tietää. Silloin teimme me neljä sellaisen lupauksen, että joka päivä huutaisimme avuksemme tuota pyhää miestä, jonka kunnia ei ole kirjoitettu ihmisten kirjoihin; ja me lupasimme tuon tuntemattoman marttyyrin nimessä, ettemme ikinä unohtaisi, miten kelvottomat me olemme Jumalan armoon ja kunniaan ihmisten edessä, vaan aina muistaisimme, ettei mikään muu maailmassa ole tavoittelun arvoista kuin hänen armonsa —"

Kristiina suuteli ristiä kunnioittavasti ja antoi sen Ormille, joka teki samoin. Silloin sanoi Gunnulf odottamatta:

"Tahdon antaa sinulle tämän pyhän kappaleen, veljenpoika!"

Orm notkisti polvensa ja suuteli setänsä kättä. Gunnulf ripusti ristin nuorukaisen kaulaan.

"Etkö sinä tahtoisi nähdä noita pyhiä paikkoja, Orm?"

Pojan kasvot kirkastuivat hymyksi:

"Kyllä, nyt minä tiedän, että olen kerran menevä sinne."

"Eikö sinua ole milloinkaan haluttanut ruveta papiksi?"

"On", vastasi poika. "Kun isä on moittinut minun heikkoja käsivarsiani. Mutta en tiedä, pitäisikö hän siitä, että minusta tulisi pappi. Ja sitten — tiedäthän sinä, ettei se käy päinsä", sanoi hän hiljaa.

"Kai sinulle voitaisiin saada erikoisvapaus syntyysi nähden", vastasi pappi tyynesti. "Ehkä me kaksi vielä kerran lähdemme yhdessä etelään —"

"Kerro vielä lisää, setä", pyysi Orm hiljaa.

"Kyllä." Gunnulf piti kiinni tuolin nojapuista ja katsoi tuleen.

"Astellessani siellä näkemättä edessäni muuta kuin muistoja kärsimystodistajista ja miettimättä muuta kuin niitä sietämättömiä tuskia, joita he olivat saaneet kestää Jeesuksen tähden, valtasi minut ankara kiusaus. Ajattelin, että taivaan kuningas oli riippunut ristillä muutaman tunnin, mutta hänen todistajiaan oli kiusattu käsittämättömillä kidutuksilla monta päivää — vaimojen oli täytynyt nähdä lapsiaan rääkättävän silmiensä edessä, pikkutytöiltä oli kiskottu liha irti luista rautaisilla haarukoilla, pikkupojat oli ajettu villipetojen ja raivoisain härkien eteen. — Ja silloin minusta tuntui kuin moni näistä olisi kärsinyt enemmän kuin itse Kristus.

"Mietin tätä kunnes sydämeni ja aivoni olivat pakahtua. Mutta viimein sain valon, jota olin rukoillut ja anonut. Ja minulle selvisi, että niinkuin nämä olivat kärsineet, niin tuli meidän kaikkien uskaltaa kärsiä. Kuka voisi olla niin hullu, ettei mielellään kestäisi tuskia ja vaivaa, kun hän näin pääsi uskollisen, alttiin yljän luo, joka odottaa ihmistä avosylin ja verisin rinnoin, palavaa lempeä tarjoten.

"Hän rakasti ihmisiä. Siksi hän kuoli niinkuin ylkä joka on lähtenyt maailmaan pelastamaan morsiantaan ryövärien käsistä. Hänet sidotaan ja näännytetään kuoliaaksi, mutta hän näkee herttaisen ystävänsä istuvan samassa pöydässä pyöveleitten kanssa, ottavan osaa näiden leikinlaskuun ja pilkkaavan hänen kärsimystään ja uskollista rakkauttaan."

Gunnulf Nikulauksenpoika peitti silmänsä:

"Silloin minä ymmärsin, että tuo valtava rakkaus kannattaa koko maailmaa — jopa helvetin tultakin. Sillä jos Jumala tahtoisi, voisi hän ottaa sielumme väkisin — ja silloin olisimme ratki voimattomat. Mutta koska hän rakastaa meitä kuin ylkä morsiantaan, ei hän tahdo pakottaa tätä syleilemään häntä väkisin, vaan tyytyy odottamaan tämän paetessa ja pelätessä häntä. Mutta olen myös ajatellut, että ehkei yksikään sielu sentään voi joutua kadotukseen ikuisiksi ajoiksi. Sillä jokainen sielu ikävöi kuitenkin tuota rakkautta, ihminen ei vain tahtoisi luopua kaikesta muusta tuon yhden asian tähden. Mutta kun tuli on hävittänyt uppiniskaisen ja Jumalaa vihaavan tahdon, silloin viimein kaipaus Jumalan luo, vaikka se ei olisi suurempi talon seinään iskettyä naulaa, on jäävä jäljelle kuin naula palaneesta talosta."

"Gunnulf" — Kristiina kohottausi puoleksi paikaltaan — "minua alkaa pelottaa —"

Gunnulf nosti katseensa kalpeana, liekehtivin silmin: "Minäkin pelkäsin. Sillä huomasin, ettei Jumalan rakkauden tuska ole loppuva niin kauan kuin maan päällä elää mies ja nainen, niin kauan kuin hänen siis täytyy pelätä kadottavansa heidän sielunsa — niin kauan kuin hän joka päivä ja hetki uhraa ruumiinsa ja verensä tuhansilla alttareilla — niin kauan kuin on ihmisiä, jotka tallaavat jalkoihinsa tuon uhrin.

"Ja minä säikähdin itseäni, joka olin palvellut saastaisena hänen alttarinsa edessä, sanellut messun saastaisin huulin ja kantanut hänen ruumistaan saastaisilla käsillä — minä olin mielestäni kuin mies, joka on vienyt lemmittynsä saastaiseen paikkaan ja pettänyt hänet."

Hän nosti Kristiinan ylös, kun tämä vaipui lattialle, ja he kantoivat Ormin kanssa taintuneen vaimon sänkyyn.

Hetken kuluttua avasi Kristiina silmänsä — hän nousi istualleen ja peitti kasvonsa. Hän purskahti kiihkeään, valittavaan itkuun:

"Minä en saata, en saata. Gunnulf — kun sinä puhut noin, ymmärrän, etten milloinkaan —"

Gunnulf tarttui hänen käteensä. Mutta Kristiina käänsi pois päänsä papin kiihkeistä, kalpeista kasvoista.

"Kristiina. Sinä et voi tyytyä pienempään rakkauteen kuin siihen, joka vallitsee Jumalan ja sielun välillä —

"Kristiina, katso, mitä on maailma! Sinä, joka olet synnyttänyt kaksi lasta — etkö sinä ole koskaan ajatellut, että jokainen lapsi, joka syntyy, kastetaan veressä, ja ensimmäinen, mitä ihminen hengittää sisäänsä syntyessään, on veren haju. Etkö sinä, joka olet äiti, tunne, että sinun tulisi huolehtia yhdestä ainoasta — etteivät poikasi lankeaisi takaisin kasteenliittoon maailman kanssa, vaan pysyisivät siinä toisessa liitossa, jonka he ovat solmineet Jumalan kanssa kiirastulen liekeissä." Kristiina itki menehtyäkseen.

"Minä pelkään sinua", sanoi hän taas. "Gunnulf, kun sinä puhut noin, silloin ymmärrän, etten milloinkaan jaksa ponnistaa niin että saavutan rauhan."

"Jumala on löytävä sinut", sanoi pappi hiljaa. "Ole paikallasi äläkä pakene häntä, joka on etsinyt sinua ennen kuin olit äitisi kohdussa."

Gunnulf istui vähän aikaa sängyn laidalla. Sitten hän kysyi tyynesti, oliko hänen herätettävä Ingrid ja pyydettävä tätä riisumaan Kristiinalta vaatteet. Kristiina pudisti päätään.

Silloin pappi siunasi hänet kolmesti, toivotti hyvää yötä Ormille ja lähti kamariin.

Orm ja Kristiina riisuivat vaatteet yltään. Poika näytti olevan pohjattomiin ajatuksiin vaipunut. Kun Kristiina oli mennyt vuoteeseen, tuli Orm hänen luokseen. Hän katsoi Kristiinan itkun uurtamia kasvoja ja kysyi, tahtoiko tämä, että hän istuisi hänen luonaan siihen asti kun Kristiina nukkui.

"En — en, Orm, väsyttäähän sinuakin, joka olet nuori. Taitaa olla hyvin myöhä —"

Orm viipyi vielä paikallaan.

"Eikö sinusta ole ihmeellistä", sanoi hän äkkiä, "että isä ja Gunnulf-setä — vaikka ovat niin erilaiset — kuitenkin jollakin tavoin muistuttavat toisiaan?"

Kristiina makasi hiljaa ja sanoi sitten:

"Ehkä — he ovat aivan erilaisia kuin muut miehet —"

Vähän ajan kuluttua hän nukkui, ja Orm meni toisen sängyn luo. Hän riisuutui ja kiipesi sänkyyn. Siinä oli aivinahursti alla ja aivinaiset päälliset pieluksissa. Poika oikaisihe mielihyvää tuntien sileälle, viileälle tilalle. Hänen sydämensä tykytti jännityksestä hänen miettiessään niitä uusia asioita, joista setä oli puhunut. Rukoukset, paastot, hartaudenharjoitukset joihin hän oli ottanut osaa siksi, että oli opetettu tekemään niin, kaikki muuttui äkkiä uudeksi — muuttui aseeksi ihanassa taistelussa, jota hän ikävöi. Ehkä hänestä tulisi munkki — taikka pappi — jos hän saisi erioikeuden, kun oli aviorikoksessa syntynyt.

* * * * *

Gunnulfin makuusija oli puinen penkki, jolla oli vähän olkia, yksi ainoa pikkuinen pielus ja näiden päällä nahkahursti. Pappi riisui yltään kauhtanan, paneutui tilalle alusvaatteisillaan ja veti ohuen sarkapeitteen ylitseen.

Vähäisen tulituikun, joka paloi rautajalassa, hän jätti palamaan.

Hän oli pelon ja rauhattomuuden järkyttämä äskeisten sanojensa johdosta.

Häntä kalvoi kaipaus menneeseen aikaan — eikä hän enää ikinä löytäisi sydämensä hääiloa, joka oli täyttänyt sen niin kokonaan tuona keväänä Roomassa. Hän oli käyskennellyt kolmen veljensä kanssa auringonpaisteessa, pitkin vihreitä, kukkivia ketoja. Häntä vapisutti ja pyörrytti, kun hän havaitsi, miten kaunis maailma oli — ja tiesi, ettei tuo kaikki ollut vielä mitään tulevan elämän rikkauksien rinnalla. Ja kuitenkin levitti tämä maailma heidän eteensä tuhansia pieniä, iloisia, sykähdyttäviä muistoja yljästä. Kedon liljat, taivaalla lentelevät linnut muistuttivat hänen sanoistaan; hän oli puhunut tuollaisista aaseista, joita he nyt näkivät, tuollaisista kivisistä kaivoista, joiden ohi he kulkivat. He söivät niiden munkkien ruokaa, joiden kirkkoja he katselivat, ja juodessaan veripunaista viiniä ja murtaessaan vehnäleivän kultaista kuorta ymmärsivät nuo neljä ohramaan pappia, miksi Kristus oli valinnut viinin ja vehnän — jotka olivat puhtaammat kaikkia muita Jumalan ihmiselle antamia ravintoaineita — ilmestysmuodokseen pyhässä messu-uhrissa.

Sinä keväänä hän ei ollut tuntenut rauhattomuutta eikä pelkoa. Niin vapaaksi hän oli tuntenut itsensä tämän maailman houkutuksista, että lämpöisen auringonpaisteen hyväillessä ihoa oli hänestä ollut helppo käsittää seikka, jota hän ennen oli miettinyt pelon vallassa: kuinka tämä hänen ruumiinsa saattaisi puhdistua tulessa kirkastetuksi ruumiiksi —. Mieli kepeänä ja vapaana maailman huolista hän ei ollut tarvinnut enemmän unta kuin minkä käki nukahtaa kevätöinä. Sydän lauloi hänen rinnassaan — hänen sielunsa oli autuas kuin morsian ylkänsä sylissä.

Hän oli ymmärtänyt, ettei tätä ollut kestävä. Maan päällä ei kukaan mies voinut kauan elää siten. Ja hän oli kätkenyt tuon valoisan kevään jokaisen hetken kuin pantin — armontäyden lupauksen, jonka tuli vahvistaa häntä silloin kun pilvet alkaisivat tummua hänen päänsä päällä ja tie johtaisi pimeiden rotkojen sisään, yli jymisevien jokien ja kylmien kinoksien.

* * * * *

Mutta vasta kun hän oli palannut Norjaan, oli rauhattomuus oikein saanut vallan hänen sielussaan.

Siihen vaikuttivat monen monituiset seikat. Ensinnäkin hänen rikkautensa. Suuri isänperintö — ja rikas seurakunta. Tämmöinen oli ura, jonka hän näki edessään. Paikka tuomiokapitulissa oli tiedossa. Jollei hän luopunut kaikesta mitä omisti — mennyt saarnaveljien luostariin, liittynyt munkkikuntaan ja taipunut sen sääntöihin. Sellaista elämää hän kaipasi — puolella sielulla.

Sitten, tultuaan kyllin vanhaksi ja karaistuksi taistelussa —. Norjan alamaisina asui vielä ihmisiä syvässä pakanuudessa ja eksyneinä harhaoppeihin, joita venäläiset levittivät kristinuskon nimellä. Lappalaisia ja muita puolivillejä kansoja, joita hän ajatteli aina. Jumalahan se oli herättänyt hänessä halun lähteä heidän keskuuteensa sanan ja valon tuojana.

— Mutta hän karkotti luotaan nämä ajatukset, syyttäen mielessään sitä, että hänen oli toteltava arkkipiispaa. Eiliv-herra esteli näet. Hän oli puhunut Gunnulfin kanssa, kuunnellut hänen tuumiaan ja koettanut osoittaa puhuvansa vanhan ystävänsä Nikulauksen, Husabyn herran, pojalle. "Te ette osaa pysyä kohtuudessa, te Skogheimin Gauten tyttärien jälkeläiset; olette kohtuuttomat joko hyvässä tai pahassa." Lappalaisten pelastus painoi raskaasti hänen mieltään — mutta nämä eivät tarvinneet oppi-isää, joka puhui ja kirjoitti latinaa yhtä hyvin kuin äidinkieltään ja joka tunsi yhtä tarkasti lain kuin aritmetiikan ja algorismuksen. Kai hän oli saanut oppinsa sitä käyttääkseen; "mutta on epätietoista, osaisitko sinä puhua noille yksinkertaisille pohjan poloisille kansoille", tuumi piispa.

Tuona suloisena keväänä ei hänen oppinsa ollut tuntunut hänestä arvokkaammalta kuin oppi, jonka jokainen pikku tyttö saa äidiltään harjaantuessaan kehräämiseen, oluenpanoon, leipomiseen ja lypsyyn — oppi, jonka jokainen lapsi tarvitsee hoitaakseen tehtävänsä maailmassa.

Hän oli valittanut arkkipiispalle rauhattomuutta ja ahdistusta, joka usein valtasi hänet hänen ajatellessaan rikkauttaan ja sitä, että hänestä oikeastaan oli mieluista olla rikas. Oman ruumiinsa hyväksi hän tarvitsi hyvin vähän; hän eli kuin köyhä munkki. Mutta hänestä oli hauska nähdä paljon väkeä pöydässään, hänestä oli hauska jaella köyhille lahjojaan. Ja hän rakasti hevosiaan ja kirjojaan.

Herra Eiliv puhui vakavana kirkon arvosta. Jotkut olivat kutsutut ylläpitämään sen kunniaa komeudella ja vallalla, toiset osoittamaan vapaaehtoisella köyhyydellä maailmalle, ettei rikkaus itsessään merkinnyt mitään. Hän kehoitti Gunnulfia muistamaan edesmenneitä arkkipiispoja, kirkkoruhtinaita ja pappeja, joiden oli täytynyt kestää sortoa, vainoa ja loukkauksia kuninkaittensa taholta siksi, että he olivat pitäneet kiinni kirkon oikeuksista. Nämä olivat osoittaneet toinen toisensa jälkeen osaavansa luopua kaikesta ja seurata Herraa, jos sitä kysyttiin. Jumala oli antava merkin milloin sellaista vaadittiin — kun pidämme tämän tarkasti mielessämme, ei meidän tarvitse pelätä, että rikkaus muuttuisi sielumme viholliseksi.

Koko ajan arkkipiispan puhuessa oli Gunnulf tuntenut, ettei tämä pitänyt siitä, että hän ajatteli ja pohti niin paljon. Herra Eiliv ja hänen pappinsa olivat Gunnulfin mielestä kuin rakennusmiehet, jotka ahersivat lakkaamatta. Kirkon arvo, kirkon valta, kirkon oikeus. — Kyllä Jumala tiesi, ettei hän tahtonut olla vähemmän tunnollinen kirkon asioissa kuin toisetkaan hengen miehet; ei hän aikonut säikkyä kivien raahaamista ja kalkin kantamista yhteiseen rakennukseen. Mutta oli kuin nämä olisivat pelänneet astua sen sisään levähtämään hetkiseksi. Kuin he olisivat pelänneet joutuvansa harhateille, jos ajattelivat liian paljon.

Ei häntä pelottanut se. Kuinka olisi mies, joka piti silmänsä rävähtämättä ristiin luotuina ja yhä uudelleen antoi itsensä Pyhän Neitsyen huomaan, voinut langeta kerettiläisyyteen. Sitä vaaraa ei ollut.

Vaara piili hänen omassa luonnossaan, hänen mielensä sammumattomassa halussa voittaa ihmisten suosio ja ystävyys. Siinä oli vaara hänelle, joka oli tuntenut olemuksensa perimpään sopukkaan asti, että Jumala rakastaa ihmistä, Jumalalle on jokaisen sielu yhtä kallis ja rakas.

Mutta kotona elpyi taas kaikki vanha — muisto kaikesta, mikä oli kiusannut häntä poikavuosina ja nuoruudessa. Tieto, ettei äiti pitänyt hänestä samoin kuin Erlendistä. Ettei isä viitsinyt puuttua hänen asioihinsa, kuten hän lakkaamatta puuttui Erlendin hommiin. Ja myöhemmin Baardin luona Hestnesissä oli Erlend taas aina mainio tai paha — hän kulki siellä vain kuin veljensä varjo. Erlend, Erlend oli aina nuorten poikien päällikkö, Erlendiä toruivat palvelustytöt ja sitten he taas nauroivat Erlendille. Ja hän rakasti itsekin Erlendiä yli kaiken maailmassa. Jos vain Erlend jaksoi pitää hänestä — hän ei tuntenut saavansa koskaan tarpeekseen Erlendin rakkaudesta. Erlend oli ainoa, joka piti hänestä, — mutta Erlend piti niin monesta —

Ja nyt hänen oli täytynyt nähdä, miten Erlend hoiti sitä, mikä oli tullut hänen osakseen. Herra tiesi miten Husabyn rikkauksien kävisi — Nidarosissa puhuttiin yleisesti Erlendin ymmärtämättömästä tilanhoidosta. Ei hän ymmärtänyt antaa arvoa sillekään, että Jumala oli suonut hänelle neljä kaunista lasta — nekin hänen lapsensa olivat näet kauniit, jotka hän oli siittänyt syntisessä elämässään. Hän ei ottanut sitä vastaan Jumalan armona, vaan itsestään lankeavana asiana.

Hän oli viimein voittanut kainon, herttaisen, hyväsukuisen neidon rakkauden. Gunnulfista tuntui, kun hän nyt tiesi, miten Erlend oli käyttäytynyt tätä kohtaan, ettei hän voinut enää kunnioittaa veljeään missään suhteessa. Ja hän tunsi suuttumusta huomatessaan itsessään samoja piirteitä kuin veljessä. Vaikka Erlendillä oli jo aika lailla ikää, kalpeni ja punastui hän kuin puolikasvuinen neito, — Gunnulf raivostui tuntiessaan veren nousevan ja pakenevan yhtä helposti omilla poskillaan. He olivat perineet sen äidiltä — tämän kasvoilla näkyi jokaisen sanan jälki.

Erlend piti sitäkin luonnostaan lankeavana asiana, että hänen vaimonsa oli kelpo nainen, kaikkien talon emäntien esikuva — vaikka hän oli koettanut vuosikaudet turmella tuota lasta ja saattaa hänet kadotukseen. Mutta Erlend ei näyttänyt ajattelevan lainkaan, että asia olisi voinut olla toisin, ollessaan nyt naimisissa sen neidon kanssa, jonka hän itse oli totuttanut nautintoon, petokseen ja valheellisuuteen — hän ei näyttänyt huomaavan mitään kunnioittamisen arvoista siinä, että vaimo lankeemuksestaan huolimatta oli yhä edelleen totuudellinen, uskollinen, kunniallinen ja hyvä.

Ja sitten kuitenkin kaikitenkin — kun hän kesällä ja syksyllä oli kuullut Erlendin retkistä pohjoisessa, oli hänellä ollut vain yksi toive — saada olla siellä missä veli. Erlend kuninkaan puolustuspäällikkönä Haalogalandissa, hän itse jumalansanan levittäjänä autioissa, puolipakanallisissa seuduissa Vienan meren rannalla.

Gunnulf nousi vuoteelta. Toisella kamarin lyhyellä seinällä riippui suuri ristiinnaulitun kuva, jonka edessä oli iso kivipaasi lattialla.

Hän polvistui paadelle ja ojensi käsivartensa sivuille. Hän oli karaissut ruumiinsa kestämään tuota asentoa, niin että hän saattoi olla tuntikausia siten, liikkumatta kuin kivi. Silmät ristiin luotuina hän odotti lohdutusta, joka tuli silloin, kun hän kokonaan jaksoi unohtua rukoukseen.

Mutta ensimmäinen ajatus, joka hänessä nyt heräsi, oli, saattoiko hän erota tästä kuvasta. Pyhällä Fransiskuksella ja hänen veljillänsä oli ollut risti, jonka he itse olivat vuolleet kahdesta puunkappaleesta. Hänen täytyisi antaa pois tämä kaunis kuva — Husabyn kirkolle hän sen antaisikin. Miehet, lapset ja naiset voisivat messuun tullessaan löytää sielulleen vahvistusta tästä Kristuksen kärsivällisen, suloisen rakkauden näkyväisestä kuvasta. Kristiinan kaltaiset yksinkertaiset sielut. Hän itse saattoi olla ilmankin sitä.

Yön toisensa jälkeen oli hän ollut polvillaan sen edessä suljetuin aistein ja puutunein jäsenin, kunnes hän näki näkynsä. Puun keskellä oleva risti, joka oli pantu kantamaan maan ja taivasten kuningasta, alkoi vapista ja vaappua, se taipui kuin puun runko myrskysääliä, peläten kantaa liian kallista taakkaansa, luomakunnan syntien uhria. Ilmojen herra ohjasi sitä kuten ritari sotaorhiaan, aurinkovaltakunnan kuningas kannusti sitä taisteluun. Silloin näyttäytyi ihme, joka oli yhä hämärämpien ihmeiden avain. Sen näkyväinen merkki oli veri, joka virtasi ristiä pitkin kaikkien syntien lunastukseksi, kaikkien surujen parannukseksi. Tuon ensimmäisen ihmeen jälkeen saattoi sielun silmä avautua tajuamaan vielä hämärämpiä seikkoja — kuinka Jumala oli astunut maan päälle, muuttunut neitseen pojaksi ja ihmissuvun veljeksi, joka hävitti helvetin ja hyökkäsi pelastettujen sielujen sotajoukon kera kohti häikäisevää valomerta, joka on maailman alku ja ylläpitäjä. Tuota pohjatonta, ikuista, ääretöntä valoa kohti kulkivat hänen ajatuksensa, kunnes upposivat valoon ja hävisivät kuin lintuparvi iltataivaan hehkuun.

* * * * *

Vasta kirkonkellojen soidessa huomenmessuun nousi Gunnulf paikaltaan. Tuvassa oli aivan hiljaista hänen astuessaan sen läpi — Kristiina ja Orm nukkuivat.

Ulkona pilkkopimeällä pihalla pappi odotti hetkisen. Mutta kukaan hänen talonväestään ei nyt tullut hänen mukanaan kirkkoon. Hän ei vaatinut väkeään tulemaan useampaan kuin kahteen messuun vuorokaudessa. Mutta Ingrid, hänen kasvatusäitinsä, oli melkein aina hänen kanssaan huomenmessussa. Tänä aamuna nukkui hänkin. Eihän se ollut kummakaan, hän oli valvonut myöhään edellisenä iltana.

* * * * *

Päivän pitkään eivät nuo kolme sukulaista puhuneet paljoa keskenään; minkä puhuivat, puhuivat vähäpätöisistä seikoista. Gunnulf oli väsyneen näköinen, mutta hän laski leikkiä milloin mistäkin. "Kyllä me olimme hassuja eilen illalla — istuimme yhdessä niin surkeina kuin kolme isätöntä lasta", lausahti hän. Nidarosissa tapahtui kaikenlaista pientä hauskaa — pyhiinvaeltajat olivat toisinaan niin lystikkäitä — papit laskivat siitä leikkiä keskenään. Eräs vanha Herjedalin mies oli tullut koko seutukuntansa asioille ja oli mennä ihan päästään pyörälle rukouksineen — hänen synnyinseutunsa olisi käynyt huonosti, jos Pyhä Olavi olisi seulonut hänen sanansa kovin ankarasti, tuumi hän sitten jälkeenpäin.

* * * * *

Illemmalla ilmestyi Erlend taloon likomärkänä — hän oli tullut purjehtien kaupunkiin, ja merellä tuuli vimmatusti. Hän joutui heti suunniltaan ja alkoi sättiä Ormia. Gunnulf kuunteli hänen riehumistaan kotvan aikaa ja sanoi sitten:

"Kun sinä puhut tuolla lailla Ormille, Erlend, olet aivan, kuin isämme ennen — sellainen hän oli puhuessaan sinulle."

Erlend mykistyi. Sitten hän sanoi yli olkansa:

"En minä ollut sentään näin järjetön poikana — lähteä karkaamaan talosta lumimyrskyyn sairaan vaimon kanssa, tuollainen poikanulikka! Ei hänen miehuudessaan ole paljon kehumista muuten, mutta isäänsä hän ei pelkää, kuten näet!"

"Et sinä pelännyt isääsi itsekään", sanoi veli hymyillen.

Orm nousi ja asettui isänsä eteen, ei sanonut sanaakaan, mutta koetti näyttää tyyneltä.

"Niin, mene sinä vain", sanoi Erlend. "Minä alan kyllästyä koko Husabyn hommaan. Mutta sen minä sanon, että tänä kesänä pitää Ormin lähteä minun kanssani pohjoiseen, — katsotaan, emmeköhän sitten saane kalua tästä Kristiinan lellipojasta. Ei hän ole tuhma", sanoi hän innokkaasti veljelleen. "Hän ampuu tarkasti, tiedätkös — eikä hän ole pelkurikaan — mutta hän on niin hapan ja itsepäinen ja sitten hän on niin vetelän näköinen kuin ei hänellä olisi ydintä luissaan."

"Jos sinä haukut poikaasi usein niinkuin nyt, ei ole ihme, jos hän tulee happameksi", sanoi pappi.

Erlend löi asian leikiksi, nauroi ja sanoi:

"Minä sain usein kestää paljon pahempaa isältäni — enkä minä silti ole tullut happameksi. Mutta olkoon miten hyvänsä — nyt minä olen täällä ja nyt juomme joulu-oluet, koska kerran on joulu. Missä Kristiina on? Mitä puhuttavaa hänellä nyt taas oli sinulle?"

"En minä usko hänellä olleen mitään puhuttavaa minulle", sanoi pappi. "Orm kertoi hänen ikävöineen joulumessuun tänne? —"

"Pitäisi hänen selvitä silläkin, mitä kuulee kotonaan", sanoi Erlend. "Mutta on surku häntä — hän menettää koko nuoruutensa, jos tätä jatkuu." Erlend paukautti kätensä yhteen. "Arveleekohan hyvä Jumala meidän tarvitsevan uuden perillisen joka vuosi —"

Gunnulf katsoi veljeänsä.

"Noo —. En minä tosin tiedä mitä hyvä Jumala arvelee teidän tarvitsevan. Mutta Kristiina tarvitsee ennen kaikkea sitä, että sinä kohtelet häntä hyvin —"

"Niinpä taitaa olla", sanoi Erlend hiljaa.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Erlend päivämessuun vaimonsa kanssa. He aikoivat Gregoriuksenkirkkoon — Erlend meni aina sinne messua kuulemaan kaupungissa käydessään. Heidän mukanaan ei ollut muita, ja Erlend talutti sievästi ja säädykkäästi vaimoaan kädestä, sillä kadulla oli raskas kävellä märän ja kasoihin ajautuneen lumen tähden. Hän ei ollut sanonut Kristiinalle sanaakaan tämän karkaamisesta ja hän oli ollut ystävällinen Ormille alkumyrskyn jälkeen.

Kristiina astui hänen rinnallaan kalpeana ja pää painuksissa; avara, musta turkki hopeahakasineen näytti painavan hänen heikkoa ja laihtunutta ruumistaan.

"Tahdotko, että ratsastan sinun kanssasi kotiin — Orm voi viedä laivan", puheli mies, "sinä et kai mielelläsi lähde vuonoa myöten —?"

"En, tiedäthän sinä, ettei minusta ole hauska olla vesillä —"

Oli suojainen ja tuuleton ilma — puista pudota moksahteli vähän väliä raskaita, märkiä räntäpaakkuja. Taivas riippui matalana ja tummanharmaana valkoisen kaupungin yllä. Lumi oli vetisen harmaanvihreätä ja talojen hirsiseinät ja aidat ja puiden rungot näyttivät mustilta kosteassa ilmassa. Kristiinasta ei maailma ollut milloinkaan näyttänyt niin kylmältä ja vaisulta ja elottomalta kuin juuri nyt.

III

Kristiina istui kummulla kartanon pohjoispuolella pitäen Gautea sylissään ja katsellen ympärilleen. Oli kaunis ilta. Järvi päilyi aivan kirkkaana ja tyynenä laakson pohjalla kuvastaen harjuja, Byn kartanorakennuksia ja taivaan kultaisia pilviä. Lehtien ja mullan tuoksu tuntui vahvana aikaisemmin päivällä tulleen sateen jälkeen. Niittyjen ruoho oli varmaan jo polvenkorkuista, ja pellot olivat oraalla.

Tänä iltana oli äänekästä. Vinjarista, alempaa rinteeltä, alkoi taas kuulua pillien ja rumpujen ja viulujen ääni — se kuului niin kauniilta.

Käki oli pitkät ajat hiljaa, mutta sitten se päästi taas jonkun kutsuvan kukahduksen eteläisessä metsässä. Ja linnut vihelsivät ja lauloivat kaikissa lehdoissa kartanon ympärillä — vaikka toistaiseksi vain yksikantaan ja hiljaa, sillä aurinko oli vielä korkealla.

Kotikarja tuli hypellen ja kellot kilkkaen haasta pihaportin takaa.

"Kohta minun Gauteni saa maitoa", leperteli Kristiina lapselle nostaen sen ilmaan. Poika laski tapansa mukaan raskaan päänsä äidin olkapäälle. Sitten se painautui tiukempaan äitiään vasten — se oli Kristiinan mielestä merkki siitä, että pienokainen jo ymmärsi hänen hellittelynsä ja pienet puheensa.

Hän alkoi laskeutua rinnettä kartanoa kohti. Tuvan oven edessä juoksentelivat Naakkve ja Bjørgulf kutsuen kissaa, joka oli päässyt heidän käsistään katolle. Sitten pojat taas alkoivat leikkiä tikarinpätkällä, joka oli heidän yhteinen lelunsa, jatkaen eteisen multalattiaan kaivamansa kuopan syventämistä.

Dagrun tuli saliin kantaen vuohenmaito-astiaa, ja talon emäntä antoi Gauten juoda kauhallisen toisensa perästä tuota lämmintä juomaa. Poika murahti äkäisesti, kun palvelustyttö koetti puhua hänelle, ja hotaisi tätä kädellään sekä piiloutui äidin rinnalle, kun tyttö tahtoi ottaa hänet syliinsä.

"Hän näyttää paremmalta", sanoi karjatyttö.

Kristiina kohotti noita pikku kasvoja — ne olivat kellertävät kuin tali, ja silmät näyttivät aina väsyneiltä. Gautella oli iso, painava pää ja heikot, voimattomat jäsenet. Hän tuli kahden vuoden vanhaksi kahdeksan päivää jälkeen Lauritsan-messun, mutta ei vielä kestänyt jaloillaan; hampaita oli vain viisi, eikä hän osannut sanoa sanaakaan.

Sira Eiliv arveli, ettei se ainakaan riisitautia ollut; mutta messupaita ja alttarikirjat olivat olleet yhtä voimattomat. Kaikkialla, missä liikkui, pappi kyseli neuvoa tuohon tautiin, joka oli tullut Gauteen. Kristiina tiesi hänen muistavan lasta kaikissa rukouksissaan. Mutta Kristiinalle itselleen hän saattoi vain sanoa, että tämän tuli kärsivällisesti taipua Jumalan tahtoon. Ja antaa pojan juoda lämmintä vuohenmaitoa —.

Hänen pikkuinen poikaraiskansa. — Kristiina syleili ja suuteli häntä karjatytön mentyä. Poika oli niin kaunis, niin kaunis. Kristiina oli huomaavinaan, että se alkoi muuttua hänen isänsä näköiseksi — pojan silmät olivat tummanharmaat ja tukka pellavanvalkoinen, paksu ja silkinhieno.

Nyt lapsi alkoi taas porista. Kristiina nousi ja kantoi sitä edestakaisin lattialla. Vaikka se oli niin pieni ja hento, tuntui se ajan pitkään raskaalta — Gaute ei tahtonut olla missään muualla kuin äidin sylissä. Ja niin Kristiina kantoi ja kulki ja viihdytteli sitä hämärässä huoneessa.

Joku tuli ratsastaen pihaan. Ulf Haldorinpojan ääni kaikui rakennusten välistä. Kristiina meni lapsi käsivarrella porstuan ovelle.

"Sinä saat riisua hevosesi itse tänä iltana, Ulf — kaikki miehet ovat tansseissa. Onhan se ikävää, että sinulla on siitä vaivaa, mutta saat antaa anteeksi —"

Ulf mutisi itsekseen riisuessaan hevosta. Naakkve ja Bjørgulf pyörivät hänen ympärillään ja tahtoivat ajaa hevosen selässä puutarhallakaan.

"Ei, sinun pitää pysyä Gauten luona, Naakkve-poikaseni — leikkimässä veljesi luona, niin ettei hän itke, sillä aikaa kun minä käyn pirtissä —"

Poika veti suunsa väärään. Mutta sitten hän asettui nelinkontin lattialle, ammui ja puski pikkuisen edessä, jonka Kristiina oli laskenut porstuan oven suussa olevalle nahalle. Äiti kumartui ja silitti Naakkven tukkaa. Poika oli hyvin kiltti pienemmille veljilleen.

* * * * *

Kun Kristiina tuli takaisin tupaan suuri purtilo käsissään, istui Ulf Haldorinpoika penkillä leikkien lasten kanssa. Gaute viihtyi Ulfin parissa silloinkin, kun äiti ei ollut näkösällä — mutta nyt hän alkoi heti itkeä ojentaen käsiään Kristiinaa kohti. Kristiina laski astian käsistään ja otti Gauten syliinsä.

Ulf puhalsi pois kuohun vastalasketun oluen pinnalta, joi ja alkoi kaivaa pikkukuppeja purtilon pohjalta.

"Ovatko kaikki naiset poissa tänään?"

Kristiina sanoi:

"Siellä on viulut ja rummut ja pillit — soittoniekkajoukko, joka tuli häistä Orkdalin puolelta. Ja kun kaikki kysyivät lupaa, niin — hehän ovat nuoria tyttöjä —"

"Sinä annat niiden juosta ja lennellä, Kristiina. Näyttää siltä kuin pelkäisit imettäjänpuutetta syksyllä —"

Kristiina oikaisi vaistomaisesti pukuaan hoikan vyötärönsä kohdalta. Hän oli tullut tummanpunaiseksi kasvoiltaan Ulfin puhuessa. Ulf naurahti tylysti ja sanoi:

"Mutta jos sinä kantelet aina tuota Gautea, niin käy sinun kai pian kuten viime vuonna. Tule tänne sedän luokse, poika, niin saat syödä samasta kupista."

Kristiina ei vastannut. Hän asetti kolme pikku poikaansa riviin penkille toisen seinän viereen, nouti maitopuurokupin ja veti lasten eteen pienen rahin. Siinä hän syötti heitä, vaikka Naakkve ja Bjørgulf mukisivat — he olisivat tahtoneet syödä itse omalla lusikalla. Toinen pojista oli neljän, toinen kohta kolmen vuoden vanha.

"Missä Erlend on?" kysyi Ulf.

"Margret tahtoi tanssiin, ja hän lähti tätä viemään."

"Onpa hyvä, että miehellä on sen verran älyä, että paimentaa tyttöään", sanoi Ulf.

Kristiina ei taaskaan vastannut mitään. Hän riisui lapset ja pani heidät nukkumaan, Gauten kätkyeen, molemmat toiset aviovuoteeseen. Erlend oli alistunut pitämään ne siellä Kristiinan parannuttua pitkästä sairaudestaan edellisenä vuonna.

Kun Ulf oli kylläinen, oikaisihe hän penkille. Kristiina veti pahkajakkaran kätkyen ääreen, haki villalankakorin ja ryhtyi tekemään keriä liekuttaen aina väliin hiljalleen kätkyttä.

"Etkö sinä aio käydä levolle?" kysyi hän kerran kääntämättä päätään. "Etkö ole väsynyt, Ulf?"

Mies nousi, kohensi hiukan tulta ja tuli talon emännän luo. Hän rupesi istumaan penkille vastapäätä Kristiinaa. Kristiina näki, ettei hän ollut niin juovuksissa kuin tavallisesti oltuaan Nidarosissa useamman päivän.

"Et kysy edes kaupungin kuulumisia, Kristiina", sanoi Ulf katsoen Kristiinaa pitkään; hän istui kumarassa, kyynärpäät polvilla.

Kristiinan sydän alkoi tykyttää pelosta — hän näki miehen ilmeestä ja eleistä, että hän nyt saisi kuulla taas uutisia, jotka eivät olleet hyviä. Mutta hän vastasi hymyillen, lempeästi ja rauhallisesti:

"Kerrohan sitten, Ulf, oletko kuullut jotakin."

"Ainahan sitä —." Ulf haki ensin reppunsa ja tyhjensi sieltä tavarat, jotka hän oli toimittanut Kristiinalle kaupungista. Kristiina kiitti.

"Huomaan, että olet kuullut uutta kaupungissa", sanoi hän hetken kuluttua kehotellen.

Ulf katsoi nuoreen emäntäänsä — sitten hän käänsi kasvonsa kalpeaan, kätkyessä nukkuvaan lapseen.

"Ainako hän hikoaa noin päästään?" kysyi hän hiljaa ja koetteli varoen hiostunutta tukkaa. "Kristiina — kun sinä menit naimisiin Erlendin kanssa — niin eikö siinä kirjeessä, joka laadittiin teidän väliseksi omaisuussopimukseksi, ollut sellainen sisältö, että sinun tuli itse hoitaa häneltä saamasi avio- ja huomenlahjaomaisuus?"

Kristiinan sydän jyskytti kovemmin, mutta hän lausui tyynesti:

"Niin on ollutkin; Erlend on aina kysynyt minun mieltäni ja suostumustani kaikissa tuota omaisuutta koskevissa asioissa. Tarkoitatko sinä niitä Verdalin palstoja, jotka hän on myynyt Lyngin Vigleikille?"

"Tarkoitan", vastasi Ulf. "Hän on nyt ostanut Hugrekkenin Vigleikiltä. Hänen hallussaan on siis nyt kaksi laivaa. Mitä sinä saat sijaan, Kristiina?"

"Erlendin osan Skjervastadista, kaksi veropalstaa Ulfkelstadista ja hänen osuutensa Aarhammariin", sanoi Kristiina. "Mutta et kai sinä luule, että Erlend on myynyt tuon maan vastoin minun tahtoani ja antamatta sijaan korvausta —?"

"Hm." Ulf oli vaiti. "Sinä saat kuitenkin vähemmän sijaan, Kristiina. Skjervastad — sieltähän Erlend sai heinät talvella, kun vapautti isännän kolmeksi vuodeksi maaveroista —"

"Eihän Erlend voinut sille mitään, ettei meillä saatu viime kesänä kuivaa heinää —. Tiedän sinun tehneen kaiken mitä saatoit, Ulf, — mutta meillähän oli semmoinen surkeus viime kesänä —"

"Aarhammerista hän möi enemmän kuin puolet Reinin nunnaluostarin sisarille siihen aikaan kun hän varustautui karkaamaan maasta sinun kanssasi" — Ulf päästi lyhyen naurun — "tai antoi sen pantiksi — se on sama asia, kun on kysymys Erlendistä. Sieltä ei lähde veroja. Saatavat ovat kokonaan Audunin niskoilla; tämä hoitaa nyt sitä maata, joka on olevinaan sinun omaisuuttasi."

"Eikö hän voi vuokrata luostarille panttaamaansa maata?" kysyi Kristiina.

"Sisarien tilanherra naapurikartanosta on vuokrannut sen", sanoi Ulf. "Vuokramiesten ei ole helppo hoitaa maita, kun ne paloitellaan pieniin osiin, kuten Erlend on ruvennut tekemään."

Kristiina oli vaiti. Hän tiesi sen hyvin.

"Erlend on sukkela lisäämään sukua ja hävittämään tilansa."

Kun ei Kristiina vastannut vieläkään, sanoi Ulf:

"Sinulla alkaa olla monta lasta, Kristiina Lauritsantytär."

"Mutta ei yhtäkään kadotettavaksi asti", vastasi Kristiina ja hänen äänensä värähti.

"Älä ole niin huolissasi Gauten tähden — kyllä hän vahvistuu, kunhan kasvaa", sanoi Ulf hiljaa.

"Siinä käy, niinkuin Jumala tahtoo — mutta odottavan aika käy pitkäksi."

Ulf kuuli äidin äänen salatun liikutuksen — ja tuo vankka, tumma mies tuli kumman avuttomaksi.

"Se merkitsee niin vähän, Kristiina — paljon sinä olet saanut aikaan täällä Husabyssä, mutta jos nyt Erlend rupeaa pitämään kahta laivaa — minä en usko, että pohjoisessa syntyy rauha. Sinun miehesi ei osaa pitää puoliaan ja kääntää hyödykseen sitä, minkä hän on voittanut kahtena viime vuonna. On ollut huonoja vuosia, ja sinä sairastelet aina. Jos tätä jatkuu, niin sinä menehdyt viimein, Kristiina. Minä olen auttanut sinua voimieni mukaan talon hoidossa — mutta tämä juttu — tämä Erlendin ymmärtämättömyys —"

"Niin. Jumala tietää", keskeytti hänet Kristiina, "että sinä olet ollut hyvä sukulainen ja ystävä, Ulf. En voi milloinkaan kiittää ja palkita sinua niinkuin tahtoisin —"

Ulf nousi, sytytti kynttilän liedessä, pisti sen pöydällä olevaan jalkaan ja jäi paikalleen selin emäntäänsä. Kristiina oli antanut käsiensä vaipua helmaan — nyt hän alkoi taas keriä lankaa ja liekuttaa kätkyttä.

"Etkö sinä voi lähettää sanaa kotiisi?" kysyi Ulf hiljaa. "Olisi hyvä, jos Lauritsa lähtisi mukaan syksyllä, kun sinun äitisi tulee tänne?"

"En ole aikonut vaivata äitiäni tänne syksyllä. Hän alkaa käydä vanhaksi — ja minä alan makailla liian taajaan pikkutuvan lattialla; en voi pyytää häntä tulemaan luokseni joka kerran" — Kristiina hymyili väkinäisesti.

"Tee se nyt tällä kertaa", vastasi Ulf. "Ja pyydä isääsi tulemaan mukaan — niin voit kysyä häneltä neuvoa näissä asioissa."

"En tahdo kysyä isältäni neuvoa tässä", sanoi Kristiina hiljaa ja lujasti.

"Entä Gunnulfilta?" kysyi Ulf tuokion kuluttua. "Etkö voi puhua Gunnulfin kanssa?"

"Ei sovi häiritä häntä sellaisella nyt", sanoi Kristiina entiseen tapaan.

"Siksikö, että hän on ruvennut munkiksi?" Ulf nauroi pilkallisesti. "En minä ole tiennyt milloinkaan, että munkit ymmärtäisivät huonommin tilusten hoitoa kuin muut."

"Ellet tahdo kysyä neuvoa keltään muulta, Kristiina, täytyy sinun puhua Erlendin kanssa", sanoi Ulf, kun ei saanut vastausta. "Muista poikiasi, Kristiina!"

Kristiina ei puhunut mitään pitkään aikaan.

"Kun sinä olet niin hyvä meidän lapsillemme, Ulf —", sanoi hän viimein, "olisi minusta luonnollisempaa, että sinä menisit naimisiin ja saisit omia huolehdittavia — kuin että hukkaat voimasi täällä — ja kiusaat itseäsi — Erlendin — ja minun vaikeuksilla."

Ulf kääntyi. Hän seisoi kädet selän takana pöydän kulmaa vasten ja katsoi Kristiina Lauritsantytärtä. Vielä oli tämä istuessaan siinä yhtä suora ja hoikka ja kaunis kuin ennen. Hänen hameensa oli tehty tummasta kotonavärjätystä villakankaasta, mutta hänen hiljaisia, kalpeita kasvojaan ympäröivä huntu solui pehmeästi vartalolle. Vyö, josta avainkimppu riippui, oli koristettu hopeanastoin. Rinnalla välkkyi kaksi ketjua, kumpikin risteineen, isompi kullatussa vitjassa, joka ylettyi melkein vyötäisille asti; sen hän oli saanut isältään. Tämän yläpuolella riippui ohut hopeaketju pienine risteineen, jonka Orm oli käskenyt antaa äitipuolelleen pyytäen, että tämä kantaisi sitä aina.

Hän oli aina noussut lapsivuoteestaan yhtä kauniina kuin ennen — vain vähän hiljaisempana, vähän raskaampi vastuun taakka nuorilla hartioillaan, vähän kapeampana poskiltaan, silmät vähän tummempina ja totisempina leveän, valkoisen otsan alla, suu vähän vähemmän punaisena ja täyteläänä. Mutta hempeys haihtuisi kai piankin, jos tätä menoa jatkui —.

"Eikö sinusta olisi hauskempi, Ulf, jos asettuisit omille tiloillesi?" alkoi taas Kristiina puhua. "Sinä kuulut ostaneen kolme uutta rantapalstaa Skjoldvirkstadista, kertoi Erlend — omistat pian koko kartanon. Ja Isakilla on yksi ainoa lapsi — Aase on kaunis ja hyvä — ja toimelias nainen — ja näkyy pitävän sinusta —"

"Mutta minä en huoli hänestä, jos minun pitää naida hänet", sanoi mies karkeasti nauraen, "Ja Aase Isakintytär on liian hyvä —", hän keskeytti puheensa ja hänen äänensä muuttui. "Minulla on ollut vain vieras isä, Kristiina — ja luulen osani olevan, että minun tulee pitää hyvänä vain vieraita lapsia."

"Tahdon rukoilla sinulle parempaa onnea Neitsyt Maarialta, sukulaismies."

"Enkä minä ole enää nuorikaan. Kolmekymmentäviisi vuotta, Kristiina!" Ulf nauroi. "Voisin miltei olla sinun isäsi."

"Kylläpä sinun sitten olisi pitänyt hävyttömän aikaisin yrittää", vastasi Kristiina koettaen saattaa äänensä kepeäksi ja nauruiseksi.

"Etkö sinä mene maata?" kysyi Ulf pian tämän jälkeen.

"Kyllä, kohta — mutta olet kai sinäkin väsynyt, Ulf — lähtisit jo levolle."

Mies toivotti hiljaa hyvää yötä ja meni ulos.

Kristiina otti kynttiläpihdit pöydältä ja valaisi kahta sängyssä nukkuvaa poikaansa. Bjørgulfilla ei nyt ollut rähmää ripsissään — Jumalan kiitos. Oli kestänyt kaunista ilmaa. Heti kun tuuli vähän kovemmin tai oli sellainen ilma, että lasten täytyi pysyä sisällä valkean ääressä, alkoivat pojan silmät vuotaa. Kristiina seisoi kauan katsellen noita kahta. Sitten hän kumartui Gauten yli.

Kaikki hänen kolme poikaansa olivat olleet terveet kuin linnunpojat — siihen asti kun kulkutauti oli tullut seudulle kesällä. Tulirokko oli temmannut lapsia kuolemaan vuonon rannoilla niin että suretti nähdä ja kuulla. Hän oli saanut pitää kaikki omansa — omat lapsensa —

Viisi vuorokautta hän oli istunut eteläseinän vuoteen ääressä, missä nämä nukkuivat, kaikilla kolmella iho täynnä punaisia läikkiä, silmät valonarkoina ja kipeinä, pienet ruumiit polttavan kuumina. Hän oli istunut käsi peitteen alla takoen Bjørgulfin jalkapohjia ja laulaen uupumatta, kunnes hänen vähäinen äänensä oli paljasta kähinää.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee rautakengän Herran hevosen jalkaan.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee hopeakengän Jaarlin hevosen jalkaan.

Aja, aja, aja, Mennään sepän pajaan, Seppä iskee kultakengän Kuninkaan hevosen jalkaan.

Bjørgulf oli vähimmin sairas mutta levoton. Jos Kristiina taukosi laulamasta hetkeksikään, tahtoi tämä heti viskata peitteen päältään. Gaute oli vain kymmenkuukautinen — hän oli niin heikko, ettei Kristiina uskonut hänen jäävän eloon. Pienokainen lepäsi hänen rinnoillaan peitteihin ja nahkoihin käärittynä jaksamatta imeä. Kristiina piteli häntä toisella kädellä ja taputti Bjørgulfin jalkapohjia toisella.

Väliin kun sattui, että kaikki kolme uinahtivat hetkeksi, paneutui hän pitkäkseen näiden viereen täysissä pukeissa. Erlend kulki neuvottomana edestakaisin, käyden katsomassa kolmea pikku poikaansa. Hän koetti laulaa näille, mutta nämä eivät välittäneet isän kauniista äänestä — äidin laulu vain kelpasi heille, vaikkei Kristiinalla ollut lauluääntäkään.

Palvelusnaiset tarjoutuivat avuksi ja pyysivät häntä säästämään itseään, miehet kävivät kysymässä poikien vointia, Orm koetti leikkiä pikkuveikkojen kanssa. Margretin oli Erlend Kristiinan neuvosta lähettänyt Østerdaleniin, mutta Orm tahtoi jäädä kotiin — tämä olikin jo aikamies. Sira Eiliv istui lasten vuoteen ääressä, kun ei sattunut olemaan sairaiden luona. Pappi puuhasi ja suri niin, että hänestä lähti koko Husabyssä koottu lihavuus — hänen oli vaikea nähdä niin monen kauniin lapsen kuolevan. Joitakin aikuisiakin kuoli.

Kuudentena iltana olivat kaikki lapset sen verran terveemmät, että Kristiina lupasi miehelleen riisuutua ja käydä vuoteeseen yöksi — Erlend tarjoutui valvomaan yhdessä tyttöjen kanssa ja lupasi herättää hänet, jos tarvittaisiin. Mutta illallispöydässä huomasi Kristiina Ormin olevan hehkuvan punaisen ja hänen silmiensä kiiluvan kuumeesta. Orm ei ollut millänsäkään — mutta yhtäkkiä hän syöksähti pystyyn ja juoksi ulos. Hän seisoi oksentaen pihalla, kun Erlend ja Kristiina menivät perästä.

Erlend kietoi kätensä hänen ympärilleen.

"Orm — poikani — oletko sinä sairas?"

"Minun päätäni niin pakottaa", valitti poika antaen sen vaipua raskaasti isän olalle.

Sinä yönä he valvoivat Ormin vuoteen ääressä. Orm houri melkein lakkaamatta — parahteli ääneen ja huitoi pitkillä käsivarsillaan; häntä näkyi kiusaavan pahat näyt. Sanoista ei saanut selvää.

Aamulla Kristiinan voimat loppuivat. Hänen huomattiin taas olleen pikkuisiin päin, mutta nyt siinä kävi hullusti, ja jälkeenpäin hän makasi kauan kuin kuolemanhorroksissa; sitten hän sai ankaran kuumetaudin. Orm oli ollut haudassa yli kaksi viikkoa ennen kuin Kristiina sai kuulla poikapuolensa kuolemasta.

Silloin hän oli niin heikko, ettei ymmärtänyt oikein surrakaan. Hän oli niin veretön ja voimaton, ettei mikään liikuttanut häntä — hän oli tyytyväinen kun sai elää noin vain puolinaista elämää pitkällään viruen. Välillä oli ollut kauhea aika, jolloin naiset tuskin uskalsivat koskea häneen ja pitää huolta siisteydestä ynnä sen sellaisesta — mutta se liittyi kuumehoureisiin. Nyt tuntui niin hyvältä saada hoitoa. Hänen sänkynsä ympärillä riippui monta tuoksuvaa niittykukkaseppeltä, joiden tuli karkottaa kärpäset loitolle — tunturimajojen väki oli lähettänyt ne tuomisiksi, ja ne tuoksuivat niin hyvälle varsinkin silloin kun ilmassa tuntui sateen makua. Erlend toi lapset kerran hänen ympärilleen — Kristiina näki näiden näyttävän kurjilta taudin jälkeen ja huomasi, ettei Gaute enää tuntenut häntä; mutta sekään ei tuntunut pahalta. Hän tajusi vain, että Erlend oli aina hänen luonaan.

Erlend oli läsnä messussa joka päivä ja kävi rukoilemassa Ormin haudalla. Hautuumaa oli seurakuntakirkon vieressä Vinjarissa, mutta jotkut suvun kuolleista pikkulapsista olivat saaneet leposijan Husabyn kappelikirkossa — siinä lepäsivät Erlendin molemmat veljet ja Munan Piispanpojan pieni tytär. Kristiinaa oli usein säälittänyt nuo pienokaiset, jotka nukkuivat aivan yksin kivilattian alla. Nyt oli Orm Erlendinpoika saanut sijansa heidän keskellään.

Toisten pelätessä Kristiinan henkeä vaelsi paikkakunnan läpi kerjäläislaumoja matkalla Nidarosiin Olavin-juhliin. Ne olivat enimmäkseen samoja almunanojia ja vanhoja eukkoja, jotka matkasivat sinne joka vuosi — entiset pyhiinvaeltajat olivat aina runsaskätisiä köyhiä kohtaan, koska näiden esirukoukset kuuluivat olevan erittäin vaikuttavia. Ja he olivat oppineet pistäytymään Skaunissa näinä vuosina, jolloin Kristiina oli elänyt Husabyssä — he tiesivät saavansa kartanossa yösijan, vatsan täydeltä ruokaa ja almun ennen kuin lähtivät jatkamaan matkaa. Palvelusväki tahtoi tällä kertaa ajaa heidät tiehensä, koska rouva makasi sairaana. Mutta kun Erlend, joka oli ollut pohjoisessa kaksi viimeistä kesää, kuuli vaimonsa kestinneen noita kerjäläisiä ennen niin auliisti, hän käski majoittaa nämä taloon ja ruokkia kuten ennen. Ja aamulla liikkui hän itse kerjäläisten parissa toimittaen näille juomaa ja ruokaa, ojentaen almurahat ja pyytäen nöyrästi näitä rukoilemaan Kristiinan puolesta. Moni kerjäläinen itki kuullessaan lempeän emännän makaavan kuolemankielissä. Tämän oli Sira Eiliv kertonut Kristiinan tultua terveemmäksi. Vasta joulun alla vaurastui Kristiina sen verran että saattoi taas kantaa avaimensa itse.

Erlend oli heti lähettänyt sanan Kristiinan vanhemmille hänen sairastumisestaan, mutta nämä olivat kutsuttuina Skogin häihin lähteneet etelään. Palatessaan he tulivat Husabyhyn; Kristiina voi silloin paremmin, mutta oli niin heikko, ettei jaksanut puhua vanhempiensa kanssa paljoa. Hän tahtoi mieluimmin nähdä vain Erlendin vuoteensa laidalla.

Heikkona, vilunarkana ja verettömänä hän pakeni Erlendin terveyden turviin. Vanha verenpolte oli jäähtynyt, kadonnut niin tyystin, ettei hän enää muistanut, millaista oli ollut rakastaa siten; mutta sen keralla oli myös kadonnut viime vuosien rauhattomuus ja katkeruus. Hänen oli mielestään niin hyvä näin — vaikka suru Ormin kuoleman johdosta painoikin heitä molempia raskaasti. Ja vaikka Erlend ei ymmärtänytkään hänen olevan niin huolissaan Gauten tähden, oli heidän sittenkin nyt hyvä. Erlend oli pelännyt kovasti kadottavansa hänet, sen huomasi kaikesta.

Olisi ollut vaikea ja arka tehtävä puhua Erlendille nyt — koskettaa mitään, joka olisi voinut rikkoa rauhan ja ilon heidän väliltään.

Kristiina seisoi tuvan oven edessä ulkona valoisassa kesäyössä talonväen palatessa tansseista. Margret riippui isänsä käsikynkässä. Hän oli niin hepenissään, että sellainen olisi sopinut paremmin hääkemuissa kuin ulkona tanhukentällä, jossa oli kaikenlaista väkeä. Mutta äitipuoli oli kokonaan lakannut puuttumasta Margretin kasvatukseen. Erlend sai tehdä kuten tahtoi tyttärensä suhteen.

Erlendiä ja Margretia janotti, ja Kristiina meni hakemaan heille olutta. Tyttö jäi puhelemaan hetkeksi — hän ja äitipuoli olivat olleet hyviä ystäviä sen jälkeen, kun Kristiina ei enää koettanut opettaa Margretia, Erlend nauroi kaikelle, mitä tytär kertoi tansseista. Mutta viimein lähtivät Margret ja hänen neitonsa parvelle nukkumaan.

Mies jäi mittelemään tuvan lattiaa — venytteli, haukotteli, mutta sanoi, ettei hän ollut väsynyt. Hän haroi sormillaan pitkää, mustaa tukkaansa.

"Oli niin kiire, kun me tulimme saunasta — ennen tanssia — etkö sinä voisi leikata minun tukkaani, Kristiina — enhän minä voi kulkea tällaisena pyhien aikana —"

Kristiina huomautti, että nythän oli pimeä — mutta Erlend nauroi ja osoitti sormellaan räppänää; alkoi jo valjeta. Silloin Kristiina sytytti uudelleen tulen, käski Erlendin istua ja levitti liinan hänen hartioilleen. Tukkaa leikattaessa liikahteli Erlend kutkun-arasti ja nauroi, kun Kristiinan sakset tulivat lähelle kaulaa.

Kristiina keräsi huolellisesti poikkileikatut hiukset ja poltti ne liedessä, pudistellen liinaakin tulen yläpuolella. Sitten hän suki Erlendin tukan sileäksi alas otsalta ja näpsi vielä saksilla tupsun sieltä ja täältä, missä reuna ei ollut aivan tasainen.

Erlend tarttui Kristiinan käsiin, kun tämä seisoi hänen takanaan, kietoi ne yhteen kurkkunsa ympäri ja katsoi ylös hymyilevin kasvoin:

"Sinä olet väsynyt", sanoi hän sitten, päästi Kristiinan irti ja nousi kevyesti huoahtaen.

* * * * *

Erlend purjehti Bergeniin heti juhannuksen jälkeen. Hän oli huonolla tuulella, kun vaimo taas oli kykenemätön matkustamaan hänen kanssaan. Kristiina hymyili väsyneesti ja tuumi, että eihän hän kuitenkaan olisi voinut jättää Gautea.

Ja niin eleli Kristiina yksin Husabyssä tämänkin kesän. Oli toki hyvä, ettei hän tänä vuonna odottanut lasta ennen kuin Matin-messun aikaan; hänellä itsellään samoin kuin apurouvilla oli paljon hankaluutta ja vaivaa, kun se sattui kovien kiireiden aikana.

Hän ajatteli mahtoiko tätä jatkua aina. Ajat olivat nyt toiset kuin hänen neitovuosinaan. Hän oli kuullut isänsä kertovan tanskalaissodasta ja muisti vielä, miten isä oli ollut sotaretkellä Eirik herttuaa vastaan. Hänen ruumiissaan näkyvät suuret arvet olivat siltä ajalta. Mutta kotilaaksossa elettiin kuitenkin liian kaukana sodan kuuluvilta — sinne asti ei kukaan uskonut sen yltävän enää koskaan. Siellä oli eletty enimmäkseen rauhassa, ja isä hoiteli tilojaan, huolehti alaisistaan ja ajatteli jokaisen parasta.

Nyt kuultiin lakkaamatta levottomia viestejä — kaikki puhuivat vainon ajoista ja sodasta ja maan hallituksesta. Se liittyi Kristiinan mielessä meren ja rannikon muistoihin. Merellä hän oli ollut yhden ainoan kerran — tänne pohjoiseen muuttaessaan. Rannikkoa ne kulkivat kaikki nuo korkeat herrat, joiden pää oli täynnä tuumia ja aikeita ja vasta-aikeita ja neuvotteluita, hengelliset herrat ja maallikot. Erlend kuului heidän joukkoonsa syntynsä ja omaisuutensa nojalla. Mutta Kristiina tunsi, että hän oli puolittain heidän piirinsä ulkopuolella.

Hän ajatteli ja tuumaili mikä sen oikeastaan oli saanut aikaan. Mikä mahtoi olla Erlendin vertaisten ajatus hänestä?

Koska Erlend oli ainoastaan se mies, jota hän rakasti, ei hän ollut koskaan välittänyt muusta. Hän oli kyllä huomannut miehensä äkkipikaisen ja kiivaan ja ajattelemattoman luonteen ja nähnyt, että Erlendillä oli erikoinen taito kääntää kaikki asiat nurin. Mutta hän oli aina löytänyt jonkin puolustuksen — ei ollut milloinkaan vaivautunut miettimään, mihin Erlendin mielenlaatu vielä saattoi johtaa heidät molemmat. Kun he saavat naimaluvan, oli kaikki muuttuva — näin hän oli lohduttanut itseään. Toisinaan hänestä tuntui kuin hän olisi alkanut ajatella siitä hetkestä lähtien, jolloin hän tiesi kantavansa lasta. Millainen oli oikein Erlend jota ihmiset sanoivat kevytmieliseksi ja ymmärtämättömäksi mieheksi, johon ei voinut luottaa —?

Hän oli luottanut. Hän ajatteli Brynhildin ylistupaa ajatteli, miten Erlendin ja tuon toisen naisen suhde oi lopuksi katkennut. Hän ajatteli Erlendin käytöstä sen jälkeen, kun hän jo oli ollut tämän kihlattu morsian. Mutta Erlend oli sittenkin pysynyt uskollisena, nöyryytyksistä ja vastoinkäymisistä huolimatta; Kristiina oli nähnyt, ettei Erlend tahtonut kadottaa häntä millään hinnalla nytkään.

Hän ajatteli Godøyn Haftoria. Tämä oli aina pyörinyt hänen perässään, lörpötellyt ja pyrkinyt hyväilemään, kun he tapasivat jossakin; eikä hän ollut pannut sitä sen enemmän mieleensä. Haftorilla oli kai sellainen tapa laskea leikkiä. Ei Kristiina voinut uskoa muuta nytkään; hän oli pitänyt tuosta vallattomasta, kauniista miehestä ja piti hänestä vieläkin. Mutta sitä, että joku saattoi olla sellainen vain muuten, huvikseen, ei hän ymmärtänyt.

Hän oli tavannut Haftor Grautin jälleen kuninkaanpidoissa Nidarosissa, ja tämä hyöri hänen liepeissään jälleen kuten ennenkin. Eräänä iltana oli Haftor saanut hänet mukaansa erääseen ylistupaan, ja hän oli laskeutunut Haftorin kanssa valmiiksi suoritulle sängylle, joka oli sisällä. Kotona hän ei olisi saattanut kuvitella sellaista — siellä ei kuulunut kylätapoihin, että miehet ja naiset pistäytyivät tuolla tapaa syrjään, kaksitellen. Mutta täällä tekivät kaikki niin, eikä kukaan tuntunut pitävän sitä sopimattomana — se kuului olevan ritarien tapoja vieraissa maissa. Juuri heidän sisään astuessaan makasi Elin-rouva, herra Erlingin vaimo, toisessa sängyssä ruotsalaisen ritarin vieressä, he puhuivat kuninkaan korvakivusta. Ruotsalainen oli iloisen näköinen Elin-rouvan noustessa pois ja lähtiessä saliin.

Huomatessaan Haftorin tarkoittavan täyttä totta sillä mitä pyysi, heidän parhaillaan loikoessaan sängyssä puhellen, oli Kristiina joutunut niin ymmälle, ettei ollut ymmärtänyt pelätä eikä kunnolla suuttuakaan. Molemmathan he olivat naimisissa, ja molemmilla heillä oli lapsia avioliitostaan. Kristiina ei oikein ollut ottanut uskoakseen, että sellaista saattoi tapahtua. Haftor oli ollut naurusuinen ja hilpeä ja veitikkamainen — Kristiina ei osannut nimittää viettelemiseksi sitä, mitä tämä tahtoi, niin vakava ei Haftor ollut ollut. Mutta nyt tämä oli tahtonut houkutella hänet pahimpaan syntiin.

Haftor oli noussut paikalla sängystä, kun Kristiina käski hänet pois — hän oli tullut lauhkeaksi, mutta näytti enemmän hämmästyneeltä kuin häpeävältä. Ja hän oli kysynyt epäilevästi, luuliko Kristiina todella, etteivät naineet ihmiset olleet milloinkaan uskottomia. Harva mies saattoi sanoa rehellisellä mielellä, ettei hänellä ollut jalkavaimoja. Naiset olivat ehkä vähän parempia, mutta eipä ollut heissäkään kehumista.

"Uskoitteko te kaikki pappien saarnat synnistä ja sen semmoisesta ollessanne neito?" hän kysyi. "Silloin minä en ymmärrä, Kristiina Lauritsantytär, miten Erlend sai teidät suostumaan tahtoonsa."

Haftor oli katsonut häntä silmiin — ja varmaan ne ilmaisivat jotakin hänelle, vaikka Kristiina ei millään hinnalla olisi puhunut Haftorin kanssa tästä. Sillä miehen ääni oli ollut ihmetyksestä heleä hänen sanoessaan:

"Sellaista minä luulin tapahtuvan vain — lauluissa."

Kristiina ei ollut puhunut asiasta kenellekään, ei edes Erlendille. Erlend piti Haftorista. Ja kyllähän se oli kauheata, että oli niin kevytmielisiä miehiä kuin Haftor Graut — mutta Kristiina ei voinut oikein käsittää asian liikuttavan häntä itseään. Haftor ei sen koommin ollut koettanut lähennellä häntä — istui vain merensiniset silmät ihmetyksestä selällään, kun he joskus tapasivat.

* * * * *

Jos Erlend oli kevytmielinen, niin oli hän sitä ainakin toisella tapaa. Ja oliko hän niin ymmärtämätön, ajatteli Kristiina. Hän näki ihmisten säpsähtävän Erlendin puheita ja pohtivan niitä sitten yksissä neuvoin. Saattoi olla paljon totta ja oikeata siinä, mitä Erlend Nikulauksenpoika esitti. Hän ei vain milloinkaan oppinut sitä, mitä toiset herrat eivät koskaan unohtaneet — varovaista oveluutta, jolla he vartioivat toisiaan. Erlend nimitti sitä juonitteluksi ja nauroi raikasta nauruaan, joka ensin ärsytti ihmisiä, mutta lopulta riisui heidät aseista. He yhtyivät nauruun, löivät Erlendiä olalle ja sanoivat, että hän saattoi olla terävä, vaikka olikin lyhytnäköinen.

Sitten Erlend teki tyhjäksi sanansa vallattomalla ja rohkealla pilalla. Ja tämänkaltaista ihmiset kuuntelivat mielellään Erlendin suusta. Vaimo aavisti hämärästi — ja tunsi nöyryytystä sen johdosta — minkä tähden kaikki antoivat Erlendille anteeksi hänen rennot puheensa. Erlend pelästyi heti kun kohtasi miehen, joka uskalsi pitää kiinni omasta kannastaan. Ja vaikka tämän ajatuskanta olisi näyttänyt hänestä kuinka typerältä tahansa, luopui hän kuitenkin omastaan kaikissa asioissa peittäen peräytymisensä leveään leikinlaskuun vastustajastaan.

Ja ihmiset olivat tyytyväisiä, että Erlend oli pelkuri ajatuksiltaan — vaikka hän toiselta puolen oli liiankin huoleton menestyksestään, seikkailunhaluinen ja silmittömästi ihastunut jokaiseen vaaran aiheeseen, jota saattoi vastustaa aseilla. Mutta näin ollen heidän ei tarvinnut pelätä Erlend Nikulauksenpoikaa.

Edellisenä vuonna, talven ollessa lopullaan, oli valtakunnanhoitaja käynyt Nidarosissa pienen kuninkaan kanssa. Kristiina oli ollut kuninkaan kartanossa vietetyissä suurissa pidoissa. Silkkihuntu päässään, punainen morsiuspuku yllään ja hienoimmat korut kaulassaan hän oli istunut hiljaisena ja arvokkaana korkeimpien rouvien keskellä. Hän oli seurannut valppain silmin miestään, kun tämä liikkui toisten miesten parissa, katsellut, kuunnellut ja ajatellut — kuten hän katseli, kuunteli ja ajatteli kaikkialla, missä hän kulki Erlendin kanssa ja missä huomasi ihmisten puhuvan Erlendistä.

Yhtä ja toista hän jo oli oppinut. Herra Erling Vidkuninpoika tahtoi panna alttiiksi kaiken puolustaakseen Norjan valtaa pohjoisessa Vienan meren rannoilla ja suojellakseen Haalogalandia. Mutta neuvosto ja ritarista olivat vastaan eivätkä millään tahtoneet yhtyä yritykseen, joka saattoi tulla kalliiksi. Arkkipiispa ja hiippakunnan papisto eivät olleet haluttomat kannattamaan hanketta rahallisesti — sen hän oli kuullut Gunnulfilta — mutta muuten vastusti sitä koko maan hengellinen sääty, vaikka oli kyseessä sota Jumalan vihollisia, harhaoppisia ja pakanoita vastaan. Ja herrat vehkeilivät valtionhoitajaa vastaan, ainakin Trondelagenissa. He eivät olleet eläneet kovin tarkasti lain kirjaimen mukaan eivätkä piitanneet kruunun vaatimuksista ja olivat nyt vihoissaan siitä, että herra Erling ylläpiti niin ankarasti edesmenneen sukulaisensa Haakon-kuninkaan aikaista henkeä eräissä asioissa. Mutta nämä seikat eivät olleet syynä siihen, ettei Erlend tahtonut antautua valtionhoitajan käytettäväksi sillä tapaa kuin Kristiina ymmärsi tämän tahtovan käyttää hänen miestään. Erlendillä ei ollut siihen muuta syytä kuin se, että toisen vakava ja arvokas olemus ikävystytti häntä — ja hän kosti Erlingille siten, että ivaili hyväntahtoisesti mahtavaa sukulaistaan.

Kristiina luuli ymmärtävänsä herra Erlingin aseman Erlendiin nähden. Erling oli pitänyt Erlendistä heidän yhteisestä nuoruudestaan asti ja oli varmaan ajatellut, että jos hän voisi voittaa puolelleen suurisukuisen ja sotaisan Husabyn isännän, jolla oli sitä paitsi jonkin verran kokemusta sodankäyntitaidossa, hän kun oli ollut ennen kreivi Jaakon palveluksessa — Erlend oli ainakin kokeneempi kuin useimmat muut kartanoiden omistajat — voisi se koitua hyödyksi Erling Vidkuninpojan suunnitelmille samoin kuin Erlendin omalle menestykselle. Mutta niin ei ollut käynyt.

Kaksi kesää oli Erlend ollut merellä myöhäiseen syksyyn, keikkunut pitkän pohjoisrannan aalloilla ja ajanut rosvoaluksia neljällä pienellä laivalla, jotka seurasivat hänen merkkiään. Hän oli tullut tuoreen ruoan haussa erääseen norjalaiseen uutisseutuun Tenojoelle, hyvin kauas pohjoiseen, juuri kun karjalaiset ryöstivät siellä, ja ottanut vangiksi — vain kourallisella miehiä — kahdeksantoista rosvoa, jotka ripustettiin puoleksi palaneen ladon harjahirteen. Hän oli hakannut maahan venäläisparven, joka oli pyrkinyt tunturille, ja polttanut ja hävittänyt muutamia vihollisen laivoja ulkovesillä. Pohjoisessa puhuttiin paljon hänen neuvokkuudestaan ja rohkeudestaan; ulkotrøndilaiset ja møringilaiset rakastivat päällikköään tämän lujan komennon vuoksi ja myös siksi, että hän aina jakoi vaivat ja vastukset miehistönsä kanssa. Hänellä oli ystäviä rahvaan ja ritarisukujen nuorten miesten joukossa Haalogalandissa, jossa kansa oli jo tottunut siihen, että sen piti puolustaa rantaansa itse.

Mutta sittenkään ei Erlendistä ollut mitään apua drotsille hänen suurissa ristiretkihankkeissaan. Trøndelagenissa ylistettiin Erlendin urotekoja hänen ajaessaan venäläisiä maasta — kun siitä tuli puhe, silloin kyllä muistettiin hänen olevan omia miehiä. Silloin oli taas huomattu sekin, että rannikon pojissa eli vielä vanha hyvä henki. Mutta kaikki, mitä Erlendistä, Husabyn herrasta, sanottiin tai kuultiin, oli liian lapsellista järkevien ikämiesten puheen aiheeksi.

Kristiina huomasi, että Erlend yhä laskettiin kuuluvaksi nuoriin, vaikka hän oli vuotta vanhempi drotsia. Hän ymmärsi soveltuvan monien laskuun, että Erlend oli mies, jonka sanoja ja tekoja voitiin pitää nuoren virmapään hurjisteluna. Sellaisena hänestä pidettiin, sellaisena häntä hemmoteltiin, sellaisena hänestä kerskuttiin — mutta vakiintuneen miehen mainetta hän ei saanut. Ja Kristiina näki, miten helposti Erlend taipui olemaan se, miksi toiset hänet tahtoivat tehdä.

Erlend puhui venäläisretken puolesta, hän puhui ruotsalaisista, joilla oli sama kuningas kuin norjalaisilla, mutta jotka eivät tahtoneet pitää Norjan herroja ja ritareita omien aatelismiestensä vertaisina. Vai oliko milloinkaan kuultu semmoista vaatimusta maailman luomisesta asti, että aatelismiehen tuli maksaa sotasuorituksensa ilman että hän itse sai ohjata omaa hevostaan ja itse kantaa omia aseitaan! Kristiina tiesi, että tämä oli suunnilleen samaa, mitä hänen isänsä oli sanonut Vaagen käräjillä ja mitä isä oli selitellyt Erlendille silloin, kun tämä ei ollut tahtonut erota Munan Baardinpojan kumppanuudesta. Ei, sanoi Erlend, ja toi esiin vaimonsa isän Ruotsissa elävän suvun — kyllä hän tiesi minkä arvoisina nuo Ruotsin herrat pitävät meitä. Ellemme me näytä, mihin pystymme, niin joudumme kohta ruotsalaisten isännyyden alle.

Niin, sanoivat toiset, olihan siinä perää. Mutta sitten he taas puhuivat drotsista. He sanoivat Erlendin ajavan omia etujaan pohjoisessa; karjalaiset olivat eräänä vuonna polttaneet Bjarkøn hänen voutiensa silmien edessä ja ryöstelleet hänen lampuotejaan. Ja Erlend muutti puhetapaa alkaen kujeilla — mutta Erling Vidkuninpoika ei etsinyt omaansa, ei suinkaan. — Hän oli niin jalo ja hieno ja uljas ritari kuin kukaan — parempaa miestä ei olisi voinut löytää mistään maan asioiden hoitoon. Herra varjele, Erling oli niin rehellinen ja kunnianarvoisa kuin lakikirjan kultainen alkukirjain. Ihmiset nauroivat ja painoivat paremmin mieleensä Erlendin vertauksen kultaisesta alkukirjaimesta kuin tämän lavertelun drotsin oikeamielisyydestä.

Ei, Erlendiä ei otettu vakavalta kannalta — nykyään, kun hän kuitenkin oli jollakin tavoin suosiossa. Mutta kun hän nuorena saattoi asiansa epäjärjestykseen ja epätoivoisena eli jalkavaimoineen, tahtomatta lähettää tätä luotaan, kuninkaan käskystä ja kirkonkirouksesta huolimatta — silloin he olivat ottaneet hänet vakavalta kannalta ja kääntynet hänestä osoittaen kiihkeätä suuttumusta hänen jumalattoman ja häpeällisen elämänsä tähden. Se oli nyt unohdettu ja anteeksi annettu — ja Kristiina ymmärsi jonkinlaisen kiitollisuudentunteen vaativan Erlendiä olemaan sellainen, jollaisena ihmiset hänestä pitivät — hän oli kärsinyt kipeästi ollessaan suljettuna vertaistensa parista.

Mutta — Kristiina muisti miten hänen isänsä oli tapana suhtautua kehnojen miesten vikoihin ja puutteisiin — hän kohautti keveästi olkaansa. Ihmisen kristillinen velvollisuus oli olla anteeksiantavainen niitä kohtaan, jotka eivät osaa vastata teoistaan. Jos Erlendille oli annettu anteeksi hänen nuoruudensyntinsä, niin —

Erlend oli kuitenkin vastannut teoistaan eläessään Elinen kanssa. Hän oli vastannut synnistään siihen saakka, kun tapasi Kristiinan ja kun tämä oli seurannut häntä alttiisti uuteen syntiin. Oliko siis Kristiina itse —?

Ei. Nyt häntä alkoivat pelottaa omat ajatukset.

Ja hän koetti karkottaa luotaan huolet sellaisista asioista, joille ei mahtanut mitään. Hän tahtoi ajatella vain seikkoja, joihin hän voi vaikuttaa jotakin. Muu täytyi jättää Jumalan käsiin. Jumala oli auttanut häntä kaikessa, missä hänen oma apunsa ei riittänyt. Husabyn kartano alkoi olla hyvässä kunnossa, kuten se oli ollut ennen — huonoista vuosista huolimatta. Kolme tervettä, kaunista poikaa oli Jumala suonut hänen synnyttää — joka vuosi Hän oli lahjoittanut Kristiinalle uudelleen elämän, annettuaan hänen kohdata kuoleman synnytystuskissa; Hän oli suonut hänen nousta vuoteesta täysin terveenä joka synnytyksen jälkeen. Kaikki kolme herttaista poikaansa hän oli saanut pitää tänä vuonna, jolloin tauti tempasi pois niin monta sievää pikkulasta seudulta. Ja Gaute — Gaute oli tuleva terveeksi, siihen hän luotti varmasti.

Ja oli kai niin kuin Erlend sanoi — että hänen täytyi esiintyä komeasti ja pitää kaikki hyvässä kunnossa. Muuten hän ei olisi kelvannut vertaistensa joukkoon ja voinut saavuttaa sellaisia oikeuksia ja tuloja kuin hänen syntyperänsä vaati. Kristiinan täytyi koettaa uskoa, että Erlend ymmärsi tuon asian paremmin kuin hän.

Oli mieletöntä ajatella, että Erlendillä olisi ollut jossakin suhteessa paremmat olot niinä päivinä, jolloin hän eli syntisten paulojen kietomana tuon toisen — ja Kristiinan itsensä kanssa. Kristiina muisti, minkälaiset Erlendin kasvot olivat olleet eri kertoina — surun runtelemat, intohimon vääristämät. Ei, ei, oli hyvä niinkuin oli. Erlend oli vain vähän liian huoleton ja ajattelematon.

* * * * *

Erlend tuli kotiin vähää ennen Mikon-messua. Hän oli toivonut löytävänsä Kristiinan sängystä, mutta tämä oli vielä jalkeilla. Kristiina tuli Erlendiä vastaan tielle. Hän liikkui tällä kertaa hirveän raskaasti — mutta hän kantoi Gautea käsivarrellaan, kuten aina; isommat pojat juoksentelivat hänen edellään.

Erlend hyppäsi hevosen selästä ja nosti pojat ratsaille. Kristiinan kalpeat, kiusaantuneet kasvot kirkastuivat, kun ei Gaute pelännyt isäänsä — kaipa lapsi siis tunsi hänet. Kristiina ei kysynyt mitään miehensä matkasta, vaan kertoi vain Gauten neljästä uudesta hampaasta — tällä oli ollut kovat tuskat niitä saadessaan.

Äkkiä parahti poika kovaan itkuun — isän rintasolki oli raapinut naarmun hänen poskeensa. Poika tahtoi takaisin äitinsä luokse, ja Kristiina otti hänet pois, vaikka Erlend pani vastaan.

Vasta illalla heidän istuessaan salissa ja lasten nukkuessa kysyi Kristiina mieheltään tämän Bergeninmatkasta — niinkuin hän nyt vasta olisi muistanut sen.

Erlend katsoi salaa vaimoonsa. Ystävä-parka — tämä oli niin kurjan näköinen. Ja niin hän kertoi aluksi kaikenlaisia pieniä uutisia. Erling oli lähettänyt terveisiä ja käskenyt antaa Kristiinalle tämän — hän veti esiin pronssisen tikarin, vihreän ja homeensyömän — oli hyvä panna kätkyeen, jos Gautella oli riisi.

Kristiina kääri taas liinan tikarin ympärille, nousi vaivalloisesti tuolista ja meni kätkyen ääreen. Hän pisti käärön kätkyen pohjalle patjojen alle — siellä oli jo ennestään maasta löydetty kivikirves, majavan nielu, näsiän oksasta tehty risti, peritty hopeakalu ja tuliraudan kappale, maariankämmekän juuria ja olavinpartaa.

"Mene vain nukkumaan jo, Kristiina", kehotti Erlend hellästi. Hän meni vaimonsa luo ja veti kengät ja sukat tämän jalasta. Sillä välin hän kertoi tärkeimmän uutisensa.

Haakon Ogmundinpoika oli tullut takaisin, ja venäläisten ja karjalaisten kanssa oli solmittu ja vahvistettu rauha. Hän joutui itse lähtemään pohjoiseen syksyllä. Ei ollut liikaa luottamista siihen, että rauha syntyisi aivan paikalla. Ja siksi Vargøyssa tarvittiin miestä, joka tunsi maan olot. Hänelle oli luvattu rajaton valta sikäläisessä linnassa — sitä täytyi lujittaa, jotta rauha säilyisi paremmin uusien rajojen sisällä.

Erlend katsoi jännittyneenä vaimonsa kasvoihin. Tämä näytti vähän säikähtyneeltä — mutta ei kysellyt suuria, ja olihan selvä, ettei Kristiina ymmärtänyt paljoa siitä, mitä nämä uutiset merkitsivät, Erlend näki, miten väsynyt Kristiina oli — eikä puhunut enempää siitä asiasta, vaan jäi istumaan hetkeksi Kristiinan sängyn laidalle.

Itse hän tiesi, mihin oli ryhtynyt. Erlend naureskeli hiljaa itsekseen riisuessaan vitkalleen vaatteitaan. Ei siellä joutaisi istumaan hopeavyö mahan ympärillä, pitämään olutkemuja ystäville ja sukulaisille, leikkaamaan kynsiään kauniiksi ja tasaisiksi ja kiidättämään vahteja ja alipäälliköltä sinne ja tänne — ei siellä istuttu kädet ristissä, kuten kuninkaan päämiehet etelän linnoissa. Vargøyn linnassa oli omalaatuisensa komento.

Siellä oli lappalaisia, venäläisiä, karjalaisia ja kaiken maailman sekalistoa — noita-akkoja, seitoja, pakanoita ja pirun pentuja, jotka täytyi taas opettaa maksamaan veroa norjalaisille miehille ja jättämään rauhaan norjalaiset asumasijat, jotka olivat yhtä kaukana toisistaan kuin täältä on matkaa Møreen. Rauha — ehkä sekin kerran saataisiin säilymään siellä — mutta hänen aikanaan siellä ei rauha ollut kestävä sen kauemmin kuin piru istui messussa. Ja sitten oli hänen pidettävä kurissa omat hurjimuksensa — kevätpuoleen, kun näiden mieli alkoi painua pimeydestä ja myrskystä, meren helvetillisestä jyrystä ja kylmästä; kun alkoi uupua jauhoja ja voita ja juomista, kun miehet tappelivat naisistaan ja kun alkoi olla vaikea kestää elämää saarilla. Hän tunsi sitä jo vähän oltuaan siellä Gissur Gallen kanssa nuorena poikana. Ehei — ei siinä joutanut lojumaan kyljellään —!

Ingolf Peit, joka siellä oli nyt, oli kyllä paikallaan hänkin, mutta Erling oli oikeassa siinä, että ritaristoon kuuluvan miehen siellä piti olla asiain hoidossa — muuten ei kukaan ymmärtäisi, että Norjan kuninkaan vakaa tahto oli pysyttää valtansa sillä kulmalla. Hohoi — hän tuli olemaan siellä kuin silmäneula kankaassa. Piru vieköön, siellä ei ollut Norjan maita ennen kuin Malangissa.

Ingolf oli pystyvä mies — kun sai jonkun käskijäkseen. Hän oli antava Ingolfin hallittavaksi Hugrekkenin. Margygren oli uljain kaikista laivoista, sen hän oli jo havainnut. Erlend nauroi hiljaista, onnellista naurua. Hän oli usein sanonut Kristiinalle, että tämä seuranainen hänellä oli ja tuli olemaan, Kristiina sai tyytyä siihen —.

* * * * *

Kristiina heräsi lapsen itkuun pimeässä. Erlend kuuli vaimonsa liikahtavan toisen seinän viereisessä sängyssä ja puhelevan hiljaa tyynnyttäen — Bjørgulf oli alkanut valitella. Väliin sattui, että poika herätessään joskus yöllä ei saanut silmiään auki rähmältä — silloin äiti kostutti ne kielellään, Erlendistä se oli aina ollut ilkeän näköistä, Kristiina hyräili hiljaa toisen seinän luona. Tuo ohut, piipittävä ääni kiusasi Erlendiä.

Erlend muisti, mistä hän oli nähnyt unta. Hän oli kävellyt rannalla — se oli ollut kiviranta, ja hän hyppi kiveltä kivelle. Meri päilyi kelmeänä ja kiiltäväpintaisena nuoleksien ulapan leviä — oli tyyni, varjoinen kesäpäivä, aurinkoa ei näkynyt. Hopealta hohtavaa vuononsuuta vasten hän näki aluksen, joka kellui ankkurissa mustana ja siropiirteisenä hiljaa mainingeilla. Haisi niin jumalattomasti mereltä ja leviltä.

Hänen sydäntään kouristi ikävä ja kaipaus. Nyt — yön pimeydessä, maatessaan tässä vierassängyssä ja kuullessaan kehtolaulun yksitoikkoisen sävelen tunkeutuvan korviinsa — nyt hän tunsi, miten hän kaipasi. Pois kotoa ja lasten luota, joita kiehui talo täynnä, pois kuulemasta talonhoitoa, väkeä, tiloja ja kakaroita koskevia asioita — pois tuntemasta sydämen tuskaa Kristiinan tähden, joka aina kantoi lasta kohdussaan ja jota hänen täytyi sääliä —!

Erlend painoi kädet vasten sydäntään. Oli kuin se olisi lakannut lyömästä ja vapissut vain hiljaa kauhusta rinnassa. Hän ikävöi pois Kristiinan luota. Kun hän ajatteli mikä Kristiinaa odotti tämän ollessa nyt niin heikko ja voimaton — sitä näkyi saattavan odottaa millä hetkellä tahansa — oli hän tukehtua pelosta. Mutta jos hän menettäisi Kristiinan, ei hän ymmärtänyt, miten jaksaisi elää. Kuitenkaan ei hän jaksanut elää yhdessäkään — ei nyt; hän tahtoi päästä erilleen kaikesta, hengähtämään, ja se tuntui aivan elämän asialta.

Herra Jeesus, Vapahtajani — millainen mies hän oli! Tänä yönä hän sen havaitsi. Kristiina, rakas, suloinen ystävä — ja sittenkin, oikein syvää sydämen iloa hän oli tuntenut Kristiinan luona vain siihen aikaan, jolloin hän oli vietellyt tämän.

Hänhän oli uskonut varmasti, että sinä päivänä, jolloin hän oli saava Kristiinan aviovaimokseen, omakseen Jumalan ja ihmisten edessä — sinä päivänä oli kaikki paha väistyvä hänen elämästään niin tyystin, että hän unohtaisi sellaista koskaan olleenkaan.

Hän oli varmaan sellainen, ettei hän kärsinyt mitään oikein hyvää ja puhdasta lähellään. Sillä Kristiina oli ollut kuin Jumalan enkeli pelastuttuaan synnistä ja turmeluksesta, johon Erlend oli johdattanut hänet. Lempeä, uskollinen, hiljainen, kelvollinen, kunnianarvoisa. Hän oli kantanut kunnian takaisin Husabyhyn. Hänestä oli tullut jälleen se, mikä hän oli ollut sinä kesäyönä, jolloin tuo nuori neitseellinen impi oli painautunut Erlendin viitan alle luostarin puutarhassa ja tämä oli ajatellut tuntiessaan tuon hennon nuoren ruumiin kylkeään vasten —. ettei itse paholainenkaan olisi hennonut loukata tätä lasta tai tuottaa hänelle surua.

Kyyneleet vuotivat Erlendin poskia pitkin.

— Taitaa olla totta tuossa pappien puheessa, että synti syö miehen sielun kuin ruoste — sillä hänellä ei ollut ollut sielun rauhaa herttaisen ystävänsä luona — pois Kristiinan läheltä ja kaikista hänen hommistaan hän kaipasi.

Hän oli itkenyt itsensä puolinukuksiin kuullessaan Kristiinan valvovan ja kävelevän lattialla hymisten ja hyssytellen.

Erlend hyppäsi sängystä, kompastui pimeässä lapsenkenkiin, meni vaimonsa luo ja otti Gauten häneltä. Poika parahti, ja Kristiina sanoi valittaen: "Nyt minä juuri olin saamaisillani hänet uneen."

Isä koetti tyynnyttää kirkuvaa lasta, läiskäytti tätä pari kertaa takapuoleen — ja kun poika parkui entistä pahemmin, keikutti hän tätä niin kovaa, että Gauten suu meni pelosta lukkoon. Tällaista ei vielä ollut sattunut hänen elämässään.

"Nyt sinä saat käyttää sitä älyä, joka sinulle on annettu, Kristiina." Kiukku vei Erlendiltä aivan voimat hänen seisoessaan säikähtyneenä, paljaana ja palellen pilkkopimeässä huoneessa, läkähtymäisillään oleva kakara sylissään. "Loppu tästä pitää tulla, sen minä sanon — mitä varten sinulla muuten on lapsenpiikasi — nukkukoot kakarat heidän kanssaan, sinä menehdyt tämmöiseen?-"

"Etkö sinä salli minun pitää omia lapsiani luonani sitä lyhyttä aikaa, joka minulla on jäljellä", valitti vaimo hiljaa.

Erlend ei tahtonut ymmärtää, mitä hän tarkoitti.

"Sinä aikana, mikä sinulla on jäljellä, tarvitset sinä rauhaa. Mene nyt nukkumaan, Kristiina", pyysi hän lempeämmin.

Hän otti Gauten viereensä sänkyyn, lauloi tälle vähän ja löysi pimeässä vyönsä sängynportaalta. Pienet hopealastat kitisivät ja kiikkuivat pojan leikkiessä vyöllä.

"Ei kai siinä ole tikaria?" kysyi Kristiina levottomasti sängystään, ja Gaute päästi kovan porun kuullessaan äidin äänen. Erlend hyssytteli lasta ja helisti vyötään, ja viimein lapsi tyyntyi.

Tuon surkean pojun tuskin saattoi toivoa jäävän eloon — mahtoikohan Gautella edes olla älyä.

Ei, ei, armahin Neitsyt Maaria, sitä hän ei tarkoittanut — eihän hän toki toivonut oman pikku poikansa kuolemaa. Ei, ei, Erlend otti lapsen käsivarsilleen ja painoi kasvonsa sen pehmeitä, hienoja hiuksia vasten.

Heidän kauniit poikansa. — Mutta häntä väsytti niin kuulla puhuttavan näistä aamusta iltaan, hän väsyi siihen, että nämä aina olivat jaloissa joka paikassa. Hän ei käsittänyt, että kolme kakaraa saattoi olla kaikkialla yhdellä kertaa. Mutta hän muisti, miten vihan vimmoissaan hän oli ollut Elinelle, kun ei tämä välittänyt heidän lapsistaan. Hän oli varmaan kauhea mies — sillä häntä suututti sekin, ettei hän nähnyt enää milloinkaan Kristiinaa ilman että lapset aina riippuivat tämän liepeissä.

Hän ei ollut milloinkaan tuntenut sellaista tunnetta nostaessaan syliinsä laillisia poikiaan kuin silloin, kun hänen käsivarsilleen ensi kertaa oli laskettu Orm. Oi Orm, Orm, poikani! — Erlend oli ollut jo silloin niin kyllästynyt Elineen — väsynyt tämän itsepäisyyteen ja kiivauteen ja hillittömään rakkauteen. Hän oli huomannut, että Eline oli liian vanha hänelle. Ja hän oli alkanut ymmärtää, mitä tuo hulluus oli maksava. Mutta hän ei ollut voinut ajaa Elineä luotaankaan — kun tämä oli menettänyt kaiken hänen tähtensä. Pojan syntymä oli saattanut hänet sietämään äitiä, sen hän tunsi. Hän oli ollut niin nuori tullessaan Ormin isäksi, ettei hän ollut täysin käsittänyt lapsensa tulevaa asemaa — sen äiti kun oli toisen miehen aviovaimo.

Itku pyrki taas esiin ja hän painoi Gauten lujemmin itseensä. Orm — ketään lapsistaan ei hän ollut rakastanut niinkuin tätä; hän kaipasi tätä niin ja katui katkerasti jokaista kovaa ja kiivasta sanaa, jolla oli pahoittanut pojan mieltä. Orm ei ollut voinut saada tietää kuinka hänen isänsä rakasti häntä. Ja syynä hänen katkeruuteensa ja epätoivoonsa oli ollut se — tämä selvisi hänelle vähitellen —, ettei Ormia milloinkaan voitaisi lukea hänen lailliseksi pojakseen ja ettei hän milloinkaan voisi periä isänsä vaakunakilpeä. Ja hän oli mustasukkainen siitä, että näki pojan kiintyvän enemmän äitipuoleen kuin häneen ja että Kristiinan tasainen, lempeä hyvyys kasvavaa poikaa kohtaan oli kuin häneen itseensä lankeava moite.

Sitten hän muisti vuorokaudet, joita ei jaksanut ajatella. Orm makasi ruumiina ylisillä ja naiset sanoivat, että he luulivat tämän tiedon tappavan Kristiinan. Miehet hakkasivat Ormille haudan kirkkoon ja kysyivät tuliko Kristiina haudattavaksi siihen vai vietäväksi Gregoriuksenkirkkoon, missä Erlendin vanhemmat lepäsivät.

Oi voi — hän pidätti henkeään sitä muistaessaan. Hänen takanaan oli koko elämällinen muistoja, joita hän pakeni siksi, ettei jaksanut ajatella niitä. Tänä yönä hän sen ymmärsi. Hän saattoi unohtaa ne jotenkuten arkihyörinässä, mutta hän ei voinut suojella itseään sitä vastaan, että joskus sukelsi esiin tämmöinen hetki — ja silloin tuntui kuin kaikki rohkeus olisi puhallettu hänestä pois.

Haugenin päivät oli hänen melkein onnistunut saada mielestään. Hän ei ollut käynyt Haugenilla sen yön perästä, jolloin ajoi sieltä pois, eikä hän ollut nähnyt Bjørnia ja Aashildia häittensä jälkeen. Hän oli pelännyt tavata herra Bjørnia. Ja nyt. — Hän muisti mitä Munan oli kertonut — että siellä kummitteli; Haugenissa kummitteli niin, että rakennukset oli jätetty tyhjiksi; kukaan ei tahtonut asua siellä, ei ilmaiseksikaan.

Bjørn Gunnarinpoika oli ollut rohkea sillä lailla, miten hän itse ei milloinkaan tulisi olemaan. Hänen kätensä ei ollut vapissut hänen tappaessaan vaimonsa — Munan oli kertonut iskun käyneen suoraan sydämeen.

Talvella tuli kuluneeksi kaksi vuotta Bjørnin ja Aashild-rouvan kuolemasta. Ihmiset eivät olleet nähneet savun nousevan Haugenista viikkoon; silloin jotkut miehet rohkaisivat mielensä ja lähtivät sinne. Bjørn-herra virui sängyssä katkotuin kurkuin; hän piti vaimonsa ruumista sylissään. Sängyn edessä lattialla oli hänen verinen tikarinsa.

Kaikki olivat ymmärtäneet asian kulun — mutta Munan Baardinpoika ja hänen veljensä saivat kuitenkin heidät haudatuksi vihittyyn maahan. — Olihan siellä voinut käydä tihutyöntekijöitä, sanoivat nämä, vaikka Bjørnin ja Aashildin tavara-arkkua ei ollut liikutettu. Ruumiita eivät olleet koskeneet hiiret eivätkä rotat — Haugenissa ei muuten sellaisia ollutkaan — ja kansa piti sitä merkkinä rouvan noituudesta.

Munan Baardinpoika oli ollut kauhean järkyttynyt äitinsä kuolemasta. Hän oli lähtenyt pyhiinvaellusmatkalle Pyhän Jaakon haudalle Kompostellaan heti sen jälkeen.

Erlend muisti oman äitinsä kuoleman jälkeisen aamun. Heidän laivansa oli ollut ankkurissa Moldøyn salmessa, mutta oli niin sakea sumu, että tuon valkoisen seinän läpi näkyi vain hetkittäin tunturinsyrjä, jonka alla he olivat. Veneen soutaessa maihin pappia kaikui airon ääni umpeasti ilmassa. Erlend oli seisonut keulassa katsellen soutua laivalta. Kaikki, mihin hän koski, oli sumusta märkää; hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat pisaroita täynnä ja vieras pappi ja tämän saattaja kyyhöttivät veneessä kuin haukat sateessa, pyhät astiat sylissään. Airojen loiske, hankojen kitinä ja tunturiseinästä kimpoava kaiku kuului vielä sen jälkeen kun vene jo aikaa sitten oli kadonnut sumuun.

Silloin hänkin oli päättänyt lähteä pyhiinvaellusretkelle. Hänellä oli ollut silloin yksi ainoa toive — että hän vielä kerran saisi nähdä äitinsä suloiset, lempeät kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet ennen — sileine, hienoine, kalpeanruskeine kiharoineen. Äiti makasi nyt laivan kannen alla kasvot kauheiden haavojen runtelemina, jotka halkeilivat ja pursuttivat pieniä kirkkaita märkähelmiä äidin koettaessa hymyillä hänelle.

Eihän hän voinut sille mitään, että isä oli ottanut hänet sillä lailla vastaan. Ja että hän sitten oli liittynyt erääseen, joka oli ajettu tielle kuten hänkin. Ja sitten hän oli heittänyt mielestään pyhiinvaellusretken eikä sen jälkeen ollut välittänyt enää ajatella äitiään. Vaikka tämän elämä oli ollut raskas maan päällä, niin kai hän nyt oli siellä missä oli rauha — hänellä, Erlendillä, ei ollut tietoa rauhasta liityttyään uudelleen Elineen.

Rauha —! Sitä hän oli varmaankin tuntenut vain yhden ainoan kerran elämässään — sinä yönä, jolloin hän istui kiviaitaa vasten metsän laidassa Hofvinissa pidellen vyötäisiltä Kristiinaa, joka nukkui hänen sylissään — levollista, leppeää, keskeytymätöntä lapsenunta. Kauan hän ei ollut voinut olla koskematta Kristiinaan. Rauhaa hän ei ollut löytänyt Kristiinan luota sen jälkeen, eikä hän ollut löytänyt sitä hänen luotaan nyt. Vaikka hän näki, että kaikki kartanon muu väki tunsi rauhan hänen lähellään.

Ja nyt hän ikävöi vain melskettä. Hän kaihosi mielettömästi ulkoluotojen keskeen, kaihosi hyrskyävää pohjoista merta, mantereen loputonta rantaa, valtavia vuonoja, jotka saattoivat kätkeä monenmoisia vaaroja ja loukkuja, ihmisiä, joiden kieltä hän tunsi vain osapuilleen, näiden taikoja, epävakaisuutta ja päähänpistoja, sotaa ja merenkäyntiä, omien aseittensa ja miestensä aseiden kalsketta.

Erlend vaipui viimein uneen, mutta heräsi taas — mitä hän olikaan uneksinut — Niin tosiaan. Että hän oli maannut sängyssä kummallakin puolellaan musta lappalaistyttö. Se oli jokin puoliunhoon vaipunut tapaus siltä ajalta, jolloin hän oli ollut pohjoisessa Gissurin kanssa — muuan hurja yö, jolloin he kaikki olivat olleet humalassa ja järjiltään. Hän ei muistanut paljon muuta koko tapahtumasta kuin naisista lähtevän äikeän villipedon hajun.

Ja tässä hän nyt makasi pienen sairaan poikansa vieressä tämmöisiä unia nähden. Hän pelkäsi itseään niin, ettei uskaltanut enää ruveta unta hieromaan. Eikä hän sietänyt maata valveillakaan. Kylläpä hän taisi olla turmion tuoja. Pelosta jäykkänä hän makasi liikkumatta paikallaan tuntien sydämensä takovan — ja odotti sarastuksen vapautusta.

Hän sai suostutetuksi Kristiinan pysymään vuoteessa seuraavan päivän, sillä hän ei jaksanut nähdä tämän laahustavan ympäri taloa noin viheliäisenä. Hän istui Kristiinan luona ja piti tämän kättä omassaan. Kristiinalla oli ollut niin kauniit käsivarret — hennot, mutta niin pyöreät, ettei nivelien luita näkynyt lainkaan. Nyt ne riippuivat kuin solmuruoska laihtuneista olkapäistä, ja käsivarren alapuoli oli aivan sinertävä.

Ulkona tuuli ja satoi niin että rapakko roiskui. Kun Erlend myöhemmin päivällä tuli ritariparvesta, kuuli hän Gauten surkean itkun jostakin pihalta. Ahtaassa solassa rakennusten välissä istuivat hänen kolme poikaansa pahimmassa sateessa räystäsveden alla. Naakkve piteli kiinni pienintä veljeä Bjørgulfin koettaessa työntää tämän suuhun elävää onkimatoa — hänellä oli koura täynnä kiemurtelevia, vaaleanpunaisia lieroja.

Pojat olivat nousseet seisomaan ja kuuntelivat loukkaantuneen näköisinä isän torumista. He kertoivat vanhan Aanin sanoneen, että Gaute saisi hampaat ilman kipuja, jos hänet saisi puraisemaan elävää matoa.

Kaikki kolme olivat likomärät kiireestä kantapäähän. Erlend huusi lapsenhoitajia — nämä tulivat juosten paikalle, toinen miestentuvasta, toinen tallista. Isäntä noitui heitä suut silmät täyteen, pisti Gauten käsivartensa alle kuin porsaan ja ajoi toisia edellään sisään.

Vähän ajan kuluttua istuivat pienokaiset kuivina ja tyytyväisin mielin sinisissä pyhävaatteissaan rivissä äidin sängyn viereisellä portaalla. Isä oli vetäissyt rahin viereen, leikki ja parpatti ja rutisteli nauraen tenaviaan haihduttaakseen mielestään viime yön kauhun. Mutta äiti hymyili ilosta, kun Erlend viitsi leikkiä lasten kanssa. Isä kertoi heille, että hänellä oli ihan oikea lappalaisnoita, joka oli kahdensadan vuoden vanha ja niin kuivettunut, ettei se ollut tätä suurempi. Se oli nahkapussissa isossa arkussa hänen laivassaan. Tietysti sille annettiin ruokaa, kuinkas muuten — joka jouluksi kristityn miehen reisi — se riitti sille koko vuodeksi. Jos he eivät olleet kilttejä ja istuneet alallaan sekä olleet marisematta äidilleen, joka oli kipeä, joutuisivat hekin nahkapussiin.

"Äiti on kipeä siksi, että hän kantaa meidän sisartamme", sanoi Naakkve ylpeänä siitä, että tiesi asian niin hyvin.

Erlend veti pojan korvasta polvelleen:

"Niin — ja kun hän on syntynyt, tuo sisarenne, niin minä annan lappalaisakan noitua teidät kaikki kolme jääkarhuiksi ja sitten saatte lönkytellä autiossa metsässä, mutta tyttäreni perii kaiken tavaran —"

Lapset rupesivat huutamaan ja kiipesivät sänkyyn äidin luo — Gaute ei ymmärtänyt mitään asiasta, mutta kirkui ja kompuroi hänkin sinne, kun näki toisten tekevän niin. Kristiina moitti Erlendiä — tämän ei toki pitänyt laskea niin pelottavaa pilaa. Mutta Naakkve kapusi taas alas, naurun ja pelon hurmiossa hän ryntäsi isänsä kimppuun, tarrautui hänen vyöhönsä ja koetti purra Erlendin käsiä riemusta kirkuen.

* * * * *

Erlend ei saanut tälläkään kertaa tytärtä, jota oli niin toivonut. Kristiina synnytti hänelle kaksi tukevaa, kaunista poikaa, mutta oli vähällä saada maksaa ne hengellään.

Erlend antoi kastaa toisen Ivariksi, Ivar Gjeslingin mukaan, toisen kuningas Skulen kaimaksi. Tämän nimi ei ollut muuten kulkenut suvussa — Ragnfrid-rouva oli sanonut isänsä olleen onnettomuutta levittävän miehen, ja siksi hänen nimeään ei tahdottu uusia. Mutta Erlend vannoi, ettei kellään hänen pojistaan ollut komeampaa nimeä kuin tällä nuorimmalla.

Syksy oli nyt kulunut niin pitkälle, että Erlendin täytyi lähteä pohjoiseen heti kun Kristiina oli päässyt vaikeimman ajan yli. Ja Erlend ajatteli mielessään, että saattoi olla hyväkin, että hän oli poissa jo ennen kuin Kristiina nousi vuoteesta. Viisi poikaa viiden vuoden aikana — johan se riitti, eikä hän tahtonut itselleen sitä huolta, että Kristiina kuolisi lapsivuoteeseen sillaikaa kun hän oli Vargøyssa.

Hän aavisti Kristiinan ajattelevan samaan suuntaan. Tämä ei enää valitellut sitä, että Erlend lähti hänen luotaan. Kristiina oli pitänyt jokaista lasta, joka oli hänelle suotu, kalliina Herran lahjana ja kestänyt tuskat seikkana, josta ei sopinut napista. Mutta tällä kertaa hänellä oli ollut niin ankara urakka, että Erlend näki hänen kadottaneen kaiken rohkeutensa. Hän lepäsi vuoteessa savenkaltaisena kasvoiltaan katsellen kahta vieressään nukkuvaa kapalokääröä, eikä hänen silmiensä ilme ollut yhtä iloinen kuin aikaisemmin.

Erlend istui hänen luonaan ajatellen mielessään tarkoin koko pohjan-retken. Siitä taisi tulla kova merimatka näin myöhään syksyllä — tuntui myös kummalliselta joutua sinne pitkään talviseen yöhön. Mutta hän kaipasi sinne sanomattomasti. Viimeaikainen pelko ja hätä vaimon puolesta oli murtanut kaiken hänen vastustusvoimansa — hän antautui tahdottomasti ikävänsä valtaan ja halasi kotoa pois.

IV

Erlend Nikulauksenpoika viipyi kuninkaan puolustuspäällikkönä ja Vargøyn linnan komentajana lähes kaksi vuotta. Koko aikana hän ei joutunut kauemmaksi etelään kuin Bjarkøyhin, kerran kun hän ja herra Erling Vidkuninpoika olivat päättäneet kohdata toisensa siellä. Toisena Erlendin poissaolokesänä kuoli viimeinkin Herning Alfinpoika, ja Erlend joutui Orkdølafylken lääninherraksi hänen jälkeensä. Haftor Graut lähti pohjoiseen hänen paikalleen Vargøyn päälliköksi.

Erlend oli iloisella mielellä purjehtiessaan etelään syksyllä pari päivää jälkeen Maarian-messun. Nyt hän oli saanut sen sovituksen, jota oli kaivannut näinä vuosina — toimen, joka kerran oli ollut hänen isällään. Hän ei tosin ollut milloinkaan tavoitellut sitä. Mutta hänestä oli aina tuntunut siltä, että juuri sitä hän tarvitsi voidakseen astua paikalle, johon hän kuului sekä omissa että vertaistensa silmissä. Nyt ei enää haitannut, vaikka häntä olisi pidetty vähän erilaisena kuin muita käskyherroja — hänen erikoisasemassaan ei ollut enää mitään kieroa.

Ja hän ikävöi kotiin. Lapissa oli ollut rauhallisempaa kuin mitä hän oli luullut. Jo ensimmäinen talvi oli painostanut häntä — hän sai istua toimettomana linnassaan eikä ollut voinut aikaansaada mitään parannuksia. Linnoitus oli pantu hyvään kuntoon seitsemäntoista vuotta sitten, mutta oli nyt peräti rappiolla.

Sitten tuli kevät ja kesä ja monenlaista touhua — neuvotteluja pitkin vuonojen varsia norjalaisten ja puolinorjalaisten veronkantajien ja lakeuksilla asuvan kansan edusmiesten kanssa. Erlend purjehti laivoillaan pitkin rantoja ja hänellä oli hauskaa. Saarella paranneltiin rakennuksia ja lujitettiin varustuksia. Mutta toisena vuonna oli taas hiljaista.

Haftor pitäisi kyllä huolta siitä, että siellä jälleen syntyisi eloa. Erlend nauroi. He olivat purjehtineet yhdessä melkein Turjanmaahan asti, ja siellä oli Haftor löytänyt turjanlappalaisnaisen, jota hän kuljetti mukanaan. Erlend varotti häntä. Hänen tuli muistaa, että oli opetettava pakanoita ymmärtämään, että norjalaiset ovat heidän herrojaan — eikä siis tullut turhanpäiten ärsyttää ketään. Ei ollut myöskään sekaannuttava lappalaisten keskinäisiin riitoihin ja murhiin, vaan suotava heille tämä ilo. Sensijaan tuli olla kuin haukka venäläisten ja kolbjagien ja tiesi minkä nimellisten kimpussa. Ja jättää rauhaan näiden naiset — koska he olivat noitia kaikki tyynni ja koska perillä oli tarpeeksi tarjokkaita. Mutta saattoihan tuo Godøyn nuori herra koetella, kunnes oppisi ymmärtämään.

Haftor halusi pois tiloiltaan ja vaimonsa luota. Erlend halusi omiensa luo. Hän ikävöi aivan pakahtuakseen Kristiinaa ja Husabytä ja kotilaaksoa ja lapsiaan — kaikkea, mikä kuului Kristiinan piiriin.

Lyngsfjord-vuonossa hän kuuli kerrottavan aluksesta, joka oli matkalla Nidarosista pohjoiseen ja jolla matkusti saarnaveljien-munkkikunnan pappeja kylvämään oikeata uskoa rajaseuduilla asuvien pakanoiden ja harhaoppisten keskuuteen.

Erlend tunsi, että Gunnulfin täytyi olla näiden matkassa. Ja kolme päivää myöhemmin hän todellakin istui veljensä kanssa kahden kesken turvemajassa, joka kuului pieneen rannikolla olevaan norjalaiseen taloon, jossa he olivat tavanneet toisensa.

* * * * *

Erlend oli kumman liikuttunut. Hän oli ollut messussa miehistöineen — ainoan kerran koko pohjanretkellään Bjarkøyssa-käyntinsä jälkeen. Vargøyn kirkko oli papiton, linnaan oli jäänyt muuan teini ja tämä oli koettanut pitää heille lukua pyhistä, mutta muuten oli norjalaisten sielunhoito ollut vähän hataralla kannalla tuolla pohjan perillä. He saivat tyytyä siihen, että olivat ikään kuin eräänlaisella ristiretkellä, joten heidän syntejään ei kenties luettu niin suuriksi.

Hän istui ja puhui Gunnulfille tästä, ja veli kuunteli häntä omituinen kaukainen hymy kapeilla huulillaan. Näytti aina siltä kuin hän olisi vetänyt alahuultaan sisäänpäin, kuten moni ihminen tekee ajatellessaan tiukasti jotakin asiaa ja ollessaan juuri saamaisillaan sen selväksi itselleen, mutta pääsemättä kokonaan perille.

Yö oli jo pitkällä. Kaikki muut talon asujaimet nukkuivat ylhäällä parvessa; veljekset tiesivät olevansa kahden valveilla. Ja kumpikin tunsi omituista liikutusta sen johdosta, että he nyt istuivat siinä ihan kahden kesken.

Meren pauhina ja myrskyn kohu kuului kolkkona ja kumeana turveseinien läpi. Aika ajoin tohahti tuuli sisään, huokui tulisijan hiiliin ja lekutti rasvalampun liekkiä. Majassa ei ollut minkäänlaista sisustusta; veljekset istuivat matalalla multapenkillä, joka kiersi majan kolmea seinää, ja heidän keskellään oli Gunnulfin kirjoituslauta mustepulloineen, sulkakynineen ja pergamenttikääröineen. Gunnulf oli kirjoitellut muistiin yhtä ja toista, mitä veli oli kertonut; pysähdyspaikkojen ja talonpoikien nimiä, purjehdusväylän viittoja, ilmanennusmerkkejä ja lapinkielen sanoja — mitä sattui johtumaan Erlendin mieleen. Gunnulf ohjasi itse laivaa — se oli nimeltään Sunnivasuden, sillä saarnaveljet olivat valinneet Pyhän Sunnivan retkensä suojeluspyhimykseksi.

"Kunhan teitä ei vain odottaisi sama kohtalo kuin seljamiehiä", sanoi Erlend, ja jälleen hymyili Gunnulf kaukaista hymyään.

"Sinä sanot minua rauhattomaksi, Gunnulf", ryhtyi Erlend taas puhumaan. "Miksikäs sinua sitten pitäisi nimittää? Ensin sinä kiertelit etelät ja lännet ja olit poissa vuosia, ja tuskin olet päässyt kotiin, kun jätät papinviran ja varman elannon lähteäksesi saarnaamaan pirulle ja hänen penikoilleen kauas Velli-aahan. Et sinä osaa heidän kieltään, eivätkä he ymmärrä sinun kieltäsi. Minusta sinä olet vielä liikkuvampi kuin minä."

"Minulla ei ole sukua eikä omaisuutta vastuullani", sanoi munkki. "Minä olen irrottanut itseni kaikista siteistä, mutta sinä olet sitonut itsesi, sinä."

"Niin kyllä. Niinhän taitaa olla, että se mies on vapaa, jolla ei mitään ole."

Gunnulf vastasi:

"Kaikki se, mitä miehellä on, pitää miehestä lujemmin kiinni kuin mies siitä."

"Hm. Eipäs sittenkään, hitto vieköön. Olkoon, että Kristiina kiinnittää minua — mutta omaisuuden ja lasten minä en tahdo antaa sitoa itseäni —"

"Älä ajattele noin, hyvä veli", sanoi Gunnulf hiljaa. "Muuten voi käydä niin, että pian kadotat ne."

"Mutta minä en tahdo tulla sellaiseksi kuin ne, jotka seisovat mullassa kurkkuaan myöten", sanoi Erlend nauraen, ja velikin hymyili hiukan.

"Kauniimpia lapsia kuin Ivar ja Skule minä en ole nähnyt milloinkaan", sanoi hän. "Voin ajatella sinun olleen samannäköinen heidän iässään — eikä ole ihme, jos äiti rakasti sinua niin paljon."

Veljesten toinen käsi oli heidän välissään olevalla kirjoituslaudalla. Rasvalampun himmeässä valossakin näkyi, miten erilaiset nuo kädet olivat. Munkin oli paljas ja sormukseton, valkoinen ja jäntevä, pienempi ja paljon lujarakenteisempi kuin Erlendin; se näytti ainakin vahvemmalta — vaikka Erlendinkin koura oli kova kuin sarvi ja tummaa pintaa kynti sinertävä nuolen arpi ranteesta ylös käsivartta pitkin. Mutta Erlendin kapean, ruskean, ahavoituneen käden sormet olivat kuivat ja nykyräiset kuin oksa nivelien paikalta ja täynnä sormuksia ja kiviä.

Erlendin teki mieli tarttua veljensä käteen, mutta häntä kainostutti — ja niin hän vain joi Gunnulfin menestykseksi, irvistäen huonolle oluelle.

"Kristiina oli siis mielestäsi täysin terve ja reipas?" alkoi Erlend taas kysellä.

"Hän kukoisti kuin ruusu minun käydessäni Husabyssä kesällä", sanoi munkki hiukan hymyillen. Hän odotti hetken aikaa ja sanoi sitten vakavasti: "Pyytäisin sinua, veli, ajattelemaan vähän enemmän kuin tähän asti Kristiinan ja lapsiesi parasta. Kuuntele hänen neuvoaan ja solmi ne kaupat, jotka hän ja Eiliv ovat ajatelleet valmiiksi; he odottavat vain sinun suostumustasi."

"Minä en oikein pidä noista hänen suunnitelmistaan, joista sinä puhut", sanoi Erlend hitaasti. "— Ja muuttuuhan minun asemanikin toiseksi —"

"Tiloilla on enemmän arvoa, kun kokoat ne yhteen", vastasi munkki. "Minusta tuntuivat Kristiinan tuumat järkeviltä, kun hän esitti ne minulle."

"Koko Norjan maassa ei taida olla toista vaimoa, jolla olisi suurempi valta kuin hänellä", sanoi Erlend.

"Mutta lopulta sinä kuitenkin päätät", vastasi Gunnulf jälleen. "Ja sinä — sinähän saat Kristiinankin taipumaan tahtoosi", sanoi hän omituisen heikolla äänellä.

Erlend nauroi hiljaista kurkkunaurua, oikaisi vartaloaan ja päästi haukotuksen. Sitten hän sanoi yhtäkkiä vakavasti: "Olet sinä sanellut hänelle neuvojasi sinäkin, veljeni. Eikä ole aivan varma, eivätkö sinun neuvosi ole toisinaan tulleet meidän ystävyytemme väliin."

"Tarkoitatko ystävyyttä sinun ja vaimosi välillä vai ystävyyttä meidän kahden veljeksen välillä?" kysyi munkki harvakseen.

"Kumpaakin", vastasi Erlend, aivan kuin hän nyt vasta olisi huomannut tuon asian. "Niin hurskas ei kai maallisen vaimon tarvitse olla", sanoi hän sitten keveämmin.

"Minä olen neuvonut hänelle sitä, mitä olen pitänyt parhaana. Mikä on parasta", oikaisi hän sitten.

Erlend katsoi munkkia, joka istui siinä saarnaveljien karkeassa, harmaassa kaavussa. Munkin huppu oli työnnetty taapäin, niin että se riippui paksuina poimuina kaulalla ja hartioilla. Pää oli ajeltu niin, että siinä oli nyt ainoastaan kapea hiusseppel pyöreiden, laihojen ja kalpeiden kasvojen ympärillä — mutta se oli yhtä tiheä ja musta kuin Gunnulfin nuorempana ollessa. "Vaikka sinähän et nyt olekaan enää minun veljeni enempää kuin mitä olet jokaisen veli", sanoi Erlend ihmetellen itsekin äänensä syvää katkeruutta.

"Niin ei ole laita — vaikka pitäisi olla."

"Herra armahda — minä luulin sinun senkin tähden aikovan pohjoiseen, lappalaisten luo!" sanoi Erlend.

Gunnulf nyökkäsi. Hänen kellanruskeat silmänsä hehkuivat.

"Jossain määrin tapahtuu se senkin tähden", sanoi hän hiljaa ja nopeasti.

He levittivät penkille nahat ja vaatteet, jotka olivat ottaneet mukaansa. Majassa oli liian kylmä ja raaka ilma heidän riisua vähääkään päältään; he toivottivat toisilleen hyvää yötä ja kävivät pitkäkseen penkille, joka oli melkein lattian tasalla savun vuoksi.

Erlend loikoi miettien kotoa saamiansa tietoja. Hän ei ollut kuullut sieltä paljoa näinä vuosina — kaksi vaimon lähettämää kirjettä oli tullut hänen käsiinsä, mutta ne olivat olleet vanhoja saapuessaan perille. Sira Eiliv oli kirjoittanut ne Kristiinan puolesta — Kristiina osasi itsekin kirjoittaa aivan selvästi ja kauniisti, mutta ei kirjoittanut mielellään, koska se hänestä ei oikein sopinut oppimattomalle naiselle.

Kristiina oli kai tuleva yhä hurskaammaksi, nyt kun he olivat saaneet läheisyyteensä pyhän vainajan, varsinkin kun tämä oli ollut mies, jonka Kristiina itse oli tuntenut eläessään ja jonka voimasta Gaute oli saanut parannuksen tautiinsa ja Kristiina itse ruvennut paremmin kävelemään, oltuaan heikko kaksosten syntymän jälkeen. Gunnulf kertoi, että Hamarin saarnaveljien oli täytynyt lopulta luovuttaa takaisin Edvin Rikardinpojan ruumis tämän veljesmunkeille Osloon, ja nämä kirjoituttivat nyt muistiin veli Edvinin elämän ja ihmeet, jotka hänen sanottiin tehneen vaellusvuosinaan ja kuolemansa jälkeen. Heidän tarkoituksensa oli lähettää tuo kirjoitus paaville ja koettaa saada munkki julistetuksi pyhimykseksi. Joitakin Gauldalin ja Medaldalin miehiä oli tullut etelään todistamaan ihmeistä, joita veli Edvin oli saanut aikaan rukouksillaan ja erään ristiinnaulitunkuvan avulla, jonka hän oli veistänyt puusta ja joka nyt oli Medalhusissa. Miehet olivat luvanneet rakentaa pienen kirkon Vatsfjeldetille, missä veli Edvin oli viettänyt erakkoelämää muutaman kesän ja mistä löytyi terveyslähde. Nämä saivat silloin vainajan toisen käden säilytettäväksi tuossa kirkossa.

Kristiina oli uhrannut kirkolle kaksi hopeamaljaa ja suuren, sinisillä kivillä koristetun vaippasolkensa, joka oli hänen äidinäitinsä Ulvhild Haavardintyttären peruja, sekä antanut Tiedeken Pausin Nidarosista valmistaa hopeakäden veli Edvinin luiden jatkoksi toiseen käteen. Ja hän oli ollut Vatsfjeldetillä Sira Eilivin ja lastensa ja suuren saattueen kera, kun arkkipiispa vihki kirkon Juhanan-messun aikaan, vuoden kuluttua Erlendin matkasta pohjoiseen.

Sen perästä oli Gaute nopeasti parantunut ja alkanut oppia kävelemään ja puhumaan ja oli nyt muiden ikäistensä kaltainen. Erlend potkaisi itsensä suoraksi — se se taisikin olla suurin onni, mikä heille saattoi tapahtua. Erlend päätti antaa vähän maata tuolle kirkolle. Gaute oli vaalea, kertoi Gunnulf, ja kauniskasvuinen — kuten äiti. Kunpa hän olisi ollut pikkuinen tyttö — jolle olisi pantu nimeksi Magnhild. No niin — kaipasihan hän kauniita poikiaankin nyt.

Gunnulf Nikulauksenpoika makasi ajatellen erästä kevätpäivää kolme vuotta sitten, jolloin hän oli ratsastanut Husabytä kohti. Tiellä hän tapasi jonkun talon miehistä — talon emäntä ei ollut kotona, tiesi mies ilmoittaa — hän oli mennyt sairaan vaimon luokse.

Hän ratsasti kapeata, nurmettunutta tietä lahonneiden aitojen välissä; savisilla rinteillä kasvoi nuorta lehtimetsää sekä tunturinpuolella että alangossa, jonka pohjalla kohisi virta keväisen täytenä. Hän ratsasti vasten aurinkoa, ja nuoret hennot lehdet kimmelsivät kuin kultaiset läikät oksilla; mutta metsässä lankesi varjo viileänä ja syvänä maan ruohovaippaan.

Hän tuli aukealle, josta näkyi pilkahdus järveä, se päilyi tummana vuorenseinän varjossa, kuvastellen pinnassaan taivaan sineä ja suuria suvipilviä, kunnes virran värinä ne hajotti ja rikkoi. Syvällä ratsastuspolun alla oli pieni tupa vihreällä, kukkakirjaisella kedolla. Parvi valkohuntuisia naisia seisoi pihamaalla — mutta Kristiinaa ei näkynyt näiden joukossa.

Vähän etempänä hän näki Kristiinan hevosen, se kulki haassa muiden hevosten parissa. Tie laskeutui alas varjoisaan notkoon, ja kun se nousi seuraavalle savikkoharjulle, hän näki Kristiinan seisovan aidan luona lehdossa kuunnellen linnunlaulua. Hän näki tämän hoikan mustan vartalon nojautuneena aitaa vasten, metsään päin kääntyneenä; hänen valkea liinansa ja valkeat käsivartensa hohtivat auringonpaisteessa. Gunnulf pidätti hevostaan ja ratsasti käymäjalkaa häntä kohti. Mutta lähemmä tultuaan hän huomasi sen olleen vanhan koivuntohlon.

Seuraavana iltana purjehtiessaan palvelijoineen kaupunkiin istui pappi itse peräsimessä. Hän tunsi sydämensä lujaksi ja uudestisyntyneeksi. Nyt ei mikään voinut horjuttaa hänen aikeitaan.

Nyt hän tiesi, että se, mikä oli pidättänyt häntä maailmassa, oli hänen sammumaton kaipauksensa saavuttaa ihmisten suosiota. Päästäkseen suosioon hän oli ollut hyväätekevä, lempeä ja leikkisä alhaista kansaa kohtaan; hän oli loistanut opillaan, kuitenkin kohtuullisesti ja nöyrin mielin, kaupungin pappien keskuudessa, jotta nämä pitäisivät hänestä, hän oli ollut kuuliainen herra Eiliv Kortinille siksi, että tämä oli ollut hänen isänsä ystäviä, ja siksi, että hän tiesi millaisista ihmisistä Eiliv-herra piti. Hän oli ollut lempeä ja hellä Ormille kääntääkseen itseensä pienen hivenen pojan rakkaudesta oikulliseen isään. Ja hän oli ollut ankara ja vaativainen Kristiinaa kohtaan siksi, että ymmärsi tämän tarvitsevan tukea, joka ei horjunut hänen sitä tavoitellessaan, kättä, joka ei johtanut harhaan, kun hän oli altis seuraamaan.

Mutta nyt hän olikin huomannut — tahtoneensa voittaa tämän luottamuksen itselleen, sen sijaan että olisi ainoastaan vahvistanut hänen luottamustaan Jumalaan. Erlend oli tänään lausunut sen ilmi. Et ole minun veljeni enempää kuin kaikkien muiden veli. Tämä oli kiertotie, jota hänen täytyi kulkea ennen kuin hänen veljenrakkautensa saattoi hyödyttää ketään.

Kahta viikkoa myöhemmin hän oli jakanut tavaransa sukulaistensa ja kirkon kesken ja pukenut ylleen saarnaveljien vaipan. Ja keväällä, kun kaikkien mielet olivat juuriaan myöten järkyttyneet sen hirveän onnettomuuden johdosta, joka oli kohdannut maata — sen, että salama oli sytyttänyt Nidarosin Kristuksenkirkon polttaen puolittain poroksi Pyhän Olavin kirkon — oli Gunnulf saanut arkkipiispan kannatuksen vanhalle tuumalleen. Yhdessä veli Olav Joninpojan kanssa, joka oli vihitty pappi kuten hänkin, ynnä kolmen nuoremman munkin, joista yksi oli Nidarosista ja kaksi saarnaveljien luostarista Bergenistä, hän suoriutui lähtemään pohjoiseen jakaakseen sanan valoa tietämättömille pakanoille, jotka elivät ja kuolivat pimeydessä kristityn maan rajojen sisällä.

Oi Kristus, ristiinnaulittu Herra! Nyt minä olen luopunut kaikesta, mikä olisi voinut sitoa minua. Itseni olen minä jättänyt sinun käsiisi, jos armostasi tahdot lunastaa minun elämäni saatanan vallasta. Ota minut, niin että tunnen olevani sinun orjasi, sillä silloin minäkin omistan sinut. — Ja nyt hänen sydämensä taas laulaisi ja riemuitsisi rinnassa, kuten se oli laulanut ja sykkinyt hänen kulkiessaan vihreitä tasankoja Rooman luona toiviokirkosta toiviokirkkoon — "minä olen rakastettuni oma ja häneen minun haluni palaa —"

Veljekset nukkuivat viimein kumpikin ajatuksiinsa pienen turvemajan multapenkillä. Yksinäinen hiili hehkui tulipesässä heidän välissään. Ajatukset johdattivat heidät yhä etemmäs toisistaan. Ja huomenissa lähti toinen veli pohjoiseen, toinen etelään.

* * * * *

Erlend oli luvannut Haftor Grautille poiketa Godøyhin hakemaan hänen sisartaan, joka myös aikoi lähteä etelään. Tämä oli naimisissa Lensvikin herran Baard Aasulfinpojan kanssa — hänkin oli Erlendin sukulaisia, vaikka kaukaisia.

Ensimmäisenä aamuna Margygrenin viilettäessä sievässä tuulessa ulos Godøyn salmesta purje pullollaan ja jättäessä taakseen sinisen tunturiseinän seisoi Erlend ylhäällä laivan perässä. Ulf Haldorinpoika hoiti peräsintä. Silloin tuli rouva Sunniva sinne. Hän oli pudottanut alas viitanhupun, ja tuuli puhalsi hunnun niskaan hänen auringonkeltaisilta, kiharoilta hiuksiltaan. Hänellä oli samanlaiset merensiniset, välkkyvät silmät kuin veljellään, ja kuten tämä oli hänkin soreakasvoinen, mutta iho oli teerenpilkkujen peittämä — pienet täyteläiset kädetkin olivat niitä täynnä.

Ensi illasta asti, jolloin Erlend näki hänet Godøyssa — heidän silmänsä olivat sattuneet yhteen, he olivat katsoneet syrjään ja hymyilleet salaa — oli hän tiennyt, että Sunniva Olavintytär tiesi hänen mielensä — ja hän tiesi tämän mielen. Sunniva Olavintyttären hän saattoi ottaa paljaalla kourallaan, ja tämä odotti, että hän sen tekisi.

Kun Erlend nyt seisoi kannella pidellen Sunnivan kättä omassaan — hän oli auttanut rouvan ylös — sattui hän katsahtamaan Ulfin raakoihin, synkkiin kasvoihin. Ulf tiesi asian myös. Erlend joutui oudosti hämilleen kohdatessaan Ulfin katseen. Hän muisti yhtäkkiä kaiken, minkä todistajana tämä hänen sukulaisensa ja seuralaisensa oli ollut — jokaisen hullutuksen varhaisimmilta poikavuosilta asti. Ulfin ei kannattanut katsoa häneen niin halveksuvasti — ei hän ollut aikonut lähennellä rouvaa enemmän kuin minkä arvo ja kunnia salli, rauhoitti hän itseään. Olihan hän jo siksi vanha ja vahingosta viisastunut, että hänet voitiin päästää pohjoiseen Haalogalandiin ilman että hän takertui järjettömyyksiin toisen miehen vaimon takia. Hänellä oli nyt itsellään vaimo — hän oli ollut uskollinen Kristiinalle ensi päivästä, jolloin oli tämän nähnyt, tähän hetkeen asti — yhtä ja toista pientä, jota oli tapahtunut pohjoisessa, ei kukaan järjellinen mies saattanut laskea miksikään. Mutta muuten hän ei ollut katsonut yhteenkään naiseen — siten. Hän tiesi sen itse — ei kehenkään norjalaiseen naiseen, heidän vertaiseensa — hänellä ei saattaisi olla hetkenkään rauhaa sydämessään, jos hän olisi voinut pettää Kristiinan siten. — Mutta tämä etelään johtava matka laivalla — saattoi sentään käydä vaaralliseksi.

Hiukan hyötyä oli toki siitä seikasta, että he joutuivat matkustamaan jotensakin kovassa tuulessa, joten hänellä oli muuta tekemistä kuin hupsutella rouvan kanssa. Dynøyssä heidän täytyi mennä maihin ja jäädä ankkuriin muutamaksi päiväksi. Heidän odotellessaan parempaa säätä tapahtui semmoista, mikä sai Sunniva-rouvan näyttämään hänen mielestään paljon vähemmän viettelevältä. Erlend ja Ulf ja pari miehistä nukkui samassa suojassa kuin Sunniva ja hänen neitonsa. Eräänä aamuna oli Erlend siellä yksin eikä rouva ollut vielä noussut vuoteesta. Silloin Sunniva huusi hänet luokseen — sanoi kadottaneensa sormuksensa tilalle. Erlendin täytyi tulla auttamaan — itse hän ryömi polvillaan paljaassa paidassa. He hipaisivat toisiaan vähän väliä, ja joka kerran syttyi kummankin silmässä hymy. Silloin Sunniva tarttui häneen. Ei hän kai itsekään ollut käyttäytynyt varsin säädyllisesti, aika ja paikka eivät sitä sallineet — mutta toinen osoitti niin röyhkeää ja kainostelematonta myöntyvyyttä, että hän samassa kerrassaan kylmeni. Punaisena häpeästä hän kääntyi pois noista kasvoista, jotka olivat naurun ja kiiman herpaisemat; hän nousi pitemmittä puheitta, lähti ulos ja lähetti sitten palvelusneidot Sunniva-rouvan luokse.

Ei, piru vieköön! Hän ei ollut mikään rotanpoika, joka antautui vangiksi sängynolkiin. Toista oli vietellä — toista joutua vietellyksi. Mutta täytyi sille nauraakin — siinä hän seisoi kuin Joosef heprealainen, joka karkasi kauniin naisen pauloista. Saattaa sitä tapahtua jos jotakin sekä maalla että merellä.

Ei, hyvä Sunniva-rouva! Hän muisti erään — erään, jonka tunsi. Tämä oli tullut häntä tapaamaan kulkijoiden majapaikkaan — tullut yhtä siveänä ja arvokkaana kuin kuninkaantytär, joka käy messuun. Lehdoissa ja ladoissa oli tämä ollut hänen omansa; Jumala armahda, hän oli unohtanut tämän syntyperän ja kunnian; toinen oli unohtanut ne hänen tähtensä, mutta hän ei ollut osannut luopua niistä. Hänen sukunsa ilmeni hänessä silloinkin, kun hän ei ajatellut sitä.

Herra siunatkoon sinua, Kristiinani — minä en ole rikkova sanaani, jonka annoin sinulle salassa ja kirkon oven edessä. Muuten minusta ei ole mihinkään.

Ja sitten hän sai Sunniva-rouvan lasketuksi maihin Yrjarin luona, missä tällä oli sukulaisia. Paras asiassa oli, ettei rouva näyttänyt erittäin vihaiseltakaan heidän erotessaan. Eikä hänen ollut tarvinnut kulkea kallellapäin ja murjottaa kuin munkki — he olivat veikeilleet kannella. Jäähyväisiksi hän antoi Sunnivalle muutamia kalliita nahkoja turkiksi, ja toinen lupasi, että Erlend oli vielä näkevä hänet siinä turkissa. Kaipa he joskus kohtaisivat. Raukka — hänen miehensä ei ollut enää nuori ja sairasteli yhtäpäätä.

Mutta Erlend oli onnellinen voidessaan tulla kotiin vaimonsa luokse kantamatta tunnollaan mitään, jota hänen olisi tarvinnut salata; hän oli ylpeä osoittamastaan lujuudesta. Ja hän oli aivan järjiltään ikävästä — Kristiina oli kuitenkin hänen herttaisin ja viehkein liljansa ja ruusunsa — ja aivan hänen omansa!

* * * * *

Kristiina oli vastassa niemellä Erlendin laskiessa Birgsin rantaan. Kalastajat olivat vieneet sanan Viggiin, että Margygren oli nähty ulapalla Yrjarin luona. Kristiina oli ottanut mukaansa molemmat vanhemmat pojat ja Margretin, ja kotona Husabyssä valmistettiin pitoja ystäville ja sukulaisille Erlendin kotiintulon juhlimiseksi.

Kristiinasta oli tullut niin kaunis, että aivan henkeä salpasi, kun katsoi häneen. Mutta muuttunut hän kyllä oli. Tyttömäisyys, jota hän ei ollut kadottanut yhdenkään lapsivuoteen jälkeen — lapsekas hentous ja nunnamainen hauraus — oli nyt poissa. Hän oli nuori, kukoistava vaimo ja äiti. Hänen poskensa hohtivat pyöreinä ja raikkaan punaisina valkoisen hunnun kehyksestä, ja povi kohosi korkeana ja kiinteänä ketjujen ja solkien peitosta. Lanteiden kaarros oli leveämpi ja pehmeämpi kuin ennen, ja avainvyö kullattuine saksi- ja veitsituppineen notkui hauskasti uumilla. Totta se oli, kaunistunut hän oli — ei hän enää ollutkaan sen näköinen, että hänet olisi saattanut puhaltaa ilmaan. Suuret, kapeat kädetkin olivat käyneet entistä täyteläisemmiksi ja valkoisemmiksi.

He nukkuivat yönsä Viggissä, apotin talossa. Ja se Kristiina, joka seuraavana päivänä ratsasti Erlendin rinnalla Husabyn pitoja kohti, oli nuori, kukkea ja iloinen, hempeä ja onnesta heikko.

* * * * *

Kristiinalla olisi ollut niin paljon vakavaa puhumista miehensä kanssa tämän tullessa kotiin. Oli senkin tuhannet lapsia koskevat seikat, oli huolia Margretista, oli uusia tuumia tilojen parantamiseksi. Mutta puheet jäivät puhumatta juhlimisen humussa.

He kulkivat pidoista pitoihin, ja Kristiina seurasi arvoon noussutta miestään tämän kaikilla retkillä. Erlend piti Husabyssä entistä enemmän miehiä; lähettejä ja kirjeenkantajia kulki edestakaisin hänen ja hänen lääninvoutiensa ja asiamiestensä välillä. Erlend oli aina vallaton ja iloinen — eikö hän muka kelvannut valtakunnan lääninherran virkaan — hän, joka oli puskenut kallonsa melkein jokaista maallisen ja hengellisen lain pykälää vastaan. Sellainen oli mennyt päähän eikä lähtenyt sieltä hevillä. Ei häneltä puuttunut hyvää ja sukkelaa käsityskykyäkään, ja hän oli saanut oppia kasvuaikanaan. Nyt se pääsi esille. Hän tottui lukemaan, itse kirjeet ja oli saanut kirjurikseen islantilaisen. Ennen oli Erlend pannut sinettinsä kaiken alle, mitä toiset lukivat hänelle, miltei vilkaisematta kirjoitukseen — sen oli Kristiina saanut kokea näinä kahtena vuonna, jolloin hän oli tutustunut kaikkeen, mitä Erlendin kirjesäiliössä oli.

Ja Kristiinan valtasi kevytmielisyys, jollaista hänessä ei ollut ikinä ollut. Hän muuttui itsekin sukkelasanaisemmaksi ja vilkkaammaksi liikkuessaan ihmisten ilmoilla — sillä hän tunsi nyt olevansa peräti kaunis ja täysin terve ja reipas ensi kertaa naimisiin menonsa jälkeen. Ja illalla, kun hän nukkui Erlendin kanssa vieraassa sängyssä jonkun suurkartanon parvella tai talonpojan tuvassa, nauroivat ja kuiskivat he keskenään ja tekivät pilaa ihmisistä, joita olivat tavanneet, ja asioista, joita olivat kuulleet. Erlend oli entistä repäisevämpi puheiltaan, ja ihmiset näkyivät pitävän hänestä enemmän kuin koskaan.

Kristiina näki sen heidän omista lapsistaan — nämä olivat hulluina ihastuksesta, kun isä jonkin hetken mellasti heidän kanssaan. Naakkve ja Bjørgulf eivät välittäneet nykyään mistään muusta kuin kaaripyssyistä, keihäistä ja kirveistä. Ja jos isä silloin seisahtui heidän luokseen pihan yli kulkiessaan, jäi katsomaan ja opettamaan "ei niin, poikaseni — näin sitä on pidettävä" — muuttaen pikku nyrkin asentoa ja järjestäen sormet oikeaan, ei riemulla ollut rajaa.

Molemmat vanhimmat pojat olivat erottamattomat. Bjørgulf oli suurin ja vantterin lapsista, yhtä pitkä kuin Naakkve, joka oli kolme neljännesvuotta vanhempi, mutta lihavampi Naakkvea. Hänellä oli pikimusta kihara tukka, hänen pienet kasvonsa olivat leveät, mutta kauniit, silmät mustansiniset. Eräänä päivänä kysyi Erlend huolestuneena äidiltä, tiesikö tämä, ettei Bjørgulf nähnyt hyvin toisella silmällä — hän katsoi vähän kieroonkin. Kristiina sanoi, ettei hän luullut sen mitään merkitsevän, kai se häviäisi aikaa myöten. Asian laita oli sellainen, että hän oli aina hellitellyt vähimmin tuota lasta — Bjørgulf oli syntynyt silloin, kun äiti oli loppuun kulunut Naakkven hoitamisesta, ja Gaute oli seurannut niin pian perästä. Hän oli väkevin lapsista ja myös viisain, mutta vähäpuheinen. Erlend piti eniten tästä pojastaan.

Vaikka Erlend ei tehnyt siitä selvää itsellensä, tunsi hän hiukan nurjuutta Naakkvea kohtaan siitä syystä, että tämä oli syntynyt sopimattomaan aikaan ja että hänelle oli täytynyt antaa Erlendin isän nimi. Ja Gaute ei taas ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Pojalla oli iso pää, kuten luonnollista oli, koska kahtena ensimmäisenä vuonna ei mikään muu näyttänyt kasvavan kuin pää — nyt varttuivat jo toisetkin jäsenet. Ymmärrys Gautella oli hyvä, mutta hän puhui hyvin hitaasti, sillä jos hän puhui nopeasti, rupesi hän sopertamaan taikka änkyttämään, ja silloin Margret ivaili häntä. Kristiina helli kovin tätä poikaa — Erlend ymmärsi, että vanhin oli tavallaan hänen lempilapsensa — mutta Gaute oli ollut niin heikko ja hän muistutti hiukan Kristiinan isää pellavankeltaisine hiuksineen ja tummine harmaine silmineen — ja hän riippui aina äitinsä helmoissa. Gaute oli vähän yksinäinen kahden aina yhtä köyttä vetävän vanhemman veljen parissa ja kaksosten välissä, jotka olivat vielä niin pienet, että seurasivat hoitajiaan.

Kristiina ei nyt joutunut puuhaamaan niin paljon lastensa parissa, vaan hänen täytyi tehdä kuten toiset rouvat tekivät — jättää ne palvelusneitojen paimennettaviksi — molemmat vanhemmat pojat juoksivatkin jo mieluummin miesten perässä kartanolla. Hän ei enää riippunut lapsissaan entisen tuskaisen hellyyden sitomana — vaan leikki ja nauroi heidän kanssaan milloin hänellä oli aikaa kerätä heidät ympärilleen.

Vuoden vaihteessa tuli Husabyhyn Lauritsa Bjørgulfinpojan sinetillä varustettu kirje. Se oli kirjoitettu hänen omalla käsialallaan ja saapui Orkedalin papin mukana, joka oli ollut etelässä; se oli kahden kuukauden vanha. Suurin uutinen, jonka se sisälsi, oli, että hän oli kihlannut Ramborgin Simon Andreksenpojalle Formoon. Häiden tuli olla ristinmessun aikoihin keväällä.

Kristiina ihmetteli mahdottomasti. Mutta Erlend sanoi usein ajatelleensa, että niin saattoi käydä — hän oli ajatellut tätä siitä asti kun Simon Darre oli jäänyt leskeksi ja asettunut isänsä Andres Darren kuoltua perimäänsä kartanoon Siliin.

V

Simon Darre oli pitänyt aivan asianmukaisena, että hänen isänsä teki Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa sopimuksen tämän tyttären naittamisesta hänelle. Heidän suvussaan se oli aina ollut vanhempien asia. Hän oli tullut hyvilleen nähdessään morsiamen niin kauniiksi ja viehättäväksi. Hän ei koskaan ollut ajatellut toisin kuin että hän oli rupeava hyväksi ystäväksi sen vaimon kanssa, jonka isä hänelle valitsi. Kristiina ja hän sopivat toisilleen ikään ja varallisuuteen sekä syntyperään katsoen — jos Lauritsa oli hiukan korkeampaa sukua, oli hänen isänsä toiselta puolen lyöty ritari, ja isä oli ollut Haakon-kuninkaan lähimpiä miehiä, kun taas Lauritsa eleli hiljaa tiloillansa. Eikä hän ollut milloinkaan huomannut muuta kuin että naineet parit tulivat hyvin toimeen keskenään ollessaan tasavertaiset.

Sitten oli tullut Finsbrekkenin ilta — jolloin ihmiset tahtoivat tuhota tuon viattoman lapsen. Siitä hetkestä asti hän oli tosin tiennyt pitävänsä enemmän morsiamestaan kuin mikä oli välttämätöntä. Hän ei paljon ajatellut asiaa — hän vain iloitsi; hän näki neidon olevan aran ja kainon, mutta hän ei jäänyt miettimään sitäkään. Sitten tuli Oslon aika, jolloin hänen täytyi ajatella asioita — ja sitten ilta Flugan parvessa.

Hän oli joutunut keskelle tapauksia, jollaisia hän ei uskonut sattuvan maailmassa enää nykyisinä aikoina — kunniallisten ihmisten ja hyvän suvun jälkeläisten kesken. Sokaistuna ja päästään pyörällä hän oli ihmetellyt rikkoontunutta kihlaustaan — mutta oli ollut kylmä ja tyyni käytökseltään ja tasainen puhuessaan asiasta isälleen ja Kristiinan isälle.

Näin hän oli joutunut ulkopuolelle sukunsa tapojen ja sitten hän oli tehnyt sellaista, mikä myös oli kuulumatonta heidän suvussaan: edes neuvottelematta isänsä kanssa hän kosi Mandvikin nuorta rikasta leskeä. Hänen silmiään häikäisi se, että hän huomasi Halfrid-rouvan pitävän hänestä — tämä oli paljon rikkaampi ja ylhäissukuisempi kuin Kristiina, paroni Tore Haakoninpojan, Tunsbergin herran pojantytär ja ritari Finn Aslakinpojan leski — hän oli kaunis ja hänellä oli niin hieno ja aatelinen käytös, että Simonista oli tuntunut siltä kuin hänen oman piirinsä naiset olisivat olleet kaikki vain talonpoikaisakkoja. Perhana, kyllä hän näyttäisi kaikille, että hän saattoi saada peräti hienon vaimon; Halfridilla oli vielä enemmän rikkautta ja kaikkea hyvää kuin tuolla trøndiläisherralla, jonka häväistäväksi Kristiina oli antautunut. Ja leski-ihminen, se oli suoraa ja selkeätä, silloin tiesi mikä tämä oli — piru heidän neitsyyteensä enää uskokoon —!

Hän oli saanut oppia, ettei maailmassa ollut niin mutkatonta elää kuin hän oli uskonut kotona Dyfrinissä ollessaan. Siellä määräsi isä kaikessa, ja hänen mielipiteensä olivat ainoat oikeat. Olihan Simon tosin ollut henkivartiossa ja hovipoikanakin jonkin aikaa ja saanut vähän oppia isänsä kotipapilta — joten hänestä kyllä toisinaan saattoi tuntua isän ajatustapa vähän vanhentuneelta. Hän vastustikin isäänsä milloin sattui — mutta se oli kaikki puolileikkiä ja leikiksi käsitetty — terävä pää tuolla Simonilla, nauroivat isä ja äiti ja hänen sisaruksensa, jotka eivät koskaan vastustaneet Andres-herraa. Mutta kaikki jäi siihen, mitä isä sanoi. Simon piti sitä itsekin luonnollisena.

Niinä vuosina, jolloin hän oli naimisissa Halfrid Erlingintyttären kanssa ja asui Mandvikissa, hän oppi ymmärtämään päivä päivältä yhä paremmin, että elämä saattoi olla monin verroin mutkallisempaa kuin mitä herra Andres Gudmundinpoika milloinkaan oli kuvitellut.

Ettei hän voisi oppia viihtymään vaimon kanssa, joka oli hänen osalleen tullut, — sitä hän ei olisi uskonut ikinä. Syvällä hänen sisimmässään kyti kiusallinen ihmetys, kun hän katseli vaimoaan tämän liikkuessa talossaan niin kauniina lempeine silmineen ja herttaisine suineen, joka oli hyvin sievä suljettuna ollessaan — eikä hän ollut nähnyt kenenkään naisen kantavan vaatteitaan ja koru jaan niin luontevan sirosti. Mutta yön pimeydessä kalvoi kyllästys hänestä kaiken mehun ja nuoruuden — Halfrid oli kivulias, hänen henkensä haisi, hänen hyväilynsä olivat miehelle vastenmieliset. Ja hän oli niin hyvä, että Simon tunsi epätoivoista häpeää haluttomuutensa johdosta; mutta hän ei vain voinut mieltyä vaimoonsa.

Eivätkä he olleet montakaan aikaa naimisissa ennen kuin Simon huomasi, ettei Halfrid tulisi milloinkaan synnyttämään hänelle elävää, täysikuista lasta. Hän näki vaimonsa surevan sitä vielä paljon enemmän kuin hän itse — hän tunsi kuin puukoniskun rinnassaan ajatellessaan vaimonsa kokemuksia siinä suhteessa. Hänen korviinsa oli kuulunut yhtä ja toista — hänen vaimonsa oli tullut sellaiseksi siksi, että herra Finn oli potkinut ja lyönyt häntä, niin että hän monta kertaa oli synnyttänyt keskoset. Hänen miehensä oli ollut järjettömän mustasukkainen nuoresta, kauniista vaimostaan. Halfridin suku olisi suonut hänen muuttavan miehensä luota, mutta Halfrid sanoi, että kristityn vaimon velvollisuus oli pysyä aviomiehensä luona, olipa tämä millainen hyvänsä.

Mutta kun he nyt eivät saaneet lapsia, täytyi Simonin joka päivä tuntea elävänsä vaimonsa maalla, hoitavansa vaimonsa rikkauksia. Hän koetti olla ymmärtäväinen ja huolellinen hoidossaan. Mutta noina vuosina kasvoi hänen mielessään kaipaus Formoon, isoäitinsä perintökartanoon, joka oli aina ollut aiottu hänelle isän kuoleman jälkeen. Ja hänestä tuntui kuin hänellä olisi pohjoisessa Gudbrandinlaaksossa melkein enemmän maita kuin Rooman valtakunta.

Kansa kutsui hänen vaimoaan Halfrid rouvaksi ensimmäisen miehen, ritarin ajoilta. Ja silloin hän tunsi itsensä yhä selvemmin ikään kuin vain Mandvikin voudiksi.

Tulipa sitten päivä, jolloin Simon ja tämän vaimo istuivat kahden tuvassa. Eräs palvelusneidoista oli juuri pistäytynyt asialla sisässä. Halfrid seurasi häntä katseellaan.

"Olen ajatellut", hän sanoi — "pelkään, että Jorunn saa lapsen tänä kesänä —"

Simon istui kaaripyssy kädessä korjaten sen salpaa. Hän vaihtoi ponsirautaa, tarkkasi joustinta ja vastasi katsettaan nostamatta:

"Niin saa. Ja se on minun."

Vaimo ei virkkanut mitään. Kun Simon viimein katsoi häneen, istui Halfrid neuloen yhtä syvästi työhönsä vaipuneena kuin Simon oli ollut omaansa.

Simon pahoitteli koko sydämestään. Pahoitteli sitä, että oli loukannut vaimoaan, ja sitä, että oli ryhtynyt asioihin tytön kanssa; ja lopuksi hän oli suutuksissaan siitä, että oli ottanut niskoilleen isyyden. Hän ei ollut siitä edes varma — Jorunn oli kevytkenkäinen. Oikeastaan hän ei ollut milloinkaan pitänyt tästä; tyttö oli ruma, mutta nokkela suustaan ja hauska puhekumppani; hän se myös oli ollut isäntää vastassa, kun tämä tuli myöhään kotiin talvella. Hän oli vastannut noin äkkipikaa siksi, että oli odottanut vaimon alkavan valittaa ja moittia. Se oli tyhmä ajatus, olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Halfrid oli pitävä itsensä liian hyvänä sellaiseen. Mutta tehty kuin tehty — ei hän tahtonut luopuakaan sanastaan. Ja niin hän sai tyytyä siihen, että kävi palvelijansa lapsen isästä, olipa lapsi hänen tahi ei.

Halfrid ei puhunut asiasta ennen kuin noin vuoden kuluttua; silloin hän kysyi eräänä päivänä, tiesikö Simon, että Jorunn aiottiin naittaa Borgiin. Simon tiesi sen kyllä, koska hän oli itse antanut tälle myötäjäiset. Minne lapsi joutuisi, kysyi vaimo. Äitinsä vanhempien luo, missä se nytkin on, vastasi Simon. Silloin sanoi Halfrid:

"Minusta olisi sopivampaa, että tytär kasvaisi isänsä talossa."

"Sinun talossasi, tarkoitat kai?" kysyi Simon.

Rouvan kasvot värähtivät vähän:

"Tiedäthän sinä, mieheni, että niin kauan kuin me molemmat elämme, hallitset sinä Mandvikia", lausui hän.

Simon astui hänen luokseen ja laski kädet vaimonsa olkapäille:

"Jos sinä tarkoitat, Halfrid, että voit sietää lasta täällä meidän luonamme, niin kiitän sinua mielesi jaloudesta."

Simonia asia ei miellyttänyt. Hän oli nähnyt lapsen pari kertaa — se oli jotakuinkin ruma, eikä hän voinut huomata siinä mitään hänen tai hänen sukulaistensa näköistä. Hän uskoi vähemmän kuin koskaan itseään sen isäksi. Ja hän oli ollut hyvin suutuksissaan kuullessaan, että tyttö oli antanut kastaa sen Arngjerdiksi hänen äitinsä mukaan, kysymättä ensin lupaa. Mutta hänen täytyi nyt antaa Halfridin määrätä. Tämä nouti lapsen Mandvikiin, valitsi sille hoitajan ja huolehti itse siitä, ettei lapselta puuttunut mitään. Jos lapsi sattui lähettyville, otti hän sen usein syliinsä ja hoiteli sitä hiljaa ja sievästi. Ja mitä enemmän Simon näki pienokaista, sitä enemmän hän alkoi pitää siitä — hän oli hyvin lapsirakas. Ja sitten hän jo luuli huomaavansa sen muistuttavan hänen isäänsä. Olihan Jorunn voinut pysyä alallaan sen jälkeen kun isäntä oli lähestynyt häntä. Taisipa Arngjerd siis olla hänen tyttärensä, ja se, mitä Halfrid oli saanut hänet tekemään, parasta ja kunniallisinta.

Heidän oltuaan naimisissa viisi vuotta synnytti Halfrid miehelleen täysikuisen poikalapsen. Hän oli kuin onnen kirkastama, mutta heti synnytyksen jälkeen hän sairastui niin kovasti, että kaikki pian ymmärsivät hänen kuolevan. Kuitenkin hän oli mieleltään valoisa ollessaan viimeistä kertaa tajuissaan ja sanoessaan miehelleen: "Nyt sinä saat jäädä tähän, Simon, ja voit hoitaa Mandvikia oman sukusi ja minun sukuni parhaaksi."

Tämän jälkeen lisääntyi kuume niin tuntuvasti, ettei potilas enää tietänyt mistään, ja niin hän säästyi siltä surulta, että olisi nähnyt poikansa kuolevan vuorokautta ennen äitiä. Ja toisessa kodissa ei hän kai enää surrut sitä, vaan iloitsi, kun sai pitää luonaan heidän Erlinginsä, ajatteli Simon.

Simon muisti myöhemmin, että sinä yönä, jolloin nuo kaksi olivat maanneet laudoilla ylisillä, oli hän seisonut aitaan nojaten pellon laidassa, joka vietti alas rantaan. Se oli juuri ennen Juhanan-messua, ja yö oli niin valoisa, että täysikuu tuskin näkyi. Vesi päilyi kirkkaana ja kelmeänä liplatellen rantakiviä vastaan. Simon ei ollut nukkunut juuri tuntia enempää yössä pojan syntymästä asti — hänestä tuntui kuin siitä olisi ollut äärettömän pitkä aika, ja hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi surra.

Hän oli silloin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha.

* * * * *

Kesällä pesänselvityksen jälkeen luovutti Simon Mandvikin Stig Haakoninpojan, Halfridin sedänpojan käsiin. Hän lähti Dyfriniin ja oli siellä talven.

Vanha Andres-herra virui vuoteessa vesipöhössä peräti raihnaisena; loppu oli lähestymässä, ja hän valitti paljon — elämä ei enää ollut lopulla ollut niin suoraa ja selkeätä. Hänen kauniit ja toimeliaat lapsensa eivät olleet saaneet sellaista osaa kuin hän oli toivonut ja odottanut. Simon istui isänsä luona koettaen parhaansa mukaan puhua tälle entiseen iloiseen ja leikkisään tapaansa, mutta vanhus vaikeroi lakkaamatta. Helga Saksintytär, jonka Gyrd oli nainut, oli niin hieno, ettei tiennyt mitä merkillistä keksisi — Gyrd ei uskaltanut röyhtäistäkään omassa talossaan kysymättä vaimoltaan lupaa. Entäs tuo Torgrim, joka alituiseen vonkui vatsaansa — ei sinä ikänä hän olisi antanut Torgrimille tytärtään, jos olisi tiennyt miehen niin huonoksi, ettei tästä ollut eläjäksi eikä kuolijaksi. Astridilla ei ollut mitään iloa nuoruudestaan ja varallisuudestaan niin kauan kuin hänen miehensä eli. Sigrid kulki allapäin ja masentuneena — naurun ja laulun hän oli kokonaan unohtanut, tuo herttainen lapsi. Miksi tälle olikin pitänyt syntyä tuo lapsi — eikä Simonille yhtään. Gudmund oli pannut vastalauseen kaikkiin isän ehdottamiin naimaliittoihin, ja isä oli tullut niin vanhaksi ja saamattomaksi, että oli antanut pojan viedä häneltä kaiken luonnon.

— Mutta onnettomuus oli alkanut siitä, että Simon ja tuo kavala neito olivat ryhtyneet vastustamaan vanhempiaan. Ja se oli Lauritsan syy —; vaikka tämä oli niin rohkea miesten joukossa, painui hän polvilleen vaimoväkensä edessä. Tyttö oli kai itkenyt ja parkunut — ja samassa oli Lauritsa maassa ja lähetti hakemaan tuota Trøndelagenin kullattua huoripukkia, joka ei edes malttanut odottaa siksi, että olisi saanut neidon vihityksi vaimokseen. Mutta vaikka Lauritsa ei ollutkaan osannut olla isäntä talossaan, niin kyllä ainakin hän, Andres Darre, oli näyttävä, että osasi opettaa parrattomalle nulikalle ihmisten tapoja. Kristiina Lauritsantytär sai lapsia — ilmielävän lapsen joka yhdestoista kuukausi kertoman mukaan —

"Se tulee kalliiksi, isä", sanoi Simon nauraen. "Perintö murenee niin pieniin eriin." Hän otti Arngjerdin syliinsä — tämä oli tullut tallustaen sisään.

"Tuo tuossa ei ole ainakaan saava aikaan, että sinun jälkiperintösi jakaantuu liian pieniin osiin — kuka sen jakaneekin", sanoi Andres-herra kiukuissaan. Hän piti pojantyttärestään jollakin tapaa, mutta oli vihainen, että Simon oli saanut äpärälapsen. "Oletko miettinyt mitään uutta naimakauppaa, Simon?"

"Antakaahan nyt Halfridin ensin rauhassa kylmetä, isä", sanoi Simon silittäen lapsen vaaleita hiuksia. "Vielä minä nain — mutta eihän sillä ole niin kiire."

Sitten hän otti kaaripyssyn ja sukset ja sujahti metsään saadakseen hiukan hengähtää; hän ajoi koirineen hirveä hangella ja ampui metsoja — makasi yönsä Dyfrinin metsämajassa ja iloitsi siitä, että oli yksin.

Ulkoa kuului suksien kahinaa, koirat hyppäsivät pystyyn ja ulkoa vastasivat toiset koirat. Simon aukaisi oven kuutamosiintoiseen yöhön, ja Gyrd tuli hiljaa sisään pitkänä ja sorjana ja solakkana. Hän oli nyt nuoremman näköinen kuin Simon, joka oli aina ollut vähän lihavanläntä ja tullut vielä koko joukon tukevammaksi Mandvikissa olonsa aikana.

Veljekset istuivat eväsreppu välissään syöden ja juoden ja katsoen tuleen.

"Kai sinä olet ymmärtänyt", sanoi Gyrd, "että Torgrim on nostava kovan huudon ja hälinän, kun isä on poissa — ja hän on saanut Gudmundin puolelleen. Ja Helgan. He eivät tahdo suoda Sigridille täyttä perintöosaa —"

"Olen aavistanut sen. Mutta osansa hän on saava, siitä me veljet pidämme huolen."

"Parasta taitaisi olla, jos isä itse järjestäisi asian ennen kuin kuolee", tuumi Gyrd.

"Voi, annetaan isän kuolla rauhassa", sanoi Simon. "Emmeköhän me kaksi osaa suojella sisartamme niin etteivät toiset saa höyhentää häntä siksi, että häntä on kohdannut onnettomuus —"

* * * * *

Ja niin hajaantuivat herra Andres Darren perilliset katkerassa epäsovussa. Gyrd oli ainoa, jolle Simon heitti hyvästit kotoa lähtiessään — ja hän tiesi, etteivät Gyrdiä ja hänen vaimoaan nyt odottaneet liian leppeät päivät. Sigridin hän vei kanssansa Formoon — hoitamaan taloutta; Simon puolestaan ohjasi Sigridin asioita.

Hän ratsasti kartanolleen muutamana harmaana päivänä lumensulamisaikaan, Laugenin varsilla kasvavan leppämetsän ruskottaessa. Aikoessaan astua tuvan ovesta sisään Arngjerd käsivarrellaan kysyi Sigrid Andreksentytär:

"Miksi sinä hymyilit, Simon?"

"Hymyilinkö minä?"

Hän oli ajatellut, että tämä oli toisenlainen paluu, kuin minkä hän oli luullut odottavan itseään kerran — sen päivän ollessa käsissä, jolloin hän asettuisi isoäitinsä kartanoon. Vietelty sisar ja äpärälapsi, siinä hänen osansa.

* * * * *

Ensimmäisenä kesänä Simon ei nähnyt paljon Jørundgaardin väkeä — hän vältti näitä tietensä.

Mutta syksyllä, viimeisen Maarian-messun jälkeisenä pyhänä hän joutui seisomaan Lauritsa Bjørgulfinpojan vieressä kirkossa siten, että heidän kahden tuli antaa toisilleen messusuudelma, Sira Eirikin toivotettua pyhän kirkon rauhaa sanankuulijoille. Ja tuntiessaan vanhemman miehen kapeat huulet poskellaan ja kuullessaan tämän kuiskaavan rauhansiunauksen hän joutui liikutuksen valtaan. Hän ymmärsi Lauritsan tarkoittaneen sillä enemmän kuin pelkän kirkollisen muodollisuuden täyttämistä.

Hän riensi ulos messun loputtua, mutta hevosten luona hän tapasi Lauritsan, joka pyysi häntä mukaansa Jørundgaardiin aterioimaan. Simon vastasi, että hänen tyttärensä oli sairas ja hänen sisarensa hoiti tätä. Lauritsa pyysi silloin Jumalaa parantamaan lapsen ja hyvästeli kädestä pitäen.

Eräänä päivänä tämän jälkeen oli Formossa pidetty kovaa kiirettä, jotta saataisiin lyhteet korjuuseen, sillä ilma näytti uhkaavalta. Enin vilja oli korjuussa illalla, kun ensimmäinen sadekuuro yllätti. Simon juoksi pihaton poikki rankkasateessa, ja heleänkirkas aurigonjuova, joka pilkahti pilvien välistä, valaisi rakennuksen ja sen takana olevan vuorenseinän — silloin hän näki pienen neidon seisovan portaiden edessä sateessa ja auringonpaisteessa. Tällä oli Simonin rakkain koira vierellään — nyt se riuhtaisihe irti ja hyppi häntä vastaan, ja kudottu naistenvyö laahasi maata sen kaulanauhassa.

Hän näki tytön olevan isoisten lapsia — tämä oli ilman vaippaa ja paljain päin, mutta viininpunainen hame oli tehty kaupunginverasta, kirjailtu ompeluksin ja kiinnitetty kullatulla soljella rinnalle. Silkkinen nauha esti isokiharaista märkää tukkaa kiertymästä otsalle. Tytöllä oli vilkkaat pienet kasvot, leveä otsa, terävä leuka ja suuret, loistavat silmät; hänen poskensa olivat hehkuvan punaiset, aivan kuin hän olisi juossut kovaa.

Simon aavisti, kuka hän saattoi olla, ja tervehti tyttöä lausuen hänen nimensä.

"Mistä minulla tämä kunnia, että sinä tulet meillä käymään, Ramborg?"

Tyttö kertoi koiran tuoneen hänet sinne, ja hänen oli Simonia seuraten täytynyt tulla sisään sadetta pakoon. Koira oli ruvennut juoksemaan Jørundgaardissa, hän toi sen nyt takaisin. Hän tiesi, että se oli Simonin koira, hän oli nähnyt sen juoksevan Simonin perässä tämän ratsastaessa.

Simon ei voinut kokonaan olla nuhtelematta tyttöä siitä, että tämä oli lähtenyt heille yksin; hän sanoi nyt satuloivansa hevoset ja saattavansa hänet kotiin itse. Mutta ensin Ramborgin täytyi syödä. Ramborg juoksi heti sen sängyn luo, jossa pikku Arngjerd makasi sairastaen; sekä lapsi että Sigrid ihastuivat pian vieraaseen, sillä Ramborg oli sukkelakielinen ja elävä. Hän ei ollut sisariinsa, ajatteli Simon.

Hän ratsasti Ramborgin kanssa pihatielle asti, josta olisi kääntynyt takaisin, ellei olisi kohdannut Lauritsaa, joka vastikään oli saanut kuulla, ettei lapsi ollut leikkisiskojensa kanssa Laugarbrussa, ja joka nyt oli lähdössä hakumatkalle miesten kanssa — hän oli ollut hyvin levoton. Simonin täytyi lähteä sisään, ja vasta kun hän oli istuutunut ylistupaan, hävisi arkuus hänestä ja hän viihtyi hyvin Ragnfridin ja Lauritsan parissa. He jäivät istumaan pitkäksi aikaa oluen ääreen, ja kun ilma yhä paheni, kiitti hän ja jäi yöksi.

Ylistuvassa oli kaksi sänkyä. Ragnfrid kaunisti toisen kuntoon vierasta varten, ja sitten tuumittiin, missä Ramborg nukkuisi — vanhempienko vieressä vai toisessa talossa.

"Minä tahdon nukkua omassa sängyssäni", sanoi lapsi. "Enkö minä saa nukkua sinun vieressäsi, Simon?" pyysi hän.

Isä sanoi, ettei vierasta sopinut kiusata siten, että kakaroiden annettaisiin nukkua samassa sängyssä, mutta Ramborg naukui yhä, että hän tahtoi nukkua Simonin vieressä. Lopulta sanoi Lauritsa ankarasti, että tyttö oli liian iso jakamaan vuodetta vieraan miehen kanssa.

"Ei isä, en minä ole", kärtti toinen. "Eihän Simon, enhän minä ole liian iso?"

"Sinä olet liian pieni", sanoi Simon nauraen. "Pyydäpäs päästä nukkumaan minun viereeni viiden vuoden kuluttua, niin minä en pane vastaan. Mutta silloin sinulle ei enää kelpaakaan tämmöinen ruma ja paksu vanha leskimies, Ramborg-tyttönen!"

Lauritsaa ei näyttänyt miellyttävän leikinteko, hän sanoi jyrkästi, että nyt tyttö sai pitää suunsa kiinni ja tulla nukkumaan vanhempien sänkyyn. Mutta Ramborg huusi vielä sittenkin:

"Nyt sinä olet kosinut minua, Simon Darre, isäni kuullen!"

"Oikein on", vastasi Simon nauraen. "Mutta minä pelkään, etten minä kelpaa sinulle, Ramborg."

Tuosta päivästä alkaen olivat formolaiset ja jørundgaardilaiset alituiseen yhdessä. Ramborg kävi naapurikartanossa niin usein kuin suinkin soveltui, puuhaili Arngjerdin kanssa, kuin olisi tämä ollut hänen nukkensa, juoksenteli Sigridin jäljessä auttaen taloustoimissa, istui Simonin sylissä, kun tämä oli tuvassa. Simon alkoi silloin peuhata ja leikitellä hänen kanssaan niinkuin entisinä päivinä, jolloin Ramborgista ja Ulvhildista piti tulla hänen sisarensa.

Simon oli asunut laaksossa kaksi vuotta, kun Geirmund Hersteininpoika Krukesta kosi Sigrid Andreksentytärtä. Kruken suku oli vanhaa suurtalonpoikais-juurta, mutta vaikka joku sen miehistä oli ollut kuninkaiden henkivartioväessä, eivät nämä olleet milloinkaan tulleet tunnetuiksi ulkopuolella laaksoaan. Kuitenkin oli tämä niin hyvä naimakauppa kuin Sigrid saattoi toivoa, ja Sigrid otti mielellään Geirmundin. Niin solmivat hänen veljensä naimaliiton, ja Simon piti luonaan sisarensa häät.

Eräänä iltana juuri ennen häitä, kun heillä oli pahimmat valmistuskiireet, sanoi Simon leikillä, ettei hän ymmärtänyt, miten hänen talonsa nyt selviäisi, kun Sigrid jätti hänet. Silloin sanoi Ramborg:

"Saat koettaa selvitä kaksi vuotta, Simon. Neljätoistavuotiaana on neito naimakelpoinen, silloin sinä voit ottaa minut luoksesi."

"En minä huoli sinua", sanoi Simon nauraen. "Minä pelkään, etten osaa pitää aisoissa noin villiä neitoa."

"Hiljaisimmilla vesillä on mutaisin pohja, sanoo isä", lausui Ramborg. "Minä olen villi. Sisareni oli hiljainen ja lauhkea. Oletko jo unohtanut Kristiinan, Simon Andreksenpoika?"

Simon hyppäsi penkiltä, tempasi tytön käsiinsä, nosti olkaansa vasten ja suuteli häntä kaulakuoppaan, niin että siihen jäi punainen jälki. Kauhistuneena ja ihmetellen omaa itseään hän päästi sitten Ramborgin käsistään — tarttui Arngjerdiin ja viskeli ja rutisteli tätä samalla tapaa peittääkseen äskeisen tekonsa. Hän ajeli ja hätyytteli tyttöjä, puolisuurta ja pientä, niin että nämä hyppivät pöytien ja penkkien yli; viimeksi hän nosti heidät ovea lähinnä olevalle poikkihirrelle ja juoksi ulos.

Jørundgaardissa ei milloinkaan mainittu Kristiinaa hänen kuultensa.

* * * * *

Ramborg Lauritsantytär varttui ja kaunistui. Kylän kielet alkoivat kilvan naittaa häntä. Yhteen aikaan puhuttiin Eindride Haakoninpojasta, joka oli Valders-Gjeslingien sukua. He olivat serkkuja neljännessä polvessa, mutta Lauritsa ja Haakon olivat kumpikin niin rikkaat, että heillä olisi ollut varaa hankkia paavilta erikoislupa. Siihen olisivat loppuneet vanhat käräjäriidatkin, joita oli jatkunut siitä asti kun vanhat Gjeslingit olivat liittyneet Skule-herttuaan ja kuningas Haakon oli ottanut heiltä Vaagen tilan ja antanut sen Sigurd Eldjarnille. Ivar Gjesling nuorempi oli saanut takaisin Sundbun naimisen ja vaihdon kautta, mutta näistä asioista oli ollut äärettömän paljon riitaa ja rettelöitä. Lauritsa nauroi sille; se osa saaliista, jonka hän olisi voinut vaatia vaimonsa nimessä, ei ollut edes sen vasikannahan ja rahan arvoinen, jonka hän oli menettänyt tuon jutun vuoksi — puhumattakaan matkoista ja harmeista. Mutta kun hän oli ajanut sitä koko naimisissaolonsa ajan, täytyi hänen pysyä kannallaan —.

Mutta Eindride Gjesling vietti häitä toisen tytön kanssa, eikä Jørundgaardin väki näyttänyt surevan sitä. He olivat mukana häissä, ja Ramborg kertoi kotiin tultuaan, että neljä miestä oli puhunut Lauritsalle hänestä omassa tai jonkun sukulaisensa nimessä. Lauritsa oli vastannut, ettei hän tahtonut tehdä mitään sopimusta tyttärestään ennen kuin tämä oli kyllin vanha sanoakseen oman sanansa asiassa.

Tällä kannalla olivat asiat keväällä sinä vuonna, jolloin Ramborg täytti neljätoista vuotta. Silloin hän oli eräänä iltana navetassa Simonin kanssa katsomassa vasikkaa, joka heille oli syntynyt. Se oli valkoinen, mutta siinä oli ruskea täplä, jonka Ramborg sanoi muistuttavan aivan kirkkoa. Simon istui karsinan laidalla, tyttö oli kumartunut hänen polvensa yli ja Simon pudisti häntä palmikoista:

"Se merkitsee varmaan sitä, että sinä ajat pian morsiuskirkkoon, Ramborg!"

"Tiedäthän sinä, ettei isä pane vastaan, kun sinä pyydät minua häneltä", sanoi tyttö. "Minä olen jo varttunut neito, ja minut voi huoleti naittaa tänä vuonna."

Simon hätkähti vähän, mutta yritti nauraa:

"Joko sinä taas alat puhua pehmosia!"

"Kyllä sinä tiedät, ettei se sitä ole", sanoi tyttö luoden suuret silmänsä häneen. "Olen tietänyt kauan, että tänne Formoon minä mieluimmin tahdon. Miksi sinä olet suudellut minua ja pitänyt minua vähän väliä sylissäsi, ellet tahtoisi minua?"

"Kyllä minä tahdon sinut, Ramborg. Mutta en ole osannut ajatella, että niin sievä ja nuori neito olisi aiottu minulle. Minä olen seitsemäntoista vuotta sinua vanhempi — sinä et varmaan muista, että sinulla olisi tihrusilmäinen, pöhömahainen ukonrahjus, kun itse olet parhaassa iässä —"

"Minä olen parhaassa iässä nyt ", sanoi Ramborg säteilevänä, "etkä sinä ole vielä mikään ukonrahjus, Simon!"

"Rumakin minä olen — sinä väsyisit pian suutelemaan minua!"

"Sitä sinun on turha uskoa", vastasi tyttö nauraen kuten ennen ja kurotti suunsa Simonia kohden. Mutta Simon ei suudellut häntä.

"Minä en tahdo hyötyä sinun ymmärtämättömyydestäsi, hyvä ystävä. Lauritsa tahtoo sinut mukaansa etelään kesällä. Ellet ole muuttanut mieltä takaisin tullessasi, niin minä olen kiittävä Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä onnesta, joka on parempi kuin mitä olin osannut odottaa — mutta sitoa en sinua tahdo, kaunis Ramborg."

* * * * *

Simon otti koiransa, kaarensa ja keihään ja lähti tunturille vielä samana iltana. Aukealla oli vielä paljon lunta; hän kulki karjatupansa kautta, josta kävi noutamassa suksensa, eleli Raanekampenien eteläpuolella sijaitsevan lammen lähistöllä ja ajoi hirveä viikon ajan. Mutta sinä iltana, jolloin hän painalsi alas laaksoa kohden jälleen, alkoi häntä taas vaivata levottomuus ja pelko. Olisi ollut Ramborgin kaltaista, jos tämä olisi puhunut asiasta isälleen. Liukuessaan alas rinnettä Jørundgaardin karjatuvan ohi hän näki katosta nousevan savua ja säkeniä. Hän arveli Lauritsan itsensä ehkä olevan siellä ja astui tupaan.

Lauritsan näöstä päättäen hän luuli arvanneensa oikein. Mutta he puhelivat kuluneesta huonosta kesästä sekä siitä, milloin karja voitaisiin siirtää tunturille tänä vuonna, metsästyksestä ja Lauritsan uudesta haukasta, joka istui lattialla siivet pörhöllään, ahmien niiden lintujen sisuksia, jotka paistuivat vartaassa tulen päällä. Lauritsa oli tullut katsomaan Ilmandsdalissa olevaa hevostarhaansa — se kuului romahtaneen maahan, olivat eräät alvdølilaiset tienneet, jotka tulivat sieltä joku päivä sitten. Näin kului suurin osa iltaa. Viimein Simon sanoi:

"Enpä oikein tiedä — onko Ramborg sanonut sinulle mitään eräästä asiasta, josta me puhelimme tässä eräänä iltana?"

Lauritsa vastasi hitaasti:

"Minusta sinä olisit voinut puhua minulle ensin, Simon — tiedäthän, minkämoisen vastauksen olisit saanut. Niin, niin — kyllähän minä ymmärrän sen sattuneen sillä tapaa, että sinä tulit puhuneeksi tytölle ensin — eikä se muuta asiaa. Olen iloinen kaupatessani lapseni kunnon miehen käsiin."

Eikä siinä sitten ollut paljon muuta sanomista, tuumi Simon. Ihmeelliseltä kuitenkin tuntui, että hän, joka ei milloinkaan ollut ajatellut lähennellä ketään kunniallista neitoa tai rouvaa, oli nyt sitoutunut kunniansa kautta naimaan tytön, jota hän mieluummin olisi ollut vailla. Hän koetti kuitenkin selvitellä:

"Ei asia ole aivan siten, Lauritsa, että minä olisin kosiskellut tytärtäsi sinun selkäsi takana — pidin itseäni niin vanhana, etten luullut hänen käsittävän sitä muuksi kuin vanhoilta päiviltä perityksi veljeydeksi, että puhelin niin paljon hänen kanssaan. Ja jos minä sinun mielestäsi olen liian vanha hänelle, niin en ole kummeksiva sitä enkä antava sen rikkoa ystävyyttämme."

"Kenetpä minä näkisin mieluummin poikanani kuin sinut, Simon!" sanoi Lauritsa. "Ja tahtoisin mielelläni itse naittaa Ramborgin. Tiedäthän kuka hänen naittajakseen tulisi sitten, kun minä olen poissa." Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin heidän keskensä viitattiin Erlend Nikulauksenpoikaan. "Vävyni on monessa suhteessa parempi mies kuin miksi häntä luulin tullessani ensin tuntemaan hänet. Mutta enpä tiedä, onko hän oikea mies päättämään viisaasti nuoren tytön naittamisesta. Ja minä olen huomannut, että Ramborg itse tätä kernaasti haluaa."

"Niin hän nyt sanoo", vastasi Simon. "Mutta hän on melkein lapsi vielä. Enkä minä siis aio kiirehtiä, jos sinusta asian tulee jäädä lepäämään edelleen —"

"Enkä minä", sanoi Lauritsa rypistäen hiukan kulmiaan, "aio tyrkyttää sinulle tytärtäni — sitä sinun ei pidä uskoa."

" Sinun pitää uskoa", sanoi Simon nopeasti, "ettei koko Norjan maassa ole neitoa, jonka minä tahtoisin Ramborgia mieluummin. Mutta Lauritsa, minusta olisi liian suuri onni, jos minulle joutuisi niin kaunis ja nuori ja hyvä morsian, rikas ja suurisukuinen. Ja että saisin sinut appiukoksi", sanoi hän hiukan hämillään.

Lauritsa hymyili hyvillään:

"Kyllähän sinä tiedät, mitä minä sinusta ajattelen. Ja sinä olet hoitava minun lastani ja hänen omaisuuttaan siten, ettei meillä, hänen äidillään ja minulla, ole milloinkaan oleva syytä katua kauppaamme."

"Sen minä lupaan Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä", sanoi Simon.

Ja he paiskasivat kättä. Simon muisti edellisen kerran, jolloin hän näin oli solminut liiton Lauritsan kanssa. Hänen sydämensä kutistui kokoon, ja siihen koski.

Mutta Ramborg oli parempi naimakauppa kuin hän oli osannut odottaa. Lauritsan perintö jakautuisi vain kahden tyttären kesken. Ja hän oli pääsevä sen miehen pojaksi, jota hän aina oli kunnioittanut ja rakastanut eniten kaikista tuntemistaan. Ja Ramborg oli nuori ja suloinen ja terve.

Ja luulisihan hänenkin, Simonin, vihdoin saaneen aikamiehen ymmärryksen. Jos hän oli kuvitellut sellaista, että saisi kerran leskenä sen, jota ei ollut saanut neitona — Erlendin nautittua tämän naisen nuoruuden — ynnä tusinan hänen kaltaisiaan poikapuolia kaupanpäälliseksi — niin kyllä hänen veljensä silloin saivat julistaa hänet syyntakeettomaksi ja kykenemättömäksi hoitamaan asioitaan. Erlend oli elävä niin kauan kuin kivi kalliossa — niin herrat aina elivät.

Heistä tuli nyt siis langokset. He eivät olleet nähneet toisiaan tuon Oslossa vietetyn illan jälkeen. Mutta Erlendistä täytyi tuntua vielä vähemmän miellyttävältä muistella sitä.

Hänestä oli tuleva Ramborgille hyvä mies, nuhteeton herra. Eikä hän kuitenkaan ollut aivan varma, eikö tuo lapsi ollut viekoitellut häntä satimeen.

"Sinä naureskelet?" sanoi Lauritsa.

"Nauroinko minä —? Muistin vain tässä hauskaa —"

"Sinun pitää sanoa, mitä se oli, Simon — jotta minäkin saan nauraa."

Simon Andreksenpoika kiinnitti terävät, pienet silmänsä Lauritsaan.

"Minä ajattelin — naisia. Onkohan yhtään sellaista vaimoa, joka pitäisi arvossa miehen uskoa ja lakeja niin kuin me miehet keskenämme — kun hän tai hänen etunsa hyötyisi syrjäyttämisestä. Halfrid, ensimmäinen vaimoni —. Tästä en ole tähän saakka puhunut yhdellekään ristinsielulle, Lauritsa Bjørgulfinpoika, enkä puhu siitä vastakaan. Hän oli niin hyvä ja hurskas ja oikeamielinen vaimo, että toista sen kaltaista tuskin on elänyt — olenhan kertonut sinulle, mille kannalle hän asettui Arngjerdiin. Mutta huomatessamme, miten Sigridin laita oli, hän tahtoi piilottaa minun sisareni ja olla olevinaan itse raskaana sekä ottaa Sigridin lapsen omakseen. Näin meillä olisi ollut perillinen, lapsella olisi ollut turvattu asema, ja Sigrid olisi voinut jäädä meille tarvitsematta erota lapsestaan. En minä usko hänen ymmärtäneen, että se olisi ollut petos hänen omaa sukuaan vastaan —"

Lauritsa sanoi vähän ajan kuluttua:

"Sinä olisit voinut jäädä Mandvikiin silloin, sinä Simon —"

"Olisin." Simon Darre naurahti katkerasti. "Ja ehkä yhtä hyvällä oikeudella kuin moni muu mies, joka elää maalla, jota hän kutsuu isiensä maaksi. Koska emme voi perustaa näissä asioissa muuhun kuin naistemme kunniaan —"

Lauritsa pisti hupun haukan päähän ja nosti sen ranteellensa.

"Tuo on outoa puhetta naimatuumissa kulkevan miehen suusta", sanoi hän hiljaa. Hänen äänessään tuntui vastenmielisyyden väre.

" Sinun tyttäristäsi ei kukaan ajattele sellaista", vastasi Simon.

Lauritsa katsoi alas haukkaan ja raaputti sitä puikolla.

"Eikö Kristiinastakaan?" kuiskasi hän.

"Ei", vastasi Simon lujasti. "Ei hän tosin ole tehnyt kauniisti minua kohtaan, mutta en minä ole huomannut hänen milloinkaan valehdelleen. Hän sanoi avoimesti ja suoraan kohdanneensa toisen miehen, josta piti enemmän kuin minusta."

"Entä kun sinä niin helposti päästit hänet menemään", kysyi Lauritsa hiljaa, "niin eikö se tapahtunut siksi että sinä olit — kuullut huhuja — hänestä?"

"Ei", sanoi Simon yhä. "Minä en ollut kuullut mitään huhuja hänestä."

* * * * *

Päätettiin pitää kihlajaiset samana kesänä ja häät pääsiäisen jälkeen seuraavana vuonna, Ramborgin täytettyä viisitoista vuotta.

* * * * *

Kristiina ei ollut nähnyt kotiaan siitä päivästä asti, jolloin hän ratsasti sieltä morsiamena — siitä oli kahdeksan vuotta. Nyt hän palasi suuren saattueen kera — siihen kuului mies, Margret, viisi poikaa, lapsenhoitajia, neitoja, huoveja ja kuormahevosia. Lauritsa oli ratsastanut heitä vastaan; he tapasivat Dovrella. Kristiina ei enää ollut niin herkkä itkemään kuin nuoruudessaan, mutta nähdessään isänsä ratsastavan vastaan ja heidän kohdattuaan toisensa hän tarttui Lauritsan käteen ja suuteli sitä nöyrästi. Lauritsa hyppäsi heti alas hevosen selästä ja nosti tyttären syliinsä. Sitten hän tervehti kädestä Erlendiä, joka oli tehnyt kuten muut ja nyt tuli appeaan vastaan jalkaisin ja kunnioittavin elein.

Seuraavana päivänä ilmestyi Simon Jørundgaardiin tapaamaan uusia sukulaisiaan. Gyrd Darre ja herra Geirmund Kruke olivat mukana, mutta heidän vaimonsa olivat jääneet Formoon. Simon tahtoi pitää häät omassa talossaan, ja naisilla oli kova kiire.

Kohtaus sujui siten, että Simon ja Erlend tervehtivät toisiaan luontevasti ja vapaasti. Simon hillitsi itsensä, ja Erlend oli niin reima ja hilpeä, että saattoi luulla tämän jo unohtaneen, missä he olivat tavanneet toisensa viimeksi. Sen jälkeen Simon antoi kättä Kristiinalle. He olivat epävarmat, ja heidän katseensa yhtyivät silmänräpäykseksi.

Kristiina ajatteli, että Simon oli rumentunut. Nuorena tämä oli sentään ollut aika kaunis, vaikka hän jo silloin oli paksunläntä ja lyhytkaulainen. Hänen raudanharmaat silmänsä olivat näyttäneet pieniltä täyteläisten luomien alla, suu oli ollut liian pieni ja hymykuopat liian isot lapsellisen pyöreissä kasvoissa. Mutta hänellä oli ollut terveempi ihonväri ja leveä, maidonvalkoinen otsa kauniin vaaleanruskean, kiharaisen tukan alla. Kiharat olivat jäljellä yhtä pähkinänruskeina ja sankkoina, mutta hänen kasvonsa olivat kauttaaltaan ruskeanpunaiset, silmien alla oli vakoja, ja posket olivat muodottoman paksut ja yhtyivät kaksoisleukaan. Ja hän oli lihonut vartaloltaankin — saanut jo vatsaakin. Ei hän enää näyttänyt sellaiselta mieheltä, joka olisi viitsinyt ruveta sängynreunalle illalla kuiskaillakseen neitonsa kanssa. Kristiinan kävi sääli nuorta sisartaan; tämä oli niin terve ja viehkeä ja lapsellisen iloinen siitä, että pääsi naimisiin. Jo ensimmäisenä päivänä hän oli näyttänyt Kristiinalle myötäjäisarkkunsa sekä Simonin kihlat — ja kertonut Sigrid Andreksentyttären sanoneen, että Formon häätuvan ylisillä oli vielä yksi kullattu arkkunen; siinä oli kaksitoista kallista huntua, ja hän oli saava sen mieheltään ensimmäisenä aamuna. Pikku raukka, hän ei tiennyt mitä avioliitto oli. Oli surku, että hän tunsi niin vähän tuota pikku sisartaan — Ramborg oli käynyt Husabyssä kaksi kertaa, mutta siellä hän oli aina tuittupäinen ja äksy — hän ei voinut kärsiä Erlendiä eikä Margretia, joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Ramborg.

Simon muisti odottaneensa — melkeinpä toivoneensa — että Kristiina olisi ollut kuluneen näköinen saatuaan niin monta lasta. Mutta tämä uhkui nuoruutta ja terveyttä, kulki selkä suorana ja astui yhtä joustavasti kuin ennen, vaikka laskikin jalkansa vähän painavammin maahan. Hän oli komea äiti viiden kauniin pikkupojan keskellä.

Hänellä oli yllään kotona tehty ruosteenruskea villapuku, jossa oli kankaaseenkudottuja tummansinisiä lintuja — Simon muisti nuhjailleensa kangaspuiden ääressä Kristiinan kutoessa tätä kangasta.

Syntyi hiukan levottomuutta, kun oli istuttava ruokapöytään ylistuvassa. Skule ja Ivar alkoivat huutaa, he tahtoivat istua äitinsä ja hoitajan välissä, kuten olivat tottuneet kotona. Lauritsan mielestä ei sopinut, että Ramborg istuisi kauempana kuin sisaren palveluspiika ja pikkulapset — ja niin hän pyysi tyttärensä viereensä pöydän päähän, koska tämä niin pian oli lähtevä kodista.

Pikku Husabyn naskalit olivat levottomia eivätkä näyttäneet oikeille pöytätavoille opetetuilta. Ei ollut ehditty pitkällekään ateriassa, kun pieni vaalea poika sukelsi pöydän alle ja ilmestyi näkyviin penkin laidasta Simonin polven luota.

"Saanko minä katsoa tuota kaunista tuppea, joka riippuu sinun vyössäsi, sukulaismies", sanoi poika hitaasti ja arvokkaasti Simonille. Hän oli huomannut Simonin suuren hopeahelaisen tupen, jossa säilytettiin lusikkaa ja kahta veistä.

"Saat kyllä, sukulaismies. Mikä sinun nimesi on?"

"Minä olen Gaute Erlendinpoika." Hän laski läskipalan kädestään Simonin hopeanharmaalle flaamilaiselle verkamekolle, veti veitsen tupesta ja katsoi sitä tarkkaan. Sitten hän otti sen veitsen, jolla Simon söi, sekä lusikan, asetti ne kaikki paikoilleen ja katsoi miltä se näytti, kun nyt koko tuppi oli täysi. Hän oli hyvin totinen, ja hänen naamansa ja kätensä kiilsivät. Simon katsoi hymyillen noita pieniä, kauniita, innokkaita kasvoja.

Samassa olivat kaksi vanhintakin miesten puolella, ja kaksoset pyörähtivät lattialle alkaen peuhata siellä ihmisten jaloissa — kunnes tulivat esiin ja juoksivat koirien luokse uunin kupeelle. Ruokarauhaa ei tahtonut oikein syntyä. Äiti ja isä kyllä kieltelivät lapsiaan ja komensivat istumaan kauniisti paikallaan, mutta lapset eivät ottaneet totellakseen, vanhemmat nauroivat heille samalla koko ajan eivätkä näyttäneet olevan paljon milläänkään heidän aikaansaamastaan melusta — eivät sittenkään, vaikka Lauritsa jokseenkin terävällä äänellä käski erään miehistä viemään penikat alempaan tupaan, jotta saattaisi kuulla oman äänensä ylhäällä.

Husabyläisten piti nukkua ylisparvessa, ja aterian jälkeen, kun oli kannettu miehille lisää juomaa, vei Kristiina palvelusneitoineen lapset soppeen riisuakseen heidän yltään vaatteet. Nämä olivat tahrineet itsensä niin pahoin, että äiti tahtoi pestä heidät puhtaiksi ensin. Mutta pojat eivät olisi tahtoneet tulla puhtaiksi, ja isommat räiskyttivät vettä, ja kaikki juoksentelivat ympäri huonetta aina kun jokin vaatekappale oli saatu siepatuksi heidän yltään. Lopulta he kuitenkin kaikki olivat toisessa sängyssä, mutta siellä he jatkoivat elämöimistä, töykkivät toisiaan, nauroivat ja huusivat, ja pielukset ja kuvakankaat ja raidit lentelivät sinne ja tänne niin että pölisi ja koko tupa tuoksui heinältä. Kristiina nauroi ja sanoi, että nämä olivat niin villejä siksi, että olivat vieraassa paikassa.

Ramborg seurasi sulhastaan ulos ja saattoi tätä vähän matkaa aitoviertä kevätyön hämyssä. Gyrd ja Geirmund olivat ratsastaneet pois edeltäpäin, ja Simon aikoi nyt sanoa hyvästit Ramborgille. Hänellä oli jo toinen jalka jalustimessa, kun hän äkkiä kääntyikin neitoon päin, otti tämän syliinsä ja pusersi tuota hentoa lasta niin että tämä äännähti hiljaa ja onnellisena.

"Jumala siunatkoon sinua, Ramborgini — olet niin hieno ja hempeä — liian hieno ja kaunis minulle", mutisi hän tytön liehuviin kiharoihin.

Ramborg katseli yhä Simonia tämän ratsastaessa pois utuiseen kuutamoon. Hän hieroi käsivarttaan — Simon oli ottanut siitä niin rajusti kiinni, että se oli hellä. Ilosta huumautuneena hän ajatteli, että nyt oli vain enää kolme vuorokautta siihen, kun hän joutuisi naimisiin Simonin kanssa.

* * * * *

Lauritsa seisoi Kristiinan kanssa lasten sängyn vieressä ja katsoi miten Kristiina asetteli nuo ihmisenalut sievästi vierekkäin. Vanhimmat olivat jo isoja poikia, joilla oli laihat ruumiit ja hoikat, mehuttomat raajat, mutta molemmat pienet olivat pyöreitä ja rusottavia, niiden iho oli taipeilla ja nivelpaikat kuopilla. Kaunis näky oli hänestä tämä, kun lapset makasivat siinä niin punaisina ja kuumissaan, paksu tukka hiestä märkänä, huokaillen hiljaa unissaan. He olivat terveitä, kauniita lapsia, mutta hän ei ollut eläessään nähnyt niin huonosti kasvatettuja vesoja kuin hänen tyttärensä pojat olivat. Oli hyvä, etteivät Simonin sisar ja veljenvaimo olleet täällä tänä iltana. Mutta ei hän kuitenkaan ruvennut tässä saarnaamaan lapsenkasvatuksesta. Lauritsa huokasi hiukan ja teki ristinmerkin noiden pienten päiden päällä.

* * * * *

Sitten vietti Simon Andreksenpoika häät Ramborg Lauritsantyttären kanssa, ja ne olivat kaikin puolin kauniit ja komeat. Morsian ja sulhanen näyttivät iloisilta, ja monen mielestä Ramborg oli viehkeämpi juhlapäivänään kuin mitä sisar oli ollut — ei niin kuvankaunis kuin Kristiina, mutta paljon iloisempi ja hellempi; jokainen saattoi nähdä tämän morsiamen kirkkaista, viattomista silmistä, että hän kantoi Gjeslingin suvun kultaista kruunua täydellä kunnialla.

Ja iloisena ja ylpeänä hän istui hiukset ylös solmittuina selkätuolissa morsiusvuoteensa vieressä, kun vieraat seuraavana aamuna tulivat nuoren parin luokse. Nauraen ja vallattomasti pilaillen he näkivät Simonin käärivän hunnun nuoren vaimonsa päähän. Tervehdyshuudot ja aseenkalske kohosivat kattoon Ramborgin noustessa seisomaan ja ojentaessa miehelleen kätensä suorana ja punaposkisena, valkoinen huntu päässä.

Ei sattunut usein, että kaksi saman paikkakunnan isoisten lasta joutui naimisiin keskenään — kun piti tarkastaa suku juuria myöten, huomattiin usein esteeksi liian läheinen sukulaisuus. Kaikki pitivät sen vuoksi näitä häitä suurena ilojuhlana.

VI

Seikka, joka paikalla pisti Kristiinan silmään kotona, oli, että kaikki vanhat ukonpäät, jotka olivat olleet katonnurkkauksissa rakennuksen päädyssä, olivat poissa. Sijaan oli tullut lehti- ja lintukoristeita, ja uutisaitan katolle kullattu tuuliviiri. Pirtin vanhat peräistuimen pielipuut olivat myös vaihtuneet uusiin. Vanhat olivat olleet veistetyt miehen muotoon; ne olivat tosin olleet rumat, mutta olivat olleet paikallaan niin kauan kuin talo oli seisonut, ja ne oli voideltu rasvalla ja hierottu öljyllä juhla-aikoina. Uusiin pielipuihin oli isä veistänyt kaksi miestä, joilla oli ristinmerkki kypärässä ja kilvessä. Ne eivät kuvanneet Pyhää Olavia itseään, sanoi Lauritsa, sillä hänestä oli sopimatonta, että syntinen ihminen piti pyhimysten kuvia luonaan muuhun tarkoitukseen kuin rukoiltavaksi — mutta ne voivat vaikka merkitä kahta ristisoturia. Kaikki vanhat puukoristukset oli Lauritsa itse pilkkonut kappaleiksi ja polttanut — rengit eivät saaneet puuttua siihen. Nämä saivat töintuskin kantaa ruokaa suurelle kivelle Jørundin kummulle juhlapyhä-iltoina — Lauritsasta olisi ollut kovasti sääli riistää tätä antia muinaiskummun vainajalta, joka oli tottunut saamaan sen koko ajan kun tässä talossa oli ihmisiä ollut. Hän oli kuollut aikoja ennen kuin kristinusko tuli Norjaan, joten ei ollut hänen syynsä, että hän oli pakana.

Ihmiset eivät katsoneet oikein suopein silmin Lauritsa Bjørgulfinpojan uudistushommia. Kyllähän hänen sopi, jolla oli varaa ostaa itselleen turva toiselta taholta. Se näkyi olevan yhtä tehokas, sillä häntä seurasi töissään sama onni kuin ennen. Mutta arvella saattoi, eivätkö nuo manalaiset kerran kostaisi puolestaan, kun kartanoon tulisi vähemmän hurskas isäntä, joka ei olisi yhtä avarakätinen kirkon tarpeita kohtaan. Pieneläjistä oli huokeampaa antaa pakanavainajille se, mitä nämä olivat tottuneet saamaan, kuin ryhtyä taistelemaan näitä vastaan turvautuen pappeihin.

Oli muuten epävarmaa, miten Jørundgaardin ja pappilan välisen ystävyyden oli käyvä kerran Sira Eirikin kuoltua. Pappi oli käynyt vanhaksi ja raihnaaksi, joten hänen oli täytynyt ottaa apupappi. Hän oli ensin puhunut piispalle tyttärensä pojasta, Bentein Joninpojasta — mutta Lauritsallakin oli ollut puhuttavaa piispalle, joka oli hänen vanha ystävänsä. Ihmisistä tuo oli liian vaativaista. Kenties oli tuo nuori pappi saattanut olla liian lähentelevä Kristiina Lauritsantytärtä kohtaan kerran ja säikäyttänyt tytön — mutta olihan hyvinkin mahdollista, että Kristiina oli itse aiheuttanut miehen hävyttömyyden. Olihan myöhemmin nähty, ettei hän ollut niin kaino kuin oli olevinaan. Mutta Lauritsa oli kaiken ikänsä uskonut tyttärestään liian hyvää ja kantanut häntä käsillään kuin pyhimyslipasta.

Sen jälkeen oli jonkin aikaa vallinnut viileä suhde Sira Eirikin ja Lauritsan välillä. Mutta sitten tuli Sira Solmund, ja hän joutui heti riitaan seurakuntapapin kanssa siitä, kuuluiko eräs maapalsta kirkolle vai oliko se Eirikin yksityisomaisuutta. Lauritsa oli koko paikkakunnan miehisestä väestä parhaiten selvillä monen miespolven aikaisista maankaupoista ja sen sellaisesta, ja hänen todistuksensa ratkaisi riidan. Tämän jälkeen ei hän ollut Sira Solmundin ystävä; mutta Sira Eirik ja Audun, tuo vanha teini, melkein asuivat Jørundgaardissa; he kävivät siellä joka päivä pakinoimassa Lauritsan kanssa valittaen kaikkia uuden papin vääryyksiä ja vehkeitä, ja heitä kestittiin kuin piispoja.

Kristiina oli kuullut näistä asioista Borgar Trondinpojalta; tämä oli saanut itselleen vaimon Trøndelagenista ja käynyt usein tervehtimässä Kristiinaa Husabyssä. Trond Gjesling oli kuollut muutama vuosi sitten; sitä ei surrut kukaan, sillä hän oli aina ollut kuin muukalainen tuossa vanhassa suvussa — saita, tyly ja sairaalloinen. Lauritsa oli ainoa, joka jaksoi sietää Trondia, sillä hän surkutteli lankoaan ja vielä enemmän Gudridia, tämän vaimoa. He olivat nyt kumpikin kuolleet, ja kaikki Trondin neljä poikaa asuivat yhdessä kotona; he olivat reippaita, toimeliaita ja kauniita nuoria miehiä, ja he olivat hyvässä huudossa. Heidän ja heidän tätinsä miehen välillä vallitsi luja ystävyys — Lauritsa ratsasti Sundbuhun pari kertaa vuodessa ja otti osaa heidän metsästysmatkoihinsa länsitunturilla. Mutta Borgar sanoi, että Lauritsa ja Ragnfrid kiusasivat itseään aivan luonnottomalla parannuksenteolla ja hartaudella. "Vettä hän lappaa itseensä paastoina, mutta ei puhu enää olutkulhojen ääressä yhtä sydämelliseen tapaan kuin ennen", oli Borgar sanonut. Kukaan ei käsittänyt Lauritsaa — olihan aivan mahdotonta ajatella hänen sovittavan jotakin salaista syntiä; mikäli tiedettiin, hän oli elänyt niin kristillisesti kuin ajatella voi.

Syvällä Kristiinan sydämessä kierteli aavistus siitä, miksi isä pyrki pääsemään yhä lähemmä Jumalaa. Mutta hän ei uskaltanut katsoa aavistustaan silmästä silmään.

Hän ei tahtonut tunnustaa näkevänsä, miten muuttunut isä oli. Isä ei ollut niin pahasti vanhentunut: hän oli pysynyt hoikkana ja liikkui ryhdikkäästi ja kauniisti. Hiukset olivat kovasti harmaantuneet, mutta se ei pistänyt silmään erikoisesti, hän kun oli aina ollut vaalea. Ja sittenkin — sittenkin väikkyi Kristiinan mielessä muisto nuoresta, häikäisevän kauniista miehestä — hän muisti isän poskien raikkaan pyöreyden pitkänsoikeissa kasvoissa ihon heleän punan päivetyksen ohella, hänen punaisen, mehevän suunsa syvine pielineen. Hänen jäntevä ruumiinsa oli nyt kuivunut pelkiksi niveliksi ja jänteiksi, kasvot olivat niin ruskeat ja kovat kuin puuhun veistetyt, posket litteät ja laihat, päättyen kummallakin puolen suuta jännesäkeisiin. Mutta eihän hän ollutkaan enää mikään nuori mies — joskaan ei peräti vanhakaan.

Hiljainen, miettivä ja harkitseva hän oli ollut aina, ja Kristiina tiesi hänen lapsuudestaan asti seuranneen kristinuskon käskyjä, tahtoneen tuntea messut ja rukoukset latinankielellä sekä pitäneen kirkkoa sinä paikkana, joka oli hänen suurin ilonsa. Mutta kaikki olivat tunteneet, että tuon hiljaisen miehen mielessä asui vankka ja tyyni elämän-uskallus ja ilo. Nyt tuntui siltä kuin hänestä olisi häipynyt jotakin pois.

Kristiina ei ollut kotiin palattuaan nähnyt häntä juovuksissa kuin yhden ainoan kerran — eräänä iltana Formon häissä. Siellä hän oli hoiperrellut hiukan ja puhunut sammaltaen, mutta ei ollut ollut erittäin hilpeä. Kristiina muisti lapsuudestaan — juhla-aikojen ja pitojen suurista juomingeista — miten isä oli nauranut täyttä kurkkua ja läimäytellyt reisiään jokaisesta sukkelasta sanasta, koettanut voimiaan jokaista ruumiinvoimistaan kuulua miestä vastaan, ajanut kilpaa hevosilla ja pyörähtänyt tanssiin; mutta hän nauroi aina itse eniten epävarmalle astunnalleen, jakeli rentonaan lahjoja ja säteili hyvänsuopuutta ja ystävällisyyttä kaikkia kohtaan. Kristiina ymmärsi isänsä tarvitsevan suurta huumausta alituisen työnteon, ankarien paastojen ja hiljaisen kotielämänsä vaihteeksi, jossa hän oli lähimpiensä paras ystävä ja tuki.

Kristiina tunsi myös, ettei hänen omalla miehellään ollut milloinkaan halua juoda juopumiseen asti, mutta toisaalta Erlend hillitsi itseään niin vähän ollessaan selvä ja seurasi aina päähänpistojaan, pohtimatta tekikö oikein vai väärin tai piittaamatta siitä, mitä ihmiset pitivät hyviin tapoihin ja ymmärtäväiseen elämään kuuluvana. Erlend oli kohtuullisin kaikista Kristiinan tuntemista miehistä väkevien juomien nauttimisessa, — hän joi sammuttaakseen janonsa tai sitten seuran vuoksi, mutta ei erikoisesti välittänyt juomisesta.

Lauritsa Bjørgulfinpoikaa ei enää nähty yhtä ilosydämisenä oluen ääressä. Hänessä ei ollut enää sitä, minkä olisi tarvinnut purkautua humalassa. Hänen mieleensä ei ollut milloinkaan juolahtanut hukuttaa surujaan juopotteluun, eikä hän turvautunut siihen nytkään — hänen mielestään tuli miehen istua juomapöytään ilonsa aikana.

Suruineen hän oli paennut toisaanne. Tyttären mieleen oli juuttunut unohtumattomaksi muuan kuva, muisto isästä sinä yönä, jona kirkko paloi. Lauritsa oli seisonut ristiinnaulitun kuvan alla, jonka oli pelastanut kirkosta, seisonut pidellen siitä ja nojannut siihen. Selvittämättä itselleen asiaa Kristiina aavisti, että pelko hänen ja hänen lastensa tulevaisuudesta sen miehen rinnalla, jonka hän oli valinnut, sekä tunne omasta voimattomuudestaan asiaan nähden oli eräs niistä syistä, jotka olivat muuttaneet Lauritsan luonnon.

Tämä tieto jäyti salaa Kristiinan sydäntä. Ja hän oli tullut kotiin väsyneenä viimeisen talven levottomuuteen ja kevytmielisyyteen, jolla hän oli suhtautunut Erlendin huolettomuuteen. Hän tiesi tämän parantumattomaksi tuhlariksi, kykenemättömäksi hoitamaan taloa; talo hupeni hitaasti, mutta herkeämättä. Yhtä ja toista hän oli saanut Erlendin järjestämään hänen ja Sira Eirikin neuvojen mukaan — mutta hän ei jaksanut jauhaa miehelleen alati samaa. Hän oli niin väsynyt taistelemaan kaikkea vastaan ympärillään ja omassa mielessään. Mutta hän oli sellainen, että häntä kulutti ja ahdisti myös suruttomuus.

Hän oli odottanut löytävänsä lapsuutensa rauhan kotona isänsä huomassa.

Hän tunsi itsensä kovin epävarmaksi. Erlendillä oli hyvät tulot uudesta toimestaan, mutta hän esiintyi niin komeasti, piti semmoisia palvelijalaumoja ja saattojoukkoja ettei määrää. Ja sitten hän oli alkanut sulkea Kristiinan kaiken sen ulkopuolelle elämässään, joka ei liittynyt heidän lähimpään yhteiseen piiriinsä. Kristiina ymmärsi, ettei Erlend tahtonut tielleen hänen valvovaa silmäänsä. Miesten kanssa Erlend puhui vapaasti kaikesta, mitä oli nähnyt ja kokenut pohjoisessa — Kristiinalle hän ei maininnut siitä koskaan. Ja oli muitakin asioita. Erlend oli tavannut Ingebjørg-rouvan, kuninkaan äidin, ja herra Knut Porsen eräitä kertoja viime vuosina; oli sattunut niin, ettei Kristiinan milloinkaan ollut sopinut olla mukana silloin. Herra Knut oli nyt Tanskan herttua, ja Haakon-kuninkaan tytär oli solminut hänen kanssaan avioliiton. Se oli herättänyt katkeraa suuttumusta monessa Norjan miehessä; häntä vastaan oli ryhdytty keinoihin, joita Kristiina ei ymmärtänyt. Ja Bergenin piispa oli lähettänyt salaa muutamia arkkuja Husabyhyn; ne olivat nyt tulossa Margygrenillä ja laiva odotti Niemen luona. Erlend oli saanut joitakin tietoja ja aikoi lähteä Tanskaan kesemmällä. Erlend tahtoi välttämättä Kristiinaa mukaansa — mutta tämä pani vastaan. Kristiina käsitti Erlendin liikkuvan noiden valtiaiden parissa vertaisen ja kalliin sukulaisen tavoin, ja häntä pelotti; oli turvatonta olla niin varomattoman miehen matkassa. Hän ei uskaltanut lähteä mukaan — ei hän olisi voinut neuvoa Erlendiä kuitenkaan missään asiassa siellä eikä hän tahtonut joutua ihmisten pariin, joiden seurassa hän, tasainen talonemäntä, kenties olisi käyttäytynyt kömpelösti. Ja sitten hän pelkäsi merta — meritauti kummitteli hänen mielessään kovinta synnytystäkin kamalampana.

Hän eli siis kotona Jørundgaardissa ahdistavan levottomuuden vallassa.

* * * * *

Eräänä päivänä oli Kristiina isänsä kanssa Skjennessä. Ja hän oli taas nähnyt sen ihmeellisen kalleuden, joka siinä kartanossa oli. Se oli puhtaimmasta kullasta valmistettu kannus, painava ja muodoltaan vanhanaikainen, kummallisia koukeroita täynnä. Kristiina tiesi, samoin kuin muutkin kylän lapset, mistä se oli peräisin.

Ensi aikoina Pyhän Olavin tuotua kristinuskon laaksoon oli kaunis Audhild, Skjennen tytär, loitsittu vuoreen. Kylän ihmiset veivät kirkonkellon tunturille ja soittivat sillä neitoa takaisin, — ja tämä tuli kolmantena iltana yli kedon, kauttaaltaan kullalla koristettuna ja säihkyen kuin tähti. Mutta samassa köysi katkesi, kello vieri rinnettä alas, ja Audhildin täytyi palata vuoreen.

Mutta vuosien kuluttua tuli eräänä yönä kaksitoista soturia papin luo, joka oli ensimmäinen pappi Silissä. Heillä oli kultakypärät ja hopeahaarniskat ja he ajoivat vaskenkarvaisilla oriilla. Tulijat olivat Audhildin ja vuorenkuninkaan lapsia, ja he olivat tulleet pyytämään, että heidän äitinsä saisi kristilliset hautajaiset sekä haudan vihittyyn maahan. Hän oli koettanut ylläpitää uskoaan ja kirkon pyhäpäiviä vuoressa ja pyytänyt hyvin hartaasti heitä viemään tämän sanan. Mutta pappi kielsi — ja kerrottiin, ettei hänellä sitten itsellään ollut rauhaa haudassa tuon kieltonsa jälkeen, vaan että hänen syksyisinä öinä kuultiin kulkevan lehdossa pohjoispuolella kirkon itkien ja kovuuttaan katuen. Samana yönä olivat Audhildin pojat näyttäytyneet Skjennessä tuoden äitinsä tervehdyksen tämän iäkkäille vanhemmille. Seuraavana aamuna löytyi kultainen kannus pihalta. Eikä vuoren väki unohtanut senkään jälkeen sukulaisuuttaan Skjennen-miehiin, sillä näitä suosi aina ihmeellinen onni tunturilla.

Lauritsa sanoi tyttärelleen, heidän ratsastaessaan kotiin kesäyönä:

"Audhildin pojat olivat lukeneet papille kristilliset rukoukset, jotka he olivat oppineet äidiltään. Jumalan nimeä ja Jeesuksen nimeä he eivät kuulu lausuneen, vaan lukeneen isämeidän-rukouksen ja credon näin: minä uskon kaikkivaltiaaseen, minä uskon ainosyntyiseen poikaan, minä uskon väkevään henkeen. Ja sitten: terve sinä, siunattu vaimojen joukossa — siunattu olkoon sinun hedelmäsi, maailman lohdutus —"

Kristiina katsoi arasti isän laihoihin, ahavoituneisiin kasvoihin. Kesäyön valossa ne näyttivät niin surujen ja mietteiden runtelemilta, ettei hän muistanut vielä milloinkaan niitä sellaisina nähneensä.

"Tätä te ette ole ennen kertonut minulle", sanoi Kristiina hiljaa.

"Enkö ole! Lienen ajatellut, että sinä voisit joutua siitä raskaampien ajatusten valtaan kuin mitä olisit jaksanut iälläsi kantaa. Sira Eirik sanoo Pyhän apostoli Paavalin kirjoittaneen, ettei miessuku yksin huokaile tuskassa —"

Eräänä päivänä istui Kristiina neuloen ylistuvan portaiden korkeimmalla askelmalla Simonin saapuessa ratsastaen kartanoon; Simon pysähdytti hevosensa sille kohtaa parven alla, missä Kristiina istui, huomaamatta tätä. Vanhemmat tulivat ulos. Simon ei sanonut joutavansa nousta hevosen selästä, Ramborg oli vain lähettänyt hänet kysymään, koska hänen matkansa sattui tänne päin — että ei kai sitä lammasta, joka oli Ramborgin nimikko, ollut lähetetty tunturille, hän tahtoi sen luokseen.

Kristiina kuuli isänsä raapivan päätään. Ramborgin lammas, tuota niinkö —? Hän nauroi harmissaan. Sepä paha, hän oli toivonut tyttärensä unohtaneen sen. Sillä hän oli antanut kahdelle vanhimmalle tyttärenpojalleen pienen käsikirveen kummallekin, ja ihan ensi töikseen olivat nämä lyöneet niillä hengiltä Ramborgin lampaan.

Simon naurahti: "Nuo Husabyn pojat ovat aika hurjimuksia."

Kristiina juoksi alas portaita, irrotti hopeasakset vitjavyöstä ja sanoi:

"Voit antaa tämän Ramborgille korvaukseksi siitä, että minun poikani löivät hengiltä hänen lampaansa — tiedän hänen toivoneen tätä lapsesta asti. Ja älköön kukaan sanoko, että minun poikani —", hän oli puhunut kiihkeästi, mutta vaikeni sitten äkkiä. Hän oli nähnyt vanhempiensa kasvot — nämä katsoivat häneen paheksuen ja ihmeissään.

Simon ei ottanut saksia, vaan näytti olevan hämillään. Silloin hän huomasi Bjørgulfin, ratsasti hänen luokseen, kumartui alas ja nosti poikasen eteensä satulaan:

"Vai rosvoat sinä täällä meidän karjaamme, senkin — nyt sinä olet minun vankini, ja huomenna saavat sinun vanhempasi tulla meille sopimaan lunnaista —"

Näin sanottuaan hän huusi nauraen hyvästit ja ratsasti pois vieden kerallaan pojan, joka potki ja nauroi hänen sylissään. Simon oli parasta ystävää Erlendin poikien kanssa; Kristiina muisti kaikkien lasten suosineen Simonia; hänen pikkusisarensa olivat aivan rakastaneet häntä. Ja hän tunsi omituista karsautta siitä, että Simon piti niin lapsista ja osasi niin hyvin leikkiä heidän kanssaan, kun taas hänen oma miehensä tuskin milloinkaan viitsi kuunnella lasten loruja.

Toisena päivänä heidän ollessaan Formossa huomasi hän muuten, ettei Simon ollut saanut kiitosta vaimoltaan siitä, että oli tuonut tämän pikku vieraan muassaan.

"Eihän sitä voi vaatiakaan, että Ramborg välittäisi lapsista, vastahan hän on lapsi itsekin", sanoi Ragnfrid. "Kyllä hän muuttuu, kun vanhenee."

"Kyllä kai." Simon ja hänen anoppinsa vaihtoivat katseet ja aivan pienoisen hymyn. No niin, ajatteli Kristiina — johan häistä olikin kohta kulunut kaksi kuukautta.

* * * * *

Kristiinan nykyisestä kärsimättömyydestä ja rauhattomuudesta johtui, että hänen huono tuulensa usein purkautui Erlendiin. Erlend viihtyi ja oleili vaimonsa isien kartanossa kuin ainakin rehti mies. Hän oli hyvissä väleissä Ragnfridin kanssa eikä salannut sitä, että hän piti syvästi apestaan, ja Lauritsakin tuntui pitävän vävystään. Mutta Kristiina oli nyt niin arassa ja herkässä mielentilassa, että tunsi isänsä hyvyyteen Erlendiä kohtaan kätkeytyvän hivenen säälivää hellyyttä, jota Lauritsa aina oli osoittanut sellaisia kohtaan, jotka hänen mielestään eivät olleet oikein taitavia elämässä. Mutta toista vävyään, Simonia, hän kohteli ystävänään ja toverinaan. Ja vaikka Erlend iän puolesta oli paljon lähempänä appeaan, kutsuivat Simon ja Lauritsa toisiansa sinuiksi, mutta siitä asti, kun Erlend oli tullut Kristiinan kihlatuksi, oli Lauritsa sanonut vävyään sinuksi ja Erlend oli appeaan teititellyt. Eikä Lauritsa ollut milloinkaan koettanut korjata tätä.

Myös Simon ja Erlend olivat hyvät ystävät tavatessaan, mutta eivät hakeneet toistensa seuraa. Kristiina ei päässyt vapaaksi salaisesta arkuuden tunteesta Simon Darrea kohtaan — osaksi sen vuoksi, mitä tämä tiesi hänestä, mutta vielä enemmän siksi, että Simon oli selvinnyt kunnialla sillä kertaa, jolloin Erlend joutui häpeään. Ja häntä raivostutti se, että Erlend näytti voineen jo senkin unohtaa. Eikä hän jaksanut olla aina sopuisa miestään kohtaan. Jos Erlend oli sillä tuulella, että kantoi hänen ärtyisyytensä sopuisin ja lempein mielin, ärsytti Kristiinaa se, ettei hän välittänyt hänen sanoistaan. Toisen kerran saattoi sattua, että Erlendin kärsivällisyys loppui ja hän suuttui, mutta silloin Kristiina vastasi purevasti ja kylmästi.

Muutamana iltana istuttiin Jørundgaardin pirtissä. Lauritsa viihtyi edelleen parhaiten tässä rakennuksessa, varsinkin sateella ja painostavalla säällä, kuten tänään, sillä isossa tuvassa ylisparvella oli lattea katto ja uuninsavu kävi kiusalliseksi; pirtissä sitä vastoin ajautui savu harjan alle lakeen silloinkin, kun täytyi sulkea räppänä ilman tähden.

Kristiina istui lieden ääressä neuloen; hän oli pahalla päällä ja ikävissään. Häntä vastapäätä torkkui Margret neulomuksensa ääressä haukotellen vähän väliä; lapset melusivat ja reuhasivat tuvassa. Ragnfrid oli Formossa ja enin palvelusväki oli poissa. Lauritsa istui pöydän päässä peräistuimellaan ja Erlend ulkopenkin päässä, heidän välillään oli shakkilauta ja he muuttelivat nappuloita ääneti ja harkiten. Kerran, kun Ivar ja Skule olivat repiä koiranpennun kahdeksi kappaleeksi, nousi Lauritsa paikaltaan ja pelasti vinkuvan eläinraiskan heidän kynsistään; hän ei virkkanut mitään, vaan istuutui takaisin pelin ääreen koira sylissään.

Kristiina meni heidän luokseen ja jäi katsomaan leikkiä käsi miehensä olalla. Erlend oli paljon huonompi pelaaja kuin hänen appensa ja hän hävisi useimmiten heidän istuessaan laudan ääressä iltaisin; mutta hän tyytyi osaansa hiljaa ja tyynesti. Tänä iltana hän pelasi erittäin huonosti. Kirstiina moitti häntä siitä — ei varsin leppeästi ja herttaisesti. Silloin sanoi Lauritsa viimein hiukan tylysti:

"Ei suinkaan Erlend voi pitää ajatuksiaan koossa, kun sinä seisot siinä hätistäen häntä. Mitä sinä tahdot, Kristiina — ethän sinä ole milloinkaan ymmärtänyt lautapeliä!"

"Enhän minä teidän mielestänne ymmärrä mitään —"

"Ainakaan yhtä asiaa sinä et näy ymmärtävän", sanoi Lauritsa terävästi, "ja se on se, miten vaimon tulee puhua miehelleen. Olisi parempi, jos menisit hillitsemään vekaroitasi — nehän pitävät pahempaa meteliä kuin tapaninajajat —"

Kristiina meni, asetti lapsensa riviin penkille ja istuutui itse heidän luokseen.

"Olkaa hiljaa, poikani", hän sanoi, "isoisä ei tahdo, että te leikitte ja pidätte elämää sisällä."

Lauritsa katsoi tyttäreensä, mutta oli vaiti. Vähän ajan kuluttua tulivat hoitajanaiset sisään, ja Kristiina, nämä ja Margret lähtivät panemaan lapsia levolle. Erlend sanoi jäätyään kahden kesken appivaarin kanssa:

"Minä toivoisin, appi, ettette te nuhtelisi Kristiinaa siten. Jos hän välttämättä tahtoo näykkiä minua huonolla tuulella ollessaan, niin — neuvominen on turhaa, eikä hän kärsi, että kukaan sanoo sanaakaan hänen lapsistaan —"

"Entäs sinä", kysyi Lauritsa, "aiotko sinä kärsiä, että poikasi kasvavat kurittomuudessa? Ja missä ne naiset lentelevät, joiden tulee hoitaa ja vahtia lapsia?"

"Eivätköhän ne liene miestentuvassa", sanoi Erlend nauraen ja oikaisihe. "Mutta minä en vain uskalla sanoa sanaakaan Kristiinalle hänen palveluspiioistaan — muuten hän suuttuu silmittömästi ja minä saan kuulla, ettemme me ole olleet kumpainenkaan mitään esikuvia —"

* * * * *

Seuraavana päivänä Kristiina kulki kartanon eteläpuolella olevan niityn reunaa mansikoita poimien; silloin hänen isänsä huusi häntä pajan ovelta pyytäen häntä tulemaan luokseen.

Kristiina meni vähän vastahakoisesti. Nyt oli kai Naakkve taas tehnyt jotakin pahaa — aamulla hän oli jättänyt auki erään veräjän, ja kotilehmät olivat menneet viljapeltoon.

Isä otti hehkuvan raudan ahjosta ja laski sen alasimelle. Tytär istui odottamaan, mutta pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin moukarin iskuja ritisevään rautaan ja alasimen vonkuva vastaus. Viimein kysyi Kristiina, mitä isä tahtoi.

Rauta oli jäähtynyt. Lauritsa laski kädestään pihdit ja moukarin ja tuli hänen luokseen. Kasvot ja tukka noessa, vaatteet ja kädet mustina, suuri nahkaesiliina edessään hän näytti ankarammalta kuin tavallisesti.

"Kutsuin sinut luokseni, tyttäreni, siksi että minulla on sinulle sanottavaa. Minun kattoni alla ollessasi tulee sinun osoittaa aviomiehellesi sellaista kunnioitusta kuin vaimon sopii. Minä en tahdo kuulla tyttäreni vastaavan miehelleen niin kuin sinä vastasit ja puhuit Erlendille eilen."

"En arvannut, isä, teidän pitävän Erlendiä sellaisena miehenä, jolle tulisi osoittaa kunnioitusta."

"Hän on sinun miehesi", sanoi Lauritsa. "Enkä minä suinkaan käyttänyt väkivaltaa saadakseni aikaan tuon avioliiton. Muista se."

"Te näytte olevan niin hellät ystävät", vastasi Kristiina. "Jos olisitte tuntenut hänet silloin siksi, miksi tunnette hänet nyt, olisitte kukaties mielellännekin tehnyt sen."

Isä katsoi Kristiinaan vakavasti ja huolissaan:

"Nyt sinä puhut ajattelemattomasta Kristiina, ja sanot sellaista minkä tiedät valheeksi. Minä en pakottanut sinua silloin, kun tahdoit työntää luotasi laillisen sulhasesi, vaikka tiedät minun pitäneen Simonista kaikesta sydämestäni —"

"Ette — mutta Simon ei tahtonutkaan minua, ja niin."

"Vielä mitä. Mutta hän oli liian jaloluontoinen pitääkseen itsepäisesti kiinni oikeudestaan, kun sinä olit haluton. Enkä minä tiedä olisiko hän sydämessään ollut kovin sitä vastaan, jos olisin tehnyt, kuten Andres Darre tahtoi — ettemme olisi välittäneet teidän nuorten päähänpistoista. Enkä minä tiedä, oliko tuo ritari aivan vaarassakaan — nähdessäni nyt, ettet sinä osaa elää säädyllisesti sen miehen rinnalla, jonka otit uhmaillen —"

Kristiina nauroi ääneen ilkeästi:

"Simonko! Ette ikimaailmassa olisi saanut Simonia pakotetuksi naimaan vaimoa, jonka hän oli yllättänyt toisen miehen kanssa sellaisesta talosta —"

Lauritsa vetäisi henkeä — "talosta —?" pääsi häneltä vaistomaisesti.

"Niin — sellaisesta talosta, jota te miehet kutsutte porttolaksi. Sen omistaja oli Munanin jalkavaimo, ja hän varoitti itse minua tulemasta sinne. Minä sanoin meneväni tapaamaan erästä sukulaista — en tiennyt Erlendin olevan hänenkin sukulaisensa —", hän nauroi taas hurjasti ja ilkeästi.

"Vaikene!" sanoi isä.

Hän jäi paikalleen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan kulki vavistus — hymy, joka oli kuin kalpenemista. Kristiina muisti lehdon tunturin laella — näin sekin valkeni myrskypuuskan ravistaessa irti jokaisen lehden — hän muisti valjun, kimmeltävän kajastuksen.

"Paljon sitä kuulee, kun ei kysy —"

Kristiina vaipui kasaan penkille, pää toisen kyynärpään varassa, toinen käsi peittona silmien edessä. Ensi kertaa eläessään hän pelkäsi isäänsä — pelkäsi rajattomasti.

Lauritsa kääntyi hänestä, otti moukarin ja vei sen paikalleen toisten samanlaisten joukkoon. Sitten hän keräsi kokoon viilat ja pikkutarpeet ja ryhtyi järjestelemään niitä seinien väliselle poikkihirrelle. Hän seisoi selin Kristiinaan; hänen kätensä tutisivat ankarasti.

"Etkö ole milloinkaan ajatellut, Kristiina — ettei Erlend ole puhunut tästä?" Hän seisoi tyttärensä edessä ja katsoi noihin kalpeisiin, pelokkaisiin kasvoihin.

"Minä vastasin kieltävästi, tein sen sangen jyrkästi, kun hän tuli luokseni Tunsbergiin rikkaine sukulaisineen pyytämään sinua — en minä silloin arvannut, että minun olisi pitänyt kiittää häntä siitä, että hän tahtoi puhdistaa tyttäreni kunnian. Moni mies olisi antanut minun tietää sen silloin.

" Hän tuli takaisin kosien sinua kaikella kunnialla. Joka mies ei olisi ollut niin innokas saamaan puolisokseen sitä, joka jo oli — jo oli — se, mikä sinä olit silloin."

"En usko, että kukaan mies olisi uskaltanut sanoa sitä teille —"

"Erlend ei ole milloinkaan pelännyt kylmää rautaa." Lauritsan kasvot kävivät yhtäkkiä sanomattoman raukeiksi, ja hänen äänestään katosi kaiku. Mutta sitten hän taas jatkoi, hiljaa ja väkevästi:

"Vaikka tämä onkin paha, Kristiina — on mielestäni sittenkin pahinta se, että sinä kerrot sen nyt, kun hän on miehesi ja poikiesi isä.

"Jos asia on kuten sanot, silloin tiesit jo hänestä pahimman ennen kuin tahdoit väkisin hänen emännäkseen. Hän oli suostuvainen ostamaan sinut sellaisella hinnalla kuin olisit ollut kunniallinen neito. Paljon hän on suonut sinulle myös vapautta — ja sinun tulee sovittaa syntisi hoitamalla ymmärtäväisesti hänen omaisuuttaan, korvaten Erlendin varomattomuuden — sen olet velkaa Jumalalle ja lapsillesi.

"Olen sanonut, ja samaa ovat sanoneet muut — ettei Erlend näyttänyt kelpaavan muuhun kuin naisten viettelijäksi. Olet myös itse syypää tuohon puheeseen — sen olet itse todistanut. Myöhemmin hän on osoittanut kelpaavansa muuhunkin — miehesi on hankkinut itselleen hyvän nimen rohkeudellaan ja neuvokkuudellaan retkellänsä. Sinun pojillasi on vielä oleva hyötyä siitä, että heidän isällään on rohkean ja asetaitoisen miehen maine. Hän on ollut ymmärtämätön — sen tiennet parhaiten sinä. Ja parhaiten voit puhdistaa häpeäsi siten, että kunnioitat ja autat miestä, jonka itse olet valinnut —"

Kristiina istui kokoonlysähtäneenä, pää käsien varassa. Nyt hän kohotti kasvonsa kalpeana ja epätoivoissaan:

"Julmasti tein, kun kerroin teille tämän. Oi — Simon pyysi, ja se oli ainoa, mitä hän pyysi, että säästäisin teitä kuulemasta kaikista ruminta —"

"Simon pyysi säästämään minua —" Kristiina kuuli miten isän ääni värähti. Ja hän ymmärsi uudeksi julmuudeksi sen, että hän kertoi vieraan katsoneen tarpeelliseksi muistuttaa häntä olemaan armelias isälleen.

Nyt istuutui Lauritsa hänen viereensä, otti hänen kätensä omiensa väliin ja laski sen polvelleen:

"Julmasti teit, lapseni", sanoi hän lempeästi ja surullisesti. "Hyvä sinä olet kaikille, lapseni, mutta olen huomannut jo ennen, että voit olla julma niitä kohtaan, joista eniten pidät. Jeesuksen tähden, Kristiina, säästä minua siitä, ettei minun tarvitse olla niin peloissani sinun tähtesi. Ettei mielenhurjuutesi tuota enää lisää surua itsellesi ja lähimmillesi. Sinä rimpuilet kuin ensi kertaa pilttuuseen sidottu varsa tottumatta siihen, että olet kiinni sydänjuuristasi."

Itkien painautui Kristiina isänsä kylkeen, ja Lauritsa sulki hänet lujasti ja kiinteästi syliinsä. Siihen he jäivät istumaan pitkäksi aikaa, mutta Lauritsa ei puhunut enempää. Lopuksi hän kohotti tyttärensä päätä:

"Sinä olet tullut mustaksi", sanoi hän hymyillen. "Tuolla on liina nurkassa — mutta sinä tulet vielä mustemmaksi siitä. Mene nyt kotiin parantamaan asuasi — jokainen voi nähdä, että sinä olet istunut sepän sylissä —"

Hän työnsi Kristiinan lempeästi ovesta, sulki sen ja jäi seisomaan paikalleen. Sitten hän horjui parin askeleen päähän penkille, lysähti istumaan ja jäi siihen niska seinähirsiä vasten ja vääristyneet kasvot koholla.

Hän painoi koko voimallaan kättä sydäntään vasten.

Eihän se kestänyt koskaan kauan tämä hengenahdistus, pyörrytys ja kipu, joka souti jäseniin sydämestä, joka taisteli ja värisi, takoi jonkun kumean lyönnin ja oli taas rävähtämättömän hiljaa. Veri jyskytti kaulasuonissa.

Se meni ohi tuokion kuluttua. Se meni aina ohi, kun istui vähän aikaa. Mutta se palasi, yhä useammin.

* * * * *

Erlend oli käskenyt laivamiehistönsä saapua Veøyhin Jaakon-messun iltana, mutta hän jäikin Jørundgaardiin vähän pitemmäksi aikaa lähteäkseen Simonin kanssa pyytämään karhua, joka oli tehnyt vahinkoa tunturikarjassa. Metsästysmatkalta palattuaan hän sai kuulla, että hänen miehensä olivat tapelleet kaupunkilaisten kanssa, ja hänen täytyi kiiruhtaa pohjoiseen lunastamaan näitä vapaaksi. Lauritsalla oli myös asiaa sinne, ja hän lähti vävynsä mukaan.

Oli Olavin-messun loppupuoli, kun he saapuivat saarelle. Erling Vidkuninpojan laiva oli siellä, ja iltarukouksessa Pietarinkirkossa he tapasivat drotsin itsensä. Tämä lähti heidän mukaansa munkkien kartanoon, missä Lauritsan majapaikka oli, söi heidän seurassaan ja lähetti miehensä laivalle noutamaan jotakin erikoisen hyvää ranskanviiniä, jota oli ollut saatavissa Nidarosissa.

Mutta keskustelu sujui kankeasti heidän juodessaan. Erlend istui omissa ajatuksissaan, silmät iloisina, kuten aina, kun häntä odotti jokin uusi vaihe, mutta kuunnellen hajamielisenä toisten puhetta. Lauritsa maisteli ainoastaan viiniä, ja Erling-herra oli vaiti.

"Sinä näytät väsyneeltä, sukulainen", sanoi Erlend hänelle.

Erling sanoi Husastadvikenillä olleen ankaran sään viime yönä, ja hän oli valvonut.

"Ja sinun täytyy ratsastaa aika vauhtia, jos aiot ehtiä Tunsbergiin Lauritsan-messun päiväksi. Eivätkä sielläkään taida odottaa liian iloiset ja rauhalliset päivät. Onko mestari Paal kuninkaan matkassa?"

"On. Etkö sinä käväise Tunsbergissä?"

"Senkö vuoksi siis, että kysyisin, tahtooko kuningas lähettää rakkaan tervehdyksen äidilleen?" Erlend nauroi. "Vai onko piispa Audfinnillä jotakin asiaa rouvalle?"

"Moni ihmettelee miksi sinä menet Tanskaan nyt, kun päälliköt kokoontuvat Tunsbergiin", sanoi Erling-herra.

"Eikös se ole kumma, että ihmisten aina pitää ihmetellä minua? Voihan minun tehdä mieleni nähdä vähän sellaisia tapoja, joita en ole nähnyt sitten kun viimeksi olin Tanskassa — päästä taas kerran turnajaisiin — kun korkea sukulaisrouvammekin on kutsunut. Eihän kukaan muu hänen Norjassa elävistä sukulaisistaan nykyään tahdo tietää hänestä mitään, paitsi Munan ja minä."

"Munan —" Erling rypisti kulmiaan. Sitten hän nauroi: "Vieläkö tuossa vanhassa — siassa, olin vähällä sanoa — on niin paljon henkeä, että hän jaksaa liikutella lihojaan? Vai aikoo Knut-herttua panna toimeen turnajaiset. Ja Munan ratsastaa kai myös?"

"Kyllä — on vahinko, Erling, ettet sinä pääse näkemään sitä näkyä." Erlendkin nauroi. "Kyllä huomaan, että sinä pelkäät Ingebjørg-rouvan kutsuneen meidät näihin ristiäisiin, jotta panisimme toimeen samanlaiset täällä ja kutsuisimme hänet niihin. Mutta tiedäthän sinä, että minulla on liian raskaat jalat ja liian kepeä sydän joutuakseni osalliseksi salajuoniin. Ja Munanin suusta te olette kiskoneet jokaisen hampaan —"

"Olet oikeassa, emme me pelkää pahasti juonia siltäkään taholta. Ja ymmärtää kai Ingebjørg-rouva itsekin sen, että hän on menettänyt kaikki oikeudet omaan maahansa mennessään naimisiin Porsen kanssa. Vaikea hänen on työntää jalkaansa kynnyksen yli täällä laskettuaan kätensä sen miehen käteen, jonka pikkusormeakaan me emme halua nähdä rajojemme sisällä."

"Teitte viisaasti kun erotitte pojan äidistä", sanoi Erlend synkästi. "Hän on vasta lapsi — ja meillä Norjan miehillä on jo nyt syytä kantaa päätämme pystyssä ajatellessamme kuningasta, jolle olemme tehneet uskollisuudenvalan."

"Ole vaiti", sanoi Erling Vidkuninpoika hiljaa ja epätoivoisesti. "Tuo — tuo on valhetta —"

Toiset näkivät hänestä, että hän tiesi sen olevan totta. Vaikka kuningas Maunu Eirikinpoika oli vielä lapsi, kuului hän jo olevan erään synnin saastuttamana, jota ei sovi mainita kristittyjen miesten parissa. Muuan ruotsalainen kirkonmies, joka oli määrätty hänen lukutaidon opettajakseen hänen ollessaan Ruotsissa, oli johtanut hänet harhaan tavalla, jota on mahdotonta sanoa.

Erlend sanoi:

"Jokaisessa kartanossa ja majassa norjalaisten rajojemme sisällä kuiskaillaan Kristuksenkirkon palaneen siksi, että kuninkaamme on arvoton istumaan Pyhän Olavin istuimella —"

"Jumalan nimessä, Erlend — on tietymätöntä, onko se totta, sanon minä! Ja täytyihän meidän uskoa tuo lapsi, Maunu-kuningas, syyttömäksi Jumalan silmissä. Hän saattaa nousta — — — Mutta sanoitko sinä meidän erottaneen hänet äidistään! Minäpä sanon, että rangaiskoon Jumala sitä äitiä, joka pettää lapsensa siten kuin Ingebjørg petti poikansa — äläkä sinä, Erlend, anna luottamustasi sellaiselle, — muista, että ne, joiden pariin nyt olet menossa, ovat uskotonta väkeä!"

"Minusta he ovat pysyneet hyvinkin uskollisina toisilleen. Mutta sinä puhut kuin taivaallisia sanomia sataisi helmaasi joka ainoa päivä — sentähden sinä kai luulet uskaltavasi olla niin rohkea, että rakennat riitaa kirkonmiesten kanssa."

"Lopeta, lopeta jo, Erlend. Puhu siitä, mitä ymmärrät, poika, ja ole muuten vaiti —". Herra Erling oli kavahtanut pystyyn; molemmat, hän ja Erlend, seisoivat vastatusten punaisina ja puhkuen.

Erlend irvisti inhosta:

"Elukan, jonka ihminen on kähminyt, lyömme me kuoliaaksi ja raadon viskaamme koskeen."

"Erlend!" Drotsi tarttui pöydänkulmaan molemmin käsin. — "Sinulla on itselläsi poikia", sanoi hän hiljaa. "Miten voit sanoa tuollaista. Varo sinä suutasi, Erlend. Ajattele ennen kuin puhut siellä, minne nyt olet menossa. Ja mieti kymmeneen kertaan ennen kuin ryhdyt toimeen."

"Jos teillä on tapana tehdä niin, teillä, jotka hoidatte valtakunnan asioita, ei minua ihmetytä, että kaikki menee päin mäntyyn. Mutta ei sinun tarvitse pelätä" — hän murti suutaan — "minä — en suinkaan ryhdy mihinkään. Tässä maassa on vain niin hauska elää. Mutta sinunhan pitää olla aikaisin ylhäällä huomenna. Ja appeani väsyttää? —"

Toiset jäivät vielä istumaan mitään puhumatta Erlendin toivotettua hyvää yötä. Erlend nukkui laivallaan. Erling Vidkuninpoika käänteli pikaria käsissään.

"Teillä on yskä?" tokaisi hän jotakin sanoakseen.

"Vanhat miehet tulevat niin helposti köhäisiksi. Meillä on niin monta vaivaa, hyvä herra, joista te nuoret ette tiedä mitään", sanoi Lauritsa hymyillen.

Sitten he jälleen istuivat ääneti, kunnes Erling Vidkuninpoika virkkoi puolittain itsekseen:

"Kaikki ajattelevat, että maamme asiat ovat huonolla tolalla. Kuusi vuotta sitten Oslossa luulin minä käyneen selvästi ilmi, että maassa tahdottiin pitää pystyssä kuningasvaltaa — päättäen niistä miehistä, jotka sukuperänsä puolesta ovat määrätyt siitä asiasta päättämään. Minä — luotin siihen."

"Uskon teidän olleen oikeassa silloin. Mutta sanoitte itse, että me olemme tottuneet liittymään kuninkaamme ympärille. Hän on tällä kertaa lapsi — ja puolet ajasta toisessa maassa —"

"Niin. Toisinaan ajattelen — ettei ole mitään niin suurta pahaa, ettei siitä olisi jotakin hyvää. Ennen vanhaan, jolloin kuninkaamme keikkuivat kuin oriit — oli riittämiin hyviä varsoja kasvatettavaksi; kansan ei tarvinnut muuta kuin valita se, joka parhaiten puri —"

Lauritsa naurahti: "Niin kyllä —"

"Keskustelimme yhdessä kolme vuotta sitten, Lauritsa Laamanninpoika, teidän palattuanne toivioretkeltänne Skøvdesta ja oltuanne tervehtimässä sukuanne Gautlandissa."

"Kyllä muistan, herra, te suvaitsitte käydä minua katsomassa."

"Ei, ei, Lauritsa, teidän ei tarvitse kursailla —" Erling huitaisi hiukan kärsimättömästi kädellään. "Tapahtui kuten ennustin", lausui hän synkästi. "Tämän maan herroja ei voi enää kukaan koota. Esillä pysyy se, jolla on paras ruokahalu — ainahan seimen pohjalta jotakin löytyy. Mutta ne, jotka voisivat tavoitella valtaa ja rikkautta vanhaan, isäimme aikaiseen kunnialliseen tapaan, ne miehet eivät astu esiin."

"Siltä näyttää. Mutta asia on niin, että kunnia seuraa päällikön merkkiä."

"Silloin lienee miesten mieli tässä maassa se, että minun merkkiäni seuraa huono kunnia", sanoi Erling kuivasti. — "Te, Lauritsa Bjørgulfinpoika, olette pysynyt syrjässä kaikesta, joka voisi tehdä nimenne tunnetuksi."

"Niin minä olen tehnyt koko naimisissa oloni ajan, herra. Jouduin aikaisin naimisiin — vaimoni on ollut kivulloinen eikä ole jaksanut liikkua paljon ihmisten ilmoilla. Ja näyttää siltä kuin ei sukumme tahtoisi versoa täällä Norjassa. Poikani kuolivat varhain, ja ainoastaan yksi veljenipojista kasvoi täyteen ikään."

Hän oli pahoillaan, että oli tullut sanoneeksi tämän. Erling Vidkuninpojalla oli itsellään ollut paljon surua kodissaan. Hänen tyttärensä olivat olleet terveitä lapsia ja varttuneet aikuisiksi, mutta hänkin oli saanut pitää elossa vain yhden ainoan pojan, ja tuo poika kuului olevan heikko terveydeltään. Mutta Erling-herra kysyi ainoastaan:

"Teillä ei taida olla likisukulaisia äidin puoleltakaan, ellen muista väärin."

"Ei ketään sen likeisempää kuin äidinisän sisaren lapset. Sigurd Lodininpojalla oli vain kaksi tytärtä, ja nämä kuolivat kumpikin ensimmäistä lasta synnyttäessään — tätini vei omansa kerallaan hautaan."

Sitten he jälleen vaikenivat.

"Tuollaiset kuin Erlend", sanoi drotsi matalalla äänellä, "ovat vaarallisimmat. Jotka ajattelevat hiukan etemmäs omaa etuaan. Mutta eivät tarpeeksi etäälle. Erlend on kuin laiska lapsi —", herra Erling työnsi kiukuissaan pikariaan ympäri pöytää, "onhan hänellä kykyä! Ja onhan hän korkeasukuinen ja rohkea! Mutta on turha odottaa, että hän viitsisi kuunnella yhtään asiaa loppuun asti niin, että todella käsittäisi sen perinpohjin. Ja jos hän kuuntelisikin, olisi hän jo unohtanut alun, ennen kuin toinen ehtisi päähän."

Lauritsa katsoi häneen. Herra Erling oli vanhentunut paljon viime näkemästä. Hän oli kuluneen ja väsyneen näköinen — hän näytti kutistuneen kokoon. Hänellä oli hienot, selvät kasvonpiirteet, mutta kasvot olivat vähän liian pienet, ja hänen ihonsa oli kuihtuneen värinen — se oli ollut sitä aina. Lauritsa tunsi, että tuo mies — vaikka olikin nuhteeton ritari, viisas, valmis palvelemaan maata vilpittömästi ja säästämättä itseään — tuntui vähän liian pieneltä kaikin puolin olemaan ensi sijalla. Jos hän olisi ollut päätä pitempi, hän olisi kai helpommin saavuttanut täyden kannatuksen.

Lauritsa virkkoi hiljaa:

"Siksi viisas on Knut herrakin varmaan, että tietää — jos siellä etelässä jotakin vehkeillään — ettei hänellä voi olla Erlendistä huomattavampaa apua salaisissa suunnitelmissa."

"Te pidätte sittenkin vävystänne, Lauritsa", sanoi toinen melkein harmistuneena. "Oikeastaan teillä ei ole syytä rakastaa häntä."

Lauritsa istui levitellen sormellaan pöydälle läikähtänyttä viiniä. Erling-herra huomasi, että hänen sormuksensa olivat hyvin väljästi sormissa.

"Onkos teillä?" Lauritsa nosti katseensa suu hienossa hymyssä. "Ja kuitenkin minä luulen teidänkin pitävän hänestä!"

"Enpä kiellä. Herra tietää —

"Mutta se vain on varma, Lauritsa, että Knut-herran mielessä liikkuu nykyään monenlaisia tuumia — hänen poikansa on Haakon-kuninkaan tyttärenpoika."

"Sen käsittänee toki Erlendinkin taju, että tuon lapsen isällä on niin leveä selkä, ettei nuori junkkari pääse milloinkaan sen sivu. Ja lapsen äitiä vastustaa koko kansa tuon avioliiton tähden."

Vähän myöhemmin nousi Erling Vidkuninpoika paikaltaan ja sitoi miekan vyölleen; Lauritsa oli ottanut palvelevasti vieraan viitan naulapuusta ja piti nyt sitä käsissään — kun hän äkkiä horjahti ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Erling olisi ottanut häntä vastaan. Vaivalloisesti hän sai kannetuksi tämän suuren miehen vuoteeseen. Halvaus se ei ollut — Lauritsa makasi siinä kelmeänä, sinertävin huulin ja veltoin jäsenin. Herra Erling juoksi pihan poikki ja herätti majalan isäntämunkin.

Lauritsa oli kovin hämillään tultuaan tajuihinsa. Se oli vain sellaista heikkoutta, joka ilmestyi väliin, sanoi hän; se oli alkanut erään hirvimetsästyksen jälkeen pari vuotta sitten, hänen eksyttyään tuiskussa. Jotakinhan sitä tarvitaan muistuttamaan, että nuoruuden voima on poissa ruumiista, sanoi hän anteeksipyytävästi hymyillen.

Herra Erling odotti siksi kunnes munkki oli iskenyt sairaan suonta, vaikka Lauritsa pyysi, ettei hän vaivautuisi suotta — kun hänen oli jatkettava matkaa jo päivän sarastaessa.

Kuu paistoi korkealla tunturien yllä, ja vesi päilyi mustana alla, mutta vuonon ulapalla välkkyi sen kilo kuin hopeariutta. Ei noussut savua yhdestäkään räppänän aukosta — rakennusten katolla kasvava ruoho kimalsi kasteisena kuutamossa. Kaupungin ainoalla lyhyellä kadulla ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, kun Erling-herra astui reippaasti mäkeä alas muutaman askeleen päässä olevaan kuninkaankartanoon, jossa hän nukkui. Hän oli niin kumman pienen ja heiveröisen näköinen kuutamossa — musta viitta kiedottuna tiukasti ruumiin ympärille — hytisten hiukan kylmästä. Pari unista palvelijaa, jotka olivat istuneet häntä odotellen, kompuroi ulos pihalle lyhty kädessä. Drotsi otti lyhdyn, lähetti miehet nukkumaan — ja hytisi jälleen noustessaan portaita aitan parvelle, jossa hänen makuusijansa oli.

VII

Heti Pärttylin-messun jälkeen lähti Kristiina paluumatkalle lapsineen, palvelijoineen ja kamsuineen. Lauritsa lähti saattamaan häntä Hjerdkinniin asti.

Isä ja tytär kävelivät puhellen pihamaalla sinä aamuna, jolloin Lauritsan piti ratsastaa takaisin kotiin. Tunturi hehkui häikäisevässä auringonpaisteessa — suot punersivat jo kauniisti, ja matala koivu loisti kullankeltaisena kukkuloilla; ulapan pinta vuoroin välkkyi ja tummeni sitä mukaa kuin suuret valkoiset kesäpilvet vaelsivat sen yli. Yhä uusia ilmestyi esiin lakkaamatta, kadoten jälleen kaukaisiin tunturirotkoihin ja sinisten vuorten selänteiden taa, joiden lakea peittävä vanha ja uusi lumi sulki näköpiirin valkoisena ketjuna. Pienet harmaanvihreät peltotilkut, jotka kuuluivat majataloille, erottuivat niin oudosti tuosta syksyisen koreasta tunturimaailmasta.

Tuuli puhalsi navakasti ja raikkaasti — Lauritsa nosti ylös Kristiinan vaipanhupun, joka oli lentänyt niskaan, ja suoristi tavantakaa sormellaan päähineen nurkkaa.

"Sinä olet tullut kalpeaksi ja kapeaposkiseksi minun talossani", sanoi hän. "Emmekö me ole osanneet pitää sinusta huolta, Kristiina?"

"Olette kyllä. En minä siitä syystä —"

"Sinulla on ollut rasittava matkakin monine lapsinesi", tuumi isä.

"Onhan se ollut. Mutta en minä sittenkään ole kalpea poskiltani viiden poikani tähden", hän hymähti; ja kun isä katsoi häneen säikähtyneenä ja kysyvästi, nyökkäsi hän ja hymyili jälleen hiukan. Isä katsoi toisaalle, mutta vähän ajan kuluttua hän kysyi:

"Taitavat sitten olla asiat sillä tolalla, ettet sinä pääse aivan pian käymään kotilaaksossa?"

"Ei siihen nyt taida mennä kahdeksaa vuotta sentään toista kertaa", sanoi Kristiina. Samassa hän huomasi isänsä kasvojen ilmeen. "Isä! Isä — voi isä!"

"Hiljaa, hiljaa tyttäreni!" Lauritsa tarttui vaistomaisesti Kristiinan käsivarsiin ja esti tätä heittäytymästä hänen syliinsä. "Älähän nyt, Kristiina!"

Hän puristi Kristiinan kättä lujasti ja alkoi kulkea eteenpäin käsikkäin tyttärensä kanssa. He olivat joutuneet kauas rakennusten luota, astuivat nyt pientä polkua keltaisen koivumetsän keskellä eivätkä huomanneet missä kulkivat. Isä hyppäsi pienen puron yli, joka katkaisi tien, kääntyi tyttäreensä ja ojensi tälle kätensä auttaakseen puron yli.

Kristiina näki jo tuosta vähäisestä liikkeestä, ettei isä ollut enää joustava ja notkea jäseniltään. Hän oli nähnyt, mutta ei ollut kiinnittänyt siihen huomiotaan ennen — ettei isä enää ponnahtanut satulaan ja siitä alas yhtä keveästi kuin ennen, ei juossut ylös parven portaita eikä nostellut raskaita kappaleita yhtä norjasti kuin ennen. Hän liikutti ruumistaan jäykemmin ja varovammin — aivan kuin hänellä olisi ollut jokin salainen vaiva ruumiissaan, joka pani hänet muistamaan askeliaan. Veri tykytti näkyvästi kaulasuonissa hänen palatessaan ratsastusmatkoilta. Toisinaan oli Kristiina huomannut hänen silmiensä alusten olevan ikään kuin paisuksissa ja pullollaan — ja hän muisti, miten hän eräänä aamuna tupaan tullessaan oli nähnyt isän makaavan puolipukeissa sängyssä, paljaat sääret sängynlaidan yli retkottaen; äiti istui kyyryssä sängynedusportaalla ja hieroi hänen nilkkojaan.

"Jos sinun pitäisi surra jokaista iän runtelemaa miestä, silloin sinulla olisi paljon voivotuksen aihetta, hyvä lapsi", puhui Lauritsa tyynesti ja hiljaa. "Sinulla on jo itselläsi suuria poikia, Kristiina, etkä siis voi ihmetellä, jos isäsi kohtapuoleen on vanha äijä. Erotessamme silloin, kun minä vielä olin nuori, emme tienneet enempää kuin nytkään, tapaisimmeko toisemme vielä maailmassa. Voinhan minä elää kauankin — jos se on Jumalan tahto, Kristiina —"

"Oletteko te sairas, isä?" kysyi Kristiina soinnuttomasti.

"Onhan niitä vuosien tuomia vaivoja", vastasi isä keveästi.

"Ettehän te ole vanha, isä. Viisikymmentäkaksi vuotta —"

"Minun isäni ei elänyt niinkään vanhaksi. Tule, istutaan tähän."

Siinä oli matala ruohoinen penger puron yli kaartuvan vuorenseinän alla. Lauritsa irrotti viitan hartioiltaan, kääri sen kokoon ja veti tyttären viereensä sen päälle. Puro juoksi pulpahdellen ja loristen pikku kivien yli heidän edessään ja huojutti pajunvarpua, joka kohosi vedestä. Isä istui katsellen kaukana syksyisen lakeuden perällä kohoavia sinisiä, valkohuippuisia tuntureita.

"Teidän on kylmä, isä", sanoi Kristiina, "— ottakaa minun viittani." Hän aukaisi hakasen, ja Lauritsa veti siitä kulman ympärilleen, niin että he istuivat molemmat sen sisällä. Isä kietoi kätensä Kristiinan vyötäisille viitan sisällä.

"Niinhän on, Kristiina, että hullu suree ihmisen kuolemaa — parempi että olet Kristuksen oma kuin minun, sanovat viisaat; minä luotan Jumalan armoon. Ei se aika ole pitkä, joka erottaa ystävän toisesta. Sinusta voi ehkä joskus tuntua siltä ollessasi vielä nuori, mutta onhan sinulla lapsesi ja miehesi. Kun joudut minun ikiini, on sinusta oleva vain tuokio siitä, kun näit meidät manallemuuttaneet, ja olet ihmettelevä vuosia laskiessasi, miten niitä on vierähtänyt monta. Minusta tuntuu nykyään siltä kuin olisi vain muutama vuosi siitä kun itse olin poika — ja kuitenkin on jo niin paljon aikaa siitä, kun sinä olit pikkuinen vaalea tyttönen, joka juoksenteli alati jäljissäni — seurasit hellästi isääsi. Jumala palkitkoon sinua, rakas lapseni, kaikesta ilosta, mitä olet minulle tuottanut."

"Jos hän palkitsee minua niin kuin minä olen palkinnut sinua, niin —" Kristiina vaipui polvilleen isänsä jalkoihin, tarttui hänen käteensä ranteista ja suuteli kämmenten sisäpuolta, peittäen niitä vasten itkevät kasvonsa. "Oi isä, rakas, oma isäni — tuskin olin varttunut neidoksi, kun jo palkitsin rakkautenne sillä, että tuotin teille katkeran surun."

"Älähän, lapsi, älähän nyt itke." Lauritsa veti kätensä pois, nosti Kristiinan viereensä, ja sitten he taas istuivat kuin äsken.

"On minulla ollut paljon iloakin sinusta näinä vuosina, Kristiina. Olen nähnyt reippaiden lasten kasvavan helmoissasi, sinusta itsestäsi on sukeutunut taitava ja toimelias vaimo — ja minä olen huomannut sinun yhä enemmän etsivän apua sieltä, mistä paras apu on alkuisin, vastuksien kohdatessa sinua. Kristiina, kallein aarteeni, älä itke noin katkerasti. Voit vahingoittaa sitä, jota kannat vyösi alla", kuiskasi Lauritsa. "Älähän nyt sure noin!"

Mutta isä ei saanut häntä tyyntymään. Silloin hän nosti tyttären kokonaan syliinsä ja istutti hänet polvelleen; nyt he istuivat kuin ennen Kristiinan lapsena ollessa — Kristiinan käsivarret olivat isän kaulan ympärillä ja hänen kasvonsa isän olkapäätä vasten.

"Nyt minä tahdon sanoa sinulle semmoista, mitä en ole sanonut yhdellekään imeväiselle pappiani lukuun ottamatta. Siihen aikaan kun minä olin kasvava poika — kotona Skogissa ja alkuaikoina henkivartiossa — teki minun mieleni luostariin, kun olin täyttänyt määrätyn iän. En ollut tehnyt mitään lupausta, en edes itselleni. Moni seikka veti minua toisellekin tolalle. Mutta kun olin kalassa Botn-vuonolla ja kuulin kellojen soivan Hovedøn veljien kirkossa — niin minun mieleni sittenkin paloi eniten sinne.

"Kun sitten tulin kuudentoista vuoden ikään, antoi isä valmistaa minulle tämän levyhaarniskan espanjalaisista teräslevyistä hopeasiloin — Rikard englantilainen Oslosta pani sen kokoon, ja minä sain tämän miekan, jota aina käytän — ja hevoshaarniskan. Ajat eivät olleet maassa niin rauhalliset kuin sinun kasvinvuosinasi, meillä oli tanskalaissota, ja minä tiesin pian saavani käyttää kauniita aseitani. Enkä minä hennonut luopua niistä. — Ajattelin, ettei isäni pitäisi siitä, että hänen vanhin poikansa rupeaisi munkiksi enkä minä tahtonut tehdä vanhempieni tahtoa vastaan.

"Mutta valitsin omasta tahdostani maailman ja koetin ajatella vastoinkäymisten tullen, että oli miehuutonta valittaa osaa, jonka itse oli parhaaksi nähnyt. Sillä sen minä olen ymmärtänyt vuosi vuodelta yhä paremmin, ettei ihmiselle, jolle on suotu armo käsittää hiukankin Jumalan laupeutta, ole olemassa arvokkaampaa pyrkimystä kuin palvella häntä ja valvoa ja rukoilla niiden ihmisten puolesta, joiden silmiä vielä pimittää maailman turhuuden verho. Ja kuitenkin minun täytyy sanoa, Kristiina, että vaikea minun olisi uhrata Jumalan tähden elämä, jonka olen elänyt tiloillani maallisine murheineni ja iloineni — rinnallani äitisi sekä te lapset. Miehen täytyy kestää, kun hän on siittänyt jälkeläisiä, — sydäntä kirvelevä on tuska, jos hän kadottaa nämä tai jos hän näkee maailman suovan heille vastoinkäymisiä. Herran omathan he olivat, Herran, joka antoi heille sielun, eivätkä minun —"

Kristiinan ruumis hytkyi itkusta. Silloin isä alkoi huojuttaa häntä sylissään kuin pientä lasta.

"Paljon oli sellaista, jota minä en ymmärtänyt nuorena ollessani. Isä piti myös Aasmundista, mutta ei siten kuin minusta. Äitini tähden hän rakasti minua, näetkös — häntä hän ei unohtanut koskaan; Ingan hän otti siksi, että hänen isänsä niin tahtoi. Olisin suonut näkeväni äitipuoleni vielä tässä maallisessa kodissa saadakseni pyytää häneltä anteeksi sitä, etten ollut ymmärtänyt kyllin hänen hyvyyttään —"

"Olethan sinä sanonut useasti, isä, ettei äitipuolesi tehnyt sinulle hyvää eikä pahaa", sanoi Kristiina itkunsa välistä.

"Jumala minulle anteeksi suokoon — minulla oli niin vähän ymmärrystä. Nyt minusta tuntuu suurelta onnelta, ettei hän koskaan vihannut minua eikä sanonut pahaa sanaa. Miltä sinusta tuntuisi, Kristiina, nähdä poikapuolta suosittavan kaikessa ja kaikkialla enemmän kuin omaa lastasi?"

Kristiina oli rauhoittunut vähän. Hän oli nyt kääntänyt kasvonsa toisaanne päin ja katsoi tunturimaisemaan. Ilman pimitti iso harmaansininen pilvenlonkare, joka kulki auringon ohi — pari keltaista sädettä välähti sen läpi kuvastuen kirkkaasti purovedessä.

Sitten voitti taas itku.

"Ei, ei — isä, rakas isä, ellen minä enää näe teitä elossa, niin —"

"Jumala kaitkoon sinua, Kristiina, lapseni, niin että tapaisimme toisemme viimeisenä päivänä; kaikki me, jotka olemme olleet ystäviä elämässä — ja jokainen ihmissielu. Kristus ja Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas suojelkoot sinua aina." Lauritsa otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja suuteli häntä suulle. "Jumala varjelkoon sinua, Jumala valistakoon sinua tämän maailman vaikeuksissa ja tulevaisessa valossa —"

Pari tuntia myöhemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan ratsastaessa kotiin päin Hjerdkinnistä lähti tytär saattamaan häntä astuen isänsä hevosen rinnalla. Palvelija oli ehtinyt hyvän taipaleen edelle, mutta Lauritsa ajoi koko ajan käymäjalkaa. Oli niin vaikea nähdä Kristiinan itkettyneitä, epätoivoisia kasvoja. Sellaisena oli tämä istunut vierastuvassakin koko ajan, kun Lauritsa söi ja puheli hänen lapsiensa kanssa sekä nosteli näistä yhden kerrallaan syliinsä leikkiä laskien.

Lauritsa sanoi hiljaa:

"Älä enää sure sitä, mitä sinulla on kaduttavaa minun suhteeni, Kristiina. Vaan muista sitä silloin, kun lapsesi kasvavat isoiksi ja sinusta saattaa tuntua, etteivät ne ole sinua tai isäänsä kohtaan sellaisia kuin toivoisit. Ja muista silloin myös se, mitä minä kerroin sinulle nuoruudestani. Sinä olet uskollinen rakkaudessasi heitä kohtaan, sen minä tiedän, mutta sinä olet itsepäinen silloin kun rakastat, ja pojillasi näkyy myös olevan itsepäinen luonto", sanoi hän hymyillen.

Lopuksi pyysi Lauritsa Kristiinaa palaamaan takaisin; "en tahdo, että sinä kuljet yksinäsi kauemmaksi taloista", sanoi hän. He olivat tulleet notkoon, jonka molemmin puolin oli matalia kukkuloita, niiden juurella kasvoi koivumetsää, ja sivut olivat louhikon vallassa.

Kristiina viskautui jalustimia vasten. Hän kouri isänsä vaatteita, kättä, satulaa, hevosen kaulaa ja kylkiä, heitteli päätään edestakaisin ja itki niin syvään ja tuskallisesti voihkien, että isän sydän oli murtua Kristiinan suuresta surusta.

Lauritsa hyppäsi hevosen selästä ja nosti tyttären rinnalleen syleillen häntä viimeisen kerran. Yhä uudelleen hän teki ristinmerkin siunaten Kristiinaa ja jättäen hänet Jumalan ja pyhimysten huomaan. Viimein hän sanoi, että Kristiinan nyt täytyi päästää hänet menemään.

Niin he erosivat. Mutta isän ajettua vähän matkan päähän näki Kristiina hänen hiljentävän hevosen kulkua ja huomasi, että isä itki ratsastaessaan pois hänen luotaan.

Hän juoksi koivikkoon, riensi eteenpäin ja alkoi kavuta keltaisen jäkälän peittämää lähintä louhikkomäkeä. Mutta siinä oli isoja kiviä, ja se oli vaikeapääsyinen, ja kukkula oli korkeampi kuin hän oli luullut. Vihdoin viimein hän saapui harjalle, mutta silloin isä oli jo kadonnut näkyvistä. Kristiina viskautui sammalten ja sianpuolanvarpujen keskelle, joita kasvoi ylhäällä, ja siihen hän jäi makaamaan itkien kasvot käsien peitossa.

* * * * *

Lauritsa Bjørgulfinpoika palasi Jørundgaardiin myöhään illalla. Hänen mielessään läikähti pieni lämmin laine, kun hän huomasi pirtissä vielä oltavan valveilla — pikkuruikkuisen lasiruudun takaa loimotti heikko valo solaan. Sen rakennuksen hän oli aina tuntenut eniten kodikseen.

Ragnfrid istui siellä yksin suuri ompelutyö edessään pöydällä — hänen vieressään paloi talikynttilä messinkijalassa. Hän nousi heti, toivotti hyvää iltaa, lisäsi vettä liedelle ja lähti itse noutamaan ruokaa ja juomaa. Hän kertoi lähettäneensä palvelusväen makaamaan kauan aikaa sitten, — talossa oli ollut kova päivä, mutta nyt olikin ohraleipä paistettuna joulupaistokseen asti. Paal ja Gunstein olivat lähteneet tunturille sammalia keräämään. Heidän puhuessaan sammalesta sanoi Lauritsa tahtovansa talvipuvukseen sen kankaan, jonka värjäykseen oli käytetty sammalta taikka sitten toisen, kanervanvihreän. Moarin Orm oli käynyt heillä aamulla ja pyytänyt ostaa jonkun nahkahihnan. Ragnfrid oli antanut hänelle ne hihnat, jotka riippuivat etumaisina vajassa, ja sanonut, että hän voi saada ne lahjaksi. Ormin tytär oli jo terveempi — sääressä oleva haava alkoi mennä umpeen.

Lauritsa vastaili ja nyökkäsi juodessaan saattorenkinsä kera. Mutta isäntä lopetti syömisen lyhyeen. Hän nousi, kuivasi veitsen reitensä selkäpuoleen ja otti maasta kerän, joka oli Ragnfridin lähellä. Lanka oli keritty puikolle, jonka kumpaankin päähän oli veistetty lintu — toisen pyrstöstä oli kappale poissa. Lauritsa paransi vaurion ja veisteli päätä hiukan, niin että siitä tuli töppöpyrstö. Hän oli veistänyt koko joukon tämmöisiä keräpuikkoja vaimolleen entisinä aikoina.

"Paikkaatko sinä tuon itse?" kysyi hän katsoen vaimonsa työtä. Tällä oli edessään Lauritsan vanhat nahkahousut; Ragnfrid laitteli paikkoja reisien sisäpuolelle, mistä nahka oli kulunut satulaa vasten hankautuessaan. "Se on kovaa työtä sinun sormillesi, Ragnfrid."

"Kyllä se käy." Vaimo asetteli nahkakappaleet reuna reunaa vasten ja pisteli reikiä naskalilla.

Lauritsan saattorenki toivotti hyvää yötä ja lähti ulos. Mies ja vaimo jäivät kahden kesken. Lauritsa seisoi lieden luona lämmittelemässä, toinen jalka reunalla ja käsi räppänätangossa. Ragnfrid katsoi häneen. Silloin hän huomasi, ettei Lauritsalla ollut pientä rubiineilla koristettua sormustaan —. äitinsä kihlasormusta. Lauritsa näki hänen huomanneen sen.

"Minä annoin sen Kristiinalle", hän virkkoi. "Sehän on aina ollut aiottu hänelle — minun mielestäni hän saattoi saada sen jo nyt."

Sitten tuumivat kumpikin, että eiköhän ollut maatapanon aika. Mutta Lauritsa jäi seisomaan ja Ragnfrid työnsä ääreen. He vaihtoivat pari sanaa Kristiinan matkasta, töistä, jotka odottivat kotona, Ramborgista ja Simonista. Sitten he arvelivat jälleen, että pitäisi käydä levolle — mutta ei kumpikaan liikahtanut.

Viimein veti Lauritsa sinivalkoisella kivellä koristetun sormirenkaan oikeasta kädestään ja meni vaimonsa luokse. Arkana ja hämillään hän tarttui vaimonsa käteen ja pujotti sormuksen siihen — hänen täytyi koettaa sitä pariin eri sormeen, ennen kuin se soveltui. Se jäi keskisormeen vihkisormuksen päälle.

"Tämän minä tahdon antaa sinulle", sanoi hän hiljaa, katsomatta vaimoonsa.

Ragnfrid istahti hiiskahtamatta, mutta tuli punaiseksi poskiltaan.

"Miksi sinä teit tämän?" kuiskasi hän viimein. "Luuletko sinä, etten minä suo tyttärellemme hänelle tulevaa sormusta —"

Lauritsa pudisti päätään ja hymyili heikosti.

"Kyllä sinä ymmärrät, miksi minä sen tein."

"Olet sanonut ennen, että tämän sormuksen sinä viet kerallasi hautaan", sanoi vaimo jälleen kuiskaten. "Sitä ei pitänyt kenenkään kantaa sinun jälkeesi —"

"Siksi sinun ei pidäkään koskaan ottaa sitä kädestäsi, Ragnfrid — lupaa se minulle. Sinun jälkeesi minä en suo kenenkään kantavan sitä —"

"Miksi sinä teit tämän?" kysyi Ragnfrid jälleen henkeä pidättäen.

Mies katsoi hänen silmiinsä:

"Viime keväänä meni kolmekymmentä neljä vuotta umpeen siitä, kun meidät annettiin toisillemme. Minä olin alaikäinen poika — koko miehuuteni ajan olet sinä seisonut rinnallani myötä- ja vastoinkäymisessä. Jumala armahtakoon, en ymmärtänyt, miten paljon raskasta sinulla oli sydämelläsi meidän eläessämme yhdessä. Mutta nyt minusta tuntuu kuin olisin aina iloinnut siitä, että sinä olet kulkenut rinnallani.

"En tiedä oletko oikeassa siinä, että uskoit Kristiinan olevan minulle kalliimman sinua. Hän oli minun suurin iloni, ja hän on tuottanut minulle suurimman suruni. Mutta sinä olet heidän kaikkien äiti. Nyt minusta tuntuu kuin minun olisi vaikeinta jättää sinut erotessani täältä.

"Siksi sinun ei koskaan pidä antaa sormustasi muille — ei tyttärillemmekään, vaan sano heille, etteivät he ota sitä pois.

"Ehkä sinulla on ollut minun luonani mielestäsi enemmän surua kuin iloa — onhan meillä ollut vaikeutta — eräässä suhteessa, mutta sittenkin me mielestäni olemme olleet uskolliset ystävät. Ja minä olen ajatellut, että me vielä kerran kohtaamme niin, ettei tuo entinen enää erota meitä, vaan että Jumala rakentaa ystävyytemme yhä ehommaksi —"

Vaimo kohotti kalpeat, vakojen uurtamat kasvonsa — hänen suuret, sisäänvajonneet silmänsä hehkuivat hänen katsoessaan mieheensä. Tämä piti yhä hänen kättänsä omassaan — Ragnfrid katsoi kättään sen pysyessä Lauritsan kädessä hiukan koholla. Siinä välkkyi kolme sormusta toinen toisensa päällä — alimmaisena kihlasormus, sen päällä vihkisormus ja ylimpänä tämä.

Hänestä tuntui niin oudolta. Hän muisti hetken, jolloin Lauritsa oli pannut hänen sormeensa ensimmäisen — se oli tapahtunut räppänätangon luona kotona Sundbun tuvassa heidän molempien isien nähden. Lauritsa oli ollut verevä, pyöreäposkinen poika, miltei vielä lapsi — hiukan hämillään hän oli astunut esiin herra Bjørgulfin sivulta.

Toisen oli Lauritsa pannut Ragnfridin sormeen kirkon ovella Gerdarudissa, kolmiyhteisen Jumalan nimeen, papin käsien alla.

Ragnfridista tuntui siltä kuin olisi Lauritsa nyt kolmannen ja viimeisen kerran vihkinyt itsensä häneen. Kun Ragnfrid kohdakkoin oli istuva hänen hengettömän ruumiinsa ääressä, toivoi Lauritsa vaimonsa tietävän, että tämän sormuksen mukana siirtyi se väkevä ja elävä henki, joka oli asunut tuossa maallisessa tomumajassa.

Ragnfridista tuntui kuin hänen sydämensä olisi haljennut ja siitä olisi lähtenyt juoksemaan veri, kiihkeä, voimakas veri. Surusta sen kuuman ja elävän lemmen tähden, jonka osattomuudesta hän yhä vielä salassa kärsi, ankeasta onnesta tuon verettömän, häikäisevän rakkauden edessä, joka veti häntä maisen elämän äärimmäisille rajoille. Pimeyden läpi, joka kerran oli tuleva, näki hän toisen, lempeämmän auringon hohteen, tunsi ikuisen yrttitarhan kukkien tuoksun.

Lauritsa laski vaimonsa käden takaisin tämän syliin ja istuutui penkille vähän matkan päähän, selin pöytään ja toinen käsivarsi pöytälaudalla. Hän ei katsonut vaimoonsa, vaan lieden tuleen.

Ragnfrid sanoi sitten hiljaa ja levollisesti, ryhtyessään jälleen puhumaan:

"En voinut ajatella, mieheni, että sinä pidät minusta niin paljon —"

"Niin pidän", vastasi toinen yhtä tasaisesti.

He istuivat ääneti vähän aikaa. Ragnfrid siirsi työnsä sylistään viereensä penkille. Hetken kuluttua hän kysyi hiljaa:

"Entäs se, mitä minä kerroin sinulle kerran — oletko unohtanut sen —?"

"Tämän elämän aikana tuskin yksikään mies saattaa unohtaa sellaista. Ja onhan niin, olen itse sen tuntenut, etteivät välimme ole parantuneet sen jälkeen kun olin tullut tietämään kaiken. Mutta Jumala tietää, kuinka taistelin, ettet sinä koskaan huomaisi minun ajattelevan sitä niin paljon?-"

"En tiennyt sinun tehneen niin."

Lauritsa kääntyi äkisti vaimonsa puoleen ja katsoi häneen. Silloin sanoi Ragnfrid:

"Minun syytäni on, että välimme pahenivat, Lauritsa. Minusta tuntui, että jos olisit voinut olla minua kohtaan aivan samanlainen kuin ennen — tuon mainitun yön jälkeen —, silloin sinun olisi täytynyt pitää minusta vielä vähemmän kuin mitä olin luullut. Jos sinä olisit ollut kova minua kohtaan sen jälkeen, jos olisit lyönyt minua, vaikkapa kerran juovuspäissäsi —, silloin olisin voinut kantaa suruni ja katumukseni paremmin. Mutta kun annoit sen mennä niin keveästi ohi —"

"Oletko sinä luullut, että minä annoin sen mennä keveästi ohi —?"

Lauritsan äänessä kuuluva heikko värinä saattoi Ragnfridin hurjan kaipauksen valtaan. Hän tahtoi sulaa mieheensä, hukkua tuohon läikehtivään syvyyteen, joka pani äänen värisemään jännityksen ja ahdistuksen vallassa. Hän sanoi kiihkeästi:

"Jos sinä olisit kerrankaan sulkenut minut syliisi toisesta syystä kuin siksi, että olin kristillinen aviopuolisosi, joka oli määrätty sinun viereesi, jos olisit syleillyt minua vaimona, jota olit halunnut ja josta olisit ollut valmis taistelemaan — silloin sinä et olisi voinut olla minua kohtaan sellainen, kuin noita sanoja ei olisi milloinkaan sanottu —"

Lauritsa ajatteli:

"En. En olisi tainnut voida olla. En suinkaan."

"Jos olisit iloinnut sinulle määrätystä morsiamesta siten kuin Simon Kristiinastamme —"

Lauritsa ei vastannut. Vähän ajan kuluttua hän sanoi, aivan kuin vasten tahtoaan, hiljaa ja pelokkaasti:

"Miksi mainitsit Simonin?"

"Enhän voinut verrata sinua tuohon toiseen", vastasi vaimo itsekin hämmästyneenä ja peloissaan, vaikka koetti hymyillä. "Te olette liian erilaiset."

Lauritsa nousi, astui muutaman askeleen rauhattomasti — ja sanoi sitten vielä hiljemmin kuin äsken:

"Jumala ei ole hylkäävä Simonia."

"Eikö sinusta ole milloinkaan tuntunut siltä", kysyi vaimo, "kuin Jumala olisi hyljännyt sinut?"

"Ei."

"Mitä sinä ajattelit tuona yönä, jolloin istuimme ladossa — jolloin sait tietää yhdellä kertaa, että me kaksi, joita sinä olit rakastanut syvimmin ja uskollisimmin, olimme kumpikin pettäneet sinut niin pahoin kuin mahdollista oli —"

"Enpä tainnut ajatella paljon", vastasi mies.

"Entä sitten", jatkoi vaimo, "sitten kun aina ajattelit sitä — kuten sanot tehneesi —"

Lauritsa käänsi kasvonsa pois. Ragnfrid näki veren tulvahtavan hänen päivettyneeseen kaulaansa.

"Minä ajattelin kuinka monta kertaa itse olin pettänyt Kristuksen", sanoi hän matalasti.

Ragnfrid nousi — ja seisoi paikallaan vähän aikaa ennen kuin uskalsi mennä Lauritsan luo ja laskea kätensä tämän olkapäille. Kun Lauritsa veti hänet syliinsä, painoi vaimo päänsä hänen rinnalleen; Lauritsa tunsi, että Ragnfrid itki. Mies veti vaimonsa vielä lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen otsaansa vasten.

"Nyt, Ragnfrid, me menemme levolle", sanoi hän sitten hetkisen kuluttua.

He menivät yhdessä ristiinnaulitun kuvan alle, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Lauritsa luki iltarukoukset, saneli ne kirkonkielellä matalasti ja selvään, ja vaimo toisti ne hänen perästään.

Sitten he riisuutuivat. Ragnfrid meni peremmälle sänkyyn, jonka päänalainen nyt oli paljon matalampi kuin ennen, koska Lauritsaa viime aikoina usein oli vaivannut huimaus. Lauritsa sulki oven kangella ja salvalla, hajotti tulen liedellä, puhalsi sammuksiin kynttilän ja asettui vaimonsa viereen. He makasivat pimeässä niin, että heidän käsivartensa koskettivat toisiaan. Tuokion kuluttua he solmivat yhteen sormensa.

Ragnfrid Ivarintytär ajatteli, että tämä oli kuin uusi hääyö, ihmeellinen hääyö. Onni ja onnettomuus kietoutuivat toisiinsa ja kantoivat häntä niin raivoisilla aalloilla, että hän tunsi sielun alkavan irrottaa ensimmäisiä juuriaan hänen ruumistaan — kuoleman käsi oli koskenut häneenkin — ensimmäisen kerran.

Näin oli käyvä — kun alku oli ollut sellainen kuin se oli. Hän muisti ensimmäisen kerran, jolloin hän oli nähnyt sulhasensa. Tämä oli ollut ystävällinen — vähän hämillään, mutta valmis pitämään morsiamestaan. Sekin, että tuo nuori poika oli ollut niin loistavan kaunis, oli ärsyttänyt häntä; Lauritsan paksu tukka riippui sileänä ja vaaleana punavalkoisten, kultahaivenisten kasvojen ympärillä. Ragnfridin sydän oli yhtenä ainoana polttavana haavana hänen muistaessaan muuatta toista miestä, joka ei ollut kaunis eikä nuori eikä rusoposkinen, mutta jonka syliin hän ikävöi menehtyäkseen työntääkseen samalla puukon hänen kurkkuunsa. Ja kun hänen sulhasensa ensi kerran oli tahtonut hyväillä häntä — he olivat istuneet yhdessä aitanportailla kotona, ja Lauritsa oli koettanut ottaa käsiinsä hänen palmikkonsa — oli hän hypähtänyt pystyyn, kääntynyt sulhaseensa kalpeana vihasta ja mennyt pois.

Kuinka selvästi hän muisti sen öisen matkan, jolloin hän oli ratsastanut Trondin ja Tordiksen kanssa Jerndalen-laakson kautta velhovaimon luokse Dovreen. Hän oli ryöminyt polvillaan, vääntänyt sormukset ja rannerenkaat käsistään lattialle Aashild-rouvan eteen kerjäten turhaan ainetta, joka olisi estänyt hänen sulhastaan saamasta tahtoaan läpi hänen suhteensa. Hän muisti tuon pitkän retken isän ja sukulaisten ja morsiusneitojen ja muun saattoväen seurassa laakson halki, Skogin häihin. Ja hän muisti ensimmäisen yön — ja myöhemmät yöt — jolloin hän oli ottanut vastaan äskennaineen pojan kömpelöt rakkauden osoitukset kylmänä kuin kivi, salaamatta, miten vähän ne häntä miellyttivät.

Ei, Jumala ei ollut hyljännyt häntä. Jumala oli kuullut laupeudessaan hänen valitushuutonsa hänen vaipuessaan yhä syvemmälle onnettomuuteensa — silloinkin, kun hän oli huutanut uskomatta apuun. Oli kuin musta meri olisi hänet niellyt — ja nyt kantoivat aallot häntä niin ihmeellistä ja ihanaa autuutta kohti, että hän tiesi niiden kantavan hänet elämästä pois.

"Puhu minulle, Lauritsa", pyysi hän hiljaa. "Minä olen niin väsynyt —"

Mies kuiskasi:

"Venite ad me, omnes qui laborate et onerati estis. Ego reficiam vos [Tulkaa minun luokseni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä olen antava teille rauhan.] — sanoo taivasten Herra."

Hän työnsi käsivartensa vaimonsa olkapään alle ja veti hänet kiinni itseensä. He lepäsivät siten poski poskea vasten. Sitten sanoi Ragnfrid hiljaa:

"Nyt minä olen pyytänyt Jumalan äitiä rukoilemaan puolestani, ettei minun tarvitsisi jäädä eloon sinun jälkeesi, mieheni —"

Lauritsan huulet ja silmäripset sipaisivat vaimon poskea pimeässä keveästi kuin perhonsiivet, ja hän saneli:

"Ragnfrid, oma vaimoni, oma vaimoni —"

VIII

Kristiina oli kotonaan Husabyssä tämän syksyn ja talven eikä halunnut minnekään — hän syytti sitä, ettei ollut terve. Mutta hän oli vain väsynyt. Niin väsynyt hän ei ollut ollut milloinkaan elämässään — hän oli väsynyt olemaan iloinen ja väsynyt suremaan, mutta kaikista väsynein miettimään.

Varmaan asia paranisi, kun hän saisi uuden lapsensa, tuumi hän — hän kaipasi sitä niin kauheasti; oli ihan kuin se olisi voinut pelastaa hänet. Jos siitä tuli poika ja hänen isänsä kuolisi ennen kuin se oli syntynyt, oli se saava Lauritsan nimen. Ja hän kuvitteli, miten hän oli rakastava tätä lasta ja ruokkiva omalla rinnallaan — siitä oli jo niin kauan, kun hänellä oli viimeksi ollut rintalapsi, että häntä itketti ikävästä ajatellessaan, että hän nyt taas pian saisi syliinsä imetettävän.

Hän keräsi taas kaikki poikansa ympärilleen, kuten ennen, ja koetti opettaa heille parempaa kuria ja käytöstä. Hän tunsi tekevänsä siinä isänsä toivon mukaan, ja se tuntui tuovan hiukkasen lohtua hänen sieluunsa. Sira Eiliv oli alkanut opettaa Naakkvelle ja Bjørgulfille aakkosia ynnä latinan kieltä, ja Kristiina istui näin usein papintalossa lasten ollessa siellä oppimassa. Mutta lapset eivät olleet varsin tiedonhaluisia oppilaita; he olivat kaikki vallattomia ja omapäisiä paitsi Gaute, joka siten edelleen tuli olemaan äidin sylivauva, kuten Erlend sanoi.

Erlend oli palannut Tanskasta pyhäinmessun aikaan hyvin hilpeällä tuulella. Häntä oli kestitty mitä tuhlaavimmin herttuan ja sukulaisensa Ingebjørg-rouvan luona; nämä olivat kiitelleet kovasti hänen tuomiaan nahkoja ja hopeita, hän oli ollut turnauksessa ja pyytänyt kauriita ja hirviä; ja eron hetkellä oli Knut-herra lahjoittanut hänelle pikimustan kastiilialaisen oriin ja rouva oli lähettänyt sydämellisen tervehdyksen ja kaksi hopeanharmaata vainukoiraa tuliaisiksi Kristiinalle. Kristiinan mielestä nuo vierasrotuiset koirat olivat kavalan ja uskottoman näköisiä, ja hän pelkäsi niiden tekevän pahaa lapsille. Ja ihmiset puhuivat kastiilialaishevosesta. Erlend oli uljaan näköinen korkeajalkaisen, sirorakenteisen hevosensa selässä, mutta sellainen eläin ei kelvannut tämän maan oloihin; Jumala tiesi miten se oli selviävä tunturilla. Erlend osteli kuitenkin tarkastusretkillään parhaita mustia tammoja, ja hänellä oli yksi tamma, joka oli ainakin kaunis katsella. Erlend oli muuten antanut hienot vierasmaalaiset nimet ratsuhevosilleen. Mikä oli Belkolor, mikä Bajard mikä minkinniminen, mutta ori oli niin mainio, ettei se tarvinnut nimikoruja — se oli vain Musta.

Erlendiä harmitti kovasti, ettei hänen vaimonsa tahtonut lähteä mihinkään hänen kanssaan. Ei Kristiina hänestä tuntunut sairaaltakaan — ei hän pyörtynyt eikä oksennellut ollenkaan tällä kertaa, eikä hänestä edes näkynyt vielä mitään — hän oli varmaan niin kalpea ja väsynyt siksi, että istui aina sisällä tuumien ja selvitellen hänen pahoja tekojaan. Oli joulun aika — heidän välillään syntyi usein kiivas riita. Eikä Erlend nyt tullutkaan pyytämään anteeksi kiivauttaan, kuten hän ennen oli aina tehnyt. Tähän asti hän oli aina luullut erimielisyyksien syntyessä itse olevansa syypää. Kristiina oli hyvä, hän oli aina oikeassa, ja kun Erlend ei viihtynyt kotona, niin johtui se hänen luonnostaan, joka oli sellainen, että häntä väsytti hyvyys ja oikeus, jos sitä tuli liiaksi. Näin hän oli ajatellut asian. Mutta tänä kesänä hän oli jo useamman kerran huomannut appiukkonsa yhtyvän häneen ja olevan sitä mieltä, että Kristiinalta puuttui kelpo vaimon lempeys ja suvaitsevaisuus. Hänen mieleensä juolahti silloin, että Kristiina oli monesti pikkumaisen arka eikä tahtonut antaa anteeksi pieniä syntejä, joilla hän ei ollut tarkoittanut mitään sen pahempaa. Hän oli aina pyytänyt vaimoltaan anteeksi — ja Kristiina oli sanonut antavansa, mutta perästäpäin Erlend oli nähnyt, ettei vaimo ollutkaan unohtanut.

Näin hän joutui olemaan paljon poissa kotoa ja otti tyttärensä Margretin mukaan. Tämän kasvatus oli aina ollut epäsovun aihe Erlendin ja Kristiinan välillä. Kristiina ei tosin ollut koskaan sanonut mitään, mutta Erlend tiesi mitä hän — ja muut ihmiset — ajattelivat. Hän oli kaikella tapaa kohdellut Margretia kuin aviolastaan, ja ihmiset käyttäytyivät myös häntä kohtaan hänen käydessään vieraisilla isänsä ja äitipuolensa kanssa kuin hän olisi sitä ollut. Ramborgin häissä hän oli ollut yhtenä morsiusneidoista ja kantanut kultaseppeltä valtoimilla hiuksillaan. Useiden naisten mielestä se ei ollut sopivaa, mutta Lauritsa oli nuhdellut heitä, ja Simonkin oli pyytänyt, ettei kukaan mainitsisi siitä Erlendille eikä neidolle itselleen; eihän tuo kaunis lapsi voinut mitään onnettomalle syntyperälleen. Mutta Kristiina huomasi Erlendin aikovan saada Margretin naitetuksi johonkin aatelissukuun ja uskovan korkean asemansa avulla onnistuvansa aikomuksessaan, vaikka neito oli syntynyt haureudessa ja hänen asemansa turvaaminen oli käyvä vaikeaksi. Asia olisi ehkä käynyt päinsä, jos olisi voitu uskoa siihen, että Erlend kykeni säilyttämään ja lisäämään valtaansa ja rikkauttaan. Mutta vaikka Erlendistä pidettiin ja häntä kunnioitettiin eräällä tapaa, ei kukaan kuitenkaan jaksanut oikein uskoa Husabyn varallisuuden pysyvyyteen. Kristiina pelkäsi siis, ettei hän voisi toteuttaa Margretia koskevia aikeitaan. Ja vaikka hän ei juuri pitänyt Margretista, sääli hän tätä kuitenkin ja pelkäsi sitä päivää, jolloin tytön korskeus ehkä oli saava kolauksen — ja mietti, oliko tämä silloin tyytyvä paljon vähäpätöisempään naimiskauppaan kuin mitä hänen isänsä oli opettanut odottamaan sekä aivan toisenlaisiin oloihin kuin missä hän oli saanut kasvaa.

Tulipa sitten kolme miestä Formosta Husabyhyn heti kynttilänmessun jälkeen; he olivat tulleet suksilla tunturin yli ja toivat Erlendille pikaviestin Simon Andreksenpojalta. Simon kirjoitti heidän yhteisen appensa olevan sairaana ja olevan tietymätöntä, miten kauan hän eläisi; Lauritsa oli käskenyt pyytää Erlendiä Siliin, jos se suinkin kävi päinsä; hän olisi halunnut puhua molempien vävyjensä kanssa asioiden järjestämisestä hänen kuolemansa jälkeen.

Erlend katsahti vaimoonsa. Tämä oli raskaana, oli kovasti kalpea ja kapea poskiltaan — ja näytti niin murheelliselta, että kyyneleet olivat pulpahtamassa esiin millä hetkellä hyvänsä. Ja Erlend katui tämäntalvista käytöstään häntä kohtaan — isän sairaus ei tullut odottamatta. Jos Kristiina siis oli kantanut moista salaista murhetta, täytyi hänen ärtyisyytensä antaa anteeksi.

Yksin hän olisi saattanut tehdä tämän Silin matkan koko nopeasti hiihtämällä tunturin yli. Mutta jos hänen oli vietävä sinne myös vaimonsa, tuli siitä pitkä ja vaivalloinen retki. Ja silloin hänen täytyi odottaa paaston aikana pidettävien asekäräjien yli sekä pitää ensin lääninvoutiensa kokous; oli myös eräitä kokouksia ja käräjiä, joissa hänen itsensä tuli olla mukana. Ennen kuin he olisivat päässeet matkaan, olisi ehditty arveluttavan lähelle synnytysaikaa — eikä Kristiina sietänyt merta edes terveenä ollessaan. Mutta sekin oli mahdoton ajatus, ettei Kristiina saisi nähdä isäänsä ennen tämän kuolemaa. Illalla heidän maatapantuaan kysyi Erlend vaimoltaan, uskalsiko tämä lähteä mukaan.

Ja Erlend sai mielestään täyden korvauksen, kun Kristiina itki hänen sylissään katuen talvista töykeyttään. Erlend pehmeni ja suli helläksi kuten aina tuotettuaan surua naiselle ja nähdessään sen laukeavan silmiensä edessä. Ja hän koetti sietää malttiaan menettämättä Kristiinan päähänpistot. Hän oli sanonut paikalla, että lapsia hän ei huolinut mukaan. Kristiina koetti selitellä, että Naakkve oli jo siksi vanha, että hänellä voisi olla hyötyä isoisän kuoleman näkemisestä. Erlend sanoi: ei. Sitten olivat Ivar ja Skule Kristiinan mielestä liian pienet jäämään yksinomaan palvelusnaisten haltuun. Ei, sanoi taas Erlend. Ja Gautesta oli Lauritsa pitänyt niin paljon. Ei, sanoi Erlend — asia oli liian hankala järjestää Kristiinan ollessa tuossa tilassa — Ragnfridin täytyi hankkia apuvaimo taloon miehensä maatessa kuolinvuoteella — ja heillä itsellään tuli olemaan vaikea paluumatka vastasyntyneen kera. Joko hänen täytyi jättää lapsensa hoidettavaksi jollekin Lauritsan tilalle tai odottaa Jørundgaardissa kesää. Erlend esitti asian moneen kertaan, mutta koetti puhua tyynesti ja vakuuttavasti.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että hänen oli hankittava Nidarosista mukaansa yhtä ja toista, mitä anoppi saattoi tarvita hautajaisiin — viiniä ja vahaa, vehnäjauhoja, mannaryyniä ynnä muuta. Mutta vihdoin viimein he kuitenkin pääsivät lähtemään ja saapuivat Jørundgaardiin Kertun-messun aattona.

Mutta kotonaolo muodostui Kristiinalle aivan toisenlaiseksi kuin mitä hän oli odottanut.

Täytyihän hänen iloita kaikesta sydämestään, että oli nähnyt isänsä vielä kerran. Ja hän iloitsi muistaessaan isänsä ilon hänen tullessaan ja hän oli nähnyt, miten isä oli kiittänyt Erlendiä siitä, että tämä oli suonut hänen tulla. Mutta hän tunsi joutuneensa niin monen asian ulkopuolelle, ja se koski häneen.

Oli vajaa kuukausi aikaan, jolloin hän odotti lapsen syntyvän, ja Lauritsa kielsi häntä kokonaan puuttumasta sairaanhoitoon; hän ei saanut valvoa toisten kanssa isän luona öisin, eikä äiti olisi sallinut hänen liikuttaa sormeakaan talouskureissa. Hän istui isänsä luona koko päivän, mutta harvoin he jäivät kahden kesken hetkeksikään. Melkein joka päivä saapui kartanoon vieraita — ystäviä, jotka tahtoivat nähdä Lauritsa Bjørgulfinpojan vielä kerran ennen kuolemaa. Se ilahdutti isää, vaikka se väsytti häntä suuresti. Hän puheli iloisesti ja sydämellisesti kaikkien kanssa, naisten ja miesten, köyhien ja rikkaiden, nuorien ja vanhojen, kiitti heitä heidän ystävyydestään, pyysi heidän esirukoustaan ja toivoi kohtaavansa kaikki Jumalan luona autuuden päivänä. Öisin, kun vain omaiset olivat hänen luonaan, makasi Kristiina ylistuvassa, tuijotti pimeään eikä voinut nukkua miettiessään isänsä lähtöä ja oman sydämensä pahuutta ja kelvottomuutta.

Loppu läheni nopeasti. Lauritsa oli pysynyt jalkeilla siihen asti, kun Ramborg oli saanut lapsensa, jolloin Ragnfridin ei enää tarvinnut olla Formossa niin paljon; hän oli myös kerran ajattanut itsensä sinne katsomaan tytärtään ja tyttärensä tytärtä; tuo pikku tyttö oli ristitty Ulvhildiksi. Mutta sitten hän paneutui sänkyyn eikä enää noussut.

Hän nukkui isossatuvassa ylisparven alla. Hänelle oli valmistettu eräänlainen sänky peräistuimelle pöydän päähän, sillä hän ei sietänyt korkeaa päänaluista; muuten häntä heti alkoi pyörryttää, hän sai taintumiskohtauksia ja sydämenkouristuksia. Hänestä ei uskallettu enää lyödä suonta; sitä oli täytynyt tehdä niin usein talven ja syksyn kuluessa, että hän oli jo aivan veretön eikä jaksanut paljon syödä eikä juoda.

Isän hienot ja kauniit kasvonpiirteet olivat muuttuneet teräviksi, ja rusketus oli kalvennut hänen ahavoituneilta kasvoiltaan, iho oli keltainen väriltään kuin luu, ja huulet sekä silmännurkat sinertävän verettömät. Sankka harmaankeltainen tukka oli levällään ja leikkaamatta, kuihtuneen ja voimattoman näköisenä pitkin pieluksen sinikukallista päällystä, mutta se, mikä eniten teki hänet vieraan näköiseksi, oli karkea harmaa parransänki, joka rehotti kasvojen alaosassa ja hänen pitkällä leveällä kaulallaan, josta suonet pullistuivat esiin vahvojen jänteiden tavoin. Lauritsa oli aina pitänyt tarkasti huolta partansa ruokkoamisesta ennen jokaista messupäivää. Vartalo oli niin laihtunut, että se oli melkein kuin luuranko. Mutta hän sanoi voivansa hyvin, kun makasi suorana eikä liikkunut. Ja hän oli aina iloinen ja leikkisä.

Hautajaisia varustettiin kiireellä. Oli teurastuspuuhia ja leipomista, makuuvaatteiden tuuletusta ja tarkastamista — tehtiin kaikki mitä ehdittiin, jotta talossa olisi hiljaista, kun viimeinen kamppailu tuli. Lauritsaa virkisti suuresti kuulla noista puuhista — hänen viimeiset kemunsa eivät saaneet olla vähäpätöisimmät Jørundgaardissa pidetyistä; kunniallisesti ja arvokkaasti hän tahtoi eritä isännyydestään. Eräänä päivänä hän halusi nähdä ne kaksi lehmää, joiden oli määrä olla mukana hautajaissaatossa ja joutua Sira Eirikille ja Sira Solmundille, ja nämä tuotiin silloin tupaan. Niitä oli ruokittu kaksinkertaisin annoksin koko talven, ja ne olivatkin nyt pulskat ja lihavat kuin tunturilehmät Olavinmessun aikaan, vaikka kevät oli vasta alullaan. Kukaan ei nauranut niin makeasti kuin hän, kun toinen niistä teki jäljen lattialle. Hänen ainoa huolensa oli, että vaimo kuluttaisi kaikki voimansa. — Kristiina oli luullut olevansa taitava talonemäntä, hän oli saanut sellaisen maineen Skaunissa, mutta nyt hän huomasi äitiinsä verrattuna olevansa kerrassaan mitätön. Oli käsittämätöntä, miten Ragnfrid pystyi saamaan aikaan kaiken sen, mitä sai — eikä hän kuitenkaan koskaan näyttänyt olevan poissa miehensä luota; yölläkin hän oli aina mukana valvomassa.

"Älä ajattele minua, mieheni", hän sanoi laskien kätensä Lauritsan käteen. "Kun sinä olet poissa, niin tiedät minun lepäävän kaiken tämän touhun jälkeen."

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli ostanut jo vuosia sitten itselleen leposijan Hämärin saarnaveljien hautausmaalta, ja Ragnfrid oli päättänyt saattaa hänen ruumiinsa sinne sekä asettua sen läheisyyteen; hän oli ajatellut ruveta elätteelle erääseen munkkien omistamaan taloon. Ruumisarkku oli ensin vietävä kotikirkkoon, ja kirkolle ja kotiseurakunnan papeille oli annettava suuria lahjoja; jäljestä oli talutettava hänen ratsuorittaan, jonka selkään oli sidottava Lauritsan sotavarustus ja aseet; nämä tuli Erlendin lunastaa kahdellakymmenellä kahdella naulalla hopeaa. Jonkun Erlendin ja Kristiinan pojista tuli saada ne omakseen — mieluimmin sen, jota hän parastaikaa kantoi, jos siitä tulisi poika — ehkä siitä oli kerran sukeutuva toinen Jørundgaardin Lauritsa, tuumi sairas hymyillen. Gudbrandinlaakson varrella oli arkku vietävä vielä useaan kirkkoon ja annettava sen olla kirkossa yli yön; Lauritsa oli muistanut näitä kirkkoja rahalahjoilla ja vahakynttilöillä testamentissaan.

Kerran kertoi Simon apen saaneen makuuhaavoja — hän auttoi Ragnfridia sairaan kääntämisessä ja hoitelemisessa.

Kristiina oli epätoivoinen kateellisen sydämensä tähden. Hän ei tahtonut jaksaa sulattaa sitä, että vanhemmat osoittivat Simon Andreksenpojalle niin suurta luottamusta. Tämä liikkui Jørundgaardissa yhtä vapaasti kuin kotonaan — mitä Erlend ei ollut milloinkaan tehnyt. Melkein joka päivä seisoi hänen tanakka voikkonsa piha-aitaan sidottuna, ja Simon istui sisällä isän luona hattu ja viitta yllä; hän ei aikonut jäädä. Mutta vähän ajan kuluttua hän ilmestyi ovelle ja huusi, että miehet saisivat sittenkin viedä hänen hevosensa talliin. Hän tunsi kaikki isän asiat, nouti kirjerasian, etsi esiin kaikki kauppakirjat ja jäljennökset, toimitti Ragnfridin asioita ja puhui kartanorengin kanssa talon asioiden hoidosta. Kristiina muisti, miten hartaasti hän oli toivonut, että hänen isänsä kiintyisi Erlendiin — ja ensi kerran, kun isä oli pitänyt Erlendin puolta häntä vastaan, oli hän paikalla tehnyt niin pahasti kuin taisi — — —

Simon Andreksenpoika suri kovasti sitä, että hänen näin pian oli erottava apestaan. Mutta hän riemuitsi siitä, että oli saanut pikku tyttären. Lauritsa ja Ragnfrid puhuivat paljon pikku Ulvhildista, ja Simon osasi vastata kaikkeen, mitä he kysyivät tuosta pienokaisesta, sen kasvusta ja voinnista. Tämänkin asian johdosta Kristiina tunsi kateuden kalvavan sydäntään — Erlend ei ollut milloinkaan välittänyt lapsistaan sillä tapaa. Samalla oli hänestä hiukan naurettavaa, että tuo jo ikämiehen kirjoissa oleva iso-, punakasvoinen mies istui siinä niin toimessaan kertoen kapalolapsen vatsanväänteistä ja ruokahalusta.

Simon tuli kerran hakemaan Kristiinan luokseen reellä; täytyihän Kristiinan toki nähdä sisarensa ja sisarentyttärensä.

Simon oli antanut rakentaa kokonaan uuteen asuun vanhan mustuneen pirtin, jossa Formon naiset parin sadan vuoden aikana olivat synnyttäneet lapsensa. Liesi oli hävitetty, uuni tehty sijaan, ja sen toiselle kyljelle oli rakennettu lämpimään, suojaiseen nurkkaan kauniilla leikkauksilla koristettu sänky; vastapäisellä seinällä oli kaunis puinen jumalanäidin kuva, joka oli asetettu semmoiselle paikalle, että sen saattoi nähdä vuoteesta. Lattialle olivat ilmestyneet palkit, seinään lasinen ikkuna, ja muutenkin oli sisällä paljon pientä uutta kaunista kalua sekä penkkejä. Simon tahtoi, että tämä oli oleva Ramborgin tupa, jossa hän saattoi vallita mielensä mukaan, kestitä vaimovieraitaan ja viedä turvaan ne heistä, jotka eivät viihtyneet miesten seurassa, kun nämä illalla yltyivät liian remuaviksi pitoja pidettäessä.

Ramborg oli mennyt sänkyyn vieraan kunniaksi. Hän oli pukeutunut silkkipaitaan ja punaiseen nuttuun, jossa oli valkoiset nahkareunukset povella; hänen selkänsä takana oli silkkipäällyksiset pielukset ja sänkypeittojen päällä oli kukallinen samettivaate. Sängyn edessä oli Ulvhild Simonintyttären kätkyt. Se oli tuo vanha ruotsalainen kätkyt, jonka Ramborg Sunentytär oli tuonut mukanaan Norjaan; siinä olivat Kristiinan isä ja isoisä, hän itse ja kaikki hänen sisarensa maanneet. Perimätapojen mukaan olisi Kristiinan vanhimpana tyttärenä tullut saada tuo kätkyt myötäjäisten mukana, mutta siitä ei ollut mainittu mitään hänen mennessään naimisiin. Hän oli ymmärtänyt vanhempiensa unohtaneen sen tahallisesti — he eivät olleet pitäneet Erlendin ja hänen lapsia kyllin arvokkaina nukkumaan siinä.

Sen jälkeen hän kieltäytyi lähtemästä toistamiseen Formoon — koska hän muka ei jaksanut.

* * * * *

Hän tunsi itsensä sairaaksi, mutta sairaaksi surusta ja sieluntuskasta. Sillä hän ei voinut salata itseltään sitä, että hän tuli sitä onnettomammaksi mitä kauemmin hän oli kotona. Sellainen hän oli; häneen koski huomio, että nyt kun isä teki kuolemaa, oli vaimo lähimpänä tämän sydäntä.

Hän oli kuullut aina mainittavan vanhempiensa yhteiselämää esikuvalliseksi — kauniin arvokkaan, yksimielisyydessä, uskollisuudessa ja hyvänsuopuudessa vietetyn elämän tähden. Mutta hän oli tuntenut, pohtimatta sitä sen enempää, että näitä kahta sittenkin erotti jokin — jokin epämääräinen varjo, joka teki elämän kotona hiljaiseksi, vaikka he viihtyivätkin hyvin ja kauniisti yhdessä. Nyt hänen vanhempiaan ei enää erottanut mikään. He puhelivat hiljaa ja tasaisesti yhdessä, enimmäkseen jokapäiväisistä asioista, mutta Kristiina tunsi, että heidän silmissään ja äänensä sävyssä oli jotakin uutta. Hän näki isänsä alati kaihoavan vaimoaan, milloin tämä ei ollut hänen luonaan. Kun Lauritsa itse oli saanut vaimonsa menemään levolle vähäksi aikaa, makasi hän odotellen tätä malttamattomasti, ja kun Ragnfrid astui sisään, oli kuin ilo ja rauha olisivat seuranneet häntä sairaan luokse. Eräänä päivänä kuuli Kristiina heidän puhuvan kuolleista lapsistaan; ja kuitenkin he olivat hyvin onnellisen näköiset. Kun Sira Eirik tuli kartanon puolelle lukemaan Lauritsalle sanaa, istui Ragnfrid aina heidän luonaan; silloin Lauritsa tarttui usein vaimonsa käteen leikitellen hänen sormillaan ja pyöritellen hänen sormuksiaan.

Kristiina tiesi, ettei isä rakastanut häntä vähemmän kuin ennen. Mutta hän ei ollut huomannut ennen kuin vasta nyt, että isä rakasti myös äitiä. Ja hän ymmärsi sen eron, joka oli miehen rakkaudessa vaimoon, joka oli elänyt hänen rinnallaan halki pitkän elämän, niin hyvinä kuin pahoina päivinä — ja hänen rakkaudessaan lapseen, joka oli jakanut vain hänen ilonsa ja saanut hänen syvimmän hellyytensä. Ja hän itki ja rukoili apua Jumalalta ja Pyhältä Olavilta — sillä hän muisti heidän itkuisen ja raskaan hyvästijättönsä viime syksynä tunturilla; mutta hän ei sittenkään toivonut, että se olisi ollut viimeinen.

* * * * *

Kesäkauden alkamispäivänä sai Kristiina kuudennen poikansa, ja jo viidentenä päivänä siitä hän nousi vuoteesta ja meni kartanotupaan isäänsä katsomaan. Lauritsa ei pitänyt siitä — hänen talossaan ei ollut milloinkaan ollut tapana, että lapsensynnyttäjä tuli näkyviin ennen kuin oli käynyt kirkossa. Hänen ei pitänyt ainakaan liikkua pihamaan yli muulloin kuin päivän aikaan. Ragnfrid kuuli miehensä puheen.

"Tuumin tässä, mieheni", hän sanoi, "että me sinun naisesi emme ole milloinkaan olleet liian kuuliaiset sinulle, vaan olemme useimmiten tehneet oman päämme mukaan."

"Etkö sinä ole sitä aikaisemmin huomannut?" kysyi hänen miehensä hymyillen. "Eikä veljesi Trond ollut väärässä —, silloin kun hän sanoi minua lapaseksi sen vuoksi, että annoin teidän käännellä itseäni, muistatkos?"

Seuraavana messupäivänä oli Ramborgin kirkottajaiset, ja sen jälkeen hän tuli Jørundgaardiin ensi kertaa lapsivuoteesta noustuaan. Helga Rolvintytär oli hänen kanssaan — tämäkin oli nyt naimisissa. Haavard Trondinpoika Sundbusta sattui olemaan Lauritsan luona. Nämä kolme nuorta olivat yhdenikäisiä, ja he olivat eläneet kolme vuotta siskoksina Jørundgaardissa. Haavard oli ollut silloin varmin heistä ja johtanut toisten leikkejä, koska hän oli poika. Nyt antoivat nuo kaksi valkohuntuista nuorta talonemäntää hänen selvästi tuntea, että he olivat kokeneita naisia, joilla oli mies ja lapsi ja talonhuolet, mutta hän vain alaikäinen ja älytön nulikka; tämä huvitti suuresti Lauritsaa.

"Odotahan, kunhan saat emännän itse, kasvattipoikani, silloin sinä vasta saat kuulla, paljonko sinulla on älyä", hän sanoi, ja kaikki tuvassa olevat miehet nauroivat ja yhtyivät puheeseen.

Sira Eirik kävi joka päivä kuolevan luona. Tuo vanha seurakuntapappi oli jo huononäköinen, mutta luomiskertomus sujui norjaksi ja evankeliumit sekä psalttari latinaksi yhtä selvästi kuin ennen, sillä hän tunsi hyvin omat kirjansa. Lauritsa oli joku vuosi sitten ostanut itselleen erään paksun kirjan Saastadista; hän olisi mieluimmin halunnut kuulla luettavan siitä, mutta Sira Eirik ei saanut siitä selvää huonoilla silmillään. Silloin isä pyysi Kristiinaa koettamaan, osaisiko hän lukea sitä. Ja kun Kristiina oli hiukan tottunut sen kirjaimiin, selvisikin hän siitä kaikella kunnialla, ja hänestä tuntui suurelta ilolta, että hän nyt saattoi tehdä jotakin isänsä hyväksi.

Tässä kirjassa oli luettavana keskusteluja Pelon ja Rohkeuden, Uskon ja Epäilyksen, Ruumiin ja Sielun välillä. Siinä oli myös joitakin pyhimystaruja ja monta kertomusta miehistä, jotka olivat jo maallisen elämänsä aikana nähneet hengessä tuskanvaltakunnan kidutukset, kiirastulen koetukset ja taivaanvaltakunnan autuuden. Lauritsa puhui paljon kiirastulesta, johon hän uskoi pian joutuvansa, mutta hän oli aivan peloton. Hän toivoi suurta lohtua ystäviensä ja pappien esirukouksista ja luotti Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan apuun viimeisessä koetuksessa. Muuten hän oli tuntenut näiden vahvistavan häntä jo tässä elämässä. Hän oli kuullut pappien sanovan, että se, joka pysyy lujana uskossa, ei hetkeksikään kadota silmistään autuuden valtakuntaa, johon sielu menee polttavan tulen kautta. Kristiinan mielestä hänen isänsä iloitsi siitä kuin mieskuntoisuuskoetuksesta. Hän muisti hämärästi lapsuudestaan ajan, jolloin kuninkaan miehet lähtivät laaksosta taisteluun Eirik-herttuaa vastaan — ja hänestä tuntui nyt siltä kuin isä olisi odottanut kuolemaa samalla mielellä kuin hän silloin oli odottanut seikkailuja ja sotaleikkiä.

Hän sanoi sitten eräänä päivänä isälleen, että hänestä tuntui kuin olisi elämässä jo ollut niin paljon koettelemuksia, ettei häntä voinut odottaa kovin vaikea osa kuoleman jälkeen. Lauritsa vastasi, ettei se hänestä siltä tuntunut; olihan hän ollut rikas, syntyisin mainiosta suvusta, hänellä oli ollut ystäviä ja menestystä maailmassa. "Raskaimmat suruni ovat olleet, etten koskaan ole nähnyt äitini kasvoja ja että kadotin lapseni, mutta nämäkään surut eivät kohta ole suruja enää. Ja sama on muiden surujen laita, jotka ovat painaneet minua elämässä — ne eivät ole enää suruja."

Äiti oli usein sisällä Kristiinan lukiessa, samoin vieraat, jos niitä oli talossa, ja Erlendkin istui mielellään kuulemassa. Kaikilla näillä oli iloa siitä, mutta Kristiina itse joutui järkytyksen ja epätoivon valtaan — se pani hänet ajattelemaan omaa sydäntään, joka niin hyvin tiesi, mikä oli oikeata ja hyvää, ja kuitenkin aina halasi vääryyttä. Ja hän pelkäsi pikku lapsensa puolesta, tohti tuskin nukkua yöllä pelosta, että se kuolisi pakanuudessa. Hänen luonaan täytyi aina olla kaksi valvojanaista, ja sittenkin hän pelkäsi vaipua uneen. Kaikki hänen toiset lapsensa oli kastettu ennen kuin ne olivat tulleet kolmen vuorokauden vanhoiksi, mutta tämän kastamista lykättiin, koska se oli iso ja vankka, siksi että sille tahdottiin antaa Lauritsan nimi — ja laaksossa seurattiin ankarasti tapaa, ettei elävän miehen nimeä saanut antaa vastasyntyneelle.

Kerran, kun hän istui isänsä luona lapsi sylissään, pyysi Lauritsa häntä irrottamaan lapsen kapaloista; hän ei ollut vielä nähnyt muuta kuin poikasen kasvot. Kristiina teki niin ja laski pojan isänsä käsivarsille. Lauritsa silitti pientä kaarevaa rintaa ja otti toisen noista kiinteistä kätösistä omaansa:

"Ihmeelliseltä tuntuu, pikku sukulaismies, että sinä kerran olet pukeutuva minun haarniskaani — nyt olisit sen sisällä yhtä pieni kuin hopeahelmi tyhjässä pähkinässä; ja tämän käden täytyy kasvaa paljon ennen kuin se kykenee tarttumaan minun miekkani kahvaan. Kun näkee edessään tämänkaltaisen taimen, saattaa miltei luulla Jumalan tahtovan, ettei meidän tule kantaa asetta. Mutta sinä et ole tarvitseva paljoakaan kokoa lisää, pikkarainen, ennen kuin olet ojentava kätesi niitä kohden. Harvalla miehellä on niin suuri rakkaus Jumalaan, että hän kieltäytyisi asetta kantamasta. Minulla sitä ei ollut."

Hän makasi vähän aikaa hiljaa katsellen pienokaista:

"Sinä kannat lapsiasi rakastavan sydämen alla, Kristiina — poika on iso ja lihava, mutta itse sinä olet väritön ja hento kuin virpi, ja sellaisen on äitisi kertonut sinun olleen joka lapsen jälkeen. Ramborgin tytär on laiha ja pieni", lisäsi hän nauraen, "mutta Ramborg kukoistaa kuin ruusu."

"Siksipä minusta onkin ihmeellistä, ettei hän tahdo lastansa omille rinnoilleen", sanoi Kristiina.

"Ei Simonkaan toivonut sitä — hän sanoo, ettei hän tahdo palkita vaimoaan tämän antamasta lahjasta siten, että äiti itse kuihtuisi — muista, ettei Ramborg ollut vielä täyttä kuuttatoista silloin. Hän oli itse tuskin päässyt lasten kirjoista saadessaan tyttären — eikä hän ollut sitä ennen sairastanut hetkeäkään elämässään — joten ei ole ihme, jos häneltä loppui kärsivällisyys. Sinä olit täysi nainen mennessäsi naimisiin, Kristiina!"

Kristiina purskahti yhtäkkiä hillittömään itkuun — hän tiesi tuskin itse, minkä tähden häntä näin itketti. Mutta totta se oli, — hän oli rakastanut lapsiaan ensi hetkestä asti, jolloin tiesi kantavansa niitä sydämensä alla, oli rakastanut niitä, vaikka ne olivat vaivanneet häntä, tehneet hänet levottomaksi ja rumaksi. Hän oli rakastanut niiden pieniä kasvoja siitä asti kun näki ne ensi kertaa ja rakasti niitä kaiken aikaa niiden varttuessa ja muuttuessa ja miehistyessä. Mutta kukaan ei ollut oikein rakastanut niitä hänen toverinaan — ei Erlendkään, vaikka hän pitikin niistä — Naakkve oli hänen mielestään tullut liian aikaisin ja toisten syntyessä oli hänestä lapsia aina ollut yksi liikaa. Kristiina muisti mitä hän oli ajatellut synnin hedelmästä ollessaan ensi talvea Husabyssä — hän ymmärsi saaneensa maistaa sen katkeruutta, vaikka ei sillä tapaa kuin oli pelännyt. Hänen ja Erlendin väliin oli tullut silloin jotakin kieroa, joka tuskin voi korjautua koskaan.

Äitiään hän ei ollut milloinkaan tuntenut likeiseksi, sisaret olivat olleet pieniä hänen jo ollessaan täysi neito, leikkitovereita hänellä ei ollut milloinkaan ollut. Hänet oli kasvatettu miesten parissa ja hän oli aina saanut olla lempeä ja vieno, sillä hänen ympärillään oli aina ollut miehiä, jotka ojensivat suojelevat ja varjelevat kätensä hänen ja maailman väliin. Hänestä tuntui nyt niin luonnolliselta, että hänelle itselleen syntyi pelkkiä poikia, poikalapsia, jotka kasvoivat hänen verestään ja imivät hänen maitoaan ja joita hän sai rakastaa ja helliä ja hoitaa, kunnes he kasvaisivat niin suuriksi, että voisivat astua miesten riviin. Hän muisti kuulleensa eräästä kuningattaresta, jolle oli annettu lisänimi Poikainäiti. Hänen lapsihuoneensa ympärillä oli nähtävästi ollut kokonainen aita suojelevia miehiä.

"Mikä sinua nyt vaivaa, Kristiina?" kysyi isä tuokion kuluttua hiljaa.

Kristiina ei voinut sanoa isälleen mikä häntä vaivasi. Ja niinpä hän lausui hetken kuluttua, hilliten itkuaan:

"Kuinka minä en surisi, isä, kun te makaatte siinä —"

Kun Lauritsa lopuksi oikein ahdisti häntä, ilmaisi hän pelkonsa kastamattoman lapsen puolesta. Lauritsa määräsi silloin heti, että poika oli vietävä kirkkoon seuraavana messupäivänä — ja sanoi, ettei hän luullut sen kuolevan tuon asian tähden ennen kuin sen hetki oli lyönyt.

"Ja minä olen muuten jo maannut tässä tarpeeksi", sanoi hän nauraen. "Tuska ja vaiva on sisälle- ja uloskäymisemme — kivulla me synnymme ja kivulla kuolemme, ellemme kuole äkkikuolemalla. Kauneimmalta olisi minusta tuntunut nuorena ollessani kaatua taistelutantereelle. Mutta tämmöiselle syntiselle kelpaa tautivuodekin — vaikka en voi enää tuntea sieluni kostuvan enemmästä makaamisesta."

Poika kastettiin sitten seuraavana sunnuntaina ja sai isoisänsä nimen. Kristiinaa ja Erlendiä moitittiin kovasti kaikkialla tämän tapauksen johdosta, vaikka Lauritsa Bjørgulfinpoika sanoi kaikille talossa kävijöille itse vaatineensa tätä; hän ei tahtonut pitää talossaan pakanaa kuoleman kolkuttaessa ovelle.

Lauritsaa alkoi nyt huolettaa se, että hänen lähtönsä tulisi tapahtumaan keskellä kylvökiireitä, suureksi haitaksi niille monille, jotka olisivat halunneet kunnioittaa hänen hautaanpanoaan ottamalla siihen osaa. Mutta neljätoista päivää lapsen kastamisen jälkeen tuli Erlend Kristiinan luokse vanhaan kutomatupaan, jossa Kristiina oli nukkunut synnytyksestä asti. Aamu oli jo pitkälle kulunut, ohi ruokarupeaman; Kristiina oli vielä makuulla, sillä poika oli ollut levoton. Erlend oli hyvin liikuttunut, hän sanoi Kristiinalle hiljaa ja hellästi, että tämä nyt nousisi ja lähtisi isänsä luo, Lauritsalla oli ollut kauhean kovia sydänkohtauksia päivän sarastaessa, ja hän oli sen jälkeen kauan virunut tiedottomana. Sira Eirik oli hänen luonaan ja oli juuri ripittänyt hänet.

Oli viides päivä Halvardin-messusta. Sataa tihuutti hiljaa. Tultuaan pihamaalle tunsi Kristiina lauhkeassa eteläisessä leyhkässä vastakynnetyiltä ja lannoitetuilta vainioilta nousevan mullan hajun. Seutu uinui ruskeana kevätsateessa, ilma sinersi korkeiden tunturien välissä, ja sumu leijaili puolitiessä rinnettä. Kuului tiukujen helinää vettäuhkuvan, harmaan joen viereisistä lehdoista — vuohet oli päästetty ulos, ja ne kulkivat napsien ummulla olevia oksia. Oli sellainen ilma, joka oli aina ilahduttanut hänen isänsä sydäntä, talvi ja pakkanen lähti ihmisten ja eläinten maailmasta, karja pääsi ahtaista, pimeistä navetoista ja niukan ravinnon äärestä.

Kristiina näki heti isän kasvoista, että kuolema oli hyvin lähellä. Lauritsa oli lumivalkoinen nenänjuuresta, huulet ja suurten silmien ympärykset olivat mustansiniset, tukka oli jakautunut kosteisiin siisnoihin leveän hikisen otsan ympärillä. Mutta hän oli täydessä tajussa ja puhui selvästi, joskin verkalleen ja heikolla äänellä.

Talonväki astui vuoteen ääreen yksi kerrallaan. Lauritsa otti jokaista kädestä, kiitti heidän palveluksestaan, sanoi heille hyvästi ja pyysi heitä antamaan anteeksi, jos hän oli rikkonut heitä vastaan jollakin tapaa, sekä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän sanoi jäähyväiset omaisilleen. Tyttäriä hän pyysi kumartumaan, jotta hän saattaisi suudella heitä, ja hän toivotti Jumalan ja kaikkien pyhien suojelusta heille. Tyttäret itkivät kumpikin katkerasti, ja nuori Ramborg heittäytyi sisarensa syliin. Toisiinsa kietoutuneina menivät nuo kaksi Lauritsantytärtä paikalleen isän jalkapäähän, ja nuorempi itki edelleen Kristiinan rintaa vasten.

Erlendin kasvot vavahtelivat, ja kyyneleet juoksivat hänen poskiansa pitkin hänen nostaessaan Lauritsan käden ja suudellessaan sitä pyytäen hiljaa apeitaan anteeksi kaikkea, mitä oli tätä vastaan rikkonut vuosien kuluessa. Lauritsa sanoi antavansa hänelle anteeksi täydestä sydämestä ja toivotti hänelle Jumalan siunausta elämän poluilla. Erlendin kauniilla kasvoilla oli omituinen vaalea hohde hänen siirtyessään hiljaa takaisin ja jäädessään seisomaan vaimonsa viereen, käsi kädessä hänen kanssaan.

Simon Darre ei itkenyt, mutta hän polvistui maahan tarttuen appensa käteen sitä suudellakseen ja jäi siihen joksikin aikaa pitäen sitä kädessään. "Sinun kätesi, vävy, on lämmin ja hyvä", sanoi Lauritsa heikosti hymyillen. Ramborg kääntyi miehensä puoleen, kun tämä tuli hänen luokseen, ja Simon laski käsivartensa vaimonsa hennoille, tyttömäisille olkapäille.

Lopuksi heitti Lauritsa hyvästit vaimolleen. He kuiskasivat keskenään muutaman sanan, joita ei kukaan kuullut, ja vaihtoivat suudelman kaikkien nähden, mikä oli soveliasta kuoleman ollessa huoneessa. Sen jälkeen Ragnfrid polvistui miehen makuusijan ääreen, kasvot käännettyinä Lauritsaan; hän oli kalpea, tyyni ja äänetön.

Sira Eirik jäi taloon annettuaan kuolevalle viimeisen voitelun ja viaticumin. Hän istui pääpuolessa lukien rukouksia. Ragnfrid oli istuutunut vuoteen laidalle. Kului muutama tunti. Lauritsa makasi silmät puoliummessa. Väliin hän käänsi levottomasti päätään pieluksella, liikutteli käsiään peitteellä, hengitti raskaasti ja sysäyksittäin. Toiset luulivat hänen kadottaneen puhekykynsä, mutta mitään kuolemankamppailua ei näkynyt.

Tuli aikaisin pimeä, ja pappi sytytti kynttilän. Istuttiin hiljaa katsellen kuolevaa ja kuunnellen sateen rapinaa. Sitten sairas alkoi käydä rauhattomaksi, hänen ruumiinsa vapisi, kasvot mustenivat, ja hänen henkeään näytti ahdistavan. Sira Eirik kohotti häntä hartioista, nosti hänet istuvaan asentoon tukien hänen päätään rintaansa vasten ja pidellen ristiä hänen silmiensä edessä. Lauritsa avasi silmänsä, kiinnitti katseensa ristiinnaulitunkuvaan, joka oli papin kädessä, ja lausui hiljaa, mutta niin selvästi, että useimmat tuvassa olevat sen kuulivat:

"Exsurrexi, et adhuc sum tecum." [Minä heräsin ja minä olen sinun luonasi vielä. Ps. 139, 18.]

Vielä tärisytti ruumista muutama kouristus, ja kuolevan kädet hapuilivat peitteellä. Sira Eirik piti häntä vielä hetkisen itseään vasten. Sitten hän laski varovasti ystävänsä ruumiin takaisin patjoille, suuteli tämän otsaa ja silitti hiukset sen ympäriltä, ennen kuin painoi kiinni silmäluomet ja sieraimet; sitten hän nousi ja alkoi sanella rukousta.

* * * * *

Kristiina sai istua ruumiin vieressä yötä. Lauritsa oli pantu paareille ylisparveen, sillä siellä oli eniten tilaa; odotettiin paljon väkeä valvojaisiin.

Isä näytti Kristiinasta sanomattoman kauniilta kynttilöiden valossa, kullahtavankalpeat kasvot paljaina. Hikiliina oli käännetty alas, ettei se likaantuisi niiden monien käsistä, jotka tulivat katsomaan vainajaa. Sira Eirik ja Kvamin seurakuntapappi lauloivat — jälkimmäinen oli tullut taloon illalla sanoakseen Lauritsalle viimeiset jäähyväiset, mutta oli tullut liian myöhään.

Jo seuraavana päivänä alkoivat vieraat ratsastaa taloon, ja nyt täytyi Kristiinan sopivaisuuden vuoksi paneutua vuoteeseen, koska hän ei vielä ollut käynyt kirkossa. Nyt oli hänen vuoronsa saada lapsivuoteensa koristetuksi silkkipeitteillä ja talon hienoimmilla pieluksilla. Formon kätkyt tuotiin lainaksi kotiin; siinä lepäsi nyt Lauritsa nuorempi, ja joka päivä kävi ihmisiä katsomassa Kristiinaa ja lasta.

Isän ruumis kuului säilyvän kauniina — se oli vain entisestään kellastunut. Eikä kukaan ollut nähnyt kannettavan niin paljon kynttilöitä kuolleen miehen paarien ympärille.

Viidentenä päivänä alkoivat hautajaiskemut, jotka olivat kaikin puolin erinomaiset — kartanolla seisoi yli sata vierasta hevosta, samoin Laugarbrussa; jopa Formoonkin asti oli vieraita majoitettu. Seitsemäntenä päivänä pitivät perilliset perinnön jaon sovussa ja ystävyydessä — Lauritsa oli itse järjestänyt kaiken ennen kuolemaansa, ja kaikki seurasivat tarkasti hänen toivomuksiaan.

Seuraavana päivänä piti ruumis, joka nyt oli Olavinkirkossa, vietämän Hamariin.

Edellisenä iltana — taikka oli pikemminkin jo yö — tuli Ragnfrid pirttiin, jossa tytär nukkui lapsineen. Kartanon emäntä oli hyvin väsynyt, mutta hänen kasvonsa olivat tyynet ja kirkkaat. Hän pyysi palvelusnaisia lähtemään ulos:

"Kyllähän täällä on täyttä joka nurkassa, mutta etteköhän te sentään löytäne sijaa jostakin; minä haluan itse valvoa tyttäreni luona tämän viimeisen yön, jonka olen talossani."

Hän otti lapsen Kristiinan käsistä, kantoi sen lieden luo ja laittoi sen yökuntoon.

"Oudolta mahtanee tuntua teistä, äiti, muuttaa tästä talosta, jossa olette elänyt isäni kanssa niin kauan", sanoi Kristiina. "En ymmärrä, miten te jaksatte sen kestää."

"Jaksaisin vielä vähemmän jäädä tänne", vastasi Ragnfrid tuudittaen Lauritsaa sylissään, "näkemättä isäsi liikkuvan rakennusten väliä."

"Sinä et ole milloinkaan kuullut, mistä se johtui, että me muutimme tänne laaksoon ja jäimme tänne asumaan", jatkoi hän vähän ajan kuluttua. "Siihen aikaan, kun meille tuli sana Ivarin, minun isäni hengenlähdön lähestymisestä, en minä ollut ratsastuskunnossa; Lauritsan täytyi lähteä pohjoiseen yksin. Muistan, kuinka se ilta oli kaunis, jolloin hän lähti — hänestä oli jo silloin niin hauska ratsastaa illalla, viileässä; hän aikoi ehtiä Osloon yöksi — se oli juuri juhannuksen alla. Minä saatoin häntä siihen saakka, missä kartanon tie yhtyy kirkkotiehen — muistatko? Siinä on pari isoa kalliota ynnä vierinkivimaata — ne ovat Skogin kivisimmät tienoot, johon kuivuus aina käy kiinni; mutta sinä vuonna kasvoi vilja hyvin noissa saroissa, ja me puhuimme siitä. Lauritsa käveli hevostaan taluttaen, ja minä talutin sinua — sinä olit neljän talven vanha.

"Kun tulimme tienristeykseen, tahdoin minä, että sinä olisit juossut takaisin kartanoon. Sinä et olisi lähtenyt, mutta silloin sanoi isäsi, että koettaisit etsiä viisi valkoista kiveä ja panna ne ristiin puron pohjalle lähteen alapuolelle — se suojelisi häntä Mjørsametsän peikoilta, kun hän ratsasti ohi. Silloin sinä lähdit juoksemaan."

"Onko sellainen taika?" kysyi Kristiina.

"En minä ole kuullut sitä ennen enkä sen jälkeen. Luulen isäsi keksineen sen sillä hetkellä. Etkö sinä muista, miten hän keksi kaikenlaista leikkiessäsi sinun kanssasi?"

"Kyllä minä muistan."

"Minä saatoin häntä metsän läpi kääpiökivelle asti. Siinä hän pyysi minua kääntymään takaisin ja saattoi nyt vuorostaan minua takaisin tienristeykseen — isäsi nauroi ja sanoi, että täytyihän minun ymmärtää, ettei hän sallinut minun kulkea yksin metsän läpi, etenkin kun aurinkokin jo oli laskenut. Seisoessamme siinä tienristeyksessä kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa: minun oli niin vaikea olla, kun en päässyt mukaan — en ollut milloinkaan oikein viihtynyt Skogissa, kaipasin aina pohjoiseen. Lauritsa lohdutti minua ja virkkoi lopuksi: jos sinulla minun takaisin tullessani on poika käsivarrella, voit pyytää minulta mitä tahdot; jos se on täytettävissä, et ole pyytävä turhaan. Silloin minä vastasin, että tulisin pyytämään sitä, että muuttaisimme tänne pohjoiseen minun perintötilalleni. Isäsi ei pitänyt tästä, ja hän sanoikin: etkö olisi voinut pyytää mitään tärkeämpää — sitten hän naurahti, ja minä ajattelin, että tuohon hän ei ole suostuva ikinä, ja se oli minusta aivan luonnollista. Tiedäthän, ettei Sigurd, nuorin veljesi, sitten elänyt tuntiakaan — Halvdan kastoi hänet ja hän kuoli heti sen perästä —

"Isäsi palasi kotiin varhain eräänä aamuna — hän oli jo kuullut illalla Oslossa, miten asiat olivat, ja lähti viipymättä edelleen. Minä olin vielä vuoteessa, olin niin surullinen, etten kyennyt nousemaan; minusta tuntui kuin en olisi ikinä enää tahtonut nousta. Jumala minulle anteeksi suokoon — kun minun viereeni laskettiin sinut, käännyin seinään päin, enkä tahtonut nähdä sinua, pikkuiseni. Mutta silloin sanoi Lauritsa istuessaan sänkyni laidalla, vielä ratsastuspukeissa ja miekka vyöllä, että koettaisimme, olisiko meidän parempi elää Jørundgaardissa. Ja niin me jouduimme muuttamaan Skogista, mutta ymmärräthän, etten minä nyt halua asua täällä, kun Lauritsa on poissa."

Ragnfrid otti lapsen ja asetti sen äidin rinnoille. Hän otti silkkipeitteen, joka oli ollut levitetty Kristiinan sängylle päivällä, käänsi sen kokoon ja laski syrjään. Sitten hän katsoi vähän aikaa tytärtään, kosketti tämän paksua, kullanruskeata palmikkoa, joka oli solahtanut valkoisten rintojen väliin, ja sanoi:

"Isäsi kysyi minulta usein, oliko sinun tukkasi vielä yhtä suuri ja kaunis kuin tyttönä. Hän iloitsi niin siitä, ettet sinä menettänyt kauneuttasi monia lapsia kantaessasi. Ja hän iloitsi siitä, että sinusta oli tullut niin kelpo vaimo ja että menestyit ja elit terveenä kauniiden pikku poikiesi keskellä."

Kristiina nielaisi pari kertaa.

"Ja minulle, äiti, hän puhui usein, että te olitte ollut niin hyvä vaimo — hän käski minun sanoa sen teille —" Kristiina vaikeni hämillään ja Ragnfrid nauroi hiljaa:

"Olisin minä luullut Lauritsan tietävän, ettei hänen tarvinnut lähettää ketään ilmoittamaan minulle hänen suopeuttaan." Hän silitti lapsen päätä ja tyttärensä kättä, joka piti kiinni pienestä. "Mutta ehkä hän tahtoi —. Älä luule, Kristiina, että minä milloinkaan olisin kadehtinut isäsi rakkautta sinuun. On oikein ja kohtuullista, että sinä olet rakastanut enemmän häntä kuin minua. Sinä olit niin herttainen pikku tyttö — en ymmärtänyt olla Jumalalle tarpeeksi kiitollinen siitä, että hän salli minun pitää sinut. Mutta minä olin sellainen, että aina ajattelin enemmän sitä, mitä olin kadottanut, kuin sitä mitä minulla oli."

Ragnfrid istuutui sängyn laidalle.

"Skogissa oli toisenlaiset tavat kuin minun kotonani. En muista isäni suudelleen minua milloinkaan — hän suuteli äitiäni hänen maatessaan paareilla. Äiti suuteli Gudrunia messussa, koska tämä seisoi häntä lähinnä, sitten suuteli sisareni minua — muulloin ei meillä milloinkaan ollut tapana tehdä sitä.

"Skogissa oli sellainen tapa, että kun me tulimme kirkosta nautittuamme Herran ruumiista ja astuimme alas hevosen selästä kotona, suuteli herra Bjørgulf poikiaan ja minua poskelle, mutta me suutelimme hänen kättään. Sitten suutelivat kaikki aviopuolisot toisiaan, ja sen jälkeen me kättelimme kaikkia palvelijoita, jotka olivat olleet jumalanpalveluksessa, ja toivotimme toisillemme siunausta hengellisestä ateriastamme. Lauritsa ja Aasmund suutelivat usein isäänsä kädelle, kun hän antoi heille lahjoja, ja muutenkin. Kun hän tai Inga tuli sisään, nousivat pojat heti seisomaan ja seisoivat kunnes heitä pyydettiin istumaan. Tuo oli minusta alussa narrimaista ja outoa.

"Myöhemmin sitten, kun elin isäsi kanssa ja me kadotimme poikamme, koko tuona aikana, jolloin saimme kestää niin paljon huolta ja murhetta Ulvhildimme tähden — silloin oli hyvä, että Lauritsa oli saanut sellaisen kasvatuksen — että hänet oli totutettu lempeämpiin ja hellempiin tapoihin."

Hetken kuluttua sanoi Kristiina hiljaa:

"Isä ei siis saanut nähdä Sigurdia elossa?"

"Ei", vastasi Ragnfrid, yhtä hiljaa. "En minäkään nähnyt hänen elävän."

Kristiina makasi liikkumatta, sitten hän sanoi:

"Äiti, minun mielestäni teillä on sentään ollut paljon onnea elämässä."

Ragnfrid Ivarintyttären kalpeita poskia pitkin alkoivat virrata kyyneleet:

"Kyllä, Jumalan kiitos. Siltä minustakin nyt näyttää."

Vähän ajan kuluttua hän otti Kristiinan rinnoilta kapalolapsen, joka oli nukkunut, ja laski sen kätkyeen. Hän kiinnitti Kristiinan paidan pienellä soljella, taputti tyttären poskea ja pyysi häntä sulkemaan silmänsä. Kristiina kohotti kättään.

"Äiti —", sanoi hän pyytäen.

Ragnfrid kumartui, veti tyttären puoleensa ja suuteli häntä monta kertaa. Hän ei ollut tehnyt tätä siitä pitäen kun Ulvhild kuoli.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli mitä ihanin kevätilma. Kristiina seisoi kartanorakennuksen nurkan takana katsellen joen takaiselle rinteelle. Ilmassa tuntui mullan haju, vapautuneet purot lauloivat kaikkialla, joka viita ja niitty vihannoi. Siinä kohden, missä tie kulki tunturinlaitaa Laugarbrun takana, loisti tilkku talviorasta raikkaan ja heleän värisenä — Jon oli kaatanut kaskeksi vesakon ja kylvänyt ruista tuhkaan.

Tästä näkyisi hautaussaatto parhaiten, kun se ehtisi siihen.

Ja sitten virtasi saatto esiin vuorenvieremän alta, uudispeltotilkun laidasta.

Hän erotti kaikki papit. Nämä ratsastivat edellä; mukana oli myös kirkonpalvelijoita, jotka kantoivat ristiä ja kynttilöitä ensimmäiseen pysähdyspaikkaan. Tulia ei voinut nähdä päivän valossa, mutta kynttilänvarret vilkkuivat kuin ohuet valkoiset viivat. Sitten ilmestyivät esiin arkkua kantavat hevoset; arkku oli asetettu paareille niiden väliin; sen jälkeen hän erotti Erlendin, joka ratsasti mustan hevosensa selässä, äidin, Simonin ja Ramborgin sekä monet sukulaiset ja ystävät saaton päähän asti.

Vähän aikaa kuului pappien laulu Laagenin pauhun yli, mutta sitten hukkui hymnin sävel joen kohinaan ja rinteiltä virtaavien kevätpurojen pajatukseen. Kristiina jäi tuijottamaan eteensä vielä pitkäksi aikaa sen jälkeen kun viimeinen kuorma juhta oli kadonnut vastapäätä olevaan lehtoon.

III

ERLEND NIKULAUKSENPOIKA

I

Ragnfrid Ivarintytär ei elänyt täyttä kahta vuotta miehensä jälkeen; hän kuoli alkutalvesta vuonna 1332. On pitkä matka Hamarista Skauniin, joten Husabyhyn tuli tieto hänen kuolemastaan vasta kun hän jo oli maannut maassa toista kuukautta. Mutta ensimmäisenä rukoussunnuntaina pääsiäisen jälkeen tuli Simon Andreksenpoika sinne; sukulaisten kesken oli yhtä ja toista sovittava Ragnfridin perinnön johdosta. Kristiina Lauritsantytär omisti nyt Jørundgaardin, ja päätettiin, että Simon valvoisi hänen tilojaan ja kantaisi lampuodeilta tulevat maksut; Simon oli hoitanut kartanoa anoppinsakin nimiin tämän asuessa Hamarissa.

Juuri näihin aikoihin oli Erlendillä paljon päänvaivaa ja harmia eräistä hänen toimessaan sattuneista seikoista. Edellisenä syksynä oli Forbregdin isäntä Huntjov Updalista tappanut naapurinsa siksi, että tämä oli kutsunut hänen vaimoaan noidaksi. Naapurit toivat murhamiehen sidottuna läänin herran luokse, ja Erlend sulki hänet toistaiseksi ylisille. Mutta kun pakkanen talven kuluessa yltyi, antoi hän murhaajan liikkua vapaasti miestensä parissa. Huntjov oli ollut Erlendin mukana pohjoisessa Margygrenillä ja oli silloin osoittanut suurta rohkeutta. Kun Erlend lähetti Huntjovin asiaa koskevan kirjelmän hallitukselle pyytäen tälle maanpakolupaa, esitti hän miehen mitä parhaimmassa valossa, ja kun Ulf Haldorinpoika meni takuuseen siitä, että Huntjov saapuisi määräaikana Orkedalin käräjille, päästi Erlend miehen menemään kotiinsa jouluksi. Mutta sitten tämä lähti vaimoineen Drivdaleniin tervehtimään muuatta sukulaistaan, ja sille tielle he jäivät. Erlend arveli heidän menettäneen henkensä ankarassa rajuilmassa, joka oli vallinnut siihen aikaan, mutta monet vakuuttivat heidän paenneen — ja lääninherran miehet saivat nuolla näppiään. Sitten nostettiin uusia kanteita kadonneita vastaan — Huntjovia syytettiin siitä, että hän joitakin vuosia sitten oli murhannut erään miehen tunturilla ja haudannut hänen ruumiinsa louhikon koloihin — miehen, jonka Huntjov luuli pistäneen puukolla hänen tammaansa kylkeen. Ja kävi ilmi, että vaimo oli harjoittanut noituutta.

Updalin pappi ja arkkipiispan asiamies alkoivat nyt tutkia näitä noituusasioita. Ja he saivat selville raskauttavia todisteita Ørkdalin piirin kansan huonosta kristillisyydestä. Asia koski etupäässä syrjäseutuja, kuten Rennabuta ja Updalsskogenia, mutta muuan vanha Budvikin mieskin vietiin Nidarosiin arkkipiispan tuomioistuimen eteen. Näissä asioissa osoitti Erlend niin vähän intoa, että siitä puhuttiin yleisesti. Samoin epäiltiin vanhan Aanin, joka asui meren rannalla Husabyn maalla ja joka melkein täytyi laskea kuuluvaksi Erlendin alustalaisiin, harjoittaneen loitsimista ja taikuutta ja säilyttäneen tuvassaan pakanallisia kuvia, joita hänen sanottiin palvovan. Mutta mitään sellaista ei löydetty hänen tavaroistaan hänen kuolemansa jälkeen. Erlend ja Ulf Haldorinpoika olivat olleet hänen luonaan hänen heittäessään henkensä — nämä olivat voineet hävittää yhtä jos toista ennen papin tuloa, tuumivat ihmiset. Ja kun asiaa oikein tarkoin ajatteli, muistui mieleen, että Erlendin lihallinen täti oli ollut syytöksessä noituudesta, huoruudesta ja miehenmurhasta — vaikka rouva Aashild Gautentytär oli ollut siksi viisas ja taitava ja kaiketi myös siinä määrin mahtavien ystävien suojeluksessa, ettei häntä voitu tuomita mistään. Samassa johtui mieleen, että Erlend oli elänyt nuoruudessaan hyvin epäkristillisesti ja ollut piittaamatta kirkon kirouksesta.

Loppujen lopuksi arkkipiispa haastoi Erlend Nikulauksenpojan puheilleen Nidarosiin. Simon seurasi lankoaan kaupunkiin; hänen oli haettava sisarenpoikansa Ranheimistä, sillä tämän oli ollut määrä lähteä Simonin kanssa etelään ollakseen äitinsä luona vähän aikaa.

Oli viikko Frostan käräjiin, ja kaupungissa vilisi väkeä. Kun langokset olivat tulleet arkkipiispan taloon ja heidät oli viety puhetupaan, tapasivat he siellä useita ristinveljiä ja muutamia maallisia herroja — muiden muassa Frostan käräjien päätuomarin, Harald Nikulauksenpojan, Nidarosin laamannin Olav Hermanninpojan, ritari Guttorm Helgenpojan, Jemtlandin lääninherran ja Arne Gjavvaldinpojan, joka heti tuli Simon Darrea kohti tervehtien tätä sydämellisesti. Arne vei Simonin kerallaan ikkunasyvennykseen, ja he istuutuivat sinne.

Simonin oli tukala olla. Hän ei ollut tavannut Arnea sen jälkeen kun oli käynyt Ranheimissä kymmenen vuotta sitten, ja vaikka häntä oli kestitty siellä hyvin, oli tuo retki muistoineen jättänyt haavan hänen mieleensä.

Arnen kerskaillessa nuoresta Gjavvaldista istui Simon pitäen silmällä lankoaan. Erlend seisoi puhellen kuninkaan kamreerin kanssa, — tämä oli nimeltään Baard Petrinpoika, mutta ei ollut sukua hestnæsilaisille. Ei voinut sanoa hänen käytöksestään puuttuvan säädykkyyttä, hän oli hyvinkin vapaa ja luonteva seisoessaan siinä puhellen tuon vanhan herran kanssa — kädet selän takana ja keikutellen hiukkasen varpaitaan ja kantapäitään. Tavallisuuden mukaan oli hän nytkin tummassa, mutta erittäin kauniissa puvussa — siihen kuului sininen ruumiinmukainen kothardi, joka oli auki sivuista, musta hartiakaulus, jonka huppu oli viskattu niskaan, joten sen harmaa silkkisisus näkyi, hopeasilainen vyö ja pitkät punaiset jalkineet, jotka olivat pauloitetut tiukasti pohkeiden ympäri, niin että hänen kauniit, hoikat säärensä ja jalkansa näkyivät.

Kiviseinien lasisista ikkunoista lankeavassa valossa näkyi kyllä, että Erlendillä oli jo huomattavan paljon harmaita hiuksia ohimoilla. Suun ja silmien ympärillä oli jonkin verran kurttuja, ja pitkään, kauniisti kaartuvaan kaulaan oli ilmestynyt poikittaisia vakoja. Mutta sittenkin hän näytti tavattoman nuorelta toisten herrojen joukossa — vaikka hän ei suinkaan ollut nuorin sisällä olevista miehistä. Hän oli näet yhtä hoikka ja veiterä kuin ennen, käytteli jäseniään samalla vapaalla ja hiukan huolettomalla tavalla kuin nuoruudessaan, ja hänen askeleensa olivat yhtä kepeät ja joustavat kuin ne olivat olleet ennen hänen alkaessaan nyt, kamreerin poistuttua, kävellä edestakaisin lattialla, kädet yhä selän takana. Kaikki toiset herrat istuutuivat; he puhelivat keskenään yksikantaan matalalla, kuivalla äänellä. Erlendin keveät askeleet ja hänen pienten hopeakannustensa kilinä kaikui liian selvästi huoneessa.

Viimein eräs häntä nuorempi mies käski vihaisesti häntä istumaan penkille ja sanoi: "Älä pidä semmoista melua, mies!"

Erlend seisahtui äkkiä, rypisti kulmiaan — ja kääntyi sitten nauraen puhujan puoleen.

"Missä sinä olit illalla olutta juomassa, kun pääsi on niin arka, hyvä ystävä?" — sanoi hän ja istuutui. Kun Harald laamanni tuli hänen luokseen, nousi hän kylläkin seisomaan ja seisoi siihen asti, kun toinen oli istuutunut, mutta sitten hän istahti tämän viereen, heitti jalan polvensa yli ja istui siinä kädet polven ympärillä, toisen puhuessa.

Erlend oli kertonut Simonille hyvin avosydämisesti kaikista vaikeuksista, joita hänelle oli tuottanut murhamiehen ja noitavaimon pako. Mutta kukaan ei olisi voinut olla huolettomamman näköinen kuin Erlend oli istuessaan siinä selvittelemässä asiaa laamannin kanssa.

Sitten tuli arkkipiispa. Hänet johdatti istuimelleen kaksi miestä, jotka sitten alkoivat asettaa patjoja hänen ympärilleen. Simon ei ollut nähnyt milloinkaan herra Eiliv Kortinia. Hän oli heikon ja vanhan näköinen ja näytti olevan viluissaan, vaikka hänellä oli yllään turkki ja karvareunainen lakki. Kun Erlendin vuoro tuli, johti Simon Erlend-lankonsa arkkipiispan eteen ja notkisti polveaan suudellessaan Eiliv-herran sormusta. Erlendkin suuteli sormusta kunnioittavasti.

Hän esiintyi myös erittäin sievästi ja kunnioittavasti astuessaan viimein arkkipiispan eteen — tämän keskusteltua ensin hyvän aikaa toisten herrojen kanssa erilaatuisista asioista. Mutta hän vastasi jokseenkin keveästi erään kaniikin tekemiin kysymyksiin, ja hänen ilmeensä oli rohkea ja viaton.

Olihan hän kuullut tuosta noituudesta juoruttavan jo useampia vuosia. Mutta niin kauan kuin ei kukaan ollut kääntynyt hänen puoleensa oikeuden edustajana, ei hän mitenkään voinut katsoa velvollisuudekseen tutkia kaikkia löyhiä puheita, joita naisväki punoo kokoon. Papin asia kai oli ottaa selville, milloin oli syytä nostaa kanne.

Sitten häneltä kysyttiin siitä vanhasta miehestä, joka oli asunut Husabyn maalla ja jonka sanottiin harjoittaneen taikuutta.

Erlend hymähti. Aan oli kyllä itse kerskunut taidostaan, mutta todisteita ei Erlend ollut nähnyt siitä koskaan. Lapsesta asti hän oli kuullut Aanin puhuvan joistakin velhottarista, joita hän nimitti Hoeniksi ja Skøguliksi ja Snotraksi — mutta hän ei ollut milloinkaan pitänyt sitä muuna kuin leikkipuheena ja kaskuna. "Veljeni Gunnulf ja pappimme Sira Eiliv ovat monesti kuulustelleet häntä, mutta eivät kai ole saaneet tietoonsa mitään merkittävämpää, koska eivät ole nostaneet syytettä. Mies kävi kirkossa joka messupyhä ja osasi rukouksensa." Kovin paljon hän ei ollut luottanut Aanin metkuihin ennenkään, mutta pohjoisesta palattuaan hän vasta oli oikein selvästi tajunnut, että Aanin temput olivat pelkkää petkutusta.

Pappi kysyi silloin, oliko totta, että Erlend oli kerran itse saanut Aanilta jotakin — jotakin, jonka piti tuoda hänelle onnea lemmen asioissa?

Oli, vastasi Erlend hymyillen, nopeasti ja selvästi. Hän oli silloin ollut viidentoista vaiheilla — kaksikymmentäkahdeksan vuotta sitten. Hän oli saanut Aanilta nahkamassin, jossa oli pieni valkoinen kivi ja eläimen kuivuneita osia. Mutta ei hän ollut juuri uskonut silloinkaan sellaisiin — hän oli antanut sen pois seuraavana vuonna, ollessaan ensimmäistä talvea kuninkaan kartanossa. Se oli tapahtunut eräässä kaupungin saunassa — hän oli vallattomuuksissaan näyttänyt taikakalun toisille nuorille pojille. Ja sitten oli eräs henkivartion päällikkö halunnut ostaa sen — Erlend oli vaihtanut sen hyvään partaveitseen.

Kysyttiin, kuka tuo herra oli.

Ensin Erlend ei tahtonut sitä mainita. Mutta arkkipiispa itse vaati häntä puhumaan. Erlend katsoi heihin veitikkamaisesti:

"Se oli herra Ivar Ogmundinpoika —"

Herrojen kasvot muuttuivat merkillisen näköisiksi. Vanhan Guttorm Helgenpojan suusta kuului kummallisia pyrskähdyksiä. Itse herra Eiliv koetti pakottautua pysymään vakavana. Silloin Erlend rohkeni sanoa silmät maahanluotuina ja alahuultaan puraisten:

"Eihän herra arkkipiispa ole kiusaava tuota kelpo ritaria tämän vanhan asian tähden. Kuten teille jo sanoin — minä en uskonut siihen juuri nimeksikään — enkä minä ole huomannut muutosta meissä kummassakaan sen vuoksi, että annoin hänelle tuon kappaleen —"

Herra Guttorm rämähti nyt röhänauruun, ja silloin muutkin, toinen toisensa perästä, yhtyivät siihen vatsansa pohjasta. Arkkipiispa hörähteli, yski ja pudisti päätään. Oli tunnettu asia, että Ivar-herralla oli aina ollut parempi tahto kuin taito eräissä asioissa.

Hetken kuluttua eräs ristinveljistä kuitenkin rauhoittui sen verran, että muistutti heidän kokoontuneen yhteen puhumaan vakavista asioista. Erlend kysyi hiukan terävästi, oliko joltakin taholta nostettu kanne häntä vastaan ja merkitsikö tämä kuulustelua — hän oli ymmärtänyt olevansa kutsuttu neuvottelukokoukseen. Keskustelua jatkettiin sitten, mutta jonkin verran häiriöitä tuotti sentään se, että Guttorm Helgenpoika purskahti vähän päästä naurunhörähdyksiin.

Toisena päivänä, langoksien ratsastaessa kotiin Ranheimista, otti Simon puheeksi eilisen keskustelunaiheen. Simonin mielestä Erlend oli suhtautunut siihen kovin keveästi — Simon oli ollut huomaavinaan, että yksi ja toinen noista korkeista herroista olisi halusta tehnyt hänelle kolttoset, jos olisi voinut.

Erlend sanoi, että sen hän kyllä tiesi. Sillä täällä pohjoisessa kannattivat useimmat kansleria — ainoastaan arkkipiispa oli ollut täysin laillinen — hän neuvotteli kaikissa asioissa apumiehensä Kløng Arenpojan kanssa, joka oli erinomaisen tarkka laintuntija. Erlend puhui tosissaan ja hymyili vain sanoessaan, ettei kukaan ollut tainnut odottaa, että hän tuntisi asiansa niin hyvin — eivät hänen kotoiset ystävänsä enempää kuin neuvoston herratkaan. Hän ei muuten tiennyt viitsisikö hoitaa enää koko lääniä, jos hänen toiminnalleen pantaisiin toisenlaiset ehdot kuin mihin hän oli sitoutunut Erling Vidkuninpojan ollessa valtakunnan johdossa. Hänen asiansa olivat nyt sellaiset, varsinkin hänen vaimonsa isän kuoleman jälkeen, ettei hänen tarvinnut kerjätä niiden miesten suosiota, jotka olivat nousseet valtaan siten, että kuningas oli julistettu täysi-ikäiseksi. Samantekevä, milloin tuo mätä poika julistettiin täysi-ikäiseksi, ei hän kuitenkaan miehistynyt siitä, että istui piilossa. Sitä aikaisemmin oli käyvä ilmi hänen oikea karvansa — taikka niiden ruotsalaisten herrojen karva, jotka ohjasivat häntä. Vielä hänen huomattaisiin olleen oikeassa kerran, tuumi Erlend. Tälle maalle oli käyvä kalliiksi, jos Maunu-kuningas yrittäisi laskea Skånen Ruotsin kruunun alle — ja Tanskaa vastaan syntyisi sota samalla hetkellä, kun yksi mies, tanskalainen tai saksalainen, saisi vallan siinä maassa. Ja entäs tuo pohjoisen naapurin kanssa solmittu rauha, jonka tuli kestää kymmenen vuotta — puolet ajasta oli jo kulunut, ja epätietoista oli, pitäisivätkö venäläiset sen voimassa loppuun asti. Hän ei luottanut siihen liiaksi — eikä siihen luottanut Erling. Olihan kansleri Paal oppinut sekä monessa suhteessa viisas mies — kenties. Mutta noilla neuvoston herroilla, jotka olivat ottaneet hänet älyniekakseen, ei ollut yhteensäkään yhtä paljon älyä kuin tällä Mustalla tässä. Nyt he olivat kuitenkin päässeet Erlingistä — vähäksi aikaa. Ja niin kauan saattoi Erlendkin pysyä syrjässä. Mutta Erling ja hänen ystävänsä olisivat mieluimmin nähneet Erlendin pysyvän vallassa ja rikkaudessa maan pohjoiskulmalla, joten hän ei nyt oikein ymmärtänyt mitä tehdä.

"Minusta näyttää siltä kuin sinä olisit viime aikoina oppinut laulamaan herra Erlingin nuotin mukaan", ei Simon Darre voinut olla huomauttamatta.

Erlend vastasi, että niin oli asia. Hän oli asunut Erling-herran kartanossa kuluneena kesänä käydessään Bergenissä ja oli oppinut tuntemaan hänet paremmin. Erling oli sitä mieltä, että rauha täytyi säilyttää ennen kaikkea. Mutta hän tahtoi Norjan maalle leijonan rauhan — kukaan ei ollut saava murtaa ainoatakaan hammasta tai katkaista yhtäkään kynttä heidän sukulaisensa Haakon-kuninkaan leijonalta — kukaan ei saisi muuttaa sitä toisen kansan metsästyskoiraksi. Muuten oli Erling-herralle sydämen asia, että saataisiin sovituksi loppuun vanhat riidat norjalaisten ja Ingebjørg-rouvan kesken. Kun tämä nyt oli jäänyt leskeksi Knut-herran jälkeen, täytyi toivoa hänen taas saavuttavan vallan poikansa yli. Asia oli tosin sellainen, että hän näytti rakastavan niin paljon Knut Porselle synnyttämiään lapsia, että oli kuin hän olisi jossakin määrin unohtanut vanhimman poikansa — mutta ehkäpä asia muuttuisi, kun hän jälleen joutuisi tämän läheisyyteen. Eikä Ingebjørg-rouvalla ollut mitään syytä toivoa, että Maunu-kuningas sekaantuisi Skånen levottomuuksiin, vaikka hänen velipuolillaan oli läänityksiä siellä.

Simon ajatteli mielessään, että kuulosti siltä kuin Erlend olisi todellakin ollut selvillä asioista. Mutta hän ihmetteli Erling Vidkuninpoikaa — saattoiko entinen drotsi uskoa Erlend Nikulauksenpojan pystyvän arvostelemaan tuollaisia asioita, vai oliko asianlaita niin, että Erling haki nykyään tukea mistä hyvänsä. Bjarkøn ritari ei luovuttanut hevillä valtaansa. Ei voitu väittää hänen milloinkaan käyttäneen sitä omaksi edukseen, mutta eihän hän ollut sellaisessa asemassakaan, että olisi sitä tarvinnut. Ja kaikki sanoivat hänen vuosien kuluessa tulleen yhä itsepäisemmäksi ja omavaltaisemmaksi ja paisuneen niin mahtavaksi sitä mukaa kuin toiset neuvoston herrat olivat ryhtyneet häntä vastustamaan, että hän viitsi tuskin kuulla kenenkään toisen mieltä.

Oli aivan Erlendin tapaista, että hän nyt oli astunut kokonaan Erling Vidkuninpojan laivaan — nyt kun tuuli oli alkanut käydä vastaiseksi ja kun oli epävarmaa, tulisiko siitä olemaan hyötyä Erling-herralle tai Erlendille, että tämä koko sielullaan oli liittynyt rikkaaseen sukulaiseensa. Kuitenkin täytyi Simonin tunnustaa, että vaikka Erlend käyttikin niin varomatonta kieltä ihmisistä ja asioista, ei hänen puheensa sentään ollut aivan järkeä vailla.

Mutta illalla hänen vallattomuudellaan ei ollut lainkaan rajaa. Erlend asui Nikulauksen-talossa, jonka hänen veljensä oli antanut hänelle luostariin mentyään. Kristiina oli hänen luonaan kolmen lapsen, kahden vanhimman ja viimeksisyntyneen kera, ja mukana oli myös Margret.

Illalla tuli heidän luokseen paljon väkeä, muiden muassa myös moni niistä herroista, jotka olivat olleet arkkipiispan kokouksessa edellisenä aamuna. Erlend nauroi ja piti ääntä pöydässä, kun kaikki istuivat oluen ääressä iltaruoan jälkeen. Hän oli ottanut omenan maljasta, piirrellyt ja raapustellut siihen jotakin veitsellä — ja viskasi sen sitten kierimään pöytää pitkin rouva Sunniva Olavintyttären syliin, joka rouva istui häntä vastapäätä.

Eräs toinen rouva, joka istui Sunnivan vieressä, tahtoi katsoa sitä ja otti kiinni omenasta, mutta toinen ei antanut sitä, ja he töykkivät toisiaan kirkuen ja nauraen. Silloin huusi Erlend, että Eyvor-rouva saisi toisen omenan häneltä. Kotvasen kuluttua oli hän heitellyt omenia kaikille pöydässä istuville naisille, ja jokaisessa väitti Erlend olevan lemmenloitsuja.

"Olet mennyttä miestä, jos aiot lunastaa kaikki nuo pantit", huusi eräs herroista.

"Jätän lunastamatta — on minun täytynyt tehdä se ennenkin", vastasi Erlend, ja siitä syntyi taas suuri nauru.

Mutta islantilainen Kløng oli katsonut erästä omenaa ja huusi, ettei niissä ollut mitään loitsuja, vaan joutavaa töherrystä. Hänpä näyttäisi, miten loitsuja kirjoitettiin. Silloin huusi Erlend, että jättäköön sen tekemättä:

"Muuten minua voidaan vaatia vangitsemaan sinut, Kløng — enkä minä voi tulla toimeen ilman sinua."

Hälinän aikana oli Erlendin ja Kristiinan nuorin poika tulla taapertanut huoneeseen. Lauritsa Erlendinpoika oli vähän yli kahden vuoden vanha, harvinaisen kaunis lapsi, vaalea ja palleroinen; hänellä oli silkinhieno keltainen, kihara tukka. Naisten penkillä istuvat rouvat tavoittivat häntä heti luokseen — poikaa lähetettiin sylistä syliin ja hyväiltiin kilvan, sillä kaikki olivat nyt iloisella ja riehakkaalla tuulella. Kristiina, joka istui seinän vieressä kunniaistuimella miehensä rinnalla, vaati lasta itsellensä, ja pikkuinen itki ja pyrki hänen luokseen, mutta toiset eivät päästäneet.

Yhtäkkiä hyppäsi Erlend pöydästä ja otti pois lapsen, joka oli alkanut kirkua Sunniva ja Eyvor rouvien kiskoessa sitä kumpikin itselleen. Isä nosti pojan korkealle ja tyynnytteli sitä, ja kun poika yhä itki, alkoi hän hyssytellä ja hyräillä kantaen sitä edestakaisin hämärässä. Erlend näytti unohtaneen kaikki vieraansa. Lapsen pieni vaalea pää oli Erlendin olkapäällä isän mustaa tukkaa vasten, ja Erlend suudella tuputteli töröhuulin pikku kättä, joka riippui hänen rinnallaan. Näin hän käveli siihen asti kunnes lapsenhoitaja tuli sisään; tämän olisi pitänyt panna poika levolle aikaa sitten.

Silloin huusi joku vieraista, että Erlend laulaisi heille piirilaulun — hänellä oli niin kaunis ääni. Ensin hän esteli, — mutta meni sitten naistenpenkin toiseen päähän, missä hänen nuori tyttärensä istui. Hän kietaisi kätensä tämän ympärille ja vei hänet keskilattialle:

"Tule sitten, Margret — tanssimaan isäsi kanssa!"

Muuan nuori mies astui esiin ja tarjosi neidolle kätensä, sanoen: "Margret on luvannut tanssia minun kanssani tämän illan —", mutta Erlend nosti tyttären ilmaan ja laski hänet maahan toiselle puolelleen:

"Tanssi sinä vaimosi kanssa, Haakon — en minä tanssinut muiden kanssa, kun olin niin vastanainut kuin sinä —"

"Ingebjørg sanoo, ettei hän voi — ja minä olen luvannut Haakonille tanssia hänen kanssaan, isä", sanoi Margret.

Simon Darre ei viitsinyt ottaa osaa tanssiin. Hän seisoi vähän aikaa erään vanhan rouvan vieressä katsellen toisia — tavantakaa kulki hänen katseensa Kristiinaan. Palvelusneitojen tyhjentäessä ja puhdistaessa pöytää, kantaessa esille lisää juomaa ja ulkomaisia pähkinöitä nousi Kristiina pöydän päästä. Sitten hän istuutui uunin luo puhelemaan erään papin kanssa, joka oli vieraiden joukossa. Hetken kuluttua istahti Simon noiden kahden seuraan.

Toiset olivat tanssineet parin piirilaulun ajan, kun Erlend tuli vaimoaan kohti.

"Tule mukaan, Kristiina", sanoi hän rukoilevasti ja ojensi kätensä.

"Minua väsyttää", vastasi Kristiina ja nosti katseensa.

"Pyydä sinä, Simon, häntä — hän ei voi kieltäytyä tanssimasta sinun kanssasi."

Simon kohottausi puoleksi ja tarjosi kätensä, mutta Kristiina pudisti päätään: "Älä pyydä minua, Simon — minä olen niin väsynyt —"

Erlend odotti hetkisen; hän näytti pahastuvan. Sitten hän meni takaisin Sunniva-rouvan luo, tarttui hänen käteensä piirissä ja huusi samalla, että Margretin vuoro oli laulaa.

"Kuka tuo on, joka kulkee tytärpuolesi vieressä?" kysyi Simon. Hän ajatteli, että sen miehen näöstä hän ei pitänyt — vaikka tällä oli komea ja varma olemus, terve, ruskea ihonväri, kauniit hampaat ja välkkyvät silmät, jotka kuitenkin sijaitsivat liian lähellä toisiaan. Sitten hänellä oli vielä suuri, voimakas suu ja luja leuka, mutta otsa oli kapea. Kristiina vastasi, että tämä oli Haakon Eindridenpoika Gimsarista, Tore Eindridenpojan, Gauldølan läänin lääninherran pojanpoika. Haakon oli aivan äskettäin mennyt naimisiin tuon pienen, kauniin nuoren vaimon kanssa, joka istui laamanni Olavin sylissä — tämä oli hänen kumminsa. Simon oli jo ehtinyt huomata tuon naisen, sillä tämä muistutti vähän hänen ensimmäistä vaimoaan, vaikka ei ollut yhtä kaunis. Saatuaan nyt kuulla heidän olevan vähän sukuakin hän meni Ingebjørgin luokse ja istuutui puhelemaan hänen kanssaan.

Piiri hajosi jonkin ajan kuluttua. Vanhempi polvi hakeutui juomien ääreen, mutta nuoret jatkoivat vielä laulua ja leikkiä. Erlend tuli lieden luo parin vanhemman miehen kera, mutta talutti vielä Sunniva-rouvaa kädestä, ikään kuin ajatuksissaan. Miehet kävivät istumaan tulen läheisyyteen; rouvalle ei jäänyt sijaa, vaan hän jäi seisomaan Erlendin eteen syöden saksanpähkinöitä, joita Erlend rikkoi sormiensa välissä.

"Sinä olet huomaamaton isäntä, Erlend", sanoo hän yhtäkkiä. "Sinä istut itse ja annat minun seisoa —"

"Istu sinäkin", sanoo Erlend temmaten hänet syliinsä. Toinen rimpuilee vastaan, nauraa ja huutaa talon emännälle kysyen, huomaako tämä, miten Erlend kohtelee häntä.

"Erlend tekee sen hyvyydestä", vastaa Kristiina nauraen. "Kun minun kissani pyyhkii itseänsä hänen sääreensä, nostaa hän sen syliinsä."

Erlend ja Sunniva-rouva jäivät istumaan entiseen tapaan, ikään kuin eivät olisi olleet millänsäkään, mutta molemmat olivat punaisia. Erlendin toinen käsi oli löyhästi rouvan ympärillä, ikään kuin hän tuskin olisi huomannut Sunnivan istuvan siinä, kun hän itse jatkoi herrojen kanssa puhetta Erling Vidkuninpojan ja kansleri Paalin välisestä epäsovusta, joka askarrutti kovasti ihmisten mieliä. Erlend sanoi Paal Baardinpojan osoittaneen monta kertaa vihaansa Erlingiä kohtaan suorastaan akkamaisella tavalla; — mitä sanotaan esimerkiksi tällaisesta tapauksesta:

Viime kesänä oli eräs Lapin seudun nuorista pojista tullut päällikköjen kokoukseen tarjoutuakseen kuninkaan palvelukseen. Tuo poika-parka oli niin innokas oppimaan henkivartioston tapoja ja hoviherran eleitä, että tahtoi myös koristaa puhettaan vierasmaalaisilla sanoilla — minun aikanani harjoitettiin ranskaa, mutta nyt kelpaa vain ruotsi — ja niin kysyy tuo poika kerran toisilta, mitä sana traakig merkitsee norjan kielellä. Paal-herra sattui kuulemaan sen ja sanoo: "Traakig" [= tråkig = ikävä], hyvä ystävä, on esimerkiksi Elin, Erling-herran rouva". Lapin poika luulee sen nyt merkitsevän jotakin kaunista ja säädykästä, sillä sellainenhan on Erling-herran rouva; tuo raukka ei varmaankaan ollut kuullut rouvan puhuvan. Mutta eräänä päivänä tapaa Erling-herra hänet saliin vievillä portailla, pysähtyy ja kysyy ystävällisesti, onko poika viihtynyt kaupungissa, sekä lähettää terveisiä tämän isälle. Poika kiittää ja sanoo tuottavansa isälleen mitä suurimman ilon sillä, että voi tuoda terveisiä teiltä, hyvä herra, ja ikävältä rouvaltanne". Herra Erling läimäyttää häntä korvalle, niin että nuorukainen lentää monta askelta taapäin, kunnes eräs mies ottaa hänet vastaan. Siitäkös syntyy häly, ihmisiä rientää luo ja asia selvitetään. Erling on vimmoissaan — hänhän joutui naurunalaiseksi — mutta ei ole tietävinään. Kansleri kuuluu aina nauravan tätä juttua kertoessaan ja sanovan, että hänen olisi pitänyt neuvoa, että "traakig" merkitsee sellaista kuin drotsi itse oli — silloin ei poika olisi voinut erehtyä.

Vieraista oli kanslerin menettely arvotonta — mutta jutulle naurettiin kuitenkin. Simon kuunteli sitä vaiteliaana, istuen käsi poskella. Hänen mielestään Erlend ilmaisi ystävyytensä Erling Vidkuninpoikaa kohtaan omituisella tavalla — tuosta tarinastahan kävi ilmi, että Erlingin oli täytynyt olla poissa tasapainosta voidessaan uskoa, että pojannulikka, joka vasta oli tullut maalta, uskaltaisi pilkata häntä vasten silmiä kuninkaan kartanon salinportailla. Sitä, että Erlend olisi välittänyt Simonin entisestä lankoudesta Elin-rouvaan ja Erlingiin, ei hän olisi voinut odottaakaan.

"Mitä sinä ajattelet, Kristiina?" hän kysyi — Kristiina istui ääneti paikallaan, suorana ja kädet ristissä helmassa. Kristiina vastasi:

"Minä ajattelin Margretia."

Yöllä, kun Simon ja Erlend pistäytyivät asialla ulkona, säikähdyttivät he erilleen parin, joka oli seisonut nurkan takana. Yöt olivat kirkkaat, ja Simon tunsi Gimsarin Haakonin ja Margret Erlendintyttären. Erlend katsoi heidän jälkeensä — hän oli jokseenkin selvä, ja Simon näki, että tämä ei miellyttänyt häntä, mutta hän sanoi kuin anteeksipyytäen noiden kahden tunteneen toisensa lapsuudesta asti ja aina leikitelleen keskenään. Simon ajatteli, että vaikkapa siinä ei olisikaan mitään sen enempää, oli sittenkin sääli Haakonin nuorta vaimoa Ingebjørgia.

Mutta aamulla kävi nuori Haakon asialla Nikulauksen talossa ja hän kysyi myöskin Margretia. Silloin Erlend kivahti hänelle:

"Minun tyttäreni ei ole mikään Margret sinulle. Ellette saaneet asioitanne puhutuksi eilen, niin saat pitää sanottavasi omina hyvinäsi —"

Haakon kohautti olkaansa ja pyysi lähtiessään sanomaan terveisiä Margaretalle.

* * * * *

Husabyläiset jäivät Nidarosiin käräjien loppuun, ja Simonilla oli jokseenkin ikävä. Erlend oli vähän väliä kärtyinen siitä, että Gunnulf oli antanut sairashuoneelle, joka oli toisella puolella hedelmätarhan, käyttöoikeuden eräisiin sillä puolella oleviin rakennuksiin samoin kuin osuuden puutarhaan. Erlend olisi tahtonut välttämättä ostaa sairashuoneelta takaisin nuo oikeudet; hän ei pitänyt siitä, että sairaita kuljeskeli tarhassa ja kartanolla — jotkut näistä olivat ilkeät katsellakin — ja hän pelkäsi lastensa saavan tartunnan. Mutta hän ei päässyt sovintoon munkkien kanssa, joiden oma sairaala oli.

Ja sitten Margret Erlendintyttären asiat. Simon huomasi ihmisten juoruavan tästä hiukan ja näki sen koskevan Kristiinaan, mutta isä suhtautui asiaan yhtäkaikkisesti; hän luuli kai voivansa suojella tytärtään eikä uskonut asiasta sen pahempaa. Kuitenkin hän kertoi eräänä päivänä Simonille, että Kløng Arenpoika tahtoisi saada hänen tyttärensä, mutta ettei hän tiennyt oikein mitä vastata. Hänellä ei ollut muuta islantilaista vastaan kuin että tämä oli papin poika — ei ollut oikein suotavaa, että näistä päästäisiin sanomaan, että molempien puolella oli vikaa sukuperässä. Muuten oli Kløng miellyttävä mies, iloluontoinen, viisas ja erittäin oppinut. Hänen isänsä Sira Are oli kasvattanut hänet luonaan ja opettanut häntä; hän oli aikonut pojastaan pappia ja oli jo alkanut hakea tälle erikoislupaa, mutta silloin Kløng kieltäytyi antamasta vihkiä itseään. Näytti siltä kuin Erlend olisi antanut asian raueta. Ellei parempaa naimakauppaa tarjoutuisi, niin saattoihan hän antaa tytön Kløng Arenpojalle myöhemmin.

Erlendillä oli ollut muuten eräs toinenkin hyvä naimatarjous, ja ihmiset olivat ihmetelleet suuresti hänen ylpeyttään ja ymmärtämättömyyttään, kun hän oli antanut sen luisua käsistään. Kosija oli ollut eräs paroni Sigvat Leirholen pojanpojista — nimeltä Sigmund Finninpoika; tämä ei ollut rikas, sillä Finn Sigvatinpojalla oli ollut yksitoista lasta; eikä hän ollut aivan nuorikaan — suunnilleen Erlendin ikäinen — mutta hän oli arvossapidetty ja ymmärtäväinen mies. Ja tiluksineen, jotka Erlend oli antanut tyttärelleen naidessaan Kristiina Lauritsantyttären, monine lahjoineen, jotka Erlend vuosien kuluessa oli antanut lapselleen — joukossa koruja ja kalleuksia — ynnä myötäjäisineen, joista oli sovittu Sigmundin kanssa, olisi Margret jo saavuttanut mainion aseman. Erlend olikin iloinnut suuresti siitä, että oli saanut sellaisen kosijan äpärälapselleen. Mutta Erlendin tuodessa kotiin tämän sulhasen ilmoitti tytär, ettei hän tahtonut tätä, koska Sigmundilla oli pari lihakäsnää toisen silmäluomen reunassa, joiden hän sanoi näyttävän inhottavilta. Erlend tyytyi tähän, ja kun Sigmund suuttui ja puhui sopimuksenrikkomisesta, kiivastui Erlendkin ja sanoi, että täytyihän toisen tietää kaikkien sopimusten pitävän paikkansa ainoastaan siinä tapauksessa, että neito itse tahtoo; hänen tyttärensä ei ollut tarvis astua väkisin morsiusvuoteeseen. Kristiina oli yhtä mieltä miehensä kanssa siitä, ettei Margretia kohtaan ollut käytettävä väkivaltaa — mutta hänen mielestään Erlendin sentään olisi pitänyt puhua vakavammin tyttärensä kanssa ja saada tämä huomaamaan, että Sigmund Finninpoika oli niin hyvä naimakauppa, ettei Margret mitenkään saattanut toivoa parempaa syntyperänsä tähden. Mutta Erlend oli vihastunut vaimoonsa, kun tämä oli uskaltanut muistuttaa hänelle tuosta arasta asiasta. Kaiken tämän oli Simon kuullut Ranheimissä. Siellä ennustettiin, ettei asia mitenkään voinut päättyä hyvin — sillä joskin Erlend oli mahtava mies ja neito hyvin kaunis, ei Margretille ollut oleva eduksi se, että isä oli hemmotellut hänet piloille ja lietsonut kaiken aikaa hänen itsepäisyyttään ja ylpeyttään.

* * * * *

Talvikäräjien jälkeen lähti Erlend matkalle Husabyhyn vaimonsa, lasten ja Simon Darren kera, jolla nyt oli luonaan sisarenpoikansa Gjavvald Gjavvaldinpoika. Hän pelkäsi tästä jälleennäkemisestä, josta Sigrid oli niin iloinnut, koituvan ikävyyttä. Sigrid eli hyvissä oloissa Krukessa, hänellä oli kolme kaunista lasta miehensä kanssa, ja Geirmund oli niin hyväluontoinen mies, ettei parempaa toista; hän oli itse puhunut langolleen tahtovansa Gjavvaldin etelään, jotta äiti saisi nähdä poikansa — sillä tuo lapsi ei väistynyt milloinkaan Sigridin ajatuksista. Mutta Gjavvald oli tottunut saamaan kaiken mitä tahtoi — vanhukset rakastivat tuota lasta aivan järjettömästi, antoivat hänelle kaiken, mitä hän ymmärsi pyytää, ja taipuivat kaikkiin hänen oikkuihinsa — eikä Krukessa ollut totutettu lapsia Ranheimin tapoihin. Ei se myös saattanut olla Geirmundin mieleen, että hänen vaimonsa äpärälapsi saapui hänen luoksensa vieraisille niin kuin kuninkaan lapset — oman palvelijan, erään vanhemmanpuoleisen miehen kera, jota tuo naskali komensi ja käski ja joka ei uskaltanut hiiskua sanaakaan pojan metkuja vastaan. Mutta Erlendinpojille oli koittava juhlapäivät, kun Gjavvald tuli taloon. Erlendin mielestä hänen poikiensa ei tarvinnut hävetä Arne Gjavvaldinpojan pojanpojan rinnalla, ja niin saivat Naakkve ja Bjørgulf isältään kaiken, mitä tiesivät kertoa vieraallaan olevan.

* * * * *

Nyt, kun isommat pojat olivat niin suuria, että saattoivat seurata Erlendiä ratsastusmatkoilla, hän alkoi olla enemmän poikiensa kanssa. Simon huomasi, ettei siitä ollut yksistään iloa Kristiinalle — tämä pelkäsi poikien oppivan pahoja tapoja Erlendin miehiltä. Ja juuri lapsista aviopuolisoiden välillä usein syntyi erimielisyyttä — joskaan he eivät suorastaan riidelleet — Simonin mielestä se hipaisi sitäkin rajaa useammin kuin mikä oli soveliasta. Ja hänestä tuntui kuin Kristiina olisi ollut pääsyyllinen siihen. Erlend kiivastui helposti — mutta Kristiina puhui usein kuin vanhan katkeruuden takaa. Näin sattui eräänäkin päivänä Kristiinan kertoessa Erlendille jostakin Naakkven ilkeydestä. Isä vastasi, että hän oli puhuva vakavasti pojalle — mutta jostakin vaimon tämän jälkeen sanomasta sanasta hän sitten vihastui ja vastasi, että eihän hän voinut käydä pieksämään tuota isoa poikaa talonväen tähden.

"Ei, on jo myöhä nyt — jos olisit tehnyt sen silloin, kun hän oli pienempi, olisi hän nyt totellut sinua. Mutta silloin sinä et vilkaissutkaan sille taholle, missä hän kulki."

"Kyllä sentään. Mutta onhan luonnollista, että minä annoin hänen seurata sinua pienenä — ja eihän ole miehen työtä pieksellä housuttomia kakaroita."

"Sinä et ajatellut niin viime viikolla", sanoi Kristiina halveksuen ja katkerasti.

Erlend ei vastannut, vaan nousi ja lähti ulos. Eikä tuo ollut Simonin mielestä kauniisti sanottu. Kristiina viittasi erääseen edellisen viikon tapaukseen. Erlend ja Simon olivat tulleet ratsastaen pihaan, kun pikku Lauritsa juoksi heitä vastaan puinen miekka kädessä ja juostessaan isän hevosen ohi löi sitä innoissaan sääreen. Kevonen karkasi pystyyn ja samassa oli poika hevosen jaloissa. Erlend peräytti hevosen ja heitti ohjakset Simonille; hänen kasvonsa olivat kalpeat pelosta hänen nostaessaan pienokaisen syliinsä. Mutta nähdessään, ettei lapselle ollut tapahtunut mitään, hän laski sen vasemmalle käsivarrelleen, tarttui puumiekkaan ja pieksi sillä Lauritsaa paljaille pakaroille — pojalla ei ollut vielä housuja. Ensi kiivaudessaan hän ei älynnyt, miten kovasti löi, ja Lauritsan takapuoli oli vieläkin sinisenvihreä. Sitten hän oli koko päivän hieronut sovintoa pojan kanssa — mutta toinen murmatti, pakeni äidin turviin ja hosui ja huitoi isää luotansa. Ja kun Lauritsa illalla oli pantu nukkumaan aviovuoteeseen, missä hän makasi siksi, että sai vielä rintaa äidiltään öisin, istui Erlend koko illan sängyn vieressä; vähän väliä hän kosketti nukkuvaa lasta ja kumartui katsomaan sitä. Itse hän sanoi Simonille pitävänsä eniten tästä pojastaan.

Kun Erlend lähti kesäkäräjille, suoriutui Simon kotimatkalle. Hän ratsasti etelään Gauldalenia pitkin niin että säkenet siuhkivat kavioista. Kerran heidän ratsastaessaan hiljemmin vastamäessä kysyivät hänen miehensä nauraen pitikö heidän ratsastaa kolmen päivän matka kahdessa. Simon vastasi nauraen, että hyvähän se oli —. "sillä nyt minulla on jo ikävä Formoon."

Hänellä oli aina ikävä kotiin, kun hän oli jonkin aikaa ollut poissa kartanostaan — hän oli kotiinsa kiintynyt ja käänsi aina iloiten hevosensa tutulle tielle. Mutta milloinkaan hän ei ollut mielestään kaivannut kotilaaksoon ja tiloilleen ja pikkuisten tyttöjensä luo niinkuin nyt — hän huomasi kaipaavansa Ramborgiakin. Se oli hänestä oikeastaan kummaa — mutta Husabyssä hänen olonsa tuntui semmoiselta, että häntä halutti painua omiin nurkkiin.

II

Koko kesän aikana ei Kristiina ajatellut paljon muuta kuin sitä, mitä Simon oli kertonut hänelle hänen äitinsä kuolemasta.

Ragnfrid Ivarintytär oli kuollut yksin — kukaan ei ollut läsnä hänen vetäessään viimeistä henkäystään, ei kukaan muu paitsi palvelusvaimo, joka nukkui. Eikä siitä ollut suurta apua, että Simon oli kertonut hänen valmistautuneen siihen kuolemaan. Kuin Jumalan erikoisesta johdatuksesta hän oli joku päivä ennen kuolemaansa tuntenut sellaista Kristuksen ruumiin nauttimisen tarvetta, että oli ripittänyt itsensä ja saanut ehtoollisen siltä luostarin pappismunkilta, joka oli hänen sielunpaimenensa. Hän oli varmasti saanut autuaallisen lopun — Simon oli nähnyt hänet ruumiina ja kertoi sen olleen ihmeellisen näyn. Ragnfrid oli ollut niin kaunis; hänhän oli jo lähes kuudenkymmenen ikäinen. Useat vuodet hän oli ollut hyvin ryppyinen ja kurttuinen — nyt hän oli aivan muuttunut kasvoiltaan, nuortunut ja siloittunut ja näyttänyt aivan nuorelta nukkuvalta naiselta. Hänet oli haudattu miehensä rinnalle; siihen oli myös tuotu Ulvhild Lauritsantyttären maalliset jätteet vähän jälkeen isän kuoleman. Haudoille oli laskettu suuri kivipaasi, jonka pinnan jakoi kahtia kaunis kiveen hakattu risti; kierretyssä nauhassa oli pitkä latinalainen runo, jonka luostarin priori oli kirjoittanut — mutta joka ei ollut jäänyt Simonin muistiin, kun hän ei ymmärtänyt paljon sitä kieltä.

Ragnfridilla oli ollut asuttavanaan oma talo siinä kartanossa kaupungin laidassa, missä luostarin elätit asuivat — alhaalla aitta, ylhäällä kaunis parvihuone. Siinä hän asui erään köyhän talonpoikaisvaimon kanssa, joka oli pyrkinyt luostarin veljien suojaan pienestä maksusta luvaten samalla autella rikkaampia eläkkivaimoja. Mutta ainakin viimeisen puolenvuoden ajan oli Ragnfrid palvellut häntä, sillä leskivaimo — Torgunna nimeltään — oli ollut kivulloinen, ja Ragnfrid oli hoitanut häntä hyvin huolellisesti ja hellästi.

Elämänsä viimeisenä iltana hän oli ollut yömessussa luostarikirkossa ja sen jälkeen eläkkitalon kodissa; hän oli keittänyt hyvän liemen, pannut siihen joitakin vahvistusaineita ja sanonut toisille sisällä oleville naisille aikovansa antaa sen Torgunnalle; hän toivoi tämän olevan huomenna niin terveen, että he voisivat mennä yhdessä huomenmessuun. Tällöin oli Jørundgaardin leski viimeisen kerran nähty elossa. Sitten ei häntä eikä talonpoikaisvaimoa näkynyt messussa eikä toisessa. Ja kun eräät kuorissa istuvat munkit huomasivat, ettei Ragnrid ollut kirkossa päivämessussakaan, rupesivat he ihmettelemään — hän ei ollut vielä milloinkaan laiminlyönyt kolmea jumalanpalvelusta samana päivänä. He lähettivät kysymään kaupungista, oliko Lauritsa Bjørgulfinpojan leski sairaana. Kun ihmiset tulivat parvitupaan, löytyi liemikulho pöydältä koskemattomana; sängyssä nukkui Torgunna makeata unta seinään päin kääntyneenä, mutta Ragnfrid Ivarintytär makasi sängyn laitapuolella kädet ristissä rinnalla, kuolleena ja jo melkein kylmenneenä. Simon ja Ramborg olivat olleet hänen hautajaisissaan, jotka olivat olleet hyvin kauniit.

Nyt, kun Husabyssä oli niin paljon väkeä ja Kristiinalla oli kuusi poikaa, ei hän enää ehtinyt ottaa osaa kaikkiin töihin, joita talo vaati. Hänellä täytyi olla apuvaimo; ja niin joutui kartanon emäntä enimmäkseen istumaan salissa ompelutöissä — joku oli aina vaatteiden tarpeessa, Erlend, Margret taikka pojat.

Viimeisen kerran hän oli nähnyt äitinsä silloin, kun tämä ratsasti miehensä paarien perässä — tuona kirkkaana kevätpäivänä, jolloin Kristiina oli seisonut Jørundgaardin niityllä katsellen isänsä hautaussaattoa, joka liikkui yli vihannan talvioraspellon louhirinteen alla.

Kristiinan neula lensi ja suihki, ja hän ajatteli vanhempiaan ja kotiaan Jørundgaardia. Nyt, kun kaikki oli vain muistoa, hän luuli ymmärtävänsä niin monen seikan paremmin kuin silloin, kun hän itse eli sen keskessä pitäen luonnollisena asiana isänsä hellyyttä ja turvaa ja vaiteliaan, raskasmielisen äitinsä alituista hiljaista aherrusta. Hän ajatteli omia lapsiaan — nämä olivat hänelle kalliimmat hänen oman sydämensä verta, hän ei unohtanut heitä hetkeksikään valveilla ollessaan. Kuitenkin liikkui hänen mielessään paljon sellaista, jota hän pohti enemmän kuin ennen — lapsiaan hän rakasti tuumimatta sitä sen enempää. Itse hän ei ollut milloinkaan kotona ollessaan voinut ajatella muuta kuin että vanhempien työ ja ahertelu ja koko elämä oli ollut häntä ja hänen sisariaan varten. Nyt hän alkoi ymmärtää, että noiden kahden välillä, jotka heidän isänsä olivat määränneet toisilleen heidän nuorina ollessaan melkein lastensa mieltä kysymättä, oli vuotanut surun ja ilon kyyneleitä — eikä hän tiennyt heistä mitään muuta kuin että he olivat yhdessä kadonneet hänen elämästään. Nyt hän ymmärsi, että noiden kahden ihmisen elämässä oli ollut paljon muutakin kuin rakkaus lapsiin — ja se rakkaus oli sittenkin ollut väkevä ja laaja ja pohjattoman syvä, kun taas hänen oma rakkautensa oli heikko ja ajattelematon ja itsekäs, hänen lapsuudessaankin, jolloin nuo kaksi olivat olleet hänen koko maailmansa. Hän oli näkevinään itsensä jossakin hyvin kaukana — aikojen ja matkojen päässä; hän seisoi auringonpaisteessa, joka virtasi alas räppänän lovesta vanhaan pirttiin, hänen lapsuutensa talvitupaan. Vanhemmat seisoivat taempana varjossa, he näyttivät yhtä suurilta kuin olivat näyttäneet hänestä hänen pienenä ollessaan, ja he hymyilivät hänelle — kuten hän nyt itse tiesi hymyiltävän silloin, kun pikku lapsi tulee karkottamaan raskaat ja ahdistavat ajatukset.

"Minä ajattelin, Kristiina, että kun sinä itse olet synnyttänyt lapsia, olet ymmärtävä paremmin —"

Hän muisti äitinsä sanat. Surullisena ajatteli tytär, ettei hän ymmärtänyt äitiään nytkään. Mutta hän alkoi ymmärtää, että oli paljon sellaista, mitä hän ei ymmärtänyt.

* * * * *

Tänä syksynä kuoli arkkipiispa Eiliv. Jokseenkin samoihin aikoihin muutti Maunu-kuningas monien lääninherratoimien ehdot, mutta niihin ei kuulunut Erlend Nikulauksenpojan alue. Tämä oli, käydessään viime kesänä Bergenissä kuninkaan alaikäisyysaikana, saanut kirjallisen lupauksen siitä, että hänelle oli tuleva neljäsosa käräjärahoista, lunastus- ja perimismaksuista, kontrahtisakoista ym. — oli puhuttu paljon siitä, että hän sai tuollaisen läänityssopimuksen holhoojahallituksen lopulla. Kun Erlend nyt omisti paljon maata läänitysalueellaan ja useimmiten asui omissa kartanoissaan matkustaessaan virka-asioillaan, mutta antoi talonpoikien lunastaa itsensä vapaaksi veronmaksusta, kertyi hänelle suuret tulot. Tosin hän sai vähän maaveroja ja hänen elämänsä kävi kalliiksi; paitsi talonväkeä hänellä ei ollut milloinkaan kahtatoista aseistettua miestä vähempää Husabyssä; näillä oli mitä parhaimmat hevoset ja erinomaiset varusteet, ja kun hän oli matkoilla, olivat hänen miehensä herrasruoalla.

Tästä oli kysymys kerran, kun laamanni Harald ja Gauldølafylken lääninherra olivat käymässä Husabyssä. Erlend vastasi, että moni noista miehistä oli ollut hänen mukanaan pohjoisessa; "silloin jaoimme sen mitä siellä oli, kuivan kalan ja kitkerän oluen. Nyt pitää niiden miesten, joille minä annan vaatteet ja ruoan, tietää minun raskivan antaa heille valkoista leipää ja simaa; ja jos minä suuttuessani käsken heidän mennä helvettiin, niin tietävät he, etten minä lähetä heitä sinne ennen kuin itse ratsastan edellä —"

Ulf Haldorinpoika, joka nyt oli Erlendin huovipäällikkö, todisti myös Erlendin vaimolle asian olevan näin. Erlendin miehet rakastivat häntä, ja hän hallitsi heitä täydellisesti.

"Tiedäthän, ettei Erlendiä pidä tuomita sen mukaan mitä hän puhuu, vaan sen mukaan, mitä hän tekee."

Muuten tuli puheeksi sekin, että Erlendillä, paitsi kotona olevia miehiään, oli huoveja eri seuduilla — myös ulkopuolella Orkdølafylken — jotka hän oli pannut vannomaan uskollisuutta käsi miekankahvalla. Lopulta tuli kuninkaalta kirje tämän asian johdosta, mutta Erlend vastasi, että nuo miehet olivat kuuluneet hänen laivamiehistöönsä ja että hän oli pannut heidät valalle ensimmäisenä keväänä pohjoiseen lähtiessään. Hän sai sitten käskyn päästää nuo miehet vapaaksi valasta seuraavissa käräjissä, joilla hän kuulutti julki lakikäräjien tuomiot, ja ulko-alueella olevat huovinsa tuli hänen kutsua paikalle ja maksaa heidän matkansa. Orkedalin käräjiin oli hän todella myös kutsunut joitakin vanhoista kumppaneistaan Moren ulkopuolelta — mutta siitä ei tiedetty mitään, että hän olisi päästänyt vapaaksi näitä tai ketään muutakaan miestä, jonka päällikkö hän oli ollut. Asiasta ei kuitenkaan kuulunut tämän enempää, ja syksyn kuluessa lakkasivat ihmiset puhumasta siitä.

Syysmyöhällä lähti Erlend etelään ja vietti joulun Maunu kuninkaan luona, joka sinä vuonna asui Oslossa. Hän oli harmissaan, ettei ollut saanut vaimoaan mukaan; Kristiina ei uskaltanut lähteä tuolle vaivalloiselle talvimatkalle, vaan jäi Husabyhyn.

Erlend tuli takaisin kolme viikkoa jälkeen joulun ja toi kauniita lahjoja vaimolleen ja lapsilleen. Kristiina sai hopeakellon, jolla sai soitella luokseen palvelijoitaan, mutta Margret sai puhtaasta kullasta valetun soljen, sillä sellaista hänellä ei ennestään ollut, vaikka hänellä oli joukoittain hopeaisia ja kullattuja koruja. Mutta kun naiset seisoivat siinä aikeissa kätkeä korut rasioihinsa, jäi jokin riippumaan Margretin hihaan. Tyttö pisti sen sukkelasti kätensä alle ja sanoi äitipuolelleen:

"Tämä on äitini peruja — siksi isä ei tahdo, että näyttäisin sen sinulle."

Mutta Kristiina oli punastunut vielä enemmän kuin neito. Hänen sydämensä jyskytti pelosta, mutta hänestä tuntui, että hänen täytyi puhua nuoren tytärpuolensa kanssa ja varottaa tätä.

Hetken kuluttua hän sanoi hiljaa ja epäröiden: "Se muistuttaa sitä kultahelyä, jota Gimsarin Helga-rouva kantoi aina juhlissa —"

"Moni kultakappale on toisen näköinen", vastasi neito lyhyeen.

Kristiina lukitsi rasiansa ja jäi seisomaan kädet sen päällä, jottei Margret näkisi, miten ne vapisivat.

"Rakas Margret", sanoi hän hiljaa ja lempeästi — jäi sanattomaksi, mutta kokosi sitten kaiken tahtonsa ja sanoi:

"Rakas Margret, minä olen katunut katkerasti — en ole milloinkaan voinut olla oikein iloinen, vaikka isäni antoi minulle kaikesta sydämestään anteeksi sen, mitä olin rikkonut häntä vastaan — tiedäthän minun rikkoneen paljon vanhempiani vastaan sinun isäsi tähden. Mutta mitä kauemmin elän, sitä raskaammaksi käy minun muistaa, että palkitsin heidän hyvyytensä tuottamalla heille surua. Hyvä Margret — sinun isäsi on ollut sinulle hyvä elämäsi ajan —"

"Sinun ei tarvitse pelätä, äiti", vastasi tyttö. "En ole sinun oikea tyttäresi; sinun ei tarvitse pelätä minun kiskovan päälleni sinun likaista paitaasi tai pistävän jalkaani sinun kenkiisi?-"

Kristiina käänsi vihasta säihkyvät silmänsä tytärpuoleen. Sitten hän puristi kovasti ristiä, joka riippui hänen kaulallaan, ja nieli kielelle pyrkivät sanat.

* * * * *

Hän lähti Sira Eilivin puheille keventämään sydäntään samana iltana iltarukouksen jälkeen ja etsi turhaan merkkiä papin kasvoista — oliko jo tapahtunut onnettomuus ja tiesikö tämä siitä. Hän muisti oman eksyneen nuoruutensa ja muisti Sira Eilivin kasvot, joista ei näkynyt mitään tämän liikkuessa hänen hyvää uskovien vanhempiensa parissa tuntien hänen syntisen salaisuutensa — muisti miten oli itse seisonut äänettömänä ja paatuneena papin kovien nuhteiden ja varotusten edessä. Ja muisti, miten hän oli näyttänyt äidilleen Erlendin Oslossa antamat lahjat — sen jälkeen kun hänet oli laillisesti kihlattu tälle. Äidin kasvot olivat olleet järkähtämättömän tyynet hänen ottaessaan käsiinsä lahjat, yhden kerrallaan; hän oli katsellut niitä, kiitellyt ja pannut ne pois.

Hän oli kuoleman tuskassa ja epätoivoinen ja piti Margretia silmällä voimiensa takaa. Erlend huomasi, että hänen vaimoaan vaivasi jokin, ja eräänä iltana heidän pantuaan maata hän kysyi, merkitsikö se sitä, että hän jälleen kantoi lasta.

Kristiina myönsi pelkäävänsä sitä. Ja kun mies painoi hänet hellästi rintaansa vasten eikä enää kysynyt enempää, ei hän saanut sanotuksi, että häntä painoikin toinen asia. Mutta kun Erlend kuiskasi, että hänen tällä kertaa tuli olla kiltti ja antaa hänelle tytär, ei hän kyennyt vastaamaan mitään, vaan makasi jäykkänä tuskasta ajatellen, että Erlend ehti vielä aikanaan kuulla, paljonko iloa isällä oli tyttäristänsä —

* * * * *

Eräänä yönä tämän jälkeen oli Husabyn palvelusväki paneutunut levolle jonkin verran juovuksissa ja liian paljon syöneenä, sillä oli ollut viimeiset paaston edelliset päivät; kaikki nukkuivat siis hyvin sikeästi. Mutta yöllä heräsi pikku Lauritsa vanhempien sängyssä, huusi ja pyrki puolinukuksissa äidin rintaa imemään. Nyt oli juuri hänen vieroittamisaikansa. Erlend heräsi, murahti vihaisesti, mutta nosti pojan luokseen, antoi hänelle maitoa sängynportaalle jätetystä kupista ja pani hänet sitten toiselle puolelleen.

Kristiina oli jo melkein vaipunut uneen tuntiessaan, että Erlend nousi istumaan sängyssä. Unenpöpperössä hän kysyi, mikä oli hätänä. Äänettömästi Erlend liukui sängystä, Kristiina kuuli hänen pukevan ylleen joitakin vaatekappaleita, mutta kun hän kohosi kyynärpäänsä varaan, painoi Erlend hänet takaisin patjoihin toisella kädellään, kumartuen sängyn yli ottamaan miekkaansa seinältä vuoteen pääpuolesta.

Hän liikkui niin hiljaa kuin ilves, mutta Kristiina kuuli hänen nousevan tikapuita, jotka veivät Margretin makuuparveen porstuan yläpuolelle.

Silmänräpäyksen hän makasi voimattomana pelosta — sitten hän nousi istualleen, haki paitansa ja hameensa ja etsi pimeässä kenkänsä sängyn edestä.

Samassa kuului parvesta naisen huuto — sen täytyi kuulua kartanon joka kolkkaan. Erlend huusi pari sanaa — sitten kuului miekkojen kalsketta ja askelia ylhäältä — sen jälkeen maahan putoavan aseen kilinää Margretin huutaessa kaiken aikaa.

Kristiina kyyhötti polvillaan lieden luona — kaapi kuuman tuhkan hiilien päältä paljailla käsillään ja puhalsi hiiliin. Saatuaan tulen tervastikkuun ja nostettuaan sen ilmaan vapisevin käsin hän näki Erlendin hahmon ylhäällä pimeässä — tämä hyppäsi alas, tikapuista piittaamatta, paljastettu miekka kädessä — ja juoksi ulos porstuan ovesta.

Kaikkialla kurkotti poikien päitä pimeässä. Kristiina meni pohjoisenpuoleisen sängyn luokse, jossa hänen kolme vanhinta poikaansa nukkuivat, käski heidän panna silmät kiinni ja sulki oven. Ivarin ja Skulen, jotka olivat kavunneet penkille ja tirkistivät peloissaan tulta kohti, hän käski mennä aviosänkyyn ja sulki heidät sinne. Sitten hän sytytti kynttilän ja meni pihamaalle.

Ulkona satoi — ja kun kynttilän valo silmänräpäyksen ajan häilähti vetisessä iljanteessa, hän näki viereisen rakennuksen ulkopuolella ison joukon väkeä — rakennuksessa asuivat Erlendin asemiehet. Sitten kynttilä sammui — hetken oli kaikki pilkkosen pimeätä — mutta joku näkyi tulevan miestentuvasta päin kantaen lyhtyä kädessään; se oli Ulf Haldorinpoika.

Tämä kumartui tumman hahmon yli, joka virui kasassa vetisellä iljanteella. Kristiina kumartui alas ja tunnusteli käsillään — se oli nuori Haakon, Gimsarin herra; hän oli tajuton tai kuollut. Kristiinan kädet tulivat vereen. Ulfin avulla hän sai käännetyksi miehen. Veri juoksi suihkuna oikeasta käsivarresta, mistä käsi oli katkaistu.

Vaistomaisesti hän heitti silmäyksen Margretin parven luukkuun, joka leksotti tuulessa. Hän ei nähnyt siellä kenenkään kasvoja — mutta olikin hyvin pimeä.

Ollessaan polvillaan rapakossa ja rutistaessaan kaikin voimin Haakonin rannetta estääkseen siten verta virtaamasta hän tajusi, että Erlendin miehet siinä seisoivat puolipukeissa ympärillä. Sitten hän näki Erlendin tuhkanharmaat, vääristyneet kasvot — tämä kuivasi mekkonsa liepeellä veristä miekkaansa — hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat.

"Tuokoon joku — hihnan — ja sinä, Bjørn, mene herättämään Sira Eiliviä — hänet pitää kantaa papintaloon —"

Kristiina otti vastaan nahkahihnan, jonka joku ojensi hänelle, ja kiersi sen kädentyngän ympärille. Yhtäkkiä virkkoi Erlend hurjasti ja kovaa:

"Ei saa koskea häneen! Antaa miehen maata siinä, mihin on asettunut —"

"Eihän se ole mahdollista, mieheni", sanoi Kristiina rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä jyski pakahtuakseen, "ymmärräthän sinä sen".

Erlend iski miekkansa raskaasti maahan:

"Niin — eihän tyttö ole sinun lihaasi ja vertasi — sen minä olen tuntenut joka päivä ja hetki."

Kristiina nousi ja sanoi hiljaa miehelleen:

"Sittenkin minä suon hänelle sen, että asia tulee haudatuksi — jos se käy päinsä. Te miehet", sanoi hän kääntyen huovien puoleen, jotka seisoivat ympärillä, "olettehan te niin uskolliset herrallenne, ettette kerro tästä ennen kuin hän on puhunut teille, mistä tämä riita Haakonin ja hänen välillään syntyi —"

Kaikki miehet vastasivat myöntäen. Eräs uskalsi sanoa heidän heränneen naisen huutoon; se oli kuulunut siltä kuin hänet olisi yritetty väkisin maata — sitten oli joku hypännyt heidän katolleeen, mutta oli kai luisunut alas jäätikölle, he olivat kuulleet liukumista ja sitten mätkähdyksen maahan. Mutta Kristiina käski miestä vaikenemaan. Samassa tuli Sira Eiliv juosten.

Erlend kääntyi ja meni sisään, mutta vaimo juoksi perästä ja tahtoi tunkeutua ohi. Kun Erlend meni parven portaita kohti, juoksi Kristiina jälleen väliin ja tarttui Erlendin käsivarteen:

"Erlend — mitä sinä aiot tehdä lapselle?" kysyi hän nopeasti katsoen miehensä hurjannäköisiin, harmaankalpeisiin kasvoihin.

Erlend ei vastannut, vaan koetti työntää häntä luotaan, mutta Kristiina ei päästänyt häntä.

"Odota, Erlend, odota — hänhän on lapsesi! Ethän sinä tiedä — mieshän oli täysissä pukimissa", yritti hän rukoilla epätoivoisena.

Erlend ärjähti ääneen ennen kuin vastasi — Kristiina valahti kalmankalpeaksi kauhusta — Erlendin puhe oli niin raakaa ja hänen äänensä vieras villistä tuskasta.

Sitten Kristiina otteli ääneti raivostuneen miehensä kanssa — Erlend ärisi ja puri hammasta. Kunnes Kristiina näki hänen katseensa hämärässä:

"Erlend — anna minun mennä hänen luokseen ensin. Minä en ole unohtanut päivää, jolloin itse en ollut Margretia parempi —"

Silloin Erlend päästi hänet ja horjahti porstuan seinää vasten, johon jäi seisomaan vapisten kuin kuoleva eläin. Kristiina meni hakemaan kynttilän, sytytti sen, palasi ja meni Erlendin ohitse Margretin parveen.

Ensimmäinen, mihin valo sattui, oli miekka, joka virui lattialla lähellä sänkyä, ja poikkilyöty käsi sen vieressä. Kristiina sivalsi päästään huivin, jonka hän älyämättään oli sitaissut löyhästi hajallaan olevien hiustensa peitoksi, ennen kuin lähti ulos miesten luokse. Nyt hän peitti sillä sen mikä oli lattialla. Margret istui kokoonkyyristyneenä pääpuolessa olevan pieluskasan päällä — tuijottaen Kristiinan kädessä olevaan kynttilään silmät selkoselällään kauhusta. Hän oli kerännyt vuodevaatteet ympärilleen, mutta valkoiset olkapäät hohtivat alastomina kullanvärisen, kiharan tukan keskeltä. Pitkin huonetta oli verta.

Kristiinan jännitys purkautui hillittömäksi itkuksi — oli surkeaa nähdä tuo kaunis nuori neito semmoisen pelon vallassa. Silloin parahti Margret:

"Äiti — mitä isä tekee minulle —"

Kristiina ei voinut sille mitään, että hänen sydämensä ikään kuin koveni ja kutistui kokoon kesken sääliään tyttöä kohtaan. Margret ei kysynyt ollenkaan mitä hänen isänsä oli tehnyt Haakonille. Hän näki kuin näyssä mitä hän olisi tuntenut, jos Erlend olisi virunut maassa ja hänen oma isänsä olisi ollut hänen vieressään verinen miekka kädessä ja hän itse —. Mutta Margret ei ollut liikahtanut paikaltaan. Kristiina ei voinut estää vanhaa, halveksuvaa vihamielisyyttä Elinen tytärtä kohtaan nousemasta esiin Margretin viskautuessa häntä vasten täristen, melkein mielettömänä pelosta; hän istuutui sängynreunalle ja koetti tyynnyttää tyttöä.

Näin he istuivat Erlendin ilmestyessä esiin luukusta. Hän oli nyt täysissä pukimissa. Margret parahti uudelleen ja piiloutui äitipuolen syliin — Kristiina vilkaisi mieheensä — tämä oli tyyni, mutta kalpea ja vieraan näköinen. Ensimmäisen kerran hän näytti niin vanhalta kuin oli.

Mutta hänen sanoessaan rauhallisesti: "Voit mennä alas, Kristiina — minä tahdon puhua kahden kesken tyttäreni kanssa" — Kristiina totteli. Hän laski tytön varovasti vuoteelle, peitti hänet leukaa myöten ja meni sitten alas.

Hän teki samoin kuin Erlend, pukeutui kokonaan — kukaan ei suinkaan enää nukkunut Husabyssä tänä yönä — ja alkoi puhua rauhoittavasti pelästyneille lapsille ja palvelijoille.

* * * * *

Seuraavana aamuna lähti Margretin palvelusneito pahimmassa lumipyryssä itkien talosta, kantaen kimpsujaan pienessä pussissa selässään. Isäntä ajoi hänet talosta mitä hirveimmin haukkumasanoin uhaten nylkeä hänet petollisesta palveluksesta.

Sitten hän kuulusteli toisia naispalvelijoita — eivätkö nämä olleet aavistaneet pahaa, kun Ingeleiv syksyn ja talven kuluessa vähän väliä oli nukkunut heidän luonaan eikä ylhäällä Margretin parvessa. Ja eikö se ollut ihmetyttänyt heitä, että koirat oli suljettu heidän luokseen yöksi. Mutta nämä vastasivat luonnollisesti kieltäen.

Sitten hän lopuksi puhui vaimonsa kanssa kahden. Tuskaisena ja kuolemanväsyneenä Kristiina kuunteli häntä, koettaen vastata hänen epäoikeudenmukaisuuteensa hiljaisen tyynesti. Hän ei kieltänyt olleensa levoton, mutta hän jätti sanomatta sen, ettei hän ollut puhunut Erlendille pelostaan siksi, ettei hän koskaan ollut kokenut muuta kuin kiittämättömyyttä yrittäessään neuvoa Erlendiä tai Margretia neidon parasta tarkoittaessaan. Ja hän vannoi Jumalan ja Neitsyt Maarian nimeen, ettei ollut osannut aavistaa tai ajatella sellaista, että tuo mies kävi Margretin luona öisin.

"Sinä!" sanoi Erlend pilkallisesti. "Itsehän sinä sanoit muistavasi ajan, jolloin sinä et ollut Margretia parempi. — Ja taivaan Jumala tietää sinun antaneen minun tuntea joka päivä naimisissa ollessamme, että muistat minun sinua kohtaan tekemäni vääryyden — vaikka sinä tahdoit samaa kuin minä ja vaikka isäsi, enkä minä, suureksi osaksi oli syypää onnettomuuteen kieltäytyessään antamasta sinua minulle vaimoksi — minä olisin ollut halukas sovittamaan syntini ensi hetkestä asti. Ja kun sinä näit Gimsarin soljen", sanoi Erlend tarttuen lujasti vaimonsa käteen ja nostaen sen ylös, — siinä välkkyi kaksi Erlendin antamaa sormusta, jotka Kristiina oli saanut Gerdarudissa — "etkö silloinkaan ymmärtänyt, vaikka olet kantanut joka päivä sormuksia, jotka minä annoin sinulle silloin, kun sinä annoit minulle kunniasi?"

Kristiina oli vaipua maahan väsymyksestä ja surusta; hän vastasi hiljaa:

"Mahtanetkohan sinä ollenkaan muistaa sitä aikaa, jolloin sait minun kunniani, Erlend —?"

Silloin Erlend tarttui päähänsä, viskautui penkille, vääntelehti ja kieritteli itseään siinä. Kristiina kävi istumaan vähän matkan päähän — hän olisi tahtonut auttaa miestään. Hän ymmärsi onnettomuuden koskevan sitä kipeämmin Erlendiin, kun tämä itse oli rikkonut muita vastaan samoin kuin häntä vastaan nyt oli rikottu. Ja Erlend, joka ei milloinkaan ollut tahtonut omaksua syytä tuottamistaan onnettomuuksista, ei näyttänyt jaksavan kestää syyllisyyttään tähän asiaan — eikä ollut olemassa ketään muita kuin Kristiina, jonka hartioille hän olisi voinut sen vierittää. Mutta Kristiinaa ei niin tämä suututtanut kuin häntä suretti ja pelotti se, mitä tämän jälkeen oli tapahtuva —

* * * * *

Sitten Kristiina käväisi katsomassa Margretia. Tämä makasi paikallaan liikkumatta, kalpeana ja tuijottavin silmin. Hän ei ollut vieläkään kysynyt Haakonin kohtaloa — Kristiina ei tiennyt tapahtuiko se siksi, ettei Margret uskaltanut, vai oliko hän tullut aivan tylsäksi omasta surkeudestaan.

Iltapäivällä näki Kristiina Erlendin ja Kløng islantilaisen kulkevan yhdessä lumisohjon läpi ritariparveen. Mutta he viipyivät siellä vain hetken, sitten Erlend palasi yksinään takaisin. Kristiina vilkaisi ylös Erlendin ilmestyessä valoon ja kulkiessa ohi — senjälkeen hän ei uskaltanut kääntää silmiään sille kulmallekaan, minne Erlend oli paennut. Hän oli ollut aivan murtunut mies.

Vähän myöhemmin Kristiinan käytyä parvessa asialla juoksivat Ivar ja Skule häntä vastaan ilmoittaen äidilleen, että Kløng islantilainen aikoi lähteä illalla pois — pojat olivat suruissaan, sillä tämä oli ollut heidän ystävänsä. Kløng suori paraikaa tavaroitaan kokoon, aikoi ehtiä Birgsiin yöksi —.

Kristiina oli jo arvannut asian. Erlend oli tarjonnut tytärtään kirjurille, mutta tämä ei ollut tahtonut vieteltyä neitoa. Mutta mitä tuo keskustelu oli merkinnyt Erlendille — sitä hän ei rohjennut edes ajatella, niin se häntä huimasi ja suretti.

* * * * *

Toisena päivänä tuli sana papintalosta. Haakon Eindridenpoika pyysi Erlendiä puheilleen. Erlend lähetti sellaisen vastauksen, ettei hänellä ollut mitään puhuttavaa Haakonille. Sira Eiliv sanoi Kristiinalle, että jos Haakon jäisi eloon, tulisi hän olemaan täydellinen raajarikko —; paitsi sitä, että hän oli menettänyt oikean kätensä, olivat hänen selkänsä ja lanteensa myös pahoin ruhjoutuneet hänen pudotessaan alas miesten tuvan katolta. Mutta kotiinsa hän tahtoi päästä, vaikka oli siinä kunnossa, ja pappi oli luvannut toimittaa hänelle reen. Haakon katui syntiään täydestä sydämestä — hän myönsi Margretin isän toimineen oikeuden mukaan, määräsipä laki niin tai näin; omasta puolestaan hän toivoi kaikkien painavan unhoon tämän asian, niin että hänen rikoksensa ja Margretin häpeä peittyisi niin paljon kuin mahdollista. Iltapuoleen hänet kannettiin rekeen, jonka Sira Eiliv oli saanut lainaksi Repstadista, ja pappi lähti itse saattamaan häntä ratsain Gauldaliin.

* * * * *

Seuraavana päivänä, joka oli piinaviikon keskiviikko, lähti Husabyn väki Vinjarin seurakuntakirkkoon. Mutta iltarukouksen aikaan pyysi Kristiina apulaistaan päästämään hänet kotikirkkoon.

Hän tunsi vielä tuhan hiuksillaan polvistuessaan poikapuolensa haudalle ja lukiessaan paternosterit hänen sielunsa puolesta.

Pojasta ei kaiketi enää ollut jäljellä juuri muuta kuin luut tuolla kivipaaden alla. Luut ja hiukset ja hiukan vaatteiden jätteitä, joihin hän oli ollut kääritty. Kristiina oli nähnyt pikku sisarensa jäännökset, kun hänet otettiin haudasta ja vietiin isän rinnalle Hamariin. Tomua ja tuhkaa — hän muisti isänsä kauniit kasvot, äitinsä suuret silmät ja ryppyiset kasvot sekä vartalon, joka oli pysynyt niin kumman nuorena ja hoikkana ja notkeana, vaikka kasvot olivat vanhenneet varhain. He lepäsivät saman kiven alla ja maatuivat kuten talo, joka luhistuu kokoon jäätyään autioksi. Hänen mieleensä sukelsi kuvia — hän näki edessään kotikirkon palaneet rauniot, muisti erään Silin laaksossa olevan kartanon, jonka ohi he olivat ratsastaneet matkatessaan Vaageen: rakennukset törröttivät tyhjinä ja olivat maahan hajoamassa, ja ne joiden maalla nuo talot olivat, eivät uskaltaneet mennä niiden lähelle auringon laskettua. Hän muisti rakkaita kuolleitaan — heidän ilmeensä ja heidän äänensä, heidän hymynsä, tapansa ja liikkeensä — oli niin outoa ajatella heidän muotoaan, kun he itse olivat muuttaneet toiseen maahan; se tuntui samanlaiselta kuin muistella autioksi jäänyttä taloa, jonka mädänneet hirret hajosivat maahan.

Hän istui rukouspallilla tyhjässä kirkossa, ja pyhänsavun haju kiinnitti hänen ajatuksensa kuolemaan ja ajallisten asioiden katoavaisuuteen. Eikä hän jaksanut kohottaa sieluaan sitä maata kohti, missä he olivat, mihin kaikki hyvyys ja rakkaus ja uskollisuus koottiin ja missä se pysyi. Joka päivä kun hän rukoili heidän sielujensa puolesta, tuntui hänestä luonnottomalta, että hänen tuli rukoilla heidän puolestaan, joilla jo eläessään oli ollut enemmän rauhaa sielussaan kuin hänellä itsellään kertaakaan täysikasvuiseksi tultuaan. Sira Eiliv sanoi tosin, että rukous kuolleiden puolesta oli aina hyväksi — hyväksi ihmiselle itselleen samoin kuin niille, jotka jo olivat rauhan valtakunnassa Jumalan luona.

Mutta entä sitten? Hänestä tuntui, että kun hänen ruumiinsa viimein mätäni kiven alla, täytyisi hänen levottoman sielunsa vielä sittenkin lepatella jossakin aution kartanon lahonneiden rakennusten nurkissa. Sillä hänen mielestään ei lähtenyt synti, se oli jäävä sinne kuin rikkaruohon juuriverkko multaan. Se ei enää kukoistanut ja kasvanut ja levittänyt tuoksua, vaan pysyi vain siellä mullan sisässä kelmeänä ja väkevänä ja elollisena. Ja vaikka hän tunsi sydämessään niin suurta hellyyttä nähdessään miehensä epätoivon — ei hänellä riittänyt tahtoa vaimentamaan sisäistä ääntä, joka kyseli loukkaantuneena ja katkeroituneena — kuinka voit puhua minulle noin, oletko unohtanut, että silloin, kun minä annoin sinulle kunniani ja uskollisuuteni, olin minä sinun kallein ystäväsi —. Vaikka hän tiesi, että niin kauan kuin tuo ääni oli kyselevä siten, oli hän puhuva Erlendille niin kuin hän itse olisi unohtanut —

Hän viskautui hengessä Pyhän Olavin arkun eteen, tarttui veli Edvinin maatuneeseen käteen, jota säilyteltiin Vatsfjeldetin kirkossa, rutisti käsissään pyhäinjäännösristejä, joissa oli kuolleen naisen vaatetilkku ja tuntemattoman veritodistajan luusiru — tarttui turvaa hakien noihin vähäisiin jäännöksiin, jotka olivat kuoleman ja katoavaisuuden halki säilyttäneet hivenen manallemenneen sielun voimaa — samanlaista kuin se taikavoima, joka piilee entisten urhojen maastakaivetuissa, ruostuneissa miekoissa.

Seuraavana päivänä ratsasti Erlend kaupunkiin ainoastaan Ulfin ja erään toisen miehen seurassa. Hän ei palannut Husabyhyn koko paaston aikana, mutta Ulf haki hänen huovisaattueensa kotoa ja ratsasti tapaamaan häntä Orkedalin välipaastokäräjille.

Ulf uskoi Kristiinalle salassa Erlendin sopineen Tiedeken Pausin, Nidarosin saksalaisen kultasepän kanssa Margretin naittamisesta Tiedekenin pojalle Gerlakille heti pääsiäisen jälkeen.

Erlend tuli kotiin pyhiksi. Hän oli nyt rauhallinen ja tasapainossa, mutta Kristiina oli huomaavinaan, ettei Erlend ollut unohtava tätä asiaa yhtä helposti kuin monta muuta — joko siksi, ettei hän todellakaan enää ollut yhtä nuori, taikka siksi, ettei mikään ennen ollut nöyryyttänyt häntä niin syvästi. Margretista oli ihan yhdentekevä, miten isä tahtoi asian järjestää.

Kerran illalla, kun mies ja vaimo olivat kahden, sanoi Erlend kuitenkin:

"Jos hän olisi ollut minun aviolapseni — tai hänen äitinsä naimaton nainen — niin minä en ikinä olisi antanut häntä vieraalle miehelle joskin hänen olisi käynyt kuten on käynyt; olisin pitänyt luonani sekä hänet että hänen jälkeläisensä. Sehän se on pahinta — mutta syntyperänsä tähden hänen on parempi joutua aviomiehen turviin."

Mutta Kristiinan tehdessä varustuksia tytärpuolen lähtöä varten sanoi Erlend eräänä päivänä lyhyesti:

"Et suinkaan sinä ole siksi terve, että jaksaisit tulla meidän mukaamme kaupunkiin?"

"Jos sinä haluat, lähden minä tietysti mukaan", vastasi Kristiina.

"Miksi minä sitä haluaisin? Kun et sinä ole ollut hänelle äidin sijainen ennenkään, voit päästä olemasta sitä tälläkin kertaa — mitään ilojuhlaa näistä häistä ei tule. Raasvoldin Gunna-rouva sekä hänen pojanvaimonsa eivät ole unohtaneet sukulaisuutta, vaan ovat luvanneet tulla."

Näin jäi Kristiina Husabyhyn Erlendin naittaessa tyttärensä Nidarosissa Gerlak Tiedekeninpojalle.

III

Samana kesänä hiukkaa ennen juhannusta palasi Gunnulf Nikulauksenpoika takaisin luostariinsa. Erlend oli kaupungissa Frostan-käräjillä; hän lähetti kotiin sanantuojan, joka kysyi, luuliko Kristiina jaksavansa tulla kaupunkiin lankoansa tervehtimään. Kristiinan vointi oli keskinkertainen, mutta hän lähti sittenkin taipaleelle. Kun hän kohtasi Erlendin, kertoi tämä veljensä terveyden kokonaan murtuneen. Munkeilla ei ollut ollut huomattavampaa menestystä toiminnassaan Munkefjordissa. Kirkko, jonka he olivat rakentaneet, jäi vihkimättä, sillä arkkipiispa ei voinut lähteä pohjoiseen rauhattomien aikojen vuoksi; saarnaveljien oli täytynyt kaiken aikaa pitää messunsa matka-alttarinsa edessä. Lopulta heiltä puuttui sekä leipä että viini, kynttilät ja paloöljy palvelusta toimittaessaan, ja kun veli Gunnulf ja veli Aslak olivat aikeissa purjehtia Vargøyhin noutamaan niitä, olivat lappalaiset noituneet kumoon heidän veneensä ja heidän oli täytynyt istua kolme vuorokautta eräällä saarella; sen jälkeen olivat kumpikin sairastelleet ja veli Aslak oli kuollut jonkin ajan kuluttua. Keripukki oli vaivannut heitä ankarasti pitkän paaston aikana, sillä heillä ei ollut jauhoruokaa eikä mitään yrttilajeja kuivan kalan paineeksi. Ja niin olivat Bergenin piispa Haakon ynnä mestari Arne, joka oli Nidarosin tuomiokapitulin päämies Paal-herran ollessa virkaanvihittävänä, käskeneet vielä elossa olevat munkit kotiin; Vargøyn pappien tuli sillä välin paimentaa Munkefjordin laumaa.

Mutta vaikka Kristiina siis jo tiesi Gunnulf Nikulauksenpojan sairaudesta, hän säikähti kuitenkin kauheasti nähdessään tämän. Hän meni Erlendin mukana luostariin seuraavana päivänä, ja heidät vietiin puhetupaan. Munkki astui sisään — hän oli köyryselkäinen, hiusseppel oli aivan harmaa, sisäänvajonneiden silmien alukset olivat täynnä kurttuja ja väriltään tumman ruskeat, mutta kasvojen sileällä valkoisella iholla näkyi lyijynvärisiä läikkiä, ja samanlaisia läikkiä oli käsissäkin hänen vetäessään ne esiin hihasta näyttääkseen niitä. Hän hymyili — silloin Kristiina näki hänen menettäneen monta hammasta.

He istuutuivat puhelemaan hetkiseksi, mutta oli kuin Gunnulf olisi unohtanut puhumisenkin. Hän huomautti siitä itse toisten tehdessä lähtöä:

"Mutta sinä, Erlend, olet yhä sama kuin ennen — sinä et näy vanhenneen", ja sitten hän hymyili.

Kristiina tiesi itsekin olevansa tällä kertaa kurjan näköinen. Ja Erlend oli kaunis seisoessaan siinä pitkänä ja solakkana ja tummana ja hyvissä pukimissa. Mutta Kristiina ajatteli, että oli Erlendkin sentään muuttunut koko lailla — oli kumma, ettei Gunnulf huomannut sitä — hän oli aina ennen ollut niin terävänäköinen.

* * * * *

Lopulla kesää oli Kristiina kerran vaateylisillä Raasvoldin Gunna-rouvan kanssa — tämä oli tullut Husabyhyn auttamaan Kristiinaa, jonka jälleen oli ruvettava lapsivuoteeseen. Silloin he kuulivat Naakven ja Bjørgulfin laulavan pihalla puukkoja hioessaan — he vetivät täyttä kurkkua erästä raakaa ja rivoa laulua.

Äiti joutui suunniltaan vihasta, hän meni poikien luo ja torui näitä ankarin sanoin. Ja sitten hän tahtoi tietää, keneltä he olivat oppineet sellaista — miestentuvassa tietenkin, mutta kuka heidän neuvojansa oli. Pojat eivät vastanneet. Silloin ilmestyi Skule esiin parven portaiden alta; hän käski äitiään olemaan vaiti, sillä he olivat oppineet laulun isältään —

Gunna-rouva yhtyi Kristiinan nuhteisiin ja kysyi, eivätkö he pelänneet Jumalaa, kun uskalsivat laulaa sellaista — "kun äitinnekin voi kuolla ennen kukon kiekahdusta". Kristiina ei virkkanut mitään, vaan meni hiljaa sisään.

Hänen käytyään sitten lepäämään vuoteelleen vähäksi aikaa tuli Naakkve hänen luokseen. Hän tarttui äidin käteen, mutta ei sanonut mitään; sitten hän alkoi hiljaa itkeä. Kristiina puhui hänelle nyt lempeästi ja leikillisesti ja pyysi, ettei hän surisi eikä ruikuttaisi, olihan hän jo kestänyt kuusi kertaa, kai hän kestäisi seitsemännenkin. Mutta poika itki yhä katkerammin. Viimein hänen täytyi päästä äitinsä ja seinän väliin, ja siellä hän itki kädet äitinsä kaulassa ja pää äidin rintaa vasten; mutta Kristiina ei voinut saada häntä sanomaan, mitä hän niin suri, vaikka poika oli hänen vieressään kunnes palvelustytöt toivat illallisen pöytään.

Naakkve oli nyt kolmannellatoista, hän oli iso ikäisekseen ja tahtoi olla aikamiestä, mutta hänellä oli pehmeä luonto, ja äiti huomasi usein, että hän oli hyvin lapsellinen. Hän oli kyllin vanha ymmärtääkseen sisarpuolta kohdanneen onnettomuuden; äiti aprikoi, oliko hän mahtanut huomata myös isän muuttuneen sen jälkeen.

Erlend oli aina ollut sellainen, että hän voi suuttuessaan sanoa mitä tahansa — mutta tätä ennen hän ei ollut sanonut yhdellekään ihmiselle pahaa sanaa muulloin kuin vihapäissään, ja hän oli ollut nopsa sovittamaan sen heti kun hyvä luonto palasi. Nyt hän saattoi sanoa pahoja ja kovia sanoja kylmin sydämin. Hän oli ollut pahin kiroilupukari, mutta oli jossain määrin hillinnyt tuota rumaa tapaansa, koska näki sen kiusaavan vaimoaan ja loukkaavan Sira Eiliviä, jota hän vähitellen oli alkanut kunnioittaa. Mutta hän ei ollut milloinkaan käyttänyt säädytöntä ja rivoa kieltä eikä hän ollut pitänyt siitä, että toiset miehet puhuivat rumasti — siinä suhteessa hän oli ollut paljon kainompi monia muita miehiä, jotka olivat eläneet puhtaampaa elämää. Ja vaikka Kristiinan mieltä kirveli, kun hän kuuli alaikäisten poikiensa suusta tuollaisia sanoja, etenkin hänen nykyisessä tilassaan, ja sai tietää heidän oppineen ne isältään, niin katkerimmin häneen sittenkin koski Erlendin lapsellisuus, kun tämä luuli panevansa kovan kovaa vastaan sillä, että tyttärensä tuottaman häpeän jälkeen oli alkanut käyttää epäpuhtaita ja säädyttömiä sanoja ja puhetapoja.

Gunna-rouva oli kertonut Margretin saaneen kuolleenasyntyneen poikalapsen Olavin-messun jälkeen. Rouva oli kuullut hänen jo lohduttautuneen — hän eli sovussa Gerlakin kanssa, joka oli hyvä häntä kohtaan. Erlend meni tytärtään tervehtimään kaupungissa käydessään, ja Gerlak kestitsi hyvin vaimonsa isää; mutta Erlend ei ollut oikein halukas kutsumaan tätä sukulaismiehekseen. Erlend ei ollut maininnut Husabyssä tyttärensä nimeä sen jälkeen kun tämä lähti.

Kristiina sai jälleen pojan, hänet ristittiin Munaniksi Erlendin isoisän mukaan. Sinä aikana, jonka hän makasi pikkutuvassa, tuli Naakkve joka päivä äitinsä luokse kantaen hänelle pähkinöitä ja marjoja, joita oli poiminut metsästä, tai kukkaseppeleitä, joita oli solminut lääkeyrteistä. Erlend palasi kotiin uuden lapsen ollessa kolmen viikon vanha; hän istui paljon vaimonsa luona koettaen olla lempeä ja hellä — eikä hän tällä kertaa valittanut sitä, ettei vastasyntynyt ollut tyttölapsi tai että se oli heikko ja kivulloinen. Mutta Kristiina ei vastaillut paljoa hänen helliin sanoihinsa, hän oli hiljainen ja miettivä ja huolestunut — ja hänen terveytensä palasi tällä kertaa hyvin hitaasti.

* * * * *

Koko talven Kristiina pysyi raihnaana, eikä lapsi näyttänyt jaksavan jäädä eloon. Äiti ei ehtinyt ajatella paljon muuta kuin tuota vaivaista raukkaa. Ja niin hän kuuli vain puolella korvalla puhetta suurista tapahtumista, joista tiedettiin tänä talvena. Maunu-kuningas oli joutunut kovaan rahapulaan yrittäessään saavuttaa herruutta Skånessa ja hän oli pyytänyt apua ja veroja Norjasta. Jotkut neuvoston herrat olivat kyllä halukkaat tukemaan häntä. Mutta kun kuninkaan lähetit ilmestyivät Tunsbergiin, oli kamreeri matkoilla, ja Stig Haakoninpoika, joka oli Tunsberginkartanon päällikkö, sulki linnan kuninkaan miehiltä ja varustautui puolustamaan sitä asevoimin. Hänellä oli vähän väkeä, mutta Erling Vidkuninpoika, joka oli hänen tätinsä mies ja oli kotonaan Akerissa, lähetti linnoitukseen neljäkymmentä aseistettua miestä purjehtiessaan itse länteen. Samaan aikaan nousivat kuninkaan serkut Jon ja Sigurd Haftorinpoika kapinaan kuningasta vastaan erään tuomion johdosta, joka oli kohdannut heidän miehiään. Erlend nauroi ja sanoi Haftorinpoikain käyttäytyneen yltiöpäisesti ja tyhmästi. Tyytymättömyys Maunu-kuninkaaseen oli yleinen koko maassa. Mahtavimmat miehet vaativat, että asetettaisiin drotsi valtakunnan hallituksen johtoon ja valtakunnan sinetin käyttö annettaisiin norjalaisen miehen käsiin, koska kuningas Skånen-puuhiensa tähden näkyi aikovan viettää Ruotsissa suurimman osan aikaa. Pääkaupungin herrat ja kauppapaikkojen hengellinen sääty olivat pelästyneet huhuja, jotka tiesivät, että kuningas aikoi ottaa rahalainan saksalaisilta kaupungeilta. Saksalaisten röyhkeys ja piittaamattomuus maan laeista ja tavoista oli jo entuudestaan sietämätöntä; nyt tiedettiin kuninkaan luvanneen heille yhä suurempia oikeuksia ja vapauksia Norjan kaupungeissa, joten asiat alkoivat kääntyä kerrassaan tukaliksi niille norjalaisille kauppiaille, jotka jo entuudestaan olivat ahtaalla. Rahvaan kesken kulkivat juorut Maunu-kuninkaan salaisesta synnistä, ja monet maalaisseurakuntien papit ja vaeltavat munkit olivat yhtä mieltä siitä, uskoessaan sen olleen syynä Trondheimin Olavinkirkon paloon. Talonpojatkin syyttivät sitä niiden monien onnettomuuksien aiheeksi, joita oli sattunut viime vuosina milloin milläkin kulmalla maata — oli ollut pahoja karjatauteja, viljassa oli ilmennyt nokitähkä, joka aiheutti kipuja ja sairautta sekä ihmisille että eläimille, oli ollut huonoja vilja- ja heinävuosia. Ja Erlend sanoi, että jos Haftorinpojat olisivat ymmärtäneet pysyä alallaan vielä jonkin aikaa ja koettaneet osoittaa lempeätä mieltä ja ylhäistä käytöstapaa, ei olisi unohdettu, että hekin ovat Haakon-kuninkaan tyttärenpoikia.

Mutta kaikki tämä levottomuus raukeni tyhjiin, ja seurauksena oli, että kuningas määräsi Ivar Ogmundinpojan Norjan drotsiksi. Erling Vidkuninpoikaa, Stig Haakoninpoikaa, Haftorinpoikia ja kaikkia näiden kannattajia vastaan uhattiin nostaa syyte maankavalluksesta. Nämä alistuivat silloin, ilmestyivät kuninkaan eteen ja tekivät sovinnon. Haftorinpoikien kannattajien joukossa oli muuan mahtava Pohjois-Norjan mies, Ulf Saksinpoika; hän ei mennyt sopimaan kuninkaan kanssa, vaan ilmestyi Nidarosiin joulun jälkeen. Hän oli paljon Erlendin kanssa kaupungissa ollessaan, ja häneltä sai ylätunturien kansa kuulla asiain tilasta, Ulfin ymmärryksen mukaisesti. Kristiina ei pitänyt tuosta miehestä; hän ei tuntenut miestä itseään, mutta tunsi tämän sisaren Helga Saksintyttären, joka oli naimisissa Gyrd Darren kanssa ja asui Dyfrinissä. Helga oli kaunis, mutta hyvin kopea, eikä Simonkaan pitänyt hänestä, vaikka Ramborg viihtyi hänen kanssaan. Paaston aikana tuli lääninherroille määräys, että Ulf Saksinpoika oli julistettava lainsuojattomaksi käräjillä, mutta silloin tämä jo oli purjehtinut maasta kesken talvisydämen.

Tänä keväänä viettivät Erlend ja Kristiina pääsiäistä kaupunkitalossaan ja olivat ottaneet mukaan nuorimman lapsensa Munanin, sillä Bakken luostarissa oli eräs sisar, joka oli niin taitava lääkevaimo, että kaikki sairastavat lapset, jotka joutuivat hänen hoitoonsa, paranivat — ellei ollut Jumalan tahto, että niiden piti kuolla.

Eräänä päivänä heti pyhien jälkeen Kristiina palasi pienokaisineen luostarista. Huovi ja palvelusneito, jotka olivat olleet saattamassa, tulivat myös tupaan. Erlend oli siellä yksin, makasi pitkänään penkillä. Kun huovi oli mennyt ulos ja naiset riisuneet vaippansa — Kristiina oli istuutunut tulen ääreen lapsi sylissään ja palvelusneito lämmitti heidän nunnalta saamaansa öljyä — kysyi Erlend paikaltaan nousematta, mitä sisar Ragnhild oli sanonut lapsesta. Kristiina vastaili lyhyesti irrottaen kapaloita, ja lopulta hän ei vastannut mitään.

"Onko pojan tila niin huono, Kristiina, ettet sinä tahdo sanoa sitä?" kysyi hän vähän kärsimättömästi.

"Sinä olet kysynyt sitä jo ennen, Erlend", vastasi vaimo kylmästi, "ja minä olen selittänyt sen sinulle monta kertaa. Mutta kun sinä et välitä pojasta sen vertaa, että muistaisit sen päivää pitemmälle, niin —"

"On se tapahtunut minullekin, Kristiina", sanoi Erlend nousten ja tullen vaimonsa luo, "että minun on täytynyt vastata sinulle kolmeen neljään kertaan, kun et sinä ole viitsinyt muistaa minun vastaustani —"

"Se ei ole varmaankaan koskenut niin tärkeitä asioita kuin lastemme terveyttä", sanoi Kristiina yhä koleasti.

"Eipä niin mitättömiäkään — kuten tässä talvella; minun mieltäni ne liikuttivat aika lailla."

"Se ei ole totta, Erlend. Siitä on aikoja, kun sinä olet puhunut minulle sellaista, mikä on liikuttanut mieltäsi? —"

"Mene ulos, Signe", sanoi Erlend tytölle. Hänen otsalleen oli noussut veri, ja hän kääntyi vaimoonsa: "Ymmärrän, mihin sinä tähtäät. En tahdo puhua siitä sinun kanssasi palvelusneitosi kuullen — vaikka hän olisi niin hyvä ystäväsi, ettet pidä minään hänen läsnäoloaan, vaan ryhdyt riitelemään miehesi kanssa ja väität minun valehtelevan —"

"Niiden tavat viimeksi tuntee, joiden kanssa asuu yhdessä", vastasi Kristiina lyhyesti.

"Ei ole helppo tietää mitä sinä tuolla tarkoitat. Minä en ole milloinkaan puhunut sinulle tylysti vierasten kuullen tai unohtanut osoittaa sinulle kunnioitusta palvelijoittemme nähden."

Kristiina purskahti omituiseen sairaalloiseen ja vavahtelevaan nauruun.

"Sinulla on lyhyt muisti, Erlend! Koko ajan on Ulf Haldorinpoika asunut luonamme. Etkö muista, miten annoit hänen ja Haftorin saattaa minut luoksesi Brynhildin makuuparvelle Oslossa?"

Erlend vaipui penkille tuijottaen vaimoonsa suu auki. Mutta Kristiina jatkoi:

"Ei ole sattunut Husabyssä — eikä paljon muuallakaan — sopimatonta ja säädytöntä menoa, jota olisit salannut palvelijoiltasi — vaikka siitä olisi ollut häpeää sinulle tai vaimollesi —"

Erlend istui liikkumatta tuijottaen vaimoonsa kauhistuneena.

"Etkö muista ensimmäistä naimisissaolomme talvea — minä kannoin Naakkvea ja täällä oli sellaiset tavat, että minun oli vaikea vaatia kuuliaisuutta ja kunniallisuutta — muistatko, miten silloin tuit minua —? Etkö muista, miten kasvatusisäsi kävi luonamme vieraiden rouvien ja palvelijoiden ja palvelusneitojen kera ja omat palvelijamme istuivat pöydässä kanssamme — etkö muista, miten Munan riisui minulta viimeisen verhon, jolla olin suojannut itseäni, ja sinä istuit vaiti uskaltamatta tukkia hänen suutaan —"

"Herra Jeesus! Oletko sinä hautonut tuota viisitoista vuotta!" Hän loi silmänsä Kristiinaan — ne näyttivät niin kumman vaaleilta, ja hänen äänensä oli avuton ja heikko. "Sittenkään, Kristiina, me emme minun mielestäni ole haavoittaneet toisiamme ynseillä ja katkerilla sanoilla —"

"Emme", sanoi Kristiina, "pahemmalta minustakin tuntui joulupidoissa, kun sinä haukuit minua siitä, että olin heittänyt viittani Margretin yli — ja kun ympärillä seisoi rouvia kolmen piirikunnan takaa? —"

Erlend ei vastannut mitään.

"Ja sitten sinä vielä syytät minua siitä, mitä Margretille tapahtui — joka kerran, kun minä koetin neuvoa häntä sanallakaan, hän juoksi sinun luoksesi, ja sinä käskit tylysti minua jättämään tytön rauhaan — hän oli sinun tyttäresi, eikä minun —"

"Syyttänyt — en ole sinua!" vastasi Erlend vaivalloisesti, taistellen ankarasti pysyäkseen rauhallisena. "Jos joku lapsistamme olisi ollut tyttö, olisit kai helpommin ymmärtänyt, että sellainen kuin minun tyttäreni asia — käy isän luihin ja ytimiin —"

"Luulin viime keväänä näyttäneeni, että olin ymmärtänyt", sanoi vaimo hiljaa. "Eihän minun tarvinnut muuta kuin muistaa omaa isääni —"

"Tämä oli sittenkin pahempaa", vastasi Erlend yhtä rauhallisesti. "Minä olin naimaton mies. Tuo mies — oli — nainut. Minä en ollut sidottu — minä en ollut sidottu sillä tavoin", oikaisi hän sanansa, "etten olisi päässyt irti —"

"Etkä sinä sittenkään irrottanut itseäsi", sanoi Kristiina. "Muistatko sinä miten tuo irtautuminen tapahtui —?"

Erlend hyppäsi pystyyn ja löi häntä vasten silmiä. Sen tehtyään hän jäi kauhuissaan tuijottamaan eteensä — hänen kalpeille poskilleen ilmestyi punainen täplä. Mutta Kristiina istui jäykkänä ja suorana, kova ilme kasvoilla. Lapsi oli parahtanut itkuun — hän tuuditti sitä sylissään ja puheli sille.

"Se — se oli pahasti sanottu, Kristiina", sanoi mies epävarmasti.

"Kun viimeksi löit minua, kannoin lastasi sydämeni alla. Nyt löit minua kun minulla oli poika sylissäni —"

"Meillähän syntyy kakaroita alinomaa —", huusi Erlend kärsimättömästi —

He vaikenivat. Erlend alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. Kristiina kantoi lapsen kamariin ja laski sen vuoteelle; Kristiinan palatessa takaisin kamarin ovesta pysähtyi Erlend hänen eteensä:

"Minä — minun ei olisi pitänyt lyödä sinua, Kristiina. Kadun, että tein sen — tulen katumaan sitä yhtä kauan kuin edellistä kertaa. Mutta sinä — sinä olet antanut minun jo ennen kuulla, että unohdan sinun mielestäsi liian pian. Sinä sen sijaan et unohda mitään — et ainoatakaan minun pahoista teoistani. Olen sentään koettanut olla hyvä aviomies, mutta se ei näytä sinusta muistamisen arvoiselta. Sinä — sinä olet kaunis, Kristiina —" Hän jäi katsomaan vaimoaan tämän kuljettua ohi.

Kartanon emännän tasainen ja arvokas käytös oli yhtä kaunis kuin neidon hempeä sulo, hänen povensa ja lanteensa olivat leveämmät, mutta hän oli myös saanut lisää pituutta; hän kulki selkä suorana ja pieni pää kohosi yhtä uljaana ja kauniina kaulalta. Kalpeat, sulkeutuneet kasvot suurine tummanharmaine silmineen kiihottivat ja hurmasivat Erlendiä yhtä suuresti kuin entiset pyöreät, ruusuiset lapsenkasvot, jotka olivat kiihottaneet ja hurmanneet hänen rauhatonta mieltään omituisella tyyneydellään. Hän tarttui Kristiinan käteen:

"Minun silmissäni sinä olet aina oleva kaunein kaikista naisista — ja rakkain."

Kristiina salli hänen pitää kättä, mutta ei vastannut sen puserrukseen. Sitten Erlend heitti sen luotaan; kiivaus sai taas ylivallan:

"Unohtanut, sanot sinä: unohtaminen ei ole aina pahin synti. Minä en ole milloinkaan ollut olevinani hurskas, mutta minä muistan sen, mitä Sira Jon opetti minulle lapsena, ja Herran palvelijat ovat verestäneet muistiani myöhemmin. On synti hautoa mielessään syntejä, jotka kerran on ripittänyt papille, joita on katunut Jumalan edessä ja joille on saanut anteeksiannon papin kädestä ja huulilta. Etkä sinä kaivele hurskaudesta meidän menneitä syntejämme, Kristiina, vaan teet sen siksi, että tahdot näyttää minulle puukkoa silloin kun minä teen vasten mieltäsi —"

Erlend käveli vähän ja tuli sitten takaisin.

"Vallanhimoinen — Jumala tietää, että rakastan sinua, Kristiina — vaikka näen, että sinä olet vallanhimoinen etkä ole antanut anteeksi sitä, että minä tein väärin sinua kohtaan ja viekoittelin sinutkin vääryyteen. Olen sietänyt paljon, Kristiina, mutta nyt minä en enää ole sietävä sitä, etten minä milloinkaan saa rauhaa entisiltä onnettomuuksiltani, enkä myöskään sitä, että sinä puhut minulle kuin orjallesi —"

Kristiina vapisi mielenliikutuksesta vastatessaan:

"En minä ole puhunut sinulle kuin orjalleni. Oletko kertaakaan kuullut minun puhuvan tylysti tai kiivaasti kenellekään, jota voitaisiin pitää minua alempiarvoisena — huonoimmalle ja kelvottomimmalle palvelijallenikaan —; siitä synnistä tiedän olevani vapaa Jumalan edessä, että olisin pahentanut pienimpiä sanoilla tai teoilla. Mutta sinun pitäisi olla minun herrani, jota minun tulisi totella ja kunnioittaa, kumartaa ja palvella lähinnä Jumalaa — Jumalan käskyn mukaan, Erlend. Ja jos minä olen kadottanut kärsivällisyyden ja puhunut sinulle toisin kuin vaimon tulisi puhua miehelleen — niin lienee se tapahtunut siksi, että minun usein on ollut vaikea taivuttaa ymmärtämättömyyteni sinun paremman ymmärryksesi alle, kunnioittaa ja totella herraani ja miestäni niin suuresti kuin tahtoisin — ja ehkä toivoin — ehkä olen uskonut voivani siten kiihottaa sinua osoittamaan, että olet mies ja minä vain heikko nainen —

"Mutta älä sure, Erlend. En enää tahdo loukata sinua sanoillani enkä tämän päivän jälkeen ole koskaan unohtava puhua sinulle yhtä lempeästi kuin jos olisit orjien jälkeläinen —"

Erlend oli tullut tummanpunaiseksi — hän kohotti nyrkkinsä — sitten hän pyörähti kantapäillään, otti viittansa ja miekkansa oven suusta penkiltä ja syöksyi ulos.

Ulkona oli auringonpaiste ja tuulinen sää — ilma oli kylmä, mutta katonreunalta ja tuulen heiluttamista puista ripsui hänen päälleen kirkkaita jääkiteitä. Katoilla oleva lumi läikkyi kuin hopea, ja kaupunkia ympäröivien mustanvihreiden metsäisten harjujen takaa välkkyivät tunturit kylmänsinisinä ja valkeina häikäisevän kevättalven auringossa.

Erlend kuljeskeli katuja ja kujia — nopeasti, nopeasti — hänen täytyi saada astua. Hänen sisällään kiehui — Kristiina oli ollut väärässä, päivänselvästi väärässä ensi hetkestä asti, ja hän itse oikeassa, sitten hän oli hairahtunut lyömään vaimoansa — mutta Kristiina oli väärässä. Entä mikä nyt neuvoksi; sitä hän ei tiennyt. Hänen ei tehnyt mieli mennä tuttavien luo eikä palata kotiinkaan.

Kaupunki kuohui levottomana. Suuri islantilais-alus oli laskenut laituriin aamupäivällä — ensimmäinen tänä keväänä. Erlend kuljeksi läntisiä kujia ja joutui Marteininkirkon kohdalle; siitä hän alkoi laskeutua rantaan vievää tietä. Vaikka oli vasta aikainen iltapäivä, kuului jo melua ja huutoja juoma- ja majapaikoista. Nuoruudessaan hän oli itsekin käynyt tuollaisissa paikoissa — ystävien ja kumppanusten kanssa. Mutta nyt olisivat ihmiset töllistäneet silmät päästään ja päästäneet sitten kielensä pyörimään, jos Orkdølan läänin lääninherra, jolla oli kartano kaupungissa ja runsaat oluet ja viinit kellarissaan, olisi astunut juomatupaan ja pyytänyt kannun heidän huonoa oluttaan. Mutta sinne häntä olisi vetänyt — tuonne pikkutalonpoikain, renkien ja merimiesten pariin. — Ei siinä syntynyt sotaa, jos nuo miekkoset paukauttivat naisiaan korvalle, ja se heiltä kyllä syntyi — tuhat tulimmainen helvetti, miten oli miehen hallittava vaimoaan, kun hän ei voinut pieksää tätä vaimon syntyperän ja oman kunniansa tähden — eikä itse pirukaan kestänyt heidän kanssaan sanasotasilla. Noita hän oli — mutta niin kaunis — häntä täytyi lyödä siksi kunnes hän pehmiäisi —

* * * * *

Kaikissa kaupungin kirkoissa alettiin soittaa iltarukoukseen — kevättuuli sotki niiden äänet sekamelskaksi hänen päänsä päällä. Pyhä noita lähti kai nyt Kristuksenkirkkoon — valittamaan Jumalalle ja Neitsyt Maarialle ja Pyhälle Olaville sitä, että oli saanut korvapuustin mieheltään. Erlend lähetti vaimonsa suojeluspyhimyksille syntisen tervehdyksen kellojen soidessa ja helistessä ja kilkuttaessa. Hän ohjasi kulkunsa Gregoriuksenkirkkoa kohti.

Hänen vanhempiensa haudat olivat Annan-alttarin edustalla pitkänseinän pohjoispuolisessa käänteessä. Lukiessaan rukouksiaan hän huomasi rouva Sunniva Olavintyttären astuvan kirkon ovesta sisään neitonsa saattamana. Lopetettuaan rukouksensa hän lähti tervehtimään tätä.

Siitä saakka, kun he olivat toisiinsa tutustuneet, olivat heidän välinsä olleet sellaiset, että heillä aina oli pientä pilantekoa ja vapaata leikinlaskua keskenään. Ja tänä iltana heidän ollessaan polvillaan rukouspallilla odottamassa iltahartauden alkamista Erlend oli niin vallaton, että Sunniva-rouvan täytyi moneen kertaan muistuttaa, että he olivat kirkossa ja että heidän ohitseen kulki koko ajan väkeä.

"Niinpä kyllä", sanoi Erlend, "mutta sinä olet niin kaunis tänä iltana, Sunniva! On hauska kisailla rouvan kanssa, jolla on niin viehkeät silmät —"

"Mutta sinä et ole sen arvoinen, Erlend Nikulauksenpoika, että sinua tarvitsisi katsella viehkein silmin" —, veikisteli toinen.

"Sittenpä minä tulen kisaamaan kanssasi pimeän tultua", yhtyi Erlend pilantekoon. "Kun messu on loppunut, saatan sinut kotiin —"

Nyt ilmestyivät papit näkyviin, ja Erlend meni etelänpuoleiselle seinustalle miesten joukkoon.

Jumalanpalveluksen loputtua hän meni ulos pääoven kautta. Hän näki Sunniva-rouvan neitoineen kappaleen matkaa alempana kadulla — ja ajatteli, että olisi parempi, ettei hän seuraisi tätä, vaan menisi suoraan kotiin. Samassa tuli parvi laivalla tulleita islantilaisia katua ylös, tahtoen sulkea tien noilta kahdelta naiselta. Erlend juoksi rouvan avuksi. Heti kun merimiehet näkivät miekkavöisen herran tulevan vastaan, he väistyivät sivuun ja antoivat naisille tietä.

"Taitaa olla sittenkin parasta, että minä saatan sinun kotiin", sanoi Erlend, "kaupungissa on rauhatonta tänään."

"Tiedätkös, Erlend — vaikka minä olenkin jo vanha vaimo, ei minusta ole ikävä nähdä miesten pitävän minua vielä siksi kauniina, että he viitsivät tukkia tieni."

Säädykkään miehen suusta soveltui tähän yksi ainoa vastaus.

* * * * *

Erlend palasi omaan taloonsa aamuhämärissä, seisoi vähän aikaa kartanorakennuksen suljetun oven edessä palellen, kuolemanväsyneenä ja kyllästyneenä. Kolkuttaako hereille palvelijat, kömpiäkö Kristiinan viereen, joka nukkui lapsi rinnoillaan — ei. Hänellä oli mukanaan itäisen parviaitan avain; siellä säilytettiin hänen haltuunsa uskottuja tavaroita. Erlend avasi oven, veti jalastaan saappaat ja kantoi pari sarkapakkaa ja tyhjää säkkiä olkien päälle sänkyyn. Hän kääri viittansa ympärilleen, pujahti säkkien alle ja vaipui uneen, lopenväsyneenä, pökerryksissään ja kaikki unohtaneena.

Kristiina oli kalpea ja valvoneen näköinen istuutuessaan aamueineelle väkensä kera. Eräs miehistä sanoi käyneensä pyytämässä isäntää pöytään — tämä nukkui ylhäällä itäaitan parvessa — Erlend oli käskenyt hänen mennä hiiteen.

* * * * *

Erlendin oli oltava Elgeseterillä päivämessun jälkeen todistajana joissakin talonkauppa-asioissa. Mutta hän sai juonitelluksi itsensä vapaaksi sen jälkeisestä ateriasta refektoriossa, samoin kuin Arne Gjavvaldinpojan seurasta, jonka ei myöskään sopinut jäädä juomaan veljien kera, mutta joka välttämättä olisi vienyt Erlendin mukanaan Ranheimiin.

Perästäpäin hän katui, että oli eronnut toisten seurasta — kauhistui kulkiessaan yksin kaupunkia kohti — hän ei päässyt ajattelemasta sitä mitä oli tehnyt. Silmänräpäyksen hän ajatteli mennä suoraapäätä Gregoriuksenkirkkoon — hänellä oli lupa ripittää itsensä eräälle sikäläiselle papille Nidarosissa ollessaan. Mutta jos hän lankeaisi uudelleen syntiin ripillä käytyään, olisi se vielä pahempi synti. Hänen täytyi mieluummin odottaa jonkin aikaa —

Kyllä nyt Sunniva luuli häntä kukkopojaksi, jonka hän oli pyydystänyt paljaalla kämmenellään. Mutta ei hän ollut uskonut, piru vieköön, että naisihminen olisi osannut opettaa hänelle niin paljon uutta — tässä hän vieläkin huohotti kokemaansa. Hän oli kuvitellut olevansa jotakuinkin taitava ars amandissa, vai miten nuo oppineet sitä nimittävät. Jos hän olisi ollut nulikka, hän olisi ehkä ylpeillyt siitä ja ollut mielissään oppimastaan. Mutta hän ei pitänyt tuosta naisesta — tuosta hullusta vaimoihmisestä, hän oli kyllästynyt häneen, hän oli kyllästynyt kaikkiin naisiin, paitsi vaimoonsa — ja oli kyllästynyt häneenkin! Kautta taivaan, hän oli ollut semmoisessa avioliitossa, että oli itsekin tullut ihan hurskaaksi — sillä hän oli uskonut Kristiinan hurskauteen — mutta kauniin palkanpa hän oli saanut hurskaalta vaimoltaan uskollisuudestaan ja rakkaudestaan — Kristiina oli aika noita! Hän muisti tämän eilisiltaiset kirvelevät, ilkeät sanat — niinkö hän siis Kristiinan mielestä käyttäytyi kuin orjien jälkeläinen — Ja tuo toinen, Sunniva, piti häntä varmaankin tuiki kokemattomana ja kesynä, hän kun ei ollut voinut olla kauhistumatta tämän lemmentemppuja. Vielä hän näyttäisi Sunnivalle, ettei hän ollut hurskaampi mies kuin tämä oli nainen —. Hän oli luvannut mennä Baardsgaardiin ensi yöksi — ja samapa tuo vaikka menisikin; hän oli langennut syntiin, voihan hän siis nauttia sen suoman ilonkin —.

Koska hän jo oli rikkonut Kristiinalle lupaamansa uskollisuuden — tämä itse oli saanut sen aikaan pahalla ja väärällä kohtelullaan —

Hän meni kotiin, maleksi tallissa ja ulkorakennuksissa etsien jotakin moitteen syytä, torui sairaalan papin karjakkoa siitä, että tämä oli kantanut maltaita riihitupaan, vaikka tiesi, etteivät hänen miehensä tarvinneet kuivausriihtä tällä kaupunkimatkalla. Hän toivoi, että hänen poikansa olisivat olleet matkassa, heistä olisi ollut seuraa —. Hän olisi tahtonut päästä Husabyhyn nyt paikalla. Mutta hänen täytyi odottaa kaupungissa etelästä tulevia viestejä — olisi ollut liian uhkarohkeata ottaa kartanossaan vastaan sieltä päin tulevat sanantuojat.

Talon rouva ei näyttäytynyt illallispöydässä — hän nukkui kamarin sängyssä, kertoi Signe, hänen palvelusneitonsa, katsoen moittivasti isäntäänsä. Erlend vastasi tuimasti, ettei hän ollut kysynyt rouvaa. Miesten lähdettyä tuvasta hän meni kamariin. Siellä oli pilkkosen pimeä. Erlend kumartui vaimonsa yli.

"Itketkö sinä?" hän kysyi hyvin hiljaa, sillä toinen hengitti niin kummallisesti. Mutta Kristiina vastasi sekavasti, ettei hän itkenyt.

"Väsyttääkö sinua? Minäkin rupean jo maata", sanoi hän taas hiljaa.

Kristiinan ääni vapisi hänen vastatessaan:

"Silloin minä soisin sinun menevän sinne, Erlend, missä makasit viime yön."

Erlend ei vastannut. Hän meni pois ja kantoi kynttilän kamariin tuvasta sekä aukaisi vaatearkkunsa. Hän oli tarpeeksi hyvissä vaatteissa kelvatakseen mihin hyvänsä, sillä hänellä oli yllään sinipunainen kothardi, hän kun oli ollut aamupäivällä Elgeseterissä. Mutta nyt hän muutti yllensä uutta, hitaasti ja tarkoituksella —. punasilkkisen paitansa ja hiirenkarvaisen, puoliavaran samettimekon, jossa oli hopeatiukuset hihojen päissä, hän harjasi tukkansa ja pesi kätensä. Vähän väliä hän vilkaisi vaimoonsa — tämä makasi vaiti ja hievahtamatta. Silloin hän lähti, toivottamatta hyvää yötä. Seuraavana päivänä hän tuli häikäilemättä kotiin aamiaisen aikaan.

Tätä jatkui viikon päivät. Tullessaan eräänä iltana kotiin, oltuaan asialla Hangrarissa, sai Erlend tietää Kristiinan ratsastaneen aamulla Husabyhyn.

Siitä hän oli jo selvillä, ettei yhdelläkään miehellä ollut voinut olla vähemmän iloa synnistä kuin hänellä oli ollut tästä Sunniva Olavintyttären asiasta. Häntä inhotti pohjia myöten tuo mieletön ihminen — inhotti silloinkin, kun hän leikki ja hyväili. Varomaton teko se myös oli — nyt kerrottiin kai jo kaupungilla hänen öitsineen Baardin kartanossa — eikä Sunnivan tähden kannattanut pilata mainettaan. Väliin hän oli muistanut sitäkin, että kukaties siitä oli oleva seurauksia — mieshän tällä kyllä oli, puolivanha ja kivulloinen; sääli Baardia, joka oli naimisissa noin villin ja mielettömän naisen kanssa; Erlend oli tuskin ensimmäinen, joka oli loukannut hänen miehensä oikeuksia. Ja Haftor — mutta hän ei ollut muistanut lainkaan Sunnivaa Haftorin sisareksi ryhtyessään asioihin hänen kanssaan; se johtui hänen mieleensä vasta sitten kun oli liian myöhä. Asia oli niin pahalaatuinen kuin olla saattoi — ja hän huomasi Kristiinan tietävän sen.

Ei hän luullut Kristiinan keksivän vedota arkkipiispaan — pyytääkseen saada muuttaa miehensä luota. Kristiinalla oli turvanaan Jørundgaard — mutta hänen oli mahdotonta matkustaa tunturin yli tähän vuodenaikaan, kerrassaan mahdotonta jos hän aikoi ottaa mukaansa pienemmät lapset; eikä Kristiina jättäisi niitä. Ei hän voinut lähteä laivallakaan Munanin ja Lauritsan kanssa näin aikaisin keväällä, lohdutteli Erlend itseään. Ei olisi ollut Kristiinan tapaista pyytää arkkipiispan apua häntä vastaan — syytä hänellä kyllä oli siihen — mutta Erlend oli vapaaehtoisesti tyytyvä vuode-eroon — kunnes Kristiina huomaisi hänen vilpittömän katumuksensa. Kristiina ei voinut tehdä tästä julkista asiaa. Mutta Erlendistä tuntui yhtäkaikki, ettei hän pitkään aikaan ollut tietänyt, mitä hänen vaimonsa saattoi tehdä ja olla tekemättä.

Hän makasi yöllä omassa vuoteessaan ajatellen asioita pitkin ja poikki. Ja hänelle selvisi, että hän oli sotkenut asiansa vielä pahemmin kuin ensin oli otaksunut — ryhtyessään tähän viheliäiseen seikkailuun samaan aikaan kuin otti osaa maan tärkeimpien asioiden ratkaisuun.

Hän ei tiennyt miten olisi kironnut itseään, kun oli ollut sellainen narri vaimonsa edessä, että oli antanut tämän ajaa hänet näin tukalaan asemaan. Hän kirosi Kristiinaa ja Sunnivaa, kumpaistakin. Piru vieköön, eihän hän ollut enemmän naisiin menevä kuin muutkaan miehet — päinvastoin hän oli ollut tekemisissä harvemman naisen kanssa kuin monet muut hänen tuntemansa miehet. Mutta oli kuin itse sielunvihollinen olisi punonut paulansa hänen ympärilleen — hän ei voinut lähestyä ketään naista joutumatta paikalla kaulaa myöten suohon —.

Nyt se oli loppuva. Hänellä oli muita hommia, jumalankiitos. Pian, hyvin pian tuli varmaan Ingebjørg-rouvan kirje. Naisten metkuja hän ei välttänyt tässäkään asiassa, mutta se oli kai Jumalan rangaistus hänen nuoruutensa synneistä. Erlendiä nauratti. Rouvan täytyi ymmärtää asioiden olevan siten kuin he olivat esittäneet. Kysymys oli siitä, tulisiko joku hänen pojistaan vaiko joku hänen äpäräsisarensa pojista asetettavaksi Maunu-kuningasta vastaan norjalaisten kuninkaaksi. Ingebjørg-rouva rakasti Knut Porselle synnyttämiään lapsia enemmän kuin koskaan oli rakastanut toisia lapsiaan.

Pian, pian — sitten hän pääsisi merelle ja saisi tuntea suolaveden pärskyt sylissään. Voi armias Jumala, kuinka oli tuntuva hyvältä kastua likomäräksi meren aaltojen keskellä ja antaa tuulen tunkea ytimiin asti — päästä irti naispuoleisista määrättömäksi ajaksi.

Sunniva ajatelkoon mitä tahtoo. Erlend ei ollut menevä sinne enää. Ja menköön Kristiina Jørundgaardiin, jos mieli tekee. Saattoi ollakin parasta hänelle ja lapsille, että nämä joutuivat pois Gudbrandinlaaksosta kesäksi. Tottahan hän sitten taas suostuisi ystäväksi.

Seuraavana aamuna hän ratsasti Skauniin. Hänellä ei kuitenkaan ollut rauhaa ennen kuin hän sai tietää vaimon aikeista.

Tämä otti hänet vastaan arvokkaasti, lempeästi ja kylmästi, kun hän seuraavana päivänä ilmestyi Husabyhyn. Kysymättä hän ei sanonut sanaakaan Erlendille, ei myöskään vihaista sanaa, eikä hän pannut vastaan, kun Erlend illalla, ikään kuin koetteeksi, hankkiutui aviosänkyyn. Mutta heidän maattuaan hetken aikaa hiljaa koetti Erlend epäröiden laskea kätensä hänen povelleen.

Kristiinan ääni vapisi, mutta Erlend ei saanut selvää surustako vai vihasta, hänen kuiskatessaan:

"Niin kehnoksi mieheksi en voi uskoa sinua, Erlend, että tahtoisit tehdä minun oloni vielä vaikeammaksi. En voi torata kanssasi, sillä lapsemme nukkuvat ympärillämme. Ja koska minä olen synnyttänyt sinulle seitsemän poikaa, en tahtoisi, että palvelijani huomaisivat minut loukatuksi vaimoksi —"

Erlend makasi kauan hiljaa ennen kuin uskalsi vastata:

"Niin. Herra armahda, minä olen loukannut sinua pahasti, Kristiina. En olisi — en olisi tehnyt sitä, elleivät sinun julmat sanasi tuona iltana Nidarosissa olisi painaneet mieltäni niin. — Minä en ole tullut kotiin kerjätäkseni sinulta anteeksiantoa, sillä minä tiedän, että se olisi tällä kertaa vaikea pyyntö —"

"Huomaan Munan Baardinpojan puhuneen totta", vastasi vaimo, "sanoessaan, ettei se päivä ole koittava koskaan, jolloin sinä olet syyttävä itseäsi pahoista töistäsi. Koeta pyrkiä sovintoon Jumalan kanssa — sinun on tärkeämpi pyytää anteeksi häneltä kuin minulta —"

"Ymmärrän sen", sanoi Erlend katkerasti. Sitten he eivät puhuneet enää. Ja seuraavana aamuna Erlend ratsasti takaisin Nidarosiin.

Hän oli ollut kaupungissa muutaman päivän, kun Sunniva rouvan palvelusneito tuli hänen puheilleen eräänä iltana Gregoriuksen kirkossa. Erlend ajatteli, että täytyihän hänen puhua rouvan kanssa viimeisen kerran, ja pyysi neidon olemaan vahtina illalla, jotta hän voisi tulla samaa tietä kuin ennen.

Hänen oli täytynyt ryömiä ja kavuta kuin kanavaras päästäkseen parvelle, missä he olivat oleksineet. Häntä hävetti kauheasti, että oli suostunut sellaiseksi narriksi — unohtaen ikänsä ja asemansa. Mutta alussa oli häntä huvittanut esiintyä niin nuorekkaana.

Rouva otti hänet vastaan vuoteessaan:

"Tulethan sinä vihdoinkin!" sanoi hän nauraen ja haukotteli sitten. "Joudu nyt, ystäväiseni, sänkyyn, keskustelemme myöhemmin siitä, missä sinä olet viipynyt niin kauan —"

Erlend ei tiennyt oikein mitä tehdä tai sanoa saadakseen ilmaistuksi sen, mitä ajatteli. Vaistomaisesti hän alkoi riisua vaatteitaan.

"Varomattomia olemme olleet, Sunniva — ei ole hyvä, että minä jään tänne yöksi. Eikö Baardkin jo saavu kotiin?" kysyi hän.

"Pelkäätkö sinä minun miestäni?" kysyi Sunniva kiusoitellen. "Huomasithan itse, ettei Baard ollut tietääkseenkään, vaikka me pilailimme ihan hänen silmiensä edessä. Jos hän kuulee sinun käyneen kartanossa, niin kyllä minä saan hänet uskomaan, että se on sitä vanhaa vatkutusta. Hän uskoo minuun niin —"

"Hän näyttää uskovan sinuun liiaksi", nauroi Erlend kaivaen sormensa Sunnivan tukkaan ja kiinteisiin, valkoisiin olkapäihin.

"Niinkö arvelet —" Sunniva tarttui hänen ranteeseensa. "Uskothan sinäkin vaimoosi, vai mitä? Ja minä olin sentään kaino ja kunniallinen Baardin naidessa minut —

" Minun vaimoani emme sekoita tähän", sanoi Erlend terävästi ja veti pois kätensä.

"Miksikä niin —? Onko sinusta sopimattomampaa, että puhumme Kristiina Lauritsantyttärestä kuin herra Baardista, minun miehestäni?"

Erlend puri hampaansa yhteen eikä vastannut mitään.

"Sinä olet varmaan niitä miehiä, Erlend", sanoi Sunniva pilkaten, "jotka uskovat olevansa niin vastustamattomia ja kauniita, ettei naiselle voida lukea viaksi, jos hänen kunniansa murtuu kuin lasi heidän käsissään — vaikka tämä olisi muuten luja kuin rauta."

"Sitä minä en ole milloinkaan uskonut sinusta", vastasi Erlend karkeasti.

Sunnivan silmät säkenöivät:

"Mitä sinä siis tahdoit minusta, kun olit niin onnellisissa naimisissa?"

"Sanoinhan minä, ettet sinä saa mainita minun vaimoni nimeä —"

"Minun mieheni on yhtä hyvä kuin sinun vaimosi —"

"Sinä aloit itse puhua Baardista, ja juuri sinä pahimmin pilkkasit häntä", sanoi Erlend suutuksissaan. "Ja vaikka et olisi pilkannut häntä sanoilla — niin eipä hänen kunniansa ole kovin suuren arvoinen sinulle, kun saatoit ottaa itsellesi toisen miehen hänen ohellaan. Mutta Kristiina ei tule halvemmaksi minun rikoksestani."

"Tuotako sinä olet tullut sanomaan minulle — että rakastat Kristiinaa vaikka pidät minusta sen verran, että tahdot leikitellä kanssani —"

"En tiedä pidänkö sinusta — sinä osoitat pitäväsi minusta —"

"Mutta Kristiina ei ymmärrä antaa arvoa sinun rakkaudellesi!" pilkkasi toinen. "Kyllä minä olen nähnyt, miten viehkeästi hänen on tapana katsoa sinuun, Erlend —"

"Pidä suusi", huusi Erlend. "Ehkä hän tietääkin minkä arvoinen minä olen", sanoi hän kovasti ja katkerasti. "Me kaksi taidamme olla jokseenkin toistemme vertaiset —"

"Onko niin", kysyi Sunniva uhkaavasti, "että minä olen ruoska, jolla sinä tahdot suomia vaimoasi —?"

Erlend seisoi huohottaen:

"Voithan sanoa niin. Mutta sinä tulit itse käteeni —"

"Varo sinä", sanoi Sunniva, "ettei se ruoska satu omaan nahkaasi —"

Hän kohosi istualleen ja odotti. Mutta Erlend ei näyttänyt aikovan vastata eikä tulla lepyttämään ystäväänsä. Hän puki vaatteet ylleen ja lähti enemmittä puheitta.

Hän ei ollut tyytyväinen itseensä eikä tapaan, jolla oli eronnut Sunnivasta. Se ei ollut kunniaksi hänelle. Mutta yhdentekevää — hän oli ainakin päässyt eroon tästä naisesta.

IV

Sinä keväänä ja kesänä ei Husabyssä nähty paljon isäntää. Niinä kertoina, jolloin hän kävi kotona, kohteli emäntä häntä arvokkaasti ja lempeästi. Erlend ei yrittänyt millään tapaa rikkoa muuria, jonka toinen oli rakentanut heidän välilleen, vaikka hän usein katsoi tutkivasti Kristiinaa. Muuten tuntui hänellä olevan paljon toimitettavaa ulkopuolella kodin. Kartanonhoitoa hän ei tiedustellut kertaakaan yhdelläkään sanalla.

Talon rouva huomautti tästä, kun Erlend heti ristinmessun jälkeen tahtoi hänet mukaansa Raumsdaliin. Erlendillä oli asioita pohjoisessa, ja Kristiina olisi voinut ottaa lapset mukaansa ja jäädä joksikin aikaa Jørundgaardiin tervehtimään sukulaisia ja ystäviä. Mutta Kristiina ei tahtonut millään muotoa lähteä.

Erlend oli Nidarosissa lakikäräjien ajan ja sen jälkeen Orkedalissa; sitten hän palasi Husabyhyn, mutta alkoi paikalla valmistella Bergenin-matkaa. Margygren oli ankkurissa Nidarholmin luona, ja hän odotti vain Haftor Grautia, jonka piti tulla mukaan.

Kolme päivää ennen Marketan-messua alkoi Husabyssä heinänteko. Oli mitä poutaisin ilma, ja kun väki palasi niitylle päivällislevon jälkeen, tahtoi isäntärenki Olav ottaa lapsetkin mukaan.

Kristiina oli vaateaitassa, joka sijaitsi ritariparven toisessa kerroksessa. Tämä talo oli rakennettu niin, että tuohon huoneeseen veivät ulkopuoliset portaat ja pitkin ulkoseinää kulki sola; mutta kolmas kerros ulottui sen yli, ja siihen pääsi vain irtonaisia tikapuita, vaateaitan luukusta. Luukku oli auki, sillä Erlend oli asetuvassa.

Kristiina kantoi ulos turkin, jonka Erlend tahtoi mukaan merimatkalle, ja puisteli sitä parvensolassa. Silloin hän kuuli tieltä jymyä ja näki samassa suuren ratsastusjoukon karahuttavan esiin Gauldalintien metsästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Erlend hänen sivullaan.

"Sanoitko, Kristiina, tulen sammuneen kodassa aamulla?"

"Sanoin, Gudrid kaasi liemikattilan tuleen, meidän täytyy lainata tulta Sira Eiliviltä —"

"Ei, emme sekoita häntä tähän. Gaute", sanoi hän hiljaa alas pojalle, joka nuhjusteli parven alla, kohotteli haravaa toisensa jälkeen eikä olisi viitsinyt lähteä heinäntekoon. "Tule tänne portaille — älä pitemmälle, muuten sinut nähdään."

Kristiina tuijotti mieheensä. Sellaisena hän ei ollut nähnyt Erlendiä koskaan — tuota jännittynyttä, valpasta ilmettä kasvoilla ja äänessä hänen tarkatessaan eteläistä tietä — koko pitkän, notkean vartalon hillittyä eloisuutta hänen juostessaan sisään ja ilmestyessään heti sen jälkeen takaisin, lattea, palttinaan ommeltu pakka kädessä. Hän antoi sen pojalle.

"Pistä se poveesi — ja kuule tarkasti mitä minä sanon. Sinun pitää pelastaa nämä kirjeet, Gaute-poikani. Ota harava Olallesi ja mene rauhallisesti rinnettä alas kunnes tulet leppäsuolle. Pysy siellä pensaiden välissä metsänlaidassa — tunnethan sinä ne paikat — ja hiivi tiheintä viidakkoa pitkin Skjoldvirkstadiin asti. Katso tarkasti, onko kartanossa rauhallista. Jos huomaat rauhattomuutta taikka vieraita ihmisiä, niin piilottaudu. Mutta jos olet varma siitä, että siellä on rauhallista, niin mene ja anna kirjeet Ulfille, jos hän on kotona. Ellet saa annetuksi kirjeitä hänen käteensä niin, ettei kukaan huomaa, niin polta ne niin pian kuin suinkin. Mutta katso tarkasti, että kirjoitus ja sinetit palavat kokonaan ja etteivät ne joudu kenenkään muun miehen käteen kuin Ulfin. Herra auttakoon meitä, poikani — nämä ovat suuria asioita kymmenvuotisen pojan toimitettaviksi, tästä riippuu monen kunnon miehen menestys ja henki — ymmärrätkö sinä, mistä on kysymys, Gaute?"

"Kyllä, isä. Minä olen ymmärtänyt kaikki, mitä te olette sanonut." Gauten vaaleat, vakavat kasvot pistivät esiin portaista.

"Sano Isakille, ellei Ulf ole kotona, että hänen pitää ratsastaa viipymättä Hevneen, ajaa koko yö ja sanoa — hän tietää kyllä kenelle — että minä pelkään tuulen kääntyneen niin etten minä pääse matkaan. Ymmärrätkö?"

"Kyllä isä. Minä muistan kaikki."

"Mene sitten. Jumala suojelkoon sinua, poikani."

Erlend juoksi ritariparveen, aikoi laskea alas luukun, mutta Kristiina oli jo puolitiessä vastassa. Erlend odotti, kunnes hän oli ylhäällä, sitten hän sulki luukun ja juoksi arkun luo, josta kaivoi esiin kirjoituskääryjä. Hän kiskoi irti sinetit ja tallasi ne jalkoihinsa, repi nahat palasiksi ja sitoi ne yhteen avaimen ympärille, päästi kaiken putoamaan luukusta maahan, nokkosten keskeen, joita kasvoi pitkin seinäviertä aitan takana. Kädet luukunreunalla hän tuijotti pienen pojan jälkeen, joka kulki viljapellon reunaa heinäniittyä kohti, missä heinäväki liikkui pitkissä riveissä viikatteita ja haravoita heilutellen. Kun Gaute oli hävinnyt pellon ja niityn väliseen pieneen metsikköön, hän sulki luukun. Kavioiden ääni kaikui jo aivan kartanon läheltä.

Erlend kääntyi vaimonsa puoleen:

"Koeta hävittää tuo, minkä minä viskasin alas — anna Skulen hakea se sieltä, hän on viisas — sano, että hän heittää sen alas likakuoppaan navetan taa. Sinua he tulevat varmaan pitämään silmällä, samoin isompia poikia. Mutta tutkia he tuskin viitsivät —" hän pisti sinetin kappaleet Kristiinan poveen. "Ei niistä tosin enää saa selkoa, mutta —"

"Oletko sinä vaarassa, Erlend?" kysyi Kristiina hiljaa. Katsahdettuaan vaimonsa kasvoihin Erlend sulki hänet syliinsä. Kristiina oli levittänyt kätensä.

Silmänräpäyksen puristi Erlend Kristiinaa rintaansa vasten ja sanoi:

"En tiedä, Kristiina. Pian se nähdään. Tore Eindridenpoika ratsastaa huovien edellä, ja Baard-herra on mukana, ellen ole erehtynyt. En odota Torea tänne ystävän asioissa —"

Nyt olivat ratsastajat pihalla. Erlend seisoi paikallaan silmänräpäyksen. Sitten hän suuteli vaimoaan tulisesti, avasi luukun ja juoksi alas. Kun Kristiina astui porrassolaan, seisoi Erlend pihamaalla auttaen kamreeria, joka oli iäkäs mies ja kömpelö liikkeiltään, alas hevosen selästä. Baard-herran ja Gauldølan läänin lääninherran mukana oli vähintään kolmekymmentä aseistettua miestä.

Kristiinan kulkiessa pihamaan yli hän kuuli viimeksi mainitun sanovan:

"Terveisiä langoiltasi, Erlend. Borgar ja Guttorm nauttivat kuninkaan kestitystä Veøyssä, ja minä luulin Haftor Torenpojan jo olleen Ivarin ja poikanaskalin luona Sundbussa tähän aikaan. Grautin koppasi herra Baard aamulla kaupungissa."

"Ja sinä olet nyt tullut tänne kutsumaan minua samoihin kesteihin, vai kuinka?" sanoi Erlend hymyillen.

"Niin on asia, Erlend."

"Te tahdotte kaiketi myös tarkastaa talon? Minä olen ollut mukana näissä menoissa niin monta kertaa, että tiedän asian kulun —"

"Maankavallusjutun kokoisia asioita ei sinun käsissäsi vielä ole ollut", sanoi Tore.

"Ei tätä ennen", sanoi Erlend. "Ja näyttää siltä kuin minun pitäisi nyt pelata mustilla nappuloilla, Tore, ja kuin sinä olisit tehnyt minusta matin — eikö niin, sukulaismies?"

"Me olemme etsimässä kirjeitä, joita sinä olet saanut rouva Ingebjørg Haakonintyttäreltä", sanoi Tore Eindridenpoika.

"Ne ovat ritariparvella siinä arkussa, jonka päällä on punaisia hirven kuvia — mutta ei niissä ole paljon muuta kuin terveisiä, joita hellien sukulaisten on tapana lähettää toisilleen — ja ne ovat kaikki vanhoja. Tämä Stein voi saattaa teidät sinne —"

Vieraat huovit olivat nousseet hevosten selästä, ja kartanon palvelusväki alkoi virrata pihamaalle.

"Niissä kirjeissä, jotka me saimme Borgar Trondinpojalta, oli tärkeämpiä asioita", sanoi Tore. Erlend päästi hiljaisen vihellyksen.

"Menkäämme tupaan", sanoi hän, "tässä alkaa olla niin paljon väkeä."

Kristiina seurasi miehiä tupaan. Toren annettua merkin tuli sinne myös pari vierasta huovia.

"Sinun on annettava miekkasi, Erlend", sanoi Tore, Gimsarin herra, heidän päästyään sisään, "merkiksi siitä, että olet meidän vankimme."

Erlend läimäytti lanteitaan merkiksi siitä, ettei hänellä ollut muita aseita yllään kuin vyössä riippuva tikari. Mutta Tore uudisti:

"Sinun pitää antaa miekkasi merkiksi —"

"No, jos tässä nyt ollaan niin kovasti komeita —", sanoi Erlend naurahtaen. Hän meni seinän luo ja otti miekkansa naulasta, piti kiinni lappeesta ja ojensi kahvapuolen Tore Eindridenpojalle, kumartaen keveästi.

Gimsarin vanhus irrotti soljet, veti miekan kokonaan ulos huotrasta ja pyyhki sormellaan verijuovaa.

"Tällä miekallako sinä, Erlend —"

Erlendin silmät välkähtivät kuin teräs, ja hänen suunsa vetäytyi kapeaksi viiruksi:

"Niin. Tällä miekalla minä kuritin sinun pojanpoikaasi, kun löysin hänet tyttäreni makuuparvesta."

Tore seisoi miekka kädessä, katsoi sitä ja sanoi uhkaavasti:

"Sinun, jonka itse tulee puolustaa oikeutta, Erlend, pitäisi toki tietää, että menit sillä kertaa vähän pitemmälle kuin mitä laki sallii —"

Erlend heilautti kiivaasti päätään ja lensi punaiseksi: "On eräs laki, jota ei laadi kuningas eivätkä käräjämiehet — se on se laki, että miehen tulee suojella miekalla naistensa kunniaa —"

"On onni, Erlend, ettei kukaan ole sovelluttanut sitä lakia sinuun", vastasi Tore Eindridenpoika vihan vallassa. "Sillä silloin sinulla olisi pitänyt olla yhtä sitkeä henki kuin kissalla —"

Erlend vastasi ärsyttävän hitaasti:

"Eikö tämä asia ole siksi vakava, että on sopimatonta sotkea siihen entisiä nuoruudenaikaisia asioita —?"

"Enpä tiedä, ovatko ne Lensvikin Baardin mielestä niin vanhoja asioita." Erlend hypähti pystyyn aikoen vastata, mutta Tore karjaisi: "Sinun pitäisi ensin ottaa selko siitä, ovatko jalkavaimosi niin oppineita, että osaavat lukea, ennen kuin lähdet yöjuoksuun salakirjeet housunvyössä. — Kysy tältä Baardilta, kuka meille ilmaisi sinun punovan juonia kuningasta vastaan, jolle olet vannonut uskollisuutta ja jolta olet saanut lääninherran toimen —"

Tietämättään kohotti Erlend käden vasten rintaansa — silmänräpäyksen hän katsoi vaimoonsa, ja veri tulvahti laineena hänen kasvoilleen. Silloin juoksi Kristiina esiin ja viskautui hänen kaulaansa. Erlend etsi hänen katsettaan — hän näki siinä pelkkää rakkautta.

"Erlend — mieheni!"

Kamreeri oli siihen asti pysytellyt miltei vaiti. Nyt hän astui näiden kahden luo ja sanoi hiljaa:

"Hyvä rouva — taitaa olla parasta, että viette lapset ja palvelusnaiset kanssanne naisten tupaan ja pysytte siellä niin kauan kuin me viivymme kartanossa."

Erlend irrotti käsivartensa vaimonsa ympäriltä puristettuaan Kristiinaa vielä viimeisen kerran:

"Kyllä se on parasta, oma rakas Kristiinani — tee kuten Baard-herra sanoo."

Kristiina nousi varpaisilleen ja tarjosi Erlendille suunsa. Sitten hän lähti ulos. Ja hän kokosi lapsensa ja palvelusnaisensa hämminkiin joutuneen joukon keskeltä ja vei heidät muassaan pikkutupaan — muuta naistentupaa ei Husabyssä ollut.

Monta tuntia he istuivat siellä, ja kartanonrouvan levollisuus ja itsehillintä piti tuon pelokkaan parven kutakuinkin hyvin koossa. Sitten tuli Erlend sisään aseetonna ja matkavaatteissa. Kaksi vierasta huovia jäi seisomaan ovensuuhun.

Hän kätteli isompia poikia ja nosti pienemmät syliinsä kysyen, missä Gaute oli: "— sano sinä terveisiä hänelle, Naakkve. Hän on kai mennyt metsään kaaripyssyineen, kuten tavallisesti. Sano, että hän saa sittenkin minun englantilaisen jalkakaareni, jota en luvannut hänelle sunnuntaina."

Kristiina puristautui häneen sanomatta mitään. "Milloin sinä tulet takaisin, rakas ystävä?" kuiskasi hän rukoilevasti.

"Sitten kun Jumala suo, rakas vaimoni."

Kristiina jäi seisomaan paikalleen koettaen kaikin voimin taistella itkua vastaan. Erlend ei ollut milloinkaan puhutellut häntä toisin kuin ristimänimeltä, ja nämä hänen viimeiset sanansa järkyttivät Kristiinaa sydänjuuria myöten. Oli kuin hän nyt vasta olisi täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut.

* * * * *

Auringon laskiessa istui Kristiina kartanon pohjoispuoleisella kukkulalla.

Hän ei ollut ikinä nähnyt taivasta niin punaisena ja kullankellertävänä. Vastapuolisen harjun yläpuolella oli iso pilvi; se oli muodoltaan kuin linnunsiipi, se hehkui kuin tulinen rauta ja oli niinkuin kimmeltävä meripihka. Siitä irtautui pieniä höyhenenkepeitä pilvihiukkasia, jotka liitelivät edelleen ilmassa. Ja syvällä laakson pohjassa kuvastui järven pintaan kappale taivasta, pilveä ja vastapuolen harjannetta — näytti siltä kuin tämä taivaan palo olisi noussutkin tuolta syvyydestä leviten sitten kaikkialle.

Heinä kedoilla oli jo yliaikaista, ja korsien hienot silkkitupsut loistivat tumman punertavina taivaalta tulvivan ruskotuksen valossa; tähkällä oleva ohra oli vanginnut hohteen nuoriin silkinkiiltäviin vihneisiinsä. Kartanon turvekatot olivat kirjavanaan suolaheinää ja leinikköä, ja aurinko heitti niiden yli leveitä juovia; kirkon mustanpuhuva pärekatto hehkui, ja sen vaaleat kiviseinät päilyivät kullassa.

Aurinko pilkisti esiin pilven reunasta, helotti harjun laella ja valaisi metsäkukkulan toisensa jälkeen. Oli kirkas ilta — valo paljasti pieniä aukeamia kuusikkorinteiden keskellä, Kristiina näki karjamajoja ja pieniä taloja, joiden hän ei ikinä ollut arvannut näkyvän Husabystä. Etelässä, Dovren puolella, erkani taustasta jättiläismäisiä vuorirykelmiä, jotka siinsivät sinipunaisina seuduilla, joissa tavallisesti näkyi vain usvaa ja pilviä.

Kirkon pieni kello alkoi pimpittää ja Vinjarin kirkonkello vastasi. Kristiina istui kumarassa yhteenliitetyt kädet helmassa siihen asti kun viimeinen kellojen kolmilyönti oli häipynyt ilmaan.

Aurinko oli nyt harjun alla — sen kultahohde kalpeni ja rusko vaaleni ja muuttui hempeämmäksi. Kirkonkellojen vaiettua kasvoi metsän humina laajeten ympäriinsä; lehtimetsän läpi virtaavan puron kohu kuului selvemmin. Viereisestä haasta kuului kotikarjan tuttu kellojen kilke, lentävä kovakuoriainen surahti puoli kierrosta hänen ympärillään ja lensi pois.

Kristiina lähetti viimeisen huokauksen rukoustensa jälkeen — anteeksipyynnön huokauksen siitä, etteivät hänen ajatuksensa olleet mukana rukoillessa —

Tuo kaunis suuri kartano oli hänen alapuolellaan mäellä kuin koriste harjun leveällä povella. Kaikki hänen edessään oleva maa oli hänen ja hänen miehensä yhteistä omaisuutta. Tätä tilaa koskevat ajatukset, sen nostattamat huolet ne olivat täyttäneet hänen sielunsa ääriä myöten. Hän oli tehnyt työtä ja taistellut — vasta tänä iltana hän tiesi, miten hän oli taistellut saattaakseen kuntoon tämän kartanon tiloineen ja pysyttääkseen sen kunnossa — hän käsitti miten hän oli raatanut ja minkä verran saavuttanut.

Sitä, että tämän talon saattaminen kukoistukseen oli hänen hartioillaan, oli hän pitänyt kohtalonaan, joka hänen täytyi kantaa kärsivällisesti ja selkä suorana. Samoin kuin hänen oli täytynyt ponnistella pysyäkseen kärsivällisenä ja murtumattomana elämänsä muiden ankarien tapausten aikana, tuntiessaan yhä uudelleen kantavansa lasta sydämensä alla. Joka pojalta, joka lisäsi entisten lukua, hän oli tuntenut vastuunalaisuutensa kasvavan suvun menestyksestä ja turvatusta asemasta — ja hän huomasi tänä iltana senkin, että hänen kykynsä nähdä asioiden ytimeen oli kasvanut samaten joka lapselta, jonka hän oli saanut hoivattavakseen. Hän ei ollut nähnyt vielä milloinkaan niin selvästi kuin nyt, mitä kohtalo oli häneltä vaatinut ja minkälaisen lahjan hän oli saanut siltä seitsemässä pojassaan. Yhä uudelleen ja uudelleen oli näiden herättämä ilo elvyttänyt hänen sydäntään ja näiden tuottama huoli raadellut sitä, — ne olivat hänen lapsiaan, nuo isot pojat, joilla oli laihat, kulmikkaat vartalot, samoja lapsia, jotka pienenä ollessaan olivat olleet niin palleroisia, ettei heihin ollut koskenut, vaikka he toisinaan tupsahtivatkin istualleen tallustaessaan penkin luota hänen syliinsä. He olivat hänen kuten olivat olleet ennen, kun hän nosti heidät kätkyestä maitoisille rinnoilleen tukien heitä niskan alta, koska tuo hento pää notkahteli kuin sinikello vartensa nenässä. Minne nämä elämässä joutuisivatkin ja missä liikkuisivatkin, unohtaen ehkä äitinsä — aina oli heidän elämänsä oleva hänelle osa hänen omasta elämästään, osa hänestä itsestään, kuten se oli ollut silloin, kun hän yksin maan kamaralla tiesi uudesta elämän idusta, joka oli kätkössä ja sai ravintoa hänen verestään, niin että hänen omat poskensa kalpenivat. Yhä uudelleen ja uudelleen hän oli kokenut tuon ahdistavan, hiottavan pelon tietäessään, että hänen hetkensä oli jälleen lyönyt, että hänen jälleen oli sukellettava synnytyksen pohjamuriin — kunnes hänet pelastettiin siitä ja hän näki lapsen käsivarrellaan. Miten paljon rikkaammaksi ja rohkeammaksi hän oli tullut jokaisen lapsensa jälkeen, sen hän ymmärsi vasta tänä iltana.

Ja kuitenkin hän huomasi tänä iltana olevansa myös sama entinen Jørundgaardin Kristiina, joka ei ollut tottunut sietämään yhtään tylyä sanaa, häntä kun koko elämänsä läpi oli suojellut niin voimakas ja lempeä rakkaus. Erlendin käsissäkin hän pysyi yhä samana — Niin, niin, niin. Totta oli, että hän oli muistellut vuodesta vuoteen jokaista haavaa, jonka Erlend oli lyönyt — vaikka oli tiennyt, ettei tämä ollut lyönyt häntä kuten aikuinen, joka tahtoo tehdä toiselle pahaa, vaan kuten lapsi, joka hosuu leikkikumppaniaan leikissä. Hän oli hoidellut muistissaan jokaista loukkausta, kuten hoidellaan märkivää haavaa. Ja jokainen nöyryytys, jonka Erlend oli saattanut itselleen seuraamalla jokaista päähänpistoaan, oli sattunut häneen kuin ruoskanlyönti ihoon, tuottaen kirveleviä haavoja. Ei hän tahallaan ja tarkoituksellisesti hautonut kaunaa miestänsä kohtaan. Hän tiesi itse, ettei hän ollut pikkumainen yleensä, mutta hän tuli sellaiseksi asian koskiessa Erlendiä. Kun Erlend oli ollut syyllinen siihen, ei hän saattanut unohtaa — vaan jokainen pienikin tämän tuottama naarmu kirveli ja vuoti verta ja paisui ja pakotti jatkuvasti.

Eikä hän milloinkaan tullut viisaammaksi ja väkevämmäksi Erlendin suhteen. Hän saattoi taistella näyttääkseen lujalta ja uljaalta ja hurskaalta ja voimakkaalta, myös heidän yhteiselämässään — mutta se oli valhetta. Aina, aina häntä oli polttanut kaipaus entiseen, hän tahtoi olla se Kristiina, joka oli ollut Erlendin oma Gerdarudin metsissä.

Silloin hän olisi ennemmin tehnyt vaikka kuinka pahan synnin kuin kadottanut hänet. Sitoakseen Erlendin itseensä hän oli antanut tälle kaiken, mitä hänellä oli, rakkautensa ja ruumiinsa, kunniansa ja Jumalan valtakunnan perinnön. Ja hän oli antanut senkin, mikä ei ollut hänen omaansa: isänsä kunnian ja hänen luottamuksensa lapseensa; hän oli sortanut maahan kaiken, mitä varttuneet ja viisaat miehet olivat rakentaneet pienen alaikäisen neidon turvaksi. Kaikkia heidän suvun turvaa ja menestystä tarkoittavia lakejaan, heidän toiveitaan työnsä hedelmien korjaamisesta heidän itsensä ollessa mullan alla hän oli noussut uhmaamaan rakkaudellaan. Paljon enemmän kuin oman elämänsä hän oli pannut peliin, jonka ainoa voitto oli Erlend Nikulauksenpojan rakkaus.

Ja hän oli voittanut. Hän oli tiennyt ensimmäisestä kerrasta, jolloin Erlend oli suudellut häntä Hoivinin puutarhassa, siihen hetkeen asti, jolloin Erlend oli suudellut häntä pikkutuvassa lähtiessään vankina kodistaan — että Erlend rakasti häntä kuin omaa henkeään. Ja ellei Erlend ollut aina huolehtinut Kristiinasta, oli tämä tiennyt melkein ensi hetkestä millä lailla Erlend huolehti itsestään. Ja ellei hän ollut aina kohdellut Kristiinaa hyvin — oli hän kuitenkin kohdellut paremmin tätä kuin itseään.

Herra Jeesus, miten hän oli odottanut Erlendiä! Hän tunnusti itselleen tänä iltana, että hän itse oli johdattanut Erlendin aviorikokseen kylmyydellään ja katkerilla sanoillaan. Hän myönsi senkin, että viime vuosina, kun hänen lakkaamatta oli täytynyt sietää Erlendin sopimatonta kisailua tuon naisen, Sunnivan kanssa — silloinkin kun oli ollut pakahtua suuttumuksesta, hän kesken vihaansa oli sittenkin tuntenut ylpeää ja uhkamielistä iloa siitä, ettei kukaan tiennyt sanoa mitään julkista pahaa Sunniva Olavintyttären maineesta, mutta Erlend oli sittenkin saanut puhua ja pilailla hänen kanssaan kuin palkkasoturi oluttuvan neidon kanssa. Hänen, Kristiinan, tiesi Erlend voivan valehdella ja pettää ne, jotka uskoivat hänestä hyvää, suostuvan tulemaan pahimpiin paikkoihin — mutta Erlend oli sittenkin luottanut häneen ja kunnioittanut häntä mahdollisimman suuresti. Ja vaikka Erlend unohti niin helposti synnin seurausten pelon, vaikka hän lopuksi oli rikkonut kirkon ovella Jumalalle antamansa lupauksen, — niin hän oli surrut syntejään Kristiinaa kohtaan, taistellut vuosikausia voidakseen pitää hänelle antamansa lupaukset.

Itse oli Kristiina valinnut hänet. Valinnut hänet lemmenhurmassa, valinnut hänet uudelleen joka päivä noina kovina Jørundgaardissa vietettyinä päivinä. Valinnut Erlendin hillittömän lemmen isänsä rakkauden sijasta, isän joka ei olisi suonut hiuskarvaa putoavan hänen päästään. Hän oli hylännyt isänsä hänelle aikoman kohtalon, kun isä oli tahtonut naittaa hänet miehelle, joka varmasti olisi johtanut hänet turvallisille teille ja olisi ollut valmis noukkimaan maasta jokaisen pienimmänkin kiven, johon hän olisi voinut loukata jalkansa. Hän oli valinnut kumppanikseen toisen, jonka tiesi kulkevan harhateillä. Munkit ja papit olivat viittoneet hänelle katumuksen ja parannuksen tietä rauhan kotiin — hän oli valinnut mieluummin rauhattomuuden kuin tahtonut luopua kalliista synnistään.

Niinpä hän ei tiennyt muuta neuvoa kuin ottaa nurkumatta ja valittamatta vastaan kaiken, mikä häntä saattoi kohdata tuon miehen rinnalla. Hänestä tuntui olevan huimaavan kaukana se aika, jolloin hän oli jättänyt isänsä. Mutta hän näki tämän rakastetut kasvot, muisti hänen sanansa pajassa silloin kun hän, tytär, oli lyönyt isän sydämeen viimeisen puukonpiston, muisti sen kerran tunturilla, jolloin hän oli tuntenut kuoleman raottavan oveaan isän edessä. On arvotonta valittaa omaa valitsemaansa osaa —. Pyhä Olavi, auta, etten minä osoittautuisi aivan arvottomaksi isäni rakkauteen.

Erlend, Erlend?-! Kun hän kohtasi tämän nuoruudenpäivinään, muuttui hänen elämänsä kuin hurjaksi kivien ja kantojen yli hyppeleväksi joeksi. Husabyn vuosina oli elämä laajentunut, levinnyt avaraksi suvannoksi, jossa kuvastui kaikki ympärillä oleva. Hän muisti miten Laagen kevättulvien aikana levisi harmaana ja mahtavana laaksoon, kuljettaen pinnassa kelluvaa roskaa ja heilutellen pohjassa kiinni olevien puiden latvoja. Vuolaammissa, vaarallisissa paikoissa näkyi tummia, uhkaavia pyörteitä virran sileän pinnan alla. Sellainen oli ollut hänen rakkautensa Erlendiin, kuin vuolas ja vaarallinen virta läpi kaikkien menneiden vuosien. Se kuljetti edelleen — kohti tuntematonta.

Erlend, rakkahin ystävä —!

Kristiina lausui vielä yhden Aven, katse punaista iltataivasta kohti. Terve, Maaria, armontuoja äiti! En uskalla rukoilla muuta kuin yhtä, ymmärrän sen. Kuule siis: Pelasta Erlend, pelasta mieheni henki —!

Hän katsoi Husabytä ja ajatteli poikiaan. Kartanon uinuessa siinä ilta-auringon valossa kuin näky, joka saattoi häipyä pois, hänen sydämensä kouristuessa kokoon pelosta lasten epätietoisen kohtalon vuoksi, muistui hänen mieleensä äkkiä, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt Jumalaa täysin sydämin niistä runsaista hedelmistä, joita hänen aherruksensa oli tuottanut kuluneina vuosina, ettei hän ollut milloinkaan kiittänyt kaikesta sielustaan Jumalaa seitsemästä pojastaan.

Iltataivaan laesta, laaksojen syvyydestä humisi messun sävel, jonka hän oli kuullut tuhansia kertoja, ja hän kuuli isänsä äänen, joka oli selittänyt hänelle sen sanat hänen seisoessaan lapsena isän polvea vasten: näin laulaa Sira Eirik Præfatiossa kääntyessään alttariin päin. Se merkitsee norjan kielellä:

"Totisesti on kunniallista, oikein ja autuaallista, että me aina ja joka paikassa kiitämme sinua, Herra, pyhä, kaikkivaltias isä, iankaikkinen Jumala —"

Nostaessaan kasvonsa käsistään hän näki Gauten nousevan mäkeä. Kristiina istui hiljaa odottaen siksi kunnes poika seisoi hänen edessään, sitten hän ojensi kätensä ja tarttui Gauten käteen. Kiveä, jolla hän istui, ympäröi puhdas avoin nurmikenttä.

"Kuinka sinä olet toimittanut isäsi asian, poikani?" kysyi hän hiljaa.

"Kuten isä käski, äiti. Pääsin taloon kenenkään näkemättä. Ulf ei ollut kotona, ja silloin minä poltin isän antaman pakan tuvan liedessä. Minä otin sen ulos liinasta." Hän arveli vähän aikaa. "Äiti — siinä oli yhdeksän sinettiä —"

"Poikani." Äiti kohotti kätensä Gauten olkapäille ja katsoi poikaa silmiin. "Sinun isäsi oli pakko uskoa sinun käsiisi suuria asioita. Ellet voi olla puhumatta siitä — niin kevennä mieltäsi äidille. Mutta eniten iloitsen, jos voit olla kokonaan vaiti, poikani!"

Nuo valoisat kasvot, nuo sileät, pellavankeltaiset hiukset, nuo suuret silmät, tuo täyteläinen, kiinteä punainen suu — muistuttivat ilmielävästi Kristiinan isää. Gaute nyökkäsi. Sitten hän kiersi käsivartensa äidin kaulalle. Suloinen tuska sydämessään Kristiina tunsi voivansa nojata päänsä vasten pojan hentoa rintaa; Gaute oli niin pitkä, että kun hän nyt seisoi ja äiti istui, ylettyi Kristiinan pää hänen sydämensä kohdalle. Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hän nojasi lapseensa. Gaute sanoi:

"Isak oli yksin kotona. En näyttänyt hänelle mitä minulla oli, sanoin vain, että minulla oli semmoista, minkä tahdoin polttaa. Silloin hän teki suuren tulen liedelle ennen kuin lähti satuloimaan hevosta."

Äiti nyökkäsi. Poika irrotti kätensä, kääntyi häneen ja kysyi lapsellisen pelon vallassa ja ihmettelevin äänin:

"Äiti, tiedätkö sinä mitä ihmiset puhuvat — ne puhuvat, että isä — tahtoi päästä kuninkaaksi —"

"Ei se kuulu uskottavalta, poika —", vastasi Kristiina hymyillen.

"Mutta hän kelpaisi siihen syntynsä puolesta", sanoi poika vakavasti ja ylpeillen. "Ja minusta isä kelpaisi siihen paremmin kuin useimmat muut —"

"Hss." Jälleen hän tarttui poikansa käteen. "Gaute poikani — sinun pitää ymmärtää nyt, kun isä on osoittanut sinulle näin suurta luottamusta — ettei sinun eikä meidän kenenkään tule sanoa eikä arvella mitään; meidän on vartioitava visusti kieltämme siihen asti kun olemme saaneet kuulla sellaista, mistä tiedämme, onko meidän puhuttava ja mitä. Minä ratsastan huomenna Nidarosiin — ja jos minä saan puhua kahden kesken sinun isäsi kanssa hetkenkään verran, niin kerron sinun toimittaneen hyvin hänen asiansa —"

"Ottakaa minut mukaan, äiti!" pyysi poika kiihkeästi.

"Me emme saa herättää kenessäkään sellaista ajatusta, että sinä olisit muuta kuin ymmärtämätön lapsi. Koeta sinä, Gaute poikani, leikkiä ja olla iloisella mielellä täällä kotona — siten teet hänelle parhaimman palveluksen."

Naakkve ja Bjørgulf nousivat hitaasti rinnettä. He tulivat äitiään kohti ja jäivät seisomaan tämän viereen nuori mieli jännittyneenä ja herkistyneenä. Kristiina näki heidän olevan vielä sen verran lapsia, että he pakenivat huolineen äidin hoiviin — mutta jo sen verran miehiä, että olisivat tahtoneet lohduttaa ja suojella häntä, jos siihen löytyisi jokin keino. Hän ojensi kätensä pojilleen, mutta kukaan ei puhunut paljoa.

Vähän ajan kuluttua he lähtivät alas, Kristiina poikiensa välissä, käsi kummankin vanhemman poikansa olalla.

"Sinä katsot niin minua, Naakkve", sanoi Kristiina kysyvästi. Mutta poika punastui, käänsi pois päänsä eikä vastannut.

Hän ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi, minkä näköinen äiti oikeastaan oli. Hän oli jo monta vuotta ymmärtänyt verrata isäänsä muihin miehiin — isä oli kaunein ja ylhäisin kaikista. Äiti oli äiti, joka sai uusia lapsia; nämä joutuivat naisten käsistä veljesparven toimiin ja elämään ja riitoihin ja ystävyyteen; äidillä oli avoimet kädet kaikille heidän tarpeilleen, äiti tiesi neuvon melkein kaikkeen pahaan, äiti pysyi kotona kuin tuli liedessä, hän piti voimassa kotoisen elämän touhun niinkuin Husabyn pellot pitivät voimassa vuoden sadon, hän uhkui lämpöä ja elämää niinkuin lehmät navetassa ja hevoset tallissa. Poika ei ollut tullut milloinkaan verranneeksi häntä muihin naisiin —.

Nyt hän huomasi äkkiä, että äiti oli uljas ja kaunis nainen leveine, valkoisine hunnun reunustamine otsineen, raudanharmaine rehellisine silmineen, rauhallisesti kaartuvine kulmakarvoineen, upeine povineen ja pitkine, solakkoine jäsenineen. Hän kantoi korkean vartalonsa suorana kuin miekka. Mutta Naakkve ei voinut kertoa tätä, vaan astui punaisena ja äänetönnä, äidin käsi kaulallaan.

Gaute kulki Bjørgulfin takana pitäen kiinni äidin vyöstä. Vanhempi veli nurkui sitä, että tämä astui hänen kantapäilleen — he alkoivat töykkiä ja mukiloida toisiaan. Äiti nuhteli heitä ja erotti heidät — hänen vakavat kasvonsa pehmenivät sitä tehdessä. Eiväthän nämä olleet muuta kuin lapsia, hänen lapsiaan.

Yöllä hän valvoi — Munan nukkui hänen povellaan ja Lauritsa hänen vieressään seinän puolella.

Kristiina koetti luoda itselleen käsityksen miehensä asiasta.

Ei hän ymmärtänyt sitä niin vaaralliseksi; Erling Vidkuninpoika ja kuninkaan serkut Sudrheimista olivat olleet syytteessä maankavalluksesta ja kapinanhankkeista — ja he elivät yhä rauhassa rikkauksineen valtakunnan rajojen sisällä, joskaan eivät olleet kuninkaan suosiossa yhtä suuresti kuin ennen.

Luultavasti oli Erlend ryhtynyt joihinkin laittomiin hommiin Ingebjørg-rouvan hyväksi. Hänhän oli koko ajan ylläpitänyt ystävyyttään korkeaan sukulaiseensa; Kristiina tiesi hänen viisi vuotta sitten Tanskassa käydessään tehneen Ingebjørg-rouvalle joitakin palveluksia, jotka täytyi pysyttää salassa. Nyt, kun Erling Vidkuninpoika oli ottanut ajaakseen Ingebjørg-rouvan asiaa, tahtoen hankkia hänelle vallan hänen Norjassa omistamiinsa tiloihin — oli mahdollista, että Erling oli neuvonut Ingebjørg-rouvan Erlendin puoleen tai että rouva itse oli pyytänyt apua isänsä serkulta Erlingin ja kuninkaan välien kylmettyä. Ja että Erlend oli menetellyt varomattomasti —

Mutta ei ollut helppo ymmärtää, miten Sundbun sukulaiset olivat voineet sotkeutua asiaan.

Kuitenkaan ei asia voinut mitenkään päättyä toisin kuin että Erlend pääsisi sovintoon kuninkaan kanssa, ellei hän ollut tehnyt muuta kuin ottanut liian innokkaasti osaa kuninkaan äidin asioihin.

Maankavallusjuttu. Kristiina oli kuullut Audun Hugleikinpojan kukistumisesta — se oli tapahtunut Lauritsan nuoruudessa. Mutta herra Audunia oli syytetty hirveistä rikoksista. Lauritsa oli sanonut, että kaikki oli ollut valhetta — neito Margret Eirikintytär oli kuollut Bergenin piispan käsivarsille, eikä Audun ollut edes mukana matkalla, joten hän ei ollut voinut myydä tätä pakanoille. Isabel neito oli kolmetoistavuotias, mutta Audun yli puolensataa ajastaikaa tuodessaan tämän kuningas Eirikin morsiameksi — oli syntistä kallistaa korvaansakaan huhuille, joita kulki tuosta morsiamenhakumatkasta. Audunin lauluja ei isä antanut laulaa kodissaan ja kartanossaan. Ja Audun Hestakornista kerrottiin ennen kuulumattomia — hänen sanottiin myyneen koko Haakon-kuninkaan sotavoiman Ranskan kuninkaalle ja luvanneen purjehtia apuun kahdellatoistasadalla laivalla — ja saaneen tästä palkkioksi seitsemän tynnyriä kultaa. Mutta milloinkaan ei ollut päästy täysin selville, minkä tähden Audun Hugleikinpojan oli täytynyt kuolla Nordnesin hirsipuussa.

Hänen poikansa oli paennut maasta — ihmiset sanoivat hänen ottaneen pestin Ranskan kuninkaan väkeen. Aalhusin ritarin pojantyttäret, Gyrid ja Signe, olivat lähteneet isoisänsä kuolinpaikalta tämän tallirengin seurassa. He kuuluivat elävän köyhinä talonpoikaisvaimoina jossakin Haddingjadalin tunturiseudussa.

Oli toki hyvä, ettei heillä ollut tyttäriä. Ei, pois tällaiset ajatukset. Ei ollut luultavaa, että Erlendin asia päättyisi huonommin kuin — kuin Erling Vidkuninpojan taikka Haftorinpoikain —

Nikulaus Erlendinpoika, Husabyn herra. Nyt hän vasta sen ymmärsi, että Husaby oli kaunein kartano Norjan maassa.

Hän yrittäisi lähteä Baard-herran puheille. Baard-herra oli aina ollut hänen ystävänsä. Samoin laamanni Olav — ennen vanhaan. Mutta Erlend oli kiivastunut niin kovasti, kun laamannin lausunto oli langennut häntä vastaan kaupunkitalo-asiassa. Ja Olav oli pahoillaan kummityttärensä miehen onnettomuudesta.

Läheisiä sukulaisia heillä ei ollut ketään, Erlendillä enempää kuin hänelläkään — vaikka heidän sukunsa oli suuri. Munan Baardinpojalla ei ollut juuri minkäänlaista merkitystä enää. Hän oli toiminut laittomasti ollessaan Ringerikin lääninherrana; hän oli koettanut liian innokkaasti luoda lukuisille lapsilleen hyvän aseman maailmassa — neljä oli avioliitossa syntynyttä, viisi ulkopuolella avioliiton. Hän kuului myös tulleen kovin raihnaaksi Katri-rouvan kuoltua. Ryfylken Ingen, Julittan ja tämän miehen, Ragnfridin, joka oli naimisissa Ruotsin puolella, — Baard-herran ja Aashild-rouvan lasten kanssa oli Erlend hiukan tuttu, mutta hestnæsiläisten ja Erlendin välillä vallinnut ystävyys oli rikkoutunut, kun herra Baard Petrinpoika kuoli; Raasvoldin Tordom oli tullut uudestaan lapseksi, hänen ja Gunna-rouvan lapset olivat kuolleet, ja heidän lastenlapsensa olivat alaikäisiä.

Itsellään ei Kristiinalla ollut muita isänpuoleisia sukulaisia kuin Ketil Aasmundinpoika Skogista ja Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa sedän vanhimman tyttären kanssa. Toinen tytär oli leski ja kolmas nunna. Sundbun miehet tuntuivat olevan kaikki neljä osallisia asiaan. Erlend Eldjarnin kanssa oli Lauritsa riitaantunut niin pahoin Ivar Gjeslingin jälkeisessä perinnönjaossa, etteivät he olleet tahtoneet nähdä toisiaan sen koommin — joten Kristiina ei tuntenut tätinsä miestä ja poikaa.

Saarnaveljiin kuuluva sairas munkki oli Erlendin ainoa lähisukulainen. Ja Kristiinan lähin heimolainen oli Simon Darre, koska tämä oli naimisissa hänen ainoan sisarensa kanssa.

Munan heräsi ja hyrähti itkuun. Kristiina käänsi kylkeä ja laski lapsen toiselle puolelleen. Hän ei voinut ottaa Munania Nidarosiin, kun kaikki oli niin epävarmaa. Ehkä tämä oli oleva lapsen viimeinen vero oman äitinsä rinnoilla. Ehkä tämä oli viimeinen kerta, jolloin Kristiina makasi sängyssä pidellen pikkulasta rintaansa vasten niin hellästi, niin hellästi —. Jos Erlendiä vastaan nostettaisiin kuolemanrangaistusjuttu —. Pyhä Maaria, Jumalan äiti, miten hän, Kristiina, oli voinut hetkeäkään olla kärsimätön Jumalan hänelle suomien lasten tähden —! Oliko tämä oleva viimeinen suutelo, jonka hän sai painaa tuollaisen pienen makean maitosuun kasvoille?

V

Kristiina meni kuninkaan kartanoon seuraavana iltana heti kaupunkiin tultuaan. Missähän talossa Erlend on, hän ajatteli katsellen monia kivitaloja. Hän huomasi ajattelevansa enemmän sitä, minkälainen olo Erlendillä oli, kuin mitä uutta hän saisi kuulla. Mutta hänelle sanottiin, että kamreeri oli poissa kaupungista.

Hänen silmänsä lipuivat pitkää laivariviä pitkin auringonvälkkeiselle lahdelle, ja maito pingotti hänen täysinäisiä rintojaan. Kun tuvassa nukkuvat palvelustytöt olivat vaipuneet uneen, hän nousi vuoteesta ja käveli edestakaisin lattialla koko yön.

Seuraavana aamuna hän lähetti oman saattajansa Haldorin kuninkaan kartanoon. Tämä palasi kotiin kauhuissaan ja onnettomana — Ulf Haldorinpoika, hänen setänsä, oli otettu vangiksi vuonolla, kun hän oli aikonut pyrkiä Holmin luostariin. Kamreeri, Baard-herra, ei ollut vieläkään palannut takaisin.

Tuo sanoma pelästytti Kristiinaakin ankarasti. Ulf ei ollut asunut Husabyssä viime vuoden aikana, vaan ollut lääninherran lääninvoutina, enimmäkseen Skjoldvirkstadissa, josta hän omisti suurimman osan. Mikä asia tämä saattoikaan olla, johon oli sekaantunut niin moni mies? Hän ei kyennyt häätämään luotaan hirveää ahdistusta, väsynyt kun oli unettomana vietetyn yön jälkeen. Kolmannen päivän aamuna ei Baard-herra ollut vieläkään kotona. Ja sana, jonka Kristiina oli koettanut lähettää miehelleen, ei ollut saapunut perille. Hän ajatteli lähteä luostariin Gunnulfia tapaamaan, mutta ei jaksanut. Hän käveli kävelemistään tuvan lattialla puoleksi suljetuin, polttavin silmin. Väliin tuntui siltä kuin hän olisi kävellyt nukuksissa, mutta heti kun hän paneutui pitkäkseen, valtasi pelko ja tuska hänet niin, että hänen täytyi nousta taas ylös, täysin valpastuneena, ja alkaa kulkea. Puolipäivätunnin jälkeen tuli Gunnulf Nikulauksenpoika häntä tapaamaan. Kristiina meni nopeasti munkkia vastaan.

"Oletko nähnyt Erlendiä — Gunnulf, mistä häntä syytetään —?"

"Ne ovat raskaita sanomia, Kristiina. Kukaan ei pääse tapaamaan Erlendiä — kaikkein vähimmin me luostarin veljet. Uskotaan apotti Olavin tietäneen Erlendin hommista. Rahaa hän kyllä on lainannut meiltä, mutta kaikki veljet ovat valmiit vannomaan, etteivät he tienneet mihin veljeskunnan sinettiä tarvittiin antaessaan käyttää sitä. Ja herra Olav kieltäytyy kaikista selityksistä —"

"Niin. Mutta mitä se koskee — herttuatarko on houkutellut Erlendin tähän?"

Gunnulf vastasi:

"Näyttää pikemmin siltä kuin toisten olisi täytynyt ahdistaa häntä kovasti, ennen kuin hän on suostunut asiaan. Sen kirjeen sisällöstä, jonka luonnokset joku on nähnyt, ennen kuin Erlend ja hänen ystävänsä lähettivät sen hänelle keväällä, eivät he saa selkoa, elleivät osaa pakottaa rouvaa luovuttamaan sitä heille. Ja luonnoskirjeitä ei ole löytynyt. Mutta päättäen vastauskirjeestä ja herra Aage Lauritsanpojan kirjeestä, joka löytyi Borgar Trondinpojan kätköistä Veøyssa, näyttää siltä kuin herttuatar olisi saanut sanotunlaisen kirjeen Erlendiltä ja niiltä miehiltä, jotka olivat lupautuneet kannattamaan häntä. Näyttää siltä kuin rouva olisi kauan epäröinyt ennen kuin lähetti junkkari Haakonin Norjaan, mutta että nämä olisivat esittäneet hänelle, että ratkesipa asia niin tahi näin, Maunu-kuningas ei mitenkään voinut tehdä pahaa lapselle, joka oli hänen veljensä. Ellei Haakon Knutinpoika saanut Norjan kruunua, ei hänen asemansa ollut muuttuva juuri entisestään —. Mutta yllämainitut Norjan miehet olivat valmiit uhraamaan henkensä ja omaisuutensa saadakseen hänet kuninkaan valtaistuimelle."

Kristiina istui kauan vaiti.

"Minä ymmärrän jo. Tämä on suurempi asia kuin Erling-herran taikka Haftorinpoikain nousu kuningasta vastaan."

"Niin on", sanoi Gunnulf hiljaa. "Haftor Olavinpojan ja Erlendin piti muka purjehtia Bergeniin. Mutta matkan määrä oli Kalundborg, ja he aikoivat tuoda junkkeri Haakonin kerallaan Norjaan Maunu-kuninkaan ollessa vieraissa maissa kosioretkellä —"

Hetken kuluttua jatkoi munkki: "Siitä tulee piakkoin sata vuotta, kun kukaan Norjan mies on uskaltanut ryhtyä kukistamaan vallassa olevaa kuningasta ja asettamaan toista sijaan —"

Kristiina istui eteensä tuijottaen. Gunnulf ei voinut nähdä hänen kasvojaan.

"Niin. Viimeiset miehet, jotka siihen leikkiin ryhtyivät, olivat Erlendin ja sinun esi-isiäsi. Silläkin kertaa olivat Gjesling-suvun esi-isät, minun sukulaiseni, kuningas Skulen puolella", sanoi hän mietteissään.

Hän kohtasi Gunnulfin tutkivan katseen ja puhkesi puhumaan kiivaasti ja tulisesti:

"Minä olen vain ymmärtämätön nainen, Gunnulf — en minä kuunnellut paljoa mieheni puhuessa toisten miesten kanssa tällaisista asioista — olin myös haluton kuuntelemaan, kun hän tahtoi puhua minulle niistä — minun ymmärrykseni ei riittänyt käsittämään niin tärkeitä asioita. Mutta vaikka olenkin typerä nainen, joka ei ymmärrä muuta kuin kotihommia ja lasten kasvatusta — niin tiedän sentään minäkin, että oikeus on viipynyt liian kauan matkalla tämän kuninkaan luo ja takaisin lähtöpaikkaansa; minäkin olen huomannut, että tämän maan rahvaalla on ollut kovempi ja vaivalloisempi elämä nyt kuin mitä sillä oli minun lapsena ollessani, jolloin hyvä Haakon kuningas oli yliherramme. Minun mieheni" — hän hengitti nopeasti ja huohottaen, "minun mieheni on ryhtynyt ajamaan asiaa, joka on niin suuri, ettei kukaan toinen päällikkö tässä maassa ole rohjennut tarttua siihen, nyt ymmärrän sen —"

"Oikein sanot." Munkki väänteli käsiään ja hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi. "Moni tulee paheksumaan sitä, että hän itse johti näin suuren asian häviöön — moisella tavalla —"

Kristiina kirkaisi ja kavahti pystyyn. Hänen liikahtaessaan noin äkisti sai rinnoissa ja käsivarsissa tuntuva kipu koko hänen ruumiinsa hikoamaan. Hurjana ja kuumeisena hän kääntyi Gunnulfia kohti ja huusi ääneen:

"Ei Erlend aiheuttanut sitä — se oli siten määrätty — se oli hänen onnettomuutensa —"

Hän viskautui polvilleen penkkiä vasten ja kohotti punehtuneet, epätoivoiset kasvonsa munkkia kohti:

"Meidän, Gunnulf, — sinun, joka olet hänen veljensä, ja minun, joka olen ollut hänen vaimonsa kolmetoista vuotta, — ei pitäisi moittia häntä nyt kun hän on köyhä vangittu raukka, kukaties hengenvaarassa —"

Gunnulfin kasvot värisivät. Hän loi katseensa polvillaan olevaan vaimoon:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina, että voit ottaa tämän asian näin." Jälleen hän väänteli laihtuneita käsiään. "Jumala — Jumala suokoon Erlendille elon aikaa ja tilaisuutta palkita sinun uskollisuutesi. Älköön Jumala antako tämän pahan kohdata sinua ja sinun lapsiasi, Kristiina —"

"Älä puhu noin!" Kristiina kohottautui suoraksi polvillaan ollen ja katsoi munkkia silmiin: "Sinä et ole tehnyt hyvyydestä sitä mitä olet tehnyt Erlendin ja minun hyväkseni. Kukaan ei ole tuominnut häntä ankarammin kuin sinä — hänen veljensä ja Herran palvelija!"

"En minä ole tahtonut tuomita Erlendia ankarammin kuin mitä minun on täytynyt." Nuo kalpeat kasvot olivat käyneet vieläkin kalpeammiksi. "En ole rakastanut ketään niin kuin veljeäni. Siksi kai — minun mieltäni kirveli aivan kuin itse olisin ollut syyllinen ja minun olisi tullut sovittaa syntini, kun Erlend teki pahasti sinua kohtaan. Ja entä Husaby —? Erlendin yksin piti jatkaa sukua, joka oli myös minun sukuni. Minä annoin suurimman osan isänperintöänikin hänelle. Sinun poikasi ovat lähimmät miehiset omaiseni —"

"Erlend ei ole tehnyt pahasti minua kohtaan! En minä ollut häntä parempi! Miksi sinä puhut minulle noin, Gunnulf — et sinä ole minun rippi-isäni. Sira Eiliv ei syyttänyt minun miestäni — hän nuhteli minua synneistäni, kun valitin hänelle vaikeuksiani. Hän oli parempi pappi kuin sinä — ja hänet on Jumala pannut minun hengelliseksi auttajakseni, häntä minun on kuultava — eikä hän ole milloinkaan sanonut minun kärsineen vääryyttä. Minä tahdon kuulla häntä!"

Gunnulf oli noussut. Kristiina nousi myös seisomaan. Kalpeana ja järkyttyneenä munkki mutisi:

"Sinä puhut totta. Sira Eiliviä sinun on kuultava —"

Hän kääntyi lähteäkseen, mutta silloin Kristiina tarttui rajusti hänen käteensä:

"Ei, älä lähde minun luotani noin! Muistan, Gunnulf — muistan miten olin sinun vieraanasi tässä talossa silloin, kun se oli sinun. Sinä olit hyvä minua kohtaan. Muistan miten tapasin sinut ensi kerran — olin hädässä ja tuskassa ja sinä syytit Erlendia, kun et voinut tietää —. Sinä rukoilit herkeämättä minun ja lapseni puolesta. Tiedän sinun tarkoittaneen meille hyvää, tiedän sinun pitäneen Erlendistä —

"Älä puhu pahaa Erlendistä, Gunnulf — kuka meistä on puhdas Jumalan edessä? Minun isäni rupesi pitämään hänestä, lapsemme pitävät isästään. Muista, että hän havaitsi minut heikoksi ja helpoksi vietellä, ja sittenkin hän johti minut kunniallisiin oloihin. Husaby on niin kaunis — viimeisenä iltana ennen kotoa lähtöäni oli siellä niin kaunista ja auringonlasku oli niin sanomattoman ihana. Erlend ja minä olemme viettäneet siellä monta onnellista päivää. — Kävipä miten kävi, hän on minun mieheni, mieheni, jota minä rakastan —"

Gunnulf nojautui molemmin käsin sauvaan, jota hän nykyään aina käytti liikkuessaan ulkopuolella luostarin:

"Kristiina —. Älä rakenna mitään auringonlaskun ja lemmen varaan — joita muistelet nyt, kun olet hädässä hänen hengestään.

"Minä muistan erään tapauksen nuoruuteni päiviltä — olin vain aliteini silloin. Gudbjørg, joka joutui Uvaasenin Alfille, oli siihen aikaan Silheimissä palveluksessa; häntä syytettiin kultasormuksen varkaudesta. Kävi ilmi, että hän oli ollut syytön, mutta häpeä ja kauhu olivat järkyttäneet hänen mieltään siinä määrin, että sielunvihollinen sai vallan sen yli; hän meni alas rantaan aikoen hukuttautua. Ja hän kertoi meille usein jälkeenpäin, että maailma näytti silloin hänen silmissään niin kauniilta ja kullanpunaiselta ja vesi välkkyi niin ihanasti ja tuntui niin hyvältä ja pehmoiselta; mutta jouduttuaan siihen vyötäisiään myöten hän mainitsi Jeesuksen nimen ja teki ristinmerkin — ja samassa oli maailma harmaa ja vesi kylmä ja hän näki, mitä oli aikonut tehdä —"

"Sittenpä minä en mainitse sitä", sanoi Kristiina hiljaa, — hän seisoi suorana ja jäykkänä, — "jos luulisin, että minä siten joutuisin pettämään mieheni hänen hädässä ollessaan. Mutta minä en usko Kristuksen nimen, vaan ennemmin sielunvihollisen saattavan aiheuttaa sitä —"

"En tarkoittanut sitä, tarkoitin —. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina, että jaksaisit täyttää sen mitä aiot — kantaa miehesi virheet rakkaudella —"

"Näethän, että minä jaksan", sanoi vaimo kuten äsken.

Gunnulf kääntyi hänestä kalpeana ja vapisten. Hän pyyhkäisi kasvojaan:

"Minä menen kotiin. Siellä —. kotona voin helpommin koota ajatukseni — tehdäkseni sen mitä saatan Erlendin ja sinun puolesta. Jumala — Jumala ja pyhimykset pelastakoot veljeni hengen ja suokoot hänelle vapauden, Oi Kristiina — älä usko, etten minä rakastaisi veljeäni —"

Mutta hänen mentyään tuntui Kristiinasta, että nyt olivat kaikki asiat pahemmin. Hän ei antanut palvelusväen olla sisällä, vaan käveli taas käsiään väännellen ja hiljaa vaikeroiden. Oli jo myöhä, kun pihalle ratsasti väkeä. Samassa aukeni tuvan ovi, pimeästä erottui ison tukevan miehen hahmo. Miehellä oli yllään matkapuku ja hän tuli Kristiinaa vastaan kilisevin kannuksin ja maataviistävin miekoin. Tuntiessaan Simon Andreksenpojan Kristiina purskahti äänekkääseen itkuun ja juoksi häntä vastaan käsivarret levällään, mutta parahti tuskaisesti Simonin sulkiessa hänet syliinsä.

Simon päästi hänet irti. Kristiina jäi seisomaan kädet Simonin olkapäillä ja otsa vasten hänen rintaansa ja itki neuvottomana. Simon kosketti keveästi hänen lanteitaan.

"Jumalan nimessä, Kristiina!" Jo hänen koruttoman, lämpimän ääneensä sävy, hänestä huokuva miehen haju — joka oli sekoitus hikeä, maantienpölyä, hevosen ja nahkan tuoksua — oli kuin lohdutusta. "Jumalan nimessä, on liian aikaista heittää toivo ja rohkeus —. Kaipa tässä keino keksitään —"

Hetken kuluttua oli Kristiina rauhoittunut sen verran että saattoi pyytää käytöstään anteeksi. Hän oli aivan menehtymäisillään siitä, että hänen oli täytynyt vieroittaa nuorin lapsensa rinnoiltaan niin äkisti.

Simon sai tietää miten hän oli viettänyt kolme viimeistä vuorokautta. Hän huusi Kristiinan neitoa ja kysyi kiivaasti, eikö talossa ollut yhtään naisihmistä, joka olisi ymmärtänyt, mikä emäntää vaivasi. Mutta neito oli kokematon nuori tyttö, ja Erlendin kartanovouti oli leskimies, jolla oli vain kaksi naimatonta tytärtä. Simon lähetti miehen kaupungille hakemaan lääkevaimoa ja käski Kristiinan mennä vuoteeseen. Kun Kristiinasta alkoi tuntua helpommalta, lupasi Simon tulla takaisin puhumaan hänen kanssaan.

Lääkevaimoa odoteltaessa illasti Simon miehineen tuvassa. Samalla hän puheli Kristiinan kanssa, joka riisuutui kamarissa. Simon kertoi lähteneensä pohjoista kohden paikalla kun oli kuullut Sundbun tapahtumista — hän oli lähtenyt tänne ja Ramborg sinne Ivarin ja Borgarin vaimojen luo. Ivar oli viety Mjøsin linnaan, mutta Haavard oli jätetty vapaalle jalalle sillä ehdolla, että hän pysyisi seudulla. Sanottiin Borgarin ja Guttormin päässeen livahtamaan pakoon — Laugarbrun Jon oli ratsastanut Raumsdaliin kuulumisia kysymään ja aikoi lähettää niistä sanoman tänne. Simon oli ollut Husabyssä päivällä, mutta ei ollut jäänyt sinne pitemmäksi aikaa. Pojat voivat hyvin, mutta Naakkve ja Bjørgulf olisivat välttämättä tahtoneet päästä mukaan.

Kristiina oli rauhoittunut ja rohkaistunut, kun Simon myöhään illalla tuli istumaan sängyn laidalle hänen luokseen. Kristiina makasi nauttien suloista lepoa, joka seuraa kovia tuskia, ja katseli langon leveitä, päivettyneitä kasvoja ja pieniä tiukkailmeisiä silmiä. Hänen läsnäolonsa oli Kristiinalle suurena tukena. Simon muuttui tosin erittäin vakavaksi kuullessaan tarkemmin asiasta, mutta hän oli sittenkin edelleen toiveikkaalla mielellä.

Kristiina makasi katsellen hänen mahtavan miehustansa yli pingotettua hirvennahkavyötä. Iso litteä kuparinen, hopealla silattu solki, jossa ei ollut muuta koristusta kuin iso A ja M, jotka merkitsivät Ave Maria, pitkä tikari kullattuine hopeaisine takokoristeineen ja isoine kahvaan juotettuine vuorikristalleineen, pieni, mitätön ruokaveitsi haljenneine sarviaisvarsineen, joka oli korjattu vaskilangalla — kaikki tuo oli kuulunut hänen isänsä arkipukuun niin kauan kuin Kristiina muisti. Hän muisti milloin Simon oli saanut ne itselleen — se oli tapahtunut juuri ennen isän kuolemaa; isä oli tahtonut antaa Simonille suuren kullatun juhlavyönsä sekä lisäksi hopeaa, jotta vävy olisi saattanut laittaa niin monta uutta hopealaattaa kuin siihen tarvittiin, että se ulottuisi hänen ympärilleen. Mutta Simon pyysi saada nämä — ja kun Lauritsa sanoi, että se oli oma vahinko, tuumi Simon, että tikari ainakin oli kallisarvoinen kapine. "Niin ja veitsi", sanoi Ragnfrid hymyillen, ja miehet yhtyivät siihen sanoen, että "aivan niin, myös veitsi". Tuosta veitsestä olivat isä ja äiti riidelleet usein; Ragnfridia harmitti joka päivä, että hänen täytyi nähdä tuo ruma huono veitsi miehensä vyössä. Mutta Lauritsa vannoi, ettei Ragnfrid milloinkaan saisi erotetuksi häntä siitä. "Enhän minä ole milloinkaan käyttänyt sitä sinua vastaan Ragnfrid — ja se pystyy kyllä voihin yhtä hyvin kuin mikä muu Norjan valtakunnan veitsi tahansa — kun se on lämmin."

Kristiina pyysi nyt saada katsoa sitä ja makasi vähän aikaa käännellen sitä käsissään.

"Tämän veitsen minä tahtoisin omakseni", sanoi hän hiljaa ja pyytävästi.

"Sen minä kyllä uskon — minä olen iloinen, että se on minun, en myisi sitä kahdestakymmenestä hopearahasta." Hän tarttui nauraen Kristiinan ranteeseen ja otti veitsen takaisin. Simonin pienet täyteläiset kädet olivat aina niin miellyttävät, sopivan lämpöiset ja kuivat.

Kotvasen kuluttua hän toivotti hyvää yötä, otti kynttilän ja meni tupaan. Kristiina kuuli hänen polvistuvan sisällä olevan ristin alle, nousevan, heittävän saappaat jaloistaan lattialle — ja retkahtavan sitten raskaasti pohjoisen seinän sänkyyn. Silloin vaipui Kristiina pohjattoman syvään ja makeaan uneen.

* * * * *

Hän heräsi vasta päivän ollessa jo pitkällä. Simon Andreksenpoika oli lähtenyt ulos monta tuntia sitten, ja palvelijat kertoivat hänen sanoneen, että Kristiina pysyisi rauhassa kartanolla.

Simon ei tullut takaisin ennen kuin vasta puolenpäivän korvissa, ja silloin hän virkkoi ensimmäiseksi:

"Terveisiä Erlendiltä, Kristiina — sain puhua hänen kanssaan."

Simon näki miten Kristiinan kasvot nuortuivat ja pehmenivät, ja miten niille levisi hellä ilme. Sitten Simon tarttui hänen käteensä ryhtyessään kertomaan. Paljon he eivät olleet voineet puhua keskenään, sillä mies, joka oli vienyt hänet vangin luo, oli jäänyt sisään koko ajaksi. Olav-laamanni oli hankkinut hänelle tämän kohtaamisluvan Halfridin aikaisen sukulaisuuden vuoksi. Erlend oli lähettänyt rakkaat terveiset Kristiinalle ja lapsille, hän oli kysynyt heitä kaikkia, mutta eniten Gautea. Simon arveli Kristiinan jonkin päivän kuluttua jo saavan nähdä miehensä. Erlend oli tuntunut rauhalliselta ja voinut hyvin.

"Jos minä olisin lähtenyt sinun kanssasi ulos aamulla, olisin minäkin nähnyt hänet jo", sanoi vaimo hiljaa.

Mutta Simon arveli, ettei se olisi käynyt päinsä, hän oli päässyt sisään juuri siksi, että oli ollut yksin. "On oleva parempi monessa suhteessa, Kristiina, että miehinen mies tasoittaa tietäsi."

Erlend oli istunut eräässä itäisen tornin komerossa joen puolella — se oli herrainhuone, joskin pieni. Ulf Haldorinpoika kuului olevan kellarityrmässä ja Haftor jossakin toisessa komerossa.

Varovasti ja kokeillen, tunnustellen paljonko Kristiina jaksoi kestää, kertoi Simon sitten mitä hän oli kuullut kaupungilta. Huomatessaan Kristiinan olevan perillä asian vaarallisuudesta ei hän salannut omaakaan huolestustaan. Mutta kaikki, joiden kanssa hän oli puhellut, olivat sanoneet, ettei Erlend olisi mitenkään uskaltanut ryhtyä suunnittelemaan sellaista asiaa, ellei hän olisi ollut varma siitä, että hänellä oli suuri osa ritaristoa ja herroja tukenaan. Mutta kun tyytymättömien mahtimiesten luku oli niin suuri, ei ollut luultavaa, että kuningas uskaltaisi tuomita liian ankarasti heidän päällikköään, vaan että hän oli tekevä tämän kanssa sovinnon.

Kristiina kysyi matalalla äänellä:

"Millä kannalla on Erling Vidkuninpoika tähän asiaan?"

"Siitä haluaisi moni olla selvillä", sanoi Simon.

Hän ei sanonut omaa ajatustaan asiasta Kristiinalle enempää kuin niille miehillekään, joiden kanssa oli puhellut. Mutta hänestä tuntui epätodennäköiseltä, että Erlendillä olisi ollut kannattajanaan lukuisa ritarijoukko, joka olisi sitoutunut tukemaan häntä hengellään ja omaisuudellaan näin vaarallisessa asiassa; he olisivat tuskin valinneet johtajakseen häntä — kaikki Erlendin ikätoverit tiesivät hänet jo ennestään epäluotettavaksi. Totta oli, että Erlend oli sukua Ingebjørg-rouvalle ja kuningasehdokkaalle; hän oli ollut vallassa ja kunniassa viimeiset vuodet eikä hän ollut aivan yhtä tottumaton sotatoimiin kuin useimmat hänen ikäisensä, ja hän oli sitä paitsi tunnettu sotaväenjohtamistaidostaan. Ja vaikka hän niin monta kertaa oli menetellyt järjettömästi, osasi hän kuitenkin puhua hyvin ja asiallisesti; ehkäpä hän siis vihdoinkin oli oppinut jotakin erehdyksistään. Simonin ajatus oli, että luultavasti oli olemassa eräitä, jotka olivat tienneet Erlendin hankkeista ja kiihottaneet häntä, mutta ihmeellistä hänestä sentään olisi ollut, jos nämä olisivat liittyneet häneen niin lujasti, etteivät olisi nyt päässeet eroon hänestä ja antaneet hänen yksin vastata teoistaan.

Simon luuli huomanneensa, ettei Erlend muuta odottanutkaan, hän näytti varautuneen siihen, että saisi maksaa kalliisti uhkapelistään. "Kun lehmä on suossa, täytyy se nostaa hännästä", sanoi Erlend naurahtaen. Eihän hän ollut voinut sanoa paljoa sivullisen kuullen.

Simon ihmetteli, että kohtaus langon kanssa oli järkyttänyt häntä niin suuresti. Mutta tuo pieni ahdas tornikamari sänkyineen, joka ulottui seinästä seinään täyttäen puoli huonetta ja jonka laidalle Erlend oli pyytänyt hänet istumaan itse seisoessaan ryhdikkäänä ja norjana muurissa olevan pienen valoaukon edessä, Erlendin pelkäämätön, kirkassilmäinen tyyneys, johon ei pystynyt pelko eikä toivo ja joka sai hänet näyttämään reippaalta, kylmäveriseltä, miehekkäältä mieheltä, nyt kun kaikki kuuma lemmenkiima ja hemputtelu oli haihtunut — kaikki tuo teki ehdottomasti vaikutuksen. Juuri naiset ja lemmenseikat olivat johtaneet hänet tänne ja saaneet hänen rohkeat tuumansa raukeamaan ennen kuin hän oli saanut ne toteutetuksi maailmassa.

Mutta sitä Erlend ei näyttänyt miettivän. Hän seisoi lujana, kuten mies, joka on ryhtynyt rohkeaan leikkiin ja hävinnyt ja osaa kantaa tappionsa miehekkäästi ja kauniisti.

Hänen ihmettelevä, iloinen kiitollisuutensa, kun hän näki edessään langon, oli myös ollut kaunis nähdä. Simon sanoi silloin: "Etkö muista, lanko, sitä yötä, jolloin me valvoimme yhdessä appemme luona, tartuimme toistemme käteen Lauritsan laskiessa omansa päällimmäiseksi ja lupasimme hänelle ja toisillemme olla aina avulliset kuten veljet."

"Kyllä muistan." Erlendin kasvot olivat hymyssä. "Mutta Lauritsa ei suinkaan saattanut ajatella, että sinä koskaan tulisit tarvitsemaan minun apuani."

"Päinvastoin", sanoi Simon järkähtämättömän tyynesti, "luonnollisempaa hänen olisi ollut ajatella, että sinun asemassasi oleva mies saattaa olla tukena minulle kuin että minä joutuisin auttamaan sinua."

Erlend hymyili yhä ja sanoi: "Lauritsa oli viisas mies, Simon. Mutta vaikka se kuuluu kummalliselta, niin tiedän minä sentään hänen pitäneen minusta."

Simon ajatteli, että kautta taivaan, kummalta se kuului, mutta — huolimatta kaikesta, mitä hän Erlendistä tiesi, ja huolimatta kaikesta mitä tämä oli hänelle tehnyt — ei hän itsekään voinut kieltää tuntevansa ikään kuin veljen hellyyttä Kristiinan miestä kohtaan. Sitten Erlend kysyi vaimoaan.

Simon kertoi tavanneensa tämän sairaana ja suuren tuskan vallassa Erlendin tähden. Olav Hermanninpoika oli luvannut toimittaa niin, että Kristiina pääsisi tapaamaan Erlendiä heti, kun Baard-herra palaisi kotiin.

"Ei ennen kuin hän paranee!" pyysi Erlend hätäisesti ja peloissaan, ja entinen tyttömäinen punastus levisi jälleen hänen ajamattomille kasvoilleen. "Sitä minä vain pelkään, Simon — etten jaksa pysyä lujana kohdatessani hänet!"

Mutta tuokion kuluttua hän sanoi taas rauhallisesti:

"Tiedän sinun tukevan häntä uskollisesti, jos hän jäisi leskeksi ennen vuoden loppua. Köyhyyteen hän ei kuitenkaan jää lapsien kera, sillä onhan heillä Lauritsan perintö. Ja sinähän asut lähellä, kun hän muuttaa Jørundgaardiin."

Päivää jälkeen nativitas Mariæn tuli drotsi herra Ivar Ogmundinpoika Nidarosiin. Nyt määrättiin tuomioistuin, johon tuli kuulumaan kaksitoista herraa maan Pohjoiskulmalta Erlend Nikulauksenpojan asian ratkaisijaksi. Herra Finn Ogmundinpoika, drotsin veli, oli valittu kantajaksi.

Kesän kuluessa levisi kuitenkin tieto siitä, että Haftor Olavinpoika, Godøyn herra, oli tappanut itsensä pienellä tikarilla, joka oli jätetty jokaiselle vangille ruokaveitseksi. Vankina olo oli vaikuttanut niin pahasti Haftoriin, ettei hän kuulunut olleen täysissä järjissään. Erlend sanoi Simonille sen kuullessaan, että nyt hänen ei tarvinnut pelätä Haftorin löysää suuta. Mutta hän oli kuitenkin hyvin järkyttynyt.

Nyt olivat asiat siten, että vartija toisinaan vetäytyi syrjään Simonin ja Kristiinan ollessa Erlendin luona. Nämä molemmat ymmärsivät Erlendin ensimmäisen ja viimeisen ajatuksen olevan selviytyä asiasta niin, etteivät hänen rikostoverinsa tulisi ilmi. Hän sanoikin sen suoraan Simonille, kertoi luvanneensa kaikille, joiden kanssa oli neuvotellut, hoitaa ohjia siten, että hän itse saisi iskun käpälilleen, jos niiksi tuli, "enkä minä ole vielä milloinkaan pettänyt ketään, joka on luottanut minuun." Simon katsoi häneen — Erlendin silmät olivat siniset ja kirkkaat; oli ilmeistä, että hän uskoi näin itse.

Kuninkaan toimimiesten ei ollut onnistunut nuuskia esiin muita osallisia Erlendin maankavallusjuttuun kuin veljekset Greip ja Torvard Torenpoika Møresta, eivätkä nämä tahtoneet tunnustaa tietäneensä Erlendin aikeiden tarkoittaneen muuta kuin että tämän ja muutamien: muiden miesten tuli taivuttaa herttuatar lähettämään junkkeri Haakon Knutinpoika kasvatettavaksi Norjaan ja esittää myöhemmin Maunu-kuninkaalle, että hänen molemmille valtakunnilleen olisi eduksi, jos hän antaisi velipuolelleen Norjan kuninkaan kruunun.

Borgar ja Guttorm Trondinpoika olivat onnistuneet pääsemään karkuun Veøyn linnasta — kukaan ei tietänyt miten se oli tapahtunut, mutta arvailtiin Borgarin; saaneen naisten taholta apua; hän oli hyvin kaunis ja hiukan kevytmielinen. Sundbun Ivar istui vielä Mjøsin linnassa; veljet näkyivät jättäneen nuoren Haavardin ulkopuolelle neuvottelujen.

Samaan aikaan kun henkivartiokäräjiä pidettiin kuninkaan kartanossa, oli arkkipiispalla luonaan concilium. Simonilla oli paljon ystäviä ja tuttuja; hän toi Kristiinalle yhä uusia tietoja. Kaikki uskoivat Erlendin tulevan karkotetuksi maasta ja hänen tilansa luovutettavan kuninkaalle. Erlend uskoi itsekin asian ratkeavan niin, hän säilytti rohkeutensa — hän aikoi pyrkiä Tanskaan. Siinä maassa oli tie aina auki reippaalle, asekuntoiselle miehelle, ja Ingebjørg-rouva oli varmasti vastaanottava Kristiinan rakkaan sukulaisensa tavoin ja pitävä tätä arvossa ja kunniassa. Lapset saattoi Simon ottaa luokseen, mutta kaksi vanhinta poikaa tahtoi Erlend sentään mielellään mukaan.

Kristiina ei ollut kertaakaan koko aikana liikkunut kaupungin ulkopuolella eikä nähnyt lapsiaan — paitsi Naakkvea ja Bjørgulfia; nämä olivat eräänä iltana tulleet ratsastaen Husabystä. Äiti piti heidät luonaan pari päivää, mutta sitten hän lähetti heidät Raasvoldiin, jonne Gunna-rouva oli ottanut pienimmät.

Se oli Erlendin tahto. Ja Kristiina pelkäsi ajatuksia, joita hänessä saattoi herätä, jos hänellä olisi poikansa ympärillään, jos hänen pitäisi kuunnella heidän kysymyksiään ja koettaa selvittää heille asian tilaa. Hän koki kaikin voimin häätää luotaan ajatukset ja muistot vuosista, jotka hän oli elänyt Husabyssä. Niin rikkaita ne olivat olleet, että hänestä koko tuo aika oli kuin tasainen tyyni meren pinta — jollaiselta aaltoava meri kylliksi korkealta katsottuna näyttää. Toinen toistaan ajelevat aallot ovat vain sama ikuinen meri; niin oli elämä keinuttanut hänen mieltään näinä avarina vuosina.

Nyt tuntui taas siltä kuin ennen nuoruusvuosina, jolloin hän oli pysynyt uskollisena Erlendille kaikesta ja kaikista huolimatta. Jälleen oli hänen elämänsä herkeämätöntä odotusta niihin hetkiin pääsemiseksi, jolloin hänen oli suotu tavata miestään, istua hänen rinnallaan kuninkaan kartanon tornikamarin sängyn laidalla, puhua hänen kanssaan rauhallisesti ja tyynesti — kunnes saattoi sattua, että he silmänräpäykseksi jäivät kahden kesken, jolloin he viskautuivat toistensa kaulaan loppumattomiin polttaviin suudelmiin hukkuen ja hurjasti toisiaan syleillen.

Muuten Kristiina oli enimmäkseen Kristuksenkirkossa, tuntimääriä kerrallaan. Hän oli polvillaan, tuijottaen pääalttarin ristikko-ovien takana olevaan Pyhän Olavin kultaiseen arkkuun. Jumalan armosta oli heidän kahden kelvottoman suotu yhtyä pyhän vihkimisen kautta. Synnin poltinmerkillä merkittyinä, synnin taakan painamina he olivat astuneet yhdessä Jumalan huoneen ovesta sisään, ottaneet yhdessä vastaan Vapahtajan ruumiin papin kädestä. Saattaisiko hän siis valittaa nyt, kun Jumala koetti hänen uskollisuuttaan, muistaa muuta kuin että hän oli Erlendin vaimo ja Erlend hänen miehensä elämän loppuun asti?

Mikonmessun edellisenä torstaina pidettiin tuomioistuimen kokous ja tehtiin päätös Erlend Nikulauksenpojan, Husabyn herran, jutussa. Hänet oli havaittu syylliseksi kavallusyritykseen maata ja kuningasta vastaan, kapinannostoon maan rajojen sisällä ja vieraan palkkaväen maahantuontiin. Tutkittuaan entisaikoina sattuneita samankaltaisia juttuja oli tuomarikunta tullut siihen päätökseen, että Erlend Nikulauksenpoika oli vikapää hengen ja omaisuuden menetykseen.

Arne Gjavvaldinpoika tuli ilmoittamaan asiasta Simon Darrelle ja Kristiina Lauritsantyttärelle Nikulauksentaloon. Hän oli ollut läsnä neuvotteluissa.

Erlend ei ollut kieltänyt syyllisyyttään. Selvästi ja varmasti hän oli tunnustanut aikoneensa näillä toimillaan pakottaa kuningas Maunu Eirikinpojan antamaan nuorelle velipuolelleen, junkkeri Haakon Knutinpoika Porselle Norjan valtakunnan kruunun. Erlend oli Arnen mielestä puhunut mainiosti. Hän oli huomauttanut niistä suurista vaikeuksista, joita koitui kansalle siitä, että kuningas viime vuosina tuskin oli näyttäytynyt Norjan rajojen sisällä ja että hän oli osoittanut aina haluttomuutta sijaisen asettamiseen, joka olisi suojannut lakia ja hoitanut kuninkaan valtaa. Kuninkaan puuhat Skånessa, hänen tuhlaavaisuutensa ja mieletön raha-asiain hoitonsa, jotka hänen uskottujen neuvonantajiensa täytyi huomata, johtivat kansan mielivallan ja köyhtymyksen tilaan, eivätkä alamaiset olleet milloinkaan varmoja siitä, ettei heiltä vaadittaisi uusia ylimääräisiä veroja ja avustusta. Ja koska Norjan ritareilla ja herroilla oli paljon vähemmän oikeuksia ja vapauksia kuin Ruotsin ritaristolla, oli edellämainittujen vaikea kilpailla jälkimmäisten kanssa, mistä myös seurasi, että nuori ja kokematon herra Maunu Eirikinpoika kuuli ja suosi enemmän ruotsalaisia herroja, koska näillä oli paljon suuremmat rikkaudet ja he sen vuoksi kykenivät avustamaan häntä tuntuvammin aseistetuilla ja harjaantuneilla joukoilla.

Erlend liittolaisineen oli luullut tietävänsä niin varmasti kansan enemmistön mielen, herrojen, talonpoikain ja kaupunkilaisten pohjois- ja länsiosassa Norjaa, että he olivat uskoneet saavansa täyden kannatuksen toimittaessaan esille kuningasehdokkaan, joka oli yhtä läheistä sukua rakkaalle herrallemme ja kuninkaallemme Haakon-vainajalle kuin nykyinen kuningas. Hän oli siis ajatellut kansan yhtyvän siihen, että he saisivat Maunu-kuninkaan myöntämään velipuolelleen täkäläisen kuningasistuimen, junkkeri Haakonin vannoutuessa elämään rauhassa ja sovinnossa Maunu-herran kanssa, suojelemaan Norjan valtaa vanhojen maanrajojen sisällä, puolustamaan Jumalan kirkon oikeutta, maan lakeja ja tapoja, talonpoikien ja kaupunkien oikeuksia ja vapauksia, sekä vastustamaan ulkomaalaisten tunkeutumista maahan. Tähän esitykseen oli hänen ja hänen ystäviensä ollut tarkoitus suostuttaa Maunu-kuningas rauhallista tietä, vaikka Norjan talonpoikain ja päälliköiden ikivanha oikeus oli ollut kukistaa kuningas, joka pyrki hallitsemaan laittomasti.

Ulf Saksinpojan Englannin- ja Skotlannin-matkan ainoana tarkoituksena hän sanoi olleen sen, että näiden tuli hankkia herra Haakonille kannatusta sieltä, jos Jumala oli aikonut hänet meidän kuninkaaksemme. Näissä hänen hommissaan ei ollut ollut osallisena kukaan muu Norjan mies kuin Haftor Olavinpoika Goøystä, — Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen — hänen lankonsa Trond Gjeslingin kolme poikaa Sundbusta ja Greip ja Torvard Torenpoika Hattebergin suvusta.

Erlendin sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen, kertoi Arne Gjavvaldinpoika. Mutta sitten hän oli lopuksi, mainitessaan heidän odottaneen apua kirkon miehiltä, viitannut vanhoihin Maunu-kuninkaan poikuudenaikaisiin synteihin, ja se oli ollut epäviisaasti tehty, sanoi Arne. Arkkipiispan edusmies oli kieltänyt sen jyrkästi — arkkipiispa Paal Baardinpoikahan oli sekä kansleriaikanaan että nyt osoittanut suurta kiintymystä Maunu-kuninkaaseen tämän jumalisen mielenlaadun vuoksi; ja kansa tahtoi mieluimmin unohtaa, että heidän kuninkaastaan oli milloinkaan kulkenut sellaisia huhuja; ja nythän hän oli menossa avioliittoon Namurin kreivin tyttären kanssa — vaikka huhuissa olisi ollut perää ennen, niin kai hän nyt oli kokonaan luopunut pahoista tavoistaan.

— Arne Gjavvaldinpoika oli osoittanut Simon Andreksenpojalle mitä suurinta ystävyyttä tämän Nidarosissa ollessa. Hän nytkin muistutti Simonia siitä, että Erlendillä oli oikeus valittaa laittomasti langetetusta tuomiosta. Lain kirjaimen mukaan olisi kantajan pitänyt olla Erlendin säätyinen mies, mutta Finn, Hestbøn herra, oli ritari ja Erlend aseenkantaja. Oli luultavaa, arveli Arne, että tuomio muuttuisi ja ettei Erlendiä voitaisi tuomita maanpakoa raskaampaan rangaistukseen.

Mitä tulee Erlendin sanoihin hänen tarkoittamansa kuningasvallan hyödyllisyydestä — niin kyllähän se kuulosti kauniilta. Ja tiedettiinhän kyllä, mistä oli löytyvä mies, joka olisi ollut halukas astumaan peräsimen ääreen ja ohjaamaan laivaa kuninkaan alaikäisyyden aikana. — Arne raapi harmaan partansa juurta vilkaisten Simoniin.

"Ei hänestä ole taitanut kuulua eikä näkyä jälkeäkään tänä kesänä?" kysäisi Simon hiljaa.

"Ei. Hän sanoo olevansa kuninkaan epäsuosiossa ja kaikkien tämänkaltaisten asioiden ulkopuolella, kerrotaan. Hän ei ole pitkiin aikoihin jaksanut istua kotona näin kauan kuuntelemassa Elin-rouvan puheita. Hänen tyttäriensä sanotaan olevan yhtä kauniita ja tyhmiä kuin heidän äitinsä."

* * * * *

Erlend oli kuullut tuomionsa järkähtämättömän tyynesti ja kumartanut herroille yhtä säädykkäästi, luontevasti ja kauniisti pois vietäessä kuin sisään astuessaan. Hän oli tyyni ja hilpeä Kristiinan ja Simonin tullessa häntä tapaamaan seuraavana päivänä. Arne Gjavvaldinpoika oli mukana, ja Erlend lupasi noudattaa hänen neuvoaan.

"Ennen minä en milloinkaan saanut Kristiinaa Tanskaan", sanoi hän kietoen kätensä tämän vyölle. "Ja minä olisin aina niin kernaasti vienyt hänet mukanani maailmalle —." Hänen kasvoillaan kävi väristys — ja yhtäkkiä hän suuteli kiihkeästi vaimonsa kalpeata poskea välittämättä toisista.

* * * * *

Simon Andreksenpoika lähti Husabyhyn järjestämään Kristiinan irtaimen omaisuuden muuttoa Jørundgaardiin. Hän neuvoi tätä myös lähettämään lapsensa Gudbrandinlaaksoon samalla kertaa. Kristiina sanoi:

"Minun poikieni ei tarvitse lähteä isänsä kartanosta ennen kuin heidät häädetään sieltä."

"Minä en odottaisi sitä sinun sijassasi", sanoi Simon. "He ovat niin pieniä, etteivät käsitä kohdalleen tätä juttua. Paras olisi, jos antaisit heidän lähteä Husabystä siinä luulossa, että he lähtevät ainoastaan tätiään tervehtimään ja katsomaan äitinsä perintökartanoa laaksossa."

Erlend yhtyi asiassa Simoniin. Asia järjestyi kuitenkin niin, että vain Ivar ja Skule lähtivät tätinsä miehen mukana etelään. Kristiina ei hennonut lähettää kahta pienintä niin kauaksi luotaan. Kun Lauritsa ja Munan tuotiin hänen luokseen kaupunkitaloon ja hän huomasi nuorimman tuntevan äitinsä, hän purskahti itkuun. Simon ei ollut nähnyt hänen itkevän yhtään kyyneltä sen illan jälkeen, jolloin hän oli tullut Nidarosiin. Nyt hän itki itkemistään — Munanin tähden, joka potki ja sätki hänen sylissään, pyrkien hoitajansa luo; ja sitten hän itki Lauritsa-poikaa, joka kiipesi äitinsä syliin halaten tätä ja pillahti itkemään hänkin, kun näki äitinsä itkevän. Kristiina antoi noiden kahden jäädä luokseen, samoin Gauten, joka ei tahtonut lähteä Simonin mukaan — Kristiinasta ei ollut viisasta päästää pois näkyvistään lasta, joka kantoi niin raskasta taakkaa pienillä hartioillaan.

Sira Eiliv oli tuonut lapset kaupunkiin. Hän oli pyytänyt arkkipiispalta vapautta käydäkseen Tautrassa tervehtimässä veljeään; Erlend Nikulauksenpojan kotipapin Pyyntöön suostuttiin kernaasti. Tämä tuumi, ettei Kristiina voinut jäädä kaupunkiin, kun hänellä oli niin monta lasta huolehdittavanaan, ja tarjoutui ottamaan Naakkven ja Bjørgulfin luostariin.

Viimeisenä iltana ennen papin ja poikien lähtöä — Simon oli jo matkustanut kaksosten kera — ripitti Kristiina itsensä tuolle hurskaalle ja puhdassydämiselle miehelle, joka oli ollut hänen hengellinen isänsä niin monet vuodet. He puhuivat keskenään tuntikausia, ja Sira Eiliv kehotti häntä nöyryyteen ja kuuliaisuuteen Jumalan edessä, kärsivällisyyteen, uskollisuuteen ja rakkauteen aviomiestään kohtaan. Kristiina oli polvillaan penkkiä vasten, jolla Sira Eiliv istui; sitten pappi nousi paikaltaan, polvistui Kristiinan viereen punaisessa stolassaan, teki Kristiinan pään päälle Kristuksen rakkauden ikeen merkin ja rukoili kauan ja palavasti hiljaa itsekseen. Mutta Kristiina tiesi hänen rukoilevan sen isän ja äidin, niiden lasten ja palvelijain puolesta, joiden sielunhoitoa hän oli harrastanut parhaansa mukaan Husabyn vuosina.

Seuraavana päivänä Kristiina seisoi Bratøren-niemellä katsoen miten Tautran veljet kohottivat purjeet pystyyn viedäkseen pois hänen kaksi vanhinta poikaansa ja Sira Eilivin. Kotimatkalla hän kävi minoriittiveljien kirkossa ja jäi sinne siksi kunnes luuli olevansa kyllin voimakas uskaltaakseen palata omaan taloonsa. Ja illalla kahden pienokaisen nukuttua hän jäi istumaan kehruun ääreen ja jutteli Gauten kanssa, kunnes tämänkin makuuaika tuli.

VI

Erlend istui kuninkaan kartanossa Klemensinmessun vaiheille asti. Silloin tuli käsky ja ilmoitus, että hänet oli vietävä Maunu-kuninkaan eteen turvallisen saattueen kera. Kuningas aikoi viettää joulun Baagahusissa tällä kertaa.

Kristiina säikähti kauheasti. Sanomattomalla ponnistuksella hän oli pakottautunut näyttämään rauhalliselta Erlendin ollessa vankina ja kuolemaan tuomittuna. Nyt Erlend aiottiin viedä kauas tietymättömille teille; kuninkaasta puhuttiin niin monenlaista, eikä Erlendillä ollut ystäviä kuninkaan lähipiirissä. Ivar Ogmundinpoika, Baaghusin nykyinen linnanpäällikkö, oli käyttänyt mitä ankarinta kieltä Erlendin kapinahankkeista. Ja hänen sanottiin ärtyneen vielä enemmän, kun hän oli jälleen kuullut jotakin Erlendin hänestä puhumaa höpötystä.

Mutta Erlend elostui uutisesta. Kristiina huomasi kyllä, ettei hän ajatellut kevein mielin heidän tulevaa eroaan. Mutta pitkä vankinaolo oli alkanut jäytää hänen voimiaan, joten hän nyt odotti innokkaasti pitkää merimatkaa ja näytti suhtautuvan melkein välinpitämättömästi kaikkeen muuhun.

Kolmen päivän kuluttua oli kaikki kunnossa ja Erlend lähti herra Finnin laivalla. — Simon oli luvannut palata Nidarosiin ennen adventtia, järjestettyään ensin vähän kotoisia asioitaan; jos uutisia alkaisi kuulua aikaisemmin, hän oli pyytänyt Kristiinaa ilmoittamaan siitä ja luvannut tulla heti. Kristiina päätti nyt lähteä etelään Simonin luokse ja sieltä kuninkaan eteen, langetakseen hänen jalkoihinsa ja pyytääkseen armoa miehelleen — tarjotakseen vaikka kaiken mitä omisti Erlendin hengestä.

Erlend oli myynyt ja pantannut kaupunkitalonsa eri tahoille; Nidarholman luostari omisti päärakennuksen, mutta apotti Olav oli kirjoittanut ystävällisesti Kristiinalle pyytäen häntä käyttämään sitä niin kauan kuin hän tarvitsi. Hän asui siellä yhden ainoan palvelusneidon kera. Ulf Haldorinpoika, joka oli päästetty vapaalle jalalle, kun ei häntä ollut voitu tuomita mistään, oli talossa myös, samoin tämän veljenpoika Haldor, joka oli Kristiinan huovi.

Kristiina kysyi neuvoa Ulfilta, ja tämä asettui ensin epäilevälle kannalle — arveli siitä tulevan hankalan matkan yli Dovren tunturin; tunturilla oli jo satanut paljon lunta. Mutta nähdessään Kristiinan sieluntuskan hän kehotti tätä lähtemään matkaan. Gunna-rouva otti molemmat pikkupojat Raasvoldiin, mutta Gaute ei tahtonut erota äidistään, eikä tämäkään tahtonut päästää poikaa silmistään täällä pohjoisessa.

Tuli ankara ilma heidän päästyään Dovren eteläpuolelle, ja Ulfin neuvosta he jättivät hevosensa Drivstueniin ja lainasivat sieltä sukset — siltä varalta, että heidän täytyisi nukkua taivasalla seuraava yö. Kristiinalla oli ollut sukset jalassaan viimeksi pikku tyttönä, ja hänen kävi raskaaksi hiihtää, vaikka miehet tukivat häntä voimiensa takaa. He eivät ehtineet sinä päivänä pitemmälle kuin Drivstuenin ja Hjerdkinin puoliväliin, keskelle tuntureita, ja kun rupesi pimenemään, täytyi heidän etsiä suojaa eräästä koivuhaasta ja kaivautua lumeen. Toftarista he saivat lainaksi hevosia; siellä oli sumuista, ja heidän päästyään vähän alemma laaksoon alkoi sataa. Kun he monta tuntia pimeän tulon jälkeen ratsastivat Formon pihaan, ulvoi tuuli nurkissa, joki jymisi ja rinteellä kävi veden ja tuulen kohina. Piha oli kuin vetelä suo, jossa ei kuulunut kavioiden kopse — eikä laajalla tanhualla näkynyt pienintäkään elonmerkkiä lauantai-illan hiljaisuudessa; eivät ihmiset eivätkä koirat näyttäneet huomaavan heidän tuloaan.

Ulf kolkutti kartanorakennuksen ovea keihäällään; mies ilmestyi avaamaan. Kohta sen jälkeen seisoi Simon itse porstuan ovella leveänä ja tummana takaa virtaavassa valossa, käsivarrella lapsi, ja ajoi haukkuvat koirat taakseen. Hän huudahti nähdessään vaimonsa sisaren, laski lapsen lattialle ja vei Kristiinan ja Gauten sisään, auttaen heidän yltään läpimärät vaatteet.

Tuvassa oli lämmin ja kotoinen henki, mutta umpea ilma, sillä tupa oli uunitupa, jossa oli lattea katto. Ja se oli täynnä väkeä — lapsia ja koiria kihisi joka nurkassa. Ja äkkiä Kristiina erotti kahden pikkupoikansa punoittavat, iloiset ja innokkaat kasvot pöydän takaa, jolla paloi kynttilä. He tulivat esiin tervehtien vähän vieraasti äitiään ja veljeään — Kristiina ymmärsi häirinneensä toisten lauantainviettoa. Tupa oli muuten täydellisen epäjärjestyksen vallassa, ja joka askeleella narskuivat pähkinänkuoret, joita oli kaikkialla.

Simon lähetti rengit ja naiset asioille, ja tupa tyhjeni väestä sekä enimmistä lapsista ja koirista — heillä oli vieraana naapureita palvelijoineen. Kysellessään ja kuunnellessaan kuulumisia hän kiinnitti soljella paitansa ja mekkonsa, jotka olivat olleet auki alas paljaalle, karvaisella rinnalle asti. Lapset olivat reutoneet hänet semmoiseksi, sanoi hän anteeksipyytäen. Hän oli kauhean ruokkoamattoman näköinen, vyö oli vinossa, vaatteet ja kädet olivat likaiset, kasvot noessa ja tukka täynnä roskaa ja tomua.

Pian tuli kaksi palvelusnaista viemään Kristiinaa ja Gautea Ramborgin rouvatupaan. Siellä paloi jo tuli uunissa, palvelusneidot sytyttivät kiireesti kynttilöitä, valmistivat vuoteen ja auttoivat Kristiinan ja pojan ylle kuivat vaatteet, kun taas toiset kantoivat pöytään ruokaa ja juomaa. Keskenkasvuinen tyttö, jolla oli silkkinauhalle palmikoitu tukka, toi olutkulhon, josta vaahto kuohui laidoille. Tyttö oli Simonin avioton tytär Arngjerd.

Sen jälkeen tuli Simon itse sinne; hän oli suorinut asunsa ja oli nyt enemmän sellainen, jona Kristiina oli tottunut hänet näkemään: hyvin kauniisti ja komeasti puettu. Hän talutti tytärtään kädestä, ja Ivar ja Skule seurasivat perästä.

Kristiina kysyi sisartaan, ja Simon vastasi Ramborgin lähteneen saattamaan Sundbun vaimoja Ringheimiin; Jostein oli ollut hakemassa tytärtään Helgaa, ja hän oli tahtonut Dagnyn ja Ramborginkin mukaan — tämä hilpeä, hyvänsävyinen vanha mies oli luvannut pitää hyvää huolta noista kolmesta nuoresta vaimosta. Ramborg tuli ehkä jäämään sinne talveksi. Hän odotti lasta Matinmessun aikaan — ja olihan Simon itsekin arvellut joutuvansa olemaan poissa kotoa talvella; silloin Ramborgilla oli hauskempi nuorten sukulaisvaimojen luona. Formon taloudelle ei merkinnyt sitä eikä tätä, oliko hän kotona vai muualla, nauroi Simon — eihän hän, Simon, ollut ennenkään vaatinut, että Ramborg, tuo lapsi, kuluttaisi voimiaan suuren talouden hoidossa.

Kristiinan ilmoitettua aikeensa sanoi Simon paikalla tahtovansa lähteä mukaan. Hänellä oli niin paljon sukulaisia ja omia sekä isänsä vanhoja ystäviä siellä, että hän uskoi voivansa hyödyttää Kristiinaa enemmän nyt kuin Trondheimissa. Siitäkin hän siellä saisi helpommin selvän, oliko Kristiinan viisasta pyrkiä itsensä kuninkaan puheille. Hän sanoi olevansa valmis matkaan kolmen tai neljän päivän perästä.

He menivät yhdessä messuun seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, ja sitten he olivat Sira Eirikin vieraana Romundgaardissa. Pappi oli jo vanha; hän otti Kristiinan hellästi vastaan ja otti syvästi osaa hänen onnettomuuteensa. Sitten he käväisivät Jørundgaardissa. Rakennukset olivat samat, ja huoneissa oli entiset sängyt, penkit ja pöydät. Se oli nyt hänen oma kartanonsa; oli todennäköistä, että hänen poikansa tulisivat varttumaan miehiksi tässä ja että hän itse kerran ummistaisi silmänsä lapsuudenkodissaan. Mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin selvästi kuin nyt, että tässä talossa eli hänen vanhempiensa henki. Heillä oli voinut olla omat salaiset surunsa, mutta kaikille ympärillä oleville oli heiltä riittänyt lämpöä, apua ja turvaa.

Kristiina oli rauhaton ja alakuloinen, minkä vuoksi häntä pyrki väsyttämään Simonin puhe tämän omista asioista, kartanosta ja lapsista. Hän tiesi, ettei niin olisi saanut olla; olihan Simon valmis auttamaan häntä voimiensa takaa, ja Kristiina ymmärsi että toinen teki kauniisti tarjoutuessaan lähtemään pois kotoaan ja vaimonsa luota jouluksi, kun asiat olivat nykyisellä kannalla — Simon ajatteli varmaan paljonkin sitä, saisiko hän tällä kertaa pojan, hänellähän oli vain yksi lapsi Ramborgista, vaikka he olivat olleet naimisissa kohtapuoleen kuusi vuotta. Eihän Kristiina voinut vaatia, että Simon sulautuisi niin kokonaan hänen ja Erlendin asioihin, että hän sen vuoksi unohtaisi kaikki onnellisen asemansa tuottamat ilot — mutta oli vain kummallista kulkea hänen sivullaan, kun toinen tuntui niin iloiselta ja innokkaalta ja tyytyväiseltä oloonsa.

Huomaamattaan oli Kristiina kuvitellut Ulvhild Simonintyttären samanlaiseksi kuin oman sisarvainajansa, jonka mukaan tälle oli annettu nimi — kuvitellut, että tyttö olisi vaalea ja hentorakenteinen ja vieno. Mutta Simonin pikku tytär oli pyöreä ja palleroinen, hänen poskensa olivat kuin omenat ja suu kuin punainen marja; harmaat silmät olivat vilkkaat kuin Simonin silmät nuorena, ja hänellä oli Simonin kaunis kihara tukka. Simon oli kovasti ihastunut sievään, eloisaan lapseensa ja oli ylpeä sen sukkelista puheista.

"Tämä on niin ruma ja ikävä ja paha tytön typykkä", sanoi hän ottaen lasta kainaloiden alta ja nostaen hänet ilmaan, jossa ravisteli häntä, "että se taitaakin olla vaihdokas, jonka tunturipeikot ovat tuoneet isälle ja äidille kätkyeen — niin se on ruma ja kamalan näköinen", lisäsi hän laskien lapsen äkisti maahan ja tehden kolme kertaa ristinmerkin sen yli, ikään kuin varomattomia sanojaan säikkyen.

Hänen äpärälapsensa Arngjerd ei ollut kaunis, mutta näytti kiltiltä ja ymmärtäväiseltä tytöltä, ja isä otti hänet retkilleen niin usein kuin voi. Hän lauloi tytön kiitosta aamusta iltaan — Kristiinan sopi katsoa Arngjerdin myötäjäisarkkuun, mitä kaikkea tämä jo oli kehrännyt ja kutonut ja ommellut itselleen.

"Se päivä, jolloin minä lasken tämän tyttären käden hyvän ja uskollisen sulhasen käteen", sanoi Simon seuraten katseellaan lasta, "on oleva elämäni parhaita."

Säästääkseen kuluja ja saadakseen matkan sujumaan nopeammin ei Kristiina huolinut mukaan yhtään palvelusneitoa eikä muita miehiä kuin Ulf Haldorinpojan. Kaksi viikkoa ennen joulua hän ratsasti sitten Formosta Simon Andreksenpojan ja tämän kahden reippaan nuoren palvelijan kera.

Heidän tullessaan Osloon sai Simon paikalla kuulla, ettei kuningas tullut Norjaan — hän tahtoi viettää joulun Ruotsissa. Erlend oli Akersnesin linnassa; linnanpäällikkö oli matkoilla, joten häntä ei toistaiseksi saattanut tavata. Mutta alipäällikkö Olav Kyrning lupasi ilmoittaa Erlendille, että he olivat kaupungissa. Olav oli erittäin ystävällinen Simonille ja Kristiinalle, sillä hänen veljensä oli naimisissa Ramborg Aasmundintyttären kanssa, joka oli kotoisin Skogista, joten hän katsoi olevansa kaukaista sukua Lauritsantyttärille.

Skogin herra Ketil tuli kaupunkiin pyytäen heidät jouluksi luokseen, mutta Kristiina ei tahtonut viettää joulua muualla kuin missä Erlend oli. Eikä Simonkaan silloin halunnut lähteä, vaikka Kristiina kovasti kehotteli; Simon ja Ketil tunsivat toisiaan jonkin verran, mutta Kristiina oli nähnyt setänsä pojan vain kerran tämän tultua aikuiseksi.

Kristiina ja Simon asuivat samassa kartanossa, jossa Kristiina kerran oli ollut Simonin vanhempien vieraana siihen aikaan, jolloin he olivat olleet kihloissa; mutta nyt he asuivat toisessa rakennuksessa. Tuvassa oli kaksi sänkyä, Kristiina nukkui toisessa ja Simon ja Ulf toisessa; miehet nukkuivat tallissa.

Jouluyönä tahtoi Kristiina lähteä Nonneseterin kirkon keskiyönmessuun — hän sanoi nunnien laulavan niin kauniisti. He lähtivät sinne kaikki viisi. Yö oli tähtikirkas, lauhkea ja kaunis, ja illansuussa oli sadellut lunta, joten oli jokseenkin valoisa. Kellojen alkaessa soida eri puolilla kaupunkia virtasi kaikista taloista ihmisiä, ja Simonin täytyi taluttaa Kristiinaa. Tavantakaa hän vilkaisi syrjäsilmällä tähän. Kristiina oli laihtunut paljon tänä syksynä, mutta hänen pitkä, ryhdikäs vartalonsa näytti taas saaneen neitseellistä pehmeyttä ja suloa. Hänen kalpeille kasvoilleen oli levinnyt nuoruudenaikainen rauha ja lempeys, josta kuulsi syvä, salainen, odottava jännitys. Hän oli muuttunut kummasti entisen nuoren Kristiinan kaltaiseksi, jonka Simon muisti tuolta joululta —. Simon puristi tietämättään hänen kättään ja huomasi sen vasta sitten, kun Kristiina pusersi hänen sormiaan vastaukseksi. Simon nosti katseensa — Kristiina hymyili ja nyökkäsi, ja Simon ymmärsi, että Kristiina oli luullut hänen puristuksensa olleen rohkaisun merkkinä, johon hän tahtoi vastata kiittäen.

Kun juhlapäivät olivat ohi, lähti Kristiina luostariin ja lähetti kunnioittavat terveisensä abbedissalle ja niille hänen aikaisilleen sisarille, jotka vielä olivat elossa. Hän viipyi abbedissan puhetuvassa hetken. Sitten hän meni kirkkoon. Hän käsitti, ettei hänellä ollut luostarissa mitään tekemistä. Sisaret olivat ottaneet hänet ystävällisesti vastaan, mutta hän oli huomannut näiden pitävän häntä vain yhtenä monista neidoista, jotka olivat olleet luostarissa vuoden — jos he olivat kuulleet puhuttavan siitä, että hän oli ollut erilainen kuin toiset, vaikkakaan ei hyvässä, eivät he ainakaan ilmaisseet sitä. Nunnaluostarissa vietetty vuosi, joka oli vaikuttanut niin suuresti hänen elämäänsä, oli merkinnyt ylen vähän luostarin elämässä. Hänen isänsä oli ostanut itselleen ja perheelleen osuuden luostarin esirukouksiin sielujen puolesta; uusi abbedissa, Elin-rouva, ja sisaret lupasivat rukoilla hänen ja hänen miehensä sielun pelastukseksi. Mutta Kristiina tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta häiritä nunnia tervehdyskäynnillään. Heidän kirkkonsa oli avoin hänelle kuten kaikille ihmisille; hän saattoi seisoa kirkon pohjoisessa päässä ja kuunnella kuorista virtaavaa heleää laulua — ja kun sisaret olivat lähteneet kirkosta luostarin pihalle vievästä ovesta, saattoi hän mennä polvistumaan rouva Groa Guttormintyttären hautakiven ääreen ja muistella tuota viisasta, voimakasta, arvokasta äitiä, jonka neuvoja hän ei ollut ymmärtänyt pitää kunniassa — mutta muuta kotipaikkaoikeutta hänellä ei ollut tässä Kristuksen palvelijattarien kodissa.

Juhlien lopulla tuli herra Munan hänen luokseen — hän sanoi nyt vasta kuulleensa, että Kristiina oli kaupungissa. Munan tervehti sydämellisesti häntä, Simon Andreksenpoikaa ja Ulfia, jota hän vähän väliä nimitti sukulaisekseen ja rakkaaksi ystäväkseen. Taisi käydä vaikeaksi päästä tapaamaan Erlendiä, arveli hän, tätä vartioitiin hyvin ankarasti — ei hänkään ollut vielä päässyt tapaamaan serkkuaan. Mutta Ulf sanoi nauraen, ritarin ratsastettua pois, ettei hän luullut Munanin kovin innokkaasti koettaneenkaan — hän pelkäsi niin kauheasti tulevansa sotketuksi asiaan, ettei kärsinyt kuulla siitä paljon mainittavankaan. Munan oli tuntuvasti vanhentunut, hän oli kaljupäinen ja laihtunut, nahka lepsatti velttona tuon ison ruhon ympärillä. Hän asui Skogheimissä ja hänellä oli luonaan eräs äpärätyttärensä, joka oli jäänyt leskeksi. Munan olisi tahtonut päästä hänestä, sillä kukaan hänen toisista lapsistaan, niin aviollisista kuin äpäristä, ei tahtonut tulla maille tanhuville niin kauan kuin tämä sisarpuoli ohjasi taloa; hän oli vallanhaluinen, saita ja teräväkielinen nainen. Mutta Munan ei uskaltanut käskeä häntä pois.

Vihdoinkin, uuden vuoden alettua, hankki Olav Kyrning Kristiinalle ja Simonille luvan tavata Erlendiä. Ja nyt sai Simon taas seurata surevaa vaimoa sydäntäsärkeviin kohtauksiin. Kuri oli paljon kovempi täällä kuin Nidarosissa, Erlend ei saanut puhua kenenkään kanssa ilman että linnanpäällikön miehiä oli saapuvilla.

Erlend oli tyyni kuin ennen, mutta Simon huomasi, että asian tila alkoi kuluttaa miestä. Hän ei valittanut milloinkaan, sanoi, ettei hän kärsinyt puutetta, vaan että kaikki oli niin hyvää kuin olla saattoi, mutta tunnusti kuitenkin kylmän toisinaan vaivaavan, huoneessa kun ei ollut tulisijaa. Eikä hän voinut pitää liikaa huolta puhtaudestaan — mutta ellei hänen olisi tarvinnut tapella täiden kanssa, olisi aika kai käynyt vieläkin pitemmäksi, sanoi hän nauraen.

Kristiinakin oli rauhallinen — niin rauhallinen, että Simon jäi odottamaan henki kurkussa sitä päivää, jolloin tuo rauha laukeaisi.

Maunu-kuningas oli kruuna jäisten jälkeisellä matkallaan Ruotsissa, joten ei ollut toiveita hänen tulostaan rajalle ensi tilassa, eikä myöskään muutoksesta Erlendin asemaan.

Yrjönmessunpäivänä olivat Kristiina ja Ulf Haldorinpoika Nunnaluostarin kirkossa. Heidän paluumatkalla päästyään nunnaluostarin joen yli vievän sillan toiseen päähän ei Kristiina lähtenytkään alas majapaikkaan, joka sijaitsi lähellä piispan kartanoa, vaan kääntyi itään, Klemensinkirkon rinnettä kohti, kirkon ja joen välisiin ahtaisiin kujiin.

Päivä oli pilvinen ja ilma oli ollut suojainen jonkin aikaa, joten heidän jalkineensa ja viitanliepeensä tulivat märiksi ja raskaiksi joen varren keltaisessa liejukossa. He joutuivat rinteellä oleville pelloille. Kerran sattuivat heidän silmänsä yhteen. Ulf nauroi hiljaa, levitti suunsa eräänlaiseen irvistykseen, mutta hänen katseensa oli surullinen; Kristiinan kasvoille ilmestyi kärsivä hymy. Samassa he saapuivat mäen laitaan; savi oli vierinyt joskus maailmassa alas tältä kohden, ja talo oli aivan vieremän alla, niin lähellä likaisenkeltaista, mustan, hontelon rikkaruoho-idun peittämää laitaa, että sikopahnasta tunkeva löyhkä tuntui ylös asti — alhaalla tummassa liejukossa kulki kaksi lihavaa emakkoa tonkien ja röhkien. Tällä kohden erotti vain, kapea kaistale rakennukset joen harmaasta, likaisesta vedestä, jossa kellui kolisevia jääkappaleita, ja kuihtunut turve törrötti valjuna katoilla.

Heidän siinä seisoessaan tuli sikopahna-aitauksen ääreen muuan mies ja nainen, jotka jäivät siihen sikoja tarkastamaan — mies kumartui aidan yli ja raaputti toista emakkoa hopeaisen tapparan varrella, jota hän käytti keppinä kävellessään. Mies oli itse Munan Baardinpoika ja vaimo oli Brynhild. Munan nosti katseensa, huomasi heidät — ja jäi töllistämään ylös vierun laitaa; silloin huusi Kristiina iloisen tervehdyksen.

Herra Munan räjähti kaikuvaan nauruun.

"Tule alas ottamaan lämmin ryyppy tässä koiranilmassa", huusi hän ylös.

Matkalla pihaveräjälle kertoi Ulf, ettei Brynhild Jonnintytär pitänyt enää majalaa eikä oluttupaa. Hän oli joutunut pinteeseen monta kertaa, ja hänet oli viimein uhattu ottaa hengiltä, ellei hän lopettaisi, mutta Munan oli pelastanut hänet ja mennyt takuuseen siitä että tämä lopettaisi kokonaan luvattoman ammattinsa. Hänen poikansa olivat myös ylenneet siksi korkeaan asemaan, että äidin heidän tähtensä täytyi ruveta ajattelemaan maineensa parantamista. Vaimonsa kuoleman jälkeen oli Munan Baardinpoika taas liittynyt häneen ja oli alituiseen Flugan talossa.

Munan tuli heitä vastaan pihaveräjälle.

"Me olemme kaikki neljä sukua tavallamme", hihitti hän — hän oli hienossa hiprakassa, mutta ei juovuksissa. "Sinä olet hyvä nainen, Kristiina Lauritsantytär, olet hurskas eikä sinussa ole ylpeyden vikaa — Brynhild on myös nykyään kunniallinen nainen — ja minä olin naimaton mies siittäessäni meidän kaksi poikaamme — ne ovat reippaimmat kaikista lapsistani — sen minä olen sanonut aina, Brynhild. Inge ja Gudleik ovat rakkaimmat lapseni —"

Brynhild oli vieläkin kaunis, mutta kellertävän kalpea; hänen ihonsa näytti niljaiselta, aivan kuin hän olisi seisonut koko päivän läskikattilan ääressä. Mutta tuvassa oli hyvä järjestys, hän toi pöytään erinomaista ruokaa ja juomaa, ja puiset astiat olivat puhtaat ja kauniit.

"Minä poikkean tänne käydessäni asioilla Oslossa", sanoi Munan. "Ymmärrätkös, äiti tahtoo mielellään kuulla uutisia pojistaan. Inge kirjoittelee minulle tavantakaa, sillä hän on oppinut mies, piispan toimimieheltä vaaditaan sitä, näetkös — ja hyvät naimisetkin minä hommasin hänelle, Tora Bjarnentyttären Grjotesta; luuletko sinä monen miehen saaneen sellaista vaimoa äpäräpojalleen? Ja tässä nyt istumme puhellen näistä, ja Brynhild kantaa eteeni ruokaa ja olutta, kuten entisinä aikoina, jolloin hän kantoi minun avaimiani Skogheimissä. Siellä on ikävä istua ja muistella vaimovainajaa —. Ja niinpä minä ratsastan tänne vähän hupia hakemaan — silloin kun tämä Brynhild on semmoisella tuulella, että suo minulle hiukan ystävyyttä ja iloa."

Ulf Haldorinpoika istui leuka käden varassa katsoen Husabyn rouvaa. Kristiina kuunteli puhetta ja vastaili niin hiljaisesti ja lempeästi ja arvokkaasti kuin olisi ollut pidoissa jossakin Trondheimin kartanossa.

"Sinä Kristiina Lauritsantytär sait vaimon nimen ja arvon", sanoi Brynhild Fluga, "vaikka juoksit minun parveeni Erlendin jäljissä. Minä olen ikäni kaiken kantanut nartun ja huoravaimon nimeä — äitipuoleni möi minut tuolle — minä purin ja raavin, ja hänen naamassaan oli kaikkien kynsieni merkit ennen kuin hän sai tahtonsa täytetyksi —"

"Joko sinä taas alat puhua siitä!" valitti Munan. "Olenhan minä sanonut monta kertaa, että olisin jättänyt sinut rauhaan, jos sinä olisit ollut ihmisten tavalla ja pyytänyt minua säästämään itseäsi, mutta sinä hyppäsit silmilleni kuin villikissa kun minä tuskin olin ehtinyt astua ovesta sisään —"

Ulf Haldorinpoika nauroi hiljaa itsekseen.

"Ja minä olen aina kohdellut sinua hyvin sen jälkeen", sanoi Munan. "Sinä sait kaiken, mitä viitsit pyytää — ja lapsillamme on paremmat ja turvallisemmat päivät kuin Kristiinan poikaraukoilla — Jumala varjelkoon niitä raukkoja, kyllä Erlend on pannut heidät päiville! Tarkoitan, että pitäisihän sen merkitä enemmän äidin sydämelle kuin vaimon nimen ja arvon — ja tiedäthän sinä minun usein pahoitelleen, ettet sinä ollut sellaisesta suvusta, että minä olisin voinut ottaa sinut lailliseksi vaimokseni — en ole pitänyt kenestäkään naisesta niin paljon kuin sinusta — vaikka sinä et ollut liian usein lempeä ja hellä minua kohtaan — ja vaikka sitten sain sellaisen vaimon kuin sain, kiitos Luojan. Olen rakennuttanut alttarin Katrin ja minun muistoksi kirkkoomme, Kristiina — ja olen joka päivä kiittänyt Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä aviokumppalistani, jota parempaa ei ole ollut yhdelläkään miehellä." Hän nyyhkäisi ja alkoi itkeä tuhrustella.

Vähän ajan kuluttua sanoi Ulf Haldorinpoika, että nyt heidän täytyi lähteä. He eivät vaihtaneet sanaakaan kotimatkalla. Mutta tuvan oven ulkopuolella ojensi Kristiina kätensä Ulfille ja sanoi:

"Ulf — sukulaiseni ja ystäväni!"

"Jos siitä olisi asialle apua", sanoi Ulf hiljaa, "niin menisin mielelläni hirteen Erlendin puolesta — hänen ja sinun tähtesi."

* * * * *

Illalla vähän ennen maatapanoaikaa istui Kristiina Simonin kanssa kahden kesken tuvassa. Yhtäkkiä hän alkoi kertoa, missä oli ollut aikaisemmin päivällä. Hän kertoi, mistä siellä oli keskusteltu.

Simon istui rahilla vähän matkan päässä. Etukumarassa, käsivarret reisiä pitkin kädet alas riippuen hän siinä istui katsellen Kristiinaa, kummallinen, tutkiva ilme pienissä, terävissä silmissään. Hän ei lausunut sanaakaan, eikä hänen isoissa, jykevissä kasvoissaan liikahtanut ainoakaan lihas.

Silloin Kristiina sanoi kertoneensa koko asian isälleen.

Simon istui edelleen liikahtamatta. Mutta tuokion kuluttua hän sanoi levollisesti:

"Ainoa, mitä minä olen pyytänyt sinulta koko sinä aikana, jolloin me olemme tunteneet toisemme — on, ellen muista väärin — että sinä — ettet sinä — etkö olisi voinut vaieta säästääksesi Lauritsaa —?"

Koko Kristiinan ruumis tärisi:

"Kyllä. Mutta —. Oi Erlend, Erlend, Erlend —!"

Toisen hurja parahdus sai Simonin syöksymään pystyyn — Kristiina oli viskautunut etukumaraan ja huojutti nyt ruumistaan edestakaisin pää käsien varassa huudellen lakkaamatta Erlendin nimeä. Vavahtelevat, tuskaiset nyyhkytykset tunkeutuivat ikään kuin väkisin esiin ja pulppusivat purskahdellen ulos.

"Kristiina — Jeesuksen nimessä!"

Simonin tarttuessa häntä olkavarteen ja koettaessa hillitä häntä heittäytyi Kristiina koko ruumiinsa painolla Simonia vastaan ja tarttui hänen kaulaansa, huudellen yhä itkien miehensä nimeä.

"Kristiina — hillitse itsesi —" Simon puristi häntä sylissään ja huomasi, ettei toinen tajunnut sitä, vaan itki niin, ettei pysynyt pystyssä tukematta. Silloin Simon nosti hänet koholle — likisti hänet silmänräpäykseksi itseään vasten, kantoi hänet sitten pois ja laski hänet vuoteelle.

"Hillitse itsesi", pyysi hän jälleen tuskaisesti ja miltei uhaten ja otti Kristiinaa kiinni päästä; silloin Kristiina tarttui hänen ranteisiinsa ja käsivarsiinsa tarrautuen häneen:

"Simon — Simon — hänet täytyy pelastaa —"

"Minä teen mitä voin, Kristiina — nyt sinun täytyy hillitä itsesi!" Simon kääntyi äkkiä pois, meni ovelle ja katosi ulos. Sitten hän huusi niin että pihamaa raikui palvelusneitoa, jonka Kristiina oli palkannut itselleen Oslossa. Tämä tuli juoksujalkaa paikalle, ja Simon käski hänen mennä talon rouvan luo. Mutta neito tuli samassa takaisin; rouva tahtoi olla yksin, kertoi hän kauhuissaan Simonille, joka seisoi äskeisellä paikalla.

Simon nyökäytti päätään ja meni tallin puolelle, jonne hän jäi siihen asti kunnes Gunnar, hänen oma palvelijansa, ja Ulf Haldorinpoika tulivat sinne antamaan hevosille ilta-apetta. Simon rupesi puheisiin näiden kanssa ja lähti sitten Ulfin seurassa takaisin tupaan.

Kristiina ei nähnyt paljon lankoaan seuraavana päivänä. Mutta puolenpäivän jälkeen, hänen istuessaan ompelemassa vaatekappaletta, jonka hän aikoi viedä miehelleen, tuli Simon juosten sisään, ei sanonut sanaakaan eikä katsonut häneen, vaan paukautti auki matka-arkkunsa kannen, täytti hopeapikarin viinillä ja juoksi samaa tietä ulos. Kristiina nousi paikaltaan ja syöksyi perästä. Oven takana seisoi vieras mies hevostaan pidellen — Simon veti kultasormuksen sormestaan, pudotti sen pikariin ja joi tulijan maljan.

Kristiina arvasi mistä oli kysymys ja huudahti iloisesti:

"Sinä olet saanut pojan, Simon."

"Niin olen." Simon läimäytti tulijaa olalle, kun tämä pisti kiittäen pikarin ja sormuksen vyöhönsä. Sitten otti Simon vaimonsa sisarta vyötäisistä ja pyöräytti hänet ympäri. Hän oli niin iloisen näköinen, että Kristiinan täytyi laskea kätensä hänen olkapäilleen — ja silloin Simon suudella muiskautti häntä keskelle suuta ja nauroi ääneen.

"No nyt jää Darre-suku sinun jälkeesi Formoon, Simon", sanoi Kristiina iloisesti.

"Niin jää — jos se on Jumalan tahto. — Tänä iltana minä menen yksin", sanoi hän sitten, kun Kristiina kysyi, menisivätkö he yhdessä iltarukoukseen.

Illalla sanoi Simon Kristiinalle kuulleensa Erling Vidkuninpojan olevan kartanossaan Akerissa Tunsbergin luona. Ja aamupäivällä oli Simon varannut itselleen paikan laivalla, joka meni vuonoa alas — hän aikoi puhua herra Erlingin kanssa Erlendin asiasta.

Kristiina ei sanonut tuohon paljoa. He olivat joskus ennenkin arvelleet ohimennen, mahtaisiko herra Erling tuntea Erlendin hankkeita vai ei. Simon sanoi nyt tahtovansa kysyä Erling Vidkuninpojan mieltä siitä, oliko Kristiinan viisasta lähteä Simonin saattamana Ruotsiin Lauritsan mahtavien sukulaisten luo pyytämään näiden neuvoa ja sukulaisapua.

Silloin sanoi Kristiina:

"Mutta kun sinä nyt olet saanut kuulla suuren uutisen kotoasi, lanko, on minusta luonnollista, että siirrät Akerin-matkasi ja menet ensin Ringheimiin katsomaan Ramborgia ja poikaa."

Simonin täytyi kääntyä pois, niin liikuttuneeksi hän tuli. Hän oli tahtonut tietää mahtaisiko Kristiina osoittaa ymmärtävänsä, että hän kaipasi poikaansa näkemään. Mutta voitettuaan hiukan mielenliikutuksensa hän sanoi nöyrällä äänellä:

"Olen ajatellut, Kristiina — että ehkäpä Jumala on suova pojalleni paremman voinnin, jos minä jaksan pysyä kärsivällisenä ja tyytyä olemaan näkemättä häntä siihen asti kunnes olen saanut autetuksi Erlendiä ja sinua."

Seuraavana päivänä hän lähti kaupungille ostamaan kalliita ja arvokkkaita lahjoja vaimolleen ja pojalle sekä niille naisille, jotka olivat olleet Ramborgin luona hänen saadessaan lapsen. Kristiina otti esille kauniin hopealusikan, jonka hän oli saanut perinnöksi äidiltään; sen hän nyt antoi Andres Simoninpojalle, mutta sisarelleen hän lähetti raskaat, kullatut hopeavitjat, jotka hän kerran lapsena oli saanut Lauritsalta pyhäinjäännösristin kera. Ristiin hän kiinnitti Erlendin morsiuslahjaketjun. Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan purjehti Simon pois.

Illalla laski alus erään saaren suojaan vuonolle. Simon jäi alukselle, makasi nahkasäkissä, jonka päälle oli levitetty sarkahuopia, katsellen tähtitaivasta, jonka sikermät näyttivät heiluvan ylös ja alas veneen kääntelehtiessä uneliaasti liukuvilla aalloilla. Vesi läiskähteli ja jääkappaleet kolisivat ja jyskivät aluksen sivuja vasten. Tuntui melkein hyvältä kylmän hiipiessä yhä syvemmälle ja syvemmälle ruumiiseen. Se rauhoitti niin suloisesti.

Hän tiesi, että nyt oli pahin voitettu. Kun hänellä oli poika. Eipä siksi, että hän olisi luullut voivansa kiintyä poikaan enemmän kuin tyttäriinsä. Mutta tämä oli sittenkin toista. Sillä vaikka hänen pikku tyttönsä olivat usein tehneet hänet niin iloiseksi tullessaan isänsä luokse leikkeineen ja nauruineen ja sanomisineen, vaikka tuntui niin hyvältä pidellä heitä sylissään ja tuntea pehmeät lapsenhiukset leukansa alla — ei mies sittenkään tuntenut jatkavansa isiensä riviä, jos hänen talonsa ja tavarainsa ja aikaansaannostensa oli siirryttävä tyttären kautta vieraaseen sukuun. Mutta nyt, kun hän uskalsi toivoa, että Jumala sallisi tuon pienen pojan kasvaa mieheksi asti, oli Formossa poika seuraava isää polvesta toiseen — ensin Andres Gudmundinpoika, sitten Simon Andreksenpoika, sen jälkeen Andres Simoninpoika — ja oli aivan kuin itsestään selvää, että hänen tuli olla esikuvana pojalleen samoin kuin isä oli ollut hänelle rehellisen miehen esikuvana, jonka salaisimmat ajatukset olivat yhtä selvät kuin hänen julkinen elämänsä.

— Välistä oli tuntunut siltä kuin hän ei mitenkään jaksaisi kestää kauempaa. Jos hän olisi nähnyt yhdenkin todistuksen siitä, että Kristiina ymmärsi. Mutta tämä oli häntä kohtaan kuin sisar — hänen parhaastaan huolehtiva, hyvä, hellä ja lempeä —. Ja kuka sen tiesi miten kauan tätä oli jatkuva — että heidän pitäisi elää samassa talossa tällä tapaa. Eikö Kristiina milloinkaan ajatellut, ettei Simon voinut unohtaa —; vaikka hän oli naimisissa Kristiinan sisaren kanssa, ei hän voinut kokonaan unohtaa, että he kaksi olivat kerran olleet aiotut elämään avioparina —.

Mutta nyt hänellä oli poika. Hän oli aina hävennyt liittää rukouksiinsa mitään omasta puolestaan, mitään kiitosta tai pyyntöä. Mutta Kristus ja Neitsyt Maaria tiesivät, mitä hän oli tarkoittanut sanoessaan kahteen kertaan Paternosterit ja Avet viime päivinä. Ja sitä hän aikoi jatkaa niin kauan kuin oli kotoa poissa. Ja osoittaa myös muulla tapaa kiitollisuuttaan arvonsa mukaisesti ja kitsastelematta. Ehkä siitä koituisi apua jo tällä retkelläkin.

Oikeastaan hän ei toivonut matkastaan liikoja. Erling-herran ja kuninkaan välit olivat kylmenneet kokonaan. Sillä vaikka entinen valtakunnanhoitaja olisi ollut kuinka mahtava ja rikas ja uljas, vaikka hänen ei tarvinnut pelätä nuorta kuningasta, joka oli paljon vaikeammassa asemassa kuin Norjan rikkain ja korkeasukuisin mies — ei ollut kuitenkaan luultavaa, että hän ryhtyisi suututtamaan Maunu-kuningasta entistä enemmän puolustamalla Erlend Nikulauksenpoikaa ja langettamalla itseensä epäluulon, että hän oli tuntenut Erlendin kavallushankkeet. Vaikka hän olisi ollut osallinen niihin, vaikka hän olisi ollut koko asian takana, valmiina tarttumaan ohjiin ja astumaan johtoon samalla hetkellä kun maassa jälleen oli alaikäinen kuningas — ei hänen tarvinnut katsoa itseään velvolliseksi uskaltamaan mitään sen miehen puolesta, joka oli saanut koko aikeen raukeamaan häpeällisen lemmenseikkailun vuoksi. Hän oli itsekin unohtaa asian ollessaan Erlendin ja Kristiinan seurassa — sillä nuo kaksi näyttivät tuskin muistavan sitä enää. Mutta olihan asia niin, että Erlend oli itse aiheuttanut sen, ettei koko hankkeesta koitunut muuta kuin onnettomuutta hänelle itselleen ja niille kelpo miehille, jotka olivat joutuneet ilmi hänen typerän kevytmielisyytensä takia.

Täytyi kuitenkin koetella kaikkia keinoja Kristiinan ja hänen miehensä auttamiseksi. Ja nyt hän alkoi toivoa; ehkä Jumala ja Neitsyt Maaria tai joku niistä pyhimyksistä, joille hänen oli tapana osoittaa kunnioitusta uhreilla ja almujen jaolla, oli auttava häntä.

* * * * *

Hän tuli Akeriin myöhänlaiseen seuraavana iltana. Taloudenhoitaja otti hänet vastaan, lähetti miehiä viemään hänen hevosiaan talliin ja hänen palvelijaansa miestentupaan, mutta itse hän lähti yliskerroksen, jossa ritari istui juomassa. Heti sen jälkeen tuli Erling-herra itse parvensolaan ja jäi siihen odottamaan, kunnes Simon oli noussut portaita ylös; silloin hän lausui vieraan tervetulleeksi säädykkäin elein ja vei hänet ylistupaan, jossa istui Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra, ja aivan nuori mies, Erlingin ainoa poika Bjarne Erlinginpoika.

Häntä kestittiin hyvin, palvelijat riisuivat hänen päällysvaatteensa ja kantoivat sisään ruokaa ja juomaa. Mutta hän aavisti miesten — ainakin herra Erlingin ja Stigin — arvaavan, minkä vuoksi hän oli tullut, ja tunsi näiden pysyvän loitolla. Ja kun Stig sitten alkoi puhua siitä, että Simon oli näillä mailla harvinainen vieras joka ei ollut kuluttanut lankojensa kynnyksiä pitkään aikaan — lieneekö hän ollut Dyfriä etelämpänä Halfridin kuoleman jälkeen — vastasi Simon, ettei hän ollut käynyt ennen siellä kuin tänä talvena. Mutta nyt hän oli ollut Oslossa jonkun kuukauden vaimonsa sisaren, Kristiina Lauritsantyttären kanssa, joka oli naimisissa Erlend Nikulauksenpojan kanssa.

Siihen toiset eivät sanoneet mitään. Vähän ajan kuluttua kysyi herra Erling kohteliaasti Kristiinan ja Simonin vaimon ja sisarien vointia, ja Simon tiedusti puolestaan Elin-rouvan ja Erlingin tyttärien vointia, Stigin terveyttä ja Mandvikin ja naapureiden kuulumisia.

Stig Haakoninpoika oli lihavanpuoleinen, tummatukkainen mies, joitakin vuosia Simonia vanhempi; hän oli Halfrid Erlingintyttären velipuolen herra Haakon Torenpojan poika ja Erling Vidkuninpojan rouvan Elin Torentyttären veljenpoika. Hän oli menettänyt Skiduläänin lääninherran toimen ja Tunsbergin linnan päällikkyyden kaksi talvea sitten jouduttuaan kuninkaan vihoihin, mutta eli muuten hyvissä oloissa Mandvikissa; hän oli lapseton leskimies. Simon tunsi hänet hyvin ja oli ollut hyvissä väleissä hänen samoin kuin kaikkien ensimmäisen vaimonsa sukulaisten kanssa — joskaan tuo ystävyys ei ollut ollut kovin lämmin. Hän tiesi mainiosti, mitä he kaikki olivat ajatelleet Halfridin toisista naimisista — että Andres Gudmundinpojan nuorempi poika oli tosin varakas ja hyvää sukua, mutta että hän ei ollut Halfrid Erlingintyttären vertainen, ja sitä paitsi hän oli kymmenen vuotta tätä nuorempi; he eivät voineet ymmärtää miksi Halfrid oli kiintynyt tähän nuoreen mieheen, mutta heidän täytyi antaa hänen tehdä tahtonsa mukaan — koska hän oli kärsinyt sanomattomasti ensimmäisen miehensä aikana.

Erling Vidkuninpojan oli Simon tavannut vain pari kertaa tätä ennen ja silloinkin Elin-rouvan seurassa, jolloin hänestä ei lähtenyt mitään ääntä; kukaan ei päässyt sanomaan muuta kuin kyllä, kyllä, silloin kun Elin-rouva oli tuvassa. Erling-herra oli huomattavasti vanhentunut siitä ajasta asti — hän oli lihonut hiukan, mutta oli yhä ryhdikäs ja sulavaliikkeinen, ja hopeanharmaa ja välkkyvä tukka, joka ennen oli ollut haljakan kellervänpunainen, kaunisti häntä.

Nuorta Bjarne Erlinginpoikaa ei Simon ollut nähnyt tätä ennen. Hän oli viettänyt kasvinvuotensa lähellä Bergeniä erään hengellisen herran, Erlingin ystävän luona — suvun kesken sanottiin sen tapahtuneen siksi, ettei isä tahtonut pitää häntä Giskessä naisväkensä lörpötystä kuulemassa. Erling ei ollut siellä itsekään enempää kuin tarve vaati, ja matkoille hän ei uskaltanut viedä poikaa mukaan, sillä Bjarnella oli ollut hyvin heikko terveys poikavuosina ja Erling oli jo kadottanut kaksi poikaa näiden pienenä ollessa.

Poika oli hyvin kaunis istuessaan siinä kynttilän valoa vasten, kasvojen näkyessä sivulta. Musta, tiheä, kihara tukka lainehti otsalla, suuret silmät näyttivät mustilta, nenä oli iso ja kauniisti kaartuva, suu luja, täyteläinen ja muodokas, ja leuka kauniisti pyöreä.

Sitä paitsi hän oli pitkä, leveähartiainen ja solakka. Mutta kun Simon kävi istumaan pöytään ruvetakseen syömään ja pöytäpalvelija siirsi kynttilän toiseen paikkaan, näki hän, että Bjarnen kaula oli kokonaan rauhasarpien peittämä — ihottuma kulki molempien korvien juuresta leuan alle, kaula oli täynnä kuolleita kiiltävänvalkoisia läikkiä, sinipunaisia juomuja ja paisuneita muhkuja. Ja hänellä oli sellainen tapa, että hän koko ajan nyki pyöreän, nahkareunuksisen samettikauluksensa huppua, joka hänellä oli huoneessakin ollessaan yllään vedettynä puoliväliin päätä yli korvien. Vähän ajan kuluttua hänelle kai tuli kuuma, jolloin hän veti sen alas, mutta sitten hän taas työnsi sen ylös — eikä näyttänyt huomaavan koko hommaansa. Simoninkin käsiä alkoi lopulta hypittää tuo meno — vaikka hän koetti olla katsomatta sinne päin.

Herra Erling käänsi tuskin silmiään pojastaan — mutta hän ei myöskään näkynyt itse tietävän, että hän näin herkeämättä tuijotti tähän. Erling Vidkuninpojan kasvot eivät olleet liikkuvaa lajia, eikä hänen haaleansinisissä silmissään ollut sanottavasti ilmettä — mutta tuon hiukan epämääräisen ja vetisen katseen pohjalle näytti kätkeytyvän loputtomien vuosien huoli, ajatukset ja rakkaus.

Nuo kolme miestä puhelivat nyt keskenään arvokkaasti ja verkalleen Simonin syödessä, ja nuorin näpli vähän väliä kaulustaan. Sitten kaikki neljä ryhtyivät juomaan kiirettä pitämättä, kunnes Erling-herra kysyi, eikö Simonia väsyttänyt matka, minkä jälkeen Stig pyysi saada tarjota hänelle vaatimattoman makuusijan vieressään. Simon iloitsi siitä, että sai siirtää asiansa tuonnemmaksi. Ensimmäinen Akerissa vietetty ilta oli masentanut hänen mieltään.

Kun hän esitti asiansa seuraavana päivänä, vastasi herra Erling jokseenkin niin kuin Simon oli arvannut. Hän sanoi, ettei Maunu-kuningas ollut koskaan halukkaasti kuunnellut hänen neuvojaan, mutta siitä hetkestä asti, jolloin kuningas ylimalkaan alkoi olla selvillä omasta tahdostaan, näytti hän tietävän, ettei Erling Vidkuninpojalla olisi oleva mitään sanomista valtakunnan asioissa sitten kun hän itse kerran joutuisi täyteen ikään. Ja kun hänen ja hänen ystäviensä sekä toisaalta kuninkaan välinen asia oli sovittu, ei hän ollut tahtonut tietää mitään kuninkaasta ja tämän kannattajista. Jos hän ryhtyisi puoltamaan Erlendin asiaa Maunu-kuninkaalle, ei siitä koituisi hyötyä Erlendille. Hän tiesi kyllä monen tässä maassa luulevan hänen olleen jollakin tapaa osallisena Erlendin hankkeisiin — mutta uskoipa Simon mitä tahansa, hän saattoi sanoa totuudenmukaisesti, ettei hänellä enemmän kuin hänen ystävillänsäkään ollut ollut aavistusta koko aikeista. Jos tämä asia olisi paljastunut toisella tapaa taikka jos nuo seikkailunhaluiset nuoret hurjimukset olisivat ehtineet panna alulle uhkarohkeat aikeensa ja sitten epäonnistuneet, olisi hän astunut esiin ja ruvennut välittäjäksi. Mutta asian nykyisellään ollessa ei hänen mielestään voitu vaatia, että hän astuisi esiin vahvistamaan ihmisten epäluuloa siitä, että hän oli pelannut kaksinaamaista peliä. Mutta hän neuvoi Simonia kääntymään Haftorinpoikain puoleen. He olivat kuninkaan serkkuja, ja silloin kun he eivät olleet suoranaisella sotajalalla tätä vastaan, ylläpitivät he jonkinlaista ystävyyttä. Ja mikäli Erling saattoi ymmärtää, olivat ne miehet, joista Erlend saattoi hyötyä, haettavat Haftorinpoikain piiristä — ja muiden nuorempien valtaherrain joukosta.

Kuninkaan häät oli päätetty viettää tässä maassa kesällä. Silloin saattoi Maunu-herra osoittaa armoa ja lempeyttä. Ja kuninkaan äiti ja Isabel-rouva saapuisivat kai myös juhlille. Simonin äiti oli ollut Isabel-rouvan kamarineito nuorena ollessaan, ehkä Simon voisi kääntyä Isabel-rouvan puoleen tai Erlendin vaimo polvistua kuninkaan morsiamen ja rouva Ingebjørg Haakonintyttären eteen ja anoa näiden suopeutta asialleen. Olkoon se viimeinen keino — niin päätti Simon, että Kristiinan olisi polvistuttava Ingebjørg-rouvan eteen. Jos herttuatar olisi ymmärtänyt kunnian vaatimukset, hän jo aikaa sitten olisi astunut esiin vapauttamaan Erlendiä vaikeuksista. Mutta Simonin mainitessa tätä kerran Erlendille oli tämä vain nauranut ja sanonut, että Ingebjørg-rouvalla oli aina yllin kyllin huolta ja hankaluuksia itsellään ja että hän nyt arvatenkin oli suutuksissaan siitä, ettei hänen rakkain lapsensa näyttänyt voivan milloinkaan saavuttaa kuninkaan nimeä.

VII

Vasta keväällä lähti Simon Andreksenpoika pohjoiseen hakeakseen vaimonsa ja pikkupoikansa Totemista ja saattaakseen heidät Formoon. Hän aikoi jäädä kotiin joksikin aikaa hoitamaan omia asioitaan.

Kristiina ei tahtonut lähteä Oslosta. Eikä hän uskaltanut heittäytyä kalvavan ikävänsä valtaan, joka vaati häntä katsomaan kolmea poikaansa laaksossa. Jos mieli kestää nykyistä elämää päivästä toiseen, ei saanut muistella lapsia. Hän kesti, hän näytti rauhalliselta ja rohkealta, hän puhui vieraiden ihmisten kanssa ja kuunteli heidän neuvojaan ja lohdutustaan — mutta ainoastaan kiinnittämällä kaikki ajatuksensa Erlendiin, vain Erlendiin! Niinä harvoina hetkinä, jolloin hän ei kahlehtinut ajatustaan tahdon kouriin, vilahteli hänen mielessään kotoisia ajatuksia ja kuvia: hän näki Ivarin seisovan Formon puuvajassa Simonin kanssa ja odottavan jännittyneenä minkä puun tädin mies valitsisi hänelle kaaripuuksi koeteltuaan ja taivuteltuaan käsissään monia. Sitten hän muisti Gauten vaaleat lapsenkasvot tämän ponnistaessa miehekkään päättävästi eteenpäin lumipyryssä harmaana talvipäivänä tunturilla — hänen suksensa oli luistanut alas ja hän oli liukunut takaperin kappaleen matkaa ja joutunut keskelle kinosta — muisti miten tuo väsynyt avuton lapsiparka oli ollut vähällä purskahtaa itkuun. Ajatukset siirtyivät sitten kahteen pienimpään: Munan osasi kai jo kävellä ja puhua — mahtoikohan hän olla yhtä sievä kuin toiset siinä iässä Lauritsa oli kai jo unohtanut äitinsä. Ja entäs kaksi vanhinta Tautrassa. Oi Naakkve, Naakkve, hänen esikoisensa —! Minkähän verran nuo kaksi suurinta saattoivat ymmärtää ja ajatella, ja mitähän Naakkve mahtoi ajatella lapsellisuudessaan siitä, ettei elämä nyt ollutkaan kääntyvä sellaiseksi kuin hänen äitinsä ja hän itse ja kaikki ihmiset olivat luulleet.

Sira Eiliv oli lähettänyt hänelle kirjeen, ja Kristiina oli ilmoittanut Erlendille mitä siinä kerrottiin heidän pojistaan. Muulloin he eivät milloinkaan puhuneet lapsistaan. He eivät puhuneet enää menneisyydestä eivätkä tulevaisuudesta. Kristiina toi hänelle jonkin vaatekappaleen tai vähän ruokaa, Erlend kysyi miten Kristiina oli voinut viime tapaamisen jälkeen, he istuivat käsi kädessä sängyn laidalla. Ja jos he sitten jäivät hetkeksi kahden tuohon pieneen, kylmään, likaiseen, haisevaan komeroon, niin he painautuivat toisiinsa äänettömästi, palavasti syleillen, kuullen kuin toisesta maailmasta Kristiinan palvelusneidon äänen tämän nauraessa linnansotureiden kanssa ulkona portaissa.

Joutihan hän myöhemmin — sitten kun Erlend joko oli otettu häneltä pois tai annettu hänelle takaisin — ajatella lapsilaumaa ja sen muuttuneita oloja — kaikkea sitä, mikä ei koskenut Erlendiä; nyt hänellä oli vain miehensä. Hän ei voinut kadottaa tuntiakaan ajasta, jonka he saivat olla yhdessä, eikä hän rohjennut ajatella hetkeä, jolloin oli näkevä jälleen neljä pohjoisessa olevaa lastansa — ja niin hän oli suostunut siihen, että Simon Andreksenpoika lähtisi yksin Trondheimiin ja hoitaisi yhdessä Arne Gjavvaldinpojan kanssa hänen asioitaan pesän selvityksessä. Paljoa ei Maunu-kuningas ollut hyötyvä Erlendin omaisuudesta — Erlendillä oli paljon enemmän velkoja kuin Kristiina oli osannut aavistaa; Erlend oli lähettänyt omia rahojaan Tanskaan ja Skotlantiin ja Englantiin ja sanoi olkaansa kohauttaen, ettei hän odottanut niistä rahoista korvausta.

Erlendin asia oli melkein entisellä kannalla, kun Simon Andreksenpoika palasi Osloon syksyllä ristinmessun aikaan. Mutta hän kauhistui nähdessään, miten rasittuneen näköiset he kumpikin olivat, niin Kristiina kuin lanko, ja hänen sydäntään puristi oudosti, kun hän huomasi heillä olevan vielä sen verran itsehillintää jäljellä, että ymmärsivät kiittää häntä siitä, että hän oli tullut Osloon sellaiseen vuodenaikaan, jolloin häntä olisi parhaiten tarvittu kotona. Mutta näihin aikoihin alkoivat ihmiset vaeltaa Tunsbergiin, jossa Maunu-kuningas odotti morsiantaan.

Kuukauden keskivaiheilla Simon sai hankituksi itselleen laivakyydin sinne — parin kauppiaan mukana, jotka aikoivat purjehtia kahdeksan päivän perästä. Silloin ilmestyi kaupunkiin eräänä aamuna vieras mies, joka pyysi Simon Andreksenpoikaa menemään viipymättä Halvardinkirkkoon — Olav Kyrning odotti häntä siellä.

Sijaispäällikkö oli kovasti kuohuksissa. Hän asui linjassa henkivartiopäällikön ollessa Tunsbergissä. Edellisenä iltana oli linnaan tullut parvi herroja, joilla oli ollut Maunu-kuninkaan sinetillä varustettu kirje ja jotka olivat sanoneet tulleensa tutkimaan Erlend Nikulauksenpojan asiaa; hän oli antanut viedä Erlendin heidän eteensä. Kolme heistä oli vierasmaalaista, luultavasti ranskalaista — Olav ei ollut ymmärtänyt heidän kieltään, mutta henkivartion pappi oli puhunut heidän kanssansa latinaa aamulla — he sanoivat itseään sen neidon sukulaisiksi, josta oli tuleva meidän kuningattaremme — alku oli lupaava! Nämä olivat kuulustelleet Erlendiä ankarasti — ja heillä oli ollut mukanaan jokin tikapuiden kaltainen koje ja miehiä sitä käyttelemässä. Tänään hän oli kieltänyt viemästä Erlendiä ulos ja asettanut vahvat vartijat ovelle — hän uskalsi ottaa sen vastuulleen, sillä moinen oli vastoin lakia, teko, jollaista ei ollut tapahtunut Norjassa koskaan!

Simon lainasi hevosen papeilta ja ratsasti Olavin kanssa Akersnesiin.

Olav Kyrning katsoi hiukan huolissaan toisen tuimia kasvoja, joilla vähän väliä syöksähti veri. Simon liikahteli rajusti, aivan tietämättään — vieras hevonen tempoili, tanssi ja nousi takajaloilleen koettaen ravistaa selästään tätä ratsastajaa.

"Huomaan, että olette vihainen, Simon", sanoi Olav Kyrning.

Simon ei tiennyt oikein itsekään mikä häntä eniten suututti. Hän oli niin kiihdyksissä, että hänen päätänsä huimasi. Sokea villi voima, joka pyrki esiin ja sai hänet raivostumaan äärimmilleen, oli eräänlainen häpeän tunne — häpeä siitä että alastoman, aseettoman ja suojattoman norjalaisen miehen täytyi alistua vieraiden tutkittavaksi ja tunnusteltavaksi — se oli kuin naisen raiskausta, se nostatti kuohuvan kostonhimon ja huusi verta. Ei, sellainen ei kuulu tämän maan tapoihin. Jos tahdotaan totuttaa Norjan aatelismiehet sietämään sellaista, niin ei hyvä peri! Se on varma.

Hän oli sairas pelosta mitä tulisi näkemään. Pelko häpeän tunteen tähden, jonka hän oli tuottava toiselle miehelle nähdessään tämän sellaisessa tilassa, kuohutti hänen mieltään enemmän kuin mikään muu tunne Olav Kyrningin avatessa Erlendin vankikomeron oven.

Erlend makasi pitkin pituuttaan lattialla, nurkasta toiseen; hän oli niin pitkä, että saattoi vain sillä tapaa oikaista itsensä suoraksi. Hänen alleen oli levitetty vähän olkia ja vaatteita paksun lian peittämälle lattialle, ja peittona oli hänen tummansininen turkisvaippansa, joka oli vedetty kaulaan asti, niin että kauluksen pehmeä harmaanruskea näädännahka sekoittui mustaan, takkuiseen, kiharaiseen partaan, joka oli kasvanut Erlendin vankeusaikana.

Suu näytti valkoiselta parran keskellä; hänen kasvonsa olivat lumivalkoiset. Nenän korkea, suora kolmikulma kohosi luonnottoman korkealle sisäänvajonneilta poskilta, harmaansekainen tukka laskeutui hiestyneinä, erillisinä tupsuina niskaan päin korkealta, kapealta otsalta, — ja molemmissa ohimoissa oli suuri sinertävä merkki, aivan kuin jokin olisi painanut tai puristanut häntä siltä kohden.

Hitaasti ja vaivalloisesti hän avasi suuret vedensiniset silmänsä koettaen hymyillä tuntiessaan tulijat; hänen äänensä kuului vieraalta ja epäselvältä, kun hän sanoi:

"Käy istumaan, lanko —", liikauttaen päätään tyhjää sänkyä kohti. "On tässä opittu uutta viime tapaamisesta —"

Olav Kyrning kumartui Erlendin yli ja kysyi, halusiko hän jotakin. Kun hän ei saanut vastausta — Erlend ei varmaankaan jaksanut sanoa mitään — veti hän vaipan syrjään. Erlendillä oli yllään ainoastaan aivinahousut ja paidanrähjä — noiden turvonneiden ja pahoinpideltyjen jäsenten näkeminen kiihdytti ja järkytti Simonia kuin rietas kauhu. Hän tuumi, mahtoiko Erlendistä itsestään tuntua samalta — Erlendin kasvoille levisi punastus, kun Olav pyyhki vesivatiin kastamallaan rievulla hänen käsivarsiaan ja jalkojaan. Ja kun hän pani vaipan taas peitteeksi, nykäisi Erlend sen kohdalleen vartalon nytkähdyksellä ja veti sen leukaansa asti, niin että hän oli kokonaan peitossa.

"Niin se on", sanoi Erlend, jonka ääni nyt oli enemmän entisen kaltainen ja jonka kalpeiden huulien hymy näkyi selvemmin, "ensi kerralla — tulee pahempaa! Mutta minä en pelkää — kenenkään ei tarvitse pelätä — minusta ei ole lähtevä mitään — tällä tavalla —"

Simon tunsi, että Erlend puhui totta. Kidutuksella ei Erlend Nikulauksenpojalta saanut tietää mitään. Hän, Joka saattoi tehdä ja ilmaista vaikka mitä kiivaudessaan ja ajattelemattomuudessaan, ei ollut taipuva hiuskarvankaan vertaa väkivallan edessä. Ja Simon tunsi, että se häpeän ja loukkauksen tunne, joka järkytti häntä toisen miehen puolesta, oli tuskin tietoisena Erlendin tajunnassa — hän oli täynnä itsepintaista iloa voituaan vastustaa pyöveleitään ja tyytyväinen osoittamastaan lujuudesta. Hän, joka oli aina kutistunut niin surkean pieneksi kohdatessaan voimakkaan tahdon, hän, joka itse oli voinut olla julma hetken puuskapäisyydessä, kavahti vastarintaan vainutessaan tuon julmuuden takana vastustajan, joka oli häntä itseään heikompi.

Mutta Simon vastasi hammasta purren:

"Ensi kertaa — ei tule! Vai mitä sanotte te, Olav —?"

Olav ravisti päätään, mutta Erlend sanoi, ja hänen äänessään tuntui entinen ilkamoiva, repäisevä sävy, kun hän vastasi:

"Jospa minä — voisin uskoa siihen — yhtä varmasti kuin te! Mutta nuo miehet tulevat tuskin — tyytymään tähän —." Sitten hän huomasi värähtelyt Simonin jäntevillä, leveillä kasvoilla ja sanoi: "Ei, Simon — hyvä lanko!" Erlend aikoi kohota kyynärpäilleen, mutta vaipui tuskasta ähkäisten takaisin ja meni tajuttomaksi.

Olav ja Simon koettivat kömpelösti saada häntä heräämään. Kun tainnostila oli ohi, makasi Erlend vähän aikaa silmät levällään, sitten hän alkoi puhua hyvin vakavasti:

"Ettekö te ymmärrä — että Maunun — on tärkeä saada tietää — mihin miehiin hän ei voi luottaa — silloin kun nämä eivät ole hänen silmiensä edessä. Täällä on ollut — niin paljon levottomuutta ja tyytymättömyyttä —

"Älköön luulkokaan tämän tällaisen hillitsevän tyytymättömyyttä", sanoi Olav Kyrning uhkaavasti. Silloin sanoi Erlend hiljaa ja kirkkaalla äänellä:

"Minä olen ajanut tätä asiaa sillä tavoin — että harva välittää siitä — miten minun on käyvä — tiedän sen kyllä —"

Toiset miehet punastuivat. Simon oli luullut, ettei Erlend ymmärtäisi sitä — eikä heidän välillään ollut koskaan puhuttu Sunniva-rouvasta. Nyt hän puhkesi sanomaan:

"Miten sinä saatoit — olla niin — järjettömän varomaton!"

"En minä ymmärrä sitä itsekään — nyt", sanoi Erlend vilpittömästi, "mutta — tuhat tulimmaista! Saatoinko minä arvata, että hän osasi lukea! Hän tuntui — niin oppimattomalta —"

Hänen silmänsä menivät taas umpeen, ja hän oli pyörtyä uudelleen. Olav Kyrning mutisi, että hänen oli lähdettävä hakemaan jotakin, ja meni ulos. Simon kumartui Erlendin yli, joka jälleen oli raottanut silmiään:

"Lanko — oliko — oliko Erling Vidkuninpoika osatoverisi?"

Erlend pudisti hiljaa päätään ja sanoi hitaasti, hymyillen:

"Ei ollut, kautta Jumalan. Ajattelimme — että joko hän ei olisi kyllin rohkea yhtyäkseen meihin — tai sitten hän tahtoisi määrätä kaikessa. Mutta älä kysy, Simon — minä en tahdo sanoa mitään — kenellekään — silloin tiedän, etten ilmaise mitään —"

Yhtäkkiä kuiskasi Erlend vaimonsa nimen. Simon taivuttautui alas — hän luuli Erlendin pyytävän, että Kristiina tuotaisiin hänen luokseen. Mutta Erlend saneli nopeasti, kuin kuumeessa:

"Hänelle ei saa kertoa mitään, Simon. Sanokaa, että kuninkaalta on tullut käsky, ettei ketään saa päästää minun lähettyvilleni. Viekää hänet Munanin luokse — Skogheimiin — kuuletko — nuo ranskalaiset — tai mitä lienevätkään espanjalaisia kuninkaan uudet ystävät — eivät tule tyytymään tähän! Viekää hänet pois kaupungista ennen kuin tieto leviää kuuluville! Lupaathan, Simon?"

"Lupaan." Miten se oli tapahtuva, siitä hänellä ei ollut aavistusta.

Erlend makasi vähän aikaa suljetuin silmin; sitten hän sanoi hymähtäen:

"Ajattelin yöllä — niitä päiviä, jolloin hän sai vanhimman poikamme — hänellä ei varmaankaan ollut helpompi silloin — päättäen hänen valitushuudoistaan. Jos hän on voinut kestää sen — seitsemän kertaa — heidän lemmenriemumme tähden — niin täytyyhän minun —"

Simon oli vaiti. Vastahakoinen arkuus, jolla hän itse puhui elämän äärimmäisistä tuskan ja nautinnon salaisuuksista, ei näyttänyt olevan ollenkaan Erlendille ominaista. Tämä leikki pahimmilla ja parhaimmilla asioilla yhtä vaivattomasti kuin viaton nuorukainen, jonka toverit ovat vieneet mukanaan porttolaan juopuneena ja uteliaana —.

Erlend heilautti kärsimättömästi päätään:

"Nämä kärpäset — ovat pahin vitsaus. Ne ovat itsestään isästä perkeleestä —"

Simon otti lakkinsa, muksautteli sillä joka puolella kuhisevia sinisenmustia kärpäsparvia, niin että ne pörähtivät pilvenä ilmaan — ja tallasi raivoissaan jalallaan kuoliaiksi kaikki, jotka putosivat pökertyneinä maahan. Siitä ei ollut oleva suurtakaan hyötyä, sillä muurin aukko ammotti paljaana — edellisenä talvena se oli ollut tukittuna puisella kehyksellä, jossa oli ollut kalvoruutu keskellä, mutta se oli tehnyt huoneen hyvin pimeäksi.

Mutta hän hätkähti Olav Kyrningin palatessa juomapikaria kantavan papin kanssa. Pappi nosti Erlendin päätä ja tuki häntä niskasta sillä aikaa kun hän joi. Pikarista läikkyi juomaa hänen parralleen ja kaulalleen, ja hän antoi papin rauhallisesti ja kiusaantumatta pyyhkiä hänet kuivaksi perästäpäin.

Simonista tuntui kuin hänen ruumistaan olisi poltettu, veri jyski ja tykytti kaulassa korvien alla, ja sydän löi oudosti ja epätasaisesti. Hän jäi vielä silmänräpäykseksi oven suuhun tuijottamaan tuohon pitkään, vaipan alla makaavaan hahmoon. Kuumelaineet nousivat ja laskivat Erlendin kasvoilla, ja hänen kiiltävät silmänsä olivat puoleksi suljetut, mutta hän hymyili langolle omituista lapsimaista hymyään.

* * * * *

Kun Stig Haakoninpoika, Mandvikin herra ja hänen vieraansa, herra Erling Vidkuninpoika ja tämän poika Bjarne istuivat seuraavana päivänä aamuaterialla, he kuulivat hevosen kavion kopsetta pihalta. Samassa paiskattiin herratuvan ovi selkosen selälleen ja Simon Andreksenpoika tuli kiireesti sisään. Hän pyyhki kasvojaan hihan liepeeseen — hän oli kurassa niskaa myöten ratsastuksen jälkeen.

Pöydässä istuvat kolme miestä nousivat tulijaa tervehtimään ihmetyksestä äännellen, mutta Simon ei joutanut tervehtimään, vaan seisoi miekkaansa nojaten molemmat kädet kahvalla. Hän sanoi:

"Tahdotteko kuulla outoja uutisia — Erlend Nikulauksenpoikaa on kidutettu — linnaan on tullut joitakin vierasmaalaisia herroja, jotka kuningas on lähettänyt sinne kuulustelemaan häntä."

Miehet huudahtivat yhteen ääneen ja kokoontuivat Simon Andreksenpojan ympärille. Stig löi kätensä yhteen:

"Mitä hän on sanonut —!"

Samassa he aivan kuin vaistomaisesti kääntyivät Erling-herraan päin. Simon purskahti nauruun eikä tahtonut osata lakata.

Hän vaipui tuolille, jonka Bjarne Erlinginpoika oli vetänyt esiin, otti olutkulhon, jonka nuori mies tarjosi hänelle, ja joi ahnaasti.

"Miksi te nauratte?" kysyi herra Erling tiukasti.

"Stigille minä nauroin." Simon istui hiukan etukumarassa, kädet kuraisia kylkiä pitkin — ja tyrski vielä pari kertaa. "Luulin — sillä päälliköiden poikiahan me olemme kaikki tyynni tässä huoneessa olijat — odotin teidän vihastuvan niin silmittömästi kuullessanne sellaista tapahtuneen meidän säätyisellemme miehelle, että olisitte ensiksi kysyneet, miten se voi käydä päinsä —

"Minä en tiedä aivan varmasti, mitä laki säätää tämänkaltaisissa jutuissa. Herrani Haakon-kuninkaan kuoltua olen tyytynyt tarjoamaan apuani hänen seuraajalleen milloin tämä on sitä tarvinnut, sodan ja rauhan aikana — muuten olen elellyt tiloillani. Mutta minun käsitykseni mukaan on Erlend Nikulauksenpojan asiassa käytetty vääryyttä. Hänen kumppaninsa olivat tutkineet ja tuominneet asian — millä oikeudella he langettivat kuolemantuomion, sitä en tiedä — hänelle luvattiin myöhemmin turvallisuus ja suojelus siihen asti kun hän pääsisi tapaamaan sukulaistansa kuningasta — jos tämä mahdollisesti taipuisi sovintoon. — Sen jälkeen on mies saanut virua Akerborgin linnassa lähemmä vuoden, ja kuningas on ollut ulkomailla enimmän ajan — asiasta on ollut kirjeiden vaihtoa, mutta mitään selvää ei ole syntynyt. Nyt hän lähettää tänne vieraita knaappeja, jotka eivät kuulu kuninkaan henkivartioväkeen — ja koettaa kuulustella Erlendiä tavalla, joka on ennenkuulumaton Norjan miestä ja henkivartion soturia kohtaan — rauhan vallitessa maassa ja Erlendin heimolaisten ja säätyveljien parastaikaa kokoontuessa Tunsbergiin viettämään kuninkaan häitä —.

"Mitä te sanotte tästä, herra Erling —?"

"Minä sanon —" Erling istuutui penkille Simonia vastapäätä. "Minä sanon, että te olette esittänyt asian selvästi ja perinpohjin, Simon Darre. Minun ymmärrykseni mukaan kuninkaalla on kolme valintaehtoa: joko hän panee täytäntöön tuomion, joka langetettiin Erlendille Nidarosissa — taikka määrää uuden tuomarikunnan henkivartion miehistä, asettaen kantajaksi miehen, joka ei kanna ritarin nimeä — taikka sitten hän määrää Erlendin maanpakoon, suoden hänelle kylliksi aikaa poistua Maunu-kuninkaan valtakuntien sisältä. Ellei hän suostu sopimaan Erlendin kanssa, mikä olisi viisainta, mitä hän saattaisi tehdä.

"Asia on minusta niin selvä, että jokainen, jolle te sen esitätte Tunsbergissä, on tuleva puolellenne. Jon Haftorinpoika ja hänen veljensä ovat siellä. Erlend on sukua heille samoin kuin kuninkaalle — Ogmundinpojat ymmärtävät myös varmasti, että tässä on tapahtunut vääryys. Henkivartiopäällikön puoleen teidän kai on käännyttävä ensin — saatava hänet ja herra Paal Eirikinpoika kuuluttamaan koolle ne kaupungissa nykyisin olevat aatelismiehet, jotka näyttävät sopivimmilta ryhtymään asiaan —"

"Ettekö te ja sukulaisenne tahdo lähteä mukaan, herra?"

"Me emme ole aikoneet mennä pihtiin", sanoi Erling lyhyesti.

"Haftorinpojat ovat nuoria — ja herra Paal on vanha ja raihnas — ja toiset —. Tiedättehän, herra, että heillä tosin on jonkin verran valtaa, kuninkaan armosta, mutta —. Erling Vidkuninpoika, mitä he ovat teidän rinnallanne? Teillä, herra, on sellainen valta tässä maassa, ettei sellaista ole ollut kellään sitten — miesmuistoisten aikojen. Teitä kannattavat ne vanhat suvut, jotka kansa on tuntenut miehestä mieheen niin pitkälle kuin maamme huonoja ja hyviä päiviä tunnetaan. Katsokaa isänne sukua — mitä ovat Maunu Eirikinpoika taikka Haftorin, Sudrheimin herran pojat verrattuna teihin — kannattaako heidän rikkauksistaan puhua teidän rikkauksienne rinnalla? Teidän osoittamanne keinot ottavat aikaa — ja ranskalaiset ovat Oslossa, eivätkä, piru vie, ole jättävä asiaa kesken — ilmeistä on, että kuningas on koettava hallita Norjaa vieraiden maiden tapojen mukaan; minä tiedän ulkomailla olevan sellaisen järjestyksen, että kuningas rikkoo lain milloin hänen mielensä tekee, jos hän saa ritaristosta kannatusta toisia ritareita vastaan. — Olav Kyrning on lähettänyt kuninkaalle kirjeen, johon on yhtynyt muita herroja, keitä hän kiireessä käsiinsä tapasi, piispa on luvannut kirjoittaa — mutta koko tämän kuohunnan ja riidan voisitte te, Erling Vidkuninpoika, lopettaa samalla hetkellä, jona astuisitte Maunu-kuninkaan eteen. Teillä on ensioikeus maan vanhaan herrausvaltaan — kuningas tietää, että teihin yhdymme me kaikki —"

"Sitä minä en voi sanoa huomanneeni entisinä aikoina", sanoi Erling happamesti. "Sinä puhut lämpimästi lankosi puolesta, Simon. — Mutta etkö sinä ymmärrä, että nyt en minä voi. Sanottaisiin, että samalla hetkellä, jona Erlend pantiin sellaisten pihtien väliin, että voitiin pelätä hänen päästävän suustansa salaisuuksia — astuin minä esiin!"

Vähän aikaa oli äänetöntä. Sitten kysyi Stig jälleen:

"Onko — Erlend puhunut?"

"Ei", vastasi Simon kärsimättömästi. "Hän on pitänyt suunsa kiinni. Ja minä luulen, ettei hän sitä aukaise. Erling Vidkuninpoika", sanoi hän rukoilevasti, "hän on sukulaisenne — olitte ystäviä ennen —"

Erling hengitti lyhyesti ja raskaasti pari kertaa:

"Se on totta. — Simon Andreksenpoika, oletteko te täysin selvillä siitä, mitä Erlend Nikulauksenpoika tahtoi? Irrottaa kuningasyhteyden Ruotsiin — lopettaa tämän hallitusmuodon, jota ei ole ennemmin koskaan koeteltu — ja joka näyttää synnyttävän yhä enemmän vaikeuksia ja tyytymättömyyttä mitä pitemmälle ehditään — palata entiseen järjestykseen, jonka me tunnemme ja tiedämme hyväksi. Käsitättekö te, että se oli viisaan ja rohkean miehen ajatus — ja että tuota ajatusta on vaikea kenenkään käydä toteuttamaan hänen jälkeensä. Porsen poikien asian hän on ajanut karille — ja muita kuningassukuun kuuluvia miehiä ei ole, joiden ympärille kansa voisi kerääntyä. Sanotte ehkä, että jos Erlend olisi saanut aikeensa toteutetuksi ja tuonut junkkeri Haakonin Norjaan, hän olisi toiminut minun edukseni. Pitemmälle kuin Norjan rantaan nuo — poikaset — tuskin olisivat kyenneet saattamaan asiaansa kokeneiden miesten astumatta esiin selvittämään jäljellä olevia seikkoja. Niin se on — siitä minä voin vastata. En minä, Herra nähköön, ole hyötynyt mitään näinä kymmenenä vuotena, jotka olen viettänyt huolten ja vaivojen ja taisteluiden ja loppumattomien harmien keskellä — päinvastoin on minun usein täytynyt — jättää syrjään omien asioitteni hoito — jotkut miehet tässä maassa ymmärtävät tämän, ja siihen minä saan tyytyä —!" Hän iski kätensä pöytään. "Ymmärrättekö te, Simon, että mies, joka oli ottanut ajaakseen niin suurta asiaa, että se kukaties olisi merkinnyt koko maan asukkaiden ja jälkeentulevien polvien menestystä pitkiksi ajoiksi eteenpäin — ja joka sitten heitti kaiken huoranaisen sänkyyn — tuhat tulimmaista! — että se mies on oikeutettu saamaan saman kohtalon kuin Audun Hestakorn!"

Sitten hän sanoi tyynemmin:

"En minä tahdo Erlendin tuhoa, eikä teidän pidä uskoa, ettei tuomanne tieto nostattaisi suuttumusta myös minussa; ja uskallan luulla, että te, jos seuraatte neuvoani, olette saava paljon miehiä puolellenne. Mutta minä en usko itsestäni olevan niin suurta hyötyä, että lähtisin kutsumatta kuninkaan eteen tämän asian tähden."

Simon nousi kankeasti ja raskaasti. Hänen kasvonsa olivat harmaajuomuiset väsymyksestä. Stig Haakoninpoika meni hänen luokseen ja tarttui häntä hartioihin — nyt oli ruoan aika; hän ei ollut tahtonut viedä vieraita pöytään ennen kuin he olivat puhuneet puhuttavansa. Mutta nyt hän vaati Simonia vahvistamaan itseään ruoalla ja juomalla ja ottamaan ruoka-unet. Simon kiitti, mutta sanoi lähtevänsä takaisin tuokion kuluttua, jos Stig lainaisi hänelle käyttämättömän hevosen. Hän pyysi vielä yösijaa saattomiehelleen Jon Daalkille. — Simonin oli täytynyt jättää hänet jälkeen eilen illalla, kun tämä ei ollut jaksanut pysyä Digerbeinin jäljessä. Hän oli ratsastanut suurimman osan yötä — oli arvellut tuntevansa siksi hyvin tien — mutta oli sittenkin eksynyt pari kertaa.

Stig pyysi häntä toki jäämään huomiseen aamuun ja lupasi itse lähteä mukaan silloin — ainakin kappaleen matkaa — esimerkiksi Tunsbergiin.

"Täällä minulla ei ole enää mitään toimittamista. Käyn vain kirkossa ensin —; koska nyt kerran olen kartanossa, tahdon lukea rukouksen Halfridin haudalla —"

Veri kohisi ja kiehui hänen väsyneessä ruumiissaan, sydän jyskytti korviinkuuluvasti. Hän oli maahan vaipumaisillaan, aivan kuin horroksessa. Mutta hän kuuli itsensä sanovan tyynesti ja tasaisesti:

"Ettekö lähde mukaan, herra Erling? Halfrid piti teistä enemmän kuin kenestäkään muusta sukulaisestaan —"

Hän ei katsonut Erlingiin, mutta tunsi miten tämä jäykistyi. Hetken kuluttua hän kuuli oman verensä kuohunnan ja kohinan yli Erling Vidkuninpojan selvän ja sävyisän vastauksen:

"Mielelläni, Simon Darre. — On ruma ilma", sanoi hän sitten sitoen miekan vyölleen ja heittäen paksun viitan hartioilleen. Simon seisoi hievahtamatta, kunnes toinen oli valmis. Sitten he menivät.

Ulkona sateli syksyisesti, ja mereltä vyöryvä sumu oli niin paksu, etteivät he nähneet kauemmas kuin parin hevosenpituuden päähän pelloille ja kellastuneisiin lehtoihin molemmin puolin polkua. Kirkkoon ei ollut pitkä matka. Simon haki avaimen kirkon vierestä vuokrapapin asunnosta — hän oli iloinen siitä, että näki kartanoon hankitun uutta väkeä — hän pääsi siten pitkistä puheista.

Kirkko oli pieni kivikirkko, jossa oli yksi ainoa alttari. Ajatuksettomasti Simon havaitsi taas edessään samat kuvat ja koristeet, jotka hän oli nähnyt satoja kertoja, polvistuessaan vähän matkan päähän Erling Vidkuninpojasta valkoisen marmoripaaden ääreen, missä hän luki rukouksensa ja teki ristinmerkin määräkohdissa — aivan kuin houreessa.

Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli voinut. Mutta nyt oli asia alulla. Hän ei tiennyt mitä tulisi sanomaan — mutta vaikka hän kauhistui ja häpesi itseään, tiesi hän kuitenkin tahtovansa yrittää.

Hän näki tuon vanhenevan naisen kalpeat, kivuliaat kasvot sänkykomeron hämärässä, muisti tämän sointuvan, lempeän ääneen — iltapäivän, jolloin hän oli istunut vaimonsa vuoteen laidalla ja tämä oli kertonut salaisuutensa. Oli kuukauden päivät lapsen syntymiseen, Halfrid oli uskonut sen maksavan hänelle hengen — mutta sanoi uhraavansa sen mielellään. Pikku raukka nukkui nyt äitinsä rinnalla vähäisessä arkussa. Ei, sitä, mitä hän aikoi, ei saattanut tehdä kukaan —.

Mutta sitten hän muisti Kristiinan kalpeat kasvot. Tämä oli tiennyt Erlendin kohtalosta Simonin palatessa Akersnesista. Verettömänä ja tyynenä hän oli puhunut siitä ja kysellyt Simonilta lisää — mutta Simon oli nähnyt hänen silmänsä vilaukselta eikä ollut rohjennut kohdata niitä uudelleen. Missähän Kristiina nyt oli ja mitä teki — oliko hän majapaikassaan Oslossa vaiko miehensä luona, vai oliko hänet saatu — lähtemään Skogheimiin? Simon oli jättänyt Olav Kyrningin ja Sira Ingolfin tehtäväksi Kristiinan toimittamisen pois Oslosta — hän ei voinut tehdä muuta, sillä hän ei ollut katsonut voivansa menettää aikaa.

Simon oli tietämättään peittänyt kasvonsa. Halfrid — eihän se ollut synti eikä häpeä, Halfrid, vaimoni —! Ja sittenkin. Se oli salaisuus, se mitä tämä oli kertonut hänelle, miehelleen — surustaan ja rakkaudestaan, joka oli saanut hänet jäämään tuon vanhan perkeleen luo; tämä oli jo kerran tappanut lapsensa äidin kohtuun — mutta Halfrid oli jäänyt hänen luokseen, koska ei tahtonut saattaa kiusaukseen rakasta ystäväänsä —

Erling Vidkuninpoika rukoili polvillaan rukousjakkaralla, eivätkä hänen kalpeat, kaunispiirteiset kasvonsa ilmaisseet mitään. Hänen kätensä olivat rintaa vasten, kämmenpuolet vastakkain; väliin hän teki ristinmerkin pehmeällä, kauniilla kädenliikkeellä ja vei sitten taas sormenpäänsä yhteen.

Ei. Se oli niin kauheata, ettei sitä voinut tehdä kukaan. Ei edes Kristiinan tähden. He nousivat yhtaikaa, notkistivat polvea alttarin puoleen ja astuivat keskikäytävän kivistä lattiaa ovelle. Simonin kannukset kilahtivat hiukan joka askeleella. He eivät olleet puhuneet vielä sanaakaan kartanosta lähdettyään, eikä Simon tiennyt mitä seuraava hetki toisi tullessaan.

Hän sulki kirkon oven, ja Erling Vidkuninpoika kulki edeltä hautuumaan läpi. Kirkonportin yläpuolella olevan pikkukatoksen alla hän pysähtyi. Simon saavutti hänet; he jäivät hetkiseksi seisomaan ennen kuin lähtivät sateeseen.

Erling Vidkuninpojan ääni oli tasainen ja tyyni, mutta Simon tunsi syvän, rajattoman raivon kytevän sen pohjalla — hän ei uskaltanut nostaa katsettaan.

"Piru vieköön, Simon Andreksenpoika, mitä te tarkoitatte — tällä?"

Simon ei saattanut vastata sanaakaan.

"Luuletteko voivanne pakottaa minua — tekemään tahtonne mukaan — siksi, että olette voinut kuulla valheellisia huhuja tapauksista, jotka — sattuivat aikana, jolloin te olitte tuskin muuta kuin kapalolapsi —." Mielen kuohunta kuului nyt selvemmin.

Simon pudisti päätään:

"Ajattelin, että te, herra — muistaessanne hänet, joka oli puhtaampi puhtainta kultaa — säälisitte enemmän Erlendin vaimoa ja lapsia."

Herra Erling katsoi häneen — eikä vastannut mitään, vaan alkoi nyhtää sammalta ja jäkälää kirkkomaan muurista. Simon nieleksi ja kostutti huuliaan kielellään.

"En tiedä oikein mitä ajattelin, Erling Vidkuninpoika — toivoin, että kun te muistaisitte hänet, joka sai kestää niin paljon kovaa pitkinä vaikeina vuosina — vailla muuta apua kuin taivaan Jumala — että te tätä muistaessanne tahtoisitte auttaa — missä voitte. Kun ette voinut auttaa häntä hänen eläessään. Oletteko milloinkaan katunut, että ratsastitte Mandvikista ja jätitte Halfridin Finn-herran valtaan?"

"En ole!" Erlingin ääni oli viiltävä. "Sillä minä tiedän, ettei hän, Halfrid — mutta tätä sinä tuskin ymmärrät! Sillä jos sinä olisit silmänräpäyksenkään ymmärtänyt, miten ylväs hän oli, tuo rouva, jonka sinä sait vaimoksesi" — hän nauroi vihasta — "niin et olisi ryhtynyt tähän. En tiedä paljonko sinä tiedät — minun puolestani voit saada sen kuullakin. Minut lähetettiin Haakonin sairastellessa noutamaan häntä kotiin omaistensa luo. Elin ja hän olivat kasvinsisaria, he olivat suunnilleen samanikäiset, vaikka Elin oli hänen tätinsä — meillä oli ollut tapana — se oli ollut sellaista, että kun hän tuli kotiinsa Mandvikista, olimme me kohdanneet toisemme usein. Istuimme kerran aamuun asti lohikäärmeaitan solassa puhellen keskenämme — jokaisesta sanasta, jonka puhuimme, voimme kumpikin vastata Jumalan edessä viimeisenä päivänä. Vastatkoon hän silloin, miksi piti olla niin —.

"Vaikka Jumala lopulta palkitsi hänen hurskautensa. Antoi hänelle hyvän miehen lohdutukseksi entisen sijaan — sellaisen poikanulikan, joka makaili palvelusneitojen vieressä hänen omassa talossaan ja pani hänet elättämään miehensä äpärälapsia —" Erling nakkasi kokoonpuristamansa sammalpallon luotaan.

Simon seisoi liikahtamatta ja mykkänä. Erling irrotti taas sammallaatan ja viskasi sen menemään:

"Minä tein kuten hän pyysi. Oletko kuullut tarpeeksi? Muuta neuvoa ei ollut. Jos olisimme tavanneet muualla maailmassa, olisimme me — olisimme —. Huoruus ei ole kaunis sana. Sukurutsaus — on vieläkin rumempi —"

Simon taivutti jäykästi päätään.

Hän ymmärsi, että olisi ollut naurettavaa, jos hän olisi ilmaissut ajatuksensa. Erling Vidkuninpoika oli ollut parissakymmenissä, hieno ja säädykäs tavoiltaan, Halfrid oli pitänyt hänestä niin, että olisi ollut valmis suutelemaan hänen askeleensa jälkeä pihamaan kostealla nurmella tuona kevätaamuna. Hänen miehensä oli vanhahko, lihava ja ruma. Entä Kristiina? Hänen päähänsäkään ei saattaisi pälkähtää, että heidän kahden sielunrauha olisi vaarassa, vaikka he asuisivat samassa talossa kaksikymmentä vuotta. Sen hän jo oli nähnyt.

Simon sanoi nyt hiljaa, melkeinpä nöyrästi:

"Halfrid ei suonut edes sen viattoman lapsen, jonka hänen palvelusneitonsa oli synnyttänyt hänen miehelleen, joutua hunningolle maailmassa. Hän itse pyysi minua turvaamaan sen aseman ja oikeudet maailmassa, mikäli mahdollista. Ei, Erling Vidkuninpoika — Erlendin viattoman vaimoraukan tähden —. Hän suree itsensä kuoliaaksi —. Minä en voi mielestäni jättää yhtä kiveä liikauttamatta hakiessani apua hänelle ja hänen lukuisille lapsilleen —"

Erling Vidkuninpoika seisoi portinpylvääseen nojaten. Hänen kasvonsa olivat yhtä kohteliaan kylmät kuin tähän asti, kun hän jälleen alkoi puhua:

"Sukulaisenne Kristiina Lauritsantytär miellyttää minua sen vähän perusteella, minkä minä olen häntä nähnyt — hän on kaunis ja arvokas vaimo — ja johan minä olen sanonut useamman kerran, että uskon teidän saavan apua, jos seuraatte neuvojani. Mutta minä en oikein ymmärrä, mitä te tarkoitatte — tällä omituisella päähänpistolla. Ette suinkaan tarkoita, että minun pitäisi — siksi, että minun täytyi tyytyä setäni määräämään naimaliittoon, koska olin alaikäinen silloin ja koska se neito, josta minä pidin, oli luvattu toiselle meidän tutustuessamme toisiimme —. Eikä Erlendin vaimokaan taida olla niin viaton kuin sanotte. Niin, tehän olette naimisissa hänen sisarensa kanssa, niin tosiaan, mutta se on teidän syynne eikä minun, että me olemme joutuneet — näin omituiselle keskustelun alalle — ja nyt saatte sietää, että minä sanon ajatukseni. Muistelen kuulleeni siihen aikaan kun Erlend joutui naimisiin hänen kanssaan — että tuon liiton solmiminen oli tapahtunut vastoin Lauritsa Bjørgulfinpojan mieltä ja tahtoa ja että neito oli halunnut ajaa oman tahtonsa perille kuulematta isäänsä ja piittaamatta kunniastansa. Voihan hän olla hyvä vaimo silti — mutta hänhän sai lopulta Erlendin ja heillä on ollut ilonsa ja riemunsa. En usko Lauritsalla olleen paljon iloa vävystään — hän kuului valinneen toisen miehen tyttärelleen ennen kuin tämä tutustui Erlendiin — olen kuullut tyttären olleen luvatun toiselle —" Hän vaikeni äkkiä, katsahti Simoniin käänsi pois päänsä peräti hämillään.

Hehkuvan punaisena kainoudesta Simon painoi päänsä vasten rintaansa, sanoen sitten kuitenkin hiljaa, mutta lujasti:

"Niin, hänet oli luvattu minulle."

Silmänräpäyksen seisoivat molemmat paikallaan uskaltamatta katsoa toisiinsa. Sitten viskasi Erling Vidkuninpoika viimeisen sammalpallon, kääntyi ja astui sateeseen. Simon jäi paikalleen — mutta kuljettuaan kappaleen matkaa sumussa Erling seisahtui ja viittasi kärsimättömästi Simonia luokseen.

Sitten he kulkivat takaisin kartanoon yhtä vaiti kuin olivat tulleet. He olivat jo melkein perillä, kun Erling-herra sanoi:

"Minä suostun, Simon Andreksenpoika. Saatte odottaa huomiseen, niin lähdemme kaikki neljä yhdessä."

Simon katsoi Erlingiin — hänen kasvonsa olivat vääristyneet häpeästä ja tuskasta. Hän olisi tahtonut kiittää, mutta ei voinut, ja hänen täytyi purra kovasti huultaan, sillä hänen leukansa tärisi niin kauheasti.

Heidän astuessaan tuvan ovesta sisään kosketti Erling Vidkuninpoika aivan kuin sattumoisin Simonin olkapäätä. Mutta kumpikin tunsi, etteivät he voineet katsoa toisiinsa.

Seuraavana päivänä heidän varustautuessaan matkaan olisi Stig Haakoninpoika tahtonut välttämättä lainata Simonille vaatteita — tällä ei ollut monta vaatepartta matkassa. Simon katsahti asuaan — hänen palvelijansa oli harjannut ja puhdistanut puvun, mutta huonolta se näytti pitkän ratsastuksen jälkeen sateessa. Sitten hän läimäytti reisiään ja sanoi:

"Minä olen paksu, Stig. Enkä minä aio lähteä juhlimaan —"

Erling Vidkuninpoika seisoi toinen jalka penkillä, ja hänen poikansa kiinnitti siihen kullattua kannusta — näytti siltä kuin herra Erling olisi tahtonut pitää palvelijansa etäällä tänään. Ritari nauroi omituisen äkäisesti:

"Eihän se tosin haittaa, jos Simon Darresta näkee jo päältä päin, että hän on ajanut lankonsa asiaa itseään säästämättä, hän kun pöllähtää suoraan valtatieltä esiin rohkeine ja sattuvine sanoineen. Tällä entisellä langollamme on liikkuva kielenkanta, vai mitä, Stig! Mutta yhtä minä pelkään — ettei hän tiedä lopettaa aikanaan —."

Simonin poskille oli syöksähtänyt veri, mutta hän ei sanonut mitään. Kaikessa, mitä Erling oli puhunut hänelle eilisen jälkeen, tuntui salainen, pilkallinen kauna, mutta myös kummallinen vastahakoinen suopeus sekä järkkymätön tahto saattaa asia perille — kun hän kerran oli ryhtynyt sitä ajamaan.

Mandvikista lähti sitten kokonainen saattue pohjoiseen. Siinä oli herra Erling Vidkuninpoika, hänen poikansa ja Stig sekä kymmenen loistavapukuista aseistettua huovia perässä. Simon, jolla oli yksi ainoa palvelija mukana, tuumi, että hän olisi saattanut varata itselleen komeamman saaton ja ulkoasun — Simon Darren, Formon herran, ei ollut tarvis ratsastaa lankojensa parissa kuin mikäkin vähävaltainen pikkuritari, joka on turvautunut heihin hädässään. Mutta samapa tuo. Hän oli niin väsynyt ja haluton eilisen kohtauksen jälkeen, että hänestä tuntui melkein yhdentekevältä, miten koko retki päättyisi.

* * * * *

Simon ei ollut ollut milloinkaan uskovinaan Maunu-kuninkaasta kulkevia rumia huhuja. Ei hän ollut sellainen pyhimys itsekään, ettei olisi sietänyt karkeata pilaa toisten ikämiesten parissa. Mutta kun ihmiset kerääntyivät yhteen ja alkoivat supattaa kauhusta väristen mustista salaisista synneistä, tuli hänen aina ilkeä olla. Ja hänestä tuntui sopimattomalta uskoa ja kuulla sellaista kuninkaasta, jonka ritareita hän oli.

Mutta hän oli kuitenkin ihmeissään joutuessaan nuoren kuninkaan eteen. Hän ei ollut nähnyt Maunu Eirikinpoikaa siitä asti kun tämä oli lapsi, ja hän oli kuitenkin odottanut hänessä olevan jotakin naismaista, niljaista ja sairaalloista — ja nyt hänen edessään seisoikin yksi kauneimpia nuoria miehiä, mitä nähdä saattaa — kuningas näytti hyvin miehekkäältä ja ruhtinaalliselta kaikessa nuorteudessaan ja hoikassa notkeudessaan.

Hänellä oli yllään avara vaaleansininen, vihreäkuteinen puku, joka lankesi laajoille runsaille poimuille, ja hoikkia lanteita ympäröi kullattu vyö — hänen pitkä, suora vartalonsa liikkui täysin vapaasti tuossa raskaassa puvussa. Maunu-kuninkaalla oli vaalea tukka, joka peitti sileänä kaunismuotoista päätä, mutta oli kiharoitettu latvoista, niin että se lankesi tuuheana avonaiselle, leveälle kaulalle. Hänen kasvonsa piirteet olivat kauniit ja voimakkaat, ihonväri raikas ja auringon paahtama, hänellä oli punaiset posket, kirkkaat silmät ja avoin katse. Hän tervehti herroja kaunein elein ja ystävällisesti. Sitten hän laski kätensä Erling Vidkuninpojan käsivarrelle, vei hänet jonkin askeleen päähän ja kiitti häntä tulemasta.

He puhelivat hetken, ja herra Erling ilmoitti, että hänellä oli aivan erikoista asiaa, jossa hänen oli vedottava kuninkaan suosioon ja armoon. Kuninkaan palvelijat kantoivat silloin ritarille tuolin kuninkaan valtaistuimen eteen, osoittivat toisille kolmelle paikan etempänä ja menivät ulos.

Aivan kuin itsestään oli Simon saavuttanut taas nuoruutensa aikaisen ryhdin ja käytöksen — hän oli ottanut Stigiltä lainaksi avaran ruskean verkapuvun eikä poikennut ulkoasultaan toisista. Mutta hänestä tuntui siinä istuessaan siltä kuin hän olisi nähnyt unta. Hän oli eikä kuitenkaan ollut sama nuori Simon Darre, sukkela ja mielevä ritarin poika, joka oli kantanut kuningas Haakonin liinaa ja kynttilää Oslon kuninkaan kartanossa ammoisia aikoja sitten. Hän oli eikä kuitenkaan ollut Simon, Formon kartanon isäntä, joka oli viettänyt iloista ja vapaata elämää pohjoisessa laaksossa koko pitkän väliajan — tavallaan huolettomana, vaikkakin oli kaiken aikaa tuntenut sisällään kytevän palon — jota hän ei nyt tahtonut ajatella. Hän tunsi itsessään epäselvän ja uhkaavan kapinan — halun — hän ei ollut syypää mihinkään tietoiseen syntiin tai rikkomukseen, mutta kohtalo oli puhaltanut ilmiliekkiin tuon palon, jota vastaan hänen nyt täytyi taistella ja josta hän ei saanut olla tietävinään, vaikka tunsi sen korventavan häntä hiljaisella tulella.

Hän nousi toisten noustessa seisomaan — kuningas Maunu oli kohonnut paikaltaan.

"Rakas sukulaiseni", kuului hänen nuori, raikas äänensä, "asia on nähdäkseni tällainen: Junkkeri on veljeni, mutta me emme ole milloinkaan kuuluneet yhteiseen leiriin — samat miehet eivät voi palvella molempia. Ei Erlendkään näy ajattelevan siten — vaikka hän onkin jonkin aikaa hoitanut minun lääniäni samaan aikaan kun on ollut Haakonin puolella. Mutta ne miehet, jotka tahtovat mieluummin seurata veljeäni Haakonia, ovat saaneet vapauden minun palveluksestani ynnä oikeuden etsiä onnea hänen leiristään. Ketkä ne miehet ovat — sen minä aion kuulla Erlendin suusta."

"Silloin teidän, herra kuningas, täytyy koettaa päästä sovintoon Erlendin kanssa. Teidän tulee pysyä antamassanne turvan lupauksessa ja sallia nuorelle sukulaisellenne puheillepääsy —"

"Hän on minun sukulaiseni ja teidän sukulaisenne, ja herra Ivar sai minut myöntämään hänelle turvaluvan — mutta ei hänkään ole pitänyt minulle vannomiaan valoja eikä välittänyt sukulaisuudestamme" — Maunu-kuningas naurahti ja laski jälleen kätensä Erlingin käsivarrelle. "Minun sukulaiseni, Erling, näyttävät elävän sen lauseparren mukaan, että sukulainen on pahempi kuin vihamies. Minä suostun osoittamaan sukulaiselleni Erlendille armoa Jumalan ja Neitsyt Maarian ja morsiameni tähden, olen suova hänelle hengen ja omaisuuden turvan sekä oikeuden maassaoloon, jos hän suostuu sovintoon kanssani; samoin riittävästi aikaa ehtiä pois minun maistani, jos hän haluaa lähteä uuden herransa herttua Haakonin palvelukseen. Tämän armon minä olen suova jokaiselle miehelle, joka on ollut hänen liittolaisensa — mutta tahdon tietää ketkä nuo miehet ovat ja ketkä tässä maassa ovat palvelleet herraansa petollisin mielin. Mitä te sanotte tähän, Simon Andreksenpoika — tiedän teidän isänne olleen minun isoisäni uskollisen tukijan ja teidän itsenne palvelleen Haakon-kuningasta kunnialla — eikö minulla teidän ajatuksenne mukaan ole oikeus ottaa selvää siitä?"

"Minun ajatukseni on, herra kuningas" —, Simon oli astunut esiin ja kumarsi uudelleen, "että niin kauan kuin teidän armonne hallitsee maamme lakien ja tapojen mukaan, ette ole ikinä saava tietää, ketkä ne miehet ovat, jotka olivat aikoneet ryhtyä laittomuuteen ja maankavallukseen. Sillä samalla hetkellä, jona kansa näkee Teidän armonne tahtovan noudattaa isienne lakeja ja tapoja, ei yksikään mies tämän valtakunnan piirissä ole ajatteleva rauhattomuuden luomista. Vaan jokainen on oleva vaiti ja uskollinen, joskin hetken oli epäillyt pystyisittekö, herra, nuorella iällänne hallitsemaan kahta suurta kuningaskuntaa voimalla ja viisaudella."

"Niin on asia, herra kuningas", yhtyi Erling Vidkuninpoika puheeseen, "ei yksikään tämän valtakunnan mies ole ajatellut kieltäytyä kuuliaisuudesta teitä kohtaan, kun käskynne on laillinen —"

"Niinkö? Tarkoitatte siis, ettei Erlend ole syypää petokseen ja maankavallukseen — kun asiaa tarkemmin ajattelee?"

Silmänräpäyksen näytti siltä kuin herra Erling olisi jäänyt neuvottomaksi, mutta silloin ryhtyi Simon taas puhumaan:

"Te, herra, olette kuninkaamme — jokainen odottaa, että te rankaisisitte laittomuuden lakien mukaan. Mutta jos koettaisitte saada selville Erlend Nikulauksenpojan jäljet, saattaisi tapahtua, että ne miehet, joiden nimet te nyt niin kernaasti haluatte tietää, itse astuisivat esiin ja ilmoittaisivat itsensä tai että tarjoutuisi muita miehiä asiaa tutkimaan — mutta jos teidän armonne ryhtyy sellaisiin keinoihin kuin on uhannut tunnettua ja korkeasukuista herraa Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, on siitä riittävä paljon puhumista."

"Mitä tarkoitatte, Simon Andreksenpoika?" kysyi kuningas jyrkästi — punastuen samassa.

"Simon tarkoittaa", puuttui Bjarne Erlinginpoika puheeseen, "ettei teidän armollenne olisi hyväksi, jos ihmiset alkaisivat kysellä, miksi Erlend ei saanut nauttia miehuuden loukkaamattomuutta, joka on jokaisen miehen oikeus lukuun ottamatta rosvoa ja pahantekijöitä. Ihmiset voisivat silloin muistaa Haakon-kuninkaan toiset tyttärenpojat —"

Erling Vidkuninpoika kääntyi kiihkeästi poikaansa, hän oli vihaisen näköinen — mutta kuningas kysyi kuivasti:

"Ettekö te laske maankavaltajia pahantekijöiden joukkoon?"

"Kukaan ei nimitä häntä siksi, jos hän menestyy aikeissaan, herra", vastasi Bjarne.

Silmänräpäyksen olivat kaikki ääneti. Sitten lausui. Erling Vidkuninpoika:

"Nimitettäköönpä Erlendiä miksi hyvänsä, herra, ei sittenkään ole soveliasta, että te rikotte lakia hänen tähtensä —"

"Silloin täytyy laki muuttaa tässä tapauksessa", sanoi kuningas kiivaasti, "jos kerran on niin, ettei minun valtani riitä ottamaan selkoa siitä, miten kansani aikoo pitää tekemänsä uskollisuusvalan —"

"Te ette voi kuitenkaan toimia sen mukaan ennen kuin laki on muutettu harjoittamatta mielivaltaa kansaa kohtaan — meidän kansamme on aina ollut vaikea tottua mielivaltaan kuninkaittensa puolelta", sanoi Erling jyrkästi.

"Minä voin turvautua ritaristoon ja aateliin", vastasi Maunu Eirikinpoika poikamaisesti nauraen. "Mitäs sanotte siihen, Simon?"

"Minä sanon, herra — että silloin saattaa käydä ilmi, ettei se ole niin varma turva — päättäen siitä, miten Tanskan ja Ruotsin ritaristo ja aateli on suhtautunut kuninkaihinsa — rahvaan ollessa voimattomana kannattamaan kuningasvaltaa heitä vastaan. Mutta jos teidän armonne aikoo ryhtyä sellaisiin keinoihin, pyydän minä päästä vapaaksi herra kuninkaan palveluksesta — sillä silloin minä lukeudun mieluummin rahvaaseen."

Simon oli puhunut niin tyynesti ja maltillisesti, ettei kuningas ollut ensimmältä ymmärtää hänen tarkoitustaan. Sitten hän purskahti nauruun:

"Uhkaatteko te, Simon Andreksenpoika —? Tahdotteko viskata minulle taisteluhansikkaan?"

"Se riippuu itsestänne, herra", sanoi Simon yhtä tyynesti, mutta kaivoi hansikkaat vyöstään ja piti niitä esillä. Silloin kurottautui nuori Bjarne esiin ja tarttui niihin:

"Eivät nämä ole sopivat häähansikkaat herra kuninkaalle!" Hän nosti ilmaan nuo paksut, kuluneet ritarihansikkaat ja nauroi. "Jos tulee tietoon, että te olette pyytänyt ostaa tämänlaisia, silloin niitä pian tarjottaisiin liian monta paria —. hyvään hintaan tietysti!"

Erling Vidkuninpoika huudahti. Äkkiliikkeellä hän tahtoi työntää kuninkaan toiseen ja muut kolme toiseen suuntaan toimittaen näitä ovea kohti ja sanoi: "Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa kahden kesken."

"Ei, ei, minä tahdon puhua Bjarnen kanssa", huusi kuningas juosten heidän jälkeensä.

Mutta herra Erling tuuppasi poikansa ulos toisten kanssa.

He kuljeksivat jonkin aikaa linnan pihassa ja viereisellä vuorella — kukaan ei sanonut mitään. Stig Haakoninpoika oli miettivän näköinen, mutta oli vaiti, kuten oli ollut koko ajan; Bjarne Erlinginpoika hymyili kaiken aikaa salaa itsekseen. Hetken kuluttua tuli herra Erlingin aseenkantaja ulos tuoden herraltaan sanan, että he odottaisivat häntä majalassa — heidän hevosensa olivat linnan pihassa.

Sitten he istuivat majalassa. He välttivät puhua tapahtuneesta — ja johtuivat lopuksi puhumaan hevosista ja koirista ja haukoista. Ja myöhemmällä innostuivat Stig ja Simon kertomaan naisjuttuja — Stig Haakoninpojalla oli aina loputon varasto näitä, mutta Simonille kävi niin, että joka kerran, kun hän olisi muistanut jonkun uuden jutun, otti Stig paikalla sanat hänen suustaan kertoen sitä niinkuin se olisi tapahtunut hänelle itselleen tai niinkuin hän olisi vastikään kuullut sen jossakin Mandvikin lähistöllä — vaikka Simon tiesi kuulleensa tarinan jo lapsuudessaan Dyfrinin miestentuvassa.

Mutta hän nauraa hohotti kilpaa Stigin kanssa. Ja koko ajan hänestä tuntui kuin penkki olisi keikkunut hänen allaan — hän pelkäsi jotakin, mutta ei uskaltanut ajatella mitä. Bjarne Erlinginpoika nauroi hiljaa, joi viiniä ja jyrsi omenoita, nosteli kauluksensa huppua ja kertoi väliin jonkun lyhyen kaskun — hänen juttunsa olivat paksuimmat, mutta niin ovelat, ettei Stig ymmärtänyt niitä. Bjarne kertoi kuulleensa ne eräältä papilta Bergenissä.

Vihdoinkin tuli herra. Erling. Poika, meni isäänsä vastaan auttaakseen tältä päällysvaatteet. Erling kääntyi äkeissään pojan puoleen:

"Senkin —!" sanoi hän. Sitten hän viskasi viitan Bjarnen käsiin — tämän kasvoilla välähti hymy, josta isä ei ollut tietävinään. Hän kääntyi Simonin puoleen:

"Nyt voitte olla tyytyväinen, Simon Andreksenpoika! Nyt voitte luottaa siihen, ettei se päivä ole enää kaukana, jolloin saatte istua rauhassa naapureittenne luona — te ja Erlend — ja hänen vaimonsa ja heidän monet poikansa."

Simon oli hiukan entistä kalpeampi noustessaan kiittämään Erling-herraa. — Hän tiesi nyt, mikä se pelko oli, jota hän ei ollut uskaltanut katsoa silmiin. Mutta asia ei ollut autettavissa —

* * * * *

Suunnilleen parin viikon perästä laskettiin Erlend Nikulauksenpoika vapaaksi. Simon ratsasti häntä hakemaan Akersnesin linnasta Ulf Haldorinpojan ja kahden miehen kera.

Puut olivat jo melkein paljaat, sillä edellisellä viikolla oli tuullut kovasti. Maa oli roudassa. Hevosten kaviot kopisivat, ja pellot olivat vaaleat kuurasta heidän ratsastaessaan kaupunkia kohti. Näytti melkein siltä kuin rupeaisi satamaan lunta — taivas oli tasaisessa pilvessä ja ilma raskas ja kylmänharmaa.

Simon oli huomannut Erlendin vetävän perässään toista jalkaa hänen tullessaan linnan pihalle, ja hän näytti vähän jäykältä ja saamattomalta kiivetessään hevosen selkään. Hän oli myös hyvin kalpea. Parta oli poissa ja hiukset leikatut ja su'itut — kasvojen yläosa oli kalmankeltainen väriltään ja leukapuoli valkoinen sinertävän parranjuuren kohdalta, silmät olivat painuneet kuopille. Mutta hän oli sittenkin komean näköinen tummansinisessä mekossaan ja viitassaan ja käyttäytyi — hyvästellessään Olav Kyrningiä ja ojentaessaan rahalahjoja miehille, jotka olivat vartioineet häntä ja kantaneet hänelle ruokaa vankilassa — aivan kuin päällikkö, joka eroaa häätalon vieraista.

Aluksi hänellä näytti olevan kylmä ratsastaessaan. Häntä värisytti pari kertaa. Mutta sitten hänen poskilleen kohosi veri ja kasvot elostuivat — oli kuin hänen ruumiiseensa olisi palannut ydin ja elämä. Simon ajatteli, että Erlendiä oli yhtä vaikea murtaa kuin pajun vesaa. He saapuivat majalaan, ja Kristiina kohtasi miehensä pihalla. Simon koetti olla katsomatta sinne, mutta ei voinut.

Nämä tervehtivät toisiaan kädestä ja vaihtoivat pari sanaa, hiljaa ja selkeällä äänellä. Kohtaus sujui kauniisti, koko kartanon väen nähden. Ihmeempää nähtävää ei ollut kuin että molemmat lensivät hehkuvan punaisiksi, katsahtivat toisiinsa sekunnin verran ja loivat sitten katseensa maahan. Sen jälkeen Erlend tarttui uudelleen vaimonsa käteen, ja he astuivat yhdessä parvea kohden, joka oli oleva heidän asuntonsa niin kauan kuin he viipyivät kaupungissa.

Simon kääntyi menemään tupaan, jossa hän ja Kristiina olivat asuneet tähän saakka. Parviportaiden alimmalla askelmalla Kristiina kääntyi ja huusi häntä luokseen omituisen helkkyvällä äänellä:

"Etkö tule mukaan, lanko — haukkaamaan suurusta — ja sinä, Ulf!"

Hän näytti niin nuorelta ja pehmeältä seisoessaan siinä sivuttain ja katsellessaan olkapäänsä yli. Heti Osloon tultuaan hän oli alkanut solmia huntunsa toisella tapaa. Etelässä kantoivat vain pikkueläjien naiset huntuaan niin kuin Kristiina oli tottunut kantamaan naimisiinmenostaan asti: tiukasti otsaa pitkin nunnapäähineen tavoin, molemmat nirkot kiedottuina toistensa ohi, niin että kaula peittyi, paljon poimuja sivuilla ja pään takaosaan kierretyn sykerön ympärillä. Trondheimissa oli aina ollut hurskauden merkki sitoa huntunsa näin, ja arkkipiispa Eiliv kiitti sitä naidun naisen parhaimmaksi koristukseksi. Mutta ettei pistäisi silmään, oli Kristiina nyt alkanut käyttää etelän kuosia, jonka mukaan huntu käärittiin höllästi otsan yli ja jätettiin riippumaan alas selkää pitkin, niin että etutukka näkyi ja kaula ja hartiat vapautuivat; asiaan kuului myös, että palmikot sidottiin vain silmukalle niskaan, niin ettei tukka törröttänyt hunnun alla, vaan huntu pääsi lankeamaan pehmeästi pään muodon mukaan. Simon oli huomannut tämän uuden tavan jo ennen ja nähnyt, että se puki Kristiinaa — mutta hän ei ollut kuitenkaan tätä ennen huomannut, miten nuoren näköiseksi se hänet teki. Ja Kristiinan silmätkin välkkyivät kuin tähdet.

* * * * *

Päivemmällä tuli tuttavia Erlendiä katsomaan — Ketil Skogista, Markus Torgeirinpoika ja myöhemmin illalla itse herra Olav Kyrning, Sira Ingolf ja herra Guttorm, eräs Halvardinkirkon pappi. Noiden kahden papin tullessa oli alkanut sataa lunta, kuivaa, hienomuruista tuprua, ja he olivat eksyneet tieltä ja joutuneet takiaismaahan — heidän vaatteensa olivat täynnä takiaisia. Kaikille tuli kiire irrottamaan niitä pappien ja heidän palvelijoittensa vaatteista — Erlend ja Kristiina noppivat Guttorm-herraa, he punastelivat lakkaamatta ja laskivat leikkiä papin kanssa, äänen vavahdellessa omituisesti heidän nauraessaan.

Simon joi koko lailla alku-illasta, mutta hän ei päihtynyt — vain ruumis tuntui hiukan raskaalta. Jokainen sana, joka sanottiin, painui hänen mieleensä kumman tarkasti. Toiset alkoivat pian hölpöttää — kukaan heistä ei ollut kuninkaan ystävä.

Simonia alkoi niin merkillisesti kyllästyttää kaikki nyt perästäpäin. Pelkkää lorua se oli tuo, mitä nuo toiset tuossa jaarittelivat hälisten ja kiivastuen. Ketil Aasmundinpoika oli typerähkö, ja hänen lankonsa Markus ei ollut paljoa viisaampi häntä; Olav Kyrning oli oikein ajatteleva ja ymmärtäväinen, mutta lyhytnäköinen mies, — eivätkä nuo kaksi pappia näyttäneet hekään erityisemmän teräviltä. Kaikki istuivat nyt siinä kuunnellen Erlendiä ja yhtyen häneen — ja hän muuttui yhä enemmän entisekseen, vallattomaksi, löyhäsuiseksi ja varomattomaksi. Hän oli ottanut Kristiinan käden omaansa, pannut sen polvelleen ja istui nyt leikitellen hänen sormillaan — he istuivat siten, että heidän hartiansa koskettivat toisiaan. Yhtäkkiä Kristiina lehahti punaiseksi eikä voinut siirtää katsettaan Erlendistä — ja kun tämä kietaisi salaa kätensä hänen vyötäisilleen, alkoivat hänen huulensa väristä, ja hänellä oli täysi työ pitää ne suljettuina.

Sitten ovi aukeni ja Munan Baardinpoika astui sisään.

"Viimeiseksi tuli itse iso siitosori", huusi Erlend nauraen, hypähti pystyyn ja juoksi häntä vastaan.

"Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen — sinä taidat olla yhtä huoleton taas", sanoi Munan suutuksissaan.

"Mitäs tässä nyt enää on itkemistä ja suremista, sukulaismies!"

"No en minä ole nähnyt sinun kaltaistasi miestä — koko menestyksesi on mennyttä —"

"Minä en olekaan semmoinen mies, että menisin helvettiin takapuoli paljaana varjellakseni paitaani palamasta", sanoi Erlend, ja Kristiina nauroi hiljaa ja herkästi.

Simon laski päänsä pöydälle käsivarsiensa päälle. Toiset saivat uskoa hänen olevan niin humalassa että oli nukkunut paikalleen — hän tahtoi olla rauhassa.

Mikään ei ollut toisenlaista kuin hän oli odottanut — taikka kuin hänen olisi ainakin pitänyt voida odottaa. Ei edes Kristiina. Siinä hän istui, ainoana naisena näiden monien miesten keskellä, yhtä lempeänä ja kainona ja luottavaisena ja varmana kuin ennen. Sellainen hän oli ollut silloinkin — kun hän petti Simonin — häpeämätön taikka viaton, ei hän tiennyt kumpaistako. Ei, se ei ollut totta, ei hän ollut noin varma, ei hän ollut häpeämätön — ei hän ollut rauhallinen, vaikka oli näyttänyt rauhalliselta. Mutta tuo mies oli pannut hänet pilalle — Erlendin tähden Kristiina olisi kävellyt vaikka tulisilla kivillä — ja hän oli astunut Simonin yli, jota hän ei luullut muuksi kuin kylmäksi kiveksi.

Mitä hän tässä houri — Kristiina tahtoi viedä tahtonsa perille eikä tajunnut muuta. Pitäkööt ilonsa — sama se hänestä. Kuuluiko se häneen, vaikka he olisivat siittäneet vielä seitsemän poikaa — sittenhän niitä oli neljätoista Lauritsa Bjørgulfinpojan puolen perinnön jaolla. Hänen ei näyttänyt tarvitsevan huolehtia pojistaan, Ramborg ei ollut yhtä nopsa laittamaan lapsia kuin hänen sisarensa — hänen jälkeläisensä saisivat kerran valtaa ja rikkautta. Mutta yhdentekevä — kaikki oli yhdentekevää tänä iltana. Hänen mielensä teki juoda lisää — mutta hän tunsi, että tänä iltana ei jumalanvilja pystyisi häneen — ja silloin hänen pitäisi nostaa päänsä ja ottaa kukaties osaa juttuun.

"Sinä luulet varmaankin, että olisit kelvannut valtionhoitajaksi?" sanoi Munan pilkallisesti.

"Vielä mitä, etkö sinä ymmärrä, että me olimme aikoneet panna sinut siksi!" nauroi Erlend.

"Jumalan nimessä, pidä toki kurissa kielesi, mies —"

Toiset nauroivat.

Erlend tuli Simonin luo ja kosketti häntä olkaan:

"Nukutko sinä, lanko —?" Simon nosti katseensa. Erlend seisoi hänen edessään pikari kädessä. "Maljasi, Simon. Sinua minun tulee ennen kaikkea kiittää siitä, että sain pitää henkeni — ja minä iloitsen siitä, että asiat ovat kuten ovat, poikaseni! Sinä autoit minua kuin veli — ellet sinä olisi ollut lankoni, olisin minä kai menettänyt pääni. — Sitten sinä olisit voinut naida minun leskeni —"

Simon hypähti pystyyn. Silmänräpäyksen nuo kaksi katsoivat toisiinsa — Erlendistä hävisi humala, ja hän kalpeni; sitten hänen huulensa aukenivat.

Simon löi nyrkillään pikarin toisen kädestä niin että sima juoksi maahan. Sitten hän kääntyi ja lähti tuvasta. Erlend jäi paikallaan seisomaan. Hän kuivasi kätensä ja ranteensa mekon helmaan, älyämättä sitä itse — ja katsoi sitten taakseen: toiset eivät olleet huomanneet mitään. Hän työnsi jalallaan pikarin penkin alle — mietti hetken — ja lähti sitten lankonsa jälkeen.

Simon Darre seisoi parven portaiden alla — Jon Daalk talutti parastaikaa hänen hevosiaan tallista. Hän ei liikahtanutkaan Erlendin tullessa häntä kohti:

"Simon! Simon — minä en tiennyt — en tiennyt mitä sanoin!"

"Nyt tiedät sen!"

Simonin ääni oli aivan soinnuton. Hän seisoi liikahtamatta, katsomatta toiseen.

Erlend katsoi neuvottomasti ympärilleen. Pilviharson takaa häämötti kuun kalpea laita, ja ilma oli täynnä pieniä kovia lumijyviä. Erlend hytisi kylmästä.

"Minne — minne sinä lähdet?" kysyi hän kohmeissaan katsoen miestä ja hevosia.

"Hakemaan toista majapaikkaa", sanoi Simon lyhyesti. "Pitäähän sinun ymmärtää, että täällä minä en viitsi olla —"

"Simon!" huudahti Erlend. "— En tiedä mitä antaisin, jos saisin sen sanomattomaksi —!"

"En minäkään tiedä", vastasi toinen äskeisellä äänellä.

Parven ovi avautui. Kristiina astui solaan lyhty kädessä — hän kumartui kaiteen yli ja katsoi alas:

"Sielläkö te seisotte?" kysyi hän kirkkaalla äänellä. "Mitä te teette siellä ulkona tähän aikaan?"

"Minä tunsin, että minun oli käytävä hevosia katsomassa — kuten siivojen ihmisten on tapana sanoa", vastasi Simon nauraen.

"Mutta, hyvänen aika — sinähän olet tuonut ulos hevosesi!" ihmetteli Kristiina naurussa suin.

"Niin — sellaista sitä mies tekee kun on pyörällä päästään", sanoi Simon äskeiseen tapaan.

"Tulkaa nyt jo takaisin!" kuului ylhäältä iloisesti ja veikistellen.

"Ihan paikalla." Kristiina hävisi sisään, ja Simon käski Jonia viemään hevoset takaisin. Hän kääntyi Erlendiin — tämä seisoi siinä kummallisen veltoin ilmein ja jäsenin. "Minä tulen sisään vähän ajan perästä. Meidän täytyy koettaa olla kuin ei sitä olisi sanottukaan, Erlend — vaimojemme tähden. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin — että sinä olet viimeinen mies koko maailmassa, jonka minä olisin suonut — tietävän — tästä. Äläkä unohda, etten minä ole yhtä lyhytmuistinen kuin sinä!" Ovessa käytiin taas ylhäällä; vieraat tulivat ulos joukolla. Kristiina saattoi heitä palvelusneitonsa kera, joka kantoi lyhtyä.

"Niin se on", hihitti Munan Baardinpoika, "nyt on jo myöhä — ja nämä kaksi kaipaavat kovasti sänkyä —"

"Erlend. Erlend. Erlend." Kristiina oli viskautunut hänen syliinsä samassa silmänräpäyksessä kun toiset olivat hävinneet ovesta. Hän painautui tiukasti mieheensä. "Erlend. — Sinä näytät surulliselta", kuiskasi hän kauhuissaan puoliavoimet huulet lähellä Erlendin suuta. "Erlend?" Hän tarttui miehensä ohimoihin molemmin käsin.

Erlend seisoi vähän aikaa paikallaan, käsivarret höllästi hänen ympärillään. Sitten hän puristi Kristiinan itseensä, ja hänen kurkustaan pääsi pieni valittava äännähdys.

Simon kulki tallia kohden — hän oli aikonut sanoa jotakin Jonille, mutta unohti sen tiellä. Hetkisen hän seisoi tallin ovella katsoen himmeää kuuta ja lumen tuloa — sitä alkoi nyt sataa suurempina hahtuvina. Jon ja Ulf tulivat tallista ja sulkivat oven perästään; sitten nuo kolme miestä lähtivät yhdessä sitä rakennusta kohti, jossa heidän makuupaikkansa oli.