KRISTIINA LAURITSANTYTÄR II: EMÄNTÄ

Kirj.

Sigrid Undset

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

I

SYNNIN HEDELMÄ

I

Iltaa ennen Simonin-messua laski Baard Petrinpojan laiva Birgsin lahteen. Nidarholman apotti oli itse ratsastanut rantaan sukulaistaan Erlend Nikulauksenpoikaa vastaan, tahtoen samalla toivottaa tervetulleeksi tämän kotiin tuoman nuoren vaimon. Vastanaineet aiottiin majoittaa yöksi Viggin apotin omina vieraina.

Erlend talutti kalmankalpean, surkeannäköisen nuoren vaimonsa laiturilta. Apotti laski leikkiä merimatkan vaivoista; Erlend nauroi ja tuumi vaimonsa jo kaipaavankin seinäänkiinnitettyä sänkyä. Ja Kristiina yritti hymyillä, mutta ajatteli samalla, ettei hän enää ikinä astu hyvällä laivan kannelle. Hän voi pahoin Erlendin tullessa lähellekin, niin tämä tuoksahti merelle ja laivalle — hänen tukkansakin oli ihan kankea ja tahmea suolavedestä. Erlend oli koko matkan ollut villinä ilosta, ja Baard-herraa oli naurattanut: Møressä, meren rannalla, missä Erlend oli viettänyt kasvinvuotensa, olivat pojat keikkuneet vesillä lakkaamatta, purjehtineet ja soutaneet. Kumpikin, Erlend ja Baard, oli tosin säälinyt häntä hiukan, mutta ei siten kuin Kristiinan mielestä hänen surkeutensa vaati. Kaiken aikaa nämä vain hokivat, että meritauti kyllä asettuu, kun hän tottuu laivalla oloon. Mutta hän oli ollut yhtä kurja koko ajan.

Seuraavana päivänä ratsastaessaan hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Mäkeä ylös, toista alas kävi kulku yli mahtavien vieremätöyryjen, ja jos koetti kiinnittää katseensa määräpisteeseen harjun laidassa, tuntui koko perustus heiluvan ja kohoavan kuin aallonharja kohti väritöntä talvista taivasta.

Viggiin oli tullut joukko Erlendin ystäviä ja naapureita aamulla saattamaan morsiusparia kotiin, ja nyt he ratsastivat lopun matkaa suuressa seurassa. Maa kumisi hevosten kavioiden alla, sillä se oli jäätynyt kovaksi kuin rauta. Huuru kierteli ajajien ympärillä; hevosten karva ja ratsastajien hiukset ja turkinreunat olivat kuurassa. Erlend oli yhtä valkohapsinen kuin apotti, ja hänen kasvonsa hehkuivat aamuryypystä ja purevasta ahavasta. Hän oli pukeutunut sulhasvaatteisiinsa ja oli säihkyvän nuoren ja virkun näköinen; hänen kaunis pehmeä äänensä kaikui ilakoivana ja uljaana vierasten parista hänen karautellessaan sinne tänne huutaen ja nauraen.

Kristiinan sydän alkoi väristä kummasti — surusta, hellyydestä ja pelosta. Hän oli vielä sairas merimatkan jälkeen, ja rinnassa tuntui ilkeä kuvotus heti kun hän yritti syödä tai juoda vähänkin, häntä palelsi kauheasti, ja mielen pohjalla kyti yhä pieni, umpea, mykkä vihantunne Erlendiä kohtaan, joka oli niin huoleton —. Mutta nähdessään nyt, miten luottavan ylpeänä ja säihkyvän riemukkaana tämä vei hänet kotiinsa vaimonaan, hän sittenkin katui katkerasti, ja hänen sydäntään kirveli sääli. Nyt hän katui, että oli antanut itsepäisyydelleen vallan eikä ollut ilmaissut Erlendille — tämän käydessä heidän luonaan kesällä — ettei ollut soveliasta viettää häitä liian komeasti. Oikeastaan asian laita oli sellainen, että Kristiina oli toivonut hänenkin saavan nähdä, etteivät he selviä teostaan nöyryytyksettä.

Hän oli myös pelännyt isäänsä. Ja hän oli ajatellut, että häiden jälkeenhän he lähtisivät hyvin kauas; hän ei kai ollut näkevä kotiseutuaan pitkiin aikoihin — ei ennen kuin kaikki puheet jo olisivat tyystin vaienneet —. Nyt hän huomasikin, että edessä oli paljon pahempaa. Erlend oli tosin maininnut suurista tuliaispidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä, mutta Kristiina ei ollut ajatellut niitä miksikään uusiksi häiksi. Ja heitä vastassa olevat vieraat olivat väkeä, jonka keskellä Erlendin ja hänen tuli ruveta elämään — jonka arvonanto ja ystävyys heidän tuli voittaa. Nämä samat ihmiset olivat olleet näkemässä Erlendin mielettömyyttä ja menneiden vuosien tuomaa onnettomuutta. Nyt uskoi Erlend parantaneensa maineensa heidän silmissään, astuneensa vertaistensa joukkoon sijalle, joka kuului hänelle syntyperän ja omaisuuden nojalla. Ja nyt hän oli tietenkin joutuva laajalti naurun alaiseksi, kun kuultaisiin mitä hän oli tehnyt omalle lailliselle morsiamelleen.

Apotti kumartui Kristiinan puoleen sanoen:

"Olette niin totinen, Kristiina Lauritsantytär. Eikö meritauti ole vielä hellittänyt? Vai ikävöittekö äitiänne?"

"Arvasitte, herra", sanoi Kristiina hiljaa. "Juuri äitiäni minä ajattelin."

* * * * *

He olivat saapuneet Skauniin ja ratsastivat nyt korkealla. Laakson pohjalla heidän allaan oli lehtimetsä valkean, auringossa välkkyvän härmän peitossa, jonka keskeltä, pilkotti pieni, sininen järvi. Sitten loppui kuusikko. Erlend viittasi kädellään:

"Tuossa on Husaby, Kristiina. Herra suokoon sinulle paljon hyviä päiviä siellä, vaimoni!" sanoi hän lämpimästi.

Heidän eteensä avautui laajoja, kuurassa hohtavia maita. Kartano sijaitsi kuin leveällä laudalla rinteen puolivälissä — lähinnä oli pieni vaalea kivikirkko, siitä etelään rakennukset; niitä oli paljon, useat suuria; savu tuprusi räppänäaukoista. Kirkonkellot alkoivat soida, ja pihalta virtasi heitä vastaan kansaa huutaen ja tervehtien. Morsiussaatossa olevat miehet rämisyttivät kilpiään — ja remuten ja elämöiden painalsi ratsuparvi nuoren aviomiehen taloon.

* * * * *

Kirkon edessä pysähdyttiin; Erlend auttoi morsiamensa hevosen selästä ja johdatti hänet ovelle, jossa joukko pappeja ja hengellisiä herroja oli heitä vastassa. Kirkossa oli viiltävän kylmä, ja valoa tunkeutui sisään pitkänseinän pienistä pyörökaari-ikkunoista himmentäen kuorista leviävää kynttilänhohdetta.

Kristiinaa arastelutti ja pelotti Erlendin päästäessä hänen kätensä ja lähtiessä miesten puolelle, jolloin hänen itsensä oli asetuttava vieraiden, juhlapukuisten naisten joukkoon. Kirkko toimitus oli erittäin kaunis. Mutta Kristiinaa vilutti ja hänestä tuntui kuin hänen rukouksensa olisivat painuneet takaisin, kun hän koki keventää mieltään ja ylentää sydäntään. Hän mietti, ettei tainnut olla hyvä enne, että oli Pyhän Simonin päivä — sen miehen suojeluspyhimyksen, jota hän ei ollut kohdellut hyvin.

Kirkosta lähdettiin kulkueena kartanoa kohti, etumaisina papit, sitten Kristiina ja Erlend käsityksin, viimeisenä vieraat kaksitellen. Kristiina ei huomannut tarkastella rakennuksia. Piha oli pitkä ja kapea, ulkorakennukset olivat kahdessa rivissä sen etelä- ja pohjoislaidassa; ne olivat tilavat ja hyvin lähellä toisiaan, mutta näyttivät vanhoilta ja rappeutuneilta.

Juhlakulkue seisahtui päärakennuksen ovelle, ja papit toimittivat siunauksen vihkivedellä. Sen jälkeen talutti Erlend Kristiinan pimeän porstuan läpi. Oikealla avattiin ovi, josta tulvi häikäisevää valoa. Kristiina kumartui kamanan alitse ja astui Erlendin kanssa tämän tupaan.

Se oli suurin tupa, mitä hän oli nähnyt kenenkään talossa. Keskellä lattiaa oli liesi, joka oli niin pitkä, että sen molemmissa päissä paloi tuli, ja huone oli niin leveä, että orsia kannattivat kauniit puiset pylväät — se näytti ennemminkin kirkolta tai kuninkaan salilta kuin kartanon tuvalta. Itäiselle päätyseinälle, jonka keskellä sijaitsi isännän kunniasija, oli pylväiden väliin rakennettu suljettavia sänkyjä.

Huoneessa paloi lukematon joukko kynttilöitä — pöydillä, jotka olivat täynnä kallisarvoisia vateja ja maljakoita, ja seinään kiinnitetyissä haarukoissa. Muinaisaikojen tapaan riippui seinillä kilpiä ja aseita kuvakudosten välissä. Kunniaistuimien tausta oli verhottu sametilla, ja eräs miehistä ripusti nyt Erlendin kultasilaisen miekan ja hänen valkoisen kilpensä, johon oli punaisella kuvattu hyökkäävä leijona, toisten aseiden joukkoon.

Palvelijat ja palvelijattaret olivat riisuneet vierailta päällysvaatteet. Erlend tarttui vaimonsa käteen ja kuljetti hänet lieden ääreen; vieraat seisoivat puolikehässä heidän takanaan. Muuan vankkavartinen rouva, jolla oli lempeät kasvot, astui esiin ja silitti Kristiinan huntua, joka oli hiukan rypistynyt vaipan alla. Poistuessaan takaisin paikalleen hän nyökkäsi hymyillen vastavihityille. Erlend nyökkäsi hymyillen takaisin ja katsoi vaimoonsa. Ja hän oli hyvin herttaisen näköinen. Silloin tunsi Kristiina taas sydäntään kouristavan — hänen tuli niin sääli Erlendiä. Hän tiesi mitä tämä ajatteli nähdessään Kristiinan seisovan tuvassaan, pitkän lumivalkoisen, emännänhunnun langetessa hulmuten tulenpunaiselle morsiuspuvulle. Aamulla oli hänen, Kristiinan, täytynyt kiertää pitkä kudottu vyö tiukasti vatsansa ja vyötäistensä ympäri muiden vaatteiden alle, ennen kuin hän oli saanut hameensa laskeutumaan hyvin. Ja hän oli hieronut poskiinsa Aashild-rouvan antamaa punaista voidetta. Laittautuessaan hän oli ajatellut vihaisena ja pahoilla mielin, ettei Erlend välittänyt katsella häntä, — nyt kun oli saanut hänet omakseen — koska hän ei huomannut mitään. Ja hän katui katkerasti, ettei ollut ilmaissut mitään.

Avioparin seistessä käsi kädessä kulkivat papit ympäri huonetta, siunasivat talon ja kotilieden, samoin sängyn ja pöydän.

Sitten kantoi eräs naispalvelijoista talon avaimet Erlendille. Tämä kiinnitti raskaan kimpun Kristiinan vyölle — ja oli sitä tehdessään sen näköinen kuin olisi tahtonut samalla suudella. Eräs miehistä toi korkean, kultarenkailla ympäröidyn sarven — Erlend laski sen huulilleen ja joi vaimonsa maljan:

"Onni ja siunaus taloosi, emäntä!"

Ja vieraat melusivat ja nauroivat Kristiinan maistaessa maljasta miehensä jälkeen ja kaataessa loput viinistä tuleen.

Nyt ryhtyivät soittajat toimeen, ja Erlend vei aviovaimonsa kunniasijalle viereensä, kun taas vieraat asettuivat pöytään.

Kolmantena päivänä alkoivat ensimmäiset vieraat lähteä, ja viidentenä päivänä poistuivat viimeiset. Sitten oli Kristiina kahden Erlendin kanssa Husabyssä.

Ensi töikseen hän pani palvelijat kantamaan kaikki vuodevaatteet sängyistä, pesemään ne ynnä seinävieret lipeällä ja viemään pois oljet sekä polttamaan ne. Sitten tuotatti hän uudet oljet ja varusti sängyt tuomillaan vaatteilla. Kesti myöhään yöhön ennen kuin tämä työ oli suoritettu. Mutta Kristiina määräsi tehtäväksi saman kaikkien talossa olevien makuusijojen suhteen ja käski savuttaa kaikki vuodenahat saunassa — palvelustyttöjen oli ryhdyttävä toimeen huomisaamuna ja koetettava saada käsistään niin paljon kuin suinkin ennen pyhiä. Erlend pudisti nauraen päätään — olipas siinä emäntä! Mutta kyllä häntä hävettikin.

Kristiina ei ollut saanut sanottavasti unta ensi yönä, vaikka papit olivat siunanneet hänen sänkynsä. Päälläpäin oli silkkipäällyksisiä patjoja, aivinaisia raiteja ja mitä parhaimpia peittoja ja nahkoja, mutta oljet pohjalla olivat likaiset ja homehtuneet, ja vaatteissa ja komeassa mustassa karhuntaljassa, joka oli ylimmäisenä, oli täitä.

Paljon hän oli jo ehtinyt nähdä näinä päivinä. Kalliiden kudosten alta, jotka peittivät seiniä, ei ollut pesty pois nokea ja likaa hirsistä. Ladot ja aitat ammottivat tyhjinä pitojen loputtua; jauhohinkalot olivat melkein kuin lakaistut. Eikä hän voinut käsittää, miten Erlend aikoi elättää kaikki hevosensa ja suuren karjansa jäljellä olevilla heinillä ja oljilla — lehdeksiä ei ollut edes lampaille.

Mutta eräs aitta oli puolillaan pellavia, jotka oli jätetty silleen — siinä oli varmaankin monen vuoden sato melkein koskematta. Olipa säilynyt myös aitallinen ikivanhoja, pesemättömiä, haisevia villoja, osaksi säkeissä, osaksi levällään permannolla. Kun Kristiina koetteli niitä hyppysissään, rapisi niistä pieniä ruskeita madonmunia — niissä oli ollut sekä koita että matoja.

Karja oli viheliäistä, laihaa, syyhyn vaivaamaa ja heikkoa — eikä hän ollut eläessään nähnyt niin monta ikäloppua nautaa yhden kartanon karjassa. Vain hevoset olivat kauniit ja hyvin hoidetut. Mutta ei yksikään niistä vetänyt vertoja Guldsveinenille tai Ringdrottenille, oriille, joka hänen isällään nykyään oli. Sløngvanbauge, jonka isä oli antanut hänelle myötäjäisiksi, oli kaunein hevonen koko Husabyn tallissa. Kristiinan täytyi ottaa sitä kaulasta ja painaa kasvonsa sen turpaa vasten tullessaan sen luokse. Ja trøndilais-pohatat ihmettelivät ja kiittivät sen paksuja, voimakkaita jalkoja, sen leveää rintaa ja sen pitkää kaulaa, sen pientä päätä ja leveitä lautasia. Gimsarin vanhus vannoi Jumalan ja sielun vihollisen nimeen "että oli iso vahinko, kun tämä hevonen oli kuohittu, siitä olisi tullut verraton sotaratsu". Silloin ei Kristiina malttanut olla kehumatta hiukan sen isää, Ringdrottenia. Se oli vielä paljon suurempi ja tanakkatekoisempi; ei ollut sitä oritta, joka olisi vienyt siitä voiton. Kristiinan isä oli käyttänyt sitä kilpasilla kuuluisimpien hevosten parissa aina Sognissa saakka. Nämä omituiset nimet, Ringdrotten ja Sløngvanbauge, oli Lauritsa antanut hevosilleen siksi, että niiden karva oli kellahtava kuin vaalea kulta, jossa oli tummempia pyörylöitä. Ringdrottenin emä oli eksynyt tammoista eräänä kesänä Raanekampenien luona, ja he olivat luulleet sen joutuneen karhun kynsiin, mutta sitten se syksymmällä tuli takaisin kotiin. Ja varsa, jonka se sai seuraavana vuonna, ei ollut minkään ihmisille kuuluvan oriin jälkeläinen. Sitä käryytettiin tulikiven ja leivän savussa, ja Lauritsa lahjoitti turvallisuuden vuoksi tamman kirkolle. Mutta varsasta varttui sellainen, että nyt hän olisi mieluummin luopunut puolista tiluksistaan kuin Ringdrottenista.

Erlend sanoi nauraen:

"Sinä Kristiina olet muuten harvasanainen, mutta kun puhut isästäsi, käyt kaunopuheiseksi!"

Kristiina vaikeni äkkiä. Hän muisti isänsä kasvot tämän nostaessa hänet satulaan, kun hän oli lähdössä kotoaan Erlendin kanssa. Isä oli koettanut näyttää iloiselta lukuisan saattokansan tähden, mutta Kristiina oli nähnyt hänen silmänsä. Isä oli sipaissut hänen käsivarttaan ja tarttunut sitten hänen käteensä hyvästiksi. Kristiina ei ollut juuri ajatellut muuta silloin kuin että oli hauska päästä pois. Nyt hänestä tuntui siltä, ettei hän eläessään voisi muistaa isänsä kasvojen ilmettä tuntematta pisto tunnossaan.

* * * * *

Kristiina Lauritsantytär ryhtyi nyt hoitamaan talouttaan. Hän oli jalkeilla joka aamu ani varhain, vaikka Erlend pani vastaan ja oli tahtovinaan pitää hänet väkisin sängyssä — eihän kukaan voinut vaatia, että vastanaitu vaimo lentelisi rakennusten väliä aikaa ennen päivän valkenemista.

Nähdessään, miten kaikki oli rappiolla ja miten monet tehtävät häntä odottivat, tunsi Kristiina selvästi, että vaikka hänkin oli kasannut selkäänsä syntikuorman pyrkiessään tänne — tehty mikä tehty —, niin oli myös synti hoitaa Jumalan viljaa sillä tavalla kuin täällä oli hoidettu. Häpeä aikaisemmille haltijoille, häpeä jokaiselle, joka oli antanut Erlendin omaisuuden huveta tällä tapaa. Kahteen vuoteen ei Husabyssä ollut ollut kykenevää johtomiestä; Erlend itse oli ollut paljon poissa sinä aikana eikä sitä paitsi ymmärtänyt paljoa talon hoitoa. Oli siis aivan luonnollista, että hänen syrjäisemmillä seuduilla asuvat voutinsa pettivät häntä, kuten Kristiina näki heidän tehneen, ja että Husabyn palveluskunta teki työtä vain sen verran ja sillä tapaa kuin kutakin halutti. Eikä hänen nyt ollut helppo palauttaa järjestystä.

Eräänä päivänä hän puhui asiasta Ulf Haldorinpojan, Erlendin huovin kanssa. Kotiviljan puinnin olisi pitänyt jo olla loppuunsuoritettu — ei sitä liikoja ollutkaan — sillä syysteurastuksen aika saapui. Ulf vastasi:

"Tiedäthän sinä, Kristiina, etten minä kuulu kartanon palvelusväkeen. Haftor ja minä olemme, näetkös, Erlendin asemiehiä — enkä minä enää muista maatöitä."

"Tiedän sen", vastasi kartanon emäntä. "Mutta minun ei ole helppo hallita täällä talvella, kun olen uusi tulokas pohjoistunturilla ja talonväelle outo. Tekisit kauniisti, jos tahtoisit auttaa ja ohjata minua."

"Ymmärrän kyllä, Kristiina, ettei talvi ole oleva sinulle helppo", sanoi Ulf katsoen häneen omituisesti hymyillen — hän hymyili aina noin puhuessaan Kristiinan tai Erlendin kanssa. Siinä oli aika annos röyhkeyttä ja ivaa, mutta Kristiina tunsi hänen myös tarkoittavan hyvää ja kunnioittavankin häntä jollakin tapaa. Eikä hän katsonut olevansa oikeutettu suuttumaan Ulfin asettuessa tuttavallisemmalle kannalle häneen nähden kuin mikä oikeastaan asiaan kuului. Hän oli Erlendin kanssa antanut tuon miehen tietää heidän säädyttömästä ja vilpillisestä elämästään ennen; hän huomasi Ulfin tietävän nyt senkin, miten hänen asiansa tällä haavaa olivat. Hänen täytyi tyytyä siihen — näkihän hän Erlendinkin alistuvan kaikkeen, Ulfin sanoihin ja tekoihin. Liikaa kunnioitusta ei palvelija suinkaan osoittanut herraansa kohtaan. Mutta he olivat lapsuudenaikaisia ystäviä; Ulf oli kotoisin Møresta, hän oli erään pikkutilallisen poika, joka asui lähellä Baard Petrinpojan kartanoa. Hän kutsui Erlendiä sinuksi ja sinutteli nyt myös Kristiinaa — mutta täällä pohjoisessa oli tuo tapa yleisempi kuin Kristiinan kotikulmalla.

Ulf Haldorinpoika oli sangen komea mies, suurikasvuinen ja tumma; hänellä oli kauniit silmät, mutta hänen suunsa oli ilkeä ja raaka. Kristiina oli kuullut hänestä rumia juttuja palvelusneidoilta — kaupungissa käydessään hän kuului juovan kohtuuttomasti, reuhaavan ja mellastavan Gjeilen puoleisissa taloissa, mutta kotona Husabyssä ollessaan hän oli talon luotettavin mies, pystyvin, työteliäin ja viisain. Kristiina ymmärsi antaa hänelle arvoa.

"Ei tähän taloon olisi kenenkään naisen ollut helppo tulla — kaiken sen jälkeen, mitä täällä on nähty", sanoi taas Ulf. "Sittenkin minä luulen sinun, Kristiina-rouva, selviävän paremmin kuin useimmat muut selviäisivät tämän talon asioista. Sinä et ole sellainen, että istuisit päivittelemään ja turhaa vaikeroimaan, vaan mietit miten voisit pelastaa perintöä jälkeläisillesi, kun ei kukaan toinen tunnu huolehtivan siitä. Tiedät myös saattavasti luottaa minuun, ja minä tahdon auttaa sinua voimieni mukaan. Muista, että olen tottumaton maalaistöihin. Mutta jos tahdot neuvotella minun kanssani ja sallit minun kysyä neuvoa sinulta, niin kaipa tämän talven yli päästään jotenkuten."

Kristiina kiitti Ulfia ja meni sisään.

* * * * *

Kristiinan sydän oli raskas pelosta ja huolesta, mutta hän koetti työntää ne luotaan. Yksi huolen aihe oli se, ettei hän ymmärtänyt Erlendiä — tämä ei näyttänyt vieläkään älyävän mitään. Mutta toinen ja pahempi oli se, ettei hän tuntenut eloa lapsessa, jota kantoi. Kaksikymmenviikkoisena sen piti alkaa liikkua, tämän hän tiesi — mutta nyt oli kulunut neljättä viikkoa yli tuon ajan. Hän tunsi yöllä maatessaan kannettavansa kasvavan ja käyvän raskaammaksi, mutta pysyvän edelleen elottomana. Ja hänen mieleensä muistuivat puheet lapsista, jotka olivat syntyneet halvaantuneina, kuivettunein jäntein, hän muisti kuulleensa sikiöistä, jotka olivat tulleet päivänvaloon vailla raajoja — eräät tuskin edes olivat ihmisen näköisiäkään. Ja sulkiessaan silmänsä hän näki pienten sylilasten hahmoja, pelottavan rujomuotoisia; kauhun kuva seurasi toistaan yhä kamalampana. Kotilaakson eteläpäässä, Lidstadissa, oli ollut lapsi — niin, se oli kai jo aikuinen. Lauritsa oli nähnyt sen, mutta ei ollut koskaan tahtonut puhua siitä; Kristiina huomasi hänen tulevan onnettomaksi, kun joku vain mainitsikin tuosta lapsesta. Minkähän näköinen se oli ollut —. Voi, voi! Pyhä Olavi, rukoile puolestani —! Hänen täytyi uskoa lujasti pyhän kuninkaan laupeuteen, hänhän oli antanut lapsensa sen suojaan, kärsivällisesti hän tahtoi kestää syntiensä palkan ja luottaa täydellä sydämellä Pyhän Olavin apuun ja armoon. Varmaan häntä kiusasi itse sielunvihollinen näillä pahoilla näyillä johdattaakseen hänet epätoivoon — mutta yöt olivat vaikeat. Ellei lapsella ollut jäseniä, jos se oli rampa, niin ei kai sen äiti voinut tuntea sen liikkuvan —. Erlend huomasi puoliunissaan vaimonsa liikehtivän levottomasti, veti hänet lähemmä itseään ja painoi kasvonsa hänen kaulakuoppaansa.

Mutta päivisin ei Kristiina ollut millänsäkään. Ja joka aamu hän pukeutui huolellisesti, peittääkseen vielä vähän aikaa talon asujaimilta raskautensa.

Husabyssä oli sellainen tapa, että palvelijat lähtivät illallisen jälkeen kukin siihen rakennukseen, missä he nukkuivat. Ja silloin istui Kristiina Erlendin kanssa kahden isossa tuvassa. Tämän talon tavat muistuttivat ylimalkaan entisaikoja, jolloin vielä käytettiin orjia ja orjanaisia työssä. Tuvassa ei ollut lattiaan kiinnitettyä pöytää, vaan aamuin ja illoin kannettiin ruoka suurelle pöytälevylle, joka laskettiin pukkien päälle ja aterian jälkeen jälleen käännettiin nojalleen seinää vasten. Muina veroina haki kukin itse ruokansa liedeltä ja söi jollakin penkillä. Kristiina tiesi tavan olleen sellaisen vanhaan aikaan. Mutta nykyään, kun oli vaikea saada miehiä auttamaan pöydässä ja kun kaikkien täytyi tyytyä pitämään naisväkeä sisätöissä, ei se enää käynyt päinsä — naiset eivät ruvenneet raatamaan itseään hengiltä raskaita pöytiä edestakaisin siirtelemällä. Kristiina muisti äitinsä kertoneen, että Sundbussa tehtiin kiintopöytä tupaan hänen ollessaan kahdeksantalvinen, ja sitä pitivät naiset kaikinpuolisena helpotuksena — heidän ei sen jälkeen tarvinnut lähteä ulos pirttiin ompelutöineen, vaan voivat istua tuvassa leikaten ja kerien; ja näytti niin komealta, kun pöydällä aina saattoi pitää kynttiläjalkaa ja kauniita astioita. Kristiina päätti pyytää Erlendiä laittamaan kesäksi pöydän pohjoiselle pitkälleseinälle.

Niin oli ollut kotona, ja isällä oli kunniasijansa pöydän päässä — mutta silloin olivat sängyt porstuan puoleisella seinällä. Kotona istui hänen äitinsä ulkopenkin päässä, niin että hän pääsi mukavasti liikkumaan ja huolehtimaan ruoan kannosta. Vain pitopäivinä istui Ragnfrid miehensä vieressä. Täällä taas oli isännänpaikka keskellä itäistä päätyä, ja Erlend tahtoi pitää hänet alati vieressään siellä. Kotona tarjosi isä aina kunniapaikan Herran palvelijoille, milloin sellaisia sattui Jørundgaardiin, jolloin hän itse Ragnfridin kera palveli heitä heidän syödessään ja juodessaan. Mutta siihen Erlend ei alistunut, elleivät nuo vieraat olleet hyvin korkea-arvoisia. Hän ei välittänyt papeista ja munkeista — hän sanoi niitä liian kalliiksi ystäviksi. Kristiina muisti väkisinkin, mitä isä ja Sira Eirik olivat sanoneet kansan valittaessa kirkon miesten rahanahneutta: syntinen ilo unohtui niin helposti, kun maksun aika oli käsissä.

Hän kyseli Erlendiltä Husabyn muinaisia oloja. Mutta tämä tiesi merkillisen vähän. Niin ja niin oli Erlend kuullut kerrottavan, ellei muistanut väärin — tarkalleen hän ei osannut sanoa. Skule kuningas oli omistanut kartanon ja rakentanut siihen lisää — kuului aikoneen tehdä Husabystä itselleen asuinpaikan antaessaan Reinin nunnaluostariksi. Erlend oli hyvin ylpeä siitä, että polveutui herttuasta, jota hän aina nimitti kuninkaaksi, sekä piispa Nikulauksesta; piispa oli hänen isoisänsä Munan Piispanpojan isä. Mutta Kristiinasta tuntui, ettei Erlend tiennyt näistä sen enempää kuin mitä hän jo oli kuullut isänsä kertovan. Kotona oli toisin. Isä ja äiti eivät kumpikaan ylpeilleet isiensä vallasta ja kunniasta. Mutta he puhuivat näistä usein muistellen kaikkea hyvää, mitä heistä tiesivät, opiksi toisille, ja kertoivat heidän virheistään ja niiden seurauksista varoitukseksi väelleen. Ja he tiesivät pieniä hupaisia kaskuja — Ivar Gjesling vanhemmasta ja tämän ja Sverre kuninkaan epäsovusta, Ivar Provstin nasevista ja lystikkäistä vastauksista, Haavard Gjeslingin mahdottomasta lihavuudesta ja Ivar Gjesling nuoremman tavattomasta metsästysonnesta. Lauritsa jutteli isoisänsä veljestä, joka ryösti Folkunga-sukuisen tyttären Vretan luostarista, isoisästään Ruotsin herrasta Ketilistä ja isoäidistään Ramborg Sunentyttärestä, joka aina kaipasi kotiin Länsi-Göötanmaalle ja hukkui jäihin Vänernin järvellä ollessaan kerran vieraisilla veljensä luona Solbergassa. Hän kertoi isänsä urhoollisuudesta ja tämän sanomattomasta surusta ensimmäisen vaimonsa nuoren Kristiina Sigurdintyttären kuollessa lapsivuoteeseen Lauritsan syntyessä. Ja hän luki esiäidistään, pyhästä Elin Skøvde-rouvasta, joka sai armon tulla Jumalan veritodistajaksi. Lauritsa oli usein puhunut siitä, miten hän ja Kristiina kerran tekisivät pyhiinvaellusretken tuon pyhän lesken haudalle. Mutta siitä ei ollut tullut mitään.

Hädässään ja tuskassaan koetti Kristiina rukoilla pyhimysrouvaa, johon verisiteet hänet sitoivat. Hän rukoili Sankta Eliniä lapsensa puolesta ja suuteli ristiä, jonka oli saanut isältään; sen sisällä oli kappale pyhän rouvan käärinliinaa. Mutta Kristiina pelkäsi Pyhää Eliniä, häväistyään sukuaan niin pahasti. Anoessaan Pyhän Olavin ja Pyhän Tuomaan esirukousta tunsi hän usein valituksensa kantautuvan kuuleviin korviin ja sääliviin sydämiin. Noita kahta oikeuden marttyyria rakasti hänen isänsä enemmän kuin mitään muita pyhimyksiä, enemmän kuin itse Laurentiustakin, jonka mukaan hän oli saanut nimensä ja jonka päivää syyskesällä hän aina juhli suurilla olutkesteillä ja runsaalla almujen jaolla. Pyhän Tuomaan oli isä itse nähnyt unissa kerran maatessaan haavoittuneena Baagahusin lähellä. Ihmisen kieli ei pystynyt kertomaan, kuinka herttaisen ja arvokkaan näköinen hän oli ollut, eikä Lauritsa ollut voinut lausua muuta kuin "herra, herra!" Mutta sädeloistossa seisova piispa oli koskettanut lempeästi Lauritsan haavaa ja luvannut, että hän oli saava pitää elämän ja liikuntakyvyn ja nähdä jälleen vaimonsa ja tyttärensä, kuten Lauritsa oli rukoillut. Sillä kertaa ei yksikään ihminen ollut uskonut Lauritsa Bjørgulfinpojan elävän toiseen päivään.

Niin, sanoi Erlend. Kuulihan sitä sellaista. Hänelle ei ollut koskaan sen tapaista sattunut, eikä se kai olisi käynyt päinsäkään — hän ei ollut koskaan ollut hurskas mies, kuten Lauritsa.

Sitten kyseli Kristiina vieraista, jotka olivat olleet heidän tuliaispidoissaan. Erlend ei tiennyt heistäkään paljoa. Kristiina huomasi, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin muut seudun asukkaat. Näistä olivat monet kauniita, vaaleita ja punakoita; heillä oli pyöreä, kova pää ja luja, voimakas ruumiinrakenne — jotkut vanhasta väestä olivat suunnattoman lihavia. Erlend oli kuin muukalainen vieraittensa joukossa. Hän oli päätä pitempi useimpia miehiä, kaitaluinen ja laiha; hänellä oli notkeat jäsenet ja hienot nivelet. Ja hänellä oli musta, silkinhieno tukka, kalpeanruskea iho — mutta siniset silmät sysimustien kulmien ja pitkien mustien silmäripsien alla. Hänen otsansa oli korkea ja kaita, ohimot kuopalla, nenä hieman liian iso ja suu hieman liian pieni näin miehiselle miehelle — mutta hän oli sittenkin kaunis; Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut läheskään niin kaunis kuin Erlend. Tämän pehmeä, hiljainen äänikin oli erilainen kuin toisten kalsea paapatus.

Erlend nauroi ja sanoi, ettei hänen sukunsa ollutkaan täältä kotoisin — lukuunottamatta isoisän äitiä Ragnfrid Skulentytärtä. Hänen, Erlendin, sanottiin muistuttavan suuresti äidinisäänsä, Gaute Erlendinpoikaa, Skogheimin herraa. Kristiina kysyi, mitä hän tiesi siitä miehestä. Mutta Erlend ei tiennyt juuri mitään.

Tuli sitten muuan ilta; Erlend ja Kristiina riisuutuivat parastaikaa. Erlend ei saanut millään auki kengännauhaansa, vaan leikkasi sen poikki, jolloin puukko luiskahti hänen käteensä. Siitä vuoti paljon verta ja hän kirosi pahasti. Kristiina haki pellavatilkun ompelurasiastaan. Hän oli paitasillaan. Erlend laski käsivartensa hänen vyötärölleen Kristiinan sitoessa kättä.

Äkkiä hän katsoi kauhistuneena ja hämmingin vallassa vaimoonsa — ja lensi samassa hehkuvan punaiseksi. Kristiina painoi alas päänsä.

Erlend veti pois kätensä. Hän ei virkannut mitään — silloin Kristiina poistui hiljaa ja kapusi sänkyyn. Hänen sydämensä jyskytti kumeasti ja kovasti kylkiluita vasten. Hän vilkaisi tavantakaa mieheensä. Tämä oli kääntänyt hänelle selkänsä ja riisui hitaasti vaatekappaleen toisensa jälkeen. Sitten hän tuli sänkyyn.

Kristiina odotti, että hän puhuisi. Hän odotti sitä niin kiivaasti, että toisinaan tuntui kuin ei hänen sydämensä olisi lyönyt lainkaan ja kuin se olisi vain värissyt hiljaa paikallaan.

Mutta Erlend ei sanonut halaistua sanaa. Eikä hän sulkenut Kristiinaa syliinsä.

Viimein hän laski viivähtäen kätensä Kristiinan povelle ja painoi leukansa tämän olkaa vasten, niin että parransänki pisti Kristiinan ihoa. Kun hän ei vielä sittenkään puhunut mitään, kääntyi Kristiina seinään päin.

Oli kuin hän olisi vaipunut vaipumistaan. Toisella ei ollut yhtään sanaa sanottavana — nyt, kun hän tiesi Kristiinan kantaneen hänen lastaan koko tuon pitkän, raskaan ajan. Kristiina puri hammasta pimeässä. Ei hän kerjäisi — jos toinen tahtoi olla vaiti, niin osasi hän olla vaiti hänkin, vaikka synnyttämispäivään asti. Kiukku kuohutti hänen mieltään, mutta hän makasi liikkumatta seinään päin kääntyneenä. Ja Erlend makasi hiljaa pimeässä hänkin. Tunti kului tunnin jälkeen heidän maatessaan yhä siten, kummankin tietäessä, ettei toinen nukkunut. Lopulta kuuli Kristiina Erlendin tasaisesta hengityksestä tämän vaipuneen uneen. Silloin hän antoi kyyneleiden vuotaa mielin määrin, surun ja loukkauksen ja häpeän kyyneleiden.

Eikä hän uskonut voivansa antaa tätä ikinä anteeksi.

* * * * *

Näin kului kolme päivää. Erlend oli kuin uitettu koira nuoren vaimonsa mielestä. Kristiina oli pakahtumaisillaan vihasta — ja tulistui silmittömästi huomatessaan toisen tarkastavan häntä, mutta kääntävän pois päänsä, jos hän katsoi sille suunnalle.

* * * * *

Neljäntenä päivänä Kristiina istui aamulla tuvassa Erlendin astuessa ovesta sisään ratsastuspukimissa. Erlend ilmoitti aikovansa lähteä länteen päin, Medalbyhyn, ja kysyi, halusiko Kristiina lähteä mukaan taloaan katsomaan; se kuului hänen huomenlahjatiluksiinsa. Kristiina vastasi haluavansa, ja Erlend auttoi itse hänen jalkaansa karvanahkasaappaat ja hänen olalleen hihavaipan hopeahakoineen.

Pihalla seisoi neljä hevosta valmiiksi satuloituina, mutta Erlend sanoi, että Haftor ja Egil saattoivat jäädä kotiin auttamaan viljan puinnissa. Sitten hän auttoi itse vaimonsa satulaan. Kristiina ymmärsi Erlendin aikovan puhua siitä, mikä erotti heitä. Erlend ei kuitenkaan sanonut mitään heidän verkalleen ratsastaessaan etelään, metsää kohti.

Teurastuskuu oli jo pitkälle kulunut, mutta vielä ei seudulla ollut satanut lunta. Päivä oli kylmä ja kirkas, aurinko vastikään noussut, ja kaikkialla, maassa ja puiden oksilla, kiilsi ja välkkyi valkoinen härmä. He ratsastivat Husabyn maita. Kristiina näki vähän vilja- ja sänkipeltoja, mutta enimmäkseen kesantoa ja vanhaa niittymaata, mättäistä, sammaleista ja pehkottunutta. Hän huomautti tästä.

Mies vastasi mahtaillen: "Kuinka sinä, Kristiina, joka ymmärrät niin hyvin maanviljelysasioita, et tiedä sitä, ettei kannata viljellä syömäviljaa näin lähellä kaupunkia — tuottavampaa on vaihtaa voit ja villat siemeneen ja jauhoon vierailta kauppiailta —."

"Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt vaihtaa kaikki se, mikä nyt lojuu pitkin parvien lattioita aikaa sitten pilaantuneena", sanoi Kristiina. "Mutta minä tiedän lain määräävän, että joka miehen, joka hoitaa maata, tulee kylvää pelloksi kolme neljännestä ja jättää kesannoksi neljäs. Eikä suinkaan kartanon herran maiden sovi olla huonommassa hoidossa kuin vuokramiesten mannut — sanoi isäni aina —."

Erlend naurahti ja virkkoi:

"Minä en ole milloinkaan tutkinut lakia siinä asiassa — kunhan minä saan irti sen, mitä minulle kuuluu, voivat talonpojat minun puolestani hoitaa maitaan kuten tahtovat; minä hoidan Husabytä niinkuin parhaaksi näen."

"Tahdotkos sinä olla viisaampi kuin manallemenneet isämme ja Pyhä Olavi ja Maunu-kuningas, näiden lakien laatijat?" kysyi Kristiina.

Erlend nauroi jälleen ja virkkoi:

"Sitä en ole ajatellut. — Mutta kylläpäs sinä, piru vieköön, tunnet hyvästi maan lait ja asetukset, Kristiina."

"Ymmärrän minä hiukan näitä asioita", lausui Kristiina, "sillä isäni pyysi usein Loptsgaardin Sigurdia lukemaan meille lakia hänen käydessään meillä, kun istuimme kotona illalla. Isä katsoi palveluskunnan ja nuorten hyötyvän siitä, että saivat kuulla näistä asioista, ja silloin luki Sigurd jonkun kaaren."

"Sigurd", muisteli Erlend. "Ahaa, nyt minä muistan, näin hänet meidän häissämme. Hän oli se isonenäinen, hampaaton ukko, jonka suusta valui kuola ja joka itki ja taputteli sinun rintaasi — hän oli sikahumalassa vielä seuraavana aamuna, kun hääkansa tuli katsomaan, miten minä panin sinun päähäsi vaimonhunnun —."

"Hän on mistä asti lieneekään tuntenut minut", vastasi Kristiina tulistuen. "Hän piti minua polvellaan ja leikki kanssani, kun minä olin pikkutyttö —." Erlend nauroi vielä:

"Olipa se outoa huvitusta — koko talonväki kuulemassa, kun se äijä paukuttaa lain kaaren toisensa jälkeen. Lauritsa on joka suhteessa niin erilainen kuin muut miehet — mutta sanotaanhan sitä niinkin, että jos talonpoika tuntisi lain ja ori voimansa, niin tulisi peikosta ritari —"

Kristiina päästi huudon ja läimäytti hevostaan lautasille. Erlend katsoi vihaisesti ja ihmetellen vaimoonsa, joka ratsasti hänen luotaan.

Yhtäkkiä hän painoi kannukset hevosensa kylkeen. Herra Jeesus, kaalamo — siitähän ei päässyt yli tähän aikaan, savi oli liukunut irti syksyllä —. Sløngvanbauge paransi vauhtia kuullessaan toisen hevosen takanaan. Erlend joutui kovaan hätään — miten Kristiina kiitikään jyrkkiä mäkiä alas! Erlend ajoi hänen ohitseen vesakon läpi, kaarsi paikalle, missä tie kappaleen matkaa kulki tasaista maata, ja esti häneltä pääsyn. Tultuaan Kristiinan sivulle näki Erlend, että Kristiinaa itseäänkin oli alkanut pelottaa.

Erlend taivuttautui vaimoaan kohden ja löi häntä korvalle, niin että helähti — ja Sløngvanbauge hypähti säikähtäen syrjään alkaen vikuroida.

"Siinä sait", sanoi Erlend vapisevin äänin, hevosten rauhoituttua ja heidän taas ajaessaan tasajalkaa. "Lensit ihan kuin mieletön —. Oikein pelästytit minut —."

Kristiina käänsi pois päänsä niin ettei Erlend voinut nähdä hänen kasvojaan. Erlend katui, että oli lyönyt häntä, mutta sanoi sitten jälleen:

"Niin, oikein pelästytit minut, Kristiina — onko se nyt laitaa sellainen! Ja vielä nyt —", sanoi hän aivan hiljaa.

Kristiina ei vastannut sanaakaan eikä katsonut häneen. Mutta Erlend tunsi hänen olevan vähemmän vihaisen kuin taannoin hänen pilkatessaan Kristiinan kotia. Hän ihmetteli sitä suuresti, — mutta huomasi asian olevan niin.

He saapuivat Medalbyhyn, ja Erlendin vouti tuli ulos pyytäen heitä tupaan. Mutta Erlend sanoi heidän mieluummin katselevan rakennuksia ensin — ja Kristiinaa tarvittiin mukana. "Tämä on nyt hänen talonsa — ja hän ymmärtää näitä asioita paremmin kuin minä, Stein", sanoi Erlend hymyillen. Paikalle oli tullut muutamia talonpoikia todistajiksi — heidänkin joukossaan oli Erlendin alustalaisia.

Stein oli tullut taloon viime perjantaina, ja koko ajan siitä saakka hän oli pyydellyt, että itse isäntä tulisi katsomaan, minkälaisessa kunnossa rakennukset olivat hänen ottaessaan ne haltuunsa, tai että hän lähettäisi sinne ainakin edusmiehen. Talonpojat todistivat, ettei yksikään niistä ollut ollut tyydyttävässä kunnossa, ja ne, jotka nyt olivat luhistumaisillaan, olivat olleet siinä tilassa myös Steinin tullessa. Kristiina näki, että tila oli hyvä, mutta se oli ollut huonossa hoidossa. Hän ymmärsi, että tämä Stein oli kykenevä mies, ja Erlend oli myös suopea ja lupasi hänelle huojennuksia veronmaksuissa, kunnes hän oli saanut rakennukset parempaan kuntoon.

Sitten he astuivat tupaan, ja siellä oli pöytä täynnä hyvää ruokaa ja väkevää olutta. Steinin vaimo pyysi anteeksi, ettei hän ollut tullut ulos Kristiinaa vastaan. Mutta hänen miehensä ei tahtonut, että hän astui paljaan taivaan alle ennen kuin oli käynyt kirkossa synnytyksen jälkeen. Kristiina nyökkäsi lempeästi vaimolle ja meni sitten katsomaan kätkyessä nukkuvaa lasta. Se oli tämän parin esikoinen, poika, kahdentoista päivän vanha, iso ja vankka.

Nyt vietiin Kristiina ja Erlend kunniapaikalle, ja kaikki istuutuivat pöytään, jossa syötiin ja juotiin hyvän aikaa. Kristiina oli kaikista puheliain aterian aikana; Erlend ei virkkanut paljoa, eivät myöskään miehet, mutta Kristiina oli kuitenkin huomaavinaan, että hänestä pidettiin.

Sitten heräsi lapsi, inisi vähän ja alkoi sitten huutaa niin kauheasti, että äidin täytyi ottaa se esiin ja asettaa rinnalleen, jotta se rauhoittuisi. Kristiina katsoi pari kertaa noita kahta, ja kun poika oli kylläinen, otti hän sen äidiltä ja asetti sen käsivarrellensa.

"Katsohan mieheni", hän virkkaa, "eikö tämä ole kaunis ja pirteä miehenalku!"

"Onpa niinkin", vastaa mies katsomatta häneen päin. Kristiina istuu kotvan aikaa pidellen lasta ja antaa sen sitten takaisin äidille.

"Tahtoisin lähettää lahjan tälle pojallesi, Arndis", sanoo hän, "sillä poikasi on ensimmäinen lapsi, jota minä olen pitänyt sylissäni tultuani tänne pohjoistuntureille." Kiihkeänä ja huulilla pieni uhmaileva hymy katsoi Kristiina mieheensä ja sen jälkeen pitkin toisella puolen pöydän olevaa miesten riviä. Yksi ja toinen heistä veti suutaan hiukan hymyyn, mutta sitten katsoi kukin jälleen eteensä, kasvot jäykkinä ja vakavina. Viimein nousi muuan ikäloppu ukonrähjä paikaltaan; hän oli juonut tuntuvasti. Hän otti kauhan kulhosta, laski sen pöydälle, kohotti raskaan kulhon ja sanoi:

"Juokaamme siis asian malja, Husabyn emäntä, että seuraava lapsi, jonka sinä nostat käsivarrellesi, olisi uusi Husabyn isäntä!"

Kristiina nousi ja otti vastaan tuon raskaan kulhon. Ensiksi hän tarjosi sen miehelleen. Erlend laski huulensa sen laitaan, mutta Kristiina siemaisi pitkän ryypyn:

"Kiitos sinulle toivotuksestasi, Skogin Jon", sanoi hän ja nyökkäsi miehelle silmät naurusta säihkyen. Sitten hän pani oluen kiertämään.

Erlend istui punaisena ja kovasti suutuksissaan, Kristiina huomasi sen. Mutta hänen itsensä oli niin tehnyt mieli nauraa ja iloita. Hetken kuluttua alkoi Erlend tehdä lähtöä, ja sitten he lähtivät kotimatkalle.

* * * * *

He olivat ratsastaneet kappaleen matkaa puhumatta, kun Erlend sanoi äkkiä kiihkeästi:

"Onko sinusta tarpeellista itse ilmaista väellemme, että olit raskaana vihittäessä. — Meistä kahdesta puhutaan pian kaikissa rannikkokylissä, piru vieköön."

Kristiina ei ensin vastannut mitään. Hän katsoi suoraan eteensä yli hevosen pään ja oli käynyt niin valkoiseksi kasvoiltaan, että Erlendiä pelotti.

"En ole unohtava eläessäni", sanoi hän viimein mieheensä katsomatta, — "että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka sinä lausuit vyöni alla olevasta pojastasi."

"Kristiina!" sanoi Erlend rukoilevasti.

"Rakkaani", uudisti hän, kun ei toinen vastannut mitään eikä katsonut häneen. "Kristiina!"

"Mitä tahdotte, herra?" kysyy Kristiina kylmästi ja arvokkaasti, kääntämättä päätään.

Erlend päästää raikuvan kirouksen, kannustaa ratsuaan ja antaa mennä. Mutta hetken kuluttua hän ratsastaa takaisin Kristiinaa vastaan.

"Nyt minä olin vähällä suuttua niin", hän sanoo, "että minä olin lähteä sinun luotasi."

"Silloin olisi saattanut tapahtua", vastaa Kristiina rauhallisesti, "että olisit saanut odottaa hyväsen aikaa ennen kuin minä olisin tullut sinun perässäsi Husabyhyn."

"Voi sinun puheitasi!" virkahtaa mies avuttomasti.

* * * * *

Jälleen he ajoivat kappaleen matkaa vaiti. Hetken kuluttua he joutuivat paikalle, mistä pieni polku erosi harjun laitaa kohden. Erlend sanoi vaimolleen:

"Olin ajatellut, että ajaisimme kotiin tämän harjun kautta — siitä tulee vähän enemmän matkaa, mutta tahtoisin kerran kulkea siitä sinun kanssasi."

Kristiina nyökkäsi välinpitämättömästi.

Tuokion kuluttua sanoi Erlend, että heidän nyt oli paras jatkaa kulkua jalan. Hän sitoi hevoset puuhun.

"Gunnulfilla ja minulla oli ennen leikkitarha tässä harjulla", virkkoi hän. "Tahtoisin nähdä, vieläkö linnastamme on mitään jäljellä." Hän tarttui Kristiinan käteen. Kristiina salli sen tapahtua, mutta kulki katsoen maahan jalansijaa etsien. Pian he olivat harjun laella. Pienen joen viertä peittävän kuuraisen lehtimetsän takaa kohosi Husaby vastapäisellä rinteellä uhkaavan suurena ja mahtavana kivikirkkoineen ja monine laajoine rakennuksineen ja avarine viljelysmaineen, takanaan tumma metsäinen selänne.

"Äiti", alkoi Erlend hiljaa kertoa, "kävi kanssamme täällä hyvin usein. Mutta hän istui aina tuijottaen etelään, Dovrefjeldiä kohti. Hän kaipasi pois Husabystä. Toisinaan hän kääntyi pohjoista kohti tuijottaen lumeen tuonne, missä näkyy sinerrystä. Sillä puolen vuonon on tuntureita. Mutta milloinkaan hän ei katsonut kartanoon."

Erlendin ääni oli pehmyt ja rukoileva. Mutta Kristiina ei puhunut mitään eikä katsonut häneen. Silloin toinen alkoi potkia irti jäätynyttä kanervaa:

"Ei, täällä ei ole enää mitään merkkiä minun ja Gunnulfin linnasta. Siitä onkin jo kauan, kun me leikimme täällä, Gunnulf ja minä."

Hän ei saanut vastausta. — Aivan heidän allaan, heidän siinä seisoessaan, oli pieni jäätynyt allikko. — Erlend otti kiven ja nakkasi sen alas. Allikko oli jäätynyt pohjaa myöten, niin että kivi piirsi vain pienen valkoisen tähden sen mustaan pintaan. Erlend otti vielä kiven ja viskasi nyt voimakkaammin — etsi yhä uusia ja uusia, viimein oikein vihapäissään, saadakseen jään vihdoinkin murtumaan. Silloin hän näki vaimonsa kasvot — tämä seisoi siinä silmät ylenkatseesta mustina, hymyillen pilkallisesti toisen lapsellisuudelle.

Erlend kääntyi äkkiä ympäri — mutta Kristiina valahti samassa kalmankalpeaksi ja hänen luomensa sulkeutuivat. Hän hapuili käsillään ilmaa, horjui, oli kaatumaisillaan — mutta tapasi sitten kiinni puun rungosta. "Kristiina — mikä sinun on?" kysyi Erlend pelokkaasti.

Toinen ei vastannut, seisoi vain kuin jotakin kuunnellen. Hänen katseensa oli kaukainen ja outo.

Nyt hän tunsi sen taas. Syvällä kohdussa tuntui siltä kuin kala olisi pieksänyt pyrstöllään. Ja jälleen tuntui siltä kuin maa olisi liikkunut hänen ympärillään, ja häntä alkoi huikaista ja viepottaa, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla.

"Mikä sinua vaivaa?" alkoi Erlend taas kysellä.

Hän oli odottanut tätä niin sanomattomasti — hän oli tuskin uskaltanut tunnustaa itselleen sielunsa syvää pelkoa. Hän ei voinut puhua siitä — nyt, kun he olivat olleet epäsovussa koko päivän. Silloin sanoi Erlend asian.

"Lapsiko se alkoi elää?" hän kysäisi hiljaa, koskettaen Kristiinan olkapäätä.

Silloin voitti Kristiina vihansa Erlendiä kohtaan, painautui lapsensa isää vasten ja kätki kasvonsa tämän rinnalle.

* * * * *

Tuokion kuluttua he laskeutuivat jälleen alas paikalle, missä heidän hevosensa seisoivat. Lyhyt päivä oli melkein lopullaan; heidän takanaan lounaassa vaipui aurinko puiden latvojen taakse, punaisena ja himmeänä pakkashuurussa.

Erlend tunnusteli huolellisesti kaikkia satulan hihnoja ja hakoja ennen kuin nosti vaimonsa hevosen selkään. Sitten hän meni oman hevosensa luokse ja irrotti sen. Hän etsi vyönsä alta kintaitaan, jotka oli pistänyt sinne, mutta löysi vain toisen. Hän katseli ja etsi pitkin rinnettä.

Silloin ei Kristiina jaksanut hillitä itseään, vaan sanoi:

"Turhaan sinä etsit kinnastasi täältä, Erlend!"

"Olisit voinut sanoa, jos kerran huomasit, minne se putosi — vaikka olisit ollut kuinka vihainen", sanoi Erlend.

"Se putosi vyöstäsi silloin kun sinä löit minua", sanoi Kristiina hyvin hiljaa katsoen alas.

Erlend seisoi hevosensa luona käsi satulankaarella. Hän oli aran ja onnettoman näköinen. Mutta sitten hän purskahti nauruun:

"En minä luullut, Kristiina — siihen aikaan kun kosin sinua, kun kiertelin ympäri maata ja kerjäsin omaisiani puhumaan puolestani ja tekeydyin niin alamaiseksi ja nöyräksi saadakseni sinut — että voisit olla tuollainen noita!"

Silloin toinenkin nauroi:

"Etpä tainnut luulla — muuten olisit heittänyt koko homman aikaa sitten — mikä olisikin ollut omaksi parhaaksesi."

Erlend astui pari askelta lähemmä ja laski kätensä hänen polvelleen.

"Herra varjele, Kristiina — olenko minä ymmärtänyt koskaan omaa parastani, mitä —?"

Hän laski päänsä Kristiinan helmaan katsoen vaimoonsa välkkyvin silmin. Punastuen ja iloisena taivutti Kristiina päänsä alas koettaen kätkeä hymynsä ja silmänsä Erlendiltä.

Erlend tarttui hänen hevostaan suitsiin ja antoi oman hevosensa kulkea perästä. Näin hän käveli vaimonsa vieressä kunnes he olivat tulleet harjun alle. Joka kerran kun heidän katseensa yhtyivät, nauroi Erlend, ja Kristiina käänsi kasvonsa toisaalle salatakseen, että häntäkin nauratti.

"Ja nyt", sanoi Erlend vallattomasti heidän saavuttuaan taas tielle, "nyt me ajamme Husabyhyn, Kristiina, ja olemme iloisia!"

II

Jouluiltana oli rankkasade ja myrsky. Oli mahdoton ajaa reellä, ja niin täytyi Kristiinan jäädä kotiin, kun Erlend ja väki ajoi yömessuun Birgsin kirkkoon.

Hän seisoi tuvan ovella ja katsoi heidän jälkeensä. Soihdut, joilla he valaisivat teitä, loimottivat punaisina mustuneiden seinien välissä ja välkkyivät pihamaan märässä iljanteessa. Tuuli yltyi, ja liekit taipuivat sivulle. Kristiina seisoi siinä niin kauan kuin hän erotti heidän kulkunsa yössä.

Sisällä paloi kynttilöitä pöydällä. Pitkin pöytää oli iltaruoan jätteitä — puurontähteitä vadissa; puoleksipurtuja leivänkappaleita ja kalanluita uiskenteli olutkulhossa. Ne palvelusneidot, joiden tuli jäädä kotiin, olivat jo paneutuneet lattiaoljille. Kristiina oli yksin talossa heidän ja erään vanhan ukon kera, jonka nimi oli Aan. Hän oli palvellut Husabyssä Erlendin isoisän ajoista asti; nyt hän eli pienessä mökissä meren rannalla, mutta kävi usein kartanossa päivin, koetti toimittaa yhtä ja toista ja uskoi tekevänsä kovasti työtä. Aan oli nukkunut illallispöytään, ja Erlend ja Ulf olivat nauraen kantaneet hänet pois soppeen ja levittäneet peitteen hänen päälleen. Jørundgaardissa oli lattialle levitetty paksulti kaisloja, sillä koko talonväen tuli nukkua yhdessä tuvan lattialla juhlapyhät. Ennen kirkkoon menoa oli heidän tapana korjata pois paastoruoan loput, ja äiti ja palveluspiiat kattoivat pöydän niin kauniiksi kuin voivat pannen esiin voita ja juustoja, suuria kekoja ohutta valkeata leipää, kiiltävää silavaa ja paksuja suolaisen ja savustetun lihan kappaleita. Hopeakannut ja simasarvet välkkyivät. Ja isä oli itse tuonut oluttynnyrin penkille.

Kristiina käänsi tuolinsa lieteen päin — hän ei iljennyt nähdä tuota pahannäköistä pöytää. Yksi tytöistä kuorsasi niin että ihan pyrki harmittamaan.

Sekin oli seikka, josta hän ei Erlendissä pitänyt, että tämä kotona ollessaan söi aina niin rumasti ja siivottomasti, kaivoi vadeista makupaloja ja viitsi tuskin pestä kätensä ennen pöytään asettumista ja sitten hän antoi koirien hyppiä syliinsä ja saada osansa ruoasta toisten syödessä. Näin ollen oli aivan luonnollista, ettei palvelijoilla ollut tietoa pöytätavoista. — Kotona Kristiinaa oli opetettu syömään kauniisti — ja hitaasti. Sillä ei sopinut, että isäntäväki odotti palvelijoiden syödessä edelleen, sanoi äiti — ja niiden, jotka raatoivat ja ahersivat, täytyi saada syödä kyllikseen.

"Gunna", kutsui Kristiina hiljaa isoa keltaista narttua, joka nukkui ison pentuparven keskessä vasten liedenvieruskiveä. Se oli niin äreä luonnoltaan, siksi oli Erlend antanut sille Raasvoldin vanhan emännän nimen.

"Voi piski parka", kuiskasi Kristiina silitellen eläintä, joka tuli hänen luokseen ja laski päänsä hänen polvelleen. Sen selkä oli terävä kuin viikate ja nisät laahasivat melkein maata. Pennut söivät ihan emänsä hengiltä. "Voi, piski parka, niin!"

Kristiina antoi päänsä vaipua taapäin vasten tuolin selkää ja katsoi nokisiin kattohirsiin. Häntä väsytti —.

Helppoa aikaa eivät nämä Husabyssä vietetyt kuukaudet suinkaan olleet. Hän oli puhellut vähän Erlendin kanssa sinä iltana, jolloin he olivat käyneet Medalbyssä. Silloin hän oli huomannut Erlendin luulleen, että hän oli ollut vihainen siitä syystä, että Erlend oli toimittanut hänet tähän tilaan.

"Kyllä muistan", oli Erlend sanonut hyvin hiljaa. "Sinä tarkoitat tuota kevätpäivää, jolloin kävelimme metsässä kirkon pohjoispuolella. Kyllä muistan, sinä pyysit minua heittämään sinut rauhaan —."

Kristiina oli tullut iloiseksi hänen sanoessaan näin. Muuten häntä usein ihmetytti, miten monta seikkaa Erlend näytti unohtaneen. Mutta sitten Erlend sanoi:

"Enkä minä kuitenkaan olisi uskonut, Kristiina, että sinä olisit voinut kantaa salaista kaunaa minua kohtaan ja samalla näyttää niin ystävälliseltä ja iloiselta. Sillä onhan sinun täytynyt tietää tämä kauan. Luulin, että sinä olit kirkas ja kuultava kuin päivänpaiste."

"Oi Erlend", oli Kristiina vastannut surullisesti. "Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, että minä olen kulkenut salaisia polkuja ja ollut viekas niitä kohtaan, jotka uskoivat minusta pelkkää hyvää." Hän oli toivonut niin hartaasti, että Erlend ymmärtäisi. "— En tiedä, muistatko sinä, ystäväni, että sinä kohtelit minua tavalla, jota kukaan ei voisi kutsua kauniiksi. Mutta kautta Jumalan ja Neitsyt Maarian, minä en kantanut sinulle kaunaa, vaan rakastin sinua yhtä paljon —"

Erlendin kasvot muuttuivat herkiksi:

"Niin minä luulin", sanoi hän hiljaa. "Mutta tiedäthän sinä senkin, että minä nyt olen koettanut hyvittää sen, mitä olen ennen rikkonut. Lohduttelin itseäni sillä, että lopulta kävisi kuitenkin niin, että minä voisin palkita sinun uskollisuutesi ja kärsivällisyytesi."

Silloin oli Kristiina kysynyt:

"Olet kai kuullut isoisäni veljestä ja neitsyt Bengtasta, jotka pakenivat Ruotsista vastoin neidon sukulaisten mieltä? Jumala rankaisi heitä eikä suonut heille yhtään lasta. Etkö sinä ole kertaakaan näiden vuosien kuluessa pelännyt hänen rankaisevan meitä samoin?"

Ja Kristiina oli vielä sanonut hänelle hiljaa ja väristen:

"Ymmärräthän nyt, Erlend, etten ollut kovin iloinen kesällä, kun ensin havaitsin asian. Ja sittenkin mietin — mietin, että jos sinä kuolisit ennen kuin me ehdimme naimisiin — — — niin mieluummin jäisin sinun lapsesi kera maailmaan kuin yksin. Mietin, että jos minä sattuisin kuolemaan sitä synnyttäessäni — niin olisi sekin parempi kuin ettei sinulla olisi aviossa syntynyttä poikaa, joka astuisi isännän paikalle sinun jälkeesi sitten kun sinun aikasi tulee lähteä näiltä mailta —"

Erlend vastasi kiivaasti:

"Minusta poikani olisi liian kalliisti ostettu, jos se maksaisi sinun henkesi. Älä puhu noin, Kristiina —. Niin paljon en rakasta Husabytä", lisäsi hän kotvasen kuluttua. "Etenkin sen jälkeen kun ymmärsin, ettei Orm voi koskaan saada täyttä perintö-osaa —"

"Pidätkö enemmän hänen pojastaan kuin minun?" kysyi Kristiina silloin.

" Sinun pojastasi —" Erlend naurahti. "Hänestähän minä en tiedä muuta kuin että saamme sen lahjan puolisen vuotta aikaisemmin kuin hyvä olisi. Ormia olen rakastanut kaksitoista vuotta."

Hetken kuluttua kysyi Kristiina:

"Ikävöitkö milloinkaan noita lapsiasi?"

"Kyllä", vastasi mies. "Ennen kävin usein heitä katsomassa Østerdalenissa, missä he asuvat."

"Sinähän voisit käydä siellä nyt adventin aikaan", sanoi Kristiina hiljaa.

"Etkö sinä pahastuisi siitä?" kysyi Erlend iloisesti.

Kristiina oli vastannut, että olihan se luonnollista. Silloin oli Erlend kysynyt, olisiko Kristiinasta ikävä, jos hän toisi lapset Husabyhyn jouluksi. "Kerranhan sinun kuitenkin täytyy ne nähdä." Ja jälleen oli Kristiina vastannut, että sekin hänen mielestään oli kuin olla piti.

Erlendin poissa ollessa puuhasi Kristiina ahkerasti jouluvalmistustöissä. Häntä kiusasi kulkea näiden monien vieraiden miesten ja naisten joukossa — hänen täytyi voittaa luontonsa riisuutuessaan ja pukeutuessaan kahden palvelusneidon nähden, jotka Erlend oli määrännyt nukkumaan hänen kanssaan tuvassa. Hänen täytyi toistaa mielessään ajatusta, että yksin hän ei olisi ikipäivinä saattanut maata tässä suuressa talossa, jossa toinen oli maannut Erlendin kanssa ennen häntä.

Talon naispalvelusväki ei ollut kelvollisempaa kuin odottaa sopi. Talonpojat, jotka huolehtivat tyttäristään, eivät lähettäneet näitä palvelukseen kartanoon, jossa isäntä eli julkisessa haureudessa ja oli jättänyt jalkavaimolleen talon ohjat. Naiset olivat laiskoja ja tottumattomia alistumaan emännän määräyksiin. Mutta jotkut heistä alkoivat pian katsella suopein silmin sitä, että Kristiina pani talon hyvään kuntoon ja otti itse osaa kaikkiin töihin. He tulivat iloisiksi ja puheliaiksi, kun hän kuunteli heitä ja vastasi heille lempeästi ja leikkiä laskien. Ja Kristiina oli aina palvelijoiden nähden lempeä ja tyyni. Hän ei nuhdellut ketään, mutta jos joku naisista asettui hänen käskyään vastaan, oli emäntä luulevinaan, ettei palvelija ollut ymmärtänyt sitä ja osoitti lauhkeasti, miten hän tarkoitti asian tehtäväksi. Näin oli Kristiina nähnyt isänsä taltuttavan niskuroivia tulokkaita — eikä yksikään miehistä ollut kahdesti koettanut vastustaa Jørundgaardin Lauritsaa.

Näin päästäisiin ehkä talven yli. Myöhemmin hänen täytyi jollakin keinoin koettaa päästä irti naisista, joista hän ei pitänyt tai joita hän ei saanut taipumaan tahtoonsa.

Erästä työtä hän ei kumminkaan saattanut tehdä näiden vieraiden silmien nähden. Aamuisin istuessaan yksin tuvassa hän valmisti vaatteita lapselleen, — vaippavaatteita pehmeästä sarasta, kapaloita punaisesta ja vihreästä ostokankaasta ja valkoisia aivinoita kastekoltuksi. Hänen istuessaan käsityönsä ääressä taistelivat hänen mielessään ylivallasta pelko ja luottamus ihmisten taivaallisiin ystäviin, joiden esirukousta hän oli anonut. Lapsi kyllä liikkui ja elämöi hänen kohdussaan niin, ettei hänellä ollut yön eikä päivän rauhaa. Mutta hän oli kuullut semmoisistakin lapsista, joilla oli ollut syntyessään muodoton möhkö kasvojen paikalla, ja jollakin oli ollut pää väärin puolin, niin että kasvot olivat takana, ja toisilla oli ollut varpaat kantapäiden kohdalla. Ja hän muisti Sveinin, jonka kasvojen toinen puoli oli sininen siksi, että hänen äitinsä oli vioittunut tulipalossa.

Äkkiä hän viskasi luotaan neuleen, meni Neitsyt Maarian kuvan eteen, polvistui, luki seitsemän avea. Veli Edvin oli sanonut Jumalanäidin iloitsevan aina yhtä suuresti kuullessaan enkelin tervehdyksen, vaikka se olisi lähtenyt kaikista kurjimman syntisen huulilta. Ja sanat Dominus tecum olivat hänelle mieleisimmät, siksi Kristiina lausui ne aina kolmeen kertaan.

Se helpotti vähäksi aikaa. Hän tiesi kuitenkin monta miestä ja vaimoa, jotka eivät välittäneet Jumalasta ja tämän pyhästä äidistä ja jotka täyttivät huonosti käskyt, — eikä hän tiennyt heidän kuitenkaan saaneen vaivaisia lapsia. Jumala oli usein armahtavainen eikä kostanut vanhempien syntejä lapsiraukoille, vaikka hänen toisinaan täytyikin antaa ihmisille merkki siitä, ettei hän jaksanut kärsiä heidän pahuuttaan lakkaamatta. Mutta ei kai sen tarvinnut tapahtua juuri hänen lapsessaan.

Sitten hän huusi avukseen Pyhää Olavia. Hänestä hän oli kuullut niin paljon, että tuntui melkein siltä kuin hän olisi nähnyt Pyhän Olavin hänen eläessään tässä maassa. Pitkä hän ei ollut, mutta hänen lihavahko vartalonsa oli ryhdikäs ja kaunis; hänen kullankellervillä kiharoillaan oli kultakruunu ja välkkyvä säde, ja punainen kähärä parta ympäröi hänen lujia, ahavoituneita ja rohkeita kasvojaan. Mutta hänen syvät, liekehtivät silmänsä näkivät joka ihmisen läpi, eikä niihin uskaltanut katsoa kukaan, jolla ei ollut puhdas tunto. Ei Kristiinakaan rohjennut; hän katsoi maahan tämän katseen edessä, mutta hän ei tuntenut pelkoa — hänestä tuntui samanlaiselta kuin oli tuntunut hänen seisoessaan lapsena isänsä edessä katse maahan luotuna, tehtyään jotakin pahaa. Pyhä Olavi katsoi häneen ankarasti, mutta ei armottomasti — hänhän oli luvannut parantaa elämänsä. Hän kaipasi niin kauheasti Nidarosiin, jossa olisi saanut polvistua hänen pyhän ruumiinsa eteen. Erlend oli heidän tullessaan Husabyhyn luvannut viedä hänet sinne hyvin pian. Mutta matkaa oli lykätty. Ja Kristiina ymmärsi, ettei Erlend mielellään olisi lähtenyt hänen kanssaan nyt; hän häpesi ja pelkäsi ihmisten puheita.

Eräänä iltana Kristiinan istuessa pöydässä alaistensa kanssa sanoi eräs naispalvelijoista, aivan nuori tyttö, joka oli apuna sisätöissä:

"Eiköhän meidän, emäntä hyvä, olisi parempi alkaa ommella kapaloita ja lapsenvaatteita kuin panna alulle kangas, josta puhutte?"

Kristiina ei ollut kuulevinaan, vaan puhui edelleen vaatteen värjäyksestä. Silloin yritti tyttö uudelleen:

"Vai ehkä olette jo tuoneet lapsenvaatteet kotoanne?"

Kristiina veti suutaan hymyyn ja kääntyi uudelleen toisten puoleen. Vilkaistessaan hetken kuluttua neitoon hän näki tämän istuvan tulipunaisena ja katsovan pelokkaasti emäntäänsä. Kristiina hymyili taas ja puhui Ulfille yli pöydän. Silloin pyrskähti tyttö äkkiä itkuun. Kristiinaa nauratti, ja neito itki yhä hurjemmin, kunnes hänen täytyi niistää ja nyyhkiä.

"No, heitä jo itkusi, Frida", sanoi Kristiina viimein rauhallisesti. "Sinut on pestattu tänne täysi-ikäisenä neitona; älä nyt käyttäydy niinkuin pikkutyttö?-."

Tyttö koetti sanoa, ettei hän ollut tahtonut olla nenäkäs ja ettei Kristiina panisi pahakseen.

"En panekaan", sanoi Kristiina yhtä hymyilevänä. "Syö nyt, äläkä itke. Jokaisella on se ymmärrys, minkä Jumala on antanut."

Frida hyppäsi paikaltaan ja juoksi ulos itkeä öllöttäen.

Myöhemmin, kun Ulf Haldorinpoika seisoi puhellen Kristiinan kanssa seuraavan päivän töistä, sanoi hän nauraen:

"Erlendin olisi pitänyt kihlata sinut, Kristiina, kymmenen vuotta sitten. Hänen asiansa olisivat silloin kaikin puolin paremmalla kannalla."

"Niinkö luulet?" kysyi talon emäntä ja hymyili yhä. "Minä olin silloin yhdeksän talven vanha. Luuletko, että Erlend olisi kyennyt odottamaan vuosikausia lapsimorsianta —?"

Ulf nauroi ja lähti ulos.

Mutta yöllä Kristiina itki; hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja nöyryytetyksi.

Sitten tuli Erlend kotiin viikkoa ennen joulua, ja Orm, hänen poikansa, ratsasti isänsä rinnalla. Kristiinan sydäntä vihlaisi, kun Erlend talutti pojan hänen eteensä ja käski tämän tervehtiä äitipuoltaan.

Poika oli kerrassaan kaunis lapsi. Sellaiseksi oli Kristiina kuvitellut oman poikansa uskaltaessaan joskus iloita ja uskoa, että hänen lapsensa oli syntyvä terveenä ja kaunisjäsenisenä, ja ajatellessaan miten hänen poikansa oli varttuessaan istuva hänen polvellaan. Sellaiseksi hän oli hänet kuvitellut — juuri noin isänsä näköiseksi.

Orm oli ikäisekseen pienenlainen ja hento, mutta sirojäseninen ja kaunis; hänen ihonsa ja hiuksensa olivat tummat, mutta silmät olivat siniset. Suu oli punainen ja lempeä. Poika tervehti kunnioittavasti äitipuoltaan, mutta hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja jäykkinä. Kristiina ei ollut päässyt puhumaan paljon pojan kanssa. Mutta hän tunsi, miten tämän silmät seurasivat häntä lakkaamatta ja miten hän itse kävi vielä kömpelömmäksi tietäessään lapsen tuijottavan häntä.

Erlend ei näkynyt puhuvan paljoa poikansa kanssa, ja saattoi samalla huomata, että poika pysytteli loitolla isästään. Kristiina sanoi miehelleen, että Orm oli kaunis ja viisaan näköinen. Tytärtään ei Erlend ollut ottanut mukaan, Margret oli hänen mielestään liian pieni näin pitkälle matkalle talvikelillä. Tyttö oli vielä paljon kauniimpi veljeään, kertoi Erlend ylpeillen, kun Kristiina tahtoi kuulla tuosta pienestä tytöstä, ja paljon terhakampi; hän sai kasvatusvanhempansa tekemään ihan mitä tahtoi. Hänellä oli kullankeltainen kihara tukka ja ruskeat silmät.

Hän oli siis kai äitinsä näköinen, ajatteli Kristiina. Hän ei voinut sille mitään, että tunsi kirvelevää mustasukkaisuutta. Mahtoikohan Erlend rakastaa tuota tytärtään yhtä paljon kuin Lauritsa oli rakastanut Kristiinaa? Erlendin ääni oli ollut niin lempeä ja hellä hänen puhuessaan Margretista.

Kristiina nousi vuoteesta ja lähti ulko-ovelle. Ulkona oli niin pimeä ja sakea ilma, ettei näkynyt kuuta eikä tähtiä. Mutta Kristiina arveli olevan suunnilleen keskiyön. Hän otti porstuasta lyhdyn, palasi sisään ja sytytti sen. Sitten hän heitti vaipan hartioilleen ja astui ulos sateeseen.

"Jeesuksen nimeen", kuiskasi hän ja teki kolmasti ristinmerkin astuessaan ulos yöhön.

Pihan yläpäässä oli papin talo. Se oli nyt autio. Erlendin päästyä kirkon kirouksesta ei Husabyssä ollut ollut vakituista pappia; väliin kävi joku Orkedalin papeista lukemassa messun, mutta kirkon papiksi määrätty uusi pappi oli ulkomailla mestari Gunnulfin kanssa; nämä olivat kouluaikaisia ystäviä. Heitä oli odotettu kotiin kesällä — mutta Erlend arveli, etteivät he palaisi kotimaahan ennen ensi kesää. Gunnulfilla oli ollut keuhkotauti nuoruudessaan, joten hän tuskin matkustaisi talvisaikaan.

Kristiina avasi tuon tyhjän kylmän asunnon oven ja haki kirkon avaimen. Sitten hän seisahtui hetkeksi tuumimaan. Oli hyvin liukasta ja pilkkosen pimeä, ulkona myrskysi ja satoi. Oli vaarallista liikkua ulkona öiseen aikaan, eritoten jouluyönä, jolloin kaikki pahat henget olivat liikkeellä. Mutta hän ei voinut olla menemättä — hänen täytyi päästä kirkkoon.

"Kaikkivaltias Jumala suojelkoon askeleitani", hän kuiskasi hiljaa. Valaisten tietä lyhdyllä hän sijoitti jalkansa sellaisiin kohtiin, missä ruohotukkuja ja kiviä pisti esiin iljanteesta. Matka kirkkoon tuntui pimeässä loputtoman pitkältä. Mutta viimein seisoi hän sentään oveneduspaadella.

Sisällä oli viiltävän kylmä — paljon kylmempi kuin ulkona sateessa. Kristiina astui kuoriholviin ja polvistui ristiinnaulitun kuvan eteen, joka häämötti hänen edessään pimeässä.

Luettuaan rukouksensa ja noustuaan seisaalleen hän viivähti hiukan. Hänestä tuntui kuin hänelle nyt olisi täytynyt tapahtua jotakin erikoista. Mutta mitään ei tapahtunut. Häntä palelsi ja pelotti pimeässä, autiossa kirkossa.

Hän hiipi alttarin ääreen valaisten lyhdyllä pyhimysten kuvia. Ne olivat iänikuisia, rumia ja vihaisen näköisiä. Alttaripöytä oli paljaana — liinat, kirjat ja astiat olivat lukitussa arkussa.

Pitkin pitkääseinää kulki matala penkki. Kristiina meni siihen istumaan; lyhdyn hän laski lattialle. Hänen vaippansa oli märkä, ja hänen jalkansa olivat kastuneet ja kylmät. Hän yritti vetää toisen jalkansa alleen, mutta joutui istumaan epämukavasti. Sitten hän kääri vaipan huolellisesti ympärilleen ja koetti ajatella ainoastaan sitä, että nyt oli jälleen pyhä keskiyönhetki, jolloin Kristus syntyi Neitsyt Maariasta Betlehemissä.

Verbum caro factum est et habitavit in nobis. [Sana tuli lihaksi ja asui keskellämme.]

Hän muisti Sira Eirikin syvän ja selkeän äänen. Ja Audunin, tuon vanhan teinin, joka pysyi aina teininä. Ja kotikirkon, jossa hän oli seisonut äitinsä rinnalla joulumessua kuunnellen. Joka ainoa vuosi hän oli ollut sitä kuulemassa. Hän koetti muistaa pyhää lukua pitemmältä, mutta ei voinut ajatella muuta kuin omaa kotikirkkoaan ja kaikkia siellä näkemiään tuttuja kasvoja. Ylinnä miesten puolella seisoi aina hänen isänsä tuijottaen haaveellisin silmin kuorista leviävään valoloistoon.

Oli niin käsittämätöntä, ettei heidän kirkkoaan ollut enää. Se oli palanut. Häntä itketti, kun hän muisti sitä. Ja hän istui nyt yksin pimeässä pyhänä yönä, jolloin kaikki kristikansa kokoontui iloon ja riemuun Jumalan huoneeseen. Oli kai oikein, että hänet oli suljettu pois Jumalan pojan syntymisen ja viattoman puhtaan neitseen juhlasta. — Vanhemmat olivat varmaan Sundbussa tänä jouluna. Mutta Sundbun kappelissa ei pidetty messua jouluyönä; hän tiesi sundbulaisten ratsastavan joka joulu Ladalmin pääkirkon jumalanpalvelukseen.

Tämä oli ensimmäinen kerta koko hänen elämänsä aikana, jolloin hän ei ollut ollut joulumessussa. Hän oli varmaan ollut hyvin pieni vanhempien viedessä hänet ensi kertaa joulumessuun. Sillä hän muisti, että hänet oli pistetty nahkapussiin, joka oli karvainen sisältä, ja isä oli pitänyt häntä sylissään. Oli hirveän kylmä yö, ja he ratsastivat metsän läpi — tervavalkeat loimottivat lumisten kuusien keskellä. Hänen isänsä kasvot olivat hehkuvan punaiset valkean hohteessa, ja hänen lakkinsa nahkareunus oli liidunvalkea kuurasta. Vähän väliä puraisi isä Kristiinan nenänpäätä — kysyen tunsiko hän puraisun; sitten hän kääntyi taakseen ja huusi nauraen äidille, ettei lapsen nenä vielä ollut jäätynyt. Sen oli täytynyt tapahtua siihen aikaan kun he vielä asuivat Skogissa — hän oli ehkä ollut kolmitalvinen paitaressu. Vanhemmat olivat aivan nuoria silloin. Ja hän oli kuulevinaan äitinsä äänen, kirkkaan ja iloisen ja nauruisan äänen, hänen huutaessaan edellä ratsastavalle miehelleen kysyäkseen lapsen vointia. Äidin ääni oli ollut raikas ja nuoruutta uhkuva.

— Betlehem merkitsee norjan kielellä leivän paikkaa. Siellähän annettiin ihmisille se leipä, joka ravitsee meidät iankaikkiseen elämään —.

Päivämessussa Sira Eirik nousi opetustuoliin ja selitti evankeliumia kansan omalla kielellä.

Messujen välissä istui kansa kirkkotuvassa kirkon pohjoispuolella. Väellä oli muassaan olutta, jota tarjottiin kaikille. Miehet pistäytyivät tallissa hevosia katsomassa. Kesällä valvontaöinä oleskeli kirkkokansa kirkon mäellä, ja nuoriso tanssi jumalanpalvelusten välillä.

— Ja pyhä Neitsyt Maaria kääri poikansa kapaloihin. Hän laski hänet seimeen, josta härät ja aasit söivät —

Kristiina painoi kädet kylkiään vasten.

Voi poikastani, suloista omaa pikku poikastani! Jumala on armahtava meitä pyhän äitinsä tähden. Pyhä Maaria, sinä kirkas kointähti, iankaikkisen elämän aamunkoitto, joka synnytit maailman valon — auta meitä! Lapsukainen, mikä sinua vaivaa tänä pyhänä yönä, kun olet niin rauhaton —. Tunnetko siellä sydämeni alla, että minun on niin kauhean vilu —.

Hän muisti viimejouluisen lastenpäivän, jolloin Sira Eirik oli selittänyt Raamatun kertomusta viattomista lapsista, jotka saivat surmansa äitiensä sylissä julmien sotamiesten aseista, mutta jotka Jumala oli valinnut ensimmäisiksi veritodistajiksi taivaan salissa merkiksi siitä, että taivaan valtakunta on lasten. Ja hän otti pienen pojan, asetti sen heidän keskellensä ja sanoi: ellette tule sellaisiksi kuin tämä tässä, ette suinkaan ole pääsevä taivaan valtakuntaan, rakkaat veljet ja sisaret. Olkoon tämä siis lohdutukseksi jokaiselle miehelle ja naiselle, joka suree pienen lapsensa kuolemaa. — Silloin Kristiina oli nähnyt isän ja äidin katseiden yhtyvän yli kirkon, ja hän oli katsonut pois, sillä hän tunsi, ettei tämä ollut tarkoitettu hänelle.

Tämä tapahtui viime vuonna, ensimmäisenä jouluna Ulvhildin kuoleman jälkeen. Voih — mutta ei minun lapseni! Jeesus, Maaria! Antakaa minun pitää poikani!

Isä ei ollut tahtonut ratsastaa Tapanin-ajoon viime vuonna — mutta lopuksi saivat miehet hänet lähtemään mukaan. Ratsastus tapahtui kirkonmäeltä alas joensuuhun, Loptsgaardiin. Hän muisti, miten isä oli karahuttanut toisten ohi kullankarvaisella oriillaan — noussut seisomaan jalustimissa, painautunut vasten hevosensa kaulaa, huutanut ja kiihottanut oritta — ja koko roikka oli tullut jymisten perässä.

Mutta isä oli palannut aikaisin kotiin ja ollut aivan selvä. Tavallisesti tulivat miehet sinä iltana myöhään kotiin ja olivat kovasti päissään. Sillä heidän täytyi käväistä joka kartanon pihalla juomassa Kristuksen ja Pyhän Tapanin malja, joka oli nähnyt ensimmäisenä idässä loistavan tähden viedessään kuningas Herodeksen varsoja juomaan Jordanin joelle. Hevosetkin saivat sinä päivänä olutta, että ne oikein teutaroisivat ja hyppisivät. Tapaninpäivänä tuli miesten keikkua kilpaa hevostensa kanssa iltarukoukseen asti — oli turha koettaa saada heitä ajattelemaan muuta tai puhumaan muusta kuin hevosista.

Hän muisti erään joulun, jolloin Jørundgaardissa oli pidetty suuret yhteisjuomingit. Isä oli luvannut muutamalle papille, joka oli vieraiden joukossa, punaisen orivarsan, Guldsveinenin varsan, jos hän saisi sen kiinni ja pääsisi sen selkään sen juoksennellessa satulatta pihamaalla.

Siitä oli jo kauan — se oli tapahtunut ennen Ulvhildin onnettomuutta. Äiti seisoi talon ovella pikkusisko käsivarrella, ja Kristiina piteli hänen helmuksestaan — hän oli hiukan peloissaan.

Pappi tavoitti hevosta, sai kiinni päitsistä ja juoksi niin, että hänen leveä vaippansa hulmusi, mutta päästi taas irti takajaloilleen nousseen, virman eläimen.

"Heppa — heppa, sooh, sooh!" koetti hän huudella ja hyppi ja tanssi kuin kilipukki. Isä ja eräs vanha isäntä seisoivat kaulakkain — heidän kasvonsa olivat aivan väärinä naurusta ja humalasta.

Pappi voitti todellakin varsan taikka sitten oli Lauritsa lahjoittanut sen hänelle kaikesta huolimatta. Kristiina muisti vain sen, että pappi ajoi sen selässä Jørundgaardista pois. Kaikilta oli silloin jo humala haihtunut; Lauritsa piteli kunnioittavasti kiinni jalustimista papin noustessa varsan selkään, ja pappi siunasi heitä lähtiessään nostaen kolme sormea pystyyn. Tuo pappi oli varmaan ollut hyvin korkea-arvoinen.

Niin. Kotona oli usein monenlaista hauskuutta jouluna. Ja entä joulupukit! Isä nosti hänet hartioilleen; hänen nuttunsa oli jäätynyt ja tukkansa märkä. Selvittääkseen humalaansa iltarukoukseen viskasivat miehet jäistä vettä toistensa päähän kaivon luona. He nauroivat vaimojen paheksuessa. Isä tarttui hänen kylmiin pikku käsiinsä ja painoi ne vasten otsaansa, joka oli vielä punainen ja tulikuuma. Tämä tapahtui ulkona pihamaalla illalla — uuden kuun hohtava sirppi loisti tunturiharjan yllä vedenvihreällä taivaalla. Astuessaan tupaan Kristiina olallaan isä kolautti hänen päänsä oven kamanaa vasten, niin että otsaan nousi korkea kuhmu. Sitten hän istui isän polvella pöydän luona. Isä painoi tikarinsa lapaa kuhmua vasten, syötti hänelle herkkuja ja juotti hänelle simaa omasta pikaristaan. Silloin hän ei pelännyt joulupukkejakaan, jotka loikkivat lattialla.

— Oi isä, isä —. Rakas, hyvä isäni —!

Ääneen itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä. Oi, eipä tiennyt hänen isänsä, minkälainen jouluyö hänellä oli nyt!

Kulkiessaan takaisin pihan yli Kristiina näki kodan katosta kohoavan kipunoita. Palvelustytöt olivat nousseet laittamaan ruokaa kirkkoväelle.

Salissa oli hämärä. Pöydällä olevat kynttilät olivat palaneet loppuun, ja liesi oli melkein musta. Kristiina pani lisää halkoja hiillokseen ja puhalsi siihen. Silloin hän näki Ormin istuvan tuolissaan. Tämä nousi paikalla pystyyn äitipuolen huomattua hänet.

"Hyvä lapsi —!" sanoi Kristiina "Etkö sinä ole isäsi ja toisten kanssa messussa?"

Orm nielaisi pari kertaa ennen kuin sanoi:

"Isä unohti herättää minut. Hän käski minun käydä nukkumaan vähäksi aikaa etelänpuoleiseen sänkyyn ja lupasi herättää minut —."

"Se oli pahasti tehty, Orm", sanoi Kristiina.

Poika ei vastannut. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Minä luulin, että sinä olit sittenkin lähtenyt mukaan — kun heräsin, huomasin olevani ihan yksin tuvassa —."

"Minä käväisin kirkossa", vastasi Kristiina. "Uskallatko sinä mennä ulos jouluyönä", kysyi poika. "Etkö tiedä, että henget olisivat voineet viedä sinut"?

"Eiväthän tänä yönä liiku ainoastaan pahat henget, vai mitä", vastasi Kristiina. "Jouluyönä liikkuvat kaikki henget —. Tunsin erään munkin, joka on jo kuollut ja Jumalan kasvojen alla luullakseni, sillä hän oli kovin hyvä. Hän kertoi —. Oletko sinä koskaan kuullut, miten pyhän tallin eläimet puhelivat jouluyönä? Ne puhuivat latinaa siihen aikaan. Kukko kiekui näin: Christus natus est! Ei, en minä muista enää kaikkea. Muut eläimet kysyivät missä, ja pukki mäkätti: Betlem, Betlem — ja lammas määkäisi: Eamus, eamus —"

Orm hymyili pilkallisesti:

"Luuletko sinä minua sellaiseksi nulikaksi, että voit lohduttaa minua saduilla? Mikset ota minua syliisi ja tarjoa rintaa —"

"Kerroin tämän oikeastaan siksi, että itse tarvitsin lohdutusta, Orm", sanoi Kristiina hiljaa. "Minäkin olisin tahtonut mennä messuun —"

Ja äkkiä häntä alkoi inhottaa tuo rojuinen ruokapöytä. Hän haki rikkalapion, lakaisi siihen kaikki ylijäämät ja kantoi sen koiran eteen. Sitten hän etsi penkin alta heinätukun ja pyyhki sillä pöydän puhtaaksi.

"Tahdotko sinä lähteä minun kanssani länsiaittaan, Orm, hakemaan leipää ja suolasärvintä, kun katamme joulupöydän", sanoi Kristiina.

"Miksi sinä et anna palvelusnaisten tehdä sitä?" tiedusti poika.

"Minulle neuvottiin kotona isäni ja äitini luona", vastasi nuori emäntä, "ettei kukaan saa pyytää mitään toisilta jouluna, vaan jokaisen tulee koettaa selvitä itse. Sillä onnellisin on se, joka osaa parhaiten palvella muita pyhien aikana."

"Sinähän pyydät minua", virkkoi Orm.

"Se on toinen asia — sinähän olet Husabyn poika."

Orm otti lyhdyn, ja he menivät yhdessä pihan yli aittaan. Kristiina täytti kaksi purtiloa jouluruoalla. Hän otti myös kimpullisen suuria talikynttilöitä. Heidän hääriessään näin virkkoi poika:

"Tuo, mitä äsken kerroit, on kai talonpoikain tapoja. Sillä minä olen kuullut, että sinun isäsi Lauritsa Bjørgulfinpoika on pelkkä sarkahousu."

"Kuka sinulle on sellaista kertonut?" kysyi Kristiina.

"Äiti", vastasi Orm. "Kuulin hänen vähän väliä sanovan isälle, viimeksi Husabyssä asuessamme, ettei sarkahousu talonpoikakaan antanut hänelle tytärtään."

"Onpa elämä täällä Husabyssä ollut kaunista siihen aikaan", sanoi Kristiina lyhyesti.

Poika ei vastannut mitään. Hänen suupielensä vavahtelivat.

Kristiina kantoi nyt Ormin kanssa täytetyt purtilot takaisin tupaan ja järjesti pöydän. Mutta hänen täytyi vielä kerran mennä aittaan hakemaan ruokaa. Orm otti purtilon ja sanoi arasti:

"Minä menen sinun sijastasi, Kristiina, pihalla on niin liukasta."

Kristiina seisoi ovella odottaen siksi kun Orm tuli takaisin.

Sitten he istuivat lieden luo — Kristiina selkätuoliin ja poika kolmijalalle lähelle häntä. Kotvasen kuluttua sanoi Orm Erlendinpoika hiljaa:

"Kerro vielä vähän tässä istuessamme, äitipuoli!"

"Mitä sinä tahtoisit?" kysyi Kristiina yksikantaan.

"Jotakin — kerro satu tai muuta sellaista — joka sopii jouluyönä", virkkoi poika hämillään.

Kristiina taivuttautui selkäkenoon ja tarttui kapeilla laihoilla käsillään kaiteiden eläimenpäihin:

"Se munkki, josta kerroin, oli käynyt Englannissakin. Ja hän sanoi, että siellä on sellainen paikka, missä kasvaa ruusupensaita, jotka puhkeavat valkoiseen kukkaan jouluyönä. Pyhä Joosef Arimathealainen laski laivansa siihen rantaan pakanoita paetessaan ja iski sauvansa rantaan; ja se rupesi kasvamaan ja puhkesi kukkaan — hän oli ensimmäinen, joka toi kristittyjen uskon brittien maahan. Paikan nimi on Glastonbury — nyt minä sen muistan. Veli Edvin oli itse nähnyt nuo pensaat —. Glastonburyyn on haudattu Artur-kuningas kuningattarinensa. Sinä olet varmaan kuullutkin hänestä — hän oli eräs kristikunnan seitsemästä kuuluisasta esitaistelijasta.

"Englannissa sanotaan Kristuksen ristin olleen veistetyn lepästä. Mutta minun kotonani poltettiin haapaa joulupyhien aikana, sillä haavasta pyhä Joosef, Kristuksen isäpuoli, teki tulen, jonka ääressä Neitsyt Maaria sai lämmitellä itseään ja vastasyntynyttä Jumalan poikaa. Senkin oli isä kuullut veli Edvinin kertovan."

"Mutta täällä ei kasva juuri ollenkaan haapaa, täällä pohjoisilla tuntureilla", tokaisi poika. "Se on käytetty kaikki keihään varsiksi ennen muinoin, näetkös. Minä en tiedä täällä kasvavan yhtään haapaa paitsi sen, joka seisoo kartanon itäpuolella portin pylvään luona, ja sitä isä ei voi hakata poikki, sillä sen alla asuu kotihaltia —. Kristiina, pyhä ristihän on Roomassa, eikö siellä voida saada selville, onko totta, että se on tehty lepästä?"

"Niin", vastasi Kristiina, "minä en tiedä onko se totta. Sillä kirjoitettuhan on, kuten sinä tiedät, että se risti tehtiin elämänpuun oksasta, jonka Seth sai noutaa Paratiisin yrttitarhasta ja viedä Aatamin eteen ennen kuin hän kuoli."

"Niin", sanoi Orm. "Mutta kerro siitä sentään —"

Hetkistä myöhemmin sanoi Kristiina lapselle:

"Nyt sinä voisit käydä makuulle vähäksi aikaa, sukulaispoika. Kestää vielä hyvän aikaa ennen kuin kirkkoväki palaa."

Orm nousi.

"Me emme ole vielä juoneet sukulaismaljaa, Kristiina Lauritsantytär." Hän meni ottamaan sarven pöydältä, joi siitä ensin ja ojensi sitten sarven Kristiinalle.

Kristiinasta tuntui kuin jäinen vesi olisi virrannut hänen selkäänsä pitkin. Hän muisti hetken, jolloin Ormin äiti oli ojentanut hänelle sarven. Ja sikiö liikahti voimakkaasti hänen kohdussaan. Oli kuin syntymätön poika olisi tuntenut kaiken, mitä hän tunsi, palellut silloin kun häntä paleli, köyristynyt kokoon pelosta silloin kun häntä pelotti. "Mitä joutavia, eihän tämmöinen pehmeys kelpaa", ajatteli Kristiina. Hän otti sarven ja joi poikapuolensa perästä.

Ojentaessaan sen takaisin Ormille hän silitti hellästi tämän mustaa päätä. Minusta ei ole milloinkaan tuleva ilkeää äitipuolta, hän ajatteli. Sinä Erlendin kaunis, kaunis poika!

Hän oli nukkunut tuoliinsa, kun Erlend tuli kotiin paiskaten jäätyneet kintaat pöydälle.

"Joko te olette siinä", sanoi Kristiina ihmetellen. "Luulin teidän jäävän yli päivämessun."

"Kaksi messua riittää minulle pitkäksi aikaa", sanoi Erlend. Kristiina riisui hänen jäätyneen vaippansa. "Siellä on kirkas ilma ja pakastaa."

"Oli paha, että unohdit herättää Ormin", lausui vaimo.

"Oliko hän nyreissään?" kysyi isä. "En minä unohtanut", sanoi hän hiljaa. "Mutta hän nukkui niin makeasti, että ajattelin — ja ihmiset töllistelivät jo muutenkin kirkossa, kun tulin ilman sinua —. Ei minua haluttanut lisäksi astua esiin tuo poika sivullani."

Kristiina ei virkannut mitään. Mutta hän oli pahoilla mielin. Hänestä Erlend ei ollut tehnyt hyvin.

III

Husabyssä ei tänä jouluna nähty paljon vieraita. Erlend ei halunnut lähteä minnekään mihin häntä kutsuttiin, vaan kulki kotona kartanossaan ja oli huonolla tuulella.

Asian laita oli se, että tämä tapaus koski häneen enemmän kuin vaimo arvasi. Hän oli kehunut niin kovasti morsiantaan siitä asti kun hänen sukulaisensa olivat tuoneet hänelle myönteisen vastauksen Jørundgaardista. Hän ei millään muotoa tahtonut antaa kenenkään luulla, että hän olisi pitänyt vaimoaan ja tämän sukua halvemman arvoisena kuin omaa sukuaan. Kaikkien tuli tietää hänen pitävän kunnianaan ja paremman elämän alkuna sitä, että Lauritsa Bjørgulfinpoika oli luvannut hänelle tyttärensä. Ja nyt sanottaisiin, ettei hän ollut pitänyt tyttöä tavallista talonpoikaisneitoa parempana, koska oli uskaltanut loukata tämän isää niin syvästi, että makasi tyttären ennen kuin tämä oli annettu hänelle vaimoksi. Häissä oli Erlend pyytänyt Kristiinan vanhempia kiihkeästi käymään kesällä katsomassa miten Husabyssä oltiin ja elettiin. Hän olisi halunnut näyttää näille, ettei hän ollut vienyt heidän tytärtään ahtaisiin oloihin. Mutta hän oli myös iloinnut siitä, että saisi liikkua kylillä näytellen itseään näiden muhkeiden kelpo appivanhempien parissa; hän tiesi Lauritsan ja Rangfridin pitävän puolensa missä tahansa parhaiden rinnalla. Ja hän oli uskonut sen päivän jälkeen, jolloin Jørundgaardin kirkko paloi, ettei Lauritsa kaikesta huolimatta ollut kokonaan pitämättä hänestä. Nyt ei ollut luultavaa, että jälleennäkeminen hänen ja vaimon sukulaisten välillä muodostuisi huviksi kumpaisillekaan.

Kristiinaa harmitti, että Erlend niin usein antoi huonon tuulensa purkautua Ormiin. Pojalla ei ollut ketään yhdenikäistä kumppania, jonka parissa hän olisi ollut, ja niin hän usein oli hieman raju ja väsyttävä; hän teki myös koko joukon vahinkoa. Eräänä päivänä hän oli ottanut omin luvin isänsä ranskalaisen kaaripyssyn, ja silloin oli lukkoon tullut jokin vika. Erlend suuttui ankarasti; hän läimäytti Ormia korvalle ja vannoi, ettei poika enää saanut liikuttaa ainoatakaan Husabyn pyssyä.

"Ei se ollut Ormin syy", sanoi Kristiina kääntymättä Erlendiin päin. Hän istui selin molempiin ja ompeli. "Jousi oli vääntynyt jo hänen ottaessaan sen esiin, ja hän koetti oikaista sitä. Niin julma sinä et toki saa olla, ettet anna ison poikasi käytettäväksi ainoatakaan kaarta, vaikka niitä on niin paljon tässä talossa. Anna hänelle vaikka jokin ritariparven kaaripyssyistä."

"Anna itse hänelle kaaripyssy, jos tahdot", sanoi Erlend suutuksissaan.

"Voinhan minä antaakin", vastasi Kristiina äskeiseen tapaan. "Puhun siitä Ulfille, kun hän lähtee ensi kerran kaupunkiin."

"Mene kiittämään hyvää äitipuoltasi, Orm", sanoi Erlend, jonka ääni oli korskea ja vihainen.

Orm teki niin. Ja sitten hän meni ovea kohti niin pian kuin pääsi. Erlend jäi paikalleen seisomaan.

"Tuon sinä teit suututtaaksesi minua, Kristiina", virkahti hän.