KRISTIINA LAURITSANTYTÄR III: RISTI

Kirj.

Sigrid Undset

Tekijättären luvalla suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1923.

SISÄLLYS:

I. Sukulaissopua. II. Velalliset. III. Risti.

I

SUKULAISSOPUA

I

Erlend Nikulauksenpojan ja Kristiina Lauritsantyttären asuessa toista vuotta Jørundgaardissa tahtoi kartanon emäntä itse lähteä kesäksi tunturituvalle.

Hän oli tuuminut sitä talvesta lähtien. Skjennessä oli ollut vanhoista ajoista asti sellainen tapa, että emäntä itse hoiti karjatalouden, sillä eräs sen talon tyttäristä oli kerran lumottu vuoren peittoon, ja sen jälkeen oli tytön äiti aina tahtonut olla kesät karjamajalla. Mutta Skjennessä oli omat tapansa useassa suhteessa — ihmiset olivat tottuneet siihen eivätkä enää ihmetelleet.

Muualla ei ollut tapana, että suurkartanoiden naiset itse lähtivät tunturille. Kristiina tiesi, että jos hän tekisi näin, tulisivat ihmiset puhumaan asiasta ja oudoksumaan sitä.

— Mutta joutavat oudoksumaan. Kai heillä muutenkin jo on puhumista hänestä ja hänen asioistaan.

— Audun Torberginpojalla ei ollut muuta tavaraa kuin aseensa ja pitovaatteet naidessaan Ingebjørg Nikulauksentyttären Loptsgaardista. Hän oli ollut Hamarin piispan ratsupäällikkö; ja piispan ollessa pohjoisessa uutta kirkkoa vihkimässä kävi Ingebjørgille hullusti. Nikulaus Sigurdinpoikaan koski tapaus ensin kovasti. Hän vannoi maan ja taivaan kautta, ettei hänen vävykseen tule mikään ratsumies. Mutta Ingebjørg sai kaksoset, ja siinä oli kai Nikulauksen mielestä liikaa lastia yhden kannettavaksi — niin arvelivat ihmiset nauraen. Hän antoi tyttärensä Audunille vaimoksi.

Tämä tapahtui kaksi vuotta ennen Kristiinan häitä. Unohtunut se ei ollut, ja ihmiset muistivat kyllä Audunin vieraspaikkakuntalaiseksi — hän oli kotoisin Hadelandista ja hyvää sukua, vaikka tuo suku oli perin köyhtynyt. Eikä miehestä itsestäänkään oikein pidetty Silissä, sillä hän oli jäykkäluontoinen ja kova, hidas unohtamaan pahat sekä hyvät, mutta muuten uuttera työssä ja koko lailla laintunteva; Audun Torberginpoika oli tavallaan arvossapidetty — lisäksi hän oli mies, jonka kanssa laakson asukkaat karttoivat joutua vihoihin.

Kristiina näki edessään Audunin leveät, ruskeapintaiset, tuuhean, kiharaisen punaisen tukan ja parran kehystämät kasvot, ja terävät, pienet, siniset silmät. Miehessä oli jotakin tuttua — Kristiina oli nähnyt senkaltaisia kasvoja Husabyn palvelusväen joukossa — jollakin Erlendin alustalaisella tai loisella.

Kartanon emäntä huokasi. Sellaisen miehen oli varmaan helpompi kohota kunniaan, joka eleli vaimonsa perintötilalla. Joka ei ollut milloinkaan omistanut muuta.

* * * * *

Talven ja kevään kuluessa sai Kristiina alituiseen selitellä Frida Styrkaarintyttärelle, joka oli tullut heidän mukanaan Trøndelaagenista ja oli hänen ylin palvelusnaisensa, että näin ja näin tässä laaksossa oli tapana tehdä kesäisin, tämmöiseen oli heinäväki tottunut ja näin tehtiin elonkorjuussa. — Frida muisti tietysti miten Kristiina oli tehnyt ja teettänyt ennen. Nyt hän tahtoi, että kaiken tuli olla tässä samoin kuin Ragnfrid Ivarintyttären aikaan.

Mutta oli sentään vaikea sanoa suoraan, ettei hän itse aikonut jäädä kartanoon kesäksi. Hän oli ollut Jørundgaardin emäntänä kaksi talvea ja kesää ja tiesi, että jos hän nyt lähtisi tunturille, pidettäisiin sitä karkaamisena.

Hän ymmärsi Erlendin aseman hyvin vaikeaksi. Siitä asti kun Erlend oli istunut hoitajansa polvella, oli hän tottunut aina käskemään ja komentamaan kaikkia. Ja jos hän oli suostunut toisen neuvoon tai alistunut toisen tahtoon, ei hän ollut tiennyt siitä itse.

Hän ei mitenkään voinut olla sellainen, miltä nyt näytti. Hänellä oli varmasti ikävä. Kristiina itsekin ikävöi. Hiljaisen, suljetun laakson pohjalla sijaitseva lapsuudenkoti, leppärantaisen joen ahteesta kohoavat laakeat pellot, viljelysten keskellä sijaitsevat kartanot tunturin juurella, painautuneina äkkijyrkkien kalliokylkien alle, joiden harmaat lovet ammottavat taivasta vasten, vaaleat vieremäjuovat, jotka levenevät ylhäältä alas, ja laakson pohjalta ylöspäin kiipeävät kuusi- ja koivumetsät — tämä ei ollut enää hänen omasta mielestäänkään maailman kaunein ja turvallisin soppi. Täällä oli ahdasta. Ja Erlendin mielestä täällä varmaan oli rumaa ja ahdasta ja epäviihtyisää.

Mutta mistään ei saattanut nähdä, ettei hän olisi viihtynyt hyvin.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin karja päästettiin ulos, sai Kristiina viimeinkin ilmaistuksi aikomuksensa — illalla, istuessaan illallispöydässä. Erlend penkoi kalavatia, etsien makeata palaa — häneltä jäi sormet vatiin sulasta ihmetyksestä, ja hän tuijotti vaimoonsa. Silloin Kristiina sanoi nopeasti sen tapahtuvan pääasiassa kaulataudin tähden, joka liikkui laakson pikkulasten keskuudessa; Munan oli heikko; Kristiina aikoi viedä hänet ja Lauritsan kanssaan tunturille.

No niin, arveli Erlend. Kai sitten on parasta, että Kristiina ottaa Ivarin ja Skulenkin mukaansa.

Kaksoset hypähtivät paikallaan ja puhuivat loppuaterian ajan kilvan minkä kerkisivät. He tahtoivat mennä Erlingin matkaan, joka paimensi lampaita pohjoisessa, Graahøien-kukkuloiden välissä. Kolme vuotta sitten olivat eräät sililäiset lammaspaimenet tavanneet siellä karjanvarkaan ja tappaneet hänet Raanekampenilla olevaan kivimajaan — mies oli ollut joku henkipatto pahantekijä Østerdalenen puolelta. Palvelijoiden noustua pöydästä kantoivat Ivar ja Skule heti kaikki aseensa tupaan ja alkoivat puuhailla niiden ääressä.

Vähän myöhemmin illalla lähti Kristiina etelää kohti Simon Andreksenpojan tyttärien ja poikainsa Gauten ja Lauritsan kanssa. Arngjerd Simonintytär oli ollut Jørundgaardissa suurimman osan talvea. Tyttö oli viidentoista vanha, ja joulun aikaan oli Simon kerran tuuminut, että Arngjerdin oli aika oppia enemmän kuin mitä hän saattoi oppia kotona; hän oli jo yhtä taitava kuin palvelusneidot. Kristiina tarjoutui silloin ottamaan tytön luokseen ja opettamaan hänelle mitä itse osasi, sillä hän näki Simonin pitävän tytöstä kaikesta sydämestään ja huolehtivan hänen tulevaisuudestaan. Ja lapselle oli hyvä päästä näkemään toisenkinlaista taloudenhoitoa kuin Formon. Simon Andreksenpoika oli vaimonsa molempien vanhempien kuoltua seudun rikkaimpia miehiä. Hän hoiti tilojaan huolellisesti ja taitavasti, ja Formon maatalous menestyi hänen ahkerissa ja innokkaissa käsissään. Mutta sisätalouden laita oli vähän niin ja näin — palvelusnaiset määräilivät ja johtivat asioita, ja kun Simon huomasi epäjärjestyksen ja tuhlailun paisuvan mahdottomiin, hän pestasi palvelijan tai pari lisää, mutta ei moittinut milloinkaan vaimoansa eikä näyttänyt odottavan, että tämä tarttuisi pontevammin emännän tehtäviin. Oli kuin hän ei olisi vieläkään pitänyt Ramborgia oikein täysikasvuisena — mutta hän oli hyvin hyvä ja mukautuva vaimoaan kohtaan ja jakoi tälle ja lapsille lahjoja sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Kristiina alkoi pitää Arngjerdista tutustuttuaan tähän. Kaunis ei Arngjerd ollut, mutta hän oli viisas, lempeä ja hyväsydäminen, sormistaan sukkela ja aikaansaava. Nuoren tytön askarrellessa hänen kerallaan taloudessa tai istuessa hänen rinnallaan kutomatuvassa illoin ajatteli Kristiina usein, että olisi ollut hauska, jos joku hänen lapsistaan olisi ollut tyttö. Tytär kiintyi varmaan paremmin äitiinsä.

Hän mietti sitä nytkin tänä iltana taluttaessaan Lauritsaa ja valvoessaan Gautea ja Arngjerdia, jotka kulkivat edellä. Ulvhild juoksenteli milloin milläkin puolella, astuen rikki vesilätäköiden hienon jääkuoren — hän oli olevinaan jokin eläin ja oli kääntänyt punaisen vaippansa nurin, niin että valkoinen jäniksenkarva oli päälläpäin.

Laakson pohjalla taajenivat varjot hämäräksi, joka levisi paljaiden ruskeiden maiden yli. Ensimmäiset tähdet syttyivät valjuina ja valottomina korkealla taivaan laessa, missä vedenvihreä kirkkaus tummui sineksi ja pimeydeksi ja yöksi. Mutta tunturien mustan reunan takana näkyi vielä leveä keltainen palle, ja siitä levisi kajastus louhikkovieruun, jonka alitse he kulkivat. Ylinnä taivasta vasten välkkyivät lumihuiput ja sinertävät jäätiköt, jotka synnyttivät kuohuvia, pärskyviä puroja kaikkialle tunturin laidoille. Juoksevan veden ääni täytti koko ilman — alinna kaikui joen vihainen pauhu. Ja kaikista lehdoista ja metsistä ja vesakoista kuului linnun laulu.

Kerran Ulvhild pysähtyi, otti maasta kiven ja viskasi sen sinne, mistä kuului linnunlaulua. Mutta iso sisko tarttui häntä käsivarteen. Sitten hän käveli hiljaa kappaleen matkaa, mutta hetken kuluttua hän kiskaisi itsensä irti ja kirmaisi alamäkeen — kunnes Gaute huusi häntä. He olivat sillä kohtaa, missä tie kääntyy kuusimetsään; metsästä kuului rautajousen ääni. Siellä oli vielä lunta, ja ilmassa tuntui kylmän uho. Etäämpänä muutamassa aukeassa seisoi Erlend Ivarin ja Skulen kanssa.

Ivar oli ampunut oravaa; nuoli oli lentänyt kuusen latvaan ja tarttunut runkoon, ja poika tahtoi saada sen nyt alas. Hän heitti kiven toisensa jälkeen sitä kohti; puun mahtava runko soinnahti joka kerran kun kivi sattui siihen.

"Odotahan, minä koetan osaisinko ampua sen alas sinulle", virkkoi isä. Hän heitti viitan selkäpuoleen, asetti nuolen jouselle ja tähtäsi, verrattain huolimattomasti hämärässä. Jousi helähti, nuoli suhahti ilman halki ja kaivautui kuusenrunkoon pojan nuolen viereen. Erlend otti uuden nuolen ja ampui toistamiseen — toinen puuhun osuneista nuolista putosi viuhkuen oksalta oksalle; toisen nuolen kanta oli silpoutunut, mutta kärki pysyi yhä puussa kiinni.

Skule juoksi lumeen hakemaan molempia nuolia. Ivar töllisti kuusenlatvaan:

"Tuo on minun, isä, tuo, joka jäi puuhun! Se on rungossa väkää myöten — se oli luja laukaus, eikö ollut, isä?" — ja hän alkoi selitellä Gautelle, miksi hän ei ollut saanut sattumaan oravaan.

Erlendiä nauratti, ja hän veti viitan paikoilleen:

"Joko sinä käännyt, Kristiina? Täytyy lähteä kotiin päin. Me aiomme Naakkven kanssa lähteä teerenpyyntiin huomenaamulla päivän sarastaessa —"

Kristiina vastasi nopeasti aikovansa saattaa tytöt perille asti — hänen oli puhuttava pari sanaa sisarensa kanssa tänä iltana.

"Ivar ja Skule voivat mennä äidin mukana ja saattaa kotiin — jos minä saan tulla teidän kanssanne, isä", sanoi Gaute.

Erlend nosti Ulvhild Simonintyttären syliinsä hyvästiksi. Ja koska tyttö oli hyvin kaunis ja raikkaan näköinen punaisine poskineen, jotka hohtivat ruskeiden kiharoiden ja valkoisen nahkahilkan keskeltä, hän suuteli lasta ennen kuin laski hänet maahan ja kääntyi sitten palatakseen kotiin Gauten kanssa.

Nyt, kun Erlendillä ei ollut muuta huolehdittavaa, oli hän aina poikainsa kanssa. — Ulvhild tarttui tätinsä käteen ja kulki vähän matkaa sievästi — sitten hän taas lähti juoksuun ja ryntäsi Ivarin ja Skulen keskeen. Hän oli todellakin kukoistava lapsi — mutta vallaton ja raisu. Jos heillä olisi ollut tytär, olisi Erlend varmaan myös aina leikkinyt sen kanssa —.

* * * * *

Kun he astuivat Formon tupaan, oli Simon siellä vain pienen poikansa kanssa. Hän istui kunniaistuimella pitkän pöydän keskikohdalla katsellen Andresta; lapsi oli polvillaan ulkopuolisella penkillä ja leikki vanhoilla puunauloilla koettaen saada niitä kestämään pystyssä nuppupuoli alaspäin. Ulvhild huomasi tämän ja unohti mennä tervehtimään isäänsä; hän kipusi penkille veljensä viereen, tarttui poikasta niskaan ja alkoi takoa hänen päätään pöytää vasten huutaen, että ne olivat hänen naulansa, isä oli itse antanut ne hänelle.

Simon nousi erottamaan lapsia; silloin hän tuli sysänneeksi maahan pienen kivivadin, joka oli hänen kyynärpäänsä kohdalla. Se putosi maahan ja särkyi.

Arngjerd ryömi pöydän alle ja keräsi kokoon kappaleet. Simon otti ne häneltä, katsoi niitä ja sanoi hyvin onnettomana: "Taitaapa nyt äiti suuttua!" Se oli pieni, kaunis, hohtavan valkoinen kuvallinen kivivati, jonka herra Andres Darre oli tuonut Ranskasta; Helga oli saanut sen häneltä perinnöksi, mutta oli antanut Ramborgille, selitti Simon; naiset pitivät sitä hyvin suurena kalleutena. Kuullessaan samassa vaimonsa liikkuvan porstuassa piilotti Simon kätensä selän taakse.

Ramborg tuli sisään ja tervehti sisartaan ja sisarenpoikia. Hän riisui vaipan Ulvhildin yltä, ja tyttö juoksi syleilemään isäänsä.

"Oletpas sinä hieno tänään, Ulvhild — hopeavyö näin arkena, tarkoitan —", sanoi Simon, mutta ei voinut koskea lapseen, kun hänen kätensä olivat täynnä vadinkappaleita.

Ulvhild huusi, että hänhän oli ollut tänään Kristiina-tädin luona Jørundgaardissa, siksi äiti oli aamulla pukenut hänet näin komeaksi.

"Niin, äiti pitääkin sinut niin sievänä — sinut voisi vaikka panna kirkon pohjoiskaappiin ihan tuommoisenaan", sanoi Simon hymyillen. Ainoa työ, johon Ramborg puuttui, oli tyttären pukeminen; Ulvhild oli aina hyvin laitoksissaan.

"Miksi sinä seisot noin?" kysyi Ramborg mieheltään.

Simon näytti vadinkappaleet: "Mitä sinä mahtanet sanoa tästä —", aloitti Simon.

Ramborg otti ne käsiinsä: "Ei sinun silti olisi tarvinnut tekeytyä niin typeräksi —"

Kristiinasta tuntui pahalta. Oli totta, että Simon oli näyttänyt hölmöltä seisoessaan siinä vadin palasia piilotellen ja tekeytyessään ikään kuin hyvin lapselliseksi. Mutta Ramborgin ei olisi tarvinnut lausua sitä.

"Minä luulin sinun suuttuvan, kun vatisi meni rikki", sanoi mies.

"Sinä olet aina pelkäävinäsi ja varovinasi, ettei vain suinkaan mikään suututtaisi minua — näin pikkuasioissa", vastasi Ramborg — ja nyt huomasivat molemmat toiset, että hän oli itkuun purskahtamaisillaan.

"Kyllä sinä tiedät, Ramborg, etten minä ainoastaan ole olevinani", sanoi Simon. "Eivätkä ne ole yksin pikkuasioita —"

"Mitä lienevät", vastasi vaimo. "Sinä et ole koskaan puhunut minulle suurista asioista, Simon —"

Hän kääntyi äkkiä ja lähti porstuan ovea kohti. Simon jäi katsomaan hänen jälkeensä. Hänen sitten istuutuessaan tuli hänen poikansa Andres pyrkimään isän syliin. Simon nosti pojan polvelleen ja painoi leukansa lapsen päälakeen, mutta ei näyttänyt kuulevan tämän puhetta.

Kotvasen kuluttua sanoi Kristiina hiukan viivytellen:

"Ramborg ei ole enää niin nuori, Simon — teidän vanhin lapsenne on jo seitsemän vuoden vanha —"

"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Simon — tarpeettoman terävästi, kuten Kristiinasta tuntui.

"En tarkoita sen enempää kuin että sisarestani kenties tuntuu, ettet sinä luota häneen tarpeeksi — etkö voisi antaa hänen määrätä vähän enemmän tässä kartanossa — yhdessä sinun kanssasi?"

" Minun vaimoni määrää niin paljon kuin hän tahtoo", vastasi Simon kiihkeästi. "En vaadi Ramborgia tekemään enemmän kuin hän itse tahtoo, mutta en ole milloinkaan kieltänyt häntä puuttumasta mihinkään Formon asioihin. Jos tunnet olomme, niin tiedät, että tämä on totta —"

"Enhän minä epäilekään", ehätti Kristiina. "Mutta minusta tuntuu usein siltä, lanko, kuin et sinä muistaisi, että Ramborg nyt on aikuisempi kuin siihen aikaan, jolloin sinä nait hänet. Muista toki, Simon —"

"Muista sinä —" hän laski lapsen luotaan ja hypähti paikaltaan, "että Ramborg ja minä suostuimme toisiimme — sinä ja minä emme päässeet niin pitkälle —". Vaimo astui samassa sisään kantaen olutkulhoa vieraille; Simon astui kiireesti vaimoaan vastaan ja laski kätensä hänen olkapäälleen: "Voitko ajatella, Ramborg — sisaresi luulee, ettet sinä ole tyytyväinen oloihisi", sanoi hän ja nauroi.

Ramborg nosti katseensa; hänen suuret tummat silmänsä välkkyivät oudosti, kun hän kysyi: "Kuinka niin? Minä sain mitä halusin, kuten sinäkin sait — ellemme me kaksi sisarusta olisi tyytyväiset, niin kuka sitten —" ja hänkin nauroi.

Kristiina seisoi paikallaan suuttumuksesta punaisena; hän ei tarttunut olutkulhoon:

"Nyt on jo myöhä — on aika lähteä kotiin", sanoi hän hakien silmillään poikiaan.

"Älähän nyt, Kristiina!" Simon otti olutkulhon vaimonsa käsistä ja joi vieraan maljan. "Heitä pois vihat. Niin tarkkaan ei sovi punnita joka sanaa, joka lausutaan omaisten välillä — istu ja anna anteeksi, jos vastasin sinulle toisin kuin olisi pitänyt —"

"— Minua väsyttää", sanoi hän sitten, venyttelihe ja haukotteli. Hän kysyi pitkällekö Jørundgaardissa oli ennätetty toukojen teossa — täällä oli kynnetty nurin kaikki kartanon pohjoispuolella olevat pellot.

Kristiina lähti niin pian kuin katsoi soveliaaksi. Simonin ei tarvinnut tulla saattamaan, sanoi hän, kun tämä tarttui huppuviittaansa ja piiluunsa — olihan hänellä mukanaan isot pojat. Mutta Simon tahtoi välttämättä lähteä mukaan — ja pyysi vielä Ramborgiakin lähtemään ainakin pihaveräjälle. Ramborg ei tavallisesti milloinkaan lähtenyt saattamaan, mutta nyt hän saattoi heitä tielle asti.

Ulkona oli pilkkopimeä, mutta taivas oli tähdessä. Pelloilta huokui keväinen lannoituksen tuoksu öisen viileyden läpi. Kaikkialta kuului veden solinaa pimeydessä.

Simon ja Kristiina kävelivät pohjoista kohti, pojat juoksentelivat edellä. Kristiina tunsi Simonin tahtovan sanoa jotakin, mutta ei viitsinyt auttaa häntä tolalle, sillä hän oli vielä hyvin vihainen äskeisestä. Pitihän hän langostaan — mutta raja tuli olla sillä, mitä sai sanoa ja lyödä sitten leikiksi — joskin oltiin omaisten kesken. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, että Kristiinasta juuri siksi tuntui pahalta nähdä Simonia kiivaana ja karkeana, että tämä oli pysynyt niin uskollisesti heidän tukenaan vaikeuksissa — Kristiina ei voinut antaa vastaiskuja. Hän muisti erään tapauksen, joka oli sattunut ensimmäisenä talvena, heti heidän tultuaan seudulle: Ramborg oli lähettänyt noutamaan häntä heille, sillä Simon makasi vuoteessa potien kaulapöhöä. Tuo tauti vaivasi häntä väliin. Mutta Kristiinan tultua Formoon ja mentyä Simonin luo ei tämä kärsinyt sitä, että Kristiina kosketti tai edes katsoi häneen. Hän oli niin raivoissaan, että Ramborgin täytyi perin onnettomana pyydellä anteeksi, että oli toimittanut sisarensa sinne. Simon ei ollut samanlainen Ramborgia kohtaan, kertoi tämä, ollessaan ensi kertaa sairaana heidän naimisiin mentyään, kun vaimo oli tahtonut hoitaa häntä. Aina kun kaulapaise ilmestyi, hän piilottautui vanhaan rakennukseen, jota sanottiin Sæmundintuvaksi, ja hänen lähellään sai olla vain eräs ruma, tuhruinen ja täitätippuva vanha äijä, jonka nimi oli Gunstein; tämä oli palvellut talossa jo ennen Simonin syntymää. — Perästäpäin Simon sitten ilmestyi sovinnontekoon vaimonsa sisaren luo ja kertoi silloin, ettei hän kärsinyt ketään lähellään maatessaan sängyn pohjalla; se oli hänestä niin surkean noloa aikamiehelle. Kristiina oli vastannut lyhyesti: miksikäs niin; eihän ole mikään synti, että miehellä on kaulapöhö.

Simon saattoi häntä sillalle asti, ja he vaihtoivat koko matkalla vain muutaman sanan ilmasta ja talon töistä — uudistaen saman, mitä olivat sanoneet jo tuvassa. Simon toivotti hyvää yötä — mutta kysyi sitten äkkiä:

"Tiedätkö sinä, Kristiina, mitä minä olen tehnyt Gautelle, kun poika on niin vihainen minulle?"

"Gauteko?" kysyi Kristiina ihmeissään.

"Niin, etkö ole huomannut? Hän karttaa minua — ja ellei hän pääse kohtaamasta minua, avaa hän tuskin suutaan, kun puhun hänelle —"

Kristiina pudisti päätään; ei hän ollut huomannut sitä; "ellet sinä ole sanonut leikillä semmoista, josta hän on pahastunut, kuten lapset usein tekevät —"

Simon kuuli Kristiinan äänestä, että tämä hymyili; silloin hän naurahti: "En minä muista, mitä se voisi olla —"

Sitten hän toivotti uudelleen hyvää yötä ja lähti.

* * * * *

Jørundgaardissa oli hyvin hiljaista. Tupa oli pimeä, ja valkea liedellä sammunut. Bjørgulf makasi valveilla ja sanoi isän ja veljen lähteneen hyvän aikaa sitten.

Isännänsängyssä makasi Munan yksin täydessä unessa. — Äiti painoi hänet syliinsä laskeuduttuaan levolle.

— On niin vaikeata puhua asiasta Erlendille, kun ei tämä sitä itse huomaa. Ettei hänen pitäisi viedä isoja poikia kanssaan metsälle, kun talossa oli liiankin paljon tekemättömiä töitä.

Sitä Kristiina ei odottanut, että Erlend itse olisi alkanut kulkea auran kurjessa. Tuskin hän olisi jaksanut edes tehdä täyttä rupeamaa. Eikä siitä olisi pitänyt Ulfkaan, että Erlend olisi puuttunut kartanon töihin. Mutta hänen poikansa eivät saaneet kasvaa niinkuin heidän isänsä — oppia vain aseiden käyttöä, riistanpyyntiä ja hevosilla huvittelemista ja istua lautapelin ääressä papin kanssa, joka koetti salavihkaa päntätä ritarinpojan päähän vähän latinaa, lukua, laulua ja harpunsoittoa. Hän piti talossa niin vähän palvelusväkeä juuri siksi, että tahtoi totuttaa poikansa ymmärtämään lapsesta asti, että heidän tuli oppia maatöihin. Erlendin poikien ritaritulevaisuus tuntui nykyään sangen epävarmalta.

Gaute oli ainoa koko poikalaumasta, joka näytti saavan jotakin aikaan. Gaute oli uuttera — mutta hän oli vain kolmentoista ikäinen; olisi ollut luonnotonta, ellei hän olisi mieluummin seurannut isäänsä, kun tämä pyysi häntä mukaansa.

Mutta oli vaikea puhua Erlendille tästä. Sillä Kristiinan vankka päätös oli, ettei hänen miehensä milloinkaan ollut saava kuulla hänen suustaan sanaa, josta hän olisi nähnyt vaimonsa moittivan miestään tai valittavan kohtaloa, johon Erlend oli johtanut itsensä ja poikansa. Mutta ei ollut helppo saada isää tajuamaan, että hänen poikiensa tuli tottua itse tekemään työtä kotikartanossa. Kunpa Ulf voisi puhua siitä, ajatteli Kristiina.

* * * * *

Muutettaessa karjaa kevätlaitumelta Høvringiin lähti Kristiina mukaan tunturille. Kaksosia hän ei huolinut sinne. Nämä olivat pian yhdentoista vuoden ikäiset ja he olivat rajuimmat ja itsepäisimmät kaikista hänen lapsistaan; heitä oli vielä vaikeampi pitää kurissa siksi, että heitä aina oli kaksi vetämässä yhtä köyttä. Milloin hän sai Ivarin yksin käsiinsä, oli tämä kiltti ja taipuvainen, mutta Skule oli tuittupäinen ja kiivas — ja kun molemmat olivat yhdessä, teki Ivar kaiken, mihin toinen yllytti.

II

Varhain syksyllä lähti Kristiina kerran ulos puolenpäivän aikaan. Paimen oli kertonut, että alhaalla hakkuupaikalla kasvoi hyvin paljon tulikukkia ja että Kristiina löytäisi sinne, jos seuraisi joen juoksua.

Kristiina löysi paikan: se oli jyrkkä, päivänpaahteinen rinne — oli juuri paras noukinta-aika. Niitä kasvoi kaikkialla raunioiden koloissa ja harmaiden kantojen ympärillä — vaaleita varsia keltaisine, tiukkaanpusertuneine kukkineen. — Kristiina pani Munanin poimimaan vaapukoita risukkoon, josta hän ei voinut päästä pois äidin auttamatta, ja käski koiran vahtia häntä. Sitten hän veti puukon tupesta ja alkoi leikellä tulikukkia pitäen kaiken aikaa silmällä pienokaista. Lauritsa pysytteli hänen kintereillään ja leikkasi hänkin kukkia.

Kristiina oli aina peloissaan molempien pienten lastensa puolesta täällä tunturilla. Muuten hän ei enää pelännyt haltioita niin paljon kuin ennen. Muilta tunturituvilta oli karjaväki jo enimmäkseen palannut laaksoon, mutta hän oli aikonut jäädä majalleen yli Maarianmessun. Yöt olivat tosin jo pimeät ja pelottavat, varsinkin milloin tuuli — tuntui ilkeältä mennä ulos myöhällä. Mutta nyt oli ollut kauniita ilmoja — ja laaksossa oli ollut kuiva vuosi ja laitumet olivat huonot. Miesten täytyi sellaisissa tapauksissa jäädä tunturille myöhään syksyyn, jopa talveksi — ja isä oli sanonut, ettei hän ollut koskaan huomannut kenenkään vieraan oleksivan heidän karjatuvallaan.

Kristiina jäi seisomaan yksinäisen kuusen alle keskelle ahoa, kädet raskaan kukkakantamuksen ympärillä, joka oli hänen sylissään. Paikalta näki pohjoiseen, kappaleen matkaa Dovrea kohti. Vilja oli kuhilailla monin paikoin.

Keltaiset ja päivän polttamat nämäkin rinteet olivat. Mutta hänestä kotilaaksossa ei ollut milloinkaan oikein vihreää — ei ainakaan niin vihreää kuin Trondheimissa.

Hän ikävöi takaisin siihen kotiin, joka heillä oli ollut siellä — kartanoon, joka sijaitsi niin ylväänä ja komeana harjun leveällä povella, ympärillään avarat pellot ja niityt, jotka ulottuivat alas laakson pohjaan asti, lehtimetsään, jota kasvoi järven rantamilla. Hän kaipasi laajaa näköalaa metsäisten kukkuloiden yli, joita vyöryi esiin toinen toisensa takaa etelässä häämöttävää Dovrefjeldiä kohti. Ja niittyjä, joissa kasvoi hyvin pitkä ja paksu heinä kesäiseen aikaan ja joiden tuhannet punaiset kukat hehkuivat iltaruskon valossa, — ja äpärikköniittyjä, jotka olivat mehevän vihreät vielä syksylläkin.

Hänellä saattoi toisinaan olla ikävä vuonoakin — Birgsin niemiä, venelaitureita ja laivoja, pursia, tervan ja kalanpyydysten ja meren hajua — kaikkea tuota, mitä hän ei ensin ollut voinut kärsiä pohjoiseen tullessaan.

Erlend mahtoi ikävöidä kauheasti noita tuoksuja ja merta ja merituulta.

Kristiina itse kaipasi nyt kaikkea sitä, mikä ennen oli väsyttänyt häntä — suurta taloutta, palvelijaparvia, Erlendin miesten ratsastuskumua pihamaalla, heidän aseittensa kalinaa ja kilkettä — vieraita, joita tuli ja meni ja jotka toivat taloon tuoreita tietoja maan asioista ja laakson ja kaupungin ihmisistä. Hänestä tuntui nyt elämä tyhjältä, kun tuo kaikki oli vaiennut.

Ja kaupunkia kirkkoineen ja luostareineen ja pitoineen —. Hän olisi taas tahtonut kulkea katuja pitkin oma palvelija ja palvelusneito jäljessään, nousta kauppiaiden parvipuoteihin, valita heidän tavaroitaan, astua joella kelluviin laivoihin hieromaan kauppaa: katsella hienoja englantilaisia huntuja, puuhevosia puisine ratsastajineen, jotka osasivat liikuttaa peitsiään, kun veti langasta. Hän muisti Nidareidin ulkopuolella olevia ketoja, jonne hän oli vienyt lapsensa katsomaan opetettuja koiria ja karhuja, ostamaan hunajaleipää ja saksanpähkinöitä.

Ja hänet saattoi vallata kerrassaan ihmeellinen koreilunhalu. Hän muisteli silkkipaitoja ja ohuita, hienoja päähineliinoja, hihatonta, vaaleansinisestä sametista tehtyä syrcottea, jonka Erlend oli ostanut hänelle onnettomuuden edellisenä talvena. Siinä oli kärpännahkaiset reunat syvän uurroksen ympärillä ja avaroissa hiha-aukon suissa, jotka ylettyivät lanteille asti, niin että vyö näkyi alta.

Ja väliin hän ikävöi — ei, eihän sentään, täytyihän hänen olla järkevä ja iloita, iloita siitä, ettei hänen tarvinnut saada lisää lapsia. Jouduttuaan vuoteeseen syksyllä teurastuksen jälkeen — jolloin kävi kuten kävi. Hyvä se oli. Mutta hän oli itkenyt sitä vähän sentään ensi öinä keskosten jälkeen.

Hänestä tuntui kuin siitä olisi kulunut iankaikkisuus, kun hänellä viimeksi oli kapalolapsi. Munan oli vasta neljän vuoden vanha — mutta Kristiinan oli täytynyt jättää hänet vierasten hoteisiin ennen kuin poika tuli vuodenkaan vanhaksi. Ja kun hän sai Munanin haltuunsa taas, osasi poika jo kävellä ja puhua eikä tuntenut äitiään.

Erlend — voi Erlend. Hän tiesi, ettei Erlend pohjaltaan ollut niin välinpitämätön kuin miltä näytti. Erlend, tuo alati rauhaton mies, näytti nyt aina rauhalliselta. Kuten vesi, joka lopulta pysähtyy juoksussaan kohdattuaan kovan kallioseinän — alistuu osaansa, virtaa turpeen alle ja muodostaa tyynen umpilammikon soisine hetteineen. Nyt hän kulki Jørundgaardissa tyhjää toimitellen, opettaen milloin millekin pojalle samaa tyhjäntoimitusta. Taikka sitten hän lähti metsälle heidän kanssaan. Toisinaan hän saattoi innostua tervaamaan ja korjaamaan jotakin kalarannassa olevaa venettä. Tai yritti opettaa varsoja. Mutta siinä hänellä ei ollut milloinkaan menestystä — hän oli liian malttamaton.

Hän pysytteli yksikseen, eikä ollut ainakaan huomaavinaan, ettei kukaan kaivannut hänen seuraansa. Pojat tekivät samoin kuin isä. Ei voinut sanoa, että heistä olisi pidetty, noista vieraista tulokkaista, jotka onnettomuus oli johtanut laaksoon ja jotka nyt elivät täällä yhtä ylpeinä ja vieraina edelleenkin, kysymättä kertaakaan seudun asujaimia ja puuttumatta täkäläisiin oloihin. Ulf Haldorinpoika oli suorastaan epäsuosiossa — hän pilkkasi peittelemättä laaksolaisia, sanoi heitä typeriksi ja ajastaan jäljelle jääneiksi; se, joka ei ollut kasvanut meren rannalla, ei ylimalkaan ollut ihminen eikä mikään.

Ja Kristiina tiesi, ettei hänellä itselläänkään enää ollut monta ystävää kotikulmallaan. Ei enää —.

Kristiina suoristautui suonruskeassa sarkapuvussaan, varjosti silmiään ja katsoi iltapäiväauringon kultaista hohdetta.

Pohjoisessa näkyi palanen laaksoa ynnä joen valkoisenvihreä juova, muuten vain tuntureita rykelmä toisensa takana, harmaankeltaisia, vieremien ja sammalen päällystämiä, louhuisen lumirajan kohdalla pilviin häipyviä. Vastapäätä työntyi Rostkampenin polvi esiin laakson ahtaudesta. Laagenin täytyi sillä kohden tehdä mutka juoksussaan; sen jyminä kuului alhaalta, jossa se uurtautui eteenpäin syvällä vuorenseinien sisässä syöksyen möyryävänä paasiportaalta toiselle. — Sammaltunturin reunan takaa kohosi kaksi mahtavaa Blaahøenkupua, joita isä oli verrannut naisen rintoihin.

Erlendin mielestä tämä varmaan oli ahdasta ja rumaa — henkeä salpaavaa.

Vähän kauempana etelässä tällä samalla harjulla hän oli nähnyt haltia-immen lapsena ollessaan.

Ollessaan pieni, herttainen, sievä tytön tyllykkä, jolla oli silkinhienot hiukset ja pyöreät punaiset posket — Kristiina sulki silmänsä, käänsi päivettyneet kasvonsa suoraan valoa kohti. Hän olisi tahtonut olla nuori äiti, jonka rinnat olivat kovina maidosta ja sydän möyheänä kuin vasta kynnetty pelto synnytyksen jälkeen — niin. Mutta hänen kaltaisensa ei tarvinnut pelätä; häntä haltiat tuskin kaihosivat luokseen. Vuorenkuninkaan mielestä eivät kullat näyttäisi miltään näin näivettyneen ja laihan naisen kaulalla; metsänneito ei halajaisi laskea lastaan hänen kuivettuneille nänneilleen. Kovalta ja kuivalta hän omasta mielestäänkin tuntui, aivan kuin tuo kuusenjuuri, joka kulki hänen jalkansa alla kouristellen kiveä pitkin ja tarrautuen siihen kiinni. Hän polkaisi sitä samassa tuimasti jalallaan.

Pikkupojat, jotka olivat tulleet lähemmä, riensivät tekemään samoin, tömistelivät jalkojaan voimainsa takaa kuusen juurikkoa vasten ja kysyivät sitten:

"Miksi te teette noin, äiti?"

Kristiina istuutui maahan, laski tulikukat helmaansa ja alkoi noppia auenneita kukkia koriin.

"Siksi, että kenkä painoi varvastani", vastasi hän niin pitkän ajan perästä, että pojat olivat unohtaneet jo koko kysymyksen. Mutta he eivät kiinnittäneet siihen sen enempää huomiota — he olivat tottuneet siihen, ettei äiti näyttänyt kuulevan heidän puheitaan tai että hän havahtui vastaamaan vasta sitten kun he olivat unohtaneet koko asian.

Lauritsa auttoi häntä kukkien riipimisessä; Munan olisi myös tahtonut auttaa, mutta repi vain piloille kukanvarret. Silloin äiti otti häneltä pois tulikukat sanomatta mitään, vihastumatta, omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Vähän ajan kuluttua alkoivat pojat huiskia toisiaan paljaaksi riivityillä varsilla, jotka äiti oli viskannut syrjään.

He leikkivät näin hänen polviensa edessä. Kristiina katsoi noita kahta pyöreää, ruskeatukkaista lapsenpäätä. Ne olivat vielä kovin samanmalliset, tukanväri oli melkein sama vaaleanruskea, mutta epämääräisistä pienistä merkeistä ja pikaisesti vilahtavista viitteistä saattoi äiti nähdä, että nämä lapset tulisivat hyvin erilaisiksi. Munan tuli varmaan isäänsä: hänellä oli isän vedensiniset silmät ja samanlainen silkinhieno tukka, joka kulki pehmeänä ja taajana pitkin kapeaa lakea tehden laineita ja hienoja pyöröjä; se oli tummuva sysimustaksi aikaa myöten. Hänen pienet kasvonsa, jotka vielä olivat niin pyöreät leuan ja poskien vaiheilta, että ilokseen sulki käsiensä väliin tuon raikkaan kukkeuden, kapenisivat ja viruisivat pitkulaisiksi hänen kasvettuaan hiukan; hänellekin oli kehittyvä isän korkea, kapea otsa sisäänpainuneine ohimoineen, suora, ulkoneva kolmikulmainen nenä, jonka harja oli terävä ja kaita, isän ohuet, värähtelevät sieraimet, jotka jo oli Naakvella ja jotka nähtävästi ilmestyisivät kaksosille.

Lauritsalla oli ollut pellavankeltainen, silkinhieno, kihara tukka, kun hän oli pieni. Nyt se oli pähkinänkarvainen, mutta välkkyi kuin kulta auringonpaisteessa. Se oli silkosen sileä, kylläkin pehmeä, mutta sentään laadultaan karkeampi ja ikään kuin rehevämpi; se oli sankka ja paksu, kun sitä koetti sormellaan. Lauritsa muistutti Kristiinaa itseään; hänellä oli harmaat silmät, pyöreä kasvojen muoto, leveä otsa ja pehmeä pyöreä leuka; punavalkea iho oli säilyvä yhtä raikkaana pitkälle miehuuteen.

Gautellakin oli verevä ihonväri; hän oli aivan isoisänsä näköinen; hänellä oli soikeahkot, täyteläiset kasvot, raudanharmaat silmät ja vahva vaaleankeltainen tukka.

Ainoastaan Bjørgulfin ei voinut sanoa muistuttavan ketään. Hän oli pisin pojista, hartiakas, vahva ja tukevarakenteinen. Kihara, villainen, sysimusta tukka kohosi pöyrynä leveältä, valkoiselta otsalta; hänen silmänsä olivat mustansiniset, mutta kumman loistottomat, ja hän sipristeli katsoessaan ylös. Kristiina oli aina hellinyt vähimmin tuota lastaan, hän ei tiennyt mistä se oikein johtui. Bjørgulf oli otettu häneltä ja annettu imettäjälle heti synnyttyään, yksitoista kuukautta sen jälkeen hän oli saanut Gauten, ja Gautella oli ollut huono terveys neljänä ensimmäisenä elinvuotenaan. Kun äiti oli päässyt jalkeille kaksosten jälkeen, yhä vielä heikkona ja selkävaivaisena, oli hänen täytynyt kannella tuota isoa poikaa ja hoidella häntä niin että jouti tuskin vilkaisemaan uusiin lapsiinsa, paitsi milloin Frida kantoi hänen luokseen Ivarin, joka huusi nälissään — ja Gaute parkui vuoteessa sillä aikaa kun hän imetti rintalasta. Hän ei ollut ehtinyt, kautta Neitsyt Maarian, ei ollut enää jaksanut huolehtia Bjørgulfista —. Ja tämä oli ollut sellainen luonteeltaankin, että kulki aina mieluimmin yksin ja tuli toimeen omin neuvoin; hän oli omituinen ja äänetön eikä näyttänyt pitävän hyväilystä. Kristiina oli luullut häntä vahvimmaksi lapsistaan; Bjørgulf oli hänen mielestään ollut kuin pieni äksy mörröttävä sonnimullikka.

Vähitellen hän oli sitten huomannut, ettei tällä ollut oikein hyvä näkö. Munkit olivat koettaneet hoidella Bjørgulfin silmiä, kun Kristiina oli Naakkven kanssa Tautrassa, mutta ei siitä ollut tullut apua.

Poika oli yhä edelleen sulkeutunut; Kristiina ei päässyt millään tavoin lähemmäksi häntä. Isän kävi samoin — Bjørgulf oli ainoa pojista, joka ei ottanut vastaan Erlendin suopeutta kuin niitty auringonpaistetta. Vain Naakkvea kohtaan oli Bjørgulf pehmeämpi — mutta kun äiti koetti puhua Naakkven kanssa veljestä, vetäytyi tämä pois. Tuskin Erlendkään onnistui paremmin tässä asiassa, vaikka Naakkve rakasti äärettömästi isäänsä. — Ei, Erlendin jälkeläiset olivat enimmäkseen isäänsä, niin olivat. Kristiina oli nähnyt Lensvikin lapsen viimeksi Nidarosissa käydessään. Hän oli tavannut herra Baardin Kristuksenkirkon pihalla; Baard oli tullut kirkosta suuren mies- ja nais- sekä palvelijaparven keralla; eräs neidoista oli kantanut kapalolasta. Baard Aasulfinpoika oli astuessaan ohi tervehtinyt Kristiinaa pään nyökkäyksellä, hiljaa ja arvokkaasti. Rouva ei ollut mukana.

Hän oli nähnyt lapsen kasvot yhden ainoan silmänräpäyksen. Mutta siinä oli kylliksi. Ne olivat muistuttaneet pieniä lapsenkasvoja, jotka olivat levänneet hänen rinnoillaan.

Arne Gjavvaldinpoika oli ollut mukana eikä ollut voinut hillitä kieltään — hän oli sellainen. Hän kertoi herra Baardin syrjäperillisten olleen vimmoissaan lapsen syntyessä viime talvena. Mutta Baard oli antanut kastaa sen Aasulfiksi. Erlend Nikulauksenpojan ja Sunniva-rouvan välillä ei ollut koskaan ollut muuta kuin minkä kaikki tiesivät — sitä mies ei näyttänyt epäilevän lainkaan. Ja kun Erlend oli löyhäsuinen ja varomaton, oli hän kai puhunut turhuuksia lörpötellessään Sunnivan kanssa — ja rouva täytti velvollisuutensa ilmoittaessaan epäluulonsa kuninkaan lähettiläille. Mutta jos he olivat olleet liian hyviä ystäviä, olisi Sunnivan pitänyt muistaa, että hänen oma veljensäkin oli ollut Erlendin asioissa. Kun Haftor Graut päätti päivänsä vankilassa, oli Sunniva mennyt aivan päästään vialle — hänen itsesyytöksillään ei ollut loppua ollenkaan. Herra Baard oli seisonut käsi miekankahvalla ja katsellut ympärilleen puhuessaan tästä, kertoi Arne.

Arne oli kertonut siitä myös Erlendille. Kerran oli Sunniva ollut ylhäällä parvessa miesten seisoessa parvensolan alla. Miehet eivät tienneet hänen kuulevan heidän puheitaan. Lensvikin ritari oli ollut haltioissaan pojasta, jonka hänen puolisonsa oli synnyttänyt talvella — hän ei osannut lainkaan epäillä, ettei hän itse ollut sen isä.

"Kaipa Baard tietää sen asian parhaiten", oli Erlend vastannut. Kristiina arvasi, millä äänellä hän oli sen sanonut — hän oli seisonut alasluoduin silmin ja vetänyt toista suupieltään hymyyn.

Herra Baard oli kauhean vihainen noille sukulaisilleen, jotka olivat toivoneet hänen kuolevan lapsettomana saadakseen periä hänet. Mutta nyt puhuttiin, ettei tämä sittenkään ollut paikallaan. "Itsehän Baard sen parhaiten tietää", oli Erlend taas sanonut.

"Niin kyllä, Erlend. Se poika perii yksinään enemmän kuin sinun seitsemän poikaasi yhteensä —"

"Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne", oli Erlend vastannut, ja silloin tuli Sunniva-rouva alas; hän ei kärsinyt puhuttavan pitemmälti tästä. Erlend tuli soman näköiseksi huomatessaan Sunniva-rouvan. Sitten hän oli ottanut rouvaa kädestä ja jäänyt seisomaan hänen taakseen siten, että rouvan olkapää kosketti Erlendin kylkeen. Sunniva oli ymmärtänyt Erlendin seisoessa hänen takanaan siten ja katsoessa alas hänen varttaan pitkin, että Erlend ikään kuin sanattomasti uudisti vakuutuksen ja vahvisti häntä.

— Kristiina huomasi Munanin tuijottavan häneen hiukan peloissaan. Hän oli varmaan hymyillyt — ei oikein kaunista hymyä. Mutta äidin katsoessa häneen hymyili poika paikalla vastaan epävarmasti ja tunnustellen.

Kristiina tempasi hänet kiihkeästi syliinsä. Hän oli vielä niin pieni, niin pieni, tämä hänen nuorimpansa — ei ollut liian suuri äitinsä suudeltavaksi ja syleiltäväksi. Kristiina sipristi hänelle toista silmää — poika yritti myös sipristää omaansa, mutta molemmat tahtoivat aina mennä kiinni — äiti nauroi ääneen, ja silloin nauroi Munankin niin että helisi, äidin painaessa ja puristaessa häntä itseänsä vasten.

Lauritsa oli istunut koira sylissään. Molemmat kuulostivat metsään päin.

"— Se on isä!" Koira edellä ja poika perässä törmäisivät sitten molemmat jyrkkää rinnettä alas.

Kristiina jäi hetkeksi paikalleen. Sitten hän nousi ja meni kalliokielekkeen päähän. Siellä he nyt tulivat: Erlend, Naakkve, Ivar ja Skule. He tervehtivät häntä iloisesti ja remuten.

Kristiina vastasi. Olivatko he tulleet hevosia hakemaan, kysyi Kristiina. Eivät, vastasi Erlend, Ulf oli aikonut lähettää Sveinbørgin hevosten hakuun illalla. Erlend oli lähtenyt Naakkven kanssa hirvenajoon, ja kaksosille oli tullut ikävä äitiä.

Kristiina ei vastannut mitään. Hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin kysyikään. Naakkve talutti koiraa nauhasta. Hän ja isä olivat puetut harmaan- ja mustankirjavaan sarkamekkoon, joka ei erotu maaperän väristä. Kaikilla oli jousipyssyt.

Kristiina kysyi kartanon kuulumisia, ja Erlend jutteli heidän kulkiessaan rinnettä ylös. Ulfilla oli parhaillaan kovimmat elonkorjuukiireet; hän oli tyytyväinen satoon, mutta olki oli lyhyttä ja vilja oli kypsynyt liian äkkiä kuivuudessa ylimmillä pelloilla, tähkät tahtoivat varista. Ja kaura oli valmis tuossa paikassa. — Ulf sanoi olevan välttämätöntä pitää kiirettä. Kristiina nyökkäsi, astuskeli edelleen eikä virkkanut mitään.

Hän oli itse mukana lypsyllä navetassa. Hänestä oli hauska se hetki, jolloin hän istui pimeässä nojaten pulleaa lehmänvatsaa vasten ja tunsi maidon imelän tuoksun nenässään. Psiu, psiu, kuului pimeästä siltä taholta, missä karjapaimen lypsi. Voimakas, lämmin navetan haju, pajuköyden kitinä, sarven kopsahdus puuhun, kytkyessä kastuneella multalattialla jalkojaan liikuttava lehmä, hännän huiskaukset, joilla eläimet häätivät luotaan kärpäsiä — kaikesta tuosta lähti ihmeellinen rauha. Västäräkit, jotka olivat pitäneet sijaansa täällä kesällä, olivat lähteneet etelään.

Lehmät olivat rauhattomia tänään. Blaasida työnsi jalkansa maitoastiaan. Kristiina torui ja läimäytti sitä kylkeen. Seuraava vääntäysi ihan vääräksi heti kun Kristiina lähestyi. Sillä oli haavoja utareissa. Kristiina veti vihkisormuksen sormestaan ja lypsi ensi suihkauksen sen läpi.

Hän kuuli Ivarin ja Skulen äänet ulkoa aidan luota — he kuiskasivat ja heittivät kivillä vierasta sonnia, joka seurasi heidän karjaansa joka ilta. He olivat tarjoutuneet auttamaan Finniä vuohien lypsyssä tarhassa, mutta olivat kyllästyneet siihen.

Kristiinan noustessa vähän myöhemmin mäkeä ylös olivat nämä pojat kiusaamassa kaunista valkoista mullikkaa, jonka Kristiina oli antanut Lauritsalle — tämä seisoi itkien vieressä. Äiti laski rainnat maahan, pudisteli poikia hartioista ja työnsi heidät menemään — poikien piti jättää rauhaan veljensä vasikka, kun omistaja käski.

Erlend ja Naakkve istuivat porraspaadella; heillä oli välissään tuore juusto, josta he työnsivät suuhunsa lohkareen toisensa perästä tukkien sitä Munaninkin suuhun, joka seisoi Naakkven polvien välissä. Naakkve oli pannut äidin jouhisiivilän pienokaisen päähän ja sanoi, että nyt oli Munan näkymätön — se ei ollut mikään siivilä, vaan taikalakki. Kaikki kolme nauroivat — mutta heti kun Naakkve huomasi äidin, hän ojensi siivilän tälle ja otti rainnat äidin käsistä.

Kristiina vitkasteli maitoaitassa. Oven yläpuolisko oli raollaan ja siitä näki ulompaan suojaan — toiset olivat sytyttäneet aimo roihun. Häilyvän tulen punerruksessa istuivat nyt Erlend, lapset, palvelusneito ja kolme paimenta syömässä.

Kun hän tuli sisään, olivat he jo lopettaneet. Hän näki että pienemmät pojat oli pantu penkille nukkumaan; he olivat varmaan jo unessa. Erlend oli heittäytynyt sängylle. Kristiina oli kompastua hänen päällysnuttuunsa ja saappaihinsa; hän nosti ne ohikulkiessaan maasta ja meni sitten ulos.

Taivaalla viipyi vaalea kajastus, ja lännen tuntureiden yllä kulki punainen viiru; kirkkaassa avaruudessa vaelsi muutama tumma pilvenhattara. Näytti tulevan kaunis sää huomiseksi, sillä ilma oli tyyni ja alkoi käydä kylmäksi yötä vasten — tuuli nukkui, mutta pohjoisesta, alastomilta harmailta tuntureilta kävi kolea uho, tasainen kylmän henki. Kaakossa ilmestyi kuu pikkuvuorien takaa melkein täysipyöreänä, isona ja himmeän punaisena soista nousevassa hienossa huurussa.

Vieras sonni kulki ölisten ja mylvien jossakin aukeaa pitkin. Muuten oli niin äänetöntä, että oikein tuntui pahalta — ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin heidän tunturiniittynsä alla virtaavan vähäisen puron lorina ja metsän sisästä tuleva kohu — rauhaton humina, joka liikahti oksien välissä, vaikeni ja siirtyi taas toisaanne — Kristiina järjesteli muutamia pyttyjä ja kaukaloita, joita oli aitan seinustalla, Naakkve ja kaksoset tulivat ulos — äiti kysyi minne he aikoivat mennä.

He vastasivat tahtovansa nukkua vajassa — maitoaitassa haisi niin juustolta ja voilta ja vuohilta, jotka nukkuivat vieressä.

Naakkve ei lähtenyt heti sisään. Äiti näki hänen harmaankirjavan hahmonsa vielä kauan äpärikköniityn laidassa metsää vasten. Jonkin ajan kuluttua tuli palvelustyttö ovesta — hän säpsähti nähdessään emäntänsä seinän vierustalla.

"Etkö mene maata, Astrid — on jo myöhä —" Tyttö mutisi, että hänellä oli asiaa läävän taakse. Kristiina jäi paikalleen, kunnes näki hänen menevän sisään jälleen. Naakkve oli kuudennellatoista. Äiti oli jo jonkin aikaa saanut pitää silmällä palvelusneitojaan, kun nämä laskivat leikkiä tuon kauniin, eloisan pojan kanssa. Kristiina lähti joen rantaan ja laskeutui polvilleen veteen työntyvälle paadelle. Hänen edessään oli musta, liikkumaton syväys, vain pari pyöröä osoitti virran liikettä; mutta toisella puolen pauhasi vesi kuohuvana ja kylmää huokuen. Kuu oli noussut niin korkealle, että se jo valaisi — siellä täällä välkähteli joku kostea lehti sen hohteessa. Sitten sattui sen säde virran viripintaan.

Erlend lausui Kristiinan nimen aivan hänen selkänsä takaa. Kristiina pisti käsivartensa jääkylmään veteen ja onki pohjasta pari maitoastiaa, jotka oli pantu sinne likoamaan, kivipaino sisällään, nousi ja lähti astumaan takaisin miehensä jäljestä, molemmat kädet astioita täynnä. He eivät puhelleet keskenään noustessaan rinnettä ylös.

Aittaan tultuaan Erlend riisuutui kokonaan ja nousi sänkyyn.

"Etkö sinä pian käy levolle, Kristiina?" kysyi hän sitten.

"Kunhan minä haukkaan vähän ruokaa —." Kristiina istuutui kolmijalalle tulisijan eteen leipäkyrsä ja juustonkappale kädessä, pureksi hitaasti ja tuijotti hiillokseen, joka tummui hiljalleen lattiaan tehdyssä kivisijassa.

"Nukutko sinä, Erlend?" kuiskasi hän noustessaan ja pudistellessaan murusia helmastaan.

"En —." Kristiina meni juomaan kipollisen piimää nurkassa säilytetystä astiasta. Sitten hän palasi tulisijan luo, nosti kivilaattaa, peitti sillä hiilloksen ja ripotti tulikukan kukkaset sille kuivumaan.

Mutta sitten hän ei enää keksinyt mitään tehtävää. Hän riisuutui pimeässä ja asettui Erlendin viereen. Kun tämä tarttui häneen, painoi väsymys Kristiinaa kuin kylmä aalto; koko ruumista uuvutti ja pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, ikään kuin sen sisältö olisi valunut niskaan, jonne se jäi painamaan kipeän pahkan tavoin. Mutta kun Erlend kuiskasi hänelle, hän kietoi kuuliaisesti kätensä miehensä kaulaan.

* * * * *

Kristiina heräsi tietämättä mikä aika vuorokaudesta oli. Mutta räppänän vinoruudusta hän näki kuun olevan korkealla.

Sänky oli ahdas ja lyhyt, joten heidän täytyi maata aivan toisissaan kiinni. Erlend nukkui, hän hengitti hiljaa ja tasaisesti, rintakehä kohoili tuskin huomattavasti unessa. Ennen aikaan Kristiinan oli ollut tapana siirtäytyä lähemmäksi miehensä lämpöistä, tervettä ruumista herätessään yöllä ja ollessaan peloissaan, kun Erlend hengitti niin hiljaa — silloin oli hänestä tuntunut niin häpäisevän suloiselta tuntea hänen rintansa vierellään nousevan ja laskevan unessa.

Kotvasen kuluttua hän pujahti sängystä, pukeutui pimeässä ja hiipi ovelle.

Kuu vaelsi korkealla yläilmoissa. Soiden silmät ja kalliopaadet, jotka olivat kastuneet päivällä, välkkyivät — nyt ne menivät jäähän. Kuu paistoi lehtimetsään ja hongikkoon. Koko rinne kimalteli kuurassa. Oli purevan kylmä — hän painoi käsivartensa povea vasten ja jäi seisomaan paikalleen.

Sitten hän lähti kulkemaan puron reunaa rinnettä ylös. Se pulisi ja posahteli hienojen riitesäikeiden särkyessä.

Niityn ylälaidassa oli suuri maakivi. Kukaan ei lähestynyt sitä muuta kuin pakosta ja ristien silloin silmänsä. Sen alle kaadettiin hapanta kermaa tunturille tultaessa ja sieltä lähdettäessä. Mutta Kristiina ei ollut kuullut kenenkään nähneen tai kuulleen mitään outoa sen luona — tapa oli vain ollut sellainen vanhoista ajoista asti.

Hän ei tiennyt itsekään mikä häntä veti ulos yöhön. Hän pysähtyi kiven ääreen — ja asetti jalkansa erääseen uurteeseen. Hänen vatsansa kouristui kokoon, hänen vatsansa pohjassa tuntui kylmältä ja tyhjältä pelosta — mutta hän ei tahtonut ristiä silmiään. Sitten hän nousi kivelle ja istuutui sille.

Siitä näki kauas, kauas. Sisämaan yläpuolella häämöttivät harmaat kalliot kammottavina kuutamossa. Dovren puolta hallitseva mahtava huippu kohosi valjuna kylmänkalpeaa taivasta vasten, Graahøn lumi jäätikkö välkkyi ja Raanekampien vastasatanut lumi ja siniset rotkot hohtivat. Kuutamossa uinuva tunturi näytti kaameammalta kuin hän oli osannut aavistaa — koko avaralla, jäänharmaalla taivaalla tuikki tuskin yhtään tähteä. Kylmä meni läpi luiden ja ytimien — kauhu ja pakkanen ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta hän jäi istumaan uhallakin.

Hän ei tahtonut mennä nukkumaan pimeään aittaan miehensä lämpimän, nukkuvan ruumiin viereen. Hän ei kuitenkaan voisi nukkua tänä yönä, sen hän tunsi.

Niin totta kuin hän oli isänsä tytär, ei hänen aviomiehensä ollut saava milloinkaan kuulla hänen moittivan tämän käytöstä. Sillä hän muisti mitä oli luvannut rukoillessaan Kaikkivaltiasta ja kaikkia taivaan pyhiä säästämään Erlendin hengen — —

Ja niin hänen täytyi lähteä ulos peikkojen keskeen hengähtämään, sillä hän oli menehtymäisillään —.

* * * * *

Hän istui siinä ja antoi kaikkien vanhojen katkerien ajatusten astua esiin hyvinä tuttavina. Ja tervehti niitä vanhoin tutuin ajatuksin — teennäisin Erlendin puolusteluin.

Tosin Erlend ei vaatinut häneltä sitä. Erlend ei ollut laskenut hänen kannettavakseen mitään siitä kaikesta, minkä Kristiina oli ottanut hartioilleen. Kristiina oli vain siittänyt seitsemän poikaa. "Seitsemästä pojastani pidän minä itse huolen, Arne —." Mitähän Erlend oli tarkoittanut noilla sanoillaan. Hän ei kai ollut tarkoittanut mitään — muuten vain sanonut.

Erlend ei ollut pyytänyt häntä kohottamaan Husabyn kartanoa ja maita parempaan kuntoon. Hän ei ollut pyytänyt häntä taistelemaan henkensä edestä saadakseen hänet vapaaksi. Hän oli katsonut valtaherran tyynin mielin, miten hänen tilansa rappeutuivat, miten hänen henkeään uhattiin, miten hän menetti kaiken omaisuutensa. Rutiköyhänä kesken onnettomuuttaan hän kantoi yhä päänsä yhtä korkealla kuin ennen, valtaherran tyyneys ja valtiaan ryhti olemuksessaan hän kulki vieraana vaimonsa isän kartanossa.

Mutta kaikki, mitä Kristiina omisti, kuului myös hänen pojilleen. Hänen hikensä, työnsä ja koko voimansa kuului näille. Mutta silloin piti kartanon ja hänen itsensä saada myös osa pojista.

Ei hänen olisi tarvinnut lähteä tunturituvalle kuin mikäkin töllinvaimo. Mutta hän oli tuntenut olonsa kotona ikään kuin kaikilta puolin ahdistetuksi ja saarretuksi — kunnes oli läkähtyä. Silloin hänen oli täytynyt saada näyttää itselleen, että hän osasi olla talonpoikaisvaimonkin tehtävissä. Ahertanut ja raatanut hän oli siitä päivästä asti, jolloin hän ratsasti morsiamena Erlend Nikulauksenpojan kartanoon — ja hän oli nähnyt, että yhden täytyi raataa, jotta jotakin jäisi sille, jota hän kantoi sydämensä alla. Ellei tuon tulevan isä pystynyt siihen, oli se hänen tehtävänsä. Mutta nyt hänen täytyi saada varmuus — varmuus siitä, osasiko hän itse tehdä sen työn, jota oli vaatinut palvelusnaisiltaan ennen, osasiko hän tehdä sen omilla käsillään. Ja nyt — sellainen päivä, jolloin hänen lanteitaan ei särkenyt, hänen seisottuaan kirnuamassa, oli hyvä päivä. Hyvältä tuntui aamulla, kun hän itse laski karjansa ulos — se oli lihonut ja kaunistunut kesällä; hänen mielensä paino keveni, kun hän huuteli auringon laskiessa kotiinpalaavia lehmiä. Hänestä oli mieluista nähdä omaisuuden lisääntyvän — hänestä tuntui silloin siltä kuin hän olisi kaivanut perustusta kamaraan, josta hänen poikiensa tulevaisuus oli kerran kohoava.

Jørundgaard oli hyvä kartano, mutta ei niin hyvä kuin hän oli luullut. Eikä Ulf ollut laakson miehiä — hän saattoi tehdä pahoin ja olla kärsimätön. Seudun laskujen mukaan saatiin Jørundgaardissa aina runsas heinä — heillä oli joen rannalla ja saarilla sijaitsevat suoniittynsä — mutta heinä siellä ei ollut hyvää, sellaista, johon Ulf oli tottunut Trøndelagenissa. Hän ei ollut tottunut siihen, että koottiin niin paljon sammalta ja jäkälää, kanervaa ja lehdeksiä, kuten täällä täytyi tehdä.

Isä oli tuntenut joka tilkun maallaan, hänellä oli ollut kaikki se talonpoikaisviisaus, jota juuri täällä tarvittiin. Hän tunsi vuoden oikut, eri sarkojen kyvyn ottaa vastaan sateet ja kuivuudet, tuulikesät ja helteet; hän tunsi kotieläinrodut, joiden kantaeläimet itse oli kasvattanut, parittanut, jalostanut ja sitten myynyt. Kristiina ei tuntenut niin tarkoin taloansa. Mutta hän tahtoi oppia tuntemaan sen yhtä hyvin ja — poikien oli opittava samoin. Erlend ei ollut vaatinut häneltä milloinkaan sellaista. Hän ei ollut nainut häntä hikeä ja vaivannäköä varten, hän oli nainut hänet siksi, että hän makaisi hänen kainalossaan. Sitten, kun aika oli täysi, ilmestyi äidin viereen lapsi, joka vaati itselleen paikkaa hänen käsivarrellaan, rinnallaan ja hoivissaan.

Kristiina vaikeroi hammasta purren. Hän värisi kylmästä ja vihasta.

"Pactum serva — se merkitsee norjan kielellä, säilytä uskosi!"

Entäs tuokin kerta, jolloin Arne Gjavvaldinpoika ja veli Leif Holmin luostarista olivat olleet Husabyssä hakemassa hänen ja lasten omaisuutta Nidarosiin. Senkin oli Erlend jättänyt hänen tehtäväkseen — itse hän oleili Holmin luostarissa. Kristiina asui sitten kaupunkikartanossa, jonka munkit omistivat nykyään, ja Arne Gjavvaldinpoika oli jäänyt hänen luokseen auttamaan häntä neuvoin ja töin. Arne oli saanut Simonilta kirjeen, jossa tämä pyysi hänen apuaan.

Arne oli niin innokas kuin olisi pelastanut omia tavaroitaan. Jo samana iltana, jolloin hän oli tullut kaupunkiin, hän tahtoi mukaansa talliin Kristiinan ja Raasvoldin Gunna-rouvan, joka oli tullut kaupunkiin kahden pienimmän keralla. Siellä seisoi seitsemän parasta hevosta — miehet olivat olleet suopeita, kun Arne selitti viidellä vanhimmalla pojalla olleen kullakin oman ratsuhevosensa, samoin talon emännällä ja tämän miespalvelijalla. Erlendin espanjalaisen oriin hän saattoi todistaa Erlendin lahjoittaneen pojalleen Nikulaukselle — vaikkakin se oli tapahtunut puolittain leikillä. Eipä siksi, että Arne olisi itse välittänyt tuosta pitkäkoipisesta eläimestä — mutta hän tiesi Erlendin pitävän siitä paljon.

Juhlavarustusta, suurta kypärää ja kultasilaista miekkaa oli Arnen ollut vaikea luovuttaa — tosin ne kelpasivat vain turnajaisiin, mutta olivat suuriarvoiset rahassa. Erlendin mustasilkkisen haarniskapaidan, jossa oli punaisella langalla ommeltu leijonan kuva, oli hän saanut pelastetuksi. Ja Erlendin englantilaisen sotavarustuksen hän oli vaatinut Nikulaukselle. Se oli niin erinomainen, ettei Arne uskonut koko Norjan maassa olevan sen veroista — kun näet ymmärsi asian. Vaikka olihan se kulunut — Erlend oli kuluttanut aseitaan, hän oli kuluttanut enemmän kuin moni muu päällikönpoika tähän aikaan —. Arne hyväili joka esinettä — kypärää, hartiakaulusta, hiha- ja säärinahkoja, rautahansikkaita, jotka olivat erittäin mukavat ja kuitenkin hyvin lujat. Ja entäs miekka — siinä oli vain halpa rautakahva, ja kädensijan nahkapäällys oli kulunut — mutta moista kappaletta ei nähnyt joka päivä.

Kristiina oli ottanut miekan helmaansa. Hän tiesi, että Erlend iloitsisi siitä kuin rakastetusta morsiamesta — hän ei ollut milloinkaan käyttänyt muita miekkojaan. Hän oli saanut sen varhaisimmassa nuoruudessaan Sigmund Torolfinpojalta, joka oli ollut hänen sänkykumppaninsa henkivartiossa. Yhden ainoan kerran oli Erlend maininnut tuosta ystävästään Kristiinalle: "Jos ei Jumalalla olisi ollut semmoinen hirmuinen kiire ottaa Sigmundia tästä maailmasta, olisi kai moni seikka käynyt toisin päin. Hänen kuoltuaan minä en viihtynyt kuninkaan kartanossa, vaan pyysin sitten kuninkaalta lupaa päästä pohjoiseen Gissur Gallen kanssa. Mutta silloin minä en olisi saanut sinua, kultaseni — silloin minä olisin ollut nainut mies aikaa ennen kuin sinä tulit täysikasvuiseksi."

Munan Baardinpojalta Kristiina oli kuullut Erlendin hoitaneen tuota ystäväänsä yöt ja päivät aivan kuin äiti lastaan, nukkuneen vain sen, minkä torkahti sairaan vuoteen laidalle — viimeisenä talvena, jolloin Sigmund Torolfinpoika makasi sylkien keuhkonsa ja verensä pienissä erissä ruumiistaan. Ja kun Sigmund oli haudattu Halvardin-kirkkoon, oli Erlend käynyt hänen haudallaan tavan takaa, virunut polvillaan paadella ja surrut. Mutta Kristiinalle hän ei ollut puhunut toveristaan muuta kuin yhden kerran. Halvardin-kirkossakin oli Kristiina kohtaillut Erlendiä tuona houretalvena Oslossa. Mutta Erlend ei ollut maininnut mitään siitä, että hänen paras nuoruudenystävänsä nukkui siellä. — Samoin hän oli surrut äitiään; ja Ormin kuollessa kuului hän olleen aivan suunniltaan surusta. Mutta hän ei puhunut heistä koskaan. Kristiina tiesi hänen käyneen kaupungissa Margretia katsomassa — mutta hän ei puhunut milloinkaan tyttärestään.

— Aivan kahvan juureen oli piirretty kirjoitusmerkkejä. Enimmät olivat riimukirjoitusta, josta hän ei saanut selvää eikä Arnekaan, mutta munkki tutki miekkaa ja sanoi hetken kuluttua: "Pactum serva. Se merkitsee norjaksi: säilytä uskosi."

Arne ja veli Leif puhuivat, että myös suurin osa Kristiinan kotitunturilla olevaa maaomaisuutta — Erlendin huomenlahjaomaisuus — oli pantattu ja haaskattu. Ja he tuumivat, voitaisiinko siitä pelastaa jotakin. Mutta Kristiina ei tahtonut tietää koko asiasta — kunnia ennen kaikkea; hän ei tahtonut kuulla väiteltävän siitä, olivatko hänen miehensä toimet olleet laillisia. Hän oli kiusaantua kuoliaaksi Arnen puheista, vaikka tämä tarkoittikin pelkkää hyvää. Kun hän ja munkki sitten sanoivat hyvää yötä ja lähtivät makuusuojaansa, viskautui Kristiina polvilleen Gunna-rouvan eteen ja kätki päänsä tämän syliin.

Hetken kuluttua kohotti vanha rouva hänen päätään. Kristiina nosti katseensa — Gunna-rouvan kasvot olivat karkeatekoiset, kellertävät ja lihavahkot, niissä kulki kolme syvää vakoa yli otsan, joka oli kuin vahaan veistetty; hänellä oli älykkäät hyväntahtoiset silmät ja sisäänvajonnut, hampaaton suu, jota varjostivat pitkät harmaat parranhaivenet. Nuo kasvot olivat olleet Kristiinan edessä monena vaikeana hetkenä — Gunna-rouva oli ollut hänen luonaan joka synnytyksessä, yhtä ainoata kertaa lukuun ottamatta, jolloin Kristiina oli ollut isänsä kuolinvuoteen ääressä ja saanut sillä tiellä Lauritsan.

"Niin, niin, tyttäreni", sanoi rouva pidellen hänen ohimoistaan. "Olenhan minä tukenut sinua toisenkin kerran, kun olet ollut polvillasi. Mutta tässä taistelussa, Kristiinani, sinun täytyy langeta itse Jumalan äidin eteen ja rukoilla häntä johdattamaan sinut vaikeuksien läpi —"

— Ja olihan Kristiina mielestään niin tehnytkin. Hän luki rukouksensa ja kappaleen psalttarista joka lauantai-ilta, piti arkkipiispa Eilivin määräämät paastot, jotka tämä oli vaatinut häneltä synninpäästöä jakaessaan, antoi almuja ja palveli itse jokaista kulkijaa, joka pyysi yösijaa, vaikka pyytäjä olisi ollut minkänäköinen. Mutta hän ei enää tuntenut siitä virtaavan valoa itseensä. Hän tiesi valon olevan olemassa, mutta oli kuin usvat olisivat peittäneet hänen sisimpänsä. Se oli kai sitä mitä Gunnulf oli nimittänyt henkiseksi kuivuudeksi. Sen vuoksi ei kenkään saanut menettää rohkeuttaan, sanoi Sira Eiliv; tuli pysyä vain lujana rukouksessa ja hyvissä töissä kuten talonpoika, joka kyntää, lannoittaa ja kylvää — kyliä Jumala suo itämis-sään, kun hänen aikansa on käsissä. — Mutta Sira Eiliv ei ollut milloinkaan itse hoitanut maata.

Gunnulfia hän ei ollut nähnyt sen kerran jälkeen. Hän eli pohjoisessa, Helgelandissa, saarnasi ja keräsi lahjoja luostarilleen. Niin, hän oli toinen Husabyn ritarin pojista, ja toinen —.

Mutta Margret Erlendintytär kävi joskus hänen luonansa kaupungissa. Kauppiaanrouvaa seurasi kaksi palvelusneitoa, hän oli upeasti puettu ja välkkyi koristeita — appi oli kultaseppä, joten ne tulivat omasta talosta. Hän tuntui iloiselta ja tyytyväiseltä — vaikkei hänellä ollut lapsia. Hän oli saanut osansa oikeaan aikaan. Herra tiesi, muistiko hän milloinkaan vaivaisraukkaa, Gimsarin Haakonia — tämä kuului sentään voivan liikkua pihamaalla kahden kainalosauvan varassa —.

Mutta silläkään kertaa ei Kristiina ollut ajatellut katkerin mielin Erlendiä, siltä hänestä tuntui. Hän uskoi pahimman odottavan Erlendiä tämän jouduttua vapaaksi vankeudesta. Mutta Erlend oli piiloutunut luostariin apotti Olavin luo. Muutosta huolehtiminen, kaupungissa näyttäytyminen nykyoloissa — meni kai yli Erlend Nikulauksenpojan voimien.

Ja sitten he olivat purjehtineet Trondheimin vuonosta Laurentiuksen laivalla, samalla aluksella, jolla Erlend oli muuttanut Kristiinan myötäjäiset pohjoiseen silloin kun he olivat saaneet naimaluvan.

Oli ollut tyyni myöhäissyksyn päivä — vuonon vesi oli läikkynyt kylmän harmaana, koko maailma oli ollut viluisen näköinen ja valkoisenkirjava — tuuli oli ajanut ensi lumen viiruina jäätyneitä vainioita pitkin, ja kylmänsiniset tunturit olivat lumiläikälliset. Pilvetkin taivaan kannella, joka muuten oli sininen, näyttivät ikään kuin tuulen tuomalta jauheelta. Laiva liukui raskaasti ja verkkaan rannikon reunaa ja ohi niemenkärjen. Kristiina seisoi kannella katsellen aaltojen pärskettä vuoren alla — ajatellen, mahtaisiko hän tulla merisairaaksi heidän ehdittyään selemmälle.

Erlend seisoi kaiteen luona lähempänä etukeulaa kahden vanhimman pojan kanssa. Tuuli ravisteli heidän viittojaan ja hiuksiaan.

He kääntyivät katsomaan Korsfjordille, Gaularosia ja Birgsin satamaa kohti. Auringonsäde lankesi ruskean- ja valkoisenkirjavalle rannalle.

Erlend sanoi jotakin pojille. Bjørgulf käännähti äkkiä, lähti kaiteen luota ja alkoi pyrkiä perään. Hän sohi itselleen tukea keihäällä, jota hän aina kantoi ja nyt käytti sauvana hoippuessaan tyhjien soutupenkkien välitse äitinsä ohi — mustakiharainen pää eteenpäin ojossa ja silmät niin sikkaralla, ettei niitä näkynyt ensinkään; suu oli tiukasti suljettu. Hän katosi peräkeulan alle.

Äiti katsoi kahta jäljellejäänyttä, Erlendiä ja hänen vanhinta poikaansa. Silloin notkisti Nikulaus toista polvea, kuten hovipoika tekee tervehtiessään kuningastaan, tarttui isän käteen ja suuteli sitä.

Erlend kiskaisi kätensä pois. — Kristiina näki hänen kasvonsa, ne olivat kalmankalpeat ja värähtelivät hiljaa, sitten hän käänsi pojalle selkänsä ja hävisi purjeen taakse.

He olivat yötä eräässä Møren ulkosatamassa. Nyt oli jo paljon kovempi aallokko — laiva keikkui ankkurissa, nousi ja laski. Kristiina oli kojussa, jossa hänen piti nukkua Erlendin ja kahden pienimmän kanssa. Häntä yökötti, hän ei tahtonut pysyä pystyssä pohjapalkeilla, jotka aivan kuin juoksivat pois jalkojen alta ja sitten taas nostivat hänet ilmaan. Sarvilyhty heilui hänen päänsä päällä ja sen pieni valotuikku loimahteli — ja hän reistaili Munanin kanssa koettaen saada tätä toimittamaan tarvettaan palkkien väliin. Kun poika heräsi unenpöpperöisenä, hän antoi tulla yhdet sekä toiset lajit heidän vuoteeseensa, rimpuili ja kirkui eikä olisi antanut vieraan vaimon, äitinsä, koskea häneen ja pidellä häntä sillä aikaa. Silloin tuli Erlend alas.

Kristiina ei voinut nähdä hänen katsettaan, kun hän aivan hiljaa kysyi:

"Näitkö Naakkvea? — Hän oli silmistään aivan sellainen kuin sinä, Kristiina." Erlend hengitti kiivaasti ja lyhyin vedoin. "Sellaiset olivat sinunkin silmäsi sinä aamuna nunnien puutarha-aidan reunassa — kun olit kuullut minusta kaiken pahan — ja annoit kuitenkin luottamuksesi —"

Silloin hän oli tuntenut ensimmäisen sapenkarvaan katkeruuden pisaran sydämessään. Varjelkoon Jumala poikaa, ettei tämän tarvitsisi kokea päivää, jolloin hänen täytyy huomata liittäneensä luottamuksensa käteen, joka antaa kaiken valua läpi sormien kuin veden ja kuivan hiedan —.

* * * * *

Jo hetki sitten hän oli luullut kuulleensa kavionkopsetta eteläisten tunturien puolelta. Nyt se kuului taas lähempää: ei siellä ollut irtohevosia, siellä oli tulossa ratsastaja, joka ajoi kiivaasti kukkulan alaisten kallioiden yli.

Pelko jähmetti hänet: kuka ajoi ulkona näin myöhään? Kuolleet ajavat alakuun aikaan — eikö kuulunutkin ratsastajia ensimmäisen kintereillä? Mutta hän jäi sittenkin istumaan; hän ei tiennyt tapahtuiko se siksi, että hän oli tullut niin kankeaksi, vaiko siksi, että hänen mielensä oli niin jäykkä tänä yönä.

Tänne tulija vain aikoi — nyt hän ratsasti niityn alisen kaalaamon läpi. Kristiina näki keihäänkärjen välkähtävän pajupensaiden välissä. Silloin hän laskeutui kiveltä, aikoi juosta takaisin karjatuvalle — mutta samassa hyppäsi ratsastaja hevosen selästä, sitoi sen liekapaaluun ja viskasi viittansa sen peitteeksi. Hän nousi rinnettä — oli iso ja vahva mies — nyt tunsi Kristiina tulijan; se oli Simon.

Nähdessään Kristiinan tulevan vastaan kuutamossa Simon näytti säikähtävän yhtä pahasti kuin Kristiina oli säikähtänyt häntä hetki sitten:

"Herra Jeesus, sinäkö siinä olet vai — miten ihmeessä sinä liikut ulkona näin yöllä —? Odotitko minua?" kysyi hän äkkiä aivan kuin suuressa hädässä, "oletko aavistanut minun tuloni?"

Kristiina pudisti päätään:

"En voinut nukkua. — Lanko, mikä sinua vaivaa?"

"Andres on niin kipeä, Kristiina — pelkäämme hänen kuolevan. Silloin ajattelimme — tiesimme sinun olevan taitavimman naisen semmoisissa — hän on oman sisaresi poika, muista tämä. Tahdotko olla niin hyvä ja lähteä minun kerallani hänen luokseen? — Ymmärräthän, etten olisi tullut sinun luoksesi tällä tapaa, ellen olisi tiennyt pojan hengen olevan kysymyksessä", sanoi Simon rukoilevasti.

Hän toisti saman Erlendille, joka istui aitassa unisena äänettömän ihmetyksen vallassa. Erlend koetti lohduttaa lankoa ja selitti kuin kokenut ainakin, että pikkulapset tulevat helposti kuumeeseen ja alkavat houria pienimmänkin vilustuksen jälkeen; ehkei se ollut niin vaarallista kuin miltä näytti. "Ymmärräthän sinä, Erlend, etten minä olisi tullut hakemaan Kristiinaa näin öiseen aikaan, ellen olisi nähnyt lapsen kamppailevan kuoleman kanssa", sanoi Simon.

Kristiina oli puhaltanut hiilet sytyksiin ja pannut puita tulisijaan; Simon istui tuijottaen tuleen, joi ahneesti Kristiinan tarjoamaa maitoa, mutta ei huolinut ruoasta. Mieluimmin hän olisi tahtonut lähteä takaisin paikalla, kun toiset saapuivat "— jos sinä suostut tulemaan, Kristiina?" Eräs hänen miehistään oli tulossa tänne perästäpäin leskivaimon kanssa, joka palveli Formossa; vaimo oli varma ihminen ja saattoi jäädä tänne hoitamaan asioita siksi aikaa — Simon vakuutti uudelleen Aasbjørgin erittäin taitavaksi naiseksi.

Nostettuaan Kristiinan satulaan sanoi Simon:

"Tahtoisin ajaa oikotietä, etelän kautta — ellei sinulla ole mitään sitä vastaan?"

Kristiina ei ollut milloinkaan ollut sillä kulmalla, mutta hän tiesi, että sieltä johti polku laaksoon, alas Formon kartanon takana olevan jyrkän rinteen reunaa. Hän vastasi myöntävästi — mutta siinä tapauksessa täytyi Simonin miehen ratsastaa toista tietä Jørundgaardin kautta hakemaan sieltä hänen lääkerasiaansa ja yrttejään. Hän saattoi herättää Gauten, tämä tiesi parhaiten missä ne olivat.

Suuren suon laidassa he saattoivat ratsastaa rinnatusten, ja Kristiina kerrotutti itselleen pojan sairaudesta. Formon lapsilla oli ollut kaulatauti Olavinmessun aikaan, mutta he olivat selviytyneet siitä helposti. Tämä oli tullut Andrekseen aivan yhtäkkiä juuri kun hän näytti olevan mitä parhaimmissa voimissa — keskellä päivää kolme vuorokautta sitten. Simon oli vienyt hänet mukanaan ulos, oli antanut pojan istua viljareessä pellolle asti — kun Andres äkkiä valitti vilua, ja Simonin katsoessa tärisi poika niin, että hampaat löivät loukkua. Sitten tuli kuumotus ja yskä, hän sylki pahan näköistä ruskeata moskaa ja valitti rintaansa kivistävän — mutta eihän se pikku raukka osannut sanoa, mihin paikkaan pahimmin koski.

Kristiina lohdutti Simonia parhaansa mukaan ja ajoi hänen takanaan kappaleen matkaa. Kerran Simon kääntyi kysymään, oliko Kristiinan vilu, hän olisi tahtonut antaa oman viittansa Kristiinan vaipan päälle.

Sitten hän puhui taas pojasta. Hän oli kyllä huomannut, ettei poika ollut vahva. Mutta Andres oli vahvistunut paljon viime kesänä ja syksynä — niin sanoi pojan hoitajakin. Viime päivät ennen sairastumistaan hän oli ollut vähän rauhaton ja juonikas — hän "pelkäsi", kun koirat hyppivät hänen ympärillään tahtoen häntä leikkimään kanssaan. Sinä päivänä, jolloin hän sai kuumeen, oli Simon palannut kotiin auringonlaskun aikaan ja tuonut mukanaan muutaman villisorsan. Muulloin oli poika aina pyytänyt saada leikkiä isän ampumilla linnuilla, mutta nyt hän huusi ääneen, kun isä heilautti lintukimppua häntä kohden. Myöhemmin hän kyllä meni salaa koettelemaan sorsia, mutta tahrautui vereen ja joutui aivan suunniltaan pelosta. Ja tänä iltana, kun hän makasi tuskaisesti vaikeroiden voimatta nukkua ja päästä lepoon, hän oli äkkiä huutanut, että haukka tahtoi ottaa hänet —.

"— Muistatko sen päivän Oslossa, jolloin minä sain sanan hänen syntymästään? Sanoit silloin: 'Nyt sinun sukusi jää Formoon sinun jälkeesi'."

"Älä puhu tuolla lailla, Simon — ikään kuin ajattelisit kuolevasi pojattomana. Jumala ja lempeä Pyhä Neitsyt voivat auttaa. Ei ole sinun tapaistasi, lanko, heittää toivoa —"

"Halfrid, ensimmäinen vaimoni, sanoi samaa, synnytettyään poikamme. Tiedätkö sinä, Kristiina, että minulla oli poika hänestäkin?"

"Tiedän. Mutta Andreshan on jo kolmannella vuodella. Kahtena ensimmäisenä lapsia on vaikein suojella —." Mutta Kristiinasta tuntui, ettei hänen sanoistaan nyt ollut suurta apua. Ja he ajoivat ajamistaan; hevoset kapusivat kukkulan reunaa ja heittelivät päitään niin että suitset helisivät — eikä hallaisessa yössä kuulunut muuta ääntä kuin heidän ratsastuksensa ja toisin ajoin veden solina heidän ajaessaan puron poikki. Kuun valo tunki joka paikkaan; vieremät ja kallioseinät kumottivat kalmanhohteisina heidän ratsastaessaan harjun reunaa.

Vihdoinkin he saapuivat perille ja näkivät alas laaksoon. Kuu valaisi laakson, joen ja suot, ja etäämpänä oleva järvi välkkyi kuin hopea — pellot ja niityt olivat aavemaisen vaaleat.

"Tänä yönä käy halla laaksossakin", sanoi Simon.

Hän nousi ratsailta ja talutti Kristiinan hevosta mäkeä laskeuduttaessa. Polku oli monin paikoin niin jyrkkä, että Kristiina tuskin uskalsi katsoa eteensä. Simon tuki häntä painaen selkänsä hänen polveaan vasten, ja Kristiina nojasi kädellään hevosen kupeeseen. Silloin tällöin irtautui kivi hevosen jalan alta ja lähti vierimään alas, pysähtyi hetkeksi ja vieri taas edelleen, irrotti toisia ja vei ne mukanaan —.

Viimein he olivat alhaalla. He ratsastivat ohravainioiden halki kartanon pohjoispuolitse härmäisten ohrakuhilaiden välissä. Haavanlehdet rapisivat ja ritisivät ilkeästi tyynessä, valoisassa yössä.

"Onko se totta", kysyi Simon kuivaten kasvojaan hihallaan, "ettet sinä tuntenut mitään aavistuksen tapaista —?"

Kristiina väitti sen olevan totta. Simon lausui:

"Olen kuullut sanottavan, että ihmiseltä kulkee sana toiselle, kun hän on oikein kovassa hädässä. Puhuimme Ramborgin kanssa monta kertaa, että jos sinä olisit ollut kotosalla, olisit varmaan tietänyt neuvon —"

"En ole ajatellut teitä kumpaistakaan viime päivinä", sanoi Kristiina. "Usko minua, Simon." Mutta hän näki, ettei siitä ollut lohdutusta.

Pihalle juoksi pari miestä ottamaan huostaansa hevosia. "Poika voi kuten sinun lähtiessäsi, Simon, ei sen pahemmin", sanoi toinen nopeasti katsahdettuaan isännän kasvoihin. Simon nyökkäsi; sitten hän lähti Kristiinan edellä rouvatupaa kohti.

Kristiina huomasi vaaran olevan käsissä. Pienokainen nukkui yksin suuressa, komeassa sängyssä, ähkyi ja huohotti ja viskeli lakkaamatta päätään edestakaisin pieluksella. Hänen kasvonsa olivat tulikuumat ja punaiset, silmät olivat kiiltävät ja puoleksi kiinni, ja hänen oli hyvin vaikea hengittää. Simon seisoi pitäen omassaan Ramborgin kättä, ja kaikki kartanon naiset olivat kerääntyneet tupaan Kristiinan ympärille tämän tunnustellessa pojan ruumista.

Mutta Kristiina puhui niin tyynesti kuin suinkin osasi ja koetti rohkaista lapsen vanhempia. Keuhkokuume tämä oli. Mutta yö oli pian ohi eikä käännettä ollut tapahtunut pahempaan päin — tämän taudin luonne oli sellainen, että se kääntyi suuntaan tai toiseen kolmantena tai seitsemäntenä tai yhdeksäntenä yönä ennen kukonlaulua. Hän pyysi Ramborgia lähettämään palvelijat maata, paitsi kahta, jotta hänellä olisi apunaan levänneet apulaiset. Ja kun Simonin mies tuli Jørundgaardista mukanaan lääketarpeet, laittoi Kristiina pojalle hiostavan juoman ja löi suonta toisesta jalasta, jotta nesteet valuisivat vähemmäksi rinnasta.

Ramborg kalpeni nähdessään lapsensa jalasta vuotavan verta. Simon kietoi kätensä hänen ympärilleen, mutta Ramborg työnsi miehen luotaan ja istuutui tuolille sängyn jalkopäähän; siinä hän sitten istui tuijottaen Kristiinaan suurin, mustin silmin sisaren hääräillessä lapsen ääressä.

* * * * *

Päivemmällä, kun poika näytti voivan hiukan paremmin, sai Kristiina Ramborgin paneutumaan vähäksi aikaa pitkäkseen penkille. Hän tukki nuoren äidin ympärille patjoja ja peitteitä ja kävi istumaan tämän pääpuoleen silittäen hiljaa sisarensa otsaa. Ramborg tarttui Kristiinan käteen:

"Hyväähän sinä tarkoitat meille?" hän kysyi tukahtuneesti.

"Kuinka minä voisin tarkoittaa muuta, rakas sisko — olemmehan me kaksi ainoat jäljellejääneet koko suvustamme —"

Ramborg hytkähti huulet tiukasti tukossa, — niiden takaa kuului pari kiihkeää tyrskähdystä. Kristiina ei ollut nähnyt sisarensa itkevän kuin yhden ainoan kerran — heidän seisoessaan isänsä kuolinvuoteen ääressä. Nyt pulpahti poskille muutama kiireinen kyynel vierien edelleen alas. Hän nosti Kristiinan käden ja katsoi sitä. Se oli suuri ja kapea, mutta tällä kertaa punaisenruskea ja sierettynyt.

"Se on sittenkin kauniimpi kuin minun", sanoi hän. Ramborgin kädet olivat valkoiset ja pienet, mutta sormet olivat lyhyet ja kynnet neliskulmaiset.

"On se", sanoi hän melkein vihaisesti, kun Kristiina pudisti päätään ja hymyili. "Ja itsekin sinä olet yhä kauniimpi kuin mitä minä olen ollut koskaan. Ja isä ja äiti pitivät sinusta enemmän kuin minusta — aina; sinä tuotit heille surua ja häpeää, minä olin säyseä ja kuuliainen ja kiinnyin juuri siihen mieheen, jolle he mieluimmin halusivat minut naittaa — mutta sittenkin he rakastivat paljon enemmän sinua."

"Ei, sisko. Kyllä he rakastivat sinua aivan yhtä paljon. Ole iloinen, Ramborg, ettet sinä tuottanut heille koskaan muuta kuin iloa — et arvaa, kuinka vaikea minun osani on kantaa. He olivat nuorempia silloin, kun minä olin nuori; sentähden he ehkä puhelivat enemmän minun kanssani."

"Niin, kaikki taisivat olla nuorempia siihen aikaan, kun sinä olit nuori", sanoi Ramborg jälleen huoahtaen.

Tuokion kuluttua hän nukkui. Kristiina katsoi häntä. Hän ei tuntenut sisartaan paljoakaan; Ramborg oli lapsi, kun hän itse joutui naimisiin. Ja hänestä tuntui, että Ramborg oli tavallaan jäänytkin lapseksi. Hän oli ollut aivan lapsen näköinen istuessaan sairaan poikansa vieressä — kalpean, säikähtyneen lapsen, joka koettaa taistella pelkoa ja onnettomuutta vastaan.

Sattui semmoista, että eläinten kehitys keskeytyi, jos ne olivat saaneet liian varhain poikasia. Ramborg ei ollut täyttänyt kuuttatoista saadessaan tyttärensä, ja sen jälkeen hän ei ollut oikein päässyt varttumisen vauhtiin enää; hän jäi pieneksi ja hennoksi, vaille rehevyyttä ja hedelmällisyyttä. Hän oli sitten saanut enää tämän ainoan pojan, joka oli kummallisen voimattoman näköinen — sillä oli kauniit kasvot, vaalea ja hyvä ihonväri, mutta koko poika oli sellainen hento pieni heiveröinen — se oli alkanut kävellä myöhään ja puhui vielä niin huonosti, että vain ne, jotka olivat aina lähettyvillä, voivat ymmärtää hänen puhettaan. Hän vierasti sitä paitsi niin kovasti outoja, että Kristiina oli tuskin saanut koskea koko sisarenpoikaan tätä ennen. Jospa Jumala ja Pyhä Olavi soisivat hänen pelastaa tuon pienen raukan — hän kiittäisi siitä ikänsä kaiken. Tuommoinen lapsellinen äiti ei suinkaan jaksaisi kestää poikansa kadottamista. Ja hän ymmärsi, että vaikeaksi taitaisi Simoninkin käydä kadottaa ainoa poikansa —.

Vasta nyt nähdessään, miten syvästi Simon kärsi hädässään ja tuskassaan, ymmärsi Kristiina miten sydämellisesti hän oli alkanut pitää langostaan. Nyt hän ymmärsi isänsä suuren rakkauden Simon Andreksenpoikaan. Ja hän mietti, eikö isä ollut tehnyt väärin Ramborgia kohtaan jouduttaessaan siten avioliiton solmimista. Sillä kun hän katsoi pientä, hentoa sisartaan, tuntui hänestä siltä, että Simon oli sentään liian vanha ja jämeä ja tasaantunut tuon lapsen puolisoksi.

III

Vuorokaudet kuluivat, ja Andres oli vuoteessa ilman että muutosta näkyi parempaan tai pahempaan. Pahinta oli, ettei hän voinut juuri ollenkaan nukkua; hän makasi tilallaan silmät puoliummessa näyttämättä tuntevan ketään; yskä ja hengenahdistus vaivasivat tuota pientä laihaa ruumista, ja kuume oli häilyvä. Eräänä iltana oli Kristiina antanut hänelle rauhoitusjuoman — poika vaipui horrokseen, mutta tuokion kuluttua näki Kristiina hänen käyvän sinertävän kalpeaksi ja iho muuttui kylmäksi ja nahkeaksi. Silloin hän juotti sukkelaan lapselle lämmintä maitoa ja pani kuumennettuja kiviä jalkapohjien alle eikä sen perästä enää uskaltanut antaa unijuomaa — hän ymmärsi pojan olevan liian pienen sitä kestämään.

Sira Solmund toi kirkosta pyhät esineet pojan vuoteen ääreen; Simon ja Ramborg lupasivat rukoilla, paastota ja jakaa almuja, jos Jumala kuulisi heitä ja antaisi Pojan jäädä eloon.

Erlend kävi kartanossa kerran; hän ei tahtonut nousta hevosen selästä ja mennä sisään, minkä vuoksi Kristiina ja Simon tulivat pihalle puhelemaan hänen kanssaan. Hän katsoi heihin hyvin säälivästi. Mutta tuo ilme oli aina herättänyt Kristiinassa oudon närkästyksen tunteen. Kyllähän Erlendistä tuntui pahalta, kun hän näki jonkun sairaana tai surullisena, mutta se sai hänet ikään kuin jollakin tavoin hämilleen ja noloksi — hän oli niin sanomattoman neuvottoman näköinen surkutellessaan toisia.

Sen jälkeen kävi joko Naakkve tai kaksoset joka päivä Formossa kysymässä Andreksen vointia.

* * * * *

Ei seitsemäs yökään tuonut muutosta — mutta päivemmällä näytti poika vähän terveemmältä — hänen ihonsa ei ollut niin polttavan kuuma. Simon ja Kristiina istuivat kahden hänen luonaan päivällisen aikaan.

Lapsen isä veti esiin kullatun bullan, jota hän kantoi nauhassa vaatteittensa alla. Hän kumartui pojan yli ja heilutti sitä hänen edessään, pisti sen lapsen kouraan ja puristi pienet sormet sen ympärille — mutta Andres ei näyttänyt tajuavan mitään.

Tuon bullan oli Simon itse saanut lapsena ja hän oli kantanut sitä aina sen jälkeen — hänen isänsä oli tuonut sen mukanaan Ranskasta. Se oli pyhitetty eräässä luostarissa, jonka nimi oli Pyhän Miikaelin vuori, ja siinä oli Pyhä Miikael-enkelin kuva; Andreksesta oli aina ollut niin hauska katsoa sitä, kertoi Simon hyvin hiljaa. Mutta pienokainen luuli sitä kukoksi; hän kutsui enkelien päällikköä kukoksi. Suuren vaivan jälkeen oli Simon vihdoin saanut lapsen sanomaan enkeli. Mutta kerran, kun he olivat seisoneet pihamaalla, näki Andres kukon höyhentävän kanaa ja sanoi: "enkeli vihainen, isä".

Kristiina katsoi Simoniin rukoilevasti — hänen sydämeensä koski se, mitä Simon puhui pojastaan, vaikka toinen puhui niin tyynesti. Hän oli niin väsynyt valvomisesta, ettei hänen ollut hyvä ruveta itkemään.

Simon työnsi bullan takaisin paidankauluksen alle:

"Niinpä kyllä. Olen valmis antamaan kirkolle kolmivuotisen härän joka vuosi Pyhän Mikaelin iltana niin kauan kuin elän, jos hän jaksaa odottaa tätä sielua vähän aikaa. Hänhän olisi keveä kuin kynitty kananpoika taivaan vaa'assa, pikku Andres raukka", sanoi Simon. Mutta ääni särähti, kun hän koki nauraa.

"Simon, Simon!" pyysi toinen.

"Niin käy kuin on säädetty, Kristiina. Jumala parhaiten tiennee —." Enempää hän ei puhunut, vaan jäi seisomaan katsoen poikaansa.

* * * * *

Kahdeksantena yönä valvoi Simon erään palvelusneidon kanssa Kristiinan torkkuessa kotvan aikaa penkillä. Hänen herätessään nukkui tyttö. Simon istui, kuten oli istunut useimpina öinä, penkillä vuoteen pääpuolessa; hän istui kumarassa, kasvot lapseen päin kääntyneinä.

"Nukkuuko hän?" kuiskasi Kristiina astuen hiljaa vuoteen luokse. Simon pyyhkäisi kädellään kasvojaan; Kristiina näki, että hänen poskensa olivat märät, mutta hän vastasi hiljaa ja tasaisesti:

"En luule Andreksen nukkuvan ennen kuin hän makaa turpeen alla vihityssä maassa —. Siltä se näyttää, Kristiina —"

Kristiina jäi paikalleen seisomaan — oli kuin hän olisi jähmettynyt. Hitaasti pakeni veri hänen päivettyneiltä kasvoiltaan, ja hänen huulensakin menettivät värinsä.

Sitten hän meni huoneen nurkkaan ja haki päällysvaatteensa.

"Toimita niin —" hän puhui aivan kuin hänen suutaan olisi kuivannut, "että olet yksin täällä kun minä palaan. Istu hänen luonaan — ja kun näet minun astuvan sisään, älä virka sanaakaan äläkä hiisku asiasta kenellekään sen jälkeen, älä minulle äläkä muille. Älä edes papillesi —"

Simon nousi ja tuli hitaasti häntä vastaan. Hänkin oli kalvennut.

"Kristiina —!" Hänen äänensä tuskin kuului. "Minä — en uskalla — antaa sinun astua sille tielle —"

Toinen puki ylleen vaipan, otti nurkassa olevasta arkusta aivinavaatteen, käänsi sen kokoon ja kätki poveensa.

"Minä uskallan. Tiedäthän — ettei kukaan sitten saa tulla lähellemme eikä puhutella meitä ennen kuin hän herää ja itse ensin puhuu —"

"Mitä sinun isäsi olisi sanonut tästä!" sanoi Simon kuiskaten yhtä heikosti kuin äsken. "Kristiina — älä tee tätä —"

"Olen minä tehnyt ennenkin sellaista, joka isäni mielestä oli väärää — ja silloin vain oman haluni tyydytykseksi. Andres on hänen lihaansa ja vertansa — minun lihaani ja vertani, Simon — ainoan sisareni poika —"

Simon hengitti raskaasti ja huohottaen; hän katsoi alas.

"Mutta jollet tahdo, että ryhdyn tähän viimeiseen keinoon, niin —." Simon seisoi entisessä asennossa, kumarassa ja mitään puhumatta. Silloin Kristiina otti liinan poveltaan tietämättä, että hänen kalpeille huulilleen ilmestyi omituinen, melkein pilkallinen hymyn häive:

"Etkö tahdo, että menen?"

Simon käänsi päänsä pois, ja Kristiina kulki hänen ohitseen, astui kuulumattomasti ovesta ulos ja sulki sen hiljaa jälkeensä.

Ulkona oli pilkkosen pimeä, ja etelästä kävi pieniä tuulen tohahduksia, niin että kaikki tähdet välkkyivät ja tuikuttivat rauhattomasti. Hän ei ollut ehtinyt pitemmälle kuin aitojen väliseen kujaan, vaikka oli mielestään kulkenut jo iankaikkisuuden. Hänen edessään ja takanaan tuntui olevan loputon taival; hänestä tuntui kuin hän ei koskaan voisi kääntyä siltä tieltä, jolle hän nyt tänä yönä oli astunut —.

Itse pimeyskin oli kuin voima, jota vastaan hän painiskeli. Hän astui niljaista maata — tie oli huonossa kunnossa syysajojen jälkeen ja sulanut suojasäällä. Joka askeleella täytyi hänen ikään kuin tempautua irti yön ja raa'an kosteuden vallasta, joka takertui hänen jalkoihinsa, imeytyi ylemmäksi ja painoi hänen helmoissansa. Väliin varisi joku kuivunut lehti hänen vieritseen maahan — se kosketti häntä kuin elollinen olento kehottaen lempeästi, varmana ylivallastaan: käänny takaisin, hullu —

Hänen saavuttuaan ajotielle oli helpompi kulkea: se oli ruohoinen, eivätkä hänen jalkansa enää uponneet lokaan. Hän tunsi kasvojensa jäykistyneen kivikoviksi, koko ruumiinsa käyvän jäykäksi ja jännittyneeksi — joka askel vei hänet auttamattomasti lähemmä metsikköä, jonka läpi hänen oli kulkeminen. Hän joutui kuin sisäisen herpaannuksen valtaan — hän ei mitenkään uskaltanut mennä pikimustan metsän läpi; mutta jalat veivät hänet edelleen, eikä hän voinut kääntyä. Hänen ruumiinsa tuntui vieraalta, hän kulki eteenpäin aivan kuin unessa. Hän astui varmasti kivien ja juurien ja vesilätäköiden yli, varoen vaistomaisesti kompastumista, joutumista pois tasaisesta astuntatahdistaan ja jättäytymistä pelon valtaan.

Kuuset humisivat yhä lähempänä yössä. Hän astui niiden keskelle yhtä unenomaisen varmasti. Hän kuuli joka äänen eikä uskaltanut räpäyttää silmiään pimeyden tähden. Joki kohisi, hongat huokailivat, puro lirisi kivien yli edessäpäin, hän joutui sen kohdalle ja sitten ohi. Kerran vyörähti ylhäällä louhikossa kivi aivan kuin joku olisi liikkunut siellä — hiki kihosi koko hänen ruumiistaan, mutta hän ei uskaltanut hidastuttaa kulkuaan eikä kiiruhtaakaan.

Kristiinan silmät olivat jo niin tottuneet pimeään, että kun hän tuli ulos metsästä, hän erotti veden välkkeen joessa ja soissa. Vainiot piirtyivät esiin pimeydestä, taloryhmät näyttivät kuin pimeyden pesiltä. Taivaskin tuntui alkavan valjeta korkealla — hän aavisti sen, mutta ei uskaltanut nostaa katsettaan mustia jyrkkiä vuorensyrjiä kohti. Hän tiesi pian olevan ajan, jolloin kuu nousee vuorien takaa.

Hän koetti ajatella, että neljän tunnin kuluttua on päivä: ihmiset ryhtyvät päivän töihin kaikissa laakson kartanoissa — ilma alkaa kajastaa, vuorenkupurat valkenevat. Eihän tie ole pitkä — päiväsaikaan ei Formosta ole pitkä matka kirkkoon. Ja silloin hän on jo ollut kauan kotona. Mutta hänestä tuntui, että silloin hän oli oleva toinen kuin oli ulos lähtiessään —.

Hän tiesi, että jos asia olisi koskenut jotakin hänen omaa lastaan, ei hän olisi uskaltanut ryhtyä tähän viimeiseen keinoon. Kääntämään Jumalan kättä, kun tämä oli ojentanut sen elävää sielua kohti. Istuessaan omien sairastavien pikkulastensa vieressä, ollessaan nuori ja sydämen tuskassa hän oli koettanut sanella väristen: Herra, sinä rakastat heitä enemmän kuin minä — tapahtukoon sinun tahtosi —.

Mutta nyt hän kulki tässä uhmaten omaa pelkoaan. Tuon lapsen, joka ei ollut hänen omansa, hän tahtoi pelastaa, odottipa tässä elämässä mikä tahansa —.

— Sillä sinäkin, Simon Darre, suostuit, kun oli kysymys rakkaimmastasi, suostuit enempään kuin mihin täysin kunniakas ihminen saisi suostua.

— Etkö tahdo, että menen —? Hänessä ei ollut ollut miestä kieltämään. Syvimmässä sydämessään Kristiina kyllä tiesi, että jos lapsi kuolisi, jaksaisi Simon kantaa senkin. Mutta hän oli iskenyt Simoniin juuri sillä hetkellä, jolloin hän näki tämän olevan murtumaisillaan. Ja se salaisuus heidän välillään oli tästäperin oleva, että Simon tiesi hänen nähneen hänetkin kerran sellaisella hetkellä, jolloin mies oli horjunut.

Sillä Simon oli saanut tietää hänestä liian paljon. Kristiina oli turvautunut hylkäämänsä miehen apuun joka kerran, kun hän itse oli hädässä valittunsa puolesta. Hän oli kääntynyt hylkimänsä kosijan puoleen aina, kun hän tarvitsi jotakuta suojelemaan rakkauttaan. Eikä hän ollut vielä milloinkaan pyytänyt turhaan — kerta kerran jälkeen oli Simon astunut hänen eteensä suojaamaan häntä voimallaan ja hyvyydellään.

— Tämmöinen kulku oli nyt osaltaan sen velkataakan korvausta, jota hän tähän hetkeen saakka ei ollut tuntenut niin musertavan raskaaksi.

Simon oli pakottanut hänet viimein huomaamaan, että hän oli voimakkaampi kahdesta — voimakkaampi Kristiinaa itseään ja voimakkaampi sitä miestä, jonka käsiin Kristiina oli itsensä uskonut. Kristiina oli ymmärtänyt sen oikeastaan jo sillä hetkellä, jolloin he kolme kohtasivat toisensa silmästä silmään tuossa häpeän paikassa Oslossa, — vaikka hän ei ollut tahtonut sitä nähdä — että tuo pyöreäposkinen, pyylevä lörppösuinen pojannulkki oli väkevämpi kuin — —

Ja niin hän nyt kulki öistä tietään rohkenematta lausua kenenkään hyvän pyhimyksen nimeä ja ottaen tunnolleen tämän synnin — kostaakseenko — vai minkä tähden — siksi, että hänen oli täytynyt tunnustaa Simon jaloluontoisemmaksi kuin he kaksi —.

Mutta nyt sinä myös ymmärrät, Simon — että kun on kysymyksessä se, jota ihminen rakastaa enemmän kuin omaa henkeään — tarttuu hän vaikka mihin —.

Kuu oli kiivennyt tunturiharjan takaa Kristiinan noustessa kirkonmäkeä. Jälleen hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt sukeltaa uuden kauhunaallon halki — kuunpaiste peitti kuin tiheä hämähäkinverkko kirkon tervatun seinän; kirkko itse seisoi kammottavana ja uhkaavan mustana tuon ohuen harson alla. Ensi kerran hän näki nurmikummulla kirkon vieressä olevan ristin, mutta ei uskaltanut mennä sen luokse tervehtimään tuota siunattua puuta. Hän kömpi aidan yli siltä kohden, missä tiesi turpeen peittämän kiviaidan matalimmaksi ja helppopääsyisimmäksi.

Siellä täällä kiilsi joku hautakivi veden lailla pitkässä, kasteisessa ruohossa. Kristiina kulki suoraan tarhan läpi köyhien hautoja kohti eteläisen aidan kupeessa.

Hän meni sinne, missä muuan köyhä paikkakunnalle muuttanut vierasseutulainen lepäsi.

Tämä oli paleltunut tunturille eräänä talvena; hänen kaksi äiditöntä tytärtään joutuivat kulkemaan huudolla talosta taloon, kunnes Lauritsa Bjørgulfinpoika otti heidät luokseen Kristuksen laupeuden tähden ja opetti heidät töihin. Kun nämä tulivat täysikasvuisiksi ja olivat muuten siivoja tavoiltaan, oli Lauritsa valinnut heille kummallekin kunnollisen, ahkeran miehen ja antanut heille naittajaisiksi lehmän, vasikan ja lampaita, ja Ragnfrid antoi sängyn sänkyvaatteineen ynnä rautapadan — nämä elivät nyt toimeentulevina vaimoina säätynsä mukaisissa oloissa. Toinen oli ollut Ramborgin palvelusneitona, ja Ramborg oli hänen lapsensa sylikummi.

Anna siis minun ottaa kappale katostasi, Bjarne, Ramborgin pojalle. Hän paneutui polvilleen ja veti tikarin tupestaan.

Jääkylmä hiki pusertui hänen otsaltaan ja ylähuulestaan kun hän kaivoi sormensa kostean turpeen sisään. Se ei tahtonut irtaantua — juuret pitelivät kiinni — hän katkaisi ne tikarillaan.

Vastalahjaksi täytyy manan hengen saada kolmen sukupolven kautta perittyä kultaa taikka hopeaa. Kristiina veti sormestaan pienen rubiineilla koristetun kultasormuksen, joka oli ollut hänen isoäitinsä kihlasormus — lapsi on isäni jälkeläinen, hän ajatteli. Hän työnsi sormuksen niin syvälle multaan kuin saattoi, kääri turvekappaleen aivinaliinaan ja peitti paikan sammaleilla ja lehdillä.

Kun hän nousi seisomaan, vapisutti hänen jalkojaan niin että hänen täytyi jäädä hetkeksi paikalleen ennen kuin hän saattoi kääntyä. Jos hän nyt katsoisi kyynärpäänsä alle, näkisi hän heidät —.

Ja hän tunsi katseensa pyrkivän ihan väkisin sinne, aivan kuin kuolleet olisivat tahtoneet pakottaa häntä tekemään niin. Kaikki nuo vainajat, jotka hän oli tuntenut ennen. Sinäkö, Kristiina Lauritsantytär, liikut täällä sellaisilla asioilla —? Arne Gyrdinpoika lepäsi läntisen portin suussa. Niin, Arne, kai sinä ihmettelet — minä en ollut sellainen siihen aikaan, kun me kaksi tunsimme toisemme —.

Sitten hän kapusi taas muurin yli ja alkoi laskeutua rinnettä alas.

Kuu paistoi yli seudun. Jørundgaard kohosi aukealta — kaste välkkyi kaikilla katoilla. Hän tuijotti sinne melkein tajuttomasti. Oli kuin hän olisi ollut kuollut siltä kodilta ja kaikilta sen asujaimilta — kuin sen ovi olisi iäksi sulkeutunut häneltä, joka nyt kulki näitä yöllisiä teitä.

Tie kulki melkein koko matkan tunturin varjossa. Oli alkanut tuulla navakammin — häntä vastaan puski tuulenpuuska toisensa jälkeen. Ne lennättivät kuihtuneita lehtiä hänen päälleen tahtoen osoittaa hänelle tietä takaisin sinne, mistä hän oli tullut viimeksi.

Eikä hän suinkaan kulkenut yksin. Hänen takaansa tieltä kuului vähän väliä hiiviskelevää tassutusta. Sinäkö se olet, Arne —? Katso taaksesi, Kristiina, koetti se houkutella, katso kyynärpääsi alle —!

Eikä hän kuitenkaan enää oikeastaan pelännyt. Hän oli vain kylmissään ja tylsä ja olisi tahtonut vaipua maahan. Tämän yön jälkeen hän ei varmaankaan pelkäisi mitään maailmassa —.

* * * * *

Simon istui tavallisella paikallaan sängyn pääpuolessa lapsen yli kumartuneena Kristiinan aukaistessa oven ja astuessa sisään. Silmänräpäykseksi hän kohotti katseensa — Kristiina ajatteli, mahtoiko hän itsekin olla yhtä kuluneen ja kurjan ja vanhan näköinen tällä hetkellä. Sitten Simon painoi kasvonsa vielä alemma ja kätki ne hihaa vasten.

Hän horjahti noustessaan paikaltaan ja käänsi kasvonsa toisaalle kulkiessaan Kristiinan ohi ovea kohti, niska ja hartiat kyyryssä.

Kristiina sytytti kaksi kynttilää ja asetti ne pöydälle. Poika avasi silmänsä kumman tiedottomasti, irvisti vähän ja koetti kääntää päänsä pois valosta. Kun Kristiina oikaisi hänen ruumiinsa niin kuin kuolleen jäsenet oikaistaan, ei hän yrittänyt muuttaa asentoa — hän näytti olevan liian heikko liikahtamaan.

Sitten Kristiina peitti hänen kasvonsa ja rintansa aivinaliinalla ja pani turvekaistaleen poikittain sen päälle.

Silloin pelko taas tulvahti häneen kuin meren laine.

Hänen täytyi istuutua sängyn viereen. Ikkuna oli aivan penkin yläpuolella. Hän ei uskaltanut istua selin siihen — paras katsoa saattajia silmiin, jos niitä seisoi ikkunan takana. Hän veti selkätuolin sängyn ääreen ja kävi istumaan kasvot ikkunaan päin — yö pakkautui sysimustana ruutua vasten, toinen kynttilöistä kuvastui lasissa. Kristiina tuijotti siihen jäykin silmin, puristi tuolin nojapuita niin että nivelet valkenivat, ja hänen käsivarsiaan värisytti vähän väliä. Hänen jalkansa olivat aivan kuin kuolleet kylmästä ja kosteudesta — hänen hampaansa kalisivat kauhusta ja vilusta, ja hiki valui kuin jäinen vesi kasvoja ja selkää pitkin. Hän istui liikkumatta — vilkaisi vain silloin tällöin salamannopeasti liinaan, joka kohosi ja laski hiljaa lapsen hengityksen mukaan.

Vihdoinkin alkoi ruutu vaaleta. Kuului kukon kiekahdus. Sitten hän kuuli ulkoa miesten ääniä, kun nämä menivät talliin.

Hän retkahti veltosti selkänojaa vasten, vapisi kuin kouristuksen vallassa ja koetti päästä sellaiseen asentoon, etteivät hänen jalkansa olisi nytkähdelleet niin kovasti. Silloin liikahti liina voimakkaammin — Andres riuhtaisi sen silmiltään ja alkoi marista — hän oli jonkin verran tajuissaan, sillä hän äyskähti vihaisesti Kristiinalle, kun tämä kavahti pystyyn ja kumartui pojan yli.

Kristiina kiskaisi liinan turpeineen pois, syöksyi tukkimaan risuja ja puita uunin suuhun ja heitti manaustarpeet räiskyvään tuleen. Mutta sitten hänen täytyi nojautua seinään — kyyneleet virtasivat tulvien hänen poskilleen.

Hän otti kauhalla maitoa pikku padasta, joka oli tulella, ja vei sen lapselle — mutta Andres oli nukkunut uudestaan. Hän näytti nukkuvan sikeää, tervettä unta.

Silloin hän joi maidon itse. Se maistui niin hyvältä että hänen täytyi hörppiä kolme neljä kauhallista yhteen menoon.

Hän ei uskaltanut äännähtää — poika ei ollut sanonut vielä selvää sanaa. Mutta hän vaipui polvilleen sängyn juureen ja saneli mielessään äänettömästi:

Convertere, Domine, aliquantulum; et deprecare super servos tuos. Ne ultra memineris iniqui- tatis nostrae: ecce respice; populus tuus omnes nos —

[Palaa takaisin, Herra, rukoilkaamme sinun palvelijaisi puolesta. Ps. 89. — Älä vihastu iankaikkisesti äläkä muistele pahoja tekojamme; katso, mehän olemme kaikki sinun kansaasi. Es. 64.]

— Niin, niin, hän oli tehnyt hirveän teon.

Mutta Andres oli vanhempiensa ainoa poika. Hänellä, Kristiinalla, oli seitsemän! Eikö hänen tullut tehdä voitavaansa sisarensa ainoan pojan pelastamiseksi?

Kaikki, mitä hän oli ajatellut tänä yönä, oli vain yön houretta. Ei hän ollut tehnyt tätä muun kuin sen vuoksi, ettei ollut voinut nähdä tuon lapsen kuolevan käsiinsä.

Hän oli tehnyt sen Simonille — Simonille, joka ei koskaan ollut pettänyt häntä. Hänelle, joka oli ollut uskollinen ja hyvä kaikille — ja paras häntä ja hänen omiaan kohtaan. Simon rakasti tuota poikaa niinkuin silmäteräänsä — eikö hänen siis ollut tehtävä kaikkensa pojan hengen pelastamiseksi? Vaikka syntisin keinoin —.

Synti se oli, mutta rankaise, Jumala, siitä minua. Älä, Herra, rankaise Simonin ja Ramborgin pientä viatonta lasta —!

Hän meni sängyn luo, kumartui sen yli ja henkäisi pienelle vahankeltaiselle kädelle. Suudella hän ei uskaltanut — poikaa ei saanut herättää.

Puhdas ja viaton. — Hän oli oppinut tämän Aashild-rouvalta kauhun öinä Haugenilla, kun he olivat jääneet sinne kahden — Aashild-rouva oli kertonut hänelle käynnistään Konungahellen hautuumaalla: "Se, Kristiina, on raskain teko, minkä olen ottanut kantaakseni." — Mutta Bjørn Gunnarinpoika ei ollut mikään viaton lapsi maatessaan sairaana, kun Aashild Gautentyttären serkut olivat tunkeneet miekkansa liian lähelle hänen sydäntään. Hän oli surmannut toisen heistä, eikä toisesta tullut enää täyttä miestä sen jälkeen, kun hän oli ollut miekkasilla Bjørnin kanssa.

Kristiina seisoi ikkunan luona katsoen kartanolle. Palvelijat liikkuivat talojen väliä päivän askareissa. Pihamaalla kulki pari pientä hiehovasikkaa — ne olivat hyvin sieviä.

Pimeys kasvattaa niin monenmoisia mietteitä — ne ovat merenpohjan kiehtovain hiuksenhienojen kasvien kaltaisia, jotka keinuvat ja koukertelevat vedessä — viekoittelevina ja pelottavina niin kauan kuin elävät omassa vetisessä maaperässään. Lasten haroessa niitä veneeseen ne ovat vain limainen, ruskea vyyhti. Yössä itävät niin monenmoiset oudot ajatukset, jotka kiehtovat ja pelottavat. Veli Edvinin puheita se taisi olla tuo, etteivät kadotuksen uhrit itse tahtoneet eritä tuskistaan — viha ja suru olivat heidän nautintonsa — siksi Kristus ei voinut heitä pelastaa. Kristiinasta tuo puhe oli kuulunut houreelta. Häntä värisytti, kun hän nyt alkoi ymmärtää, mitä munkki oli tarkoittanut.

Hän kumartui jälleen vuoteen yli — veti henkeensä pikkulapsen tuoksua. Simon ja Ramborg eivät kadottaisi lastaan. Mitäpä siitä, jos näyttäisikin siltä, että hän oli tuntenut tarvetta kohota Simonin silmissä — osoittaa tälle, että hän osasi muutakin kuin ottaa vastaan. Hänen oli ollut pakko uskaltaa jotakin Simonin puolesta vastapalvelukseksi.

Tämän jälkeen hän polvistui uudelleen ja saneli yhä uudelleen psalttarin säkeitä.

* * * * *

Sinä aamuna lähti Simon kylvämään talviruista äsken käännettyyn lehdon eteläpuolella olevaan peltoon. Hän oli saanut päähänsä, että hänen tuli näyttää siltä kuin hän toivoisi kaiken talossa käyvän entistä latuaan. Palvelusnaiset olivat joutuneet ihmeisiinsä, kun hän meni heidän luokseen ilmoittamaan, että Kristiina tahtoi olla yksin pojan luona siihen asti kun hän lähettäisi heitä noutamaan. Simon oli sanonut saman Ramborgille tämän herätessä — sanonut Kristiinan pyytäneen, ettei kukaan tulisi rouvatupaan sinä päivänä.

"Etkö sinäkään mene?" kysyi Ramborg nopeasti, johon Simon vastasi:

"En."

Mutta päivällisen jälkeen hän jäi kartanolle — hän ei voinut mennä kauas talojen luota. Eikä häntä miellyttänyt Ramborgin ilme. Päivällislevon jälkeen se laukesi. Simon seisoi vilja-aitan luona nähdessään vaimonsa kiitävän pihan yli. Hän lähti juoksemaan perästä — Ramborg paiskautui rouvatuvan ovea vasten, jyskytti sitä nyrkeillänsä ja huusi niin että se kuului yli koko kartanon, että Kristiinan oli avattava.

Simon tarttui häneen koettaen saada häntä järkiinsä. — Silloin Ramborg kumartui salamannopeasti ja puri häntä käteen; Simon näki, että Ramborg oli kuin hurjistunut villipeto:

"Se on minun lapseni! Mitä te olette tehneet minun pojalleni?"

"Eihän sinun sisaresi tee Andrekselle muuta kuin hyvää, tiedäthän sinä sen", sanoi Simon; mutta kun hän tarttui uudelleen Ramborgin vyötärykseen, tämä rimpuili vastaan huutaen.

"Tule nyt", sanoi mies silloin ankaralla äänellä: "Ramborg — etkö häpeä — koko palvelusväen nähden —"

Mutta Ramborg kirkui yhä:

"Hän on minun lapseni. Et sinä ollut edes hänen luonaan, kun minä synnytin hänet, Simon", hän huusi, "emme me silloin olleet niin kalliit sinulle —."

"Tiedäthän sinä mikä minut siitä esti", vastasi mies väsyneesti. Simon raastoi vaimonsa alas tupaa kohti, hänen täytyi käyttää väkivaltaa.

Sen jälkeen hän ei uskaltanut poistua tämän luota. Ramborg tyyntyi vähitellen, ja kun ilta tuli, hän taipui kokonaan, ja neidot saivat riisua hänen vaatteensa.

Simon jäi valvomaan. Tyttäret nukkuivat omassa sängyssään, palvelusnaiset hän oli lähettänyt ulos. Kerran kun hän nousi ja lähti liikkeelle, kysyi Ramborg vuoteesta — hänen äänensä ei ollut yhtään uninen — minne hän aikoi mennä.

"Arvelin paneutua hetkiseksi pitkäkseni sinun viereesi", vastasi Simon tuokion kuluttua. Hän riisui päällystakin ja kengät ja kömpi taljan ja villapeitteen väliin. Sitten hän kietoi kätensä vaimon kaulaan: "Kyllä ymmärrän, että tämä päivä on ollut sinulle pitkä ja raskas —"

"Sinun sydämesi lyö niin kiivaasti, Simon", sanoi vaimo hetken kuluttua.

"Ymmärräthän sinä, että minäkin pelkään poikani puolesta. Mutta meidän täytyy odottaa kärsivällisesti, kunnes Kristiina lähettää sanan."

* * * * *

Hän kavahti pystyyn tilaltaan — jäi kyynärpäänsä varaan — ja tuijotti hämmentyneenä Kristiinan kalpeisiin kasvoihin — ne olivat aivan hänen omiensa edessä välkkyen kyynelistä aamuhämärässä; Kristiinan käsi oli hänen rinnallaan. Silmänräpäyksen hän uskoi, ettei hän tällä kertaa ollut ainoastaan uneksinut. Hän viskautui takaisin pielukselle peittäen tuskaisesti huudahtaen päänsä käsivarrellaan. Hänen oli vaikea olla, niin kauheasti sydän takoi hänen rinnassaan, niin raivoisan kiireesti ja kovasti.

"Simon, nouse ylös!" Kristiina pudisteli häntä jälleen. "Andres huutaa isäänsä, etkö kuule — se on ensimmäinen sana, minkä hän on sanonut —" Kristiinan kasvot hymyilivät, vaikka kyyneleet virtasivat lakkaamatta.

Simon nousi istualleen ja pyyhkäisi kasvojaan muutaman kerran. Ei kai poika siis ollut puhunut unissaan, koska Kristiina herätti hänet. Hän katsoi Kristiinaan, joka seisoi siinä sängyn edessä lyhtyä pidellen.

Hiljaa, jottei herättäisi Ramborgia, hän hiipi ulos Kristiinan perästä. Ilkeä tunne oli yhä rinnassa. Hänestä tuntui kuin jokin olisi pyrkinyt särkymään hänen sisällään — minkä tähden hän ei voinut päästä näkemästä tätä kauheaa unta. Hän, joka valveilla ollessaan oli kamppaillut kuin mieletön karkottaakseen kaikki sellaiset ajatukset luotaan. Nukkuessaan, tahdottomana ja vastuuttomana, hän uneksi sellaista, jonka itse sielunvihollinen varmaan pani hänen nähtäväkseen — ja nytkin, kun Kristiina oli istunut valvomassa hänen kuolemansairaan poikansa vieressä, hän uneksi taas kuin mielipuoli.

Ulkona satoi, eikä Kristiina oikein tiennyt, mikä aika yöstä oli. Poika oli ollut puolihorroksissa, mutta ei ollut puhunut. Ja yöllä oli Andres hänen mielestään nukkunut niin hyvin ja sikeästi, että Kristiinakin uskalsi paneutua hiukan pitkäkseen Andreksen viereen tunteakseen milloin poika liikahtaisi. Ja sitten hän oli vaipunut uneen.

Poika näytti niin pikkuruikkuiselta maatessaan yksin isossa sängyssä, hän oli hirvittävän kalpea, mutta silmät olivat kirkkaat ja kasvoille levisi hymy, kun hän huomasi isänsä. Simon laskeutui polvilleen vuoteen eteen, mutta kun hän aikoi vetää tuon pienen ruumiin vasten rintaansa, tarttui Kristiina häntä käsivarteen:

"Älä, älä, Simon, hän on hiestynyt ja täällä on kylmä", hän sanoi ja veti peitteen paremmin Andreksen ympärille. "Käy sinä ennen hänen viereensä — minä lähetän tänne jonkun palvelusnaisista valvomaan — minä lähden alas tupaan ja käyn Ramborgin viereen —"

Simon kömpi peitteen alle. Siinä oli lämmin kuoppa sillä kohtaa, missä Kristiina oli maannut, ja tyynyllä tuntui heikko makea hiusten lemu. Simon päästi vaikeroivan äännähdyksen — sitten hän veti pienen poikansa puoleensa ja painoi kasvonsa sen kosteita, pehmeitä lapsenhiuksia vasten. Poika oli käynyt niin pieneksi, että katosi aivan olemattomiin sylissä, mutta makasi siinä tyytyväisenä ja virkkoi silloin tällöin jonkun lapsellisen sanan.

Sitten hän alkoi kopeloida ja nykiä isänsä paidan rinnusta, työnsi pienen kylmän kätensä sen alle ja veti ulos bullan:

"Kukko", sanoi hän hyvillään, "sielläpä se oli —."

Sinä päivänä, jolloin Kristiina oli lähdössä kotiin, tuli Simon hänen luokseen rouvatupaan ja ojensi hänelle pienen puisen lippaan:

"Tulin ajatelleeksi, että sinä kenties pitäisit tästä —"

Kristiina tunsi veistokoristeista, että se oli hänen isänsä työtä. Sisällä oli aivan pieni hansikasnahan kappaleeseen kääritty kultasolki, jossa oli smaragdeja. Hän tunsi sen heti — Lauritsa oli kantanut sitä paidankauluksessaan ollessaan parhaimmassa juhla-asussa.

Kristiina kiitti Simonia, mutta lensi sitten hehkuvan punaiseksi. Hän muisti äkkiä, ettei hän ollut nähnyt isänsä kantavan tätä korua sen jälkeen, kun hän oli palannut kotiin Oslon luostarista.

"Milloin isäni antoi tämän sinulle —?" Samassa hän katui kysymystään.

"Sain sen jäähyväislahjaksi kerran, kun lähdin kartanosta."

"Tämä on liian suuri lahja", sanoi Kristiina hiljaa ja katsoi maahan.

Simon hymyili ja vastasi:

"Sinä tarvitsisit paljon sellaisia, Kristiina — kun se aika joutuu, jolloin sinun on lähetettävä poikasi maailmalle kihloineen —"

Kristiina katsoi häneen ja sanoi:

"Simon — minä tarkoitin siksi, että se on isäni peruja — tiedäthän, että minä pidän sinusta aivan kuin olisit hänen oma poikansa —"

"Niinkö?" Simon sipaisi keveästi kämmenellään Kristiinan poskea ja hymyili omituista lievää hymyä puhuessaan hänelle kuin lapselle: "Niinhän se taitaa olla, Kristiina, olen huomannut sen —"

IV

Vähän myöhemmin syksyllä oli Simonilla asiaa veljensä luo Dyfriniin. Hänen siellä ollessaan ilmestyi kosija Arngjerdille.

Asiaa ei vielä päätetty, ja Simonin mieli oli rauhaton ja epävakaa hänen ratsastaessaan pohjoiseen. Ehkä hänen olisi pitänyt solmia kauppa, jotta lapsi olisi ollut turvattu ja hän itse päässyt huolehtimasta hänen tulevaisuudestaan. Ehkä Gyrd ja Helga olivat oikeassa — hän oli ollut järjetön, kun ei ollut tarttunut tarjoukseen molemmin kourin saadessaan näin hyvän kosijan tyttärelleen. Eiken oli Formoa isompi kartano, ja Aasmund omisti siitä enemmän kuin kolmannen osan; hän ei olisi ikinä kosinut pojalleen Arngjerdin kaltaista halpasyntyistä neitoa, jonka äidinsuku oli vallan tuntematon, ellei Simonilla olisi ollut panttina puolitoista auranalaa kartanon maata. Heidän oli täytynyt lainata rahaa sekä Oslon nunnilta että Dyfrinistä, kun Grunde Aasmundinpoika joutui toista kertaa syypääksi miestappoon. Grunde oli hurja juovuspäissään — mutta muuten hän oli oikeamielinen ja hyväntahtoinen mies, vakuutti Gyrd, ja olisi varmasti taipunut Arngjerdin tapaisen järkevän ja sävyisän naisen johdettavaksi.

Mutta Grunde ei ollut monta vuotta nuorempi häntä itseään. Ja Arngjerd oli nuori. Ja Eikenin väki olisi tahtonut häät jo täksi kevääksi.

Simonin mielessä heräsi ilkeä muisto — hän oli ajattelematta sitä milloin suinkin vain pääsi ajattelemasta. Mutta Arngjerdin naimisen jouduttua puheenalaiseksi se sukelsi yhä uudelleen esiin. Iloton mies hän oli ollut herätessään ensimmäisenä aamuna Ramborgin vieressä. Ei hän ollut suinkaan ollut villimpi ja kiimaisempi sänkyyn käydessään kuin sulhasen tuli olla — vaikka hänen mieltään olikin kiihottanut se, että hän oli nähnyt Kristiinan morsiusnaisten joukossa — ja Erlendin, uuden lankonsa niiden miesten joukossa, jotka saattoivat häntä ylistupaan. Ja herätessään aamulla ja katsoessaan morsiantaan, joka vielä nukkui, hän oli tuntenut sydämessään aivan kuin pistävän häpeän tunteen — hänestä tuntui kuin hän olisi raiskannut lapsen.

— Vaikka hän tiesi, ettei hänen tarvinnut syyttää itseään siitä.

Ramborg oli nauranut avatessaan suuret silmänsä.

"Nyt sinä olet minun, Simon" — oli hän sanonut ja nyhkinyt sormillaan hänen rintaansa. "Minun isäni on sinun isäsi ja minun sisareni sinun sisaresi." — Simon oli joutunut kylmän hien valtaan pelosta, että Ramborg tuntisi hänen sydämensä seisahtuvan näistä sanoista.

Muuten hän kyllä oli tyytyväinen naimisiinsa, sen hän tunnusti itselleen. Hänen vaimonsa oli rikas, mainiota sukua, nuori, terve, kaunis ja hyvä. Hän oli synnyttänyt Simonille tyttären ja pojan — ja sille ymmärtää semmoinen mies antaa arvoa, joka on elänyt rikkauksien keskellä vailla lapsia, jotka olisivat pitäneet pesän koossa vanhempien kuoltua. Heillä oli kaksi lasta — ja turvattu toimeentulo — hän oli vieläkin niin rikas, että saattoi hommata Arngjerdille hyvän naimakaupan.

Olisi hän tahtonut vielä toisen pojan — eikä olisi pannut vastaan, vaikka Formoon olisi ilmestynyt useampiakin lapsia. Mutta Ramborg oli hyvillään, kun hänen ei tarvinnut ryhtyä siihen puuhaan. Joten siis näinkin oli hyvä. Sillä talon viihtyisyyteen vaikutti paljon Ramborgin mieliala, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja tällä olisi saattanut olla vähän tasaisempi luonne. Simon ei aina tiennyt miten suhtautua vaimoonsa. Ja talon hoidossakin, emännän tehtävissä, olisi voinut olla parempi järjestys. Mutta eihän kukaan voi vaatia kaikkea mitä toivoo. Näin Simon ajatteli kotiin ratsastaessaan.

Ramborg aikoi lähteä Krukeen Klemensin-messun edellisellä viikolla — hän virkistyi aina, kun pääsi silloin tällöin pyörähtämään muuanne.

Vaikka Herra tiesi miten asiat menestyisivät siellä tällä kertaa. Sigridille oli tulossa jo kahdeksas lapsi. Ja Simon oli pelästynyt käydessään sisaren luona paluumatkalla — Sigrid ei näyttänyt kestävän enää liikoja.

Simon oli uhrannut neljä paksua vahakynttilää vanhalle Eyabun Neitsyt Maarian kuvalle, jota sanottiin erittäin ihmeitätekeväksi, ja luvannut kirkolle suuria lahjoja, jos Sigrid pääsisi hengissä ja täysin terveenä synnytyksestään. Sillä hän ei saattanut ajatella, miten Geirmundin ja kaikkien lasten kävisi, jos äiti kuolisi talosta — sitä oli aivan mahdoton ajatella.

Sigrid ja Geirmund elivät hyvin hyvässä sovussa. Sigrid sanoi, ettei hän ollut kuullut milloinkaan epäystävällistä sanaa miehensä suusta ja ettei tämä ollut kertaakaan jättänyt tekemättä mitään, minkä tiesi voivan ilahduttaa häntä. Huomatessaan Sigridin ikävöivän lasta, jonka hän oli saanut nuoruudessaan Gjavvald Arnenpojalle, oli mies antanut Simonin noutaa pojan heille, jotta äiti saisi nähdä hänet luonaan vähän aikaa. Tuo hemmoteltu aikuislapsi oli kuitenkin tuottanut vain surua ja pettymystä tulollaan taloon. Tämän jälkeen oli Sigrid liittynyt mieheensä ja tälle synnyttämiinsä lapsiin kuten köyhä sairas syntinen liittyy pappiin syntejään tunnustaessaan.

Hän oli tavallaan iloinenkin nykyään. Eikä Simon ihmetellyt sitä, sillä harvan miehen rinnalla saattoi olla niin hyvä elää kuin Geirmundin. Hänellä oli niin kaunis äänikin, että vaikkei hän olisi puhunut sen kummemmasta kuin kavionkuivetusta potevasta hevosestaan, se kuului aivan kuin harpunsoitolta.

Rumat ja oudonnäköiset kasvot oli Geirmund Hersteinin pojalla ollut aina, mutta hän oli ollut varreltaan vahva ja kaunisrakenteinen ja oivallinen jousimies, eränkävijä ja taitava asemies. Mutta kolme vuotta sitten hän oli tullut rammaksi — hän oli saapunut kerran ryömimällä laaksoon eräältä pyyntiretkeltä, hinautuen eteenpäin käsineen ja toisen polven avulla — toinen jalka oli laahannut murskattuna perässä. Hän ei voinut nyt kulkea tuvan lattiankaan yli ilman sauvaansa eikä nousta hevosen selkään tai katsastaa mäkisiä maitaan ilman toisen apua. Onnettomuus oli seurannut häntä alinomaa, hän oli yksinään pysyvä ja omituinen eikä ymmärtänyt katsoa kartanonsa menestystä; häntä saattoi myös puijata kaupoissa ja asioissa niin paljon kuin halusi. Mutta hän oli kätevä, osasi veistää ja takoa ja puhui viisaasti ja kauniisti. Ja kun tuo mies sai harpun käsiinsä, täytyi ihmisten itkeä tai nauraa, sen mukaan mitä Geirmund soitti ja lauloi. Oli melkein kuin olisi kuunnellut tuota ritaria, josta Geirmund lauloi — joka oli laulanut lehdet lehmuksesta ja sarvet lehmikarjan päästä.

Vanhimmat lapset yhtyivät kertosäkeeseen ja lauloivat isänsä kanssa — ja se kuului kauniimmalta kuin kaikki Hamarin kirkonkellot yhtaikaa soidessaan. Lähinnä nuorin lapsi Inga, joka osasi kävellä pitämällä kiinni penkin laidasta, mutta ei vielä tapaillut sanoja, hyräili ja lauleli päivät päästään, ja tuo pieni ääni oli niin vieno ja heljä kuin hopeatiuku.

He asuivat yhteen ahtautuneina pienessä vanhassa nokisessa pirtissä — isäntäväki, lapset ja palvelijat. Parvi, jonka rakentamisesta Geirmund oli puhunut monet vuodet, jäisi kai rakentamatta — hän oli tuskin saanut pystyyn uuden vajan viime vuonna palaneen sijaan. Mutta vanhemmat eivät hennoneet erota yhdestäkään lapsestaan. Simon oli joka kerran Krukessa käydessään tarjoutunut ottamaan kasvatettavakseen jonkun heistä — Geirmund ja Sigrid kiittivät, mutta eivät luopuneet omistaan.

Sigrid oli ehkä sittenkin se hänen sisaruksistaan, jolle oli käynyt parhaiten maailmassa, ajatteli Simon väliin. Gyrd kertoi tosin Astridin olevan tyytyväisen uuteen mieheensä — he asuivat kaukana etelässä Ryfylken läänissä, eikä Simon ollut nähnyt heitä häiden jälkeen. Mutta Torgriminpojat riitelivät isäpuolen kanssa, sanoi Gyrd.

Ja Gudmund oli hyvin iloinen ja tyytyväinen. Mutta jos sellainen oli miehen onnea, kiitti Simon Jumalaa, ettei heidän isänsä ollut sitä näkemässä. Heti kun sopivaisuus salli Andres Darren kuoleman jälkeen, oli Gudmund viettänyt häitä tuon leskinaisen kanssa, josta isä ei ollut tahtonut kuulla puhuttavankaan. Dyfrinin ritari tuumi, että kun hän oli valinnut kahdelle vanhimmalle pojalleen, Gyrdille ja Simonille, nuoret, rikkaat, kauniit morsiamet hyvästä, kunniallisesta suvusta, eikä siitä ollut koitunut näille kehuttavaa onnea, niin sula kurjuus Gudmundia odottaisi, jos hän saisi tehdä järjettömän mielihalunsa mukaan. Tordis Bergintytär oli paljon vanhempi kuin Gudmund ja kohtalaisen varakas, eikä hänellä ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Mutta myöhemmin hän oli saanut tytön eräälle Oslosta olevalle Maariankirkon papille, ja ihmiset sanoivat hänen olleen liian suopean muutamille toisillekin miehille — Gudmund Darrelle muiden muassa heti tähän tutustuttuaan. Tordis oli Simonin mielestä ruma kuin noita, ja lisäksi säädytön ja karkea — mutta hän oli sukkelakielinen ja terävä, ymmärtäväinen ja hyväluontoinen — hän olisi itsekin voinut pitää Tordiksesta, jollei tämä olisi joutunut heidän sukuunsa. Mutta Gudmund höystyi niin, että sitä oli ilkeä nähdä; hän oli pian yhtä iso ja vahva kuin Simon itse — eikä se kuulunut Gudmundin luontoon; hän oli ollut hoikka ja kaunis nuoruudessaan. Hänestä oli tullut niin veltto ja laiska, että Simonin olisi tehnyt mieli antaa selkään pojalle joka kerran kun näki tämän. Vihoviimeinen nauta Gudmund oli ollut koko ikänsä, se oli totta — ja oli toki onni onnettomuudessa, että lapset saivat äitinsä älyn, joskin perivät isänsä ulkonäön. Mutta Gudmund oli tyytyväinen elämäänsä —.

Ei hänen siis olisi tarvinnut harmitella tuon veljen takia niin suuresti. Ja tavallaan oli tarpeetonta sekin, että hän sääli Gyrdiä. Mutta joka kerran kun hän meni isänkotiinsa ja näki miten siellä asiat olivat, se jäi vaivaamaan häntä niin, että oikein sydäntä kivisti talosta palatessa.

Varallisuus kasvoi — veljen lankomies, Ulf Saksenpoika, oli kuninkaan armossa ja suosiossa, ja hän veti Gyrd Andreksenpojan mukanaan niiden miesten piiriin, joilla oli suurin valta ja rikkaus tässä maassa. Mutta Simon ei pitänyt tuosta miehestä — tuskinpa Gyrdkään piti. Vastahakoisesti ja ilottomasti astui Gyrd, Dyfrinin herra, tietä, jolle hänen vaimonsa ja tämän veli tyrkyttivät — hän teki sen kotirauhan vuoksi.

Helga Saksentytär oli noita —. Mutta Gyrdin molemmat pojat ne kai suurimmaksi osaksi vaikuttivat siihen, että hän näytti niin läpeensä kiusaantuneelta. Sakse, vanhin, oli kuudentoista korvilla. Melkein joka ilta täytyi palvelijan auttaa tuo nulikka sänkyyn — sikahumalassa. Hän oli varmaan menettänyt järkensä ja terveytensä juopottelemalla — ihan hän joisi itsensä hengiltä ennen kuin ehtisi miehuusikään. Eikä tuo tainnut olla suuri vahinko — Saksella oli huono maine, vaikka hän oli vasta niin nuori; hänen raakuutensa ja hurjuutensa olivat tunnetut koko seudulla. Hän oli äidin suosikki; Gyrd piti enemmän nuoremmasta, Jon nimisestä. Hän olisikin ollut paremmin omiaan tuottamaan kunniaa suvulleen, ellei hän olisi ollut hiukan korkeahartiainen ja käyräselkäinen. Ja sitten hänellä oli jokin sisusvika vatsassa — hän ei sietänyt muuta kuin velliä ja ohkoleipää.

* * * * *

Yhteistunnosta sukunsa kanssa oli Simon Andreksenpoika aina saanut salaisesti lohtua, milloin hänen oma elämänsä tuntui hänestä jotenkin hankalalta. Hänen omat vastuksensa eivät vaivanneet häntä niinkään, kun hän vain tiesi sisarustensa menestyvän. Ja jos Dyfrinissä olisi ollut samanlaista kuin isän aikana — jolloin siellä vallitsi rauha, tyytyväisyys ja hyvinvointi — olisi se Simonin mielestä helpottanut paljon hänen kalvavaa levottomuuttaan. Hänestä tuntui kuin hänen omat elinjuurensa olisivat olleet kietoutuneet sisarusten juuriin jossakin syvällä mullan ja pimeyden sisässä. Joka isku, joka kohtasi jotakuta heistä, paha, joka jäyti jonkun ydintä, tuntui myös toisissa.

Niin oli ollut laita esimerkiksi Gyrdin ja hänen — ainakin ennen. Nyt hän ei enää tiennyt, tunsiko Gyrd samaa.

Vanhimmasta veljestä — ja Sigridistä — oli hän pitänyt eniten. Hän muisti miten hän poikavuosinaan oli voinut istua katsellen nuorinta sisartaan, kunnes oli joutunut sellaisen mielihyvän valtaan, että hänen oli täytynyt tehdä jotakin sitä osoittaakseen. Ja niin hän oli törmännyt sisarensa kimppuun, kiusannut ja härnäillyt tätä, vetänyt tätä tukasta, nipistänyt käsivarteen — hänestä tuntui näet, ettei hän voinut ilmaista rakkauttaan toisella tapaa joutumatta hämilleen. Kiusanteko oli välttämätöntä, muuten hän ei olisi nolostumatta voinut antaa sisarelleen kätkemiään herkkuja ja kutsua häntä leikkeihinsä laittaessaan myllyjä puroon, rakentaessaan taloja ja tarhoja ja vuollessaan pajupillejä tytöille kevääksi.

Kuin poltinraudalla piirrettynä säilyi hänen muistissaan päivä, jolloin hän oli saanut kuulla sisaren onnettomuudesta. Kaiken talvea hän oli nähnyt Sigridin surevan menehtyäkseen sulhasvainajaansa — muuta Simon ei ollut ymmärtänyt. Kunnes tuli eräs pyhäpäivä kevätpuoleen — hän oli seisonut Mandvikin parvensolassa kiukuissaan naisten viipymisestä — miehet olivat odottaneet jo kauan pihamaalla pidellen kirkkomatkalle satuloituja hevosia. Viimein hän suuttui ja meni naisten tupaan. Sigrid oli vielä vuoteessa — Simon kysyi kummastellen, oliko sisko sairas. Simonin vaimo istui sängynlaidalla — tämän lempeillä, kuihtuneilla kasvoilla kävi hiljainen väristys, kun hän nosti katseensa ja sanoi: "On hän sairaskin, lapsiraukka, — mutta vielä enemmän hän pelkää, luullakseni — sinua — ja toisia omaisiaan — mitä te tulette sanomaan —".

Sisar oli parahtanut, heittäytynyt suinpäin Halfridin syliin ja puristautunut tähän kietoen laihat, paljaat käsivarret kälynsä vyölle. Parahdus oli koskenut Simoniin niin, että hänen sydämensä aukeni ja jäi verettömäksi. Sisaren suru, sisaren häpeä kaivautui hänen rintaansa niin, ettei hän ollut tuntea itseään — sitten tuli pelko, joka sai hänet hiestymään. Mitä heidän isänsä oli tekevä Sigridille?

Simon oli niin peloissaan rämpiessään Raumarikeen pahimmassa kelirikossa, että mies, joka oli hänen kanssaan ja jolla ei ollut paljon ymmärrystä, viimein rupesi laskemaan leikkiä hänen taajoista toimituksistaan puiden takana. Hän oli ollut jo pitkän aikaa täysi, nainut mies, mutta pelkäsi nyt niin kauheasti ajatellessaan tulevaa kohtausta isän kanssa, että hänen täytyi nousta hevosen selästä.

Isä ei ollut sanonut juuri mitään. Mutta hän oli lysähtänyt kokoon kuin juureen iskettynä. Saattoi vieläkin tapahtua joskus, kun Simonia pyrki nukuttamaan liian kauan aamulla, että hän näki edessään tuon näyn ja heräsi samassa täysin selkeäksi. Isä istui kyyryssä pää rintaa vasten ja Gyrd seisoi käsi istuimen käsipuulla, hiukan tavallista kalpeampana, maahan luoduin silmin.

"Jumalan kiitos, ettei hän ollut täällä, kun se tuli ilmi. Hyvä, että hän on sinun ja Halfridin luona", oli Gyrd sanonut heidän jäätyään kahden kesken.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin Simon oli kuullut Gyrdin kiittävän toista naista enemmän kuin omaa vaimoaan.

Mutta hän oli nähnyt, miten Gyrd sittenkin aivan kuin kuihtui ja painui pieneksi jouduttuaan naimisiin Helga Saksentyttären kanssa.

Siihen aikaan kun hän oli ollut sulhasmies — Gyrd ei itse puhunut paljon omista asioistaan, mutta Simon oli nähnyt kaiken — oli hän ollut niin säteilevän kaunis kasvoiltaan, että Simonista aivan tuntui oudolta. Gyrd oli kertonut nähneensä Helgan jo aikaisemmin, mutta sanoi, ettei hän ollut koskaan puhunut tämän kanssa eikä voinut ajatella, että tämän rikkaat sukulaiset antaisivat niin rikkaan ja kauniin morsiamen hänelle.

Simon oli tuntenut Gyrd Darren nuoruudenaikaisen erikoisen kauneuden ikään kuin kunniaksi itselleen. Hän oli kaunis mieltä ilahduttavalla tavalla — oli kuin kaikkien olisi pitänyt tuntea, että tuossa hienossa ja hiljaisessa nuoressa miehessä asui hyvyys, ylevä mieli, rohkea ja jalo sydän. Niin hän sitten joutui Helga Saksentyttären mieheksi — ja siihen hän näytti hupenevan —.

Harvasanainen hän oli ollut ennenkin — mutta veljekset olivat olleet aina yhdessä, ja Simon puhui tarpeeksi molempien puolesta. Simon oli sukkelasuinen, häntä pidettiin hyväpäisenä ja hän oli hyvä juomingeissa ja leikinlaskussa, metsällä ja kilpa-ajossa. Kaikissa nuorison huvitteluissa oli Simonilla ystäviä kosolta, kaikki yhtä hyviä ja läheisiä. Vanhin veli oli muassa — hän sanoi vähän, mutta hymyili kaunista, vakavaa hymyään, ja se vähä, minkä hän sanoi, oli ikään kuin erikoisen painokasta.

Nyt oli Gyrd Andreksenpoika äänetön kuin lukittu arkku.

Sinä kesänä, jolloin Simon oli palannut kotiin ja sanonut isälleen, että he olivat sopineet Kristiina Lauritsantyttären kanssa siitä, että heitä koskeva sopimus rikottaisiin, hän oli tuntenut Gyrdin ymmärtäneen koko asian kulun: että Simon oli pitänyt morsiamestaan, että hänellä oli jokin syy, jonka tähden hän oli valmis luopumaan oikeudestaan ja että tuo syy oli senlaatuinen, että se kirveli Simonin mieltä. Gyrd oli pyytänyt hiljaa isän antamaan asian raueta. Mutta Simonille hän ei ollut koskaan hiiskunut halaistua sanaa siitä, että hän ymmärsi. Ja Simon tunsi, että jos oli mahdollista pitää veljestä enemmän kuin hän jo piti, sai sen aikaan Gyrdin vaitiolo.

Simon tahtoi olla iloinen ja reipas ratsastaessaan kotiin pohjoista kohti. Tien varrella hän keksi aina jotakin asiaa tuttujen luokse, joita asui pitkin laakson vartta, ja hän käväisi kartanossa, joi ja laski leikkiä — ja ystävät satuloivat hevosensa ja saattoivat häntä seuraavaan taloon, jossa heidän tovereitaan asui. Oli niin keveää ratsastaa nyt kuuran aikaan.

Viimeisen taipaleen hän ratsasti hämärässä. Oluthumala oli haihtunut. Hänen asepalvelijansa olivat vallattomia ja kovaäänisiä — mutta isäntä näkyi käyttäneen jo loppuun koko nauru- ja leikinlaskuvarastonsa — hän oli kai väsynyt.

Sitten hän tuli kotiin. Andres tallusti jäljestä joka paikkaan minne isä meni. Ulvhild pyöriskeli satulan ympärillä tutkien, oliko isä tuonut hänelle tuomisia. Arngjerd kantoi esiin olutta ja ruokaa, kartanon emäntä istuutui viereen hänen syödessään, tarinoi ja kysyi uutta. Lasten mentyä levolle otti Simon Ramborgin polvelleen, kertoi terveiset ja tuttujen ja sukulaisten kuulumiset.

Hänestä olisi ollut häpeällistä ja miehuutonta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen oloihinsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä Simonin istuessa Sæmundin tuvassa toi Arngjerd sinne ruokaa hänelle. Simon ajatteli, että samapa tuo taisi olla vaikka puhuisi Arngjerdille heti kosijasta, kun he nyt olivat kahden, ja niin hän kertoi tyttärelleen mitä oli keskusteltu Eikenin miesten kanssa.

Totta on, ettei Arngjerd ole kaunis, ajatteli isä — hän katsoi nuoreen tyttöön tämän seisoessa hänen edessään. Arngjerd oli lyhyt ja leveärakenteinen, ja kasvot olivat matalat, karkeat ja huonoväriset; likaisenkellertävä tukka oli epätasainen; se riippui kahtena paksuna palmikkona selkää pitkin, mutta otsalla se hajaantui ja tahtoi työntyä silmille, ja hänelle oli tullut tavaksi pyyhkiä sitä syrjään alinomaa.

"Käyköön kuten te tahdotte, isä", sanoi hän yksivakaisesti Simonin puhuttua loppuun.

"Tiedän, että sinä olet hyvä lapsi, mutta mitä itse arvelet asiasta?"

"En arvele sitä enkä tätä omasta puolestani. Päättäkää te, rakas isä."

"Asia on niin, Arngjerd, että mielelläni soisin sinun kulkevan vapaana vielä jonkun vuoden — vapaana lapsista ja huolista ja edesvastuusta — kaikesta tuosta mikä joutuu naisen eteen naimisiin mentyä. Mutta ehkäpä sinä toivot omille oloillesi ja itsenäiseksi emännäksi —?"

"Minun takiani on turha kiirehtiä", sanoi tyttö vetäen suutaan hymyyn.

"Jos sinä joutuisit Eikeniin vaimoksi, olisivat rikkaat sukulaisesi aivan vieressäsi — paljas on veljetön pohja", sanoi Simon ja lisäsi nopeasti ja hiukan hämillään huomatessaan Arngjerdin silmissä salaisen pienen rävähdyksen: "Tarkoitin Gyrdiä, setääsi."

"Ymmärrän, ettette tarkoittanut sukulaistani Helgaa", vastasi Arngjerd, ja sitten molemmat nauroivat.

Simonin mieli lämpeni kiitollisuudesta Jumalaa ja Neitsyt Maariaa ja Halfridia kohtaan, joka oli saanut hänet tunnustamaan tämän lapsen. Kun he joutuivat nauramaan yhdessä, kuten nyt, hän ei tarvinnut muuta todistusta isyydestään.

Simon nousi ja pudisti Arngjerdin hihasta jauhoa, joka oli tarttunut siihen. "Entäs sulhanen — mitä hänestä pidät?" kysyi isä.

"Kyllä minä pidän hänestä, minkä häntä olen nähnyt — eihän sitä tarvitse uskoa kaikkia puheita —. Mutta päättäkää te, isä —"

"Olkoon siis niin kuin minä olen sanonut. Aasmund ja Grunde odottakoot jonkun aikaa, ja jos he sitten vielä pysyvät tarjouksessaan, kun sinä olet tullut vähän vanhemmaksi, niin —. Mutta sinun tulee tietää, tyttäreni, että saat itse päättää naimisestasi, jos vähääkään ymmärrät omaa parastasi. Ja onhan sinulla ymmärrystä, Arngjerd —"

Simon otti häntä vyötäisiltä. Tytär punastui isän suudellessa häntä — ja Simon muisti, että taisi olla pitkä aika siitä, kun hän viimeksi oli tehnyt näin. Muuten hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat pelänneet pyöräyttää vaimoaan vyötäisistä ja peuhata lastensa kanssa. Mutta se tapahtui aina kuin leikillä — ja Arngjerd —. Simon tuli äkkiä ajatelleeksi, että tämä nuori tytär oli varmaan ainoa ihminen Formossa, jonka kanssa hän joskus saattoi puhua vakavasti.

* * * * *

Hän nousi, veti tukon pois eteläseinässä olevasta kolosta ja katsoi tuon pienen aukon kautta laaksoon. Ilmassa tuntui etelätuulen henki, ja suuria harmaita pilviä vyöryi alhaalta, missä tunturit yhtyivät sulkien näköpiirin. Kun auringonsäde pääsi niiden läpi, loistivat kaikki värit sanomattoman kirkkaina. Suojailma oli nuollut pois harmaan kuuran — maat olivat jälleen ruskeat ja kuusimetsä mustansininen — ja ylinnä kukkuloilla, missä paljaiden kallioiden jäkälä ja sammal-alue alkoi, paistoi valo kullankarvaisena.

Simonista tuntui kuin hän olisi saanut outoa voimaa syystuulen ja laakson vaihtuvan valon tarkkaamisesta. Jos nyt tuli oikea Helkamessun-suoja, saataisiin myllyvettä jokiin ainakin jouluun asti. Ja silloin hän voi lähettää miehet tunturille keräämään sammalta. Oli ollut niin kuiva syksy — Laagenin vesi virtasi vähiin kuivuneena ja matalana keltaisen hiekan ja kalpeiden kivien välissä.

Täällä pohjoislaaksossa oli vain Jørundgaardilla ja pappilalla oma mylly joessa. Hän ei halunnut jauhattaa heidän myllyissänsä — sinne veisi jo muutenkin koko laakso viljansa jauhettavaksi. Sillä Sira Eirik otti myllyveroa. Ja ihmisten mielestä hän sai liian tarkan selon heidän viljoistansa — hän oli hyvin ahne kymmenysten keräämisessä. Lauritsa oli aina antanut kaikkien jauhaa myllyssään maksuttomasti, ja Kristiina tahtoi, että tuo tapa säilyisi edelleen.

Kun hänen ajatuksensa vain hipaisivatkin Kristiinaa, alkoi hänen sydämensä väristä kipeästi ja jännittyneesti.

Oli Simonin- ja Judaksenmessun aattopäivä; silloin hänen oli aina ollut tapana käydä synnintunnustuksella. Itseään tutkiakseen, paastotakseen ja rukoillakseen hän nytkin istui tässä Sæmundin-tuvassa, miesten puidessa viljaa.

Pian hän syntinsä muisti — hän oli kironnut, valhetellut, kun ihmiset kysyivät semmoista, joka ei heihin kuulunut, ja ajanut hirveä vielä kauan sen jälkeen, kun oli nähnyt auringon asemesta lauantaipyhän alkaneen, sekä metsästellyt sunnuntai-aamuna, kun laakson kansa oli messussa.

Siitä, mitä oli tapahtunut nyt viimeksi pojan ollessa sairaana, ei hän uskaltanut mainita. Ensi kertaa elämässään hän nyt, joskin vastahakoisesti, salasi tietyn synnin rippi-isältään.

Hän oli pohtinut asiaa paljon ja kärsinyt siitä sydämessään. Se taisi kuulua pääsynteihin — hän oli harjoittanut noituutta tai suorastaan houkutellut toisen siihen —.

Ei hän osannut sitä katuakaan — ajatellessaan, että ilman sitä olisi hänen poikansa luultavasti maannut maan povessa nyt. Mutta hän oli peloissaan ja masentunut — ja koetti saada selville, oliko lapsi muuttunut siitä. Ei hän ollut voinut huomata mitään erikoista —.

Hän tiesi monille linnuille ja villeille eläimille saattavan käydä niin, että jos ihmiskäsi oli liikutellut niiden munia tai poikasia, eivät vanhemmat enää huolineet niitä omikseen, vaan hylkäsivät jälkeläisensä. Ihminen, joka oli saanut järjen lahjan Jumalalta, ei voinut tehdä siten ja hänelle oli ennemminkin käynyt niin, että kun hän nyt koski poikaansa, tuntui hänestä siltä kuin hän ei olisi uskaltanut laskea tätä enää käsistään, niin araksi hän oli tullut Andreksen suhteen. Mutta samalla hän tajusi miksi kastamattomat, järjettömät luontokappaleet tunsivat sellaista kauhua poikasiaan kohtaan, kun niitä oli liikuteltu. Hänestäkin tuntui siltä kuin hänen lapsensa olisi ollut jollakin tapaa saastutettu.

Mutta sittenkään hän ei katunut — eikä toivonut sitä tapahtumattomaksi. Hän toivoi vain, että sen olisi toimittanut joku toinen eikä Kristiina.

— Arngjerd tuli sisään — hän kysyi erästä avainta: Ramborg luuli sen jääneen Simonille viime käyttämisen jälkeen.

Talousasiat menivät yhä enemmän sekaisin. Simon muisti, että hän oli antanut avaimen takaisin vaimolleen; se oli tapahtunut jo ennen hänen lähtöään etelään. Kaipa minä sitten sen löydän, tuumi Arngjerd.

Hän hymyili niin kauniisti — ja hänellä oli viisaat silmät — ei hän ollut niin rumakaan sentään, ajatteli isä. Ja Arngjerdin tukka oli kaunis, kun hän levitti sen hajalleen juhlina ja pyhinä; se oli vaalea ja paksu.

Erlendin äpärätytär oli ollut kaunis — siitä lähti koko tuosta kauneudesta pelkkää onnettomuutta.

Mutta Erlendin tyttären äiti oli ollut kaunis ja korkeasukuinen nainen. Erlend ei varmaan olisi vilkaissutkaan Arngjerdin äidin kaltaiseen ihmiseen. Erlend oli astunut ylpeänä rataansa maailmassa — ja ihanat ylhäiset rouvat ja neidot olivat seisoneet rivissä tarjoten hänelle lempeä ja seikkailuja.

Hänen oma ainoa tämänlaatuinen syntinsä — kuninkaan kartanon aikaisia poikamaisia kepposia hän ei laskenut miksikään — olisi voinut olla loistavampi, kun hän kerran oli joutunut loukkaamaan hyvää ja arvokasta vaimoaan. Ei hän ollut katsonut liikoja koko Jorunnia — hän ei edes muistanut, miten hän ensin oli joutunut liian lähelle tätä. Hän oli liikkunut paljon ystävien ja tuttavien luona sinä talvena, ja kun hän palasi vaimonsa taloon, istui neito odottamassa ja katsoi, että hän pääsi sänkyyn tuottamatta tulenvaaraa.

Sen kummempi se seikkailu ei ollut.

— Eikä hän siis ollut ansainnut edes sitä, että tuosta lapsesta sukeutui niin hyvätapainen ja että hän oli isälleen niin suuri ilo. Eikä hänen sopinut lainkaan ajatella tämmöisiä asioita valmistautuessaan parastaikaa rippiin.

* * * * *

Sataa tuhuutteli, kun Simon tuli pimeässä kotiin päin Romundgaardista. Hän oikaisi poikki pellon. Päivän viimeisessä kalpeassa valossa häämötti sänki vaaleana ja märkänä. Vanhan saunan seinän luona loisti jotakin valkoista maassa. Simon lähti tarkastamaan mitä se oli. Siinä olivat ranskalaisen vadin palaset, saman joka oli mennyt rikki keväällä. — Lapset olivat leikkiessään latoneet palaset kivilaatalle, joka oli asetettu kahden toisen kiven päälle. Simon töytäisi sitä kirveellään ja kaasi leikkipöydän —.

Hän katui samassa tekoaan. Mutta hän ei kärsinyt, että mikään johti hänen mieleensä tuon illan.

Helpottaakseen hiukan tuntoaan salaamansa synnin johdosta hän oli kertonut Sira Eirikille unistaan. Oli se tapahtunut senkin vuoksi, että hänen oli täytynyt keventää sydäntään edes siitä. Hän oli jo ollut lähtemäisillään — kun hän äkkiä tunsi, että hänen täytyi saada puhua siitä. Tuo vanha puolisokea pappi oli sitäpaitsi ollut hänen hengellinen isänsä enemmän kuin kaksitoista vuotta. Ja niin hän oli palannut ovelta ja polvistunut uudelleen Sira Eirikin eteen.

Pappi istui liikkumatta, kunnes Simon oli puhunut puhuttavansa. Sitten hän sanoi — ja tuo vanha, voimakas ääni kaikui verhottuna pimeästä lausuen, ettei se ollut synti. Jokaisen taistelevan kirkon jäsenen täytyi tulla koetelluksi kamppailussa vihollisen kanssa; siksi sallii Jumala kiusattavan miestä monenlaisilla kiusauksilla. Siihen asti kun mies ei heitä aseitaan — siihen asti kun hän ei petä kuninkaansa lippua ja tietoisesti suostu näkyihin, joita epäpuhdas henki loihtii hänen eteensä — siihen asti eivät synnilliset mielikuvittelut ole syntiä —.

"En suostu!" Simonia kainostutti, kun hän kuuli oman äänensä.

Suostunut hän ei ollut koskaan. Ne kiusasivat, kiusasivat, kiusasivat häntä. Herätessään noiden synnillisten unien jälkeen tuntui hänestä kuin hänelle olisi tehty väkivaltaa nukkuessa.

* * * * *

Kaksi vierasta hevosta seisoi aitaan sidottuna pihalla, kun Simon saapui perille. Ne olivat Erlend Nikulauksenpojan Musta ja Kristiinan ratsuhevonen. Hän huusi tallirenkiä ja kysyi, miksi niitä ei ollut viety sisään. Siksi että vieraat olivat sanoneet, ettei se ollut tarpeellista, vastasi toinen kärttyisästi.

Tuo nuori mies oli tullut Simonin palvelukseen äsken — hän oli ennen palvellut Dyfrinissä. Siellä piti kaiken käydä ritaritapaan, sen oli Helga saanut aikaan. Mutta jos tuo hupsu Sigurd luuli — siksi että hän itse mielellään laski leikkiä miestensä kanssa eikä pannut pahakseen sukkelaa vastausta — että täällä Formossa uskalletaan mukista isäntää vastaan, niin hän saisi kyllä tietää —. Simon oli juuri haukkumaisillaan miehen pataluhaksi — kun hän äkkiä hillitsi itsensä; hänhän palasi juuri ripistä. Jon Daalk sai ottaa tuon tulokkaan opetettavakseen ja hänen tuli selvittää miehelle, että hyvä talonpoikaistapa oli yhtä vankka kuin Dyfrinin hovikoreus.

Ja niin hän kysyi mukiinmenevän maltillisesti, oliko Sigurd ollut hölmölässä viime vuonna, ja käski hänen viedä hevoset talliin. Mutta häntä suututti —.

* * * * *

Ensimmäisenä sattui hänen silmänsä, kun hän astui sisään, Erlendin nauravaan naamaan — pöydällä palavan kynttilän valo lankesi suoraan penkillä istujaan tämän puolustautuessa Ulvhildia vastaan, joka oli polvillaan hänen vieressään penkillä ja koetti kynsiä Erlendiä, vai mitä lienee reuhannut — hän haroi sormillaan Erlendin kasvoja vasten ja nauroi niin että oli läkähtyä.

Erlend kavahti pystyyn ja koetti hätistää lasta loitommalle, mutta tämä tarttui hänen hihaansa ja jäi riippumaan käsivarteen Erlendin astuessa lattian yli suorana ja kepein askelin ja tullessa tervehtimään lankoansa. Tyttö mankui ja piti ääntä, niin että he tuskin voivat erottaa toistensa puhetta.

Isä käski hänet palvelusnaisten luokse kotaan — nämä olivat juuri saaneet pöydän katetuksi. Kun lapsi nurisi vastaan, tarttui Simon tätä kovasti käsivarteen ja raastoi hänet erilleen Erlendistä.

"Tuoss' on —?" Tädin mies otti pihkapurun suustaan ja työnsi sen lapsen suuhun. "Pidä hyvänäsi, Ulvhild umpukka! — Tästä sinun tyttärestäsi, lanko", sanoi Erlend nauraen ja seuraten lasta katseellaan, "ei tulekaan yhtä taipuisa kuin Arngjerdista."

Simon ei ollut malttanut olla kertomatta vaimolleen, kuinka kauniisti Arngjerd oli taipunut hänen naimaehdotukseensa. Mutta ei hän ollut tarkoittanut sitä jørundgaardilaisten kuultavaksi. Ei se ollut Ramborgin tapaistakaan — Simon tiesi, ettei Ramborg pitänyt Erlendistä. Häntä ei miellyttänyt se, että vaimo oli kertonut asiasta eikä myöskään se, että Ulvhild näytti pitävän paljon Erlendistä — hän, kuten kaikki naisenpuolet.

Hän meni tervehtimään Kristiinaa; tämä istui uunin vierusnurkassa Andres sylissään. Poika oli ruvennut pitämään tädistään tämän hoitaessa häntä toipumisaikana syksyisen taudin jälkeen.

Simon käsitti, että heillä oli asiaa hänelle, koska Erlend oli mukana näin aivan odottamatta. Hän ei kuluttanut liioin Formon kynnyksiä. Simonin täytyi tunnustaa Erlendin suoriutuvan ihmeteltävän hyvin vaikeasta asemastaan — kun heidän välinsä olivat semmoiset kuin olivat. Erlend väisti häntä niin paljon kuin suinkin, mutta he kävivät toisissaan silloin tällöin, jottei olisi päästy juoruamaan sukulaisten välisestä epäsovusta, ja he esiintyivät silloin mitä parhaina ystävinä; Erlend oli hiljainen ja pidättyvä heidän tavatessaan, mutta osasi sentään olla luonteva ja vapaa.

Kun ruoka oli kannettu pöytään ja olut tuotu esiin, ilmoitti Erlend asiansa:

"Taidat ihmetellä asiaani, Simon — olemme tulleet kutsumaan sinua ja Ramborgia häihin —"

"Nyt sinä lasket leikkiä? Eihän sinun talossasi ole ketään naimaikäistä?"

"Miten asian ottaa. Ulf Haldorinpoika aikoo naida —"

Simon läimäytti reisiään:

"No johan tässä nyt taitavat vetohärätkin ruveta poikimaan!"

"Älä sano Ulfia vetohäräksi", sanoi Erlend nauraen. "Sehän siinä on paha, että mies on ollut liian kuumaverinen —"

Simon vihelsi. Erlend nauroi jälleen ja sanoi:

"En minä ollut uskoa silmiäni, kun Herbrandinpojat Medalheimistä tänään ilmestyivät taloon ja vaativat Ulfia naimaan heidän sisarensa."

"Herbrand Rembas —? Mutta nehän ovat aivan nuoria poikia — eihän heidän sisarensa saata olla niin vanha, että Ulf —?"

"Hän on kahdenkymmenen vanha. Ja Ulf viidenkymmenen korvissa. Niin." Erlend oli tullut vakavaksi. "Ymmärräthän sinä, Simon — ettei tämä heistä ole kovin häävi naimakauppa; mutta kahdesta pahasta on pienempi se paha, että Jardtrud joutuu naimisiin Ulfin kanssa. Ja onhan Ulf ritarin poika ja varakas mies — ei hänen tarvitse hakea leipäänsä toisen miehen kartanosta. Meitä hän seurasi tänne siitä syystä, että mieluummin elää sukulaisten parissa kuin istuu yksin omassa kartanossaan Skaunissa — sen jälkeen mitä on tapahtunut —."

Erlend vaikeni. Hänen kasvoilleen levisi kaunis, herkkä ilme. Sitten hän jatkoi:

"Nyt me olemme aikoneet Kristiinan kanssa viettää nuo häät aivan kuin hän olisi oma veljemme. Lähdemme Ulfin kanssa etelään Musudaliin nousevalla viikolla ja teemme naimatarjouksen Medalheimissä. Näön vuoksi, ymmärräthän. Mutta minulla olisi ollut sinulle pieni pyyntö, lanko. Olen sinulle kiitollisuuden velassa. Mutta Ulfista ei pidetä näillä seuduin. Ja harvat ovat niin suuressa arvossa kuin sinä — ja minä itse taas —" Hän kohautti olkaansa ja naurahti. "Tahtoisitko sinä olla niin hyvä, Simon, että ratsastaisit kolmantena mukaan ja rupeaisit Ulfin puhemieheksi? — Ulf ja minä olemme kulkeneet yksissä poikavuosista asti", sanoi Erlend pyytelevästi.

"Tuohon käteen, lanko!" Simon oli punastunut — hän tunsi itsensä niin kumman ujoksi ja avuttomaksi Erlendin avosydämisten sanojen johdosta. "Teen mielelläni kaiken mitä voin Ulf Haldorinpojan hyväksi."

Kristiina oli istunut tuvan perällä pitäen Andresta sylissään — poika vaati välttämättä tätiä riisumaan hänet. Hän astui nyt valoon — lapsi istui puolialastomana hänen käsivarrellaan, kädet tätinsä kaulassa.

"Se on kauniisti tehty, Simon!" sanoi Kristiina hiljaa ojentaen kätensä. "Kiitos meidän kaikkien puolesta."

Simon tarttui hänen käteensä keveästi ja virkkoi:

"Älähän nyt, Kristiina. Minä olen aina pitänyt Ulfista — teen tämän mielelläni." Hän tahtoi ottaa pojan Kristiinalta, mutta poika oli olevinaan ja potki isää pienillä paljailla jaloillaan nauraen ja puristautuen tätiinsä.

Simon kuunteli noiden kahden lepertelyä istuessaan puhellen Erlendin kanssa Ulfin raha-asioista. Poika herahti nauramaan vähän väliä — Kristiina osasi niin paljon lasten loruja ja leikkejä ja nauroi hänkin hyrisevää, pehmeää kurkkunaurua. Kerran, kun Simon vilkaisi sinne, hän oli tehnyt sormistaan jonkunlaiset kieruportaat, ja Andreksen sormet olivat ihmisiä, jotka kiipesivät niitä ylös. Viimeinkin hän sai pojan kätkyeen ja istuutui Ramborgin viereen. Sisaret puhelivat keskenään kuiskaillen.

* * * * *

Totta se oli, tuumi Simon makuulle mentyään, hän oli aina pitänyt Ulfista. Ja tuon Oslossa vietetyn talven jälkeen, jolloin he olivat yhdessä taistelleet Kristiinan auttamiseksi, hän oli tuntenut jonkinlaisen ystävyydentunteen sitovan häntä tuohon mieheen. Hän ei ollut milloinkaan pitänyt Ulfia muuna kuin vertaisenaan, ritarin poikana — ja tämän oikeudeton asema isänsä suvussa siitä syystä, että hän oli siitetty huoruudessa, sai aikaan vain sen, että Simon oli sitäkin hellävaraisempi seurustellessaan hänen kanssaan — jossakin hänen oman sydämensä sopukassa eli alati rukous Arngjerdin menestyksen puolesta. Mutta muuten tämä ei ollut mikään kaunis juttu — tuo puolivanha mies ja toisaalta kokematon lapsi. — Vaikka eihän se häneen kuulunut, että Jardtrud Herbrandintytär oli erehtynyt käydessään käräjillä kesällä — Simon ei ollut sukua heille, ja Ulf oli hänen lankonsa lähisukulainen.

Ramborg oli pyytämättä tarjoutunut auttamaan Kristiinaa ruokapöydässä häissä. Se oli Simonista hyvin tehty. Tarpeen vaatiessa osoitti Ramborg aina minkälaisen kodin tytär hän oli. Hyvä hän oli, ei siitä päässyt mihinkään.

V

Päivää jälkeen Katrinmessun piti Erlend Nikulauksenpoika sukulaisensa häät erittäin komeasti. Paljon arvokasta väkeä oli koolla. — Simon Darre oli huolehtinut siitä; hän ja hänen vaimonsa olivat hyvin suositut kaikkialla. Molemmat Olavinkirkon papit olivat siellä, ja Sira Eirik siunasi talon ja aviovuoteen — tätä pidettiin suurena kunniana, sillä Sira Eirikin ei enää ollut tapana suorittaa muuta kuin messut suurina pyhinä ja joskus muita toimituksia vanhimmille rippilapsilleen. Simon Darre luki ääneen Ulfin hää- ja huomenlahjasopimuksen, Erlend piti kauniin pöytäpuheen sukulaisilleen ja Ramborg Lauritsantytär toimi apuna tarjoilussa yhdessä sisarensa kanssa ja oli myös pukemassa morsianta ylistuvassa.

Sittenkään ei syntynyt oikeata iloa näissä häissä. Morsian oli vanhaa arvossapidettyä ja tunnettua sukua; hänen sukulaisensa ja kulmakuntalaisensa eivät voineet katsoa hänen saaneen vertaistaan; olihan hän joutunut ulkokuntalaiselle ja lisäksi miehelle, joka palveli toisen, joskin sukulaisensa kartanossa. Ulfin syntyperä — ritarin ja rikkaan miehen äpäräpoikana — ei enempää kuin hänen sukulaisuutensa Erlend Nikulauksenpoikaan ollut Herbrandinpojista kovin kunniakas.

Ei morsian itsekään ollut tyytyväinen asiain tilaan. Kristiina oli aivan onnettoman näköinen puhuessaan tästä Simonille tämän käväistessä asialla Jørundgaardissa muutamia viikkoja häiden jälkeen. Jardtrud pyyteli lakkaamatta, että Ulf suostuisi muuttamaan tilalleen Skauniin — hän oli sanonut itkien Kristiinan kuullen ettei hän tiennyt mitään sen kamalampaa kuin että hänen lapsensa syntyisi rengin poikana. Ulf ei ollut vastannut tähän mitään. Vastanaineet asuivat siinä rakennuksessa, jota kutsuttiin neuvosmiehen tuvaksi Jon Einarinpojan mukaan, joka oli asunut siinä ennen kuin Lauritsa osti koko Laugarbrun ja muutti hänet sinne. Mutta tuo nimi ei ollut Jardtrudin mieleen. Ja häntä harmitti, että hänen lehmiensä täytyi olla Kristiinan navetassa —. hän pelkäsi sitäkin, ettei vain kukaan luulisi häntä Kristiinan palveluspiiaksi. Eihän se ollut kovin ihmeellistä, tuumi Kristiina — heidän täytyi rakennuttaa eri navetta neuvosmiehentuvan viereen, ellei Ulf lähtenyt vaimonsa kanssa Skauniin. Mikä olisi kenties ollut parasta — hän ei ollut enää niin nuori, että olisi voinut vaikeuksitta muuttaa elintapaansa; ehkä hänen elämänsä kävisi helpommaksi uudessa paikassa.

Simon ajatteli, ettei Kristiina tainnut olla aivan väärässä. Eikä Ulfista pidetty koko laaksossa. Hän pilkkasi kaikkea täkäläistä. Hän oli oivallinen ja aikaansaapa tilanhoitaja, mutta tottumaton moniin tämän seudun oloihin — muun muassa hän jätti syksyllä eloon suuremman karjan kuin minkä tämän puolen elannolla jaksoi elättää talven yli — ja kun lehmät kuolivat tai hänen sittenkin täytyi tappaa osa nääntynyttä karjaa, hän oli suutuksissaan ja sanoi, ettei hän ollut tottunut sellaisiin töllintapoihin, että eläimiä täytyi ruokkia kaarnalla jo Paavalinmessusta asti.

Ja vielä toinen seikka: Trøndelaagenissa oli isännän ja vuokralaisen suhde vähitellen kääntynyt sellaiseksi, että isäntä vaati maavuokran eniten tarvitseminaan tavaroina — heininä, nahkoina, jauhoina, voina tai villoina — vaikka olisi ollut sovittu määrätavarasta tai rahamaksusta. Ja tilan isäntä tai tämän asiamiehet myös arvioivat maksujen määrän tavaran vaihtuessa usein hyvin mielivaltaisesti. Mutta kun Ulf yritti sovittaa näitä vaatimuksia Kristiinan verollisiin täällä, sanoivat ihmiset sitä vääryydeksi ja laittomuudeksi — mitä se olikin — ja vuokralaiset valittivat asiasta Kristiinalle. Tämä nuhteli Ulfia heti asiasta kuultuaan, mutta Simon tiesi, etteivät ihmiset moittineet ainoastaan Ulfia, vaan myös Kristiina Lauritsantytärtä. Simon oli koettanut selittää kaikkialla, missä asiasta tuli puhe, ettei kartanon emäntä ollut tiennyt Ulfin vaatimuksista ja että miehen kotipuolessa oli sellaiset tavat. Mutta Simon pelkäsi, ettei tästä ollut suurta apua — vaikkakaan kukaan ei sanonut julkisesti häntä vastaan.

Simon ei siis tiennyt, toivoisiko hän Ulfin menevän vai jäävän. Miten Kristiina oli selviävä ilman tuota uutteraa ja uskollista apulaista, oli vaikea käsittää. Erlendistä ei ollut mihinkään isännän toimessa, ja heidän poikansa olivat liian nuoret. Mutta Ulf oli jo kääntänyt koko seudun Kristiinaa vastaan — ja nyt sattui vielä lisäksi tuo, että mies oli vietellyt nuoren neidon, jonka suku oli tämän laakson parhaita. Mutta Kristiina raatoi jo kyllin ankarasti nytkin.

Jørundgaardilaisten asema ei ollut kovin helppo muutenkaan. Erlendistä ei pidetty enempää kuin Ulfistakaan. Erlendin apulaista ja sukulaista pidettiin ylpeänä ja hävyttömänä, mutta isäntä itse oli lempeällä, hieman veltolla tavallaan vielä vaativampi. Erlend Nikulauksenpoika ei varmaan huomannut, että hän nostatti ihmiset vastaansa — hän ei näyttänyt huomaavan muuta kuin että hän oli mikä oli aina ollut, olipa hän rikas tahi köyhä, eikä aavistanut, että kukaan siitä syystä voisi sanoa häntä ylpeäksi. Hän oli ollut kapinahankkeissa kuningastaan vastaan, mutta oli Maunu-kuninkaan sukulainen, lääninherra ja aatelismies ja oli itse ajanut karille nuo hankkeet järjettömällä kevytmielisyydellään — hän ei varmaan olisi keksinyt edes ajatella, että moisten peikkojen vuoksi saattaisi joutua konnan kirjoihin kenenkään silmissä. Simon ei yleensäkään ollut huomannut Erlendin ajattelevan paljon.

Hänestä ei ollut helppo päästä perille: kun hänen kanssaan keskusteli, ei hän ollut suinkaan tyhmä, mutta oli kuin ei hän koskaan olisi sovittanut itseensä niitä viisaita ja kauniita ajatuksia, joista hän usein puhui. Oli aivan mahdotonta ajatella, että tuo mies oli jo pian vanha — hänellä olisi voinut olla isoja lapsenlapsia jo aikaa sitten. Kun häntä katsoi tarkemmin, huomasi hänen kasvoissaan olevan vakoja ja tukassa harmaita hiuksia — ja sittenkin hän näytti poikansa Nikulauksen vierellä pikemmin veljeltä kuin isältä. Hän oli yhtä suoraselkäinen ja notkea kuin Simonin nähdessä hänet ensi kertaa, hänen äänensä oli yhtä nuorekas ja sointuva. Hän liikkui ihmisten parissa yhtä huolettomasti ja varmasti kuin ennen, omituinen viehkeys olemuksessaan. Hän oli ennenkin ollut vierasten parissa hiljainen ja pidättyvä — antanut toisten hakea hänen seuraansa enemmän kuin itse hakenut heitä, niin myötä- kuin vastamäessä. Mutta hän ei näyttänyt huomaavan, ettei nyt kukaan hakenut sitä. Ja seudun herrat ja mahtavimmat talonpojat laakson ylä- ja alavarsilla, jotka olivat kaikki toisilleen sukua naimisten kautta, olivat kimmastuneet tuolle trøndiläispöpölle, jonka onnettomuus oli viskannut heidän keskuuteensa, mutta joka piti itseään liian ylhäisenä ja mahtavana pyrkimään heidän seuraansa.

Eniten pahaa verta oli herättänyt Erlend Nikulauksenpoikaa kohtaan kuitenkin se seikka, että hän oli vetänyt Sundbun miehet kerallaan onnettomuuteen. Guttorm ja Borgar Trondinpojat oli ajettu maanpakoon, ja heidän osansa laajoista Gjeslingien tiloista ynnä puolet perintökartanosta joutui kruunun haltuun. Sundbun Ivarin täytyi maksaa sovintorahoja Maunu-kuninkaalle. Kun Maunu-kuningas sitten antoi kruunulle luovutetut maat — sanottiin, ettei se tapahdu korvauksetta — ritari Sigurd Erlendinpoika Eldjarnille, myivät Ivar ja Haavard, nuorin Trondinpojista, joka ei ollut tiennyt veljensä kavallushankkeista, omat osansa Vaage-tiloista herra Sigurdille, joka oli heidän ja Lauritsantyttärien serkku: hänen äitinsä, Gudrun Ivarintytär oli Trond Gjeslingin ja Jørundgaardin Ragnfridin sisar. Ivar Gjesling muutti Ringheimin kartanoon Toteniin, jonka hän oli saanut vaimonsa kautta, hänen lapsensa saivat kasvaa äitinsä suku- ja perintökartanossa. Haavardilla oli vielä suuret alat maata, mutta ne olivat enimmäkseen Valdresin puolella, ja nyt hän oli naimakaupallaan saanut suuria tiloja Borgen läänissä. Mutta vaagelaisten ja norddølilaisten mielestä oli peräti onnetonta, että tuon ikivanhan suvun oli täytynyt luopua Sundbusta, jossa se oli ollut ja elänyt niin kauan kuin muistettiin.

— Lyhyen aikaa oli Sundbu ollut kuningas Haakon Haakoninpojan uskollisen kannattajan, Erlend Eldjarnin, Godalandin herran käsissä — Gjeslingit eivät olleet koskaan olleet Sverre-kuninkaan ja hänen sukunsa lämpimiä kannattajia, ja he siirtyivät Skule-herttuan puolelle, kun tämä nousi kapinaan Haakon kuningasta vastaan. Mutta Ivar nuorempi oli saanut Sundbun takaisin Erlend Eldjarnilta tilanvaihdon avulla ja naittanut tälle vanhimman tyttärensä Gudrunin. Ivarin poika Trond ei ollut missään suhteessa tuottanut kunniaa suvulleen, mutta hänen neljä poikaansa olivat reippaita, hyväluontoisia ja rohkeita miehiä, ja ihmisiä säälitti, että he olivat joutuneet menettämään isiensä kartanon.

Ja ennen kuin Ivar lähti laaksosta, tapahtui siellä onnettomuus, joka järkytti ihmisiä vielä enemmän ja lisäsi heidän sääliään Gjeslingejä kohtaan. Guttorm oli naimaton, mutta Borgarin nuori vaimo eli Sundbussa. Dagny Bjarnentytär oli aina ollut hiukan heikkoälyinen ja osoittanut julkisesti rakastavansa miestään rajattomasti — Borgar Trondinpoika oli kaunis, mutta löyhätapainen. Hänen maanpakonsa jälkeisenä talvena hukuttautui Dagny Vaagen railoon. Sitä sanottiin onnettomuustapaukseksi, mutta kaikki ymmärsivät surun ja kaipauksen vieneen Dagnyltä viimeisenkin järjen kipinän, ja jokainen surkutteli sydämestään tuon yksinkertaisen, hyvän ja kauniin nuoren naisen surkeata loppua. Suuttumus suuntautui silloin Erlend Nikulauksenpoikaan, joka oli tuottanut kaikki nämä onnettomuudet seudun parhaimmille. Ja nyt joutui sekin puheeksi, miten hän oli käyttäytynyt sulhasaikanaan Lauritsa Laamanninpojan tytärtä kohtaan — olihan Lauritsakin Gjeslingejä äidin puolelta.

Uusi Sundbun isäntä ei saavuttanut suosiota, vaikka kukaan ei oikeastaan voinut sanoa mitään pahaa Sigurdista itsestään. Mutta hänen isänsä, Erlend Eldjarn, oli suututtanut tällä puolen maata jokaisen, jolla oli ollut tekemistä hänen kanssaan. Kristiina ja Ramborg eivät olleet tavanneet milloinkaan tätä serkkuansa. Simon tunsi herra Sigurdin Raumariken ajalta — hän oli läheistä sukua Haftorinpojille, ja nämä olivat Gyrd Darren vaimon lähimpiä omaisia. Mutta vaikka nämä asiat olivat niin monimutkaisia, vältti Simon niin paljon kuin suinkin herra Sigurdia. Hänen ei tehnyt enää mieli Sundbuhun; Trondinpojat olivat olleet hänen rakkaita ystäviään, Ramborg oli käynyt joka vuosi Ivarin ja Borgarin vaimoja tervehtimässä, ja nämä häntä. Herra Sigurd Erlendinpoika oli sitä paitsi paljon vanhempi Simon Andreksenpoikaa — hän oli noin kuusissakymmenissä.

Kun kaikki asiat olivat sotkeutuneet niin pahoin siitä, että Erlend ja Kristiina asuivat Jørundgaardissa, tuntui nyt Simonista siltä, että vaikka Ulfin, heidän voutinsa, naiminen ei itsessään ollut mikään suuri tapaus, oli se omiaan kuitenkin yhä lisäämään sekasotkua. Hän ei tavallisesti valitellut nuorelle vaimolleen vaikeuksiaan ja vastoinkäymisiään. Mutta nyt hän ei voinut olla kertomatta Ramborgille hiukan näistä asioista. Ja hän tuli sekä hyvilleen että ihmeisiinsä nähdessään, miten ymmärtävästi Ramborg osasi keskustella niistä ja miten kauniisti hän koetti tehdä kaiken voitavansa asiain auttamiseksi.

Ramborg kävi Jørundgaardissa sisarensa luona paljon useammin kuin ennen ja luopui kokonaan töykeästä käytöksestään Erlendiä kohtaan; kun he joulupäivänä kohtasivat kirkkomäellä, ei Ramborg suudellut ainoastaan sisartaan, vaan myös lankoaan. Ennen hän oli aina ivaillut kirpeästi Erlendin ulkomaalaisia elkeitä — esimerkiksi sitä, että tämä suuteli anoppiaan tervehtiessä, ja sen sellaista.

Simonin mieleen juolahti, kun hän näki Ramborgin laskevan kätensä Erlendin kaulalle, että hänkin saattoi tehdä samoin vaimonsa sisarelle. Mutta hän tunsi, ettei hän kuitenkaan voinut. Eihän hänen tapanaan ollut muutenkaan ollut suudella sukulaisvaimoja — äiti ja sisaret olivat nauraneet hänelle vasten silmiä hänen koetettuaan tuota konstia siihen aikaan, jolloin hän oli palannut kotiin hovipalveluksesta.

Formon joulukesteissä asetti Ramborg Ulf Haldorinpojan nuoren vaimon istumaan kunniakkaalle paikalle pöydän yläpäähän ja osoitti sekä Ulfille että tämän vaimolle morsiusparille kuuluvaa kunnioitusta. Ja kun Jardtrud sai lapsen, hän lähti tämän avuksi Jørundgaardiin.

Se tapahtui kuukausi joulun jälkeen — kaksi kuukautta ennen määräaikaa, ja poika syntyi kuolleena. Silloin Jardtrud puhui rumia sanoja — jos hän olisi arvannut käyvän tällä lailla, ei hän olisi ollenkaan mennyt naimisiin Ulfin kanssa. Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi.

Ulf Haldorinpojan mieltä ei tiennyt kukaan — hän oli aivan vaiti.

* * * * *

Puolipaaston edellisellä viikolla ratsastivat Erlend Nikulauksenpoika ja Simon Andreksenpoika yhdessä Kvamiin. Muutamia vuosia ennen kuolemaansa oli Lauritsa yhdessä parin muun isännän kanssa ostanut sieltä pienehkön kartanon; suku tahtoi nyt lunastaa sen takaisin itselleen, mutta oli kysymyksenalaista, oliko myynti aikoinaan tapahtunut oikealla tavalla ja kaikkien lain määräysten mukaan. Lauritsan perintöä jaettaessa oli tämä ynnä pari pienempää tilaa, joiden omistuksesta saattoi syntyä käräjäasia, jätetty koskematta, ja sisaret olivat tasanneet niistä karttuvat tulot. Siksi lähtivät nyt Lauritsan molemmat vävyt ajamaan asiaa vaimojensa puolesta.

Oli tullut sangen paljon väkeä koolle, ja koska tilanhaltijan vaimo ja lapset makasivat sairaana tuvassa, täytyi miesten tyytyä pitämään kokoustaan vanhassa vajassa, joka oli kartanon laidassa. Se oli hyvin ränsistynyt ja laho, eivätkä miehet riisuneet nahkavaippojaan yltään. Jokaisella oli aseensa aivan käden ulottuvilla ja miekka vyöllä — kenenkään ei tehnyt mieli jäädä taloon kauemmaksi aikaa kuin oli pakko. Mutta jotakin haukattavaa heidän kuitenkin täytyi saada ennen lähtöään, ja puolipäivän aikaan, kun asia oli saatu ajetuksi loppuun, miehet ottivat esiin eväänsä ja istuivat penkille eväsreppu sylissään tai edessään lattialla — vajassa ei ollut pöytää.

Kvamin seurakuntapapin puolesta puhui hänen poikansa Holmgeir Moiseksenpoika. Tämä oli huolimaton ja epäluotettava nuori mies, josta ei pidetty. Mutta hänen isänsä oli erittäin kunnioitettu ja hänen äitinsä oli ollut hyvin hyväsukuinen; Holmgeir oli sitä paitsi iso, vankkarakenteinen mies, kiivas ja riidanhaluinen; siksi kukaan ei tahtonut joutua suukopuun tämän papinpojan kanssa — vaikka hän monien mielestä oli hupaisa ja sukkelasanainen.

Simon ei tuntenut häntä paljoa eikä pitänyt hänen näöstään. — Holmgeirillä oli pitkulaiset, kalpeat, kesakkoiset kasvot ja lyhyt ylähuuli, joten hänen suuret keltaiset etuhampaansa kiiluivat kuin rotalla. Mutta Sira Moises oli ollut Lauritsan ystävä, ja ennen kuin hänen isänsä otti hänet lapsekseen, oli poika ollut kasvatettavana Jørundgaardissa, puoleksi palvelijana, puoleksi ottopoikana. Siksi Simon oli aina kohdellut Holmgeir Moiseksenpoikaa ystävällisesti.

Holmgeir oli nyt vierittänyt pölkyn lieden ääreen ja istui pistellen evästä — rastaspaistin ja läskin kappaleita — tikarinsa kärkeen, lämmitellen niitä tulella. Hän oli ollut sairas ja saanut kahden viikon paastovapauden, kertoi hän toisille, jotka pureksivat leipää ja kuivattua kalaa Holmgeirin ruoan hajun kutkuttaessa heidän nenäänsä.

Simon oli huonolla tuulella — hän ei osannut olla oikein vihoissaankaan, mutta oli jollakin tapaa nolo ja myrryksissä. Koko omaisuusjuttu oli sekava, ja sopimuskirjat, jotka hän oli saanut haltuunsa appiukon kuoltua, harmillisen huonosti kirjoitetut; kotoa lähtiessään hän oli kuitenkin uskonut päässeensä niistä tolkulle vertaamalla niitä toisiin samanlaisiin. Mutta kuullessaan nyt tässä kokouksessa toisten todistelut ja nähdessään muutkin sopimuskirjat hän huomasi, ettei hänen kantansa pitänyt paikkaansa. Mutta toisista miehistä ei myöskään kukaan saanut parempaa selvää asiasta — ei edes lääninherran lääninvouti, joka myös oli läsnä. Alettiin arvella, että asia oli vietävä käräjille. Silloin Erlend odottamatta puuttui puheeseen ja pyysi saada nähdä sopimuskirjat.

Hän oli siihen asti istunut kuunnellen, melkein syrjäisen tavoin. Nyt hän luki tarkasti läpi jokaisen kirjoituksen, muutamat moneen kertaan. Sitten hän teki selkoa asian laidasta, lyhyesti ja selvästi — niin ja niin kuuluivat lakikirjan sanat ja siten ne selitettiin; kirjojen kömpelöt ja epäselvät käänteet tarkoittivat sitä ja sitä; jos asia joutuisi käräjille, se saisi sellaisen tai sellaisen ratkaisun. Tämän jälkeen hän ehdotti ratkaisua, johon entiset omistajat saattoivat olla tyytyväiset, mutta joka ei ollut varsin epäedullinen nykyisillekään isännille.

Hän nousi seisomaan puhuessaan, vasen käsi keveästi miekankahvalla ja sopimuskirjapakka huolettomasti oikeassa. Hän esiintyi niin kuin olisi ollut kokouksen johtaja — mutta Simon huomasi, ettei hän tiennyt sitä itse. Näin hän oli tottunut seisomaan ja puhumaan pitäessään lääninkäräjiä alueellaan — ja kun hän kääntyi toisten puoleen kysyen, olivatko he ymmärtäneet hänen selityksensä ja eivätkö he olleet samaa mieltä, se tapahtui aivan kuin todistajia kuulusteltaessa — ei epäkohteliaasti, mutta kuitenkin siten kuin hänen asiansa olisi ollut kysyä ja toisten vastata. Lopetettuaan puheensa hän ojensi kirjoitukset lääninvoudille, ikään kuin tämä olisi ollut hänen palvelijansa, ja istuutui; toisten sitten neuvotellessa ja Simoninkin sanottua sanansa asiasta Erlend kyllä kuunteli, mutta aivan kuin hän itse olisi ollut ulkopuolella asian. Hän vastasi lyhyesti, selvästi ja osuvasti, kun joku kääntyi hänen puoleensa — raapien samalla kynnellään pois rasvatahroja, joita oli tullut hänen rintamukseensa, oikaisten vyötään, vedellen hansikkaitaan käsiensä välissä ja näyttäen odottavan hiukan kärsimättömästi neuvottelun loppumista.

Toiset suostuivat Erlendin ehdottamaan sopimukseen, johon Simon saattoi olla jotakuinkin tyytyväinen; hän olisi tuskin voittanut mitään asian viemisellä käräjiin.

Mutta hän oli tullut huonolle tuulelle. Hänestä oli itsestäänkin lapsellista harmitella sitä, että lanko oli ymmärtänyt asian, mutta hän ei. Olihan luonnollista, että Erlend tunsi paremmin lain ja osasi selittää epäselvät paikat, kun hän oli vuosikausia saanut virkansa puolesta tutkia ja selvitellä ihmisten riita-asioita: eilen illalla Jørundgaardissa puhuessaan Simonin ja Kristiinan kanssa tästä kokouksesta ei Erlend ollut ilmaissut mitään kantaa — hän oli varmaan kuunnellut vain toisella korvalla. Erlendin täytyi olla laintuntevampi kuin tavalliset talonpojat, niin oli laita — mutta oli kuin ei laki olisi ollenkaan koskenut häntä itseään hänen istuessaan siinä ohjaamassa toisia välinpitämättömän ystävällisesti — Simonilla oli se tunne, ettei Erlend ollut milloinkaan pitänyt lakia ojennusnuorana omassa elämässään.

Ja sitten oli niin outoa, että hän saattoi tuolla tapaa nousta puhumaan yhtäkkiä ollenkaan hämmentymättä. Täytyihän hänen tuntea, että se johtaisi kaikkien ajatukset siihen, kuka ja mikä hän oli ollut ennen ja mikä hänen asemansa oli nyt. Simon tunsi kaikkien ajattelevan sitä, — useita kai närkästytti koko mies, joka ei ollut milloinkaan välittänyt ottaa selvää siitä mitä ihmiset ajattelivat hänestä.

Mutta kukaan ei sanonut mitään. Ja kun kylmästä värjöttävä kirkonmies, joka oli tullut lääninvoudin mukana, oli istuutunut penkille ja ottanut kirjoitusvehkeet polvelleen, hän kysyi vähän väliä Erlendin neuvoa, ja Erlend saneli hänelle nyplien oljenkortta, jonka hän oli nostanut lattialta ja jota hän nyt punoi pitkien ruskeiden sormiensa ympärille palmikoiden siitä sormusta. Kun kirkonmies oli saanut valmiiksi sepustuksen, hän ojensi vasikannahan Erlendille; tämä heitti olkisormuksen tuleen, otti kirjoituksen ja luki puoliääneen:

"Jokaiselle, joka tämän kirjoituksen näkee tai kuulee, lähetämme me Simon Andreksenpoika, Formon herra, Erlend Nikulauksenpoika, Jørundgaardin herra, Vidar Steininpoika, Klaufastadin herra, Ingemund ja Toraide Bjørninpojat, Bjørn Ingemundinpoika, Lundarin herra, Alf Einarinpoika ja Holmgeir Moiseksenpoika tervehdyksen Herrassa ja —. Onko vaha valmiina?" kysyi hän kirkonmieheltä sormiaan puhallellen. "Olkoon täten tiedoksiannettu, että vuonna tuhat ja kolmesataa ja kolmekymmentäkahdeksan jälkeen Herramme Kristuksen syntymän, perjantaina ennen puolipaaston sunnuntaita, päätimme me Granheimissa, Kvamin seurakunnassa…"

— Voimme ottaa pöydäksi arkun, joka on ulkona porstuassa, Alf, kääntyi hän sanomaan lääninvoudille ja ojensi kirjeen takaisin kirjoittajalle.

Simon muisti millainen Erlend oli ollut liikkuessaan vertaistensa parissa pohjoisessa. Varma ja kursailematon, kuten hän oli nytkin — vallaton ja suorasuinen — mutta hänessä oli ollut lisäksi jotakin mairittelevaa: hän ei ollut silloin välinpitämätön siitä, mitä ne, joita hän piti säätyisinään ja sukulaisinaan, ajattelivat hänestä. Hän oli päinvastoin oikein koettelemalla koettanut saavuttaa suosiota siellä.

Simon tunsi äkkiä kylmänkatkerin mielin yhteenkuuluvaisuutensa näihin laakson talonpoikiin, joita Erlend ei pitänyt senkään vertaa arvossa, että olisi viitsinyt ottaa selvää, mitä he ajattelivat hänestä. Erlendin tähden oli hänestäkin tullut talonpoika — hänen tähtensä hän oli eronnut rikkaiden ja mahtavien parista. Kelpasihan hänen olla Formon rikas isäntä — mutta hän ei voinut unohtaa, että hän oli jättänyt vertaisensa, heimonsa ja nuoruudenystävänsä siksi, että hänen oli täytynyt kiertää kerjuulla näiden joukossa ja ettei hän sen vuoksi iljennyt enää näyttäytyä heidän parissaan — ei, hän ei tahtonut ajatella sitä. Tämän lankonsa vuoksi hän oli melkein luopunut kuninkaastaan ja henkivartion piiristä. Hän oli ilmaissut itsensä Erlendille niin, että sitä oli kuolemaa katkerampi muistella. Ja Erlend oli häntä kohtaan sellainen kuin ei hän olisi ymmärtänyt mitään eikä muistanut mitään. Tuo mies vähätteli sitä, että oli tuhonnut toisen miehen elämän.

Erlend puhutteli häntä samassa.

"Meidän on aika lähteä matkaan, Simon, jos mieli kotiin tänä iltana — minä käyn katsomassa hevosia." — Simon nosti silmänsä, ja hänessä heräsi outo, ilkeä vastenmielisyyden tunne, kun hän katsoi toisen pitkää, komeaa vartta. Viitanhupun alla oli Erlendillä pieni musta päänmuotoinen silkkilakki, joka sidottiin leuan alta — nuo kapeat, tummat kasvot vaaleansinisine, syvällä otsan varjossa piilevine suurine silmineen näyttivät vieläkin nuoremmilta ja hienommilta sen sisällä. "— Sido sinä kiinni minun reppuni sillä aikaa", sanoi hän ovelta ulos lähtiessään.

Toiset miehet jatkoivat puhetta kokousasiasta. Oli outoa, että Lauritsa oli jättänyt tämän asian näin huonolle selvitykselle, tuumi joku; se mies tiesi tavallisesti mitä teki — hän oli kokenein kaikista laakson miehistä maan ostoa ja myyntiä koskevissa kysymyksissä.

"Minun isäni siihen on syynä", lausui Holmgeir Papinpoika. "Hän sanoi itse aamulla, että jos hän olisi kuunnellut Lauritsaa, olisi kaikki nyt ollut selvä kuin päivä. Mutta tiedättehän te millainen Lauritsa oli tämmöisissä asioissa — hän oli aina pappeja kohtaan myöntyisä ja lauhkea kuin lammas."

"Mutta oman etunsa oli Lauritsa sentään tavallisesti osannut katsoa", virkahti joku.

"Niin hän kai luulikin tekevänsä kuullessaan papin neuvoa", sanoi Holmgeir nauraen, "saattaa se olla viisasta ajallisissakin asioissa — jollei vilkuile palaa, johon kirkko on iskenyt silmänsä."

Kumman hurskas Lauritsa vain oli ollut, arveli Vidar — ei hän ollut koskaan säälinyt maata eikä karjaa, kun oli kysymys kirkosta ja vaivaisista.

"Aivan niin", sanoi Holmgeir mietteissään. "Jos minä olisin ollut yhtä rikas, olisin kai minäkin uhrannut jonkin verran sieluni pelastukseksi. Mutta en minä olisi viitsinyt hajottaa omaisuuttani molemmin käsin, kuten hän teki, ja palata kuitenkin aina silmät punaisina ja posket valkoisina papin luota synnintunnustukselta — vaikka Lauritsa ripitti itsensä kerran kuukaudessa —."

"Katumuksen kyyneleet ovat pyhän hengen kaunis armolahja, Holmgeir", sanoi vanha Ingemund Bjørninpoika, "autuas se, joka osaa itkeä syntejään tässä elämässä, sillä hän pääsee helpommalla tulevassa —"

"Silloin on Lauritsa ollut taivaassa jo aikaa sitten", vastasi Holmgeir. "Muistan miten hän paastosi ja kidutti lihaansa — pitkänäperjantaina hän kuuluu sulkeutuneen parveen ja suomineen itseään ruoskalla —"

"Pidä suusi", sanoi Simon Andreksenpoika vihasta vapisten; hän oli tulipunainen. Ei hän tiennyt, oliko Holmgeirin puheessa perää, mutta penkoessaan vaimonsa isän kätköjä hän oli löytänyt kirja-arkun pohjalta pienen kapean puisen lippaan, ja siinä oli ollut sellainen ruoska, jota luostarissa kutsutaan ojennusnuoraksi; sen yhteenpunotuissa nahkahihnoissa oli tummia täpliä; se saattoi olla verta. Simon oli polttanut sen — haikean kunnioituksen tuntein: hän ymmärsi tunkeutuneensa sellaiselle alalle toisen ihmisen elämässä, joka ei ollut aiottu kenenkään kuolevaisen tietoon.

"— Ei hän puhunut siitä ainakaan palvelijoilleen", sanoi Simon hillittyään mielensä sen verran, että uskalsi jatkaa.

"Voi se olla ihmisten keksintöäkin", vastasi Holmgeir sopuisasti. "Ei suinkaan hänellä ollut sellaisia syntejä, että hänen olisi tarvinnut —." Mies virnaili vähän ja jatkoi: — "Jos minä olisin elänyt yhtä siveellisesti ja kristillisesti kuin Lauritsa Bjørgulfinpoika — ja ollut tuon nyrpeän Rangfrid Ivarintyttären mies — olisin ennen itkenyt tekemättä jättämiäni syntejä —"

Simon hyppäsi paikaltaan ja löi Holmgeiriä vasten suuta niin että tämä tuupertui taapäin tulisijaa vasten. Tikari putosi Holmgeirin kädestä — seuraavalla hetkellä hän tapaa sen käteensä ja ryntää Simonia kohti. Simon suojelee itseään viittansa peittämällä kädellä, tarttuu Holmgeiriä ranteeseen ja koettaa vääntää hänen kädestään tikaria — jolla aikaa papinpoika ehtii antaa hänelle pari nyrkiniskua kasvoihin. Simon käy kiinni pojan molempiin käsivarsiin, mutta silloin tämä iskee hampaansa hänen käteensä.

"Vai puret sinä, koira —!" Simon päästää hänen kätensä, juoksee jonkin askeleen takaperin ja tempaa miekkansa huotrasta. Hän hyökkää päin Holmgeiriä, niin että tuo nuori ruumis notkistuu kaarelle, ja miekka tunkeutuu hänen rintaansa parin tuuman pituudelta. Heti tämän jälkeen irtautuu Holmgeirin ruumis miekanterästä ja vaipuu raskaasti puolittain lieden tuleen.

Simon viskaa pois miekkansa ja tahtoo auttaa Holmgeiriä pois tulen luota — mutta samassa hän näkee Vidarin kirveen aivan päänsä päällä. Hän väistää ja kumartuu alas, saa jälleen miekan käteensä ja ehtii lyödä tieltään Alf Einarinpojan, lääninvoudin miekan — pyörähtää sitten ympäri suojaten itseään Vidarin kirvestä vastaan — ja näkee samassa silmäkulmallaan Bjørninpoikien ja Bjørnin, Lunden herran, tähtäävän häneen keihäänsä kärjellä tuolta puolen lieden. Hän ajaa silloin Alfia edellään vastaista seinää kohti, mutta huomaa Vidarin lähestyvän häntä selästäpäin — Vidar oli raahannut Holmgeirin lieden laidalta, he olivat serkkuja — ja Lunden miehet olivat tulemassa toiselta suunnalta. Hän oli saarrettu joka puolelta — ja kesken henkensä puolustusta liikahtaa hänessä arka, onneton ihmetys, että he kaikki saattavat olla hänen ainoan kimpussa.

Samassa silmänräpäyksessä välkähtää Erlendin miekka Lunden miesten ja Simonin välissä. Toralde horjahtaa tieltä ja nojaa seinään. Salamannopeasti vaihtaa Erlend miekan vasempaan käteensä ja lyö miekan Alfin kädestä, niin että se lentää kilisten lattiaa pitkin, ja tarttuu samassa oikealla kädellään Bjørnin keihääseen taivuttaen sen alas.

"Mene ulos", sanoo hän huohottaen Simonille suojellen lankoaan Vidaria vastaan. Simon puree hampaansa yhteen ja juoksee keskelle tupaa ottelemaan Bjørnin ja Ingemundin kanssa. Erlend seisoo hänen sivullaan ja huutaa melun ja aseenkalinan keskeltä: "Mene ulos, senkin — nauta! Pyri ovelle — meidän täytyy päästä ulos!"

Älyttyään Erlendin tarkoittavan, että he kumpikin yrittäisivät ulos, hän vetäytyi selkä edeltä, kaiken aikaa taistellen, vajan ovea kohti. He juoksivat porstuan läpi ja olivat pihalla — Simon pari askelta etempänä talosta, Erlend vielä oven edessä, miekkaa pitelevä käsi koholla ja kasvot miehiä kohti, jotka ryntäsivät ulos perästä.

Silmänräpäykseksi Simon aivan kuin sokeni — talvipäivä oli niin häikäisevän kirkas ja pistävä — sinisen taivaan alla paistoi valkoinen tunturi painuvan auringon kultaamana, ja metsä oli aivan lumen ja kuuran peitossa. Lumiset kentät säihkyivät ja kimmelsivät kuin kalliit kivet.

Hän kuuli Erlendin sanovan:

"Ei se paranna onnettomuutta, että täällä tapahtuu useampia tappoja. Käyttäkäämme järkeämme, miehet, ettei synny enempää verenvuodatusta. Johan se riittää, että minun lankoni on miehentappaja —."

Simon astui Erlendin rinnalle.

"Turhan tähden sinä tapoit sisareni pojan, Simon Andreksenpoika", sanoi Vidar, Klaufastadin herra, joka seisoi ensimmäisenä oviaukossa.

"Eipä niin aivan turhankaan tähden. Mutta minä en karkaa, sen sinä tiedät, Vidar — enkä jätä maksamatta sakkorahoja. Tiedätte jokainen mistä minut löydätte."

Erlend puhui vielä hiukan miesten kanssa: "Miten Alfin kävi?" hän kysyi ja seurasi miehiä sisään.

Simon jäi seisomaan paikalleen merkillisen saamattomana. Erlend ilmestyi ulos hetken kuluttua: "Ja nyt hevosen selkään", sanoi hän astuen edelleen tallia kohden.

"Onko hän kuollut?" kysyi Simon.

"On. Ja Alf ja Toralde ja Vidar ovat kaikki haavoittuneet — mutta eivät kovin pahasti luullakseni. Holmgeirin hiukset ovat palaneet takaa." Erlend oli puhunut hyvin vakavasti — mutta nyt hän purskahti yhtäkkiä nauruun: "Kyllä nyt vajassa haisee paistetulta räkärastaalta! Hitto vieköön — miten te saatoitte joutua tuommoiseen riitaan niin lyhyessä ajassa?" kysyi hän ällistyksissään.

Puolikasvuinen poika piteli heidän hevosiaan — langoksilla ei ollut kummallakaan mukanaan saattomiehiä.

Molemmat seisoivat vielä miekka kädessä. Erlend otti lumesta heinätukon ja kuivasi sillä veren omastaan. Simon teki samoin. — Kun hän oli saanut pyyhityksi pois enimmän veren, hän työnsi miekan takaisin huotraan. Erlend puhdisti omansa hyvin huolellisesti ja hieroi sen lopulta hyvin kiiltäväksi mekkonsa helmalla. Sitten hän teki sillä pari pientä leikittelevää hyökkäystä ilmassa — hymyili samalla kuin jotakin muistellen — viskasi sen korkealle ilmaan ja tavoitti sen kiinni kahvasta; sitten hän työnsi sen tuppeen.

"Entäs sinun haavasi — mennään takaisin tupaan niin minä sidon ne siellä —." Mutta Simon sanoi, ettei niistä kannattanut puhua.

"Olethan sinäkin veressä, Erlend!"

"Se ei tee mitään! Minun nahkani on hyvä paranemaan. Minä olen huomannut, että lihavien haavat ovat aina hitaammat menemään umpeen. Ja nyt on lisäksi tämmöinen pakkanenkin — ja meillä on pitkä matka edessä."

Erlend sai talon isännältä voidetta ja riepuja ja sitoi huolellisesti toisen haavat — Simonilla oli kaksi lihashaavaa aivan toistensa vieressä vasemmalla puolen rintaa, niistä vuoti ensin paljon verta, mutta vaarallisia ne eivät olleet. Erlend oli saanut naarmun reiteensä Bjørnin keihäästä — se mahtoi olla paha ratsastaessa, tuumi Simon; mutta lanko vain nauroi: tuskinhan koko isku oli mennyt nahkahousujen läpi. Hän tuhri siihen vähän voidetta ja pani sen päälle kääreitä yökylmää vastaan.

Oli räiskyvä pakkanen. Ennen kuin he olivat ehtineet töyryn alle, jolla kartano oli, olivat hevoset kuurassa ja miesten vaippojen nahkareunus valkoinen.

"Huu-uu!" Erlendiä värisytti. "Kunpa olisimme jo kotona. Meidän täytyy ratsastaa tuohon kartanoon ja ilmoittaa taposta."

"Onko se välttämätöntä?" kysyi Simon, "Sanoinhan minä Vidarille, ja he —"

"On yhtä hyvä, jos sen teet itse", sanoi Erlend. "Ilmoita asian täällä, ettei heille jää mitään muistuttamista."

Aurinko oli jo harjun takana, ilta oli harmaansävyinen, mutta ei ollut vielä pimeä. He ratsastivat puron reunaa, läpi koivulehdon, joka oli vielä pörhöisempi kuurasta kuin muu metsä, ilmassa oli niin raaka kylmän usva täällä alempana laaksossa, että aivan henkeä salpasi. Erlend valitti kärsimättömästi pitkiä pakkasia ja kylmyyttä, jossa heidän nyt täytyi ratsastaa kotiin.

"Ethän sinä vain ole palelluttanut kasvojasi, lanko?" hän kurkisti huolestuneesti Simonin hupun sisään. Simon hieroi kasvojaan — ei hän ollut palelluttanut niitä, mutta hiukan kalpea hän oli istuessaan ratsunsa selässä. Se ei kaunistanut häntä, sillä hänen isot, lihavahkot kasvonsa olivat hyvin ahavoituneet ja punertavat, ja kalpeus levisi harmaina läiskinä pitkin ihoa, tehden sen ikään kuin likaisen väriseksi.

"Oletko nähnyt ennen miehen luovan lantaa miekalla", sanoi Erlend — hän purskahti nauruun, kurottautui etukumaraan satulassa ja matki Alfin liikkeitä. "Näin Alf tekee — on siinäkin lääninvouti! Sinun olisi pitänyt nähdä Ulfin leikkivän miekalla, Simon — Herra varjele!"

Leikkivän — nyt hän oli nähnyt Erlend Nikulauksenpojan siinä leikissä. Yhä uudelleen ja uudelleen hän näki itsensä ja toiset miehet miekkasilla lieden luona; se oli käynyt niin nopeaan kuin puiden hakkuu ja heinän viskaus talonpojalta — hän näki Erlendin joustavan, nuolena suihkavan hahmon toisten keskellä, hänen tarkan katseensa, varman kätensä, hänen hyppynsä ja väistönsä puoleen ja toiseen, hänen nopsan ja harjaantuneen ruumiinsa liikkeet.

Siitä oli enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, kun hän itse oli kuulunut parhaisiin aseenkäyttäjiin henkivartion nuorten miesten joukossa näiden harjoitellessa leikkikentällä. Mutta sen jälkeen hänellä ei ollut ollut tilaisuutta käyttää ritaritaitoaan.

Ja tässä hän nyt ratsasti tunnonvaivoissa, kun oli tullut tappaneeksi miehen — hän näki yhä edessään Holmgeirin ruumiin, joka oli irtaantunut hänen miekastaan ja kaatunut tuleen, kuuli korvissaan hänen lyhyen korisevan kuolonhuutonsa ja muisteli yhä uudelleen lyhyen, tuiman ottelun menoa, joka oli seurannut sen jälkeen. Hän tunsi mielensä apeaksi, masentuneeksi ja hämmentyneeksi — he olivat hyökänneet hänen niskaansa yhdellä haavaa, kaikki nuo miehet, juuri kun hän oli tuntenut kuuluvansa heidän joukkoonsa — ja sitten oli Erlend suojannut häntä.

Pelkuriksi hän ei ollut koskaan uskonut itseään. Hän oli pyytänyt kuusi karhua näinä vuosina, jolloin hän oli asunut Formossa — ja kaksi kertaa hän oli ollut hiuskarvan varassa. Vain ohut puunrunko itsensä ja raivoisan, haavoittuneen naaraskarhun välissä, vailla muita aseita kuin keihäänkärki ja kämmenenlevyinen varrenpätkä — niin hän oli otellut, eikä leikin herättämä jännitys ollut häirinnyt hänen ajatustensa, liikkeittensä ja aistiensa varmuutta. Mutta nyt tuolla vajassa ei hän tiennyt, oliko se ollut pelkoa — hän oli ollut hämmentynyt, ei ollut osannut käyttää ajatustaan —.

Istuessaan kotonaan karhunpyynnin jälkeen, vaatteet riepuina, käsi kääreessä, kuumeisena, ruhjoutuneena, olkapää revittynä hän oli tuntenut ainoastaan ylpeää iloa — pahemminkin olisi saattanut käydä — miten, sitä hän ei ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi ajatella lakkaamatta, miten hänen olisi käynyt, ellei Erlend olisi tullut avuksi juuri sillä hetkellä. Hän oli — ei se ollut suinkaan pelkoa — mutta hänestä oli tuntunut niin oudolta nähdä toisten miesten ilmeet — ja Holmgeirin kuoleva ruumis —.

Hän ei ollut tätä ennen tappanut ketään.

Paitsi tuon ruotsalaisen ratsastajan, jonka hän oli lyönyt maahan. Se tapahtui sinä vuonna, jolloin kuningas Haakon lähti sotajoukkoineen Ruotsiin kostamaan herttuoiden murhaa. Hänet oli lähetetty tiedusteluretkelle — hän oli saanut mukaansa kolme miestä, joiden päällikkö hän oli —. hän oli siitä kauhean itsetietoinen ja ollakseen. Simon muisti, miten hänen miekkansa oli tarttunut ratsastajan rautalakkiin, niin että hänen täytyi tempoa ja vääntää se irti; tarkastaessaan sitä aamulla hän huomasi, että terään oli tullut sälö. Hän ei ollut milloinkaan muistellut tuota tapausta muuten kuin mielihyvin — heitä vastassa oli ollut kahdeksan ruotsalaista, — ainakin hän oli päässyt taistelun makuun; sellaista ei sattunut joka miehen osalle, joka palveli sinä vuonna henkivartiossa. Kun tuli valoisaa, hän näki panssaripaidalleen räiskyneen verta ja aivoainetta — hän oli koettanut olla vaatimattoman näköinen pestessään sitä puhtaaksi.

Mutta tuon ratsastajaraukan muistelemisesta ei nyt ollut mitään hyötyä. Ei, se ei ollut sama asia. Hän ei päässyt vapaaksi ahdistavasta rauhattomuuden tunteesta ajatellessaan Holmgeir Moiseksenpoikaa.

Ja sitten hän sai kiittää Erlendiä hengestään. Hän ei vielä tiennyt mitä siihen sisältyi. Mutta hänestä tuntui, että kaiken täytyi muuttua, kun hän ja Erlend olivat kuitit.

— Siinä suhteessa he nyt olivat tasassa.

Langokset olivat ratsastaneet melkein vaiti. Kerran virkahti Erlend:

"Olit sinä aika hupsu, Simon, kun et ensiksi ajatellut pyrkiä ulos ovesta —"

"Kuinka niin?" kysyi Simon lyhyeen. "Siksikö, että sinä olit ulkona —?"

"Ei —" Erlendiä nauratti. "Ja vaikka siksikin — en nyt ajatellut sitä. Mutta tuosta ahtaasta ovesta he eivät olisi päässeet tulemaan kuin yksi kerrallaan sinua vastaan. Ja toiseksi on sula ihme nähdä, miten pian miehet saavat takaisin järkensä joutuessaan paljaan taivaan alle. Minusta on ilmoinen ihme, ettei tapahtunut enempää hengenhukkaa."

Hän kysyi pariin kertaa Simonin haavoja. Toinen vastasi, etteivät ne vaivanneet häntä sanottavasti — vaikka niitä kirveli aika lailla.

He saapuivat Formoon illalla, ja Erlend seurasi lankoaan sisään. Hän oli neuvonut tätä lähettämään lääninherralle kirjelmän tapauksen menosta jo huomispäivänä, jotta asiat saataisiin kuntoon mitä pikimmin. Erlend tarjoutui laatimaan Simonille kirjeen vielä samana iltana — rinnassa olevien haavain vuoksi oli kai Simonin vaikea käyttää kättään: "ja huomenna sinun pitää pysyä kauniisti sängyn pohjalla, sillä kyllä siitä nousee pieni haavakuume —"

Ramborg ja Arngjerd istuivat odottamassa. Kylmän tähden he olivat kömpineet uuninvieruspenkille ja vetäneet jalat alleen — heillä oli keskellään pelilauta ja he näyttivät aivan lapsilta.

Simon ei ollut ehtinyt sanoa montakaan sanaa nuoren vaimon lennähtäessä hänen luokseen ja kietoessa kätensä hänen kaulaansa. Hän veti Simonin kasvot alas ja painoi poskensa tämän poskeen — ja puristi Erlendin käsiä niin lujaa, että tämä sanoi nauraen, ettei hän ollut tiennyt Ramborgilla olevan niin hyvät käsivoimat.

Ramborg vaati välttämättä miestään makaamaan yön tuvassa, jotta hän itse saisi valvoa hänen luonaan. Hän pyysi ja rukoili itku kurkussa — silloin Erlend tarjoutui jäämään taloon ja makaamaan Simonin kanssa, jos Ramborg lähettäisi sananviejän Jørundgaardiin — oli aika myöhä ratsastaa kotiin: "ja on sääli Kristiinaa, joka istuu odottamassa tässä kylmässä — hänkin odottaa minua aina itse; hyvät vaimot te olette, te molemmat Lauritsantyttäret —"

Miesten syödessä ja juodessa istui Ramborg miehensä vieressä painautuen tätä vasten. Simon taputti hänen käsivarttaan ja kättään — hän oli sekä nolo että liikuttunut Ramborgin osoittamasta suuresta rakkaudesta. Simon makasi Sæmundintuvassa pitkänpaaston ajan, ja kun miehet menivät sinne, seurasi Ramborg itse perästä ja asetti suuren hunajaolutkattilan tulelle lämpiämään.

Sæmundintupa oli ikivanha pieni pirtti, lämmin ja tiheäseinäinen — hirret olivat niin paksut, että niitä meni vain neljä joka seinään. Nyt siellä oli kylmä, mutta Simon viskasi valtavan halkosylyksen tuleen ja ajoi koiran sänkyynsä — se sai lämmittää heidän sänkynsä. Sitten he vetivät pahkatuolin ja panimopenkin lieden ääreen ja asettuivat lämmittelemään, sillä he olivat läpeensä kontassa matkan jälkeen ja paatuvassa nautittu ateria oli pehmittänyt heidät vain puolittain.

Erlend kirjoitti Simonin kirjeen. Sitten he alkoivat riisua vaatteitaan — kun Simonin haavat taas alkoivat vuotaa hänen liikutellessaan käsivarsiaan, veti lanko päällysmekon hänen päänsä yli ja saappaat hänen jalastaan. Erlend laahasi itsekin jalkaansa — se oli jäykänlainen ja heltynyt ratsastuksen jälkeen, mutta ei se ollut sen vaarallisempaa. Sitten he taas kävivät istumaan tulen ääreen, puolipukeissa — sisällä oli nyt lämmin ja hyvä olla, ja kattilassa oli vielä aimo annos olutta.

"Sinä otat asian liian raskaasti, huomaan minä", sanoi Erlend heidän siinä istuessaan. He olivat torkkuneet paikoillaan tuijottaen tuleen. "Ei tuosta Holmgeirista ollut suurtakaan hukkaa —"

"Ei Sira Moises sano niin", vastasi Simon hiljaa. "Hän on vanha mies ja hyvä pappi —"

Erlend nyökkäsi vakavana.

"On ikävä, että minun piti joutua semmoisen miehen vihoihin. Varsinkin kun hän asuu niin lähellä. Ja minulla on usein asiaa sille taholle —"

"Noo — mutta saattaahan sellaista tapahtua — jokaiselle meistä. Sinä joudut kai maksamaan pari kolme mittaa kultaa. Ja Halvard-piispa on myös ankara herra ripittäessään väkivallantekijöitä — ja pojan isä on hänen pappejansa. Mutta selviäähän sinun varoillasi kummastakin —"

Simon ei virkkanut mitään. Erlend ryhtyi taas puhumaan:

"Minä saan kai maksaa haavasakkoja" — hän hymyili — "enkä minä omista enempää Norjan maata kuin tuon kartanon Dovrella —"

"Miten suuri on oikeastaan Haugen?" kysyi Simon.

"En muista tarkalleen — se seisoo kauppakirjassa. Mutta ne, jotka nykyään hoitavat sen maita, maksavat vain pienen veron heinässä. Kukaan ei tahdo asua siellä — rakennuksethan kuuluvat olevan luhistumaisillaan tiedäthän, että ihmiset väittävät tätini ja herra Bjørnin kummittelevan siellä — Muuten tiedän, että tämänpäiväisestä työstäni saan kuulla kiitosta vaimoltani. Kristiina pitää sinusta, lanko, kuin veljestään."

Simon hymyili melkein huomaamattomasti istuessaan pimennossa. Hän oli työntänyt pahkatuolin kauemmaksi ja suojasi kasvojaan kuumuudelta. Mutta Erlend viihtyi lämpimässä kuin kissa — hän istui aivan tulen luona, panimopenkin kulmaan nojautuneena, käsi selkänojan ympärillä ja haavoittunut jalka toisen käsinojan päällä.

"Hän sanoi siitä kerran kauniit sanat tässä syksyllä", virkahti Simon tuokion kuluttua; hänen äänessään oli ivallinen väre. "Hän osoitti myös syksyllä poikamme sairastaessa olevansa uskollinen sisar"; tämän hän lausui vakavasti — mutta sitten uusiintui taas äskeinen pieni ilvehtivä väre: "Nyt, Erlend, olemme me olleet uskolliset toisillemme, kuten vannoimme laskiessamme kätemme Lauritsan käteen ja luvatessamme auttaa toisiamme veljien tavoin —"

"Niin", sanoi Erlend viattomasti. "Minäkin iloitsen tämän päivän työstä, lanko." Kotvan aikaa he istuivat kumpikin vaiti. Sitten Erlend ojensi aivan kuin kokeillen kätensä Simonia kohti. Simon tarttui siihen, he pudistivat toinen toistensa kättä voimakkaasti, päästivät kätensä sitten irti ja vetäytyivät kumpikin taas omaan nurkkaansa hiukan häveliäinä.

Lopulta Erlend keskeytti hiljaisuuden. Hän oli istunut kauan leuka käden varassa tuijottaen lieden tuleen, jossa loimahti vain silloin tällöin enää pieni liekki syttyen ja häilähdellen vähän aikaa hiiltyneiden puiden keskellä, jotka tuhahtivat kasaan hiljaa huoahtaen. Pian ei koko roihusta ollut jäljellä muuta kuin mustia hiiliä ja kuumaa tuhkaa.

Erlend sanoi aivan hiljaa:

"Harva mies olisi ollut niin ylevä minua kohtaan, Simon Darre, kuin sinä olet ollut. Minä — minä en ole unohtanut —"

"Vaikene! — Sinä et tiedä, Erlend —."

"Taivaan Jumala yksin tietää", kuiskasi Simon arasti ja kiusaantuneesti, "— mitä kaikkea miehen mielessä voi piillä —"

"Niinpä kyllä on", sanoi Erlend yhtä hiljaa ja totisesti. "Emmeköhän me jokainen liene hänen armonsa tarpeessa —. Mutta miestä on arvosteltava hänen tekojensa mukaan. Ja minä — minä —. Jumala siunatkoon sinua, lanko!"

Tämän jälkeen he istuivat äännähtämättä — he eivät tohtineet hievahtaa, jotteivät olisi ilmaisseet hämiään.

Kunnes Erlend viimein antoi kätensä vaipua polvelle — hänen sormuksessaan oleva sininen kivi välähti kirkkaasti oikean käden etusormessa. Simon tiesi hänen saaneen sen Kristiinalta palattuaan vankeudesta.

"Mutta vanha sananparsi sanoo, Simon, että moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa."

Simon kohotti äkkiä päänsä. Hänen kasvoilleen levisi hitaasti tumma puna — ohimoissa olevat suonet pullistuivat esiin kuin tummat, koukeroiset jänteet.

Erlend katsoi häneen tuokion — ja käänsi katseensa nopeasti pois. Sitten hänkin punastui — tummalle pinnalle kohosi hänelle ominainen, vieno, tyttömäinen puna. Hän istui hiljaa, arkana ja avuttomana, suu hiukan lapsellisesti raollaan.

Simon nousi kiivaasti ja astui sängyn luokse:

"Sinä haluat kai maata ulommaisena" — hän koetti puhua kiihkottomasti, mutta hänen äänensä vapisi.

"Miten vain itse tahdot", sanoi Erlend hervottomasti. Hän nousi paikaltaan. "Entä tuli?" kysyi hän hölmistyneesti. "Hoidanko minä sen —" ja hän ryhtyi toimeen.

"Hoida, hoida — ja tule sitten maata", sanoi Simon kuten äsken. Hänen sydämensä jyski niin että hän tuskin kykeni puhumaan.

Erlend hiipi ääneti kuin varjo pimeässä nahkojen alle aivan sängyn laitaan ja paneutui pitkäkseen hiljaa kuin metsän eläin. Simonista tuntui kuin hän tukehtuisi, kun hänen oli pakko kärsiä toista sängyssään.

VI

Joka vuosi pääsiäisviikolla piti Simon suuret juomapidot seudun väelle. Paikkakuntalaiset tulivat Formoon kolmantena päivänä messun jälkeen ja jäivät torstaihin.

Kristiinalla ei ollut koskaan ollut suurtakaan hauskuutta noista pääsiäispidoista. Simon ja Ramborg virkkoivat kumpikin nauraen, että mitä enemmän hälyä ja rymyä, sitä parempi. Simon pyysi aina vieraitaan ottamaan mukaan lapset, palvelijat ja palvelijoiden lapset, kaikki, jotka kotoa pääsivät. Ensimmäinen päivä kului rauhallisesti; silloin puhuivat vain vanhimmat ja mahtavimmat, kun taas nuoriso kuunteli ja täytti vatsaansa; pienemmät lapset pysyttelivät enimmäkseen toisessa rakennuksessa. Mutta toisena päivänä kulki isäntä jo aamusta alkaen nuorten, muun joutilaan väen ja lasten keskellä kehoitellen näitä juomaan ja pitämään hauskaa, ja silloin yltyivät leikinlaskijat ennen pitkää niin hurjiksi ja vallattomaksi, että naiset ja nuoret neidot pakenivat nurkkiin ja jäivät sinne seisoskelemaan nauraa tirskuen, valmiina karkaamaan vielä kauemmaksi; mutta monet arvokkaimmista rouvista hakeutuivat Ramborgin rouvatupaan, jonne äidit jo olivat pelastaneet kaikista pienimmät päätuvan mylläkästä.

Leikki, joka erityisesti miellytti miehiä, oli käräjien pito — he lukivat haasteita, esiintoivat valituksiaan ja kuuluttivat lakeja ja oikeussakkoja, kääntäen sanat nurin ja mongertaen takaperoisesti. Audun Torberginpoika osasi ladella kuningas Haakonin Bergenin kauppiaille osoittaman käskykirjeen, jossa oli määräyksiä miesten sääryksistä, naisten kenkien päällysnahasta, neuvoja miekan ja suurten ja pienten kilpien tekijöille — mutta hän sotki sanat niin hullunkurisesti, että siitä syntyi vain kaksimielisiä ja rivoja sukkeluuksia. Tämä leikki päättyi aina niin, etteivät miehetkään lopuksi iljenneet kuulla hänen lorujaan. Kristiina muisti lapsuutensa ajoilta, ettei hänen isänsä ollut kärsinyt leikinlaskua kirkon ja jumalanpalveluksen kustannuksella; mutta muuten Lauritsasta oli hauska hyppiä kilvan miesten kanssa pöydillä ja penkeillä, kun huudettiin naurusuulla kaikenlaisia karkeita ja säädyttömiä kompia.

Simon piti kuitenkin eniten sellaisista leikeistä kuin puukon etsiminen tuhasta sidotuin silmin tai hunajaleivän kappaleiden onkimisesta huulilla suuresta olutkulhosta kilvan jonkun toisen kanssa. Toiset vieraat koettivat tällöin saada heitä nauramaan, niin että olut räiskyi yli laidan. Taikka semmoisesta leikistä, että oli nostettava sormus hampailla jauhovakasta. Tupa näytti sen leikin jälkeen sikopahnalta.

Mutta tänä vuonna tuli pääsiäisviikolla aivan merkillisen kaunis ilma. Keskiviikkona paistoi aurinko aamusta alkaen niin lämpimästi, että kaikki lähtivät ulkosalle jo päiväaterian jälkeen. Ja muun mekastuksen sijasta alkoivat nuoret nyt viskata palloa, ampua maaliin ja vetää kissanhäntää; sitten he kävivät leikkimään hippaa ja jyskytanssia ja panivat viimein Geirmundin laulamaan ja soittamaan harppua — ja silloin tulivat kaikki mukaan, sekä nuoret että vanhat. Lunta oli vielä maassa, mutta leppämetsä oli ruskeilla urvuilla ja päivä hellitti täydeltä terältä sulaneille kukkuloille; vieraiden purkautuessa ulos illallisen jälkeen kuului joka puolelta lintujen laulua — ja silloin rakennettiin kokko pajan takaiselle kentälle, jossa sitten laulettiin ja tanssittiin myöhään yöhön. Seuraavana aamuna nukkuivat kaikki pitkään ja lähtivät pitotalosta tavallista myöhemmin. Jørundgaardilaiset olivat tavallisesti viimeiset — ja Simon sai tällä kertaa houkutelluksi Erlendin ja Kristiinan jäämään yli toisen päivän — Kruken sukulaiset aikoivat jäädä viikon loppuun.

Simon oli ollut saattamassa viimeisiä vieraita valtatielle asti. Ilta-aurinko paistoi kauniisti hänen kartanolleen rinteen laitaan; hän oli lämpimissään ja iloinen juhlahumun jälkeen ja kun hän nyt kulki kujaa pitkin rauhalliseen ja kodikkaaseen yhdessäoloon, joka seuraa pitojen jälkeen, pienen omaispiirin jäädessä yhteen toisten mentyä, oli hänen mielensä kevyempi ja iloisempi kuin pitkään aikaan.

Alhaalla pajan luona paloi taas kokko — siellä olivat Erlendinpojat, Sigridin vanhimmat lapset ja Simonin tyttäret. Simon jäi hetkeksi aidan viereen katselemaan heitä. Ulvhildin tulipunainen juhlamekko loisti auringonpaisteessa — tyttö riehui ja touhusi ja keräsi risuja tuleen — kunnes äkkiä kompastui maahan pitkin pituuttaan! Isä huusi heille nauraen, mutta lapset eivät kuulleet —.

Pihamaalla istui pari palvelusneitoa pikkulapsia paimentamassa — nämä istuivat rouvatuvan seinustalla päivää paistattamassa, ja heidän hiuksensa kiilsivät kuin sulatettu kulta välkkyvää lasiruutua vasten. Simon nosti pienen Inga Geirmundintyttären korkealle ilmaan ja laski hänet sitten syliinsä. "Laulapas nyt enolle vähän, Inga-lullikka —" sanoi hän, mutta tyttösen veli ja Andres vaativat häntä nostamaan heidätkin ilmaan.

Puhkuen nousi Simon portaita ylistupaan. Päivä paistoi heleästi huoneeseen — ovi oli avattu selälleen. Kaikki istuivat kauniisti sijoillaan. Pöydän päässä olivat Erlend ja Geirmund kumartuneet harpun ääreen, johon he sovittivat uusia kieliä; heidän vieressään pöydällä oli simasarvi. Sigrid oli pitkänään sängyllä ja imetti nuorinta lastaan; Kristiina ja Ramborg istuivat hänen vieressään; jakkaralla sisarusten välissä oli hopeakulho.

Simon kaatoi oman kullatun pikarinsa kukkuroilleen viiniä, astui sängyn luokse ja joi Sigridin maljan:

"Tässä ei näy kukaan jäävän janoon paitsi sinä, sisko!"

Sigrid kohosi kyynärpäilleen ja tarttui pikariin. Rintalapsi päästi vihaisen huudon, kun sitä häirittiin.

Simon istuutui penkille, vihelteli hiljaa ja kuunteli puolella korvalla toisten pakinaa. Sigrid ja Kristiina puhuivat lapsistaan, Ramborg oli ääneti leikkien Andreksen tuulimyllyllä. Pöydän luona istuvat miehet sormeilivat harppua viritellen sitä — Erlend hyräili hiljaa säkeen pätkää, Geirmund haki sävelen harpusta ja lauloi seuraavan säkeen — molemmilla oli hyvin kaunis ääni.

Hetken kuluttua Simon lähti parvensolaan ja jäi seisomaan veistettyä pilaria vasten katsoen eteensä. Navetasta kuului nytkin nälkäisten lehmien ammunta. Jos tätä ilmaa kestäisi jonkun aikaa, ei kevätpula tulisi olemaan varsin pitkä.

Kristiina tuli ulos. Simonin ei tarvinnut katsoa taakseen — hän tunsi Kristiinan keveät askeleet. Kristiina astui lähemmä ja jäi hänen viereensä ilta-auringon hohteeseen.

Simonin mielestä Kristiina ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis ja vieno. Hänestä tuntui äkkiä aivan kuin hänet olisi kohotettu jollakin tapaa tuonne iltataivaan hohteeseen. Hän henkäisi pitkään: oli suloisen helppo elää. Runsas, kultainen onni levisi häneen.

Olihan tämä hänen oma herttainen ystävänsä — kaikki raskaat ja katkerat ajatukset, jotka olivat painaneet hänen mieltään, tuntuivat puoleksi unhoon jääneeltä turhanpäiväsyydeltä. Kunhan vain Kristiina tulisi iloiseksi jälleen, antaisi hän vaikka koko elämänsä.

Kyllähän hän näki, että Kristiinan viehkeät kasvot olivat vanhenneet ja kuluneet. Silmien alle oli tullut koko joukko hienoja kurttuja, ja iho oli kadottanut hempeytensä; se oli käynyt karheammaksi ja päivettyneeksi, ja päivettymän alta kuulsi kalpeus. Mutta hänen mielestään Kristiina oli näyttävä aina yhtä kauniilta, sillä nuo suuret harmaat silmät, tuo hieno, hiljainen suu, pieni, pyöreä leuka ja tyyni, hillitty olemus olivat kauneinta mitä Simon tiesi.

Ja sitten tuntui hyvältä nähdä hänet taas pukeutuneena korkeasyntyisen rouvan tavoin. Pieni, ohut silkkiliina peitti vain puolittain kullanruskeat sankat hiukset — palmikot olivat sidotut ylös ja pilkistivät esiin korvien takaa — joukossa oli jo harmaitakin säikeitä, mutta se ei tehnyt mitään. Ja hänellä oli yllään upea sininen samettinen päällyshame, joka oli reunustettu kärpännahkoilla — se oli niin syvälle uurrettu rinnalta ja hihansuut olivat niin avarat, että koko pukua näytti rinnalta ja hartioilta pitävän yllä vain rintasilojen tapaiset kannattimet — se oli kaunista. Sisäpuolella oli jotakin hiekanväristä harsovaatetta, aluspuvun tapainen kappale, joka mukautui aivan ihoa pitkin ylös kaulakuoppaan ja alas ranteisiin. Se oli kiinnitetty lukuisilla pienillä kullatuilla napeilla, jotka saivat hänet oudon liikutuksen valtaan — ne ilahduttivat Simonin mieltä kuin enkeliparvi.

Simon kuuli oman sydämensä väkevät, tasaiset lyönnit. Hänestä oli kirvonnut jotakin — aivan kuin kahleet. Kaikki ilkeät, vihatut unet muuttuivat vain öisiksi lumeiksi, ja hän näki rakkautensa Kristiinaan tämäniltaisessa kirkkaudessa.

"Sinä katsot niin kummasti minuun, Simon — miksi sinä hymyilet noin —?"

Mies nauroi hiljaista, hilpeää naurua, mutta ei sanonut mitään. Heidän edessään uinui ilta-auringon kultaama autereinen laakso, linnut visersivät ja livertelivät heleästi metsän laidassa — sitten kuului laulurastaan täysinäinen, kirkas ääni jostakin metsän keskeltä. Ja tuossa seisoi Kristiina lämpimässä auringonpaisteessa loistaen juhlaisassa asussaan — vapautuneena pimeiden, kylmien seinien sisältä ja karkeista, raskaista vaatteista, jotka haisivat hieltä ja arkiraadannalta. Voi Kristiina — oli niin suloista nähdä sinut jälleen tuollaisena.

Hän tarttui Kristiinan käteen, joka oli hänen edessään kaidepuulla, ja kohotti sen ylös: "Tuo sormus on niin kaunis!" sanoi hän, kiersi sitä hiukan ja laski taas alas Kristiinan käden. Se oli ahavoitunut ja punainen, ja Simon tunsi mielenkarvautta muistaessaan, miten kaunis tuo suuri, kapea käsi oli ollut.

"Ne ovat Arngjerd ja Gaute", sanoi Kristiina. "Nyt he taas riitelevät —"

Parvensolan alta kuului näet vihaisia, huutavia ääniä. Sitten sanoi tyttö harmista kiljaisten:

"— Sano, sano vain — parempi minusta on olla isäni äpärätytär kuin sinun kunnottoman isäsi poika!"

Kristiina käännähti ja juoksi portaita alas. Simon seurasi perässä ja kuuli sieltä pari kolme korvatillikkaa. Kristiina seisoi parven alla rytyyttäen poikaansa hartioista.

Lapset katsoivat maahan punaisina, puhumatta, uhmailevina.

"Kylläpä sinä käyttäydyt kauniisti vieraisilla — tuotat kunniaa isällesi ja minulle —"

Gaute katsoi maahan. Hän vastasi hiljaa ja vihaisesti äidilleen:

"Hän sanoi — en tahdo sanoa sitä uudelleen —"

Simon otti tytärtään leuasta ja pakotti hänet katsomaan silmiin. Arngjerd tuli yhä punaisemmaksi ja räpytti silmiään isän katseen edessä.

"Niin" — hän kiskaisi itsensä irti — "minä sanoin Gautelle, että hänen isänsä oli pahantekijä ja maankavaltaja — mutta hän sanoi ensin teistä, isä — että te, te, isä, olette kavaltaja ja että te saatte kiittää Erlendiä siitä, että elätte nyt rauhassa rikkauksienne keskellä."

"Luulin sinua täysikasvuiseksi — en olisi luullut, että sinä viitsit ärtyä lasten puheista, niin että unohdat sekä hyvät tavat että sukulaissovun." — Hän työnsi tytön vihaisesti luotaan, kääntyi Gauten puoleen ja kysyi hyvin kireästi:

"Mitä sinä tarkoitit sillä, ystäväiseni, että minä olen kavaltanut isäsi? Olen jo ennenkin huomannut, että sinä olet vihainen minulle — nyt sinun on sanottava, mistä se johtuu?"

"Sen te tiedätte!"

Simon pudisti päätään. Silloin poika huusi vimmoissaan:

"Se kirje, jonka tähden minun isääni kidutettiin, jotta häneltä saataisiin tietää, ketkä olivat liittäneet sinettinsä siihen — minä olen nähnyt sen, minä! Sillä minä olin viemässä sitä ja minä sen poltin —"

"Pidätkö suusi!" Erlend syöksyi heidän joukkoonsa. Hän oli kalmankalpea kasvoiltaan, huulet olivat siniset ja silmät paloivat.

"Ei, Erlend — nyt on parempi, että asiasta tulee selvä. Oliko minun nimeni mainittu tuossa kirjeessä?"

"Pidä suusi!" Raivostuneena tarttui isä Gautea rintaan ja hartioihin. "Luotin sinuun — poikani! Mutta nyt voisin tappaa sinut —"

Kristiina juoksi esiin, samoin Simon. Poika pääsi irti ja pakeni äitinsä turviin. Aivan silmittömänä hän huusi yhteen menoon, piiloutuen Kristiinan käsivarren taa:

"Minä aukaisin sen ja katsoin sinettejä ennen kuin poltin sen, isä! Ajattelin, että kerran ehkä on tuleva päivä, jolloin voisin tehdä teille palveluksen sillä —"

"Kirottu poika —!" Erlendin ruumista hytkäytti lyhyt, itkuton nyyhkytys…

Simonkin oli kalvennut ja muuttui sitten tummanpunaiseksi häpeästä toisen tähden. Hän ei rohjennut katsoa Erlendin taholle — toisen nöyryytys oli tukehduttaa hänetkin.

Kristiina seisoi kuin paikalleen jähmettyneenä — käsivarret yhä suojelevina poikansa ympärillä. Mutta hänen mielessään liittyi ajatus ajatukseen salamannopeasti:

Erlendillä oli ollut hallussaan Simonin sinetti vähän aikaa sinä keväänä — langokset olivat yhdessä kaupanneet Lauritsan Veøyssa omistamaa meripalstaa Holmin luostarille. Erlend oli itse sanonut, että se taisi olla laitonta, mutta asiasta ei syntynyt jälkilaskuja. Hän oli näyttänyt Kristiinalle sinettiä ja sanonut, että Simonin olisi kannattanut hankkia uusi, jossa olisi ollut kauniimpi kaiverruskuvio — kaikki kolme veljestä olivat laittaneet itselleen isänsä sinetin jäljennöksen, nimikirjoitus vain oli erilainen. Mutta Gyrdin oli paljon parempaa työtä, sanoi Erlend.

— Gyrd Darrelta oli Erlend tuonut terveisiä molemmilla viimeisillä kerroilla etelästä palattuaan. Kristiina muisti, että häntä oli ihmetyttänyt, että Erlend kävi Gyrdin luona Dyfrinissä — he olivat nähneet toisensa yhden ainoan kerran Ramborgin häissä. Ulf Saksenpoika oli Gyrdin lanko, Ulf oli kuulunut salaliittolaisiin —.

"Sinä olet nähnyt väärin, Gaute", sanoi Simon matalalla, mutta varmalla äänellä.

"Simon!" Kristiina tarttui vaistomaisesti miehensä käteen. "Muista, sinun merkkiäsi käyttävät useammat —"

"Pidä suusi! Joko sinäkin —" Erlend riuhtaisihe irti vaimostaan tuskaisesti parahtaen ja syöksyi alas tallia kohti. Simon lähti perästä:

"Erlend — oliko se veljeni —?"

"Lähetä hakemaan poikia — ja tulkaa sitten perästä", kääntyi Erlend huutamaan vaimoaan kohti.

Simon saavutti hänet tallin ovessa ja tarttui häntä käsivarteen:

"Erlend — oliko se Gyrd —?"

Erlend ei vastannut, vaan koetti vääntäytyä irti. Hänen kasvonsa olivat kummalliset, itsepintaiset ja tuhkanharmaat.

"Erlend — vastaa minulle — kuuluiko minun veljeni teidän liittoonne?"

"Ehkä tahdot käydä miekkasille yksin tein —?" Sanat pusertuivat hampaiden välistä, ja Simon tunsi, että toinen vapisi kauttaaltaan heidän painiessaan.

"Sitä minä en tahdo, kyllä sinä sen tiedät." Simon päästi hänet ja vaipui pihtipieltä vasten. "Erlend — iankaikkisen Jumalan nimessä — sano, niinkö on asia!"

Erlend talutti pihalle Mustansa, jolloin Simonin täytyi väistyä ovelta. Muuan palvelusintoinen renki toi satulan ja suitset, Simon otti ne häneltä ja lähetti miehen pois; sitten Erlend otti ne Simonilta.

"Erlend — voithan sinä sanoa sen nyt — minulle!" Hän ei tiennyt itsekään, miksi hän pyysi ja rukoili kuin henkensä edestä. "Erlend — vastaa minulle — Kristuksen kärsimyksen nimessä vaadin minä sinua vastaamaan — kuuletko!"

"Voit jäädä entiseen uskoosi", sanoi Erlend hiljaa ja viiltävästi.

"Erlend — minä en ole uskonut — mitään —"

"Minä tiedän mitä sinä olet uskonut." Erlend hypähti satulaan. Simon tarttui hevosen päähän, ja se alkoi tempoa ja heittelehtiä levottomasti.

"Päästä irti — taikka jäät alle", sanoi Erlend.

"Sitten minä kysyn Gyrdiltä — ratsastan etelään huomispäivänä — Jumalauta, Erlend, sinun on sanottava —"

"Kyllä kai sinä saat vastauksen häneltä ", sanoi Erlend pilkallisesti ja kannusti hevosensa; Simon hypähti sivuun. Toinen kiiti pois kartanosta.

Puolitiessä pihaa kohtasi Simon Kristiinan; tällä oli päällysvaippa yllä. Gaute kulki hänen rinnallaan kantaen heidän vaatepussiaan. Ramborg saattoi sisarta.

Poika nosti katseensa aran ja hämmästyneen näköisenä. Sitten hän katsoi toisaanne. Mutta Kristiina kiinnitti suuret silmänsä rävähtämättä Simoniin — ne olivat tummat surusta ja vihasta:

"Miten saatoit uskoa, että Erlend olisi voinut pettää sinut näin!"

"Minä en uskonut mitään", sanoi Simon kiivaasti. "Luulin tuon pojannaskalin loruavan joutavia —"

"Ei, Simon — en tahdo, että lähdet saattamaan", sanoi Kristiina hiljaa.

Simon huomasi, että Kristiina oli sanomattoman loukkaantuneen ja surullisen näköinen.

* * * * *

Simonin jäätyä illalla yksin vaimonsa kanssa tupaan, jossa he nyt riisuutuivat tyttärien nukkuessa toisessa sängyssä, kysyi Ramborg äkkiä:

"Etkö tiennyt mitään tästä, Simon?"

"En —? Tiesitkö sinä?"

Ramborg tuli hänen luokseen, ja pöydällä palava kynttilä valaisi hänet. Hän oli paitahihasillaan ja alushameisillaan; kiharaiset hiukset olivat hajallaan.

"Tiesin — tiesin yhtä ja toista. Helga oli niin omituinen", — Ramborgin kasvot vääntyivät hymyn irveeseen, ja hän oli viluisen näköinen. "Hän puhui, että nyt oli tuleva toiset ajat Norjassa. Valtaherrat saisivat samanlaisen vallan kuin muissa maissa" — Ramborg hymyili vetäen suutaan väärään. "Ja heitä kutsuttaisiin jälleen ritareiksi — ja paroneiksi —

"— Kun sitten näin sinun ryhtyvän ajamaan heidän asioitaan niin innokkaasti ja olit poissa melkein koko vuoden — etkä katsonut joutavasi käydä minun luonani Ringheimissä, jossa minä asuin vieraiden luona odottaen sinun lastasi — niin ajattelin, että sinä kenties tiesit siinä olleen tiukalla muidenkin kuin Erlendin —"

"Heh! Vai ritareiksi ja paroneiksi!" Simon naurahti lyhyesti ja vihaisesti.

"Kristiinan tähdenkö sinä sitten sen vain teit?"

Simon näki vaimonsa kasvojen olevan kuin hallanpanemat; oli mahdotonta tekeytyä kuin ei olisi ymmärtänyt Ramborgin tarkoitusta. Epätoivon uhman vallassa hän sanoi:

"Niin."

Sitten hänestä tuntui, että Ramborg oli hullu — ja hän itse hullu. Erlend oli hullu — kaikki olivat menettäneet järkensä tänään. Mutta nyt siitä tehdään loppu.

"Tein sen sinun sisaresi tähden, se on totta", sanoi Simon maltillisesti, "sekä niiden lasten tähden, joilla ei ollut läheisempää miestä suvussa suojanaan kuin minä. Tein sen myös Erlendin tähden, koska meidän tuli olla toisillemme uskolliset kuin veljet. — Älä nyt rupea mielettömäksi, sillä minä olen nähnyt mielettömyyttä enemmän kuin tarpeeksi tänä päivänä", sanoi hän kuohahtaen ja lennätti jalastaan irrottamansa kengän toiseen seinään.

Ramborg meni sitä hakemaan ja katsoi hirttä, johon se oli osunut:

"On häpeä, ettei Torbjørg keksinyt itse pestä nokea pois seinästä pitoja valmisteltaessa — minä unohdin sanoa siitä." Hän puhdisti kengän. — Tämä oli Simonin paras pari, niissä oli pitkä suippeneva kärki ja punaiset kantapäät — hän otti sitten toisenkin kengän ja pisti molemmat hänen vaatearkkuunsa. Mutta Simon näki, että hänen kätensä vapisivat kauheasti hänen sitä tehdessään.

Silloin Simon meni Ramborgin luokse ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Toinen likistäytyi häneen kiinni hennoilla jäsenillään hytkien pidätetystä itkusta ja kuiskaten miehelleen olevansa hyvin väsynyt —.

* * * * *

Seitsemäntenä päivänä ratsasti Simon miehineen Kvamin kautta pohjoiseen vievälle tielle. He ponnistelivat eteenpäin tuiskussa, joka tuprutteli suuria, märkiä lumihiutaleita. Puolenpäivän aikaan he saapuivat pieneen maantien varrella olevaan taloon, jossa pidettiin majalaa.

Vaimo tuli ulos ja käski Simonia heidän omalle puolelleen — majalan puolella oli vain pikkueläjiä. Hän kiskoi Simonin yltä tämän likomärät päällysvaatteet, ripusti ne kuivumaan nuoralle lieden ääreen ja siunaili ilmaa: tämmöinen sohjo — oli sääli hevosia — Simonin oli kai täytynyt ratsastaa kiertotietä — ei kai nyt päässyt Mjøsin yli?"

"Kyllä sentään, kun on sisua —"

Vaimo ja hänen ympärillään seisovat lapset hörähtivät nauramaan. Isommat keksivät kaikenlaista asiaa tupaan, kantoivat sinne puita ja olutta; pienet kerääntyivät yhteen kasaan oven luo. Simon antoi heille tavallisesti jonkun lantin ollessaan yötä talossa, ja jos hän oli tuonut lapsilleen Hämärin kaupungista jotakin suuhun pantavaa, hän jakoi siitä osan heidänkin suihinsa. Mutta tänään hän ei ollut heitä huomaavinaan.

Hän istui penkillä kumarassa, kädet veltosti polvilla ja tuijotti lieteen, vastaten harvakseen vaimon sanatulvaan. Silloin vaimo sattui kertomaan Erlend Nikulauksepojan olleen tänään Granheimissa — vanhojen tilallisten piti tänään saada ensimmäinen erä kauppasummaa väliomistajilta. Jos Simon tahtoi, hän saattaisi lähettää lapset lankoa hakemaan, jotta he voisivat ratsastaa yhdessä kotiin.

"Ei ole väliä", vastasi Simon. Mutta syödä hän vähän halusi ja sitten käydä hetkeksi pitkälleen.

— Kyllä hän kerkesi tavata Erlendin sittenkin. Sen, mitä hänellä oli sanottavana, tahtoi hän sanoa niin, että Gaute kuuli. Mutta hän ei välittänyt puhua asiasta muuta kuin yhden kerran.

* * * * *

Saattomies, Sigurd, oli asettunut kotaan, jossa vaimo varusti ruokaa. Oli se ollut aika tarpomista — ja isäntä oli ollut kuin raivostunut sonni melkein koko matkan, juttusi hän. Muulloin kuunteli Simon Andreksenpoika mielellään laakson uutisia, joita hänen miehensä olivat saaneet ongituksi matkan varrelta käydessään Dyfrinissä. Simonilla oli tavallisesti joku, välistä useampikin raumarikiläinen leivässään: miehet pyrkivät mielellään hänen palvelukseensa hänen ollessaan kotona, sillä hän oli tunnettu hyvänsuovaksi ja avarakätiseksi, iloiseksi mieheksi, joka ei ollut kopea palvelijoitaan kohtaan. Mutta "pidä suusi" oli tällä matkalla ollut melkein ainoa vastaus, jonka Sigurd oli kuullut hänen suustaan.

Hän oli joutunut vihoihin veljiensä kanssa — ei ollut jäänyt edes yöksi Dyfriniin; he olivat olleet yötä eräässä vuokratalossa etempänä laaksossa. Herra Gyrd — niin, sillä kuningas oli lyönyt hänen isäntänsä veljen ritariksi jouluna — oli tullut ulos pihalle ja pyytänyt niin kauniisti Simonia jäämään — mutta Simon oli vastannut veljelleen tylysti. Ja ylistuvan herrat olivat huutaneet ja melunneet ja räiskineet niin kauheasti — Ulf Saksenpoika ja Gudmund Andreksenpoika olivat olleet kartanossa — että ihan ihmisiä pelotti. Jumala tiesi, mistä he olivat niin riitaantuneet —.

Simon kulki kodan oven ohitse, seisahtui tuokioksi ja kurkisti sisään. Sigurd puhui silloin kiireesti, että jos hän saisi naskalin ja soljen, niin hän korjaisi satulan ratkeaman.

"Onko tässä talossa sellaisia tavaroita kodassa?" sinkautti Simon hänelle ja meni sitten pois. Sigurd pudisti päätään ja iski silmää vaimolle Simonin kadottua näkyvistä.

* * * * *

Simon työnsi luotaan ruokavadin ja jäi paikalleen istumaan. Hän oli niin väsynyt, että tuskin jaksoi nousta. Sitten hän kuitenkin nousi ja viskautui sängylle saappaineen ja kannuksineen — mutta sääli sentään sänkyäkin: se oli puhdas ja mukava näin pieniin oloihin nähden. Hän kohosi istualleen ja veti pois jalkineensa. Kun hän oli näin väsynyt ja kangistunut, saisi hän kai kiinni unestakin — hän oli läpimärkä ja värisi vilusta, mutta kasvoja poltti vielä pitkä ratsastus rajuilmassa.

Hän kömpi peitteen alle ja käänteli ja koetteli patjoja — ne haisivat niin kummasti kalalle. Sitten hän jäi makaamaan puoleksi kyynärpään varassa.

Ajatukset alkoivat taas kiertää. Ne olivat kiertäneet näinä päivinä kuten eläin kiertää kammitsaan sidottuna.

— Vaikkakin Erling Vidkuninpoika olisi tiennyt, että Gyrd ja Gudmund Darrelle saattoi myös käydä hullusti, jos Erlend Nikulauksenpoika olisi taipunut puhumaan — ei asia voinut pahentua siitä, että hän oli koettanut kaikkia keinoja voittaakseen Bjarkøn ritarin puolelleen. Pikemmin päinvastoin — täytyihän miehen vetää yhtä köyttä veljensä kanssa, kuolemaan asti, jos siksi tuli. Mutta hän olisi toivonut tietävänsä, oliko Erling perillä asiasta. Simon punnitsi asiaa puoleen ja toiseen. Se oli kerrassaan mahdotonta, ettei hän olisi tiennyt mitään koko kapinahankkeista. Mutta mitä oli Erling tiennyt —? Gyrd ja Ulf eivät ainakaan näyttäneet tietävän, tiesikö tuo mies heidän olleen osallisina niissä. Mutta Simon muisti Erlingin maininneen Haftorinpoikain nimen ja neuvoneen häntä pyytämään apua heiltä, sillä heidän ystävänsä olivat ennemminkin eniten vaarassa —. Haftorinpojat olivat Ulf Saksenpojan ja Helgan sisarenlapsia. Oma suu on lähinnä pussin suuta —!

Mutta vaikka Erling Vidkuninpoika olisi uskonut, että hän ajatteli omia veljiäänkin, ei hänen tekonsa pahennut siitä. Erlingin olisi myös pitänyt huomata, että hän oli tietämätön veljiä uhkaavasta vaarasta. Sitäpaitsihan hän oli itse sanonut — hän muisti sanoneensa sen Stigille — ettei hän uskonut, että Erlend saataisiin kiduttamalla puhumaan.

Olihan näillä tosin syytä pelätä Erlendin suuta. Joskin hän oli vaiennut kidutuksissa ja vankeudessa, hän saattoi ilmaista asiat huomaamattaan perästäpäin.

Vaikka — Simonista tuntui kuin se olisi ollut ainoa asia, jossa hän saattoi uskoa Erlendin pitävän suunsa kiinni. Erlend oli äänetön kuin muuri joka kerran kun keskustelu soljahti sille alalle, juuri siksi, että hän pelkäsi joutuvansa ilmaisemaan asian. Simon näki Erlendin tässä suhteessa elävän rajattoman, lapsellisen pelon vallassa — lapsellisen, sillä sitä, että hän oli ilmaissut koko hankkeen jalkavaimolleen, ei hän näyttänyt pitävän kovinkaan vaarallisena kunnialleen. Siihen asti kun hän itse pysyi vaiti, hän katsoi kilpensä säilyvän tahrattomana ja uskollisuutensa rikkumattomana — ja Simon oli huomannut Erlendin araksi kunniastaan tai siitä, mitä hän itse tällä sanalla tarkoitti. Hän oli joutunut aivan suunniltaan epätoivosta ja suuttumuksesta ajatellessaan sellaista mahdollisuuttakin, että joku hänen rikostovereistaan joutuisi ilmi — nyt, vielä niin pitkän ajan jälkeen ja syystä, joka ei vaikuttanut sitä eikä tätä niiden miesten kohtaloon, joita hän oli suojellut hengellään — kuten myös kunniallaan ja omaisuudellaan — nimittäin lapsen loruilusta henkilölle, joka oli noiden miesten lähin sukulainen —.

— Erlend oli vannonut käsi ristillä, kaikkien liittolaisten edessä, hoitavansa asian niin, että jos se epäonnistuisi, vastaisi hän kaikkien puolesta. Mutta sitä Simon ihmetteli, että vakaat ikämiehet olivat luottaneet sellaiseen valaan. Nyt, kun Simon tunsi koko salaliiton, oli se hänestä hulluinta mitä ajatella saattoi. Erlend olisi antanut rääkätä itsensä kuoliaaksi jäsen jäseneltä pitääkseen valansa kirjaimellisesti. Samalla aikaa oli salaisuus kymmenvuotisen pojan hartioilla — Erlend oli itse järjestänyt asian niin. Eikä sekään ollut Erlendin ansio, ettei Sunniva Olavintytär joutunut tietämään enemmän kuin mitä hän tiesi —. Voiko kukaan ymmärtää sellaista miestä!

Jos hän siis hetken verran oli luullut — no niin, se mitä Erlend ja hänen vaimonsa luulivat hänen uskoneen — oli, kautta taivaan, ollut lähin mahdollinen johtopäätös Gauten hölpötyksestä, että hän oli nähnyt Simonin sinetin kavalluskirjeen alla. Ja noiden kahden olisi pitänyt muistaa, että hän tiesi Erlend Nikulauksenpojasta yhtä ja toista, joten hänellä oli vähemmän kuin monella muulla syytä uskoa tästä veitikasta pelkkää hyvää. Mutta nämä olivat kai unohtaneet aikaa sitten sen seikan, miten hän kerran oli yllättänyt heidät ja nähnyt koko heidän häpeämättömyytensä —.

Eikä hänellä siis ollut lainkaan syytä maata tässä häveten kuin koira sitä, että oli tehnyt Erlendille vääryyttä ajatuksissaan. Herra nähköön — ei se ollut tapahtunut siksi, että hän olisi tahtonut uskoa pahaa langostaan — hänhän oli tullut surulliseksi siitä. Mutta hän tiesi itsekin, että se oli järjettömän tyhmä epäluulo — hänen olisi pitänyt ymmärtää Kristiinan sanomatta, ettei asia voinut olla niin. Yhtä pian kuin epäluulo, että Erlend oli käyttänyt hänen sinettiään, oli hänessä herännyt myös tunto siitä, ettei Erlend ollut mitenkään voinut tehdä sitä. Erlend ei ollut koko elämässään tehnyt kunniatonta tekoa, joka olisi ollut edeltäkäsin harkittu — tai jossa olisi ollut jotakin järkeä —.

Simon pyörähti toiselle kyljelle ja ähkyi. Hänet oli melkein tehty höynäksi kaikella tällä sotkulla. Häntä kiusasi se, että Gaute oli uskonut vuosikausia hänestä sellaista, vaikka oli hulluutta antaa sen painaa mieltä. Joskin hän piti tästä pojasta ja kaikista Kristiinan pojista — nämähän olivat vasta lapsia; mitä hän siis viitsi välittää siitä, mitä he ajattelivat hänestä!

Ja kuitenkin hän joutui niin leimuavan vihan valtaan ajatellessaan niitä miehiä, jotka olivat laskeneet kätensä Erlendin miekankahvalle ja vannoneet seuraavansa johtajaansa. Mutta jos nämä olivat olleet sellaisia lampaita, että olivat voineet antaa Erlendin sanahelinän ja rohkean olemuksen häikäistä itsensä ja luulla, että siinä miehessä oli päällikönverta, niin olikin aivan luonnollista, että he käyttäytyivät kuin lampaat koko yrityksen mennessä myttyyn. Hänen silmissään punersi vieläkin, kun hän muisti mitä kaikkea hän oli kuullut Dyfrinissä — että niin useat miehet olivat uskaltaneet jättää maan rauhan ja oman menestyksensä Erlendin — ja Haftor Olavinpojan ja Borgar Trondinpojan käsiin —! Eikä yhdelläkään ollut ollut rohkeutta astua kuninkaan eteen pyytämään, että tämä tekisi Erlendin kanssa kunniakkaan sovinnon ja antaisi hänen pitää perintökartanonsa. Heitähän oli niin monta, että he olisivat voineet vaikka pakottaa hänet siihen. Norjan herroilla oli siis vähemmän älyä ja miehuutta kuin hän oli luullut.

Siitäkin hän oli suutuksissaan, että hänet itsensä oli jätetty kokonaan noiden tuumien ulkopuolelle. Eipä siksi, että hänet olisi saatu yhtymään tuollaiseen päättömään hankkeeseen. Mutta Erlend ja Gyrd olivat toimineet hänen selkänsä takana salaten häneltä aikeensa. Olihan hän yhtä hyvä aatelismies kuin muutkin eikä ollut arvonantoa vailla siellä, missä hänet tunnettiin.

Tavallaan hän myönsi Gyrdin olleen oikeassa. Häpäistyään niin pahasti päällikönarvonsa ei Erlend voinut vaatia, että hänen liittokumppaninsa olisivat astuneet esiin puoltamaan häntä. Simon tiesi, että jos hän olisi tavannut Gyrdin yksin, ei hän olisi joutunut eroamaan veljistään tällä tapaa. Mutta siellä oli ritari Ulf ojennellut pitkiä jalkojaan selitellen Erlendin tyhmyyttä — perästäpäin! Ja sitten oli Gudmund puuttunut puheeseen. Gyrd ja Simon eivät olleet milloinkaan ennen antaneet nuorimman veljensä vastustaa heitä, mutta mentyään naimisiin papin jalkavaimon kanssa oli poika niin paisunut ja ylpistynyt ja tullut niin itsekylläiseksi, että Simon oli katsonut häneen aivan vimmoissaan — toinen oli puhunut hyvin koppavasti, ja hänen pyöreä naamansa oli punoittanut kuin kukon heltta, minkä vuoksi Simonin oli tehnyt mieli lyödä häntä korvalle. Hän oli lopulta tuskin tiennyt mitä puhui.

— Nyt hän siis oli rikkonut välinsä veljiensä kanssa. Hänestä tuntui kuin hänen verensä olisi juossut kuiviin, kun hän muisti sen — kuin hän olisi katkaissut liha- ja verisiteet. Hänestä tuntui tyhjältä sen jälkeen. Paljas on veljetön pohja.

Mutta olipa miten oli — kesken kiivainta sanasotaa hän oli yhtäkkiä huomannut, miten lienee huomannut, Gyrdin sammuneen, saamattoman ilmeen, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että hän kaipasi kipeästi suurempaa kotirauhaa. Gyrd piti vieläkin Helgasta, sen hän oli nähnyt paikalla; se se teki veljen niin kummallisen sidotuksi ja voimattomaksi. Ja jollakin käsittämättömällä, salaisella tavalla herätti se hänen raivoaan, koko — koko elämää kohtaan.

— Simon kätki kasvot käsiinsä. Niin, he olivat olleet hyviä, kuuliaisia poikia. He olivat kumpikin, Gyrd ja hän itse, kiintyneet kiltisti morsiamiin, jotka isä ilmoitti valinneensa heille. Vanhus oli puhunut heille eräänä iltana niin kauniisti, että he lopulta olivat istuneet aivan hämillään, — naimisista ja ystävyydestä ja uskollisuudesta, jonka tuli vallita kunniallisten, säädykkäiden aviopuolisoiden välillä, ja oli viimeksi maininnut myös rukouksen, esirukouksen ja messujen tärkeydestä. Oli paha, ettei heidän isänsä ollut neuvonut heitä unohtamaankin — sitten kun ystävyys on katkennut, kunnia mennyttä, uskollisuus synti ja jäytävä, häpeää herättävä kärsimys ja jolloin koko siteestä ei ole jäljellä muuta kuin vertavuotava haava, jota ei voi lääkitä —

Erlendin päästyä vapaaksi oli hänet vallannut eräänlainen rauha — vain siksi, ettei mies jaksa kärsiä enempää kuin hän oli kärsinyt tuona aikana Oslossa. Joko tapahtuu jotakin — tai paranee asia itsestään.

Ei ollut Simonin mieleen, että Kristiina oli muuttanut Jørundgaardiin miehineen ja kaikkine lapsineen ja että hänen oli täytynyt kohdata heitä sekä pysyttää yllä ystävyyttä ja sukulaisuutta. Mutta vielä paljon pahempi oli ollut — lohdutteli hän itseään — asua Kristiinan kanssa saman katon alla tavalla, joka käy sietämättömäksi miehelle, kun mies rakastaa naista, joka ei ole hänen vaimonsa eikä mikään tavallinen sukulaisvaimo. Ja sen, mitä oli tapahtunut Erlendin ja hänen välillä tuona iltana, jolloin he juhlivat langon pääsyä vankilasta — hän pyyhkäisi pois ajatuksistaan: Erlend oli kai ymmärtänyt asian vain puoleksi eikä vaivannut sillä päätään sen jälkeen. Erlendillä oli niin ihmeellinen unohtamisen lahja. Ja hänellä itsellään oli kartanonsa ja vaimonsa, josta hän piti, ja lapset.

Hän koetti tyytyä oloihin. Ei hän mahtanut sille mitään, että rakasti vaimonsa sisarta. Tämä oli ollut hänen morsiamensa kerran — Simon ei ollut pettänyt häntä. Siihen aikaan, jolloin hän oli mielistynyt Kristiina Lauritsantyttäreen, oli se ollut hänen velvollisuutensakin, koska hän piti tätä tulevana aviovaimonaan. Se, että hän sai tämän sisaren, oli Ramborgin hommaa — ja Lauritsan. Lauritsa, joka oli niin viisas mies muuten, ei ollut keksinyt kysyä, oliko hän unohtanut. Tosin hän ei olisi kärsinyt kuulla edes Lauritsan kysyvän sitä.

Hän ei osannut unohtaa. Hän ei voinut sille mitään. Eikä hän ollut sanonut yhtään sanaa, jota ei olisi saanut sanoa. Hän ei voinut mitään perkeleen viekoitteluille ja unille, jotka loukkasivat veren siteitä — omasta tahdostaan hän ei ollut milloinkaan antautunut synnillisten lemmenajatusten valtaan. Ja hän oli toiminut kuin uskollinen veli Kristiinaa ja hänen omaisiaan kohtaan. Sen hän tiesi.

Lopulta hän oli oppinut tyytymään koko hyvin osaansa.

Niin kauan kuin hän oli tiennyt palvelevansa noita kahta — Kristiinaa ja miestä, jonka tämä oli valinnut hänen sijastaan. Näiden oli aina täytynyt ottaa vastaan hänen tukeaan.

Nyt oli asian laita muuttunut. Kristiina oli uskaltanut henkensä ja sielunsa autuuden hänen poikansa elämän puolesta. Oli kuin kaikki vanhat haavat olisivat auenneet, kun hän, Simon, oli antanut tämän tapahtua.

— Ja sitten hän oli joutunut kiitollisuudenvelkaan Erlendille hengestään — vasten tahtoaan, ainoastaan ajatuksissaan — mutta sittenkin!

"— et dimitte nobis debita nostra, sicut et nos dimittibus debitoribus nostris." Omituista, ettei Vapahtaja ole opettanut meitä rukoilemaan "sicut et nos dimittibus creditoribus nostris", ajatteli hän. Lieneekö se ollut hyvää latinaa — hän ei ollut milloinkaan ollut taitava siinä kielessä. Mutta hän tiesi, että velallisilleen hän oli aina antanut anteeksi arvelematta. Hänestä oli paljon vaikeampaa antaa anteeksi sille, joka oli köyttänyt velkataakan hänen niskaansa.

Ja nyt, kun he olivat kuitit — hän ja nuo kaksi — tunsi hän virkoavan eloon kaiken sen kaunan, jota hän oli polkenut maahan vuosikausia.

Hän ei voinut enää karkottaa ajatuksistaan Erlendiä — tuota vähämielistä miestä, joka ei osannut nähdä mitään, oppia mitään eikä ajatella mitään. Tämä vaivasi nyt hänen mieltään juuri sentähden, ettei kukaan tiennyt mitä Erlend näki ja ajatteli ja muisti — hän oli aivan arvaamaton.

— Moni mies saa toisen osan, kukaan ei saa toisen kohtaloa —.

Se on totta se.

Hän oli pitänyt nuoresta morsiamestaan. Jos hän olisi saanut hänet, hän olisi ollut onnellinen; he olisivat varmasti eläneet rauhassa ja rakkaudessa. Ja Kristiina olisi jäänyt siksi, mikä hän oli heidän tutustuessaan toisiinsa: lempeäksi ja siveäksi ja ymmärtäväiseksi naiseksi, jolta mies olisi voinut kysyä neuvoa tärkeimmissäkin asioissa; hieman itsepäinen Kristiina olisi saattanut olla pikkuasioissa, mutta muuten nöyrä, sillä olihan hän tottunut isänsä johtoon ja suojelukseen. Mutta sitten sai tuo mies hänet valtoihinsa — mies, joka ei osannut hallita itseäänkään ja joka ei koskaan ollut suojellut ketään. Tämä oli haaskannut Kristiinan hempeän neitsyyden, murtanut hänen ylevän levollisuutensa, rikkonut tuon naissielun ja pakottanut sen joka suhteessa pinnistämään viimeiset voimansa. Kristiinan oli täytynyt astua puolustamaan rakastettuaan samoin kuin pikkulintu puolustaa pesäänsä kirkuen ja pieni ruumis vavisten, kun pesää lähestytään. Hänen eloisa, hoikka ruumiinsa oli ollut Simonin mielestä luotu käsillä kannettavaksi ja hellästi hoivattavaksi — nyt hän oli nähnyt sen hurjan tahdon jännittämänä, ja tuo sydän sai takoa rohkeutta ja pelkoa ja taisteluhalua hänen taistellessaan miehensä ja lastensa puolesta; kyyhkynenkin voi hurjistua ja unohtaa pelkonsa varjellessaan poikasiaan.

Jos hän itse olisi ollut Kristiinan mies, jos tämä olisi elänyt hänen kanssaan kunniallisessa sovinnossa viisitoista vuotta, olisi Kristiina noussut samoin puolustamaan häntä, jos häntä olisi kohdannut jokin turma. Tämän Simon tiesi. Rohkeasti ja viisaasti olisi hän tukenut miestään silloinkin. Mutta hän ei olisi milloinkaan nähnyt niitä kivikovia kasvoja, jotka olivat olleet suunnatut häneen tuona iltana Oslossa, jolloin Kristiina kertoi olleensa siinä talossa ennenkin. Simon ei ollut koskaan kuullut hänen huutavan hänen nimeään sellaisen villin hädän ja tuskan vallassa. Eikä siihen ollut vastannut hänen nuoruutensa rehellinen ja suora rakkaus. Se herätti hänessä samankaltaisen viileyden — hän ei olisi tullut milloinkaan tietämään omassa mielessään piilevän sellaista, jos hän olisi astunut Kristiinan kanssa isien määräämää tasaista latua.

Ja entä Kristiinan kasvot hänen kulkiessaan Simonin ohi yöhön hakemaan apua tämän lapselle — Kristiina ei olisi uskaltanut astua sille tielle, ellei hänen olisi täytynyt oppia Erlendin vaimona toimimaan pelottomasti, vaikka sydän vapisi pelosta. Kristiinan kyyneleinen hymy hänen herättäessään Simonin ja sanoessaan pojan huutavan isäänsä oli niin ahdistavan suloinen siksi, että hän tiesi mitä merkitsee voitto ja tappio taistelussa.

Simon rakasti Erlendin vaimoa — nytkin. Mutta kai se oli synti, ja kai hänen siis täytyi kestää osansa ja olla onneton. Sillä hän oli niin onneton, että hän väliin tunsi vain suurta ihmetystä, että juuri hänelle oli käynyt näin ja että hän ei keksinyt mitään pelastusta onnettomuudestaan.

— Unohtaessaan kaiken hävyn ja oman aatelisen arvonsa ja muistuttaessaan Erling Vidkuninpojalle asioista, joista kunniallinen mies ei olisi saanut olla tietävinään, hän oli tehnyt sen ainoastaan Kristiinan tähden — ei veljiensä eikä muiden omaisiensa. Ainoastaan hänen tähtensä hän oli voinut rukoilla tuota miestä kuten spitaalitautinen rukoilee ja kerjää kirkon ovella kaupungissa näytellen pahannäköisiä kasvojaan —.

Hän oli ajatellut, että kerran saisi Kristiina tietää sen. Ei kaikkea, ei sitä kuinka syvästi hän oli nöyrtynyt. Mutta kun he molemmat kerran olisivat vanhoja, hän tahtoisi sanoa Kristiinalle: Koetin auttaa sinua taitoni mukaan, sillä en ollut unohtanut, miten täydestä sydämestä olisin suonut sinulle hyvää ollessani sulhasesi.

Erästä seikkaa hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa. Sitä, oliko Erlend sanonut jotakin Kristiinalle. — Hän oli ajatellut, että Kristiina kerran saisi kuulla sen hänen omasta suustaan —. "En ole unohtanut, että pidin sinusta nuorena ollessamme." Mutta jos Kristiina tiesi sen ja jos hän oli saanut kuulla sen mieheltään — silloin hän ei enää tiennyt, miten hän jaksaisi kestää.

Kristiinalle yksin oli hän aikonut sen sanoa — joskus, pitkien aikojen perästä. Hän oli ajatellut hetkeä, jolloin hän itse toisi sen esiin — mutta Erlend oli joutunut tietämään asian, jonka hän luuli kätketyksi mitä syvimmälle sydämeensä. Ja Ramborgkin tiesi sen — Simon ei käsittänyt, mistä tämä oli voinut sen huomata — hänen oma vaimonsa — ja Kristiinan mies — kumpainenkin — Simon parahti tuskaisesti ja hurjasti ja viskautui sängyn toiseen laitaan.

— Auta, hyvä Jumala! Nyt hän itse makasi tässä ilkialasti, väkivallan uhrina, vertavuotavana, kidutuksen raatelemana, häpeästä värisevänä.

* * * * *

Vaimo raotti ovea ja kohtasi vuoteesta Simonin palavat, kuivat, kuumeiset silmät: "Ettekö nukkunutkaan?" — Erlend Nikulauksenpoika ratsasti juuri ohi — hänellä oli muassaan kaksi poikaansa. Simon mumisi vihaisesti jotakin käsittämätöntä.

Hän tahtoi päästää heidät edelle. Muuten oli jo pian aika tuumia paluumatkaa.

— Aina kun hän astui sisään ja riisui päällysvaatteensa, tahtoi Andres heti ottaa isän karvalakin ja painaa sen omaan päähänsä. Pojan istuessa penkillä hajasäärin ja ratsastaessa Dyfriniin sedän luokse oli raskas lakki milloin milläkin korvallisella, milloin niskassa kauniilla, keltaisilla kiharoilla. Mutta ei ollut apua sellaisen muistelemisesta — milloin pääsisikään poika nyt Dyfriniin sedän luokse.

Sen sijaan hän johtui muistelemaan toista poikaansa — Halfridin lasta, Erlingiä, jota hän ei muistanut kovinkaan usein. Poika oli ollut pieni kelmeä vainaja — Erlingin elonpäivinä ei hän ollut nähnyt poikaansa juuri ollenkaan, kun hänen oli täytynyt istua sen kuolevan äidin luona. Jos tuo lapsi olisi jäänyt eloon taikka elänyt kauemmin kuin äitinsä — olisi hän saanut pitää Mandvikin. Silloin hän kai olisi solminut uuden naimaliiton jonkun etelänpuoleisen kanssa. Jonkun kerran hän olisi sitten käynyt katsomassa pohjoista kartanoaan. Silloin hän — ei tosin olisi unohtanut Kristiinaa — tämä oli johdattanut hänet niin omituiseen pyörteeseen, ettei häntä olisi voinut unohtaa. Piru vieköön — täytyihän miehellä olla oikeus muistella ihmeellisenä seikkailuna sitä, että hänen oli täytynyt hakea porttolasta, toisen miehen sängystä morsiamensa, korkeasukuinen neito, joka oli kasvatettu siveydessä ja kristillisessä hengessä. Mutta silloin hän ei luultavasti kuitenkaan olisi muistellut häntä niin, että se olisi käynyt vaivaksi ja vienyt kaiken viehätyksen elämän muilta antimilta.

Erling olisi nyt ollut neljäntoista vuoden vanha. Kun Andres kerran joutuisi niin lähelle miehuusikää, oli hän itse oleva vanha ja loppuunelänyt.

Niin, niin, — et sinä Halfrid ollut liian onnellinen minun rinnallani. Eikä minun osani siis ole aivan ansaitsematon —.

Erlend Nikulauksenpoika olisi oikeastaan saanut maksaa hengellään kevytmielisyytensä. Silloin Kristiina olisi istunut leskenä Jørundgaardissa.

Mutta silloin hän olisi ehkä harmitellut, että oli nainut mies. Hän saattoi nykyään kuvitella vaikka mitä mielettömyyksiä.

* * * * *

Tuuli oli tyyntynyt, mutta sateli vielä suuria märkiä lumihiutaleita Simonin ratsastaessa majatalosta. Kevätillassa alkoi kuulua linnun laulua ja liverryksiä viidakon puolelta, lumisateesta huolimatta.

Kuten umpeen mennyt ihohaava revähtää auki äkkiliikkeestä ja aiheuttaa kipua, koski häneenkin muuan vähäpätöinen muisto. Viime pääsiäispidoissa oli eräs vierasryhmä paistatellut keskipäivän auringossa. Korkealla koivun latvassa heidän päänsä päällä istui punarintasatakieli hujautellen huiluääniään kirkkaassa ilmassa. Geirmund tuli samassa ontuen nurkan takaa kainalosauvansa varassa, käsi vanhimman poikansa olalla. Hän katsoi ilmaan, seisahtui ja matki lintua. Poika suipisti huulensa ja alkoi viheltää. He osasivat matkia melkein kaikkia linnunääniä. Kristiina seisoi vähän matkan päässä parin naisen kanssa. Hän hymyili niin kauniisti kuunnellessaan.

Auringonlaskun puolella ohenivat lännen pilvet — ne vaelsivat kultaisina valkoisten tunturikylkien ohi ja täyttivät halkeamat ja pikku laaksot harmaan usvan tavoin. Joki välkkyi himmeän messingin värisenä — se kuohui jäästä vapaana, mustana virrasta kohoavien kivien ympärillä, ja joka kiven peitteenä oli pieni valkoinen lumihattu.

Väsyneet hevoset astelivat raskaasti huonolla tiellä. Oli maidonvalkoinen yö, täysikuu kumotti ajelehtivien pilvien ja sumutukkojen takaa Simonin ratsastaessa Ulajoen rannalla kasvavan pensaikon läpi. Hänen päästyään sillalle ja sen jälkeen tasaiselle mäntykankaalle, jonka keskitse talvitie kulki, pinnistivät hevoset voimiaan — ne tiesivät pääsevänsä pian talliin. Simon taputti Diberbeinin höyryävää kaulaa. Hän oli iloinen, että tämä retki oli pian päättyvä. Ramborg oli kai jo täydessä unessa.

Tien äkkikäänteessä metsän laidassa oli pieni tupa. Simon ajoi aivan lähelle ennen kuin huomasi oven edustalla ratsumiehiä. Hän tunsi Erlendin äänen tämän huutaessa:

"Sinä tulet siis varmasti ensimmäisenä päivänä pyhien jälkeen — jotta minä voin sanoa vaimolleni —?"

Simon huusi hyvän päivän. Olisi ollut liian omituisen näköistä, jos hän olisi ajanut edelleen eikä olisi liittynyt heidän seuraansa; mutta hän käski Sigurdin jatkaa matkaa. Sitten hän ratsasti toisten luo: pojat olivat Naakkve ja Gaute. Erlend ilmestyi samassa ovelle.

Toiset vastasivat tervehdykseen hiukan väkinäisesti. Hän näki heidän kasvonsa, joskaan ei aivan selvästi, yön harsomaisessa valossa — Simon oli huomaavinaan heidän ilmeissään epävarmuutta, jännitystä ja nyreyttä. Silloin hän sanoi muitta mutkitta:

"Minä tulen Dyfrinistä, lanko."

"Ehdin jo kuulla, että olit lähtenyt etelään." Erlend seisoi nojaten satulankaareen ja katsoi maahan. "Sinä olet ajanut lujasti", hän lisäsi aivan kuin hiljaisuuden kiusaamana.

"Odottakaa vähän", sanoi Simon nuorille pojille, jotka aikoivat lähteä. "Teidän on myös kuultava mitä minulla on sanomista. Sinä näit minun veljeni sinetin kirjeessä, Gaute. Ja minä ymmärsin, että hän ja nuo isäsi liittolaiset — hän ja muut herrat, jotka olivat antaneet sinettinsä junkkeri Haakonin kirjeeseen, jonka sinun isäsi aikoi viedä Tanskaan — ovat sinun mielestäsi pitäneet huonosti isällesi tekemän uskollisuudenvalan —"

Poika katsoi maahan ja oli vaiti. Erlend virkkoi:

"Yhtä seikkaa sinä et varmaankaan muistanut ratsastaessasi veljesi luo. Sitä, että minä ostin kalliilla hinnalla Gyrdin ja toisten kumppanieni turvallisuuden — annoin siitä kaiken mitä minulla oli kunniallisen ja sanassaan pysyvän miehen nimen lisäksi. Nyt ei Gyrd voi luulla muuta kuin etten minä ole säilyttänyt sitäkään —"

Simon taivutti häpeissään päänsä. Tuota hän ei ollut ajatellut.

"Olisit voinut sanoa sen, Erlend, kun kuulit minun aikovan lähteä Dyfriniin —"

"Näithän sinä minun olevan niin raivoissani, etten osannut puhua enkä ajatella ratsastaessani sinun pihaltasi —"

"En minäkään ollut aivan tolkussani, Erlend —"

"Et, mutta minusta sinun olisi pitänyt ehtiä miettiä asiaa pitkän matkan varrella. Enkähän minä olisi voinut pyytää sitäkään, ettet sinä olisi lähtenyt Dyfriniin veljesi puheille ilmaisematta seikkoja, joista olin tehnyt vaitiolovalan —"

Simon jäi miettimään — ensi hetkessä hänestä toinen oli oikeassa. Mutta sitten hänelle äkkiä selkeni, että nyt oli Erlend aivan järjiltään. Olisiko hänen pitänyt pysyä täällä ja antaa Kristiinan ja tämän poikien luulla niin huonoa hänestä? Hän kysyi tätä Erlendiltä kiihtyen.

"Minä en ole hiiskunut sanaakaan tätä ennen, en äidille enkä veljilleni, Simon", sanoi Gaute kääntäen kauniit, valoisat kasvonsa tätinsä miestä kohti.

"Mutta viimein he saivat sen kuitenkin tietää", vastasi Simon jäyhästi. "Minusta meidän on selvitettävä se, mikä tuona päivänä tuli ilmi. Enkä minä ymmärrä, että se on isällesi niin aivan odottamatonta — ethän sinä ole juuri muuta kuin lapsi, Gaute, ja sinä olit aivan pieni, kun sinut sotkettiin näihin — salahankkeisiin."

"Täytyihän minun voida luottaa omaan poikaani", sanoi Erlend kiivaasti. "Eikä minulla ollut muuta valittavaa kuin joko jättää kirje Gauten käsiin tai antaa lääninherran löytää se luotani —"

Simonista tuntui turhalta jatkaa puhetta. Mutta hän ei voinut pidättyä sanomasta:

"Ei se ollut minusta hauskaa, kun kuulin mitä poika on ajatellut minusta neljän vuoden ajan. Minä olen aina pitänyt sinusta, Gaute."

Poika ajoi hevosensa pari askelta eteenpäin, ojensi kätensä Simonille; ja Simon näki hänen kasvojensa tummuvan aivan kuin niille olisi levinnyt punastus:

"Antakaa anteeksi, Simon!"

Simon puristi lapsen kättä. Väliin oli Gaute niin isoisänsä näköinen, että Simonista tuntui oikein oudolta. Hän oli hieman länkisäärinen ja vähäisen näköinen kävellessään, mutta mainio ratsastaja, ja hevosen selässä hän oli niin uljas ja komea kuin nuorukainen saattoi olla.

He ratsastivat kaikki neljä pohjoista kohti, pojat edellä, ja näiden jouduttua siksi kauas, etteivät enää voineet kuulla puhetta, ryhtyi Simon puhumaan:

"Näetkös, Erlend, sitä minä en voi mitenkään tunnustaa sinun kohtuudella voivan vaatia, etten minä olisi saanut käydä veljeni luona kuulemassa totuutta tässä asiassa. Mutta tiedän, että teillä, sinulla ja Kristiinalla, muuten oli syytä olla vihoissanne. Sillä paikalla kun nämä" — hän jäi tapailemaan sanoja — "omituiset seikat tulivat ilmi — tuo, mitä Gaute sanoi minun sinetistäni — en voi kieltää, etten olisi ajatellut — ymmärrän teidän uskoneen minun luulleen — sellaista, mikä minun järkeni olisi pitänyt käsittää mahdottomaksi. Minä siis kyllä ymmärrän teillä olleen suuttumuksen syytä", hän koetti selittää.

Hevosten kaviot läiskivät lumisohjossa. Kesti kotvan aikaa ennen kuin Erlend vastasi, ja hänen äänensä kuului silloin hyvin lempeältä ja nöyrältä:

"Mitä muuta sinä olisit voinutkaan ajatella. Tuntuihan se luonnollisimmalta —"

"Ei, minun olisi pitänyt tietää, että se oli mahdotonta", keskeytti Simon hänen puheensa kiusaantuneena. Hetken kuluttua hän kysyi:

"Oletko sinä luullut minun tienneen veljieni hommista? Ja että minä heidän tähtensä koetin auttaa sinua?"

"En!" äännähti Erlend ihmetellen. "Kyllähän minä ymmärsin, ettet sinä mitenkään voinut tietää siitä. Minä en ollut ilmaissut mitään, tiesinhän minä sen. Ja uskoinhan toki, etteivät sinun veljesi puhuisi ajattelemattomasti", nauroi Erlend hiljaa. Sitten hän kävi vakavaksi. "Kyllähän minä arvasin, että sinä teit sen appiukkomme tähden — ja siksi, että olet hyvä", sanoi hän pehmeästi.

Simon ratsasti hetken aikaa mitään puhumatta.

"Kun minä maltoin ajatella asiaa — huomasin, ettet sinä mitenkään voinut uskoa muuta —"

"Entä Kristiina, ajatteliko hän samoin?" kysyi Simon vielä hiljemmin.

"Hän —!" Erlend nauroi jälleen. "Tiedäthän sinä, ettei hän kärsi kenenkään huomauttavan mitään minusta — paitsi milloin hän tekee sen itse. Hän arvelee kai sen riittävän ojennukseksi. Samoin on lasten laita. Herra varjele, jos minä moitin heitä sanallakaan! Mutta tietysti minä selitin hänelle —"

"Teitkö sen todella —"

"Tein — aikaa myöten olen saava hänet ymmärtämään. Katsohan, Kristiina on sellainen, että kun hän ehtii miettiä asiaa, on hän muistava, ettei meillä ole ollut ketään niin uskollista ystävää kuin sinä ja —"

Simon tunsi sydämensä väräjän jännittyneesti ja kiihkeästi. Hänestä oli sietämätöntä, että tuo toinen näytti tarkoittavan, että asia nyt saattoi painua unohduksiin. Hänen kasvonsa näyttivät sanomattoman hyvänsuovilta kuutamossa. Simonin ääni vapisi mielenliikutuksesta hänen alkaessaan puhua:

"Anna anteeksi, Erlend, en ymmärrä miten saatoin uskoa —"

"Kuulithan jo", keskeytti toinen hiukan kärsimättömästi, "että minä ymmärrän sen erinomaisen hyvin. Ethän sinä voinut muuta uskoa —"

"Kunpa nuo järjettömät kakarat eivät olisi puhuneet mitään", sanoi Simon kiivaasti.

"Niin —. Gaute ei ole ikinä saanut semmoista selkäsaunaa kuin silloin. Ja kaikki johtui siitä, että he kiistelivät esi-isistään — Reidar Birkebeinistä ja kuningas Skulesta ja piispa Nikolaksesta." Erlend pudisti päätään. "Mutta älä nyt enää ajattele koko asiaa, lanko — on parasta, että unohdamme sen niin pian kuin suinkin —"

"Minä en voi unohtaa!"

"Olehan nyt, Simon!" Erlend lausui sen kuin moittien, lempeän ihmettelevästi. "Eihän sitä kannata ottaa niin raskaasti —!"

"Mutta minä en voi, etkö kuule! Minä en ole yhtä hyvä kuin sinä!"

Erlend katsoi häneen hölmistyneenä.

"Nyt minä en ymmärrä mitä sinä tarkoitat?"

"Minä en ole niin hyvä kuin sinä! Minä en voi yhtä helposti unohtaa niitä, joille olen tehnyt vääryyttä."

"En ymmärrä mitä sinä tarkoitat", sanoi toinen kuten äsken.

"Tarkoitan —" Simonin kasvot olivat aivan tuskan ja epätoivon vääristämät; hän puhui matalalla äänellä, aivan kuin olisi tukahuttanut halunsa huutaa. "Tarkoitan —. Olen kuullut sinun puhuvan niin kauniisti laamanni Sigurdista, Steigenin herrasta, tuosta vanhasta miehestä, jolta sinä ryöstit vaimon. Olen nähnyt ja ymmärtänyt sinun rakastaneen Lauritsaa täydellä pojan rakkaudella. Enkä ole milloinkaan huomannut sinun kantavan kaunaa minua kohtaan siksi, että — houkuttelit minulta morsiameni —. Minä en ole niin jaloluontoinen kuin sinä — minä — minä kannan kaunaa sitä miestä kohtaan, jolle minä olen tehnyt vääryyttä —"

Kasvot jännityksestä kalpeankirjavina hän tuijotti toista silmiin. Erlend oli kuunnellut häntä suu auki.

"Tätä en ole tiennyt vielä milloinkaan. Vihaatko sinä minua, Simon?" kuiskasi hän äärimmäisen ihmetyksen vallassa.

"Etkö katso minulla olevan syytä siihen?"

Vaistomaisesti olivat molemmat miehet pysähdyttäneet hevosensa. He tuijottivat toisiinsa: Simonin pienet silmät välkkyivät kuin rauta. Yön usvaisessa valossa hän näki Erlendin kapeiden kasvojen juonteissa tavatonta eloisuutta, aivan kuin jokin olisi pyrkinyt esiin ja herännyt. Hän nosti katseensa puoleksi suljettujen luomien alta ja puri väräjävää alahuultaan.

"Minä en kärsi enää kohdata sinua!"

"Mies! — Siitähän on kaksikymmentä vuotta", pääsi Erlendin suusta; hän oli aivan ymmällä.

"Niin. Eikö hän — sinun mielestäsi — ole sen arvoinen, että häntä kannattaa muistella kaksikymmentä vuotta?"

Erlend ojensihe satulassa — ja katsoi kiinteästi Simoniin. Kuun valo sytytti sinivihreän sakenen hänen suurissa vaaleissa silmissään.

"On. Jumala — Jumala siunatkoon häntä!"

Silmänräpäyksen hän istui näin. Sitten hän kannusti hevostaan ja kiiti halki sohjon niin että vesi pärskyi hänen ympärillään. Simon pidätti Digerbeiniä — hän oli vähällä lentää satulasta, niin äkkiä hän seisautti hevosensa. Hän jäi odottamaan metsänlaitaan ja antoi kärsimättömän eläimen tempoilla, kunnes oli kuullut kavioiden läiskeen vaikenevan.

Katumus valtasi hänet heti kun hän oli sanonut sanansa. Hän katui ja hän häpesi aivan kuin olisi lyönyt järjettömässä vihassa turvatonta lasta tai hentoa, lauhkeaa, ymmärtämätöntä eläintä. Hänen vihansa oli kuin murtunut keihäs — hän oli itsekin murtunut hyökätessään tuon miehen käsittämätöntä viattomuutta vastaan — Erlend Nikulauksenpoika, tuo turmanlintu, ymmärsi niin vähän maailmanmenosta, että hän oli vain pelkkää avuttomuutta ja tolkuttomuutta koko mies.

Simon noitui ja kiroili ratsastaessaan. Tolkuton mies, joka oli jo hyvän joukon viidennelläkymmenellä — johan hänen nyt alkoi olla aika ymmärtää miesten puhetta. Joskin Simon oli haavoittanut, oli sekin sentään, piru vieköön, hyvä asia, että hän kerran oli saanut Erlendin hereille.

Nyt tämä ratsasti kotiin Kristiinan luo — Jumala siunatkoon häntä, matki Simon. Sitten oli tuo vihoviimeinen sisarusrakkaus viimeinkin loppuva — he kaksi ja hän ja hänen joukkonsa joutivat eroamaan. Ja hän pääsi tapaamasta Kristiina Lauritsantytärtä —.

— Tuo ajatus oli tukehduttaa hänet. Mutta välipä sillä, piru vieköön —! Jos sinun silmäsi pahentaa sinua, niin heitä se pois, sanovat papit. Hän oli tehnyt tämän etupäässä siksi, todisteli hän itselleen, että hän pääsisi tuosta sisaren- ja veljenrakkaudesta — hän ei kestänyt enää.

Yksi ainoa toive hänellä vielä oli — ettei Ramborg heräisi hänen palatessaan.

Mutta saavuttuaan kujaan hän erotti tumman hahmon haapojen alla. Ramborgin huntu hohti kuutamossa.

* * * * *

Hän kertoi kävelleensä ulkona odottaen siitä asti, kun Sigurd oli tullut kotiin. Palvelusneidot nukkuivat jo, ja Ramborg otti itse puuroa padasta, joka oli pantu uuninsuuhun, jotta se pysyisi lämpimänä, kantoi pöydälle läskiä ja leipää ja laski tuoppiin vasta valmistettua olutta.

"Etkö jo mene nukkumaan, Ramborg?" kysyi mies syödessään.

Ramborg ei vastannut mitään. Hän meni kangaspuittensa ääreen ja alkoi viskellä pieniä kirjavia käämejään loimien läpi. Hän oli pannut alulle kuvakudoksen aikoen saada sen valmiiksi jouluksi, mutta ei ollut vielä päässyt pitkälle työssään.

"Erlend ratsasti pohjoiseen vähän aikaa sitten", sanoi vaimo kääntymättä päin. "Luulin teidän tulevan yhdessä, Sigurdin puheiden mukaan."

"Emme — ei sattunut soveltumaan?-"

"Erlend taisi kaivata sänkyynsä enemmän kuin sinä?" Ramborg naurahti. Kun hän ei saanut vastausta, jatkoi hän: "Hän kaipaa kai aina Kristiinan luo oltuaan poissa vähäsen aikaa —"

Simon oli vaiti kauan ennen kuin vastasi: "Erlend ja minä emme eronneet sovussa." Ramborg kääntyi äkkiä ympäri — ja silloin Simon kertoi mitä hän oli kuullut Dyfrinissä sekä ensi osan keskustelustaan Erlendin ja poikien kanssa.

"Minusta oli turhaa, että te viitsitte joutua vihoihin semmoisesta — kun olette osanneet pysyttää ystävyyden tähän asti."

"Ehkä kyllä — mutta niin nyt kävi. Siitä paisuu muuten liian pitkä puheenaihe täksi illaksi."

Ramborg kääntyi taas kankaaseensa ja alkoi puuhailla lankoineen.

"Simon" — kysyi hän äkkiä. "Vieläkö sinä muistat sadun, jonka Sira Eirik kerran luki meille — Raamatusta — eräästä neidosta, jonka nimi oli Abisag Sunnamiittilainen?"

"En."

"Siihen aikaan kun kuningas Daavid alkoi vanheta ja hänen elinvoimansa ja miehuutensa kuivua", alkoi vaimo, mutta mies keskeytti hänet:

"Ramborg kulta, on liian myöhä; ei ole satujenkertomisaika. — Muistan minäkin nyt, mitä tuosta neidosta kerrottiin —"

Ramborg piukkasi pirralla ja oli hetken ääneti. Sitten hän taas puhui:

"Muistatko sitten sitä satua, jonka minun isäni osasi — Tristan mustasta ja vaaleasta Isoldesta?"

"Muistan." Simon työnsi luotaan ruokavadin, pyyhki kämmensyrjällä suutaan ja nousi. Hän asettui uunin eteen; jalka uunin syrjällä, kyynärpää polvella ja leuka kättä vasten hän jäi katsomaan tuleen, joka oli palamaisillaan loppuun muurin aukossa. Sopesta kankaan luota kuului Ramborgin arka, särkymäisillään oleva ääni:

"Minä ajattelin aina kuunnellessani noita satuja, että sellaiset miehet kuin Daavid ja herra Tristan — olivat — en ymmärtänyt heitä — minusta oli julmaa, etteivät he rakastaneet nuoria vaimojaan, jotka antoivat heille impeytensä ja sydämensä lempeän ja siveän rakkauden, enemmän kuin Batseban ja Isolde vaalean kaltaisia naisia, jotka olivat hukanneet neitsyytensä muiden miesten syliin. Ajattelin, että jos minä olisin mies, olisin ollut ylpeämpi — enkä niin sydämetön" — hän vaikeni järkyttyneenä. "Minusta oli kauhea sellainen kohtalo, joka tuli Abisagin ja Bretlandin Isolde poloisen osaksi." Hän kääntyi kiivaasti, tuli nopeasti lattian yli ja seisahtui miehensä eteen.

"Mikä sinua vaivaa, Ramborg?" Simon puhui hiljaa ja haluttomasti. "En ymmärrä mitä tarkoitat tuolla —"

"Ymmärrät kyllä", sanoi vaimo kiihkeästi. "Sinä olet samanlainen kuin tuo Tristan —"

"Sitä minä en voi uskoa", Simon koetti nauraa — "että minä olisin sellainen kuin Tristan. Ja nuo kaksi vaimoa, joista kerroit — elivät ja kuolivat muistaakseni neitoina heidän miestensä koskematta heihin —." Hän katsoi vaimoonsa: tämän pienet kolmikulmaiset kasvot olivat valkoiset, ja hän puraisi huultaan.

Simon laski maahan jalkansa, kohosi suoraksi ja pani molemmat kädet vaimonsa olkapäille.

"Ramborg kulta, meillähän on kaksi lasta", sanoi hän hiljaa.

Toinen ei vastannut.

"Minä olen koettanut osoittaa sinulle, että olen kiitollinen siitä lahjasta. Luulin — olen koettanut olla hyvä aviomies —"

Kun ei Ramborg vieläkään sanonut mitään, päästi hän hänet irti, meni pois ja kävi istumaan penkille. Ramborg tuli perästä, jäi Simonin eteen ja katsoi mieheensä, tämän leveitä, märkien, savisten säärysten peittämiä reisiä, raskasta ruumista ja jäyhiä, punaisenruskeita kasvoja. Hän irvisti vastenmielisyyden puuskassa:

"Sinusta on tullut niin rumakin vuosien kuluessa, Simon."

"En minä ole milloinkaan luullut olevani kaunis", sanoi Simon suutuksissaan.

"Mutta minä olen nuori ja kaunis —." Ramborg istahti Simonin syliin, ja kyyneleet tulvahtivat hänen silmistään, kun hän otti miehensä pään käsiensä väliin ja sanoi: "Simon — katso minuun — miksi sinä et voi olla kiitollinen siitä — en minä ole antanut kenenkään muun omistaa itseäni kuin sinun —. ajattelin pikku tytöstä asti, että sellainen kuin sinä olit, tulisi minunkin mieheni olla. — Muistatko, miten me molemmat, Ulvhild ja minä, kilpailimme sinusta — sinun piti lähteä isän kanssa katsomaan hänen varsojaan — sinä nostit Ulvhildin puron yli, ja isä aikoi nostaa minut, mutta silloin minä huusin, että sinun piti kantaa minutkin. Muistatko?"

Simon nyökkäsi. Hän muisti hyvin, miten hän oli hoivaellut Ulvhildiä, siksi että hän oli säälinyt niin sydämestään tuota viehkeää rampaa lasta. Nuorimmasta hän ei muistanut muuta kuin että sellainenkin oli olemassa.

"Sinulla oli niin kaunis tukka?-." Ramborg työnsi sormensa vaaleanruskean, laineisen tukan sisään, joka oli painunut otsalle. "Sinulla ei ole vielä ainoatakaan harmaata haiventa —. Erlendillä on pian yhtä paljon valkoista kuin mustaa päässään. — Ja sitten minua miellyttivät sinun syvät poskikuoppasi, jotka ilmestyivät näkyviin hymyillessäsi — ja se, että sinä olit niin iloluontoinen —"

"Taisinhan minä olla siihen aikaan hiukan kauniimpi kuin nyt —"

"Ei", kuiskasi vaimo kiihkeästi — "silloin kun sinä katsot lempeästi minuun —. Muistatko sen kerran, jolloin minä nukuin ensi kertaa sinun vieressäsi?

"Hammastani kolotti, ja minä makasin vaikeroiden tilallani — isä ja äiti olivat nukkuneet, parvessa oli pimeä, silloin sinä tulit penkin ääreen, jossa minä nukuin Ulvhildin kanssa ja kysyit mitä minä itkin. Käskit minun olla hiljaa ja varoa herättämästä toisia, ja sitten sinä nostit minut käsivarsillesi; ja silloin sinä niistit kynttilän sydäntä, vuolit tikun ja pistit sillä kipeää hammasta, kunnes siitä juoksi veri. Sitten sinä luit parannustaian, ja sitten sitä ei enää pakottanut, ja sitten minä sain maata sinun sängyssäsi, ja sinä otit minut syliisi —" Simon laski kätensä hänen päälaelleen ja painoi hänen päänsä olkapäätään vasten. Nyt, kun Ramborg muistutti tuosta tapauksesta, muisti hänkin sen: se oli tapahtunut silloin, kun hän oli Jørundgaardissa ilmoittamassa Lauritsalle siitä, että Kristiina ja hän itse olivat katsoneet olevan parasta, että heitä koskeva sopimus purettaisiin. Hän ei ollut nukkunut paljon sinä yönä — ja nyt hän muisti nousseensa vuoteesta katsomaan Ramborgia, joka itkeskeli hammassäryssä.

"Olenko minä milloinkaan ollut semmoinen sinua kohtaan, Ramborg-kulta — että sinulla on mielestäsi oikeus sanoa, etten minä pidä sinusta —?"

"Simon — enkö minä ole mielestäsi sen arvoinen, että sinä voisit pitää minusta enemmän kuin Kristiinasta? Hän oli paha ja kavala sinua kohtaan — minä olen kulkenut sinun perässäsi kuin pieni sylikoira koko ajan." Simon siirsi hänet polveltaan, nousi ja otti hänen kätensä omiensa väliin:

"Älä puhu enää sisarestasi — sillä tapaa. Ymmärrätköhän sinä itsekään mitä sanot? Etkö usko minun pelkäävän Jumalaa — voitko luulla, etten minä tahtoisi pysyä erilläni häpeästä ja pahimmasta synnistä tai etten muistaisi lapsiani ja sukuani ynnä ystäviäni? Minähän olen miehesi, Ramborg — älä unohda sitä äläkä siis puhu minulle noin —"

"Tiedän, ettet sinä ole loukannut Jumalan lakeja tai kunnian vaatimuksia —"

"En ole milloinkaan puhunut sisarellesi yhtään sellaista sanaa tai koskenut häneen kädelläni tavalla, josta en voisi vastata viimeisenä päivänä — sen minä vannon Jumalan ja Pyhän Simon Pietarin kautta —"

Ramborg nyökkäsi ääneti.

"Luuletko sinä, että sisaresi olisi kohdellut minua niin kuin hän on kohdellut, jos hän olisi ajatellut minun rakastavan häntä syntisin himoin? Et silloin tunne Kristiinaa."

"Hän ei ole milloinkaan ajatellut himoitseeko häntä joku toinenkin kuin Erlend. Hän muistaa tuskin, että me olemme lihaa ja verta mekin —"

"Siinä sinä sanoit totuuden, Ramborg", vastasi Simon rauhallisesti. "Mutta silloinhan sinä ymmärrät itsekin, miten mieletöntä sinun on kiusata minua mustasukkaisuudella."

Ramborg veti pois kätensä.

"En tarkoittanut oikein sitäkään, Simon. Mutta sinä et ole koskaan pitänyt minusta sillä lailla kuin hänestä. Sinä muistelet häntä yhä — minua et muista usein, milloin minä en ole edessäsi."

"En mahda sille mitään, Ramborg, että miehen sydän on luotu sellaiseksi, että se, mikä on kirjoitettu siihen sen nuorena ollessa, jättää syvemmän arven kuin kaikki myöhemmät piirrot —"

"Etkö ole kuullut sitä sananpartta, että miehen sydän liikahtaa ensiksi äidin kohdussa ja kuolee viimeksi hänen rinnassaan?" sanoi Ramborg hiljaa.

"En —. Onko sellainen sananparsi —? Voi se olla tottakin." Simon siveli keveästi Ramborgin poskea. "Mutta jos me aiomme nukkua tänä yönä, on meidän mentävä sänkyyn heti", sanoi hän väsyneesti.

* * * * *

Ramborg nukkui hetken kuluttua, ja Simon veti hiljaa käsivartensa hänen niskansa alta, siirsihe sängyn ulommalle laidalle ja veti taljan leukaansa asti. Hänen paitansa oli aivan märkä hartian kohdalta Ramborgin kyyneleistä. Simon sääli vaimoaan sydämestään — ja samalla hän tunsi uudelleen sydämessään heräävän epätoivoa siitä, ettei hän enää voisi jatkaa yhdyselämäänsä kohtelemalla Ramborgia kuin sokeaa, kokematonta lasta. Hänen täytyi tottua tietämään, että Ramborg oli varttunut nainen.

Ikkunan takana alkoi jo valjeta — toukokuun yö oli loppumaisillaan. Simon oli äärettömän väsynyt — ja huomenna oli messupäivä. Mutta ei hän mene kirkkoon huomenna — vaikka siitä voisi olla siunausta. Hän oli luvannut Lauritsalle kerran, ettei hän milloinkaan laiminlöisi messua muuta kuin pätevästä syystä — mutta ei siitä ollut ollut hänelle suurtakaan apua, että hän oli pitänyt tuon lupauksen vuodesta toiseen, mietti hän katkerasti. Huomenna hän ei ratsasta messuun —.

II

VELALLISET

I

Kristiina ei saanut täyttä selvää siitä, mitä Erlendin ja Simonin välillä oli tapahtunut. Hänen miehensä kertoi hänelle ja Bjørgulfille, mitä Simon oli sanonut Dyfrininretkestään, sekä että he sen jälkeen olivat joutuneet sananvaihtoon, joka oli päättynyt epäsopuun. "Enempää en voi tästä asiasta sanoa."

Erlend oli käynyt kalpeaksi, hänen kasvonsa olivat saaneet lujan ja päättäväisen ilmeen. Kristiina oli nähnyt ne sellaisina joskus ennenkin heidän naimisissaolonsa aikana ja tiesi, että tämä oli siis asia, josta mies ei tahtonut sanoa enempää.

Tuo ilme ei ollut koskaan miellyttänyt häntä. Eihän hän, Herra nähköön, tahtonut olla muuta kuin yksinkertainen vaimoihminen, ja hän olisi halunnut olla vapaana kaikesta muusta paitsi lapsia ja emännän velvollisuutta koskevasta vastuusta. Mutta hänen oli ollut pakko puuttua moneen asiaan, joka olisi kuulunut miehille — ja Erlend oli pitänyt aivan luonnollisena, että ne olivat hänen niskoillaan. Ja silloin ei ollut hauska nähdä hänellä tuota korskeaa ja luotaantyöntävää ilmettä Kristiinan tahtoessa tietää mitä hän toimi omin päin — mikä koski kuitenkin heidän kaikkien hyvinvointia.

Kristiinaan vaikutti syvästi Erlendin ja Simonin välinen epäsopu. Ramborg oli hänen ainoa sisarensa. Ja nyt vasta ajatellessaan, että hänen täytyi olla vailla Simonin seuraa, huomasi hän oikein, miten paljon hän oli ruvennut pitämään tuosta miehestä ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän oli tälle — Simonin ystävyys oli ollut hänen paras tukensa vastoinkäymisissä.

Ja hän tiesi, että tästä nyt alettaisiin puhua koko kulmakunnalla — että jørundgaardilaiset olivat nyt joutuneet riitaan Formon Simoninkin kanssa. Simonista ja Ramborgista piti jokainen. Kristiinaan, hänen mieheensä ja poikiinsa katsottiin enimmäkseen karsain ja epäluuloisin silmin, sen hän oli huomannut jo pitkän aikaa. Nyt he tulivat jäämään aivan yksin.

Kristiina oli vaipua maahan surusta ja häpeästä ensimmäisenä pyhänä tullessaan kirkonmäelle ja nähdessään Simonin seisovan siellä eräässä miesparvessa. Tämä tervehti häntä ja hänen perhettään päätään nyökäyttäen, mutta ensi kertaa hän jätti tervehtimättä heitä kädestä pitäen ja puhelematta heidän kanssaan.

Mutta Ramborg tuli sisarensa luokse ja tarttui hänen käteensä:

"On ikävä, että miehemme ovat joutuneet riitaan — mutta eihän meidän, sinun ja minun, silti tarvitse olla epäsovussa", sanoi hän, nousi varpailleen ja suuteli Kristiinaa, niin että kaikki kirkkomäellä olevat sen näkivät. Mutta Kristiina tiesi asianlaidan — hän tunsi, ettei Ramborg sentään ollut niin kovin pahoillaan. Hän ei ollut koskaan pitänyt Erlendistä — Herra tiesi eikö juuri hän ollut kiihottanut miestään Erlendiä vastaan, tieten tai tietämättään —.

Ramborg tuli kuitenkin sen jälkeenkin aina tervehtimään sisartaan heidän kohdatessaan toisensa kirkon edustalla. Ulvhild kysyi kovaa, miksi täti ei enää käynyt heidän luonaan, juoksi sitten Erlendin luo ja syleili tätä ja heidän vanhimpia poikiaan. Arngjerd seisoi hiljaa äitipuolensa vieressä, tervehti Kristiinaa kädestä ja oli hämillään. Simon ja Erlend poikineen väistivät toisiaan tarkoin.

Kristiina kaipasi myös sisarenlapsiaan. Hän oli ruvennut pitämään noista molemmista tytöistä. Ja eräänä päivänä, kun Ramborg oli tuonut poikansa messuun, Kristiina suudellessaan sitten kirkkotoimituksen jälkeen Andresta purskahti itkuun. Tuo pieni, kituvan näköinen poika oli käynyt niin rakkaaksi hänelle, eikä hän voinut sille mitään, että hän nyt, kun ei hänellä itsellään enää ollut ihan pieniä lapsia, tunsi kuin lohdutusta siitä, että sai puuhailla Formon pikkumiehen kanssa ja hemmotella häntä vanhempien tuodessa hänet Jørundgaardiin.

Gautelta hän kuuli lähemmin asiasta, sillä tämä kertoi miten Erlendin ja Simonin välinen riita oli syntynyt tuona yönä, jolloin he tapasivat toisensa Karvanuttu-Gudrunin tuvan ovella. Mitä enemmän Kristiina asiaa ajatteli, sitä enemmän hänestä alkoi tuntua siltä, että syy oli etupäässä Erlendin. Kristiina oli ollut suuttunut Simonille — olisihan tämän jo pitänyt tuntea lankonsa siksi hyvin, ettei suotta olisi ruvennut epäilemään Erlendin pettäneen veljeään epäjalolla tavalla — vaikka Erlend saattoikin tehdä yhtä ja toista ihmeellistä ajattelemattomuudessaan ja kiivaudessaan — huomattuaan sitten, mitä oli saanut aikaan, käyttäytyi Erlend kuin pillastunut ori, joka on riuhtonut itsensä irti ohjista ja säikkyy sitten vauhkoksi nähdessään mitä vetää perässään.

Mutta Erlend ei oppinut ymmärtämään, että toisten joskus täytyi puuttua korjaamaan vahinkoa, jonka aikaansaamisessa hänellä oli ihmeellinen taito. Ja silloin Erlend ei tiennyt mitä sanoi tai teki. Kristiina muisti omasta itsestään ajalta, jolloin hän vielä oli nuori ja herkkämielinen — miten hänestä kerta kerran jälkeen oli tuntunut siltä kuin Erlend olisi tallannut hänet jalkoihinsa mielettömällä menollaan. Omasta veljestäänkin hän oli tehnyt eron — Gunnulf oli jo ennen luostariin menoaan vetäytynyt heistä, ja Kristiina oli ymmärtänyt sen olleen Erlendin syytä — Erlend oli loukannut niin monesti hurskasta ja kunnianarvoisaa veljeään, vaikka Gunnulf ei ollut koskaan tehnyt Erlendille muuta kuin hyvää hänen tietääkseen. Ja nyt hän oli työntänyt luotaan Simonin, ja kun Kristiina tahtoi tietää, mikä oli saanut aikaan epäsovun hänen ja heidän ainoan ystävänsä välillä, nosti Erlend vain nokkaansa vastaten, ettei hän voi sanoa sitä —.

* * * * *

Naakkvelle hän tuntui sanoneen enemmän.

Äiti tuli hyvin levottomaksi ja häneen koski kipeästi, kun hän huomasi, että Erlend ja vanhin poika vaikenivat tai käänsivät puheen toisiin asioihin hänen astuessaan tupaan — eikä tämä tapahtunut harvoin.

Gaute ja Lauritsa ja Munan liittyivät enemmän äitiinsä kuin Nikulaus oli liittynyt koskaan, ja Kristiina oli aina puhunut enemmän heidän kanssaan. Mutta esikoinen oli sittenkin jollakin tapaa lähinnä hänen sydäntään. Ja hänen jouduttuaan jälleen asumaan Jørundgaardiin olivat muistot siltä ajalta, jolloin hän oli kantanut tuota ensimmäistään, elpyneet ihmeellisen eläviksi. Sillä hän joutui huomaamaan monella tapaa, ettei Silissä ollut unohdettu hänen nuoruudensyntiään. Tuntui melkein siltä kuin olisi katsottu hänen tahranneen koko kotiseutunsa kunnian sillä, että hän, sen miehen tytär, jota kaikki pitivät paikkakunnan johtomiehenä, oli astunut harhapoluille. Sililäiset eivät olleet antaneet anteeksi sitä, eivätkä sitäkään, että hän oli Erlendin kanssa, paitsi isälle tuottamaansa surua ja häpeää, tehnyt Lauritsan pilkanalaiseksi puijaamalla hänet pitämään vietellylle tyttärelleen komeimmat häät mitä täällä oli nähty miesmuistiin.

Kristiina ei tiennyt, oliko Erlend saanut vihiä siitä, että ihmiset nyt pureksivat uudelleen noita menneitä asioita. Mutta vaikka Erlend olisikin tiennyt siitä, ei hän olisi piitannut siitä sen enempää. Hän piti Kristiinan kotilaaksolaisia vain sarkahousuina ja torppareina ja opetti poikansa ajattelemaan samoin. Kristiinan sydäntä kirveli, kun hän tiesi noiden ihmisten, jotka olivat hellineet häntä ja suoneet hänelle niin hyvää siihen aikaan, jolloin hän oli pelkästään Lauritsa Bjørgulfinpojan tytär ja Pohjoislaakson ruusu, halveksivan Erlendiä ja tämän vaimoa sekä tuomitsevan heitä ankarasti. Hän ei kerjännyt heidän suosiotaan, hän ei itkenyt sitä, että oli joutunut vieraantumaan heistä. Mutta se koski. Ja hänen mielestään näyttivät äkkijyrkät vuorenseinätkin katsovan häneen ja hänen kotiinsa toisin kuin ennen — mustina ja uhkaavina ja kivikovia turmanaikeita hautovina.

Kerran hän oli itkenyt katkerasti — Erlend oli tietänyt siitä, mutta oli ollut tyly. Huomatessaan Kristiinan kantaneen hänen lastaan pitkät, yksinäiset kuukaudet pelokkaan suruisan sydämensä alla ei hän ollut ottanut häntä syliinsä ja lohduttanut häntä lempeillä ja hellillä sanoilla, vaan ollut kiukkuinen ja häpeissään tietäessään tulevan päivän, jolloin kävisi ilmi miten kunniattomasti hän oli tehnyt Lauritsaa kohtaan — hän ei ollut ajatellut, että paljon raskaammaltahan tuo päivä oli tuntuva Kristiinasta, kun hänen oli astuttava häpeissään ylpeän ja rakastavan isänsä eteen.

Eikä Erlend ollut iloinnut suuresti silloinkaan, kun Kristiina vihdoin antoi elämän pojalleen. Sinä hetkenä, jolloin Kristiina oli päässyt loputtomasta sieluntuskastaan ja pelostaan ja kivuistaan ja nähnyt ruman, muodottoman syntitaakkansa saavan papin voimakkaiden rukousten johdosta hengen ja hyvin kehittyneen, mitä suloisimman lapsen muodon — silloin hänestä oli tuntunut kuin hänen sydämensä olisi sulanut nöyrästä ilosta ja hänen kuuma, uhmaileva verensäkin muuttunut makeaksi, viattomaksi valkoiseksi maidoksi. "Jumalan avulla minä kai ihmistyn kerran", oli Erlend sanonut Kristiinan koettaessa saada miestään iloitsemaan kanssaan kalliista aarteestaan, jota Kristiina itse tuskin hennoi päästää käsistään siksi aikaa kun apuvaimot muuttivat sille vaatteita. Eline Ormintyttären kanssa saamistaan lapsista Erlend piti, sen Kristiina oli nähnyt ja kuullut. Mutta kun hän laski Naakkven miehensä käsivarrelle, nyrpisti Erlend nenäänsä ja kysyi, mitä hän teki tuolla kakaralla, joka oli märkä päältä ja alta. Vuosikaudet oli Erlend katsonut ynseästi ensimmäiseen aviolliseen poikaansa voimatta unohtaa, että Naakkve oli ilmestynyt maailmaan sopimattomaan aikaan — vaikka poika oli niin kaunis ja reipas lapsi, että jokaisen olisi pitänyt iloita semmoisesta perillisestä.

Ja Naakkve oli rakastanut isäänsä niin rajattomasti, että sitä oli oikein kumma nähdä — pikkuruikkuisesta tenavasta asti. Hänen pienet kauniit kasvonsa olivat paistaneet kuin päivä isän vetäessä hänet hetkiseksi polviensa väliin ja puhuessa hänen kanssaan pari sanaa tai taluttaessa häntä yli pihan. Uupumatta oli Naakkve koettanut voittaa isän suosiota siihen aikaan kun Erlend piti kaikista muista lapsistaan enemmän kuin tästä. Bjørgulf oli ollut isän suosikki poikien pienenä ollessa, ja silloin oli Erlend väliin vienyt nämä mukanaan ritariparveen, milloin sattui asiaa sinne — siellä säilytettiin kaikkia niitä aseita ja varustuksia, joita ei tarvittu jokapäiväisessä käytössä. Isän jutellessa ja peuhatessa Bjørgulfin kanssa istui Naakkve hiljaa kuin hiiri arkun reunalla ähkyen hyvästä mielestä, kun sai olla mukana.

Mutta aikaa myöten, kun huono näkö esti Bjørgulfia olemasta isän retkillä toisten kanssa ja kun hän sitten kävi sulkeutuneeksi ja vähäsanaiseksi isää kohtaan, muuttui suhde. Nyt tuntui Erlend melkein hiukan pelkäävän tuota poikaansa. Kristiina koetti arvailla, mahtoiko Bjørgulf sydämessään moittia isää siitä, että tämä oli hävittänyt heidän hyvinvointinsa ja murskannut poikiensa tulevaisuuden suistuessaan asemastaan — ja mahtoiko Erlend aavistaa sen. Joka tapauksessa oli Bjørgulf ainoa Erlendinpojista, joka ei näyttänyt osoittavan sokeaa rakkautta isäänsä ja rajatonta pojanylpeyttä.

Eräänä päivänä olivat kaksi pienintä huomanneet isän lukevan psalttaria aamulla ja syövän vettä ja leipää, ikään kuin olisi ollut paasto. He kysyivät, miksi hän teki niin — eihän nyt ollut paastopäivä. Erlend vastasi, että hän teki sen syntiensä tähden. Kristiina tiesi noiden paastopäivien tarkoittavan sitä parannuksentekoa, joka oli määrätty Erlendille hänen Sunniva Olavintyttären kanssa tekemänsä aviorikoksen johdosta, ja vanhimmat pojat tiesivät siitä kyllä. Naakkve ja Gaute eivät näyttäneet ajattelevan sitä sen enempää, mutta Kristiina sattui samassa katsomaan Bjørgulfiin: tämä istui paikallaan tirkistäen likinäköisesti ruokakuppiinsa ja hymyili itsekseen — Kristiina oli nähnyt Gunnulfin hymyilevän samalla tapaa silloin, kun Erlend oikein paljasti itsensä. Hänestä oli tuntunut pahalta —.

Nyt tahtoi Erlend aina Naakkven lähelleen. Ja tuo nuori miehenalku oli aivan kaikilla juurillaan kiintynyt isään. Naakkve palveli isäänsä kuten nuori henkivartion huovi herraansa ja päällikköään: hän tahtoi välttämättä itse hoitaa hänen hevosensa, pitää kunnossa isänsä ajovehkeet ja aseet, hän kiinnitti kannuksen isänsä jalkaan ja toi hänen viittansa Erlendin aikoessa ulos. Hän täytti Erlendin pikarin ja leikkasi hänen ruokansa palasiksi istuessaan isänsä oikealla puolella pöydässä. Erlend teki hiukan pilkkaa pojan innosta ja säädykkäistä tavoista, mutta oli mielissään ja otti Naakkven yhä lujemmin omiin hoteisiinsa.

Kristiina näki Erlendin kokonaan unohtaneen, miten hän oli pyytänyt ja rukoillut miestään osoittamaan lapselle hiukan enemmän isänrakkautta. Ja Naakkve oli myös unohtanut ajan, jolloin hän oli hakenut äitinsä luota apua ja turvaa — aivan pienenä ollessaan. Hän oli ollut hellä äidilleen ja oli vieläkin omalla tavallaan, mutta Kristiina tunsi, että mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä kauemmas hän joutui äidin luota ja piiristä. Siihen, mikä kuului äidin tehtäviin, ei Naakkvella ollut yhtään taipumusta. Hän ei pannut vastaan, kun Kristiina tahtoi häntä johonkin työhön, mutta hän oli omituisen kömpelö ja saamaton kaikissa talonpojan tehtävissä — hän teki työnsä haluttomasti ja innottomasti eikä ollut joutua valmiiksi koskaan. Äiti ajatteli, että hän oli velipuolensa Ormin kaltainen monessa suhteessa — hän oli tämän näköinenkin. Mutta Naakkve oli terve ja voimakas, reima tanssija ja urheilija, hyvä jousimies ja kohtalaisen taitava muidenkin aseiden käytössä, varma ratsastaja ja erinomainen suksimies. Kristiina puhui tästä eräänä päivänä Ulf Haldorinpojalle, Naakkven kummille. Ulf sanoi:

"Erlendin päättömyys ei ole ollut kenellekään suuremmaksi vahingoksi kuin tuolle pojalle. Sillä parempaa ritarin ja joukkopäällikön alkua ei ole koko Norjan maassa tätä nykyä."

Mutta äiti huomasi, ettei Naakkve milloinkaan murehtinut tulevaisuutta, jonka isä oli riistänyt häneltä.

* * * * *

Näihin aikoihin oli Norjassa jälleen levottomuutta, ja laaksoja pitkin kulki erilaisia huhuja, toiset uskottavia, toiset aivan mahdottomia. Etelä- ja länsi-Norjan sekä Ylämaankin herrat olivat tyytymättömiä Maunu-kuninkaan hallitustoimiin — he olivat uhkailleet tarttua aseisiin, nostattaa rahvaan ja pakottaa herra Maunu Eirikinpojan hallitsemaan heidän tahtonsa mukaan, muussa tapauksessa he huutaisivat kuninkaaksi hänen tätinsä pojan, nuoren Jon Haftorinpojan, Sudrheimin herran — tämän äiti, Agnes-rouva, oli autuaasti nukkuneen kuningas Haakon Haaleggin tytär. Jonista itsestään ei kuulunut paljoa, mutta tämän veljen Sigurdin sanottiin olevan koko yrityksen takana, ja Bjarne, Erling Vidkuninpojan nuorin poika, kuului myös siihen — huhuiltiin Sigurdin luvanneen, että jos Jon tulisi kuninkaaksi, ottaisi hän jonkun Bjarnin sisarista kuningattareksi, sillä Gisken neidotkin polveutuivat entisistä Norjan kuninkaista. Herra Ivar Ogmundinpoika, joka oli ollut Maunu-kuninkaan paras tuki, kuului nyt menneen noiden nuorten päällikköjen puolelle, kuten monet muutkin maan rikkaimmista ja korkeasukuisimmista miehistä — Erling Vidkuninpojan ja Bergenin piispan sanottiin tukevan yritystä takaapäin.

Kristiina ei kuunnellut paljon noita huhuja; hän ajatteli katkerana, että hehän olivat nyt vähäistä väkeä eivätkä valtakunnan asiat enää koskeneet heitä. Jonkun sanan hän sentään oli kuullut Simon Andreksenpojalta edellisenä syksynä ja tiesi tämän myös puhuneen Erlendille. Mutta hän oli huomannut, ettei Simon puhunut mielellään näistä asioista — osaksi siksi, ettei hän pitänyt siitä, että hänen veljensä sekaantuivat noihin vaarallisiin asioihin — kulkihan ainakin Gyrd vaimonsa omaisten talutusnuorassa. Sitä paitsi hän pelkäsi, ettei Erlendistä saattanut olla mieleistä kuulla puhuttavan näistä asioista, koska hän oli syntynyt istumaan Norjan hallitusmiesten paikalla, vaikka onnettomuus oli sysännyt hänet pois vertaistensa piiristä.

Kristiina huomasi kuitenkin Erlendin puhelevan poikiensa kanssa näistä uutisista. Ja eräänä päivänä hän kuuli Naakkven sanovan:

"Mutta jos nuo herrat masentavat Maunu-kuninkaan, niin eiväthän he saata olla niin kehnoja, isä, etteivät ottaisi esille teidän asiaanne ja pakottaisi kuningasta korvaamaan teille tekemäänsä vääryyttä."

Erlend nauroi; silloin poika jatkoi:

"Te näytitte noille herroille tien ja muistutitte heitä siitä, ettei Norjan herrojen ollut tapana entiseen aikaan istua rauhassa tiloillaan sietäen kuninkaittensa mielivaltaa. Se maksoi perintötilanne ja lääninherran-virkanne — kun taas ne miehet, jotka olivat olleet teidän liitossanne, pääsivät ehjin nahoin asiasta — te jouduitte yksin maksamaan kaikesta —"

"Sittenhän heillä on vielä enemmän syytä unohtaa minut", sanoi Erlend nauraen. "Ja arkkipiispanistuin on saanut Husabyn pantiksi. En minä usko neuvoston herrojen viitsivän ahdistaa tuota köyhää Maunu-kuningas raukkaa lunastamaan sitä takaisin —"

"Kuningas on teidän sukulaisenne, samoin Sigurd Haftorinpoika ja useimmat muut", vastasi Naakkve kiivaasti. "Miten he saattaisivat häpeämättä pettää sen Norjan herroihin kuuluvan miehen, joka kantoi kilpeään kunnialla pohjoisissa rajaseuduissa puhdistaen Lapin ja Vienanmeren rannat kuninkaan ja Jumalan vihollisista — kyllä he olisivat kunnottomia, jos sen tekisivät —"

Erlend vihelsi.

"Poikani — minä voin sanoa sinulle erään seikan. En tiedä miten Haftorinpoikain seikkailu on päättyvä, mutta panen pääni pantiksi siitä, etteivät he uskalla välkyttää Maunu-kuninkaan edessä paljastettua norjalaista miekkaa. Suukopuun ja sovinnonhieromiseen se jää, eikä yksikään nuoli tule lentämään. Eivätkä nuo miehet ole astuva valjaisiin minun tähteni, sillä he tuntevat minut ja tietävät, etten minä rävähdä hiottua rautaa, kuten eräät toiset —

"Sukulaisia, sanot — niin, ovathan Maunu ja Haftorinpojat sinun orpanoitasi. Muistan heidät siltä ajalta, jolloin palvelin Haakon-kuninkaan kartanossa — oli Agnes-rouvan onni, että hän oli kuninkaantytär — hän olisi kai saanut muuten tyytyä kauppaamaan kaloja laiturilla, jos ei joku sinun äitisi kaltainen rouva olisi armahtanut häntä hurskaudessaan ja ottanut häntä navettapiiakseen. Monta kertaa minä sain niistää noiden Haftorinpoikien nenän heidän ollessaan menossa isoisänsä eteen ja juostessaan saliin niin rähmäisinä kuin olisivat tulleet suoraan äitinsä kohdusta — ja jos minä sitten sulasta sukulaisrakkaudesta löylyytin heitä hiukan opettaakseni heille ihmisten tapoja, kirkuivat nämä kuin sianporsaat. Olen kuullut noista Sudrheimin pojanvesoista myöhemmin varttuneen oikeita miehiä. Mutta yhtä turha sinun on odottaa apua sieltä kuin etsiä sitä koiran hännästä —"

Kristiina sanoi Erlendille vähän myöhemmin:

"Naakkve on niin nuori, rakas mieheni?-. eikö sinusta ole varomatonta puhua hänelle noin avoimesti sellaisista asioista."

"Ja sinä olet niin lempeäkielinen, rakas vaimoni", sanoi Erlend hymyillen, "että ymmärrän sinun tahtovan nuhdella minua. Kun minä olin Naakkven iässä, tein ensimmäisen Vargøyn-matkani. — Jos Ingebjørg-rouva olisi pysynyt suopeana ja uskollisena", puhkesi Erlend kiihkeästi puhumaan, "olisin lähettänyt hänen palvelukseensa Naakkven ja Gauten — Tanskassa olisi kaksi asetaitoista uskalikkoa voinut päästä eteenpäin —"

"En minä luullut", sanoi Kristiina katkerasti, "synnyttäessäni sinulle poikasi, että heidän täytyisi hakea leipänsä vieraasta maasta."

"En minäkään luullut", sanoi Erlend. "Mutta ihminen päättää, Jumala säätää, sanotaan —"

* * * * *

Nähdessään Erlendin ja poikien, näiden varttuessa, käyttäytyvän aivan kuin heidän puheensa olisivat olleet yläpuolella naisen käsityskyvyn, Kristiina huomasi, ettei se ainoastaan loukannut hänen sydäntään. Hän oli myös huolissaan Erlendin varomattomista puheista — Erlend ei muistanut koskaan, että pojat olivat vielä melkein lapsia.

Ja sitten noilla pojilla, vaikka he olivat niin nuoria — Nikulaus oli seitsentoistavuotias, Bjørgulf täytti kuusitoista ja Gaute oli viisitoista syksyllä — oli kaikilla kolmella sellainen tapa seurustella naisväen kanssa, että se herätti mitä suurinta levottomuutta.

Ei ollut tosin tapahtunut mitään erikoista, johon olisi voinut iskeä kiinni. Pojat eivät juosseet naisten jäljissä, eivät olleet milloinkaan raakoja eivätkä säädyttömiä suustaan, eikä heitä miellyttänyt palvelijoiden karkea leikinlasku tai näiden kuulemat likaiset juorut. Siinä suhteessa oli tosin Erlendkin aina ollut säädykäs ja siivo — Kristiina oli nähnyt hänen häpeävän puhetta, jolle hänen isänsä ja Simon saattoivat nauraa sydämellisesti. Mutta Kristiina oli silloin hämärästi tuntenut, että nuo kaksi nauroivat sillä lailla kuin talonpojat nauravat tarinoille tyhmästä paholaisesta — jollaisista tarinoista oppineet miehet, jotka tuntevat paremmin tämän kavalat juonet, eivät pidä.

Ei Erlendkään voinut syyttää itseään siitä, että hän olisi juoksennellut naisten jäljissä — vain ne, jotka eivät tunteneet häntä, saattoivat sanoa häntä höllätapaiseksi siinä mielessä, että hän olisi houkutellut naisia luokseen ja ehdoin tahdoin vietellyt heidät. Mitä häneen, Kristiinaan tuli, ei hän ollut milloinkaan voinut väittää Erlendin saaneen tahtoaan läpi käyttämällä viekoituskeinoja, petosta tai väkivaltaa. Ja hän oli varma siitä, ettei Erlendin ollut tarvinnut viekoitella noita kahta muutakaan naista, joiden kanssa hän oli harjoittanut syntiä. Mutta kun kevytmieliset naiset tekivät hänelle vallattomia, vietteleviä eleitään, kävi Erlend aivan kuin uteliaaksi koiranpenikaksi — koko mies oli silloin salatun holtittoman kevytmielisyyden vallassa.

Ja surukseen hän oli nyt huomaavinaan, että Erlendin pojat olivat tässä asiassa isänsä kaltaiset — he unohtivat aina ottaa lukuun sen, mitä ihmiset tulisivat sanomaan, ennen kuin jo toimivat — jälkeenpäin se kiusasi heitä kovastikin. Ja kun naiset hymyilivät heille ja osoittivat heille suopeutta, eivät he käyneet aroiksi tai jäykiksi, kuten useimmat siinä iässä olevat pojat, vaan hymyilivät vastaan ja juttelivat ja käyttäytyivät niin vapaasti kuin olisivat olleet kuninkaan kartanossa ja oppineet hovitapoja. Kristiina pelkäsi heidän vielä joutuvan onnettomuuksiin ja vaikeuksiin pelkästä viattomuudesta — rikkaat kartanonemännät ja -tyttäret ja köyhät palvelusnaiset olivat kaikki Kristiinan mielestä liian hemmottelevia noita kauniita nuorukaisia kohtaan. — Mutta jos joku perästäpäin kiusasi heitä jonkun naisen nimellä, he julmistuivat samoin kuin muutkin heidän ikäisensä. Pahin kiusoittelija oli Frida Styrkaarintytär — tämä oli aika letukka iästään huolimatta, hän ei ollut näet monta vuotta nuorempi itse kartanonrouvaa — ja hänellä oli ollut kaksi äpärälasta, joista viimeiselle oli ollut vaikea löytää isää. Mutta Kristiina oli säälinyt tuota raukkaa, ja koska hän oli hoitanut hellästi ja hyvin sekä Bjørgulfia että Skulea näiden ollessa pieniä, oli Kristiina koettanut olla anteeksiantavainen — joskin häntä harmitti, että tuo vanha ihminen aina puhui pojille nuorista neidoista.

Kristiina ajatteli siis, että oli parasta saada pojat naitetuksi nuorella iällä. Mutta hän tiesi, ettei se ollut helppoa — ne miehet, joiden tyttäret olisivat olleet Naakkven ja Bjørgulfin vertaisia suvultaan ja syntyperältään, eivät olisi pitäneet heitä kyllin rikkaina. Ja heidän isänsä kärsimä tuomio ja kuninkaan epäsuosio oli oleva esteenä, jos pojat yrittäisivät parantaa asemaansa jonkun valtaherran palveluksessa. Hän muisteli katkerana aikoja, jolloin Erlend ja Erling Vidkuninpoika olivat suunnitelleet Nikulauksen ja jonkun drotsin tyttären välistä naimaliittoa.

Tosin hän tiesi joitakin kasvuiässä olevia neitoja, jotka olisivat voineet sopia — rikkautensa ja sukunsa puolesta — mutta heidän isänsä olivat pysyneet poissa henkivartiopalveluksesta ja maatuneet tiloilleen. Hän ei voinut kärsiä ajatusta, että hän ja Erlend saattaisivat saada epäävän vastauksen tehdessään naimatarjouksen noille maalaispohatoille. Simon Darre olisi ollut hyvä puhemies — nyt oli kuitenkin Erlend karkottanut tuon auttajan.

Kirkon palvelukseen hän ei luullut yhdelläkään pojallaan olevan halua — ellei Gautella kenties tai Lauritsalla. Mutta Lauritsa oli vielä kovin pieni. Ja Gaute oli ainoa hänen pojistaan, josta oli hiukan apua kartanon töissä.

* * * * *

Lumi ja myrskyt olivat runnelleet aitoja tänä vuonna, ja ristinmessun aikaan satanut lumi myöhästytti töitä, joten täytyi pitää kovaa kiirettä, jos mieli saada kaikki valmiiksi aikanaan. Sentähden lähetti Kristiina eräänä päivänä Naakkven ja Bjørgulfin korjaamaan maantien laidassa olevan pellon viereistä aitaa.

Puolenpäivän aikaan lähti äiti katsomaan, miten pojat selviäisivät tuosta tavattomasta työstä. Bjørgulf teki työtä kartanon puolella — Kristiina seisahtui hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan. Sitten hän meni edelleen pellon pohjoislaitaa kohti. Silloin hän näki Naakkven seisovan puhelemassa naisen kanssa, joka oli ratsun selässä aivan aidan ääressä. Naakkve taputti hevosta, tarttui sitten tyttöä nilkkaan ja antoi sitten aivan, kuin huomaamatta, kätensä liukua ylemmäksi tytön säärtä pitkin hameen alla.

Neito näki ensiksi kartanonrouvan; hän punastui ja sanoi jotakin Naakkvelle. Tämä veti kiireesti kätensä pois ja oli hiukan hämmentyneen näköinen. Tyttö aikoi nyt ratsastaa edelleen, mutta Kristiina tervehti häntä ja puhui sitten jonkun sanan hänen kanssaan kysyen sukulaisvaimonsa vointia — tämä oli Ulvsvoldin emännän sisarentytär ja oli äskettäin tullut vieraisille taloon. Kristiina oli olevinaan aivan kuin hän ei olisi huomannut mitään ja jäi sitten puhumaan Naakkven kanssa aidanteosta, neidon ajettua pois.

Ei kulunut paljoakaan aikaa ennen kuin Kristiina joutui Ulvsvoldiin kahdeksi viikoksi emännän maatessa lapsivuoteessa, jonka jälkeen hän oli hyvin sairas. Kristiina oli naapurivaimo, ja hänet kutsuttiin sinne, koska hänet tunnettiin seudun taitavimmaksi lääkenaiseksi. Silloin Naakkve kävi useasti äitinsä luona, milloin milläkin asialla, ja tuo sisarentytär, Eyvor Haakonintytär, keksi silloin aina jotakin syytä päästä tapaamaan Naakkvea ja puhelemaan tämän kanssa. Se ei ollut Kristiinan mieleen — hän ei pitänyt tytöstä eikä voinut pitää Eyvoria kauniinakaan, kuten hän oli kuullut useimpien miesten pitävän. Hän oli iloinen kuullessaan Eyvorin palanneen kotiinsa Raumsdaliin.

Mutta hän ei luullut Naakkven välittäneen Eyvorista, varsinkin kun hän kuuli Fridan hölpöttävän Loptsgaardin tyttärestä, Aasta Audunintyttärestä, ja kiusoittelevan Naakkvea tällä.

Ollessaan kerran panimotuvassa keittämässä katajavettä Kristiina kuuli Fridan taas vatkuttavan samaa. Naakkve seisoi Gauten ja isän kanssa takapihalla; he veistivät venettä, jonka aikoivat kalaveneekseen tunturilammelle — Erlend oli jotakuinkin hyvä veneentekijä. Naakkve suuttui, mutta sitten alkoi Gautekin kiusoitella — Aasta ei ollut hullumpi naimakauppa, sanoi hän.

"Ota itse hänet, jos hän on sinusta niin sopiva", virkkoi veli kiivaasti.

"En minä huoli hänestä", vastasi Gaute, "sillä olen kuullut, että punainen tukka ja petäjämetsä viihtyvät laihassa maassa — mutta sinustahan punainen tukka on kaunis —"

"Ei tuo sananparsi sovellu naisiin nähden, poikani", sanoi Erlend nauraen. "Punatukkaiset naiset ovat usein valkeapintaiset ja pehmeät käsitellä —"

Isä nauroi hillittömästi, mutta Kristiina vihastui; tuo oli hänen mielestään kevytmielistä puhetta moisten nulikkani kuultavaksi. Hän muisti myös samassa Sunniva Olavintyttärellä olleen punaisen tukan, vaikka hänen ystävänsä kutsuivat sitä kullankarvaiseksi. Silloin virkkoi Gaute:

"Ole iloinen, etten minä sano, etten uskalla synnin tähden. Pääsiäisen jälkeisenä valvontasunnuntaina sinä istuit Aastan kanssa kymmenysaitassa koko ajan, kun me tanssimme kirkkomäellä — tottahan sinä siis pidät hänestä —"

Naakkve oli juuri lentämäisillään veljensä niskaan, kun Kristiina tuli ulos. Gauten mentyä kysyi äiti toiselta pojaltaan:

"Mitä se Gaute sanoi sinusta ja Aasta Audunintyttärestä?"

"Taisittehan te kuulla joka sanan", vastasi poika; hän punastui ja rypisti vihaisesti kulmiaan.

Kristiina sanoi närkästyneenä:

"On sekin laitaa, ettette te osaa viettää yhtään valvontayötä tanssimatta ja juoksentelematta jumalanpalvelusten välillä. Emme me tehneet niin minun nuorena ollessani —"

"Mutta tehän olette itse sanonut, äiti, että silloin kun te olitte neito, oli isoisäni tapana laulaa toisten tanssiessa kirkkomäellä —"

"Eivät ne olleet sellaisia lauluja eikä se ollut sellaista hurjaa tanssia kuin nykyään", sanoi äiti, "ja me nuoret pysyimme kauniisti vanhempiemme parissa — emme me istuneet parittain aitoissa —"

Naakkve aikoi vastata vihaisesti. Mutta silloin sattui Kristiina katsomaan Erlendiin. Tämä hymyili niin tarkoittavasti tähdätessään toisella silmällä laudan syrjää, jota hän juuri tasoitteli, että Kristiina katosi vihoissaan takaisin panimotupaan.

— Mutta hän jäi pohtimaan kuulemaansa. Aasta Audunintytär ei ollut mikään huono naimakauppa — Lopstgaard oli varakas talo, ja siellä oli vain kolme tytärtä eikä ainoatakaan poikaa, ja Ingebjørg, Aastan äiti, oli hyvin hyvää sukua.

Ei hän ollut tosin ajatellut, että jørundgaardilaisten tarvitsisi koskaan kutsua Audun Torberginpoikaa apekseen, mutta Audunilla oli ollut halvaus talvella, eikä hänen luultu elävän kauan. Ja tyttö oli sievä ja miellyttävätapainen ja kuului olevan myös pystyvä töihin. Jos Naakkve piti tytöstä, ei kannattanut vastustaa tätä naimakauppaa. Heidän täytyi odottaa häitä vielä parisen vuotta — Aasta ja Naakkve olivat vielä molemmat niin nuoria — mutta sitten hän hyväksyisi ilomielin Aastan miniäkseen.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä kesken kauneinta kesää tuli Sira Solmundin sisar lainaamaan jotakin Kristiinalta. Naiset seisoivat aitan ulkopuolella hyvästelemässä, kun papin sisar sanoo: Mutta oletko kuullut Eyvor Haakonintyttärestä! Hänen isänsä on ajanut hänet kartanostaan, sillä tyttö oli raskaana — ja nyt hän oli palannut ulvsvoldilaisten turviin.

Naakkve oli ollut asialla aitanparvessa — hän pysähtyi alimmalle portaalle. Nähdessään hänen kasvonsa tuli äiti itse niin voimattomaksi, että jalat tuskin kantoivat häntä. Poika oli korvalehtiä myöten punainen kulkiessaan kartanorakennusta kohti.

Mutta Kristiina sai toisen puheesta sen käsityksen, että Eyvorin asioiden oli täytynyt olla sillä kannalla kauan ennen hänen tuloaan seudulle kesällä. Viaton poika parkani, ajatteli Kristiina helpotuksesta huokaisten — tämä oli kai häpeissään siitä, että oli uskonut tytöstä hyvää.

Parin päivän kuluttua nukkui Kristiina yksin yöllä, sillä Erlend oli lähtenyt kalaan. Hän luuli Naakkven ja Gauten olevan mukana. Mutta sitten hän heräsi siihen, että Naakkve nykäisi häntä ja kuiskasi tahtovansa puhua hänen kanssaan. Poika kiipesi sänkyyn ja jäi istumaan jalkopäähän.

"Äiti — minä olen ollut puhumassa tuon Eyvor-paran kanssa nyt yöllä — minä tiesin, että ihmiset puhuvat valhetta — tiesin sen niin varmasti, että olisin voinut vannoa vaikka palava rauta kädessä, että tuo Romundgaardin harakka valehteli —"

Äiti makasi hiljaa odottaen jatkoa. Naakkve koetti puhua rauhallisella äänellä, mutta vähän väliä tahtoi ääni sortua kiihkosta ja liikutuksesta.

"Eyvor oli aikonut mennä loppiaismessuun — hän oli ollut yksin ja heidän kartanostaan johtava tie kulkee pitkän matkaa läpi metsän. Silloin hän oli kohdannut kaksi miestä tiellä — oli vielä pimeä, eikä hän tiennyt, keitä he olivat, kenties tunturin kuljeksijoita —. Viimein hän ei ollut jaksanut enää pitää puoliaan, tyttöpoloinen. Eikä hän uskaltanut valittaa kellekään hätäänsä — ja kun äiti ja isä huomasivat hänen onnettomuutensa, he ajoivat hänet kotoa lyöden ja tukistaen ja toruen häntä. Hän itki niin katkerasti, äiti, kertoessaan minulle tämän, että se olisi sulattanut kivenkin." Naakkve vaikeni äkkiä ja huokasi raskaasti.

Kristiina sanoi, että oli paha, että nuo ilkityöntekijät olivat päässeet pakoon. Hän toivoi Jumalan käden kohtaavan heitä niin että he saisivat maksaa teostaan mestauspölkyllä.

Silloin alkoi Naakkve kertoa Eyvorin isästä, miten rikas tämä oli ja miten hänelle oli velkaa se ja se tunnettu suku. Lapsen aikoi Eyvor lähettää kasvatettavaksi toiselle seudulle. Gudmund Darren vaimolla oli ollut äpärälapsi, jonka isä oli pappi — ja Sigrid Andreksentytär eli Krukessa kaikkien kunnioittamana. Se mies oli varmaan kovasydäminen ja ilkeä, joka tuomitsi Eyvorin katalaksi siksi, että hänen vasten tahtoaan oli täytynyt kestää sellainen häpeä ja onnettomuus — kyllä hän saattoi kelvata kunnon miehen vaimoksi silti.

Kristiina surkutteli tyttöä ja kirosi väkivallan tekijöitä — sekä kiitti ja ylisti mielessään luojaansa siitä, että Naakkve tuli täysi-ikäiseksi vasta kolmen vuoden perästä. Sitten hän pyysi lempeästi poikaansa muistamaan, että hänen nyt tuli punnita tarkoin askeleensa, ei käydä Eyvorin luhdissa myöhään illalla, kuten nyt tänä yönä, eikä näyttäytyä Ulvsvoldissa, jollei hänellä ollut asiaa isäntäväelle, muuten hän vasten tahtoaan saattoi antaa aihetta siihen, että ihmiset alkaisivat puhua vielä pahempaa tuosta lapsiraukasta. Oli tosin helppo sanoa niille, jotka eivät uskoneet Eyvorin puhetta eivätkä hänen syyttömyyttään onnettomuuteen, että kavahtakoot Naakkven käsivarsia — mutta tuolle tyttöparalle saattoi sittenkin koitua vielä enemmän vahinkoa ihmisten juoruista.

Kolmen viikon kuluttua tuli Eyvorin isä hakemaan tytärtään kihlajaisiin ja häihin. Sulhanen oli muuan kelpo talonpojanpoika hänen kotiseudultaan; ensin olivat molemmat isät vastustaneet heidän naimistaan siksi että ukot olivat riidassa maanomistuksesta. Talvella he olivat sopineet, ja nuoret aiottiin kihlata toisilleen — kun Eyvor yhtäkkiä ei tahtonutkaan — hän sanoi mielistyneensä toiseen. Myöhemmin hän huomasi hyljänneensä liian myöhään aikaisemman ystävänsä. Hän tuli sitten tätinsä luokse Siliin ja oli kai arvellut saavansa täältä apua onnettomuutensa salaamiseksi, sillä hän olisi välttämättä tahtonut tuon uuden miehen. Mutta kun Ulvsvoldin Hillebjørg näki, miten asiat olivat, hän lähetti tytön takaisin vanhempien luokse. Tytön isä oli raivostunut ja pieksänyt tytärtään useamman kerran, ja tämä oli sitten paennut takaisin — se oli kyllä totta. Mutta nyt oli Eyvorin isä päässyt yksimielisyyteen aikaisemman kosijan kanssa — ja nyt sai Eyvor tyytyä häneen, olipa hän miten nyreissään tahansa.

Kristiina näki tämän koskevan kipeästi Naakkveen. Monta päivää poika kulki puhumatta sanaakaan, ja äidin kävi niin sääli häntä, että hän uskalsi tuskin vilkaista sille suunnallekaan, missä poika oli — sillä jos poika sattui kohtaamaan äidin katseen, tuli hän niin punaiseksi ja näytti niin nololta, että se viilsi Kristiinan sydäntä.

Kun Jørundgaardin palvelusväki tahtoi puhua näistä tapauksista, sanoi emäntä terävästi, että heidän oli tukittava suunsa — tuota likaista juttua ja huonoa naista ei tarvinnut mainita hänen talossaan. Frida oli ällistyksissään: olihan hän kuullut Kristiina Lauritsantyttären monta kertaa tuomitsevan lempeästi ja auttavan molemmin käsin samaan onnettomuuteen joutuneita neitoja — Frida oli itsekin kahdesti saanut nauttia emäntänsä armahtavaisuutta. Mutta se vähä, minkä Kristiina nyt sanoi Eyvor Haakonintyttärestä, oli niin pahaa, ettei nainen voi sanoa pahempaa toisesta naisesta.

* * * * *

Erlend nauroi, kun Kristiina kertoi hänelle, miten pahasti Naakkve oli pettynyt. Tämä tapahtui eräänä iltana — Kristiina istui pihalla kehräämässä, ja Erlend tuli hänen luokseen viskautuen pitkäkseen heinikkoon hänen viereensä.

"Se ei ole mikään vahinko", sanoi isä, "minun mielestäni on poika pikemminkin oppinut helpolla hinnalla ettei naisten puheisiin ole uskomista —"

"Niinkö arvelet", virkahti vaimo; hänen äänensä vapisi hillitystä vihasta.

"Niin —" Erlend hymyili. "Luulin sinuakin ensi kertaa tavatessamme niin vienoksi ja lempeäksi, että tuskin uskalsit haukata juustonkappaleesta. Pehmeäksi kuin silkkinauha ja lempeäksi kuin kyyhkynen — mutta petyinpä aika lailla, Kristiina —"

"Miten sinä luulisit meille käyneen", sanoi toinen, "jos minä olisin ollut niin pehmeä ja siloinen?"

"Älähän huoli —" Erlend tarttui hänen käsiinsä, niin että hänen täytyi keskeyttää työnsä; ja Kristiina hymyili säihkyvän iloisesti hänelle. Sitten hän laski päänsä Kristiinan syliin. "En minä arvannut kuinka suuren onnen Jumala minulle antoi johtaessaan sinut minun luokseni — Kristiina!"

* * * * *

Mutta kun Kristiinan oli aina pakko hillitä itseään peittääkseen epätoivonsa Erlendin ymmärtämättömän huolettomuuden tähden, saattoi sattua, että hänen vihansa kuohui yli äyräiden hänen rangaistessaan poikiaan näiden pahoista töistä: hän oli silloin kovakätinen ja kiivas. Varsinkin Ivar ja Skule saivat tuntea tätä.

Nämä olivat nyt pahimmassa iässä, kolmannellatoista, ja niin vallattomia ja itsepäisiä, että Kristiina ajatteli usein aivan onnettomana, mahtoiko Norjassa olla toista äitiä, jonka täytyi koettaa kasvattaa ihmisiksi kahta tuollaista hurjimusta. Soreita hekin olivat, kuten kaikki hänen lapsensa, heillä oli silkinhieno, musta kihara tukka, siniset silmät, mustat kulmakarvat ja kapeat, hienopiirteiset kasvot. He olivat hyvin pitkiä ikäisikseen, mutta toistaiseksi kapeahartiaisia ja laihoja — nivelet työntyivät esiin kuin oljen solmupaikat. He olivat niin yhdennäköiset, ettei kukaan, kotiväkeä lukuunottamatta, erottanut heitä toisistaan, ja heitä kutsuttiin yleisesti vain Jørundgaardin miekkamiehiksi — sitä ei tarkoitettu miksikään lempinimeksi. Simon oli ensin antanut heille leikillä tuon nimen, sillä Erlend oli lahjoittanut kummallekin pienen miekan, jota he eivät laskeneet käsistään milloinkaan muulloin kuin kirkossa käydessään. Kristiina ei pitänyt siitä, että heillä oli nuo miekat, eikä myöskään siitä, että he aina liikkuivat tappara tai keihäs taikka jousipyssy matkassaan; hän pelkäsi, että nuo kuumaveriset pojat saisivat aikaan jonkin onnettomuuden niillä. Mutta Erlend sanoi lyhyesti, että he olivat kyllin vanhoja tottuakseen kantamaan aseita.

Kristiina oli alituisesti peloissaan noiden kaksostensa vuoksi. Ellei hän tiennyt, missä he olivat, hän väänteli hiljaisuudessa käsiään ja rukoili Neitsyt Maariaa ja Pyhää Olavia tuomaan heidät takaisin elävinä ja vahingoittumattomina. Pojat vaelsivat tunturilla, lumikentillä ja rotkoissa, joissa ei kukaan ollut ennen ollut, ryöstivät kotkanpesiä ja toivat kotiin mekkonsa alla julman näköisiä, keltasilmäisiä, sähiseviä poikasia, he kiipeilivät Laagenin pohjoisjuoksun takaisilla kallioilla, jossa joki vyöryy putouksesta toiseen, ja kerran oli Ivar tullut puolikuolleena kotiin yritettyään ratsastaa opettamattomalla orivarsalla, jonka selkään he, taivas tiesi millä keinoin, olivat saaneet satulan ja joka sitten oli pudistanut hänet selästään, niin että poika oli jäänyt riippumaan jalustimeen. Ilman minkäänlaista asiaa, pelkästä uteliaisuudesta, he olivat uskaltautuneet Toldstadskogenin lappalaiskotaan — he olivat oppineet isältään muutamia lapinkielisiä sanoja, ja heidän tervehdittyään niillä lappalaisnoitaa oli tämä kestinnyt heitä ruoalla ja juomalla ja pojat olivat syöneet ihan haljetakseen, vaikka oli paastopäivä. Kristiina oli aina vaatinut ankarasti lapsia syömään vähän ja sellaista ruokaa, josta he eivät pitäneet, silloin kun aikuiset paastosivat — sillä niin oli häntä itseäänkin kasvatettu pienenä. Ihmeen vuoksi tarttui Erlendkin kerran vakavasti asiaan, otti pojiltaan pois lappalaisakan evääksi antamat herkut, poltti ne ja kielsi heitä enää milloinkaan menemästä niin kauas, missä lappalaiset asuivat. Mutta kuitenkin häntä huvitti kuulla poikien seikkailusta, ja hän kertoi tämän jälkeen usein Ivarille ja Skulelle omista retkistään pohjoiseen sekä mitä kaikkea hän oli nähnyt siellä tuon kansan keskuudessa; ja hän puhui heille lappalaisten rumaa ja pakanallista mongerrusta.

Mutta muuten ei Erlend juuri milloinkaan nuhdellut lapsiaan, löipähän vielä leikiksi senkin, kun Kristiina moitti poikien raisuutta. Kotona ollessaan pojat tekivät lakkaamatta pahojaan, vaikka osasivat olla hyödyksikin, kun vaadittiin — eivät he olleet saamattomia, kuten Naakkve. Mutta saattoi käydä niinkin, että kun äiti oli pannut heidät työhön ja tullut katsomaan, miten se sujui, olivat työkalut maassa ja pojat seisoivat isän vieressä tämän näyttäessä heille miten merimiehet tekivät solmun tai jotakin muuta samantapaista turhuutta.

Lauritsa Bjørgulfinpoika oli tehdessään tervalla ristin navetan ja muiden ulkohuoneiden oveen tavallisesti tuhrinut pensselillä jonkinlaisia koukeroita sen ympäri — pyöreän renkaan tai muun sivauksen joka ristin haaraan. Eräänä päivänä keksivät kaksoset ampumataulukseen erään noista vanhoista risteistä. Kristiina joutui epätoivon ja vihan valtaan sellaisesta jumalattomasta menosta, mutta Erlend ryhtyi puolustamaan lapsia — nämähän olivat niin nuoria, sanoi hän, ettei heidän voinut odottaa muistavan ristin pyhyyttä joka kerran kun näkivät sen navetan ovessa tai lehmän selässä. Pojat saivat mennä kirkon vieressä olevaa ristiä suutelemaan, polvistumaan sen eteen ja lukemaan viisi Paternosteria ja viisitoista Avea, sillä hyvä — ei tänne tarvinnut kutsuttaa Sira Solmundia sitä varten. Mutta tällä kertaa äiti sai kannatusta Bjørgulfilta ja Naakkvelta, pappi noudettiin, ja hän pirskotti vihkivettä seinälle ja otti nuo kaksi nuorta syntistä ankarasti ojennettaviksi.

— Toisinaan kaksoset taas syöttivät härille ja pukeille käärmeenpäitä, jotta nämä tulisivat oikein hurjiksi ja alkaisivat puskea. Tai härnäsivät Munania siksi, että tämä vielä kulki äidin helmoissa; ja Gauten kanssa he olivat alituiseen pienessä nahinassa — toiset Erlendinpojat elivätkin mitä kauneimmassa veljessovussa. Mutta väliin Gaute läksytti heitä, jos he yltyivät liian hävyttömiksi. Puhuminen auttoi yhtä vähän kuin jos olisi puhunut seinille — ja jos äiti kiivastui, he seisoivat hänen edessään jäykkinä, kädet nyrkissä, mulkoillen häneen kulmiensa alta, tulipunaisina vihasta. Kristiina muisti, mitä Gunnulf oli kertonut Erlendistä —? että tämä oli monta kertaa lapsena ollessaan viskannut puukon isäänsä vasten ja rynnännyt hänen kimppuunsa. Silloin hän löi kaksosiaan ja löi heitä kovasti, sillä häntä alkoi pelottaa, mitä heistä tulisikaan, ellei heitä saisi kesytetyksi ajoissa.

Simon Darre oli ainoa, jolla oli ollut jonkin verran valtaa noihin villivarsoihin —. nämä rakastivat häntä ja lauhtuivat heti, kun tämä nuhteli heitä hyväntahtoisesti ja tyynesti. Mutta nyt, kun he eivät enää nähneet Simonia, ei äiti voinut huomata heidän kaipaavankaan häntä. Lapsen mieli on uskoton, ajatteli Kristiina murhemielin.

Ja kuitenkin hän tunsi sydämessään olevansa eniten ylpeä juuri noista pojistaan. Kun hän vain olisi saanut murretuksi tuon ilkeän uhman ja hurjuuden, ei veljessarjassa olisi ollut toisia niin lupaavia miehenalkuja kuin he. Heillä oli vankka terveys ja hyvät ruumiinvoimat, he olivat pelottomia, totuuttarakastavia, anteliaita ja hyviä köyhille, ja he olivat jo useamman kerran osoittaneet niin suurta neuvokkuutta ja nopeata päättäväisyyttä, että se Kristiinan mielestä oli aivan tavatonta heidän iässään.

Eräänä iltana heinänteon aikaan Kristiina puuhaili myöhään kodassa. Silloin ryntäsi Munan sisään huutaen, että vanha vuohikarsina oli tulessa. Kartanolla ei ollut ketään miehiä — kuka oli pajassa hiomassa viikatettaan, kuka oli lähtenyt pohjoissillalle, jonne nuorison oli tapana kokoontua kesäiltoina. Kristiina tempasi pari sankoa ja juoksi hätään huutaen naispalvelijoilleen, että nämä tulisivat perässä.

Vuohikarsina oli pikkuinen vanha suoja, jonka katto oli aivan maan tasalla, ja se sijaitsi kartanopihan ja karjapihan välisessä ahtaassa kujassa vastapäätä tallin pitkääseinää, kylki kyljessä toisten ulkorakennusten kanssa. Kristiina juoksi pirtin porstuaan, josta tapasi käsiinsä kirveen ja palohaan, mutta päästyään tallin nurkan taakse ei hän nähnyt tulta, vaan ainoastaan savua, jota tuprusi sakeanaan vuohikarsinan katossa olevasta aukosta. Ivar istui harjahirrellä hakaten alas kattoa, Skule ja Lauritsa olivat karsinan sisällä kiskoen irti suuria pärekaistaleita ja tukahuttaen leimahtavia liekkejä ja kipinöitä. Nyt tulivat paikalle myös Erlend, Ulf sekä miehet, jotka olivat olleet pajassa — Munan oli juossut sinne ilmoittamaan asiasta, ja sitten ei enää ollut asia eikä mikään saada tulta sammumaan. Mutta siitä olisi voinut paisua vaikka minkälainen onnettomuus — ilta oli hyvin tyyni ja hauteinen, silloin tällöin tuntui etelästä käyvä tuulenhenki; jos tuli olisi päässyt puhkeamaan ilmiliekkiin vuohikarsinassa, olisivat kaikki pohjoispuolella pihaa olevat rakennukset, talli, aitat ja kartanorakennukset palaneet nekin.

Ivar ja Skule olivat olleet tallin katolla — he olivat pyydystäneet haukan ja aikoivat nyt ripustaa sen harjalautaan — kun tunsivat palaneen katkua ja näkivät alla olevasta katosta kohoavan savua. He hyppäsivät katolle ja alkoivat hakata rikki palavaa turvetta pienillä kirveillään sekä lähettivät Lauritsan ja Munanin, jotka leikkivät vähän matkan päässä, toisen hakaa noutamaan, toisen äidin luokse. Onneksi olivat kartanon laudat ja hirret hyvin mädät, mutta selvää oli kumminkin, että kaksoset tällä kertaa olivat pelastaneet äitinsä kartanon käymällä kiinni palavaan kattoon, hukkaamatta aikaa aikuisten koollekutsumiseen.

Ei ollut helppo arvata, miten tuli oli päässyt irti, ellei se ollut johtunut siitä, että Gaute noin tunti sitten oli vienyt pajaan tulisia hiiliä, varsinkin kun poika myönsi, ettei kansi ollut ollut kiinni — ja niin oli kai joku kipinä lentänyt turvekattoon.

Mutta siitä puhuttiin vähemmän kuin kaksosten ja Lauritsan neuvokkuudesta, kun koko talon palveluskunta jäi pitämään yöllä seuraa Ulfin määräämälle palovahdille, ja Kristiina piti heidät simassa ja väkevässä oluessa. Kaikkien kolmen pojan käsissä ja jaloissa oli palohaavoja, ja heidän kenkänsä olivat paahtuneet niin pahoin, että murtuivat kappaleiksi. Pikku Lauritsa oli vain yhdeksän vuoden vanha, ja hänen oli vaikea olla valittamatta kipujaan ajanpitkään, mutta alussa hän oli ylpein kaikista kävellessään edestakaisin kädet sidottuina ja kuunnellessaan talon väen puolelta tulevaa kiittelyä.

Sinä yönä veti Erlend vaimonsa rinnalleen heidän pantuaan maata.

"Kristiina, Kristiina, — älähän nyt sure niin kauheasti lastesi tähden — etkö näe, herttaiseni, mikä luonto noissa pojissa on! Sinä olet aina niin levoton noista kahdesta reippaasta pojasta kuin pelkäisit heidän päättävän päivänsä joko hirsipuussa tai mestauspölkyllä. Nyt sinun pitäisi minun mielestäni voida iloita kaiken vaivannäkösi ja huoltesi ja tuskiesi jälkeen noista vuosista, jolloin sinulla oli lapsi vyösi alla, lapsi rinnalla ja lapsi käsipuolessa taukoamatta —; silloin sinä et puhunut mistään muusta kuin noista pienistä sottapekoista, ja nyt, kun heille on karttunut ikää ja viisautta, kuljet heidän parissaan kuin sokea ja kuuro ja huomaat tuskin, kun he puhuttelevat sinua. Totisesti näyttää melkein siltä kuin sinä rakastaisit heitä vähemmän nyt, kun ei sinun tarvitse kärsiä vaivaa heidän tähtensä ja kun nuo reippaat, kauniit poikamme tuottavat sinulle iloa ja hyötyä —"

Kristiina ei uskaltanut vastata sanaakaan.

Mutta hän makasi paikallaan voimatta vaipua uneen. Ja aamupuoleen yötä hän kiipesi hiljaa nukkuvan miehensä yli ja meni paljain jaloin ikkunaluukun ääreen, jonka hän aukaisi.

Taivas oli sakeanharmaa ja ilma viileä — kaukana etelässä, missä tunturit yhtyivät sulkien laakson, kulki sadepilvi lakean yli. Kartanonrouva katsoi vähän aikaa ulos — uudenaitan parvessa, jossa he nukkuivat kesällä, tuli aina niin tukahduttavan kuuma öisin. Ilman kosteuden myötä tunki voimakas, makea heinän tuoksu parveen. Kesäyössä äännähteli silloin tällöin uninen lintu.

Kristiina etsi käsiinsä tulukset ja sytytti kynttilänpätkän. Hän hiipi penkin luo, jossa Ivar ja Skule nukkuivat — valaisi heitä kynttilällä ja kosketti kädellään heidän poskiaan — heillä tuntui olevan hiukan kuuma. Hän luki hiljaa Ave Marian ja teki ristinmerkin heidän ylitseen. Hirsipuu ja mestauspölkky — miten Erlend saattoikaan laskea leikkiä sellaisesta — hän, joka itse oli ollut vähällä —.

Lauritsa itkeä tuhrusti ja mumisi unissaan. Äiti seisoi hetken aikaa kumartuneena molempien nuorimpien ääreen, joiden tila oli lyhyellä lavitsalla vanhempien sängyn jalkopäähän takana. Lauritsa oli kuumissaan ja punainen ja heittelehti rauhattomasti, mutta ei herännyt äidin koskettaessa häntä.

Gaute makasi maidonvalkeat käsivarret niskan alla, pitkän pellavankeltaisen tukan peitossa — hän oli potkinut kaikki sänkyvaatteet yltään. Hän oli niin lämminverinen, että tahtoi aina nukkua alasti, ja hänellä oli hohtavan valkoinen pinta; kasvojen, kaulan ja käsien päivetys erottui selvästi muun ruumin väristä. Äiti veti peitteen hänen vyötäisiinsä asti.

— Hänen oli niin vaikea vihastua Gautelle — poika muistutti niin elävästi hänen isäänsä. Kristiina ei ollut puhunut hänelle monta sanaa onnettomuudesta, jonka poika oli ollut vähällä aiheuttaa heille. Tuo poika oli niin viisas ja ymmärtäväinen, että Kristiina uskoi hänen itsestäänkin ottavan oppia tapauksesta eikä unohtavan sitä.

Naakkvella ja Bjørgulfilla oli toinen parven sängyistä. Äiti seisoi kauimman aikaa noiden kahden nuoren miehen luona valaisten heitä kynttilällä. Tumma haiven peitti jo heidän lapsellisen punaisia, pehmytilmeisiä huuliaan. Naakkven jalka pisti esiin peitteen alta; se oli kapea, korkearintainen, korkeakaarteinen jalkapohjan alta — mutta ei aivan puhdas. Ja kuitenkin tuntui äidistä siltä kuin hän olisi aivan vastikään pitänyt tuota miehenalkua kourassaan, painanut sitä poveaan vasten ja nostanut sen huulilleen sekä puraissut hiljaa jokaista pientä pyöreätä varvasta, sillä ne olivat niin vaaleanpunaiset ja herttaiset kuin mustikanvarren kellokukat.

— Asia oli kai niin, ettei hän ymmärtänyt oikein antaa arvoa Jumalan hänelle suomille lahjoille. Muisto ajasta, jolloin hän oli kantanut Naakkvea, ja kauhunkuvista, joiden alle hän oli ollut sortua, herätti hänen mielessään polttavan tuskan: hän oli saanut vapahduksen, kuten ihminen, joka herää öisistä kauhun unista ja painajaisen ahdistavan taakan alta päivän siunattuun valoon. Moni muu nainen oli havahtunut onnettomille päiville, jotka olivat pahemmat kaikkia heidän uneksimiaan. Nähdessään vaivaisen tai ramman saattoi hän vieläkin joutua ahdistuksen valtaan muistaessaan, miten hän oli pelännyt oman syntymättömän lapsensa puolesta. Silloin hän polvistui Jumalan ja Pyhän Olavin eteen palavan hartaasti, hänelle tuli kiire tehdä hyviä töitä, ja hän koetti rukoillessaan pakottaa silmistään totisen katumuksen kyyneleitä. Mutta hän tunsi sittenkin aina sielussaan tuon sulamattoman epätyydytyksen tunteen, ja into kylmeni ja itku valui hänen sielunsa läpi kuten sade yli hiekan. Silloin hän alistui: hänellä ei sittenkään ollut sitä hurskauden lahjaa, jonka hän oli uskonut isänperinnökseen. Hän oli kova ja syntinen, mutta ei kai hän ollut huonompi useimpia muitakaan ihmisiä, ja hänen täytyi siis kestää kuten noiden useimpien muiden se polttava tuli kuoleman jälkeen, jota tarvittiin, jotta hänen sielunsa sulaisi ja puhdistuisi.

Joskus hän olisi kuitenkin kaikesta sydämestään tahtonut olla toisenlainen. Kun hän esimerkiksi katsoi seitsemää kaunista poikaansa, jotka istuivat hänen pöytänsä ympärillä tai kun hän nousi messupäivän aamuna kirkon mäkeä — kellojen soidessa ja toivottaessa niin lempeästi Jumalan rauhaa ja iloa — ja näki nuo ryhdikkäät, komeapukuiset nuoret pojat, hänen poikansa, edellään mäen rinteessä. Lieneekö kellään muulla äidillä ollut niin monta poikaa, joista ei ollut tarvinnut kadottaa ainoatakaan —. Nämä olivat kaikki terveitä ja kauniita, vailla ruumiin tai sielun vammaa — ainoastaan Bjørgulf oli hiukan likinäköinen. Silloin hän toivoi, että hän olisi voinut unohtaa surunsa, muuttua lempeäksi ja kiitolliseksi, pelätä ja rakastaa Jumalaa, kuten hänen isänsä oli tehnyt — hänen isänsä oli sanonut, että sen, joka nöyrin mielin muistelee syntejään ja taipuu Vapahtajan ristin alle, ei tarvitse milloinkaan taivuttaa niskaansa minkään ajallisen onnettomuuden tai vääryyden edessä.

Kristiina puhalsi kynttilän sammuksiin, niisti sydämen ja piilotti kynttilän paikalleen ylimmän seinähirren rakoon. Hän meni uudelleen luukun luokse — ulkona oli jo aivan valoisa, mutta kaikki näytti harmaalta ja kylmältä — matalimmilla katoilla, joiden yli hän näki, keinui likainen, päivänpaahtama heinä hiljaa tuulessa, ja vastapäätä olevan ylistuparakennuksen takaisten koivujen lehdissä kuului heikkoa ritinää.

Kristiina katsoi käsiään, jotka pitelivät luukun reunasta. Ne olivat sierettyneet ja kuluneet, käsivarret olivat ruskeat kyynärpäihin asti ja lihakset pullistuneet ja kovat kuin puu. Hänen ollessaan nuori olivat lapset imeneet veren ja maidon hänen ruumiistaan, kunnes kaikki neitseellinen sileys ja raikas pyöreys oli huvennut pois. Nyt vei arkinen aherrus päivä päivältä osan sen kauneuden rippeistä, joka oli ollut hänen korkean syntynsä merkki neitona, vaimona ja aatelisveristen poikiensa äitinä, kävi kiinni kapeisiin, valkoisiin käsiin, hohtaviin, pehmoisiin käsivarsiin, hempeään ihonväriin, jota hän oli ennen varjellut huolellisesti päivetykseltä ja pitänyt vetreänä taidokkaasti valmistetuilla vesillä. Nyt hänestä oli jo pitkät ajat ollut yhdentekevää, paistoiko aurinko suoraan hänen työstä hikisille kasvoilleen ja poltti ne yhtä ruskeiksi kuin köyhimmän talonpoikaisvaimon kasvot.

Tukka oli ainoa muuttumaton osa hänen tyttöpäiviensä kauneudesta. Se oli yhtä tuuhea ja ruskea, vaikka hänelle jäi harvoin aikaa pestä ja hoidella sitä. Paksu sotkuinen palmikko, joka riippui hänen selkäänsä pitkin, oli ollut avaamatta kolme vuorokautta.

Kristiina heilautti sen rinnalleen olkansa yli, levitti sen hajalleen ja pudisteli sitä — yhä vielä peitti se hänet kuin vaippa ja ulottui polvien alle. Hän haki suan tavara-arkustaan ja alkoi selvitellä varovasti sotkeentuneita suortuvamääriään — väristen silloin tällöin istuessaan paitasillaan luukun ääressä, josta aamunviileys henki huoneeseen.

Saatuaan suorituksi tukkansa ja palmikoituaan sen jälleen tiukaksi, raskaaksi köydeksi hän tunsi olonsa hiukan helpommaksi. Sitten hän nosti nukkuvan Munanin hellävaroen syliinsä, laski hänet seinän vierustalle aviosänkyyn ja pujahti itse hänen ja miehensä keskeen. Hän kietoi käsivartensa pienimmän poikansa ympärille, asetti hänen päänsä olkapäätään vasten ja vaipui uneen.

* * * * *

Seuraavana aamuna hän nukkui yli tavallisen ajan; Erlend ja pojat olivat jo ylhäällä, kun hän heräsi. "Sinä taidat vielä imeä äitisi rintaa, kun ei kukaan huomaa", sanoi Erlend nähtyään Munanin äitinsä vieressä. Poika suuttui, juoksi ulos ja nousi erään parvensolaa kannattavan hirren päähän — osoittaen siten miehuuttaan. "Hyppää!" huusi Naakkve alhaalta pihamaalta ja otti sitten vastaan pikkuveljen, käänsi hänet ylösalaisin ja heitti hänet Bjørgulfille — ja nuo aikamiespojat telmivät hänen kanssaan niin että hän lopulta sekä itki että nauroi.

Mutta kun Munan seuraavana päivänä itkeskeli siksi, että jousenjänne oli kimmahtanut hänen sormilleen, käärivät kaksoset hänet vaatteeseen ja kantoivat hänet sillä tavoin äidin sänkyyn; suun he tukkivat niin paksulla leipämällillä, että poika oli vähällä tukehtua.

II

Husabyn pappi oli opettanut Erlendin kolme vanhinta poikaa lukemaan. Nämä eivät olleet erikoisen ahkeria oppilaita, mutta kaikilla kolmella oli hyvä pää, ja kun heidän äitinsä, joka oli itse nuorena saanut samanlaista oppia, valvoi heidän lukujaan, niin oppivat he jokseenkin hyvin.

Ja sinä vuonna, jolloin Bjørgulf ja Nikulaus olivat olleet Sira Eilivin kanssa Tautran luostarissa, olivat he oikein tulisin innoin imeneet tieteiden korkean emon rintoja, niinkuin pappi sanoi. Opetusmestarina siellä oli hyvin vanha munkki, joka oli kaiken ikänsä uutterasti kuin mehiläinen imenyt oppia kaikista kirjoista, mitä vain käsiinsä sai, latinan- ja norjankielisistä. Sira Eiliv oli itsekin kirjaviisauden ystävä, mutta Husabyssä elellessään oli hänellä ollut vähän tilaisuutta noudattaa haluaan kirjalliseen askarteluun. Hänelle oli nyt yhdessäolo Aslak lehtorin kanssa samaa kuin mehukas tunturirehu nälistyneelle naudalle. Veli Aslakin ja Sira Eilivin ylimpänä ilona oli nyt ravita oppilaittensa nuoria mieliä kaikkein makeimmalla hunajalla luostarin kirja-aartehistosta, jota Aslak veli oli lisäillyt monilla jäljennöksillä ja otteilla mainioimmista tuntemistaan teoksista. Pian osoittivat pojat sellaista ahkeruutta, että munkin vain harvoin tarvitsi heille puhuessaan käyttää norjankieltä, ja kun vanhemmat saapuivat noutamaan heitä kotiin, osasivat molemmat vastata papille latinaksi sekä sujuvasti että jokseenkin oikein.

Tätä oppiaan pitivät veljekset sitten edelleenkin vireillä. Jørundgaardissa ei ollut kirjoista puutetta — viisi oli Lauritsa aikanaan omistanut, ja niistä oli kaksi perinnönjaossa tullut Ramborgin osaksi; mutta tämä ei ollut koskaan tahtonut oppia lukemaan, ja Simonkin oli siksi huonolukuinen, ettei hän koskaan hauskuudekseen katsellut kirjaa, vaikka saikin selvän kirjoitetusta ja taisi itsekin kyhätä kirjoitusta kokoon. Senvuoksi hän pyysikin Kristiinaa säilyttämään kirjat luonaan, kunnes hänen lapsensa varttuisivat aikuisemmiksi. Kolme kirjaa, jotka olivat kuuluneet Erlendin vanhemmille, antoi tämä Kristiinalle kohta heidän naimisiin mentyään, ja vielä yhden kirjan oli Kristiina saanut lahjaksi Gunnulf Nikulauksenpojalta; tämä oli itse antanut kopioida siihen kälyänsä varten otteita kirjasta, jossa puhuttiin Olavi pyhästä ja tämän ennustuksista, eräitä muita pyhimystaruja sekä sen kirjoituksen, jonka Oslon harmaat veljet olivat lähettäneet paaville veli Edvin Rikardinpojasta saadakseen tämän julistetuksi pyhimykseksi. Ja vihdoin oli Naakkve saanut kirjan Sira Eiliviltä tästä erotessaan. Naakkve lueskeli ahkerasti veljilleen — hän luki sujuvasti ja kauniisti, hiukan laulavalla nuotilla, niinkuin veli Aslak oli häntä opettanut, sekä omasta rukouskirjastaan että eräästä toisesta, joka oli kuulunut Lauritsa Bjørgulfinpojalle. Suurimmassa arvossa hän piti kuitenkin erästä ylen kauniisti kirjoitettua kirjaa, joka oli kulkenut perintökaluna suvussa sen kuuluisan kantaisän, piispa Nikulaus Arnenpojan ajoilta lähtien.

Kristiina olisi mielellään tahtonut antaa nuoremmillekin pojillensa sen verran oppia kuin heidän arvoisillaan miehenaluilla tuli olla. Mutta vaikea oli saada näille opettajaa: Sira Eirik oli käynyt liian vanhaksi, ja Sira Solmund pystyi vain lukemaan sisältä niistä kirjoista, joita hän käytti jumalanpalveluksessa; suurin osa siitä, mitä hän paukutti kuuluviin, jäi hänelle itselleen käsittämättömäksi. Lauritsaa voi joskus iltaisin huvittaa istua Naakkve vierellä ja antaa veljen opettaa häntä tuntemaan kirjaimia vahataulusta — mutta muilla kolmella veljeksellä ei sitten ollut vähääkään halua sellaiseen lukutaitoon. Kerran otti Kristiina norjankielisen kirjan käsille ja pyysi Gautea koettamaan, vieläkö tämä muistaisi vähääkään siitä mitä oli lapsuudessaan oppinut Sira Eiliviltä, mutta Gaute ei kyennyt tavailemaan edes kolmea sanaa pitemmälle, ja kun vastaan tuli ensimmäinen lyhennysmerkki, joka piti muuttaa useammaksi kirjaimeksi, hän löi nauraen kirjan kiinni ja sanoi, että sitä leikkiä hän ei viitsinyt leikkiä.

Mutta tämäpä oli syynä siihen, että Sira Solmund eräänä syyskesän iltana tuli Jørundgaardiin ja pyysi Nikulausta pistäytymään hänen luonaan. Muuan ulkomaan ritari, joka oli tullut Olavinjuhlilta Nidarosista, oli majoittunut Romundgaardiin, mutta ei hän eivätkä hänen asemiehensä eikä renkinsä kyenneet puhumaan norjaa; opas, joka oli tuonut heidät tänne, pystyi vain vaivoin ymmärtämään jonkun sanan heidän puheestaan, Sira Eirik makasi sairaana — eikö Naakkve saisi lähteä mukaan haastamaan vieraan kanssa latinaa?

Naakkvea ei oikein tuntunut miellyttävän, että häntä siten tahdottiin tulkin tehtäviin, mutta ei hän pannut vastaankaan, vaan lähti papin mukaan. Hän palasi kotiin hyvin myöhään, ja silloin hän oli jokseenkin humalassa ja leperteli puuta heinää — hänelle oli juotettu viiniä, jota vieraalla oli matkassaan ja jota tämä oli tarjoillut kukkuramitalla papille, lukkarille ja Naakkvellekin. Hänen nimensä oli jotain sentapaista kuin Alland tai Allart Bekelarin herra, hän oli kotoisin Flanderista ja oli ollut pyhiinvaellusmatkalla kaikkiin pohjolan pyhättöihin. Hän oli ollut oikein reilua miestä ja puhua pajattanut ihan mielentiestä. Ja sitten vasta muisti Naakkve kertoa varsinaisen asiansa. Täältä aikoi ritari lähteä Osloon ja sitten Tanskan ja Saksanmaan pyhiinvaelluspaikkoihin, ja hän tahtoi väenväkisin, että Nikulaus lähtisi hänen mukaansa ja olisi hänellä tulkkina ainakin niin kauan kuin hän matkusteli tässä maassa. Muuten Allart herra oli kyllä lujasti uhkaillut, että jos Nikulaus seuraisi häntä kauemmaksi maailmalle, niin olisi hänessä miestä takomaan nuorukaisen onni — siinä maassa, mistä ritari oli kotoisin, tuntuivat kultaiset kaulakäädyt ja ritarikannukset, raskaat rahakukkarot ja uljaat asetamineet vain odottelevan, että sellainen reilu nuorukainen kuin Nikulaus Erlendinpoika kumartuisi ja nostaisi ne maasta omikseen. Naakkve oli vastannut olevansa vielä alaikäinen ja tarvitsevansa luvan isältään — mutta Allart herra oli kuitenkin tyrkyttämällä tyrkyttänyt hänelle lahjan, joka ei miestä vielä mihinkään lupaukseen sitoisi, kuten hän nimenomaan sanoi — puolipitkän luumunvärisen silkkitakin, jonka hihakaistaleet oli koristettu hopeatiu'uilla.

Erlend kuunteli pojan rupattelua vaiteliaana, mutta katse terästyneenä. Naakkven päästyä puheensa loppuun lähetti isä Gauten noutamaan kirjoituslipasta ja rupesi samalta istumalta kokoonpanemaan latinankielistä kirjettä — Bjørgulf sai auttaa häntä siinä urakassa, sillä Naakkvesta ei tuossa tilassa ollut hiukkaakaan apua, ja isä lähetti hänet suoraa tietä sänkyyn. Kirjeessä mainittiin, että Erlend kutsui ritarin vieraaksi luokseen seuraavaksi päiväksi aamurupeamalta, jotta voitaisiin lähemmin puhella herra Allartin tarjouksesta pestata jalosukuinen nuori mies Nikulaus Erlendinpoika ritarin aseenkantajaksi. Ritarin lahjan hän lähetti monin kohteliain anteeksipyynnöin takaisin anoen Allart herraa säilyttämään sitä huostassaan, kunnes Nikulaus olisi isänsä suostumuksella pestautunut muukalaisen palvelukseen sellaisin ehdoin kuin kaikkien maiden ritariston tapa edellytti.

Erlend sulatti vähäisen nokareen vahaa kirjeen alareunaan ja painoi siihen sormuksessaan olevan pienen sinettinsä. Sitten hän lähetti rengin kohta paikalla viemään kirjettä ja silkkitakkia Romundgaardiin.

"Mies — ethän vain suinkaan aikone lähettää nuorta poikaasi vieraaseen maahan tuon oudon muukalaisen matkassa?" sanoi Kristiina koko ruumis väristen.

"Saammepa nähdä" — Erlend hymyili omituisesti. "— Mutta enpä luulisi tästä lähtöä tulevan", hän lisäsi nähdessään vaimonsa mielenliikutuksen; hän hymyili vielä leveämmin ja silitti Kristiinan poskea.

Erlendin kehotuksesta oli Kristiina kylvänyt ylispirtin lattialle kukkia ja katajanhavuja, levittänyt parhaat patjat penkeille ja pöydille hienot pellavaliinat ja latonut niille herkulliset ruoat ja juomat parhaissa pöytäastioissa ja harvoin esille otetuissa hopeahelaisissa juomasarvissa, jotka olivat Lauritsan perua. Erlend oli ajellut leukansa sileäksi, kähertänyt tukkansa ja pukeutunut ulkomaan verasta leikattuun, runsaasti koristettuun mustaan kauhtanaan. Hän meni vierasta vastaan veräjälle saakka, ja kun he vierekkäin astelivat kartanopihan poikki, ei Kristiina voinut olla ajattelematta, että hänen miehensä paremminkin muistutti niitä uljaita ulkomaalaisia ritareita, joista laulajat kertoivat, kuin tuo lihava vaaleaverinen muukalainen koreankirjavissa sametti- ja sarssihetaleissaan. Itse hän seisoi ylisparven portaiden päässä parhaissa vaatteissaan ja silkkihilkassaan; flaamilainen suuteli hänen kättään, kun hän toivotti tämän tervetulleeksi "bien venu", ja sen enempää eivät he sanoja vaihtaneet keskenään koko vierailun aikana. Kristiina ei ymmärtänyt mitään herrojen haastelusta, enempää kuin Sira Solmundkaan, joka oli seurannut vierastaan. Mutta pappi kerskaili emännälle, että hän sitä nyt oli perustanut Nikulauksen koko elämän onnen. Siihen ei emäntä vastannut myöntäen eikä kieltäen.

Erlend osasi vähän ranskaa ja puhui aika sujuvasti sellaista saksaa kuin palkkasoturien oli tapana, joten puhe hänen ja vieraan ritarin välillä luisti liukkaasti ja kohteliaasti. Mutta Kristiina teki sen huomion, että flaamilainen ei ajan pitkään näyttänyt kovinkaan tyytyväiseltä, vaikka koettelikin salata pettymystään. Poikiensa oli Erlend käskenyt vartomaan uuden pirtin parvella, kunnes heitä lähetettäisiin kutsumaan — mutta kutsuapa ei kuulunutkaan.

Erlend seurasi emäntänsä kera ritaria ja pappia veräjälle saakka. Kun vieraat loittonivat peltovierille, nyhjäisi Erlend kyynärpäällään vaimoaan kylkeen ja sanoi — hymyillen tavalla, josta Kristiina ei pitänyt:

"Sen miehen matkaan minä en laittaisi Naakkvea Breidiniinkään asti."

Ulf Haldorinpoika tuli heitä vastaan. Hän ja Erlend haastelivat keskenään jotain, jota Kristiina ei erottanut, mutta Ulf kiroili ja syljeskeli tuimasti. Erlend nauraa hohotti ja läimäytti toista hartioille:

"Niin, jospa minä olisin ollut samanlainen ummikko kuin täkäläiset maalaismoukat — mutta olen minä sentään nähnyt maailmaa sen verran, etten myy koreita haukanpoikasiani pois käsistäni tuollaisen ahmatin valtaan. Sira Solmund ei ollut hoksannut asiassa mitään kieroa, se hurskas pässinpää —"

Kristiina seisoi käsivarret hervottomina, ja väri vaihteli rajusti hänen kasvoillaan. Pelko ja häpeä valtasivat hänet niin kokonaan, että häntä rupesi pyörryttämään; jalat oikein horjuivat hänen allaan. Olihan hän joskus aavistellut jotain tuollaista olevaksi — jonain hyvin kaukaisena, sellaisena, mikä ei tulisi heitä koskaan tapaamaan — mutta nyt mokoma saastaisuus rohkeni tulla hipomaan hänen omia kotiportaitaan —! Hänestä tuntui siltä kuin olisi vastaan kohahtanut ihan viimeinen ärjyaalto uhaten kaataa hänen elämänsä vaappuvan, myrskyjen kolhiman purren. Pyhä Jumalan emonen, pitikö hänen vielä saada pelätä yksin moistakin vaaraa poikiensa sielujen hukaksi —!

Erlend hymyili yhä samaa ilkeää hymyään:

"Johan minä eilisillasta alkaen jotain tällaista aavistelin — Naakkven puheista päätellen oli Allart herra ollut vähän liiaksi liehakko. Sillä tiedänhän minä, ettei missään maailmassa ole ritaristapana pestata nuorukaista palvelukseen suunannolla, halauksella ja kalliilla lahjoilla, ennen kuin tämän kuntoa on tarpeeksi koeteltu —"

Vapisten kiireestä kantapäähän kuohahti Kristiina:

"Minkä vuoksi sinä sitten vaaditkaan minua sirottelemaan ruusuja lattialle ja panemaan pöydälle parhaat liinat mokomalle —" ja hän viskasi suustaan kehnoimman nimityksen minkä tiesi.

Erlend rypisti kulmiaan. Hän oli ottanut maasta kiven ja tähtäsi sillä Munanin punaista kissaa, joka maha maata hipoen hiipi seinäviertä pitkin korkean heinikon suojassa tallin oven edustalla terhenteleviä kananpoikasia kohti. Hiuu — viuhahti kivi; katti pyyhkäisi viivana nurkan taa, ja kanaparvi puski kaakattaen sinne ja tänne. Hän käännähti vaimoonsa päin:

"— Minusta tuntui, että pitihän toki saada nähdä miestä, jotta näkisi olisiko tämä luotettava ihminen — mutta joka tapauksessa täytyi minun osoittaa kohteliaisuutta — enkähän minä ole Allart-herran rippi-isä. Ja kuulithan itsekin hänen olevan matkalla Osloon." Erlend naurahti jälleen. "Ja voihan sattua, että joku minun entispäiväin ystävistäni ja rakkaista heimolaisistani saa kuulla, ettemme mekään täällä Jørundgaardissa vain istu tappamassa täitä ryysyistämme ja täytä maaruamme sillillä ja kaurapuurolla —."

* * * * *

Bjørgulf poti päänsärkyä ja makasi vuoteessaan, kun Kristiina illallisen aikaan tuli luhtiin poikien luo, ja Naakkve haikaili, ettei hänessä ollut miestä lähtemään pirttiin illallispöytään.

"Näytätpä minusta vähän nololta tänä iltana, poikaseni", sanoi äiti hänelle.

"Hoo, luuletteko te minusta semmoista, äiti?" — Naakkve hymähti uhitellen. "Jos näytänkin suuremmalta pässinpäältä kuin toiset ja annan helpommin sokaista silmäni, niin kannattaako tuosta nolostuakaan —"

"Älä sure sen takia", sanoi isä, kun he istuivat pöydässä ja Naakkve yhä murjotteli ääntä päästämättä. "Joudut sinäkin vielä kerran onneasi koettelemaan —"

"Se riippuu siitä, isä", vastasi Naakkve hyvin hiljaa, jotta vain Erlend kuulisi sen, "saako Bjørgulf lähteä minun kanssani." Sitten hän nauroi hiljaa. "Mutta puhukaapas Ivarille ja Skulelle siitä mistä juuri mainitsitte — ne vain vartovat sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä kantavat lähteä lentoon —"

Kristiina nousi pöydästä ja otti pussihilkan päähänsä. Hän aikoi lähteä sen mierolais-ukon luo, joka asui Ingebjørgskottetissa, sanoi hän toisille selitykseksi. Kaksoset pyrkivät hänen mukaansa almusäkkiä kantamaan, mutta hän sanoi tahtovansa käydä yksin.

* * * * *

Illat olivat jo jokseenkin pimeät, ja kirkon pohjoispuolelta lähtien kävi tie metsän halki Hammeraas-harjun pimennossa. Siellä tuulahteli aina kylmästi, ja jymisevä virta viuhtoi ilmaan ainaista kosteutta. Isoja valkoisia yöperhosia parveili tiheänä usmana metsän siimeksessä — toisinaan niitä pyrähteli kulkevaa vaimoa kohti; tämän kasvoja ja hartioita peittävä valkoinen liinahilkka näytti kiehtovan niitä pimeästä puoleensa. Kristiina viuhtoi niitä pois kädellään pyrkiessään tietänsä eteenpäin, hänen jalkansa luiskahti liukkailla havunneulasilla ja iski kipeästi kiemuraisiin puunjuuriin, joita koukerteli polun poikki.

— Muuan painajaisuni oli kiusannut Kristiinaa jo monen vuoden ajan. Ensi kerran hän oli sen nähnyt sen päivän edellisenä yönä, jolloin Gaute oli syntynyt, mutta monesti perästäpäinkin oli sattunut, että hän oli herännyt hiestä likomärkänä, sydän pamppaillen ihan kuin se olisi tahtonut puhkaista rintakehän, ja uneksinut sitten yhä uudelleen saman unikuvan.

Hän näki edessään kukkaniityn — jyrkän mäenrinteen kuusimetsän sisässä, joka tummana ja tiheänä kolmelta taholta piiritti niityn, kun taas rinteen juurella pieni lampi kuvasteli pinnallaan synkkää metsää ja sen keskellä aukeavaa viheriäistä, kukkeaa päivänsaloa. Ilta-aurinko kumotti metsän takaa — ylhäällä harjunlaella puhkaisivat sen viimeiset säteet puitten tumman pimennon ja pyyhkivät pitkinä kultaisina väräjävinä viiruina aukean kuvetta alaspäin, ja alhaalla lammen pinnalla uiskenteli heleitä auringon kultaamia pilvenhattaroita ulpukanlehtien lomassa.

Keskellä mäenrinnettä näki Kristiina lapsensa seisomassa koreiden mäkitervakoiden ja voikukkien ja viheriänvivahteisten sorsanputkisarjain nietoksessa. Naakkvesta lienee hän tätä ensi kerran uneksinut — silloinhan hänellä oli ollut lapsia vain kaksi, ja Bjørgulf makasi vielä kätkyessä. Myöhemmin hän ei enää koskaan varmasti tiennyt, mistä lapsestaan hän sellaista uneksi — nuo reunoilta leikatun kullanruskean tukan alta paistavat pienet pyöreät ja päivettyneet kasvot näyttivät hänestä muistuttavan milloin mitäkin hänen pienokaisistaan, mutta aina oli hänen näkemänsä lapsi pari- kolmevuotias poikanen ja puettuna samanlaiseen pieneen ruskeanpunaiseen kolttuun, jollaisia hän ompeli pikkuisilleen arkipuvuiksi kotonakehrätystä villasta ja jotka oli värjätty mataralla ja reunustettu punaisilla nauhoilla.

Itse hän oli välistä seisovinaan lammen toisella rannalla. Tai hän ei ollut lainkaan sillä paikalla, missä kaikki tuo hänen uneksimansa sattui, mutta näki kuitenkin kaikki tyynni hyvin —.

Hän näki pikku poikansa kuljeskelevan sinne ja tänne ja hieroskelevan kasvojaan haistellessaan kukkia. Ja vaikka hänen sydäntään viilsikin tympeä tuska, aavistus jostakin tulevaisesta pahasta, niin alkoi tämä uni kuitenkin aina voimakkaalla, värjyvällä onnentunteella, kun hän näki pienoisen pilttinsä leikittelevän korealla kukkanurmella.

Sitten hän äkisti huomaa, kuinka ylhäältä metsänreunan pimennosta irtautuu jokin elävä, karvainen möhkäle. Se liikkuu äänettömästi, sen pienet ilkeät silmät välkehtivät. Karhu tulee aivan niitynreunaan, seisoo etukumarassa ja huojuttaa päätään ja hartioitaan. Sitten se ottaa vauhtia. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt elävää karhua, mutta sen hän tiesi, etteivät ne tuolla tapaa juokse; mikään oikea karhu ei tämä ollut. Se juoksee kuin kissa ja vaalenee sitten ihan silmissä — kuin mikäkin hallava, takkuinen jättiläiskissa se liukuu pitkää, pehmeää, viettävää rinnettä alas.

Äiti kärsii kuolemankauhua eikä kuitenkaan kykene liikahtamaan paikaltaan pienokaistaan pelastamaan; hän ei edes saa ääntä kurkustaan varottaakseen tätä. Silloin lapsi viimein älyää, että jotain on tulossa; se kääntyy puolittain ja katselee taaksensa kaltaalle. Päästäen pienen hirvittävän kirkaisun se yrittää karata alaspäin, nostelee pikkulasten tavoin jalkojaan korkealle ruohikossa, ja äiti kuulee tarkasti mehukkaiden putkien naksahtelevan, kun ne lapsen jaloissa menevät poikki. Sitten pojan jalka tarttuu johonkin nurmikossa, lapsi kuukahtaa suinpäin kasvoilleen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on peto sen kimpussa selkä kumarassa ja kuono alhaalla etukäpälien välissä. Silloin äiti herää —.

Joka kerta hän jäi makaamaan valveilla tuntikausiksi ennen kuin kykeni rauhoittumaan — untahan tuo kaikki vain olikin! Pienimmän lapsensa, joka makasi hänen ja seinän välissä, hän puristi kiihkeästi povelleen — ajatellen, että jos tuo kauhea olisi todellisuudessa tapahtunut, niin olisihan hän voinut tehdä vaikka mitä pelastaakseen pienokaisensa — pelottaa petoa huutamalla ja seivästä heristämällä — ja olihan hänellä vyössään sitä paitsi aina pitkä, terävä puukko.

Ja juuri kun hän oli tuollaisella lepertelyllä viihdyttänyt mielensä lepoon, tulla tulvahti koko tuo sanomaton tuska uudestaan hänen sieluunsa — jälleen hän seisoi unessa avuttomana ja näki pikku raukan poloiset turhat ponnistelut päästä irti armottomasta jalka-ansasta ja väkevästä, hirvittävästä pedosta. Hänestä tuntui kuin olisi hänen verensä ihan ruvennut kiehumaan ja polttamaan, niin että hänen ruumiinsa oli raueta sen kuumuudesta ja sydämensä pakahtua, kun se ei jaksanut kestää niin valtaista veriaaltoa —.

* * * * *

Ingebjørgskottet sijaitsi ylhäällä Hammeraas-harjun rinteellä, hiukan sen tunturipolun alapuolella, joka vei metsästä harjun laelle. Maja oli seistä törröttänyt siinä jo monta monituista vuotta, ja maa oli annettu vuokralle eräälle miehelle, joka oli saanut raivata itselleen vähän halmetta tuvan ympärille. Muuan mierolais-äijä, joka kerjuumatkoillaan oli uupunut kesken ja jäänyt sinne virumaan, oli nyt majan asujaimena. Kristiina lähetti ruokaa ja vaatetta ja lääkettä miehelle kuultuaan tämän kurjasta tilasta, mutta itsellään ei hänellä ollut tähän asti ollut aikaa käydä sairasta katsomassa.

Kristiina näki, että miesparka teki loppuaan. Hän antoi tuomisensa mierolaisvaimolle, joka oli jäänyt hoitamaan vanhusta, autteli sairasta sen vähän minkä voi, ja kuultuaan, että pappia oli lähetetty hakemaan, hän pesi sairaan kasvot, kädet ja jalat, jotta ne olisivat puhtaat viimeistä voitelua vastaanottamaan.

Kurjassa mökkirähjässä oli aivan sakealta savua ja hirvittävän tympäisevää köyhänlöyhkää. Kun kaksi naista tuli uutisraivaajan puolelta sairaan luo, pyysi Kristiina heitä noutamaan Jørundgaardista kaikkea mitä tarvittiin, sanoi sitten hyvästit ja lähti. Häntä oli ruvennut ihmeellisesti pelottamaan tavata täällä pappi Corpus Dominin kera ja senvuoksi hän kohta poikkesi ensimmäiselle vastaantulevalle syrjätielle.

Se oli vain lampaiden polku, kuten hän heti kohta huomasi, ja se vei hänet suoraan ryteikköön. Tuulen kaatamat kelopuut ilmassa törröttävine juurikkoineen näyttivät ihan kammottavilta; hänen oli pakko kiipeillä niiden ylitse, missä ei päässyt vieritse välttämään. Näljäinen sammal livetti hänen jalkainsa alla, kun hän yritti kavuta isojen paasien lomitse. Hämähäkinseittiä tahmautui hänen kasvoihinsa, ja oksat löivät häntä ja repivät hänen vaatteitaan. Yrittäessään puronuoman poikki tai tullessaan jyrkästi viettävään metsän aukeamaan oli hänellä tuska ja työ löytää tietä tiheän ja limaskaisen lepikon läpi. Ja ilkeitä valkoisia yöperhosia liiteli vastaan joka paikassa, parveili pimennossa puitten alla ja lehahti suurina untuvapilvinä ilmaan kanervamättäiltä, kohta kun hän painoi niitä jalallaan.

Mutta vihdoin viimein hän pääsi Laagen-järveä kohti viettäville tasaisille kallioille. Siellä kasvoi pientä käkkyrämäntyä, ja puiden oli pakko pystyssä pysyäkseen kurottaa juurensa ilmaan ja kietoa ne yhteen, sillä maaperä oli miltei paljas, vain kuivan, vaaleanharmaan jäkälän peittämä, joka ratisi jalkojen alla — paikka paikoin paistoi välillä mustunut kanervikkomätäs. Havunneulasten pihkainen haju oli kuumempi ja kirpeämpi ja kuivempi kuin ylempänä vuorella — täältäpäin paistoi männikkö alas aina keltaiselta ja kuivaksi paahtuneelta jo alkukeväästäkin. Valkoiset yökköperhoset seurasivat häntä hellittämättä.

Koskenkohina viekoitteli häntä puoleensa. Hän astahti aivan jyrkänteen reunalle ja katseli alas. Syvyydessä suihkusi ja kiehui vesi valkoisina vaahtopäinä syöksyessään pohjapaasien yli suvannosta suvantoon.

Koskien yksitoikkoinen pauhina uuvutti hänen muutenkin väsynyttä sieluaan ja ruumistaan. Se muistutti muistuttamistaan jostakin — jostakin, mikä oli tapahtunut ennen muinoin ja mistä pitäen hän oli alkanut tuntea, ettei hän jaksanut kantaa sitä kohtaloa, jonka hän omin tahdoin oli valinnut osakseen. Hempeän, hellien suojatun neitsyytensä hän oli antanut alttiiksi raatelevalle aistilemmelle — tuhannessa tuskassa hän oli saanut elää siitä pitäen, orjanaisena aina ensimmäisestä äitiydestään lähtien. Maailman omaksi hän oli kokonaan antautunut nuoruusvuosina, ja mitä kovemmin hän rimpuili ja reuhtoi maailman ansassa, sitä tiukemmin sitein maailma piteli häntä vankinaan. Poikiaan hän pyrki varjelemaan siivin, joita kahlehti maallisten huolien orjankahle. Hätänsä ja tuskansa ja sanomattoman heikkoutensa hän oli koettanut salata kaikilta ihmisiltä, käynyt tietänsä selkä suorana ja levollisin katsein, ollut vaiti suruistaan ja taistellut lastensa ajallisen menestyksen hyväksi kaikin mahdollisin keinoin.

Mutta alati kalvoi ja jäyti mieltä tuo salainen, henkeä salpaava tuska — jos heidän käy pahoin, niin en jaksa sitä kestää. Ja syvimmällä sydämensä pohjalla hän kapinoi isänsä ja äitinsä muistoa vastaan. Niin olivat nämäkin eläneet tuskassa ja huolessa lastensa takia, päivä päivältä kuolemaa kohti astellessaan, mutta he olivat jaksaneet kantaa kuormansa — ei siksi, että olisivat rakastaneet lapsiaan vähemmän, vaan siksi että olivat rakastaneet heitä paremmalla rakkaudella —.

Ja pitikö hänen nyt nähdä kamppailunsa loppuvan tähän päätökseen! — Oliko hän kantanut kohdussaan parven levottomia haukanpoikasia, jotka istuivat pesänsä reunalla ja odottelivat kärsimättömästi sitä hetkeä, jolloin heidän siipensä kantaisivat heidät kauas sinertävien tuntureiden yli. Ja heidän isänsä läjäytti vain kämmeniään yhteen ja nauroi — lentäkää, lentäkää, haukanpoikaseni —!

Verisiä riekaleita hänen sydänjuuristaan he kiskoisivat mukaansa lentäessään pois, ja siitä he eivät tietäisi mitään. Ja sitten hän jäisi istumaan jälleen ypö yksin, ja kaikki sydänjuuret, jotka kerran olivat solmineet hänet kiinni vanhaan lapsuudenkotiin, hän oli itse ratkonut irti. — Sellaiseksi tulisi hänen elämänsä sitten, ettei se ole elävän eikä kuolleen ihmisen oloa —.

* * * * *

Hän kompastelihe, syöksähteli suinpäin eteenpäin valjun hallavalla, rutikuivalla poronjäkäläpohjalla, viitta kietaistuna tiiviisti korville, sillä mieltä etoi, kun se tarrautui kiinni mäntyjen käppyräoksiin. Vihdoin viimein hän pääsi niille pienille niittysaroille, joita aukeni pitäjäntuvan ja kirkon pohjoispuolella. Hoiperrellessaan liejuista niittyä pitkin, hän erotti edessään ihmishahmon. "Sinäkö se olet, Kristiina?" Hän tunsi huutajan miehekseen.

"Kauanpa sinä viivyitkin", sanoi Erlend. "On jo yötinen aika, Kristiina. Minä rupesin pelkäämään sinun puolestasi."

"Rupesiko sinua pelottamaan minun takiani?" Kristiinan ääni soinnahti kalseammalta ja tylymmältä kuin hän tahtoikaan.

"Eipä juuri pelottamaankaan. Mutta pistipä vain päähäni, että lähtisin hakemaan sinua."

He eivät vaihtaneet monta sanaa astuessaan kahden etelään päin. Oli aivan hiljaista heidän kartanolle tullessaan. Jotkin kotona olevista hevosista syödä narskuttivat nurmea seinävierillä, mutta kaikki väki oli jo nukkumatiloillaan.

Erlend meni suoraan ylisparvea kohti, mutta Kristiina poikkesi kodalle päin. "Vilkaisenpahan sinne", vastasi hän miehensä kysymykseen.

Mies seisoi ylistuvan parvekkeella nojaten kaiteeseen ja odotellen vaimoaan, jonka näki tulevan kodasta palava päre kädessä ja menevän keittiöön. Mies odotteli aikansa — sitten hän juoksi alas ja meni vaimonsa perästä keittiöön.

Tämä oli sytyttänyt kynttilän ja asettanut sen pöydälle. Erlend tunsi merkillisen pelon puistatuksen ruumiissaan nähdessään Kristiinan seisovan tyhjässä tuvassa yksinäisen valotuikun ääressä — tuvassa oli vain kiinteät seinäpenkit, ja kynttilän loimossa paistoivat kuluneet laudat paljailta ja säröisiltä. Liesi oli kylmillään ja puhtaaksi lakaistu, päreen karsi vain ritisi ja lekotteli vielä sillä. Tämä tupa ei ollut Erlendillä ja Kristiinalla käytössä, ja ainakin puoli vuotta oli siitä, kun sitä viimeksi oli lämmitetty. Ilma siellä oli niin ihmeellisen ummehtunutta; täältä puuttui tykkänään asutun suojan moninaiset elävät hajut, räppänää ja ovea ei varmaankaan ollut aukaistu koko aikana — ja sitten löyhkäsi siellä villalta ja nahalta; moniaita kokoonkäärittyjä vuotakasoja ja villasäkkejä, jotka Kristiina oli erotellut aitassa säilytetyistä tavaroista, oli pinottu siihen tyhjään sänkyyn, jossa Lauritsa ja Ragnfrid aikoinaan olivat maanneet.

Pöydällä oli koko joukko pieniä lankavyyhtiä — pellavaista neuletta ja villalankaa, jotka Kristiina oli pannut syrjään lankoja värjätessään. Niitä hän siinä hypisteli ja järjesteli sormillaan.

Erlend istahti isännäntuolille pöydän päähän. Iso tuoli näytti niin merkillisen tyhjältä tuon hoikan miehen istua, kun siitä oli riistetty kaikki entiset pielukset ja päällisvaate. Molemmat Olavin-ritarit ristinkuvin merkittyine kypärineen ja kiipineen, joiden kuvat Lauritsa oli veistellyt tuolin kädensijoiksi, irvistelivät happamennäköisinä ja pahantuulisina Erlendin pienien ruskeitten nyrkkien alta. Niin hyvästi kuin Lauritsa ei kukaan ollut kyennyt veistelemään lehtikoristeita ja eläinkuvioita, mutta ihmisen hahmoa ei hän ollut oikein saanut syntymään.

Kauan oli hiljaista aviopuolisoiden kesken, eikä muuta ääntä kuulunut yön autiudessa kuin nurmea syöväin hevosten narskutus.

"Etkö joudu kohta vuoteeseen, Kristiina?" kysyi Erlend viimein.

"Entä itse?"

"Ajattelin odotella sinua", sanoi mies.

"Minun ei tee mieli käydä parvelle — en saa kuitenkaan nukutuksi —"

"Mikä sinun mieltäsi nyt oikein painaakaan, Kristiina, kun et luule saavasi nukutuksi?" kysyi mies hetken perästä.

Kristiina oikaisi selkänsä. Hän seisoi ja hypisteli sormiensa välissä kanervanvihreätä villalankavyyhteä.

"Mitä sinä puhelitkaan tänään Naakkven kanssa —?" Hänen täytyi nielaista pari kertaa, kun hänen kurkkuaan niin kuivi. "Semmoisen neuvon tunnuit antavan, joka ei hänelle kelvannut — te haastelitte jotain Ivarista ja Skulesta —"

"Ohoo — senkös sinä panitkin merkille!" Erlendiä nauratti hiukan. "Sanoinhan vain pojalle, että onhan minulla vävykin, kun oikein muistan. — Vaikka tuskinpa Gerlak enää olisi yhtä nöyrää miestä kuin ennen aikaan, jolloin hän suuteli kättäni ja kantoi viittaani ja miekkaani. Mutta hänellä on laivoja merellä — ja rikkaita sukulaisia sekä Bremenissä että Englannissa. Se mies ehkä oivaltaa nyt, että hänen asiansa on auttaa vaimonsa veljiä eteenpäin maailmassa — en sitä minäkään säästellyt tavaraani, kun olin rikas ja naitoin tyttäreni Gerlak Tiedekeninpojalle."

Kristiina ei virkkanut mitään. Viimein sanoi Erlend hiukan kiukkuisesti:

"Hyvä isä sentään, Kristiina, älähän nyt seiso ja tuijota siinä kuin olisit kivipatsas —"

"Enpä minä vain osannut ajatella, kun me molemmat ensin yhteen tulimme, että meidän lastemme täytyisi käydä mieroa ja anella leipäänsä vierasten taloista."

"En sitä, saakeli soikoon, minäkään ajattele! Mutta jos heidän pitää lappaa ruokaa sisäänsä seitsemään mieheen näillä sinun tiloillasi, niin moukiksi he siitä ravinnosta kasvavat, Kristiinaiseni — ja luulisinpä minä sentään poikani pystyvän johonkin parempaankin. Aika rasavillejä näyttää Ivarista ja Skulesta varttuvan — mutta sellaisillepa pojille maailma taritsee niin vehnästä kuin hunajakakkuakin; niistä tulee miehiä, jotka leikkaavat leipänsä miekallaan."

"Palkkasotureitako sinä aiot pojistasi tehdä —?"

"Palkkasoturi olin itsekin, kun olin nuori ja seurasin Jaakko-kreivin matkassa. Jumala hänelle rauhan antakoon, sanon minä — silloin sain toki oppia vähin sellaista, mitä mies ei muuten opi tässä maassa — istuipa sitten öykkärinä pöytänsä päässä hopeavyö mahallaan ja olutta maaruunsa särpien tahi nuokkui auransa kurjessa ja haisteli kaakkiensa takaperiä. Reilusti ja riuskasti minä silloin elelin kreivin pestissä — sen sanon, vaikka olinkin saanut tämän jalkavammani jo Naakkven ikäisenä ollessani. — Sainpa toki ainakin nauttia nuoruudestani silloin —"

"Vaikene!" Kristiinan silmissä musteni. "Eikö sinusta olisi suurin synti ja häpeä, jos pojistani tulisi samanlaisen onnettomuuden orjia —?"

"Olisi kylläkin; Jumala varjelkoon heitä lankeamasta samaan kuoppaan — mutta eipä heidän tarvitse matkia kaikkia isänsä typeryyksiä. Voi sitä olla ritarikin, Kristiina, ilman että silti on pakko saada moista syntitaakkaa hartioilleen —"

"Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu, niin sanotaan sanassa, Erlend!"

"Hm, tuota olen kyllä kuullut, kultaseni. Ja kuitenkin kuolivat useimmat sekä sinun että minun esi-isistäni kristillisesti vuoteissaan ja saivat osakseen viimeisen voitelun ja sielunavun, Kristiina. Eihän sinun tarvitse mennä kauemmas kuin omaan isääsi — olipahan hän nuoruudessaan näyttänyt olevansa kelpo miekkanies hänkin —"

"Hänen piti palvella kuninkaan sotajoukoissa, ja kuninkaan käskystä hän, kuten muutkin, tarttui aseisiin puolustaakseen kotinurkkia. Ja kuitenkin isä itse sanoi, ettei Jumalan tahto ole, että me kastetut, kristityt miehet kannamme asetta toisiamme vastaan —"

"Ehei, sen tiedän. Mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen millaiseksi se tuli, kun Aatami ja Eeva söivät siitä puusta — ja se sattui ennen minun aikaani; enhän minä sille mitään mahda, että me synnissä siitetyt ja syntyneet olemme?-"

"Jumalattomasti sinä nyt puhelet —!"

Erlend keskeytti hänet kiivaasti:

"Kristiina — sinä tiedät hyvin sen — en ole ikinä ollut hidas katumaan ja sovittamaan syntejäni mikäli vain olen kyennyt. Mikään hurskas mies minä en ole, se on totta. Olen saanut nähdä liian paljon jo lapsuusvuosistani ja poikaiästäni alkaen. Isäni oli parasta poikaa kapitulin mahtiherrojen kanssa — näitä juoksenteli kuin pieniä porsaita alituisesti hänen luonaan — Eiliv herra siihen aikaan, kun hän vielä oli pappi, ja herra Sigvat Lande ja koko muu joukko, eivätkä he tuoneet mukanaan paljoakaan muuta kuin iänikuista riitaa ja toraa — uppiniskaisesti ja kelvottomasti käyttäytyivät omaa arkkipiispaansa vastaan — siitä he eivät käyneet yhtään pyhemmiksi ja rauhaa rakastavammiksi, että joka päivä pitelivät kaikkein pyhimpiä pyhimyskaluja käsissään ja kohottivat ilmaan Herramme itsensä leivän ja viinin muodossa —"

"Emme me ole kelvolliset pappeja tuomitsemaan — isä sanoi aina, että meidän velvollisuutemme on notkistaa polvemme heidän pappeudelleen ja olla heille kuuliaiset, mutta että heidän luonnollinen ihmisensä on yksistään kaikkivaltiaan Jumalan tuomion alainen —"

"Johoo, niinpä kyllä!" Erlend venytteli vähän sanojaan. "Tiedänhän minä hänen sellaista sanoneen, ja olet sinä siitä ennenkin puhunut. Ja tiedän senkin, että sinä olet hurskasluontoisempi ihminen kuin mitä minä jaksan olla — ja sittenkin, Kristiina, on minun vaikea saada päähäni, että oikein ja Jumalan sanan mukaista olisi, että sinä aina haudot noita menneitä mielessäsi etkä koskaan saata niitä unohtaa. Kauhean pitkämuistinen oli sinun isäsikin, Lauritsa-vainaja — ei silti, että sanoisin isästäsi mitään muuta kuin että hän oli hurskas ja ylhäisen hyvä ihminen, ja sellainen olet sinäkin, sen minä tiedän — mutta monesti, kun sinä puhelet niin lempeästi ja kauniisti, kuin olisi suussasi pelkkää hunajaa, niin minua pelottaa, että sinä samalla kuitenkin vatvot sydämessäsi vanhoja vääriä tekoja, ja Jumala tuomitkoon, oletko sinä yhtä hurskas mieleltäsi kuin kieleltäsi —"

Yhtäkkiä kuukahti Kristiina etunojoon, kaatui rinta pöytää vasten kätkien päänsä käsivarsien väliin ja alkoi parkua. Erlend kavahti pystyyn — vaimo huusi ja itki ankarin, puistattavin nyyhkytyksin, niin että selkä tärähteli. Erlend tarttui häntä hartioihin:

"Kristiina, mikä sinun on —? Mikä sinun on?" toisteli hän, istahti vaimonsa viereen penkille ja koetteli nostaa hänen päätänsä pystyyn. "Kristiinaiseni — älähän huoli noin hirveästi itkeä — ihanhan minä pelkään sinun kadottaneen järkesi —"

"Minua pelottaa!" Kristiina oikaisi itsensä pystyyn ja puristi kätensä nyrkkiin sylissään. "Minua niin pelottaa — oi laupias Maaria-emonen, auta meitä poloisia — minua niin pelottaa, mitä kaikista pojistani tuleekaan —"

"Niin, Kristiinaiseni — mutta sinä saat tottua siihen — sinä et voi enää kauankaan pidellä heitä hameittesi turvissa — kohta tulee heistä miehiä, kaikista meidän pojistamme. Ja sinä olet niinkuin imisä narttu —" Erlend nosti toisen jalan toisen yli, piti käsiään ristissä polvella ja katseli hiukan väsyneenä vaimoaan — "sinä irvistät hampaitasi silmittömästi sekä tutuille että vieraille, kohta kun tulee puhe poikueestasi."

Vaimo nousi äkisti seisomaan, oli ääneti kotvan aikaa ja väänteli käsiään. Sitten hän rupesi kiivaasti astelemaan edestakaisin lattialla. Hän ei vieläkään virkkanut mitään, ja Erlend istui ja katseli häntä vaiti.

"Skule —" Kristiina pysähtyi miehensä eteen. "Onnettomuutta ennustavan nimen sinä annoit sille pojallesi. Mutta sinä tahdoit sitä väkisin — sinä tahdoit, että herttuan muisto nousisi jälleen eloon siinä lapsessa —"

"Siinä nimessä ei ole mitään vikaa, Kristiina. Onnettomuuttako — sitä sattuu monenlaista. Minä muistin, kun kohotin isoäitini isän muiston eloon pojassani, että onni petti tämän, mutta kuningas hän sittenkin oli totisesti ja paremmalla oikeudella kuin se harjantekijän sikiö —"

"Olittepa te kuitenkin aika mahtavia siitä hyvästä, sinä ja Munan Baardinpoika, että olitte Haakon-kuninkaan sukulaismiehiä."

"Niin, tiedäthän, että Sverren suku sai kuningasverta suoniinsa isäni tädistä, Margret Skulentyttärestä —"

Pitkän siunaaman tuijottivat mies ja vaimo toisiaan silmiin.

"Tiedänpä kyllä, mitä sinä ajattelet, emäntäiseni armas." Erlend nousi ja kävi jälleen isännänistuimelle. Nojaten käsillään molempiin veistokuvan kypäripäihin hän kumartui hiukan etunojoon ja hymyili kylmästi ja ärsyttävästi. "Mutta näethän hyvin, Kristiinaiseni, etten minä ole maahan sortunut, vaikka minusta tulikin köyhä ja hyljeksitty mies. Saat sen kernaasti tietää — minä en sitä pelkää, että isieni suku on minun mukanani iäksi kaikeksi suistunut vallasta ja kunniasta. Minutkin onnetar petti — mutta jos uhkayritykseni olisi vienyt perille, niin istuisin nyt poikieni kanssa kuninkaan oikealla kädellä, mihin meillä hänen veriheimolaisinaan olisikin synnynnäinen oikeus. Minun kohdaltani on leikki lopussa, kuten sanoin — mutta kun katselen poikasiani, Kristiina, niin näen heidän osakseen tulevan sellaisen kohtalon, johon he sukuperänsä nojalla ovatkin oikeutettuja. Sinun ei tarvitse vaikeroida niin surkeasti heidän takiaan, etkä sinä saa pyrkiä kahlehtimaan heitä ikuisesti tänne syrjäiseen loukkoon — anna sinä heidän vapaasti koetella siipiään, ja silloin ehkä saat nähdä, ennen kuin kuolema ummistaa silmäsi, että he ovat jälleen saaneet kiinteän jalansijan isänsä aatelisperinnössä —"

"Kylläpä sinä jaksatkin lörpötellä!" Katkeran kuumia vihankyyneleitä pyrki nousemaan vaimon silmiin, mutta hän pyyhkäisi ne rystysillään ja nauroi irvistellen:

"Sinä näytät olevan vielä lapsellisempi kuin omat poikasi, Erlend! Tuollaista sinä viitsit jaaritella — ja nyt on vielä sama päivä, jolloin Naakkve oli vähällä saada osakseen sellaisen kunnian, jota kristityn suu ei kehtaa edes nimittääkään, jollei Jumala laupeudessaan olisi varjellut meitä —"

"Minunpa siinä sitten sallittiin olla Jumalan välikappaleena sillä kertaa" — Erlend kohautti olkapäitään. Mutta sitten hän sanoi hyvin totisesti:

"Sellaista sinun ei tarvitse pelätä, Kristiina-rukkani — tämäkö se on säikyttänyt sinut ihan järjiltäsi, vaimo poloiseni!" Hän loi katseensa maahan ja sanoi melkein hämillään: "Sinun pitää muistaa, Kristiina — sinun autuas isävainajasi rukoili meidän lastemme puolesta, niinkuin hän rukoili meidän kaikkien puolesta alituisesti. Ja minä uskon lujasti, että niin hyvän miehen esirukoukset auttavat monestakin pulasta ja vaarasta — kaikkein pahimmastakin —" Vaimo näki hänen salaa tekevän ristinmerkin peukalollaan rintansa yli.

Mutta Kristiina oli niin suunniltaan katkeruudesta, että tuokin vain ärsytti häntä yhä enemmän:

"Sillä sinä siis lohdutat itseäsi röhöttäessäsi siinä isäni isäntätuolilla, että poikasi pelastautuvat hänen rukouksillaan, niinkuin heitä ruokitaan hänen perinnöllään —"

Erlend kalpeni:

"Tarkoitatko sinä, Kristiina — että minä olen arvoton istumaan Lauritsa Bjørgulfinpojan istuimella?"

Vaimo liikutti huuliaan, mutta ei saanut sanaakaan kuuluviin. Erlend nousi pystyyn ja kumartui häntä kohti:

"Sitäkö sinä tarkoitat — sillä jos niin teet, niin en Jumal'avita koskaan enää istu siinä."

"Vastaa", sanoi hän jälleen, kun vaimo pysyi äänettömänä. Kristiinan ruumiin läpi kävi pitkä puistatus.

"Hän oli — parempi isäntä ja aviomies —. hän, joka istui siinä — ennen sinua", sai hän vihdoin töin tuskin sanotuksi.

"Varjele kieltäsi, Kristiina!" Erlend astui pari askelta lähemmäksi vaimoaan. Tämä suoristautui äkisti:

"Niin, lyö vain minua — olen sen kestänyt ennenkin, joten jaksan sen nytkin kestää."

"Lyödäkö sinua — sitä en ajatellut." Erlend seisoi ja painoi nyrkkiään pöytään; jälleen he tuijottivat toisiinsa, ja jälleen oli miehen kasvoilla tuo merkillinen outo levollisuus, jonka vaimo oli joskus ennenkin ihmeekseen niillä nähnyt. Nyt se ärsytti hänet aivan hurjuuteen saakka. Hän tiesi olevansa itse täysin oikeassa, Erlendin jaaritus oli vallan järjetöntä, edesvastuutonta — mutta tuo Erlendin kasvojen ilme sai hänet tuntemaan kuin olisi koko vääryys ollut hänen omalla puolellaan.

Hän katseli miestään silmiin, ja vaikka hän itse ihan vapisi pelosta sitä sanoessaan, sanoi hän kuitenkin:

"Minä pelkään, ettei minun poikaini osana tule olemaan kohottaa sinun sukuasi jälleen kunniaan siellä Trønden puolella."

Erlend valahti veripunaiseksi:

"Et siis malttanut olla muistuttamatta minulle Sunniva Olavintyttärestä —"

"Enhän minä hänen nimeään maininnut, vaan sinä itse."

Erlend punastui vielä enemmän:

"Etkö sinä ole tullut koskaan ajatelleeksi, Kristiina — ettet sinäkään ollut vallan syytön siihen — onnettomuuteen —

"Muistatko sitä iltaa siellä Nidarosissa — kun minä tulin sinun vuoteesi viereen. Kovin onneton olin silloin ja suruissani, että olin rikkonut sinua vastaan, emäntäiseni — minä tulin pyytämään sinulta anteeksi — väärintekoani. Sinä vastasit minulle käskemällä palaamaan sinne, missä olin maannut edellisenkin yön —"

"Voinko minä silloin tietää, että olit maannut sukulaisesi vaimon vieressä —"

Erlend seisoi hetkisen kuin naulittuna. Hänen kasvoillaan vaihteli väri. Sitten hän käännähti kannoillaan ja lähti pirtistä sanaakaan sanomatta.

Vaimo ei liikahtanutkaan — kauan hän seisoi hievahtamatta alallaan kynttilään tuijottaen, yhteen puristetut nyrkit leuan alla.

Vihdoin hän viskasi niskojaan ja hengähti syvään. Kerran sieti mies saada kuullakin tuosta asiasta —.

* * * * *

Sitten hän havahtui kuullessaan hevosenkavioiden kapsetta kartanolta — hän erotti kapseesta miehen taluttavan hevosta. Hän hiipi ovelle ja kynnyksen yli kuistille, piilottautui kannatinpylvään taa ja kurkisti pihalle.

Yö alkoi jo hämärtyä aamuksi. Ulkona kartanolla seisoivat Erlend ja Ulf Haldorinpoika. Erlend piteli hevostaan, ja vaimo näki sen satuloiduksi ja miehen matkaan sonnustautuneeksi. Miehet puhelivat keskenään kotvan aikaa, mutta hän ei voinut erottaa sanoja. Sitten hypähti Erlend satulaan ja lähti ratsastamaan käyntijalkaa pohjoiselle veräjälle; hän ei katsahtanut taakseen, mutta näytti yhä puhelevan Ulfin kanssa, joka astui hevosen rinnalla.

Miesten jouduttua kujaan kyyristyi Kristiina kaiteen yli kuuntelemaan, riensi sitten niin äänettömästi veräjälle kuin taisi, seisahtui sinne tultuaan ja kuulosteli jälleen — nyt hän voi kuulla, kuinka Erlend pani Mustan ravaamaan valtatietä pitkin.

Vähän ajan perästä palasi Ulf takaisin. Hän seisahtui ällistyneenä nähdessään emännän veräjällä. Siunaaman ajan he tuijottivat toisiaan harmaassa hämärässä. Ulf oli paljain säärin töppösissään ja viitta pelkän paidan yllä.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi emäntä kiivaasti.

"Sen kai itse tiedät — minä en sitä arvaa."

"Minne hän lähti ratsastamaan?" kysyi Kristiina jälleen.

"Haugeniin." Ulf vaikeni hetkeksi. "Erlend tuli herättämään minut — sanoi tahtovansa ratsastaa sinne jo yötä myöten — kiire hänellä näytti olevan; oli joitakin asioita täällä talossa, joita hän pyysi minun toimittamaan hänen poissa ollessaan."

Kristiina oli kauan ääneti.

"Oliko hän silloin vihoissaan?"

"Rauhallinen hän oli." Hetken perästä sanoi Ulf hiljaa: "Minä pelkään vähän, Kristiina — etköhän sinä liene sanonut hänelle semmoista, mikä olisi ollut paras jättää sanomatta?"

"Sietäköön Erlendkin kerran, että hänelle puhutaan kuten järkevälle miehelle", vastasi emäntä kiivaasti.

He kävelivät verkalleen pihan yli. Ulf kääntyi omalle pirtilleen, mutta Kristiina seurasi häntä:

"Ulf, kuoma", puheli hän hätäisesti, "ennen vanhaan sinä pyytelit alituisesti, että minä poikaini takia pysyisin kovana ja puhuisin järkeä Erlendille."

"Niin, minä olen viisastunut iän mukana, Kristiina, mutta sinä et ole sitä tehnyt", vastasi toinen samaan sävyyn kuin ennen.

"Hyvinpä sinä osaatkin minua lohduttaa", sanoi emäntä katkerasti.

Mies laski kätensä raskaasti naisen olkapäälle, mutta ei aluksi virkkanut mitään. He seisoivat äänettöminä — ympärillä oli niin hiljaista, että molemmat voivat erottaa kosken ikuisen kohinan, jota he muulloin eivät panneet merkille. Etäämpänä kylillä kiekuivat kukot, ja Kristiinan kartanokukko vastasi kaikuvasti tallista.

"Niin, Kristiina, minä olen saanut oppia säästelemään lohdutuksiani — sitä tavaraa onkin vahvasti tarvittu tässä talossa elellessä — ja nytkin meidän täytyy säästellä sitä, sillä eihän tiedä kuinka kauan sitä vielä tarvitaan —"

Kristiina riistäytyi irti hänen kätensä alta; purren hampaansa tiukasti alahuuleen hän käänsi kasvonsa syrjään ja pakeni sitten juoksujalkaa kartanoa alas tyhjään keittiötupaan.

Aamu oli jäätävän kylmä; hän kietoi viittansa tiiviisti ympärilleen ja veti hilkan huppuun päänsä yli. Kokoon lysähtäneenä, yökasteesta märät jalat hameen alle vedettyinä ja ristiin pannut käsivarret polvillaan hän istui kylmän lieden reunalla mietteisiinsä painuneena. Tavan takaa värähtelivät hänen kasvonsa, mutta itkua ei tullut.

* * * * *

Hän lienee nukahtanut ja havahtui sitten äkisti pystyyn selkä kipeänä, kylmästä kohmettunein ja kankein jäsenin. Ovi oli raollaan — hän näki täyden päivän paistavan kartanolle.

Kristiina meni kuistiin — aurinko oli jo korkealla, alhaalta tarhahaasta hän kuuli sen hevosen tiu'un helinän, joka äskettäin oli käynyt rammaksi. Hän katseli uutispirtille päin. Siellä hän näki pikku Munanin seisovan ylisparvekkeella ja kurkistelevan ulos kannatinpilarien välistä.

Pojat — ajatus näistä kuohahti hänen sydämensä läpi. Mitähän he olivatkaan arvelleet, kun herätessään olivat nähneet vanhempien vuoteen ihan koskemattomaksi!

Hän juoksi kiireesti pihan poikki lapsen luo — Munan oli paljaassa paidassaan. Kohta kun äiti saavutti pojan, tämä pisti kätensä hänen käteensä aivan kuin olisi ollut peloissaan.

Ylispirtissä ei kukaan pojista ollut vielä täysissä pukeissaan — he eivät arvatenkaan olleet heränneet yöllisestä pihalla liikkumisesta. Kaikki he katsahtivat äitiin tämän tullessa sisään ja sitten jälleen alas eteensä. Hän pani sukat Munanin jalkaan ja tahtoi auttaa häntä vetämään niitä sääriin.

"Missä isä on?" ihmetteli Lauritsa.

"Isäsi lähti ratsastamaan pohjoista kohti Haugeniin jo aamuhämärissä", vastasi äiti. Isommat lapset näkyivät heristävän korviaan, kun hän jatkoi: "Tiedäthän sinä hänen jo kauan puhelleen siitä, että hänen pitäisi lähteä katsastamaan, minkälaisessa kunnossa se hänen talonsa oikein on."

Molemmat pienimmät tuijottivat äidin kasvoihin suurin ihmettelevin silmin, mutta viisi vanhinta veljestä salasi häneltä katseensa mennessään ulos.

III

Päivät vierivät. Ensi alussa Kristiina ei ollut lainkaan peloissaan: hän ei vaivannut itseään mietiskelemällä, mitä Erlend oikein mahtoi ajatella, kun karkasi kotoaan tuolla tavalla äkkipäissään yön selkään, tai kuinka kauan hän aikoi kökötellä metsätilallaan ja rangaista vaimoaan poissaolollaan. Kristiinaa kiukutti miehensä menettely ylen määrin ennen kaikkea sen vuoksi, ettei hän voinut kieltää olleensa itsekin syyllinen epäsopuun ja sanoneensa sanoja, jotka hän nyt olisi hartaasti halunnut saada lausumattomiksi.

Olihan hänessä itsessään tosin ennenkin ollut syytä, ja usein hän oli pikaistuksissaan paiskannut ilkeitä ja pistäviä sanoja miehensä silmille. Mutta katkerimmin loukkasi häntä se, ettei Erlend koskaan saattanut unohtaa ja antaa anteeksi ilman että hänen vaimonsa täytyi nöyrtyä pyytelemään sitä kauniisti häneltä. Eikä Kristiina omasta mielestään ollutkaan kovin usein hairahtunut — eikö Erlend voinut muistaa, että useimmiten oli Kristiina kadottanut itsehillintänsä silloin, kun oli sattunut olemaan lopen väsynyt ja murheiden murtama ja sittenkin tuskallisesti pyrkinyt kantamaan ristinsä. Sitä olisi Erlendin hänen mielestään pitänyt ajatella, ja myös että hän oli saanut surra vuosikaudet poikiensa tulevaisuudesta ja nyt tänä kesänä kahdesti kokea hirvittävää hätää Naakkven takia. Nyt olivat Kristiinan silmät auenneet näkemään, että nuoren äidin vaivan ja tuskan jälkeen seuraa elämässä aina vanhenevalle äidille uudenlaista huolta ja kärsimystä. — Miehen huoleton jaarittelu siitä, ettei hän puolestaan ollut levoton poikien tulevaisuudesta, oli siihen määrään ärsyttänyt häntä, että hänestä oli tosiaankin tullut kuin mikäkin äkäinen ampiainen — tai kuin poikuettaan puolustava emäkoira; Erlend sai kernaasti hänen puolestaan sanoa häntä koiraemoksi, joka haukkua luskuttaa poikiansa puolustaessaan. Valppaasti ja varovaisesti hän tahtoi aina valvoa niiden turvallisuutta niin kauan kuin hänessä hengenrahtua riitti.

Ja pitikö miehen sen asian takia unohtaa, että hänen vaimonsa oli seisonut voimainsa mukaan hänen rinnallaan aina kun tarvittiin, ja että hän oli ollut järkevä ja oikeamielinen tulistumisestaankin huolimatta — silloin kun mies löi häntä ja kun tämä petti hänet yhdessä tuon inhottavan kevytmielisen Lenvikin rouvan kanssa — jos miehen teki mieli, niin unohtakoon vain! Ei edes nytkään Kristiina voinut tuntea kovin suurta suuttumusta ja katkeruutta Erlendiä kohtaan muistellessaan tuota suurinta vääryyttä, minkä tämä oli tehnyt häntä vastaan — kun hän ehtimiseen oli valittanut tämän asian takia, niin se oli tapahtunut vain siksi, että hän tiesi miehensä itsensäkin sitä harmittelevan ja katuvan pahaa tekoaan. Mutta koskaan hän ei ollut ollut niin vihastunut Erlendiin — eikä ollut nytkään, ettei muisto tämän lyönneistä ja uskottomuudesta ja kaikista sen seurauksista olisi surettanut häntä eniten miehen itsensä takia — hän oli aina tuntenut, että Erlend oli näillä hillittömyytensä purkauksilla pikemminkin rikkonut omaa itseään ja sielunsa autuutta kuin vaimoaan vastaan.

Eniten jäivät Kristiinan mieltä kirvelemään kaikki ne pikku haavat, joita Erlendin kalsea välinpitämättömyys ja lapsekas kärsimättömyys oli iskenyt häneen — eipä mies edes ollut välittänyt hillitä lemmen osoituksissaankaan loukkaavaa himokkuutta ja ajattelemattomuutta, vaikka tiesikin todellisesti rakastavansa vaimoaan. Kaikkina niinä vuosina, jolloin Kristiina oli vielä ollut nuori ja pehmytmielinen, oli hän tuntenut, ettei hänellä kauankaan riittäisi terveyttä eikä sielunvoimia, kun hänen oli aina istuttava syli täynnä tuollaisia turvattomia pikkulapsia, jollei isällä ja aviomiehellä itsellään olisi kylliksi voimia ja rakkautta suojelemaan häntä ja pienokaisia hänen sylissään. Niin sanomattoman tuskallista oli ollut tuntea itsensä heikoksi ruumiiltaan ja yksinkertaiseksi ja kokemattomaksi mieleltään, kun ei samalla voinut luottaa miehensä viisauteen ja voimaan — tämä se oli kerta kaikkiaan iskenyt häneen sydänhaavat, jotka sitten eivät enää ottaneet parantuakseen. Yksinpä sitäkin makean ilon ja nautinnon hurmaa, joka tulvehti sydämeen, kun sai nostaa ilmoille imeväisen lapsen, laskea sen suloisen suun rinnalleen ja tuntea tuon pienen pehmoisen ja lämpöisen palleron istuvan käsivarrellaan, sitäkin katkeroitti alituinen pelko ja levottomuus — niin pieni ja turvaton sinä olet, eikä isässäsi ole miestä pitämään sinua silmäteränään —.

Ja nyt, kun pikku piltit olivat saaneet housut jalkaansa ja voiman jäseniinsä, vaikkakaan ei vielä paljoa miehen mieltä — silloin Erlend houkutteli ne häneltä. Koko tuo joukko pyöri pois hänen luotaan, isä ja pojat yhdessä — tuon ihmeellisen poikamaisen leikinhalun kirmassa, josta hän oli aina ollut näkevinään pilkahduksen kaikissa kohtaamissaan miehissä, mutta jota raskaitten surujen painama naisenmieli ei koskaan jaksa käsittää eikä seurata.

Siksipä oli Kristiina omasta kohdastaan ainoastaan murheellinen ja ärtynyt Erlendiä ajatellessaan. Mutta hätä ja tuska täytti hänen sydämensä, kun hän ajatteli, mitä pojat mahtoivat isän poissaolosta arvella.

Ulf oli käynyt Dovrella kahdella satulahevosella viemässä Erlendille niitä tavaroita, joita tämä oli halunnut itselleen lähetettäväksi — vaatteita ja hyvän joukon aseita, hänen kaikki neljä joustaan, pussittain nuolenkärkiä ja rautanauloja sekä kolme koiraa. Munan ja Lauritsa parahtivat parkumaan, kun Ulf vei pois pienen silokarvaisen ja riippukorvaisen nartun, hienoa ulkomaan rotua, jonka Erlend oli saanut Holmin apotilta. Jo pelkkä tosiasia, että isä oli sellaisen harvinaisen rotueläimen omistaja, korotti hänet poikasten silmissä kaikkien muiden miesten yläpuolelle. Ja isä oli luvannut, että kun narttu ensi kerran sai pentuja, oli heillä kullakin lupa valita itselleen joukosta mieleisensä.

Kun Ulf Haldorinpoika palasi matkaltaan, tiedusti Kristiina kautta rantain, oliko Erlend maininnut mitään kotiintulostaan.

"Ei", sanoi Ulf. "Hän näyttää aikovan asettua sinne oikein olemaan."

Omasta aloitteestaan ei Ulfilla ollut matkastaan paljon kerrottavaa. Eikä Kristiinalla ollut halua kyselläkään.

* * * * *

Syksyllä, kun uudispirtistä muutettiin vanhaan tupaan, sanoivat vanhimmat pojat tahtovansa mielellään maata talviajan ylisparvella. Kristiina salli heidän seurata mielitekoaan ja jäi siten yksin kahden nuorimpansa kanssa nukkumaan alakertaan. Ensimmäisenä iltana hän sanoi, että nyt saattoi Lauritsakin muuttaa sänkyyn hänen viereensä.

Poika piehtaroi ja reuhtoi mielensä hyviksi pehmeällä patjalla. Lapsia oli makuutettu penkeillä oljilla täytetyillä nahkasäkeillä, peitteinään villavällyt. Mutta sängyissä oli sinipäällyksiset patjat ja vällyjen lisäksi hienot raanut — ja vanhemmilta oli valkeat liinapäälliset pieluksissaan.

"Tässä me kai saamme maata vain siihen asti, kunnes isä tulee kotiin", kysyi Lauritsa, "ja sitten muuttaa takaisin penkille, vai mitä, äiti?"

"Silloin te voitte nukkua Naakkven ja Bjørgulfin sängyssä", vastasi äiti. "Jolleivät pojat vain muuta päätään ja tule jälleen tänne alas, kun ilmat käyvät kylmiksi." Yläkerrassakin oli tosin pieni nurkkaan muurattu uuni, mutta se antoi enemmän savua kuin lämpöä, ja tuuli läpäisi pahemmin yläkerran seinistä kuin alhaalla tuvassa.

Mitä pitemmälle syksy joutui, sitä enemmän alkoi Kristiinan mieleen hiipiä epämääräistä pelkoa; se kasvoi päivä päivältä, ja jännitys teki hänen elämänsä katkeraksi. Eikä kukaan muukaan tuntunut tahtovan kysellä Erlendistä.

Pitkinä, pimeinä syysöinä hän makasi valveilla kuunnellen pikkulasten tasaista hengitystä ja tuulen tohinaa talonnurkissa ja ajatteli Erlendiä. Kunpa tämä edes ei olisi oleksinut tuossa talossa —!

Kristiinasta oli tuntunut ilkeältä, kun veljekset olivat pitäneet puhetta Haugenista — Munan Baardinpoika oli kerran yöpynyt heille vähän ennen heidän lähtöään Osloon. Munan oli silloin yksin omistanut tuon talopahasen äitinsä jälkeen. Hän ja Erlend olivat kummatkin tulleet humalaan ja puhuneet puuta heinää ja Kristiinan tuskaillessa joutuisivatko he kukaties viimein jaarittelemaan tuosta pahan onnen paikasta, oli Munan todella saanut päähänsä lahjoittaa sen Erlendille — jotta tämä ei olisi vallan osaton Norjan maaperästä. Tilanvaihto tapahtui leikkiä laskien — panivatpa he pilkaksi kaikki kulkupuheetkin, ettei Haugenissa voinut asua, koska siellä muka kummitteli. Tässä tilaisuudessa tuntui Munan Baardinpoika jo tyyten unohtaneen, minkä säikähdyksen hänen äitinsä ja tämän miehen kamala loppu tuossa talossa oli aikoinaan hänelle tuottanut.

Hän antoi todellakin Erlendille muodollisen luovutuskirjan Haugenin omistukseen. Kristiina ei ollut voinut salata mielipahaansa siitä, että hänen miehensä oli tullut tuon kaamean paikan isännäksi. Mutta Erlend oli lyönyt koko jutun leikiksi:

"Eipä ole luultavaa, että kumpikaan meistä koskaan astuu jalallaan tuohon taloon — lienevätkö sen rakennukset enää pystyssäkään. Eikähän voi kuvitellakaan, että Aashild-täti tai Bjørn-herra tahtoisivat sen takia vierittää syntisyynsä meidän niskoillemme — joten se ei kai tule meitä pahentamaan, vaikka totta olisikin mitä ihmiset puhelevat — että he muka siellä kummittelevat."

Kun vuosi kuitenkin kului onnellisesti loppuun ja Kristiinan ajatukset yhä pyörivät Erlendissä ja tämä olossa Haugenissa, hän kävi niin juroksi ja harvasanaiseksi, että tuskin puheli mitään lapsilleen tai palkollisilleen, paitsi mitä vastaili heidän kysymyksiinsä; ja nämä tottuivat karttamaan puhella äidille ja emännälle enempää kuin ehdottomasti oli välttämätöntä, sillä Kristiina kävi kärsimättömäksi ja vastasi tiuskaillen, kun he häiritsivät hänen levotonta ja jännittynyttä sureksimistaan. Itse hän ei tätä juuri nimeksikään huomannut, niin että kun hän pani merkille, että molemmat nuorimmat lapset lakkasivat kyselemästä ja puhelemasta isästä hänen kanssaan, hän vain huokasi ja ihmetteli, kuinka pian lapset kerkiävät unohtaa — mutta siitä hän ei ollut ollenkaan tietoinen, että hän itse oli ärtyisillä vastauksillaan karkottanut heidät luotaan käskiessään heitä pysymään hiljaa ja lakkaamaan häntä kiusaamasta.

Vanhempienkin poikien kanssa hän puhui hyvin vähän.

* * * * *

Niin kauan kuin pakkassäitä kesti, voi hän sentään vastata vieraille, joita sattui tulemaan taloon isäntää kyselemään, että tämä oleskeli tuntureilla metsästysonneaan kokemassa. Mutta sitten tuli ensimmäisellä adventtiviikolla suuri lumisade, joka peitti sekä laaksot että tunturit.

Varhain aamulla P. Lucian-aaton päivänä, kun ulkona vielä oli pilkkopimeä ja tähdet kiiluivat, lähti Kristiina navettaan. Silloin hän näki lumikinokseen pistetyn päresoihdun valossa, että kolme hänen pojistaan kiinnitti suksia jalkoihinsa pirtin oven edustalla — ja vähän matkan päässä seisoi Gauten kimo lumikengät jalassaan ja satula selässä. Äiti arvasi, minne pojilla oli matka; mutta juuri sen vuoksi hän ei rohjennut olla näkevinään enempää kuin sanoi, koska tunsi yhden lähtijöistä Bjørgulfiksi — toiset olivat Naakkve ja Gaute —:

"Hiihtelemäänkö sinä lähdet, Bjørgulf — tänään näyttääkin tulevan kirkas päivä, poikaseni!"

"Niinkuin näette, äiti."

"Kaipa te sentään tulette kotiin ennen puoltapäivää?" kysyi äiti neuvottomana. Bjørgulf oli hyvin huono hiihtäjä; hänen kipeät silmänsä eivät kärsineet lumenkiloa, ja talvisaikaan hän pysyttelikin enimmäkseen sisällä. Mutta Naakkve vastasi, että he kukaties viipyisivät muutamia päiviä matkallaan.

Kristiina liikkui kotosalla hyvin levottomana. Kaksoset murjottivat mieli nyrpeänä, siitä hän huomasi heidänkin pyrkineen matkaan — vanhemmat pojat eivät olleet ottaneet heitä mukaansa.

Viidentenä päivänä vielä hyvissä ajoin, puolipäivän maissa, saapuivat nuo kolme matkalaista kotiin. He olivat lähteneet taipaleelle jo hyvin varhain Bjørgulfin takia, kertoi Naakkve — joutuakseen kotiin, ennen kuin päivä alkoi paistaa täydeltä terältä. Molemmat toiset kiipesivät heti ylisparvelle — Bjørgulf kantoi pusseja ja satulan pirttiin. Kaksi kaunista koiranpentua oli hänellä tuotavana pikkupojille — ja nyt unohtui näiltä äkisti koko entinen äkeys ja mielipaha. Gaute näytti olevan hämillään, mutta pyrki voittamaan sen:

"— Kas tässä", sanoi hän ja purki yhden pusseista; "nämä käski isä antamaan teille."

Kimpussa oli neljätoista ylen kaunista kärpännahkaa. Äiti otti ne vastaan, hämillään hänkin — hän ei saanut sanaakaan suustaan kiitokseksi. Hänellä olisi ollut paljon kyseltävää; mutta hän pelkäsi joutuvansa kokonaan tunteittensa valtaan, jos raottaisi edes vähäisenkään sydäntään — ja Gaute oli vielä niin nuori. Hän sai vain sanotuksi:

"Ihan valkoisiahan ne näkyvät olevan — niin, johan tuo talvi onkin pitkällä —"

Kun Naakkve tuli alas ja hän ja Gaute kävivät puurovadin kimppuun, sanoi Kristiina kiireisesti Fridalle, että hän tahtoi itse viedä ruoan yläkertaan Bjørgulfille. Hänessä oli yht'äkkiä virinnyt toivo, että tuo harvapuheinen poika, jonka hän aavisti mieleltään paljon kehittyneemmäksi kuin toiset veljet, kukaties antautuisi pitempiin puheisiin.

Poika oli paneutunut pitkäkseen vuoteeseen ja piti märkää vaatetukkoa silmillään. Äiti ripusti vesikattilan uunin hahlaan, ja Bjørgulfin syödessä kyynärpäähänsä nojautuen äiti keitti hauteen kuivatuista silmäruohoista ja leiniköistä.

Kristiina otti kulhon pojan kädestä, hauteli hänen verestäviä ja turvonneita silmiään lääkevedellä ja sitoi niille märän liinakangaskaistaleen, ja vasta sitten hän rohkaisihe kysymään:

"Eikö isäsi sanonut mitään, milloin hän aikoo palata tänne, meidän luoksemme?"

"Ei."

"Sinä olet aina niin hidas puhumaan, Bjørgulf", moitti äiti hetken perästä.

"Se tuntuu olevan sukuvika, äiti hyvä. — Simonin miehineen me tapasimme Rostenin pohjoispuolella — he ajoivat kuormia jonnekin pohjoiseen päin", jatkoi poika hetken arveltuaan.

"Puhelitteko te keskenänne?" kysyi äiti.

"E-ei —" poikaa nauratti. "Meidän suvussamme tuntuu lankouskin käyvän työlääksi."

"Syytätkö sinä siitäkin minua!" kivahti äiti. "Ensin sinä valitat meidän istuvan liiaksi tuppisuina — ja sitten väität, ettemme jaksa pitää lankouttakaan voimassa —"

Bjørgulfia taaskin vain nauratti. Sitten hän kohottihe ylemmäksi kyynärpäänsä varaan, aivan kuin kuunnellakseen äitinsä hengitystä:

"Herran nimessä, äiti, ettehän te vain ruvenne tässä vielä itkemään —. Minä olen väsyksissä ja apea mieleltäni, kun olen tottumaton suksilla liikkumaan — älkää te välittäkö siitä mitä sanoin. Tiedänhän minä sen kylläkin, ettette te ole mikään turhannärkkijä ja riitasäkki."

Kristiina lähti kohta sen jälkeen pois parvelta. Mutta tämän perästä hän ei enää olisi mistään hinnasta rohjennut udella tältä pojaltaan, mitä ajatuksia nuorten mielissä liikkui näistä asioista.

* * * * *

Poikain mentyä ylös parvelle hän makasi sitten joka ilta valveilla ja kuunteli: puhelivatkohan he ehkä keskenään yksin jäätyään? Kuului saappaiden kolinaa, kun he viskasivat ne lattialle, tuppivöiden helinää — hän kuuli heidän äänensä, mutta ei erottanut sanoja — he jauhoivat kilvan suutaan ja kävivät meluaviksi — se näytti olevan puoleksi riitaa, puoleksi leikkiä. Toinen kaksosista huusi kovaa — sitten kiskottiin jotakuta lattiaa pitkin, niin että pölyä lenteli alas pirtin katosta — parven ovi lyötiin auki niin kovaa, että rämähti — ulkoa kuistilta kuului kolinaa ja melua, ja Ivar ja Skule jyrisyttivät kiinnivedetyn oven takana — äiti voi erottaa Gauten kimakan ja nauruun tukahtuvan äänen. Tämä seisoi varmastikin oven sisäpuolella — nyt olivat hän ja kaksoset joutuneet jälleen riitaan, ja leikin lopuksi Gaute viskasi kaksoset ulos. Vihdoin äiti kuuli Naakkven miehevän rintaäänen, hän rakensi rauhaa — molemmat ulos karkotetut laskettiin jälleen sisään. Vielä hyvän rupeaman kuului ylhäältä puhetta ja naurua, sitten se siirtyi sänkyihin. Viimein taukosivat äänet tykkänään. Vähän ajan perästä tuli äidin korviin tasaista kuorsausta.

Äitiä nauratti alhaalla pimeässä. Gaute kuorsasi, kun hän oli oikein väsyksissä. Niin oli hänen ukkovaarinsakin tehnyt. Oli se somaa tuollainen perintöominaisuus — ne pojista, jotka ulkonäöltään tulivat Erlendiin, olivat myös siinä suhteessa hänen tapaisensa, että nukkuivat äänettömästi kuin linnut. Ja maatessaan ja muistellessaan kaikkia niitä pikkupiirteitä, joiden voi niin ihmeellisen selvästi huomata periytyvän monien sukupolvien kautta esi-isistä jälkeläisiin, täytyi Kristiinan jälleen naurahtaa itsekseen. Kiduttava jännitys äidin sydämessä hellitti hetkeksi, ja sekava unenhämärä saapui vihdoin ja hämmensi kaikki ajatuslangat — nukkujan vaipuessa ensin ruumiilliseen ja sielulliseen hyvinvointiin ja sitten kaiken unhottamiseen —.

— Nuoriahan he vielä ovat, lohdutti hän itseään unipäissään. Eivät he tietenkään vielä osaa ottaa elämää raskaalta kannalta.

* * * * *

Mutta eräänä päivänä uudenvuoden tienoissa tuli Sira Solmund, apulaispappi, Kristiinan luo Jørundgaardiin. Ensi kerran hän tuli sinne kutsumatta, ja Kristiina otti hänet vastaan kuin hyvän vieraan ainakin, vaikka hän heti aavisteli sydämessään pahaa. Niinpä kävikin kuin hän oli arvellut — pappi luuli velvollisuutensa vaativan häntä ottamaan selkoa, olivatko emäntä ja hänen miehensä omavaltaisesti ja jumalattomasti katkaisseet avioelämänsä, ja jos niin oli laita, niin kumpi puolisoista oli edesvastuussa tästä synnistä.

Kristiina tunsi itsekin tulevansa hätääntyneen puheliaaksi, räpyttelevänsä kiivaasti silmiään ja haastelevansa liikoja selitellessään papille, kuinka Erlend oli katsonut asiakseen käydä tarkastamassa Dovrella olevaa taloaan, joka oli ollut ihan rappiolla ja retuperällä niin monet vuodet, että rakennuksetkin olivat varmasti jo maaperässä — heillä kun oli semmoinen lapsijoukko että näiden vastaista etua tarvitsi pitää silmällä — ja paljon muuta samanlaista. Liian laajasti hän selitteli asioita, niin että yksinpä Sira Solmundinkin, joka muuten ei ollut mikään terävä-älyinen mies, täytyi huomata hänen epävarmuutensa — eikös vain hän alkanutkin ladella, miten innokas eränkävijä Erlend oli — sen kai pappi itsekin tiesi. Hän haki esiin ja näytteli kärpännahkoja, jotka oli saanut mieheltään — ja ennen kuin edes itsekään tiesi, oli lahjoittanut ne papille —.

Häntä oikein suututti, kun pappi oli lähtenyt talosta. Erlendin olisi totisesti pitänyt itsensä arvata tämäkin harmi — että kun hän viipyi sellaisia aikoja kotoa poissa, niin mokoma pappi, mikä heillä oli, keksisi tietystikin tulla utelemaan, oliko tässä kukaties kirkkoripityksen aihetta.

Sira Solmund oli pieni miehen käppyrä; hänen ikäänsä ei ollut helppo arvata, mutta lienee hän ollut neljänkymmenen korvilla. Hän ei ollut mikään älypää eikä liioin oppinutkaan mies, mutta hän oli rehellinen, hurskas ja puhdastapainen pappi. Vanhanpuoleinen sisar — lapseton leski ja ilkeä juorukello — hoiteli hänen pikku pappilaansa.

Hän tahtoi mielellään osoittautua uuraaksi kirkon palvelijaksi, mutta hänen uurautensa iski enimmäkseen vain pikkuasioihin ja halpasäätyiseen kansaan — hän oli liian arka ja pelokas käydäkseen suurtilallisten kimppuun ja vaikeita asioita selvittelemään; mutta jos hän kerran oli päässyt siinäkin alkuun, niin tulistui hän pian kiivaaksi ja itsepäiseksi intoilijaksi.

Kuitenkin hän oli hyvässä huudossa seurakuntalaisten keskuudessa. Yhtenä syynä oli että ihmiset kunnioittivat hänen hiljaista ja säädyllistä elämäntapaansa, toisena oli se, ettei hän ollut lähimainkaan niin rahanahne ja riidanhaluinen tehostaessaan kirkon oikeuksia ja kansan velvollisuuksia kuin Sira Eirik oli ollut. Tämä kai johtui etupäässä siitä, ettei hänellä ollut vanhan papin rohkeata luontoa.

Mutta Sira Eirikiä rakasti ja kunnioitti jokainen täysikasvuinen ja lapsi koko seudulla. Ihmisiä oli ennen vanhaan monesti suututtanut, kun pappi oli hellittämättömällä ahneudella pyrkinyt turvaamaan ja rikastuttamaan niitä lapsia, jotka hän oli siittänyt haureudessa seuralaisnaisensa kanssa; ensi aikoina hänen täällä asuessaan oli Sil-laakson kansa saanut tuntea monta tulista tuiskua hänen kirpaisevasta ankaruudestaan itsekutakin kohtaan, joka oli vähimmälläkin tavalla rikkonut kirkollista lakia vastaan. Soturi hän oli ollutkin, ennen kuin oli vihittänyt itsensä papiksi, ja hän oli seurannut nuoruudessaan merirosvojaarlia, Tornbergin Alf-herraa; sen kyllä voi havaita hänen käytöksestäänkin.

Mutta vieläpä silloinkin oli tunturilaakson kansa ollut ylpeä papistaan, sillä hän oli yläpuolella useimpia muita maan pappismiehiä tietojensa, suuren kokonsa, ruumiinvoimiensa ja ylimyksellisen käyttäytymisensä puolesta, ja hänellä oli ollut mitä ihanin lauluääni. Ja vuosien vieriessä ja niiden raskaiden koettelemusten alla, joilla Jumala näytti tahtovan rangaista tätä palvelijaansa hänen nuoruudenerhetystensä takia, oli Sira Eirik Kaarenpoika siihen määrään edistynyt viisaudessa, hurskaudessa ja oikeamielisyydessä, että hänen nimensä oli nyt rakastettu ja arvossapidetty kautta koko hiippakunnan. Kun hän lähti pappeinkokoukseen Hamarin kaupunkiin, kunnioitettiin häntä siellä kaikkien toisten pappien isän tavoin, puheltiinpa siitäkin, että piispa Halvard olisi mielellään tahtonut siirtää hänet sellaiseen kirkonvirkaan, jonka mukana olisi seurannut korkea arvonimi ja sija tuomiokapitulissa. Mutta Sira Eirikin huhuttiin pyytäneen saada jäädä sinne, missä hän oli — hän syytteli vanhuuttaan ja huononäköisyyttään, joka oli vaivannut häntä jo monet vuodet.

Silissä nähtiin valtatien varrella, Formosta vähän eteläänpäin, se kaunis vuolukivinen risti, jonka Sira Eirik oli omalla kustannuksellaan pystyttänyt sinne, missä rinteeltä tullut kivivyöry oli surmannut hänen molemmat nuoret lahjakkaat poikansa jo nelisenkymmentä ajastaikaa sitten. Vieläkään ei seudun vanhempi väki saattanut kulkea ristin ohi pysähtymättä sen eteen lukemaan Paternosteria ja Ave Mariaa Alfin ja Kaaren sielujen puolesta.

Tyttärensä oli pappi naittanut suurin myötäjäisin; hän oli antanut tämän hyväsukuiselle ja kelvolliselle talollisenpojalle jostakin Vikin puolelta; kukaan ei ollut osannut ajatella Jon Fisistä muuta kuin pelkkää hyvää. Kuuden vuoden perästä tuli tytär takaisin isänsä luo, nälistyneenä, terveys pilalla, rääsyisenä ja ruokkoamattomana, lapsi kummassakin käsipuolessaan ja kolmas vyössä. Ne Silin asukkaat, jotka niitä aikoja muistivat, tiesivät hyvin syyn, vaikkeivät sitä koskaan maininneet: noiden lasten isä oli Oslossa hirtetty varkaana. Jonin pojistakaan ei ollut tullut kunnon miehiä — ja nyt he jo makasivat haudassa kaikki kolme.

Jo tyttärenpoikainsa eläessä oli Sira Eirik uurastanut ahkerasti kaunistaakseen kirkkoaan uhkeilla lahjoilla. Näiden poikien kuoltua kirkko sitten joutui perimään suurimman osan hänen omaisuudestaan ja kallisarvoisista kirjoistaan. Silin uusi P. Olaville ja P. Tuomaalle pyhitetty kirkko olikin paljon isompi ja muhkeampi kuin entinen poroksi palanut, ja Sira Eirik oli kustantanut siihen paljon ihania ja kalliita koristeita. Hän kävi kirkossa joka päivä ja antautui siellä rukouksiin ja mietiskelyihin, mutta messun hän luki nykyään vain suurina juhlapäivinä.

Sira Solmund se nyttemmin saikin huolehtia enimmistä kirkollisista toimituksista. Mutta silloin, kun ihmisillä oli jokin erikoisen suuri suru kannettavanaan tahi kun heidän sielujansa ahdistelivat oikein pahat tunnonvaivat, lähtivät he mieluimmin vanhan kirkkoherran puheille, ja kaikista tuntui kuin olisi käynti Sira Eirikin luona ollut suuri apu.

* * * * *

Ja eräänä iltana kevätpuoleen lähti Kristiina Lauritsantytär Romundgaardiin ja koputti Sira Eirikin pirtinovelle. Mutta hän ei itsekään oikein tiennyt, miten hänen olisi pitänyt esittää asiansa; sen vuoksi hän jäi haastelemaan puoleen ja toiseen jätettyään papille tuomisensa. Viimein vanhus sanoi hiukan kärsimättömästi:

"Oletko sinä vain tullut tervehtimään minua, Kristiina, ja katsomaan kuinka minä jaksan? Se on kauniisti tehty, jos niin on laita — mutta ehkäpä sinulla on jotain erityistä sydämelläsi, ja jos on, niin haasta se suoraan äläkä kuluta aikaa joutavalla jaarituksella —"

Kristiina risti kätensä sylissään ja katseli maahan:

"Minun ei ole ollenkaan mieleeni, Sira Eirik, että mieheni asustaa tuolla ylhäällä Haugenissa."

"Eihän sinne ole pitkä matka", sanoi pappi, "voithan sinä hyvin mennä puhumaan hänen kanssaan ja pyytää häntä palaamaan heti kotiin. Paljon ei kai hänellä lienekään tekemistä tuossa pienessä talorähjässä, mikä vaatisi häntä viipymään siellä enää."

"Minua pelottaa, kun ajattelen, että hän istuu siellä aina yksinään näinä talvisina öinä", sanoi vaimo, ja häntä puistatti.

"Erlend Nikulauksenpoika lienee kyllin vanha ja virkeä pitääkseen huolen itsestään."

"Sira Eirik — sinähän tiedät, mitä kaikkea siellä tapahtui ennen aikaan?" kuiskasi Kristiina melkein kuulumattomasti.

Pappi käänsi vanhat sumeat silmänsä häntä kohti — kerran ne olivat olleet sysimustat ja kiiluvan terävät. Hän pysyi vaiti.

"Olet kai kuullut mitä ihmiset sanovat", jatkoi Kristiina yhtä hiljaa kuin äsken. "Että niiden — vainajain — pitäisi siellä kummitella."

"Tarkoitatko sinä, ettet niiden takia uskalla etsiä miestäsi sieltä — tai että pelkäät peikkojen vääntävän niskat nurin häneltä? Jolleivät ne vielä ole tehneet sitä, Kristiinaiseni, niin antanevat ne hänen edelleenkin olla rauhassa ja —" pappi naurahti tuimasti. "Hullua jaaritusta se kaikki on — kerettiläistä ja taikauskoista ämmäinlorua koko tuo puhe peikoista ja kummittelevista vainajista. Siellä on ankarat portinvahdit, pelkään minä, sillä — missä Bjørn-herraa ja Aashild-rouvaa pidetään nyt."

"Sira Eirik", kuiskasi vaimo vapisten, "uskotko sinä, ettei noille sieluparoille ole mikään pelastus mahdollinen —"

"Jumala varjelkoon, että minä rohkenisin käydä päättelemään Hänen armonsa rajoista. Mutta enhän saata myöskään ajatella mahdolliseksi, että heidän omat voimansa olisivat riittäneet sovittamaan heidän syntejään siksi pian — vielä ei kaikkia heidän velkataulujaan ole keritty ottaa esiin — vielä ovat kantajina ne rouva-vainajan lapset, jotka hän otti hengiltä — ja ne kaksi, jotka kävivät opissa noidan luona. Ja jos luulisin, että jotain voisi sillä auttaa, että eräitä hänen tihutöistään saataisiin sovitetuksi, niin —. Mutta koska kerran Erlend on jäänyt sinne asumaan, niin ei kaiketi Jumala näe olevan mitään hyötyä siitä, että hänen tätivainajansa ilmestyisi hänelle varotukseksi. Sillä sen me tiedämme, että Herramme laupeudesta ja Jumal'äidin säälistä ja kirkon esirukouksista saattaa joskus tapahtua, että sieluparka saa palata kiirastulesta tähän entiseen kotiinsa, kun hänen syntinsä on sellaista laatua, että se voidaan sovittaa elävien ihmisten avulla ja hänen piina-aikaansa siten lyhentää — niinkuin kävi sen onnettoman sieluparan, joka oli siirtänyt rajakiven Hovin ja Jarpstadin kartanoiden väliltä, ja sen Musudalin talollisen, joka oli tuonut esiin väärät kirjat myllykosken kaupasta. Mutta ei sieluja päästetä kiirastulesta pois ilman että niillä on laillista asiaa — jaaritusta on enin osa kaikesta siitä, mitä ihmiset puhuvat peikoista ja kummituksista ja perkeleen ilveistä, jotka katoavat kuin savu tuuleen, kun itsesi turvaat ristinmerkillä ja Jumalan nimeä mainitsemalla —"

"Mutta entä autuaat, jotka istuvat Jumalan luona, Sira Eirik?" kysyi Kristiina jälleen hiljaa.

"Niistä pyhistä ihmisistä, jotka saavat olla hänen tykönään, tietänet hyvin, että Jumala voi lähettää heitä asioilleen kuljettamaan paratiisista hyviä lahjoja ja sanomia."

"Minä mainitsin sinulle kerran nähneeni unessa veli Edvin Rikardinpojan", sanoi Kristiina entiseen sävyyn.

"Niin, joko se oli uni — ja sellaisen oli sinulle voinut lähettää Jumala itse tai suojelusenkelisi — tai oli tuo munkki pyhimys."

Kristiina kuiskasi väristen:

"Minun isävainajani —. Sira Eirik, minä olen rukoillut niin hartaasti, että minun sallittaisiin nähdä hänet silmilläni edes yhden ainokaisen kerran. Minä ikävöin niin suunnattomasti saada nähdä häntä, Sira Eirik — ja ehkä minä silloin saisin tietää hänen näöstään, mitä hän toivoisi minun tekevän. Jospa vain voisin saada neuvon isältäni —" Hänen täytyi purra huuliaan yhteen, ja hän pyyhkäisi röijynsä helmalla pois kyyneleet, joita väkisin pyrki silmiin.

Pappi pudisti päätään.

"Rukoile sinä vain hänen sielunsa puolesta, Kristiina — vaikka uskonkin varmasti, että Lauritsa ja äitisi ovat jo kauan sitten löytäneet lohdun niiden luona, joilta he etsivät lohtua kaikkiin suruihinsa maan päällä eläessään. Ja totisesti pysyy Lauritsa sielläkin uskollisena rakkaudessaan sinuun ja — mutta sinun rukouksesi ja meidän messumme hänen sielunrauhansa puolesta solmivat siteen hänen ja sinun sekä meidän kaikkien välille. Millä tavoin se tapahtuu — kas se on niitä salaperäisiä asioita, joita meidän on vaikea ymmärtää — mutta älä epäilekään, etteikö se tapa ole parempi kuin että häntä häirittäisiin ikuisessa rauhassaan anomalla häntä tulemaan tänne ja ilmestymään sinulle —."

Kristiinan piti istua vähän aikaa ennen kuin hän jaksoi hillitä mielenliikutustaan sen verran, että uskalsi puhua. Mutta sitten hän kertoi papille kaikki tyynni, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlendin välillä tuona iltana keittiötuvassa istuttaessa, ja toisti tarkoin muistamansa mukaan joka sanan, mikä silloin oli tullut lausutuksi.

Pappi istui kauan vaiti hänen lopetettuaan. Silloin Kristiina löi kätensä kiihkeästi yhteen ja huusi:

"Sira Eirik! Tuntuuko sinusta, että minä tein suuremman vääryyden? Olinko minä sinun mielestäsi niin pahasti väärässä, ettei Erlendille lueta synniksi, kun hän tuolla tapaa karkaa minun ja meidän poikiemme luota? Onko sinusta oikein, että hän vaatii minua lähtemään luokseen ja polvistumaan eteensä ja nielaisemaan kurkustani takaisin kaikki ne silloiset pahat sanat — sillä sen minä tiedän, että ennen hän ei palaa meidän luoksemme!"

"Onko sinun mielestäsi tarvis huutaa tänne Lauritsaa hänen toisesta kodistaan saadaksesi häneltä neuvoa tässä asiassa?" Pappi nousi pystyyn ja laski kätensä vaimon olkapäälle: "Ensi kerran kun sinut näin, Kristiina, olit vain tuollainen pikkutyttö — Lauritsa otti sinut polviensa väliin, asetti pienet kätösesi ristiin rinnallesi ja käski sinun lukemaan Pater nosterin minun kuulteni — selvästi ja kauniisti sinä sen taisitkin, vaikket tajunnut siitä ainuttakaan sanaa — sitten sinä opit ymmärtämään jok'ainoan meidänkielisen rukouksen sisällön — olet tainnut ne unohtaa jo —?

"Oletko unohtanut, että isäsi opetti sinua ja piti sinua kunniassa ja rakasti sinua — että hän myös piti kunniassa tätä samaa miestä, jonka edessä sinä nyt arkailet nöyristyä — ja oletko unohtanut, minkälaisen kauniin kunnialahjan hän valmisti teille molemmille? Tarvitsiko teidän silloin varkain tavoin ratsastaa pois hänen talostaan — veittekö te varkain mennessänne Lauritsa Bjørgulfinpojan huoneen arvon ja kunnian?"

Itkien kätki Kristiina kasvot käsiinsä.

"Voitko vielä muistaa, Kristiina, vaatiko hän teitä molempia polvistumaan eteensä, ennen kuin hänen mielestään kannatti nostaa teidät ylös hänen isänsyliinsä ja -rakkauteensa? Tuntuuko sinusta liian kovalta, jos sinun pitää notkistaa pääsi ihmisen edessä, jota vastaan ehkä et olekaan rikkonut niin paljon kuin olet rikkonut omaa isääsi vastaan —"

"Jeesus!" Kristiina itki hillittömästi, "Jeesus — armahda minua —"

"Muistat sinä sentään hänen nimensä, huomaan minä", sanoi pappi — "hänen, jota isäsi opetti sinua opetuslapsena seuraamaan ja urhoollisena ritarina palvelemaan." Hän kosketti pientä ristiinnaulitunkuvaa, joka riippui heidän yläpuolellaan. "Synnittä kuoli Jumalan poika ristillä sovittaakseen kaiken sen, mitä me olimme rikkoneet häntä itseään vastaan —"

"Lähde nyt kotiisi, Kristiina, ja punnitse mielessäsi, mitä olen sinulle sanonut", sanoi Sira Eirik, kun vaimo oli itkulla hiukan huojentanut mieltään.

* * * * *

Mutta sitä seuraavina päivinä puhalsi etelätuuli tuoden mukanaan myrskyä, lumiräntää ja roiskuvaa sadetta — välistä sitä tuli niin roimasti, että ihmiset tuskin pääsivät liikkumaan omalla kartanollaan, myrsky kun oli lennättää heidät pois koko maankamaralta. Tiet kävivät joka paikassa ihan kulkemattomiksi. Sitten tuli kevättulvia niin vuolaita ja ankaroita, että alavimmilla paikoilla asuvien täytyi kaikota kotoaan. Kristiina muutti enimpine tavaroineen uudispirtin parvelle, ja karja oli siirrettävä Sira Eirikin kevätnavettaan — Jørundgaardin oma kevätnavetta kun sijaitsi virran toisella puolella. Se oli hirvittävä urakka tuon rajuilman vallitessa — ahoilla oli lumi pehmeä kuin sula voi — ja eläimet olivat ylen kurjassa tilassa mokoman kovan talven jäljiltä. Kahdelta parhaalta hieholta katkesi matkalla jalka — ne olivat hauraat kuin heinänkorret.

Samana päivänä, jolloin karjaa muutettiin, tulla tupsahti tiellä äkkiä vastaan Simon Darre neljän renkinsä kera. Nämä ryhtyivät auttamaan. Olipa siinä tosiaan urakkaa, kun oli kuljetettava moisessa tuulessa ja ryöppysateessa lehmiä, joita täytyi kannatella kummaltakin puolelta, ja lampaita ja karitsoita, joita täytyi kanniskella sylissä — ei ollut sukulaisilla rauhaa eikä tilaisuutta edes puhelemaankaan keskenään. Mutta kun illalla oltiin kotiuduttu Jørundgaardiin ja Kristiina oli saanut lankonsa miehineen istutetuksi pöydän ääreen — sillä kaikki touhussa olleet tarvitsivat nyt lämpimän olutkeiton virkistyksekseen — pääsi Simon hiukan puheisiin hänen kanssaan. Hän pyysi kälyään lähtemään naisväkensä ja lastensa kanssa Formoon, — itse hän jäisi kahden miehensä kera tänne auttamaan Ulfia ja renkejä. Kristiina kiitti, mutta sanoi tahtovansa pysyä kotona; pojista olivat Lauritsa ja Munan yhä vielä Ulvsvoldin mäkiniityllä, ja Jardtrud oli lähtenyt Sira Solmundin luo — hänestä oli tullut hyvä ystävä papin sisaren kanssa. Simon sanoi:

"Näyttääpä ihmisistä tosiaan kummalliselta, Kristiina, kun te sisarukset ette ole koskaan yksissä. Ramborgin mieli ei tule iloiseksi, jos palaan kotiin ilman sinua."

"Taitaahan se näyttää kummalliselta", vastasi käly, "mutta vielä kummallisemmalta saattaisi tuntua, jos me nyt lähtisimme sisareni luo kyläilemään, kun ei tämän talon isäntäkään ole kotosalla — ja ihmiset tietävät sinun ja hänen olevan riitaisissa väleissä."

Simon ei virkkanut sen enempää, ja pian hän lähti miehineen matkoihinsa.

Arentilaisten päivätyöviikko meni hirveän sään humussa, ja tiistaina tiedettiin laakson pohjanpuoleisissa taloissa kertoa, että nyt oli tulva jo särkenyt Rostenin sillan — jonka yli ihmisten oli täytynyt kulkea päästäkseen Høvringin säteriniitylle. Jopa ruvettiin pelkäilemään, kuinka kirkon etelänpuoleisen ison sillan tulisi käymään. Tämä oli rakennettu ylen vahvaksi kaikkein järeimmistä hirsistä ja keskeltä korkeakaariseksi, alhaalta se oli tuettu virran pohjaan juntatuilla jykevillä paaluilla; mutta nyt lainehti tulvavesi sillanpäiden yli rantaäyräiden tasalla ja siltakaaren alle ruuhkautui kaikenlaista rojua, mitä virta kuljetti mukanaan pohjan puolelta. Tulvalieju huuhteli kummankin rannan matalia mäentöyräitä, ja Jørundgaardin mailla oli vettä kokoontunut erääseen kohtaan oikein lahdelmaksi, melkein huoneiden nurkkiin asti — siinä kohden oli niitty notkelmana, ja pajan katto ja puiden latvat pistivät vedestä näkyviin kuin mitkäkin pikkusaaret. Saarilla olevat ulkoladot oli tulva vienyt mennessään.

Virran idänpuoleisista taloista oli vain hyvin vähäsen miehiä kokoontunut kirkolle. He pelkäsivät, että tulva yht'äkkiä pyyhkäisisi sillankin menemään, joten he eivät pääsisi enää takaisin kotiin. Mutta ylhäällä toisella rannalla, Laugarbrun ladon alla olevalla mäellä, missä oli hiukan suojaa myrskyltä, kihisi lumipyryn takana ihmisrykelmä. Sira Eirikin sanottiin luvanneen kantaa sillan yli pyhän ristin ja pystyttää sen itäiselle rantapenkereelle, vaikkei ainoakaan mies rohkenisi seurata häntä.

Vihainen lumikuuro viuhui vasten silmiä, kun juhlasaattue astui ulos kirkosta. Hiutaleet putosivat pitkinä suorina viivoina alas taivaalta — eteensä ei erottanut paljon nenäänsä pitemmälle — vähän päästä pyyhkivät mustan veden pintaa ja rantavieriä ja metsänkärkiä isot pilvenvonkaleet, jotka olivat imeneet lisäkosteutta tunturien lumiharjoilta. Ilma oli täynnä nousevaa ja laskevaa koskenkohua, metsän suhinaa ja tuulen ulinaa — vähän väliä mylvähti kumeasti myrskyn pauhu tunturisolissa ja nuoskeain lumiröykkiöiden vyöryminen paljaita rinteitä alas.

Tuohukset sammuivat heti, kun oli tultu kirkonkuistista ulkosalle. Täysikasvuiset nuoret miehet olivat saaneet tänään kantaakseen kuoripoikien valkoisia paitoja — tuuli kiskoi ja repeli niitä. He kulkivat tiheänä ryhmänä ja kantoivat kirkkolippua pidellen käsillään kiinni sen reunoista, jotta myrsky ei pääsisi siihen käsiksi, ja päät kumarassa lähti saattue sitten ponnistelemaan ärjyilman halki mäkeä kohti. Mutta yli myrskyn ulinan kuului ajoittain kajahduksia Sira Eirikin mahtavasta äänestä, kun hän vanhuuttaan tutisevana pyrki eteenpäin laulaen:

Venite: revertamur ad Dominum; quia ipse cepit & sanabit nos: percutiet & curabit nos, & vivemus in conspectu ejus. Sciemus sequemurque, ut cognoscamus Dominum. Alleluia. [Tulkaat jo palatkaamme Herran tykö; sillä Hän on meidät repinyt ja Hän myös parantaa meidät, Hän on meitä lyönyt ja Hän myös sitoo meidät. Tuntekaamme ja ahkeroikaamme tuntea Herraa. (Hosea. 6:1,3.)]

Kristiina pysähtyi, hän niinkuin kaikki muutkin naiset, kun saattue tuli sille kohdalle, missä vesi oli vallannut tien, mutta valkopukuiset nuorukaiset, teinit ja papit olivat joutuneet jo sillalle asti, ja miehet seurasivat perästä melkein kaikki, vaikka vesi nousikin polviin asti.

Silta heilui ja rytisi, ja äkkiä näkivät naiset kokonaisen rakennuksen tulevan virran mukana pohjoisesta päin ja ajelehtivan siltaa kohti. Virta painoi ja pyöritteli sitä; se oli puoliksi hajallaan ja sen hirret murskautuivat, mutta sittenkin se pysyi koossa. Ulvsvoldin säterimajan emäntä likistyi kiinni Kristiina Lauritsantyttäreen ja huusi ääneen — hänen miehensä kaksi puolikasvuista veljeä oli kuoripoikain joukossa. Kristiina huusi sanattoman rukouksen Neitsyt Maarialle ja tuijotti jäykin silmin keskellä siltaa seisovaan joukkoon, josta hän voi erottaa Naakkven valkoisen hahmon lippua piteleväin miesten välistä. Vaikka myrsky ja kohina tekikin miltei kuuroksi, luulivat naiset kuitenkin kuulevansa Sira Eirikin äänen.

Pappi seisoi sillan harjalla ja piteli ristiä korkealla käsissään, kun haaksirikkoinen rakennus törmäsi siltaa vastaan. Tämä ryski ja ritisi ja antoi perään — molemmilla rannoilla seisovista ihmisistä se näytti taipuvan vähän etelään päin. Saattue jatkoi matkaansa, katosi hetkeksi siltakaaren taa — ja tuli sitten jälleen näkyviin toisella rannalla. Rakennusraunio oli tarttunut muiden hylkypuiden ruuhkaan ja tarrautunut kiinni silta-arkkuihin.

Sitten — äkkiarvaamatta kuin tunnustähden ilmautuminen — valautui hopeaista valoa tuulen repelemäin pilviröykkiöiden lomista — paisuneen virran kalvo kävi kauttaaltaan himmeän kirkkaaksi niinkuin sulatettu lyijy. Usvat ja pilvet hajosivat — aurinko puhkaisihe näkymään, ja kun saattue palasi takaisin sillan yli, kimaltelivat sen säteet ristillä; papin märällä valkoisella alballa loistivat stolan ristiinpannut vyöt purppuransinisinä. Laakso hohteli päivän kultaamana ja kasteesta kimmeltävänä kuin sinervänmustan luolan pohjalta kiiluva vedenkalvo, sillä tunturien harjoja pimittivät auringonsäteitten karkottamat mustat pilvet, usvat pakenivat kuin säikähtyneet haukat kukkulain väliin ja Formon iso vuorenkeila, jonka kiireellä oli vastasatanutta lunta, loisteli välkkyvän valkoisena tummaa taivasta vasten.

Kristiina oli nähnyt Naakkven käyvän ohitse. Likomärät kuoripaidat olivat imeytyneet kiinni poikien vartaloihin, mutta he lauloivat täydestä sydämestään kohti voittavaa aurinkoa:

Salvator mundi, salva nos omnes. Kyrie, eleison, Christe, eleison, Christe, audi nos —. [Maailman vapahtaja, pelasta meidät kaikki. Herra armahda, Kristus armahda, Kristus kuule meitä!]

Papit, risti, kaikki oli käynyt ohitse, ihmisjoukko seurasi perästä liettyneissä, raskaissa vaatteissaan, mutta he katselivat ihmeissään ja loistavin silmin seestyvää ilmaa ympärillään ja yhtyivät rukoukseen — Kyrie eleison!

Silloin näki Kristiina — eikä hän ollut uskoa silmiään, ja nyt hänen täytyi likistyä kiinni naapurinemäntään pystyssä pysyäkseen. Erlendhän se kulki mukana tuolla saattueessa; hänellä oli tiukkuvan märkä peurannahkapeski, jonka hilkka oli vedetty pään yli — mutta hän se vain sittenkin oli; hänellä oli suu puoleksi auki ja hän huuteli Kyrie eleisonia niinkuin toisetkin — Kristiina ei osannut oikein arvata hänen kasvojensa ilmettä; sehän kuvasti melkein kuin hymyä —.

Yhdessä toisten naisten kanssa hän liittyi saattueeseen sen kulkiessa kirkkomäkeä ylös, huusi toisten kera nuorukaisten mukana, jotka lauloivat litaniaa. Hän ei kuullut muuta kuin oman sydämensä rajut lyönnit.

Messun aikana hän vain kerran näki pienen vilahduksen miehestään. Itse hän ei rohjennut seisoa tavallisella paikallaan kirkossa, vaan kätkeytyi pohjoissivulaivan pimentoon.

Kohta kun jumalanpalvelus oli päättynyt, hän riensi ulos. Hän juoksi päästäkseen eroon piioistaan, jotka olivat olleet mukana kirkossa. Ulkona höyrysi kostea maa päivänpaisteessa. Kristiina kiiruhti yhtäpäätä kotiin huomaamatta edes sitäkään, että tien sijalla oli pohjaton rapakko.

Hän kattoi pöydän ja asetti kukkuratäyden simasarven isännänistuimen kohdalle, ennen kuin edes kerkisi vaihtamaan märät vaatteensa pyhäpukuun — tummansiniseen kirjohameeseen, hopeavyöhön, solkikenkiin ja sinipäärmeiseen röijyyn. Sitten hän lankesi polvilleen pienessä rukoussuojassaan. Hän ei jaksanut ajatella, ei itse keksiä sellaisia sanoja, joita hän olisi mieluimmin tahtonut käyttää — yhä uudelleen hän hoki Ave Mariaa — autuain rouvamme, rakas Herra, Neitsyen poika — tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan —

Kestipä sitä odottaa. Piioiltaan hän kuuli, että miehet olivat kai menneet jälleen sillalle — kirveillä ja kekseillä he yrittivät hajottaa ajopuiden ruuhkaa, joka oli pureutunut kiinni silta-arkkuihin — sillan kohtalosta siellä kamppailtiin. Papitkin olivat menneet sinne riisuttuaan ensin messupuvut yltään.

Iltapäivä oli jo pitkällä, kun miehet viimein tulivat kotiin. Pojat, Ulf Haldorinpoika ja kolme renkiä — yksi oli jo vanha mies ja toiset poikasia — jotka nykyisin olivat talossa palveluksessa.

Naakkve oli jo asettunut paikalleen pöytään, isännänistuimen oikealle puolelle. Sitten hän kavahti äkkiä pystyyn ja lähti ovea kohti.

Kristiina huusi hiljaa häntä nimeltä.

Poika palasi ja istuutui uudestaan paikalleen. Veri nousi ja laski hänen nuorilla kasvoillaan, hän katseli jäykästi maahan, eikä aikaakaan, kun hänen täytyi purra tiukasti huultaan. Äiti näki hänen kamppailevan ankarasti säilyttääkseen itsehillintänsä — mutta kovalle se otti.

Vihdoin päästiin sekin ateria toki loppuun. Seinän viereisellä penkillä istuneet pojat nousivat pöydästä, kiersivät tyhjän isännänistuimen editse, kohensivat vanhasta tottumuksesta vöitään työnnettyään puukon tuppeen ja lähtivät ulos.

Kun kaikki olivat poistuneet, seurasi Kristiina perästä. Päivänpaisteessa lorisi vesi alas kaikista räystäistä. Kartanolla ei näkynyt ketään muita kuin Ulf — tämä seisoi pirttinsä oven kivikynnyksellä.

Hänen kasvoilleen tuli ihmeellisen avuton ilme, kun emäntä läheni häntä pihan poikki. Hän ei virkkanut mitään ennen kuin toinen kysyi hiljaa:

"Puhelitko hänen kanssaan?"

"En montakaan sanaa. Naakkve ja hän ne haastelivat, niin että minä —"

Vähän ajan perästä hän alkoi uudelleen:

"Häntä vähän pelotti — teidän kaikkien takia — kun tuli tällainen tulva. Sen vuoksi hän sitten sai päähänsä tulla kotipuoleen katsastamaan, miltä täällä näyttäisi. Naakkve kertoi hänelle, mitä sinä olit täällä toimitellut.

"En arvaa mistä hän oli saanut sen kuulla, että sinä olit antanut pois ne nahat, jotka hän syksyllä lähetti sinulle Gauten myötä. Siitä hän oli hyvin vihoissaan. Ja siitä, kun sai kuulla, että sinä olit pujahtanut kotiin kohta messun päätyttyä — hän oli odottanut, että jäisit puhelemaan hänen kanssaan —"

Kristiina ei vastannut; hän pyörähti ympäri ja meni sisään.

* * * * *

Tänä kesänä oli alituista toraa ja epäsopua Ulf Haldorinpojan ja tämän vaimon välillä. Ulfin velipuolen poika, Haldor Joninpoika, oli keväällä tullut sukulaisensa luo vaimonsa kera; hän oli vasta edellisenä vuonna mennyt naimisiin. Tarkoitus oli, että Haldor nyt rupeaisi asumaan sitä Ulfin taloa, jonka tämä omisti Skaunissa, ja muuttaisi sinne lähtöpäiviltä; mutta Jardtrud kiukutteli siitä, että Ulf oli hänen mielestään luovuttanut talonpidon nepaimelleen liian huokeilla ehdoilla, ja hän arvaili miesten ajatuksena olevan, että Haldor saisi jossain muodossa periäkin tuon talon setänsä jälkeen.

Haldor oli ollut Kristiinan lähettipoikana Husabyssä, ja Kristiina piti paljon tuosta nuoresta miehestä ja hänen vaimostaan, joka oli hiljainen ja miellyttävä nuorikko. Vähän jälkeen juhannuksen sai nuori pari pojan, ja Kristiina antoi äidin asua kutomatuvassa, jossa tämän talon emäntien oli ollut itsensäkin tapana viettää lapsivuodeviikkonsa — mutta Jardtrudia suututti, että Kristiina auttoi synnyttäjää ylimmäisenä apuvaimona, vaikkakin Jardtrud itse oli vielä aivan nuori ja kokematon eikä olisi kyennyt auttamaan synnyttäjää eikä hoitamaan vastasyntynyttä.

Kristiina oli pojan kummina, ja Ulf toimitti ristiäispidot, mutta Jardtrudin mielestä hän oli tuhlannut niihin liikoja ja laskenut liian suuret lahjat sekä lapsen kehtoon että äidin sänkyyn. Lepytteeksi Ulf lahjoitti vaimolleen juhlallisesti paljon kalleuksia irtaimesta omaisuudestaan: kullatun rintaristin ketjuineen, turkisvuorisen viitan, jossa oli iso hopeasolki, kultasormuksen ja rintaneulan. Mutta vaimo vihoitteli, kun mies ei tahtonut antaa hänelle edes sarkaakaan omistamastaan maasta, lukuun ottamatta häiden aikana annettua aviolahjaa — kaiken muun piti mennä hänen velipuolilleen, jollei hän itse saanut lapsia. Ja nyt ruikutteli Jardtrud sitä, että hänen esikoisensa oli kuolleena syntynyt, eikä näyttänyt siltä, että hän enää saisi toisiakaan — hän joutuisi koko laakson nauruksi, varsinkin kun oli itse laajasti puhellut tästä kaikille ihmisille.

Ulfin täytyi pyytää Kristiinalta, että Haldor ja Audhild saisivat asua keittiötuvassa sitten kun nuorikko oli kirkotettu. Siihen Kristiina mielellään suostui. Haldoria hän väitteli, koska tämän näkeminen toi hänen mieleensä niin paljon sellaista, mikä nyt oli kipeätä muistaa. Mutta Audhildin kanssa hän puheli paljon, tämä kun tahtoi väkisin palvella häntä niin paljon kuin osasi. Ja kun lapsi viimein kesällä kääntyi kipeäksi, otti Kristiina sen hoitoonsa nuorelta ja kokemattomalta äidiltä.

Kun nuori pari sitten syksyllä muutti pohjan puoleen, hän kaipasi heitä paljon, mutta eniten kuitenkin pienokaista. Vaikka hän itse tiesikin sen surun järjettömäksi, oli hän kaikkina näinä vuosina tuntenut jonkinlaista tuskaa huomattuaan käyneensä hedelmättömäksi — eikä hän kuitenkaan vielä ollut ikäloppu vaimo, ei vielä nelikymmenvuotiaskaan.

Hänen kamppailussaan kaikkien ikävien muistojen karkottamiseksi oli ollut suureksi huojennukseksi tilaisuus saada hoidella ja auttaa tuota lapsellista nuorikkoa ja tämän pienokaista. Ja vaikka oli ollutkin raskasta nähdä, ettei Ulf Haldorinpojalla ollut sen parempaa siunausta avioliitossaan kuin hänellä itselläänkään, niin oli voutituvan perheasiain sovitteleminen kuitenkin auttanut häntä haihduttamaan raskaita ajatuksiaan.

Sillä Erlendin käyttäytyminen tuona suurena tulvapäivänä oli aiheuttanut, ettei hän enää rohjennut arvaillakaan, minkä lopun hänen oma aviollinen onnettomuutensa saisi. Mies oli kaiken kansan nähden tullut kotiseudulle ja kirkkoon ja sitten jälleen pyyhältänyt tiehensä pohjan puoleen sanomatta vaimolleen sanaakaan tervehdykseksi — se tuntui Kristiinasta niin sydämettömältä käytökseltä, että hän luuli lopulta käyvänsä yhtä välinpitämättömäksi Erlendistä kuin tämä hänestä.

* * * * *

Simon Andreksenpojan kanssa hän ei ollut vaihtanut halaistua sanaakaan kevättulvan aikaisen kohtaamisen jälkeen, jolloin lanko oli tullut auttamaan häntä. Hän kyllä tervehti Simonia ja puheli usein sisarensa kanssa heidän kohdatessaan toisensa kirkolla. Mutta mitä he ajattelivat hänen kotoisista asioistaan ja Erlendin äkkimatkasta Dovrelle, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Mutta Pärttylinmessun edellisenä sunnuntaina oli Dyfrinin Gyrd-herra ollut formolaisten mukana kirkossa. Simon oli näyttänyt ylen iloiselta astuessaan messuun veljensä rinnalla. Ja Ramborg oli tullut Kristiinan puheille jumalanpalveluksen jälkeen ja kuiskannut innokkaasti, että hän oli jälleen raskaana ja odotteli lasta keväälliseksi Marianpäiväksi.

"Kristiina, siskoseni, etkö voi tulla tänään meille juhlimaan meidän kanssamme?"

Kristiina oli pudistanut surullisesti päätänsä, taputtanut nuoren vaimon kalpeata poskea ja rukoillut Jumalaa kääntämään tämän asian iloksi molemmille vanhemmille. Mutta Formoon hän ei voinut lähteä, oli hän sanonut.

Riitaannuttuaan lankonsa kanssa oli Simon uskotellut itselleen, että näin olikin ehkä parempi. Hän oli itse sellaisessa asemassa, ettei hänen tarvinnut välittää siitä mitä ihmiset sanoivat hänestä ja hänen elämästään; hän oli auttanut Erlendiä ja Kristiinaa silloin kun apua oli tarvittu, ja se vähä, millä hän kykeni heitä täällä ollessa auttamaan, ei ollut sen arvoista, että hänen olisi kannattanut tuon asian takia hapattaa omaa elämäänsä.

Mutta kuultuaan, että Erlend oli poistunut seudulta, ei Simon saanut säilytetyksi sitä raskasmielistä rauhallisuutta, jota hän oli väenväkisin pyrkinyt vakiinnuttamaan. Turhaan hän sanoi itselleen, ettei oikeastaan kukaan kunnolleen tiennyt noita Erlendin poissaolon syitä — ihmiset pitivät niin paljon suukopua, vaikkeivät tienneet juuri mitään. Hän ei kuitenkaan voinut missään tapauksessa sekaantua tähän. Siitä huolimatta pysyi hänen mielensä levottomana. Välistä hän mietiskeli, eikö hänen olisi lähdettävä Erlendin luo Haugeniin ja pyydettävä anteeksi heidän erotessaan sanomiaan pahoja sanoja — sittenpähän näkisi, eikö hän jollakin keinoin saisi lankonsa ja kälynsä asioita jälleen oikealle ladulle. Mutta pelkkään pohtimiseen tämä Simonilta kuitenkin aina jäi.

Hän ei uskonut, että kukaan olisi voinut hänestä huomata hänen sisäistä levottomuuttaan. Hän eli niinkuin ennenkin, hoiti taloaan ja tiluksiaan, oli hilpeä ja joi rohkeasti tuttavaseurassa, makasi tuntureilla nahkasilla, kun hänellä oli aikaa sellaiseen, hemmotteli lapsensa piloille kotona ollessaan eikä vaihtanut koskaan nurjaa sanaa vaimonsa kanssa. Kotiväestä saattoi melkein näyttää siltä kuin olisivat hänen ja Ramborgin välit nyt paremmat kuin koskaan ennen, koska vaimokin oli tullut paljon tasaisemmaksi ja tyynemmäksi luonteeltaan eikä enää koskaan näyttänyt noita oikullisuuden ja lapsellisen tulistumisen puuskia joutavien pikkuasiain vuoksi. Mutta sydämessään tunsi Simon arkailua ja epävarmuutta ollessaan vaimonsa parissa — hän ei enää saattanut kohdella tätä puolittain lapsena, jota voi kiusoitella ja hemmotella. Nyt hän ei oikein tiennyt miten hänen kanssaan olla.

Eikä hän myöskään tiennyt, miltä kannalta hän asian ottaisi, kun vaimo eräänä iltana kertoi hänelle olevansa jälleen raskaana.

"Sinä et kai ole oikein iloinen siitä, vai mitä?" sanoi hän lopuksi ja silitteli Ramborgin kättä.

" Sinä kai ainakin olet iloinen, tiedän mä?" Ramborg likistyi häneen kiinni, itkun ja naurun vaiheilla ollen, ja mies naurahti hiukan hämillään puristaessaan vaimoaan povelleen.

"Minä aion olla järkevä tällä kertaa, Simon, enkä enää käyttäydy kuten ennen. Mutta sinun täytyy pysyä minun luonani — kuuletkos — vaikka kaikki sinun lankosi ja veljesi talutettaisiin riviin sidottuina hirsipuuhun, niin sinä et saa karata minun luotani!"

Simon hymähti surumielisesti:

"Minnekäpä minä menisinkään, Ramborg kulta —. Geirmund, se poloinen vätys, ei ainakaan sekaannu mihinkään uhkahankkeisiin — ja hän on ainoa sukulaisistani ja langoistani, jonka kanssa en tätänykyä ole riidoissa."

"Ohoo —" Ramborg nauroi nyt, vaikka kyyneleet tiukkuivat poskia pitkin. "Se epäsopu kestää vain siihen saakka kunnes he jälleen sattuvat tarvitsemaan auttajaa ja sinä silloin olet mielestäsi siihen velkapää. Kyllä minä sinut nyt jo tunnen, ukkoseni —"

* * * * *

Kaksi viikkoa tämän jälkeen saapui Gyrd Andreksenpoika aivan odottamatta vieraaksi. Dyfrinin ritarilla oli yksi ainoa asemies mukanaan.

Veljesten kohdatessa toisensa ei montakaan sanaa vaihdettu. Gyrd-herra antoi tietää, ettei hän ollut monituisiin vuosiin nähnyt Krukessa asuvaa sisartaan ja tämän miestä ja että hän oli matkalla heitä katsomaan; ja kun hän nyt kerran oli joutunut tänne laaksoon asti, niin oli Sigrid ollut sitä mieltä, että hän voi hyvin poiketa Formoonkin, "ja siksi minä nyt arvelen, velimies, ettet sinä enää ole vihoissasi minulle, vaan suot minulle ja miehelleni ruokaa ja kattoa huomisaamuun saakka."

"Saathan tietää ajatukseni", sanoi Simon — ja hän katseli maahan, kasvoiltaan ihan mustanpuhuvana. "Teit kauniisti, Gyrd, kun tulit katsomaan minua."

Ruokaa saatuaan veljekset lähtivät yhdessä ulos jaloittelemaan. Ohra rupesi kellertämään virtaan viettävillä päivärintaisilla mäkipelloilla. Ilma oli ihmeen kaunis — Laagenin pinta kimmelteli pienin hohtavin kilvin leppärantojen välistä. Isoja valkoisia pilvenhattaroita ajelehti kesätaivaalla — päivänpaiste täytti koko maljamaisen laakson, ja vastapäätä törröttävä tunturi päilyi iloisen sinisenä ja vihertävänä kesälämmön värinässä ja pilvien liikkuvissa varjoissa.

Haassa heidän selkänsä takana kumisi kuiva aho hevosten polkiessa — koko lauma tulla vilisti lepikon halki. Simon nojautui aidan yli: "Hei varsoja — pikku heppoja -! Sinun raudikollesi alkaa ikää karttua", hän sanoi, kun Gyrdin ratsu työnsi kaulaansa aidaspuun yli ja nuuski isäntänsä olkapäitä.

"Kahdeksantoista talvea" — Gyrd hyväili hevosta. "Minusta tuntui, veli — tarkoitan tuota juttua — ikävä olisi jos se saisi sekoittaa meidän välimme", hän vastasi katsomatta veljeensä.

"On se minuakin kiusannut jok'ikinen päivä", sanoi Simon hiljaa. "Ja kiitos siitä että tulit, Gyrd."

He kulkivat aidan viertä eteenpäin, Gyrd edellä, Simon perässä astuen. Vihdoin he istahtivat pienen keltaiseksi palaneen kivisen niityn laitaan. Nenään tuli väkevä ja imelä lemu heinäru'oista, joita seisoskeli harvakseen siellä täällä, missä jäkkäheinää oli kasvanut kukkiensekaisina mättäinä kiviraunioiden keskellä. Gyrd kertoi sopimuksesta, joka oli tehty Maunu-kuninkaan ja Haftorinpoikain ynnä näiden puoluelaisten välillä. Simon kysyi hetken päästä:

"Etkö luulisi mahdolliseksi, että joku noista Erlend Nikulauksenpojan sukulaisista tahtoisi auttaa häntä täyteen sovintoon ja kuninkaan arvoon?"

" Minä en saa paljoakaan aikaan", vastasi Gyrd Darre. "Ja ne, joilla siihen valtaa olisi, eivät katsele häntä lempein silmin, Simon. Niin — eipä minulla olisi juuri haluakaan haastella siitä nyt —. Minusta hän oli rohkea ja mieleni mukainen mies, mutta toisten mielestä hän laittoi hyvin huonon lopun yritykselleen. Mutta mieluimmin olen tästä kokonaan vaiti — tiedänhän sinun pitävän paljon lankomiehestäsi —"

Simon istui ja tirkisteli mäen alla kasvavain leppien hopeanvivahteisten latvusten ja virran kimaltelevan kalvon yli. Mietiskellen hän kuunteli toisen puhetta — ja tavallaanhan Gyrd tuntui olevan oikeassakin.

"Muuten me tätänykyä elämmekin vihoissa, Erlend ja minä", hän sanoi. "On jo aikaa siitä kun viimeksi oltiin puheissa."

"Minusta sinä tunnutkin vanhetessasi käyneen hirveäksi riitapukariksi", sanoi Gyrd ja veti suutansa hymyyn.

"Eikö sinun päähäsi ole milloinkaan tullut", kysyi hän hetken päästä, "muuttaa pois koko näiltä seuduilta? Meillä heimolaismiehillähän voisi olla enemmän tukea toisistamme, jos asuisimme paremmin yksissä."

"Kuinka sinä semmoista voit ajatella —? Formohan on minun perintötilani."

"Eikenin Aasmund omistaa siitä osansa perintöosuutenaan. Hän ei luullakseni ole haluton vaihtamaan perintötilaa toiseen samanlaiseen — eikä hän ole vieläkään luopunut siitä ajatuksesta, että jos hän saisi sinun Arngjerdisi Grunde-pojalleen mainitsemillaan ehdoilla, niin —"

Simon pudisti päätään.

"Meidän isoäitimme suku on hallinnut tätä taloa aina pakanuuden ajoilta asti. Ja Andres-poikaani olen ajatellut tänne isännäksi minun jälkeeni. Et taida olla oikein järjissäsi, velimies — pitäisikö minun luopua Formosta!"

"Ei — oikeassahan sinä oletkin." Gyrd rupesi vähän punoittamaan. "Minä vain ajattelin — että kukaties —. Raumarikissähän asuvat enimmät sukulaisesi — ja nuoruudenystäväsi — jos kukaties katsoisit viihtyväsi siellä paremmin."

"Minä viihdyn täällä." Simonkin oli käynyt punaiseksi. "Tämä on se paikka, jossa voin pojalleni hankkia varman aseman." Hän katsahti Gyrdiin, ja veljen hienot, ryppyiset kasvot saivat silloin hämillisen ilmeen. Gyrdin tukka oli jo miltei valkoinen, mutta hän oli silti vielä yhtä hoikka ja notkea ruumiiltaan kuin nuoruudessaan. Hän liikahti hiukan levottomana — joitakin kiviä irtautui raunioista hänen jaloistaan ja vieri rinnettä alas ohrapeltoon.

"Ajatteletko sinä vierittää koko raunion minun halmeeseeni", kysyi Simon hymyillen ja pani leikillään äänensä äkeäksi. Gyrd kavahti pystyyn keveästi ja joustavasti ja kurotti kätensä avuksi veljelleen, joka oli kankeampi liikkeiltään.

Simon piteli veljensä kättä vähän aikaa omassaan ylös noustuaankin. Sitten hän laski oman kätensä veljen olkapäälle. Silloin teki Gyrd samoin; kädet höllästi toistensa kaulalla lähtivät veljekset astelemaan verkalleen mäkien poikki taloon päin.

* * * * *

He istuivat illalla yhdessä Sæmundin pirtissä — Simonin oli määrä maata veljensä vieressä. Iltarukoukset oli luettu, mutta he tahtoivat ennen maatapanoaan tyhjentää olutkipon.

"Benedictus tu in muliebris — mulieribus — muistatkos sitä?" naurahti Simon yht'äkkiä.

"Kylläpä vain — maksoi minulle toisenkin selkäsaunan, ennen kuin Sira Magnus sai päästäni lähtemään mummoni harhaopit" — Simoniakin nauratti, kun hän muisteli sitä. "Kovakourainen hän olikin kuin itse pääjehu. Muistatkos, veli, kerran kun hän kynsi syyhyisiä pohkeitaan ja oli nostanut kaapunsa helmat polvien yli, niin sinä kuiskasit minulle, että jos olisit ollut yhtä vaivainen pohkeistasi kuin Magnus Ketilinpoika, niin olisit tahtonut ruveta papiksi sinäkin ja kantanut ikäsi pitkää kauhtanaa?"

Simon myhäili — hänelle nousi äkkiä mieleen kuva, millaiselta veli oli näyttänyt kasvuvuosinaan — aina pakahtumaisillaan pidätetystä naurunhalusta ja silmät aina surkean kipeinä; pieniä heiveröisiä vekaroita he silloin olivatkin olleet, ja Sira Magnus oli tosiaan ollut kovakourainen kurittaessaan heitä.

Mikään älypää ei Gyrd ollut heidän lapsuudessaan. Eikä Simon nytkään rakastanut Gyrdiä viisauden takia. Mutta hänen mielensä pulpahti täyteen kiitollisuutta ja hellyyttä veljeä kohtaan sellaisena kuin tämä nyt istui hänen vierellään — joka päivästä, minkä heidän veljeyttään oli kestänyt nyt kohta neljänkymmenen vuoden ajan — sillä kaikkine vikoineenkin oli Gyrd uskollisin ja rehellisin kaikista miehistä.

* * * * *

Ja nyt, kun hän oli saanut takaisin Gyrd-veljensä, tuntui Simonista kuin hän olisi saanut lujan jalansijan ainakin toisen jalkansa alle. Sillä tähän asti oli hänen elämänsä ollut ihan hirveästi sotkeuksissa ja rempallaan.

Lämmin aalto valahti hänen mieleensä joka kerran, kun hän muisti, kuinka Gyrd oli tullut hänen luokseen sovittamaan jälleen hyväksi sitä minkä hän itse oli rikkonut — ratsastaessaan pois veljensä talosta vihapäin ja kirpein kirouksin. Yltäkylläinen kiitollisuus kuohahti hänessä — hänen täytyi kiittää tästä korkeampiakin valtoja.

Otetaanpa esimerkiksi sellainen mies kuin Lauritsa — Simon tiesi hyvin, kuinka tämä olisi käyttäytynyt samanlaisessa tilanteessa. Hän saattoi seurata appensa esimerkkiä niin pitkälle kuin hänessä oli miestä — osoittaa kiitollisuuttaan almujen antamisella ja muulla semmoisella. Mutta sellaiseen kuin mielenmurtumiseen ja Herran kasvojen näkemiseen ei hän, Simon, pystynyt, ei ainakaan jollei tirkistellyt silmiään sokeiksi ristiinnaulitunkuvaan — ja sellaista mielenmuutosta ei Lauritsa ollut tarkoittanut. Katumuksen kuumia kyyneleitä hän ei saanut puserretuksi esiin — eihän hän ollut itkenytkään muuta kuin pari kolme kertaa sen jälkeen kun lapsenkengistään pääsi, eikä silloinkaan sellaisissa tilanteissa, jolloin hänellä olisi ollut oikeaa syytä — jolloin hän oli langennut suuriin synnin kuoppiin — niinkuin langettuaan naineena miehenä haureuteen Arngjerdin äidin kanssa ja viime vuonna miehen tapettuaan. Olihan hän silloinkin katunut katkerasti — hän katui mielestään aina hartaasti syntejään, tunnusti ne ripissä huolellisesti ja teki tarkoin papin määräämät sovitustyöt. Hän luki aina ahkerasti rukouksensa, ei koskaan laiminlyönyt runsaiden kymmenysten ja almujen antamista — aina oli hänen kätensä erikoisen aulis osoittaessaan kunniaa P. Simon apostolille, P. Olaville, P. Mikaelille ja Neitsyt Maarialle. Muuten hän tyytyi uskomaan mitä Sira Eirik opetti, että ristissä yksin oli pelastus ja että oli Jumalan vallassa, eikä miehen itsensä, kuinka hän muuten jaksoi taistella sielunvihollista vastaan.

Mutta nyt hän tunsi halua osoittaa kiitollisuuttaan pyhimyksille jollakin erikoisen hurskaalla tavalla. Hänenhän piti olla syntynyt itsensä Neitsyt Maarian syntymäpäivänä, niin oli äitivainaja kertonut — ja hänelle tuli mieleen osoittaa Jumal'emolle kunnioitustaan rukouksella, jota hän ei muulloin arkipäiväisessä hartaudessaan käyttänyt. Hän oli näet siihen aikaan, kun oli palvellut kuninkaan hovissa, kirjoittanut itselleen erikoisen kauniin rukouksen, jonka hän nyt yht'äkkiä keksi muistinsa komeroista.

Mutta nyt perästäpäin hän pelkäsi, että enemmän lienee aiheena ollut Haakon-kuninkaan miellyttäminen kuin Jumalan ja Neitsyt Maarian kunnioittaminen, että hän kuninkaanväessä palvellessaan oli hankkinut tuollaisia pieniä rukouskirjasia ja opetellut niitä ulkoa. Kaikki nuoret miehet olivat tehneet niin, sillä kuninkaan tapana oli ollut kysellä hovipojiltaan moista hyödyllistä oppia, kun hän iltaisin makaili kauan valveilla unta saamatta.

Jaa-a — olipa siitäkin jo kulunut aikaa. Kuninkaan makuukammio Oslon hovin kivirakennuksessa. Pienellä pöydällä sängyn vieressä tuikutti yksinäinen kynttilä — sen loimu lankesi hienopiirteiselle, kuihtuneelle ja vanhenneelle miehenpäälle, joka lepäsi korkealla pystyssä punaisilla silkkipieluksilla. Kun pappi oli päättänyt ääneenlukemisensa ja poistunut, tarttui kuningas usein itse kirjaan ja luki maatessaan, raskas nide nojallaan pystyyn nostettuja polvia vastaan. Kahdella lavitsalla ison muuratun lieden vierellä istuivat hovipojat. — Itse hän sai melkein aina pitää vartiota yhdessä Gunstein Inganpojan kanssa. Kammiossa oli hyvin rattoisaa — valkea paloi uunissa kirkkaasti ja lämmitti savua sisään työntämättä, ristiholvikattoinen huone huokui rauhaa ja seinillä oli aina kangasverhot. Mutta nukuttamaan tuo istuminen ja nuokkuminen aina pani — annapa kuunnella ensin papin luvut päästä päähän ja sitten odotella kuninkaan nukahtamista; tämä sitten ani harvoin sattuikaan ennen puolta yötä. Hänen nukkuessaan oli pojilla lupa vuorotellen istua vartiossa ja lepäillä karsinapenkillä, joka sijaitsi uunin ja vastaanottosalin oven välissä. Sitä hetkeä he sitten odottelivat ikävissään ja haukotustaan tukahduttaen.

Välistä kuningas saattoi heretä juttusille heidän kanssaan — usein sellaista ei tapahtunut, mutta silloin hän oli kerrassaan ystävällinen ja lumoava. Tai hän luki kirjastaan ääneen jonkin lauseen tai runovärssyn, jonka kuulemisesta hän arveli nuorukaisille olevan hyötyä ja sielunlääkettä.

Eräänä yönä oli Simon itse herännyt siihen, että oli kuullut Haakon-kuninkaan huutelevan häntä — sysipimeässä; kynttilä oli palanut loppuun. Häpeästä tutisten hän oli saanut puhalletuksi kekäleet uunissa hehkumaan ja sytyttänyt uuden kynttilän. Kuningas hymyili makuultaan veitikkamaisesti:

"Kuorsaako tuo Gunstein aina noin kauheasti?"

"Kuorsaa, herra!"

"Sinähän taidat olla hänen vuodetoverinaan yömajassa, eikö niin? Voisitpa melkein kaiken oikeuden ja kohtuuden mukaan vaatia itsellesi makuutoveriksi jonkun, joka nukkuessaan pitää vähän pienempää rähinää."

"Kiitoksia, herra — mutta ei se minua häiritse, herra kuningas!"

"Etköhän sinä vain havahtuisi, Simon, kun tuo rokkapata jyrisyttää suoraan korvaasi — vai mitä?"

"Kyllä, teidän armonne, mutta minäpä jysäytän häntä kylkeen ja käännän häntä vähäisen."

Kuningasta nauratti.

"Tokkohan te nuorukaiset käsitätte, mikä suuri jumalanlahja sellainen hyväunisuus on. Kun tulet minun ikääni, Simon, niin ehkä silloin muistat nämä minun sanani."

Kaikki tuo oli niin määrättömän kaukana — hyvin selvänä tosin, mutta ei siten, että hän, joka nyt istui tässä, olisi ollut sama henkilö kuin tuo nuori hovipoika kerran —.

Eräänä päivänä adventtiviikon alussa, kun Kristiina oli melkein yksinään kotona — pojat olivat ajamassa kotiin halkoja ja sammalia — hän näki suureksi hämmästyksekseen Simon Darren ratsastavan kartanolle. Tällä oli asiana pyytää häntä ja hänen poikiaan heille vieraisille jouluna.

"Käsität sinä kaiketi, Simon, ettemme voi sitä tehdä", vastasi Kristiina totisesti. "Voimmehan me silti olla ystäviä sydämissämme, sinä ja Ramborg ja minä — mutta eihän ihmisellä ole aina itsellään valtaa päättää mitä hänen on tekeminen, sen kyllä tiedät."

"Et kai tahdo ajaa tuota oppiasi niin pitkälle, että kieltäydyt lähtemästä ainokaisen sisaresi luo, kun tämä laskeutuu lapsivuoteeseen."

Kristiina sanoi rukoilevansa, että asia suoriutuisi hyvin ja heille molemmille iloksi, "mutta en kuitenkaan voi vastata sinulle lopullisesti, voinko tulla vai en."

"Kylläpä tuo tulee näyttämään aika kummalliselta ihmisten silmissä", kiivastui Simon. "Sinulla on se maine, että olet paras naapuri ja lähimmäinen mitä on lähimailla — ja hän on sisaresi — ja molemmat olette emäntiä suurimmissa kartanoissa, mitä täällä pohjan puolella on!"

"Onhan sitä viime vuosina syntynyt sangen paljon lapsia tämän puolen suurtiloissa, eikä minua silti ole pyydetty auttajaksi. Ei ole tapana täällä enää, Simon, että synnyttäjältä katsottaisiin jotain puuttuvan kun ei Jørundgaardin emäntä ole talossa." Nähdessään Simonin tästä kovin pahastuvan hän lisäsi: "Vie terveisiä Ramborgille ja sano, että minä kyllä tulen häntä auttamaan, kun hänen aikansa tulee — mutta joulujuhliin en voi lupautua, Simon."

Loppiaispäivänä Kristiina tapasi Simonin, kun tämä saapui messuun ilman Ramborgia. Hyvinhän tämä jaksaa, sanoi Simon, mutta hänen pitää nyt levätä ja koota voimia, sillä huomenna he lähtevät Dyfriniin lapsineen — on niin kaunis rekikeli, ja kun Gyrdkin on pyytänyt heitä ja Ramborgin tekee niin mieli päästä ajelemaan, niin —

IV

Paavalinmessun jälkeisenä päivänä ratsasti Simon Darre pohjoiseen Mjøsin taa, kaksi renkiä matkassaan. Oli tullut ankara pakkanen, mutta hänestä tuntui, ettei hän enää saattanut olla poissa kotoa; rekimatkue sai seurata perästä, heti kun pakkanen vähän lauhtuisi.

Hamarissa hän tapasi erään tuttavansa, Vigleik Paavalinpojan Fagabergistä, ja he ratsastivat sitten yhtä matkaa eteenpäin. Tultuaan Vähään Hamariin he levähtivät jonkin hetken eräässä talossa, missä myytiin olutta. Heidän istuessaan ja juodessaan karkasivat jotkut päihtyneet nahkankaupustelijat pystyyn ja alkoivat tapella tuvassa; lopulta Simon nousi, meni väliin ja erotti heidät, mutta sai sitä tehdessään puukoniskun oikeaan kyynärvarteensa. Se ei ollut juuri naarmua pahempi, joten hän ei ollut siitä millänsäkään, mutta olutmuija tahtoi välttämättä saada sidotuksi rievun sen ympärille. Simon ratsasti Vigleikin mukana tämän kotiin ja oli siellä yötä. Miehet makasivat samassa sängyssä, ja aamupuolella Simon heräsi siihen, että toinen reuhtoi unissaan. Useampaan kertaan Vigleik huusi hänen nimeään, ja silloin Simon herätti hänet ja kysyi, mikä häntä vaivasi.

Vigleik ei voinut muistaa untaan kunnolleen. "Mutta pahaa se oli, ja sinä olit siinä mukana. Yhden seikan minä muistan — Simon Reidarinpoika seisoi täällä tuvassa ja kutsui sinua mukaansa ulos — minä näin hänet niin selvästi, että olisin voinut lukea joka pisaman hänen naamassaan."

"Toivoisinpa, että voisit myydä minulle sen unen", sanoi Simon puolileikillä ja puolitosissaan. Simon Reidarinpoika oli hänen serkkunsa, ja he olivat olleet hyvät ystävykset kasvinaikanaan; tämä Simon oli kuollut kolmetoistavuotiaana.

Kun miehet aamulla ryhtyivät aterioimaan, näki Vigleik, että Simon ei ollut napittanut kiinni nuttunsa hihaa oikeasta ranteesta. Ranne oli punainen ja turvonnut aina alas käden selkää myöten. Hän huomautti siitä, mutta Simon nauroi. Ja kun tuttava vähän myöhemmin kehoitti häntä jäämään sinne muutamiksi päiviksi ja odottamaan siellä vaimoaan — Vigleik ei voinut unohtaa yöllistä untaan — vastasi Simon miltei suuttuneena:

"Et liene minusta niin pahaa uneksinut, että laittautuisin sairaaksi täinpureman vuoksi —?"

Auringonlaskun aikaan he ratsastivat Losnajärven jäällä. Oli ollut mitä kaunein päivä; nyt hehkuivat korkeat siniset ja valkoiset tunturit kultaisina ja punaisina iltavalaistuksessa, mutta kuuraiset lehdot pitkin rantamia uinuivat harmahtavina varjossa. Miehillä oli mainiot hevoset ja reipas ratsastus edessään pitkän järven yli — pienet jäänsirut sinkoilivat kilisten ja kalisten hevosten kavioitten alla. Puhalsi tuima vastaviima; Simonin oli vilu — mutta kohta sen jälkeen virtasi hänen ruumiissaan omituisia kuumanpuuskia pakkasesta huolimatta — sitten vilunpuistatuksia, jotka tuntuivat tunkeutuvan ihan ytimiin asti. Väliin hän tunsi kielensä turpoavan ja käyvän omituisen paksuksi nielussa. Ennen kuin he vielä olivat ehtineet järven yli, täytyi hänen seisahtua ja pyytää toista rengeistä avuksi kiinnittääkseen viittansa niin, että se kannatti oikeaa käsivartta.

Miehet olivat kuulleet Vigleik Paavalinpojan puhelevan unestaan; nyt he tahtoivat, että isäntä näyttäisi heille haavansa. Mutta Simon sanoi, ettei se ollut mitään — sitä kivisti vähän: "— saan ehkä tyytyä olemaan vasenkätisenä joitakin päiviä."

Mutta illemmalla, kun kuu oli noussut ja he ratsastivat ylhäällä harjulla järven pohjoispuolella, ymmärsi Simon itsekin, että hänen käsivartensa saattoi sittenkin käydä jonkin verran kiusalliseksi. Kainalossa tuntui särkyä, hevosenselässä nytkyminen tuotti hänelle kovaa tuskaa — veri jyskytti kipeässä käsivarressa. Ja päässäkin jyskytti, ja niskassa ja yli koko ruumiin tuntui kipua. Hänen oli kuuma ja vilu vuorotellen.

Talvitie kulki ylhäällä rinteellä, milloin metsän läpi, milloin valkoisten niittyaukeamien poikki. Simon näki kaiken tämän — täysikuu loisti kirkkaana kalpeansinisellä taivaalla, kaikki tähdet se oli karkottanut kauas luotaan, vain joku harva suuri tähti uskalsi harhailla kaukana taivaanlaella. Valkoiset kentät kimmelsivät ja välkkyivät; varjot lankesivat lyhyinä ja terävinä lumelle — metsässä väikkyi valo epävarmoina pilkkuina ja viiruina lumisten kuusien välissä. Simon näki kaiken tämän.

— Mutta samalla kertaa hän näki aivan selvästi kevätauringon valaiseman, kuloheinän peittämän mättäikkökentän. Joitakin kuusennäreitä oli hajallaan siellä täällä takalistolla, ne loistivat vihreinä kuin sametti päivänpaisteessa. Hän tunsi paikan, se oli kotihaka Dyfrinissä. Lepikko paistoi kentän takana keväisin, harmaankiiltävin rungoin ja lehvistöt ruskeina kukista — taempana kohosivat Raumarikin harjut tuikkivan sinisinä, vielä lumesta kirjavina. He kulkivat alas lepikkoa kohti, Simon Reidarinpoika ja hän, kalastusvehkeet ja haukikeihäät mukanaan — he olivat menossa järvelle, joka päilyi tummanharmaana, hauraan jään kattamana, kalastamaan sulapaikoissa. — Serkku-vainaja käveli hänen rinnallaan; hän näki leikkitoverinsa kiharatukan, joka pisti tupsuina esiin lakin alta punertavan kevätauringon paisteessa; saattoi erottaa joka pisaman pojan kasvoissa. Toinen Simon työnsi alahuulensa hiukan esiin ja puhalsi — pyh, pyh, kun kaima hänen mielestään puhui pötyä. He hyppivät vesiojien yli. Pohjassa oli sammalta — se paisui ja kuohui eloisan viheriänä alhaalla vedessä.

Vaikka hän olikin täysin selvillä — näki kaiken aikaa ratsutien kulun mäkeä ylös ja mäkeä alas metsän läpi valkoisten niittytilkkujen poikki kimmeltävässä kuutamossa, näki nukkuvien rakennusryhmien kinosmaisine kattoineen luovan varjoja kentille, näki sumuvyön virran yllä laakson pohjassa — ja tiesi, että mies, joka ratsasti ihan hänen takanaan ja ajoi hänen rinnallaan aukeilla paikoilla, oli Jon — tuli hän kuitenkin kutsuneeksi miestä Simoniksi useaan erään. Hän tiesi, että se oli hullua, mutta ei voinut sille mitään, vaikka näkikin renkien tulevan säikähtyneen näköisiksi.

"Meidän on koetettava päästä Roaldstadin munkkien luokse tänä yönä, miehet", sanoi hän kerran selvittyään.

Rengit virkkoivat, että heidän mielestään oli koetettava päästä katon alle mitä pikimmin — he mainitsivat lähimmän pappilan. Mutta isäntä pysyi taipumattomana.

"Se ottaa kyllä hevoset koville, Simon." Rengit vilkaisivat syrjäsilmällä toisiinsa.

Mutta Simon naurahti. Saivat jaksaa tämän kerran. Hän ajatteli rasittavia peninkulmia. Tuska viilsi häntä läpi koko ruumiin, kun hän nytkyi satulassa. Mutta kotiin hän tahtoi. Sillä nyt hän tiesi olevansa kuolemansairas —.

Vaikka häntä vuoroin vilutti ytimiin asti ja vuoroin poltti tulena talviyössä, niin hän tunsi samalla lienteän kevätauringon paisteen kotihaassaan, ja kuollut poikanen ja hän kulkivat kulkemistaan lepikkoa kohti.

Lyhyiksi hetkiksi harhanäky poistui, ja hänen päänsä tuli selkeäksi, joskin sitä yhä pakotti hirveästi. Hän pyysi toista rengeistä leikkaamaan auki hihan kipeän käsivarren kohdalta. Hän kalpeni, ja hiki norui pitkin hänen kasvojaan, kun Jon Daalk varovasti ratkoi auki nutun ja paidan ranteesta olkapäähän asti, samalla kun hän itse kannatti turvonnutta käsivartta vasemmalla kädellään. Se helpotti vähän joksikin aikaa.

Miehet tuumivat myöhemmin, että Roaldstadista heidän kai olisi lähetettävä sana etelään Dyfriniin. Mutta Simon esitti vastaväitteitä. Hän ei tahtonut huolestuttaa vaimoaan sellaisella sanomalla, kun se ehkä oli tarpeetonta — ei ollut hyvä lähteä rekimatkalle sellaisessa räiskyvässä pakkasessa. Kun ehdittäisiin kotiin Formoon, niin saataisiin nähdä. Hän koetti hymyillä Sigurdille vilkastuttaakseen nuorta renkiä — tämä näytti suorastaan säikähtyneeltä ja onnettomalta.

"Mutta te saatte lähettää noutamaan Jørundgaardin Kristiinaa, heti kun pääsemme perille — hän on hyvin taitava lääkeniekka." Simon tunsi tätä sanoessaan kielensä paksuksi ja kankeaksi kuin puu.

Suutele minua, Kristiina, morsiameni! Silloin tämä luulisi hänen puhuvan houreessa. Ei, Kristiina. Silloin hän hämmästyisi.

Erlend olisi sen ymmärtänyt. Ramborg olisi sen ymmärtänyt. Mutta Kristiina — hän hautoi vain suruaan ja huoltaan — niin vihoissaan ja katkeroitunut kuin hän nykyään olikin miehensä takia, ei hän nytkään ajatellut muita kuin tätä. Sinä et ole koskaan välittänyt minusta edes sen vertaa, Kristiina, rakastettuni, että olisit ajatellut, tuntuiko minusta raskaalta, kun täytyi olla veljenä sille, joka oli kerran luvattu vaimokseni —.

— Eihän hän ollut tiennyt sitä itsekään silloin, kun hän erosi Kristiinasta luostarinportin edustalla Oslossa — että hänen täytyisi näin yhä muistella häntä. Että hänestä lopuksi alkoi tuntua siltä kuin ei mikään, mitä hän oli saanut elämässään sen jälkeen, olisi täysin korvannut sitä, minkä hän menetti silloin. Sitä neitoa, joka oli luvattu minulle nuoruudessani.

Kristiinan tuli se kuulla, ennen kuin hän kuolisi. Kristiinan piti antaa hänelle suudelma.

— Minä olen se, joka olen sinua rakastanut ja yhä rakastan —.

Nämä sanat hän oli kuullut kerran eikä voinut koskaan niitä unohtaa. Ne olivat Neitsyt Maarian ihmeitten kirjasta, ne kuuluivat tarinaan nunnasta, joka karkasi luostaristaan ritarin seurassa. Neitsyt Maaria pelasti lopuksi molemmat ja antoi heille anteeksi heidän syntinsä. Jos oli synti, että hän sanoi sen vaimonsa sisarelle ennen kuolemaansa, niin sai Jumalan äiti hankkia hänellekin anteeksiannon siitä. Eihän hän ollut kovin usein vaivannut häntä pyynnöillään.

— En luullut itsekään silloin, etten voisi tulla oikein iloiseksi tai hilpeäksi koskaan enää —

"Ei, Simon, Sokalle käy liian raskaaksi kantaa meitä molempia — se on saanut jo tehdä pitkät matkat tänä yönä", sanoi hän sille, joka oli noussut hänen taaksensa hevosen selkään tukemaan häntä. "Minä näen kyllä, että se olet sinä, Sigurd, mutta minusta tuntui kuin olisit ollut toinen —"

* * * * *

He saapuivat pyhiinvaeltajani majataloon aamupuolella, ja ne kaksi munkkia, jotka sitä pitivät, ottivat sairaan huostaansa. Mutta kun Simon Andreksenpoika oli jonkin verran virkistynyt heidän hoidossaan ja kuumehoureet olivat lakanneet, ei hän hellittänyt ennen kuin sai lainatuksi reen ajaakseen edelleen pohjoiseen.

Oli hyvä keli, ja he vaihtoivat hevosia matkalla, ajoivat läpi yön ja saapuivat Formoon seuraavana aamuna päivänkoitteessa. Simon oli maannut unenhorroksessa kaikkien peitteiden alla, jotka hänen päälleen oli levitetty. Ne painoivat häntä kovasti — toisinaan hänestä tuntui kuin hän makaisi murskattuna raskaiden kalliopaasien alla — ja päähän koski ankarasti. Väliin hä ikään kuin pääsi pois. Sitten alkoivat tuskat jälleen riehua hänessä — tuntui kuin hänen ruumiinsa olisi paisunut paisumistaan, tullut suunnattoman suureksi ja ollut räjähtämäisillään kappaleiksi. Käsivarressa jyskytti ja jyskytti —.

Simon koetti itse nousta reestä ja mennä sisään — terve käsivarsi Jonin hartioilla, Sigurd takaapäin tukemassa. Hän tajusi, että miehet olivat harmaat ja viiruiset kasvoiltaan väsymyksestä — he olivat istuneet satulassa kaksi yötä peräkkäin. Hän tahtoi sanoa heille jotakin siitä, mutta kieli ei totellut häntä. Hän kompastui kynnykseen ja syöksähti päistikkaa huoneeseen — päästäen tuskan mylvinnän, kun hänen muodottomaksi ajettunut käsivartensa töykkäsi jotakin vastaan. Hiki norui hänestä, kun hän nieli alas voihkauksia, jotka pyrkivät tunkemaan esiin, kun häntä riisuttiin ja autettiin sänkyyn.

* * * * *

Jonkin aikaa sen jälkeen hän näki, että Kristiina Lauritsantytär seisoi uunin luona ja survoi jotakin nuijalla puumaljassa. Kolke tuntui menevän läpi hänen päänsä. Kristiina kaatoi jotakin pienestä padasta pikariin ja tiputti siihen pisaroita lasipullosta, jonka hän otti lippaastaan — tyhjensi surveet maljasta pataan ja pani tulelle. Hän oli rauhallinen ja varma liikkeissään.

Nyt hän tuli sängyn luo pikari kädessään. Hän astui hyvin keveästi. Hän oli yhtä suora ja ryhdikäs kuin tyttönäkin, tuo solakka perheenemäntä liinapäähineen alta näkyvine laihoine, vakavine kasvoineen. Simonin niskakin oli ajettunut, siihen koski kipeästi, kun Kristiina työnsi toisen käsivartensa sen alle ja kohotti häntä. Hän tuki Simonin päätä rintaansa vasten pitäessään pikaria hänen suunsa edessä vasemmalla kädellään.

Simon hymyili vähän, ja kun Kristiina antoi varovasti hänen päänsä painua takaisin tyynyille, hän tarttui terveellä kädellään Kristiinan käteen. Se ei ollut pehmeä eikä valkoinenkaan enää, tuo hieno, pitkänkapea naisenkäsi.

"Sinun on kai vaikea ommella silkkiä näillä sormillasi nyt", sanoi Simon. "Mutta hyvät ja keveät ne ovat — ja suloisen kylmä sinun kätesi on, Kristiina!" Hän pani sen otsalleen. Kristiina jäi seisomaan siten kunnes tunsi kämmenensä lämmenneen, silloin hän vaihtoi ja painoi pehmeästi toisen kätensä sairaan polttavalle otsalle — aivan liki hiusrajaa.

"Käsivartesi on pahana, Simon", sanoi hän. "Mutta Jumalan avulla se kyllä vielä tulee hyväksi."

"Pelkään, Kristiina, ettet minua voi parantaa, niin taitava lääkäri kuin oletkin", sanoi Simon. Mutta hänen ilmeensä oli miltei hilpeä. Juoma alkoi vaikuttaa; hän tunsi paljon vähemmän kipuja. Mutta silmissä alkoi tuntua niin omituiselta — ikään kuin hän ei pystyisi niitä ohjaamaan — hän luuli niiden katsovan viistoon toinen toiselle, toinen toiselle suunnalle.

"Eiköpähän minun käyne niinkuin määrätty on", sanoi Simon äskeiseen tapaan.

Kristiina palasi patojensa luo — levitti taikinaa liinarievuille, tuli takaisin ja kääri kuumat siteet käsivarren ympäri sormenpäistä lähtien, aina selän ympäri ja rinnan yli, missä ajetus näkyi kainalon alta lähtevinä punaisina juomuina. Se koski ensin, mutta tuotti pian lievitystä. Kristiina kääri villavaatteen päällimmäiseksi ja pani pehmeät untuvatyynyt käsivarren alle. Simon kysyi, mitä hän oli pannut kääreisiin.

"Siinä on montakin lajia — rohtoraunioyrtin juurta ja silmäruohoa parhaasta päästä", sanoi Kristiina. "Jos olisi ollut kesä, olisin voinut ottaa sitä tuoreena yrttitarhastani. Mutta minulla oli runsaasti — Jumalan kiitos — en ole tarvinnut sitä ennen tänä talvena."

"Mitä sinä kerroitkaan kerran silmäruohosta — olit kuullut sen abbedissalta luostarissa ollessasi — sen nimestä —"

"Tarkoitatko sitä, että sitä sanotaan monissa maissa pääskynkukaksi — aina Kreikanmereltä tänne pohjolanmaille asti?"

"Niin — sillä se puhkeaa kukkaan kaikissa maissa silloin kun pääskyset heräävät talviunestaan?" Simon sulki huulensa tiukempaan. Silloin hän on maannut mullassa jo kauan —.

"Tahdon saada lepopaikkani tämän kirkon viereen", hän sanoi, "jos käy niin, että minä kuolen nyt, Kristiina. Minä olen nyt niin rikas mies, että Andres luultavasti tulee olemaan jonkunlaisena mahtimiehenä täällä Formossa aikoinaan. Mahtaakohan tulla poika siitä lapsesta, jonka Ramborg saa minusta keväällä —? Olisin mielelläni elänyt niin kauan, että olisin nähnyt kaksi poikaa talossani —"

Kristiina sanoi lähettäneensä sanan etelään Dyfriniin siitä, että Simon oli tullut niin sairaaksi. Huomenna Gaute, sananviejä, kai on jo saanut asian toimitetuksi.

"Et suinkaan lähettänyt sitä lasta yksin matkalle?" kysyi Simon säikähtyneenä.

Ei ollut ollut saatavilla ketään, jonka hän olisi luullut kykenevän pysymään Gauten matkassa, kun tämä ratsasti Raudenilla, vastasi Kristiina. Simon sanoi, että siitä tulisi varmaan paha matka Ramborgille — kunhan hän ei vain kiirehtisi enemmän kuin jaksaa. "Mutta lapsiani tahtoisin kyllä mielelläni nähdä —"

Hetken perästä hän alkoi jälleen puhua lapsistaan. Hän mainitsi Arngjerdin — arvellen, oliko ehkä tehnyt väärin, kun ei ollut ottanut vastaan eikeniläisten tarjousta. Mutta mies tuntui hänestä kovin vanhalta — ja hän oli pelännyt sitäkin, että Grunde saattoi olla hiukan raju tullessaan juovuksiin. Arngjerdin hän olisi tahtonut asettaa mahdollisimman hyvän turvan taakse. Nyt jäisi Gyrdin ja Gudmundin tehtäväksi huolehtia hänen naimisiinmenostaan. "Sano veljilleni, Kristiina, minulta sellaiset terveiset, että heidän on huolellisesti harkittava tätä asiaa. Jos tahtoisit ottaa hänet luoksesi Jørundgaardiin joksikin aikaa, niin kiittäisin sinua siellä, missä makaan. Ja jos Ramborg menee uusiin naimisiin ennen kuin Arngjerd on miehelässä, niin saat ottaa hänet luoksesi, Kristiina. Ei sinun toki pidä luulla muuta kuin että Ramborg on ollut kiltti hänelle aina — mutta jos hänellä tulee olemaan sekä isäpuoli että äitipuoli, niin pelkään, että häntä tultaisiin pitämään enemmän palveluspiikana kuin — muistathan, että olin naimisissa Halfridin kanssa, kun tulin hänen isäkseen —"

Kristiina laski kätensä lempeästi Simonin kädelle ja lupasi tehdä tytön hyväksi kaiken mitä voi. Hän muisteli kaikkea näkemäänsä — vaikea oli niiden lasten asema, joilla oli mahtimies isänä ja jotka oli siitetty aviorikoksessa. Orm ja Margret, Ulf Haldorinpoika —. Hän silitteli hiljalleen Simonin kättä.

"Eihän nyt ole varma sekään, että sinä kuolet tällä kertaa, vävy", sanoi hän ja hymyili hiukan. Vielä saattoi häivähtää immen suloisen ja lempeän hymyn heijastus noille laihoille ankarille naisenkasvoille. Sinä suloinen nuori Kristiina —!

* * * * *

Simon ei tullut niin kovaan kuumeeseen sinä iltana, ja hän sanoi tuntevansa vähemmän kipuja. Kun Kristiina muutti siteitä käsivarteen, ei se ollut niin turvoksissa; liha oli pehmeämpi, Kristiinan sormien jäljet jäivät näkyviin vähäksi aikaa, kun hän varovasti painoi sitä.

Kristiina lähetti palvelusväen nukkumaan. Jon Daalkin, joka välttämättä tahtoi valvoa isäntänsä luona, hän salli paneutua ovensuupenkille. Arkkupenkin, jonka selusta oli leikkauksin koristettu, hän siirrätti sängyn luo ja istui siinä. Simon oli väliin horteessa, väliin unessa — kerran hän herättyään näki, että Kristiina oli etsinyt käsiinsä värttinän. Hän istui siinä pitkänä ja solakkana, oli pistänyt kuontalolavan villatukkoineen vasempaan kainaloonsa, sormet punoivat lankaa, värttinä vaipui ja vaipui hänen helmaansa, — sitten hän kääri langan karaan, punoi jälleen, värttinä vaipui — Simon nukkui sen katselemiseen.

Kun hän jälleen heräsi aamupuolella, istui Kristiina samalla tavalla kehräämässä. Kynttilä, jonka hän oli asettanut niin, että sängyn uutimet varjostivat Simonia, loi valoansa suoraan hänen kasvoilleen. Ne olivat hyvin kalpeat ja rauhalliset; täyteläinen, mehevä suu oli tullut kapeaksi ja tiukasti sulkeutuneeksi, hän istui silmät alasluotuina ja kehräsi. Hän ei voinut nähdä, että Simon makasi valveilla ja katseli häntä vuodeteltan varjosta. Hän näytti niin tuiki surulliselta, että Simonista tuntui kuin olisi hänen sydämensä vuotanut verta hänen siinä maatessaan Kristiinaa katsellen.

Kristiina nousi ja meni kohentamaan tulta. Hän kohensi äänettömästi. Takaisin tultuaan hän kurkisti vuodeteltan sisäpuolelle — kohtasi Simonin avoimet, pimeästä häneen tuijottavat silmät.

"Kuinka on laitasi nyt, Simon?" kysyi Kristiina pehmeästi.

"Hyvin — on laitani nyt."

Mutta Simonista tuntui, että vasemmankin kainalon alla tuntui hellältä nyt — ja leuan alla, kun hän liikutti päätään. Ehkei sentään, se kai oli jonkinlaista luulottelua.

— Ah, Kristiinasta ei varmaan koskaan tulisi tuntumaan siltä, että hän oli menettänyt jotakin hylätessään hänen rakkautensa — sen puolesta hän saattaisi hyvin puhua hänelle siitä. Se ei voisi mitenkään tehdä häntä enää murheellisemmaksi. Hän tahtoi sanoa hänelle sen ennen kuin kuolisi — yhden ainoan kerran: Olen rakastanut sinua koko näiden vuosien ajan.

Kuume yltyi jälleen. Ja vasemmassa käsivarressa tuntui todella kipua.

"Sinun pitää koettaa nukkua jälleen, Simon. Ehkä sinä nyt pian paranet", sanoi Kristiina hiljaa.

"Olen nukkunut paljon tänä yönä." Simon rupesi puhumaan hänelle jälleen lapsistaan — niistä kolmesta, jotka hänellä oli ja joista hän piti niin sydämellisesti — ja syntymättömästä. Sitten hän vaikeni — tuskat palasivat jälleen kovina. "Paneudu nyt nukkumaan vähän, Kristiina. Jon voi kyllä istua ylhäällä jonkin aikaa, jos arvelet, että jonkun tarvitsee valvoa."

* * * * *

Aamulla, kun Kristiina irrotti kääreitä, katsoi Simon rauhallisesti hänen epätoivoisiin kasvoihinsa: "Älä huoli, Kristiina, käsivarressa oli jo liian paljon särkyä ja pahaa verta — puistatuksiakin minulla oli, ennen kuin tulin sinun hoitoosi. Sanoinhan jo, ettet voisi parantaa minua. Älä nyt ole niin murheissasi siitä, Kristiina!"

"Sinun ei olisi pitänyt kulkea sitä pitkää matkaa", sanoi Kristiina heikosti.

"Ei yksikään ihminen elä kauempaa kuin hänelle on määrätty", vastasi Simon entiseen tapaan. "Minä tahdoin päästä kotiin. On yhtä ja toista puhuttavaa — siitä, miten asiat minun jälkeeni on järjestettävä."

Hän naurahti:

"Kaikki tulet palavat kerran loppuun."

Kristiina katsoi häneen kyynelistä kimaltavin silmin.

Aina oli Simonilla ollut niin paljon sananlaskuja suussaan. Hän katsoi Simonin punalaikullisiin kasvoihin. Raskaat posket ja leuan aliset poimut olivat kuin painuneet, syville uurteille laskeutuneet. Silmät näyttivät samalla tylsiltä ja kiiltäviltä — sitten oli kuin selkeys ja taju olisivat palanneet niihin jälleen: Simon katsoi häneen sillä kiinteällä, tutkivalla katseella, joka useimmiten oli ollut noissa pienissä, teräksenharmaissa ja terävissä silmissä.

Täyden päivänvalon tultua huoneeseen Kristiina näki, että Simon oli laihtunut nenän tienoilta — valkoinen viiru kulki molemmin puolin alas suupieliin.

Hän poistui pienen ikkunaruudun ääreen, seisoi siinä ja nieli itkua. Ikkunan paksu kuurapeite kimmelsi ja loisti kullanvihertävältä. Ulkona oli varmaan yhtä kaunis talvipäivä kuin oli ollut koko viikon.

— Se oli kuoleman merkki, tiesi hän.

Hän tuli takaisin, pujotti kätensä peitteen alle — Simonin nilkat ja sääret olivat pöhöttyneet.

"Tahdotko — tahdotko, että lähetämme nyt hakemaan Sira Eirikiä", sanoi Kristiina hiljaa.

"Kyllä, illalla", vastasi Simon.

Hänen täytyi puhua siitä, ennen kuin ripittäytyi ja otti viimeisen voitelun. Jälkeenpäin hän sai sitten koettaa kääntää mieltään toiselle suunnalle.

"Ihmeellistä on, että sinä varmaan tulet ruumiini arkkuunlaittajaksi", sanoi Simon. "— Ja mikään kaunis ruumis ei minusta tule, pelkään mä."

Kristiina nielaisi nyyhkytyksen. Hän meni pois ja laittoi jälleen virvoitusjuoman. Mutta Simon vastasi:

"Minä en pidä näistä sinun juomistasi, Kristiina — ajatukset tulevat niistä niin sekaviksi."

Hetken perästä hän pyysi, että Kristiina antaisi hänelle kuitenkin vähän juotavaa. "Mutta älä pane siihen paljon huumaavaa. Minun on puhuttava sinun kanssasi eräästä asiasta."

Hän joi ja makasi odottaen, että tuskat helpottaisivat sen verran, että hän jaksaisi puhua selvästi ja rauhallisesti Kristiinan kanssa.

"Etkö halua, että noudamme Sira Eirikin luoksesi — jotta hän voisi puhua sinulle sellaisia sanoja, jotka nyt voivat tuottaa sinulle lohdutusta?"

"Kyllä pian. Mutta on semmoista, minkä tahtoisin saada sanotuksi sinulle ensin."

Hän naurahti. Sitten hän virkkoi:

"Sano Erlend Nikulauksenpojalle, että niitä sanoja, jotka lausuin hänelle viimeksi erotessamme, olen katunut joka päivä sen jälkeen. Käyttäydyin miehuuttomasti ja pikkumaisesti lankoani kohtaan sinä yönä —. Sano hänelle terveiseni ja pyydä häntä antamaan minulle anteeksi."

Kristiina istui pää kumarassa — Simon näki, että hän tuli hehkuvan punaiseksi liinansa alla.

"Viethän tämän sanan miehellesi?" kysyi Simon.

Kristiina nyökäytti hiukan. Silloin virkkoi Simon jälleen:

"Jos Erlend ei tule hautajaisiini, niin saat etsiä hänet käsiisi, Kristiina, ja sanoa hänelle sen."

Kristiina istui mykkänä ja kasvot tummanpunaisina.

"Ethän kieltäydy tekemästä hyväkseni sitä, mitä pyydän sinulta nyt, kun kuolen?" kysyi Simon Andreksenpoika.

"En", kuiskasi Kristiina. "Minä tahdon — tehdä sen —"

"On paha pojillesi, Kristiina, että heidän isänsä ja äitinsä välillä on epäsopua", alkoi Simon jälleen puhua. "Tahtoisin tietää, oletko nähnyt, kuinka kovasti se heitä vaivaa. Kiusallista on noille reippaille pojille tietää, että heidän vanhempansa ovat kyläkunnan puheenaiheena."

Kristiina vastasi jäykästi ja matalasti:

"Erlend se lähti pois poikiemme luota — en minä. Ensin menettivät poikani jalansijan niillä seuduilla, missä he syntyivät suureen sukuun ja korkeaan kotiin. Kärsikööt nyt, että kylänjuorut kiertävät heidän kotiaan täällä minun kotilaaksossanikin — minä en ole sitä saanut aikaan."

Simon naurahti ja oli vaiti. Sitten hän lausui:

"Minä en unohda sitä, Kristiina — monesta asiasta on sinulla oikeus valittaa — huonoon asemaan on Erlend saattanut omaisensa. Mutta sinun on muistettava — jos tuo yritys olisi onnistunut, silloin olisivat hänen poikansa nyt hyvissä varoissa ja hän itse tämän valtakunnan mahtavimpia ritareita. Kuninkaanpettäjäksi nimitetään miestä joka epäonnistuu sellaisessa asiassa — mutta jos hän saa sen menestymään, silloin puhuvat ihmiset aivan toisin. Puoli Norjaa ajatteli silloin samoin kuin Erlend — että meille oli hyvin vähän edullista pitää yhteistä kuningasta ruotsalaisten kanssa ja että Knut Porsen pojassa oli varmaankin toisenlaista malmia kuin tuossa liehakossa — jospa olisimme voineet saada Haakon-junkkerin itsellemme hänen nuorella iällään. Monet kannattivat Erlendiä siihen aikaan ja vetivät yhtä köyttä hänen kanssaan — he heittivät irti ja puikkivat piiloon, kun asia tuli julki — niin tekivät minun omat veljeni ja monet muut, joita nyt pidetään kelpo ritareina ja aseenkantajina. Erlendin yksin täytyi kaatua. — Ja siihen aikaan, Kristiina, osoitti miehesi olevansa reipas ja rohkea mies — olkoonpa vain, että hän onkin käyttäytynyt sekä niin että näin ennen ja jälkeen —"

Kristiina istui ääneti ja vapisten.

"Tarkoitan, Kristiina, että jos sinä tuon asian vuoksi olet sanonut miehellesi katkeria sanoja, niin saat niellä ne takaisin sisääsi. Sinun pitäisi toki voida tehdä se, Kristiina — kerranhan pidit kylläkin lujasti Erlendin puolta — et sietänyt kuulla totuuden sanaa hänen käyttäytymisestään sinua kohtaan, kun hän oli menetellyt niin, etten olisi ikinä uskonut kunnian miehen, saatikka korkeasyntyisen herran ja hienon henkivartijan — muistatko, miten tapasin teidät Oslossa? Sen sinä saatoit antaa anteeksi Erlendille sekä silloin että myöhemmin —"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Olin heittänyt arpani yhteen hänen kanssaan silloin — mihin olisin joutunut sen jälkeen, jos olisin asettunut eri puolelle kuin Erlend?"

"Katso minuun, Kristiina", sanoi Simon Darre, "ja vastaa minulle totuudessa pysyen. Jos olisin pitänyt kiinni isäsi antamasta sanasta — tahtonut ottaa sinut sellaisena kuin olit — jos olisin sanonut sinulle, ettet koskaan saisi kuulla minun muistuttavan sinulle häpeääsi, mutta irti en sinua päästäisi — mitä olisit tehnyt silloin?"

"En tiedä."

Simon nauroi koleasti:

"Jos olisin pannut määräkseni saada juoda häitä kanssasi — suopeasti olisit tuskin ottanut minua syliisi, Kristiina, ihanaiseni —"

Nyt oli Kristiina käynyt valkeaksi kasvoiltaan. Hän istui katsoen maahan eikä vastannut. Simon nauroi samoin kuin äsken:

"En luule, että olisit minulle hellyyttä tuhlannut, kun olisin astunut luoksesi morsiussänkyyn —"

"Luulen, että olisin ottanut puukon mukaani sänkyyn", kuiskasi Kristiina puolitukahtuneesti.

"Huomaan, että tunnet laulun Borgin Knutista" — Simon hymyili mahtavasti. "En ole koskaan kuullut, että sellaista olisi tapahtunut ihmisten kesken. Mutta Jumala tietää, etkö sinä sittenkin olisi tehnyt niin, sinä!"

Vähän ajan perästä hän virkkoi jälleen:

"Ennen kuulumatontahan on kristittyjen ihmisten kesken sekin, että aviopuolisot omin päinsä tekevät asumuseron, niinkuin te olette tehneet — ilman laillista syytä ja piispan lupaa. Ettekö te häpeä — kaikki te raastoitte maahan ja kaikkea te uhmailitte päästäksenne yhteen; siihen aikaan, kun Erlend oli hengenvaarassa, et sinä ajatellut muuta kuin hänen pelastamistaan, ja hän ajatteli paljon enemmän sinua kuin seitsemää poikaansa ja mainettaan ja tavaraansa. Mutta kohta kun voitte omistaa toisenne turvassa ja levossa, niin ette jaksa pitää sopua ja rauhaa — epäsopu ja tyytymättömyys vallitsi välillänne Husabyssäkin, sen näin itse, Kristiina —

"Minä sanon sinulle, että poikiesi tähden sinun on pyrittävä sovintoon miehesi kanssa. Jos sinun puolellasi on pienempi vääryys, niin lienee sinun myös helpompi ojentaa Erlendille kätesi", sanoi hän leppeämmin.

"Se on helpompi sinulle kuin Erlend Nikulauksenpojalle, joka asuu ylhäällä Haugenissa köyhyydessä", virkkoi Simon jälleen.

"Ei se ole helppoa minulle", kuiskasi Kristiina. "Näyttää siltä, että olen osoittanut voivani tehdä kovin vähän lasteni hyväksi. — Olen reuhtonut ja raatanut heidän hyväkseen —"

"Se on totta", sanoi Simon. Sitten hän kysyi: "Muistatko sitä päivää, jolloin kohtasimme toisemme tiellä Nidarosin lähellä? Sinä istuit ruohikossa ja annoit Naakkvelle rintaa —"

Kristiina nyökkäsi.

"Olisit voinut tehdä rinnoillasi olevalle lapselle niinkuin minun sisareni teki omalle pojalleen — luovuttaa hänet luotasi niille, jotka paremmin kykenivät turvaamaan häntä?"

Kristiina pudisti päätään.

"Mutta pyytää hänen isäänsä unohtamaan, mitä ehkä olet sanonut hänelle vihoissasi — luuletko voivasi tehdä sen hänen ja kuuden muun kauniin poikasi hyväksi — sanoa miehellesi, että noiden nuorten miesten takia tulee hänen palata heidän luokseen ja kotikartanoonsa?"

"Minä teen niinkuin sinä tahdot, Simon", sanoi Kristiina hiljaa. "Kovilla sanoilla sinä olet tämän minulle sanonut", virkkoi hän hetken perästä. "Ennenkin olet sinä kurittanut minua ankarammin kuin yksikään muu maallikko —"

"Mutta nyt voinkin luvata sinulle, että tämä on viimeinen kerta" — Simonin ääni sai muinoisen hilpeän, kiusoittelevan sävynsä. "Ei, älä toki itke noin, Kristiina — mutta muista, sisareni, että olet luvannut tämän kuolevalle miehelle."

Vielä kerran tuli hänen silmiinsä vanha veitikkamainen välke:

"Tiedäthän, Kristiina — olen joskus ennenkin saanut kokea, ettei sinuun ollut luottamista?"

"Ole hiljaa nyt, rakas", pyysi hän hetken kuluttua, kuunneltuaan Kristiinan katkonaista, katkeraa itkua: "Muistan, että olet ollut meille hyvä, uskollinen sisar, sen voit uskoa. Ystäväthän meistä sittenkin tuli loppujen lopuksi, Kristiinaiseni —"

Iltapuolella Simon pyysi noutamaan pappia. Sira Eirik saapui, ripitti hänet ja antoi hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen. Hän otti hyvästit palvelusväeltään ja Erlendinpojilta, niiltä viideltä, jotka olivat kotona — Naakkven oli Kristiina lähettänyt Krukeen —; Simon oli pyytänyt saada nähdä Kristiinan lapsia ja sanoa heille hyvästit.

Kristiina valvoi tämänkin yön kuolevan luona. Aamupuolella hän nukahti hetkiseksi. Hän heräsi omituiseen ääneen — Simon vaikeroi hiljaa maatessaan. Tämä liikutti häntä niin valtavasti — kuulla hänen valittavan, hiljaa ja kipeästi kuin onneton, hylätty lapsi, nyt kun hän kai luuli ettei kukaan sitä kuullut. Hän kumartui ja suuteli moneen kertaan Simonin kasvoja. Hän tunsi tukahuttavan kalman hajun lehahtavan jo hänen hengityksestään ja hänen ruumiistaan. Mutta kun päivä valkeni, hän näki hänen silmiensä olevan yhtä elävät ja kirkkaat ja selkeät.

Kristiina näki, että hän kärsi kauheita tuskia, kun Jon ja Sigurd nostivat hänet ylös lakanalla siksi aikaa kun hän korjasi hänen vuodettaan ja laittoi sen niin pehmeäksi ja hyväksi kuin osasi. Ruokaa ei hän ollut huolinut nyt vuorokauteen, mutta häntä janotti kovasti.

Kun Kristiina oli laittanut hänet vuoteeseen, pyysi Simon, että hän tekisi hänen ylitseen ristinmerkin: "Nyt en voi liikuttaa vasempaakaan käsivarttani enää."

— Mutta kun siunaamme ristinmerkillä itseämme tai jotakin, jota tahdomme ristillä suojata, silloin on meidän johdettava mieleemme, kuinka risti tuli pyhitetyksi ja mitä se merkitsee, ja muistettava, että Vapahtajan piinan ja kuoleman kautta sai tämä merkki kunnian ja voiman —

Simon muisti kuulleensa joskus jonkun lukevan nämä sanat. Hänellä ei tosin ollut ollut tapana ajatella paljon tehdessään ristinmerkkiä rintansa tai talonsa ja tavaransa yli. — Hän tunsi itsensä keskeneräiseksi ja huonosti varustautuneeksi eroamaan tästä maailmasta — sai lohduttautua sillä, että oli valmistautunut niin hyvin kuin ehti ripittäytymällä, ja viimeisen voitelun hän oli saanut. Ramborg — mutta hän oli niin nuori, ehkäpä hän tulisi paljon iloisemmaksi toisen miehen kanssa. Hänen lapsensa, ne sai Jumala ottaa turviinsa — ja Gyrd pitäisi uskollisesti ja ymmärtäväisesti huolta heidän parhaastaan. Ja hänen itsensä oli sitten luotettava Jumalaan, joka ei tuomitse ihmistä hänen arvonsa, vaan oman armonsa mukaan.

Päivällä saapuivat Sigrid Andreksentytär ja Geirmund Krukesta. Simon tahtoi silloin, että Kristiina menisi lepäämään, hän kun oli nyt valvonut ja hoitanut häntä niin kauan. "Ja pian käy kiusalliseksi olla minun läheisyydessäni", sanoi hän hymyillen hiukan. Silloin Kristiina puhkesi hetkeksi äänekkäisiin nyyhkytyksiin — sitten hän kumartui ja suuteli jälleen tuota kurjaa ruumista, joka oli jo alkanut hajota.

Simon makasi hiljaa. Kuume ja tuskat olivat nyt paljon lievemmät. Hän makasi ja ajatteli, että kovin kauan ei kai enää kestäisi, ennen kuin hän saisi vapautuksen.

Hän ihmetteli itsekseen, että oli puhunut Kristiinalle sillä tavoin. Ei hän ollut aikonut sanoa hänelle sitä. Mutta hän ei ollut osannut puhua toisin. Väliin se häntä oikein harmitti.

Mutta nyt ehtisivät kylmänvihat kai pian sydämeen asti. Ihmisen sydän se on, joka ensiksi herää eloon äidin kohdussa ja viimeksi hiljenee hänessä. Mutta nyt kai se varmaan jo pian hiljenisi hänessä —

* * * * *

Illalla hän oli houreissa. Pari kertaa hän vaikeroi ääneen, niin että sitä oli kamala kuunnella. Mutta toisin vuoroin hän makasi hiljaa naurellen ja mainiten omaa nimeään, kuten Kristiina luuli — mutta Sigrid, joka istui kumartuneena Simonin yli, kuiskasi hänelle, että veli varmaan puhui eräästä pojasta, heidän serkustaan, jonka kanssa hän oli ollut hyvä ystävä lapsuudessa. Keskiyön aikaan Simon rauhoittui ja näytti nukkuvan. Silloin sai Sigrid houkutelluksi Kristiinan heittäytymään vähän pitkäkseen huoneen toiseen sänkyyn.

Kristiina heräsi huoneessa vallitsevaan levottomuuteen — se oli vähän ennen päivänkoittoa — silloin hän kuuli kuolinkamppailun alkaneen. Simon oli menettänyt puhekyvyn, mutta vielä hän tunsi Kristiinan, sen tämä saattoi nähdä hänen silmistään. Sitten oli ikään kuin jokin teräs olisi murtunut niissä — ne kierähtivät ylös luomien alle. Mutta vielä makasi Simon jonkin hetken koristen elossa. Pappi oli tullut, hän luki rukoukset kuolevan puolesta, ja molemmat naiset istuivat vuoteen vieressä, ja koko talonväki oli huoneessa. Tuntia ennen puolipäivänsoittoa hän vihdoin veti viimeisen henkäyksensä.

Seuraavana päivänä saapui Gyrd Darre ratsastaen Formon pihaan. Hän oli ajanut yhden hevosen pilalle matkalla. Breidinissä ollessaan hän oli jo kuullut veljensä kuoleman, joten hän oli alussa jokseenkin tyyni. Mutta kun sisar heittäytyi itkien hänen kaulaansa, hän veti hänet itseään vasten ja puhkesi hänkin itkemään kuin lapsi.

Ramborg Lauritsantytär makasi Dyfrinissä vastasyntynyt poika rinnallaan, kertoi hän. Kun Gaute Erlendinpoika tuli ja toi sanan, oli hän heti huutanut ääneen, että hän tiesi sen tulevan Simonin kuolemaksi. Sitten hän kaatui lattialle kouristusten vallassa. Lapsi oli syntynyt kuusi viikkoa ennen aikaansa, mutta sen toivottiin sentään jäävän eloon.

Simon Andreksenpojalle pidettiin komeat hautajaiset, ja hänet haudattiin aivan Olavinkirkon kuorin viereen. Kyläläisille oli mieleen se, että hän oli valinnut tämän paikan leposijakseen. Vanha Formon suku, joka loppui Simon Sæmundinpoikaan miehenpuolelta, oli ollut mahtava ja kunniakas; Astrid Simonintytär oli tullut rikkaisiin naimisiin, hänen pojillaan oli ritarinimet ja he istuivat kuninkaan neuvostossa, mutta he kävivät harvoin äitinsä sukutalossa. Kun hänen pojanpoikansa asettui asumaan taloon, tuntui ihmisistä melkein kuin vanha suku olisi jälleen herännyt eloon; pian he unohtivat lukea Simon Andreksenpoikaa ulkoseutulaiseksi, ja he surivat paljon sitä, että hänen täytyi kuolla niin nuorena, sillä hän eli vain neljänkymmenen kahden vuoden vanhaksi.

V

Viikko viikon jälkeen kului, ja Kristiina valmistautui sydämessään viemään vainajan sanomaa Erlendille. Hän tahtoi sen kyllä tehdä — mutta se tuntui hänestä vaikealta. Sillä välin oli paljon toimitettavaa kotona talossa. Hän kulki ja tinki itseltään lykkäystä.

Helluntain tienoissa tuli Ramborg Lauritsantytär Formoon. Lapsensa hän oli jättänyt Dyfriniin. He voivat hyvin, vastasi hän, kun Kristiina kyseli heistä. Molemmat tytöt olivat itkeneet katkerasti ja surreet isäänsä. Andres oli liian nuori ymmärtääkseen. Pienin, Simon Simoninpoika, vaurastui, ja he toivoivat hänen kasvavan suureksi ja vahvaksi.

Ramborg kävi kirkolla ja miehensä haudalla pari kertaa; muutoin hän ei liikkunut mihinkään talostaan. Mutta Kristiina kävi hänen luonaan niin usein kuin saattoi. Hän toivoi nyt hartaasti, että olisi tuntenut paremmin nuoren sisarensa. Leski näytti suorastaan lapselliselta surupuvussaan — hennolta ja keskenkasvuiselta näytti hänen vartensa raskaassa, tummansinisessä hameessa, pienet kolmikulmaiset kasvot olivat keltaiset ja laihat liinakääreissään mustan villaisen hunnun alla, joka laskeutui jäykästi poimuteltuna päälaelta melkein hameenhelmaan asti. Ja hänellä oli tummat renkaat suurten silmiensä alla, joiden terät nyt aina tuijottivat sysimustina ja suurina.

Heinäaikana oli yksi viikko, jolloin Kristiina ei voinut käydä sisartaan tapaamassa. Heinäväeltään hän kuuli, että Ramborgin luona Formossa oli vieras — Jammælt Halvardinpoika. Kristiina muisti Simonin maininneen tuosta miehestä; hänellä oli hyvin iso talo jokseenkin lähellä Dyfriniä, ja hän ja Simon olivat olleet hyvät ystävät lapsuudesta asti.

Kun heinäaikaa oli kestänyt viikon, tuli sadeilmoja; Kristiina ratsasti silloin sisarensa luo. Kristiina istui ja puheli huonosta ilmasta ja heinänteosta, kyseli miten Formossa asiat sujuivat — silloin sanoo Ramborg yhtäkkiä:

"Jon saa nyt hoitaa kodin täällä — minä lähden etelään muutaman päivän perästä, Kristiina."

"Niin, sinä kai kaipaat lapsiasi, poloinen", arveli Kristiina.

Ramborg nousi ja käveli lattialla.

"Sinä saat tietää jotain, joka hämmästyttää sinua", sanoi nuorempi hetken perästä: "Sinä ja poikasi saatte pian kutsun kihlajaisiin Dyfriniin. Annoin Jammæltille suostumukseni ennen kuin hän lähti täältä, ja Gyrd kihlaa minut hänelle."

Kristiina istui äänettömänä. Sisar seisoi ja tuijotti häneen täyttä terää, mustasilmäisenä ja kalpeana. Vihdoin vastasi vanhempi:

"Sinä et siis tule pitämään kauan leskeyttä Simonin jälkeen, ymmärrän minä. — Luulin sinun surreen häntä niin syvästi. — Mutta sinullahan on nyt oma valtasi —"

Ramborg ei vastannut. Silloin kysyi Kristiina hetken perästä:

"Tietääkö Gyrd Darre, että sinä aiot mennä uusiin naimisiin niin pian?"

"Tietää." Ramborg käveli taasen. "Helgakin kehoittaa — Jammælt on rikas." Hän nauroi. "Ja Gyrd on älykäs mies, hän on ymmärtänyt kyllä jo aikoja sitten, että meidän yhteiselämämme oli kurjaa, Simonin ja minun."

"Mitä sinä sanotkaan! — Ei kukaan muu ole varmaankaan otaksunut, että teidän yhteiselämänne oli kurjaa", virkkoi Kristiina hetken perästä. "Minä en tiedä kenenkään nähneen muuta kuin ystävyyttä ja hyvänsuopuutta teidän välillänne. Simon mukautui sinun tahtoosi kaikessa, antoi sinulle kaikkea, mitä toivoit itsellesi, aina hän muisti sinun nuoruuttasi ja piti huolta siitä, että saisit nauttia siitä ja säästyä vaivasta ja raadannasta. Lapsiaan hän rakasti ja osoitti sinulle joka päivä kiittävänsä sinua siitä, että olit synnyttänyt hänelle ne molemmat —"

Ramborg hymyili ivallisesti.

Kristiina vastasi kiivaasti:

"No jos niin on, että sinulla on tosiaankin aihetta sanoa, ettei teidän yhteiselämänne ollut hyvää, niin varmasti ei syy siihen ole Simonin —"

"Ei", sanoi Ramborg. "Minä otan sen syykseni — jos et sinä uskalla."

Kristiina istui tyrmistyneenä.

"Luulen, että et itse tiedä, mitä puhut, sisko", sanoi hän viimein.

"Tiedän kyllä", vastasi Ramborg. "Mutta uskon mielelläni, ettet sinä tiedä sitä. Niin vähän sinä olet ajatellut Simonia, että uskon kernaasti tämän olevan uutta sinulle. Sinä katsoit kyllä, että oli hyvä turvata häneen, kun tarvitsit auttajaa, joka mielellään olisi kantanut vaikka tulista rautaa sinun tähtesi — milloinkaan ei sinulta liiennyt niin monta ajatusta sinne, missä Simon Andreksenpoika seisoi, että olisit kysynyt mitä se hänelle maksoi —. Sain nauttia nuoruudestani, ihan niin — iloisena ja laupiaana nosti Simon minut satulaan ja lähetti minut pois luotaan pitoihin tai huveihin, yhtä iloisena ja laupiaana hän otti minut vastaan kotiin palatessani — taputti minua kuten taputti koiraansa ja hevostansa — ei kaivannut minua, kuljinpa missä hyvänsä —."

Kristiina oli noussut pystyyn — hän seisoi äänettömänä pöydän vieressä. Ramborg väänteli käsiään niin että nivelet naksuivat ja käveli lattialla kävelemistään:

"Jammælt —" sanoi hän vähän rauhallisemmin. "— Olen ymmärtänyt jo vuodet pitkät, mitä hän ajatteli minusta. Näin sen jo silloin, kun hänen vaimonsa vielä eli. Ei silti, että hän tietäisi ilmaisseensa itsensä sanoillaan tai käytöksellään — älä luulekaan! Hän suri Simonia itsekin niin kovasti — tuli minun luokseni tämän tästäkin ja koetti lohduttaa minua — se on tosi, se! Helga se sanoi sitten meille molemmille, että hänen mielestään soveltuisi nyt, jos me —

"Enkä minä tiedä, mitä minun pitäisi odottaa. En tule milloinkaan sen enemmän tai vähemmän lohdutetuksi kuin olen —. Nyt haluan koettaa, millaista on elää sellaisen miehen kanssa, joka on kulkenut vaiti ja ajatellut minua vuodet pitkät. Tiedän liiankin hyvin, millaista on elää sellaisen kanssa, joka kulkee vaiti ja ajattelee toista —"

Kristiina seisoi yhä liikkumatta. Ramborg seisahtui hänen eteensä silmät säkenöiden:

"Sinä tiedät, että se on totta, mitä olen sanonut!"

Kristiina meni ulos huoneesta, ääneti, pää painuksissa. Hänen seisoessaan sateessa pihalla odottaen, että renki taluttaisi esiin hänen hevosensa, tuli Ramborg tuvan ovelle — hän tuijotti vanhempaan sisareensa mustin, vihaisin silmin.

* * * * *

Vasta toisena päivänä Kristiina muisti, mitä hän oli luvannut Simonille, jos Ramborg menisi uusiin naimisiin. Hän ratsasti silloin uudelleen Formoon. Se ei tuntunut hänestä helpolta. Ja pahinta oli tietoisuus siitä, ettei hän kykenisi sanomaan mitään, mikä voisi olla nuoremmalle sisarelle avuksi tai lohduksi. Tämä naimiskauppa Ælinin Jammæltin kanssa tuntui hänestä harkitsemattomalta — kun Ramborg oli sellaisessa mielentilassa kuin oli. Mutta Kristiina ymmärsi, ettei nyt hyödyttäisi hänen puhua vastaan.

Ramborg oli ynseä ja tyly ja tuskin vastasi toiselle. Hän ei tahtonut millään muotoa suostua siihen, että tytärpuoli tulisi Jørundgaardiin. "Ei suinkaan talossasi ole sellaista, että näyttäisi mielestäni hyvältä lähettää nuorta tyttöä sinne." Kristiina vastasi sävyisästi, että siinä saattoi Ramborg olla oikeassa. Mutta hän oli luvannut Simonille tarjoutua tähän.

"No jollei Simon kuumehoureissaan ymmärtänyt loukkaavansa minua, kun hän sitä pyysi, niin pitäisi sinun toki ymmärtää, että loukkaat minua sanomalla sen", vastasi Ramborg, ja Kristiinan täytyi palata kotiin tyhjin toimin.

Seuraava aamu lupasi poutaa. Mutta kun pojat tulivat sisään aamiaiselle, sanoi Kristiina, että he saivat tehdä heinän ilman häntä; hän aikoi lähteä matkalle ja viipyisi ehkä poissa muutamia päiviä.

"Ajattelen lähteä pohjoiseen Dovrelle tapaamaan isäänne", sanoi hän. "On tarkoitukseni pyytää häntä unohtamaan välillämme olleen epäsovun — kysyä, milloin hän tahtoo tulla kotiin meidän luoksemme."

Pojat punastuivat; he tuskin uskalsivat nostaa katsettaan, mutta äiti huomasi hyvin, kuinka iloisiksi he tulivat. Hän veti Munanin luokseen ja kumartui hänen ylitseen:

"Sinä kai tuskin muistatkaan isääsi, pienokainen?"

Poika nyökkäsi, ääneti, säteilevin silmin. Toinen toisensa jälkeen katsoivat toisetkin pojat äitiin; tämä oli niin nuorekas kasvoiltaan ja niin kaunis, etteivät he olleet nähneet häntä sellaisena moniin vuosiin.

* * * * *

Kristiina tuli pihalle vähän myöhemmin pukeutuneena matkaa varten kirkkovaatteisiinsa: mustaan villahameeseen, jossa oli sinisiä ja hopeisia ompeleita kauluksessa ja hihoissa, sekä mustaan hihattomaan hilkkakaapuunsa, koska oli keskikesä. Naakkve ja Gaute olivat satuloineet hänen hevosensa ja omansa myös; he aikoivat saattaa äitiä. Hän ei sanonut mitään vastaan. Mutta hän ei puhellut juuri paljoa pojilleen heidän ratsastaessaan pohjoiseen Rostenin yli Dovreen. Hän oli enimmäkseen vaiti ja mietteissään, ja jos hän puhui pojilleen, niin puhui hän muusta kuin asiastaan.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että näkivät mäkien lomitse ja saattoivat erottaa Haugenin katot taivaanrantaa vasten, käski Kristiina poikien kääntyä takaisin.

"Ymmärrättehän kai, että isällänne ja minulla on puhuttavana paljon sellaista, minkä mieluimmin sanomme kahden kesken."

Veljekset nyökkäsivät; he hyvästelivät äitiään ja käänsivät ratsunsa ympäri.

* * * * *

Tunturituuli puhalsi viileänä ja raikkaana Kristiinan kuumia poskia vasten, kun hän pääsi viimeisen mutkan sivu. Aurinko valoi kultaisen hohteen pienille harmaille rakennuksille, jotka loivat pitkiä varjoja pihan yli. Ohra oli juuri tähkälle tulossa täällä ylhäällä — se seisoi kauniina pienillä saroillaan, loisti ja keinui tuulessa. Kaikilla kiviraunioilla ja kumpujen huipuilla punoittivat korkeat, kukkivat horsmat, ja paikoin oli heinä koottu suoviin. Mutta ei mitään eloa ollut huomattavissa pihalla — ei edes koiraa, joka olisi tullut vastaan ja ilmoittanut vieraan.

Kristiina riisui satulan ja talutti hevosen vesiruuhen luo. Hän ei halunnut päästää sitä irralleen täällä kartanolla — siksi hän vei sen talliin. Päivä paistoi sisään katossa olevasta suuresta reiästä — turve riippui riekaleina kattohirsien välistä. Eikä paikalla ollut merkkiäkään siitä, että hevosta olisi ollut siellä ammoisiin aikoihin. Kristiina hoiti hevosen ja palasi jälleen pihalle.

Hän kurkisti läävään. Se oli pimeä ja autio — hän tunsi hajusta, että sen oli täytynyt olla jo kauan autiona.

Joitakin metsäeläinten nahkoja oli ripustettu kuivumaan tuparakennuksen seinälle — parvi sinisiä kärpäsiä surahti ilmaan, kun hän läheni. Pohjoispäähän oli luotu leveälti multaa ja turvetta, niin että laudan reikä oli aivan peitossa. Sen oli Erlend varmaan tehnyt suojaksi tuulelta.

Kristiina odotti, että tupa olisi ollut lukossa, mutta ovi aukeni, kun hän tarttui ripaan. Erlend ei ollut edes sulkenut talonsa ovea.

Sietämättömän tympeä ilma kohtasi häntä, kun hän astui sisään — väkevä ja kirpeä nahan ja tallin haju. Ensimmäinen tunne, mikä hänet valtasi hänen seisoessaan Erlendin tuvassa, oli viiltävä katumus ja surku. Tämä asumus näytti hänestä enemmän metsäeläimen pesältä.

Ah niin, niin, Simon — sinä olit oikeassa!

Tupa oli pieni, mutta se oli ollut hieno ja siisti. Olipa uunissa muurattu savupiippukin, jottei se savuttaisi huoneeseen, kuten tuvan uunit kotona. Mutta kun hän ryhtyi aukaisemaan peltiä saadakseen huonon ilman vähän parantumaan, hän näki, että piippu oli tukittu kivilohkareilla. Kuistille antavan ikkunan lasiruutu oli rikki ja rievulla tukittu. Ja puulattia, joka ulottui yli koko tuvan, oli niin likainen, että lankkuja tuskin saattoi erottaa. Ei ollut ainoatakaan pielusta penkeillä, mutta aseita, taljoja ja vanhoja vaatteita ajelehti ympäriinsä; likaisella pöydällä virui joitakin ruoanjätteitä. Ja kärpäsiä surisi kaikkialla.

Hän säpsähti — seisoi väristen — henki salpautuneena mutta sydän tykyttäen. Perimmäisessä sängyssä — siinä sängyssä, missä se oli maannut hänen viimeksi täällä käydessään — makasi jotakin sarkavaatteella peitettynä. Hän ei tiennyt itsekään, mitä hän luuli —.

Sitten hän puri hampaansa yhteen, pakottautui menemään sängyn luo ja kohottamaan vaatetta. Siinä oli Erlendin haarniska, kypärä ja kilpi. Ne viruivat paljaalla sängynpohjalla, vaatteella peitettyinä.

Hän katsahti toiseen sänkyyn. Se se oli, josta he olivat löytäneet Bjørnin ja Aashildin. Siinä nukkui nyt Erlend. Hän itsekin nukkuisi kai siinä ensi yönä.

Mutta millaiselta oli Erlendistä mahtanut tuntua asua tässä talossa, nukkua täällä —? Jälleen hukkuivat kaikki Kristiinan muut tunteet sääliin. Hän meni vuoteen luo — sitä ei varmaan ollut kohennettu pitkiin aikoihin. Heinät nahka-alustan alla oli maattu ihan koviksi. Siinä ei ollut muuta kuin joku lampaantalja ja pari sarkapäällyksistä päänalusta, niin likaisia että haisivat. Tomua ja roskaa pölähti liikkeelle, kun hän tarttui vuodevaatteisiin. Erlendillä ei ole parempaa vuodetta kuin jollakin hevospaimenella tallissaan.

Erlendillä, joka ei milloinkaan voinut saada kylliksi komeutta ympärilleen. Erlendillä, joka pukeutui silkkipaitaan, samettiin ja hienoihin turkiksiin, kun vain sai vähänkään tekosyytä siihen — joka harmitteli sitä, että Kristiina antoi hänen lastensa kulkea kotikutoisessa sarassa arkipäivinä ja joka ei ollut koskaan voinut pitää siitä, että hän imetti ne itse ja kulki piikojensa kanssa talontyössä kuten torpparinvaimo muka —.

Hyvä Luoja, mutta itsehän Erlend oli saattanut asiat tälle kannalle —!

— Ei, minä en sano sanaakaan — minä otan takaisin sisääni kaiken mitä olen sanonut, Simon. Sinä olit oikeassa, — täällä hän ei saa asua, minun poikaini isä. Minä tarjoan hänelle käteni ja suuni ja pyydän häntä antamaan anteeksi.

Se ei ole helppoa, Simon. Mutta sinä olit oikeassa —. Kristiina muisti nuo terävät, harmaat silmät — katse yhtä kiinteä melkein loppuun asti. Tuossa kurjassa ruumiissa, joka oli jo alkanut hajota, loisti hänen silmistään puhdas ja kirkas äly, kunnes sielu tempaistiin pois niinkuin miekka työnnetään takaisin. Kristiina tiesi, että asia oli niinkuin Ramborg oli sanonut. Simon oli rakastanut häntä kaikki nuo vuodet läpeensä.

Joka ainoa päivä näinä Simonin kuoleman jälkeisinä kuukausina oli hänen täytynyt ajatella häntä, ja nyt hänestä tuntui, että hän oli ymmärtänyt sen jo ennen kuin Ramborg puhui. Hän oli häätynyt ottamaan tänä aikana uudelleen esiin jokaisen muiston, mitä hänellä oli Simon Darresta niin kauan kuin hän oli tämän tuntenut. Kaikkina näinä vuosina hän oli säilyttänyt vääriä muistoja entisestä sulhasestaan; hän oli väärentänyt noita muistoja niinkuin huono hallitsija väärentää rahoja ja sekoittaa halpaa metallia hopeaan. Kun Simon vapautti hänet ja otti kantaakseen syyn sopimuksen rikkomisesta — oli hän sanonut itselleen ja uskonutkin, että Simon Andreksenpoika kääntyi halveksien pois hänen luotaan heti kun ymmärsi hänen olevan häväistyn. Kristiina oli unohtanut, että kun Simon antoi hänelle vapauden siellä luostarin tarhassa — silloin hän varmasti ei vielä ajatellut, ettei hän olisi puhdas ja viaton. Mutta Simon oli valmis kantamaan häpeän hänen huikentelevaisuudestaan ja tottelemattomuudestaan ja vaatinut vain, että hänen isänsä oli saatava tietää, ettei hän, Simon, ollut sanansa pettäjä —.

Ja senkin Kristiina nyt tiesi. Saatuaan tietää hänestä pahimman oli Simon noussut pelastamaan hänelle edes kunnian kuorta maailman silmissä. Jos Kristiina olisi voinut kääntää mielensä hänen puoleensa silloin — niin olisi Simon vielä ottanut hänet vaimokseen kirkon ovella ja koettanut elää hänen kanssaan niin, ettei Kristiinan olisi koskaan tarvinnut tuntea tämän kantavan mielessään muistoa hänen häpeästään.

Ja sittenkin Kristiina tiesi kaikesta huolimatta, ettei hän olisi voinut rakastaa Simonia. Ei koskaan hän olisi voinut rakastaa Simon Andreksenpoikaa —. Vaikkakin Simonissa oli kaikkea sitä, minkä puute Erlendissä oli saanut hänet ärtymään. Mutta silloin hän itse oli viheliäinen nainen, joka valitti ja ruikutti —.

Simon oli antanut, loputtomasti vain antanut sille jota rakasti. Niin oli kai hänkin, Kristiina, luullut tekevänsä.

Mutta kun hän otti vastaan Simonin lahjat ajattelemattomana ja kiittämättömänä, oli Simon hymyillyt. Nyt Kristiina ymmärsi, että Simon oli usein ollut raskaalla mielellä heidän ollessaan yksissä. Nyt hän tiesi, että murhe oli piillyt tuon omituisen, liikkumattoman ilmeen takana — sitten Simon oli viskannut jonkun sattuvan leikillisyyden — sysännyt sen syrjään ja ollut yhtä valmis suojelemaan ja auttamaan ja antamaan —.

Kristiina itse oli vihoitellut, tallettanut ja hautonut jokaista tuskaa — kun hän ojensi lahjojaan eikä Erlend nähnyt sitä —.

Täällä, tässä huoneessa, hän oli seisonut ja lausunut niin rohkeita sanoja: "Itse lähdin harhateille enkä tule koskaan syyttämään Erlendiä, jos tie vie umpeen." Hän oli lausunut tämän sille naiselle, jonka hän ajoi kuolemaan saadakseen sijaa rakkaudelleen.

Kristiina voihkaisi ääneen, löi kädet yhteen rinnoilleen ja seisoi huojutellen ruumistaan. Niin — hän oli luvannut ylpeästi olla syyttämättä Erlend Nikulauksenpoikaa, jos tämä kyllästyisi häneen, pettäisi häntä, vaikkapa lähtisi poiskin hänen luotaan.

Niin — mutta jos Erlend olisi tehnyt sen — niin Kristiinasta tuntui, olisi hän voinut pitää sanansa. Jos Erlend olisi pettänyt hänet yhden kerran — ja se olisi loppunut siihen. Mutta hän ei ollut pettänyt — oli vain horjunut ja horjunut ja tehnyt hänen elämänsä yhdeksi ainoaksi huoleksi ja epävarmuudeksi — ei, pettänyt ei Erlend ollut häntä milloinkaan, turvannut ei hän myöskään ollut häntä milloinkaan — eikä Kristiina nähnyt tämän kaiken loppua vieläkään. Tässä hän seisoi nyt kerjäämässä miestään tulemaan takaisin, jotta tämä voisi tarjota hänelle joka päivä täyden maljan epävarmuutta ja levottomuutta, turhia odotuksia, kaipauksia ja pelkoa ja toivoa, joka särkyy —.

Ja hänestä tuntui, että Erlend oli nyt kuluttanut hänet loppuun. Hänellä ei ollut enää nuoruutta eikä rohkeutta elää Erlendin kanssa — eikä hän varmaan tulisi koskaan niin vanhaksi, ettei Erlend voisi leikkiä hänen mielensä kanssa. Ei kyllin nuori jaksaakseen elää Erlendin kanssa, ei kyllin vanha jaksaakseen säilyttää kärsivällisyytensä hänen kanssaan. Nureksija oli hänestä tullut — hän oli ehkä aina ollut sellainen. Simon oli oikeassa —.

Simon — ja isä. He olivat kestäneet uskollisessa rakkaudessa häneen kaiken sen, mitä hän oli sälyttänyt heidän kannettavakseen tämän miehen tähden, jonka kanssa hän itse ei nyt enää jaksanut kestää.

Ah Simon, minä tiedän, ettet sinä ole toivonut kostoa minulle milloinkaan. Mahtanetko, Simon, siellä haudassasi tietää, että minua nyt on kyllä kohdannut kosto.

* * * * *

Mutta nyt ei Kristiina enää jaksanut, hänen täytyi ryhtyä johonkin. Hän korjasi vuoteen, etsi pesintä ja luutaa, mutta sellaista ei huoneesta näyttänyt löytyvän. Hän katsoi komeroon — nyt hän ymmärsi, miksi täällä haisi niin tallilta. Erlend oli laittanut sinne sijan hevoselleen. Mutta siellä oli siistittyä ja puhdasta. Satula ja valjaat, jotka riippuivat seinällä, olivat hyvin hoidetut ja voidellut, ja rikkeimet korjatut.

Jälleen karkotti sääli kaikki muut ajatukset. Pitikö hän Mustaa tuolla sisällä siksi, ettei jaksanut olla ihan yksin —?

* * * * *

Kristiina kuuli liikettä kuistilta. Hän meni ikkunan luo — se oli täynnä tomua ja lukinverkkoja, mutta hän oli erottavinaan jonkun. Hän veti pois rievun ja kurkisti. Siellä oli nainen, joka laski kuistille maitosangon ja pienen juuston. Hän oli ikäpuoli, ontuva, ruma ja köyhästi vaatetettu. Kristiina tiesi tuskin itsekään, kuinka paljon helpommin hän hengitti.

Hän siisti tuvan niin hyvin kuin voi. Hän löysi kirjoituksen, jonka Bjørn Gunnarinpoika oli laatinut erääseen sivuseinän hirteen — se oli latinaa, minkä vuoksi hän ei kyennyt selvittämään sitä kokonaan, mutta kirjoittaja käytti itsestään nimityksiä Dominus ja Miles, ja Kristiina luki siitä hänen Elvesysselissä olevan sukukartanonsa nimen, jonka hän oli menettänyt Aashild Gautentyttären tähden. Kunniatuolin hienojen leikkauskoristeiden joukossa oli Bjørnin kilpivaakuna yksisarvisineen ja merililjanlehtineen.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua Kristiina oli kuulevinaan hevosen liikettä ulkoa. Hän meni eteiseen ja kurkisti.

Talon yläpuolella olevasta lehtimetsästä tuli korkea musta ori vetäen halkokuormaa. Erlend käveli vieressä ja ajoi. Kuormalla istui koira, ja toisia juoksenteli ympärillä.

Musta, kastilialaisratsu, uurasti valjaissa ja veti halkoreen perille pihanurmea pitkin. Muuan koirista hyökkäsi haukkuen pihan poikki. Erlend, joka oli alkanut riisua valjaita, huomasi nyt koirien käytöksestä, että jotakin erikoista täytyi olla käsillä. Hän otti halkokirveen kuormalta ja alkoi astella tuparakennusta kohti.

Kristiina pakeni jälleen sisään ja päästi salvan alas jälkeensä. Hän hiipi uuninmuurin viereen, seisoi vavisten ja odotti.

Erlend astui sisään, tukkikirves kädessä ja koirat loikkien hänen edellään ja jäljessään kynnyksen yli. Ne löysivät heti vieraan ja haukkuivat vimmatusti.

Ensimmäinen, minkä Kristiina näki, oli Erlendin kasvoille läikähtävä veriaalto, nuorekas ja punainen. Eloisa värähtely hänen hienon ja herkän suunsa ympärillä, suuret silmät kulmien varjossa —

Tuo näky salpasi Kristiinan hengityksen. Hän näki kyllä Erlendin kasvojen alaosaa peittävän vanhan parransängen, näki, että hänen takkuinen tukkansa oli raudanharmaa — mutta väri, joka lehahti hänen poskilleen ja heti taas katosi nopein vaihtein, oli ihan niinkuin ennen niiden ollessa vuosiltaan nuoremmat — hän oli niin nuori ja kaunis, oli kuin ei mikään olisi voinut saada häntä lannistumaan —.

Hän oli kurjissa vaatteissa — sininen paita likainen ja ryysyinen; sen päällä oli hänellä nahkaiset nyöriliivit, naarmuiset ja hankautuneet ja nyörinreiät repeytyneet, mutta ne mukautuivat tiiviisti ja pehmeästi ruumiin miellyttävien ja voimakkaitten liikkeitten mukaan. Tiukat nahkahousut olivat rikki toisesta polvesta ja ratkenneet ompeleestaan toisen säären takaa. Eikä hän sittenkään ollut koskaan näyttänyt enemmän päälliköitten ja mahtimiesten jälkeläiseltä kuin nyt. Kuinka levollisen kaunis oli hänen pitkän, solakan, leveähartiaisen ja hieman etukumaran vartalonsa ja pitkien, hoikkien jäseniensä ryhti hänen seisoessaan siinä hiukan toisen jalkansa varassa, toinen käsi pidellen kapeilla uumilla olevasta vyöstä, toinen, kirvestä kannattava, sivulla riippuen.

Hän oli kutsunut koirat luokseen, seisoi ja katsoi Kristiinaan, punastui ja kalpeni eikä virkkanut mitään. Pitkän tuokion olivat molemmat vaiti. Vihdoin mies virkkoi hiukan epävarmalla äänellä:

"Oletko sinä tullut tänne, Kristiina?"

"Mieleni teki nähdä, millaista sinulla on täällä", vastasi vaimo.

"No, sen olet nyt nähnyt." Mies loi katseen yli tuvan. "Näet, että minulla on täällä mukiinmenevää — oli hyvä, että satuit tulemaan sellaisena päivänä, jolloin täällä on siistiä ja hienoa —" Hän huomasi kuin hymyn varjon Kristiinan kasvoilla. "— Tai ehkä sinä oletkin siistinyt täällä", lisäsi hän ja nauroi hiljaa.

Erlend laski kirveen pois kädestään ja istuutui lattiapenkille nojaten selkänsä pöytään. Yhtäkkiä hän tuli vakavaksi:

"Sinä seisot niin — eihän lie vain mitään hullusti kotona — Jørundgaardissa tarkoitan — poikien suhteen?"

"Ei." Nyt oli Kristiinalla tilaisuus esittää sanottavansa: "Pojat vaurastuvat hyvin ja luontuvat kunnollisiksi. Mutta he ikävöivät kovasti sinua, Erlend. Se minulla oli asiana — olen tullut tänne, mieheni, pyytääkseni sinua palaamaan kotiin meidän luoksemme. Me kaipaamme sinua kaikki?-" Hän loi katseensa alas.

"Sinä olet hyvännäköinen, Kristiina —" Erlend katsoi häneen hiukan hymyillen.

Punaisena, kuin olisi Erlend lyönyt häntä korvalle, seisoi Kristiina.

"Ei sen vuoksi —"

"Tiedän kyllä, ettet ole tullut sen vuoksi, että pitäisit itsesi liian nuorena ja reippaana leskenpäiviä viettämään", puuttui Erlend toisen lauseeseen tämän pysähdyttyä. "En luule siitä koituvan mitään hyvää, jos palaisin kotiin, Kristiina", sanoi hän vakavammin. "Sinun käsissäsi menestyy kaikki Jørundgaardissa, minä tiedän sen — sinulla on hyvä onni toimissasi. Ja minä olen varsin tyytyväinen tähän olooni."

"Pojat eivät viihdy, kun me olemme epäsovussa", vastasi Kristiina hiljaa.

"Noo —" Erlend venytti pitkään. "He ovat niin nuoria, en usko sen niin painavan heitä, etteivät he unohtaisi sitä, kun heidän aikansa tulee miehistyä. Ja voinhan minä muuten sanoakin sinulle", lisäsi hän hymähtäen. "Minä tapaan heitä silloin tällöin —"

Kristiina tiesi sen, — mutta hän tunsi sen ikään kuin nöyryytykseksi ja ikään kuin toinen olisi sen siksi tarkoittanutkin — tämä kun luuli, ettei hän sitä tiennyt. Pojat eivät koskaan olleet sitä tienneet. Mutta hän vastasi vakavana:

"Silloin tiedät myös, että moni asia on Jørundgaardissa toisin kuin olla pitäisi —"

"Me emme koskaan puhu sellaisista", sanoi Erlend hymyillen äskeiseen tapaan. "Me metsästelemme yksissä — mutta sinun on varmaan nälkä ja jano" — hän hypähti ylös. "Ja sinä seisot — istu toki tähän selkätuoliin, Kristiina — istu nyt, rakkaani! En minä tahdo tehdä sijaasi siinä ahtaaksi —"

Erlend nouti huoneeseen maidon ja juuston, haki esiin leipää, voita ja kuivattua lihaa. Kristiinan oli nälkä ja varsinkin jano; kuitenkin hänen oli vaikea saada ruokaa alas. Erlend söi nopeaan ja huolimattomasti, kuten hänen tapansa oli ollut aina, kun hän ei ollut vieraiden joukossa — mutta hän lopetti pian.

Hän puheli sillä välin itsestään. Tuolla alempana mäellä asuvat ihmiset viljelivät hänen maataan ja toivat hänelle maitoa ja vähän ruokaa — muuten hän eleli kauempana riistaa pyytäen ja kalastellen. Mutta nyt hänellä oli aikomuksena lähteä ulkomaille, mainitsi hän äkkiä. Koettaa päästä jonkun ulkomaalaisen sotapäällikön palvelukseen —.

"Eihän toki, Erlend!"

Erlend katsahti häneen nopeaan ja tutkivasti. Mutta Kristiina ei sanonut enempää. Tuvassa alkoi hämärtää — Kristiinan kasvot ja pääliina hohtivat valkoisilta tummaa seinää vasten. Erlend nousi ja teki tulen uuniin. Sitten hän istahti kahdareisin lattiapenkille, vaimoonsa päin kääntyneenä; punainen tulenloimu väikehti hänen yllään.

Kuinka hän saattoi sellaista ajatellakaan! Hänhän oli melkein yhtä vanha kuin Kristiinan isä oli ollut kuollessaan. Ja saattoi kuitenkin hyvin uskoa, että hän tekisi sen jonakin päivänä — lähtisi tuollaisen päähänpiston ajamana maailmalle etsimään uusia seikkailuja.

"Eikö mielestäsi se riitä", sanoi vaimo kiivaasti, "eikö se riitä, että karkasit pois kylästä poikiesi ja minun luotani — etkö nyt voi enää olla samassa maassakaan!"

"Jos olisin ymmärtänyt mitä ajattelet minusta, Kristiina", sanoi Erlend vakavasti, "niin olisin lähtenyt sinun talostasi jo ennemmin! Mutta minä ymmärrän nyt, että sinun on täytynyt kärsiä minun takiani paljon —"

"Tiedäthän toki sen, Erlend — sinä puhut minun talostani, mutta sinulla on isännyysoikeus kaikkeen mitä minulla on." Kristiina kuuli itsekin, kuinka heikoksi hänen puheensa kävi.

"Niin", vastasi Erlend. "Mutta minä tiedän itsekin, että olin oman osuuteni huono isäntä." Hän oli vaiti hetkisen. "Naakkve — muistan, kun hän oli vielä syntymätön — sinä puhuit kantamastasi lapsesta, joka nousisi kunniaistuimelleni minun jälkeeni. Minä ymmärrän nyt, Kristiina — se oli kovaa sinulle — parasta on, että asiat jäävät nykyiselleen. Ja minä viihdyn hyvin tässä olossani —"

Kristiina katsoi väristen ympärilleen pimenevässä tuvassa — nyt täyttivät varjot joka loukon, ja tulenloimu tanssi —.

"En minä ymmärrä", sanoi hän valmiina lysähtämään kokoon, "miten sinä jaksat olla tässä talossa. Sinulla ei ole mitään askartelua, ei ketään ole lähelläsi — hankkisit itsellesi edes työmiehen —"

"Tarkoitat, että minun olisi itse hoidettava taloa —" Erlend nauroi. "Ei toki, Kristiina, tiedäthän sen, ettei minusta ole paljoa talon isännäksi. Minä en voi pysyä rauhassa paikoillani —"

"Rauhassa —. Täällä sinä kyllä olet hyvinkin rauhassa — koko pitkän talven —"

Erlend hymyili itsekseen, katse omituisena, kauas tähyävänä:

"Niin siinä mielessä —. Kun minun ei tarvitse ajatella muuta kuin mitä mielessäni väikkyy — voin mennä ja tulla mieleni mukaan. Niin, tiedäthän — minä olen aina ollut sellainen, että kun ei ole mitään, minkä vuoksi on valvottava, niin minä voin nukkua — minä nukun kuin karhu pesässään, kun ilma on sellainen, ettei voi kuljeksia tunturilla —"

"Eikö sinua koskaan pelota olla yksin täällä?" kuiskasi Kristiina.

"Siksikö, että täällä sanotaan kummittelevan? En ole koskaan huomannut mitään. Toisinaan olen toivonut, että sukulaiseni Bjørn tulisi tervehtimään minua. Muistatko, kuinka hän kerran sanoi minulle luulevansa, että minulla ei olisi luontoa tuntea miekanterää kurkullani. Tekisi mieleni vastata nyt tuolle ritarille, etten paljoakaan säikähtänyt, kun tunsin köyden henkitorveni ympärillä."

Kävi pitkä väristys naisen ruumiin läpi. Hän istui äänettömänä.

Erlend nousi seisomaan.

"On kai aika meidän mennä jo nukkumaan, Kristiina."

Jäykistyneenä ja kylmänä näki Kristiina Erlendin ottavan peitteen varustuksensa päältä, levittävän sen vuoteelle ja sullovan sen likaisten päänalusten yli. "Se on paras mitä minulla on", sanoi mies.

"Erlend!" Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Hän etsi jotakin sanottavaa saadakseen vielä vähän lykkäystä — häntä pelotti niin. Silloin hän muisti asian, joka hänen piti toimittaa.

"Erlend — minulla on sinulle sanoma. Simon pyysi minua kuolinvuoteella maatessaan viemään sinulle häneltä sellaiset terveiset, että hän oli katunut joka päivä niitä sanoja, jotka hän sinulle lausui viimeksi erotessanne. Miehuuttomiksi hän itse niitä sanoi — ja hän pyysi sinua antamaan ne hänelle anteeksi."

"Simon." Erlend seisoi pitäen toisella kädellään sängynpatsaasta ja katsoen lattiaan. "Hän on se mies, josta vähimmin haluan itselleni muistutettavan."

"Enhän minä tiedä, mitä teidän välillänne on ollut", sanoi Kristiina. Hänestä tuntui, että nuo Erlendin sanat olivat kummallisen sydämettömät. "Mutta merkillistä olisi eikä lainkaan Simonin tapaista, jos olisi niinkuin hän itse sanoi, että hän on kohdellut sinua epäjalosti. Ei liene kaikki syy ollut hänen, jos niin oli —"

Erlend pudisti päätään: "Hän puolusti ja auttoi minua kuin veli, kun sitä tarvitsin", sanoi hän matalasti. "Ja minä otin vastaan hänen apunsa ja ystävyytensä, enkä ymmärtänyt, että hänen on aina ollut vaikea sietää minua.

"Minusta tuntuu, että olisi ollut helpompi elää entisaikaan, jolloin kaksi sellaista miestä kuin hän ja minä menivät kaksintaisteluun — kohtasivat toisensa saarella ja antoivat aseonnen ratkaista, kumpi heistä saisi omistaa vaalean neidon —"

Hän otti vanhan viitan penkiltä ja heitti sen käsivarrelleen:

"Ehkä tahdot koirat luoksesi huoneeseen yöksi?" Kristiina oli noussut seisomaan:

"Mihin sinä lähdet, Erlend?"

"Riiheen nukkumaan —"

"Älä —!" Erlend pysähtyi, jäi seisomaan solakkana ja suorana ja nuorteana uunin raukenevan hiilloksen himmeässä punahohteessa. "Minä en uskalla maata yksin tässä huoneessa — en uskalla —"

"Uskallatko sitten maata minun sylissäni?" Kristiina erotti hämärässä hymyn miehensä kasvoilla, ja hän voipui siitä. "Etkö pelkää, että rutistan sinut kuoliaaksi, Kristiina?"

"Kunpa tekisitkin sen —" Kristiina vaipui miehensä syliin.

* * * * *

Herätessään hän näki ikkunaruudusta, että ulkona mahtoi olla päivä. Hänen rintaansa painoi ahdistavasti — Erlend nukkui pää hänen olallaan, hän oli ojentanut toisen käsivartensa hänen ylitseen ja piti kädellään hänen vasemmasta olkavarrestaan.

Vaimo katsoi miehensä raudanharmaata tukkaa. Hän näki omat kutistuneet rintansa — niiden ylä- ja alapuolella kuulsivat kylkiluiden korkeat kaaret ohuen ihopeitteen alla. Hänet valtasi jonkinlainen kauhu, kun viime yön muistot toinen toisensa jälkeen johtuivat hänen mieleensä. Tässä huoneessa — he molemmat siinä iässä —. Vastenmielisyys ja häpeä valtasivat hänet, kun hän näki verestävät pilkut kuluneissa äidin-käsivarsissaan, kuivuneessa povessaan. Kiivaasti hän tarttui taljaan tahtoen peittää itsensä.

Erlend heräsi, kavahti kyynärpäänsä varaan ja tuijotti vaimonsa kasvoihin — hänen silmänsä olivat sysimustat unen jäljiltä:

"Luulin —", hän heittäytyi jälleen vaimonsa viereen; tämän koko olemusta värisytti syvään ja rajusti, kun hän kuuli miehensä äänen riemukkaan ja huolekkaan soinnin — "luulin nähneeni jälleen unta —"

Vaimo avasi huulensa hänen suutaan kohti ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. Ei koskaan, koskaan ollut tuntunut niin siunatulta —.

Iltapäivällä, päivänpaisteen jo kellertäessä ja varjojen venyessä pitkinä vihreällä pihalla, he lähtivät noutamaan vettä purosta. Erlend kantoi molempia isoja sankoja. Kristiina käveli hänen rinnallaan nuorteana, solakkana ja norjana. Pääliina oli valahtanut alas ja virui hänen hartioiltaan; hänen tukkansa loisti ruskeana ja paljaana päivänpaisteessa. Hän tunsi itsekin sulkiessaan silmänsä ja kohottaessaan kasvonsa valoa kohti — että hän oli tullut punaposkiseksi, että hänen kasvonpiirteensä olivat pehmenneet. Joka kerta vilkaistessaan mieheensä hän loi liikuttuneena katseensa maahan — nähdessään Erlendistä, kuinka nuori hän itse oli.

Erlendin mieleen johtui, että hänen piti pestä itsensä. Sillä aikaa kun hän meni hiukan alemmaksi puron vartta, istui Kristiina ruohoturpeelle ja nojasi selkäänsä kiveen. Tunturipuro solisi ja loiskutti hänet puoliuneen — silloin tällöin, kun sääsket ja kärpäset koskettivat hänen ihoaan, hän avasi vähän silmiään ja huitaisi kädellään. Alhaalla puronpoukamaa reunustavien pajupensaitten välissä hän näki Erlendin valkoisen ruumiin häämöttävän — hän seisoi jalka kivelle nostettuna ja hankasi itseään ruohotukoilla. Kristiina sulki silmänsä jälleen ja hymyili väsyneen onnellisena. Hän oli yhtä voimaton Erlendiä vastaan vieläkin —.

Mies tuli ja heittäytyi ruohikolle hänen eteensä — tukka märkänä, vedenviileys punaisilla huulillaan, kun hän painoi ne Kristiinan käteen. Hän oli ajanut partansa ja hakenut ylleen paremman paidan — mutta kovin erinomainen ei sekään ollut. Hymyillen hän kouraisi kainaloaan, mistä paita oli rikki:

"Olisitpa voinut tuoda minulle paidan, kun vihdoinkin tulit tänne."

"Otan ommellakseni sinulle paidan heti kun tulen kotiin, Erlend", vastasi Kristiina hymyillen ja sivusi kädellään miehensä otsaa. Mies tarttui siihen kiinni:

"Et koskaan enää lähde nyt täältä, Kristiinaiseni —"

Vaimo vain hymyili eikä vastannut. Erlend työntyi hiukan eteenpäin, niin että tuli makaamaan vatsallaan. Pensaiden alla kosteassa varjossa kasvoi ryhmä pieniä valkoisia tähtikukkia. Niiden lehdet olivat sinerväsuonisia kuin naisen povet, jokaisen kukan keskellä oli pieni ruskeansininen nuppu. Erlend poimi ne jok'ainoan:

"Sinä, Kristiina, joka olet niin viisas sellaisissa, tiedät kai näiden nimen?"

"Ne ovat Friggjan-yrttejä — ei, Erlend —" Hän punastui ja työnsi pois miehen käden, kun tämä tahtoi pistää kukat hänen povelleen.

Erlend nauroi ja puraisi hiukan jokaista valkoista terälehteä yksitellen. Sitten hän pani kukat Kristiinan avoimeen käteen ja sulki hänen sormensa niiden ympärille:

"Muistatko, kun kävelimme yrttitarhassa Hofvinin sairaalan luona — sinä annoit minulle ruusun?"

Kristiina pudisti verkalleen päätään ja hymyili hiukan:

"Enpäs. Sinä otit ruusun minun kädestäni."

"Ja sinä annoit minun ottaa. Ja samoin annoit minun ottaa itsesikin, Kristiina — niin lempeänä ja lauhkeana kuin ruusu — sitten pistelit sinä minut verille toisinaan, herttaiseni." Hän heittäytyi Kristiinan helmaan ja pani käsivartensa hänen vyötäisilleen: "Eilen illalla, Kristiina — silloin se ei auttanutkaan — sinä et päässytkään sillä, että istuit säyseästi odottaen —"

Kristiina kallisti kasvonsa alas ja kätki ne hänen olkapäätään vasten.

* * * * *

Neljäntenä päivänä he olivat paenneet koivikkoon talon yläpuolella oleville kummuille. Sillä sinä päivänä vuokraaja korjasi heinää. Ja Kristiina ja Erlend olivat keskenään yhtä mieltä siitä, vaikkeivät olleet siitä puhuneet, ettei kenenkään tarvinnut tietää Kristiinan olevan miehensä luona. Erlend kävi alhaalla rakennusten luona pari kertaa noutamassa ruokaa ja juomaa, mutta Kristiina jäi istumaan kummulle pikkukoivujen väliseen kanervikkoon. Siltä paikalta missä istuivat he saattoivat nähdä miehen ja vaimon uurastavan ja kantavan heinätaakkoja kotiin selässään.

"Muistatko", kysyi Erlend, "sitä kertaa, jolloin lupasit, että kun minä eläisin sulkeutuneena tuntureilla olevaan erakkotaloon, niin sinä tulisit pitämään minulle taloutta? Sinä tahdot kai tänne kaksi lehmää ja pientä karjaa —?"

Kristiina naurahti ja vatvoi hänen tukkaansa.

"Mitä luulisit poikien pitävän siitä, Erlend — että heidän äitinsä lähtisi ja jättäisi heidät sillä tavalla —?"

"Luulen, että heistä olisi mieleen saada itse isännöidä Jørundgaardissa", sanoi Erlend hymyillen. "Heillä on siihen kyllä tarpeeksi ikää. Gautehan on jo täysi isäntä nuoruudestaan huolimatta. Ja Naakkve on jo melkein mies."

"Ei toki." Äiti hymyili hiljaa. "Kyllä kai hän itse niin arvelee — taitavat arvella niin kaikki viisi — mutta kyllä kai siihen jotakin tarvitaan vielä, ennen kuin hänellä on miehen mieltä —"

"Jos hän isäänsä tulee, niin voi sattua, että hän saa sen myöhään tai ei koskaan", vastasi Erlend. Hän hymyili ovelasti: "Sinä luulet voivasi piilottaa kaikki lapsesi vielä viittasi liepeiden alle, Kristiina. Naakkve tuli poikalapsen isäksi tässä kesällä — et taida sitä tietää —?"

"Eihän —!" Kristiina istui punaisena ja kauhistuneena.

"No, se oli kuolleena syntynyt — ja poika varoo nyt varmaan tulemasta sinne enää — se oli Paavalin pojan leski täällä Haugsbrekkenissä; nainen sanoi sen olleen Naakkven, ja aivan syytön hän tuskin oli, kuinka koko juttu muutoin lienee ollutkin. Niin — niin vanhaa väkeä me nyt olemme, sinä ja minä —"

"Voitko puhua tuolla tavoin siitä, että poikasi on hankkinut itselleen häpeää ja harmia!" Kristiinan sydäntä leikkasi, että mies saattoi puhua noin kevytmielisesti — ja että tätä näytti huvittavan, ettei Kristiina ollut tiennyt asiasta mitään.

"No mitä sitten toivot minun sanovan?" kysyi Erlend entiseen sävyyn. "Poika on kahdeksantoista vuoden vanha. Nyt näet itsekin, ettei hyödytä suuria sinun kulkea ja paimentaa poikiasi niinkuin he olisivat lapsia. Kun muutat tänne minun luokseni, voimme neuvotella hänen naittamisestaan —"

"Luuletko käyvän helpoksi meille saada Naakkve tasavertaisiin naimisiin —! Ei, mieheni, tämän jälkeen arvelen sinun itsekin ymmärtävän, että sinun on seurattava minua kotiin auttamaan minua poikien hallitsemisessa."

Erlend kohottausi kiivaasti kyynärpäänsä varaan:

"Sitä minä en tee, Kristiina. Muukalaisena minä olen ja pysyn sinun kotipaikallasi — siellä ei yksikään ihminen muista minusta muuta kuin että minut tuomittiin kuninkaanpettäjäksi ja maankavaltajaksi. Etkö koskaan ajatellut minun Jørundgaardissa ollessani, että oloni siellä oli epämieluista — olin tottunut kotona Skaunissa olemaan toisenlaisessa arvossa ihmisten joukossa. Siihenkin aikaan — nuoruudessani — kun puheet liikkuivat minun huonosta elämästäni ja minä olin kirkonkirouksessa — olin kuitenkin Erlend Nikulauksenpoika Husabyn herra! Sitten tuli se aika, Kristiina, jolloin minulla oli onni näyttää noille pohjanpuolen ihmisille, että aivan isieni suvusta huonontunut en sentään ollut — Ei, sanon minä! Täällä, tässä piskuisessa talossa minä olen vapaa mies — kukaan ei tähyile eikä juoruile selkäni takana. — Kuuletko, Kristiina, ainoa rakkaani — jää luokseni! Koskaan et ole saava syytä katua sitä. Täällä on parempi asua kuin oli Husabyssä konsanaan. En tiedä mistä johtui, Kristiina — minä en ollut koskaan iloinen enkä huoleton mieleltäni siellä, en lapsena enkä myöhemminkään. Helvettiä oli oloni silloin kun Eline oli siellä luonani, emmekä sinä ja minäkään olleet koskaan oikein vilpittömästi iloisia siellä. Jumala kaikkivaltias tietää kuitenkin, että minä olen pitänyt sinusta joka päivä ja joka hetki niin kauan kuin olen sinut tuntenut. Noiduttu lienee se talo ollut — äiti kiusaantui siellä kuoliaaksi, ja isäni oli aina iloton mies. Täällä on hyvä olla, Kristiina — jos sinä vain tahdot olla luonani. Kristiina — niin totta kuin Jumala on kuollut ristillä puolestamme, olet sinä minulle tänään yhtä rakas kuin sinä iltana, jolloin nukuit viittaani kääriytyneenä — Marketanmessun jälkeisenä yönä — minä istuin ja katselin sinua, sinä olit niin puhdas ja raikas ja nuori ja taittamaton kukkanen!"

Kristiina vastasi hiljaa:

"Muistatko, Erlend, sinä yönä sinä lupasit, ettei minun tarvitsisi koskaan itkeä yhtään kyyneltä sinun tähtesi —"

"Niin — ja sen tietää Jumala ja kaikki taivaan pyhät että tarkoitin totta! Toisin kävi kyllä — kai täytyi käydä — niin kaiketi käynee aina niin kauan kuin ihminen elää tässä maailmassa. Mutta minä rakastin sinua sekä silloin, kun kohtelin sinua pahoin, että silloin kun kohtelin sinua hyvin. Jää tänne, Kristiina —!"

"Etkö ole koskaan ajatellut sitä", kysyi Kristiina hiljaa kuten äskenkin. "Että pojillesi mahtaa olla vaikeaa, kun heidän isästään puhutaan sillä tavalla kuin sanoit. Eiväthän he sentään voi karata tuntureille kylänjuoruilta kaikki seitsemän —"

Erlend katsoi maahan:

"He ovat nuoria", sanoi hän; "uljaita ja kelpo poikia. He selviytyvät kyllä. Mutta meillä, Kristiina, meillä ei ole kovin monta vuotta jäljellä ennen kuin meistä tulee vanhoja — tahdotko tuhlata sen ajan, jolloin olet vielä kaunis ja terve ja kykenet iloitsemaan elämästä. Kristiina —?"

Vaimo loi silmänsä alas miehen silmien hurjan välkkeen edestä. Hetken perästä hän sanoi:

"Oletko unohtanut, Erlend, että pojistamme on kaksi vielä pikku lapsia? Minkä arvoisena pitäisit minua, jos jättäisin Lauritsan ja Munanin?"

"No voithan ottaa heidät mukaasi tänne tuntureille — jollei Lauritsa mieluummin jää veljiensä luokse. Eihän hänkään ole mikään pikkupoika. — Onko Munan vielä yhtä sievä?" kysyi isä hymyillen.

"On", sanoi äiti, "hän on kaunis lapsi."

Sitten he istuivat kauan hiljaa. Ja kun he jälleen alkoivat puhella, he puhuivat muista asioista.

* * * * *

Kristiina heräsi seuraavana aamuna päivän valjetessa, niinkuin oli herännyt joka aamu täällä tuntureilla — hän makasi ja kuunteli hevosten töminää tuvan seinän takaa. Erlendin pää oli miltei hänen sylissään. Muina aamuina herätessään varhaishetken haaleaan puolivaloon hän oli tuntenut samaa ahdistusta ja häpeää kuin ensi kerrallakin — hän oli taistellut vaimentaakseen sitä. Olivathan he epäsopuisa aviopari, joka oli nyt tehnyt sovinnon; eihän voinut mitään parempaa tapahtua heidän lapsilleen kuin että heidän vanhempansa tulivat jälleen ystäviksi.

Mutta tänä aamuhetkenä hän taisteli muistaakseen poikiaan. Sillä hän oli kuin vuorennielemä — suoraan Gerdarudin metsästä, missä Erlend oli ensi kerran ottanut hänet syleilyynsä, oli tämä kantanut hänet mukanaan tänne tuntureille. He olivat niin nuoria, ettei voinut olla todellista, että hän oli jo synnyttänyt tälle miehelle seitsemän poikaa ja että hän oli pitkien, täysikasvuisten miesten äiti. Mutta oli niinkuin hän olisi maannut täällä Erlendin sylissä ja nähnyt vain unta niistä pitkistä vuosista, jotka he olivat eläneet miehenä ja vaimona Husabyssä. Kaikki Erlendin kevytmieliset sanat houkuttelivat ja soivat hänen mielessään — hänellä oli huimaavan pelokas tunne, ikään kuin Erlend olisi pyyhkäissyt pois hänen hartioiltaan seitsenkertaisen vastuun taakan — sellaiselta mahtoi tuntua nuoresta tammasta, kun se seisoo satula riisuttuna tunturilaitumella — kuorma ja satula ja päitset ovat otetut pois, ja sitä vastaan puhaltaa avaruuden ilmakas tuuli, se on vapaa käymään laitumella hienoa tunturiruohoa syöden, vapaa kiitämään niin kauas kuin tahtoo yli avaruuksien —.

Ja samalla aikaa hän jo kaipasi suloisesti ikävöiden kantamaan uutta kuormaa. Hän kaipasi jo pientä hellää huimausta tuntien sitä olentoa, joka nyt tulisi asumaan lähinnä hänen sydäntään yhdeksän pitkän kuukauden ajan. Hän oli tuntenut sen itsessään varmaksi jo heti ensi aamusta, jolloin hän heräsi täällä tuntureilla Erlendin sylissä. Yhdessä hänen mielensä kovan ja kuivan, huohottavan kuumuuden kanssa oli taakattomuus kaikonnut häneltä. Hänellä oli povensa kätkössä Erlendin lapsi, ja omituisella lempeällä kärsimättömyydellä kurottui hänen sielunsa jo sitä hetkeä kohti, jolloin se tulisi päivänvaloon.

Minun isot poikani eivät tarvitse minua, ajatteli hän. Heistä tuntuu vain, että minä olen vastuksellinen ja kiusaan heitä. Me tulemme olemaan vain heidän tiellään, pienokainen ja minä. Ei, minä en voi lähteä täältä — meidän on jäätävä tänne Erlendin luo. Minä en voi lähteä —.

Mutta kun he istuivat yhdessä aamiaisella, hän yhtäkaikki huomautti, että nyt hänen täytyi lähteä kotiin lasten luo.

Hän ajatteli Lauritsaa ja Munania. He olivat siksi isoja, että häntä hävetti ajatella heidän oleskelevan täällä tunturilla Erlendin ja hänen luonaan ja kenties katselevan ihmettelevin silmin vanhempiaan, jotka olivat niin nuortuneet. Mutta ilman häntä eivät nämä kaksi voineet olla.

Erlend istui ja tuijotti häneen hänen puhuessaan kotiinpaluustaan. Lopulta hän hymyili ohimennen:

"No — jos tahdot, niin saathan lähteä!"

Erlend tahtoi saattaa häntä matkalle. Ja hän ratsasti mukana aina läpi Rostenin, Siliin saakka, kunnes kirkonkatto alkoi pilkottaa kuustenlatvojen yli. Silloin hän sanoi hyvästi. Hän hymyili viimeiseen asti ovelan luottavaisesti:

"Tiedäthän sen, Kristiina — joko tulet yöllä tai päivällä — joko minun on odotettava sinua vähän tai kauan aikaa — minä otan sinut vastaan iloiten kuin olisit Taivaan kuningatar, joka astuu pilvistä alas asumukseeni —"

Kristiina nauroi:

"Noin suurta en minä uskalla tavoitella. Mutta ymmärrät kai hyvin nyt, ystäväni, että suuri ilo syntyy kotonasi sinä päivänä, jolloin isäntä palaa taloonsa."

Erlend pudisti päätään ja naurahti. Hymyillen he hyvästelivät, hymyillen kallistui Erlend hänen puoleensa heidän istuessaan rinnakkain pysäytettyjen ratsujensa selässä ja suuteli häntä moneen kertaan, ja joka suutelon välissä hän katsoi vaimoon hymyilevillä silmillään:

"Saamme siis nähdä", virkkoi hän viimein, "kumpi meistä on itsepäisempi, suloinen Kristiinani. Ei tämä tule olemaan viimeinen kerta, kun tapaamme — sen me tiedämme kumpikin!" Kun Kristiina ratsasti kirkon ohi, hän tunsi pientä väristystä. Oli kuin hän olisi palannut kotiin vuoresta. Kuin olisi Erlend itse vuorenhaltija, joka ei voinut tulla kummulla olevan kirkon ja ristin ohi.

Hän kiristi ohjaksia — hänen teki mieli kääntää ympäri ja ratsastaa Erlendin jälkeen.

Sitten hän loi katseensa vihreiden nurmikenttien yli kauniiseen taloonsa ja sen niittyihin ja peltoihin ja laakson pohjassa suikertavaan virtaan. Tunturit kohosivat sinisessä autereessa — taivas oli täynnä hattaraisia kesäpilviä. Se oli hulluutta. Tuolla, heidän poikainsa luona, oli Erlendin koti. Hän ei ollut mikään keijukaisritari, vaan kristitty mies, vaikkakin ihan täynnä hulluja oikkuja ja mielettömiä päähänpistoja. Hänen aviomiehensä, jonka kanssa hän oli puhunut sekä pahat että hyvät — rakas, rakas, niin pahoin kuin hän olikin kiusannut häntä arvaamattomilla mielijohteillaan. Hänen oli siedettävä tuota miestä; kun hän kerran ei voinut elää ilman tätä, niin oli hänen ponnisteltava ja koeteltava kantaa huoli ja epävarmuus niin hyvin kuin taisi. Kauan ei hän luullut kestävän, ennen kuin mies tulisi perässä — nyt kun he olivat jälleen olleet yhdessä.

VI

Pojille hän sanoi, että isän täytyi järjestää yhtä ja toista Haugenissa, ennen kuin hän muuttaisi kotiin. Hän kai tulisi vasta syyspuolella.

Hän liikkui kotonaan nuorena, punoittavin poskin ja lempein kasvoin, ripeämpänä työpuuhissaan — mutta hän ei saanut aikaan niin paljon kuin ennen hiljaisella ja tasaisella tavallaan. Hän ei nuhdellut poikia tuikeasti, niinkuin hänen tapansa oli ollut, kun he hairahtuivat tai eivät oikein olleet hänelle mieliksi. Nyt hän puhui heille leikillisesti tai sivuutti asian sanomatta mitään.

Lauritsa tahtoi nyt nukkua isojen veljien kanssa ylistuvassa.

"No, sinut kai täytyy lukea nyt jo isojen poikien joukkoon, poikani." Hän pujotti sormensa pojan tiheään, kullanruskeaan tukkaan ja veti hänet luokseen — poika ylettyi häntä jo rinnan puoliväliin. "Sinä, Munan, siedätkö vielä vähän aikaa, että äitisi pitää sinua lapsena?" — Iltaisin, kun poikanen oli mennyt vuoteeseen alatuvassa, oli hänestä kyllä mieluista, että äiti istui sängynlaidalla ja lellitteli häntä vähän; hän makasi pää äidin helmassa ja jutteli lapsellisemmin kuin päivällä, jolloin veljet olivat kuulemassa. He puhuivat siitä, milloin isä tulisi kotiin.

Sitten hän siirtyi seinän puolelle, ja äiti peitteli hänet. Kristiina sytytti kynttilän, otti esille poikien korjattavat vaatteet ja istui ompelemaan.

Hän irrotti soljen rinnaltaan, tunnusteli kädellään rintojaan. Ne olivat pyöreät ja kiinteät kuin ihan nuorella naisella. Hän työnsi hihan ylös aina olkapäähän asti ja katseli alastonta käsivarttaan valossa. Se oli tullut valkeammaksi, täyteläisemmäksi. Sitten hän nousi ylös ja käveli — tunsi kuinka pehmeästi hän astui pehmeissä sisäkengissään — siveli solakoita lanteitaan: ne eivät enää olleet terävät ja kuivat kuin miehen. Veri kävi hänen ruumiissaan kuin mahla puissa keväällä. Nuoruus versoi hänessä.

* * * * *

Hän meni kotaan Fridan kanssa ja ammensi haaleaa vettä joulumallas-ohrille. Frida oli unohtanut huolehtia niistä ajoissa, ne olivat turpuneet aivan kuiville. Mutta Kristiina ei soimannut tyttöä — hiukan hymyillen hän hääri ja kuunteli toisen puolusteluja. Ensi kerran oli sattunut Kristiinalle, että hän oli unohtanut huolehtia niistä itse.

Jouluna olisi Erlend kotona. Kun hän lähettäisi miehelleen tämän sanoman, niin täytyihän tämän silloin tulla heti. Niin hullu ei mies toki suinkaan ollut, ettei antaisi perään nyt — täytyihän hänen ymmärtää, ettei Kristiina mitenkään voisi muuttaa ylös Haugeniin. kun ei hän ollut yksin. Mutta hän odottaisi vielä vähän ennen kuin lähettäisi tämän sanoman — vaikka asia oli kylläkin varma — ehkä aina siihen asti kunnes tuntisi eloa —. Toisena syksynä heidän Jørundgaardissa asuessaan oli hänen, Kristiinan, täytynyt antaa tietä kuten sanotaan. Silloin hän oli lohduttautunut varsin pian. Hän ei pelännyt käyvän siten tällä kertaa — se oli mahdotonta. Kuitenkin —

Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen taivuttaa koko olemuksensa suojaksi tuon pienoisen, hennon elämän ympärille, jota hän kantoi sydämensä alla — niinkuin käsi koukistetaan suojaksi pienen, vasta sytytetyn liekin ympärille —.

* * * * *

Eräänä päivänä loppusyksyllä tulivat Ivar ja Skule ja sanoivat, että he tahtoivat ratsastaa isän luo — tunturilla oli kaunista; he pyysivät lupaa jäädä häneen luokseen metsästelemään nyt routahallan ajaksi.

Naakkve ja Bjørgulf istuivat shakkilaudan ääressä; he pysähtyivät kuuntelemaan.

"En tiedä", sanoi Kristiina. Sitä hän ei ollut ennen tullut ajatelleeksi — kenen hän lähettäisi viemään sanaa. Hän katsoi molempiin puolikasvuisiin poikiin. Tyhmältä se tuntui hänestä itsestäänkin, mutta hän ei saanut sanotuksi sitä heille. Hän saattaisi sanoa, että ottaisivat Lauritsankin mukaan, ja käskeä tätä kertomaan isälle kahden kesken. Hän oli niin nuori, ettei osaisi ihmetellä. Kuitenkin —

"Isännehän tulee pian tänne", sanoi äiti. "Teidän matkanne voisi helposti estää häntä. Muuten aion minä itsekin piakkoin lähettää sanan hänelle."

Kaksoset nurisivat. Naakkve nosti katseensa pelipöydästä ja sanoi lyhyesti: "Tehkää niinkuin äiti sanoo, pojat."

* * * * *

Joulun alla Kristiina lähetti Naakkven pohjoiseen Erlendin luo. "— Saat sanoa hänelle, että nyt alan minä jo kaivata kovasti — ja niin tehnette myös te kaikki!" Hän ei maininnut sitä uutta syytä, joka oli tullut entisten lisäksi — mahdottomalta tuntui, ettei tuo iso nuorukainen olisi sitä älynnyt; hän sai päättää itse, ilmoittaisiko siitä isälle.

Naakkve palasi takaisin tapaamatta isäänsä. Erlend oli matkustanut Raumsdaliin, hän oli kai saanut sanan, että hänen tyttärensä miehineen nyt muuttaisi Bergeniin ja että Margret mielellään tapaisi isäänsä Veøyssa.

Se oli käsitettävää —. Kristiina makasi valveilla öisin — sipaisi väliin vieressään nukkuvan Munanin kasvoja. Hän suri sitä, ettei Erlend tullut kotiin jouluksi. Mutta olihan käsitettävää, että hän tahtoi nähdä tytärtään, kun tarjoutui siihen tilaisuus. Kristiina kuivasi kyyneleensä sitä mukaa kuin ne vierivät poskelle. Hän oli tullut jälleen yhtä herkäksi itkemään kuin oli ollut nuorena.

* * * * *

Juuri joulun jälkeen kuoli Sira Eirik. Kristiina oli käynyt hänen luonaan Romundgaardissa pari kertaa syksyllä kirkkoherran ollessa jo vuoteen omana, ja hän meni hänen hautajaisiinsakin. Muuten hän ei nyt koskaan liikkunut ihmisten joukossa. Hän tunsi suurta kaipausta, että heidän vanha kirkkoherransa oli poissa.

Hautajaisissa hän kuuli, että joku oli tavannut Erlendin pohjanpuolella Lesjassa; hän oli silloin ollut paluumatkalla kotiinsa. Siis hän tulisi pian —.

Sitä seuraavina päivinä hän istui penkillä pienen ikkunan alla, hengitti käsipeiliinsä, jonka oli hakenut esiin, hankasi sen kiiltäväksi ja tarkasteli kasvojaan.

Hän oli ollut päivettynyt kuin talonpoikaisnainen viime vuosina, mutta kaikki jäljetkin siitä olivat nyt hävinneet. Hänen hipiänsä oli valkoinen, poskilla oli pyöreät, hehkeänpunaiset ruusut kuin maalatulla kuvalla. Niin kaunis kasvoiltaan ei hän ollut ollut sitten neitsyyspäiviensä. Kristiina istui ja pidätti henkeään ihmettelevästä onnesta.

Siis he saisivat nyt vihdoinkin sen tyttären, jota Erlend oli toivonut itselleen niin kovin — jos viisaitten eukkojen sanat pitivät paikkansa. Magnhildin. Heidän oli tällä kertaa poikettava tavasta ja annettava ensiksi Erlendin äidin nimi.

Hänen mieleensä muistui eräs satu, jonka hän kerran oli kuullut. Seitsemästä pojasta, jotka ajettiin lainsuojattomina autioille tuntureille syntymättömän pienen siskon vuoksi. Sitten hän naurahti itsekseen — kuinka hän oli tullut tuota ajatelleeksi, ei hän ymmärtänyt.

Hän otti ompelutuolistaan sen hienoimmasta valkeasta liinasta tehdyn paidan, jota hän ompeli yksin ollessaan. Hän nyhti pois lankoja helmuksesta ja ompeli lintuja ja eläimiä läpinäkyvälle ristikkopohjalle — siitä oli vuodet pitkät, kun hän oli tehnyt sellaista hienoa työtä. — Kunpa Erlend tulisi nyt — kun hän vielä oli vain kaunis, nuori ja solakka, heleä ja kukoistava.

* * * * *

Heti Yrjönmessun jälkeen tuli niin kaunis sää, että oli ihan keväistä. Lumi suli ja hohti kuin hopea; oli jo paljaita ruskeita päiviä päivänpuoleisilla rinteillä, ja tunturit peittyivät siniseen usvaan.

Gaute seisoi eräänä päivänä pihalla ja askarteli rikkiajettua rekeä korjaillen. Naakkve seisoi halkovajan seinään nojaten ja katseli veljensä puuhaa. Silloin tuli Kristiina kodasta kantaen molemmilla käsivarsillaan suurta kaukaloa vastaleivottuja vehnäpötkyjä.

Gaute seurasi äitiä katseellaan. Sitten hän pani kirveen ja kairan rekeen, juoksi hänen jäljestään ja otti häneltä kaukalon, kantaen sen pihan yli aittaan.

Kristiina oli jäänyt seisomaan posket punaisina. Gauten palattua hän meni poikien luo:

"Te saisitte ratsastaa isän luo näinä päivinä — sanoa, että nyt on hyvin tärkeä hänen palata kotiin ja ottaa minulta talon johto. Minä jaksan nyt niin vähän — ja on luultavaa, että minun on kevätkiireidenkin aikana maattava sisällä —"

Nuorukaiset kuuntelivat häntä; hekin punastuivat, mutta Kristiina näki heidän tulevan hyvin iloiseksi. Naakkve sanoi välinpitämättömyyttä teeskennellen:

"Voisimmehan yhtä hyvin lähteä vaikka tänään — iltapäivällä — mitä arvelet, veli?"

* * * * *

Jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä kuuli Kristiina ratsastajien saapuvan pihaan. Hän meni ulos — siellä olivat Naakkve ja Gaute, he olivat yksin. He seisoivat hevostensa luona, katsoivat maahan eivätkä sanoneet mitään.

"Mitä isä vastasi?" kysyi äiti.

Gaute seisoi ja nojasi keihääseensä, hän ei nostanut katsettaan maasta. Silloin Naakkve lausui:

"Isä käski meidän sanoa sinulle, että hän odotti sinua luokseen joka päivä talvella. Ja hän sanoi, ettet sinä olisi vähemmin tervetullut kuin viimeksi siellä käydessäsi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Ettekö sitten maininneet isälle — että minun laitani on niin — ei ole pitkiä aikoja siihen, kun minä saan taas lapsen —"

Gaute vastasi nostamatta katsettaan:

"Isä ei tuntunut pitävän sitä minään syynä — ettet voisi muuttaa Haugeniin sen asian vuoksi."

Kristiina seisoi hetkisen:

"Mitä hän sanoi?" kysyi hän matalaan ja terävästi.

Naakkve aikoi vastata. Gaute kohotti kättään, katsoi nopeaan ja pyytävästi veljeensä. Mutta vanhin poika sanoi siitä huolimatta:

"Isä käski meidän sanoa tämän: sinä tiesit sitä lasta siitettäessä, kuinka rikas mies hän oli. Ja jollei hän ole tullut senjälkeen rikkaammaksi, niin ei hän ole myöskään tullut köyhemmäksi."

Kristiina kääntyi pois poikien luota ja meni hitaasti tuparakennukseen. Raskaasti ja väsyneesti hän istuutui penkille ikkunan alle, josta kevätaurinko oli jo sulattanut pois jään ja kuuran.

— Tosin oli niin. Hän oli kerjännyt mieheltään saada nukkua tämän sylissä — ensin. Mutta Erlend ei tehnyt kauniisti muistuttaessaan hänelle siitä nyt. Hänen mielestään Erlend ei tehnyt kauniisti lähettäessään hänelle tämän vastauksen heidän poikiensa mukana —.

* * * * *

Kevätsää jatkui yhtä mittaa. Tuli etelätuuli ja puhalsi viikon ajan — virta paisui, tuli suureksi ja kohisevaksi. Rinteillä suli ja solisi, tuntureilla tapahtui lumenvieremiä. Sitten tuli jälleen päivänpaistetta.

Kristiina seisoi ulkona rakennusten takana sinertävän harmaassa illassa. Metsikkö vainion alalaidassa oli täynnään linnunlaulua. Gaute ja kaksoset olivat lähteneet ylös karjamajalle — aikoivat teeriä ampumaan. Lintujen kisailun melu kuului taloon asti kaikilta rinteiltä aamuisin.

Kristiina painoi käsiään rintansa alle. Nyt oli enää vain lyhyt aika — hänen täytyi kestää se loppuun kärsivällisesti. Hän oli kai usein ollut tuikea ja hankala elämänkumppani hänkin —. Kohtuuton huolehtimisessaan lasten vuoksi — ruikuttava, kuten Erlend oli sanonut. Kuitenkin hänestä tuntui, että Erlend oli nyt tyly. Mutta nyt oli pian se aika, jolloin Erlendin täytyi tulla hänen luokseen — sen tiesi tämä itsekin.

Päivänpaiste ja sadekuurot vuorottelivat. Eräänä iltapäivänä huusivat pojat häntä. He seisoivat pihalla kaikki seitsemän ynnä koko palveluskunta. Laakson poikki kaartui kolme sateenkaarta, sisimmän toinen pää oli juuri Formon rakennusten kohdalla; se oli aivan kokonainen ja loistavan värikäs; molemmat ulommaiset olivat heikompia ja häipyivät ylinnä olemattomiin —.

Vielä heidän seisoessaan tuota ihmeellisen kaunista ilmiötä tähystelemässä harmaantui ja tummui ilta. Etelästä läheni tupruava lumipyry. Se syyti lunta niin että koko maailma tuli valkoiseksi lyhyessä hetkessä.

Kristiina istui illalla kertoen Munanille kuningas Snjosta ja hänen ihanasta valkeasta tyttärestään, Mjøll-nimisestä, ynnä kuningas Harald Luvasta, joka kasvatettiin Dovre jättiläisen luona vuoressa täällä pohjoisessa Dovren tunturilla. Hän muisti suruisin ja katuvin mielin, että oli vierinyt vuosia siitä, kun hän oli näin istunut kertomassa lapsilleen — oli sääli Lauritsaa ja Munania, hän oli niin vähän ilahduttanut heitä tällaisella. Ja nyt he olivat pian suuria poikia. Kun toiset olivat pieniä heidän asuessaan Husabyssä, silloin hän oli kertonut heille satuja iltaisin — usein, hyvin usein.

Hän näki isojen poikien istuvan ja kuuntelevan — hän tuli hehkuvan punaiseksi ja lopetti. Munan pyysi häntä kertomaan lisää. Naakkve nousi ja siirtyi lähemmäksi.

"Muistatteko, äiti, satua Torstein Uksafotista ja Høilandin metsän peikoista — kertokaapa meille se!"

Kertoessaan Kristiina muisti. He makasivat levähtämässä koivulehdossa virran rannalla ja söivät välipalaa, hänen isänsä ja tämän heinäväki, miehet ja naiset. Isä makasi vatsallaan; Kristiina istui kahdareisin hänen selkänsä taipeessa ja puristi kantapäillään hänen lanteitaan — oli kuuma päivä ja senvuoksi hän oli saanut luvan olla avojaloin, samoin kuin aikuiset naisetkin. Isä lasketteli Høilandin peikkojen sukuluetteloa: Jernskjoldilla oli Skjoldvor, heillä oli tyttäret Skjolddis ja Skjoldgjerd, jonka Torstein Uksafot tappoi. Skjoldgjerdillä oli ollut miehenä Skjoldketil, heidän poikansa olivat Skjoldbjørn ja Skjoldhedin ja Valskjold, jolla oli vaimona Skjoldskjessa, he siittivät Skjoldulfin ja Skjoldormin; Skjoldulf sai Skjoldkatlan, siitti hänen kanssaan Skjoldin ja Skjoldketilin —

Sen nimenhän hän oli jo sanonut, huudahti Kolbjørn hymyillen. Sillä Lauritsa oli kehunut opettavansa heille kaksi tusinaa peikonnimiä, mutta ei ollut saanut täyteen ensimmäistäkään tusinaa. Lauritsakin nauroi: "Niinpä niin, mutta ymmärrättehän, että peikotkin antavat lapsilleen edesmenneitten esi-isiensä nimiä!" Mutta työväki ei antanut perään; hänet tuomittiin maksamaan heille sakkona simajuomaa. No saakoot sitten — illalla kotiin tultua, sanoi isäntä. Mutta väki tahtoi saada sen heti — ja lopuksi lähetettiinkin Tordis simaa noutamaan.

He nousivat seisomaan ja asettuivat piiriin, ja iso juomasarvi kiersi. Sitten he ottivat viikatteensa ja haravansa ja lähtivät jälleen heinäntekoon. Kristiina lähetettiin kotiin tyhjä sarvi mukanaan. Hän piti sitä edessään kaksin käsin juostessaan avojaloin päivänpaisteessa vihreää polkua pitkin taloon päin. Väliin hän seisahtui, kun sarven pohjaan oli kertynyt tilkka simaa — sitten hän kallisti sen pikku kasvoilleen ja nuoli kullatun reunan sisä- ja ulkopuolelta sekä omista sormistaan makean nesteen.

Kristiina Lauritsantytär istui hiljaa ja katsoi eteensä. Isä! Hän muisti tämän kasvojen värin synkän vaihtumisen, joka muistutti metsärinteen kalpenemista myrskynpuuskan vääntäessä puiden lehvistöjä, — hänen äänensä kylmän ja terävän ivallisen soinnahduksen, hänen harmaiden silmiensä välkähdyksen, joka muistutti puoleksi esiinvedetyn miekan välähdystä. Vain silmänräpäys, sitten se hävisi — iloiseen, hyväntahtoiseen leikinlaskuun hänen nuorena ollessaan, yhä useammin hiljaiseen, hiukan raskasmieliseen lempeyteen sitä mukaa kuin hän vanheni. Hänen isänsä mielessä oli ollut muutakin kuin tuo syvä, hellä lempeys. Kristiina oli oppinut ymmärtämään vuosien varrella, ettei isän ihmeellinen lempeys johtunut siitä, ettei hän olisi nähnyt ihmisten vikoja ja viheliäisyyttä kyllin selkeästi, vaan siitä, että hän aina tutki omaa sydäntään Jumalan edessä ja musersi sen katumuksessa omien vikojensa tähden.

Ei, isä, minä en saa olla kärsimätön. Minäkin olen paljon rikkonut miestäni vastaan —.

* * * * *

Ristinmessunpäivän iltana istui Kristiina aterioimassa talonväen kanssa ja oli niinkuin muulloinkin. Mutta kun pojat olivat menneet nukkumaan ylistupaan, hän kutsui hiljaa Ulf Haldorinpojan luokseen. Hän pyysi tätä menemään karjatalolle Isridin luo ja käskemään hänen tulla emännän luo vanhaan kutomatupaan.

Ulf sanoi: "Sinun on lähetettävä hakemaan Ulvsvoldenin Ranveigiä ja Haldisia, papinsisarta, Kristiina — kaikkein soveliainta olisi, jos voisit haettaa Astridin ja Ingebjørgin Loptsgaardista hoitamaan tuvanpuolta —"

"Ei ole aikaa siihen", sanoi Kristiina. "Tunsin ensimmäiset poltot jo vähän jälkeen puolenpäivän. Tee niinkuin sanon, Ulf — minä en tahdo luokseni muita kuin omat piikani ja Isridin."

"Kristiina", sanoi Ulf vakavasti, "etkö käsitä, että siitä voi syntyä paljon pahaa puhetta, jos ryömit piiloon tänä yönä —"

Kristiina antoi käsivartensa pudota raskaasti pöydälle. Hän sulki silmänsä.

"Puhukoot sitten ne, jotka tahtovat puhua! Minä en jaksa nähdä noita vieraita vaimoja ympärilläni tänä yönä —"

* * * * *

Seuraavana aamuna istuivat isot pojat hiljaa ja ääneti, istuivat ja katsoivat alas, kun Munan jutteli heille juttelemistaan pikku veljestä, jonka hän oli nähnyt äidin käsivarrella kutomatuvassa. Viimein sanoi Bjørgulf, ettei pojan enää tarvinnut puhua siitä.

Kristiina vain makasi ja kuulosti — hänestä tuntui, ettei hän koskaan nukkunut niin sikeästi, ettei olisi kuulostanut ja odottanut.

Hän nousi vuoteesta kahdeksantena päivänä, mutta naiset, jotka olivat hänen luonaan, ymmärsivät, ettei hän voinut hyvin. Häntä vilutti ja toisin vuoroin hänellä oli kuuma; yhtenä päivänä hersyi maitoa hänen rinnoistaan niin että vaatteet tulivat läpimäriksi; seuraavana päivänä ei hänellä ollut riittävästi lapsellekaan. Mutta hän ei tahtonut paneutua uudelleen makuulle. Lasta hän ei luovuttanut sylistään — hän ei pannut sitä koskaan kehtoon, vaan piti sen yölläkin vieressään sängyssä; päivän hän kanniskeli sitä, istui lapsineen lieden luona, siirtyi istumaan vuoteelleen, kuulosti ja odotti ja tuijotti siihen, vaikka hän ei toisinaan näyttänyt näkevänkään sitä eikä kuulevan, että se itki. Sitten oli kuin hän olisi herännyt — hän nosti pojan käsivarsilleen, käveli kävelemistään lapsi sylissään lattialla; poski taivutettuna lapsen poskea vasten hän hyräili sille aivan hiljaa, istuutui ja laittoi sen rinnalle, istui jälleen ja tuijotti niinkuin ennenkin, kasvot jäykkinä kuin kivi —.

Kun poika oli noin kuuden viikon vanha — eikä äiti ollut vielä astunut jalkaansa kutomahuoneen kynnyksen yli — tulivat Ulf Haldorinpoika ja Skule eräänä päivänä sinne. He olivat matka-asussa.

"No nyt me lähdemme Haugeniin, Kristiina", sanoi Ulf. "Näistä asioista täytyy kerrankin tulla loppu —"

Kristiina istui mykkänä ja jäykkänä poika polvellaan. Ensin hän ei näyttänyt käsittävän. Yhtäkkiä hän kavahti pystyyn tiukkuvan punaisena kasvoiltaan:

"Tee niinkuin tahdot. Jos kaipaat oikeaa isäntääsi, niin en tahdo pidättää sinua. Parasta, että otat palkkasi — niin ei sinun tarvitse sitten enää vaivautua tänne meidän luoksemme sen koommin."

Ulf päästi kamalan kirouksen. Sitten hän katsoi vaimoon, joka seisoi siinä lapsi painettuna rintaansa vasten. Hän puristi huulensa yhteen ja vaikeni.

Mutta Skule astahti askeleen eteenpäin:

"Niin, äiti — minä lähden nyt isän luo — jos te unohdatte, että Ulf on ollut kasvatusisänä kaikille meille veljeksille, niin saatte kuitenkin muistaa, että minua ette voi käskeä ja hallita niinkuin olisin palkkalainen tai sylilapsi —"

"Vai en?" Äiti löi häntä korvalle, niin että poika hoiperteli: "Minäpä luulisin saavani käskeä ja hallita teitä kaikkia niin kauan kuin ruokin ja vaatetan teidät. Mene ulos!" huusi hän ja polki jalkaa.

Skule oli vimmoissaan. Mutta Ulf sanoi hiljaa:

"On parempi näin, poika — että hän on tolkuton ja riehuu, kuin nähdä hänen istuvan ja tuijottavan niinkuin olisi murehtinut itsensä järjiltään —"

Gunhild, sisäkkö, juoksi heidän jälkeensä. Heidän oli heti tultava kutomatupaan emännän luo — hän tahtoi puhua heidän ja kaikkien poikien kanssa. Kristiina käski lyhyeen ja terävästi Ulfin ratsastaa Breidiniin puhumaan erään miehen kanssa, joka oli vuokrannut häneltä kaksi lehmää; kaksoset saisivat lähteä hänen mukaansa, eikä heidän tarvinnut palata kotiin ennen kuin huomenna. Naakkven ja Gauten hän lähetti karjamajalle — hän käski heidän katsoa Illmanddalenin hevoslaitumelle, miten siellä asiat olivat — ja paluumatkalla he saisivat poiketa tervanpolttaja Bjørnin, Isridin pojan, luo ja käskeä hänen tulla tänne tänä iltana. Ei hyödyttänyt heidän väittää vastaan, huomennahan oli messupäivä.

Seuraavana aamuna, kun kelloja soitettiin, lähti Jørundgaardin emäntä ulos, mukanaan Bjørn ja Isrid, joka kantoi lasta. Hän oli antanut heille vaatteet, hyvät ja soveliaat, mutta kirkoteltava nainen itse oli niin koristautunut kullalla, että kaikki saattoivat nähdä, että hän oli emäntä ja toiset hänen palvelusväkeään.

Uhmaten ja ylpeänä hän kohtasi ihmettelyn, jonka tunsi lehahtavan vastaansa kirkonmäellä olevasta väkijoukosta. Niinpä niin, ennen oli hän tehnyt kirkottelumatkansa toisin — mahtavimpien emäntien saattamana. Sira Solmund katsoi häneen kalsein silmin, kun hän seisoi kirkon ovella kynttilä kädessä — mutta otti hänet kuitenkin vastaan tavalliseen tapaan.

Isrid oli nyt jo vähän lapsehtava eikä ymmärtänyt paljoa; Bjørn oli omituinen ja harvapuheinen mies, joka ei koskaan välittänyt toisten asioista. Nämä kaksi olivat kummeina.

Isrid mainitsi papille lapsen nimen. Pappi hätkähti — hän viivytteli hiukan — sitten hän toisti sen, niin että se kajahti aina päälaivassa olevan kansan korviin asti:

"Erlend — Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen —"

Kävi kuin pisto läpi koko kirkkorahvaan. Kristiina tunsi hurjaa, kostonhaluista riemua sen johdosta.

* * * * *

Lapsi oli syntyessään näyttänyt varsin voimakkaalta. Mutta kohta ensi viikosta lähtien oli Kristiina ollut huomaavinaan, ettei se tahtonut ruveta oikein vaurastumaan. Itse hän oli tuntenut sillä hetkellä, jona lapsi syntyi, että nyt raukeni hänen sydämensä kokoon kuin loppuunpalanut kekäle. Ja kun Isrid näytti hänelle vastasyntynyttä, kuvitteli hän, että elonkipinä oli epävarman näköinen tässä lapsessa. Mutta hän karkotti tuon vaikutelman — olihan hän niin lukemattoman monet kerrat tuntenut kuin hänen sydämensä olisi murtunut. Ja lapsi oli varsin iso eikä näyttänyt heikolta.

Mutta hänen levottomuutensa pienokaisen vuoksi kasvoi päivä päivältä. Lapsi oli kitisevä ja sillä oli huono ruokahalu — Kristiina sai kiistellä pitkän aikaa, ennen kuin sai lapsen ottamaan rintaa. Ja kun hän vihdoinkin oli saanut lapsen houkutelluksi imemään, nukkui tämä melkein heti. — Kristiina ei voinut nähdä sen kasvavan.

Sanomaton oli hänen ahdistuksensa ja sydämentuskansa, kun hän luuli huomaavansa, että siitä päivästä lähtien, jolloin lapsi oli ollut kasteella ja saanut isänsä nimen, pikku Erlend kuihtui nopeammin.

Ei yhtään, niin, ei ainoatakaan lapsistaan hän ollut rakastanut niin kuin tätä pientä kovan onnen lasta. Yksikään ei ollut siinnyt niin suloisessa ja hurjassa onnessa, ei yhtään hän ollut kantanut niin onnellisen odotuksen vallassa. Hän muisteli kuluneita yhdeksää kuukautta; lopulta hän oli vain taistellut henkensä puolesta säilyttääkseen toivonsa ja uskonsa. Hän ei jaksanut menettää tätä lasta — eikä hän jaksanut pelastaa sitä —.

Kaikkivaltias Jumala, Säälin ruhtinatar, Pyhä Olavi — hän tunsi itse, että tällä kertaa ei hyödyttänyt mitään, että hän heittäytyi maahan ja kerjäsi lapsensa elämää —.

Anna meille anteeksi velkamme, niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.

Hän meni kirkkoon joka messupäivä, niinkuin hänen tapansa oli. Hän suuteli ovenpieltä, pirskotti ylleen vihkivettä, kumarsi kuoriholvin yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa. Vapahtaja katsoi alas surullisena ja lempeänä kuolemantuskassaan. Kristus kuoli pelastaakseen murhaajansa. Pyhä Olavi seisoo hänen kasvojensa edessä loppumattomissa esirukouksissa sen kansan puolesta, joka ajoi hänet maanpakoon ja surmasi hänet.

Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.

Autuas Maaria — lapseni kuolee! Etkö tiedä, Kristiina, että mieluummin olisin tahtonut kantaa poikani ristin ja kärsiä hänen kuolemansa, kuin seisonut hänen ristinsä alla ja nähnyt hänen kuolevan —. Mutta koska tiesin, että sen täytyi tapahtua syntisten pelastukseksi, myönsin sen sydämessäni — myönnyin, kun poikani rukoili: Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät —.

— Niinkuin mekin annamme anteeksi velallisillemme —.

Rukoukseksi ei tule se, mitä sydämessäsi huudat, ennen kuin olet rukoillut paternosterisi vilpittömästi.

Anna meille anteeksi velkamme —. Muistatko, kuinka monta kertaa sinun velkasi annettiin anteeksi? — Katso poikiasi tuolla miesten puolella. Katso häntä, joka seisoo etumaisena näyttäen tuon kauniin nuorukaisparven päälliköltä. Sinun syntisi hedelmä — pian kahdenkymmenen vuoden ajan olet nähnyt Jumalan lisäävän hänen kauneuttaan, mieltään ja miehuuttaan. Katso sääliä — missä on sinun säälisi nuorinta, kotona olevaa poikaa kohtaan —.

Muistatko isääsi, muistatko Simon Darrea?

— Mutta sisimmällä sydämessään hän ei tuntenut antaneensa anteeksi Erlendille. Hän ei voinut sitä tehdä, sillä hän ei tahtonut sitä. Hän piti kiinni rakkautensa maljasta, ei tahtonut luovuttaa sitä käsistään nytkään, kun se sisälsi enää vain karvaat pohjasakat. Sinä hetkenä, jolloin hän saattoi antaa anteeksi Erlendille, tai edes olla ajattelematta häntä tämä kalvava katkeruus mielessään — silloin oli kaikki ohi, mitä oli ollut heidän välillään.

Näin hän seisoi messun ajan tietäen, ettei se häntä hyödyttänyt. Hän koetti rukoilla: Pyhä Olavi, auta minua, tee ihme minun mielelleni, niin että voin lausua rukoukseni vilpittömästi — ajatella Erlendiä hurskas rauha sielussani. Mutta hän tiesi, ettei hän itsekään toivonut tämän rukouksen kuulemista. Silloin hän tunsi itse, että oli hyödytöntä rukoilla, että saisi pitää lapsen. Pieni Erlend oli laina Jumalalta — vain yhdellä ehdolla hän saisi sen pitää, ja siihen ehtoon hän ei taipunut. Ja Pyhälle Olaville ei kannattanut valehdella —.

* * * * *

Niin hän istui sairaan lapsen ääressä. Hänen kyyneleensä virtasivat virtaamistaan; hän itki ilman äännähdystäkään ja ilmeen värettäkään, hänen kasvonsa olivat harmaat ja kivikovat; ainoastaan silmien valkuaiset ja silmäluomet tulivat veripunaisiksi jälkeenpäin. Jos joku tuli huoneeseen, hän kuivasi nopeasti kasvonsa ja istui vain mykkänä ja jäykkänä.

— Kuitenkin riitti perin vähäinen seikka sulattamaan hänet. Jos joku isoista pojista tuli sisään, loi katseen kituvaan lapseen ja virkkoi sille jonkun lempeän, säälivän sanan, niin kykeni äiti tuskin pidättämään itsensä puhkeamasta äänekkäisiin nyyhkytyksiin. Jos hän olisi voinut puhua isojen poikien kanssa tuskastaan pienokaisen vuoksi, niin hänen sydämensä olisi varmaan sulanut, sen hän tiesi. Mutta pojat olivat alkaneet kaihtaa häntä nyt. Siitä päivästä lähtien, jolloin he olivat tulleet kotiin ja saaneet kuulla, minkä nimen hän oli antanut nuorimmalle veljelle, näyttivät pojat liittyneen vielä lähemmin toisiinsa ja seisovan ikään kuin hyvin kaukana hänestä. Mutta eräänä päivänä seisoessaan ja katsellessaan lasta virkkoi Naakkve:

"Äiti, anna minun mennä tapaamaan isää ja sanomaan hänelle, miten tämän lapsen laita on —"

"Ei se nyt enää mitään hyödytä", vastasi äiti toivottomasti.

Munan ei sitä ymmärtänyt. Hän kantoi lelujaan pikkuveikolle, oli ihastuksissaan, kun sai pidellä tätä ja luuli saaneensa lapsen hymyilemään. Munan puheli siitä, milloin isä tulisi kotiin, ja arvaili, mitä hän mahtaisi pitää uudesta pojasta. Kristiina istui vaiti harmaana kasvoiltaan ja antoi pojan puheiden raadella sieluaan.

Pienokainen oli nyt laiha ja ryppyinen kuin vanha mies; sen silmät olivat luonnottoman suuret ja kirkkaat. Kuitenkin se oli alkanut hymyillä äidille — tämä vaikeroi hiljaa nähdessään sen. Kristiina hyväili sen laihoja pikku jäseniä, otti sen jalat käteensä — koskaan ei tämä varmaankaan tulisi maatessaan tavoittelemaan ihmeissään noita somia, vaaleanpunaisia, ihmeellisiä kapineita, jotka rapistelivat ilmassa hänen yläpuolellaan ja joita hän ei ymmärtänyt omiksi jaloikseen. Koskaan eivät nämä pienet jalat tulisi astelemaan maassa.

* * * * *

Kun Kristiina näin oli istunut kaikki vaivalloiset viikon arkipäivät loppuun ja katsellut kuolevaa lasta, silloin hän ajatteli kirkkomatkalle pukeutuessaan, että nyt hän kai toki oli kyllin pehmennyt. Hän oli antanut anteeksi Erlendille — tämä oli hänelle samantekevä. Kunhan hän vain sai pitää suloisimman, kalleimman omaisuutensa, niin voisi hän helposti antaa anteeksi tuolle miehelle.

Mutta kun hän ristin edessä kuiski paternosteriaan ja tuli sanoihin: "sicut et nos dimittimus debitoribus nostris", niin tunsi hän sydämensä kovettuvan niinkuin nyrkkiin puristuvan käden. Ei!

Toivottomana ja sielultaan sairaana hän itki, sillä hän ei jaksanut tahtoa sitä.

Ja niin kuoli Erlend Erlendinpoika päivää ennen Maria Magdaleenan juhlaa, vähän vaille kolmen kuukauden vanhana.

VII

Sinä syksynä matkusti piispa Halvard tarkastusmatkalla läpi laakson pohjoiseen päin. Siliin hän saapui Matinmessun edellisenä päivänä. Oli yli kaksi vuotta siitä, kun piispa oli käynyt näin kaukana pohjoisessa, joten oli paljon lapsia ripille laskettavana tällä kertaa. Munan Erlendinpoika oli niiden joukossa; hän oli nyt kahdeksan vuoden vanha.

Kristiina pyysi Ulf Haldorinpoikaa saattamaan lapsen piispan eteen — hänellä ei nyt ollut kotiseudullaan yhtään ystävää, jota hän olisi tahtonut pyytää sitä tekemään. Ulf näytti ilahtuvan hänen pyynnöstään. Kun soitettiin kirkkoon, lähtivät siis nuo kolme, Kristiina, Ulf ja poikanen kirkolle. Pojat olivat olleet esimessussa, kaikki paitsi Lauritsa, joka makasi vuoteessa, hän kun oli kuumeessa; he eivät halunneet lähteä tähän messuun, kun kirkossa tuli olemaan kova tungos.

Kun he menivät isännöitsijäntuvan ohi, näki Kristiina siinä olevan monta vierasta hevosta ulkopuolella aitaan sidottuna. Vähän matkan päässä tiellä heidät saavutti Jardtrud, joka tuli ratsastaen suuren seurueen kanssa ja ajoi heidän ohitseen. Ulf ei ollut näkevinäänkään vaimoaan ja tämän tuttavia.

Kristiina tiesi, ettei Ulf ollut astunut jalallaan oman kynnyksensä yli pitkään aikaan — viimeksi heti uudenvuoden jälkeen. Silloin lienee hänen ja vaimon välillä sattunut vielä tavallistakin ankarampi kohtaus, ja sen jälkeen oli Ulf muuttanut vaatekirstunsa ja aseensa ylistupaan ja asui siellä poikien kanssa. Kerran myöhään keväällä oli Kristiina maininnut, että oli paha, kun Ulf oli niin huonossa sovussa vaimonsa kanssa — silloin Ulf katsoi häneen ja nauroi, niin että hän vaikeni.

Oli päivänpaiste ja kaunis ilma. Pitkin laaksoa kuulsi ilma siintävänä tunturien välissä. Keltainen lehvistö koivikkorinteillä alkoi harventua, ja kylässä oli suurin osa viljaa leikattu, mutta vielä keinui siellä täällä joku ohrapelto kellertävänä talojen luona, ja niityillä oli äpäre vihreänä ja kasteisena. Kirkon luona oli paljon väkeä, sieltä kuului oriiden hirnuntaa ja iukuntaa, sillä kirkkotalli oli täynnä ja monien oli täytynyt sitoa juhtansa ulos.

Kulki kuin hillitty, vastahakoinen levottomuus väkijoukossa kaikkialla, minne Kristiina seuralaisineen ehti. Eräs nuori mies läimäytti reiteensä ja nauroi, mutta vanhemmat ihmiset vaiensivat hänet heti kiivaasti. Kristiina asteli verkkaisin askelin ja jäykkäryhtisenä kentän poikki kirkkotarhaan. Hän viipyi ensin hetken lapsen haudalla ja sitten Simon Andreksenpojan haudalla. Laakea, harmaa hautakivi oli siinä merkkinä — siihen oli piirretty silmikkokypäriin ja suomushaarniskaan puetun miehen hahmokuva, joka nojasi käsiään suureen, kolmikulmaiseen vaakunamerkillä varustettuun kilpeen. Kiven reunaa kiersi hakattu kirjoitus:

In pace. Simon Armiger. Proles Dom. Andreae Filii Gudmundi Militis Pater Noster.

Ulf seisoi eteläoven edustalla; hän oli riisunut miekkansa ja laskenut sen kuistiin.

Silloin astui Jardtrud kirkkopihaan neljän miehen seurassa — ne olivat hänen kaksi veljeään ja kaksi vanhaa talonpoikaa; toinen oli Kolbein Joninpoika, joka oli ollut Lauritsa Bjørgulfinpojan aseenkantajana monet vuodet. He menivät kuorin eteläsivulla olevaa papinovea kohti. Ulf Haldorinpoika hypähti alas ja juoksi heidän eteensä. Kristiina kuuli heidän puhuvan nopeaan ja kiivaasti — Ulf tahtoi estää vaimoaan ja tämän seuruetta menemästä etemmäksi. Kirkkotarhassa olevat ihmiset siirtyivät lähemmäksi; Kristiinakin käveli sinnepäin. Silloin Ulf hyppäsi kivilatomukselle, jolla kuisti oli, kumartui sisään ja tarttui ensimmäiseen kirveeseen, joka oli hänen kätensä ulottuvilla, ja samalla kun toinen Jardtrudin veljistä yritti kiskaista häntä alas, hypähti Ulf esiin ja huitaisi kirveellään. Isku sattui lankoa olkapäähän, ja nyt juoksi ihmisiä paikalle käyden käsiksi Ulfiin. Hän tappeli riistäytyäkseen irti — Kristiina näki, että hänen kasvonsa olivat tummanpunaiset, vääntyneet ja epätoivoiset.

Silloin tuli Sira Solmund ja eräs piispan seurueen kirjuri papinovelle. He vaihtoivat joitakin sanoja talonpoikien kanssa. Heti sen jälkeen otti kolme piispan valkoisella kilvellä varustettua asemiestä Ulfin haltuunsa ja talutti hänet ulos kirkkomaalta, sillä välin kun hänen vaimonsa seuralaisineen meni molempien pappien perässä kirkkoon.

Kristiina astui talonpoikaryhmän luo:

"Mitä tämä on?" kysyi hän tuimasti. "Minkä tähden te otitte kiinni Ulfin?"

"Näit kai itsekin, että hän löi miestä kirkkotarhassa", vastasi eräs miehistä samaan sävyyn. Kaikki väistyivät kauas Kristiinasta, niin että hän jäi seisomaan yksin poikineen kirkon ovelle.

Kristiina luuli ymmärtävänsä — Ulfin vaimo aikoi valittaa miehestään piispalle. Ja menettäessään malttinsa ja rikkoessaan kirkkorauhan oli Ulf saattanut itsensä vaikeaan asemaan. Kun eräs vieras teini tuli ovelle ja katsoi ulos, meni Kristiina tämän luo, mainitsi nimensä ja kysyi, voisiko hän päästä piispan puheille.

Kirkon sisällä oli kaikki kalleudet jo asetettu esille, mutta kynttilöitä ei ollut vielä sytytetty alttarilla. Vähän päivänpaistetta pääsi sisään korkealla olevista pyöreistä seinäluukuista virraten alas tummanruskeiden pilarien välitse. Joukko rahvasta oli jo tullut sisälle isoonlaivaan ja istui seinänvierustaa pitkin kulkevalla matalalla penkillä. Kuorissa seisoi äskeinen pieni ryhmä, Jardtrud Herbrandintytär ja hänen kaksi veljeään — Geirulv käsivarsi siteessä — Kolbein Joninpoika, Sigurd Geitung ja Tore Borghildinpoika piispan istuimen edessä. Tuon veistokoristeisen tuolin takana ja ympärillä seisoi kaksi nuorta pappia Hamarista, joitakin muita miehiä piispan seurueesta ynnä Sira Solmund.

Kaikki he tuijottivat rävähtämättä, kun Jørundgaardin emäntä astui esiin ja kumarsi syvään piispalle.

Halvard-herra oli suuri ja täyteläinen mies, ulkonäöltään tavattoman kunnioitustaherättävä. Punaisen silkkipäähineen alta hohti tukka lumivalkeana ohimoilta, ja hänen soikean-pyöreät, täyteläiset kasvonsa punoittivat suurina ja verevinä; hänellä oli voimakas kyömynenä, raskas leuka, ja suu, kapea kuin rako, piirtyi melkein huuletonna kasvojen alaosan tiheän, lyhyeksi ajellun ja harmaanvalkoisen parransängen poikki — mutta tuuheat kulmakarvat kaartuivat vielä tummina hänen säkenöivien, sysimustien silmiensä yläpuolella.

"Jumala olkoon kanssasi, Kristiina Lauritsantytär", lausui Halvard-herra. Hän katsoi tutkivasti naiseen paksujen kulmakarvojensa alta. Hänen toinen suuri ja valkoinen vanhuksen-kätensä piteli rinnalla olevaa kultaristiä, toisessa, tumman sinipunervan kaavun helmassa lepäävässä kädessä hänellä oli vahataulu.

"Mikä saa sinut etsimään minua täältä, vaimo Kristiina?" kysyi piispa jälleen. "Eikö olisi mielestäsi ollut soveliaampaa odottaa iltapäivään ja tulla luokseni Romundgaardiin sanomaan sitä, mikä on sydämelläsi?"

"Jardtrud Herbrandintytär on etsinyt, teitä täältä, kunnianarvoisa isä", vastasi Kristiina. "Nyt on Ulf Haldorinpoika ollut mieheni seuralaisena viisineljättä vuotta; aina hän on ollut meille uskollinen ystävä ja auttaja ja hyvä sukulainen — minä ajattelin, että voisin ehkä auttaa häntä jollakin tavalla —"

Jardtrud päästi matalan ivan tai harmin huudahduksen — kaikki muut tuijottivat Kristiinaan, kyläläiset katkerina, piispan seurue jännittyneenä ja uteliaana. Halvard-herra katsahti terävästi ympärilleen, sitten hän sanoi Kristiinalle:

"Onko niin, että sinä luulet voivasi saada aikaan Ulf Haldorinpojan armahduksen? Sinä ehkä tiedät —", sanoi piispa nopeasti ja kohotti kättään, kun Kristiina aikoi vastata: "Ei kenelläkään ole oikeutta kysyä sinun lausuntoasi tässä asiassa — paitsi miehelläsi — jollei sinun omatuntosi vaadi sinulta sitä. Ajattele ensin —"

"Ajattelin etusijassa sitä, herra piispa, että Ulf menetti mielenmalttinsa ja tarttui aseeseen kirkon luona — jos voisin hyödyttää häntä tässä asiassa tarjoamalla takuuta. Tai", jatkoi hän hyvin vaivalloisesti, "mieheni tekee varmaan tässä asiassa kaiken mitä hänen vallassaan on auttaakseen ystäväänsä ja sukulaistaan —"

Piispa kääntyi kärsimättömänä ympärillä olijoihin päin, jotka näyttivät kaikki olevan voimakkaan liikutuksen vallassa:

"Tuon naisen ei tarvitse jäädä tänne. Hänen edusmiehensä voivat hyvin odottaa ulkona isossalaivassa — menkää sinne kaikki te, siksi aikaa kun puhun emännän kanssa — ja antakaa väen mennä ulos niin kauaksi, — ja Jardtrud Herbrandintyttären heidän mukanaan."

Toinen nuorista papeista oli puuhaillut piispan juhla-asun esilleottamisessa. Nyt hän laski varovasti kultaristisen hiipan kuorikaavun levitetyille laskoksille, meni alas ja puhutteli vähän isossalaivassa olevaa rahvasta. Ryhmä seurasi sinne hänen jäljessään. Rahvas ja Jardtrud sen mukana menivät ulos, ja kirkonpalvelija sulki ovet.

"Sinä mainitsit miehesi", sanoi piispa katsoen Kristiinaan samoin kuin äsken. "Onko totta, että viime kesänä koetit sopia hänen kanssaan?"

"On, herra."

"Mutta te ette sopineet?"

"Herra — suokaa anteeksi, että sanon sen — mutta minä en ole esittänyt valitusta miehestäni. Minä etsin teitä puhuakseni Ulf Haldorinpojan asiasta —"

"Tiesikö miehesi siitä, että sinä kannoit lasta?" kysyi Halvard-herra; hän näytti olevan vihoissaan toisen huomautuksesta.

"Kyllä, herra", sanoi Kristiina hyvin hiljaa.

"Miten Erlend Nikulauksenpoika sitten sen asian otti?" kysyi piispa.

Kristiina seisoi ja vatvoi alasriippuvan pääliinansa nipukkaa sormiensa välissä — hän katsoi lattiaan.

"Eikö hän tahtonut sopia kanssasi, kun hän kuuli sen?"

"Herra — suokaa anteeksi —" Kristiina oli käynyt hyvin punaiseksi. "Olkoon Erlend-herrani ollut minua kohtaan sellainen tai tällainen — jos hänen tulonsa tänne voi jotenkuten auttaa Ulfin asiaa, niin olen varma, että Erlend rientää tänne hänen luokseen."

Piispa rypisti kulmiaan katsoessaan Kristiinaan:

"Tarkoitatko, että ystävyys tuohon Ulfiin — tai kun asia nyt on tullut julki — - tahtooko Erlend sittenkin tunnustaa omakseen sen lapsen, jonka synnytit keväällä?"

Kristiina kohotti päänsä — hän tuijotti piispaan silmät selällään ja suu puoleksi avoinna. Oli kuin hän vasta vähitellen olisi käsittänyt, mitä piispan sanat merkitsivät. Halvard-herra katsoi häneen vakavasti:

"Tosin on niin, ettei kukaan, paitsi sinun aviopuolisosi, ole oikeutettu vetämään sinua tästä lain eteen. Mutta käsitäthän kai, että niin hyvin hän kuin sinä teette raskaan synnin, jos hän ottaa itselleen isyyden toisen miehen lapseen suojatakseen Ulfia. On parempi teille kaikille, jos olette syntiä tehneet, että synti tulee ripitetyksi ja sovitetuksi."

Väri vaihtui Kristiinan kasvoilla:

"Onko joku sanonut, ettei mieheni — ettei se ollut hänen lapsensa?"

Piispa kysyi hitaasti:

"Tahdotko, Kristiina, uskotella minulle, ettet ole edes tiennytkään, mitä ihmiset puhuvat sinusta ja isännöitsijästäsi —?"

"En ole", Kristiina suoristautui, seisoi pää hiukan taaksepäin heitettynä, kasvot valkeina aaltoilevan emännänpäähineen olla. "Nyt minä pyydän teitä, kunnianarvoisa herra ja isä — jos joku on kantanut pahoja puheita minusta selkäni takana, niin käskekää heidän toistamaan ne minun kuulteni!"

"Nimiä ei ole mainittu", vastasi piispa. "Se on vastoin lakia. Mutta Jardtrud Herbrandintytär on anonut lupaa jättää miehensä ja seurata sukulaistensa mukana kotiin, koska hän syyttää miestään siitä, että tämä on pitänyt yhteyttä toisen, naimisissa olevan naisen kanssa ja siittänyt lapsen hänen kanssaan."

Hetken olivat molemmat vaiti. Sitten sanoi Kristiina jälleen:

"Herra — minä pyydän teitä osoittamaan minulle sen armon, että vaaditte näitä miehiä sanomaan minun kuulteni — että minä olen tuo nainen."

Piispa Halvard katsoi terävästi ja tutkivasti Kristiinaan. Sitten hän viittasi — seurue isostalaivasta tuli ja seisahtui hänen tuolinsa eteen. Halvard-herra lausui:

"Te hyvät Silin miehet olette tänään kääntyneet puoleeni sopimattomaan aikaan ja esittäneet minulle kanteen, joka oikeastaan olisi ollut ensin esitettävä minun asiamiehelleni. Minä mukauduin siihen, koska tiesin, että te tuskin voitte olla niin täysin perillä laista. Mutta tässä on tämä nainen, vaimo Kristiina Lauritsantytär Jørundgaardista, tullut luokseni esittäen omituisen pyynnön — hän pyytää minua kysymään teiltä, rohkenetteko sanoa vasten hänen silmiään, että kylässä on kierrellyt sellainen puhe, ettei hänen miehensä, Erlend Nikulauksenpoika, olisi sen lapsen isä, jonka hän sai keväällä?"

Sira Solmund vastasi:

"Sitä on puhuttu joka talossa ja töllissä tällä seudulla, että tuo lapsi oli siitetty huoruudessa ja sukurutsauksessa emännän ja hänen isännöitsijänsä välillä. Ja meistä näyttää vähän uskottavalta, ettei tämä nainen itsekin tietäisi sellaisen puheen olleen liikkeellä."

Piispa yritti puhua, mutta Kristiina lausui ääneen ja lujasti:

"Niin totta kuin Jumala kaikkivaltias, Neitsyt Maaria ja Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas arkkipiispa minua auttakoot — minä en ole ikinä tiennyt, että tätä valhetta on meistä puhuttu."

"Sitä ei ole helppo ymmärtää — minkä tähden sinun sitten mielestäsi tarvitsi salata niin tarkoin, että kannoit lasta?" kysyi pappi. "Sinä pysyttelit piilossa ihmisiltä ja tulit tuskin ulos huoneestasi koko talvena."

"Siitä on kauan, kun minulla on ollut ystäviä tämän seudun talollisten joukossa — vähän olen minä seurustellut täkäläisten ihmisten kanssa viime vuosina. Kuitenkaan en ole tiennyt ennen kuin nyt, että kaikki näyttävät olevan vihamiehiäni. Mutta minä kävin kirkossa joka messupäivä", sanoi nainen.

"Kyllä — ja verhosit itsesi paksuihin kaapuihin ja pu'it itsesi niin, ettei voitaisi nähdä sinun käyvän paksuksi vyötäröltä —"

"En kummemmin kuin jokainen nainen tekee — itsekukin haluaa näyttää miellyttävältä ihmisten joukossa", vastasi Kristiina lyhyeen.

Pappi lausui jälleen:

"Jos lapsi olisi ollut miehesi, kuten sanot — silloin et kai olisi pitänyt sitä niin huonosti, että sait sen kuolemaan huonolla hoidollasi."

Toinen nuorista Hamarin papeista astui esiin ja tarttui nopeasti Kristiinaan. Silmänräpäystä myöhemmin seisoi tämä jälleen kuten ennenkin, kalpeana ja suorana — kiittäen pappia kumarruksella.

Sira Solmund puhui jälleen kiivaasti:

"Sen sanoivat Jørundgaardin palvelustytöt — sisareni, joka kävi talossa, näki sen myös — tämä nainen kulki siellä ja maito tiukkui hänen rinnoistaan niin että hänen röijynsä oli läpimärkä — mutta jokainen nainen, joka on nähnyt lapsen ruumiin, voi todistaa, että se kuoli nälkään —"

Piispa Halvard huiskautti kättään:

"Tämä riittää, Sira Solmund. Meidän on pysyttävä siinä asiassa, joka on käsillä, ja se on, eikö Jardtrud Herbrandintyttärellä ollut muuta esiintuotavana syyttäessään miestään kuin että hän oli kuullut kulkupuheita, joita tämä emäntä sanoo valheiksi — ja voiko Kristiina kumota nämä kulkupuheet. — Ei kai kukaan sano, että hän on tehnyt väkivaltaa lapselleen —"

Mutta Kristiina seisoi kalpeana eikä sanonut enempää.

Piispa lausui kirkkoherralle:

"Mutta sinä, Sira Solmund, sinä olisit ollut velvollinen puhumaan tälle naiselle ja ilmoittamaan hänelle mitä puhuttiin. Etkö ole tehnyt sitä?"

Pappi tuli punaiseksi:

"Minä olen sydämestäni rukoillut tämän naisen puolesta, että hän omasta tahdostaan luopuisi uppiniskaisuudestaan, kääntyisi katumukseen ja parannukseen. — Ei hänen isänsä ollut minun ystäväni", sanoi pappi kiivaasti. "Mutta kuitenkin tiedän sen, että Jørundgaardin Lauritsa oli oikeamielinen mies ja vahva uskossa. Parempaa hän kai olisi ansainnut — mutta tämä hänen tyttärensä on sälyttänyt hänelle häpeän toisensa jälkeen. Tuskin hän oli täysikasvuinen neito, kun hän kevytmielisyydellään aiheutti sen, että kaksi kelpo nuorukaista tästä kylästä sai surmansa. Sitten hän petti sanansa ja rikkoi kihlauksensa erään kunnollisen ja oivallisen ritarin pojan kanssa, jonka hänen isänsä oli valinnut hänen miehekseen, ajoi kunniattomalla tavalla tahtonsa läpi ja sai miehen, joka, kuten te, herra, hyvin tiedätte, tuomittiin maankavaltajaksi ja ruhtinaanpetturiksi. Mutta minä ajattelin, että kai se viimeinkin pehmittäisi hänen sydämensä, kun hän näki olevansa vihattuna ja ylenkatsottuna kaikkien omaistensa kanssa ja mitä huonoimman maineen tahraamana Jørundgaardissa — missä hänen isänsä ja Ragnfrid Ivarintytär elivät joka miehen kunnioittamina ja rakastamina —.

"Mutta se oli jo liikaa, kun hän nyt tuli tänne tuomaan poikaansa ripille laskettavaksi — ja sen miehen tuli taluttaa poika teidän eteenne, jonka kanssa koko kylä on tiennyt hänen elävän kaksinkertaisessa huoruudessa ja sukurutsauksessa —"

Piispa antoi toiselle merkin, että hän vaikenisi. "Kuinka läheistä sukua Ulf Haldorinpoika on miehellesi?" kysyi hän Kristiinalta.

"Ulfin oikea isä oli herra Baard Pietarinpoika Hestnæsista. Hän oli samaa äitiä Skogheimin Gaute Erlendinpojan, Erlend Nikulauksenpojan äidinisän kanssa."

Halvard-herra kääntyi kärsimättömänä Sira Solmundiin päin:

"Sukurutsausta se ei ole — naisen anoppi ja Ulf ovat serkukset — se on sukulaishäväistys ja raskas synti, jos se on totta — sinun ei tarvitse tehdä sitä pahemmaksi."

"Ulf Haldorinpoika on tämän naisen vanhimman pojan kummi", sanoi Sira Solmund.

Piispa katsoi Kristiinaan, ja tämä vastasi:

"Niin on, herra."

Halvard-herra istui hetkisen ääneti.

"Jumala auttakoon sinua, Kristiina Lauritsantytär", lausui hän surullisesti. "Minä tunsin isäsi ennen muinoin — olin hänen vieraanaan Jørundgaardissa nuorena ollessani. Muistan sinut, kun olit kaunis, viaton lapsi. Jos Lauritsa Bjørgulfinpoika olisi elänyt, ei tätä olisi tapahtunut. Muista isääsi, Kristiina — hänen tähtensä on sinun poistettava päältäsi tämä häpeä ja puhdistauduttava, jos voit —"

Niinkuin salamanväläyksessä muistui Kristiinan mieleen — hän tunsi piispan. Talvipäivä auringonlaskun aikaan — punainen, pystyyn hyppivä nuori ori pihalla ja pappi, jonka hehkuvanpunaisia kasvoja kehysti musta hiuskiehkura; riimunvarressa riippuen, vaahtopärskeitten tahraamana hän koetti hallita nuorta, vilkasta eläintä ja päästä sen selkään ilman satulaa. Juopuneita, nauravia jouluvieraita parveili ympärillä, isä niiden joukossa, kasvot punoittaen juonnista ja pakkasesta, huudellen raisusti ja hilpeästi.

Hän kääntyi Kolbein Joninpoikaan päin:

"Kolbein! Sinä, joka olet tuntenut minut siitä saakka kun kuljin lapsenkoltussa — sinä, joka tunsit minut ja sisarukseni kotona isän ja äidin luona — minä tiedän, että sinä pidit isästäni niin paljon, että —. Kolbein — uskotko sinä tätä minusta?"

Kolbein katsoi häneen kylmästi ja surullisesti: "Pidimme isästäsi, sanot. Niin, me hänen talonväkensä, köyhät palkkalaiset ja rahvaanmiehet, jotka rakastimme Jørungaardin Lauritsaa ja olimme sitä mieltä, että hän oli juuri sellainen kuin Jumala tahtoo päämiehen olevan —

"Älä kysy meiltä, Kristiina Lauritsantytär, jotka näimme kuinka sinun isäsi rakasti sinua ja kuinka sinä palkitsit hänen rakkautensa — mitä me luulemme sinut liian hyväksi tekemään!"

Kristiina taivutti päänsä rintaansa vasten. Piispa ei saanut häneltä enää sanaakaan — Kristiina ei vastannut enää hänen kysymyksiinsä.

Silloin nousi Halvard-herra seisomaan. Pääalttarin vieressä oli pieni ovi kuorin takana kulkevan eteiskäytävän lukittuun osaan. Yhtä osaa siitä käytettiin säilytyshuoneena, ja toinen osa oli varustettu pienillä luukuilla, joista spitaaliset voivat saada ehtoollisleivän ollessaan ulkona messua kuuntelemassa erillään muusta kirkkoväestä. Mutta nyt ei seurakunnassa ollut useampiin vuosiin ollut yhtään lepratautia sairastavaa.

"Ehkä on parasta, että odotat tuolla, Kristiina, kunnes kansa on tullut sisälle jumalanpalvelukseen. Minä tahdon puhua kanssasi sitten — mutta nyt saat mennä kotiisi."

Kristiina niiasi piispalle.

"Menisin mieluummin kotiin nyt heti, arvoisa herra, jos sallitte sen."

"Niinkuin tahdot, Kristiina Lauritsantytär. Jumala olkoon turvanasi, vaimo — jos olet viaton, niin he kyllä pelastavat sinut, Jumala itse ja hänen kärsimystodistajansa, tämän kirkon suojeluspyhät, Pyhä Olavi ja Pyhä Tuomas, jotka kuolivat oikeuden puolesta."

Kristiina niiasi jälleen piispalle. Sitten hän meni papinovesta ulos kirkkomaalle.

Pieni poikanen uudessa punaisessa mekossaan seisoi siellä aivan yksin, jäykkänä ja suorana. Munan käänsi kalpeat lapsenkasvonsa hetkeksi ylös äitiään kohti, hänen silmänsä olivat suuret ja pelästyneet.

Pojat — Kristiina ei ollut muistanut heitä ennen. Niinkuin salamanväläyksessä hän näki poikaparvensa — sellaisena kuin he olivat seisoskelleet hänen elämänsä ulkolaiteilla tänä viime vuonna, liki toisiaan painautuneina kuin hevoslauma ukkosilmalla, pälyilevinä, arkoina — kaukana hänestä, sillä välin kun hän taisteli rakkautensa viimeisissä kuolemankouristuksissa. Mitä he olivat ymmärtäneet, mitä he olivat ajatelleet, mitä he olivat kärsineet, sillä aikaa kun hän riehui nurjamielisyydessään —? Miten heidän nyt kävisi —?

Hän piti Munanin pientä sierettynyttä nyrkkiä kädessään. Lapsi tuijotti suoraan eteensä — hänen suunsa seuduilla värähteli hieman, mutta hän pysyttelihe jäykkänä.

Käsi kädessä pojan kanssa asteli Kristiina Lauritsantytär hautuumaan poikki kirkkomäelle. Hän ajatteli poikiaan, ja hänestä tuntui kuin hänen täytyisi murtua kasaan ja kaatua maahan. Väkijoukko kulkeutui kirkon ovia kohti kellonsoiton kajahtaessa tapulista.

Hän oli kerran kuullut tarinan surmatusta miehestä, joka ei voinut kaatua maahan, niin monta keihästä oli isketty häneen. Hänkään ei voinut kaatua siinä astellessaan, kaikki nuo silmät, jotka tunkivat hänen lävitseen, pitivät häntä pystyssä.

* * * * *

Äiti ja lapsi astuivat ylistupaan. Pojat seisoivat ryhmässä Bjørgulfin ympärillä, joka istui pöydän ääressä. Naakkve kohosi veljiensä yli, toinen käsi puolisokean pojan olkapäällä. Kristiina näki esikoisensa kapeat, tummat ja sinisilmäiset kasvot, hänen punaista suutaan kehystävän pehmeän, tumman parranuntuvan.

"Tiedättekö sen?" kysyi Kristiina tyynesti ja lähestyi poikaryhmää.

"Tiedämme." Naakkve vastasi kaikkien puolesta. "Gunhild oli kirkolla."

Kristiina oli hetkisen liikkumatta. Poika oli jälleen kääntynyt vanhimpaan veljeensä päin. Kunnes äiti virkkoi:

"Onko joku teistä tiennyt, että sellaista puhuttiin kylällä — Ulfista ja minusta?"

Silloin käännähti Ivar Erlendinpoika äkisti häneen päin:

"Luuletteko, äiti, ettette te olisi silloin kuullut mitään meidän toimistamme? Minä en ainakaan olisi istunut hiljaa ja antanut haukkua äitiäni huoraämmäksi — en vaikka olisin tiennyt varmasti hänen olevankin!"

Kristiina sanoi surullisesti:

"Mitähän te, minun poikani, olettekaan ajatelleet kaikesta siitä, mitä täällä on tapahtunut viime vuonna!" Pojat seisoivat ääneti. Silloin Bjørgulf kohotti kasvonsa ja katsoi äitiin kipeillä silmillään:

"Jeesus Kristus, äiti — mitä meidän oli ajateltava — tänä vuonna — ja kaikkina sitä edellisinä vuosina! Luuletteko, että meidän oli helppo tietää, mitä meidän oli ajateltava!"

Naakkve sanoi:

"Niin, äiti — minun olisi kai pitänyt puhua teille — mutta te olitte sellainen, ettemme voineet. Ja kun annoitte kastaa nuorimman veljemme niinkuin olisitte tahtonut julistaa isämme kuolleeksi mieheksi —" Hän keskeytti voimakkaan liikutuksen valtaamana.

Bjørgulf puhkesi jälleen puhumaan:

"Mitään muuta te ette ajatelleet, isä ja sinä, kuin tuota keskinäistä taisteluanne. Ette ajatelleet, että meistä kasvoi miehiä sillä välin. Koskaan te ette pitäneet lukua siitä, kuka joutui aseittenne väliin ja haavoittui verille —"

Hän oli hypähtänyt pystyyn. Naakkve laski kätensä hänen olallensa. Kristiina näki sen olevan totta — nuo kaksi olivat täysiä miehiä. Oli kuin hän olisi seisonut alasti heidän edessään, itse hän oli häpeämättä paljastanut itsensä lastensa edessä.

Se oli erikoisesti pistänyt heidän silmäänsä heidän kasvuaikanaan, että heidän vanhempansa olivat tulleet vanhoiksi, nuorekkuus sopi heille huonosti — mutta he eivät olleet voineet vanhentua kunniallisesti ja arvokkaasti.

Silloin kimahti lapsen ääni läpi hiljaisuuden. Munan parahti surkeassa hädässä:

"Äiti — tulevatko ne nyt ottamaan sinut vangiksi, äiti? Tulevatko ne viemään äidin pois meiltä nyt —?"

Hän pusersi käsivartensa äidin ympärille ja kaivoi päänsä hänen povensa alle. Kristiina veti hänet itseään vasten, vaipui penkille ja kahmaisi itkevän pojan syliinsä; hän koetti viihdyttää tätä:

"Poikaseni, poikaseni, älä itke noin —"

"Ei kukaan voi viedä äitiä meiltä." Gaute lähestyi ja tarttui pikku veikkoon. "Älä itke noin — eivät ne voi tehdä hänelle mitään. Rauhoitu nyt, Munan — tiedäthän hyvin, että me suojelemme äitiämme, poju!"

Kristiina istui painaen lasta itseään vasten — oli kuin pienokainen olisi pelastanut hänet kyynelillään.

Silloin virkkoi Lauritsa — hän oli noussut istualleen kuumeenhehku poskillaan:

"Niin — mitä aiotte tehdä, veljet?"

"Kun messu on lopussa", sanoi Naakkve, "niin menemme pappilaan ja tarjoamme takuun kasvatusisämme puolesta. Se on ensimmäinen tehtävämme — ettekö ole samaa mieltä, pojat?"

Bjørgulf, Gaute, Ivar ja Skule vastasivat myöntäen. Kristiina sanoi:

"Ulf on käynyt ase kädessä miestä vastaan kirkkotarhassa. Ja jotain on minun tehtävä vapauttaakseni hänet ja itseni noista parjauksista. Nämä ovat niin vakavia kuulumisia, pojat, että teidän nuorten miesten on kai neuvoteltava jonkun kanssa siitä, mihin on ryhdyttävä."

"Keneltä meidän mielestäsi olisi pyydettävä neuvoa?" kysyi Naakkve hiukan pilkallisesti.

"Sundbun Sigurd-herra on minun tätini poika", vastasi äiti viivytellen.

"Koska hän ei ole muistanut sitä ennen", sanoi nuori mies äskeiseen tapaan, "niin ei minusta näytä sopivalta, että me Erlendinpojat kerjäämme häneltä, nyt kun olemme hädässä. Mitä te sanotte, veljet? Jollemme olekaan täysi-ikäisiä, niin olemme kuitenkin asekuntoisia, me viisi —"

"Pojat", sanoi Kristiina. "Te ette pääse mihinkään aseilla tässä asiassa."

"Saatte antaa meidän toimia omin päin, äiti", vastasi Naakkve lyhyesti. "Mutta nyt, äiti, olen sitä mieltä, että teidän on annettava meille ruokaa. Ja asettukaa pöytään tavalliselle paikallenne — talonväen tähden", sanoi hän ikään kuin olisi ollut äidin käskijä.

Kristiina sai tuskin ollenkaan syödyksi. Hän istui ja ajatteli — hän ei uskaltanut kysyä, aikoivatko he nyt lähettää sanan isälle. Ja hän ajatteli, miten tämä asia edelleen kehittyisi. Hän ei tiennyt paljon laista tällaisissa asioissa — hänen täytyi kai torjua huhut puhdistusvalalla tai kahdentoistavalalla. Silloin se kai tapahtuisi pääkirkolla Vaagaan Ullinsynissä. Siellä hänellä oli sukulaisia äidin puolelta melkein jokaisessa suurtalossa. Ja jos hänen valansa menisi vikaan — ja hän seisoisi heidän silmiensä edessä voimatta puhdistautua häpeällisestä syytöksestä. Häpäisisi isänsä —. Isä oli ollut vierasseutulainen täällä laaksossa. Hän oli voinut itse puolustaa itseään, häntä olivat kaikki kunnioittaneet. Milloin Lauritsa Bjørgulfinpoika ryhtyi ajamaan jotakin asiaa käräjillä tai kokouksessa, hän oli aina saanut täyden kannatuksen. Mutta Kristiina tiesi, että hänen häpeänsä kohdistuisi isään. Hän näki nyt yhtäkkiä, miten yksinään hänen isänsä oli ollut — kaikesta huolimatta yksinään ja muukalaisena täkäläisen kansan joukossa aina kun hän oli sälyttänyt hänen kannettavakseen uuden taakan surua ja häpeää ja ylenkatsetta.

Hän ei ollut uskonut voivansa enää tuntea sellaista — aina ja aina uudelleen oli hänestä tuntunut kuin täytyisi hänen sydämensä haljeta vertavuotaviin haavoihin -? jälleen tuntui kuin se halkeaisi.

Gaute meni ulos parvelle ja katsoi pohjoiseen:

"Nyt ihmiset lähtevät kirkosta", sanoi hän. "Odotammeko, kunnes he ovat ehtineet vähän matkaa tielle?"

"Ei", vastasi Naakkve. "He saavat kernaasti nähdä, että Erlendinpojat ovat liikkeellä. Meidän on nyt varustauduttava, pojat. Ei ole haitaksi, jos pannaan teräslakit päähän."

Ainoastaan Naakkvella oli täysi asevarustus. Haarniskan hän jätti, mutta sitoi päähänsä kypärän, otti kilven, miekan ja pitkän säilän. Bjørgulf ja Gaute panivat päähänsä vanhat rautahatut, joita pojat käyttivät harjoitellessaan aseidenkäyttöä, mutta Ivarin ja Skulen täytyi tyytyä pieniin teräslakkeihin, jommoisia soturit vielä käyttivät. Äiti katseli heidän varustautumistaan. Hänen rintaansa paisutti niin kummasti:

"Minusta ei ole soveliasta, pojat, että aseistaudutte tuolla tavoin lähtiessänne pappilaan", hän sanoi huolissaan. "Teidän ei pidä unohtaa pyhärauhaa ja piispan läsnäoloa."

Naakkve vastasi:

"Kunnia on käynyt kalliiksi täällä Jørundgaardissa nyt, äiti — meidän on hankittava sitä sellaiseen hintaan kuin voimme."

"Älä sinä, Bjørgulf", pyysi äiti tuskaisesti, sillä heikkonäköinen poika oli ottanut ison sotakirveen. "Muista, että sinä et näe hyvin!"

"Hoo, kyllä minä aina niin pitkälle näen kuin tämä ulottuu", vastasi Bjørgulf ja punnitsi tapparaa kädessään.

Gaute meni nuoren Lauritsan sängyn luo ja otti alas äidinisän suuren lyömämiekan, jonka poika aina tahtoi pitää riippumassa seinällä vuoteensa kohdalla. Hän veti sen ulos huotrasta ja katseli sitä:

"Saat lainata minulle miekkaasi, veikko — äidinisämme olisi luultavasti hyvillään siitä, että se saa olla mukana tällä matkalla."

Kristiina istui ja puristeli käsiään. Oli niinkuin hänen täytyisi huutaa — tuskasta ja äärimmäisestä kauhusta, mutta myös voimasta, joka oli vahvempi sekä tuskaa että pelkoa — niinkuin hän oli huutanut silloin, kun hän synnytti nämä miehet. Haavoja, haavoja, haavoja lukemattomiin hän oli saanut elämässä, mutta hän tiesi nyt, että ne olivat parantuneet umpeen kaikki — arvet olivat hellät kuin veresliha — mutta kuiviin hän ei voinut vuodattaa vertaan, sen hän tiesi — ei koskaan hän ollut elänyt niinkuin nyt —!

Kukat ja lehdet oli häneltä riistetty, mutta häntä ei ollut karsittu eikä kaadettu. Ensi kerran sen jälkeen, kun hän oli saanut Erlend Nikulauksenpojan lapsen, hän unohti kokonaan isän ja näki vain hänen poikansa.

Mutta pojat eivät katsoneet äitiin, joka istui valkeana, jännittynein, suuriksi avautunein silmin. Munan makasi vielä hänen helmassaan — äiti ei ollut päästänyt häntä käsistään koko tänä aikana. Viisi isompaa poikaa meni ulos ylistuvasta.

Kristiina nousi ja meni parvelle. Nyt he tulivat esiin rakennusten välistä ja kulkivat peräkkäin polkua pitkin Romundgaardiin päin vaaleiden, nuokkuvien ohrapeltojen välitse. Teräslakit ja rautakypärät kiilsivät himmeästi, mutta aurinko välkkyi Naakkven säilästä ja kaksosten keihäänkärjistä. Kristiina jäi seisomaan ja seuraamaan katseellaan noita viittä nuorukaista. Hän oli heidän kaikkien äiti.

Palattuaan huoneeseen hän vaipui kokoon arkun eteen, jonka yläpuolella Maarian kuva oli. Itkunnyyhkytykset olivat pakahduttaa hänet. Munan alkoi parkua mukana ja painautui itkien äitiin kiinni, Lauritsa hyppäsi ulos sängystä ja heittäytyi äidin toiselle puolen. Äiti kietoi käsivartensa molempien nuorimpien poikiensa ympäri.

Pienokaisen kuoltua hän ei ollut tiennyt, mitä enää rukoilisi. Kovana, kylmänä, raskaana kuin kivi hän oli tuntenut putoavansa helvetin ammottavaa kitaa kohti. Nyt purkautui hänen huuliltaan rukouksia hänen voimatta sille mitään — ilman hänen tietoista tahtoaan tulvi hänen sielustaan tuskan ja kiitoksen ja ylistyksen huutoja Maarialle, neitsyt-äidille, taivaan ja maan kuningattarelle — Maaria, Maaria, minä omistan niin paljon, vielä on minulla loppumattomat aarteet riistettävinä. — Armeliaisuuden äiti, ota ne varjelukseesi —!

* * * * *

Oli paljon väkeä Romundgaardin pihalla. Kun Erlendinpojat saapuivat, kysyivät jotkut talonpojat, mitä he tahtoivat.

"Teille emme tahdo mitään — vielä", vastasi Naakkve hymyillen ärsyttävästi. "Meillä on asiaa piispalle tänään, Magnus. Sen jälkeen voi meillä veljeksillä kukaties mielestämme olla vähän puhuttavaa teidänkin kanssanne. Mutta tänään ei teidän tarvitse pelätä meitä."

Syntyi vähän huutelua ja levottomuutta. Sira Solmund tuli ulos ja tahtoi kieltää näitä poikia olemasta siellä, mutta nyt avasivat jotkut talonpojat suunsa ja arvelivat, että heillä täytyi toki olla lupa tiedustaa äitiään vastaan tehdystä syytöksestä. Piispan palvelijatkin tulivat ulos ja sanoivat Erlendinpojille, että nyt he saivat lähteä, täällä ruvettaisiin aterialle eikä kellään ollut aikaa kuunnella heitä nyt. Mutta tämä ei ollut talonpoikain mieleen.

"Mitä tämä on, hyvät ihmiset?" kysyi voimakas ääni heidän yläpuoleltaan. Kukaan ei ollut huomannut, että Halvard-herra itse oli tullut ylisparvelle. Nyt hän seisoi siellä punasinervässä kaavussaan, punainen silkkimyssy valkohapsillaan, suurena ja valtavana ja käskevänä. "Keitä ovat nämä nuoret miehet?"

Hänelle vastattiin heidän olevan Jørundgaardin Kristiinan poikia.

"Oletko sinä vanhin?" kysyi piispa Naakkvelta. "Siispä tahdon puhua kanssasi. Nämä muut saavat odottaa täällä pihalla sen aikaa."

Naakkve nousi ylös ylistuvan portaita ja seurasi piispaa huoneeseen. Halvard-herra istuutui kunniatuoliin ja katsoi nuorukaista, joka seisoi hänen edessään nojaten suureen säiläänsä.

"Mikä on nimesi?"

"Nikulaus Erlendinpoika, herra."

"Arveletko, että sinun tarvitsee olla noin hyvin aseistautunut, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi toinen hiukan hymyillen, "lähtiessäsi piispaasi puhuttelemaan?"

Nikulaus punastui kovasti. Hän meni nurkkaan, pani pois aseensa ja viittansa ja palasi takaisin. Hän seisoi piispan edessä paljain hiuksin, pää kumarassa, toinen käsi toisen ranteesta pidellen, sulavassa ja vapaassa, säädyllisessä ja kunnioittavassa asennossa.

Halvard-herra ajatteli, että tämä nuori mies oli oppinut kohteliaita ja hienoja tapoja. Hän ei ollut voinutkaan olla enää pikkulapsi silloin, kun hänen isänsä sortui rikkaudesta ja kunniasta — hän muisti varmaankin sen ajan, jolloin hän oli ollut perintötilallisen poika Husabyssä. Kaunis mies hän myös oli — piispan mielestä oli hyvin sääli häntä.

"Olivatko ne veljiäsi kaikki, jotka olivat seurassasi? Kuinka monta teitä Erlendinpoikia on?"

"Meitä on seitsemän elossa, herra."

— Niin monta nuorta elämää tähän sekautuneena. Piispalta pääsi tahtomattaankin huokaus.

"Istu, Nikulaus — sinä tahdot varmaan puhua kanssani niistä pahoista huhuista, joita on liikkeellä äidistäsi ja hänen isännöitsijästään?"

"Kiitos, arvoisa herra, minä seison mieluummin teidän edessänne."

Piispa katsoi miettivästi nuorukaiseen. Sitten hän lausui verkkaan:

"Asia on niin, Nikulaus, että minusta on vaikeata uskoa todeksi sitä, mitä puhutaan Kristiina Lauritsantyttärestä. Ja oikeutta syyttää häntä haureudesta ei ole kellään muulla kuin hän miehellään. Mutta tässä tulee lisäksi sukulaisuus sinun isäsi ja tämän Ulfin välillä, ynnä se, että hän on sinun kummisi. Ja Jardtrud on esittänyt syytteensä niin, että moni seikka on tulkittava äitisi häpeäksi. — Tiedätkö, onko niin kuin hän sanoo, että mies on usein lyönyt häntä ja karttanut hänen vuodettaan pian vuoden ajan?"

"Ulf ja Jardtrud eivät eläneet sovussa keskenään — kasvatusisämme ei ollut nuori mennessään naimisiin, ja jonkin verran kovaluontoinen ja kiivas hän saattaa olla. Meitä veljeksiä ja meidän vanhempiamme kohtaan hän on aina ollut mitä uskollisin sukulainen ja ystävä. Ensimmäinen pyyntö, minkä olin aikonut esittää teille, rakas herra, onkin se, että jos jotakin keinoa siihen on, niin päästäisitte Ulfin vapaalle jalalle takuuta vastaan."

"Sinä et kai ole vielä täysi-ikäinen?" kysyi piispa.

"En, herra. Mutta äitimme suostuu tarjoamaan minkä takuun vain vaatinette."

Piispa pudisti päätään.

"Mutta isämme tahtoo samaa, sen tiedän varmasti. Minun aikomukseni on ratsastaa täältä suoraan hänen luokseen ja ilmoittaa mitä on tapahtunut. Jos te sitten tahdotte suoda hänelle keskustelun huomenna —"

Piispa tarttui kädellään leukaansa, istui ja hieroi hiukan peukalollaan parransänkeä niin että kuului heikko rahina.

"Istu, Nikulaus", sanoi hän, "niin on parempi puhella." Naakkve kumarsi kiittäen ja istuutui. "— Mutta onko sitten totta, että Ulf on kieltäytynyt yhdyselämästä vaimonsa kanssa?" kysyi piispa ikään kuin olisi tämä asia nyt jälleen johtunut hänen mieleensä.

"On, herra. Mikäli minä tiedän —" Piispa tuli hymyilleeksi, ja silloin hymyili nuorukainenkin hiukan. "Ulf on nukkunut ylisillä meidän veljesten kanssa viime joulusta lähtien."

Piispa istui jälleen hetken vaiti: "Entä ruoka — mistä hän sai ruoan?"

"Hän laitatti vaimollaan eväät itselleen, kun hänen oli mentävä metsään tai niin poispäin." Naakkven ilme kävi hiukan epävarmaksi. "Siitä oli hiukan vastusta — äiti tuumi, että hänen oli paras ruveta taas yksiin ruokiin meidän kanssamme, niinkuin hän oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Ulf ei sitä halunnut, sillä hän sanoi, että siitä syntyisi niin paljon puhetta, jos he nyt muuttaisivat sitä sopimusta, jonka hän ja isä olivat tehneet silloin, kun hän perusti oman kodin; niistä tavaroista, mitä hän tulisi saamaan kartanosta omaan talouteensa — ja hänen mielestään oli väärin, että äiti ottaisi hänet jälleen ruokamiehekseen ilman vähennystä noista saatavista. Mutta äiti sai tahtonsa läpi, niin että Ulf sai ruokansa yhdessä meidän kanssa — ja muusta sovittaisiin sitten myöhemmin."

"Hm. Äidilläsi on muuten sellainen maine, että hän pitää tarkkaa huolta tavarastaan ja on hyvin toimellinen ja säästäväinen nainen —"

"Ei ruokaan nähden", sanoi Naakkve innokkaasti. "Sen voi jokainen todistaa, jokainen mies tai nainen, joka on palvellut talossamme — että ruokaan nähden äiti on mitä aulein ihminen. Siinä suhteessa hän on samanlainen nyt kuin meidän ollessamme rikkaita — hän ei ole koskaan iloisempi kuin voidessaan kantaa jonkun herkkuruoan pöytäänsä — ja hän laskee niin runsaalla mitalla, että jokainen palkkalainen aina sikopaimeneen ja ruotivaivaiseen asti saa osansa makupaloista."

"Hm." Piispa istui ajatuksissaan. "Mainitsit aikovasi noutaa isäsi?"

"Niin, herra. Muu olisi kai luonnotonta?" Piispa ei vastannut, ja silloin Naakkve jatkoi: "Me puhuimme isän kanssa talvella, Gaute-veljeni ja minä — puhuimme myös siitä, että äiti kantoi lasta. Mutta me emme nähneet merkkiäkään emmekä kuulleet hänen suustaan sanaakaan, jonka olisi voinut selittää niin, että hän olisi epäillyt äidin täyttä uskollisuutta tai että hän olisi kummastellut. Mutta isä ei ole koskaan pitänyt olostaan Silissä, hän tahtoi asua omassa talossaan Dovressa, ja äiti oli siellä jonkin aikaa viime kesänä. Isä oli pahoillaan, kun äiti ei suostunut jäämään sinne hänen talouttaan hoitamaan, — isä tahtoi, että äiti olisi antanut Gauten ja minun hoitaa Jørundgaardia ja muuttanut itse Haugeniin —"

Piispa Halvard hieroskeli parransänkeään ja katsoi nuoreen mieheen.

— Millainen mies nyt Erlend Nikulauksenpoika lie ollutkin — niin ei hän sentään niin viheliäinen voinut olla, että syyttäisi vaimoaan huoruudesta heidän nuorten poikainsa edessä.

Niin moni seikka kuin näyttikin puhuvan Kristiina Lauritsantytärtä vastaan, ei piispa kuitenkaan sitä uskonut. Hänestä näytti, että nainen oli ollut rehellinen kieltäessään tietäneensä, että häntä epäiltiin suhteista Ulf Haldorinpoikaan. Vaikka hän muistikin, että tämä nainen oli ennen ollut heikko lihan himon houkutuksille — häijyillä juonilla he olivat pakottaneet Lauritsan antamaan suostumuksensa, tämä nainen ja tuo mies, jonka kanssa hän nyt eli epäsovussa —.

Kun tuli puhe lapsen kuolemasta, näki piispa heti, että omatunto soimasi häntä. Mutta jos hän olikin hoitanut huonosti lastaan, niin ei häntä siitä syystä voitu vetää inhimillisen oikeuden eteen. Sen hän sai sovittaa Jumalalle rippi-isänsä määräyksen mukaan. Ja lapsihan voisi olla aviomiehen, vaikka nainen olisikin hoitanut sitä huonosti. Iloiseksi hän ei millään muotoa voinut tulla joutuessaan jälleen huolehtimaan pienestä lapsesta, kun oli jo niin vanha, miehensä jättämä, ja kun hänellä jo oli seitsemän poikaa ennestään huollettavana paljon niukemmissa oloissa kuin mihin he olivat syntyneet. Olisi luonnotonta odottaa, että hän olisi rakastanut tätä lasta erikoisen paljon.

Piispa ei uskonut, että Kristiina oli uskoton vaimo. Vaikka Jumala yksin tietää, mitä hän oli kuullut ja kokenut niinä neljänäkymmenenä vuonna, jotka hän oli ollut pappina ja kuullut rippitunnustuksia. Mutta hän uskoi tuota naista.

Erlend Nikulauksenpojan menettelyä tässä asiassa hän ei voinut selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Ei ollut hän välittänyt vaimostaan silloin kun tämä kantoi lasta, ei silloin kun se syntyi, eikä silloin kun se kuoli. Hän ei varmaankaan uskonut olevansa lapsen isä —.

Jäi silloin kysyttäväksi, miten mies toimisi. Nousisiko hän suojelemaan vaimoaan kaikesta huolimatta heidän seitsemän poikansa vuoksi — siten menettelisi kunnian mies. Vai nostaisiko hän, kun tällaista nyt julkisesti puhuttiin, kanteen vaimoaan vastaan. Siitä päästäen mitä piispa oli kuullut Husabyn Erlendistä, ei hänestä näyttänyt olevan syytä luottaa siihen, ettei mies voisi tehdä sellaista.

"Kutka ovat äitisi lähimmät sukulaiset ja langot?" kysyi hän jälleen.

"Jammælt Halvardinpoika Ælinissa on naimisissa hänen sisarensa, Simon Darren lesken kanssa Formosta. Sitten on hänellä kaksi sedänlasta, Ketil Aasmundinpoika Skogissa ja hänen sisarensa Ragna, joka on vaimona Sigurd Kyrningillä. Ivar Gjesling Ringheimissä ja hänen veljensä Haavard Trondinpoika ovat hänen enonsa poikia. Mutta he asuvat kaikki niin kaukana —"

"Mutta herra Sigurd Eldjarn Sundbussa — äitisi ja hän ovat sisarusten lapsia. Sellaisessa asiassa täytyy ritarin astua esiin suojelemaan sukulaisnaistaan, Nikulaus! Sinä saat ratsastaa hänen luokseen vielä tänä päivänä ja antaa hänelle tiedon tästä, ystäväni!"

Naakkve vastasi viivytellen:

"Arvoisa herra — ystävyys hänen ja meidän välillämme on ollut heikonlaista. Enkä minä usko, että äidin asiaa auttaisi, jos se mies astuisi puolustamaan häntä. Erlend Eldjarnin suku ei ole suosittu näillä seuduin. Ei mikään vahingoittanut isääni ihmisten arvostelussa enemmän kuin se, että Gjeslingit olivat liittyneet häneen siinä yrityksessä, joka maksoi meille Husabyn ja jossa he menettivät Sundbun."

"Niin, Erlend Eldjarn", piispa naurahti. "Hänellä olikin tapana joutua epäsopuun ihmisten kanssa — kaikkien täällä pohjoisessa olevain lankojensakin kanssa hän riitaantui. Äidinisäsi, joka oli hurskas mies eikä pelännyt taipumista, jos rauha ja sopu sukulaisten kesken siitä vahvistui — hänkään ei selvinnyt hänestä, vaan tuli hänestä ja Erlend Eldjarnista katkerimmat vihamiehet."

"Niin", Naakkve tuli naurahtaneeksi. "Eikä se johtunut suuristakaan asioista — kahdesta pitsiliinasta ja yhdestä siniompeleisesta käsiliinasta; ne oli arvioitu kahteen markkaan rahassa koko hökötys. Mutta äidinäiti oli teroittanut miehelleen, että nämä esineet tämän oli välttämättä hankittava itselleen jaossa, ja Gudrun Ivarintytär oli myös puhunut niistä miehelleen. Erlend otti ne viimein ja kätki ne matkareppuunsa, mutta Lauritsa otti ne takaisin — hän oli mielestään oikeammassa, sillä Ragnfrid oli tehnyt nämä työt ollessaan tyttönä kotonaan Sundbussa. Mutta sen huomattuaan Erlend löi äidinisää kasvoihin, ja silloin otti äidinisä ja väänsi hänet kolmasti lattiaan ja ravisteli häntä kuin nahkaa. Sen jälkeen he eivät koskaan enää puhuneet toisilleen — ja kaikki johtui noista pahaisista rääsyistä — äidillä on ne arkussaan kotona —."

Piispa nauroi sydämestään. Hän tunsi hyvin tämän jutun, jonka kustannuksella oli pidetty paljon hauskaa siihen aikaan, kun se tapahtui — Ivarintytärten miehet olivat niin innokkaat tekemään vaimojensa mieliksi. Mutta hän oli saavuttanut sen mitä tahtoikin — nuorukaisen kasvonjuonteet olivat sulaneet hymyyn, valpas, huolestunut katse oli hetkeksi väistynyt hänen kauniista, sinisenharmaista silmistään. Sitten Halvard-herra nauroi vielä kovemmin:

"Puhuivat, Nikulaus, he puhuivat toisilleen vielä kerran sen jälkeenkin, ja minä olin silloin läsnä. Se tapahtui Oslossa, joulupidoissa vuotta ennen kuningatar Eufemian kuolemaa. Autuas herramme kuningas Haakon puhui Lauritsan kanssa — tämä oli tullut etelään tervehtiäkseen valtiastaan ja osoittaakseen hänelle uskollista mieltään — kuningas puhui Lauritsalle siitä, että oli epäkristillistä ja pikkumaista tuollainen vihamielisyys sisarusten miesten kesken. Lauritsa meni Erlendin luo — tämä seisoi useiden muiden miesten kanssa — pyysi häntä sydämellisesti antamaan anteeksi hänen tulistumisensa ja lupasi lähettää tavarat Gudrun-rouvalle sydämellisin terveisin hänen veljeltään ja sisareltaan. Erlend vastasi suostuvansa sovintoon, jos Lauritsa tunnustaisi läsnä olevien miesten kuullen menetelleensä kuin rosvo ja ryöväri heidän appi-isänsä perinnön jaossa. Lauritsa kääntyi ympäri kantapäillään ja meni pois — ja tämä oli luullakseni viimeinen kerta, jolloin Ivar Gjeslingin vävyt kohtasivat toisensa maan päällä", lopetti piispa ääneen nauraen.

"Mutta kuule nyt minua, Nikulaus Erlendinpoika", sanoi hän laskien kätensä yhteen. "En tiedä, onko viisasta pitää niin kiirettä isäsi hakemisella tänne — tai tuon Ulf Haldorinpojan vapaaksi päästämisellä. Äitisi on mielestäni puhdistauduttava — niin julkisesti kun on puhuttu siitä, että hän on muka rikkonut. Mutta niinkuin asiat nyt ovat, luuletko Kristiinan helposti löytävän niitä vaimoja, jotka tahtovat mennä valalle hänen kanssaan?"

Nikulaus nosti katseensa piispaan — hänen silmänsä kävivät epävarmoiksi ja pelästyneiksi.

"Odota joitakin päiviä, Nikulaus! Isäsi ja Ulf ovat ulkoseutulaisia ja vähän suosittuja — Kristiina ja Jardtrud ovat molemmat täältä laaksosta — mutta Jardtrudhan on kauempaa etelästä, äitisi taas on tämän paikkakunnan lapsia. Ja minä olen huomannut, että kansa ei ole unohtanut Lauritsa Bjørgulfinpoikaa. Näyttää melkein siltä kuin ihmiset olisivat tahtoneet rangaista äitiäsi, koska hän on heidän mielestään ollut huono tytär — mutta nyt jo huomaan monen oivaltavan, että he tekivät huonon palveluksen isälle levittämällä sellaista mainetta hänen tyttärestään — he katuvat ja harmittelevat, ja pian he eivät toivo mitään niin hartaasti kuin että Kristiinan onnistuisi puhdistautua syytöksistä. Ja ehkäpä käy niin, että tuolla Jardtrudilla on varsin vähän tukea takanaan, kunhan saamme hänen pussinsa pengotuksi. Toinen asia on se, onko hänen miehensä kuljettava täällä ärsyttämässä ihmisiä vastaansa —"

"Arvoisa herra", sanoi Naakkve katsoen piispaan: "Suokaa anteeksi, että sanon sen, mutta minulle se ei ole ollenkaan mieleen. Ettemme saisi tehdä mitään kasvatusisämme hyväksi ja ettemme saisi noutaa isääni seisomaan äidin rinnalla nyt —"

"Sittenkin pyydän sinua, poikani", sanoi piispa Halvard, "noudattamaan neuvoani. Älä hätiköi lähtemällä hakemaan Erlend Nikulauksenpoikaa tänne. Mutta minä annan kirjoittaa Sundbun Sigurd-herralle, että hän heti matkustaa tapaamaan minua — mitä tämä on?" Hän nousi ja meni parvelle.

Rakennuksen seinää vasten seisoivat Gaute ja Bjørgulf Erlendinpojat, ja useat piispanmiehet kävivät asein heitä vastaan. Bjørgulf löi yhden miehen maahan tapparan iskulla juuri kun piispa ja Naakkve tulivat ulos. Gaute puolustautui miekalla. Jotkut talonpojat pitivät kiinni Ivaria ja Skulea samalla kun toiset kantoivat pois haavoittunutta miestä. Sira Solmund seisoi vähän syrjemmällä, ja verta vuoti hänen suustaan ja nenästään.

"Lopettakaa, te miehet", huusi Halvard-herra. "Heittäkää pois aseenne, te Erlendinpojat!" Hän meni alas pihalle ja lähestyi nuorukaisia, jotka olivat heti totelleet. "Mitä tämä on?"

Sira Solmund astui esiin, kumarsi ja sanoi:

"Asia on niin, arvoisa isä, että Gaute Erlendinpoika on rikkonut rauhanpyhyyden ja lyönyt minua, kirkkoherraansa, niinkuin näette!"

Silloin astui eräs keski-ikäinen talonpoika esiin, tervehti piispaa ja lausui:

"Arvoisa herra, poikaa ärsytettiin pahasti. Pappi puhui hänen äidistään sellaista, että saattoi tuskin odottaa, että Gaute olisi kärsinyt kuulla sitä rauhallisena."

"Ole vaiti, sinä Sira — minä en voi kuulla useampaa kuin yhtä teistä kerrallaan", sanoi Halvard-herra kärsimättömästi. "Puhu, Olav Trondinpoika."

Olav Trondinpoika lausui:

"Pappi koetti ärsyttää Erlendinpoikia, mutta Bjørgulf ja Gaute vastasivat puolestaan hyvinkin malttavasti. Gaute sanoi myös sen, minkä me kaikki tiedämme todeksi, että Kristiina oli miehensä luona Dovrella jonkin aikaa viime kesänä, ja silloin se luotiin se poloinen, josta kaikki tämä kohina on saanut alkunsa. Mutta silloin sanoo pappi, että jørundgaardilaiset ovat aina olleet niin kirjaviisaita — Kristiina tunsi arvatenkin tarinan kuningas Daavidista ja Batseba-rouvasta — mutta Erlend Nikulauksenpoika onkin ehkä ollut yhtä ovela kuin Uurian ritari."

Piispa tuli kasvoiltaan niin sinisenpunaiseksi kuin hänen oma kaapunsa; hänen mustat silmänsä säkenöivät. Hän katsoi vähän Sira Solmundiin. Mutta hän ei kohdistanut sanojaan tälle:

"Sinä tiedät kai, Gaute Erlendinpoika, että tällä teollasi olet tehnyt itsesi kironalaiseksi?" sanoi hän. Sitten hän käski viedä Erlendinpojat kotiinsa Jørundgaardiin; kaksi omista miehistään ja neljä talonpoikaa, jotka piispa valitsi arvokkaimpien ja ymmärtäväisimpien joukosta, hän lähetti mukaan vartioimaan heitä.

"Sinäkin saat seurata mukana, Nikulaus", sanoi hän Naakkvelle, "ja pysyä rauhassa. Veljesi eivät ole parantaneet äitinne asiaa, mutta ymmärrän, että heitä on pahasti ärsytetty."

Sydämessään arveli Hamarin piispa, että pojat tuskin olivat ainakaan vahingoittaneet Kristiinan asiaa. Hän oli nähnyt, että monet ajattelivat nyt jo toisin Jørundgaardin emännästä kuin he olivat ajatelleet aamulla, kun tämä sai maljan vuotamaan ylitse tulemalla kirkolle Ulf Haldorinpojan kanssa, jotta tämä olisi hänen poikansa kummina. Yksi näistä oli Kolbein Joninpoika — ja siksi Halvard-herra pani hänet vahtijoukon päälliköksi.

* * * * *

Naakkve meni ensin ylistupaan, missä Kristiina istui sängyn laidalla Lauritsan luona, Munan sylissään. Hän kertoi äidille, mitä oli tapahtunut, mutta pani paljon painoa siihen, että piispa piti häntä syyttömänä ja että hän arveli nuorempia veljiä kovasti ärsytetyn väkivaltaiseen menettelyynsä. Hän neuvoi äitiä olemaan menemättä itse piispan puheille.

Neljä veljestä tuotiin nyt sisään. Äiti katsoi heihin; hän oli kalpea ja hänen silmänsä olivat oudot. Keskellä syvää epätoivoa ja huolta paisutti hänen sydäntään jälleen merkillisesti. Kuitenkin hän sanoi levollisesti Gautelle: "Pahaan asemaan sinä olet nyt saattanut itsesi, poikani — eikä ollut suureksi kunniaksi Lauritsa Bjørgulfinpojan miekalle, että paljastit sen talonpoikajoukkoa vastaan, joka märehti juoruja —"

"Ensinhän paljastin sen piispan asemiehiä vastaan", sanoi Gaute närkästyneenä. "Mutta totta kyllä ei ollut äidinisällemme suureksi kunniaksi, että meidän tarvitsi ase kädessä käydä ihmisiä vastaan sellaisen asian vuoksi —"

Kristiina katsoi poikaansa. Sitten hänen täytyi kääntyä poispäin. Niin kipeästi kuin pojan sanat koskivatkin häneen, täytyi hänen hymyillä samalla — niinkuin silloin, kun lapsi puraisee maitohampaillaan äidin nänniä, ajatteli hän.

"Äiti", sanoi Naakkve, "minun mielestäni on nyt parasta, että te menette ja otatte Munanin mukaanne. — Te ette saa antaa hänen olla yksin hetkeäkään ennen kuin hänen laitansa on paremmin", sanoi hän hiljaa. "Pitäkää hänet huoneessa, niin ettei hän näe, että hänen veljiään vartioidaan."

Kristiina nousi:

"Poikani — jos arvelette, etten minä ole siihen arvoton, niin pyytäisin, että suutelette minua ennen kuin lähden täältä."

Naakkve, Bjørgulf, Ivar ja Skule tulivat ja suutelivat häntä. Kironalainen katsoi surumielisenä äitiin — kun äiti ojensi hänelle kätensä, hän tarttui hänen hihansa poimuun ja suuteli sitä. Kaikki nämä viisi, Gautea lukuunottamatta, olivat nyt pitempiä kuin hän, näki Kristiina. Hän korjasi vähän Lauritsan vuodetta, ja sitten hän meni ulos Munan mukanaan.

* * * * *

Jørundgaardissa oli viisi luhtirakennusta: isotupa, uusitupa, joka oli ollut kesähuoneena Kristiinan lapsuudessa, ennen kuin Lauritsa sai valmiiksi ison rakennuksen, vanhatupa ja suola-aitta, jonka yläpuolella oli luhti; siellä nukkuivat naispalvelijat kesäisin.

Kristiina meni uudentuvan ylishuoneeseen Munanin kanssa; he olivat nukkuneet siellä sitten pikku lapsen kuoleman. Siellä hän käveli edestakaisin lattialla, kun Frida ja Gunhild tulivat tuomaan iltapuuroa. Kristiina käski Fridan pitää huolta, että vartijat saisivat olutta ja ruokaa. Tyttö vastasi, että hän oli tehnyt sen — Naakkven käskystä — mutta miehet olivat sanoneet, etteivät he tahtoneet ottaa mitään emännältä, kun olivat hänen talossaan sellaisella asialla. He olivat saaneet ruokaa ja juomaa muualta.

"Kuitenkin saanette viedä heille ainakin olutnassakan", sanoi Kristiina.

Gunhild, nuori palvelustyttö, oli aivan itkettynyt.

"Ei meistä talonväestäsi kukaan usko sitä sinusta, Kristiina Lauritsantytär, sen sinä voit tietää — aina me sanoimme, että me uskoimme sen valheeksi."

"Te olette siis kuulleet noista juoruista", sanoi emäntä. "Parempi olisi ollut, että olisitte maininneet siitä minulle —"

"Me emme uskaltaneet Ulfin vuoksi", sanoi Frida, ja Gunhild kertoi itkien:

"Hän varotti uhaten meitä kertomasta siitä sinulle — minä ajattelin usein tehdä sen ja pyytää sinua olemaan paremmin varuillasi — kun sinä jäit istumaan ja juttelemaan Ulfin kanssa myöhään yöhön."

"Ulf — hän on siis tiennyt sen?" kysyi Kristiina hiljaa.

"Jardtrud on syyttänyt häntä siitä jo kauan — sen vuoksi kai Ulf pieksikin häntä. Ja eräänä iltana joulun tienoissa, siihen aikaan, kun sinä aloit tulla paksuksi — me istuimme juomassa heidän luonaan isännöitsijäntuvassa — Solveig ja Øivind olivat siellä ja joitakin eteläkulman ihmisiä — silloin Jardtrud sanoi Ulfille, että se oli hänen tekoaan. Ulf löi häntä vyöllään, niin että solki sai hänet verille. Mutta jälkeenpäin on Jardtrud vakuutellut ihmisille, ettei Ulf kieltänyt sanallakaan —"

"Ja sittenkö siitä on puhuttu kylällä?" kysyi emäntä.

"Niin. Mutta me talonväkesi olemme aina väittäneet vastaan", sanoi Gunhild itkien.

Jotta poika rauhoittuisi, täytyi Kristiinan paneutua vuoteeseen hänen kanssaan ja ottaa hänet syliinsä, mutta hän ei riisuutunut, eikä hän saanut ollenkaan unta sinä yönä.

* * * * *

Sillä välin oli isossa ylistuvassa tapahtunut, että nuori Lauritsa oli noussut ja pukenut vaatteet ylleen. Ja iltapuolella, kun Naakkve oli mennyt alas auttamaan navetan puolella, lähti poika ulos ja meni talliin. Hän satuloi punaisen ruunan, joka oli Gauten oma; se oli paras hevonen oriin jälkeen, jolla hän ei uskaltanut ratsastaa.

Jotkut taloa vartioivista miehistä tulivat ulos ja kysyivät pojalta, minne hän aikoi lähteä.

"Enpä ole kuullut, että minä olisin teidän vankinne", vastasi nuori Lauritsa. "Mutta en minä välitä salata sitä teiltä — ette suinkaan voi kieltää minua ratsastamasta Sundbuhun ja noutamasta ritaria tänne suojelemaan sukulaisnaistaan —"

"Tulee pian pimeä", sanoi Kolbein Joninpoika. "Emme voi antaa tälle lapselle lupaa lähteä ratsastamaan Vaagen harjujen yli öiseen aikaan. Meidän on puhuttava äidille."

"Ei. älkää tehkö sitä", sanoi Lauritsa. Hänen suunsa seuduilla nytkähteli hiukan. "Minä ratsastan sellaisella asialla, että luotan Jumalaan ja Neitsyt Maariaan, he valvovat kulkuani, jos äiti on syytön. Ja muuten lienee samantekevä —", hän keskeytti ollen puhkeamaisillaan itkuun.

Mies tuumi vähän. Kolbein katsoi kaunista, valkotukkaista poikaa:

"Mene sitten — ja Jumala olkoon kanssasi, Lauritsa Erlendinpoika", sanoi hän yrittäen auttaa poikaa satulaan.

Mutta Lauritsa talutti hevosen eteenpäin, niin että miesten täytyi väistyä. Pihaveräjän vieressä olevalle suurelle kivelle hän nousi ja heilautti itsensä siitä Raudenin selkään, sitten hän ratsastaa karautti länteen päin Vaagaan tielle.

VIII

Lauritsa oli ratsastanut hevosen vaahtoon, kun hän saapui paikalle, mistä tiesi polun johtavan ylöspäin niiden louhuisten jyrkänteiden kautta, jotka kaikkialla seuraavat Sil-joen laakson pohjoislaitaa. Hänen täytyi päästä aavalle ylängölle, ennen kuin tuli pimeä, sen hän ymmärsi. Hän ei tuntenut tätä Vaagaan, Silin ja Dovren välistä tunturiseutua, mutta ruuna oli ollut täällä yhtenä kesänä, ja se oli vienyt Gauten Haugeniin monta kertaa, vaikkakin eri teitä. Nuori Lauritsa kurottautui eteenpäin ja taputti hevosen kaulaa:

"Saat nyt etsiä tien Haugeniin, Rauden-poikani. Sinun täytyy viedä minut isän luo tänä yönä, pikku heppa."

Heti kun hän oli saapunut tunturin otsalle ja istui jälleen satulassa, tiheni pimeys nopeasti. Hän ratsasti rämeistä notkoa pitkin; pienet vuorentöyryt seurasivat toisiaan loppumattomiin taivaanrantaa vasten, joka tummeni tummenemistaan. Laakson laiteilla oli koivikkorinne, ja rungot hohtivat valkoisina; äkkiarvaamatta pyyhkäisivät märät lehvät hevosen rintaa ja pojan kasvoja. Kiviä irtautui hevosen kavioitten alla ja vieri rinnettä alas notkon pohjaan — sitten polskuttivat hevosen jalat liejussa. Rauden etsi tiensä pimeässä, ylös ja alas rinnettä, niin että puron solina kuului lähempää tai heikkeni. Kerran äänsi joku eläin öisellä tunturilla, mutta Lauritsa ei voinut erottaa, mitä se oli — ja tuuli humisi ja soitti, milloin kovemmin milloin heikommin.

Poika piti keihäänsä ojennettuna hevosen kaulan yli, niin että kärki pisti esiin sen korvien välitse. Tämä laakso oli juuri karhujen seutua. Hän mietti, milloinkahan se loppuisi. Aivan hiljaa hän alkoi hyräillä pimeässä. Kyrie Eleison, Kristeleison, Kyrieleison, Kristeleison —.

Rauden polskutti tunturivirrassa olevan matalan paikan poikki. Taivas tähdittyi laajemmalti hänen ympärillään — huiput häämöttivät kauempana yön pimeydessä, ja tuuli lauloi toisenlaista säveltä aavalla ylängöllä. Poika antoi hevosen kulkea omin valloin ja hyräili kaikki mitä voi muistaa hymnistä "Jesus Redemptor omnium — Tu lumen et splendor patris —" ja väliin Kyrie Eleisonia. Nyt hän ratsasti melkein suoraan etelään, kuten hän saattoi nähdä tähdistä, mutta hän ei uskaltanut muuta kuin luottaa hevoseen ja antaa sen määrätä. Nyt he kulkivat pitkin kallionselänteitä, missä poronjäkälä häämötti vaaleana alla olevalla paasikamaralla. Rauden seisahtui hetkeksi, puhalteli ja vainusi yöhön. Lauritsa näki itäisen taivaan vaalenevan; siellä kohosi pilviä, alareunassaan hopeinen päärme. Hevonen lähti jälleen liikkeelle, nyt suoraan kohti kuunnousua. Olisi siis noin tunti keskiyöhön, mikäli poika voi päättää.

Kun kuu kohosi kaukana häämöttävien vuorien yläpuolelle pannen kukkuloille sataneen uuden lumen kimmeltämään ja valkaisten vuorten solissa ja huippujen ympärillä uiskentelevat sumuhahtuvat, tunsi Lauritsa seudun. Hän oli Blaa-vuorten juurella olevilla jäkäläaukeilla.

Pian sen jälkeen hän löysi polun, joka vei laaksoon. Ja kolme tuntia myöhemmin Rauden pysähtyi Haugenin kuutamoiselle pihalle.

Kun Erlend avasi oven, vaipui poika tajuttomana kuistin lattialle.

Jonkin hetken kuluttua Lauritsa heräsi vuoteessa likaisten, äikeänhajuisten nahkapeitteiden välissä. Läheiseen seinänrakoon oli pistetty palava tervastikku. Isä seisoi kumartuneena hänen ylitseen ja kostutti hänen kasvojaan jollakin; isä oli vain puolipukeissaan, ja poika näki soihdun valossa, että hänen tukkansa oli ihan harmaa.

"Äiti —" sanoi nuori Lauritsa nostaen katseensa.

Erlend käännähti niin, ettei poika voinut nähdä hänen kasvojaan. "Niin", sanoi hän hetken perästä miltei kuulumattomasti. "Onko äitisi — onko hän — onko äitisi — sairas?"

"Teidän täytyy tulla kotiin heti, isä, ja pelastaa hänet — ne syyttävät nyt häntä pahimmasta, mitä on — ne ovat vanginneet Ulfin ja hänet ja veljet, isä!"

Erlend tunnusteli pojan kuumia kasvoja ja käsiä: "Mitä sinä puhut, poika!" Mutta Lauritsa nousi istualleen ja kertoi jokseenkin yhtenäisesti kaiken, mitä kotona oli tapahtunut edellisenä päivänä. Isä kuunteli äänettömänä, mutta pojan päästyä jonkin matkaa kertomuksessaan hän alkoi pukeutua valmiiksi; hän veti saappaat jalkaansa ja kiinnitti niihin kannukset. Sitten hän nouti vähän maitoa ja ruokaa ja vei lapselle.

"Mutta sinä et voi olla yksinäsi täällä, poikaseni — minun on saatettava sinut Brekkeniin Aslaugin luo onnen kuin ratsastan Jørundgaardiin."

"Isä —" Lauritsa tarttui hänen käsivarteensa, "ei — minä tahdon lähteä teidän kanssanne kotiin —"

"Sinähän olet sairas, poika pieni", sanoi Erlend, eikä Lauritsa muistanut koskaan kuulleensa niin hellää sointua isän äänessä.

"Ei, isä — mutta minä tahdon palata teidän kanssanne kotiin äidin luo — minä tahdon päästä kotiin äidin luo —" Nyt hän itki kuin pikkulapsi.

"Raudenhan ontuu, poika —" Erlend otti pojan syliinsä, mutta hän ei saanut lasta viihdytetyksi. "Ja sinä olet niin väsyksissä —. No niin, niin", sanoi hän lopuksi, "Musta jaksaa kai kantaa meidät molemmat —"

"Otapas sinä huoleksesi", sanoi hän talutettuaan oman ratsunsa ulos, pantuaan Raudenin talliin ja annettuaan sille hoitoa, "että joku tulee tänne korjaamaan hevosesi — ja minun tavarani."

"Jäättekö kotiin nyt, isä?" kysyi Lauritsa iloisena.

Erlend katsoi eteensä ajatuksissaan.

"En tiedä — mutta minusta tuntuu, etten enää palaa tänne."

"Eikö teidän pidä olla vahvemmin aseistautunut, isä?" kysyi poika taas, sillä Erlend oli paitsi miekkaa ottanut vain jokseenkin kevyen ja pienen kirveen ja aikoi nyt lähteä ulos tuvasta. "Ettekö ota edes kilpeä?"

Erlend katsoi kilpeään. Härännahka oli niin naarmuinen ja viiltoinen, että punainen leijona valkoisella pohjalla oli miltei kulunut pois. Hän pani sen takaisin ja levitti peitteen jälleen päälle.

"Olen aseistautunut tarpeeksi hyvin ajaakseni rahvaanmoukat talostani", sanoi hän. Hän meni ulos, lukitsi tuvanoven, nousi ratsaille ja auttoi pojan taakseen istumaan.

Taivas meni yhä enemmän pilveen; tultuaan vähän alemmaksi rinnettä, missä metsä oli tiheätä, he ratsastivat pimeässä. Erlend huomasi pojan olevan niin väsyksissä, että tämä tuskin jaksoi pidellä kiinni; silloin hän istutti Lauritsan eteensä ja otti hänet käsivartensa varaan. Nuori vaaleatukkainen pojanpää nojasi hänen rintaansa — Lauritsa oli kaikista lapsista eniten äidin näköinen. Erlend suuteli häntä päälaelle korjatessaan hänen kaulushattuaan.

"Suriko äiti paljon, kun se pikkulapsi kuoli tässä kesällä?" kysyi hän kerran aivan hiljaa.

Nuori Lauritsa vastasi:

"Ei hän itkenyt sitten kun se oli kuollut. Mutta hän on käynyt hautausmaan veräjällä joka yö. Gauten ja Naakkven oli tapana seurata häntä, kun hän meni ulos, mutta he eivät uskaltaneet puhutella häntä, eivätkä he uskaltaneet ilmaista äidille vartioivansa häntä —"

Erlend sanoi hetken kuluttua:

"Eikö hän itkenyt —? Minä muistan sen ajan, jolloin äitisi oli nuori, silloin hän itki niin helposti kuin kaste tippuu raidanlehdiltä puron rannalla. Hän oli niin lempeä ja herkkä, kun hän oli sellaisten joukossa, joiden hän uskoi suovan hänelle hyvää. Sen jälkeen hänen täytyi oppia tulemaan kovemmaksi — ja useimmiten se kai oli minun syytäni."

"Gunhild ja Frida sanovat, että koko sen ajan, jonka nuorin veljemme eli", sanoi Lauritsa, "hän itki joka aika ja hetki, kun hän luuli, ettei kukaan nähnyt."

"Jumala auttakoon minua", virkkoi Erlend hiljaa. "Minä olen ollut älytön mies."

He ratsastivat laaksonpohjassa, ja virranviima puhalsi heidän selkäänsä. Erlend kietoi pojan ympärille viittansa niin hyvin kuin taisi. Lauritsa torkkui ja oli vaipumaisillaan uneen — hän tajusi, että isästä lemahti samanlainen haju kuin jostakin köyhästä ryysymekosta. Epäselvästi hän muisti aikaisemmasta lapsuudestaan, Husabyn ajoilta, kuinka isä lauantaisin saunasta tultuaan otti esiin joitakin pieniä pallosia, joita hän käsitteli. Ne tuoksuivat niin hyvältä, ja tuo hieno, suloinen haju pysyi hänen kämmenissään ja vaatteissaan koko pyhäajan.

Erlend ratsasti tasaisesti ja ripeästi; täällä alhaalla kankailla oli aivan pimeä. Sitä itse ollenkaan ajattelematta hän tiesi joka hetki missä oli — hän tunsi virrankohinan vaihtelevasta sävystä, milloin Laagenissa oli virtapaikka ja milloin koskipaikka. Kuljettiin laakakallion yli, kun kipinöitä sinkosi hevosen kavioista. Musta astui varmasti ja kevyesti mutkaisten honganjuurien välitse, kun polku kulki hirsimetsässä; se loskutti ja toussutti pehmeästi, kun mentiin pienten ruoholampareiden poikki, joiden yli tihkui vuorelta valuva vesinoro. Päivänkoitteessa oltaisiin kotona — ja se saattoi sopiakin —.

— Koko ajan hän tosin muisti sitä etäistä, kuutamosinistä pakkasyötä, jolloin hän oli ajanut reessä tätä laaksoa alas — Bjørn Gunnarinpoika istui takana ja piti kuollutta naista käsivarrellaan. Mutta tuo muisto oli kalpea ja kaukainen, ja kaukaista ja epätodellista oli kaikki sekin, mitä lapsi oli kertonut — se, mitä kylässä kuului tapahtuneen, ja nuo mielettömät puheet Kristiinasta. Hän ikään kuin ei voinut saada sitä päähänsä. Kun hän tulisi perille, ehtisi hän kyllä ajatella, mitä hänen oli tehtävä. Todellista ei ollut mikään paitsi jännitys ja levottomuus — nyt hän pian kohtaisi Kristiinan.

Hän oli odottamistaan odottanut tätä niin hartaasti. Eikä hän koskaan ollut epäillyt, etteikö hän lopulta tulisi. Aina siihen saakka, kun hän kuuli, minkä nimen Kristiina oli pannut lapselle.

* * * * *

Aamuhämärissä palasivat kirkosta ihmiset, jotka olivat olleet kuuntelemassa hamarilais-papin lukemaa varhaismessua. Ne, jotka ensiksi tulivat ulos, näkivät Erlend Nikulauksenpojan ratsastavan ohi kotiinsa päin, ja he sanoivat sen toisille. Syntyi hiukan levottomuutta ja paljon juttua; ihmiset kulkeutuivat alaspäin ja seisoskelivat ryhmissä Jørundgaardin tienhaarassa.

* * * * *

Erlend ratsasti pihalle, kun alakuu painui taivaanrannan ja tunturiharjan väliin valjuna päivänkoitossa.

Voudintuvan edustalla seisoi ryhmä — Jardtrudin sukulaiset ja jotkut hänen ystävänsä, jotka olivat olleet yötä hänen luonaan. Ja kuullessaan kavioitten töminän pihalta tulivat ne miehet ulos, jotka olivat istuneet vartioimassa ison rakennuksen alatuvassa.

Erlend pysähdytti hevosensa. Hän loi katseen talonpoikiin, sitten hän lausui ääneen ja ivallisesti:

"Onko täällä minun talossani pidot — enkä minä tiedä siitä mitään — vai miksi te kaikki hyvät ihmiset olette kokoontuneet tänne aamupuhteella?"

Vihaisia ja synkkiä katseita oli vastassa joka taholla. Erlend istui ylväänä ja soleana korkeajalkaisella ulkomaalaisella oriillaan. Mustalla oli ollut pystyharja, mutta nyt se oli takkuinen ja leikkaamaton, itse hevonen oli jokseenkin huonossa ruokossa ja sillä oli harmaita karvoja päässä, mutta sen silmissä oli levoton välke ja se kuopi ja liikehti rauhattomasti, luimisti korviaan ja viskeli pientä, siroa päätään niin että vaahtopärskeet räiskyivät sen rinnalle ja lavoille ja ratsastajan päälle. Suitset olivat joskus aikoinaan olleet punaiset ja satula kullalla painettu; nyt se oli kulunut ja repeytynyt ja parsittu. Ja mies oli puvultaan melkein kuin kerjäläinen: yksinkertaisen, mustan villahatun alta pursuva tukka oli valkoisenharmaa, harmaa parransänki peitti kalpeita, uurteisia, isonenäisiä kasvoja. Mutta hän istui pystynä ja hymyili ylpeästi talonpoikajoukolle; nuorelta hän näytti kaikesta huolimatta ja päällikkömäiseltä — ja viha läikehti kuumana tuota vierasta miestä vastaan, joka viipyi siinä pystypäisenä ja masentumattomana — kaiken sen surun ja häpeän ja kurjuuden jälkeen, jota hän oli tuottanut niille, jotka tämä kylänväki luki omiksi päämiehikseen.

Maltillisesti puhui kuitenkin talonpoika, joka ensiksi vastasi Erlendille:

"Näen, että olet tavannut poikasi, Erlend — silloin arvelen sinun tietävän, ettemme ole kokoontuneet tänne pitoihin — ja omituista on, että tahdot laskea leikkiä sellaisesta asiasta."

Erlend katsoi lapseen, joka nukkui vielä — hänen äänensä muuttui pehmeämmäksi:

"Poika on sairas, näette kai sen. Ne sanomat, joita hän toi minulle täältä kylästä, tuntuivat minusta niin uskomattomilta, että luulin melkein hänen puhuvan kuumehoureissa. — Jonkin verran niissä kai onkin perätöntä, huomaan minä —"

Erlend katsoi kulmat rypyssä tallin oveen päin. Ulf Haldorinpoika ja pari muuta miestä, niiden joukossa toinen hänen langoistaan, talutti juuri ulos joitakin hevosia.

Ulf päästi irti hevosen ja lähestyi nopeasti isäntäänsä:

"Tuletko vihdoinkin, Erlend — ja siinä on poikakin — ylistetty olkoon Kristus ja Neitsyt Maaria! Hänen äitinsä ei tiedäkään, että hän on ollut poissa. Meidän piti juuri lähteä häntä etsimään — piispa päästi minut vapaalle jalalle valaani vastaan, kun hän kuuli lapsen lähteneen yksin ratsastamaan Vaagaahon — miten on Lauritsan laita?" kysyi hän huolestuneena.

"Jumalalle olkoon kiitos, että olette löytäneet pojan", sanoi Jardtrud itkien; hän oli tullut ulos pihalle.

"Vai olet sinä siinä, Jardtrud", sanoi Erlend. "Ensimmäiseksi tehtäväkseni tulee nyt laittaa niin, että sinä menet pois talostani — sinä ja sinun joukkiosi. Tämän juoruakan me ensiksi ajamme matkaansa — ja sitten saa jokainen, joka on valehdellut minun vaimostani, maksaa —"

"Ei sovi sillä tavalla, Erlend", sanoi Ulf Haldorinpoika. "Jardtrud on minun aviovaimoni. Luulen, ettei hänellä ja minulla ole suurta halua pysyä yhdessä, mutta minun talostani hän ei ole lähtevä ennen kuin olen antanut lankojeni käsiin hänen myötäjäisensä, häälahjansa ja huomenlahjansa —"

"Olenko minä tämän talon isäntä?" kysyi Erlend raivoissaan.

"Sitä saat kysyä Kristiina Lauritsantyttäreltä", sanoi Ulf. "Tuolla hän tulee."

Talon emäntä seisoi ylhäällä uudentuvan parvella. Nyt hän laskeutui hitaasti alas portaita. Hajamielisesti hän veti päähineensä eteenpäin päälaen yli — se oli solunut takaraivolle — ja silitti kirkkohamettaan, joka vielä eiliseltä oli hänen yllään. Mutta hänen kasvonsa olivat liikkumattomat kuin kivi.

Erlend ratsasti häntä vastaan, jalka jalalta — hiukan eteenpäin nojautuneena hän tuijotti hätääntyneen epätoivoisena vaimon harmaisiin, elottomiin kasvoihin.

"Kristiina", rukoili hän, "oma Kristiinani — minä olen palannut kotiin sinun luoksesi."

Vaimo ei näyttänyt kuulevan eikä näkevän. Silloin Lauritsa, joka oli istunut isän sylissä ja herännyt vähitellen, solahdutti itsensä maahan. Joutuessaan ruohikolle poika lysähti kasaan ja jäi makaamaan hervottomana.

Äidin kasvoilla kävi värähdys. Hän kumartui alas ja nosti ison pojan syliinsä, pani hänen päänsä kaulaansa vasten niinkuin hän olisi ollut pieni lapsi — mutta pojan pitkät sääret riippuivat velttoina alas hänen helmaansa pitkin.

"Kristiina, rakkahin ystäväni", rukoili Erlend epätoivoissaan, "oi Kristiina, minä tiedän, että liian myöhään tulen luoksesi —"

Jälleen vavahtivat naisen kasvot:

"Liian myöhäistä se ei ole", virkkoi hän matalasti ja jäykästi. Hän tuijotti sylissään tajuttomana viruvaan poikaan. "Viimeinen lapsemme makaa jo mullassa — ja nyt on Lauritsan vuoro. Gaute on tullut kironalaiseksi — ja muut poikamme — vielä on meillä kahdella paljon tuhottavaa, Erlend!"

Hän kääntyi poispäin miehestään ja alkoi kävellä pihan yli lasta kantaen. Erlend ratsasti perässä pysytellen hänen vieressään:

"Kristiina — Herra Jeesus, mitä minun on tehtävä sinun puolestasi — Kristiina, etkö tahdokaan, että jään tänne sinun luoksesi nyt?"

"Nyt ei ole enää tarpeen sinun tehdä mitään minun puolestani", sanoi vaimo samoin kuin äsken. "Minua et voi auttaa, jäätpä sitten tänne tai hyppäät Laageniin —"

Erlendin pojat olivat tulleet ison ylistuvan parvelle; nyt juoksi Gaute alas, riensi äitiään vastaan ja tahtoi pysäyttää hänet.

"Äiti", pyysi Hän. Silloin Kristiina katsoi häneen, ja hän jäi seisomaan tyrmistyneenä.

Parvenportaiden juurella seisoi muutamia talonpoikia.

"Menkää pois siitä, miehet", sanoi Kristiina aikoen mennä ohi kantamuksineen.

Musta viskeli päätään ja tepasteli levottomana, Erlend käänsi sen puoleksi ympäri, ja Kolbein Joninpoika tarttui sitä suitsiin. Kristiina ei ollut oikein nähnyt — nyt hän kääntyi vähän ja virkkoi olkansa yli:

"Päästä irti hevonen, Kolbein — jos hän tahtoo mennä, niin menköön —"

"Et ymmärrä, Kristiina, että nyt on aika isännän jäädä taloonsa. Muuten pitäisi sinunkin ymmärtää se", sanoi hän Erlendille.

Mutta Erlend sivalsi häntä kynsille ja kannusti oritta eteenpäin, niin että vanhus kompastui. Pari miestä juoksi paikalle. Erlend huusi:

"Menkää pois täältä! Teillä ei ole mitään tekemistä minun ja vaimoni asioissa — enkä minä ole talonpoika, että antaisin sitoa itseni tarhaan kuin nauta seimeen. Jos en minä omista tätä taloa, niin ei talokaan omista minua —!"

Kristiina kääntyi kokonaan mieheensä ja kirkui:

"Mene sitten! Mene, mene hornan haltuun, johon olet ajanut minutkin ja viskannut kaiken, mitä olet omistanut ja saanut käsiisi —"

Mitä sitten tapahtui, kävi niin nopeasti, ettei kukaan oikein tajunnut tai voinut ehkäistä. Tore Borghildinpoika ja muuan talonpoika tarttuivat Kristiinaa käsivarsiin:

"Kristiina, älä puhu noin miehellesi nyt —"

Erlend ratsasti heitä kohti:

"Uskallatteko te koskea minun vaimooni —" Hän heilautti kirvestään ja iski Tore Borghildinpoikaa. Isku sattui lapaluiden väliin, ja mies suistui maahan. Erlend kohotti uudelleen kirveensä, mutta juuri kun hän kohottautui jalustimissaan, syöksi muuan mies keihäänsä häneen: se sattui häntä nivuksiin. Iskijä oli Tore Borghildinpojan poika.

Musta kavahti pystyyn ja kuopi etujaloillaan. Erlend puristi polvensa sen kylkiin ja kumartui hiukan eteenpäin, samalla kun kiristi ohjakset vasemman kätensä ympäri ja kohotti uudelleen kirveensä. Mutta hän menetti melkein heti toisen jalustimensa, ja veri huppelehti koskena hänen vasenta reittään pitkin. Joitakin nuolia ja heittokeihäitä viuhui pihan yli — Ulf ja pojat juoksivat rykelmään kirveet koholla ja miekat paljaina — silloin muuan mies keihästi oriin Erlendin alta, ja se lysähti polvilleen hirnuen hurjasti ja kimakasti, niin että hevoset tallissa vastasivat.

Erlend nousi seisomaan hajasäärin eläimen yli. Hän otti kiinni Bjørgulfin olkapäästä ja astui syrjään. Gaute tuli luo ja tarttui isäänsä toisesta kainalosta.

"Tappakaa se", sanoi hän hevosesta, joka oli nyt kierähtänyt kyljelleen, makasi kaula pitkällä, verivaahtoa suupielissä, ja kuopi valtavilla kavioillaan. Ulf Haldorinpoika lopetti sen.

Talonpojat olivat väistyneet syrjään. Kaksi miestä kantoi Tore Borghildinpoikaa isännöitsijäntupaan päin, ja toinen piispan asemiehistä talutti pois toveriaan, joka oli haavoittunut.

Kristiina oli laskenut alas Lauritsan, joka oli nyt tullut tajuihinsa. He seisoivat pitäen kiinni toisistaan. Kristiina ei näyttänyt käsittävän mitä oli tapahtunut — se olikin käynyt niin nopeasti.

Pojat aikoivat taluttaa isän isoon rakennukseen päin, mutta silloin sanoi Erlend:

"Minä en tahdo sinne — en tahdo kuolla siellä missä Lauritsa kuoli —"

Kristiina juoksi esiin ja heitti käsivartensa miehensä kaulaan. Hänen jäätyneet kasvonsa murtuivat itkuun, vääntyen niinkuin jää särkyy kivenheitosta: "Erlend, Erlend!"

Erlend taivutti päätään, niin että hänen poskensa siveli Kristiinan poskea, ja seisoi tuokion verran.

"Auttakaa minut vanhaan tupaan, pojat", sanoi Erlend. "Tahdon maata siellä —"

Hätäpikaa saivat äiti ja pojat vuoteen laitetuksi kuntoon vanhaan ylistupaan ja Erlendin riisutuksi. Kristiina sitoi hänen haavansa. Veri pulppusi sysäyksittäin nivuksessa olevasta keihäänhaavasta, ja hän oli saanut nuolenampuman alhaalle rinnan vasemmalle puolelle, mutta siitä ei juossut paljon verta.

Erlend hiveli kädellään vaimonsa päätä:

"Minua sinä et taida voida parantaa, Kristiina-kultani —"

Kristiina nosti katseensa epätoivoisena — syvä väristys karmi koko hänen ruumistaan. Hän muisti, että samoin oli Simonkin sanonut — ja hänestä tuntui pahimmalta enteeltä, että Erlend nyt lausui samat sanat.

Erlend makasi sängyssä, tyynyillä ja pieluksilla korkealle tuettuna ja vasen jalka ylös koukistettuna verenvuodon pysäyttämiseksi nivushaavasta. Kristiina istui hänen ylitseen kumartuneena; silloin Erlend tarttui hänen käteensä:

"Muistatko ensimmäistä yötä, jolloin nukuimme yhdessä tässä sängyssä, kultaseni —? Minä en tiennyt, että sinä jo kannoit salaista surua, jonka minä olin sinulle tuottanut. Eikä se ollut ensimmäinen suru, jota sinun täytyi kantaa minun tähteni, Kristiina —"

Vaimo otti miehen käden molempiin omiinsa. Iho oli halkeillut, ja piintynyttä mustaa oli kapeitten, uurteisten kynsien ympärillä ja pitkien sormien joka nivelen poimuissa. Kristiina kohotti sen rintaansa ja huuliaan vasten; hänen kyyneleensä kumpusivat sille.

"Miten kuumat sinun huulesi ovat", sanoi Erlend hiljaa. "Minä odotin ja odotin sinua. Minä kaipasin niin kovasti. Viimein ajattelin, että minun on taivuttava, tultava tänne sinun luoksesi, mutta sitten kuulin —. Ajattelin, kun kuulin hänen kuolleen, että nyt oli kai liian myöhäistä minun tulla luoksesi —"

Kristiina vastasi nyyhkyttäen:

"Minä odotin sinua vielä sittenkin, Erlend. Ajattelin, että kerran täytyisi sinun toki tulla pojan haudalle."

"Silloin sinä et kai olisi ottanut minua vastaan ystävänäsi", sanoi Erlend. "Ja Jumala tietää, ettei sinulla ollut syytäkään siihen. — Sinä olit niin suloinen ja hempeä, Kristiina-kulta", kuiskasi hän ja ummisti silmänsä.

Kristiina nyyhki hiljaa vaikeroiden.

"Nyt ei ole enää muuta", jatkoi mies äskeiseen tapaan, "kuin että koetamme antaa anteeksi toisillemme kristittyjen aviopuolisoiden lailla — jos vain voit —"

"Erlend, Erlend —" Vaimo laskeutui miehen yli ja suuteli hänen valkoisia kasvojaan. "Sinun ei pidä puhua niin paljon, Erlend-kulta —"

"Minun täytynee kiirehtiä sanoakseni mitä on sanottavaa", vastasi mies. "Missä on Naakkve?" kysyi hän levottomana.

Vastattiin, että heti eilen illalla, kun Naakkve kuuli nuoren veljensä lähteneen ratsastamaan Sundbuhun, oli hän lähtenyt jäljestä niin kovaa kuin hevosen jaloista lähti. Hän kai oli nyt aivan poissa suunniltaan, kun ei ollut löytänyt poikaa. Erlend huokasi ja siirteli rauhattomana käsiään peitteellä.

Kotona olevat kuusi poikaa astuivat hänen vuoteensa viereen.

"Niin, minä en laittanut teille hyviä oloja, poikani", lausui isä. Häntä alkoi ry'ittää, hän yski harvaan ja varovasti — veristä vaahtoa tihkui hänen huulilleen yskiessä. Kristiina pyyhki sen pois pääliinallaan. Erlend makasi hetkisen hiljaa:

"Sen te saatte nyt antaa minulle anteeksi, jos mielestänne voitte sen tehdä. Älkää koskaan unohtako, hyvät pojat, että äitinne on taistellut teidän puolestanne joka päivä kaikkina vuosina, jotka hän ja minä olemme olleet yhdessä — ei ole välillämme ollut koskaan muuta epäsopua kuin minun aiheuttamaani, kun katsoin liian vähän teidän etuanne — mutta hän rakasti teitä enemmän kuin omaa henkeänsä —"

"Me emme unohda", vastasi Gaute itkien, "että te, isä, olette meidän silmissämme aina ollut kaikkein urhein mies ja uljain päällikkö. Ylpeitä olemme olleet siitä, että olemme teidän poikianne, yhtä hyvin kovan onnen kohdatessa teitä kuin menestyksenne päivinä."

"Sinä puhut ymmärryksesi mukaan", vastasi Erlend; hän naurahti pientä, haurasta, yskäistä naurua, "älkääkä tehkö äidillenne sitä surua, että tulette minuun — hänellä on ollut tarpeeksi kiusaa siitä pitäen kun hän sai minut —"

"Erlend, Erlend", nyyhkytti Kristiina.

Pojat suutelivat isäänsä kädelle ja poskelle, menivät itkien pois ja istuutuivat seinän viereen. Gaute otti Munania olkapäästä ja veti hänet itseään vasten; kaksoset istuivat käsikkäin. Erlend pani jälleen kätensä Kristiinan käteen. Hänen kätensä oli kylmä; silloin Kristiina veti peitteet aivan hänen leukaansa asti, mutta piti Erlendin kättä omassaan yhä edelleen peitteen alla.

"Erlend", sanoi hän itkien, "Jumala armahtakoon meitä — me saamme nyt lähettää noutamaan sinulle pappia —"

"Niin", sanoi Erlend heikosti. "Joku saa ratsastaa Dovreen noutamaan Sira Guttormia, minun omaa kirkkoherraani —"

"Erlend — hän ei ehdi tulla ajoissa", sanoi Kristiina kauhistuneena.

"Ehtii", lausui Erlend kiivaasti. "Jos Jumala vain tahtoo suoda minulle — sillä minä en tahdo ottaa viimeistä palvelusta tuolta papilta, joka on levittänyt juorua sinusta —"

"Erlend — Jeesuksen tähden — sinä et saa puhua noin —"

Ulf Haldorinpoika astui esiin ja kumartui kuolevan yli:

"Minä, Erlend, ratsastan Dovreen —"

"Muistatko, Ulf", sanoi Erlend; hänen äänensä alkoi nyt käydä heikoksi ja epäselväksi, "sitä aikaa, kun lähdimme Hestnæsistä, sinä ja minä —" Hän naurahti. "Minähän lupasin seisoa aina rinnallasi täysin uskollisena sukulaisenasi. Jumala paratkoon, sukulaiseni, — useimmiten en minä, vaan sinä, olet osoittanut sukulaisuskollisuutta, Ulf-ystäväni — meistä kahdesta. Sinä saat — ottaa kiitokseni — ystävä —"

Ulf kumartui ja suuteli toisen verisiä huulia:

"Itsellesi kiitokset, Erlend Nikulauksenpoika —"

Hän sytytti kynttilän, asetti sen kuolevan vuoteen lähelle ja meni ulos.

Erlendin silmät olivat jälleen painuneet kiinni. Kristiina istui tuijottaen hänen valkoisiin kasvoihinsa — hän siveli niitä silloin tällöin. Hänestä näytti, että Erlend alkoi painua kuolemaa kohti.

"Erlend", pyysi hän hiljaa. "Jeesuksen tähden — anna meidän noutaa Sira Solmund luoksesi. Jumala on Jumala, mikä pappi hänet tuokin luoksemme —"

"Ei!" Mies nousi istumaan vuoteessaan, niin että peitteet valahtivat alas hänen paljaalta, keltaiselta ruumiiltaan. Rinnalla ja vatsalla olevat siteet värjäytyivät uudelleen helakanpunaisiin läikkiin esiin pursuavasta tuoreesta verestä. "Syntinen mies minä olen — Jumala olkoon minulle armollinen laupeudessaan, niin paljon kuin hän tahtoo suoda minulle, mutta minä tunnen —" Hän hervahti taaksepäin pieluksille ja kuiskasi miltei kuulumattomasti: "En elä kyllin kauan tullakseni — niin vanhaksi — ja niin hurskaaksi — että voisin olla rauhallisena — samassa huoneessa sen kanssa, joka on valehdellut sinusta —"

"Erlend, Erlend —. ajattele sieluasi!"

Mies pudisti päätään pieluksilla. Hänen silmäluomensa olivat jälleen painuneet kiinni.

"Erlend!" Kristiina löi kätensä yhteen parahtaen tuskaisesti ankarassa hädässä. "Erlend — etkö sitten käsitä, että kun sinä kohtelit minua niin, täytyi sellaisia puheita syntyä!"

Erlend aukaisi suuret silmänsä. Hänen huulensa olivat sinisen kalpeat — mutta heijastus hänen nuorekkaasta hymystään häivähti riutuneille kasvoille:

"Suutele minua, Kristiina", kuiskasi hän. Hänen äänessään oli naurun häive. "On kai ollut liian paljon muuta sinun ja minun välillä — kuin kristillisyyttä ja avioliittoa — että voisimme helposti — antaa anteeksi toisillemme — niinkuin kristityt aviokumppanit —"

Kristiina huusi huutamistaan miehensä nimeä, mutta Erlend makasi silmät ummessa, kalpeana kuin vastahalkaistu puu harmaiden hiuksiensa peitossa. Vähän verta norui suupielistä, Kristiina pyyhki sen pois ja rukoili häntä kuiskaten — liikkuessaan hän tunsi vaatteittensa takertuvan kiinni kylminä ja märkinä verestä, johon hän oli tahrautunut taluttaessaan Erlendiä sisään ja laittaessaan häntä vuoteeseen. Väliin korisi hiukan Erlendin rinnassa, ja hänen näytti olevan vaikea hengittää — mutta hän ei kuullut enää eikä varmaan tajunnutkaan mitään vaipuessaan tasaisesti ja varmasti kuolemanhorrokseen —.

* * * * *

Ylistuvan ovi avautui äkkiä; Naakkve juoksi sisään, heittäytyi maahan vuoteen eteen, tarttui isän käteen kutsuen häntä ääneen —

Häntä seurasi pitkä ja tukeva, matkaviittaan pukeutunut herra. Hän kumarsi Kristiinalle:

"Jos olisin tiennyt, sukulaisnaiseni, että te tarvitsitte apua sukulaisiltanne —" Hän keskeytti nähdessään, että mies teki kuolemaa, teki ristinmerkin ja poistui huoneen etäisimpään soppeen. Hiljaa alkoi Sundbun ritari lukea rukousta kuolevan puolesta, mutta Kristiina ei näyttänyt edes huomanneen Sigurd-herran tuloa.

Naakkve oli polvillaan vuoteen yli kumartuneena:

"Isä! Isä! Etkö tunne minua enää, isä!" Hän siirsi kasvonsa sille Erlendin kädelle, jota Kristiina piti; nuorukaisen kyyneleet ja suudelmat satoivat molempien vanhempien käsille.

Kristiina sysäsi hiukan pojan päätä — ikään kuin puoleksi heräten:

"Sinä häiritset meitä", sanoi hän kärsimättömästi, "mene pois tästä —"

Naakkve kohottautui pystyyn polvillaan:

"Poisko —? Äiti?"

"Niin — istu tuonne veljiesi luo —"

Naakkve kohotti nuoret kasvonsa — itkusta märät, surusta vääntyneet — mutta äidin silmät eivät nähneet mitään. Silloin hän meni penkin luo, missä muut kuusi veljeä jo istuivat. Kristiina ei sitä huomannut — hän tuijotti vain suurin, hämmentynein silmin Erlendin kasvoihin, jotka nyt loistivat lumivalkoisina kynttilänvalossa.

Hetken kuluttua avautui ovi jälleen. Kynttilöiden ja kilisevien hopeatiu'uin seurasi pari teiniä ja pappi Halvard-piispaa huoneeseen. Ulf Haldorinpoika tuli sisään viimeisenä. Erlendin pojat ja Sigurd-herra nousivat ja lankesivat polvilleen Herran ruumiin edessä. Mutta Kristiina kohotti vain vähän päätään — hän käänsi tuokioksi tulijoihin päin itkettyneet silmänsä, jotka eivät nähneet mitään. Sitten hän laskeutui jälleen, niinkuin oli ollutkin, suulleen Erlendin ruumiin yli.

III

RISTI

I

Kaikki tulet palavat viimein loppuun.

Tuli aika, jolloin nämä Simon Darren sanat kaikuivat jälleen Kristiinan sydämessä.

Oli neljäs kesä Erlend Nikulauksenpojan kuoleman jälkeen, ja poikaparvesta olivat vain Gaute ja Lauritsa jäljellä äidin luona Jørundgaardissa.

Kaksi vuotta aikaisemmin oli vanha paja palanut, ja Gaute rakensi uuden kartanosta pohjoiseen valtatielle päin. Vanha paja oli ollut rakennusten eteläpuolella joelle päin, matalassa maan notkelmassa Jørundinkummun ja joidenkin valtavien kiviraunioiden välissä, jotka tarinain mukaan oli muinoin raivattu peltotilkuista. Melkein joka vuosi kevättulvan aikaan nousi vesi aivan liki pajaa.

Nyt ei sorasta pistänyt enää esiin muuta kuin halkeilleet, raskaat laakakivet, jotka osoittivat entistä oven paikkaa, ynnä muurattu tulisija. Hieno ja pehmeä, kirkkaanviheriä ruoho orasti nyt mustasta hiilikamarasta.

Kristiina Lauritsantyttärellä oli pellavamaa tänä vuonna vanhan pajanpaikan lähellä; Gaute tahtoi kasvattaa viljaa lähempänä taloa olevilla saroilla, mihin Jørundgaardin emäntien oli ikimuistoisista ajoista saakka ollut tapana kylvää pellavaa ja istuttaa sipulia. Ja Kristiinalla oli usein asiaa tälle nurkalle muutenkin kuin pellavaansa katsomaan. Torstai-iltaisin hän toi olut- ja ruoka-antimensa kummussa makaavalle isännälle; valoisina kesäiltoina saattoi silloin niityllä oleva yksinäinen tulisija näyttää ikään kuin jonkinlaiselta pakanalliselta alttarilta, häämöttäessään siinä ruohikossa harmaanvalkoisena ja paikoin noen mustuttamana. Paahteisina, kuumina kesäpäivinä hän meni koreineen kivirauniolle keskipäivän aikaan poimimaan vaaraimia tai kokoamaan horsmanlehtiä, joista saattoi laittaa hyvää rauhoittavaa juomaa kuumetautiin.

Viimeiset helkähdykset kirkonkellojen puolipäivätervehdyksestä Jumalan äidille häipyivät tunturien väliseen valontäyttämään ilmaan. Tienoo tuntui paneutuvan lepoon tulisen, kirkkaan päivänpaisteen uuvuttamana. Aina kasteisesta aamunkoitosta asti oli viikatteiden laulua kukkaniityillä, sierojen kahnutusta rautaa vasten ja ihmisäänien huutelua kajahdellut taloista läheltä ja kaukaa. Nyt vaikenivat kaikki työ touhun äänet; puolipäivälepo alkoi. Kristiina istui rauniossa ja kuunteli. Vain virrankohinaa kuului nyt, ja lehdet kahisivat hiukan lehdossa; hienonhienoa rapinaa ja hiljaista kärpästen surinaa niityltä, yksinäisen kotilehmän kellon kalahtelua jostakin kaukaa. Lintu lentää liipotti, nopeaan ja äänettömänä, pitkin lepikon laitaa, toinen lintu lennähti ylös niityn mättäiköstä ja pyrähti visertää lirauttaen vähän matkan päähän ohdakkeen varteen.

Mutta rinteellä liukuvat siniset varjot, tunturin reunan takaa kumpuilevat, kesätaivaan sineen sulavat poutapilvet, Laagenin veden kimallus puiden takana, päivänpaisteen valkoinen välke lehvillä — kaikki tämä tunkeutui hänen tajuntaansa enemmän sisäiseen korvaan erottuvina hiljaisuuden ääninä kuin silmien näkyinä. Pääliina vedettynä otsalle suojaksi auringonpaisteelta istui Kristiina kuunnellen valon ja varjojen leikkiä laakson yllä.

— Kaikki tulet palavat viimein loppuun —.

Lepikossa pitkin vesiperäistä joenrantaa kiilui lähteensilmäkkeitä pimennossa tiheiden pajupensaiden välissä. Siellä kasvoi saraa ja niittyvillamättäitä, mutta tiheinä mattoina rehotti kurjenjalka harmaanvihreine viisisormisine lehtineen ja punaruskeine kukkineen. Kristiina oli poiminut niitä aimo kantamuksen. Hän oli usein miettinyt, eikö tällä yrtillä olisi hyödyllistä voimaa: hän oli kuivannut sitä ja kiehuttanut sitä ja hautonut oluessa ja simassa. Mutta se ei näyttänyt kelpaavan mihinkään. Kuitenkaan ei Kristiina voinut koskaan olla menemättä rantarämeelle ja kastelematta kenkiään niitä kerätessään.

Nyt hän nyppi kaikki lehdet varsista ja palmikoi seppeleen tummista kukkalatvoista. Ne muistuttivat väriltään sekä punaista viiniä että ruskeaa simaa, olivat pohjalta punaisen hedekimpun alta kosteita ikään kuin medestä. Kesäisin solmi Kristiina seppeleen ylhäällä isossa ylistuvassa olevalle Neitsyt Maarian kuvalle — sellainen oli tapa etelämaissa, niin hän oli kuullut papeilta, jotka olivat olleet siellä.

Muuten ei hänellä nyt ollut ketään, kelle laittaa seppeleitä. Tässä laaksossa ei nuorilla miehillä ollut tapana seppelöidä päätään lähtiessään karkeloihin kisaniitylle. Trøndelageniin olivat jostakin henkivartiopalveluksista kotiin palanneet miehet tuoneet tämän tavan. Äiti ajatteli, että tämä paksu mustanpunainen seppele somistaisi hyvin kauniisti Gauten vaaleita kasvoja ja kullankeltaista tukkaa — tai Lauritsan pähkinänruskeaa harjaa.

— Kokonainen iankaikkisuus oli siitä ajasta, jolloin hänellä oli ollut tapana mennä hoitajanaisineen ja pikkupoikineen Husabyn lähellä olevaan karjahakaan pitkinä kesäisinä poutapäivinä. Silloin eivät hän ja Frida voineet saada valmiiksi seppeleitä kyllin nopeasti noille kaikille maltittomille pikku pojille. Hän muisti kantaneensa Lauritsaa vielä rinnoillaan, mutta Ivarin ja Skulen mielestä rintalapsenkin piti saada seppele — sen pitäisi olla hyvin pienistä kukista, tuumivat nelivuotiaat —.

Nyt hänellä oli vain aikuisia lapsia.

Nuori Lauritsa oli viidentoista vuoden vanha; häntä ei kai vielä olisi voinut laskea täysikasvuiseksi. Mutta äiti oli vähitellen tullut huomaamaan, että tämä poika oli hänelle etäisin kaikista lapsista. Lauritsa ei pysytellyt hänestä loitolla tahallaan, niinkuin Bjørgulf oli tehnyt, eikä hän ollut umpimielinen tai ainakaan näyttänyt sellaiselta, kuten sokea poika. Mutta hän oli varmasti kuitenkin paljon vaiteliaampi luonteeltaan — kukaan ei vain ollut kiinnittänyt siihen huomiota silloin kun kaikki veljekset olivat kotona: hän oli vaalea ja terve, näytti aina iloiselta ja hyväntahtoiselta, ja kaikki pitivät tuosta ystävällisestä lapsesta tulematta ajatelleeksi, että Lauritsa melkein aina kulki yksin ja vaiti.

Häntä pidettiin kauneimpana kaikista Jørundgaardin Kristiinan kauniista pojista. Äidistä tuntui aina, että, se, jota hän juuri sillä hetkellä ajatteli, oli miltei kaunein, mutta hänkin tunsi, kuinka Lauritsa Erlendinpojasta näytti säteilevän ikään kuin valaiseva hohde. Hänen vaaleanruskea tukkansa ja omenanraikkaat poskensa olivat kuin kullatut, auringonpaisteen kyllästämät; myös hänen suuret tummanharmaat silmänsäkin näyttivät olevan sirotellut täyteen pieniä keltaisia kipinöitä — hän muistutti hyvin paljon Kristiinaa itseänsä sellaisena kuin hän oli ollut nuorena; äidin vaalea hehkeys oli hänessä ikään kuin päivetyksen valelema. Ja hän oli iso ja vahva ikäisekseen, pystyvä ja ripeä kaikessa työssä mihin hänet pantiin, kuuliainen äidilleen ja vanhemmille veljilleen, iloinen, siivo ja mukautuvainen. Mutta kuitenkin oli hänessä tuo omituinen etäinen sävy.

Talvi-iltoina, kun talonväki kokoontui kutomatupaan ja lyhensi aikaa leikinlaskulla ja juttelulla, itsekunkin askarrellessa oman työnsä ääressä, istui Lauritsa ihan kuin uneksien. Monena kesäiltana talon päivätyön päätyttyä meni Kristiina ulos ja istuutui pojan luo tämän loikoessa nurmikolla pihkaa pureksien tai suolaheinänkortta suupielessään vatvoen. Hän katsoi pojan silmiä puhutellessaan tätä — oli ikään kuin poika olisi palauttanut ajatuksensa jostakin kaukaa. Sitten hän hymyili suoraan äitiään kohti, vastasi hänelle selvästi ja järkevästi; usein he saattoivat istua kahden ulkona tantereella tuntikaudet puhellen keskenään ystävällisesti ja leppoisasti. Mutta kohta kun Kristiina nousi lähteäkseen sisään, oli ikään kuin Lauritsa olisi kääntynyt ajatuksineen jälleen harhailemaan kaukaisuuksissa.

Eikä Kristiina voinut mitenkään päästä selville, mitä poika oikein niin syvästi mietti. Lauritsa oli varsin ketterä urheilussa ja aseidenkäytössä — mutta kuitenkin hän oli paljon vähemmän innostunut sellaiseen kuin Kristiinan muut pojat olivat olleet, eikä hän koskaan samoillut yksinään pyyntimatkoilla, vaikka tulikin iloiseksi, kun Gaute pyysi häntä mukaansa metsästämään. Vielä ainakaan tuo kaunis nuorukainen ei näyttänyt huomaavan, että naiset katselivat häntä hellin silmin. Hänellä ei ollut minkäänlaista halua kirjaoppiin, ja puheet vanhempien veljien luostariinmenoaikeista eivät näyttäneet paljoakaan kiinnittävän nuorimman mieltä. Kristiina ei voinut mistään päättää pojan ajatelleen tulevaisuudestaan muuta kuin että hän yhä edelleen oleksisi aikojaan täällä kotona ja auttaisi Gautea talonhoidossa, samoin kuin nytkin.

Toisinaan tuntui Kristiinasta, että Lauritsa muistutti hiukan isäänsä tuolla omituisella hajamielisellä olemuksellaan — mutta Erlendin pehmeä, ponneton luonteenlaatu oli vaihdellut huiman raisuuden kanssa, eikä Lauritsalla ollut vähääkään isän jyrkkää kiivautta. Erlend ei ollut milloinkaan ollut niin kaukana kaikesta siitä, mitä hänen ympärillään liikkui —

* * * * *

Lauritsa oli nyt nuorin. Munan oli nukkunut jo kauan ylhäällä hautamäellä isänsä ja pikkuveljen rinnalla. Hän kuoli varhain keväällä vuotta myöhemmin kuin Erlend oli saanut surmansa.

Leski oli kulkenut miehensä kuoleman jälkeen niinkuin ei olisi kuullut eikä nähnyt. Enemmän kuin surua ja tuskaa hän tunsi kohmettavaa kylmyyttä ja tunteetonta voipumusta koko ruumiissaan ja sielussaan, ikään kuin olisi itsekin vuotanut vertaan kuiviin miehensä kuolinhaavoista.

Koko hänen elämänsä oli ollut hänen miehensä sylissä siitä kohtalokkaasta keskipäivän hetkestä saakka Skogin niittyladossa, jolloin hän oli ensi kerran antautunut kokonaan Erlend Nikulauksenpojalle. Silloin hän oli ollut niin nuori ja kokematon; ei ollut tajunnut tekemästään enempää kuin että koetti salata, että häntä olisi lähinnä itkettänyt Erlendin hänelle tuottama tuska; mutta sittenkin hän hymyili, sillä hän uskoi antaneensa rakastajalleen kalleimman lahjan. Ja olkoonpa se ollut hyvä lahja tai ei — hän oli antanut Erlendille itsensä, kokonaan ja ainiaaksi. Jumala oli laupeudessaan koristanut kauneudella ja terveydellä hänen neitseellisen elämänsä antaessaan hänen syntyä turvattuun ja kunnialliseen elämäntilaan, jota hänen vanhempansa olivat suojanneet kaikkina niinä vuosina, joina he olivat kasvattaneet häntä hellän ankarasti — molemmin käsin oli Kristiina antanut kaikki Erlendille, ja sen jälkeen hän oli elänyt tämän syleilyssä.

Niin monet kerrat hän oli sitä seuranneina vuosina ottanut vastaan Erlendin hyväilyt kovana ja kylmänä vihasta ja mukautunut kuuliaisesti miehensä tahtoon, vaikka hänestä oli tuntunutkin kuin täytyisi hänen menehtyä väsymyksen näännyttämänä. Jonkinlaista kiukkuista iloa tuntien hän oli ajatellut nähdessään Erlendin kauniit kasvot ja terveen, kauniin ruumiin, että tuo ei enää voinut häntä sokaista näkemästä miehen sydäntä. Niin, Erlend oli yhtä nuori ja yhtä kaunis; yhä hän saattoi riehahtaa yhtä kuumaan kiihkoon hyväilyissään kuin silloin, kun Kristiina oli nuori. Mutta hän, Kristiina, oli vanhentunut, niin hän ajatteli ja tunsi kuin ylpeyden ja voitonriemun huumausta siitä. Helppoahan on pysyä nuorena sen, joka ei koskaan ota oppiakseen, joka ei viitsi soveltautua olosuhteiden mukaan eikä viitsi taistella pakottaakseen olosuhteet mukautumaan miehen tahtoon.

Mutta silloinkin kun hän otti vastaan Erlendin suutelot tiukasti suljetuin huulin ja kääntyi koko olemuksellaan hänestä pois taistellakseen poikiensa tulevaisuuden puolesta, hän aavisti antautuvansa tähänkin työhön sillä kuumalla hehkulla, jonka mies kerran oli sytyttänyt hänen vereensä. Vuodet olivat viilentäneet häntä, luuli hän, sillä hän ei kuumennut enää silloin, kun Erlendin silmiin syttyi tuo entinen kiilto ja hänen ääneensä se syvä sointu, jotka olivat saaneet hänet hiukenemaan, tahdottomana ja onnesta raukeana ensi aikoina, jolloin hän oli tuntenut Erlendin. Mutta samoin kuin hän silloin oli ikävöinyt saada virkistää eron vaikeutta ja tuskallisuutta kohtauksessa Erlendin kanssa, samoin ikävöi hän nyt syvästi ja palavasti päämäärää, joka oli saavutettu sitten kun hän kerran, pitkän pitkien aikojen perästä, istuisi valkohapsisena eukkona ja näkisi poikansa hyvissä oloissa ja turvattuina. Erlendin poikien vuoksi hän nyt kärsi entistä ahdistusta edessäolevasta epävarmuudesta. Yhä kidutti häntä kaipuu, joka oli kuin nälkä ja polttava jano — hänen täytyi saada nähdä poikiensa menestyvän.

Ja samoin kuin hän ensiksi oli antautunut Erlendille, samoin hän nyt antautui sille maailmalle, joka oli versonut heidän yhdyselämänsä ympärille —; heittäytyi tyydyttämään jokaista kohtaavaa vaatimusta, joka oli täytettävä, tarjoutui jokaiseen työhön, joka oli suoritettava Erlendin ja hänen lapsiensa viihtymyksen turvaamiseksi. Puolittain käsitti vaimo itsekin elävänsä Erlendin kanssa, kun hän Husabyssä asuessaan pohti yhdessä heidän pappinsa kanssa miehen arkussa olevia kirjeitä, kun hän puheli miehensä torpparien ja työläisten kanssa, hääri piikojensa kanssa aitoissa ja kodassa, istui hevoshaassa hoitajanaisten kanssa paimentamassa lapsiaan poutaisena kesäpäivänä. Hän aavisti itsekin, että hän kohdisti vihansa Erlendiin, kun jokin kävi talossa hullusti ja kun lapset tekivät vasten äidin tahtoa, Erlendiä kohti virtasi hänen ilonsa, kun saatiin heinät kuivina korjuuseen kesällä ja runsaasti viljaa syksyllä, kun vasikat menestyivät ja kun hän kuuli poikiensa kirmailevan ja nauravan pihalla. Hänen sydämensä pohjukassa hehkui salaa, että hän oli Erlendin, kun hän laski valmiina kädestään viimeisen kaikille seitsemälle pojalleen ompelemistaan pyhäpuvuista ja seisoi riemumielin katselemassa valmistuneen talventyönsä kaunista kasaa. Erlendiin hän oli kyllästynyt ja väsynyt, kun kevätiltana palasi joelta piikoineen — he olivat pesseet viime keritsemisen villat, keittäneet vettä rannalla olevassa padassa, huuhdelleet joessa — ja emäntä itse oli lanteiltaan kuin piesty, käsivarret pitkälle ylös mustina talista, lampaan haju ja rasvainen lika tunkeutuneena läpi vaatteiden, niin että hänestä tuntui kuin ei hänen ruumiinsa voisi tulla puhtaaksi kolmellakaan kylvyllä.

Ja nyt, kun Erlend oli poissa, tuntui leskestä, ettei hän nähnyt elämänsä levottomalla touhulla enää olevan mitään tarkoitusta. Erlend oli kaatunut, ja silloin täytyi hänenkin kuolla kuin puu, jonka juuret on katkaistu. Ne nuoret vesat, jotka olivat puhjenneet esiin hänen helmansa ympärille, ne saivat nyt versoa omilla juurillaan. Ne olivat kyllin vanhoja hoitaakseen kukin oman kohtalonsa. Ohimennen välähti Kristiinan mieleen: — jos hän olisi käsittänyt sen ennemmin, silloin kun Erlend sen sanoi. Varjomaisia kuvia elämästä Erlendin kanssa ylhäällä tunturitalossa liukui hänen sielunsa läpi — he molemmat nuortuneina pikku lapsi välissään. Mutta ei hän silti katunut tai surrut. Itse hän ei ollut voinut erottaa elämäänsä poikien elämästä, nyt tulisi kuolema pian heidät erottamaan, sillä ilman Erlendiä ei hänellä ollut elinvoimaa. Kaikki, mitä oli tapahtunut ja mitä tulisi tapahtumaan, oli säädetty — kaikki tapahtuu niinkuin säädetty oli.

* * * * *

Hänen hiuksensa ja hipiänsä harmaantuivat, hän viitsi tuskin siistiä itseään tai panna vaatteitaan kunnollisesti ylleen. Öisin hän makasi ajatellen elämäänsä Erlendin kanssa, päivin hän kulki kuin unessa, ei puhunut koskaan kysymättä kenellekään, ei näyttänyt edes kuulevan, kun pikku pojat puhuivat hänelle. Tuo toimelias ja vireä nainen ei kajonnut käsillään mihinkään työhön. Rakkaus oli ollut kaiken hänen ajallisen aherruksensa takana — Erlend ei ollut siitä paljoakaan välittänyt; hän ei ollut halunnut sen kaltaista rakkautta. Mutta Kristiina ei voinut sitä auttaa; hänen luonnossaan oli rakastaa sillä tavoin uurastaen ja huolehtien.

Hän näytti olevan solumassa kuolemanhorrosta kohti. Silloin tuli seudulle kulkutauti kaataen hänen poikansa sairasvuoteelle, ja äiti heräsi.

Tauti oli vaarallisempi aikuisille kuin lapsille. Ivariin se tarttui niin ankarana, ettei kukaan odottanut hänen jäävän eloon. Poika sai kuumeessa jättiläisvoimat, hän karjui, tahtoi nousta ylös ja ottaa aseensa — isän kuolema näytti kajastelevan hänen mielessään. Hädin tuskin saivat Naakkve ja Bjørgulf hänet hillityksi. Sitten joutui myös Bjørgulf vuoteeseen. Lauritsan kasvot olivat turvonneet tuntemattomiksi, silmät kiiluivat elottomasti kahdessa kapeassa raossa — ikään kuin loppuun palamaisillaan kovassa kuumeessa.

Äiti valvoi ylistuvassa näiden kolmen luona. Naakkve ja Gaute olivat sairastaneet tämän taudin pieninä, ja Skule oli paljon vähemmän sairas kuin toiset veljet, Frida hoiti häntä ja Munania alhaalla tuvassa. Ei kukaan luullut Munanilla olevan mitään vaaraa, mutta hän ei ollut koskaan ollut vahva, ja eräänä iltana, kun he luulivat hänet melkein terveeksi, hän vaipui äkkiä tainnoksiin. Frida ehti juuri parahiksi ilmoittaa äidille — Kristiina juoksi alas, ja kohta sen jälkeen veti Munan viimeisen henkäyksensä hänen sylissään.

Lapsen kuolema herätti hänet uuteen, täysin valveutuneeseen epätoivoon. Hänen raju surunsa pikkulapsen vuoksi, joka vaipui kuolemaan äidin rinnoilta, oli ollut ikään kuin kaikkien surmattujen onnenunelmien muiston ruskotuksen värittämä. Oman sydämen myrsky piti Kristiinaa pystyssä silloin. Ja tuo äärimmäinen jännitys, joka päättyi siihen, että hän näki miehensä surmattavan silmäinsä edessä, jätti jälkeensä sellaisen sielun uupumuksen, että hän itse uskoi varmasti kuolevansa pian suruun Erlendin vuoksi. Mutta tämä varmuus tylsytti tuskan tutkaimen. Hän tunsi hämärän ja varjon tihenevän ympärillään odottaessaan oven avautuvan hänellekin —.

Munanin pienen ruumiin ääressä äiti seisoi valveutuneena ja harmaana. Tuo kaunis suloinen pikku poika oli ollut hänen pienimpänään niin monta vuotta, viimeisenä lapsukaisena, jota hän vielä uskalsi hellitellä ja jolle hän saattoi nauraa silloin kun hänen olisi pitänyt olla ankara ja totinen ja ojentaa poikaansa tämän pienistä pahanteoista ja ajattelemattomuuksista. Ja Munan oli ollut niin hellä ja kiintynyt äitiinsä. Tuska viilsi häntä syvään — niin lujasti kiinni hän oli vielä elämässä, niin helposti kuin hän luuli ei nainen voinut kuolla ammennettuaan elonvertansa niin moniin uusiin nuoriin sydämiin.

Kylmän, kipeän epätoivon vallassa hän kulki ruumisoljilla makaavan lapsen ja sairaiden poikien väliä. Munan makasi vanhassa tuvassa, missä aikaisemmin pikku lapsi ja sitten isä olivat maanneet — kolme ruumista hänen talossaan vajaan vuoden aikana. Ahdistuksen kuristamin sydämin, mutta jäykkänä ja mykkänä hän odotti seuraavan kuolemaa — hän odotti sitä kuin väistämätöntä kohtaloa. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt tarpeeksi mitä oli saanut, kun Jumala antoi hänelle niin monta lasta. Ja pahinta oli, että hän tavallaan oli ymmärtänyt. Mutta hän oli ajatellut enemmän vaivoja, ahdistusta ja taistelua — vaikka olikin saanut oppia yhä uudelleen kaipauksesta, aina kun joku lapsi kasvoi pois hänen helmastaan, ja riemusta, aina kun uusi lepäsi hänen rinnoillaan — että ilo oli sanomattoman paljoa suurempi kuin vaivat ja tuska. Hän oli napissut siitä että hänen lastensa isä oli niin epävakainen mies ja ajatteli niin vähän jälkeen jäävää sukuaan. Hän unohti aina, ettei Erlend ollut ollut toisenlainen silloinkaan, kun hän, Kristiina, itse rikkoi Jumalan käskyä ja polki omaa sukuaan saadakseen hänet.

Nyt oli Erlend kaatunut pois hänen rinnaltaan. Ja nyt hän odotti saavansa nähdä poikiensa kuolevan toisen toisensa jälkeen. Ehkä hän joutuisi lopulta istumaan jälleen lapsettomana äitinä.

Oli niin paljon sellaista, mitä hän tosin oli nähnyt ennenkin, mutta mitä hän ei ollut paljon ajatellut siihen aikaan kun näki maailman ikään kuin omansa ja Erlendin rakkauden usvan läpi. Hän oli kyllä käsittänyt, että Naakkve otti vakavalta kannalta sen, että hän oli esikoinen ja velvollinen olemaan veljesparvensa päänä ja esimiehenä. Hän oli myös nähnyt Naakkven olevan hyvin kiintyneen Munaniin. Kuitenkin hän hätkähti kuin jotakin odottamatonta nähdessään vanhimman veljen kiihkeän surun nuorimman kuolemasta.

Mutta muut pojat paranivat, vaikka se kestikin pitkän aikaa. Pääsiäisenä hän saattoi mennä kirkkoon neljä poikaa mukanaan, mutta Bjørgulf oli vielä makuulla ja Ivar oli liian heikko mennäkseen ulos huoneesta. Lauritsa oli kasvanut paljon pituutta sairasvuoteella maatessaan, ja muutenkin tuntui siltä kuin tämän puolenvuoden tapahtumat olisivat vieneet hänet pitkän matkaa edelle iästään.

Silloin tuntui Kristiinasta, että hän oli nyt vanha nainen. Hänen mielestään saattoi nainen olla nuori niin kauan kuin hänellä on pieniä lapsia, jotka nukkuvat hänen käsivarrellaan öisin, leikkivät äidin ympärillä päivin ja vaativat hänen huolenpitoaan ympäri vuorokauden. Kun lapset ovat kasvaneet äidistä eroon, on äiti vanha nainen.

Hänen uusi lankonsa Jammælt Halvardinpoika puhui hänelle, että Erlendinpojat olivat kovin nuoria, ja itse oli Kristiina vain vähän yli neljänkymmenen; hän tulisi tietenkin pian huomaamaan, että hänen täytyi mennä uusiin naimisiin; hän tarvitsi miehen, joka voisi auttaa häntä talon hoidossa ja nuorempien poikien kasvattamisessa. Jammælt mainitsi useita kunnon miehiä, jotka hänen mielestään voisivat soveltua puolisoksi Kristiinalle — Kristiina saisi kyläillä heidän luonaan Ælinissä syksyllä, ja Jammælt pitäisi huolen siitä, että hän saisi tavata heitä, ja sitten he voisivat puhua lähemmin näistä asioista.

Kristiina hymyili vaisusti. Niin — hän oli vain neljänkymmenen vuoden vanha. Jos hän olisi kuullut jostakin toisesta naisesta, joka oli joutunut leskeksi yhtä nuorena, joukko kasvavia lapsia ympärillään, hän olisi sanonut samaa kuin Jammælt — että hänen oli mentävä uusiin naimisiin, etsittävä tukea uudelta mieheltä ja että hän saattoi antaa tälle vielä useita lapsia. Mutta hän itse ei tahtonut —.

Kohta pääsiäispyhien jälkeen tuli Ælinin Jammælt Jørundgaardiin; se oli toinen kerta, jolloin Kristiina tapasi sisarensa uuden miehen. Kristiina ja hänen poikansa eivät olleet olleet kihlajaisissa Dyfrinissä eivätkä häissä Ælinissa. Nuo molemmat pidot oli pidetty peräkkäin liki toisiaan sinä keväänä, jolloin hän kantoi viimeistä lastaan. Heti kun kuuli Erlend Nikulauksenpojan surmasta, oli Jammælt rientänyt Siliin; neuvoin ja toimin hän auttoi vaimonsa sisarta ja sisarenpoikia, järjesti parhaansa mukaan kaikki, mitä oli tehtävä isännän kuoleman jälkeen, ja otti ajaakseen syytteen surmaajia vastaan, kun Erlendinpojista ei kukaan vielä ollut täysi-ikäinen. Mutta siihen aikaan Kristiina ei tajunnut mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Ei edes Gudmund Torenpojan tuomio, kun hänet oli todistettu Erlendin surmaajaksi, näyttänyt paljon liikuttavan häntä.

Tällä kertaa hän puheli enemmän lankonsa kanssa, ja tämä tuntui hänestä miellyttävältä mieheltä. Nuori hän ei ollut, samanikäinen kuin Simon Darre — vakaa ja tyyni mies, suuri ja tukeva ja hyvin tummaverinen, kasvonpiirteiltään varsin kaunis, mutta jonkin verran köyryhartiainen. Hänestä ja Gautesta tuli heti paikalla hyvät ystävät. Naakkve ja Bjørgulf olivat aina isän kuolemasta asti liittyneet yhä kiinteämmin toisiinsa ja pysytelleet erillään kaikista muista. Mutta Ivar ja Skule sanoivat äidille pitävänsä Jammæltista, "— kuitenkin olisi Ramborg meidän mielestämme voinut kunnioittaa Simonia pitämällä leskeyttä vähän kauemmin — Simonin veroinen ei tämä hänen uusi miehensä sentään ole." Kristiina huomasi, että nämä hänen kaksi rasavilliään muistivat vielä Simon Andreksenpoikaa: tämän he olivat sallineet ojentaa heitä sekä tuimilla sanoilla että näennäisellä leikillä, vaikka nuo molemmat kärsimättömät pojat eivät sietäneet nuhteen sanaakaan omilta vanhemmiltaan silmiensä säkenöimättä kiukusta ja käsiensä pusertumatta nyrkkiin.

Jammæltin ollessa Jørundgaardissa tuli myös Munan Baardinpoika sinne kyläilemään Kristiinan luo. Ei ollut nyt enää suuria jäljellä vanhasta velikullasta. Hän oli tekeytynyt suureksi ja mahtipontiseksi vanhoilla päivillään, kantaen raskasta ruhoaan jokseenkin ryhdikkäästi, niin että hän näytti pitemmältä ja arvokkaammalta kuin oli. Nyt oli kihti köyristänyt hänet, ja nahka lerpotti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä; hän oli kuin mikäkin ukonrähjys, kaljupäinen, vain vaivainen reunus elottomia valkoisia haituvia oli niskan ympärillä. Muinoin oli vankka, sinisenmusta parranjuuri tummentanut piukkaa, lihakasta naamaa, mutta nyt versoi harmaa sänki rehevänä kaikissa leuan ja kaulan veltoissa poimuissa, missä hänen oli vaikea päästä niihin käsiksi partaveitsellä. Hän oli tullut tihrusilmäiseksi, kuolasi vähän — ja lisäksi vaivasi häntä kovasti heikko vatsa.

Hänellä oli mukanaan Inge-poikansa, jota ihmiset kutsuivat Flugaksi äidin mukaan; hänkin oli jo vanhahko mies. Isä oli auttanut tätä poikaa hyvin eteenpäin elämässä; toimittanut hänet rikkaisiin naimisiin ja saanut Halvard-piispan ottamaan huolehtiakseen Ingestä — Munan oli ollut naimisissa piispan serkun kanssa, ja Halvard-herra tahtoi sen vuoksi mielellään auttaa Ingeä hyvinvointiin, jottei tämän tarvitsisi kalvaa Katriina-rouvan lasten osaa. Piispa oli saanut virkansa mukana läänitysmaita Hedemarkenista ja oli silloin ottanut Inge Munaninpojan toimitsijakseen, joten tällä nyt oli melkoinen maaomaisuus Skaunissa ja Ridabussa. Hänen äitinsäkin oli ostanut itselleen talon niiltä seuduin; tämä oli nyt hyvin hurskas ja hyväätekeväinen nainen ja oli luvannut elää puhtaudessa kuolemaansa asti. "Niin, ei hän ole vielä ikäloppu eikä raihnainen", sanoi Munan-herra loukkautuneena nähdessään Kristiinan hymyilevän. Hän olisi kovin mielellään tahtonut järjestää asiat niin, että Brynhild olisi muuttanut hänen luokseen emännöimään hänen Hamarin lähellä olevaan taloonsa, mutta tämä ei suostunut siihen.

Hänellä oli niin vähän iloa vanhoilla päivillään, valitti Munan-herra. Hänen lapsensa olivat niin eripuraisia — täyssisarukset olivat huonoissa väleissä keskenään ja riitelivät ja käräjöivät sisarpuoltensa kanssa. Pahin oli nuorin tytär; hänet oli Munan saanut jalkavaimonsa kanssa naineena miehenä ollessaan, joten hän ei voinut antaa tälle mitään perintöä, ja sen vuoksi tytär kyni isäänsä minkä jaksoi tämän eläessä. Tytär oli leski ja oli asettunut Skogheimiin, siihen taloon, joka oli Munan-herran varsinainen tyyssija; ei isä eivätkä sisaret saaneet häntä sieltä hievahtamaan. Munan pelkäsi häntä kuin hirmua, mutta kun hän koetti paeta jonkun muun lapsensa luo, piinattiin häntä sielläkin valituksilla toisten ahneudesta ja epärehellisestä menettelystä. Parhaiten hän viihtyi nuorimman aviossa syntyneen tyttärensä luona, joka oli nunnana Gimsøyssä; hän viihtyi mielellään jonkun hetken luostarin vierasmajassa, koetti silloin hartaasti parantaa sieluaan katumuksenteolla ja rukouksilla tyttärensä ohjaamana, mutta hän ei jaksanut kestää sellaista elämää kauan kerrallaan. Kristiina ei ottanut oikein uskoakseen, että Brynhildin pojat olivat paljoakaan kiltimpiä isälleen kuin toiset lapset, mutta siinä ei Munan antanut perään; he olivat hänelle rakkaammat kaikkia muita jälkeläisiä.

Mutta niin surkea kuin tämä Kristiinan sukulainen olikin, näytti seurustelu hänen kanssaan saavan Kristiinan kivettyneen murheen ensi kerran vähän sulamaan. Munan-herra pakisi Erlendistä lakkaamatta — milloin hän ei ruikuttanut omia koettelemuksiaan, silloin hän kertoi vain serkku-vainajastaan ja kehui Erlendin urotöitä — mutta kaikkein mieluimmin hänen raisua nuoruuttaan: Erlendin huimaa vallattomuutta silloin kun hän ensi kertaa pääsi maailmalle pois kotoaan Husabystä, missä Magnhild-rouva oli nyreissään hänen isälleen ja isä vanhimmalle pojalleen, ynnä Hestnæsista ja hurskaan, vakavan kasvatusisän Baard-herran luota. Munan-herran pakinain olisi luullut olevan omituista lohdutusta Erlendin surevalle leskelle. Mutta omalla tavallaan oli ritari rakastanut nuorta sukulaistaan, ja hänen mielestään tämä aina vei kaikista muista miehistä voiton kauneudessa, rohkeudessa — niin, ja ymmärryksessäkin, kunhan hän vain olisi viitsinyt sitä käyttää, sanoi Munan innokkaasti. Ja vaikka Kristiinan täytyi ajatella, ettei tainnut olla Erlendin parhaaksi se, että hän tuli kuninkaan henkivartioon kuudentoista vuoden vanhana, tämä serkku oppimestarinaan ja ohjaajanaan, niin oli hänen sentään pakko hymyillä, surumielisesti ja hellästi, kun Munan Baardinpoika puhui niin että sylki valui suupielistä ja kyyneleet heruivat hänen vanhoista punareunaisista silmistään, kertoessaan Erlendin säihkyvän iloisesta elämänhalusta tämän hehkeimmässä nuoruudessa ennen kuin hän sotkeutui onnettomuuteen Eline Ormintyttären kanssa ja poltti itsensä elinajakseen.

Jammælt Halvardinpoika, joka istui vakavasti keskustellen Gauten ja Naakkven kanssa, katsoi kummastellen kälyynsä. Tämä oli istuutunut poikkipenkille tuon epämiellyttävän vanhuksen ja Ulf Haldorinpojan kanssa, joka Jammæltin mielestä näytti jonkin verran synkältä, mutta Kristiina hymyili puhellessaan heidän kanssaan ja tarjoillessaan — Jammælt ei ollut ennen nähnyt hänen hymyilevän, mutta se somisti häntä kovin, ja hänen pieni, matala naurunsa oli kuin aivan nuoren neidon.

Jammælt puheli, että oli mahdotonta kaikkien näiden kuuden veljeksen jäädä oleskelemaan äidin kotitaloon. Eihän ollut odotettavissa, että kukaan rikas ja tasavertainen mies naittaisi sukulaisnaistaan Nikulaukselle, jos tämän viisi veljeä jäisivät samaan pesään hänen kanssaan ja ehkä elämään talon varoista naimisiin mentyäänkin. Ja heidän olisi nyt ruvettava katselemaan Nikulaukselle vaimoa — hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja hänellä näytti olevan voimakas luonto. Sentähden tahtoi Jammælt ottaa mukaansa Ivarin ja Skulen lähtiessään takaisin etelään; siellä hän kyllä löytäisi heille keinoja menestymiseen. Erlend Nikulauksenpojan jouduttua niin onnettomasti päiviltä oli käynyt ilmi, että nyt muistivat maan suurpäällikötkin vainajan olleen heidän vertaisiaan, että hänet synnyltään ja sukuperältään oli aiottu kulkemaan useimpien heidän edellä, Erlend kun oli ystävällinen, tavallaan hyvinkin ylväs, rohkea ja urhoollinen sotapäällikkö — mutta onni ei ollut ollut hänelle myötäinen. Oli suhtauduttu tavattoman ankarasti niihin miehiin, jotka olivat olleet osallisina isännän surmaamiseen hänen omalla pihallaan. Ja Jammælt tiesi kertoa, että monet olivat kyselleet häneltä Erlendin pojista. Jouluna hän oli tavannut sudrheimiläisiä, ja he olivat silloin maininneet, että nämä nuorukaiset olivat heidän sukulaisiaan; Jon-herra oli käskenyt hänen viedä terveisiä ja sanoa, että omaisinaan hän ottaisi vastaan ja pitäisi luonaan Erlend Nikulauksenpojan pojat, jos joku heistä tahtoisi liittyä häneen. Jon Haftorinpojan piti nyt mennä naimisiin Elin-neidon, Erling Vidkuninpojan vanhimman tyttären kanssa, ja nuori morsian oli kysynyt, olivatko pojat isänsä näköisiä: hän muisti hyvin, että Erlend oli vieraillut heidän luonaan Bergenissä hänen lapsena ollessaan ja että tämä oli ollut hänen mielestään kaunein kaikista miehistä. Mutta neidon veli, Bjarne Erlinginpoika, oli sanonut, että mitä vain hän voisi tehdä Erlend Nikulauksenpojan poikien hyväksi, sen hän tekisi sydämen ilolla.

Kristiina istui ja katseli kaksoispoikiaan Jammæltin puhuessa. He kehittyivät yhä enemmän isänsä näköisiksi: silkinhieno, sysimusta tukka painautui sileänä liki pääkalloa, mutta kähertyi hiukan otsalla ja solakan niskan ympärillä. Heillä oli kapeat kasvot, korkea, suorana eteenpäin ulkoneva nenä, hienopiirteinen, pieni suu, lihassolmu kummassakin suupielessä. Mutta heillä oli lyhyempi ja leveämpi leuka ja tummemmat silmät kuin Erlendillä. Ja vaimosta tuntui nyt, että ennen kaikkea oli Erlendin tehnyt niin ihmeellisen kauniiksi juuri hänen silmänsä, jotka olivat niin yllättävän vaaleansiniset ja kirkkaat noissa muuten niin tummaverisissä, sysimustan tukan kehystämissä kasvoissa.

Mutta nyt välähtivät nuorten poikien silmät teräksensinisiltä, kun Skule vastasi tätinsä miehelle — hänellä oli tapana esiintyä kaksosten puhemiehenä:

"Me kiitämme teitä tästä hyvästä tarjouksesta, lanko. Mutta me olemme jo puhuneet Munan-herran ja Ingen kanssa ja neuvotelleet vanhempien veljiemme kanssa — olemme jo sopineet Ingen ja hänen isänsä kanssa. Nämä miehet ovat lähimmät sukulaisemme isän puolelta, ja me menemme Ingen kanssa etelään ja aiomme olla hänen talossaan tämän kesän ja vähän pitempäänkin —"

Pojat tulivat alas tupaan Kristiinan luo illalla, kun hän oli paneutunut makuulle:

"Niin, me odotamme teiltä, äiti, että ymmärrätte tämän", sanoi Ivar Erlendinpoika.

"Me emme kerjää sukulaisapua ja ystävyyttä niiltä miehiltä, jotka istuivat vaiti silloin kun näkivät isän kärsivän vääryyttä", lisäsi Skule.

Äiti nyökkäsi.

Hänen mielestään pojat menettelivät oikein. Jammælt oli ymmärtäväinen ja oikeinajatteleva mies, sen hän käsitti, ja hänen tarjouksensa oli tehty hyvässä tarkoituksessa — mutta hänelle oli mieleen, että pojat olivat uskollisia isälleen. Tosin hän ei ollut ajatellutkaan ennen, että hänen poikansa joskus tulisivat palvelemaan Brynhild Flugan poikaa.

* * * * *

Kaksoset lähtivät Inge Flugan kanssa niin pian kuin Ivar oli kyllin vahva ratsastamaan. Talossa oli kovin hiljaista heidän mentyään. Äiti muisti, että viime vuonna näihin aikoihin hän makasi kutomatuvassa vastasyntynyt lapsi vierellään — se tuntui hänestä kuin unelta. Niin lyhyt aika oli siitä, kun hän oli tuntenut itsensä nuoreksi, mieli täynnä nuoren naisen kaipausta ja surua, toivoa ja vihaa ja rakkautta. — Nyt oli hänen laumansa supistunut neljään poikaan, eikä hänen mielessään ollut muuta kuin huolta noista täysikasvuisista nuorista miehistä. Tähän hiljaisuuteen, joka laskeutui Jørundgaardin ylle kaksosten lähdettyä, hulmahti hänen tuskansa Bjørgulfin vuoksi kirkkaan tulenloimun tavoin.

Kun taloon tuli vieraita, muuttivat Bjørgulf ja Naakkve vanhaan liesitupaan. Bjørgulf oli ylhäällä vuoteesta päivisin, mutta kuitenkaan hän ei ollut vielä liikkunut ulkosalla. Sisäistä pelkoa tuntien Kristiina pani merkille, että Bjørgulf istui aina hiljaa samalla paikalla eikä kävellyt koskaan lattialla, liikkui yleensä vähän aina kun äiti oli käymässä hänen luonaan. Äiti tiesi, että hänen silmänsä olivat huonontuneet viime sairauden aikana. Naakkve oli kovin vaitelias — mutta sellainenhan hän oli ollut aina isän kuolemasta alkaen, ja äitiään hän näytti karttavan niin paljon kuin suinkin sopi.

Vihdoin eräänä päivänä Kristiina rohkaisi mielensä ja kysyi vanhimmalta pojaltaan, miten Bjørgulfin näön laita nyt oli. Kauan vastaili Naakkve vältellen. Mutta lopuksi äiti vaati poikaa sanomaan hänelle totuuden.

Naakkve sanoi:

"Hän voi erottaa vielä kirkkaan valon —" Samassa valahti nuori mies itse kalmankalpeaksi, kääntyi äkkiä ja meni ulos huoneesta.

Myöhemmin päivällä, itkettyään itsensä niin väsyksiin, että luuli nyt kykenevänsä puhumaan rauhallisesti poikansa kanssa, Kristiina meni vanhaan tupaan.

Bjørgulf makasi sängyssä. Heti kun äiti tuli ja istuutui pojan sängyn laidalle, hän näki pojan kasvoista, että tämä tiesi hänen puhuneen Naakkven kanssa:

"Äiti. Te ette saa itkeä, äiti", hän pyysi peloissaan.

Mieluimmin olisi äiti heittäytynyt poikansa syliin, itkenyt ja vaikeroinut hänen kovaa kohtaloaan. Mutta hän pujotti vain kätensä pojan käteen peitteen alle:

"Kovasti koettelee Jumala sinun miehuuttasi, poikani", hän sanoi ääni särähtäen.

Bjørgulfin kasvojenilme vaihtui, tuli lujaksi ja päättäväiseksi. Mutta kesti kotvan, ennen kuin hän kykeni vastaamaan:

"Olen tiennyt jo kauan, äiti, että minut oli määrätty kestämään tämä. Jo silloin kun olimme Tautrassa — veli Aslak puhui minulle siitä, että jos minulle kävisi sillä lailla, niin —

"Samoin kuin Herraamme Jeesusta kiusattiin erämaassa, sanoi hän —. Hän sanoi, että oikea erämaa kristityn sielulle on se, että hänen näkönsä ja aistimensa suljetaan — silloin hän seuraisi Vapahtajan jälkiä erämaassa, vaikkakin hänen ruumiinsa olisi keskellä veljien tai omaisten joukkoa. Hän luki Pyhän Bernhardin kirjoista näistä asioista. Ja että jos sielu ymmärtää, että Jumala on valinnut hänet erityisesti sellaiseen kovaan miehuuden koettelemukseen, niin ei hän saa pelätä sitä, ettei hän jaksa. Jumala tuntee sieluni paremmin kuin sielu itse tuntee itsensä —"

Hän jatkoi puhettaan äidille tähän tapaan, osoittaen lohdutuksessaan ikäisekseen harvinaista viisautta ja sielunvoimaa.

Illalla tuli Naakkve Kristiinan luo ja pyysi saada puhua hänen kanssaan kahden kesken. Sitten hän sanoi, että hänellä ja Bjørgulfilla oli aikomus ruveta hengelliseen veljeskuntaan ja hankkia munkiksivihkimys Tautrassa.

Kristiina seisoi tyrmistyneenä, mutta Naakkve jatkoi hyvin rauhallisena. He tahtoivat odottaa kunnes Gaute tulisi täysi-ikäiseksi ja voisi toimia äidin ja nuorempien veljesten puolesta. He veisivät luostarille mukanaan niin paljon omaisuutta kuin Husabyn Erlend Nikulauksenpojan jälkeläisille sopi, mutta he tahtoivat katsoa myös veljiensä etua. Isältään eivät Erlendinpojat olleet perineet mitään mainitsemisen arvoista, mutta ne kolme, jotka olivat syntyneet ennen Gunnulf Nikulauksenpojan luostariinmenoa, omistivat joitakin maakappaleita pohjoisessa — hän oli antanut lahjoja veljenpojilleen jakamalla rikkauksiaan, vaikkakin hän jätti veljelleen suurimman osan siitä, mitä ei antanut kirkolle ja hengellisiin tarkoituksiin. Ja kun Naakkve ja Bjørgulf eivät vaatineet täyttä perintöosaa, se koituisi myös kevennykseksi Gautelle, josta nyt tulisi suvun pää ja jatkaja, kun he kaksi kuolisivat maailmalle, sanoi Naakkve.

Kristiina oli kuin pökerryksissä. Hän ei ollut ikinä uneksinutkaan, että Naakkve ajattelisi munkkielämää. Mutta hän ei virkkanut mitään vastaan — hän oli siinä määrin järkyttynyt. Eikä hän uskaltanut koettaa taivuttaa poikiaan luopumaan niin kauniista ja hyödyllisestä aikomuksesta.

"Jo silloin, kun olimme vielä poikasia ja istuimme yhdessä munkkien luona siellä pohjoisessa, me lupasimme toisillemme, ettemme koskaan eroaisi", sanoi Naakkve.

Äiti nyökkäsi; hän tiesi sen. Mutta hän oli ajatellut sen tarkoitetuksi niin, että Bjorgulf jäisi asumaan Naakkven luo sittenkin, kun vanhin veli menisi naimisiin.

Kristiinasta tuntui miltei ihmeeltä, että Bjørgulf, vaikka oli niin nuori, saattoi kantaa onnettomuutensa niin miehuullisesti. Niinä kertoina, jolloin äiti puheli hänen kanssaan kevään kuluessa, ei hän kuullut muuta kuin jumalisia ja uljaita sanoja poikansa suusta. Käsittämättömältä se tuntui äidistä — mutta se johtui varmaankin siitä, että poika oli ymmärtänyt jo monet vuodet, että tämä olisi lopputuloksena hänen heikkonäköisyydestään, ja niin hän oli kai varustanut sieluaan aina siitä asti, kun oli ollut munkkien luona.

Mutta silloin täytyi Kristiinan ajatella, kuinka kovasti ja raskaasti tämä hänen onneton lapsensa oli kärsinyt — ja hän, äiti, oli niin vähän siitä tajunnut omia huoliaan hautoessaan. Nyt hiipi Kristiina Lauritsantytär polvistumaan, milloin vain oli yksin, kotona ylistuvassa olevan Neitsyt Maarian kuvan eteen ja hänen kirkossa olevan alttarinsa eteen, niin usein kuin kirkko oli auki. Valittaen kaikesta sydämestään hän rukoili nöyrästi itkien Lunastajan lempeää äitiä olemaan Bjørgulfille äidin sijaisena ja korvaamaan hänelle sen, minkä hänen lihallinen äitinsä oli jättänyt tekemättä.

* * * * *

Eräänä kesäyönä Kristiina makasi valveilla. Naakkve ja Bjørgulf olivat silloin jo muuttaneet takaisin isoon ylistupaan, mutta Gaute nukkui alhaalla Lauritsan kanssa, koska vanhimmat veljet tahtoivat harjoitella valvomista ja rukoilemista, kuten Naakkve oli sanonut. Kristiina oli vihdoinkin juuri nukahtamaisillaan, kun heräsi kuullessaan jonkun hiipivän ylhäällä ylistuvan parvella. Portaita astuttiin alaspäin haparoiden — hän tunsi sokean käyntitavan.

Bjørgulf aikoi kai vain ulos asialle, arveli äiti — kuitenkin hän nousi ylös ja hamuili vaatteitaan. Silloin hän kuuli, että ylistuvan ovi paiskattiin auki — joku riensi portaita alas parilla kolmella harppauksella.

Äiti juoksi eteiseen ja ulos ovesta. Ulkona oli niin sakea sumu, että pihan toisella puolen olevat rakennukset vain hiukan häämöttivät. Pihaveräjällä tappeli Bjørgulf rajusti irtautuakseen veljen otteesta.

"Menetätkö sinä mitään siinä", huusi sokea, "jos pääset minusta — silloinhan olet vapautunut valasta — eikä sinun tarvitse kuolla tältä maailmalta —"

Naakkven vastausta Kristiina ei kuullut. Hän juoksi avojaloin märkään ruohikkoon. Bjørgulf oli saanut nyt riistäytyneeksi irti — silloin hän suistui suin päin, kuin iskettynä, veräjän vieressä olevaan isoon kiveen, törmäten siihen molemmilla nyrkeillään.

Naakkve näki äidin ja riensi kiiruusti muutaman askeleen häntä vastaan:

"Menkää sisään, äiti — tämän minä hoidan parhaiten yksinäni — teidän pitää mennä sisään, sanon minä", kuiskasi hän kiihkeästi, kääntyi ja kumartui jälleen veljensä yli.

Äiti jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Ruohikko oli likomärkä kasteesta, sitä tippui joka katolta, ja pisaroita vieri alas joka lehdeltä — oli satanut koko päivän, mutta nyt olivat pilvet laskeutuneet alas tiheänä, valkoisena sumuna. Kun pojat hetken kuluttua tulivat takaisin — Naakkve oli ottanut Bjørgulfia kainalosta ja talutti häntä — väistyi Kristiina oven sisäpuolelle.

Hän näki Bjørgulfin kasvoista vuotavan verta, hän oli kai loukannut itsensä kiveen. Tahdottomasti painoi Kristiina käden suullensa ja puri omaa lihaansa.

Portailla koetti Bjørgulf vielä kerran riistäytyä irti Naakkvesta — hän kompastui seinää vasten ja huusi:

"Minä kiroan, minä kiroan syntymäpäiväni —!"

Kuultuaan Naakkven sulkevan ylistuvan oven heidän sisälle mentyään hiipi Kristiina jäljestä ja seisoi parvella oven ulkopuolella. Kauan hän kuuli Bjørgulfin äänen sisäpuolelta — tämä raivosi, huusi ja kirosi — joitakin pojan hurjia sanoja hän saattoi erottaa. Väliin hän ymmärsi Naakkven puhuvan veljelleen, mutta hänen äänensä kuului vain vaimeana muminana. Lopulta Bjørgulf puhkesi nyyhkyttämään ääneen ja sydäntäsärkevästi.

Äiti seisoi väristen vilusta ja tuskasta. Hän oli ehtinyt heittää vain viitan paitansa ylle; hän seisoi siinä niin kauan, että hänen hajallaan oleva tukkansa tuli märäksi raa'asta yöilmasta. Vihdoin tuli ylistupaan hiljaisuus.

Alatupaan tultuaan hän meni sen sängyn luo, missä Gaute ja Lauritsa nukkuivat. He eivät olleet heränneet. Kyyneltensä vuotaessa hän ojensi kätensä pimeässä, tunnusteli kummankin lämpimiä kasvoja ja kuunteli heidän tasaista, tervettä hengitystään. Hänestä tuntui, että nyt oli hänellä vain nämä kaksi jäljellä rikkaudestaan.

Vilusta väristen hän ryömi omaan sänkyynsä. Yksi koirista, joka makasi Gauten sängyn vieressä, tassutteli lattian poikki ja hyppäsi Kristiinan sänkyyn kääriytyen mytyksi hänen jalkojensa päälle. Sillä oli tapana tehdä niin öisin, eikä Kristiina hennonnut ajaa sitä pois, vaikka se oli raskas ja painoi hänen jalkojaan niin että ne puutuivat; mutta se oli ollut Erlendin oma ja hänen lemmikkikoiransa, sysimusta, karkeakarvainen vanha karhukoira. Nyt tänä yönä tuntui Kristiinasta hyvältä, että se makasi siinä ja sulatti hänen jäätyneitä jalkojaan.

— Hän ei nähnyt Naakkvea seuraavana aamuna ennen kuin aamiaispöydässä. Silloin Naakkve tuli sisään ja istuutui kunniatuoliin; se oli ollut hänen paikkansa isän kuoleman jälkeen.

Hän ei lausunut sanaakaan aterian aikana, ja hänellä oli tummat renkaat silmien alla. Äiti seurasi häntä, kun hän lähti jälleen ulos.

"Miten Bjørgulfin laita on nyt?" kysyi hän hiljaa.

Naakkve karttoi edelleenkin hänen katsettaan, mutta vastasi yhtä hiljaa, että Bjørgulf nukkui nyt.

"Onko — onko hän ollut sellainen ennen?" kuiskasi Kristiina pelokkaasti.

Naakkve nyökkäsi, kääntyi poispäin hänestä ja palasi ylös veljen luo.

Naakkve paimensi Bjørgulfia myöhään ja varhain ja pysytti äitiä poissa tämän luota niin paljon kuin kykeni. Mutta Kristiina ymmärsi, että noilla kahdella nuorella oli monta kireätä hetkeä keskenään.

Nikulaus Erlendinpojan olisi nyt ollut oltava isäntänä Jørundgaardissa, mutta hän ei ehtinyt vähääkään pitämään silmällä talonhoitoa. Hänellä ei näyttänyt olevan siihen halua ja kykyäkään paljoa, samoin kuin hänen isälläänkään ei ollut ollut. Kristiina ja Gaute saivat siis vastata koko talosta, sillä tänä kesänä jätti myös Ulf Haldorinpoika heidät.

Niiden onnettomien tapausten jälkeen, jotka päättyivät Erlend Nikulauksenpojan surmaan, oli Ulfin vaimo mennyt veljensä mukana kotiinsa. Ulf jäi Jørundgaardiin — hän sanoi tahtovansa näyttää ihmisille, ettei hän ollut ajettavissa pois juoruilla ja valheilla. Mutta hän vihjaisi kuitenkin, että nyt hän oli kai ollut täällä jo riittävän kauan; hän ajatteli ehkä muuttaa pohjanpuoleen omaan taloonsa Skauniin, kun siksi pitkä aika oli kulunut, ettei kukaan voisi sanoa hänen lähteneen juoruja pakoon.

Mutta sitten otti piispan edusmies tutkiakseen, oliko Ulf Haldorinpoika luvattomasti hylännyt vaimonsa. Ulf suoriutui silloin lähtöön, nouti Jardtrudin ja aikoi matkustaa pohjoiseen, ennen kuin syysilmat tekivät tien tunturin yli vaikeaksi kulkea. Gautelle hän sanoi aikovansa ruveta yksiin puuhiin sisarpuolensa miehen kanssa, joka oli aseseppänä Nidarosissa, ja asua siellä, mutta laittaa Jardtrudin Skjoldvirkstadiin, jota veljenpoika edelleen hoitaisi hänen puolestaan.

Viimeisenä iltana joi Kristiina hänen terveydekseen siitä kullatusta hopeapikarista, jonka hänen isänsä oli saanut isoisältään, herra Ketil Svenskeltä. Hän pyysi Ulfia ottamaan pikarin ja säilyttämään sen hänen muistonaan, sitten hän pani entisen Erlendin kultasormuksen hänen sormeensa; sitä hänen oli pidettävä sukulaisensa muistoksi.

Ulf suuteli häntä kiitokseksi. "Sekin kuuluu sukulaisuuteen", sanoi hän hymyillen. "Et tainnut luulla, Kristiina, kun ensi kerran tutustuimme toisiimme, kun palvelijana noudin sinut ja saatoin sinut herrani luokse, — että eroaisimme tällä tavoin?"

Kristiina tuli hehkuvan punaiseksi, sillä Ulf hymyili hänelle entistä pilkallista hymyään, mutta hän luuli näkevänsä miehen silmistä, että tämä oli alakuloinen. Sitten hän virkkoi:

"Etkö sinä, Ulf, kuitenkin kaipaa takaisin Trøndelageniin, kun olet syntynyt ja kasvanut siellä pohjoisessa? Minä kaipaan sinne vuonolle useinkin, vaikka olen elänyt siellä vain muutamia vuosia." Ulf nauroi samoin kuin äsken; silloin Kristiina sanoi hiljaa: "Jos olen loukannut sinua joskus nuoruudessani, ylpeydellä tai — enhän tiennyt, että sinä ja Erlend olitte lähisukulaisia — niin se täytyy sinun nyt antaa minulle anteeksi!"

"Et ole — eikä Erlend puolestaan suinkaan tahtonut olla tunnustamatta sukulaisuutta. Mutta minä olin niin karski nuoruudessani — jos isäni oli sysännyt minut pois suvustaan, niin en tahtonut kerjätä —" Ulf nousi äkkiä ylös ja meni Bjørgulfin luo, joka istui penkillä. "Ymmärrätkö, Bjørgulf kasvattini, — isäsi — ja Gunnulf — he osoittivat minulle sukulaismieltä heti siitä pitäen, kun kohtasimme toisemme poika-pahasina — päinvastoin kuin veljeni ja sisareni Hestnæsissä. Sen jälkeen — en esiintynyt koskaan Erlendin sukulaisena, paitsi jos näin, että niin voisin paremmin palvella häntä — ja hänen vaimoaan — ja teitä kasvattipoikiani. Ymmärrätkö?" sanoi hän kiivaasti, laskien kätensä Bjørgulfin kasvoille ja peittäen sammuneet silmät.

"Ymmärrän." Bjørgulfin vastaus tuli puoleksi tukahtuneena toisen sormien takaa; hän nyökäytti Ulfin käteen.

"Me ymmärrämme, kasvatusisä", Nikulaus laski kätensä raskaasti Ulfin olalle, ja Gaute meni lähemmäksi ryhmää.

Kristiinalle tuli omituinen tunne — oli kuin toiset olisivat puhuneet asioista, joita hän ei tuntenut. Sitten hänkin lähestyi miehiä sanoen:

"Luota siihen, Ulf-sukulaiseni, me ymmärrämme sen kaikki — ei ole Erlendillä eikä meillä kellään ollut niin uskollista ystävää kuin sinä. Jumala siunatkoon sinua!"

Seuraavana päivänä lähti Ulf Haldorinpoika matkalle pohjoiseen.

* * * * *

Talven mittaan Bjørgulf rauhoittui, mikäli Kristiina saattoi nähdä. Hän tuli jälleen ruokapöytään muun talonväen kanssa, kävi heidän mukanaan messussa ja otti suopeasti ja ystävällisesti vastaan sen avun ja ne palvelukset, joita äiti niin mielellään tahtoi hänelle osoittaa.

Ja sitä mukaa kuin aika kului eikä Kristiina koskaan kuullut poikien mainitsevan luostaria, hän itse tunsi, kuinka sanomattoman vastenmielisesti hän antoi vanhimman poikansa munkkielämään.

Hän oli tosin vakuuttunut siitä, että luostari oli varmasti paras paikka Bjørgulfille. Mutta hän ei käsittänyt, miten hän saattaisi kestää Naakkven menettämisen sillä tavalla. Niin kai lienee sittenkin ollut, että esikoinen oli jollakin tavoin sidottu äidin sydämeen vielä kiinteämmin kuin toiset pojat.

Ei hän myöskään voinut ymmärtää, että Naakkve olisi sovelias munkiksi. Hänellä oli tosin erinomainen kyky kirjaviisauden oppimiseen ja mieltymys hartaudenharjoituksiin; mutta kuitenkaan ei äidistä näyttänyt hänellä olevan erikoista hengellistä taipumusta. Paikkakunnan kirkossa hän ei käynyt mitenkään erikoisen hartaasti, hän löi usein laimin jumalanpalveluksen mitättömistä syistä, ja Kristiina tiesi, ettei hän eikä Bjørgulf ripittäneet kirkkoherralleen muuta kuin yleisen synnintunnustuksen. Uusi pappi, Sira Dag Rolfinpoika, oli Blakarsarvin Rolfin poika, joka oli ollut naimisissa Ragnfrid Ivarintyttären orpanan kanssa, minkä vuoksi hän kävi usein sukulaisnaisen talossa; hän oli nuori mies, noin kolmenkymmenen ikäinen, oppinut ja hyvä pappi; mutta molemmat vanhimmat pojat pysyivät kylminä hänelle. Gaute ja pappi sitä vastoin ystävystyivät pian keskenään.

Gaute oli ainoa Erlendinpojista, joka oli saanut ystäviä sililäisistä. Mutta ei kukaan toisista ollut pysynyt niin vieraana paikkakunnalla kuin Nikulaus. Häh ei liittynyt koskaan toisten nuorten joukkoon — jos hän meni sinne, mihin nuoret kokoontuivat tanssimaan tai seurustelemaan, niin hän seisoi enimmäkseen kisakentän laidassa ja katseli — sen näköisenä kuin olisi pitänyt itseään liian hyvänä olemaan mukana. Mutta jos hän sattui sille päälle, tuli hän pyytämättä mukaan leikkiin — ja silloin sanottiin hänen tekevän sen rehennelläkseen: hän oli rivakka, voimakas ja ketterä, helppo yllyttää tappeluun — ja sen jälkeen, kun hän oli voittanut pari kolme seudun mainituinta urhoa, täytyi ihmisten sietää hänen olemustaan. Ja jos häntä miellytti tanssia jonkun neidon kanssa, niin ei hän välittänyt tämän veljistä eikä omaisista, vaan tanssi ja meni istumaan kahden kesken tytön kanssa — eikä tapahtunut, että nainen olisi vastannut kieltäen, kun Nikulaus Erlendinpoika tarjosi hänelle seuraansa. Se ei tehnyt häntä suositummaksi.

Veljen tultua sokeaksi poistui Naakkve harvoin hänen luotaan, mutta jos hän jonakin iltana meni ulos, ei hän ollut erilainen kuin ennenkään. Pitkät metsästysretkensäkin hän oli nyt miltei kokonaan lopettanut. Hän osti kuitenkin juuri tänä syksynä itselleen tavattoman kalliin, valkoisen haukan kesyttäjältä ja harjoitti yhä innokkaasti jousella-ampumista ja urheilua. Bjørgulf oli opetellut pelaamaan shakkia sokkona, ja veljekset viettivät usein koko päivän pelilaudan ääressä, he olivat kumpikin mitä innokkaimpia pelaajia.

Sitten sai Kristiina kuulla ihmisten puhuvan Naakkvesta ja eräästä nuoresta neidosta, Tordis Gunnarintyttärestä, Skjennen talosta. Seuraavana kesänä oli tyttö karjamajalla. Silloin oli Naakkve useita kertoja poissa kotoa yöllä. Kristiina sai kuulla hänen olleen Tordiksen luona.

Äidin sydän vapisi ja lepatti sinne tänne niinkuin haavanlehti varressaan. Tordis oli vanhaa ja kunniallista sukua, itse hän oli hyvä, viaton lapsi; ei Naakkve toki hennoisi häväistä häntä. Jos nuoret unohtivat itsensä, täytyi Naakkven ottaa tyttö vaimokseen. Kipeänä huolesta ja häpeästä tunsi Kristiina tunnossaan, ettei hän varmaankaan tulisi kovin paljon murehtimaan, jos niin kävisi. Vain kaksi vuotta sitten ei hän olisi suvainnut kuulla puhuttavankaan sellaista, että Tordis Gunnarintytär tulisi emännäksi Jørundgaardiin hänen jälkeensä. Neidon isoisä eli ja asui talossa neljän naimisissa olevan pojan kanssa, tytöllä itsellään oli paljon sisaruksia; hänestä tulisi köyhä morsian. Ja jokainen nainen siinä suvussa sai ainakin yhden älyttömän lapsen. Hiidenväki vaihtoi lapset tai sumensi ne, —. niin hartaasti kuin koetettiinkin turvata lapsivuodenaisia, ei näyttänyt olevan apua kasteesta eikä vihkimyksistä. Skjennessä oli nyt kaksi vanhaa miestä, joiden Sira Eirik oli ilmoittanut olevan vaihdokkaita, kaksi kuuromykkää lasta — ja Tordiksen vanhimman veljen oli metsän neito tuhonnut, kun hän oli seitsemäntoista vuoden ikäinen. Muuten oli Skjennen suku kaunista ihmislajia, karjaonni ja menestys seurasivat heitä, mutta heitä oli liian paljon, jotta suvulle olisi voinut kertyä rikkautta.

— Jumala tietää, voisiko Naakkve luopua aikeestaan tekemättä syntiä, jos hän jo oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Mutta munkiksi aikovan oli sentään aina kokeiltava vuoden verran alokkaana luostarissa ennen kuin sai vihkimyksen — hän saattoi silloin itse peräytyä, jos tunsi, ettei ollut aiottu palvelemaan Jumalaa sillä tavalla. Ja Kristiina oli kuullut, että se italialainen kreivitär, joka oli suuren jumaluusoppineen ja saarnaveljen Tuomas Akvinolaisen äiti, oli sulkenut poikansa huoneeseen yhdessä kauniin ja siveettömän naisen kanssa horjuttaakseen hänet aikomuksestaan, kun hän tahtoi jättää maailman. Kristiinasta tuntui, että se oli inhottavinta mitä hän oli kuullut — mutta tuo nainen kuoli kuitenkin Jumalan kanssa sovintoon päässeenä. Silloin ei kai voinut olla niin kauhean syntistä, jos hän ajattelikin, että hän ottaisi nyt avosylin vastaan Skjennen Tordiksen poikansa vaimona.

Syksyllä tuli Jammælt Halvardinpoika Formoon, ja hän vahvisti ne suuria uutisia koskevat huhut, jotka olivat jo ehtineet tähänkin laaksoon. Yksissä neuvoin kirkon korkeimpien oppi-isien ynnä Norjan valtakunnanneuvoston ritarien ja aseenkantajien kanssa oli herra Maunu Eerikinpoika päättänyt jakaa valtakuntansa niiden kahden pojan kesken, jotka hän oli saanut kuningattarensa Blanka-rouvan kanssa. Herrainpäivillä Vardbergissä hän oli nimittänyt nuoremman, junkkeri Haakonin, Norjan kuninkaaksi; sekä oppineet että maallikkoherrat olivat vannoneet kaiken pyhän nimessä puolustavansa maata hänen hyväkseen. Kolmivuotiasta Haakonia mainittiin miellyttäväksi ja lupaavaksi lapseksi, ja hänet oli kasvatettava tässä maassa, neljä etevintä norjalaista ritarinrouvaa kasvatusäiteinä ja kaksi hengellistä ja kaksi maallista ylimystä kasvatusisinä, kun Maunu-kuningas ja Blanka-kuningatar olivat Ruotsissa. Sanottiin, että herra Erling Vidkuninpoika ynnä Bergenin ja Oslon piispat olivat luoneet tämän kuninkaanvaali-ajatuksen, ja Bjarne Erlinginpoika oli eniten edistänyt asiaa kuninkaan luona; hän rakasti Bjarnea eniten kaikista norjalaisista alamaisistaan. Ja kaikki odottivat mitä suurinta hyötyä Norjan vallalle siitä, että norjalaiset nyt saisivat jälleen kuninkaan, joka eläisi ja asuisi heidän keskuudessaan ja tahtoisi suojella lakia ja oikeutta ja maan etua, sen sijaan että kuluttaisi aikaansa, voimiansa ja valtakunnan varallisuutta yrityksiin muissa maissa.

Kristiina oli kuullut kuninkaanvaalista, samoin kuin hän oli kuullut kahakasta saksalaisten kauppiaiden kanssa Bergenissä ja kuninkaan sodista Ruotsissa ja Tanskassa. Mutta se oli liikuttanut häntä niin vähän. — niinkuin jyrinän kaiku tunturien välissä, kun ukkosilma kulkee kaukana olevien seutujen yli. Hänen poikansa olivat kyllä puhuneet näistä asioista keskenään. Jammaæltin kertomus sai Erlendin pojat valtavaan mielenkuohuun. Bjørgulf istui käsi otsalla, peittäen sokeat silmänsä, Gaute kuunteli huulet raollaan, puristaen kourassaan tikarinkahvaa, Lauritsa hengitti kiivaasti ja kuuluvasti ja katsahti tuon tuostakin tätinsä miehestä isännäntuolilla istuvaan Naakkveen. Vanhin veli oli kalpea ja hänen silmänsä hehkuivat.

"On ollut monen miehen kohtalo", sanoi Naakkve, "että ne, jotka hänen eläessään ovat kiivaimmin häntä vastustaneet, ovat päätyneet menestykseen sillä tiellä, jonka hän heille osoitti — sitten kun ensin ovat laittaneet hänet matojen ruoaksi. Kun hän on saanut suunsa täyteen multaa, eivät hänen kavaltajansa enää haikaile vahvistaa hänen sanojaan."

"Voipa kyllä olla niin, lanko", sanoi Jammælt hillitsevästi, "että noissa sanoissasi on jonkin verran perää; isäsi ensinnä kaikista ajatteli tätä keinoa ryteiköstä pääsemiseksi — kaksi veljestä kuninkaanistuimilla täällä ja Ruotsissa. Syväajatuksinen, viisas ja ylevämielinen herra oli Erlend Nikulauksenpoika, sen ymmärrän. Mutta varo kuitenkin, mitä sanot, Nikulaus; et suinkaan sinä toivo, että sinusta kerrotaan sellaista, mikä voi vahingoittaa Skulea —"

"Skule ei pyytänyt minulta lupaa siihen", sanoi Naakkve tuimasti.

"Kas hän ei tainnut muistaa, että sinä nyt olet täysi-ikäinen", vastasi Jammælt äskeiseen tapaan, "enkä minä itsekään tullut sitä ajatelleeksi — niin että minun suostumuksellani ja kehoituksestani hän vannoi käsi Bjarnen miekalla —"

"Luulen hänen kyllä muistaneen sen — mutta se pojannulkki tiesi, että minä en olisi ikinä suostunut siihen. Ja gisleläiset tarvitsivat kai tätä voidetta kipeälle omalletunnolleen —"

— Skule Erlendinpoika oli nyt ruvennut Bjarne Erlinginpojan palvelukseen. Hän oli tavannut tuon nuoren ylimyksen ollessaan jouluna vierailemassa tätinsä luona Ælinissa, ja Bjarne oli antanut pojan ymmärtää, että oli ensi sijassa Erling-herran ja hänen välityksensä ansiota, että Erlend aikanaan oli saanut armahduksen — ilman heidän tukeaan ei Simon Andreksenpoika olisi koskaan saanut toimitetuksi asiaansa Maunu-kuninkaan luona. — Ivar oli vielä Inge Flugan luona.

Kristiina tiesi, että se, mitä Bjarne Erlinginpoika oli sanonut, ei ollut aivan perätöntä — se sopi varsin hyvin yhteen Simonin oman kertomuksen kanssa hänen Tunsbergin-matkastaan. Kuitenkin oli Kristiina kaikkina näinä vuosina ajatellut hyvin katkerin tuntein Erling Vidkuninpoikaa; hänen mielestään tämä olisi voinut auttaa hänen miestään saamaan paremmat ehdot, jos olisi tahtonut. Bjarne ei kai pystynyt suuria toimittamaan silloin, aivan nuori kun oli. Kuitenkaan ei Kristiina oikein pitänyt siitä, että Skule oli liittynyt tuohon mieheen — ja lisäksi salpasi hänen henkeään niin omituisesti se, että kaksoset toimivat aivan omin päin ja olivat siten lähteneet väljille vesille — he olivat iältään aivan lapsia äidin mielestä.

Tämän Jammæltin käynnin jälkeen kasvoi hänen mielensä rauhattomuus niin, että hän tuskin jaksoi ajatella. Jos nyt, kuten ihmiset arvelivat, se seikka, että tuo poikapiltti Tunsbergin linnassa oli nimeltään Norjan kuningas, lisäsi niin sanomattoman paljon maakansan menestymistä ja turvallisuutta, niin olisi kansa voinut nauttia tätä hyvyyttä kohta kymmenen vuotta, jos ei Erlend olisi —. Ei! Hän ei tahtonut ajatella sitä, kun hän ajatteli vainajaa. Mutta hän ei voinut olla sitä tekemättä juuri siksi, että hän näki isän seisovan poikien silmissä ihanana ja täydellisenä, maan uljaimpana sankarina ja päällikkönä, moitteettomana ja virheettömänä. Ja hän itsekin oli ollut sitä mieltä koko ajan näinä vuosina, että Erlendin vertaiset ja rikkaat sukulaiset olivat pettäneet hänet; suurta vääryyttä oli hänen miehensä kärsinyt — mutta Naakkve kävi asiaan käsiksi liian jyrkästi sanoessaan, että he olivat laittaneet Erlendin matojen ruoaksi. Oli hänelläkin, Kristiinalla, oma raskas syynsä — mutta etupäässä oli kuitenkin Erlendin turhamaisuus ja hänen epätoivoinen itsepintaisuutensa syynä hänen kurjaan kuolemaansa.

Mutta ei — sittenkään hän ei pitänyt siitä, että Skule nyt oli Bjarne Erlinginpojan luona.

Eikö hän koskaan saisi elää sitä päivää, jolloin hän pääsisi kitumasta tuskassa ja levottomuudessa lakkaamatta? Oi Jeesus, muista sitä tuskaa ja huolta, jota autuas äitisi kärsi sinun tähtesi, sääli minua, äitiä, ja lohduta minua —!

* * * * *

Gautenkin takia hänellä oli huolia. Siinä pojassa oli mitä kunnollisimman talonisännän ainesta, mutta hän oli kovin hätäinen innossaan suvun varallisuuden kohottamiseksi. Naakkve antoi hänelle vapaat kädet — ja Gautella oli kädet täynnä mitä moninaisimpia puuhia. Nyt hän oli yhdessä joidenkin muiden kyläläisten kanssa pannut jälleen käyntiin vanhat rautasulatot tunturilla. Ja hän möi liian paljon, ei ainoastaan maaverotuotteita, vaan kartanon omia varastojakin. Kristiina oli kaiken ikänsä tottunut näkemään aitat täynnä talossaan, ja hän suuttui aika lailla, kun Gaute nyrpisti nenäänsä härskiytyneelle voille tai virnisteli kymmenen vuoden vanhalle silavalle, joka riippui hänen aitassaan. Mutta Kristiina tahtoi tietää, ettei hänen talossaan tulisi koskaan puutetta ruoasta; ei yhdenkään köyhän tarvinnut lähteä apua vailla hänen luotaan, jos katovuosi kohtasi seutua. Eikä puutosta saanut olla talossa, jos tuli sellainen aika, että häitä ja ristiäisiä ja vieraspitoja pidettäisiin jälleen vanhassa kartanossa.

Hänen kunnianhimoiset toiveensa poikiin nähden kutistuivat. Hän olisi ollut tyytyväinen, jos he olisivat tahtoneet asettua rauhassa asumaan tänne hänen kotiseudulleen. Hän saattaisi koota ja vaihtaa maaomaisuutensa siten, että kolme poikaa tulisi asumaan omissa taloissaan. Ja Jørundgaard ynnä joen tämänpuolinen osa Laugarbruta saattoivat elättää kolmet asukkaat. Jos ei siitä tulisikaan suurta herraskomeutta — niin köyhiä ei heistä sentään vielä sittenkään tulisi. Tässä laaksossa vallitsi rauha — kaikki maan mahtimiesten kesken vallitseva levottomuus ei tänne paljon kuulunut. Jos kohta sitä voitaisiinkin selittää suvun mahdin ja arvon alenemiseksi — niin olihan Jumalalla voimaa saattaa heidän jälkeläisensä pitemmälle, jos hän näki sen olevan heille hyväksi. Mutta turhaan kai hän toivoi saavansa heidät kootuksi ympärilleen sillä tavalla — he eivät varmaankaan asettuisi rauhaan niin helposti, nämä hänen poikansa, joilla oli isänä Erlend Nikulauksenpoika.

* * * * *

Tähän aikaa hän alkoi löytää sielulleen rauhaa ja lievitystä antaessaan ajatustensa askarrella niiden kahden pienen pojan parissa, jotka hän oli kätkenyt kirkkomaan multaan.

Joka päivä näinä vuosina oli hän tosin ajatellut heitä — arvellut, nähdessään muiden samanikäisten lasten kasvavan ja varttuvan — millaisiahan mahtaisivat hänen lapsensa nyt olla —.

Nyt hänen liikkuessaan jokapäiväisissä askareissaan yhtä säntillisenä ja ahkerana, mutta sulkeutuneena ja mietteliäänä, olivat kuolleet lapset aina hänen luonaan; hänen unelmissaan he kasvoivat ja varttuivat, ja he luontuivat kaikissa suhteissa sellaisiksi kuin hän toivoi: Munan oli yhtä uskollinen omaisilleen kuin Naakkve, mutta hän oli äitiään kohtaan yhtä iloinen ja avomielinen kuin Gaute eikä koskaan huolestuttanut häntä epävakaisilla päähänpistoilla, hän oli säyseä ja ajattelevainen kuin Lauritsa, mutta kaikesta kauniista, mitä Munan itsekseen mietiskeli, hän puheli äitinsä kanssa. Hän oli viisas kuin Bjørgulf, mutta mikään kova onni ei pimentänyt hänen tietään elämän läpi, ja siten oli hänen terävä-älyisyytensä vailla katkeruutta; hän oli omintakeinen, voimakas ja rohkea kuin kaksoset, mutta ei niin hillitön eikä omavaltainen —.

Ja kaikki somat, hilpeät muistot lastensa rakastettavasta sulosta heidän pieninä ollessaan, ne hän muisti nyt jälleen ajatellessaan pikku Erlendiä. Piltti seisoi hänen helmassaan puettavana: hän piti käsiään pojan alastoman, palleroisen ruumiin ympärillä, ja pienokainen kurottautui kätösillään ja ylöspäin kääntyneillä kasvoillaan ja koko kalliilla ruumiillaan äidin kasvoja ja hänen hyväilyjään kohti. Äiti opetti häntä kävelemään — oli pannut kokoontaitetun vaatteen pojan rinnan poikki ja kainaloiden alitse — näissä valjaissa poika riippui, raskaana kuin säkki, ja reutoi niin herttaisen kömpelösti jaloillaan, nauraen itsekin, kunnes kiemurteli naurusta kuin mato. Äiti kantoi häntä käsivarrellaan karjapihaan vasikoita ja lampaita katsomaan, poika huusi ilosta nähdessään emakon kaikkine porsaineen, taivutti niskojaan taaksepäin katsellessaan tallinlakalla olevia kyyhkysiä. Hän juoksi äidin ympärillä korkeassa ruohikossa kiviraunioiden luona, huusi joka marjalle ja söi niitä hänen kädestään niin ahmimalla, että hänen kämmenensä tuli ihan märäksi pojan ahnaasta pikku suusta.

Kaikki ilonsa lapsistaan hän muisti ja eli uudelleen unelmissaan noiden kahden pienokaisen kanssa, ja kaikki surut unohtuivat —.

* * * * *

Oli kolmas kevät siitä kun Erlend oli laskettu hautaan. Kristiina ei kuullut enää sanaakaan Tordiksesta ja Naakkvesta. Mutta hän ei kuullut enää mainittavan myöskään luostaria. Ja hänen toivonsa kasvoi — hän ei voinut sille mitään: hänen oli niin vaikea uhrata vanhin poikansa luostarille.

Juuri juhannuksen edellä tuli Ivar Erlendinpoika kotiin Jørundgaardiin. Kaksoset olivat olleet kasvavia kuusitoistavuotiaita kotoa lähtiessään. Nyt oli Ivar kasvanut, hän oli lähes kahdeksantoista vuoden vanha, ja äidin mielestä hän oli tullut niin kauniiksi ja miehekkääksi, ettei hän voinut kyllikseen katsella häntä.

Ensimmäisenä aamuna äiti vei aamiaisen Ivarille tämän maatessa vielä vuoteessaan. Hunajaanleivottua vehnäleipää, lehikäisrieskaa ja olutta, jota hän oli laskenut viimeisestä jouluksi pannusta tynnyristä. Hän istui sängynreunalla pojan syödessä ja juodessa, hymyili kaikelle, mitä tämä sanoi, nousi katselemaan hänen vaatteitaan, käänsi ja hypisteli jokaista pukukappaletta, penkoi hänen matkasäkkiään, punnitsi hänen uutta solkeaan kapeassa punaisenruskeassa kädessään, veti hänen tikarinsa tupesta, kehui sitä ja kaikkia pojan kapistuksia. Sitten hän istuutui uudelleen vuoteelle, katseli poikaa ja kuunteli hymysuin ja -silmin kaikkea, mitä nuori mies kertoi.

Silloin sanoi Ivar:

"Samantekevä, äiti, vaikka sanon teille asiani, joka toi minut kotiin — tulin saamaan Naakkven suostumusta naimisiinmenooni."

Hämmästyksissään Kristiina löi kätensä yhteen:

"Ivar-kulta! Noin nuorena — et suinkaan liene tehnyt mitään mielettömyyksiä!"

Ivar pyysi äitiään kuulemaan. Se oli eräs nuorehko leski, Signe Gamalintytär Rognheimin talosta Fauskarista. Talo oli kuuden veromarkan kokoinen ja suurimmaksi osaksi hänen yksityistä omaisuuttaan; hän oli perinyt ainoan lapsensa. Mutta hän joutui oikeudenkäyntiin miehen sukulaisten kanssa, ja Inge Fluga oli koettanut hankkia itselleen kaikenlaista laitonta etua siitä, että auttoi leskeä saamaan oikeutensa. Ivar oli siitä suuttunut, oli ottanut naisen asiat huoltaakseen ja seurannut häntä itse piispan luo, sillä Halvard-herra oli aina osoittanut Ivarille isällistä suopeutta, milloin oli tätä tavannut. Inge Munaninpojan menettely asiassa ei sietänyt tarkkaa tutkimusta — mutta hän oli osannut pysyä ystävyydessä seudun isoisten kanssa ja säikyttää rahvaan pelkäämään häntä — ja piispan hän oli häikäissyt suurella taitavuudella; Munanin tähden ei kai Halvard-herrakaan halunnut olla erittäin ankara. Mutta nyt ei asia luontunut hänelle hyväksi — joten pikkuserkukset olivat eronneet täydessä vihollisuudessa, kun Ivar otti hevosensa ja lähti pois Inge Flugan talosta. Sitten oli hänen mieleensä kuitenkin johtunut tehdä vierailu Rognheimiin, ennen kuin hän poistuisi seudulta. Se tapahtui pääsiäisen aikaan, ja siitä saakka hän oli ollut Signen luona — auttanut tätä kevätaikana talontoimissa — ja nyt he olivat sopineet siitä, että Ivar naisi hänet. Hänen mielestään Ivar Erlendinpoika ei ollut liian nuori hänen miehekseen ja etujensa puoltajaksi. Ja piispa oli hänelle suosiollinen, kuten sanottu, — vielä hän oli tosin liian nuori ja oppimaton, jotta Halvard-herra voisi uskoa hänelle mitään asioita, mutta Ivar arveli kyllä selviytyvänsä hyvin, jos hän naimiskaupan kautta tulisi Rognheimin isännäksi.

Kristiina istui ja sormeili avainkimppua helmassaan. Tuohan oli järkevää puhetta. Ja Inge Fluga ei tietysti ollut ansainnut parempaa. Mutta häntä ajattelutti, mitä vanha poloinen Munan Baardinpoika siitä sanoisi.

Morsiamesta sai äiti tietää, että Signe oli kolmenkymmenen vuoden vanha, halpaa ja köyhää sukua, mutta hänen ensimmäinen miehensä oli päässyt varallisuuteen, joten leski eli nyt vauraissa oloissa, ja itse hän oli kunniallinen, siivo ja kelpo nainen.

Nikulaus ja Gaute lähtivät Ivarin mukana etelään katsomaan leskeä, mutta Kristiina tahtoi jäädä kotiin Bjørgulfin luo. Kun pojat palasivat kotiin, saattoi Naakkve ilmoittaa äidilleen, että nyt oli Ivar kihlannut Signe Gamalintyttären. Häät pidettäisiin Rognheimissä syksyllä.

* * * * *

Jonkin aikaa kotiinpaluunsa jälkeen tuli Naakkve äitinsä luo eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ompelemassa. Hän veti salvan kiinni perässään. Sitten hän sanoi, että nyt kun Gaute oli kahdenkymmenen vuoden vanha ja Ivarkin naimisiin mennessään tuli täysivaltaiseksi, aikoivat hän ja Bjørgulf jo syksyllä lähteä pohjoiseen pyytääkseen päästä alokkaina luostariin. Kristiina ei vastannut erikoisempaa, ja he puhuivat sitten vain siitä, millä tavoin järjestettäisiin se, mitä vanhimmat veljet nyt tahtoisivat erottaa pesästä.

Mutta pari päivää myöhemmin kävivät kutsujat Jørundgaardissa — Skjennen Aasmund pitäisi pojantyttärensä Tordiksen kihlajaiset erään kunnollisen dovrelaisen talokkaanpojan kanssa.

Naakkve tuli äitinsä luo kutomatupaan sinäkin iltana, ja jälleen hän salpasi oven jälkeensä. Hän istuutui lieden reunalle ja kaiveli oksalla hiillosta — Kristiina oli virittänyt pienen tulen, sillä yöt olivat kylmiä sinä kesänä.

"Ei muuta kuin pitoja ja juhlimista, äiti", sanoi hän naurahtaen. "Kihlajaiset Rognheimissä ja kihlajaiset Skjennessä, ja sitten tulee Ivarin häät — kun Tordis ratsastaa morsiussaatossa, en minä taida olla mukana — silloin olen kai jo pukenut ylleni luostarivaatteet —"

Kristiina ei vastannut heti. Mutta sitten hän lausui nostamatta katsettaan ompeluksestaan — se oli Ivarille tuleva juhlanuttu:

"Monet olivat kai luulleet, että siitä tulisi Tordis Gunnarintyttärelle suru, jos sinä rupeat munkiksi."

"Niin luulin minäkin kerran", virkkoi Naakkve.

Kristiina antoi ompeluksen vaipua helmaansa. Hän katsoi poikaan — tämän kasvot olivat sulkeutuneet ja tyynet. Ja hän oli niin kaunis — tumma tukka su'ittu taaksepäin valkealta otsalta, se kihartui niin pehmeästi korvien takana ja kaulan solakan, ruskean varren ympärillä. Hänellä oli säännöllisemmät piirteet kuin isällä — kasvot olivat leveämmät ja lujemmat, nenä ei ollut niin iso eikä suu niin pieni, kirkkaat siniset silmät sijaitsivat kauniisti suorien, mustien kulmakarvain alla — eikä hän kuitenkaan näyttänyt niin kauniilta kuin Erlend oli ollut. Isän eläimenkaltaista pehmeyttä ja laiskaa suloa, kulumattoman nuoruuden lumoa ei Naakkvella ollut.

Äiti otti jälleen työn käsiinsä, mutta ei ommellut. Hetken perästä hän virkkoi, katsoen alas ja silittäen vaatteen reunaa poimulle neulalla:

"Huomaa, Naakkve, etten vielä ole sanallakaan vastustanut teidän hurskasta aiettanne. Mutta sinä olet nuori — ja kaiketi tiedät sinä, joka olet paljon oppineempi kuin minä — että jossain pyhän kirjan paikassa on kirjoitettuna, että ei sovi miehen kääntyä ja katsoa taakseen, kun hän kerran on kätensä auraan laskenut."

Ei ilmekään liikahtanut pojan kasvoilla.

"Tiedän, että teillä on ollut mielessä tämä jo hyvin kauan", jatkoi äiti. "Aina lapsesta saakka. Silloin te ette itse ymmärtäneet, mistä tulisitte kieltäytymään. Nyt, kun olet tullut miehen ikään — etkö luule suotavaksi, että koettelisitte vähän kauemmin, onko teillä kutsumusta. Sinä olet syntynyt ottamaan haltuusi tämän talon ja tulemaan suvun pääksi —"

"Te rohkenette neuvoa minua nyt?" Naakkve hengähti raskaasti pari kertaa. Hän nousi seisomaan — yhtäkkiä hän tarttui kiivaasti rintaansa, repäisi auki nutun ja paidan, niin että äiti näki hänen paljaan rintansa, missä syntymämerkit, viisi pientä veripunaista tulen pilkkua, häämöttivät mustassa karvakiherteessä:

"Te luulitte kai, että minä olin liian pieni ymmärtääkseni mitä te huokailitte itkien ja valittaen, kun suutelitte minua tähän silloin, kun olin pieni piltti —. Minä en ymmärtänyt sitä silloin, mutta niitä sanoja, jotka lausuitte, en voinut koskaan unohtaa —.

"Äiti, äiti — oletteko unohtanut, että isä kuoli kurjan kuoleman ilman rippiä ja pappia! — Ja te uskallatte neuvoa meitä luopumaan!

"Luullakseni me veljekset tiedämme, mistä kieltäydymme —. Minusta ei näytä suurelta uhrilta, jos minun on menetettävä tämä talo ja avioliitto — ja sellainen rauha ja onni, jota te ja isä yhdessä täällä nautitte niin kauan kuin voin muistaa —"

Kristiina pudotti ompeluksensa alas. Kaikki, mitä hän ja Erlend olivat eläneet — pahat niinkuin hyvätkin — koko muistojen rikkaus tulvahti hänen mieleensä. Niin vähän siis tiesi tämä lapsi siitä, mistä hän sanoutui irti. Kaikkine nuoruuden tappeluineen, uhkapeleineen, ajattelemattomine kauppoineen ja lemmenleikkeineen — ei hän ollut muuta kuin viaton lapsi.

Naakkve näki kyynelten nousevan äidin silmiin ja huusi:

"Quid mihi et tibi est, mulier —" ["Vaimo, mitä minun on sinun kanssasi!" Joh. 2, 4.] Kristiina säpsähti, mutta poika jatkoi kiihkeän liikutuksen vallassa: "Jumala ei kai lausunut noita sanoja siksi, että hän olisi halveksinut äitiänsä. Mutta hän opetti itse äitiään, puhdasta ja virheetöntä helmeä, kun tämä tahtoi neuvoa hänelle, miten hänen oli käytettävä sitä voimaa, jonka hän oli saanut taivaalliselta isältään eikä lihalliselta äidiltään. — Äiti, te ette saa neuvoa minua tässä — älkää rohjetko tehdä sitä —"

Kristiina painoi kasvonsa alas rintaansa vasten.

Hetken perästä Naakkve sanoi hyvin hiljaa:

"Oletteko unohtanut, että ajoitte minut pois luotanne —" Hän vaikeni, ikään kuin ei olisi luottanut omaan ääneensä. Mutta sitten hän jatkoi jälleen: "Minä tahdoin polvistua viereenne isän kuolinvuoteen ääreen — mutta te käskitte minun mennä pois. Ettekö ymmärrä, että sydämeni vaikeroi rinnassa aina kun sitä muistan?"

Kristiina kuiskasi miltei kuulumattomasti:

"Senkö vuoksi sinä olet ollut niin — kylmä — minulle koko ajan näinä vuosina, sen jälkeen kun tulin leskeksi?"

Poika oli vaiti.

"Minä alan ymmärtää — sitä et sinä ole antanut minulle koskaan anteeksi, Naakkve —"

Naakkve katsoi syrjään.

"Toisinaan — olen kyllä antanut anteeksi", virkkoi hän heikosti.

"Usein se ei ole varmaankaan tapahtunut —? Naakkve, Naakkve", huusi äiti katkerasti valittaen, "— luuletko, että minä rakastin Bjørgulfia vähemmän kuin sinä — olenhan minä hänen äitinsä — olenhan teidän molempien äiti! Julma sinä olit, kun suljit oven aina hänen ja minun väliltäni —!"

Naakkven kalpeat kasvot tulivat yhä valkeammiksi:

"Niin, äiti, minä suljin oven edestäsi. — Julmaa, sanot sinä —. Jeesus lohduttakoon sinua, sinä et tiedä —" Hänen äänensä vaipui kuiskaukseksi, ikään kuin pojan voimat olisivat loppuneet: "Minä luulin, ettet sinä voisi — että meidän täytyisi säästää sinua —"

Hän käännähti äkkiä, meni ovelle ja veti pois salvan. Mutta sitten hän jäi seisomaan ovelle, selin Kristiinaan. Vihdoin äiti kutsui häntä hiljaa nimeltä. Silloin hän palasi takaisin ja seisoi äitinsä edessä pää kumarassa:

"Äiti —. Minä ymmärrän kyllä, ettei tämä ole — helppoa — teille —"

Äiti laski kätensä pojan olkapäille. Poika kätki kasvonsa hänen katseeltaan, mutta taivutti päänsä alas ja suuteli äitinsä toista rannetta. Kristiina muisti, että samoin oli Naakkven isä tehnyt kerran — hän ei muistanut milloin —.

Äiti silitti poikansa hihaa. Silloin poika kohotti kätensä ja taputti häntä poskelle. Sitten he istuutuivat ja olivat vähän aikaa vaiti.

"Äiti", sanoi Naakkve hetken kuluttua, tasaisesti ja hiljaa. "Onko teillä vielä se risti, jonka Orm-veljeni jätti teille?"

"On", sanoi Kristiina, "hän jätti sen pyytäen, etten koskaan eroaisi siitä."

"Luulen, että jos Orm olisi tiennyt tämän, niin hän olisi suostunut siihen, että minä saisin sen hänen jälkeensä. Minäkin tulen nyt jäämään ilman perintöä ja sukua —"

Kristiina otti esiin paitansa alta pienen hopearistin. Naakkve otti sen vastaan; se oli lämmin äidin rinnasta. Hän suuteli kunnioittavasti ristin keskellä olevaa pyhäinjäännössäiliötä ja kiinnitti ohuen ketjun kaulansa ympäri pistäen korun vaatteittensa alle.

"Muistatko Orm-veljeäsi?" kysyi äiti.

"En tiedä. Minusta tuntuu — mutta ehkä se johtuu vain siitä, että te puhuitte minulle niin paljon hänestä minun pienenä ollessani —"

Naakkve istui vielä jonkin hetken äitiänsä vastapäätä. Sitten hän nousi:

"Hyvää yötä, äiti!"

"Jumala siunatkoon sinua, Naakkve, hyvää yötä!"

Naakkve meni. Kristiina pani kokoon Ivarin sulhasmekon ja ompelutarpeensa ja sammutti tulen liedeltä.

"Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua, Naakkve-kulta —". Sitten hän puhalsi valon sammuksiin ja poistui vanhasta rakennuksesta.

* * * * *

Jonkin aikaa myöhemmin Kristiina kohtasi Tordiksen eräässä talossa kylällä. Talonväki oli sairaana, joten he eivät olleet voineet korjata heinäänsä, ja nyt tulivat Olavinkillan veljet ja sisaret auttamaan heitä yhteisvoimin. Illalla lyöttäytyi Kristiina tytön kanssa yhteen matkaan. Hän käveli hitaasti ja leppoisasti puhellen yhtä ja toista, ja jonkin ajan kuluttua hän sai puheen sovitetuksi niin, että Tordis omasta ehdostaan kertoi Naakkven äidille kaiken, mitä pojan ja hänen välillä oli ollut.

Hän oli kohdannut Naakkvea heidän kotihaassaan, ja viime kesänä, kun hän oli heidän karjamajallaan, oli Naakkve ollut hänen luonaan useita kertoja öisin. Mutta tämä ei ollut milloinkaan yrittänyt olla liian rohkea häntä kohtaan. Tyttö tiesi hyvin, mitä ihmiset muuten puhuivat Naakkvesta — häntä ei Naakkve ollut koskaan loukannut, ei sanoilla eikä käytöksellään. Mutta hän oli maannut tytön vieressä peitteellä joitakin kertoja, ja he olivat puhelleet keskenään —. Tyttö oli kysynyt häneltä kerran, aikoiko hän kosia häntä. Silloin Naakkve vastasi, ettei hän voinut sitä tehdä; hän oli lupautunut Neitsyt Maarian palvelijaksi. Samaa sanoi Naakkve hänelle tässä keväällä, kerran kun he puhuttelivat toisiaan. Silloin ei tyttö tahtonut kauempaa vastustaa isoisänsä ja isänsä tahtoa.

"Pahaksi se olisi koitunut teille molemmille, jos hän olisi rikkonut lupauksensa ja sinä uhmannut omaisiasi", sanoi Kristiina. Hän seisoi haravaansa nojaten ja katsoi nuorta neitoa — lempeät ja kauniit, pyöreät kasvot tuolla lapsella oli, ja raskas vaalea palmikko mitä kauneinta tukkaa. "Jumala on varmaan suova sinulle onnea. Tordis-kulta — uljas, kelpo mies hän tuntuu olevan, tuo sinun sulhasesi."

"Minä pidän paljon Haavardista", sanoi tyttö — ja puhkesi sitten katkeraan itkuun.

Kristiina lohdutti häntä sellaisin sanoin, jotka sopivat vanhan ja ymmärtäväisen naisen suuhun. Hänen sisässään vaikeroi kaipaus — hän olisi niin kernaasti halunnut kutsua tuota hyvää, raikasta lasta tyttärekseen.

* * * * *

Ivarin häiden jälkeen Kristiina viipyi jonkin aikaa Rognheimissä. Signe Gamalintytär ei ollut kaunis ja näytti varsin vanhalta ja kuluneelta, mutta hän oli lempeä ja miellyttävä. Hän näytti rakastavan nuorta aviomiestään kaikesta sydämestään, ja miehensä äitiä ja veljiä hän piti hyvänä, ikään kuin olisi katsonut heidän olevan niin paljon hänen yläpuolellaan, ettei hän mitenkään voinut kunnioittaa ja palvella heitä kylliksi. Kristiinalle oli aivan uutta, että joku näki vaivaa täyttääkseen hänen toivomuksiaan ja tehdäkseen hänen olonsa mieluisaksi. Ei edes silloin, kun hän oli rikkaana rouvana Husabyssä ja hänellä oli joukoittain palvelijoita käskettävänään, ollut kukaan palvellut häntä sillä tavalla, että olisi ajatellut perheenemännän mukavuutta tai hyvinvointia. Hän ei ollut koskaan säästänyt itseään ohjatessaan kaikkia töitä koko huonekunnan eduksi, eikä kukaan muukaan ollut tullut ajatelleeksi, että häntä pitäisi säästää. Signen palvelushaluinen huolenpito anopin viihtymyksestä koko hänen Rognheimissä olonsa aikana teki Kristiinalle oikein hyvää; hän mielistyi pian Signeen niin suuresti, että melkein yhtä hartaasti kuin rukoili Jumalaa suomaan onnea Ivarille hänen avioliitossaan hän rukoili myös, ettei Signelle koskaan tulisi syytä katua sitä, että oli lahjoittanut itsensä ja kaiken omaisuutensa niin nuorelle aviomiehelle.

Kohta Mikonmessun jälkeen lähtivät sitten Naakkve ja Bjørgulf pohjoiseen Trøndelageniin. Muuta ei Kristiina ollut heistä senjälkeen kuullut kuin että he olivat saapuneet Nidarosiin terveinä ja että heidät oli otettu alokkaina Tautran veljeskuntaan.

* * * * *

Ja nyt oli Kristiina ollut pian vuoden Jørundgaardissa ainoastaan kaksi poikaansa luonaan. Mutta hän ihmetteli mielessään, ettei siitä ollut kauempaa. Sillä sinä päivänä viime syksynä, jona hän ratsastaen palasi kirkon ohi ja katsoi notkelmaan, missä maat olivat kylmän usvavaipan verhoamina, niin ettei hän voinut erottaa oman kartanonsa rakennuksia — hän oli ollut saattamassa molempia poikiaan Dovrelle — silloin hän ajatteli, että sellaiselta mahtoi tuntua siitä, joka ratsastaa kotiaan kohti ja tietää, että siellä on pihassa vain tuhkaa ja kylmiä hiiliä —.

— Nyt, kun hän lähti astelemaan vanhaa polkua kotiin päin pajanpaikan ohi — tänä vuonna se oli kasvanut melkein umpeen, ja keltamatarat, kissankellot ja hiirenvirnat pursuivat sille viereiseltä rehevältä niityltä, — silloin hänestä tuntui melkein, kuin hän olisi nähnyt siinä oman elämänsä kuvan: säänpurema ja nokinen vanha liesi, johon ei koskaan enää sytytettäisi tulta; tanner ympärillä oli täynnään pientä hiilen murskaa, mutta hienoa, lyhyttä ja kiiltävää ruohoa siirotti kaikkialla yli palopaikan. Ja vanhan ahjon halkeamissa rehottivat horsmat, jotka kylväytyvät joka paikkaan kasvattaakseen pitkät kauniinpunaiset kukkatöyhtönsä.

II

Joskus sattui, että kun Kristiina jo oli mennyt levolle, hän heräsi kartanoon saapuvien ihmisten synnyttämään hälinään. Ylistuvan ovea jyrisytettiin — hän kuuli Gauten tervehtivän vieraitaan äänekkäästi ja iloisesti. Palvelusväen oli noustava ylös ja lähdettävä ulos. Yläpuolella olevassa tuvassa kolisteltiin ja tömisteltiin — Kristiina erotti Ingridin vihaisen äänen. Niin, hän oli hyvä lapsi, tuo nuori palvelustyttö, ei suvainnut mitään lähentelyä. Nauravien nuorten äänten hölinä palkitsi hänen terävät, sukkelat sanansa. Frida hoilasi — se poloinen ei tullut koskaan sen viisaammaksi; ei ollut monta vuotta nuorempi kuin Kristiina itse — ja kuitenkin täytyi talon emännän vielä pitää häntä silmällä —.

Sitten Kristiina käänsi kylkeään ja nukkui.

Gaute oli seuraavana aamuna ylhäällä varhain, kuten hänen tapansa oli — hän ei ottanut pitempää aamu-unta, vaikka oli juonutkin illalla. Mutta vieraat eivät tulleet esiin ennen kuin aamiaiselle. Sitten he jäivät taloon siksi päiväksi — milloin oli kyseessä kaupanteko, milloin vain ystävyysvierailu. Gaute oli hyvin vieraanvarainen.

Kristiina piti huolta siitä, että Gauten vieraita kestittiin parhaalla tavalla. Hän ei tiennyt itse, että hän hääriessään hymyili hiljaa isänsä talossa jälleen raikuvalle nuoruuden ja ilonpidon kohinalle. Mutta hän puhui vähän noiden nuorten miesten kanssa eikä paljon nähnytkään heitä. Hän näki vain sen, että Gaute oli seuramiehenä iloinen ja hilpeä.

Gaute Erlendinpoika oli yhtä hyvin suosittu pieneläjien kuin rikkaitten talollistenkin kesken. Vaikka oikeudenkäynti Erlendin surmaajia vastaan oli tuottanut suurta onnettomuutta heidän omaisilleen, niin että oli joukko taloja ja sukuja, joiden ihmiset tahallaan karttoivat tavata ketään Erlendinpojista, ei Gautella ollut yhtään vihamiestä.

Sundbun Sigurd-herra oli kiintynyt mitä lämpimimmin nuoreen sukulaismieheensä. Tämä Kristiinan orpana, jota hän ei ollut koskaan tavannut, ennen kuin kohtalo toi hänet Erlend Nikulauksenpojan kuolinvuoteen luo, oli tällöin osoittanut Kristiinalle mitä uskollisinta sukulaismieltä. Hän viipyi Jørundgaardissa melkein jouluun asti ja teki kaiken voitavansa auttaakseen leskeä ja isättömiä poikia. Erlendinpojat osoittivat kiitollisuuttaan soveliaasti ja kauniisti, mutta ainoastaan Gaute oli liittynyt lähemmin häneen ja oleskellut usein Sundbussa sen jälkeen.

Kun tämä Ivar Gjeslingin tyttärenpoika kerran kuolisi, joutuisi kartano kokonaan pois suvusta — hän oli lapseton, ja Haftorinpojat olivat hänen lähimmät perillisensä. Sigurd-herra oli jokseenkin vanha ja häntä oli kohdannut se kova kohtalo, että hänen nuori vaimonsa menetti järkensä ensimmäisessä lapsivuoteessaan. Nyt hän oli viettänyt lähes neljäkymmentä vuotta tuon hullun vaimon kanssa, mutta vieläkin hän pistäytyi miltei joka päivä katsomassa, kuinka tämä voi — vaimo asui eräässä Sundbun parhaista rakennuksista, ja useita palvelustyttöjä oli yksinomaan häntä palvelemassa. "Tunnetko minua tänään, Gyrid?" oli miehen tapana kysyä. Toisinaan vaimo ei vastannut, mutta toisinaan hän sanoi: "Kyllä minä sinut hyvin tunnen — sinä olet Ysaias ennustaja, joka asuu Brotveitissa Brotveitkollenin juurella." Vaimo istui aina värttinä käsissään — parhaalla päällä ollessaan hän kehräsi tasaisen ja hienon langan, mutta kun hänen laitansa oli huonosti, hän purki omat kehruunsa ja syyti palvelustyttöjen karttaamat villat ympäri huonetta. Sen jälkeen kun Gaute oli kertonut äidilleen tämän, otti Kristiina aina orpanansa vastaan sydämellisen ystävällisesti, milloin tämä sattui taloon tulemaan. Mutta hän kieltäytyi lähtemästä hänen mukanaan Sundbuhun — siellä ei hän ollut ollut sitten kuin morsiamena.

Gaute Erlendinpoika oli paljon lyhyempi varreltaan kuin Kristiinan muut pojat. Ryhdikkään äidin ja pitkien veljiensä joukossa hän näytti miltei pieneltä, mutta hän oli hyvinkin keskikokoinen. Yleensä näytti Gaute pöyhistyvän paljon enemmän kaikissa suhteissa nyt, kun molemmat vanhemmat veljet ja iässä häntä seuraavat kaksoset olivat poissa — heidän joukossaan hän oli ollut hiljainen olennoltaan. Paikkakunnalla häntä pidettiin tavattoman kauniina miehenä — hän olikin kaunis kasvoiltaan. Pellavankeltaisine hiuksineen ja suurine harmaine silmineen, jotka sijaitsivat hienosti otsan alla, soikeine, kohtalaisen täyteläisine kasvoineen, raikkaine ihoineen ja kauniine suineen hän muistutti paljon äidinisäänsä. Pään asento hartioilla oli kaunis, ja hänellä oli tavattomat voimat hyvinmuodostuneissa, hiukan suurehkoissa käsissään. Mutta hän oli vähän liian lyhyt alaruumiiltaan ja länkisäärinen. Sentähden hän aina piti pitkäliepeisiä vaatteita, milloin ei työn vuoksi ollut suorastaan pakko pitää lyhyttä mekkoa, vaikka juuri näinä vuosina alettiin yhä enemmän pitää hienona ja soveliaana, että miehet leikkauttivat juhlavaatteensa lyhyemmiksi kuin ennen. Talonpojat näkivät tuon muodin laakson läpi matkustavilla isoisilla. Mutta kun Gaute Erlendinpoika tuli kirkkoon ja pitoihin jalkoihin ulottuvassa, ompeluksin koristetussa vihreässä pyhänutussaan, hopeavyö solakalla vyötäröllään ja suuri oravannahkavuorinen viitta hartiain yli heitettynä, silloin seurasivat paikkakuntalaiset iloisesti ja suopeasti katseellaan Jørundgaardin nuorta isäntää. Kädessä oli Gautella aina komea hopeahelainen tappara, jonka Lauritsa Bjørgulfinpoika oli perinyt apeitaan Ivar Gjeslingiltä — ja ihmisten mielestä oli kaunista nähdä, että Gaute Erlendinpoika seurasi edesmenneiden isien jälkiä, niin nuori kuin olikin, ja noudatti hyviä vanhoja talonpoikaistapoja sekä pukeutumisessaan että elintavoissaan.

Ja hevosen selässä Gaute oli kaunein mies, mitä ajatella saattaa. Hän oli mitä rohkein ratsastaja, ja paikkakuntalaiset kerskuivat, ettei ollut koko Norjanmaassa hevosta, jota heidän Gautensa ei kykenisi kesyttämään ja käyttämään ratsunaan. Kun hän oli Bergenissä vuosi sitten, kerrottiin hänen lannistaneen nuoren oriin, jota ei yksikään mies ennen ollut voinut hallita ja jolla ei kukaan uskaltanut ratsastaa — Gauten käsissä siitä tuli niin säyseä, että hän ratsasti sillä ilman satulaa, vain neidon hiusnauha ohjaksina. Mutta kun Kristiina kyseli pojaltaan tätä asiaa, tämä vain nauroi eikä ruvennut puhumaan siitä.

Että Gaute oli kevytmielinen seurustelussaan naisten kanssa, sen Kristiina tiesi, ja se pahoitti häntä, mutta hän ajatteli, että useimmiten kai juuri naiset esiintyivät liian hempeinä tuota kaunista nuorta miestä kohtaan, ja Gaute oli avomielinen ja altis. Leikkiä ja lorua kai se oli parhaasta päästä — Gaute ei ottanut sellaisia kovin painavasti eikä salaillut asioitaan, niinkuin Naakkve oli tehnyt. Hän tuli itse kertomaan äidilleen, kun oli saanut lapsen erään Sundbussa asuvan nuoren tytön kanssa — siitä oli nyt kaksi vuotta. Lapsen äidistä hän oli huolehtinut auliisti antamalla tälle hänen olosuhteisiinsa katsoen runsaat myötäjäiset, kuuli Kristiina Sigurd-herralta, ja lapsen aikoi Gaute ottaa luokseen, kun se oli vieroitettu. Gaute tuntui olevan hyvin mieltynyt pieneen tyttäreensä; hän kävi aina sitä katsomassa Vaagaassa ollessaan, — se oli mitä suloisin lapsi, sanoi Gaute ylpeänä, ja hän oli antanut kastaa sen Magnhildiksi. Kristiinakin oli sitä mieltä, että kun poika kerran oli tehnyt tekosen, niin oli parasta, että hän otti lapsensa luokseen ja oli sille uskollisena isänä. Kristiina iloitsikin aika lailla siitä, että saisi pikku Magnhildin kotiinsa. Mutta lapsi kuolikin vuoden vanhana. Gaute tuli hyvin murheelliseksi kuullessaan sen, ja Kristiinasta tuntui haikealta, ettei hän ollut saanut kertaakaan nähdä pientä pojantytärtään.

Kristiinan oli aina ollut hyvin vaikea nuhdella Gautea. Tämä oli ollut niin kitulias pienenä ollessaan, ja myöhemminkin hän oli ollut enemmän riippuvainen äidistään kuin toiset lapset. Ja sitten hän oli Kristiinan isän näköinen. Ja hän oli ollut niin vakava ja luotettava lapsena. Totisena ja aikamiesmäisenä hän oli häärinyt äidin mukana ja tehnyt tälle kaikenlaisia hyväntahtoisia palveluksia, joista hän lapsellisessa viattomuudessaan arveli äidille olevan paljon hyötyä. Ei, ankara ei hän ollut koskaan hennonut olla Gautelle — ja jos tämä teki tyhmyyksiä ajattelemattomuudesta ja ikäkautensa luonnollisesta yksinkertaisuudesta, niin ei hän tarvinnutkaan koskaan enempää kuin muutaman lempeän, ojentavan sanan, niin järkevä ja ajattelevainen oli poika.

Kun Gaute oli kahden vuoden vanha, neuvoi Husabyn kotipappi, joka ymmärsi erittäin hyvin pikkulasten sairauksia, että hänelle annettaisiin jälleen äidinmaitoa, kun eivät mitkään muut keinot auttaneet. Kaksoset olivat silloin vastasyntyneitä, ja Fridalla, joka imetti Skulea, oli paljon enemmän maitoa kuin lapsi jaksoi syödä. Mutta tyttö inhosi kituliasta lasta — Gaute oli oudon näköinen isoine päineen, laihoine, kuihtuneine ruumiineen, ei osannut puhua eikä pysynyt jaloillaan — ja sitten hän pelkäsi, että poika olisi vaihdokas, vaikka se oli ollut terve ja kaunis lapsi, kunnes oli saanut taudin kymmenen kuukauden vanhana. Kuitenkin Frida kieltäytyi ottamasta Gautea rinnoilleen, ja niin sai Kristiina ottaa hänet itse, ja poika sai rintaa äidiltään nelivuotiaaksi asti.

Sen jälkeen ei Frida ollut koskaan sietänyt Gautea; aina hän oli nälvinyt tätä niin paljon kuin äidiltä uskalsi. Frida istui nyt lähinnä emäntää naistenpenkillä, ja hänellä oli avaimet hallussaan, kun Kristiina oli poissa kotoa. Hän sanoi isäntäväelle kaikki mitä hänen päähänsä pisti; Kristiina suvaitsi häntä ja otti hänet huvin kannalta, vaikka Frida usein oli häijy emännällekin — kuitenkin koetti Kristiina aina sovittaa ja silittää, kun Frida oli tehnyt tyhmyyksiä tai ollut liian karkeasuinen. Nyt sisutti Fridaa kovasti se, että Gaute istui kunniapaikalla ja oli isäntänä talossa. Hän oli pitävinään tätä pelkkänä poikapahasena, kehui hänen veljiään, mutta eniten Bjørgulfia ja Skulea, joita hän oli imettänyt, samalla kun pilkkasi Gauten lyhytkasvuisuutta ja vääriä sääriä. Gaute suhtautui siihen hyvänlaatuisesti:

"Niin katsopas, Frida, jos vain olisin saanut imeä sinua, niin olisi minustakin tullut samanlainen jättiläinen kuin veljistäni. Mutta minun täytyi tyytyä äitini rintaan —" Gaute hymyili Kristiinalle.

Usein kuljeksivat äiti ja poika yhdessä ulkona iltaisin. Monin paikoin olivat polut maiden poikki niin kapeita, että Kristiinan täytyi kävellä Gauten jäljessä. Gaute asteli edellä pitkävartinen tappara kädessään mitä täysivaltaisimpana — äidin täytyi hymyillä hänen selkänsä takana. Kristiina tunsi vallatonta, nuorekasta halua juosta Gauten kimppuun takaapäin, puristaa hänet syliinsä, nauraa ja telmiä hänen kanssaan, niinkuin hän oli joskus tehnyt Gauten ollessa lapsi.

Joskus he menivät aina pesulaiturille asti joenrantaan, istuivat ja kuuntelivat, kun virta kohisi vaaleana ja vuolaana illan hämärässä. Useimmiten he eivät puhelleet paljoa keskenään. Mutta joskus Gaute kyseli äidiltä tämän seudun ja äidin oman suvun vanhoja asioita. Kristiina kertoi, mitä oli kuullut ja nähnyt lapsuudessaan. Isää ja Husabyn aikoja ei koskaan mainittu heidän keskensä sellaisina iltoina.

"Mutta äiti, te varmaan palellutte siinä istuessanne", sanoi Gaute, "— on kylmä ilma tänä iltana."

"Niinpä niin — ja ihan kangistunut minä olen tällä kivellä istumisesta." Kristiinakin nousi seisoalleen. "Minä alan tulla vanhaksi eukoksi, Gaute hyvä!"

Ylös rinnettä noustessaan hän nojasi toisella kädellään Gauten olkapäähän.

Lauritsa nukkui kuin tukki sängyssään. Kristiina sytytti pienen rasvalampun — hänen teki mieli istua vähän nauttien oman mielensä iltarauhasta. Ja ainahan oli jotakin käsin askarreltavaakin. Hänen yläpuolellaan kolisteli Gaute jotakin — sitten hän kuuli hänen nousevan sänkyyn ylistuvassa. Äiti oikaisi hiukan selkäänsä — hymyili hiukan lampun pientä liekkiä kohti. Hän liikutti huuliaan heikosti, teki ristinmerkin kasvojensa ja rintansa yli ja eteensä ilmaan. Sitten hän ryhtyi jälleen ompelukseensa.

Vanha Bjørn-koira nousi ja pudisteli itseään, ojentautui matalaksi etukäpälilleen ja haukotteli. Sitten se tassutti lattian poikki emännän luo. Heti kun tämä taputti sitä, se pani etukäpälänsä hänen helmaansa — kun emäntä puhutteli sitä ystävällisesti, se nuoli innokkaasti hänen kasvojaan ja käsiään, heiluttaen häntäänsä. Sitten se tassutteli takaisin — käänsi päätään ja katsoi emäntään: paha omatunto vilhui sen pienistä silmistä ja koko sen karheasta vantterasta ruumiista aina hännännipukkaan asti. Kristiina hymyili hiljaa eikä ollut näkevinään — silloin koira hyppäsi hänen sänkyynsä ja kääriytyi kokoon sen jalkopäähän.

Hetken kuluttua Kristiina sammutti lampun, nipisti sydämen kipinän ja heitti sen rasvaan. Kesäyön valo häämötti ulkona pienen ruudun takana. Kristiina luki päivän viimeiset rukoukset, riisuutui hiljaa ja pujahti sänkyyn. Hän pöyhötti pielukset hyvään kuntoon rinnan ja hartiain alle, ja koira-vanhus laittautui mukavasti hänen takapuoltaan vasten. Heti sen jälkeen hän nukkui.

* * * * *

Piispa Halvard oli antanut Sira Dagille edustuksensa kylässä, ja häneltä Gaute osti piispankymmenykset kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Hän osti seudulta myös vuotia ja ruokaa, lähetti tavarat talvikelillä Raumsdaliin ja edelleen Bergeniin laivoilla keväisin. Kristiina ei oikein pitänyt näistä pojan hommista — itse hän oli aina myynyt tavaransa Hamariin, sillä niin olivat tehneet sekä hänen isänsä että Simon Andreksenpoika. Mutta Gaute oli liittynyt jonkinlaiseen kauppayhtiöön lankonsa Gerlak Pausin kanssa — ja Gerlak oli pystyvä kauppamies ja läheistä sukua monille Bergenin rikkaimmille saksalaisille kauppiaille.

Erlendin tytär Margret ja hänen miehensä olivat tulleet Jørundgaardiin isän kuoleman jälkeisenä kesänä; he antoivat suuria lahjoja kirkolle hänen sielunsa puolesta. Kun Margret oli nuorena neitona Husabyssä, ei hänen ja äitipuolen välillä vallinnut muuta kuin kohtalainen ystävyys, eikä hän ollut paljon välittänyt pienistä velipuolistaan. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha eikä ollut saanut lapsia omassa aviossaan; nyt hän osoitti kauniille täysikasvuisille veljilleen mitä lämpimintä sisarenrakkautta, ja hän sai aikaan sopimuksen miehensä ja Gauten välillä.

Margret oli vielä kaunis nainen, mutta hän oli tullut niin kookkaaksi ja paksuksi, ettei Kristiina luullut nähneensä yhtä rehevää naisihmistä. Mutta sitä useampia hopealevyjä mahtui hänen vyöhönsä, ja solki niin suuri kuin pieni käsikilpi komeili hyvin sopivasti hänen leveiden rintojensa keskellä. Hänen painava ruumiinsa oli aina koristettu kuin mikäkin alttari kalleimmilla kankailla ja kullatulla metallilla — Gerlak Tiedekeninpoika näytti rakastavan vaimoaan ylettömästi.

Vuosi sitten oli Gaute vieraillut sisarensa ja lankonsa luona Bergenissä käräjäaikana keväällä, ja syksyllä hän matkusti tunturien poikki mukanaan hevoslauma, jonka myi siellä. Se matka oli niin tuottoisa, että Gaute vannoi tekevänsä samanlaisen tänä syksynä. Kristiina ajatteli, että pojan oli saatava tahtonsa läpi tässä asiassa. Jonkin verran isän matkustushalua oli kai Gautenkin veressä — hän asettuisi kyllä tultuaan vanhemmaksi. Kun äiti näki Gauten hyörivän kipeänä halusta päästä lähtemään, hoputti hän tätä itsekin — viime vuonna oli Gauten täytynyt palata tunturien yli täyden talven vallitessa.

Niin lähti Gaute matkalle kauniina päivänpaisteisena aamuna kohta Pärttylinmessun jälkeen. Silloin oli pukkien teurastus — ja koko kartano haisi keitetylle pukinlihalle. Ihmiset olivat kylläisiä ja iloisia; koko kesänä eivät he olleet maistaneet tuoretta lihaa muulloin kuin suurimpina messupäivinä, mutta nyt he saivat voimakasta lihaa ja rasvaista, ruokaisaa keittoa sekä aamiaiseksi että illalliseksi monina päivinä. Kristiina oli raukeana ja hyvällä tuulella vuoden ensimmäisen, suurteurastuksen ja makkaranteon jälkeen seisoessaan valtatiellä ja huiskuttaessaan pääliinansa liepeellä Gautelle lähtiäisiksi. Se oli kaunista nähdä — oivallisia hevosia, reippaita nuoria miehiä, jotka ratsastivat välkkyvin asein ja helkkyvin valjain; kävi aika pyrinä, kun he tulivat korkealle sillalle. Gaute kääntyi satulassaan ja huiskutti vastaan hatullaan, ja Kristiina huiskutti takaisin päästäen pienen hurjan ilon ja ylpeyden huudahduksen.

* * * * *

Kohta talviyön jälkeen muuttui sää, tuoden sadetta ja räntää kylään, myrskyä ja lunta tuntureille. Kristiina oli hieman levoton Gauten puolesta, joka ei ollut vielä palannut. Mutta kuitenkaan ei hän ollut koskaan niin peloissaan tämän vuoksi kuin oli ollut toisten vuoksi — hän uskoi tämän pojan hyvään onneen.

Viikkoa myöhemmin tuli Kristiina navetasta myöhään illalla ja huomasi silloin joitakin ratsumiehiä pihaveräjällä. Sumu aaltoili kuin valkea savu kalvolyhdyn edessä, joka hänellä oli kädessään — hän meni sateessa pihan yli nahkapukuisten miesten tummaa ryhmää vastaan: mahtoikohan se olla Gaute — oli luonnotonta odottaa vierasta väkeä niin myöhään —.

Silloin hän tunsi etumaisen ratsumiehen Sundbun Sigurd-herraksi — tämä laskeutui ratsun selästä hiukan raskasliikkeisesti ja ukkomaisesti.

"Minä tuon uutisia Gautelta, Kristiina", sanoi ritari, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Hän tuli Sundbuhun eilen —"

Ulkona oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut erottaa hänen ilmettään. Mutta hänen äänensä oli niin omituinen. Ja lähtiessään menemään tuvan ovea kohti hän käski miestensä seurata Kristiinan tallipoikaa miestentupaan. Kristiina alkoi pelätä, kun hän ei sanonut enempää, mutta kysyi varsin levollisesti, kun he seisoivat kahden tuvassa:

"Millaisia uutisia ne sitten ovat, hyvä sukulainen? Onko hän sairas, kun ei hän itse tullut kotiin sinun mukanasi?"

"Ei, Gaute on niin terve, etten ole koskaan nähnyt häntä terveempänä. Mutta hänen seurueensa oli väsynyt —"

Sigurd-herra puhalsi Kristiinan ojentaman olutkannun vaahtokukkuraan, joi ja kehui olutta.

"Hyvää on sille tarjottava, joka tuo hyviä uutisia", sanoi emäntä hymyillen.

"Enpä tiedä mitä sanot sitten, kun olet kuullut uutiseni loppuun", virkkoi Sigurd-herra hämillään. "Hän ei tullut yksinään tällä kertaa, tuo sinun poikasi —"

Kristiina seisoi odottaen.

"Hänellä on mukanaan — niin, se on Hovlandin Helgen tytär — hän on tainnut ottaa tämän — tämän neidon — tainnut ottaa hänet väkisin isän luota —"

Kristiina ei sanonut vielä mitään. Mutta hän istuutui penkille Sigurdia vastapäätä. Hänen suunsa oli kapea ja kiinnipuristunut.

"Gaute pyysi minua tulemaan tänne — hän pelkäsi kai, ettet sinä pitäisi tästä. Hän pyysi sanomaan sinulle tämän — ja nyt olen sen tehnyt", lopetti Sigurd-herra heikosti.

"Sinun pitää sanoa kaikki mitä tiedät tästä asiasta, Sigurd", pyysi Kristiina tyynesti.

Sigurd-herra teki niin — epäselvästi ja koukerrellen, puhuen laveasti sinne ja tänne. Hän näytti olevan itse hyvin kauhistunut Gauten teosta. Mutta Kristiina sai selville hänen kertomuksestaan, että Gaute oli tavannut tyttöä Bergenissä viime vuonna. Tytön nimi oli Jofrid — ei, kihlattu hän ei ollut. Mutta Gaute oli kai ymmärtänyt, ettei hyödyttäisi puhua tytöstä tämän omaisille — Hovlandin Helge oli suurrikas, sukua, joka käytti itsestään Duk-nimeä ja omisti maatiloja enimmäkseen Vossissa. Silloin oli paholainen houkutellut nämä nuoret —. Sigurd-herra kyhni vaatteitaan ja kynsi päätään aivan kuin olisi ollut täissä yltyleensä.

Sitten kesällä — kun Kristiina luuli Gauten olevan Sundbussa metsästämässä Sigurd-herran kanssa tunturilaitumen kahta petokarhua — silloin hän oli matkustanut tunturin yli Sogniin — Jofrid oli siellä naimisissa olevan sisarensa luona; Helgellä oli kolme tytärtä eikä yhtään poikaa. Sigurd ähkyi tuskasta — hän oli luvannut Gautelle olla vaiti siitä. Hän oli kyllä tiennyt, että poika aikoi tyttöä tapaamaan, mutta ei ollut osannut uneksiakaan, että Gautella oli niin mielettömiä tuumia.

"Niin, kyllä kai poikani saa tämän kalliisti maksaa", sanoi Kristiina. Hänen kasvonsa olivat jäykät ja tyynet.

Sigurd sanoi, että nythän oli talvi tulossa jo todenteolla — tiet kävivät vaikeasti kuljettaviksi. Ja kun hovlandilaiset saivat aikaa ajatella asioita, niin ehkä he huomaisivat parhaaksi, että Gaute saa Jofridin omaisten suostumuksella — kun tyttö nyt jo oli hänen.

"Mutta jos he eivät tulekaan sille mielelle — vaan vaativat kostoa naisenryöstöstä?"

Sigurd-herra vääntelehti ja kynsi itseään entistä pahemmin:

"Se on kai sakoilla sovittamaton asia", hän sanoi hiljaa. "En tiedä niin tarkoin —"

Kristiina oli vaiti. Silloin jatkoi Sigurd-herra rukoilevalla äänellä:

"Gaute sanoi — hän arveli, että sinä ottaisit heidät suopeasti vastaan. Hän sanoi, ettet sinä vielä ole niin vanha, että olisit unohtanut — niin, hän tarkoitti, että sinäkin sait sen miehen, jota itse halusit, ymmärrätkö?"

Kristiina nyökäytti päätään.

"Neito on kaunein lapsi mitä ikänäni olen nähnyt, Kristiina", sanoi Sigurd hartaasti; hänen silmänsä kostuivat. "Paha on, että perkele on houkutellut Gauten tähän tihutekoon — mutta tahdothan sentään ottaa nuo lapsiraukat ystävällisesti vastaan?"

Kristiina nyökkäsi jälleen.

* * * * *

Seutu oli lionneena, hailakkana ja tummana ryöppyävien sadekuurojen alla, kun Gaute seuraavana päivänä iltapuolella ratsasti pihaan.

Kristiina tunsi kylmän hien kihoavan otsalleen nojautuessaan ulkona ovenkamanaan — siellä seisoi Gaute nostaen mustaan huppuviittaan puetun naisen alas hevosen selästä. Nainen oli pieni varreltaan, ulottui miestä tuskin olkapäihin. Gaute aikoi ottaa häntä kädestä ja taluttaa hänet esiin — silloin nainen työnsi hänet syrjään ja meni yksin Kristiinaa vastaan. Gautelle tuli kiire tervehtimään talonmiehiä ja antamaan käskyjä mukanaan olleille miehille. Kun hän jälleen katsoi molempiin ovella olijoihin päin, seisoi Kristiina pitäen vierasta tyttöä molemmista käsistä. Gaute juoksi sinne päin iloinen tervehdys huulillaan. Eteisessä otti Sigurd-herra häntä olkapäästä, taputti häntä isällisesti, ähki ja puhkui kestämästään jännityksestä.

Kristiina oli aivan yllättynyt, kun tyttö kohotti kasvonsa, jotka olivat niin valkoiset ja suloiset likomärässä viitanhupussa — ja hän oli niin tuiki nuori ja lapsellisen pieni. Kun vieras sanoi:

"Tervetulon toivotusta en odotakaan teiltä, Gauten äiti — mutta nyt ovat kaikki ovet minulta suljetut paitsi tämä. Jos tahdotte sietää minua tässä talossa, emäntä, niin en ole unohtava, että tulin tänne ilman tavaraa ja ilman kunniaa, mutta vilpittömästi tahtoen palvella teitä ja Gautea, herraani —"

— niin oli Kristiina ottanut tyttöä molemmista käsistä ennen kuin itsekään arvasi:

"Jumala antakoon anteeksi pojalleni, mitä hän on rikkonut sinua vastaan, kaunis lapseni — tule sisään, Jofrid — Jumala auttakoon teitä, niin totta kuin minä tahdon auttaa sinua parhaani mukaan!"

Heti jälkeenpäin hänestä tuntui, että hän oli tullut ottaneeksi kovin lämpimästi vastaan tämän naisen, jota hän ei tuntenut. Mutta nyt oli Jofrid ottanut päällysvaatteet yltään. Hänen raskas, vedensinisestä, kotikutoisesta sarasta tehty talvipukunsa oli likomärkä helmasta ja olkapäiltä aivan kastunut viitan läpi. Ja tuossa lapsellisen nuoressa tytössä oli lempeää, surunvoittoista arvokkuutta — hän piti pienen mustatukkaisen päänsä miellyttävästi taivutettuna, kaksi paksua pikimustaa palmikkoa ulottui alapuolelle hänen vyötäistensä. Kristiina tarttui lempeästi Jofridin käteen ja talutti hänet lämpimimmälle paikalle uuninvieruspenkille: "Varmaan sinua palelee?"

Gaute tuli ja otti äidin kiihkeästi syliinsä:

"Äiti — niin on käyvä kuin on säädetty — oletko nähnyt niin suloista neitoa kuin minun Jofridini? Hänet minun täytyi saada, maksoi se minulle mitä hyvänsä — ja tahdotteko olla hänelle lempeä, rakas äiti-kultaseni —"

Suloinen oli Jofrid Helgentytär — Kristiinan täytyi katsoa häneen tuon tuostakin. Hän oli lyhyt varreltaan, leveä hartioista ja lanteilta, mutta pyöreä ja hyvin muodostunut. Ja hänen ihonsa näytti niin pehmeältä ja puhtaalta, että hän oli kaunis, vaikka hän oli kasvoiltaan aivan valkoinen. Lyhyet ja leveät kasvojenpiirteet hänellä oli, mutta posket ja leuan laaja, voimakas kaari tekivät nekin kauniiksi, ja hänellä oli pitkä, kapeahuulinen ja heleänpunainen suu ja tasaiset pienet hampaat, jotka muistuttivat lapsen maitohampaita. Ja kun hän kohotti raskaat silmäluomensa, niin olivat hänen kirkkaat, harmaanvihreät silmänsä kuin loistavat tähdet pitkien mustien silmäripsien alla. — Musta tukka, vaaleat silmät — se oli Kristiinan mielestä ollut kauneinta mitä hän oli tiennyt siitä saakka kun hän ensi kerran näki Erlendin — sellaiset oli useimmilla hänen omilla kauniilla pojillaan —.

Kristiina vei Jofridin istumaan rinnalleen naistenpenkille. Vieras istui hienona ja kainona oudon talonväen joukossa, söi vähän ja punastui heleästi aina kun Gaute aterian aikana joi hänen terveydekseen.

Gaute punoitti ylpeydestä ja levottomasta onnesta istuessaan kunniatuolissaan. Pojan kotiintulon kunniaksi oli Kristiina pannut täksi illaksi liinan pöydälle ja asettanut sille kaksi vahakynttilää, jotka olivat kullatusta vaskesta tehdyissä kynttiläjaloissa. Gaute ja Sigurd-herra joivat toistensa terveydeksi tuon tuostakin, ja vanha herra tuli yhä liikuttuneemmaksi, pani käsivartensa Gauten hartioille ja lupasi puhua hänen asiansa puolesta rikkaille sukulaisilleen, vieläpä itse Maunu-kuninkaalle — hän kyllä saisi aikaan sovinnon hänen ja tytön loukattujen omaisten välille. Sigurd Eldjarnilla itsellään ei ollut ainoatakaan vihamiestä — hänen isänsä riitaisa luonne ja hänen oma kova onnensa vaimonsa suhteen ne olivat tehneet hänet niin yksinäiseksi.

Lopuksi hypähti Gaute ylös juomasarvi kädessään. Kuinka kaunis hän on, ajatteli Kristiina — ja kuinka isän kaltainen! Tuollaiseksi oli Kristiinan isäkin tullut alkuhumalassa — noin elämäniloa säteileväksi, sorjaksi ja raikkaaksi —.

"Nyt on minun ja tämän naisen, Jofrid Helgentyttären, käynyt niin, että me vietämme tupaantuliaisemme tänään, ja häitämme saamme juoda sitten, jos Jumala meille sen onnen suo. Sinua, Sigurd, kiitämme uskollisesta sukulaismielestä, ja teitä, äiti, siitä, että otitte meidät vastaan niinkuin uskolliselta äidinsydämeltänne odotinkin — niinkuin me veljet usein puhuimmekin keskenämme, että te olette mielestämme ylevämielisin nainen ja hellin äiti. Sentähden pyydän teitä tekemään meille sen kunnian, että itse valmistatte morsiusvuoteemme niin juhlalliseksi ja kauniiksi, että voin ilman häpeää pyytää Jofridia nukkumaan siinä kanssani, ja että te itse saatatte Jofridin ylistupaan, jotta hän voi tulla vuoteeseen niin soveliaalla tavalla kuin suinkin, kun ei hänellä ole äitiä elossa taikka sukulaisnaisia täällä —"

Sigurd-herrakin oli nyt juopunut, hän remahti nauruun:

"— Tehän nukuitte yhdessä minun ylistuvassani — en saattanut muuta, luulin teidän maanneen samassa sängyssä jo ennenkin —"

Gaute ravisti ylimielisesti kultaista tukkaansa:

"Niin, sukulainen — mutta tämä on ensi yö, jonka Jofrid tulee nukkumaan minun käsivarrellani täällä omassa talossaan — jos Jumala suo.

"Mutta teitä, hyvä väki, minä pyydän juomaan ja pitämään iloa tänä iltana — nyt olette nähneet hänet, joka on tuleva minun emännäkseni Jørundgaardiin — hän tahi ei kukaan nainen, sen sanon Herramme Jumalan ja oman kristillisen uskoni nimessä. Minä odotan, että te kunnioitatte häntä kaikki, sekä miehet että naiset, ja minä odotan teiltä, taloni miehet, että autatte minua suojelemaan ja puolustamaan häntä niinkuin miesten sopii."

Gauten puhetta seuranneen melun ja huutojen pauhinassa nousi Kristiina hiljaa pöydästä ja kuiskasi Ingridiä tulemaan hänen mukanaan ylistupaan.

Lauritsa Bjørgulfinpojan komea ylisparvi oli joutunut huonoon kuntoon niinä vuosina, joina Erlendinpojat olivat siinä asustaneet. Kristiina ei ollut tahtonut uhrata enemmän kuin välttämättömimmän määrän karkeita sänky vaatteita ja irtaimistoa huolettomien poikien käytettäväksi, ja hän antoi harvoin siivota huonetta, koska se ei maksanut vaivaa. Gaute ja hänen ystävänsä vetivät sisään likaa ja roskaa yhtä pian kuin hän sai sen lakaistuksi ulos. Huoneeseen oli tarttunut lähtemättömästi haju miesväestä, joka tulee sisään ja heittäytyy sänkyihin märkänä ja hikisenä ja metsän ja karjatarhan tahraamana, sekä tallin ja nahan ja märkien koirien haju.

Nyt lakaisivat ja siivosivat Kristiina ja palvelustyttö täyttä vauhtia niin hyvin kuin voivat, emäntä kantoi sisään hienot sänkyvaatteet, matot ja pielukset, savusti katajalla, ja pienelle pöydälle hän asetti hopeapikarin ynnä viimeisen viinitilkan, mikä hänellä oli talossa, vehnäsämpylän ynnä pronssijalustassa olevan vahakynttilän, ja siirsi sen vuoteen viereen. Nyt oli huoneessa niin hienoa kuin hän voi saada aikaan niin lyhyessä ajassa.

Lautaseinällä komeroa vasten riippui aseita — Erlendin raskas kahdenkäden lyömämiekka ja pienempi miekka, jota hän tavallisesti piti mukanaan, kirvesmiehen piiluja ja halkokirveitä — Bjørgulfin ja Naakkven veistokirveetkin olivat siinä vielä. Siinä oli myös kaksi pientä kirvestä, joita pojat harvoin käyttivät, koska ne heidän mielestään olivat liian keveitä — mutta niillä oli Kristiinan isä veistellyt ja muovaillut kaikenlaisia teoksia niin näppärästi ja varmasti, ettei hänen tarvinnut käyttää puukkoa ja talttaa muuta kuin viimeiseen siloitteluun. Kristiina kantoi kirveet komeroon ja kätki ne Erlendin arkkuun, missä oli hänen verinen paitansa ynnä se kirves, joka oli ollut hänen kädessään silloin kun hän sai surmanhaavansa.

Nauraen pyysi Gaute, että Lauritsa valaisisi morsiamelle tietä ylisparveen. Poika tuli sekä hämilleen että ylpeäksi. Kristiina näki, että Lauritsa ymmärsi kyllä nämä veljen laittomat häät vaaralliseksi leikiksi, mutta tapahtuman merkillisyys kiihotti ja nostatti hänen mieltään — hän katseli säihkyvin silmin Gautea ja tämän suloista vaimoa.

Ylisparven portailla tuuli sammutti valon. Jofrid sanoi Kristiinalle:

"Gauten ei olisi pitänyt pyytää teiltä tätä, vaikka olikin juovuksissa — älkää tulko mukanani pitemmälle, emäntä. Älkää pelätkö minun unohtavan, että olen vietelty nainen, omaisteni neuvoista irti riistäytynyt."

"En minä ole liian hyvä sinua palvelemaan", virkkoi Kristiina, "siihen asti kunnes poikani on sovittanut syntinsä sinua vastaan ja sinä voit kutsua minua anopiksesi laillisesti. Istu tähän, niin kampaan tukkasi — verrattoman kaunis tukka sinulla onkin, lapsi."

Mutta kun talonväki oli mennyt levolle ja Kristiina makasi sängyssään, tunsi hän jälleen jonkinlaista levottomuutta — aivan arvaamatta hän oli tullut sanoneeksi tuolle Jofridille enemmän kuin hän tiesi tarkoittavansa — vielä. Mutta hän oli niin nuori — ja hän antoi niin selvästi nähdä, ettei hän tahtonut saada parempaa kohtelua kuin oli ansainnut — olihan hän kunnian ja kuuliaisuuden tieltä karannut lapsi.

Sellaiselta siis näytti se — kun ihmiset antoivat morsiussaaton ja tupaantulon tapahtua ennen häitä. Kristiina huokasi — kerran hän oli itsekin ollut halukas uskaltamaan senkin Erlendin vuoksi — mutta hän ei tiennyt olisiko rohjennut, jos Erlendin äiti olisi ollut Husabyssä. Ei, ei, hänen ei pitänyt tehdä tätä pahemmaksi lapselle, joka oli tuolla ylhäällä —.

Sigurd-herra kompuroi vielä ympäriinsä huoneessa — hänen oli nukuttava Lauritsan kanssa — jokseenkin liikutettuna, mutta vilpittömän hyväätarkoittavasti hän puheli molemmista nuorista — hän ei tulisi säästämään mitään auttaakseen heidät hyvään päätökseen tässä uhkapelissä —

Seuraavana päivänä näytti Jofrid Gauten äidille, mitä hän oli tuonut mukanaan taloon — kaksi nahkasäkkiä vaatteita; pienessä norsunluisessa lippaassa hänellä oli korunsa. Niinkuin olisi lukenut Kristiinan ajatukset sanoi Jofrid, että kaikki tämä oli hänen omaa omaisuuttaan, jonka hän oli saanut käytettäväkseen — lahjoja ja perintöä, enimmäkseen äidiltä; hän ei ollut ottanut mitään isältään.

Kristiina istui surullisena käsi poskella. Se yö ammoisia aikoja sitten, jolloin hän itse oli koonnut kultansa lippaaseen karatakseen kotoaan — enin osa siitä, mitä hän oli pannut kokoon, oli lahjoja niiltä vanhemmilta, jotka hän oli häväissyt salaa ja joita hän nyt aikoi loukata ja murehduttaa julkisesti —.

— Mutta jos tuo oli Jofridin omaa ja hänen äidinperintönsä vain koruissa, niin täytyi hänen olla upporikkaasta kodista. Kristiina olisi arvioinut tässä näkemänsä tavarat yli kolmenkymmenen hopeanaulan arvoisiksi — jo yksin tulipunainen hame valkoisine nahkareunuksineen ja hopeakoristeineen ynnä siihen kuuluva silkkivuorinen viitta olivat varmaankin maksaneet kymmenen, kaksitoista naulaa. Jos tytön isä suostuisi sopimaan Gauten kanssa, niin olisivat asiat hyvin — mutta Gautea ei voinut mitenkään lukea tasavertaiseksi pariksi tälle tytölle. Ja jos Helge tahtoi rangaista Gautea niin ankarasti kuin hän saattoi ja kykeni, niin näytti asia mustalta.

"Tätä sormusta", sanoi Jofrid, "piti äitini aina sormessaan — jos te tahdotte ottaa sen vastaan, emäntä, niin silloin tiedän, ettette tuomitse minua niin ankarasti kuin hyvältä ja korkeasukuiselta naiselta voisi odottaa."

"No silloin saan kai minä koettaa olla sinulle äidin sijassa", sanoi Kristiina hymyillen ja pisti sormuksen sormeensa. Se oli pieni hopeasormus, jossa oli kaunis valkoinen agaatti, ja Kristiina ajatteli, että tyttö varmaan piti sitä erittäin kallisarvoisena, koska se oli muisto hänen äidistään. "Minun on kai annettava sinulle vastalahja, arvaan minä." — Hän nouti lippaansa ja haki esiin safiireilla koristetun kultasormuksen. "Tämän sormuksen pani pojan isä vuoteelleni, kun olin synnyttänyt Gauten maailmaan."

Jofrid otti sen vastaan kädelle suudellen. "Mutta muuten olin ajatellut pyytää toista vastalahjaa — äiti —", hän sanoi suloisesti hymyillen. "Älkää pelätkö, että Gaute on tuonut kotiin laiskan tai kelvottoman naisen. Mutta minulla ei ole yhtään sopivaa työpukua. Antakaa minulle joku vanha puku ja sallikaa minun ryhtyä auttamaan teitä; ehkä alatte sitten pitää minusta enemmän kuin on otaksuttavaa nyt —."

Mutta nyt täytyi Kristiinan näyttää nuoremmalle mitä hänellä oli arkuissaan, ja Jofrid kehui niin ymmärtävästi kaikkia Kristiinan kauniita käsitöitä, että tämä lahjoitti hänelle yhtä ja toista — kaksi pellavalakanaa silkistä virkatuin välipitsein, sinikirjaisen pyyhinliinan, neliniitisen verholiinan ja vihdoin pitkän seinäverhon, johon oli kirjailtu haukkametsästys: "Näiden esineiden en soisi joutuvan pois tästä talosta — ja Jumalan ja Pyhän Neitsyen avulla tulee tämä talo kerran sinun omaksesi." Sitten he siirtyivät yhtä mielissään aittoihin — he jatkoivat puuhaansa useita tunteja, ja aika kului hyvin hauskasti.

Kristiina olisi antanut Jofridille vihreän sarkahameensa, johon oli kudottu mustia pilkkuja — mutta Jofridin mielestä se oli liian hyvä työpuvuksi. Hän tahtoi, raukka, niin kernaasti miellyttää anoppiaan, ajatteli Kristiina salaten hymynsä. Vihdoin he löysivät vanhan ruskean hameen, jonka Jofrid arveli sopivan, kun hän leikkaisi sen lyhyemmäksi helmasta ja panisi paikat kainaloihin ja kyynärpäihin. Heti täytyi hänen lainata sakset ja ompeluneuvot ja ryhtyä ompelemaan. Kristiinakin otti silloin jonkun työn ja niin istuivat molemmat naiset, kun Gaute ja Sigurd-herra tulivat sisään illalla.

III

Kristiina myönsi täydestä sydämestään, että Jofrid oli nainen, joka oli näppärä käsistään. Jos asiat kääntyivät hyvin päin, niin oli Gautella ollut onni matkassaan — silloin hän saisi vaimon, joka oli yhtä ahkera ja toimelias kuin oli rikas ja suloinen. Kristiina ei olisi itse voinut löytää kelvokkaampaa naista omaksi seuraajakseen Jørundgaardiin — tuskinpa vaikka olisi etsinyt yli koko Norjan. Niinpä hän sanoikin eräänä päivänä — jälkeenpäin ei hän tiennyt miten nuo sanat olivat livahtaneet hänen suustaan — että sinä päivänä jona Jofrid Helgentyttärestä tulisi Gauten aviovaimo, hän luovuttaisi avaimet nuorelle emännälle ja muuttaisi Lauritsan kanssa vanhaantupaan.

Jälkeenpäin hän kyllä ajatteli, että hänen olisi ollut harkittava tarkemmin, ennen kuin sanoi sen. Olikin tapahtunut jo monta kertaa, että hän oli ollut liian hätäinen puhuessaan Jofridille.

Mutta seikka oli se, että Jofrid oli huonovointinen. Kristiina oli ymmärtänyt sen melkein heti kun tyttö tuli taloon. Ja Kristiina muisti ensimmäistä talveaan Husabyssä — hän oli naimisissa, hänen miehensä ja isänsä olivat nyt lankoussuhteessa keskenään, kuinka sitten tulisikin käymään heidän ystävyytensä, kun vääryys kerran tulisi julki. Kuitenkin hän oli kärsinyt niin kovin katumuksesta ja häpeästä, ollut katkera sydämessään Erlendille — ja hän oli ollut yhdeksäntoista vuoden vanha; Jofrid oli vasta seitsemäntoista. Ja siinä hän nyt oli, väkisin vietynä ja oikeudettomana, kaukana kodistaan vieraiden joukossa, Gauten lapsi sydämensä alla. Kristiina ei kieltänyt itseltään, että Jofrid näytti olevan paljon voimakkaampi ja urheampi kuin hän itse oli ollut.

Mutta hän ei ollutkaan loukannut luostarinpyhyyttä, ei rikkonut lupauksia ja kihlausta, ei pettänyt ja valehdellut ja varastanut vanhempainsa kunniaa heidän selkänsä takana. Vaikkakin nämä nuoret olivat uhkamielin tehneet syntiä maan lakia, kuuliaisuutta ja siveellisyyttä vastaan, niin ei heillä sentään tarvinnut olla niin paha omatunto. Kristiina rukoili hartaasti, että Gauten uhkateko päättyisi hyvin — ja hän luotti siihen, ettei Jumalan vanhurskaus mitenkään voinut määrätä Gautea ja Jofridia kovemman kohtalon alaiseksi kuin hän ja Erlend olivat saaneet osakseen — ja he olivat sentään päässeet naimisiin, heidän syntinsä lapsi oli syntynyt kaikkien omaistensa lailliseksi perijäksi.

Kun eivät Gaute ja Jofrid kumpikaan maininneet asiaa, ei Kristiinakaan tahtonut ottaa sitä esille, vaikka häntä kovasti haluttikin puhella tuon kokemattoman naisen kanssa: Jofridin olisi nyt pitänyt säästää itseään, nauttia aamulepoa sen sijaan että nousi ylös ensimmäisenä koko talossa — Kristiina huomasi Jofridin pyrkimyksenä olevan ehtiä ylös ennen anoppia ja toimittaa enemmän. Mutta Jofrid ei ollut sellainen, että Kristiinan olisi käynyt yrittäminen osoittaa sääliä. Hän saattoi vain hiljaisuudessa ottaa pois raskaimmat työt häneltä ja kohdella häntä kahden kesken ja talonväen nähden niinkuin hän oikeutta myötenkin olisi ollut talon nuori emäntä.

Frida oli vimmoissaan siitä, että hänen täytyi väistyä paikaltaan emännän viereltä ja antaa se Gauten — hän käytti rumaa sanaa Jofridista eräänä päivänä, kun hän ja Kristiina olivat kahden kodassa. Tällä kertaa Kristiina löi palvelusnaistaan:

"— Kaunista kuulla sellaista puhetta sinulta, vanha mieshullu narttu!"

Frida pyyhki veren nenästään ja suultaan:

"Eikö teidän pitäisi olla parempia, suurpäälliköitten tyttäret, niinkuin sinä ja tämä Jofrid, kuin mökinmiehen pennut —? Te tiedätte, että morsiusvuode silkkilakanoineen odottaa teitä varmasti, — teidän sitä täytyy olla mieshulluja ja häpeämättömiä, kun ette voi odottaa, vaan juoksette metsiin nuorten knaappien kanssa ja saatte lehtolapsia — hyi sanon minä sellaisille!"

"Vaiti nyt — mene ulos ja pese itsesi — sinähän valutat verta taikinaan", sanoi emäntä jokseenkin tyynesti.

Ovella tuli Jofrid Fridaa vastaan. Kristiina näki nuoremmasta, että tämä oli varmaan kuullut hänen keskustelunsa palvelustytön kanssa.

"Se raukka puhuu niinkuin ymmärtää. Minä en voi ajaa häntä poiskaan — hänellä ei ole mitään paikkaa, mihin hän voisi mennä." Jofrid hymyili pilkallisesti. Silloin Kristiina sanoi: "Hän on imettänyt kaksi poikaani."

"Gautea hän ei ole imettänyt", vastasi Jofrid. "Sitä hän muistuttaa sekä Gautelle että minulle tämän tästäkin. Ettekö voi saada häntä naimisiin?" kysyi hän terävästi.

Kristiinan täytyi nauraa:

"Etkö luule minun koettaneen. Mutta siinä ei ole päästy koskaan pitemmälle kuin että mies saa puhella aiotun morsiamen kanssa —"

Kristiina ajatteli, pitäisikö hänen käyttää tilaisuutta ja puhua Jofridin kanssa nyt — antaa tämän ymmärtää, että hänen puoleltaan oli vain äidillistä hyväntahtoisuutta odotettavissa. Mutta Jofrid oli vihaisen ja kylmän näköinen.

Muuten näkyi Jofridista nyt selvästi, ettei hän kulkenut yksinään. Sattui sitten eräänä päivänä, että hänen piti puhdistaa höyheniä uusiin pieluksiin. Kristiina neuvoi häntä sitomaan tukkansa liinalla, niin ettei se pölisisi täyteen untuvia. Jofrid solmi päähänsä liinavaatteen.

"Se näyttääkin kai nyt somemmalta kuin paljaat hiukset", sanoi hän naurahtaen.

"Niinpä kaiketikin", sanoi Kristiina lyhyesti.

Hän ei sittenkään ymmärtänyt, että Jofrid halusi laskea siitä leikkiä.

Joitakin päiviä myöhemmin tuli Kristiina kotaan ja näki Jofridin aukomassa joitakin teeriä — hän oli saanut veripärskeitä pitkin käsivarsiaan. Kauhistuneena Kristiina tempasi hänet syrjään:

"Lapsi, sinä et saa koskea veriseen nyt — etkö edes sen vertaa tiedä —!"

"No uskotteko sitten, että kaikki on totta, mitä ämmät sellaisista sanovat?" kysyi Jofrid epäillen.

Silloin Kristiina kertoi hänelle tulenmerkeistä, jotka Naakkve oli saanut rintaansa. Tahallaan hän kertoi sen niin, että Jofrid saattoi ymmärtää, ettei hän ollut vielä naimisissa, kun katseli kirkonpaloa.

"Et suinkaan ollut luullut minusta sellaista?" kysyi hän hiljaa.

"Kyllä, Gaute on kertonut minulle kaiken — teidän isänne oli luvannut teidät Simon Andreksenpojalle, mutta te karkasitte Erlend Nikulauksenpojan kanssa hänen tätinsä luo, ja silloin täytyi Lauritsan antaa suostumuksensa —"

"Aivan niin ei asia ollut — me emme karanneet. Simon antoi minulle vapauden heti kun hän ymmärsi, että minä pidin enemmän Erlendistä, ja silloin myöntyi isäkin — vastahakoisesti, mutta hän pani kuitenkin käteni Erlendin käteen — olin kihloissa vuoden —. Tuntuuko sinusta tämä pahemmalta?" kysyi hän, sillä Jofrid oli tullut hehkuvan punaiseksi ja katsoi kauhistuneena toiseen.

Tyttö raaputti veitsellä pientä veritahraa ja lihasäikeitä valkoiselta käsivarreltaan.

"Kyllä", sanoi hän matalasti, mutta jokseenkin lujasti. "Hyvää mainetta ja kunniaa en olisi tahtonut menettää tarpeettomasti. — Mutta tätä minä en sano Gautelle", lisäsi hän nopeasti. "Hän uskoo isänsä vieneen teidät väkisin, kun hän ei voinut saada teitä sanapyynnöllä —"

* * * * *

Tyttö oli tietysti oikeassa, ajatteli Kristiina.

Sitä mukaa kuin aika kului ja Kristiina yhtenään ajatteli tätä asiaa, alkoi hänestä tuntua, että olisi kunniallisinta Gauten lähettää sana Hovlandin Helgelle, jättää asiansa tämän käsiin ja pyytää Jofridia aviokseen sellaisilla ehdoilla kuin Helge arvelisi voivansa myöntää heille. Mutta kun hän puhui tästä Gautelle, tämä näytti hämmästyneeltä ja vastaili vältellen. Vihdoin kysyi Gaute kiivaasti, saattoiko äiti toimittaa kirjeen tunturien yli talvisaikaan? Ei, mutta Sira Dag voisi varmasti toimittaa kirjeen Nesiin ja siitä edelleen pitkin rannikkoa, sanoi äiti, papithan voivat aina saada kirjelähetykset kulkemaan, talvisaikaankin. Gaute sanoi, että se tulisi liian kalliiksi.

"Silloin ei se lapsi tule olemaan aviovaimostasi, jonka saat keväällä", sanoi äiti harmistuneena.

"Ei asiaa kuitenkaan voida järjestää niin pian", sanoi Gaute. Hän oli hyvin vihoissaan, sen Kristiina näki.

Ilkeä, synkkä ahdistus sai äidissä vallan sitä mukaa kuin aika kului. Hän ei voinut olla näkemättä, että Gauten ensimmäinen leimuava ilo Jofridista oli aivan poissa; Gaute kulki allapäin ja huonotuulisena. Ensi hetkestä alkaen oli tämä asia, Gauten morsiamenryöstö, näyttänyt mahdollisimman pahalta — mutta äidin mielestä se kävi vielä paljon pahemmaksi, jos mies nyt osoittautuisi pelkuriksi jälkeenpäin. Jos nuoret katuivat syntiään, niin olihan se hyvä — mutta tämä näytti pahoin siltä kuin olisi kysymyksessä enemmän miehuuton pelko sitä miestä kohtaan, jota hän oli loukannut, kuin jumalinen katumus. Gaute oli juuri se hänen pojistaan, johon hän oli parhaiten uskonut — ei voinut olla totta, mitä ihmiset puhuivat, että hän oli epäluotettava ja kevytmielinen naisten suhteen, nyt jo kyllästynyt Jofridiin, kun tämä oli kuihtunut ja raskaana ja aika läheni, jolloin miehen oli vastattava väkivallastaan naisen omaisia kohtaan.

Hän antoi anteeksi pojalleen — olihan hän itsekin antautunut niin helposti viettelykselle, vaikka hän ei koskaan ollut nähnyt silmäinsä edessä kasvuaikanaan muuta kuin hurskaiden ihmisten siveätä vaellusta —. Hänen poikansa olivat tienneet lapsuudesta asti, että heidän oma äitinsä oli rikkonut, isä laittanut lapsia toisen miehen vaimon kanssa nuoruudessaan ja tehnyt syntiä naidun naisen kanssa, kun he jo olivat isoja poikia. Ulf Haldorinpoika, heidän kasvatusisänsä, Fridan kevytmieliset puheet — oi, eihän ollut kumma, jos nämä nuoret miehet olivat heikkoja siinä suhteessa. — Naimisiin oli Gauten mentävä Jofridin kanssa, jos hän saisi tämän omaisten suostumuksen, ja pidettävä hyvänään — mutta sääli olisi Jofridia, jos hän nyt tulisi näkemään, että Gaute ottaisi hänet pakosta, ilman hyvää tahtoa.

Eräänä päivänä paaston aikana olivat Kristiina ja Jofrid laittamassa evässäkkejä tukinhakkaajille. He vasaroivat kuivaa kalaa ohueksi ja litteäksi, painelivat voita rasioihin, täyttivät puuleilejä oluella ja maidolla. Kristiina näki, että Jofridin oli kamalan tuskallista seisoa lakkaamatta jaloillaan tuolla tavoin, mutta Jofrid kävi vain ärtyisäksi, kun Kristiina kehoitti häntä istumaan ja levähtämään. Viihdyttääkseen häntä tuli Kristiina silloin kysäisseeksi siitä seikkailusta oriin kanssa, joka Gauten kerrottiin kesyttäneen neidon palmikkonauhalla: "se oli kai sinun?"

"Ei, sanoi Jofrid äkäisesti ja tuli tiukkuvan punaiseksi. Mutta sitten hän muutti sävyä.

"Se oli Aasan — sisareni", sanoi hän nauraen. "Häntä Gaute kosiskeli ensin, mutta kun minä tulin kotiin, ei hän tiennyt, kummasta meistä piti enemmän. Mutta Aasan hän oli odottanut olevan Dagrunin luona viime kesänä, kun hän tuli Sogniin. Ja sitten hän suuttui, kun minä härnäsin häntä siskollani — vannoi Jumalan ja ihmisten kautta, ettei hän ollut niitä miehiä, jotka liiaksi lähentelevät kunnon miesten tyttäriä, ja ettei Aasan ja hänen välillään ole ollut semmoista, ettei hän ilman syntiä voisi nukkua minun käsivarrellani ensi yönä, sanoi hän. Minä otin häntä sanasta —" Jofrid nauroi jälleen. Nähdessään Kristiinan kasvot hän nyökäytti uhmaavasti.

"Niin, Gauten minä tahdoin miehekseni, ja voitte luottaa siihen, äiti, että minä saan hänet. Minä saan tavallisesti tahtoni läpi —"

* * * * *

Kristiina heräsi pilkkopimeässä. Kylmä puri poskia ja nenää — kun hän veti nahkasia paremmin ympärilleen, tunsi hän niiden tulleen kuuraan hänen omasta hengityksestään. Oli varmaankin aamupuoli — mutta häntä kammotti nousta ylös katsomaan tähtiä. Hän kääriytyi käppyrään nahkasten alle lämmitelläkseen vielä vähän. Samassa hän muisti unensa.

Hän oli makaavinaan sängyssään pikkutuvassa ja oli juuri synnyttänyt lapsen. Se makasi hänen käsivarrellaan kääräistynä lampaannahkaan, joka oli solunut auki ja päästi näkyviin sen pienen tummanpunaisen ruumiin — pikkuruisia käsiään se piti nyrkissä kasvojen edessä, polvet olivat koukistetut vatsaa vasten ja jalat ristissä — silloin tällöin se liikahti vähän. Hän ei tullut ihmetelleeksi, ettei poika ollut kapaloitu ja ettei huoneessa ollut ketään naista heidän luonaan. Hänen oma lämpönsä huuhteli kuitenkin lasta, kun se makasi siten liki häntä; käsivartensa kautta hän tunsi aina sydämenjuuriin saakka, kun lapsi liikahti. Väsymys ja tuska varjostivat häntä vielä parhaillaan väistyvän pimeyden tavoin hänen maatessaan siinä poikaa katsellen ja tuntien, kuinka ilo siitä ja rakkaus siihen lisääntyivät taukoamatta niinkuin päivänjuova kasvaa pitkin joentörmää —.

Mutta samalla kun hän makasi siinä sängyssä, seisoi hän myös ulkona tuvan seinustalla. Hänen alapuolellaan näkyi kylä aamuauringon paisteessa. Oli varhainen kevättalvipäivä — hän särpi sisäänsä sen kirpeää, raikasta ilmaa — tuuli oli jäätävän kylmä, mutta siinä oli kaukaisen meren ja lumensulamisen makua: harjut hohtivat aamuauringon säteissä laakson toisella puolen, lumettomia läikkiä oli talojen ympärillä, ja kohvahanki kimmelsi hopeanhohtoisena kaikissa tummanvihreiden metsien aukeamissa. Taivas oli kuin lakaistu, kuulakkaan keltainen ja vaaleansininen, muutama tumma, tuulenajama pilvenhattara vain haihattelemassa — mutta kylmä oli; siinä, missä hän seisoi, oli lumihanki kivikova vielä yöpakkasen jälkeen, ja rakennusten välillä oli kylmä varjo, sillä aurinko oli juuri itään päin talosta olevan harjun yläpuolella. Ja juuri hänen edessään, missä varjo loppui, liikutteli aamutuuli kuihtunutta, menneenvuotista ruohoa. Se heilui ja loisti, mutta teräksenkiiltävä jääkuori sitoi vielä sen juuria.

Oi — oi. Valitushuokaus kohosi hänen rinnastaan vasten hänen tahtoaan. Lauritsa hänellä vielä oli luonaan, hän kuuli pojan tasaisen hengityksen toisesta sängystä. Ja Gaute — hän makasi ylhäällä ylistuvassa jalkavaimonsa kanssa. Äiti huokasi jälleen, liikahti levottomasti, ja vanha Erlendin koira siirtyi hänen koukistettuja jalkojaan vasten sänkyvaatteiden alla.

Nyt hän kuuli Jofridin olevan ylhäällä ja kävelevän lattialla. Kristiina kömpi joutuin sängystä ja veti karvakengät jalkaansa, sarkahameen ja nahkamekon ylleen. Pimeässä hän mennä haparoi uunin luo, istui nurkalle ja puhalsi ja penkoi tuhkaa, mutta ei pienintäkään kipinää — tulensiemen oli kuollut yöllä.

Hän kaivoi tulukset esiin vyölliskukkarostaan, mutta taula oli kai kastunut ja jäätynyt. Viimein hän ei enää viitsinyt rähjätä, vaan otti hiilipannun ja lähti ylös lainaamaan tulta Jofridilta.

Siellä paloi hyvä tuli pienessä uunissa ja valaisi huoneen. Loimunvalossa istui Jofrid kiinnittämässä vaskisoikea paremmin Gauten poronnahkanuttuun. Kauempaa vuoteen hämärästä hän erotti miehen paljaan yläruumiin — Gaute nukkui ilman alusvaatteita kovimmallakin pakkasella. Gaute oli istuallaan ja oli saanut aamujuoman sänkyyn.

Jofrid nousi, raskaasti ja emäntämäisenä — eikö äiti haluaisi olutsiemausta? Hän oli lämmittänyt aamujuoman Gautelle. Ja äiti sai ottaa tämän kannun Lauritsalle — hän lähtisi Gauten kanssa tukkimetsään tänään. Miesten tulisi kylmä —.

Kristiina suipisti vastenmielisyyttä tuntien huuliaan seisoessaan alhaalla omassa huoneessaan virittämässä tulta uuniin. Jofridin kodikkaat askareet, Gaute, joka makasi siellä ja antoi peittelemättä ystävättärensä palvella häntä — jalkavaimon huolenpito laittomasta kumppanistaan — kaikki tyynni tuntui hänestä niin julkealta ja iljettävältä.

* * * * *

Lauritsa jäi metsään, mutta Gaute tuli kotiin illalla väsyksissä ja nälissään. Naiset jäivät silloin istumaan hetkeksi, palvelusväen pois mentyä, pitämään isännälle seuraa tämän juodessa.

Kristiina näki, ettei Jofrid voinut hyvin tänä iltana. Yhtäkkiä hän päästi ompeluksen vaipumaan helmaansa, ja hänen kasvoillaan kulki tuskan nytkähdyksiä.

"Oletko kipeä, Jofrid?" kysyi Kristiina hiljaa.

Kyllä vähän — jalat ja sääret, vastasi Jofrid. Hän oli rehkinyt koko päivän tapansa mukaan suostumatta säästämään itseään. Nyt hän oli saanut pistoksen ja jalat olivat turvonneet.

Yhtäkkiä herahtivat pienet kyyneleet hänen silmäripsiensä alta. Kristiina ei ollut koskaan nähnyt naisen itkevän niin omituisesti — ääneti, yhteenpurruin hampain hän istui, ja pyöreät kirkkaat kyyneleet — Kristiinan mielestä ne näyttivät kovilta kuin helmet, ja ne kierivät alas kuihtuneita, ruskealäikkäisiä kasvoja. Häntä näytti suututtavan, että hänen oli täytynyt antaa perään — vastenmielisesti hän antoi Kristiinan taluttaa itsensä vuoteeseen.

Gaute tuli jäljessä.

"Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" kysyi hän kömpelösti. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset pakkasesta, ja hän katseli syrjästä onnettomana, kun äiti laittoi Jofridin mukavasti makuulle, veti hänen jaloistaan kengät ja sukat ja ryhtyi hoitelemaan turvonneita jalkoja ja sääriä. "Oletko kipeä, Jofrid-kulta?" toisti Gaute kysymystään.

"Olen", sanoi Jofrid hiljaa ja salatun raivokkaasti. "Luuletko minun muuten käyttäytyvän näin?"

"Oletko kipeä, Jofridini?" toisti Gaute jälleen.

"Näet kai sen — älä seiso siinä töllöttämässä suu auki kuin mieletön, poika!" Kristiina kääntyi äkkiä säkenöiden poikaansa päin. Se salaa jomottava paise, jonka oli nostattanut levottomuus miten kaikki päättyisi, kärsimättömyys siitä, että hänen täytyi sietää näiden nuorten laadutonta elämää talossaan, kalvava epäilys pojan miehekkyydestä — se puhkesi nyt raivokkaaseen suuttumukseen: "Oletko sellainen nauta, että luulet hänestä ehkä tuntuvan hyvältä — kun hän näkee, ettei sinussa ole sen vertaa miestä, että rohkenisit kulkea tunturin yli, kun tuulee ja tuiskuaa —. Sinä tiedät, että hän saa pian ryömiä polvillaan, tämä nais-poloinen tässä, ja kiemurrella mitä kovimmissa tuskissa — ja äpäräksi tullaan hänen lastaan kutsumaan, siksi ettet sinä uskalla kohdata hänen isäänsä — sinä istut ja haudot penkkiä tuvassa etkä rohkene liikuttaa sormeasikaan puolustaaksesi naista, joka sinulla on, ja lasta, jonka tulet saamaan. — Sinun isäsi ei pelännyt niin kovin minun isääni, ettei hän olisi tohtinut käydä tämän puheille, eikä hän ollut niin viluinen, ettei olisi uskaltanut kulkea suksilla tunturin yli talvisaikaan. Hyi sinuas, Gaute — ja voi minua, että minun täytyy elää se päivä, jolloin minun on kutsuttava pelkuriksi yhtä niistä pojista, jotka Erlend on siittänyt minun kanssani!"

Gaute otti pölkkytuolin kaksin käsin, paiskasi sen lattiaan, juoksi pöydän luo ja sivalsi maahan kaikki mitä sillä oli. Sitten hän syöksähti ovelle antaen jäähyväispotkun pölkkytuolille — he kuulivat hänen juoksevan kiroillen ylös ylistuvan portaita.

"Ei, äiti — nyt te olitte liian ankara Gautelle —" Jofrid kohottautui kyynärpäänsä varaan. "Te ette voi kohtuudella vaatia, että hänen olisi pantava henkensä vaaraan lähtemällä tunturin yli talvella — tavatakseen isääni ja saadakseen tietää, onko hänen naitava vietelty morsian ilman muita myötäjäisiä kuin paita, joka oli päälläni, kun hän vei minut, vai menetettävä maansa?-"

Suuttumuksen aallot lainehtivat vielä Kristiinan mielessä. Hän vastasi ylpeästi:

"En kuitenkaan usko, että minun poikani voi ajatella niin!"

"Ei", sanoi Jofrid, "— jollen minä olisi ollut ajattelemassa hänen puolestaan, niin —" Kun hän näki Kristiinan ilmeen, pilkisti nauru hänen äänestään:

"Rakas äiti — minulla on ollut kyllin kova tekeminen Gauten pidättämisessä — nyt minä en tahdo, että hän tekee uusia mielettömyyksiä minun tähteni ja erottaa meidän lapsemme siitä varallisuudesta, jonka minä voin odottaa saavani omaisteni jälkeen, jos Gaute pääsee sellaiseen sovintoon, joka on paras ja kunniallisin meille kaikille —"

"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Kristiina.

"Tarkoitan, että kun omaiseni haastavat Gauten, niin Sigurd-herra vastaa heille niin, että he ymmärtävät, ettei Gaute ole vailla heimolaisia. Hän saa taipua maksamaan täydet sakot, mutta sitten kihlaa isäni minut Gautelle niin, että minä saan takaisin perintöoikeuteni hänen jälkeensä yhdessä sisarteni kanssa —"

"Sinä et itsekään ole siis syytön", kysyi Kristiina, "siihen, ettet ehdi naimisiin ennen kuin lapsesi tulee maailmaan?"

"Jos olen voinut karata kotoani Gauten kanssa, niin — Ei suinkaan kukaan usko hänen panneen paljastettua miekkaa välillemme sänkyyn öisin —."

"Eikö hän ensinkään ole kysynyt sinua omaisiltasi?" kysyi Kristiina.

"Ei, me tiesimme sen olevan turhaa, vaikka Gaute olisi ollut paljon rikkaampikin kuin hän on." Jofrid purskahti jälleen nauruun. "Katsokaas, äiti, isä luulee ymmärtävänsä hevoskauppaa paremmin kuin kukaan muu. Mutta sen on oltava paljon valppaampi kuin isä, joka aikoo puijata Gaute Erlendinpojan hevosenvaihdossa —"

Kristiina ei voinut olla hymyilemättä — niin ilottomalla mielellä kuin hän olikin.

"Minä en tunne lakia niin tarkoin näissä asioissa", sanoi hän vakavasti, "mutta en ole varma siitä, Jofrid, onko Gauten helppo päästä sellaiseen sovintoon, jota sinä sanot hyväksi. Jos Gaute julistetaan lainsuojattomaksi ja isäsi ottaa sinut kotiinsa, antaa sinun tuntea vihansa — tai vaatii sinua menemään luostariin syntejäsi sovittamaan?-"

"Ei hän voi panna minua luostariin antamatta mukaani niin runsaita lahjoja, että tulee huokeammaksi ja kunniallisemmaksi hänen tehdä sovinto Gauten kanssa ja ottaa sakot: ymmärrättehän, että silloin ei hänen tarvitse kustantaa myötäjäisiä naittaessaan minut. Että minä pääsen perinnölle sisarteni kanssa, siihen arvelen Olavin, sisareni miehen, myöntyvän. Muuten saavat omaiseni ottaa myös tämän minun lapseni hoivaansa. Ja minä luulen, että isä ajattelee kahteen kertaan ennen kuin koettaa ottaa minut kotiin Hovlandiin äpärälapsen kanssa — antaakseen minun tuntea vihansa — hän tuntee minut —

"Minäkään en tiedä kovin paljon laista, mutta minä tunnen isäni ja tunnen Gauten. Ja nyt on kulunut jo siksi pitkä aika, että tuo juttu voi tuskin tulla esiin ennen kuin minä itsekin olen taas kevyt ja terve; silloin, äiti, ette olekaan näkevä minun itkevän! Ehei, Gaute saa kyllä aikaan sovinnon sellaisilla ehdoilla kuin —.

"Ei, äiti — Gaute, joka on valtaherrain ja kuningasten juurta — ja te olette peräisin maan parhaista suvuista: jos teidän täytyikin kärsiä se, että poikanne vajosivat alas siitä asemasta, johon he olivat syntyneet, niin tulette jälleen näkemään jälkeläistenne menestyksenkin minun ja Gauten lapsissa —"

Kristiina istui vaiti. Saattoi kyllä olla uskottavaa, että kävisi niinkuin Jofrid tahtoi — hän ymmärsi, ettei hänen olisi tarvinnut huolehtia Jofridista niin kovin. Hän oli tullut nyt kovin laihaksi kasvoiltaan — posken pehmeä pyöreys oli kulunut kokonaan pois, ja silloin näkyi paremmin, miten suuri ja voimakas alaleuka hänellä oli.

Jofrid haukotteli, hinautui istualleen ja katseli ympärilleen etsien jalkineitaan. Kristiina auttoi ne hänen jalkaansa. Jofrid kiitti:

"Älkääkä kiusatko Gautea nyt enää, äiti. Ei se ole helppoa hänellekään, ettei meistä tule avioparia sitä ennen — mutta minä en tahdo tehdä lastani köyhäksi jo ennen sen syntymää —"

* * * * *

Kaksi viikkoa myöhemmin Jofrid synnytti suuren ja kauniin pojan, ja Gaute lähetti sanan Sundbuhun samana päivänä; Sigurd-herra tuli silloin heti Jørundgaardiin ja hän piti Erlend Gautenpoikaa kasteella. Mutta niin iloinen kuin Kristiina Lauritsantytär olikin pojanpojastaan, pahoitti hänen mieltään kuitenkin se, että Erlendin nimi tuli ensi kerran annettavaksi äpärälapselle.

"Isäsi uskalsi enemmän antaakseen pojalleen hänen oikeutensa", sanoi hän Gautelle eräänä iltana, kun tämä istui kutomatuvassa ja katseli, kun hän laittoi pienokaista yökuntoon. Jofrid nukkui jo makeasti sängyssä. "Hänen rakkaudellaan vanhaan Nikulaus-herraan oli määränsä, mutta kuitenkaan ei hän varmaan olisi koskaan kunnioittanut isäänsä niin vähän, että olisi nimittänyt hänen mukaansa pojan, joka ei ollut aviossa syntynyt."

"Niin, Orm — se kai oli annettu äidinisän mukaan?" kysäisi Gaute. "— Niin — niin, äiti, tuo ei ehkä ollut pojan-omaisesti sanottu. Mutta voittehan ymmärtää meidän poikien huomanneen siihen aikaan kun isä eli, ettei hän teidän mielestänne voinut olla meille esikuvana kaikissa asioissa — mutta nyt te puhutte hänestä yhtä mittaa niinkuin hän olisi ollut tosi pyhimys — likipitäen. Tietänette kai meidän tietävän, ettei hän ollut sellainen. Ylpeitä olisimme me kaikki sinä päivänä, jolloin olisimme kasvaneet hänen mittaansa — harteiltamme — me muistamme, että hän oli päällikkö ja mies, miesten ensimmäinen kaikissa niissä hyveissä, jotka eniten miestä kaunistavat — mutta te ette voi saada meitä uskomaan, että hän oli säysein ja sivein mies naistentuvassa tahi kelvollisin isäntä —

"Kuitenkaan ei kenenkään tarvitse toivottaa parempaa sinulle, Erlend-poikani, kuin että tulisit häneen!" Hän otti lapsen, joka nyt oli valmiiksi kapaloitu, työnsi leukansa vaaleasta villakapalosta pilkistäviä pikkuruisia punaisia kasvoja vasten: "Tämä kelvokas ja lupaava nuorukainen, Erlend Gautenpoika Jørundgaardista — Sinä saat sanoa isoäidillesi, että sinä et pelkää isäsi pettävän sinua —" Hän teki ristinmerkin lapsen yli ja pani pojan takaisin Kristiinan helmaan, siirtyi sängyn luo ja katsoi nukkuvaa nuorta äitiä:

"Jofridini laita on niin hyvin kuin olla voi, sanotte te. Hän näyttää kalpealta — mutta te kai ymmärrätte sellaiset asiat parhaiten — nukkukaa hyvin Jumalan rauhassa tässä huoneessa!"

Kuukauden kuluttua pojan syntymästä piti Gaute suuret ristiäispidot, joihin kokoontuivat hänen sukulaisensa läheltä ja kaukaa. Kristiina arvasi, että Gaute oli kutsunut heidät tänne neuvottelemaan hänen asemastaan — nyt oli kevät, ja hänen täytyi odottaa pian saavansa kuulla uutisia Jofridin omaisista.

Kristiina koki sen ilon, että sai Ivarin ja Skulen yhtä aikaa kotiin. Ja myös hänen orpanansa saapuivat: Sigurd Kyrning, joka oli naimisissa hänen sedäntyttärensä kanssa Skogista, Ivar Gjesling Ringheimistä ja Haavard Trondinpoika. Trondinpoikia hän ei ollut nähnyt sen jälkeen kun Erlend veti sundbulaiset mukanaan onnettomuuteen. Nyt he olivat jo vanhahkoja miehiä: he olivat aina olleet huolettomia ja kevytmielisiä, mutta rohkeita ja suuriluontoisia, eivätkä he olleet paljon muuttuneet — he kohtelivat sekä Erlendinpoikia että serkkuaan ja seuraajaansa Sundbussa, ritari Sigurdia, vapaasti ja avoimesti sukulaistapaan. Nyt juoksi olut ja sima virtanaan pikku Erlendin kunniaksi; Gaute ja Jofrid ottivat vieraansa vastaan niin ujostelematta kuin olisivat olleet naimisissa ja kuningas itse pitänyt heidän häänsä —. kaikki olivat iloisia eikä kukaan näyttänyt ajattelevan, että nuorten kunnia ja menestys olivat vielä kyseenalaiset. Mutta Kristiina sai tietää, ettei Jofrid ollut sitä unohtanut:

"Mitä hilpeämpinä ja karskimpina he kohtaavat isäni, sitä helpommin hän tulee mukautumaan", sanoi hän. "Eikä Olavi Piper ole koskaan voinut salata, että hänestä on mieluista istua samalla penkillä vanhoihin sukuihin kuuluvain miesten kanssa."

Ainoa, joka ei näyttänyt oikein viihtyvän tässä sukulaisseurassa, oli herra Jammælt Halvardinpoika. Kuningas Maunu oli antanut hänelle ritariarvon viime jouluna; Ramborg Lauritsantytärtä kutsuttiin nyt rouvaksi.

Tällä kertaa oli Jammælt-herralla mukanaan vanhin poikapuolensa Andres Simoninpoika. Kristiina oli sitä pyytänyt Jammæltin viimeksi täällä käydessä, sillä hän oli kuullut huhun, että poika olisi omituinen. Silloin hän pelästyi kauheasti — jospa poika oli saanut vian sieluunsa tai ruumiiseensa siitä vaikutuksesta, mikä hänellä oli siihen ollut sen pienenä ollessa. Mutta isäpuoli väitti sen perättömäksi, poika oli terve ja voimakas, hyvä kuin kulta — ja ehkä hän oli viisaampikin kuin useimmat muut — mutta asia oli niin, että hän oli näkijä: toisinaan hän tuli kuin halvatuksi, ja jälkeenpäin hän teki usein kaikenlaista merkillistä — niinkuin viime vuonnakin. Silloin hän oli eräänä päivänä ottanut hopealusikkansa — se oli vielä sama, jonka hän oli saanut Kristiinalta syntymälahjaksi, ja paitariekaleen, jonka hän oli perinyt isältään — ja sitten hän lähti talosta joen yli vievälle valtamaantien sillalle lähelle Ælinia. Siinä hän istui odottamassa monta tuntia — sitten tuli sillan yli kolme köyhää, vanha kerjäläinen ja sylilasta kantava nuori nainen. Andres menee heidän luokseen, antaa heille tavaransa ja pyytää saada kantaa lasta naisen puolesta. Kotona jouduttiin pois suunniltaan levottomuudesta, kun Andres ei tullut kotiin puoliselle eikä illalliselle, — häntä lähdettiin etsimään, ja vihdoin sai Jammælt tietoonsa, että Andres oli nähty kaukana pohjoisessa naapurikylässä joidenkin Kreppiksi ja Kraakaksi nimitettyjen ihmisten matkassa; hän oli kantanut heidän tenavaansa. Kun Jammælt vihdoinkin seuraavana päivänä saavutti pojan, sanoi tämä lopuksi, että hän oli kuullut äänen viime sunnuntaina messussa seisoessaan ja katsoessaan kuvaa, joka oli maalattu taululle alttaripöydän yläpuolelle. Se kuvasi Jumalan äitiä ja Pyhää Joosefia matkaamassa lapsen kanssa Egyptinmaalle, ja hän oli toivonut, että olisi elänyt heidän aikanaan, sillä silloin hän olisi pyytänyt saada seurata heitä ja kantaa lasta Neitsyt Maarian puolesta. Silloin hän oli kuullut äänen, maailman lempeimmän ja suloisimman, joka lupasi antaa hänelle merkin, jos hän menisi Bjerkheimin sillalle määrättynä päivänä —.

Muuten oli Andres vastahakoinen puhumaan näyistään — sillä heidän kirkkoherransa sanoi, että ne olivat tietysti osaksi kuvittelua ja osaksi houretta ja mielenhäiriöitä, ja äitinsä hän säikytti miltei suunniltaan kummallisella olennollaan. Mutta hän puhui erään vanhan palvelijattaren, hyvin hurskaan naisen, ja erään saarnaajaveljen kanssa, jonka oli tapana kulkea kylän kautta paaston ja adventin aikana. Ja poika tulisi kai valitsemaan hengellisen alan — joten Simon Simoninpoika tulisi silloin aikanaan Formon haltijaksi. Tämä oli terve ja vilkas lapsi, hyvin isänsä näköinen ja Ramborgin lemmikki.

Ramborg ja Jammælt eivät olleet saaneet vielä lapsia yhdessä; Kristiina oli kuullut ihmisiltä, jotka olivat nähneet Ramborgin Raumarikessä, että hän oli tullut hyvin paksuksi ja laiskaksi. Hän seurusteli etelänpuolen rikkaimpien ja mahtavimpien ihmisten kanssa, mutta pohjoiseen kotipuoleensa ei hän halunnut koskaan matkustaa, eikä Kristiina ollut nähnyt ainoaa sisartaan sen jälkeen kun he olivat aikoinaan eronneet toisistaan Formossa. Mutta Kristiina luuli tietävänsä, että Ramborg kantoi kaunaa hänelle yhä entiseen tapaan. Hän eli hyvässä sovussa Jammæltin kanssa, joka oli ottanut hellästi huolehtiakseen lapsipuoltensa hyvinvoinnista. Jammælt oli sopinut, että sen miehen vanhin poika, joka tulisi hänen pääperillisekseen, jos hän kuolisi lapsettomana, kihlaisi Ulvhild Simonintyttären; siten tulisi ainakin Simonin tytär hyötymään hänen omaisuudestaan hänen kuoltuaan. Arngjerd oli mennyt naimisiin Eikenin Grunden kanssa vuosi jälkeen isän kuoleman; Gyrd Darre ja Jammælt olivat lahjoittaneet hänelle niin runsaat myötäjäiset kuin Simonkin olisi heidän ymmärryksensä mukaan suonut tälle lapselleen, ja hänellä oli hyvät olot, — Grunde antautui vaimon johdettavaksi kaikessa, ja heillä oli jo kolme kaunista lasta.

Kristiina tuli kumman liikuttuneeksi nähdessään jälleen Simonin ja Ramborgin vanhimman pojan. Hän oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ilmielävä kuva — paljon enemmän vielä kuin Gaute. Ja viime vuosina oli Kristiinan täytynyt luopua uskostaan, että Gaute olisi kovin hänen isänsä kaltainen luonteeltaan.

Andres Darre oli kahdentoista vuoden vanha, pitkä ja hoikka, vaalea ja kaunis ja hieman hiljainen olemukseltaan, vaikka hän näyttikin terveeltä ja iloluontoiselta, ja hänellä oli hyvät ruumiin voimat ja hyvä ruokahalu, paitsi ettei hän tahtonut syödä lihaa. Jotakin erikoista hänessä oli, mikä erotti hänet muista pojista, mutta Kristiina ei voinut sanoa, mitä se oli, vaikka hän tarkkailikin kovin poikaa. Andres ystävystyi tätinsä kanssa, mutta hän ei maininnut koskaan näkyjään eikä langennut hurmostilaan Silissä olonsa aikana.

* * * * *

Neljä Erlendinpoikaa näyttivät nauttivan yhdessäolostaan äidinkodissa, mutta Kristiina ei saanut paljon puhutuksi poikainsa kanssa. Kun nämä puhelivat keskenään, tunsi Kristiina, että heidän elämänsä ja menestyksensä oli liukumassa pois hänen näköpiiristään — ne kaksi, jotka tulivat maailmalta, olivat eronneet kodistaan, ja ne kaksi, jotka olivat jäljellä talossa, tulisivat kai pian ottamaan ohjat hänen käsistään. Käräjät sattuivat juuri keväisen rehunniukkuuden ajaksi, ja hän näki nyt, että Gaute oli valmistautunut niiden varalta säästämällä rehua talvella enemmän kuin tavallisesti, ja hän oli saanut lainaksikin rehua Sigurd-herralta — mutta kaiken tämän hän oli järjestänyt neuvottelematta äitinsä kanssa. Ja kaikki neuvottelut Gauten asiasta käytiin ikään kuin hänen ylitseen, vaikka hän istuikin samassa huoneessa miesten kanssa.

Niinpä ei häntä paljon ihmetyttänytkään, kun Ivar eräänä päivänä tuli ja sanoi, että Lauritsa seurasi häntä, kun hän palasi takaisin Rognheimiin.

Ivar Erlendinpoika sanoi kuitenkin eräänä päivänä äidilleen, että hänen mielestään tämän pitäisi muuttaa hänen luokseen Rognheimiin, kun Gaute menisi naimisiin: "Signe on paljon hyväsävyisempi miniä yhdessä asumaan, luulen minä — ja helpoksi ei teille mitenkään tule koitumaan jättää valta käsistänne täällä, missä olette tottunut hallitsemaan." Mutta muuten näytti Ivar pitävän Jofridista, kuten kaikkikin miehet. Vain Jammælt-herra näytti suhtautuvan häneen vähän kylmäkiskoisemmin.

Kristiina istui pieni pojanpoikansa sylissään ja ajatteli että helpoksi ei olo varmaankaan tulisi siellä eikä täällä. Vaikeaa oli tulla vanhaksi. Tuntui niin äskeiseltä asialta, kun hän itse oli nuori nainen — silloin olivat miesten taistelut ja neuvottelut pauhanneet hänen kohtalonsa ympärillä. Nyt hänet oli sysätty syrjään. Eikä ollut kauan siitä, kun hänen omat poikansa olivat olleet sellaisia kuin tämä. Hän muisti unensa vastasyntyneestä lapsesta —. Tähän aikaan hän tuli ajatelleeksi omaa äitiään — hän ei voinut muistaa äitiä muuta kuin vanhahtavana, raskasmielisenä naisena. Mutta tämä oli ollut nuori maatessaan ja lämmittäessään häntä oman ruumiinsa lämmöllä, äitikin oli saanut nuoruudessaan merkit ruumiiseensa ja sieluunsa lasten kantamisesta ja synnyttämisestä, eikä hän ollut varmaan ajatellut enemmän kuin Kristiina itsekään istuessaan suloinen nuori elämä rinnoillaan, että niin kauan kuin he molemmat eläisivät, veisi jokainen päivä lasta yhä kauemmas ja kauemmas äidin helmasta.

"Kun itse olet synnyttänyt lapsia, Kristiina, niin luulen sinun ymmärtävän", oli äiti kerran sanonut. Nyt hän ymmärsi, että hänen äitinsä mieli oli ollut täyteen piirretty muistoja tyttärestä, muistoja lapseen kohdistuneista ajatuksista siltä ajalta, jolloin se oli syntymätön, ja kaikilta niiltä vuosilta, joista lapsi itse ei muista mitään, muistoja pelosta ja toiveesta ja unelmista, joita lapset eivät tiedä koskaan heistä unelmoidun, ennen kuin heidän oma aikansa tulee pelätä ja toivoa ja unelmoida salaa —.

Lopuksi hajaantuivat sukulaiset niin, että muutamat asettuivat Jammæltin luo Formoon ja muutamat menivät Sigurdin kanssa Vaagaahon. Mutta vihdoin eräänä päivänä ajaa karautti kaksi Gauten vuokramiestä laakson eteläosasta kartanoon: nyt oli toimitusmies matkalla pohjoiseen haastamaan Gautea tämän kotoa, ja neidon isä ja sukulaiset olivat itse hänen mukanaan. Nuori Lauritsa juoksi heti talliin. Seuraavana iltana oli Jørundgaardin kartanolle kerääntynyt kuin sotajoukko: kaikki Gauten sukulaiset olivat siellä aseistettuine miehineen, ja hänen ystävänsä kylästä olivat myös saapuneet.

Sitten tuli Hovlandin Helge suuren seurueen kanssa vaatimaan oikeuttaan naisenryöstäjältä. Kristiina näki vilahdukselta Helge Dukin, kun tämä ratsasti pihaan rinnakkain herra Paal Sørkvenpojan, itse toimitusmiehen kanssa. Jofridin isä oli vanhahko, pitkä ja köyryselkäinen, kivulloisen näköinen mies — kun hän laskeutui hevosen selästä, näkyi, että hän oli nilkku. Sisaren mies, Olav Piper oli pieni, leveä ja pyylevä, punaihoinen ja punatukkainen.

Gaute meni heitä vastaan, ryhdiltään suorana ja kauniina — ja hänen takanaan oli kokonainen heimokunta sukulaisia ja ystäviä; he seisoivat puolipiirissä isonrakennuksen portaiden edessä, keskellä molemmat vanhemmat, ritarisäätyiset herrat, Sigurd-herra ja Jammælt-herra. Kristiina ja Jofrid katselivat kohtausta kutomatuvan seinäluukusta, mutta he eivät voineet kuulla sanoja, joita lausuttiin.

Miehet nousivat ylistupaan, ja molemmat naiset kääntyivät kutomatupaan. He eivät jaksaneet puhella. Kristiina istui lieden luona; Jofrid käveli lattialla lapsi sylissään. Tätä kesti jonkin aikaa — sitten Jofrid kietaisi vaipan lapsen ympärille ja lähti se sylissään ulos. Tuntia myöhemmin tuli Jammælt Halvardinpoika kälynsä luo kutomatupaan, jossa tämä istui yksinään, ja kertoi hänelle tuloksen.

Gaute oli tarjonnut Helge Dukille kuusitoista naulaa kullassa Jofridin kunniasta ja omasta väkivallankäytöstään jälkeenpäin — ne olivat samat sakot, jotka Helgen veli oli saanut poikansa hengestä. Ja hän kihlasi Jofridin hänen isältään soveliain huomenlahjoin, mutta Helgen tulisi vastineeksi tehdä täysi sovinto hänen ja tyttärensä kanssa, niin että tytär saisi samanlaiset myötäjäiset kuin hänen sisarensakin ja tulisi perinnöstä osalliseksi heidän kanssaan. Sigurd-herra tarjosi Gauten sukulaisten puolesta takuun siitä, että tämä pitäisi sopimuksen. Helge Duk näytti heti taipuvalta suostumaan tarjoukseen, mutta hänen vävynsä, Olav Piper, ja Nerid Kaarenpoika, joka oli Aasan sulhanen, vastustivat sitä ja arvelivat, että Gaute oli varmaan miehistä julkein, kun rohkeni itse pyrkiä asettamaan ehtoja naimiselleen neidon kanssa, jonka oli häväissyt tämän ollessa lankonsa talossa ja sitten ryöstänyt, tahi vaatia tytölle perintöoikeutta tämän sisarten kanssa.

Oli helppo nähdä, sanoi Jammælt, että Gautesta itsestään ei ollut mieluista, että hänen piti tinkiä hintaa naidakseen hyväsukuisen nuoren neidon, jonka hän oli vietellyt ja joka nyt oli synnyttänyt hänelle pojan. Mutta hän oli oppinut sekä luvut että rukoukset, niin ettei hänen tarvinnut lukea niitä kirjasta, sen saattoi myös helposti ymmärtää.

Kun he parhaillaan puhuivat asiasta ja ystävät molemmin puolin koettivat välittää, astui Jofrid sisään lapsi sylissään. Silloin hänen isänsä murtui eikä kyennyt pidättämään itkuaan. Niin päättyi asia Jofridin tahdon mukaan.

Gaute ei olisi ikinä voinut maksaa sellaisia sakkoja, se oli selvää, mutta Jofridin myötäjäiset asetettiin siten, että ne menivät tasan. Siten oli kaupan tulos oikeastaan se, että Gaute otti Jofridin saamatta hänen mukanaan paljoakaan enempää kuin mitä tällä oli ollut säkeissään taloon tullessaan, mutta hän antoi Jofridille vakuuskirjan suurimpaan osaan omaisuudestaan vastalahjana ja huomenlahjana, ja hänen veljensä hyväksyivät sen. Mutta kerran hän tulisi saamaan vaimonsa kautta suuret rikkaudet — jollei avioliitto vain jäisi lapsettomaksi, nauroi Ivar Gjesling, ja miehet nauroivat mukana, mutta Kristiina kävi tulipunaiseksi, sillä Jammælt oli kuulemassa kaikkea sitä karkeaa leikinlaskua, mikä nyt seurasi.

Seuraavana päivänä Gaute Erlendinpoika kihlasi Jofrid Helgentyttären, ja sitten kävi Jofrid kirkotettavana sellaisella kunnialla kuin hän olisi ollut aviovaimo — Sira Dag sanoi, että hänellä oli nyt siihen oikeus. Sitten hän lähti lapsineen Sundbuhun ja oli Sigurd-herran suojassa häihin saakka.

Häät olivat kuukauden perästä, juuri juhannuksen jälkeen; ne olivat kauniit ja uhkeat. Seuraavana aamuna antoi Kristiina Lauritsantytär suurella juhlallisuudella avaimet pojalleen, ja Gaute kiinnitti kimpun vaimonsa vyöhön.

Sen jälkeen piti herra Sigurd Eldjarn suuret pidot Sundbussa, ja siellä vannottiin ja vahvistettiin juhlallisesti ystävyys hänen ja hänen orpanainsa, entisten sundbulaisten välillä. Sigurd-herra lahjoitti runsain käsin talonsa kalleuksia sekä Gjeslingeille että kaikille vieraille sukulaisuuden ja ystävyyden läheisyyden mukaan — sarvia, pöytäastioita, koruja, aseita, turkiksia ja hevosia. Ihmiset arvelivat silloin, että Gaute Erlendinpoika oli johtanut tämän morsiamenryöstöasiansa mitä kunniakkaimpaan päätökseen.

IV

Eräänä kesäaamuna vuotta myöhemmin oli Kristiina ulkona vanhan liesituvan kuistilla ja järjesti joitakin siinä olevia työkaluarkkuja. Kuullessaan hevosia talutettavan pihalle hän astui esiin ja katsoi kuistin pienten pylväiden välistä. Eräs talon miehistä talutti esiin kahta hevosta, ja tallin ovella oli Gaute; Erlend-lapsi istui hajasäärin isän hartioilla. Sen pienet vaaleat kasvot katsoivat miehen keltahiuksisen päälaen yli, ja Gaute piti pojan pikku kätösiä omassa suuressa ruskeassa kourassaan leukansa alla. Hän ojensi pojan pihan yli tulevalle palvelustytölle ja nousi ratsaille. Mutta kun Erlend kirkui ja kurotteli isän jälkeen, otti Gaute hänet uudelleen ja asetti hänet eteensä satulankaarelle. Samassa tuli Jofrid tuparakennuksesta.

"Otatko sinä mukaasi Erlendin — mihin sinä aiot lähteä?"

Gaute vastasi lähtevänsä myllylle — se uhkasi mennä virran mukana "-? ja Erlend tahtoo olla isän kanssa, sanoo hän."

"Oletko järjiltäsi —!" Jofrid otti joutuin lapsen itselleen, ja Gaute remahti nauramaan:

"Etköhän luullut, että aioin ottaa hänet mukaani!"

"Niin —" vaimokin nauroi: "sinähän raahaat tämän poloisen mukanasi joka paikkaan — saattaisinpa helposti uskoa, että sinä tekisit niinkuin ilves — söisit pentusi ennemmin kuin antaisit jonkun toisen saada sen —"

Jofrid huiskutti lapsen toisella kädellä Gautelle, kun tämä ratsasti ulos pihasta. Sitten hän laski pojan nurmikolle, kumartui hetkeksi hänen ylitseen ja puheli vähän, ennen kuin juoksi jälleen uuteen ylistupaan.

Kristiina jäi seisomaan ja katsomaan pojanpoikaansa — aamuaurinko paistoi niin kauniisti pieneen punapukuiseen lapseen. Nuori Erlend taapersi ympäriinsä tähystellen ruohikkoon. Nyt hän huomasi kasan kivensiruja, ja heti tuli hänelle suuri puuha niiden viskelemisessä. Kristiina nauroi.

Erlend oli kolme kuukautta toisella vuodella, mutta tavattoman kehittynyt ikäisekseen vanhempien mielestä, sillä hän sekä käveli että juoksi ja osasi puhuakin parikolme sanaa. Nyt hän suuntasi kulkunsa suoraan pientä vesinoroa kohti, joka juoksi pihan alalaidassa ja kasvoi solisevaksi puroksi, kun tunturilla oli satanut. Kristiina juoksi ulos ja otti hänet syliinsä:

"Ei saa — äiti suuttuu, jos kastelet itsesi —."

Poika mutristi huuliaan — varmaankin se nyt mietti, pitäisikö sen parkua, kun se ei saanut polskutella purossa vai olisiko annettava myöten — itsensä kasteleminen oli pahin synti — Jofrid oli liian ankara sille sellaisista. Mutta poika näytti niin viisaalta — hymyillen Kristiina suuteli sitä, laski sen maahan ja palasi kuistiin. Työ ei tahtonut kuitenkaan oikein sujua häneltä — enimmäkseen hän seisoi ja katseli pihalle.

Aamuaurinko loisti niin leppoisesti ja kauniisti kolmeen vastapäätä olevaan luhtirakennukseen — oli niinkuin ei Kristiina olisi oikein nähnyt niitä pitkään aikaan — kuinka komeita nuo rakennukset olivat pylväsniekkoine luhdinparvineen ja runsaine leikkauskoristeineen. Kullattu viiri uudentuvan katolla tuulilautojen risteyksessä kimmelsi takana häämöttävää tunturin siintoa vastaan. Tänä vuonna, märän alkukesän jälkeen, oli ruoho niin raikasta katoilla.

Kristiina huoahti, katsoi vielä kerran pikku Erlendia ja kääntyi jälleen arkkuihinsa päin.

Yhtäkkiä parahti surkea lapsenhuuto ulkoa — Kristiina viskasi alas kaikki mitä hänellä oli käsissään ja juoksi ulos. Erlend seisoi parkuen ja katsoen vuoroin sormeensa vuoroin puolikuolleeseen ampiaiseen, joka virui ruohikossa. Kun isoäiti nosti lapsen maasta ja surkutteli häntä, parkui hän paljon kovemmin, ja kun Kristiina valitellen ja yhä enemmän päivitellen pani pistokselle märkää multaa ja kylmän, vihreän lehden, tuli pojan surkeus kerrassaan kauheaksi.

Hyssytellen ja hellitellen kantoi Kristiina hänet tupaansa ja poika huusi kuin kuoleman hädässä — ja pysähtyi kuin leikaten keskelle ulvontaa: hän tunsi hunajarasian ja sarvilusikan, jotka isoäiti otti alas ovenkamanalta. Kristiina kastoi lehikäisviipaleita hunajassa ja syötti poikaa, jatkaen sen ohella surkutteluaan, sivellen poskeaan pojan vaaleaan niskaan, missä hiukset olivat lyhyet ja vielä hiukan kähärät siltä ajalta, jolloin hän oli maannut kätkyessään ja kuluttanut niitä hieromalla päänalusta vasten. Ja Erlend oli nyt unohtanut surunsa käänsi kasvonsa ylös isoäitiin päin ja pyrki taputtamaan ja suutelemaan tahmaisin käsin ja suin.

Juuri kun he siten istuivat, ilmestyi Jofrid ovelle:

"Oletteko te ottanut hänet sisään — eihän se ollut tarpeellista, äiti — minä olin vain ylistuvassa."

Kristiina mainitsi onnettomuudesta, joka Erlendille oli sattunut ulkona: "Etkö kuullut sen parkumista?"

Jofrid kiitti anoppia "— mutta nyt me emme enää häiritse teitä kauempaa —" Ja hän otti lapsen, joka nyt kurotteli äitiään kohti pyrkien tämän syliin, ja meni ulos.

Kristiina korjasi pois hunajarasian. Sitten hän jäi istumaan toimettomana. Arkut kuistilla saivat odottaa kunnes Ingrid tulisi sisään.

* * * * *

Tarkoitus oli ollut, että hän saisi Frida Styrkaarintyttären palvelijakseen muutettuaan vanhaantupaan. Mutta Frida joutuikin naimisiin erään Helge Dukin seurassa olleen miehen kanssa — mies oli nuori ja olisi hyvin voinut olla hänen poikansa.

"Meidän puolessa ollaan totuttu siihen, että alaisemme kuuntelevat isäntäväkeään, silloin kun nämä neuvovat heitä heidän omaksi parhaakseen", sanoi Jofrid, kun Kristiina ihmetteli tuon avioliiton syntyä.

"Ja tällä seudulla", sanoi Kristiina, "ovat pieneläjät tottuneet kuulemaan meitä vain niin kauan kuin me olemme järjellisiä ja seuraavat neuvoamme vain silloin kun se on yhtä paljon heidän hyödykseen kuin meidän eduksemme. Minä annan sinulle hyvän neuvon, Jofrid, että muistat tämän."

"Niin se on kuin äiti sanoo", virkkoi Gaute, mutta hyvin säyseästi.

Jo ennen kuin häät oli vietetty, oli Kristiina huomannut, että Gaute vain hyvin vastahakoisesti vastusti Jofridia. Ja hänestä oli tullut mitä taipuisin aviomies.

Anoppi ei kieltänyt, että Gauten monessakin asiassa kannatti kysyä vaimonsa mieltä — Jofrid oli harvinaisen ymmärtäväinen, kykenevä ja ahkera nainen. Eikä hän ollut kevytmielisempi kuin Kristiina itsekään oli ollut — olihan hänkin tallannut maahan tyttärenvelvollisuutensa ja myynyt kunniansa, kun ei voinut saada sitä miestä, joka hänestä tuntui paremmalta kaupalta. Vasta tahtonsa läpi saatuaan oli hänestä tullut mitä kunnioitettavin ja uskollisin vaimo. Kristiina käsitti, että Jofrid rakasti miestään erittäin suuresti — hän oli ylpeä tämän kauneudesta ja loistavasta suvusta; Jofridin sisaret olivat rikkaissa naimisissa, mutta heidän miehiään oli mieluimmin katsottava kuutamottomana yönä, ja heidän esi-isistään oli paras olla puhumatta, sanoi Jofrid ivallisesti. Hän piti innokasta huolta miehensä menestyksestä ja kunniasta, sellaisena kuin hän sen ymmärsi, ja kotona hän hemmotteli miestään minkä kerkisi — mutta jos Gaute yritti olla toista mieltä kuin vaimo pienimmässäkään asiassa, niin myöntyi Jofrid ensin sellaisin ilmein, että Gaute heti horjui — ja sitten Jofrid otti ja puhui hänet toiselle päälle.

Mutta Gaute viihtyi hyvin kaikesta huolimatta. Ei kukaan voinut epäillä, etteikö nuorten yhteiselämä ollut hyvää. Gaute oli iloinen vaimostaan, ja molemmat olivat perin ylpeät pojastaan ja rakastivat sitä määrättömästi.

Nyt olisi siis kaikki voinut olla hyvin. Jollei vain Jofrid Helgentytär olisi ollut — niin, hän oli saita; Kristiina ei voinut sanoa sitä muuksi. Jos hän ei olisi ollut sitä, ei Kristiina olisi pahoitellut, vaikka hän olikin vallanhimoinen.

Jo leikkuuaikana edellisenä syksynä, heti häiden jälkeen, oli Kristiina huomannut työväen olevan tyytymätöntä — vaikka ei kukaan sanonut juuri mitään. Mutta vanha talonemäntä huomasi sen kyllä sittenkin.

Kristiinankin aikana oli voinut tapahtua, että väki oli saanut syödä härskiintynyttä silliä, silavaa niin keltaista ja eltaantunutta kuin tervaslastut sekä pilaantunutta lihaa. Mutta silloin olivat kaikki tienneet, että emäntä kyllä korvasi sen toisella kertaa jollakin erityisen hyvällä, maitopuurolla tai tuoreella juustolla, tai yllätyksenä tarjotulla hyvällä oluella. Ja jos saatiin ruokaa, johon oli tullut sivumakua ja joka oli syötävä pois käsistä, niin käsittivät kaikki, että se oli kuin Kristiinan täyden aitan ylitsevuotamista — ja milloin ihmiset joutuivat tarpeeseen, oli Jørundgaardin yltäkylläisyys koko seudun turvana. Nyt jo tunsivat ihmiset vähemmän varmuutta siitä, että Jofrid osoittautuisi auliiksi ruokaan nähden, jos puutetta syntyisi rahvaan keskuudessa.

Tämä se harmitti anoppia — sillä se tuntui hänestä vähentävän talon ja isännän kunniaa.

Vähät siitä, että hän itse jo tänä ensimmäisenä vuonna oli saanut tuntea, että miniä suosi omiaan paremmin. Jo Pärttylinmessuksi hän sai vain kaksi pukinruhoa niiden neljän sijasta, jotka hänen olisi ollut saatava. Ahma oli tehnyt pahaa tuhoa pikkukarjassa tunturilla viime kesänä, se oli totta — kuitenkin oli Kristiinan mielestä häpeä kitsastella kahden pukin teurastusta niin isossa talossa; mutta hän oli vaiti. Ja sama oli laita kaikessa, mitä hänen oli saatava talosta — syysteurastuksessa, jyvissä ja jauhoissa, hänen neljän lehmänsä ja kahden ratsuhevosensa rehussa — hän sai liian vähän tai huonoa tavaraa. Kristiina huomasi sen pahoittavan ja hävettävän Gautea, mutta tämä ei uskaltanut tehdä mitään vaimolleen eikä niin ollen ollut näkevinään mitään.

Gaute oli yhtä antelias kuin kaikki Erlendin pojat. Veljissä oli äiti kutsunut samaa ominaisuutta tuhlaavaisuudeksi. Mutta Gaute oli uurastaja, ja itse hän oli vähään tyytyväinen — kunhan hänellä vain oli parhaat hevoset ja koirat ja joitakin hyviä haukkoja, niin ei hän muuten tahtonut elää sen kummemmin kuin laakson pikkutilalliset. Mutta jos ihmisiä tuli taloon, oli hän ystävällinen isäntä kaikille vieraille ja antelias kerjäläisille — ja siinä suhteessa hän oli äidin mielen mukainen isäntä: siten oli hänen mielestään elettävä isoisten, jotka asuivat perintökartanoissaan kotiseudullaan: kartutettava tavaraa, ei käytettävä mitään hyödyttömästi, mutta ei myöskään säästettävä, kun rakkaus Jumalaan ja hänen köyhiinsä ja huolenpito suvun kunniasta vaativat jakelemaan tavaraa.

Nyt Kristiina näki, että Jofrid piti eniten Gauten rikkaista ystävistä ja arvossapidetyistä sukulaisista. Tässä näytti kuitenkin Gaute vähimmän taipuvaiselta mukautumaan vaimonsa tahtoon — hän koetti pitää ennallaan tuttavuussuhteensa vanhoihin nuoruuden aikaisiin tovereihinsa — remutovereihin, kuten Jofrid sanoi, ja Kristiina tuli nyt tietämään, että Gaute oli tainnut olla jonkin verran hurjempi kuin hän oli tiennyt. Mutta nuo ystävät eivät tulleet kutsumatta Gauten kotiin sen jälkeen kun hänestä oli tullut nainut mies. Ja vielä ei varmaan yksikään köyhä ollut lähtenyt avutta Gauten luota. Mutta hän antoi paljon vähemmän, kun Jofrid oli näkemässä. Vaimonsa selän takana hän salavihkaa antoi enemmän. Mutta ei voinut tapahtua paljoa Jofridin selän takana.

Ja Kristiina ymmärsi, että Jofrid oli kateellinen hänelle. Gauten ystävyyden ja luottamuksen oli äiti omistanut täydelleen kaikkina kuluneina vuosina, siitä saakka kun poika oli ollut hänen kitulapsensa, joka ei jaksanut elää eikä kuolla. Nyt hän huomasi Jofridin katsovan karsaasti, jos Gaute istahti äidin luo, kysyi häneltä neuvoa tai pani hänet kertomaan samoin kuin ennen aikaan. Jos mies unohtui äitinsä luo vanhaantupaan, niin löysi Jofrid kyllä asiaa sinne —.

Ja hän tuli kateelliseksi, jos isoäiti piti pikku Erlendiä liiaksi omanaan.

— Ulkona pihalla kasvoi lyhyen, tallatun ruohon seassa joitakin yrttejä, joilla oli nahkamaisen karheat ja tummat lehdet. Mutta nyt keskikesän poutaisina päivinä versoi jokaisen litteäksi tallatun lehtiruusun keskeltä pieni varsi, jossa oli puhtaat, vaaleansiniset pikkukukat. Kristiinasta tuntui, että noiden vanhojen ulkolehtien, jotka olivat ihmisten ja eläinten jalkojen moninkertaisesta tallaamisesta arpeutuneet, täytyi rakastaa tuota vaaleakukkaista keskusterttua samoin kuin hän rakasti pojanpoikaansa.

Poika tuntui hänestä olevan elämää hänen elämästään ja lihaa hänen lihastaan yhtä likeisesti, mutta vielä suloisemmin kuin omat lapset. Saadessaan pitää häntä sylissään ja nähdessään, että pojan äiti sillä välin piti kateellisesti silmällä heitä molempia, otti pojan niin pian kuin häveliäisyydeltä saattoi, omistajan varmuudella pani hänet rinnalleen ja puristi ahnaasti itseään vasten — silloin kangasti Kristiina Lauritsantyttärelle uudella tavalla, että oikeassa olivat jumalansanan selittäjät. Ruumiillinen elämä on auttamattomasti rauhattomuuden turmelema; siinä maailmassa, missä ihmiset yhtyivät toisiinsa, siittivät uusia sukupolvia, ajautuivat toisiaan kohti lihallisen rakkauden vetäminä ja rakastivat omaa lihaansa, siellä tulivat sydänsurut ja toiveiden särkyminen yhtä varmasti kuin kuura laskeutuu syksyllä; sekä elämä että kuolema erotti ystävät lopuksi yhtä varmasti kuin talvi erottaa lehdet puista.

* * * * *

Sitten tapahtui eräänä iltana, kaksi viikkoa ennen Olavin-messua, että kerjäläisseurue tuli Jørundgaardiin ja pyysi saada yösijaa talossa. Kristiina seisoi vanhantuvan kuistilla — se oli nyt hänen hallussaan — hän kuuli Jofridin tulevan ulos ja vastaavan kerjäläisille, että ruokaa he saisivat, mutta yösijaa hän ei voisi heille antaa: "Meillä on itsellämme paljon väkeä, ja talossa on anoppi — hänen hallussaan on puolet huoneista —"

Suuttumus leimahti entisessä talon emännässä — ei ollut tapahtunut ennen, että matkamiehiltä olisi kielletty yösija Jørundgaardissa, ja aurinko kosketti jo harjun reunaa. Hän juoksi alas ja astui Jofridin ja kerjäläisten luo:

"Yösijan he voivat saada minun tuvassani, Jofrid, ja silloin sopii yhtä hyvin, että minä annan heille ruokaakin. Tässä talossa ei ole ennen kielletty yösuojaa kristityltä, kun hän on pyytänyt sitä Jumalan nimeen."

"Tehkää niinkuin haluatte, äiti", vastasi Jofrid tulipunaisena.

Kun Kristiina näki kerjäläiset, oli hän vähällä katua tarjoustaan — aivan syyttä ei nuori emäntä ollut vastahakoinen ottamaan näitä ihmisiä taloon yöksi. Gaute ja talonväki olivat kaukana ulkoniityllä Siljoen varrella eivätkä palaisi kotiin illaksi; Jofrid oli yksin kotona, paitsi ruotivaivaisia, kahta vanhusta ja kahta lasta, ynnä Kristiinaa ja hänen palvelustyttöään vanhassatuvassa. Ja niin monenlaista väkeä kuin Kristiina olikin tottunut näkemään kuljeksivissa kerjäläismatkueissa — näistä hän ei pitänyt. Tässä joukossa oli neljä pitkää ja voimakasta nuorta miestä, kolme punatukkaista, joilla oli pienet hurjat silmät; he näyttivät olevan veljeksiä, mutta neljäs, jolta oli joskus ratkottu auki molemmat sieraimet ja jolla ei ollut korvia, murti puhetta, niinkuin olisi ollut ulkomaalainen. Sitten oli vielä kaksi vanhusta, pieni köyry ukonrahjus, kasvoiltaan keltaisenvihreä, tukka ja parta likaisenharmaat, vatsa kuin jonkin taudin paisuttama; hän kulki kainalosauvoilla, ja vanha akka, jolla oli veren ja märän läpiryvettämä pääliina ja kaula ja kädet täynnä haavoja. Kristiinaa puistatti hänen ajatellessaan, että tuo tulisi liki Erlendiä. Mutta noiden viheliäisten vanhuksien vuoksi oli kuitenkin hyvä, ettei tämän joukkueen tarvinnut taivaltaa ulkona harjulla tänä yönä.

Mutta kerjäläiset käyttäytyivät varsin rauhallisesti. Kerran kun korvaton yritti tarttua Ingridiin tämän kantaessa ruokaa pöytään, nousi Bjørn heti pystyyn ja murisi. Muuten he näyttivät masentuneilta ja väsyneiltä — olivat raataneet kovin ja saaneet vähän kokoon, vastasivat he emännän kysymykseen — Nidarosissa olisi ehkä paremmat päivät. Eukko tuli iloiseksi, kun Kristiina antoi hänelle pukinsarvellisen hyvää voidetta, joka oli tehty puhtaimmasta lampaantalista ja pikkulapsen vedestä — mutta hän kielsi, kun Kristiina tarjoutui pehmittämään hänen pääriepunsa lämpimällä vedellä ja lahjoittamaan hänelle puhtaan liinahuivin — niin, liinan hän sentään otti.

Kuitenkin antoi Kristiina Ingridin, nuoren palvelustytön, panna maata seinän puolelle sänkyyn. Pari kertaa yön kuluessa Bjørn murisi, mutta muuten oli kaikki hiljaa. Vähän puoliyön jälkeen juoksi koira ovelle ja haukahti pari kertaa lyhyeen — Kristiina kuuli ratsastettavan pihaan ja ymmärsi, että Gaute palasi kotiin. Hän arvasi Jofridin lähettäneen hänelle sanan.

Kristiina pani seuraavana aamuna kerjäläisten pusseihin runsaat antimet, eivätkä nämä olleet ehtineet paljon kauemmas kuin pihaveräjästä ulos, ennen kuin hän näki Jofridin ja Gauten suuntaavan kulkunsa hänen tupaansa kohti.

Kristiina istuutui ja otti värttinänsä, tervehti lempeästi nuorta paria, kun tämä astui sisään, ja kysyi Gautelta heinänteosta. Jofrid nuuski — vieraat olivat jättäneet jälkeensä huoneeseen tympeän löyhkän. Mutta anoppi ei ollut sitä näkevinään. Gaute vääntelehti ja hänen näytti olevan vaikea sanoa asiaansa. Silloin Jofrid puhkesi puhumaan:

"On muuan asia, äiti, joka minun mielestäni on nyt paras ottaa puheeksi. Minä ymmärrän teidän ajattelevan, että minä olen kitsaampi kuin Jørundgaardin emännän teidän mielestänne sopisi olla. Minä tiedän teidän ajattelevan niin, ja te ajattelette, että minä sillä vähennän Gauten kunniaa. Jääköön sikseen se, että minä pelkäsin eilen illalla ottaa taloon tuota joukkuetta, kun olin yksin kotona sylilapseni ja muutaman ruotilaisen kanssa, sillä näin teidänkin ymmärtävän sen, heti kun olitte saanut nähdä vieraanne. Mutta minä olen huomannut ennenkin, että te pidätte minua kitsaana ruoan annossa ja tylynä köyhille.

"Minä en ole sellainen, äiti, mutta Jørundgaard ei ole enää henkivartijan ja rikkaan miehen asuinpaikka, niinkuin se oli teidän isänne ja äitinne aikana. Rikkaan lapsi te olitte, seurustelitte rikkaitten ja mahtavien sukulaisten kanssa, tulitte rikkaisiin naimisiin, ja miehenne vei teidät vielä suurempaan mahtiin ja loistoon kuin missä olitte kasvanut. Ei kukaan voi odottaakaan teidän käsittävän täysin vanhoilla päivillänne, kuinka toisenlaisessa asemassa on Gaute, joka menetti isänperinnön ja jonka on jaettava puolet teidän isänne rikkaudesta monen veljen kanssa. Mutta minä en uskalla unohtaa, etten tuonut hänen pesäänsä paljon muuta kuin lapsen, jota kannoin sydämeni alla, ja raskaan sakonalaisuuden ystävälleni, kun suostuin hänen väkivallantekoonsa omaisiani kohtaan. Se voi korjaantua ajan mukana — mutta onhan kuitenkin velvollisuuteni rukoilla Jumalalta isälleni pitkää ikää. Me olemme nuoria, Gaute ja minä, emme tiedä kuinka monta lasta meidät on säädetty saamaan. Teidän pitää uskoa, anoppi, ettei minulla ole muuta ajatusta taloudenpidossani kuin mieheni ja lastemme paras —"

"Minä uskon sen, Jofrid." Kristiina katsoi vakavasti miniänsä tulehtuneisiin kasvoihin. "Enkä ole koskaan sekaantunut sinun hallintoosi enkä koskaan kieltänyt, että olet kelpo vaimo ja hyvä, uskollinen puoliso pojalleni. Mutta sinun on annettava minun käyttää vapaasti omaani, niinkuin olen tottunut tekemään. Kuten sanot, olen vanha enkä pysty enää opettelemaan uutta."

Nuoret ymmärsivät, ettei äidillä ollut heille enempää sanottavaa, ja sanoivat kohta sen jälkeen hyvästi.

Kuten aina, täytyi Kristiinan myöntää Jofridin olevan oikeassa — ensin. Mutta tarkemmin ajateltuaan hänestä tuntui ettei sittenkään; ei ollut mitään järkeä siinä, että Gauten almuja verrattiin Kristiinan isän antimiin. Sielumessuja köyhille ja paikkakunnalla kuolleille vieraille, naima-apua isättömille neidoille, olutkestit isän rakkaimpien pyhimysten päivinä, avustukset sairaille ja syntisille, jotka halusivat käydä Pyhää Olavia rukoilemassa — vaikka Gaute olisi ollut paljon rikkaampikin kuin oli, ei kukaan olisi odottanut hänen rupeavan sellaisiin kustannuksiin; Gaute ei ajatellut luojaansa enempää kuin hänen oli pakko. Hän oli antelias ja hyväsydäminen, mutta Kristiina oli ymmärtänyt, että hänen isällään oli ollut kunnioitusta auttamiansa köyhiä kohtaan, koska Jeesus oli valinnut itselleen köyhän ihmisen osan tullessaan lihaksi. Ja isä oli rakastanut kovaa työtä ja katsoi kaiken käsityön tulleen kunniaan siitä, että Jumalan äiti Maaria tahtoi olla työtätekevä nainen, joka kehräsi omalla ja omiensa elatukseksi, vaikka olikin rikkaitten ihmisten tytär ja Juudanmaan kuninkaitten ja ylimmäisten pappien sukua.

* * * * *

Kaksi päivää myöhemmin, varhain aamulla, kun Jofrid vielä oli puolipukeissaan ja Gaute makasi sängyssä, tuli Kristiina heidän luokseen. Hänellä oli yllään harmaasta sarasta tehty hame ja kaapu, päässään oli hänellä liinan päällä leveälierinen iso huopahattu ja jalassa vankat kengät. Gaute tuli tulipunaiseksi nähdessään äitinsä tuossa puvussa. Kristiina sanoi aikovansa lähteä Nidarosiin Pyhän Olavin juhlille ja pyysi poikaansa pitämään huolta hänen taloudestaan sillä aikaa.

Gaute alkoi innokkaasti vastustella, hän tahtoi, että äiti ainakin lainaisi hevoset ja saattomiehen, ottaisi mukaansa palvelustyttönsä — mutta hänen puheensa oli jokseenkin tehotonta, kuten saattoi odottaakin mieheltä, kun hän makaa alastomana sängyssä äidin silmien edessä. Kristiinan tuli niin sääli hänen hämmennystään, että hänelle juolahti mieleen sanoa nähneensä unen.

"Kaipaan myös nähdä jälleen veljiäsi —." Mutta silloin täytyi Kristiinan kääntyä poispäin; vielä hän oli tuskin uskaltanut myöntää omassa sydämessäänkään, kuinka hän halasi ja ikävöi saada nähdä molempia vanhimpia poikiaan.

Gaute tahtoi joka tapauksessa saattaa äitiään kappaleen matkaa. Sillä aikaa kun hän pukeutui ja haukkasi ruokapalaa, istui Kristiina nauraen ja leikkien pikku Erlendin kanssa — tämä sirkutti vastaheränneenä ja virkkuna. Hyvästiksi Kristiina suuteli Jofridia, mitä hän ei ollut tehnyt milloinkaan ennen. Pihalle oli kokoontunut koko talonväki — Ingrid oli kertonut, että Kristiina-emäntä aikoi lähteä toivioretkelle Nidarosiin.

Kristiina otti raskaan, rautahelaisen piikkisauvan käteensä, ja kun hän ei tahtonut ratsastaa, pani Gaute hänen haarapussinsa hevosen selkään ja ajoi sitä edellään.

Ylhäällä kirkkomäellä Kristiina kääntyi ja katsoi alas taloonsa — se väikkyi niin kauniina kasteisessa, aurinkoisessa aamussa. Joki loisti valkoisena. Ihmiset seisoivat siellä vielä — hän erotti Jofridin vaalean puvun ja pääliinan ynnä lapsen punaisena täplänä hänen sylissään. Gaute näki äidin kasvojen kalpenevan mielenliikutuksesta.

Tie vei ylöspäin metsään Hammeraasin harjun varjossa. Kristiina käveli keveästi kuin nuori tyttö. Äiti ja poika eivät puhuneet paljoa keskenään. Ja kun he olivat kulkeneet kaksi tuntia, tulivat he paikalle, missä tie tekee mutkan pohjoiseen Rostkampenin juuritse ja koko Dovrenseutu jää pohjoiseen kulkijan alapuolelle. Silloin Kristiina sanoi, ettei Gauten tullut enää saattaa häntä kauemmaksi, mutta ensin hän tahtoisi istahtaa vähän lepäämään.

Heidän alapuolellaan väikkyi laakso joen valkovihreän nauhan halkaisemana ja talot erottuivat pieninä vihreinä pilkkuina metsäisillä rinteillä. Mutta ylempänä kaareilivat sammaleiset suoylänteet ruskehtavina ja jäkälänkeltaisina harmaita louhurinteitä ja paljaita lumiläikkäisiä vuorenlakia vasten. Pilvien varjot vaelsivat laakson ja ylänköjen yli, mutta pohjoisessa oli tuntureilla aivan kirkasta; vuorenruho toisensa takana oli vapautunut usvavaipastaan ja siinsi nyt toinen toistaan kauempana. Ja Kristiinan kaipaus riensi pilvenhattarain mukana pohjoiseen sille pitkälle taipaleelle, joka hänellä oli edessään, kiiti yli laakson, salpaavien tunturien välitse, jyrkkiä autiopolkuja ylänteiden poikki. Joitakin päiviä vielä, niin hän olisi matkalla Trondheimin kauniiden, vihantain laaksojen halki ja seuraisi virran varsia suurta vuonoa kohti. Häntä värisytti kun hän muisteli niitä tuttuja rannikkokyliä, joissa hän oli liikkunut nuoruudessaan. Erlendin kaunis hahmo väikkyi hänen silmissään nopeasti häilähtelevänä, epäselvästi, ikään kuin hän olisi katsellut häntä juoksevan veden kuvastimesta. Viimeiseksi hän tulisi Feginsbrekkaan, marmoriristille — silloin näkyisi kaupunki hänen edessään joen suulla sinisen vuonon ja vihreän Strindin välillä, jokitörmällä valtava, vaalea kirkko huimaavine torneineen ja kultaisine väreineen, ilta-auringon palo keskellä sen rintaa olevassa ruusussa. Ja kaukana vuonon perukassa sinisen Frostan vuoren juurella oli Tautra, matalana ja tummana kuin valaanselkä, kirkontorni kuin selkäevä. Oi Bjørgulfini, oi Naakkve —!

Mutta kun hän katsoi taakseen olkansa yli, saattoi hän vielä nähdä vähän kotitunturia Hovringenin juurella. Se oli varjossa, mutta hänen tottunut silmänsä tunsi, missä tunturilaitumen tie kulki metsässä. Metsälakeudesta esiinpistävät harmaat kallionnyppylät hän tunsi — ne ympäröivät sililäisten vanhaa tunturiniittyä.

Torven ääniä kantautui tunturilta — joitakin korkeita säveliä, jotka häipyivät pois ja kuuluivat jälleen — kuulosti siltä kuin lapset olisivat harjoitelleet puhaltamaan. Kaukaista kellonkalkatusta — ja kumealta vastaavaa virrankohinaa ja metsän syvää huountaa hiljaisessa lämpimässä päivässä. Kristiinan sydän vavahteli levottomuudesta hiljaisuudessa.

Häntä veti kuin koti-ikävä eteenpäin, kuin koti-ikävä taaksepäin kylää ja kartanoa kohti. Kuvia vilisi hänen silmissään — arkipäiväisiä tapahtumia: hän näki itsensä juoksemassa vuohien kanssa polkua pitkin harvan metsän läpi heidän tunturilaitumensa eteläpuolella — lehmä oli mennyt suohon — aurinko paistoi kirkkaasti; seisahtuessaan hetkiseksi kuuntelemaan hän tunsi oman hikensä kirvelevän ihoa. Hän näki kotipihan lumen peitossa — harmaanvaalea pyrypäivä hämärtyi kolkoksi talviyöksi — tuuli oli vähällä puhaltaa hänet takaisin eteiseen, kun hän aukaisi oven, myrsky salpasi häneltä hengityksen, mutta tuolla ne sukelsivat esiin, kaksi muodottomaksi pyryttynyttä nahkamekkoista miesmöhkälettä: Ivar ja Skule palasivat kotiin. Heidän suksiensa nokat upposivat syvälle siihen isoon nietokseen, joka aina kasautui pihan poikki, kun tuuli kävi luoteesta. Silloin tuli aina paksut kinostumat kahteen kohtaan pihaa — ja yhtäkkiä tuntui siltä kuin hänen täytyisi ajatella rakkaalla kaipauksella noita kahta kinosta, joita hän ja koko talonväki olivat kironneet joka talvi — tuntui kuin hänet olisi tuomittu olemaan koskaan enää niitä näkemättä.

Oli kuin kaipaus olisi pakahduttanut hänen sydämensä — se juoksi sinne tänne kuin verivirrat, etsi tien kaikkiin seutuihin koko laajassa maassa, joissa hän oli elänyt, kaikkien hänen poikiensa luo, jotka harhailivat maailmalla, kaikkien vainajien luo, jotka hänellä oli mullan alla —. Hän mietti mahtoikohan hän olla lähellä kuolemaa. Sellaista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut —.

Silloin hän näki, että Gaute istui tuijottaen häneen. Ja hän hymyili joutuin ja puolustelevasti — nyt oli aika heidän sanoa hyvästi ja hänen jatkaa matkaa.

Gaute kutsui hevostaan, se oli jyrsiskellen kulkeutunut eteenpäin vihantaa kumparetta pitkin. Hän juoksi sen jälkeen, palasi, ja he sanoivat toisilleen hyvästi. Kristiinalla oli jo pussi olalla, Gaute asetti jalkansa jalustimeen — silloin hän äkkiä kääntyi ja astahti askeleen äitiinsä päin.

"Äiti!" Silmänräpäyksen katsoi Kristiina hänen neuvottomien, häpeävien silmiensä pohjaan. "Te ette ole tainnut — te ette ole tainnut olla kovin tyytyväinen tänä viime vuonna — äiti, Jofrid tarkoittaa hyvää, hän kunnioittaa teitä syvästi — kuitenkin minun olisi kai pitänyt sanoa hänelle enemmän siitä, millainen nainen te olette ja olette aina ollut —"

"Miten olet johtunut sellaista ajattelemaan, Gaute hyvä?" äiti puhui lempeästi ja ihmetellen. "Tiedän kyllä hyvin itsekin, etten ole enää nuori, ja vanhoille sanotaan olevan vaikea tehdä mieliksi, mutta niin ikäloppu en toki sentään ole vielä, etten kykenisi ymmärtämään sinua ja vaimoasi. Minusta tuntuisi pahalta, jos Jofrid kulkisi siinä uskossa, että kaikki se, mitä hän on tehnyt säästääkseen minulta työtä ja huolta, on ollut kiittämätöntä puuhaa. Älä toki ajattele minusta sellaista, poikani, etten ymmärtäisi vaimosi kunnollisuutta tai omaa uskollista pojanrakkauttasi — jos en ole osoittanut sitä niin paljon kuin te olette kohtuudella saattaneet odottaa, niin on sinun koetettava olla suopea minua kohtaan ja muistettava, että vanhat ovat sellaisia —"

Gaute tuijotti äitiinsä suu auki — "Äiti —!" Sitten hän purskahti itkuun, nojautui hevoseensa ja seisoi nyyhkytysten puistattamana.

Mutta Kristiina pysyttäytyi lujana; hänen äänensä ei ilmaissut muuta kuin ihmetystä ja äidillistä hellyyttä.

"Gaute poikani, nuori sinä olet iältäsi, ja asianlaita on niin, että sinä olet aina ollut minun karsinakaritsani, kuten isäsi oli tapana sanoa. Mutta et saa kuitenkaan noin apeutua, poikani, nyt kun olet itse talon isäntä ja täysivaltainen mies. Jos olisin menossa Roomaan tai Jerusalemiin, niin — mutta suuria vaaroja minä tuskin tulen kohtaamaan tällä matkalla — matkaseuraa tulen kyllä saamaan, ymmärräthän, jos en ennen, niin ainakin Toftariin ehdittyäni. Sieltä menee nyt toivioretkeläismatkueita joka aamu tähän aikaan —"

"Äiti, äiti — antakaa meille anteeksi! Että me siten otimme kaiken vallan ja arvon käsistänne, työnsimme teidät nurkkaan —"

Kristiina pudisti päätään hiukan hymyillen: "Ettehän te vain, minun lapseni, pitäne minua hyvin vallanhimoisena naisena —"

Gaute kääntyi häneen päin; silloin Kristiina tarttui toisella kädellään hänen käteensä, pani toisen hänen olkapäälleen ja pyysi häntä vielä kerran uskomaan, ettei hän ollut kiittämätön häntä tai Jofridia kohtaan, ja Jumala olkoon hänen kanssaan. Sitten Kristiina käänsi hänet hevoseen päin ja antoi nauraen hänelle nyrkiniskun hartioiden väliin hyvän onnen toivotukseksi.

Kristiina seisoi seuraten katseellaan Gautea, kunnes tämä katosi pensaikon taa. Gaute näytti niin kauniilta suuren sinertävän hevosen selässä.

Kristiinalle tuli niin omituinen tunne — kaiken ulkopuolella olevan hän tajusi aivan luonnottoman selvästi, päivänpaisteisen ilman, honkametsän kuuman tuoksun, pikkueläväin rapinan ruohikossa. Samalla hän näki itsensä, kuvina, niinkuin kuumesairas luulee näkevänsä kuvia itsessään — hänen sisällään oli tyhjä talo, aivan äänetön, pimeä ja autiolta tuoksuva. Näky vaihtui — oli rantamatalikko, jolta meri oli vetäytynyt kauas, kiiltäviä kuluneita kiviä, tummia, elottomia leväkasoja, kaikenlaista ruuhkaa —.

Sitten hän korjasi pussiaan, otti sauvansa ja lähti astelemaan laaksoon päin. — Jos oli säädetty, ettei hän enää tänne palaisi, niin se oli Jumalan tahto, turhaa oli pelätä. Mutta se johtui kai pikemminkin siitä, että hän alkoi vanheta. Hän risti itsensä ja asteli rivakammin — hän halusi kuitenkin ehtiä rinteelle, missä tie kulki talojen välillä.

Vain kappaleen matkan verran saattoi valtatieltä nähdä Haugenin rakennukset ylhäällä tunturinkupeella. Hänen sydämensä alkoi takoa kun hän sitä ajatteli.

* * * * *

Niinkuin hän oli arvellutkin, kohtasi hän useampia toivioretkeläisiä saapuessaan illansuussa Toftariin. Seuraavana aamuna lähti heitä pienoinen parvi taivaltamaan tunturitietä.

Eräs pappi saattajamiehensä ja kahden naisen, äitinsä ja sisarensa kanssa, oli ratsain ja pääsi pian paljon edelle jalkamiehiä. Kristiina tunsi piston sydämessään katsoessaan tuon toisen naisen jälkeen, joka ratsasti kahden lapsensa välissä.

Hänen seurueessaan oli kaksi vanhempaa talonpoikaa pienestä talosta täältä Dovrelta. Sitten oli kaksi nuorempaa miestä Oslosta, kaupungin käsityöläisiä, ja muuan talonpoika tyttärensä ja tämän miehen kanssa, molemmat aivan nuoria; heillä oli mukanaan nuoren parin lapsi, noin puolentoista vuoden vanha pikku tyttö, ja heillä oli hevonen, jolla he vuorotellen ratsastivat. Nämä kolme olivat kaukaa etelästä, Andabu-nimisestä kylästä — Kristiina ei tiennyt missä se oli. Ensimmäisenä iltana Kristiina pyysi saada katsoa lasta, sillä se itki ja kitisi lakkaamatta — se näytti kovin surkealta paksuine kaljuine päineen ja pienine hervottomine ruumiineen, se ei osannut vielä puhua eikä edes istua. Äiti näytti häpeävän sitä — ja kun Kristiina seuraavana aamuna tarjoutui kantamaan tyttöä jonkin aikaa hänen puolestaan, sai hän kantaakin sitä yhtenään — toinen mennä pyyhälsi kauas edelle; hän näytti olevan jänisemo. Mutta he olivat kovin nuoria, sekä hän että hänen miehensä, tuskin kahdeksantoistavuotiaita, ja äiti saattoi kylläkin olla väsynyt kantamaan raskasta lasta, joka yhtenään kitisi ja itki. Isoisä oli ruma, äänetön ja äreä vanhahko mies, mutta hän se oli tahtonut lähteä Nidarosiin tyttärentytön matkassa, joten hänellä näytti olevan hellä sydän tätä kohtaan. Kristiina kulki matkueen viimeisenä hänen ja kahden fransiskaanimunkin kanssa — ja Kristiinaa harmitti, ettei Andabun mies tarjoutunut koskaan lainaamaan hevostaan munkeille — saattoihan jokainen nähdä, että nuorempi munkki oli hirveän sairas.

Vanhempi, veli Arngrim, oli pyöreä pieni mies, jolla oli pyöreät, punaiset ja pisamaiset kasvot, vilkkaat ruskeat silmät ja punainen hiuskiehkura pään ympärillä. Hän puheli yhtenään, enimmäkseen siitä köyhyydestä, jossa he Skidanin avojalkamunkit, elivät — veljeskunta oli hiljattain saanut talon mainitussa kylässä, mutta he olivat niin tuiki köyhiä, että kykenivät tuskin pitämään yllä jumalanpalvelusta, — kirkkoa, joka heidän oli aikomus rakentaa, he saisivat tuskin koskaan pystyyn. Syyn hän pani Gimsøyn rikkaiden nunnien niskoille, jotka vainosivat köyhiä kerjäläisveljiä kiukkuisesti ja kateellisina ja olivat nostaneet heitä vastaan oikeusjutun; kerkein kielin hän kertoi nunnista kaikenlaista pahaa. Kristiinasta oli vastenmielistä kuulla munkin puhuvan sellaista, ja tämän kertomukset siitä, kuinka Gimsøyn abbedissa muka oli epäkanonisesti valittu ja kuinka nunnat nukkuivat sivu rukousaikojensa, lörpöttelivät ja puhuivat sopimattomia refektorion pöydän ääressä, tuntuivat hänestä kaikkea muuta kuin uskottavilta — sanoipa munkki eräästä sisaresta aivan suoraan, että ihmiset eivät uskoneet hänen eläneen puhtaasti. Mutta Kristiina näki, että veli Arngrim oli muutoin hyväsydäminen ja avulias mies. Hän kantoi sairasta lasta pitkät matkat huomatessaan Kristiinan käsivarsien väsyvän, ja kun lapsi parkui kovin pahasti, hän lähti juosta loikkimaan pitkin kangasta, kaapu korkealle kohotettuna, niin että katajat raapivat hänen mustia, karvaisia sääriään ja muta roiskui suosilmäkkeistä, ja samalla hän hoilasi ja huusi äidille, että tämän oli nyt odotettava, lapsella oli nälkä. Sitten hän juoksi takaisin sairaan veli Torgilsin luo, jolle hän oli kuin hellin ja rakkain isä.

Sairaan munkin vuoksi oli mahdoton ehtiä Hjerdkinniin yöksi, mutta molemmat dovrelaiset tiesivät jonkun kivimajan järven rannalla vähän eteläänpäin, ja niin lähtivät toivioretkeläiset sinne. Ilta oli sillä välin käynyt kylmäksi. Järven rantama oli vesiperäistä, ja valkoista usvaa uhosi soista, niin että koivikko tippui kastetta. Pieni kuunsirppi oli läntisten vuorenlakien yläpuolella, melkein yhtä kalpeankeltaisena ja himmeänä kuin ilmakin. Yhä useammin täytyi veli Torgilsin pysähtyä; hän yski niin että sitä oli surkea kuulla. Veli Arngrim tuki häntä silloin, pyyhki jälkeenpäin hänen kasvonsa ja suunsa ja näytti päätään pudistaen Kristiinalle kättään — se oli verinen toisen syljestä.

He löysivät majan, mutta se oli sortunut. Silloin he etsivät suojaisen paikan ja laittoivat nuotion. Mutta eteläläis-raukat eivät olleet arvanneet, että tunturin yö oli niin jäätävän kylmä. Kristiina otti pussistaan viitan, jonka Gaute oli tyrkyttänyt hänelle, koska se oli erittäin kevyt ja lämmin — se oli ostoverkaa, majavannahalla vuorattu. Kun hän kietoi veli Torgilsin siihen, kuiskasi tämä — hän oli niin käheä että sai tuskin ääntä — että lapsi saisi nukkua viitan sisässä hänen kanssaan. Niin hän sai sen viereensä, se kitisi ja munkki yski, mutta välillä he sentään nukkuivat kumpikin.

Osan yötä Kristiina valvoi yhdessä toisen dovrelaisen ja veli Arngrimin kanssa ja hoiti nuotiota. Kellanvalkea kajastus siirtyi pohjoiseen — tunturijärvi väikkyi valkoisena ja tyynenä keskempää, kalat valvoivat ja loivat renkaita — mutta toisella rannalla vuorenkukkulan alla kuvastui vesi mustan tummana. Kerran kuului ilkeä, haukkuva karjahdus siltä suunnalta — munkki säpsähti ja tarttui kovasti toisia käsivarresta. Kristiina ja talonpoika arvelivat, että se oli jokin eläin — silloin he kuulivat kiven vierivän, niinkuin joku olisi kulkenut louhikkojyrkänteellä, ynnä uuden huudon, karkealta kuuluvan. Munkki alkoi lukea korkealla äänellä: "Jesus Kristus, Soter", erotti Kristiina, ja "vicit leo de tribu Juda" [Jeesus Kristus, Vapahtaja. — Leijona Juudan heimosta on voittanut] — silloin he kuulivat ikään kuin oven läimähtävän kiinni vuoren alla.

Alkoi vaaleta, vastarannan louhikkotöyräs ja koivurykelmät tulivat näkyviin, — silloin toinen dovrelainen ja Oslon mies vapauttivat heidät vartijan toimesta. Viimeinen ajatus, mikä Kristiinalla oli ennen kuin hän nukkui nuotion ääreen, oli se, että jos he tekisivät niin lyhyitä päivämatkoja — ja rahalahja hänen täytyi antaa kerjäläismunkeille erotessa — niin häätyisi hän kai pyytämään ruokaa taloista Gauldaleniin tultuaan.

Aurinko oli jo melko korkealla ja aamutuuli tummensi vedenpintaa pienillä vihureilla, kun viluiset toivioretkeläiset kokoontuivat veli Arngrimin ympärille tämän lukiessa aamurukouksia. Veli Torgils istui kokoonkäpertyneenä, hampaat kalisten, ja koetti pidättää yskäänsä mumistessaan mukana. Nähdessään harmaat munkinkaavut, joille aamuaurinko paistoi, muisti Kristiina nähneensä unta veli Edvinistä — hän ei voinut muistaa millaista, mutta hän suuteli polvistuen munkkien käsiä ja pyysi heitä siunaamaan seuruetta.

* * * * *

Majavannahkaviitasta olivat toiset toivioretkeläiset oivaltaneet, ettei Kristiina ollut halpaa väkeä. Ja kun hän sattui mainitsemaan kulkeneensa kuninkaantietä Dovren tunturin yli kahdesti ennen, tuli hänestä jonkinlainen seurueen johtaja. Dovrelaiset eivät olleet koskaan käyneet Hjerdkinniä kauempana, ja lahtelaiset olivat täällä aivan outoja.

Hjerdkinniin he saapuivat jo ennen iltahartausaikaa, ja oltuaan jumalanpalveluksessa kappelissa lähti Kristiina yksin tunturille. Hän tahtoi löytää sen polun, jota hän oli kulkenut isänsä kanssa, ja sen paikan puron rannalla, missä he olivat istuneet yhdessä. Sitä hän ei löytänyt, mutta hän luuli löytäneensä sen kummun, jolle hän oli kiivennyt katsomaan isän jälkeen, kun tämä ratsasti pois. Pienet kummut näillä seuduin olivat kuitenkin hyvin toistensa näköisiä.

Hän istui polvillaan sianpuolavarvikossa kummun laella. Kesäilta alkoi käydä hämyiseksi — pikkuvuorien koivikkorinteet, harmaat louhutöyräät ja ruskeat suoviirut sulautuivat yhteen, mutta avaran tunturiseudun yläpuolella kaartui iltataivas pohjattoman syvän ja kirkkaan maljan tavoin. Se kuvastui valkoisena kaikissa vesisilmäkkeissä, rikkonaisena ja kalpeampana heijastui taivaan hohde pieneen tunturipuroon, joka kiiti kohisten ja levottomana kivien yli ja laski vaaleiden soratöyryjen ympäröimään tunturilampeen.

Jälleen hänet valtasi tuo ihmeellinen, kuumeenomainen sieluntila: sisäisen näkökyvyn teroittaminen — virta tuntui näyttävän hänelle hänen oman elämänsä kuvan sellaisena kuin hän oli levottomana rientänyt ajallisuuden erämaan läpi, noussut kiivaaseen kuohuntaan milloin, vain kivi sattui tielle — heikosti ja rikkonaisesti ja kalpeasti oli ikuinen valo päässyt heijastumaan hänen elämäänsä. — Mutta hänen äidin-silmäänsä erottui himmeästi, että tuskassa ja murheessa ja rakkaudessa — joka kerta, kun synnin hedelmä oli kypsynyt suruksi, — oli hänen maahansidottu ja omavaltainen sielunsa saavuttanut heijastuksen taivaallisesta valosta —.

Terve, Maaria, armoitettu. Siunattu olet sinä vaimojen joukossa ja siunattu sinun kohtusi hedelmä Jeesus, joka hikoili verta, meidän tähtemme —.

Lukiessaan viittä Avemariaa lunastuksen ihmeellisten mysteerioiden muistoksi hän tunsi, että surujensa turvin hän rohkenisi etsiä suojaa Jumalan äidin viitan alta. Hänellä oli suru menettämistään lapsista, oli raskaammat surut jokaisesta hänen poikiaan kohdanneesta kohtalon iskusta, joita hän ei ollut voinut sovittaa heidän edestään. Maaria, täydellinen puhtaudessa, nöyryydessä, kuuliaisuudessa Isän tahdolle, oli surrut kaikista äideistä eniten, ja hänen saalinsa ymmärtäisi sen heikon ja kalpean heijastuksen syntisen naisen sydämessä, joka oli hehkunut kuumaa, ja tuhoavaa rakkautta ja kaikkia niitä syntejä, jotka kuuluvat rakkauden luonteeseen — uhmaa ja tottelemattomuutta, paatunutta leppymättömyyttä, itsepäisyyttä ja ylpeyttä — se oli kuitenkin kaikitenkin äidin sydän —.

Kristiina kätki kasvot käsiinsä. Hetken ajan hänestä tuntui kovemmalta kuin hän voisi kestää, että hän nyt oli erotettu heistä kaikista — kaikista pojistaan.

Sitten hän luki viimeisen Paternosterin. Hän muisti jäähyväisensä isän kanssa tällä samalla paikalla niin monta vuotta sitten, jäähyväisensä Gauten kanssa kaksi päivää sitten. Lapsellisesta ajattelemattomuudesta olivat hänen poikansa loukanneet häntä — kuitenkin hän tiesi, että jos he olisivat loukanneet häntä samoin kuin hän oli loukannut isäänsä, syntisen tahallisesti — ei se olisi koskaan voinut muuttaa hänen sydäntään heitä kohtaan. Oli helppoa antaa anteeksi lapsilleen —.

Gloria patri et filio spiritui sancto luki hän ja suuteli ristiä, jonka oli kerran saanut isältään, nöyrän kiitollisena tuntiessaan, että huolimatta kaikesta, huolimatta omasta uhkamielisyydestään, oli hänenkin levoton sydämensä käsittänyt kalpean häivähdyksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli nähnyt heijastuvan isänsä sielussa, kirkkaana ja tyynenä kuin valoisa taivas nyt kuvastui suuresta tunturilammensilmästä.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli sää niin harmaa ja kolkon tuulinen, sumuinen ja sateinen, että Kristiina ei ollut uskaltaa lähteä taipaleelle sairaan lapsen ja veli Torgilsin kanssa. Mutta munkki itse oli innokkain — Kristiina ymmärsi, että veli Torgils pelkäsi kuolevansa ennen kuin ehtisi Nidarosiin. Niin he lähtivät asumattomalle taipaleelle, mutta sumu oli toisinaan niin tiheä, ettei Kristiina uskaltanut lähteä laskeutumaan niitä äkkijyrkkiä, sekä yltä että alta jyrkänteen reunaamia polkuja, joiden hän muisti olevan tästä alaspäin Drivdalenin autiotupaan mentäessä. Siksi he laittoivat nuotion päästyään solan korkeimmalle kohdalle ja asettuivat viettämään yötä. Iltarukouksen jälkeen veli Arngrim kertoi heille kauniin tarinan merihätään joutuneesta laivasta, — laivan pelasti erään abbedissan esirukous Neitsyt Maarialle, joka antoi aamutähden puhjeta paistamaan meren yllä.

Munkki näytti mielistyneen Kristiinaan. Tämän istuessa nuotion ääressä viihdytellen lasta, jotta toiset saisivat nukkua, siirtyi munkki hänen viereensä ja alkoi kuiskaten kertoa itsestään. Hän oli köyhän kalastajan poika, ja neljäntoista vuoden vanhana hän oli menettänyt isänsä ja veljensä merellä eräänä talviyönä, mutta hänet itsensä oli toinen venekunta saanut pelastetuksi. Se oli hänen mielestään ollut kuin ihme, ja sitä paitsi hän oli tullut meriaraksi; siten hänessä oli syntynyt tuuma ruveta munkiksi. Mutta vielä kolme vuotta oli hänen täytynyt olla kotona äitinsä luona, ja he näkivät nälkää ja raatoivat kovasti, ja veneessä hän pelkäsi aina — mutta sitten joutui sisar naimisiin, ja hänen miehensä otti haltuunsa heidän tupansa ja veneosuutensa, ja hän saattoi lähteä minoriittiveljien luo Tunsbergiin. Siellä hän oli ensin saanut kuulla pilkkaa halvan syntyperänsä vuoksi — mutta gardiani oli hyväntahtoinen ja otti hänet suojelukseensa. Ja kun veli Torgils Olavinpoika oli sitten tullut veljistöön, tulivat kaikki munkit paljon hurskaammiksi ja sopuisammiksi, sillä hän oli niin hurskas ja sävyisä, vaikka oli parasta sukuperää heistä kaikista, rikasta talonpoikaissukua Slagnista — ja hänen äitinsä ja sisaruksensa olivat kovin anteliaita luostaria kohtaan. Mutta kun he sitten olivat tulleet Skidaniin ja veli Torgils oli sairastunut, oli kaikki taas käynyt paljon raskaammaksi. Veli Arngrim antoi Kristiinan ymmärtää, että hän ihmetteli, miten Kristus ja Maaria asettivat niin kivisen tien köyhille veljillensä astuttavaksi.

"He valitsivat itsekin köyhyyden maan päällä eläessään", sanoi Kristiina.

"Sinun on helppo sanoa niin, rikas nainen kun varmaan olet", sanoi munkki ärtyisesti. "Et ole tainnut koskaan kokea, miltä tuntuu kulkea vailla ruokaa" — ja Kristiinan oli vastattava, että niin oli laita —.

* * * * *

Kun he saapuivat kyliin ja matkasivat Updalin ja Soknadalin läpi, sai veli Torgils sekä ratsastaa että ajaa joitakin osia matkasta, mutta hän heikkeni heikkenemistään, ja Kristiinan matkaseura vaihtui alituisesti, sillä toiset erkanivat heistä, mutta uusia toivioretkeläisiä liittyi matkalla. Kun hän saapui Stauriniin, ei seurueessa ollut jäljellä niistä, joiden kanssa hän oli taivaltanut tunturin yli, muita kuin molemmat munkit. Ja aamulla tuli veli Arngrim itkien hänen luokseen ja kertoi, että veli Torgils oli saanut kovan verensyöksyn yöllä; hän ei voinut jatkaa matkaa — nyt he varmaan myöhästyisivät Nidarosista eivätkä saisi nähdä juhlaa.

Kristiina kiitti veljiä matkaseurasta, hengellisestä johdatuksesta ja avusta matkalla. Veli Arngrim näytti hämmästyvän hänen erojaislahjansa runsautta, sillä hänen kasvonsa kirkastuivat — nyt oli Kristiinan saatava häneltä vastalahja: hän veti pussistaan esiin rasian, jossa oli joitakin kirjeitä. Niihin oli kirjoitettu kaunis rukous ynnä kaikki Jumalan nimet loppuun; nurkkaan oli jätetty avoin paikka rukoilijan nimeä varten.

Kristiina käsitti itsekin mahdottomaksi, että munkki tietäisi mitään hänestä, kenen kanssa hän oli ollut naimisissa tai mikä hänen miehensä kohtalo oli, vaikka hän olisikin maininnut isännimensä. Kuitenkin hän pyysi munkkia kirjoittamaan vain: Kristiina leski.

* * * * *

Gauldalenin läpi kulkiessaan hän seurasi kylien ulkolaiteitse vieviä polkuja, sillä hän ajatteli, että jos hän kohtaisi suurtalojen asukkaita, niin voisi helposti tapahtua, että joku tuntisi entisen Husabyn emännän, ja hän tiesi tuskin itsekään, miksi se oli hänestä niin vastenmielistä. Päivää myöhemmin hän nousi metsäpoluille ja harjun poikki Vatsfjeldetin pienelle kirkolle, joka oli vihitty Johannes Kastajalle, mutta jota seudun kansa kutsui Pyhän Edvinin kirkoksi.

Kappeli oli aukeamalla sankan metsän keskellä; se ynnä takana oleva kukkula kuvastuivat lampeen, josta terveyttätuova lähde sai alkunsa. Puron vieressä oli puinen risti, ja ympärillä virui joitakin kainalosauvoja ja keppejä, läheisissä pensaissa riippui vanhoja siderääsyjä.

Kirkon ympärillä oli pieni aitaus, mutta veräjä oli suljettu. Kristiina polvistui ulkopuolelle ja muisti kuinka hän oli istunut kirkossa Gaute sylissään. Silloin hän oli ollut silkkiin puettuna, seudun juhlapukuiset arvomiehet ja naiset ympärillään. Sira Eiliv oli seisonut aivan vieressä ja pitänyt kiinni Naakkvesta ja Bjørgulfista, väkijoukossa ulkopuolella olivat olleet hänen palvelustyttönsä ja saattomiehensä. Silloin hän oli rukoillut niin palavasti, että jos hänen kituva lapsensa saisi ihmisymmärryksen ja liikkumiskyvyn, niin ei hän toivoisi enempää — ei edes sitä, että itse pääsisi siitä pahasta selkäviasta, joka oli vaivannut häntä kaksosten syntymästä asti.

Hän ajatteli Gautea, miten kauniina ja uljaana hän istui vankan sinertävän hevosensa selässä. Ja hän itse — eipä moni nainen nauttinut hänen iässään, lähes puolen sadan vuoden vanhana, sellaista terveyttä, sen hän oli huomannut nyt tunturimatkallaan. Herra, anna minulle vain se ja se ja se — niin kiitän sinua enkä pyydä sinulta enää muuta kuin sitä ja sitä ja sitä —

Hän ei kai ollut koskaan rukoillut Jumalalta muuta kuin että saisi tahtonsa tapahtumaan. Ja aina hän oli saanut mitä tahtoi — melkein. Ja nyt hän istui tässä sydän murtuneena — ei siksi, että hän oli tehnyt syntiä Jumalaa vastaan, vaan koska hän oli tyytymätön siihen, että oli saanut seurata omaa tahtoaan tien loppuun asti. Hän ei ollut tullut Jumalan luo seppeleineen eikä synteineen eikä suruineen — ei niin kauan kuin maailmalla vielä oli pisarakaan makeutta hänen maljaansa sekoitettavana. Mutta nyt hän tuli, nyt, kun hän oli nähnyt, että maailma on kuin majatalo: jolla ei ole enää mitään annettavaa, se työnnetään ulos ovesta.

Hän ei tuntenut mitään iloa päätöksestään — mutta hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan itse päättänyt sitä. Ne köyhät, jotka tulivat hänen tupaansa, olivat tulleet käskemään häntä ulos. Toinen tahto kuin hänen omansa oli pannut hänet köyhien ja sairaiden joukkoon ja käskenyt hänen mennä heidän kanssaan, pois siitä kodista, jossa hän oli käskenyt emäntänä ja hallinnut miesten äitinä. Ja kun hän nyt suostui ilman kovin suurta vastahakoisuutta, niin hän tiesi tekevänsä näin, koska hän ymmärsi Gauten tulevan viihtymään paremmin, kun hän oli poissa talosta. Hän oli taivuttanut kohtalon tahtonsa mukaan, hän oli saanut olonsa sellaiseksi kuin tahtoi — poikiaan hän ei voinut luoda tahtonsa mukaisiksi, ne olivat sellaisia miksi Jumala oli heidät luonut, ja heidän omapäisyytensä ajoi heitä, heidän kanssaan hän jäi alakynteen. Gaute oli hyvä isäntä, hyvä aviomies ja uskollinen isä, kelpo mies ja yhtä kunniallinen kuin useimmat muut — mutta päällikön ainesta hänessä ei ollut, eikä hänellä ollut sellainen mielikään, että hän olisi kaivannut sitä, mitä äiti oli hänelle toivotellut. Mutta Gaute piti kyllä äidistään niin paljon, että häntä kiusasi, kun hän tiesi äidin odottavan häneltä toista. Sen vuoksi Kristiina tahtoi nyt anoa kotia ja suojaa, vaikkakin hänen ylpeydelleen maistui karvaalta, että hänen täytyi tulla niin köyhtyneenä, ettei hänellä ollut mitään uhrattavaa.

Mutta hän ymmärsi, että hänen täytyi tulla. Kummulla kohoava kuusikko seisoi ja joi siivilöityvää päivänpaistetta ja humisi hiljaa, pieni kirkko kyyhötti äänettömänä ja suljettuna ja hikosi tervanhajua. Kaivaten ajatteli Kristiina munkki-vainajaa, joka oli ottanut häntä kädestä ja johtanut hänet Jumalan rakkauden vaipasta säteilevään valoon, kun hän oli viaton lapsi, ojentanut hänelle kätensä viedäkseen hänet kotiin harhapoluilta kerran toisensa jälkeen, sekä maan päällä eläessään että sen jälkeen. Ja yhtäkkiä hän muisti ilmielävästi unen, jonka hän oli nähnyt veli Edvinistä äskeisenä yönä tunturilla:

Hän oli ollut seisovinaan päivänpaisteessa jonkun suuren talon pihalla, ja veli Edvin tuli ulos tuvan ovesta. Hänellä oli kädet täynnä leipää, ja kun hän tuli hänen luokseen, taittoi hän yhdestä leivästä ison kappaleen ja antoi hänelle — Kristiina ymmärsi joutuneensa tekemään niinkuin oli arvellut, pyytämään almua tultuaan kyliin, mutta sitten hän oli jollakin tavoin yhdyttänyt veli Edvinin, he kulkivat yhdessä anelemassa —. Samalla hän kuitenkin tiesi, että unella oli kaksinainen merkitys, talo ei ollut vain suurtalo, vaan se tuntui hänestä merkitsevän pyhää paikkaa, ja veli Edvin kuului sen asujaimiin, ja leipä, jota veli Edvin antoi hänelle, ei ollut pelkkää syötävää leipää, jolta se näytti — se tarkoitti ehtoollisleipää, panis angelorum, ja hän otti enkelien ruokaa veli Edvinin kädestä. Ja nyt hän antoi lupauksensa veli Edvinille.

V

Nyt hän oli vihdoinkin perillä. Kristiina Lauritsantytär istui levähtämässä heinäru'olla tien vieressä Sionsborgin alapuolella. Aurinko paistoi ja tuuli puhalsi; se niittykappale, joka oli vielä niittämättä, aaltoili punertavana ja kiiltävänä kuin silkki täysinpuhjennein korsin. Niin punainen oli niitty vain täällä Trøndelagenissa. Mäen alta näkyi kaistale vuonoa tummansinisenä ja vaahtopilkkuisena, raikkaan valkeaa merenpärskettä kuohui kalliotöyryjen juurella niin pitkälle kuin hän näki rantaa vihreämetsäisen kaupunkiniemen alapuolella.

Kristiina huoahti pitkään. Kuitenkin — hyvä oli olla täällä jälleen, hyvä vaikka samalla omituistakin tietää että nyt hän ei enää koskaan tulisi täältä poistumaan. Reinin luostarin harmaapukuiset sisaret seurasivat samoja sääntöjä, Pyhän Bernhardin sääntöjä, kuin Tautran veljet. Kun hän nousisi aamulla varhain ja menisi kirkkoon, tietäisi hän, että nyt menevät myös Naakkve ja Bjørgulf paikoilleen munkkien kuoriin. Niin tulisi hän sittenkin elämään vanhuutensa kahden poikansa seurassa —. vaikka ei sillä tavalla kuin oli ajatellut.

Hän veti jalastaan sukat ja kengät ja pesi jalkansa purossa. Nidarosiin hän tahtoi mennä avojaloin.

Hänen takanaan ylös linnavuoren rinnettä vievällä polulla mekasti joukko poikia — he pysähtyivät ylös porttitornin alle ja koettivat, voisivatko jollakin keinoin päästä rappeutuneeseen linnoitukseen. Kun pojat huomasivat hänet, he alkoivat huudella hänelle ylhäältä säädyttömiä sanoja, nauraen ja meluten. Hän ei ollut kuulevinaan ennen kuin muuan pieni vekara — kahdeksanvuotias saattoi poikanen olla — lähti vierimään alas jyrkkää nurmirinnettä ja melkein törmäsi häneen, päästäen joitakin rumia sanoja, joita hän vallattomuudessaan otti vanhempien suusta. Kristiina kääntyi häneen päin ja sanoi naurahtaen:

"Ei sinun tarvitse huutaa noin, kyllä minä ymmärrän muutenkin, että sinä olet peikonpentu, kun sinulla on pyörimähousut päälläsi?-"

Kun pojat huomasivat naisen vastaavan, tulla tömistivät he koko joukko. Mutta he tulivat äänettöminä ja häpesivät nähdessään, että hän oli vanhahko nainen ja pyhiinvaeltajan puvussa, eikä hän soimannut heitä heidän raaoista sanoistaan, vaan istui ja katsoi heihin suurin, kirkkain ja levollisin silmin ja pieni salavihkainen hymy suupielissä. Hänellä oli pyöreät, laihat kasvot, leveä otsa ja pieni, kaartuva leuka; hän oli päivettynyt ja hyvin ryppyinen silmien alta, mutta ei kuitenkaan näyttänyt kovin vanhalta.

Silloin ryhtyivät rohkeimmat pojista puhelemaan ja kyselemään peittääkseen joukon hämmennystä. Kristiinaa nauratti — nämä pojat muistuttivat hänen mielestään niin kovasti hänen omia villivarsojaan, kaksosia heidän pieninä ollessaan, vaikka hän toivoikin hartaasti, etteivät hänen poikansa sentään olisi koskaan olleet niin roskaisia suustaan. Nämä tuntuivat olevan kaupungin pieneläjien lapsia.

Ja kun tuli se hetki, jota hän oli ikävöinyt koko matkan, jolloin hän seisoi Feginsbrækkan ristin juurella ja katseli alas Nidarosiin, ei hän saanutkaan kootuksi sieluaan hartauteen tai mietiskelyyn. Kaikki kylän kellot puhkesivat samassa soittamaan vesperrukoukseen, mutta pojat puhelivat kilvan tahtoen osoitella hänelle kaikkea mitä hän näki —.

Tautraa hän ei voinut nähdä, koska vuonolla Frostan kohdalla kävi vihurituuli nostattaen sumua ja sadekuuroja.

Poikaparven keskellä hän laskeutui alas jyrkkiä polkuja Steinbergien läpi — ja nyt kilisivät karjankellot ja paimenet huhuilivat joka taholla — lehmät palasivat kotiin yhteislaitumelta. Nidareidin poikki kulkevan muurin portilla täytyi Kristiinan ja hänen nuorten seuralaistensa odottaa, kunnes karja oli ajettu läpi — paimenet luikkasivat, huutelivat ja sättivät, sonnit puskivat, lehmät tungeksivat sekaisin, ja pojat selittivät kuka minkin härän omisti. Ja kun he pääsivät portista ja kulkivat katuja kohti, oli Kristiinalla enemmän kuin tarpeeksi katsomista siinä, mihin lehmänläjien lomiin astua paljailla jaloillaan tallatulla tantereella.

Jotkut pojat seurasivat häntä pyytämättä aina Kristuksenkirkon sisään. Ja kun hän seisoi hämärässä pylväsmetsässä ja katseli eteensä kuorin valoja ja kultaloistoa kohti, vetivät pojat koko ajan vierasta naista tahtoen näyttää hänelle ruusuikkunan läpi tunkevaa päivänpaisteen luomia värillisiä valoläikkiä holvien väIissä, lattian hautakiviä, alttarien yläpuolella olevia kalliista kankaista laitettuja verhoiluja — kaikkea sellaista mikä eniten pistää lasten silmään. Kristiina ei saanut ollenkaan rauhaa ajatustensa kokoamiseen — mutta jokainen poikien lausuma sana herätti hänen sydämensä kumean kaipuun — ensi sijassa hänen omiin poikiinsa, mutta myös kartanoon, huoneisiin, talousrakennuksiin, karjaan — äidin puuhiin ja äidin valtiuteen.

Hänellä oli yhä tuo vastenmielisyys sitä kohtaan, että joku hänen ja Erlendin entisistä ystävistä tuntisi hänet. Heillä oli aina tapana olla kaupunkitalossaan juhlien aikana ja pitää vieraita luonaan — häntä pelotti jonkun sellaisen seurueen kohtaaminen. Ulf Haldorinpoika hänen oli etsittävä käsiinsä, sillä tämä oli hoitanut hänen asiamiehenään niitä tiluksia, jotka hän vielä omisti täällä pohjoisessa ja jotka hän nyt aikoi antaa tulolahjanaan Reinin luostarille. Nyt oli Ulfin luona kuitenkin varmaan hänen sukulaisiaan Skaunista, joten hänen pitäisi odottaa. Mutta Kristiina tiesi, että eräs mies, joka oli palvellut Erlendin asemiesjoukossa tämän toimitusmiesaikana, asui pienessä talossa Bratørenillä harjoittaen lahtivalaan ja pyöriäisen pyyntiä vuonossa ja pitäen majalaa kalastajille.

Kaikki huoneet olivat täpötäynnä, vastattiin siellä Kristiinalle, mutta sitten tuli itse isäntä, Aamunde, paikalle ja tunsi hänet heti. Oli omituista kuulla miehen huudahtavan hänen vanhaa nimeään:

"No jopa jotakin — eikö se ole Erlend Nikulauksenpojan emäntä Husabystä — terve, Kristiina — mitenkäs on selitettävä, että sinä tulet tänne minun talooni!"

Miehelle oli vain ilo, jos Kristiina tyytyisi sellaiseen yösijaan, minkä hän saattoi tarjota, ja hän lupasi itse viedä Kristiinan purjeveneellä Tautraan juhlan jälkeisenä päivänä.

Myöhäiseen yöhön Kristiina istui talossa juttelemassa talon isännän kanssa, ja häneen teki voimakkaan vaikutuksen, kun hän näki, että Erlendin entiset miehet rakastivat ja kunnioittivat suuresti nuoren päällikkönsä muistoa — Aamunde käytti hänestä useaan kertaan sanaa nuori. Ulf Haidorinpojalta he olivat kuulleet hänen onnettomasta kuolemastaan, ja Aamunde sanoi, ettei hän koskaan tavannut Husabyn-aikaisia vanhoja tovereita juomatta urhean isäntänsä muistolle — ja kaksi kertaa olivat jotkut heistä kokoontuneet yhteen ja antaneet lukea messun hänen puolestaan hänen kuolinpäivällään. Aamunde kyseli paljon Erlendinpojista, ja Kristiina kyseli myös vanhoista tuttavistaan. Oli puoliyö, kun hän joutui sänkyyn Aamunden vaimon viereen — mies olisi välttämättä tahtonut, että he molemmat olisivat muuttaneet pois sängystään luovuttaen sen Kristiinalle, ja vihdoin täytyi Kristiinan kiittäen suostua ottamaan ainakin hänen paikkansa.

* * * * *

Seuraava päivä oli Olavin valviaispäivä. Aamupuolella Kristiina käyskenteli rantamalla katsellen touhua laiturien luona. Hänen sydämensä alkoi tykyttää, kun hän näki Tautran apotin nousevan maihin — mutta hänen seurassaan olevat munkit olivat kaikki ikämiehiä.

Jo ennen yhdeksättä hetkeä virtasi kansaa Kristuksenkirkkoa kohti kantaen ja taluttaen sairaitaan ja raajarikkojaan saadakseen näille sellaisen paikan isossalaivassa, että he tulisivat lähelle pyhimyslipasta, kun sitä kannettiin ulos juhlasaatossa seuraavana päivänä puolipäivämessun jälkeen.

Kun Kristiina tuli myymäläkojujen joukkoon, joita oli pystytetty kirkkomaan aidan viereen — niissä myytiin enimmäkseen ruokaa ja juomaa, vahakynttilöitä ja kaislasta tai koivunvarvuista palmikoituja tyynyjä istuma-alustaksi kirkon lattialle — kohtasi hän andebulaiset, ja Kristiina otti lapsen siksi aikaa että nuori äiti saisi juoduksi olutta tuopista. Samassa tuli englantilaisten pyhiinvaeltajain kulkue laulaen ja sytytettyjä kynttilöitä kantaen; hämmingissä, joka syntyi, kun näiden oli päästävä kojujen luo kasaantuneen ihmispaljouden läpi, hän eksyi andebulaisista, eikä hän jälkeenpäinkään enää löytänyt heitä.

Kauan hän harhaili sinne tänne väkijoukon liepeillä hyssytellen parkuvaa lasta. Kun hän painoi sen kasvot kaulaansa vasten ja hyväili viihdyttääkseen sitä, se haki suullaan ja imi sen hänen ihoaan vasten; hän ymmärsi sen olevan nälissään eikä tiennyt mitä tehdä. Äitiä näytti olevan turha etsiä, hänen täytyi lähteä kaduille tiedustelemaan, saisiko hän mistään maitoa sille. Mutta kun hän tuli Ylemmälle Pitkällekadulle pyrkien pohjoiseen päin, syntyi siinä taas suuri tungos — etelästä päin tuli ratsastajaseurue ja samalla saapuivat linnansoturit kuninkaankartanosta kirkon ja ristiveljien talon väliselle torille. Kristiina tuli tungetuksi lähimmälle poikkikadulle, mutta sielläkin samosi ratsastajia ja jalankulkijoita kirkkoa kohti, niin että hänen viimein täytyi kiivetä turvaan kiviaidalle.

Ilma hänen yläpuolellaan värjyi kellonkumahtelua — tuomiokirkosta soitettiin yhdeksättä hetkeä. Lapsi herkesi itkemästä äänen kuullessaan — se katsoi ylöspäin, ja ymmärryksen häive tuli sen elottomiin silmiin — se hymyili vähän. Liikuttuneena kumartui vanha äiti ja suuteli pientä poloista. Silloin hän näki istuvansa Nikulauksentalon, heidän vanhan kaupunkitalonsa humalatarhaa ympäröivällä kiviaidalla.

Olisihan hänen pitänyt tuntea tuo turvekaton läpi muurattu savupiippu — heidän tuparakennuksensa takasivu. Lähinnä häntä olivat sairaalan rakennukset, jotka Erlendin suureksi harmiksi olivat saaneet oikeuden tarhan käyttöön yhdessä heidän kanssaan.

Hän painoi vieraan naisen lasta rintaansa vasten suudellen sitä suutelemistaan. Silloin joku kosketti häntä polveen.

Siinä oli munkki puettuna saarnaajaveljien valkoiseen kaapuun ja mustaan huppukaulukseen. Kristiina katsoi alas keltaisenkalpeihin, ryppyisiin vanhuksen kasvoihin, — sisäänvajonnut, kapea ja pitkä suu, kaksi suurta, syväänvajonnutta merenpihkankeltaista silmää.

"Voiko se olla — oletko se sinä itse, Kristiina Lauritsantytär!" Munkki pani ristityt käsivartensa kiviaidalle ja painoi leukansa niihin. "— Oletko sinä täällä!"

"Gunnulf!" Silloin munkki siirsi päätään, niin että se kosketti aidalla istuvan Kristiinan polvea: "Onko sinusta niin ihmeellistä, että minä olen täällä?" Silloin johtui Kristiinan mieleen, että talo, jonka aidalla hän istui, oli ensin ollut tämän munkin ja sitten hänen oma talonsa, ja hänestä se oli omituista yhtäkaikki.

"Mutta mikä lapsi sinulla on sylissäsi — ei kai tämä suinkaan liene Gauten lapsi?"

"Ei —." Ajatellessaan pikku Erlendin terveitä, suloisia kasvoja ja voimakasta, hyvinmuodostunutta ruumista painoi Kristiina säälin valtaamana vieraan kitulapsen itseään vasten. "Tämä on erään naisen lapsi, jonka kanssa tulin yhtä matkaa tunturin yli."

Mutta silloin hänelle sarasti, mitä Andres Simoninpoika oli nähnyt lapsellisessa viisaudessaan. Täynnä kunnioitusta hän katsoi sylissään olevaa viheliäistä eläjää.

Nyt lapsi itki jälleen, ja hänen täytyi kaikkein ensiksi kysyä munkilta, tietäisikö tämä, mistä hän voisi saada maitoa lapselle. Gunnulf vei hänet itäänpäin kirkon ympäri Saarnaajaintalolle ja hankki hänelle kupillisen maitoa. Kristiinan syöttäessä hoidokkiaan he juttelivat keskenään, mutta se kävi omituisen hitaasti.

"Niin pitkä aika on kulunut ja niin paljon on tapahtunut sitten viime näkemän", sanoi Kristiina surumielisesti. "Ja raskaat olivat varmaan sinunkin kantaa ne tiedot, joita sait kuulla veljestäsi?"

"Jumala armahtakoon hänen sielu-parkaansa", kuiskasi veli Gunnulf järkyttyneenä.

Vasta kun Kristiina tiedusteli Tautrassa olevista pojistaan, tuli Gunnulf vähän puheliaammaksi. Sydämellisellä ilolla oli luostari ottanut vastaan nuo maan parhaisiin sukuihin kuuluvat alokkaat. Nikulauksella näytti olevan ihanat hengenlahjat ja hän edistyi niin erinomaisesti opissa ja jumalanpelossa, että apotin täytyi muistella hänen suurta esi-isäänsä, kyvykästä kirkon soturia piispa Nikulaus Arnenpoikaa. Näin ensi aikoina. Mutta jonkin aikaa sen jälkeen, kun he olivat saaneet munkinpuvun, oli Nikulaus alkanut osoittaa hyvin huonoa käytöstä ja aiheuttanut suurta levottomuutta luostarissa. Gunnulf ei tiennyt tarkoin syitä — yksi oli ainakin se, että apotti Johannes ei myöntänyt nuorille veljille papiksivihkimystä ennen kuin he olivat täyttäneet kolmekymmentä vuotta, eikä hän tahtonut poiketa tästä säännöstä Nikulaukseenkaan nähden. Ja kun tuon arvoisan isän mielestä Nikulaus luki ja mietiskeli enemmän kuin mihin hänelle oli hengellistä kypsyyttä ja turmeli terveytensä hartaudenharjoituksilla, hän tahtoi lähettää nuorukaisen erääseen luostarin karjakartanoon, Inderøen-saarelle, jotta hän jonkun vanhemman munkin käskynalaisena istuttaisi siellä omenatarhan. Silloin kerrottiin Nikulauksen yltyneen tottelemattomuuteen apottia kohtaan, syyttäneen veljiään luostarin omaisuuden tuhlaamisesta ylellisellä elämällä, laiskuudesta jumalanpalvelukseen ja säädyttömistä puheista. Suurin osa asioista ei luonnollisesti tullut tietoon luostarin ulkopuolella, sanoi Gunnulf, mutta hänen kerrottiin myös nousseen vastustamaan sitä veljeä, jonka apotti oli pannut häntä rankaisemaan. Jonkin aikaa hän oli ollut luostarin vankilassa, tiesi Gunnulf, mutta lopulta hän oli sentään lannistunut, kun apotti uhkasi erottaa hänet Bjørgulfista ja lähettää toisen heistä Munkabuhun — sokea veli se luultavasti oli esittänyt tämän keinon. Mutta silloin tuli Nikulaus katuvaiseksi ja säyseäksi.

"Isän luonne se tulee ilmi heissä", sanoi Gunnulf katkerasti. "Muutahan ei voinut odottaakaan kuin että veljenpoikieni olisi vaikea oppia kuuliaisuutta ja pysyä horjumattomina jumalisessa harjoituksessa —"

"Se voi yhtä hyvin olla heissä äidinperintöä", vastasi Kristiina surumielisenä. "Tottelemattomuus oli minun pääsyntini, Gunnulf — ja epävakainen olin myös. Koko elinikäni olen halunnut sekä seurata oikeaa tietä että kulkea omia harhapolkujani yhtäkaikki —"

"Erlendin harhapolkuja, tarkoitat kai", sanoi munkki synkästi. "Veljeni ei vietellyt sinua vain yhden kerran, Kristiina, vaan minä luulen, että hän vietteli sinua joka päivä, jonka elit hänen kanssaan. Hän teki sinut muistamattomaksi, niin ettet sinä tajunnut ajatellessasi ajatuksia, joita sinun täytyi hävetä, että kaikkitietävältä Jumalalta et voinut salata mitä ajattelit?-."

Kristiina tuijotti eteensä.

"En tiedä, Gunnulf, oletko oikeassa —. en tiedä, olenko koskaan unohtanut, että Jumala näkee sydämeeni, ja sitä suurempi kai on syntini. Kuitenkaan ei ole niin, kuten sinä ehkä luulet, että minun eniten tarvitsisi hävetä epäkainoa haluani tai heikkouttani; pikemminkin on minun hävettävä sitä, että ajatukseni miehestäni olivat monta kertaa karvaammat kuin käärmeenmyrkky. Mutta viimeisen täytyi kai seurata ensimmäistä — sinähän se sanoit minulle kerran, että ne, jotka rakastavat toisiaan kuumimmalla kiihkolla, ne ovat lopulta kuin kaksi käärmettä, jotka purevat toisiaan pyrstöstä.

"Mutta se on ollut minun lohtunani näinä vuosina, Gunnulf, niin usein kuin ajattelin sitä, että Erlendin täytyi mennä Jumalan tuomion eteen saamatta valmistusta tai apua, surmaan syöstynä viha sydämessä ja verta käsissään — että hän ei tullut sellaiseksi kuin sinä sanoit ja kuin minä tulin. Hän ei kätkenyt vihaa eikä vääryyttä enempää kuin hän kätki muutakaan. — Gunnulf, hän oli niin kaunis ja näytti niin rauhalliselta, kun olin pukenut hänen ruumiinsa — olen varma, että kaikkitietävä Jumala tietää, ettei Erlend ole koskaan kantanut kaunaa kenellekään ihmiselle eikä minkään asian tähden."

Veli katsoi häneen suurin silmin. Sitten hän nyökkäsi.

Hetken perästä munkki kysyi:

"Tiedätkö, että Eiliv Serkinpoika on pappina ja nunnien isännöitsijänä Reinissä?"

"Onko!" sanoi Kristiina riemukkaan onnellisena.

"Luulin sinun sentähden valinneen itsellesi juuri tuon paikan", sanoi Gunnulf.

Heti sen jälkeen hän mainitsi, että hänen oli palattava luostariinsa.

* * * * *

Ensimmäinen nokturni oli alkanut, kun Kristiina tuli kirkkoon. Päälaivassa ja kaikkien alttarien ympärillä oli kansaa ahdinkoon asti, mutta eräs kirkonpalvelija, joka näki että hänellä oli kovin viheliäinen lapsi sylissään, auttoi sysäten häntä eteenpäin väkijoukossa, niin että hän tuli aivan perille raajarikkojen ja sairaiden joukkoon, jotka olivat asettuneet keskelle kirkkoa päätornin kuvun alle, mistä oli hyvä näköala kuoriin.

Satoja kynttilöitä paloi kirkossa — kirkonpalvelijat ottivat vastaan toivioretkeläisten kynttilät ja asettivat ne kynttilänjaloilla varustettuihin suovamaisiin pikkutorneihin, joita oli sijoitettu pitkin kirkkoa. Sitä mukaa kuin päivänvalo himmeni kirjavien lasiruutujen takana, tuli kirkko tunnelmalliseksi palavan vahan hajusta, mutta vähitellen se täyttyi myös sairaiden ja köyhien rääsyjen happamesta löyhkästä.

Kun kuorolaulu kaikui holvien alla ja urut, huilut, pasuunat ja kielisoittimet soivat, ymmärsi Kristiina minkätähden kirkkoa saattoi kutsua laivaksi — tuossa valtavassa kivihuoneessa olivat kaikki ihmiset kuin laivan kannella, ja laulu oli kuin meren pauhina, jonka pinnalla se keinui. Väliin se rauhoittui kuin tyyntyviksi mainingeiksi, kun yksinäinen miesääni kannatti lukukappaletta yli joukkojen.

Kasvoja kasvojen vieressä, jotka kävivät valkoisemmiksi ja väsyneemmiksi sitä mukaa kuin valviaisyö kului. Ei juuri kukaan mennyt ulos jumalanpalvelusten välillä, ei ainakaan niistä, jotka olivat saaneet paikat keskellä kirkkoa. Nokturnien väliajoilla he torkkuivat tai rukoilivat. Lapsi nukkui melkein koko yön — pari kertaa täytyi Kristiinan hyssyttää sitä hiukan tai antaa sille maitoa puupullosta, jonka Gunnulf oli hänelle hankkinut luostarista.

Kohtaus Erlendin veljen kanssa oli merkillisesti ravistanut hänet eloon, sillä jokainen askel tänne pohjoiseen matkatessa oli tuonut hänet yhä lähemmäksi vainajan muistoa. Hän oli ajatellut Erlendiä vähän näinä viime vuosina, kun huolehtiminen kasvavista pojista soi hänelle vähän aikaa oman kohtalonsa muistelemiseen — kuitenkin oli ajatus Erlendistä ollut aina ikään kuin aivan hänen takanaan, hän ei vain ollut joutanut kääntymään sinnepäin. Nyt hän oli näkevinään sielunsa niinä vuosina; se oli elänyt niinkuin ihmiset elävät taloissaan kiireisinä kesäkuukausina, kun muutetaan pois isostatuvasta ja asutaan luhtirakennuksissa. Mutta silloin käydään ja juostaan talvituvan ohi kaiken päivää ajattelematta koskaan mennä sinne sisään, vaikka ei tarvitsisi muuta kuin tarttua kääkään ja aukaista ovi. Ja kun vihdoin jonakin päivänä tulee sinne asiaa, niin on tupa tullut vieraaksi ja miltei juhlalliseksi siitä, että siihen on tullut yksinäisyyden ja hiljaisuuden tuoksu —.

Mutta puhuessaan sen miehen kanssa, joka oli hänen ja vainajan yhteiselämään sisältyneen kylvön ja korjuun välisen vaihtelun viimeinen elossa oleva silminnäkijä — silloin hänestä tuntui kuin olisi hän tullut katselleeksi elämäänsä uudella tavalla: aivan niinkuin hän nousisi kotikylänsä läheiselle kukkulalle, missä ei ole koskaan ennen ollut, ja sieltä katselisi omaan laaksoonsa. Tuntee jokaisen talon ja aidan, jokaisen notkon ja puron uoman, mutta on kuin näkisi ensi kerran, miten kaikki sijaitsee sillä maisemapohjalla, joka kylää kannattaa. Ja tästä uudesta näkemyksestä hän oli yhtäkkiä löytänyt sanat, jotka hälvensivät sekä hänen katkeruutensa Erlendiä kohtaan että huolen hänen äkkikuolemassa temmatun sielunsa tilasta. Kaunaa ei Erlend ollut koskaan tuntenut; Kristiina näki sen nyt, ja Jumala oli nähnyt sen aina.

Niin oli hän nyt vihdoinkin saapunut niin pitkälle, että oli näkevinään oman elämänsä niinkuin vuorensolan ylimmältä kynnykseltä. Nyt vei hänen tiensä alas hämärään laaksoon, mutta sitä ennen hän oli saanut armon ymmärtää, että luostarin yksinäisyydessä ja kuoleman portilla on häntä odottamassa yksi, joka aina oli nähnyt ihmisten elämän siten kuin ihmisten asumukset näkyvät tunturinreunalta. Hän oli nähnyt synnin ja surun ja rakkauden ja vihan ihmisten sydämissä niinkuin ihminen näkee rikkaat talot ja köyhät töllit, aaltoilevat pellot ja auhdot erämaat saman maaperän kamaralla. Ja hän oli astunut alas, hänen jalkansa olivat vaeltaneet kautta ihmisten maiden, seisoneet linnoissa ja tölleissä, hän oli koonnut rikkaiden ja vähäväkisten surut ja synnit ja kohottanut ne mukanaan ylös ristille. Ei minun onneani ja ylimielisyyttäni, vaan syntini ja suruni, oi rakas Herra armias —. Kristiina katsoi sinne, missä ristiinnaulitun kuva seisoi ylhäälle korotettuna, huimaavan korkealla voittokaaren yllä.

Kun aamuaurinko sytytti korkeat, kirjavat ruudut pääkuorin pylväsmetsän perällä ja niiden punainen, ruskea, vihreä ja sininen jalokiviloiste himmensi kynttiläin loisteen alttarilta ja sen takaiselta kultalippaalta, kuunteli Kristiina viimeisen valviaismessun — aamumessun. Tämän palvelusmenon lukukappaleiden hän tiesi käsittelevän Jumalan lääkitsemisihmeitä ja hänen voimaansa hänen uskollisessa ritarissaan kuningas Olavi Haraldinpojassa. Hän kohotti vieraan sairaan lapsen kuoria kohti ja rukoili sen puolesta.

Mutta häntä vilusti niin että hampaat kalisivat pitkästä oleskelusta kylmässä kirkossa, ja hän tunsi itsensä heikoksi paastosta. Suuren ihmispaljouden haju ja sairaiden ja köyhien tukahduttava lemu sekoittui vahakynttiläin käryyn ja laskeutui omituisen rasvaisena ja umpeana ja raskaana lattialla polvistuvien ylle, kylmänä kylmässä aamussa. Mutta muuan paksu ja ystävällinen ja iloinen talonpoikaisvaimo, joka oli istunut ja uinahtanut vähän juuri heidän takanaan olevan pilarin juurta vasten, karhuntalja allaan ja toinen ramman säärensä peittona, heräsi nyt ja veti Kristiinan väsyneen pään avaraan helmaansa: "Lepää nyt vähän, sisar — sinä tarvitset kyllä lepoa, luulisin —"

Kristiina nukkui vieraan naisen helmassa ja näki unta:

Hän astui kynnyksen yli kotitalonsa vanhaan liesitupaan. Hän oli nuori ja naimaton, sillä hän näki omat paksut ruskeat palmikkonsa, kun ne riippuivat hänen olkapäittensä etupuolella. Hän oli Erlendin seurassa, sillä tämä oikaisi itsensä juuri suoraksi astuttuaan hänen edellään sisään ovenkamanan alitse.

Lieden luona istui hänen isänsä pannen varsia nuoliin — hänellä oli syli täynnä jännerihmakimppuja, ja penkillä kahden puolen häntä oli kasoittain nuolenkärkiä ja teroitettuja varsia. Juuri heidän astuessaan sisään kumartui isä eteenpäin hiilikasan yli aikoen ottaa pienen kolmijalkaisen pronssikupin, jossa hänen oli aina tapana sulattaa pihkaa. Mutta äkkiä hän nykäisi kätensä takaisin, pudisteli sitä ilmassa ja pisti sitten palaneet sormenpäänsä suuhunsa ja imi niitä, samalla kun käänsi päänsä häneen ja Erlendiin päin ja katsoi heihin kulmat rypyssä ja suu hymyssä —.

Sitten Kristiina heräsi kasvot märkinä itkusta.

Hän oli polvillaan puolipäivämessun aikana, kun arkkipiispa itse suoritti alttaripalveluksen pääalttarin edessä. Pyhäsavupilvet aaltoilivat läpi kaikuvan kirkon, missä nyt kirjava päivänpaiste ja vahakynttiläin loiste sekoittuivat toisiinsa; veres, maustettu suitsutuksentuoksu tihkui kaikkialle ja tukahdutti köyhyyden ja sairauden hajun. Sydän pakahtuakseen täynnä myötätuntoa köyhien ja kärsivien joukkoa kohtaan, johon Jumala oli hänet asettanut, rukoili Kristiina sisarellisen hellyyden huumauksessa kaikkien niiden puolesta, jotka olivat köyhiä niinkuin hän ja kärsivät niinkuin hän itse oli kärsinyt.

"Minä tahdon nousta ja mennä isän tykö —."

VI

Luostari oli pienellä harjulla lähellä vuonoa, joten useimmilla tuulilla rannan tyrskyjen kohina voitti honkametsän huminan, joka peitti harjun rinteitä pohjoisessa ja lännessä ja esti näköalan merelle.

Kristiina oli purjehtiessaan ohi Erlendin kanssa nähnyt kirkontornin metsän yli, mutta siitä matkasta tuolle hänen esi-isänsä perustamalle nunnakodille, josta Erlend oli joitakin kertoja puhunut, ei ollut koskaan tullut totta. Kristiina ei ollut käynyt maissa Reinin luostarin luona ennen kuin tuli sinne pysyvästi olemaan.

Hän oli luullut, että elämä täällä olisi sellaista, johon hän oli tutustunut Oslon tai Bakken nunnaluostareissa, mutta täällä oli hyvin erilaista ja paljon hiljaisempaa. Täällä olivat sisaret todellakin kuolleet maailmalta. Ragnhild-rouva, abbedissa, kehuikin että siitä oli viisi vuotta, kun hän oli käynyt kaupungissa ja yhtä kauan siitä, kun yksikään nunnista oli astunut jalallaan luostarin alueen ulkopuolelle.

Täällä ei ollut lapsia kasvatettavana, ja siihen aikaan kun Kristiina tuli Reiniin, ei luostarissa ollut yhtään alokastakaan; oli niin monta vuotta siitä, kun joku nuori neito oli pyrkinyt sisarkuntaan, että sen nuorin jäsen, sisar Borghild Marcellina, oli ollut nunnaksi vihittynä jo kuusi vuotta. Iältään nuorin oli sisar Turid, mutta hän oli tullut tänne kuudennella vuodellaan isoisänsä lähettämänä, joka oli Klemensinkirkon pappi, hyvin ankara ja vakava mies, ja lapsi oli ollut käsivaivainen syntymästä saakka ja muutenkin vähän viallinen, niin että hänet oli otettu nunnaksi heti kun hän oli saavuttanut tarpeellisen iän. Nyt hän oli kolmenkymmenen vuoden vanha ja hyvin kivulloinen, mutta hänellä oli miellyttävät kasvot, ja heti ensi päivästä luostariin tultuaan otti Kristiina erikoisesti asiakseen palvella häntä, sillä sisar Turid muistutti hänen mielestään hänen omaa Ulvhild-sisartaan, joka kuoli niin nuorena.

Sira Eiliv sanoi, että halpa syntyperä ei suinkaan ole mikään este neidoille, jotka tahtovat pyrkiä tänne palvelemaan Jumalaa. Mutta kuitenkin oli aina Reinin luostarin perustamisesta saakka ollut niin, että sinne tuli miltei yksinomaan Trøndelagenin mahtavien ja korkeasukuisten miesten tyttäriä tai leskiä. Mutta niiden huonojen ja rauhattomien aikojen kestäessä, jotka olivat vallinneet valtakunnassa autuaan kuninkaan Haakon Pitkäsäären kuoleman jälkeen, näytti hurskaus paljon vähenneen suurpäälliköiden keskuudessa — nyt ajattelivat nunnaelämää etupäässä vain kaupunkilaisten ja varakkaiden talonpoikien tyttäret. Ja nämä pyrkivät mieluummin Bakkeen, missä monet heistä olivat olleet oppimassa jumalanpelkoa ja naisten käsitaitoja ja sisaret olivat enemmän yhdenvertaisesta kansasta lähtöisin, ja siellä ei eristäytyminen ollut niin ankara eikä luostari ollut niin syrjässä valtatieltä.

Muuten ei Kristiina saanut usein tilaisuutta puheluun Sira Eilivin kanssa, ja hän käsitti pian, että papin asema luostarissa oli sekä paljotöinen että epämääräinen. Vaikka Rein oli rikas luostari ja sisarkuntaan kuului tuskin puoltakaan siitä nunnamäärästä, jonka luostarin varat olisivat voineet elättää, olivat sen raha-asiat suuressa epäjärjestyksessä ja sen oli vaikea selviytyä menoistaan. Mutta viimeiset kolme abbedissaa olivat olleet enemmän hurskaita kuin maallisesti viisaita naisia; kuitenkin olivat he ja heidän luostarikuntansa pitäneet kynsin hampain kiinni siitä määräyksestä, etteivät he olleet arkkipiispan käskynalaisia — tämän he ymmärsivät niin, etteivät tahtoneet edes ottaa vastaan isällisen suopeita neuvoja. Ja heidän Tautrasta ja Munkabusta tulleet järjestöveljensä, jotka olivat toimineet pappeina heidän kirkossaan, olivat aina olleet vanhoja miehiä, jotta ei syntyisi pahoja puheita, mutta he eivät olleet pystyneet huolehtimaan muusta kuin kohtalaisen kelvollisesti luostarin ajallisesta menestyksestä. Kun Skule-kuningas rakennutti kauniin kivikirkon ja antoi perintötilansa luostarille, rakennettiin huoneet ensin hirsistä, ja ne olivat palaneet kolmekymmentä vuotta sitten. Audhild-rouva, joka oli siihen aikaan abbedissana, alkoi rakennuttaa uusia kivestä, hänen ajaltaan olivat monet kirkossa ja kauniissa kokoushuoneessa toimeenpannut parannukset. Hän oli myös tehnyt matkan kenraalikapituliin järjestön emäluostariin, Burgundin Tartiin, ja siltä matkalta hän oli tuonut sen ihanan norsunluutornin, joka oli kuorissa pääalttarin luona — sovelias säilytyspaikka Herran ruumiille, kirkon upein koristus ja nunnien ylpeys ja armain ilo. Audhild-rouvalla oli kuollessaan mitä kaunein hurskauden ja hyveen maine, mutta hänen taitamattomasti johdetut rakennuspuuhansa ja ymmärtämättömät tilankauppansa olivat vahingoittaneet luostarin hyvinvointia, ja seuraavat abbedissat eivät olleet pystyneet korjaamaan vahinkoa.

Miten Sira Eiliv oli joutunut tänne papiksi ja isännöitsijäksi, sitä ei Kristiina saanut koskaan tietää, mutta niin paljon hän käsitti, että alusta alkaen olivat abbedissa ja sisaret vastenmielisesti ja epäluottamuksella ottaneet vastaan maallikkopapin, ja Sira Eilivin asema Reinissä oli siis sellainen, että hän oli nunnien pappi ja sielunhoitaja, ja hänen tehtävänään oli saada omaisuudenhoito hyvälle kannalle ja luostarin tilit järjestykseen, samalla kun hän tunnusti abbedissan määräysvallan, sisarten itsehallinnon, Tautran apotin valvontaoikeuden ja pysyi ystävyydessä kirkon toisen papin, erään Tautran munkin kanssa. Hänen ikänsä ja siveän vaelluksen maineensa, nöyrä jumalanpelkonsa ja sekä kanonisen että maallisen lain tuntemuksensa olivat hänelle kyllä suureksi hyödyksi, mutta hänen täytyi olla hyvin varovainen kaikessa käytöksessään. Yhdessä toisen papin ja kirkonpalvelijain kanssa hän asui pienessä talossa koilliseen luostarista. Sinne majoitettiin myös ne munkit, jotka silloin tällöin tulivat Tautrasta yhteisillä asioilla. Kun Nikulaus kerran vihittäisiin papiksi, tiesi Kristiina saavansa, jos eläisi niin kauan, kuulla vanhimman poikansa lukevan messua tämän luostarin kirkossa.

* * * * *

Kristiina Lauritsantytär oli ensin otettu luostariin pyrkijänä. Mutta sitten kun hän oli Ragnhild-rouvalle ja sisarille Sira Eilivin ja kahden Tautran munkin läsnäollessa luvannut noudattaa elämän puhtautta, kuuliaisuutta abbedissalle ja sisarille ja kaikesta maallisen omaisuuden hallinnasta luopumisensa merkiksi antanut sinettinsä Sira Eiliville, joka löi sen rikki, sai hän pitää samanlaista pukua kuin sisaretkin: harmaanvalkeaa villahametta, mutta ilman skapulaaria, valkoista pääliinaa ja mustaa huntua. Tarkoitus oli, että hän jonkin ajan kuluttua saisi anoa pääsyä sisarten joukkoon vihittynä nunnana.

Mutta vielä kävi hänen vaikeaksi olla ajattelematta liian paljon olleita ja entisiä. Ateriain aikana refektoriossa luettavaksi oli Sira Eiliv kääntänyt norjankielelle kirjan Kristuksen elämästä, jonka minoriittien kenraali, ylen oppinut ja hurskas tohtori Bonaventura oli sepittänyt. Ja samalla kun Kristiina kuunteli, niin että hänen silmänsä kyyneltyivät, kun hän ajatteli kuinka onnellinen se mahtoi olla, joka saattoi rakastaa Kristusta ja hänen äitiään, ristiään ja kipuaan, köyhyyttään ja nöyryyttään sillä tavalla kuin tuossa kirjassa sanottiin — niin täytyi hänen kuitenkin muistella sitä päivää Husabyssä, jolloin Gunnulf ja Sira Eiliv olivat näyttäneet hänelle latinankielistä kirjaa, jonka mukaan tämä oli kirjoitettu. Se oli paksu, pieni kirja, niin ohuelle pergamentille kirjoitettu, ettei Kristiina ollut koskaan luullut vasikannahkaa voitavan valmistaa niin hienoksi, ja siinä oli mitä kauneimmat kuvat ja alkukirjaimet; värit hehkuivat kuin jalokivet kultapohjaa vasten. Sillä välin kertoi Gunnulf nauraen — ja Sira Eiliv myönteli hiljaiseen tapaansa hymyillen — siitä, kuinka he tuon kirjan ostettuaan olivat olleet niin rahattomia, että heidän oli täytynyt myydä vaatteitaan ja syödä almuväen kanssa luostarissa, kunnes saivat kuulla jonkun norjalaisen hengenmiehen saapuneen Pariisiin, jolta he sitten saivat lainata varoja.

Kun sisaret aamumessun jälkeen palasivat dormitorioon, jäi Kristiina kirkkoon. Kesäaamut tuntuivat hänestä siellä suloisilta ja mieluisilta, mutta talvella siellä oli kauhean kylmä ja häntä pelotti pimeässä niin monien hautakivien välissä, vaikka hän piti hievahtamatta katseensa suunnattuna pieneen lamppuun, joka aina paloi norsunluutornin edessä, missä hostiaa säilytettiin. Mutta olipa kesä tai talvi, niin nunnien kuorin loukossa viipyessään hän aina ajatteli, että nyt valvoivat Naakkve ja Bjørgulf rukoillen isänsä sielun puolesta ja että Nikulaus se oli kehoittanut häntä lukemaan nämä rukoukset ja katumuspsalmit heidän kanssaan joka aamu aamumessun jälkeen.

Aina, aina hän näki edessään nuo kaksi sellaisina kuin hän oli nähnyt heidät sinä sateisen harmaana päivänä, jolloin hän oli käynyt heidän luostarissaan. Miten Nikulaus yhtäkkiä seisoi hänen edessään puheluhuoneessa, oudon pitkänä ja vieraana harmaanvalkeassa munkinpuvussaan, kädet pistettyinä skapulaarin alle, hänen poikansa, ja sentään niin muuttunut. Pojan yhdennäköisyys isän kanssa se oli vaikuttanut häneen niin voimakkaasti — oli niinkuin hän olisi nähnyt Erlendin munkinkaavussa.

Samalla kun he istuivat ja puhelivat ja Kristiinan täytyi kertoa kaikesta, mitä oli tapahtunut talossa sen jälkeen kun Nikulaus oli lähtenyt kotoa, odotti Kristiina odottamistaan. Vihdoin hän kysyi huolestuneena, eikö Bjørgulf pian tulisi.

"En tiedä, äiti", vastasi poika. Hetken perästä hän sanoi: "Bjørgulfin on ollut vaikeaa taipua ristinsä alle ja palvella Jumalaa —. Ja hänelle näytti tuottavan huolta, kun hän kuuli sinun olevan täällä — että liian monet ajatukset viriäisivät eloon —"

Sitten Kristiina istui vain syvästi murheellisena ja katsoi Nikulaukseen tämän puhuessa. Poika oli hyvin päivettynyt kasvoiltaan ja hänen kätensä olivat työn kuluttamat — hän mainitsi hymähtäen, että nyt hänen oli sittenkin täytynyt opetella ohjaamaan auraa ja käyttämään viikatetta ja sirppiä. Kristiina ei nukkunut yöllä majalassa, hän riensi kirkkoon, kun aamumessuun soitettiin. Mutta munkit seisoivat niin, että hän saattoi nähdä vain muutamien kasvot, ja hänen poikiensa kasvot eivät olleet niiden joukossa.

Mutta seuraavana päivänä hän käveli puutarhassa erään maallikkoveljen kanssa, joka työskenteli siellä, ja mies näytteli hänelle niitä moninaisia harvinaisia kasveja ja puita, joista se oli kuuluisa. Heidän siten käyskellessään pilvet repeytyivät, aurinko puhkesi paistamaan, selleri ja sipuli ja ajuruoho höyrysivät, ja suuret, kenttien kulmia koristavat keltaiset lilja- ja siniset akleijapensaat kimaltelivat raskaina sadepisaroista. Silloin tulivat hänen poikansa, he tulivat molemmat ulos kivirakennuksen pienestä kaariovesta. Ja Kristiina luuli tuntevansa paratiisin esimakua nähdessään noiden pitkien, vaaleapukuisten veljesten tulevan häntä kohti polkua pitkin omenapuiden alla.

Muuten he eivät puhelleet paljon keskenään; Bjørgulf oli vaiti melkein koko ajan. Hänestä oli tullut jättiläinen varreltaan nyt täysikasvuisena. Ja oli kuin pitkä ero olisi teroittanut Kristiinan näköä — nyt vasta hän käsitti täysin, miten tämän hänen poikansa oli täytynyt taistella ja tietysti vieläkin täytyi, samalla kun hän kasvoi niin suureksi ja voimakkaaksi ruumiiltaan, samalla kun hänen sisäinen katseensa teroittui ja silmien näkö himmeni —.

Kerran Bjørgulf kysyi imettäjäänsä ja hoitajaansa Frida Styrkaarintytärtä. Kristiina kertoi tämän menneen naimisiin.

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi munkki. "Hän oli hyvä ihminen — minulle hän oli hyvä ja uskollinen kasvatusäiti."

"Niin, luulenpa melkein, että hän oli sinulle enemmän äiti kuin minä olin", virkkoi Kristiina murheellisena. "Vähän sinä huomasit äidinsydäntäni, kun jouduit niin koviin koetuksiin nuorella iälläsi."

Bjørgulf vastasi hiljaa:

"Minä kiitän Jumalaa, ettei vihollinen sentään koskaan saanut minua taivutetuksi sellaiseen miehuuttomuuteen, että olisin koetellut teidän äidinsydäntänne — vaikka tunsin sen hyvin — mutta minä näin, että teillä oli jo niin raskas kuorma — ja lähinnä Jumalaa tämä Nikulaus tässä pelasti minut niinä kertoina, jolloin olin langeta kiusaukseen —"

Enempää ei puhuttu tästä, eikä myöskään siitä, miten he viihtyivät luostarissa, tai siitä, että he olisivat rikkoneet ja joutuneet epäsuosioon. Mutta he näyttivät tulevan hyvin iloisiksi kuullessaan, että äiti aikoi mennä Reinin luostariin.

Kun Kristiina tämän rukoushetken jälkeen palasi makuusalin läpi ja näki sisaret nukkumassa kaksittain olkisäkeillä sängyissään, puettuina hameisiinsa, joita he eivät koskaan riisuneet yltään, ajatteli hän, kuinka erilainen hän mahtoi olla kuin nämä naiset, jotka nuoruudestaan asti olivat vain palvelleet luojaansa. Maailma oli herra, jonka luota ei ollut helppo paeta, kun kerran oli antautunut sen valtaan. Niin, eipä kai hän ollut paennutkaan maailmaa, vaan hänet oli karkotettu siitä, niinkuin tyly isäntä ajaa loppuunkuluneen palvelijan ulos ovesta — ja nyt hänet oli otettu tänne, niinkuin armelias herra ottaa vanhan palvelijan ja säälistä antaa sille vähän työtä samalla kun suojaa ja elättää tuota kulunutta ja ystävätöntä vanhaa ihmistä.

Nunnien nukkumarakennuksesta vei katettu käytävä kutomatupaan. Kristiina istui yksin ja kehräsi; Reininnunnat olivat kuuluisat pellavastaan, ja ne päivät kesällä ja syksyllä, jolloin kaikki varsinaiset ja maallikkosisaret työskentelivät pellavamaalla, olivat kuin juhlapäiviä luostarissa, mutta ennen kaikkea se päivä, jolloin pellavat nyhdettiin. Pellavan valmistaminen, kehrääminen ja kutominen ja sen kirkkovaatteiksi ompeleminen oli nunnien pääaskarteluna työtunneilla. Täällä ei ollut ketään, joka olisi jäljentänyt ja koristanut kirjoja, niinkuin sisaret Oslossa olivat rouva Groa Guttormintyttären johdolla niin taitavasti tehneet, eikä taitehikasta ompelua silkillä ja kultalangalla myöskään paljon harjoitettu.

Jonkin ajan kuluttua Kristiina kuuli mielihyvää tuntien ääniä heräävästä karjapihasta. Maallikkosisaret menivät kotaan laittamaan ruokaa palvelusväelle; nunnat eivät koskaan kajonneet ruokaan eikä juomaan ennen kuin päivämessun jälkeen, paitsi sairaina ollessaan. Kun aamusoitto soi, meni Kristiina sairastupaan, jos siellä oli joku potilas, vapauttaakseen sisar Agatan tai jonkun muun nunnan, joka oli siellä valvomassa. Sisar Turid, poloinen, makasi usein siellä.

Nyt hän pian saattoi alkaa iloita aamiaisesta, joka seurasi kolmannen rukoushetken ja luostarin palvelusväelle toimitetun messun jälkeen. Joka päivä iloitsi Kristiina yhtä paljon tästä kauniista ja juhlallisesta ateriasta. Refektorio oli hirsistä rakennettu, mutta kuitenkin kaunis sali, ja siellä söivät kaikki luostarin naiset yhdessä — nunnat ylimmässä pöydässä, missä abbedissa istui kunniatuolilla, ja ne kolme vanhaa rouvaa, jotka hänen lisäkseen olivat tulokkaina, istuivat myös siinä, maallikkosisaret kauempana. Kun rukous oli lopussa, ruoka ja juoma kannettiin sisään ja kaikki söivät ja joivat äänettöminä, hiljaisesti ja säädyllisesti käyttäytyen, samalla kun usein joku sisar luki kirjaa. Kristiina ajatteli, että jos ihmiset maailmassa voisivat nauttia ateriansa niin siveästi, silloin he varmaan paremmin ymmärtäisivät, että ruoka ja juoma ovat Jumalan laina, ja soisivat mieluummin hyvää kristityille tovereilleen ja ajattelisivat vähemmän itselleen ja omilleen hankkimista. Mutta hänestä itsestäänkin oli tuntunut toisenlaiselta siihen aikaan, kun hän oli kattanut pöytänsä iloiselle, meluavalle miesjoukolle, joka nauroi ja hälisi samalla kun koirat nuuskivat pöydän alla, pistivät kuononsa esiin ja saivat luupalan tai potkun, riippuen siitä, millä tuulella pojat olivat.

* * * * *

Harvoin tuli matkustavaisia luostariin. Silloin tällöin poikkesi maihin joku suurkartanon väkeä kuljettava alus, joka oli matkalla vuonoon tai merelle päin, ja miehiä ja emäntiä lapsineen ja nuorine väkineen tuli Reiniin tervehtimään jotakin sisarten joukossa olevaa sukulaisnaista. Lisäksi kävi luostarin maatilojen ja kalastuspaikkojen hoitajia ja sanantuojia Tautrasta silloin tällöin. Niinä juhlina, joita vietettiin suurimmalla komeudella — Neitsyt Maarian messupäivinä, Kristuksen ruumiin juhlana ja Pyhän Andreas-apostolin päivänä — kävivät lähikylien asukkaat vuonon molemmilta puolin nunnien kirkossa, mutta muuten tulivat sinne messuihin vain lähimpänä asuvat luostarin vuokralaiset ja työläiset. Ne eivät paljon täyttäneet väljää kirkkoa.

Ja sitten olivat köyhät — vakinaiset almunsaajat, jotka saivat olutta ja ruokaa rikkaitten vuosielatustestamenttien mukaan tai muuten kulkeutuivat Reiniin melkein joka päivä, istuivat kodanseinustalla ja söivät ja menivät nunnien puheille, kun nämä tulivat pihalle, valitellakseen huoliaan ja vaivojaan. Sairaita, rampoja ja spitaalisia kulki ulos ja sisään — täällä oli monta lepratautista, mutta niitä oli aina merenrantakylissä, sanoi Ragnhild-rouva. Maanvuokraajia tuli anomaan maksujen helpotuksia ja lykkäyksiä, ja silloin oli heillä aina paljon kerrottavaa vastoinkäymisistä ja vaikeuksista. Mitä viheliäisempiä ja onnettomampia nämä ihmiset olivat, sitä avomielisemmin ja kainostelemattomammin he kertoivat sisarille oloistaan, vaikka he mielellään panivatkin onnettomuutensa muitten syyksi ja käyttivät hurskaita puheenparsia. Ei ollut ihme, jos nunnien puhelu virkistyshetkillä tai kutomatuvassa paljon liikkuikin noiden ihmisten elämässä — saipa Kristiina sisar Turidilta tietää, että kun nunnien konventissaan piti neuvotella kaupoista ja sellaisista, solui keskustelu usein jutteluksi niistä ihmisistä, joita nuo asiat koskivat. Kristiina saattoi kyllä huomata sisarten sanoista, etteivät he tietäneet siitä, mitä puhuivat, paljoakaan enempää kuin mitä olivat kuulleet ihmisiltä itseltään tai kylissä käyneiltä maallikkopalvelijoilta. He olivat hyvin herkkäuskoisia, joko sitten heidän alaisensa puhuivat hyvää itsestään tai pahaa naapureistaan — ja silloin hän ajatteli närkästyneenä kaikkia niitä kertoja, jolloin hän oli kuullut suruttomien maallikkojen, vieläpä kerjäläismunkinkin, kuten veli Arngrimin, syyttävän nunnaluostareita juorupesiksi ja sisaria ahnaiksi kuulemaan panetteluja ja epäsiveää puhetta. Vieläpä juuri samat ihmiset, jotka tulivat sinne ja toitottivat Ragnhild-rouvalle, tai kenen sisaren vain saivat käsiinsä, korvat täyteen juttua, soimasivat keskenään nunnia siitä, että nämä puhuivat toisilleen niitä juoruja, jotka saapuivat heidän korviinsa siitä maailmasta, josta he itse olivat kieltäytyneet. Se tuntui hänestä samanarvoiselta kuin puhe luostarinrouvien ylellisestä elämästä — sitä levittivät ihmiset, jotka monta kertaa olivat saaneet sekä aamupalan että murkinan sisarten käsistä, silloin kun nämä Jumalan palvelijattaret paastosivat, valvoivat, rukoilivat ja työskentelivät, ennen kuin kaikki yhdessä kokoontuivat ensimmäiselle juhlalliselle aterialle refektorioon.

Kristiina palveli siis nunnia rakastavalla kunnioituksella sinä aikana, joka kävi hänen nunnaksivihkimisensä edellä. Hyvää nunnaa ei hänestä kai koskaan voisi tulla, arveli hän, siksi oli hän liian paljon hävittänyt kykyään mielensä hartaaseen keskittämiseen, mutta hän tulisi niin nöyräksi ja uskolliseksi kuin Jumala armossaan soisi. Kesällä vuonna 1349 hän oli ollut Reininluostarissa kaksi vuotta, ja hänet oli luvattu vihkiä nunnaksi ennen joulua. Hän sai sen ilosanoman, että vihkimistilaisuuteen tulisivat saapumaan hänen molemmat poikansa apotti Johanneksen seurassa. Veli Bjørgulf oli sanonut kuultuaan äidin aikeesta:

"Nyt minun uneni käy toteen — olen kaksi kertaa tänä vuonna nähnyt unta, että ennen joulua me molemmat saisimme nähdä hänet — vaikka aivan samoin kuin unikuvassani se ei voi tapahtua, sillä unessani minä näin hänet."

Veli Nikulaus myös oli tullut hyvin iloiseksi. Mutta samalla kuuli Kristiina hänestä toisia sanomia, jotka eivät olleet yhtä hyviä. Veli Nikulaus oli pidellyt väkivaltaisesti joitakin talonpoikia Steinkerissä — nämä olivat riidassa luostarin kanssa joistakin kalastusoikeuksista, ja kun munkit yllättivät heidät eräänä yönä hävittämässä luostarin lohitarhaa, oli veli Nikulaus pieksänyt yhden miehen pahanpäiväisesti ja heittänyt toisen jokeen, tehden samalla suurta syntiä kiroilemalla.

VII

Joitakin päiviä myöhemmin kuljeksi Kristiina honkametsässä muutamien nunnien ja maallikkosisarten kanssa keräämässä aitasammalta vihreänvärjäykseen. Tämä sammal on jokseenkin harvinaista, kasvaa enimmäkseen tuulenkaatopuilla ja kuivissa oksissa. Naiset hajaantuivat siten pian metsään ja kadottivat toisensa näkyvistä sumussa.

Jo useita päiviä oli tätä kummallista ilmaa kestänyt — ihan tyventä ja tiheää usvaa, joka näytti merkillisen lyijynsiniseltä merellä ja vuorilla päin, kun se joskus hälveni sen verran, että saattoi vähän nähdä ympäristöä. Väliin se tiivistyi tihkusateeksi, väliin valkeni niin paljon, että vaaleahtava läikkä näkyi sillä suunnalla, missä aurinko oli sumuvuorien takana. Mutta aina vallitsi omituinen, painostava saunanlämmin, joka oli ihmeellistä täällä vuonon rannalla ja siihen vuodenaikaan — oli kaksi päivää ennen Maarian syntymäjuhlaa — niin että kaikki ihmiset puhuivat ilmasta ja ihmettelivät mitä se mahtoi merkitä.

Kristiina hikoili hautovassa, kosteassa lämmössä, ja huoli Naakkvesta ahdisti hänen rintaansa. Hän oli tullut metsän laiteelle, mereltä johtavan tien varteen, ja kun hän seisoi kaaputtaen sammalta aidasta, tuli Sira Eiliv ratsastaen kotiin päin sumussa. Hän pysähdytti hevosensa ja virkkoi joitakin sanoja ilmasta, ja niin he joutuivat puheisiin. Silloin Kristiina kysyi papilta, tiesikö hän mitään Naakkven asiasta — vaikka hän tiesikin kysymyksensä turhaksi; Sira Eiliv ei ollut koskaan tietävinään mitään Tautran luostarin sisäisistä asioista.

"En luule, Kristiina, että sinun tarvitsee pelätä, ettei hän voisi tulla tänne talvella sen asian vuoksi", sanoi pappi. "Sillä sitä kai sinä pelkäät?"

"On siinä enemmänkin kuin se, Sira Eiliv. Minä pelkään, ettei Naakkve ole ollenkaan luotu munkiksi."

"Tarkoitatko, että rohkenet arvostella näitä asioita?" kysyi pappi rypistäen kulmiaan. Sitten hän laskeutui ratsailta, sitoi hevosensa kiinni ja kumartui aidan yli katsoen kiinteästi ja tutkivasti naiseen. Kristiina sanoi:

"Pelkään, että Nikulauksen käy vaikeaksi taipua luostarikuriin — ja hän oli niin nuori lähtiessään luostariin, ei tiennyt mistä kieltäytyi eikä tuntenut omaa mieltään. Mutta kaikki se, mitä tapahtui hänen kasvinaikanaan — isänperinnön menettäminen ja epäsopu, jota hän näki vanhempien välillä ja joka päättyi Erlendin kuolemaan, sai aikaan sen, että hän menetti halun elää maailmassa. Mutta minä en voinut koskaan huomata, että se olisi tehnyt häntä hurskaaksi —"

"Vai et voinut? — Onpa kyllä voinut käydä yhtä vaikeaksi Nikulauksen kuin monen muunkin hyvän munkin taipua luostarikuriin, kuumaluontoinen kun on ja nuori — ehkä liian nuori ymmärtämään kääntyessään pois maailmasta, että maailma on yhtä ankara kurittaja kuin mikä muu herra tahansa, ja kaiken lopuksi säälimätön herra. Sitä asiaa luulen sinun itsesikin voivan arvostella, sisar.

"Ja jos niin on, että Naakkve meni luostariin enemmän veljensä takia kuin rakkaudesta luojaansa — niin en kuitenkaan usko, että Jumala antaa jäädä palkitsematta sen, että hän otti ristin veljensä tähden. Jumalan äiti Maaria, jota minä tiedän Naakkven kunnioittaneen ja rakastaneen aina pikkupojasta asti, on kyllä näyttävä hänelle kerran selkeästi, että hänen poikansa tuli tähän maailmaan ollakseen hänen veljenään ja kantaakseen ristin hänen puolestaan.

"Ei —" Hevonen töykkäsi päätään papin rintaan ja pappi hyväili sitä sanoessaan kuin puoleksi itsekseen: "Aina lapsesta asti oli Nikulauksellani merkillinen kyky rakastaa ja kärsiä — minun luullakseni hän saattoi hyvinkin olla aiottu munkiksi.

"Mutta sinä, Kristiina", sanoi hän kääntyen naiseen päin, "sinun olisi ymmärtääkseni pitänyt jo nähdä siksi paljon, että voisit vähän luottavammin jättäytyä Jumalan kaikkivaltiaan varaan. Etkö ole vielä ymmärtänyt, että hän ylläpitää jokaista sielua, niin kauan kuin sielu ei luovu hänestä? Luuletko sinä, niin lapsi kuin vielä oletkin vanhalla iälläsi, vaimo, että Jumala rankaisee syntiä, kun sinun täytyy niittää surua ja nöyryytystä siksi, että seurasit omaa haluasi ja ylimielisyyttäsi teille, joita Jumala on kieltänyt lapsensa kulkemasta? Tahdotko sanoa, että sinä rankaisit lapsiasi, jos he polttivat kätensä tarttuessaan kiehuvaan vesikattilaan, jonka lähelle sinä olit kieltänyt heitä tulemasta, tai jos liukas jää murtui heidän allaan, jää jolle sinä olit varottanut heitä menemästä? Etkö ole ymmärtänyt, kun hauras jää murtui sinun allasi — että sinä painuit alas joka kerta kun itse päästit irti Jumalan käden, ja pelastuit syvyydestä joka kerta kun huusit häntä avuksesi. Eikö se rakkaus, joka sitoi sinut ja lihallisen isäsi toisiinne silloinkin kun uhmasit häntä ja panit oman tahtosi hänen tahtoaan vastaan, ollut sinulle kuitenkin lohtuna ja elvytyksenä, kun sinun oli korjattava hedelmät tottelemattomuudestasi häntä kohtaan?

"Etkö ole vielä ymmärtänyt, sisar, että Jumala on auttanut sinua joka kerta kun rukoilit — anoitpa vain puolella sydämellä ja näennäisesti — ja paljon enemmän kuin rukoilitkaan. Sinä rakastit Jumalaa niinkuin rakastit isääsi, et niin suuresti kuin rakastit omaa tahtoasi, mutta kuitenkin niin, että varmaan surit aina, kun erosit hänestä — ja niin sinä sait sen armon, että hyvääkin versoi kaiken sen pahan joukkoon, jota sinun täytyi niittää uhkamielisen kylvösi sadosta —

"Sinun pojistasi otti Jumala kaksi luokseen, kun he vielä olivat viattomia pikkulapsia; heidän vuoksensa ei sinun koskaan tarvitse pelätä. Ja toiset ovat luontuneet hyvin, — vaikkapa eivät olisikaan luontuneet sinun tahtosi mukaan. Samaa kai arveli Lauritsa sinusta —.

"Ja miehesi, Kristiina — Jumala olkoon laupias hänen sielulleen — minä tiedän, että sinä olet syyttänyt häntä sydämessäsi hyvinkin usein hänen huolettoman ajattelemattomuutensa vuoksi. Minusta tuntuu, että olisi paljon raskaampaa ylpeän naisen muistella, että Erlend Nikulauksenpoika johti sinua mukanaan häpeän ja petoksen ja verivelan kautta, jos olisit edes kerrankaan nähnyt sen miehen voivan toimia kylmän harkinnan mukaan. Ja vaikka minä luulen, että sinä juuri uskollisuudellasi yhtä paljon vihassasi ja ankaruudessasi kuin rakkaudessasikin kykenit sitomaan Erlendiä niin kauan kuin te molemmat elitte — poissa silmistä, poissa mielestä, se oli hänen luontoaan kaikkiin paitsi sinuun nähden. Jumala auttakoon Erlendiä, minä pelkään, ettei hänellä ollut koskaan ymmärrystä tuntea tosi katumusta synneistään — mutta sitä, mitä miehesi rikkoi sinua vastaan, sitä hän kuitenkin katui ja suri. Siitä opista rohjennemme uskoa Erlendillä olleen hyötyä kuolemansa jälkeen."

Kristiina seisoi hiljaa ja vaiti, eikä Sira Eilivkään sanonut enää mitään. Hän irrotti ohjakset ja virkkoi: "Rauha olkoon kanssasi", nousi ratsun selkään ja ajoi pois.

* * * * *

Kun Kristiina vähän ajan kuluttua palasi luostariin, tuli sisar Ingrid portilla häntä vastaan ilmoittaen, että eräs hänen pojistaan oli tullut häntä tervehtimään — Skuleksi hän nimitti itseään; hän oli puheluportilla.

Skule istui puhellen venemiestensä kanssa — hän hypähti ylös, kun äiti tuli ovelle. Oi, Kristiina tunsi omansa tuosta ripeästä liikunnosta — pieni pää uljaasti koholla leveiden hartiain yllä, pitkät raajat, solakka vartalo. Säteilevänä hän meni poikaansa vastaan — mutta pysähtyi äkkiä ja pidätti henkeään nähdessään hänen kasvonsa — voi, kuka oli käsitellyt noin hänen kaunista poikaansa —!

Ylähuuli oli aivan kuin vatkattu — jokin isku oli varmaan murskannut sen, ja sitten se oli parantunut kiinni litteäksi ja venähtäneeksi ja turmeltuneeksi, valkeankiiltävän arpikudoksen viiruttamaksi; suun se oli vetänyt vinoon, niin että hän näytti aina virnottavan hiukan ivallisesti — ja nenäluu oli ollut murskattu ja parantunut kieroon. Hän sammalsi vähän puhuessaan — yksi etuhammas oli poissa ja toinen oli sinisenmusta ja kuollut.

Skule punastui äidin katseen edessä: "Ette taida tuntea minua, äiti?" Hän naurahti ja kosketti sormellaan huultaan — sen ei tarvinnut merkitä, että hän osoitti vammaansa, sen saattoi hyvin tulkita satunnaiseksi eleeksi.

"Niin kauan emme toki ole olleet erossa, poikani, ettei äitisi enää tuntisi sinua", vastasi Kristiina tyynesti ja hymyili hämmentymättä.

Skule Erlendinpoika oli tullut pikkualuksella Bergenistä kaksi päivää sitten ja tuonut kirjeitä arkkipiispalle ja Nidarosin henkivartiolle Bjarne Erlendinpojalta. Myöhemmin päivällä kävelivät äiti ja poika puutarhassa saarnien alla, ja nyt, kun he voivat puhella kahden kesken, kertoi Skule äidille uutisia veljistään:

Lauritsa oli vielä Islannissa. — Äiti ei ollut edes tiennyt hänen lähteneen sinne. Niin, sanoi Skule, hän oli tavannut nuorimman veljensä Oslossa viime talvena herrainkäräjillä, hän oli Jammælt Halvardinpojan seurassa. Mutta sillä pojallahan oli aina ollut halu päästä maailmalle katselemaan vähän ympärilleen, ja niin hän rupesi Skaalholtin piispan palvelukseen ja lähti.

Niin, Skule itse oli seurannut Bjarne-herraa Ruotsiin ja sitten sotaretkelle Venäjälle. Äiti pudisti hiljaa päätään — sitäkään hän ei ollut tiennyt! Skule oli ollut itsensä lainen, nauroi poika — nyt hän oli saanut tervehtiä niitä vanhoja ystäviä, joista isä niin paljon puhui — karjalaisia, inkeriläisiä, venäläisiä. Ei, se kaunis kunniahaava ei ollut sotaretkellä ansaittu — Skule naurahti — se oli tappelusta; sen miehen, joka sen hänelle antoi, ei nyt enää koskaan tarvitse rukoilla leipäänsä. Muuten ei Skulella ollut suurempaa halua tarkemmin kertoa siitä enempää kuin sotaretkestäkään. Nyt hän oli Bjarne-herran ratsumiespäällikkönä Bergenissä, ja ritari oli luvannut hankkia hänelle takaisin joitakin tiluksia, jotka hänen isänsä oli omistanut Orklan laaksossa ja jotka nyt olivat kruunun hallussa — mutta Kristiina näki, että Skulen suuret, teräksenharmaat silmät tummenivat niin omituisesti, kun hän tämän sanoi.

"Taidat arvella, ettei sellaiseen lupaukseen ole suuresti luottamista?" kysyi äiti.

"Ei, ei", Skule pudisti päätään. "Kirjat tehdään näinä päivinä. Bjarne-herra on pitänyt kaikki mitä hän lupasi silloin, kun astuin hänen palvelukseensa — hän kutsuu minua sukulaisekseen ja ystäväkseen. Minulla on melkein samanlainen asema hänen talossaan kuin Ulfilla oli meillä kotona —." Hän nauroi, eikä se kaunistanut hänen runneltuja kasvojaan.

Mutta hän oli mitä kaunein mies ruumiinrakenteeltaan nyt täysikasvuiseksi tultuaan — hänellä oli uudenmuotinen puku, tiukat housut ja vartalonmukainen pieni kothardi-nuttu, joka ulottui vain puolireiteen ja oli napitettu pienillä messinkinapeilla edestä aivan alas asti, ja se näytti melkein sopimattoman rohkeasti ruumiin notkean voiman. Näytti siltä kuin hän olisi ollut alusvaatteisillaan, arveli äiti. Mutta otsa ja kauniit silmät eivät olleet muuttuneet.

"Sinä näytät siltä kuin jokin painaisi mieltäsi, Skule", uskalsi äiti huomauttaa.

"Ei, ei, ei. Ilmasta se vain johtuu", sanoi Skule ja puistaltti itseään. Usmassa oli omituinen, punaisenruskea kajastus näkymättömän auringonlaskun vaikutuksesta. Kirkko kohosi puutarhan puitten yli omituisena, tummana ja läikkyvänä maksanpunaisessa usvassa. Oli täytynyt soutaa koko vuonomatka tyynessä, kertoi Skule. Sitten hän nyhjäytti taas vähän itseään ja kertoi lisää veljistä.

Hän oli käynyt etelänpuolessa Bjarne-herran asialla keväällä, joten hän saattoi tuoda vereksiä uutisia Ivarilta ja Gautelta, sillä hän oli ratsastanut halki maan ja mennyt Vaagaasta tunturien yli takaisin Vestlandetiin. Ivar eli hyvin; heillä oli Rognheimissa kaksi pientä poikaa, Erlend ja Gamal, kauniita lapsia. "Mutta Jørundgaardissa jouduin ristiäisiin — ja silloin arvelivat Jofrid ja Gaute, että kun te nyt olitte kuollut maailmalta, niin he voivat antaa teidän nimenne pikku tyttärelleen; Jofrid on niin ylpeä siitä, että te olette hänen anoppinsa — niin, te nauratte, mutta katsokaas, nyt kun teidän ei enää tarvitse asua yhdessä, niin Jofrid ymmärtää kuinka kauniilta kuuluu puhua 'anopistani Kristiina Lauritsantyttärestä'. Mutta minä annoin Kristiina Gautentyttärelle parhaan sormukseni, sillä hänellä oli niin kauniit silmät, että luulen melkein hänestä tulevan teidän näköisenne —"

Kristiina hymyili raskasmielisesti:

"Pian saat minut uskomaan, Skule hyvä, että poikani pitivät minua niin erinomaisena ja oivallisena kuin miksi vanhukset tavallisesti tulevat, kun ovat päässeet mullan alle."

"Älkää puhuko niin, äiti", sanoi poika merkillisen kiivaasti. Sitten hän naurahti: "Te tiedätte hyvin, että kaikki me veljekset olemme olleet sitä mieltä siitä saakka kun saimme housut pakaroillemme, että te olette oivallisin ja ylevämielisin nainen — vaikka te piditte meitä monesti lujassa puristuksessa siipienne alla ja me läiskimme ehkä vähän kovanlaisesti vastaan, ennen kuin pääsimme ulos pesästä —

"Mutta siinä te osoititte olleenne oikeassa, että Gautessa oli meistä veljeksistä eniten päällikön ainesta", sanoi Skule nauraa hohottaen.

"Ei sinun tarvitse pilkata minua sillä nyt, Skule", sanoi Kristiina — ja Skule näki äidin punastuvan nuorekkaasti ja vienosti. Mutta silloin hän nauroi vielä enemmän:

"Se on totta, äiti hyvä — Jørundgaardin Gaute Erlendinpojasta on tullut mahtava mies pohjoislaaksoihin. Hän tuli niin suureen maineeseen tuolla morsiamenryöstöllään" — Skule nauroi täyttä kurkkua; se ei kaunistanut hänen piloille ruhjottua suutaan. "Siitä on tehty laulu, ja siinä lauletaan nyt, että hän otti neidon raudalla ja teräksellä ja taisteli kolme päivää pääksytysten tytön heimolaisten kanssa tunturilaella — ja ne pidot, jotka Sigurd-herra piti Sundbussa, kun hän rakensi sovun sukulaisten kesken kullalla ja hopealla, nekin luetaan laulussa Gauten kunniaksi. Mutta ei se tunnu paljon haittaavan, vaikka se on valhettakin: Gaute hallitsee koko kylää ja vähän ulkopuoltakin — ja Jofrid hallitsee Gautea —"

Kristiina pudisti päätään hymyillen pientä surumielistä hymyään. Mutta hänen kasvonsa nuorentuivat, kun hän katseli Skulea. Nyt näytti hän Kristiinasta eniten isän kaltaiselta — tuo nuori soturi runneltuine kasvoineen uhkui sittenkin eniten Erlendin raikasta elämänuljuutta — ja se, että hänen oli niin varhain täytynyt ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä, oli antanut hänelle viileää mielen lujuutta, joka vaikutti äidin sydämeen hyväätekevän turvalliselta. Sira Eilivin aamulliset sanat mielessään hän nyt yhtäkkiä käsitti, että niin paljon kuin hän olikin pelännyt raisujen poikiensa vuoksi ja niin kovakätisesti kuin hän usein olikin kohdellut heitä, kun levottomuus heidän puolestaan kiusasi häntä, hän sittenkin olisi ollut paljon vähemmän tyytyväinen lapsiinsa, jos nämä olisivat olleet säyseitä ja arkoja.

Sitten Kristiina kyseli kyselemistään pojanpojastaan, pikku Erlendistä — mutta tätä ei Skule ollut kai kovin tarkoin katsellut — niin, terve hän oli ja kaunis ja tottunut saamaan aina tahtonsa läpi.

Kaamea verimaksan karvainen ruskotus hälveni, ja hämärä tiheni. Kirkonkellot alkoivat soida; Kristiina ja poika nousivat. Silloin Skule tarttui äitiään käteen:

"Äiti", sanoi hän matalasti. "Muistatteko, että minä kerran tein väkivaltaa teille? Minä viskasin pallokartun vihapäissäni, ja se sattui teitä silmäkulmaan — muistatteko? Äiti, kun olemme nyt kahden kesken, sanokaa minulle, että olette antanut sen minulle täydellisesti anteeksi!"

Kristiina hengähti pitkään — niin, hän muisti. Hän oli käskenyt kaksosten mennä jollekin asialle karjamajalle — mutta kun hän tuli pihalle, kuljeksi hevonen siellä ruohoa jyrsien säkkisatula selässään, ja pojat juoksivat ja löivät palloa. Kun hän ankarasti torui heitä siitä, viskasi Skule pallokartun käsistään vihan vimmassa —. Mutta eniten hän muisti sitä, kun hän kulki silmäluomi aivan umpeen turvonneena, että veljet katsoivat häntä ja Skulea ja väistivät poikaa, niinkuin tämä olisi ollut spitaalinen — Naakkve oli ensin löylyttänyt häntä armottomasti. Ja Skule kuljeksi ja istuskeli kiehuen uhmaa ja häpeää kovan, ivallisen ilmeensä takana. Mutta kun äiti illalla pimeässä seisoi riisuutumassa tuli poika hiipien hänen luokseen — ei sanonut mitään, vaan tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. — Ja kun äiti kosketti hänen olkapäätään, viskasi hän käsivartensa äidin kaulaan ja painoi poskensa äidin poskeen — pojan poski oli viileä ja pehmeä ja vähän pyöreähkö vielä, lapsenposki vielä, tunsi äiti — hän oli sittenkin vain lapsi, tuo itsepäinen, kiivas poika —.

"Sen olen tehnyt, Skule — niin täydellisesti, että Jumala yksin sen tietää, sillä itse en voi sanoa sinulle, kuinka täydellisesti olen antanut sen sinulle anteeksi, poikani!"

Hetkisen Kristiina seisoi käsi poikansa olkapäällä. Silloin Skule tarttui hänen ranteisiinsa, pusersi niitä niin että äiti uikutti — seuraavassa tuokiossa hän heittäytyi äitiään vasten yhtä herttaisen hellänä ja arkana ja ujona kuin silloinkin.

"Poikani — mikä sinua vaivaa?" kuiskasi äiti pelästyneenä.

Hän tunsi pimeässä poikansa pudistavan päätään. Sitten Skule päästi hänet irti, ja he lähtivät kirkkoon.

* * * * *

Messun aikana johtui Kristiinan mieleen, että hän oli unohtanut sokean Aasa-rouvan vaipan ulos heidän istuessaan aamulla penkillä papinoven ulkopuolella. Jumalanpalveluksen jälkeen hän kiersi noutamaan sitä.

Ovikaaren alla seisoi Sira Eiliv lyhty kädessä ynnä Skule. "Hän kuoli, kun laskimme laituriin", kuuli Kristiina Skulen sanovan kummallisen hurjalla ja epätoivoisella äänellä.

"Kuka?"

Molemmat miehet hätkähtivät kovasti nähdessään hänet.

"Muuan laivaväestäni", sanoi Skule hiljaa.

Kristiina katsoi vuoroin kumpaankin. Lyhdynhohteessa hän näki heidän kasvonsa tolkuttoman pingottuneina, mikä sai hänet päästämään tahdottoman pelon huudahduksen. Pappi puraisi alahuultaan — Kristiina näki, että hänen leukansa värähti.

"Samantekevä, poikani, jos sanotkin sen äidillesi. Parempi, että kaikki valmistumme sitä kantamaan, jos Jumala tahtoo herättää tätäkin kansaa niin kovalla — —." Mutta Skule oihkaisi eikä sanonut mitään; silloin pappi lausui: "On tullut kulkutauti Bergeniin, Kristiina. Se suuri ruttotauti, jonka riehumista ympäri maailman maita olemme kuulleet huhuja —"

"Musta surmako —?" kuiskasi Kristiina.

"Ei hyödytä mitään, jos koettaisinkin kertoa teille, millaista Bergenissä oli sieltä lähtiessäni", sanoi Skule. "Sitä ei voi kuvitella kukaan, joka ei ole sitä nähnyt. Bjarne-herra yritti alussa kovasti tukahduttaa ruttoa rajoittaakseen sen sinne, missä se ensin ilmeni, Johanneksenluostarin ympärillä oleviin taloihin, hän tahtoi sulkea koko Pohjoisniemen linnansotureilla, vaikka Mikaelinluostarin munkit uhkasivat kirouksella —. Satamaan tuli englantilainen laiva, jossa oli tautia, ja hän kielsi sen purkamasta lastiaan tai miehistöä tulemasta maihin; joka mies laivalla kuoli, ja silloin hän antoi upottaa sen. Mutta osa tavaroista oli jo tuotu maihin ja jotkut kaupunkilaiset kuljettivat salaa lisää laivasta yöllä — ja Johanneksenkirkon veljet vaativat, että kuolevien oli saatava sielunhoitoa. Kun ihmisiä alkoi kuolla kaikkialla ympäri kaupunkia, käsitimme kaiken hyödyttömäksi. Nyt ei kaupungissa ole mitään muuta elämää kuin ruumiinkantajia — kaikki, jotka voivat, pakenevat kaupungista, mutta tauti seuraa heidän mukanaan —"

"Oi Jeesus Kristus!"

"Äiti — muistatteko viimeistä tunturisopulivuotta kotona Silissä? Saastaa, joka vallitsi kaikilla teillä ja poluilla — muistatteko kuinka niitä virui kuolemassa ja mätänemässä joka pensaassa myrkyttäen kaikki vesipurot löyhkällä ja saastalla —!" Skule puristi kätensä nyrkkiin; Kristiinaa puistatti:

"Herra, armahda meitä kaikkia —! Kiitetty olkoon Jumala ja Neitsyt Maaria, että sinut kuitenkin lähetettiin tänne, Skule kulta —"

Mies kiristi hampaitaan pimeässä:

"Niin sanoimme mekin, mieheni ja minä, sinä aamuna, jolloin nostimme purjeen ja lasketimme Vaagenia pitkin. Kun tulimme Moldønsalmeen, sairastui ensimmäinen. Me sidoimme kiviä hänen jalkoihinsa ja ristin hänen rintaansa, kun hän oli kuollut, lupasimme hänelle sielumessun Nidarosiin saavuttuamme ja heitimme ruumiin mereen — Jumala antakoon sen meille anteeksi. Kahden seuraavan kanssa me laskimme maihin ja hankimme heille sielunhoitoa ja kirkkomaanrauhan — kohtaloahan ei kukaan voi kuitenkaan paeta. Neljäs kuoli, kun soudimme virran suulle, ja viides viime yönä —"

"Tarvitseeko sinun palata takaisin kaupunkiin?" kysyi äiti hetken kuluttua. "Etkö voi jäädä tänne?"

Skule pudisti päätään nauraen ilottomasti:

"— Oh, pian luulen olevan samantekevää, missä on. Hyödytöntä on pelätä — pelkäävä ihminen on puoleksi kuollut. Mutta toivoisinpa olevani yhtä vanha kuin te, äiti!"

"Ei kukaan tiedä mistä se säästyy, joka kuolee nuorena", sanoi äiti hiljaa.

"Vaiti, äiti! Ajatelkaa sitä aikaa, jolloin itse olitte kolmenkolmatta vuoden vanha — ja tahtoisitteko, että olisitte menettänyt ne vuodet, jotka olette elänyt sen jälkeen —?"

* * * * *

Kaksi viikkoa myöhemmin Kristiina näki ensi kerran ruttosairaan. Huhuja, että rutto riehui Nidarosissa ja levisi kyliin, oli saapunut Rissaan — miten, sitä ei ollut helppo tietää, sillä ihmiset pysyttelivät kotonaan ja jokainen pakeni metsään ja suolle, jos näki tuntemattoman matkalaisen tiellä; ei kukaan avannut oveaan oudoille ihmisille.

Mutta eräänä aamuna tuli kaksi kalastajaa luostariin kantaen miestä purjeessa välillään; kun he päivänkoitteessa menivät alukselleen, olivat he löytäneet laiturin luota vieraan veneen, ja siinä makasi tämä mies tiedottomana — hän oli saanut kiinnitetyksi veneensä, mutta ei jaksanut nousta siitä pois. Mies oli syntynyt eräässä luostarin alustalaistalossa, mutta hänen sukunsa oli muuttanut pois seudulta.

Kuoleva makasi märässä purjeessa keskellä pihanurmikkoa, kalastajat seisoivat kaukana hänestä puhellen Sira Eilivin kanssa. Maallikkosisaret ja palvelijanaiset olivat paenneet huoneisiin, mutta nunnat seisoivat ryhmässä konventtihuoneen ovella — parvi vapisevia, säikähtyneitä ja epätoivoisia vanhoja naisia.

Silloin astui Ragnhild-rouva esiin. Hän oli pieni, laiha, vanha nainen, jolla oli leveät ja litteät kasvot ja pieni, pyöreä, punainen nenä, joka muistutti nappia; hänen suuret vaaleanruskeat silmänsä olivat punareunaiset ja vuotivat aina vähän.

"In nomine patris et filii et spiritus sancti", lausui hän selkeästi, nielaisten sitten. "Kantakaa hänet vierashuoneeseen —"

Ja sisar Agata, vanhin nunnista, tunkeutui toisten välitse ja seurasi käskemättä abbedissaa ja miehiä, jotka kantoivat sairasta.

Kristiina tuli huoneeseen yön tultua tuoden lääkkeen, jonka hän oli laittanut valmiiksi ruokakammiossa, ja sisar Agata kysyi, uskalsiko hän jäädä sinne hoitamaan tulta.

Kristiinasta tuntui, että hänen pitäisi olla karaistunut — tottunut kun oli syntymiin ja kuolemiin, ja olihan hän nähnyt pahempiakin näkyjä kuin tämä — hän koetti muistella mitä pahinta oli nähnyt —. Ruttosairas istui aivan pystyssä, sillä hän oli tukehtumaisillaan veriseen oksennukseen, jota irtautui hänestä joka yskimällä — sisar Agata oli ripustanut hänet jonkinlaiseen silavyöhön, joka kulki hänen laihan, keltaisen ja punakarvaisen rintansa poikitse, ja hänen päänsä riippui etukumarassa, kasvot olivat lyijymäisen harmaansiniset, tuon tuostakin häntä puistattivat vilunväristykset. Mutta sisar Agata istui rauhallisena lukien rukouksiaan, ja kun mies sai yskänpuuskan, hän nousi, otti häntä päästä toisella käsivarrella ja piti kuppia hänen suunsa edessä. Sairas ölisi tuskasta, väänteli kauheasti, ja viimein hän työnsi mustan kielen pitkälle kidastaan hätähuutojen kuollessa surkeaan voihkinaan. Nunna tyhjensi kupin tuleen — ja kun Kristiina lisäsi siihen katajia ja tuoreet havut ensin täyttivät huoneen pistävällä, keltaisella savulla ja sitten räiskähtivät liekkeihin, näki hän sisar Agatan korjailevan tyynyjä ja pieluksia sairaan selän ja kainalojen alla, pyyhkivän hänen kasvojaan ja ruskeita ruvettuneita huuliaan etikkavedellä ja vetävän tahrautuneen peitteen hänen ruumiinsa ylle. Loppu oli lähellä, sanoi Agata Kristiinalle, mies oli jo kylmä, ensin hän oli ollut kuuma kuin kekäle — mutta Sira Eiliv oli jo valmistanut hänet lähtöön. Sitten sisar istuutui sairaan luo, työnsi kielellään kalmusjuuren paikalleen poskeen ja jatkoi rukoilemistaan.

Kristiina koetti voittaa tuntemansa kauhean pelon. Hän oli nähnyt ihmisiä kovemmissa kuoleman tuskissa —. Mutta se oli turhaa — tämä oli rutto, Herran rangaistus kaikkien ihmisten salaisesta kovasydämisyydestä, jonka vain kaikkitietävä Jumala tunsi. Huumautuneena hän tunsi ikään kuin keinuvansa merellä, missä kaikki katkerat ja vihaiset ajatukset, joita hän oli ajatellut maailmassa, kohosivat aaltoina tuhansien toisten joukossa ja murtuivat neuvottomaan tuskaan ja surkeuteen. Herra, auta meitä, me hukumme —!

Sira Eiliv tuli huoneeseen myöhemmin yöllä. Hän nuhteli sisar Agataa tuikeasti siitä, ettei tämä ollut seurannut hänen neuvoaan ja sitonut etikkaan kastettua liinaa suunsa ja nenänsä eteen. Sisar mutisi äreästi, ettei se mitään hyödyttänyt — mutta nyt täytyi sekä hänen että Kristiinan tehdä niinkuin Sira Eiliv käski.

Papin tyyneys ja lujuus loivat jonkinlaista rohkeutta Kristiinaankin — tai herättivät häpeäntunteen, joten hän uskaltautui pois katajansavusta ja meni auttamaan sisar Agataa. Sairaasta kävi tukahduttava löyhkä, jota savu ei voinut voittaa — ulostuksen, veren, happamen hien ja hänen kurkustaan tulevan mädänneen haju. Kristiina muisti Skulen sanat mätänevistä sopuleista; vielä kerran tuli hänelle tuo kauhea halu paeta, vaikka hän tiesi, ettei ollut mitään paikkaa, mihin tätä olisi voinut päästä pakoon. Mutta heti kun hän oli saanut pakotetuksi itsensä käymään käsiksi kuolevaan, oli pahin ohi, ja hän auttoi parhaansa mukaan aina siihen asti kunnes mies oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Silloin olivat miehen kasvot jo aivan mustat.

* * * * *

Nunnat panivat toimeen juhlakulkueen kantaen pyhäinjäännöksiä, ristiä ja palavia kynttilöitä kirkon ja luostarikummun ympäri, ja kaikki, mitä kylässä oli kynnelle kykenevää, seurasi mukana. Mutta muutaman päivän kuluttua kuoli eräs nainen Strømmen puolella — ja sitten puhkesi rutto yhtaikaa joka taholla koko tienoolla.

Kuolema ja kauhu ja hätä näyttivät siirtäneen ihmiset ajattomuuden maailmaan — ei ollut kulunut kuin joitakin viikkoja, päivissä lukien — ja kuitenkin näytti se maailma, joka oli ollut olemassa ennen kuin rutto ja surma vaelsivat alastomina yli maan, jo kadonneen ihmisten muistosta, niinkuin rannikko vajoaa näkymättömiin, kun purressa lasketetaan myötätuuleen suoraan kohti ulappaa. Oli niinkuin ei yksikään sielu olisi jaksanut säilyttää muistoa siitä, että kerran oli elämä ja työpäivien säännöllinen järjestys tuntunut läheiseltä ja varmalta, kuolema kaukaiselta — tai käsittää, että samanlaista tulisi olemaan kerran vastakin — jolleivät kaikki ihmiset kuolisi sukupuuttoon. Mutta "kyllä kai me kuolemme kaikki", sanoivat miehet, jotka toivat äidittömiä pienokaisiaan luostariin; toiset sanoivat sen tunteettomasti ja kylmästi, toiset itkien ja vaikeroiden; samaa he sanoivat noutaessaan pappia kuolevien luo, samaa he sanoivat tuodessaan ruumiita seurakunnan kirkolle harjun laiteelle ja luostarin kirkon viereiselle hautuumaalle. Usein täytyi heidän itse luoda hauta — Sira Eiliv oli pannut vielä jäljelläolevat luostarin maallikkopalvelijat korjaamaan viljaa luostarin pelloilta, ja kaikkialla kylässä liikkuessaan hän kehoitti kansaa kokoamaan satoa ja auttamaan toisiaan karjanhoidossa, jotteivät ihmiset tuhoutuisi nälänhädässä, joka voisi jatkaa kurjuutta sitten kun rutto olisi kerran raivonnut loppuun.

Luostarin nunnat osoittivat suhteessaan koettelemukseen jonkinlaista neuvotonta malttia. He asettuivat vakinaisesti konventtitupaan, polttivat nuotiota yötä päivää suuressa muuratussa uunissa, nukkuivat ja söivätkin siellä. Sisar Eiliv neuvoi pitämään suuria tulia taloissa ja kaikissa huoneissa, missä oli tulisijat, mutta sisaret pelkäsivät lämmitystä — he olivat kuulleet niin monta kertaa vanhimmilta sisarilta kolmekymmentä vuotta sitten raivonneesta tulipalosta. Ruoka-ajat ja työskentelyajat kävivät säännöttömiksi, ja eri sisarten toimia ei enää pysytetty erillään sitä mukaa kuin vieraita lapsia tuli pyytämään ruokaa ja apua. Sairaita kannettiin luostariin — enimmäkseen hyvinvoipaa väkeä, joka pystyi ostamaan itselleen hautapaikan ja sielumessuja luostarista, ja sitten aivan köyhiä ja yksinäisiä, jotka eivät voineet saada mitään apua kotonaan. Ne, joiden olosuhteet olivat siltä väliltä, sairastivat ja kuolivat kotonaan. Muutamista taloista kuolivat kaikki ihmiset. Mutta aikarukouksensa olivat nunnat sentään tähän saakka kyenneet pitämään.

Ensimmäinen nunna, joka sairastui, oli sisar Inga, Kristiinan ikäinen, lähes viisissäkymmenissä oleva nainen, joka kuitenkin pelkäsi niin kovin kuolemaa, että häntä oli kammottavaa nähdä ja kuulla. Vilunpuistatukset kohtasivat hänet kirkossa messun aikana, ja hän ryömi väristen ja hampaat kalisten käsillään ja polvillaan, kerjäten ja rukoillen Jumalalta ja Neitsyt Maarialta henkeään —. Kohta sen jälkeen hän makasi polttavassa kuumeessa vaikeroiden, ja verta hikoili hänen ihostaan. Kristiinaa kammotti — varmaan hänkin joutuisi yhtä surkean pelon valtaan, kun hänen aikansa tulisi. Se ei johtunut ainoastaan siitä, että kuolema oli varma — vaan siinä oli tuo hirveä kauhu, joka seurasi ruttokuolemaa.

Sitten sairastui itse Ragnhild-rouva. Kristiina oli ihmetellyt vähän sitä, että tämä nainen oli valittu abbedissan korkeaan virkaan — hän oli hiljainen, hiukan äreä vanha nainen, oppimaton, näennäisesti vailla suurempia hengenlahjoja — mutta kun kuolema laski kätensä hänen päälleen, näki että hän oli todellakin Kristuksen morsian. Häneen nostatti rutto paiseita — hän ei tahtonut suvaita edes sitä, että hänen hengelliset sisarensa olisivat paljastaneet hänen vanhaa ruumistaan, mutta toisessa kainalossa tuli paise lopulta niin suureksi kuin omena, ja hän sai paiseita myös leuan alle, ne tulivat suuriksi ja veripunaisiksi, lopulta mustanpuhuviksi, hän kärsi niistä sietämättömiä tuskia ja hehkui kuumeessa, mutta aina kun oli tajuissaan hän makasi pyhän kärsivällisyyden esikuvana, huokasi Jumalalle syntiensä anteeksiantoa ja rukoili hartaasti ja kauniisti luostarinsa ja tyttäriensä puolesta, kaikkien sairaiden ja murheellisten puolesta, sekä kaikkien niiden sielujen pelastukseksi, joiden nyt oli täältä erittävä. Itse Sira Eilivkin itki annettuaan hänelle viimeisen voitelun — ja hänen lujuutensa ja väsymätön intonsa keskellä kaikkea tätä kurjuutta olivat muuten olleet ihmeteltävät. Ragnhild-rouva oli jo monta kertaa jättänyt sielunsa Jumalan huomaan ja rukoillut häntä ottamaan nunnat turvaansa — silloin alkoivat paiseet hänen ruumiissaan puhjeta. Mutta tämä osoittautuikin käänteeksi elämään — niinkuin ihmiset sen jälkeenkin näyttivät huomaavan, että ne, jotka saivat taudin paiseiden muodossa, paranivat joskus, kun taas ne, jotka saivat sen verenoksennuksen muodossa, kuolivat kaikki.

Oli niinkuin abbedissan esikuva ja se tosiasia, että he olivat nähneet yhden ruttosairaan, joka ei kuollut, olisi valanut nunniin uutta rohkeutta. Heidän täytyi nyt itse lypsää ja hoitaa karja, laittaa ruokansa ja itse noutaa katajia ja tuoreita havuja savustamista varten — jokainen sai tehdä sitä mikä eteen sattui. He hoitivat sairaita niin hyvin kuin voivat ja jakoivat lääkeaineita — teriakki ja kalmusjuuri olivat loppuneet, he jakoivat inkivääriä, pippuria ja sahramia ja etikkaa tartuntaa vastaan, maitoa ja ruokaa — leipä loppui, ja he leipoivat yöllä — mausteet loppuivat, ja ihmisten täytyi pureksia katajanmarjoja ja männynneulasia tartuntaa vastaan. Yksi kerrallaan sisaret vaipuivat sairasvuoteelle ja kuolivat, ruumiskellot soivat luostarikirkosta ja seurakunnankirkosta varhain ja myöhään raskaaseen ilmaan, sillä tuo luonnoton sumu pysyi yhä, näytti kuin olisi ollut salaperäinen yhteys usvan ja ruttotaudin välillä. Toisinaan se muuttui pakkas-usvaksi, sataa tihkui alas jääneulasina ja puoli jäisenä tihkusateena, maa tuli kuuraan — sitten tuli jälleen suojaimia ja sumua. Paha ennusmerkki oli ihmisten mielestä se, että merilinnut, joita muutoin oleskeli tuhansittain sen virran varsilla, joka pistäytyy maahan vuonosta ja muistuttaa jokea mataline niittyrantoineen, mutta laajenee suolavetiseksi järveksi Reininluostarin pohjoispuolella, hävisivät nyt yhtäkkiä, mutta sijaan tuli suunnattomia korppilaumoja — joka kivellä pitkin vedenrantaa istui noita mustia lintuja pitäen rumaa raakuntaansa, samalla kun varisparvia niin suuria, ettei kukaan ennen ollut nähnyt, laskeutui kaikkiin metsiin ja lehtoihin ja lensi ilkeästi rääkyen onnettoman maan yli.

Jonkin kerran Kristiina ajatteli omaisiaan — poikiaan, jotka olivat niin hajallaan, lapsenlapsiaan, joita hän ei koskaan saisi nähdä — pikku Erlendin kultainen niska väikkyi hänen silmissään. Mutta nämä näyt tulivat hänelle kaukaisiksi ja kalpeiksi. Nyt tuntui melkein siltä kuin olisivat kaikki ihmiset olleet toisilleen yhtä läheisiä ja kaukaisia tässä hädässä. Ja lisäksi oli hänellä yllin kyllin puuhaa päivät pitkät — nyt oli suureksi hyödyksi se, että hän oli tottunut kaikenlaiseen työhön. Hänen istuessaan lypsämässä ilmestyi yhtäkkiä hänen eteensä harhailevia lapsia, joita hän ei ollut ikinä ennen nähnyt, ja hän muisti tuskin kysellä mistä he olivat tai miten heidän kotonaan asiat olivat; hän antoi heille ruokaa ja johti heidät suoraan kapitulisaliin tai jonnekin muualle, missä paloi liesituli, ja peitteli heidät sänkyyn dormitoriossa.

Ihmeekseen hän huomasi, että tänä onnettomuuden aikana, jolloin enemmän kuin koskaan olisi ollut tarpeen, että jokainen valvoi rukouksessa, hän ei saanut juuri koskaan aikaa kootakseen ajatuksiaan rukoukseen. Hän heittäytyi sakramenttikaapin eteen kirkossa, milloin vain oli hetkinen joutilasta aikaa, mutta hänestä ei lähtenyt kuin sanattomia huokauksia ja tylsästi saneltuja paternostereja ja aveja. Hän ei tiennyt itse, että se nunnamaisuus hänen olennossaan ja esiintymisessään, joka oli häneen tarttunut näiden kahden vuoden aikana, hävisi hänestä yhä enemmän, ja hän tuli entisen talonemännän kaltaiseksi sitä mukaa kuin nunnien parvi kutistui, luostarijärjestys höltyi ja abbedissa vielä oli makuulla, heikkona ja kieli puoleksi halvautuneena — ja niiden harvojen, jotka olivat vielä jäljellä, työtaakka kasvoi.

Eräänä päivänä hän sattumalta kuuli, että Skule oli vielä Nidarosissa — hänen laivaväkensä oli kuollut tai karannut, eikä hän ollut saanut uutta miehistöä. Hän oli terve, mutta oli antautunut hurjaan elämään, niinkuin monet nuoret ihmiset epätoivossaan olivat tehneet. Joka pelkäsi, oli varma kuolemasta, sanoivat he, ja niin he huumasivat itsensä remuamalla ja juomalla, pelasivat ja tanssivat ja liehuivat naisten kanssa. Vieläpä kunniallisten kaupunkilaisten rouvat ja parhaista suvuista olevat neidot karkasivat pois kotoaan näinä pahoina aikoina; porttimajanaisten seurassa he juhlivat kyytituvissa ja kapakoissa hurjistuneiden miesten joukossa. Jumala, anna heille anteeksi, ajatteli äiti, mutta tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut liian väsynyt voidakseen paljon surra sitä.

Mutta olipa maakylissäkin kylliksi syntiä ja villiintymistä. Luostariin siitä kuului vain vähän, eikä siellä ollutkaan aikaa puhella paljon. Sira Eiliv, joka kulki kaikkialla sairaiden ja kuolevien luona suomatta itselleen lepoa, sanoi eräänä päivänä Kristiinalle, että sielujen hätä oli suurempi kuin ruumiin.

* * * * *

Niin he istuivat eräänä iltana konventtituvan lieden ympärillä, se pieni parvi ihmisiä, joka vielä oli elossa Reinin-luostarissa. Neljä nunnaa ja kaksi maallikkosisarta, yksi vanha tallimies ja yksi puolikasvuinen poika, kaksi almunaista ja muutamia lapsia kyyhötti tulen ympärillä. Selustapenkillä, missä suuri ristiinnaulitunkuva häämötti hämärässä vaalealla seinällä, makasi abbedissa, ja sisar Kristiina ja sisar Turid istuivat hänen käsiensä ja jalkojensa ääressä.

Oli yhdeksän päivää viimeisestä kuolemantapauksesta sisarten joukossa ja viisi päivää siitä kun kukaan oli kuollut luostarissa tai sen lähiympäristössä. Rutto näytti olevan laantumassa yli koko seudun, sanoi Sira Eiliv. Ja ensi kerran lähes kolmeen kuukauteen valautui ikään kuin rauhan ja turvallisuuden ja viihtymyksen hohde tuon äänettömänä ja väsyneenä koolla istuvan joukon ylle. Vanha sisar Torunn Marta antoi rukousnauhansa vaipua helmaansa ja tarttui polvensa vieressä seisovan pienen tytön käteen:

"Mitäs hän sanoo? Niin, lapsi, nyt näyttää käyvän taas todeksi, ettei Jumalan äiti Maaria koskaan käännä armoaan pois lapsistaan kauaksi aikaa."

"Ei se ole neitsyt Maaria, sisar Torunn. Hel se on. Silloin hän menee pois tästä kylästä kimpsuineen kampsuineen, kun viattoman ihmisen veri vuodatetaan hautausmaan veräjällä — huomenna hän on jo matkojen päässä —"

"Mitä hän sanoo?" kysyi nunna jälleen levottomana. "Hyi sinua, Magnhild, kun puhut tuollaisia ilkeitä pakanallisuuksia, sinun sietäisi saada vitsaa —"

"Sano meille mitä se on, Magnhild — pelkäämättä" — sisar Kristiina seisoi heidän takanaan, hän kysyi henkeään pidättäen. Hän oli muistanut — nuoruudessaan hän oli kuullut Aashild-rouvalta kamalista, sanomattoman syntisistä neuvoista, joita perkele viettelee epätoivoisia ihmisiä käyttämään.

Lapset olivat olleet lehdossa seurakunnankirkon luona iltahämärissä, ja joku pojista oli osunut siellä olevalle maahökkelille; sitten he olivat salaa tähystelleet joitakin miehiä, jotka neuvottelivat siellä keskenään. Näytti siltä kuin nuo miehet olisivat ottaneet kiinni pienen pojan, Ranta-Steinunnin Toren, ja tänä yönä he aikoivat vuodattaa hänen verensä rutonhaltijalle, Helille. Lapset juttelivat innokkaasti, ylpeinä siitä, että olivat saaneet aikaihmisten huomion herätetyksi. Heille ei näyttänyt johtuvan mieleen sääliä Tore-parkaa — tämä olikin tosin kuin jokin hylky, kulki kerjuulla kylässä, mutta ei koskaan luostarissa, ja kun Sira Eiliv tai joku abbedissan läheteistä meni tapaamaan hänen äitiään, karkasi tämä tai ei ruvennut puheisiin heidän kanssaan, puhuivatpa he hänelle lempeästi tai ankarasti. Steinunn oli elänyt Nidarosin kaduilla kymmenkunta vuotta, mutta sitten hän sai taudin, joka turmeli hänet niin pahoin, ettei hän lopulta voinut enää hankkia elatustaan totutulla tavallaan, ja silloin hän tuli tähän kylään asettuen asumaan rannalla olevaan mökkiin. Vieläkin saattoi yksi tai toinen kerjäläinen tai muu sellainen lyöttäytyä hänen seuraansa joksikin ajaksi. Kuka hänen poikansa isä oli, sitä hän ei tiennyt itsekään.

"Meidän on mentävä sinne", sanoi Kristiina. "Emmehän voi istua täällä, kun kastetut sielut myyvät itsensä perkeleen haltuun oviemme edustalla."

Nunnat huudahtivat. Ne olivat kylän pahimpia miehiä, raakoja ja jumalattomia, ja viimeinen hätä ja epätoivo olivat kai tehneet heistä todellisia paholaisia. Jospa vain Sira Eiliv olisi ollut kotona, valittivat nunnat. Ruton aikana oli papin asema tullut sellaiseksi, että sisaret odottivat hänen pystyvän mihin hyvänsä.

Kristiina väänteli käsiään:

"Jos minä menen yksin — äiti, saanko luvan mennä sinne?"

Abbedissa tarttui hänen käsivarteensa, niin että hän voihkaisi. Tuo vanha nainen, jolta halvaus oli vienyt puhekyvyn, nousi jaloilleen; merkillä hän ilmaisi, että he pukisivat hänet. Hän vaati saada kultaristin, arvomerkkinsä. Sitten hän tarttui Kristiinaa käsipuoleen tämä oli nuorin ja voimakkain naisista. Kaikki nunnat nousivat ja seurasivat.

Kapitulituvan ja kirkon kuorin välisen pienen huoneen ovesta he astuivat ulos koleankylmään talviyöhön. Ragnhild-rouva alkoi väristä ja hänen hampaansa kalisivat — hän hikoili vielä alinomaa sairautensa jäljeltä, ja ruttopaiseiden haavat eivät olleet täysin parantuneet, joten käveleminen tuotti hänelle suuria kipuja. Mutta hän murisi äreästi ja pudisti päätään, kun sisaret pyysivät häntä kääntymään takaisin, kouristi kovemmin Kristiinan käsivartta ja asteli vilusta väristen etunenässä puutarhan halki. Sitä mukaa kuin silmät tottuivat pimeyteen, erottivat naiset pudonneitten lehtien vaalean hohteen jalkainsa alla ja hiukan valoa pilviseltä taivaalta paljaiden puunlatvojen yläpuolelta. Kylmiä pisaroita tippui, ja tuulenhenkäykset synnyttivät heikon huminan. Kumeana ja raskaana huokui vuonon kohina rantaa vasten harjun takana.

Puutarhan alalaidassa oli pieni portti — sisaria karmi, kun se kirskahteli kiinniruostuneessa rautanavassaan Kristiinan koettaessa kiskoa sitä auki. Sitten he hiipivät eteenpäin lehdon läpi seurakunnan kirkkoa kohti. Nyt he erottivat tervatun ruhon mustempana pimeällä taustalla, ja lahden tuonpuolisen harjun yllä olevien pilvien vaaleutta vasten näkyi katon yläosa ynnä harjatorni huipussa olevine peuranpäineen ja risteineen.

Niin — hautuumaalla oli ihmisiä — he tunsivat sen paremmin kuin näkivät tai kuulivat. Ja nyt ilmestyi matalalla oleva pieni valonhohde, niinkuin kalvolyhty olisi seisonut maassa. Pimeys liikkui sen vieressä.

Nunnat painautuivat yhteen, uikuttivat miltei äänettömästi rukouksia kuiskiessaan, astuivat joitakin askeleita, pysähtyivät ja kuuntelivat ja lähestyivät jälleen. He olivat jo melkein hautuumaan veräjällä. Silloin he kuulivat pimeästä ohuen lapsenäänen huutavan:

"Ai, ai, tehän olette ryönänneet minun voileipäni!"

Kristiina päästi irti abbedissan käden, juoksi esiin kirkkomaan portin alitse. Hän sysäsi syrjään joitakin tummia miehenselkiä, kompasteli lapiolla luotuihin multakasoihin ja sitten hän tuli avonaisen haudan partaalle. Hän laskeutui polvilleen, kumartui eteenpäin ja auttoi ylös pienen pojan, joka seisoi pohjalla naama vielä väärässä, kun oli tullut vähän multaa sille hyvälle lehikäisrieskalle, jonka hän oli saanut pysyäkseen rauhallisena kuopassaan.

Miehet seisoivat mielettömästi säikähtyneinä, valmiina pakenemaan — jotkut polkivat maata paikoillaan — Kristiina näki heidän jalkansa maassa olevan lyhdyn valossa. Sitten näytti Kristiinasta, että yksi joukosta aikoi hyökätä hänen kimppuunsa — samassa häilähtivät harmaanvalkoiset nunnankaavut esiin — ja miesjoukko seisoi neuvottomana.

Kristiinalla oli poika vielä sylissään, tämä mankui leipäänsä, silloin Kristiina laski hänet maahan, otti leivän ja pyyhki sen puhtaaksi:

"Tässä, syö — nyt on voileipäsi yhtä hyvä.

"Ja menkää nyt kotiin, te miehet" — äänen vapiseminen pakotti Kristiinan pysähtymään hetkiseksi. "Menkää kotiin ja kiittäkää Jumalaa, että tuli pelastus, ennen kuin saitte tehdyksi teon, jota kävisi vaikeaksi sovittaa." Nyt hän puhui kuin talonemäntä palvelusväelleen, lempeästi, mutta sellaisella sävyllä kuin ei olisi vähääkään ajatellut, etteivät he tottelisi. Tahdottomasti kääntyivät jotkut miehistä porttia kohti.

Silloin joku huusi:

"Odottakaa vähän — ettekö ymmärrä, että nyt on menossa ainakin henki — ehkä kaikki mitä omistamme — kun nuo kirotut munkkienhuorat ovat saaneet nokkansa työnnetyksi tähän! Ei heidän ole saatava lähteä täältä ja levittää tietoa tästä —"

Ei yksikään miehistä liikahtanut — mutta sisar Agnes kiljahti ja huusi itkevällä äänellä:

"Oi suloinen Jeesus, minun ylkäni — minä kiitän sinua, ettäs suot palvelijattarillesi kuoleman sinun nimesi kunnian tähden —!"

Ragnhild-rouva töykkäsi hänet tylysti taakseen, hoippui esiin ja otti maassa seisovan lyhdyn — ei kukaan liikauttanut kättään estääkseen häntä. Kun hän kohotti sen ylös, välkkyi kultaristi hänen rinnallaan. Hän seisoi sauvaansa nojaten ja valaisi hitaasti ympärillä seisovaa riviä, nyökäyttäen joka miehelle johon katsoi. Sitten hän viittasi Kristiinaa puhumaan. Kristiina lausui:

"Menkää kauniisti ja rauhallisesti kotiinne, rakkaat veljet — luottakaa siihen, että arvoisa äiti ja nämä hyvät sisaret ovat niin sääliväisiä kuin he Jumalaa ja hänen kirkkonsa kunniaa muistaen voivat olla. Mutta väistykää nyt tieltä, jotta pääsemme pois tämän lapsen kanssa — ja menkää sitten kukin kotiinne."

Miehet seisoivat epävarmoina. Silloin huusi yksi kuin hengenhädässä:

"Eikö ole parempi, että yksi uhrataan kuin että me kaikki joudumme tuhon omiksi —! Tämä poika, joka ei ole kenenkään oma —"

"Hän on Kristuksen oma. Parempi on, että me tuhoudumme joka ainoa, kuin että teemme väkivaltaa yhdelle hänen pienimmistään —"

Mutta mies, joka oli puhunut ensin, huusi jälleen:

"Suus kiinni sellaisista, taikka minä tukin sen tällä" — hän ravisti puukkoaan ilmassa. "Menkää te kotiin, pankaa maata, kutsukaa pappinne lohduttamaan itseänne ja olkaa vaiti tästä — taikka minä sanon teille Saatanan nimessä, että tulette tietämään tehneenne pahimman tekonne, kun tahdoitte sekaantua meidän asioihimme —"

"Sinun ei tarvitse huutaa niin kovasti, jotta se kuulisi, jonka nimeä mainitsit, Arntor — sinä voit tietää, ettei hän ole tästä kaukana", sanoi Kristiina rauhallisesti, ja jotkut miehistä näyttivät pelästyneinä hiipivän tahdottomasti lähemmäksi lyhtyä pitävää abbedissaa. "Pahinta olisi ollut sekä meille että teille, jos olisimme jääneet kotiin istumaan, kun te ryhdyitte valmistamaan itsellenne olinsijaa kuumimmassa helvetissä."

Mutta mies, Arntor, kirosi ja raivosi. Kristiina tiesi hänen vihaavan nunnia, koska hänen isänsä oli täytynyt pantata heille talonsa, kun hänen oli maksettava sakko miestaposta ja sukurutsauksesta vaimonsa serkun kanssa. Nyt hän ryhtyi syytämään suustaan kaikkia vihollisen kiukkuisimpia valheita sisarista syyttäen heitä synneistä niin mustista ja luonnottomista, että ainoastaan perkele itse oli voinut johdattaa ihmisen sellaisia ajattelemaan.

Nunna-raukat taipuivat pelokkaina ja itkien hänen ivasanojensa alle, mutta he seisoivat lujina vanhan äitinsä ympärillä; ja tämä piti lyhtyä ylhäällä ja valaisi miestä katsoen häntä rauhallisesti kasvoihin hänen riehuessaan.

Mutta Kristiinassa kuohahti suuttumus kuin leimahtava rovio:

"Vaikene! Oletko menettänyt järkesi vai onko Jumala lyönyt sinut sokeudella! Pitäisikö meidän rohjeta napista hänen rangaistuksensa alla, meidän — kun olemme nähneet hänen vihittyjen morsiantensa käyvän miekkaa vastaan, joka paljastettiin maailman syntien vuoksi. He valvoivat ja rukoilivat silloin, kun me teimme syntiä ja unohdimme luojamme joka päivä — he sulkeutuivat rukousten linnaan, silloin kun me haihattelimme ympäri maailmaa ajellen takaa ahneudessamme paljoa tavaraa ja vähää tavaraa, omaa riemuamme ja omaa vihaamme. Mutta he tulivat ulos meidän luoksemme, kun surmanenkeli lähetettiin joukkoomme — he kokosivat luokseen sairaat ja turvattomat ja nälkäiset — kaksitoista sisaristamme on kuollut tähän tautiin, sen te tiedätte kaikki, ei ainoakaan väistynyt eikä ainoakaan lakannut rukoilemasta meidän kaikkien puolesta sisarillisella rakkaudella ennen kuin kieli kuivui heidän suussaan ja elonveri vuoti loppuun —"

"Kauniistipa puhut itsestäsi ja vertaisistasi —"

" Minä olen sinun vertaisesi", huusi Kristiina poissa suunniltaan; "en minä kuulu pyhien sisarten joukkoon — minä olen yksi teistä —"

"Kas kuinka nöyräksi tulit, ämmä", sanoi Arntor ivallisesti. "Sinä pelkäät, huomaan minä. Kunhan kuluu vielä vähän aikaa, niin kutsut itseäsi kernaasti tämän pojan äidin vertaiseksi."

"Siitä asiasta Jumala tuomitkoon — hän kuoli sekä hänen että minun tähteni, ja hän tuntee meidät molemmat. — Missä Steinunn on?"

"Mene hänen hökkeliinsä, niin kyllä löydät hänet", vastasi Arntor.

"No sitten on jonkun toimitettava sana tuolle naisparalle, että hänen poikansa on meillä", sanoi Kristiina nunnille. "Meidän on käytävä häntä tapaamassa huomenna."

Arntor nauraa virnisti, mutta eräs toinen mies huusi vastenmielisesti:

"Ei, ei —. Hän on kuollut", sanoi hän Kristiinalle. "Siitä on kaksi viikkoa, kun Bjarne lähti hänen luotaan ja pani tangon oven päälle. Silloin hän makasi kuoleman kielissä —"

"Makasiko hän —" Kristiina katsoi kauhistuneena miehiin. "Eikö kukaan noutanut pappia hänen luokseen —? Onko — ruumis — siellä — eikä kellään ole ollut sen vertaa sääliä, että olisi tuonut hänet vihittyyn multaan — ja hänen lapsensa te tahdoitte —"

Naisen kauhistus näytti saavan miehetkin aivan suunniltaan kauhusta ja häpeästä. He huusivat sekaisin yhteen ääneen; kaikkien muiden yli kuului yksi ääni:

"Nouda hänet itse, sisar!"

"Kyllä! Kuka teistä lähtee mukaani?"

Ei kukaan vastannut. Arntor huusi:

"Sinä saat kyllä mennä yksin."

"Huomenna — heti kun päivä valkenee, — me noudamme hänet, Arntor — itse ostan hänelle leposijan ja sielumessun —"

"Mene sinne, mene nyt yöllä — sitten uskon, että te olette tupaten täynnä pyhyyttä ja hyvettä —"

Arntor oli työntänyt naamansa ihan liki hänen kasvojaan. Kristiina sysäsi nyrkkinsä hänen naamaansa päästäen äänekkään raivon ja pelon nyyhkytyksen.

Ragnhild-rouva meni ja asettui Kristiinan rinnalle koettaen saada sanotuksi jotakin. Nunnat huusivat, että huomenna noudettaisiin kuollut hautaan. Mutta paholainen näytti vieneen Arntorin järjen, hän huusi yhä huutamistaan:

"Mene nyt — niin uskomme Jumalan laupeuteen —"

Kristiina suoristautui valkoisena ja jäykkänä:

"Minä menen."

Hän nosti lapsen ja antoi sen sisar Torunnin syliin, työnsi miehet sivulle ja juoksi veräjää kohti nopeaan ja kompastellen mättäisiin ja multakasoihin nunnien rientäessä valittaen perässä ja sisar Agneksen huutaessa, että hän tahtoi tulla mukaan. Abbedissa pudisti yhteenliitettyjä käsiään, että Kristiina pysähtyisi, mutta hän näytti olevan aivan suunniltaan.

Samassa syntyi kovaa hämminkiä pimeässä hautuumaan veräjän luona — seuraavassa tuokiossa kysyi Sira Eilivin ääni, kuka täällä piti kokousta. Hän astui esiin lyhdynvaloon — he näkivät, että hänellä oli kirves kädessä. Nunnat keräytyivät hänen ympärilleen, miehille tuli kiire puikkia pois pimeässä, mutta veräjällä he kohtasivat miehen, jolla oli paljastettu miekka kädessä. Syntyi jonkinverran temmellystä ja aseidenkalinaa, ja Sira Eiliv huusi sinnepäin, että voi jokaista, joka nyt loukkaa kirkkomaan rauhaa. Kristiina kuuli jonkun sanovan, että se oli Credokujan väkevä seppä — kohta sen jälkeen sukelsi pitkä ja hartiakas, valkotukkainen mies esiin hänen vierestään. Se oli Ulf Haldorinpoika.

Pappi ojensi hänelle kirveen — hän oli lainannut sen Ulfilta. Hän otti Tore-pojan nunnalta ja lausui:

"On jo sivu puoliyön — kuitenkin on parasta, että seuraatte minua kirkkoon kaikki; näistä asioista tahdon saada selvän vielä tänä yönä."

Ei kukaan ajatellutkaan olla tottelematta. Mutta kun he olivat tulleet tielle, erkani yksi harmaanvalkea naishahmo parvesta aikoen poiketa metsään vievälle polulle. Pappi huusi ja käski häntä tulemaan muiden mukana. Kristiinan ääni vastasi pimeästä — hän oli jo ehtinyt vähän matkaa polulle:

"Minä en voi tulla, Sira Eiliv, ennen kuin olen täyttänyt lupaukseni —"

Pappi ja jotkut muut lähtivät juoksemaan. Kristiina seisoi aitaan nojaten, kun Sira Eiliv saavutti hänet. Pappi kohotti lyhtyä — Kristiina oli hirveän kalpea kasvoiltaan, mutta kun pappi katsoi hänen silmiinsä, näki hän, ettei tämä ollut tullut hulluksi, niinkuin hän ensin oli pelännyt.

"Tule kotiin, Kristiina", sanoi hän. "Huomenna lähdemme sinun mukanasi sinne, jotkut miehet — minä lähden itse sinun mukanasi sinne —"

"Minä olen antanut sanani. Minä en voi mennä kotiin, Sira Eiliv, ennen kuin olen tehnyt mitä olen luvannut."

Pappi seisoi hetkisen. Sitten hän lausui hiljaa:

"Ehkä olet oikeassa. Mene sitten, sisar, Jumalan nimeen."

Kristiina liukui kummallisen varjomaisena pimeyteen, joka nielaisi hänen harmaan hahmonsa.

* * * * *

Kun Ulf Haldorinpoika tuli Kristiinan rinnalle, virkkoi tämä — puhuen sysäyksittäin ja kiivaasti: "Mene takaisin — enhän minä ole pyytänyt sinua mukaani —"

Ulf nauroi hiljaa:

"Kristiina-rouva — etkö ole oppinut vielä, että jotakin saattaa tapahtua sinun pyytämättäsi tai käskemättäsi — etkö ehkä sitäkään, niin monta kertaa kuin oletkin sen nähnyt — ettet sinäkään aina jaksa viedä yksin perille kaikkea mitä otat suorittaaksesi. Mutta nyt minä autan sinua saamaan perille tämän kuormasi."

Hongikko humisi heidän yllään, ja aaltojen kohina rannalta kuului voimakkaampana ja heikompana, aina tuulenpuuskien mukaan. Oli pilkkopimeää siellä, missä he kulkivat. Hetken kuluttua Ulf virkkoi:

"— Olen seurannut sinua ennenkin, Kristiina, kun kuljit ulkona yöllä — tuntui mielestäni sopivalta, että tulisin mukaasi tälläkin kertaa —"

Kristiina hengitti kuuluvasti ja kiivaasti pimeässä. Kerran hän kompastui johonkin, ja Ulf tarttui häneen. Sitten Ulf otti Kristiinaa kädestä ja talutti häntä. Hetken kuluttua mies ymmärsi, että toinen itki kävellessään. Silloin hän kysyi, mitä Kristiina itki.

"Minä itken sitä, kun ajattelen, että sinä olet ollut niin hyvä ja uskollinen meille aina, Ulf. Mitäpä osaan sanoa —? Tiedän kyllä, että se oli enimmäkseen Erlendin vuoksi, mutta minä luulen melkein, sukulaismieheni — että sinä olet aina tuominnut minua lempeämmin kuin mihin sinulla oli oikeus siihen nähden, mitä sinä ensiksi näit minun vaelluksestani."

"Minä olen pitänyt sinusta, Kristiina — yhtä paljon kuin hänestä." Ulf vaikeni. Kristiina ymmärsi hänen olevan voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. Sitten Ulf sanoi:

"Siksi minusta tuntuu kovalta, kun purjehdin tänne tänään — tulin tuomaan sinulle sellaisia uutisia, joitten perillesaattaminen tuntuu raskaalta minulle itsellenikin. Jumala vahvistakoon sinua, Kristiina."

"Skulestako?" kysyi Kristiina hetken perästä hiljaa. "Onko Skule kuollut?"

"Ei, Skule voi hyvin, kun puhuin hänen kanssaan eilen — ja nyt ei kaupungissa enää kuolekaan moni tuohon tautiin. Mutta minä sain uutisia Tautrasta aamulla." Ulf kuuli Kristiinan huokaavan raskaasti kerran, mutta hän ei sanonut mitään. Hetken perästä Ulf sanoi:

"Siitä on jo kymmenen päivää, kun he kuolivat. Mutta luostarissa on vain neljä veljeä jäljellä, ja saari on melkein kuin lakaistu puhtaaksi ihmisistä."

He olivat nyt päässeet metsän läpi. Heidän edessään olevan laakean maakaistaleen yli tohisi merenpauhina ja tuuli heitä vastaan. Yhdestä kohti pimeässä häämötti vaaleaa — pienen lahden rantatyrsky, jyrkkä, vaalea hiekkatöyry yläpuolella.

"Hän asuu tuolla", sanoi Kristiina. Ulf tunsi, että hänen lävitseen kulki pitkiä, kouristuksentapaisia puistatuksia. Hän otti Kristiinaa lujasti kädestä:

"Itse olet ottanut tämän suorittaaksesi. Muista se äläkä nyt menetä malttiasi."

Kristiina sanoi kummallisen ohuella, hennolla äänellä, jonka tuuli sieppasi ja vei mukanaan:

"Nyt käy Bjørgulfin uni toteen — minä luotan Jumalan ja Neitsyt Maarian armoon."

Ulf koetti nähdä hänen kasvojaan — mutta oli liian pimeä. He laskeutuivat rantakaistaleelle — paikoitellen sitä oli niin kapeasti töyryn alla, että aalto löi silloin tällöin aivan heidän jalkoihinsa asti. He tarpoivat eteenpäin leväkasojen ja suurten kivien yli. Hetken kuluttua häämötti tumma keko hiekkatöyryä vasten.

"Jää tänne", sanoi Ulf lyhyeen. Hän meni pois, murti ovea — sitten Kristiina kuuli hänen hakkaavan pajusiteitä ja murtavan taasen. Hän ymmärsi oven romahtavan sisälle ja Ulfin menevän tuohon mustaan luolaan.

Yö ei ollut erittäin tuulinen. Mutta oli niin pimeä, ettei Kristiina voinut nähdä mitään paitsi merellä vilahtelevia pieniä vaahtopilkkuja, jotka tulivat näkyviin ja hävisivät samassa, sekä lahden hiekkarantaan murtuvien aaltojen vaaleaa hohdetta; lisäksi hän näki tuon töyryä vastaan häämöttävän mustan keon. Ja hänestä tuntui, että hän seisoi pimeässä onkalossa ja että se oli kuoleman esikartano. Murtuvien aaltojen kohina ja rantakivien lomitse takaisin juoksevan veden solina kävivät yhteen hänen oman verensä hyrskinän kanssa, vaikka tuntuikin kuin hänen ruumiinsa olisi ollut hajoamaisillaan, niinkuin kappaleiksi murtuva astia — rinnassa särki, niinkuin jokin olisi tahtonut murtaa sen rikki sisältäpäin; pää tuntui ontolta ja tyhjältä ja ikään kuin ravistuneelta, ja puuskapäinen tuuli viuhui hänen ympärillään ja puhalsi suoraan hänen lävitseen. Kummallisen välinpitämättömänä hän nyt ymmärsi, että hän oli nyt varmaankin saanut itse taudin — mutta hän ikään kuin odotti, että pimeys repeäisi valoon, joka pauhaisi ja voittaisi merenkohinan, ja että hän silloin menehtyisi pelosta. Hän veti ylös hupun, jonka tuuli oli kiskaissut taaksepäin hänen päästään, kietoi mustan nunnanviitan tiukasti ympärilleen ja seisoi kädet ristissä sen alla — mutta hänen mieleensä ei johtunut rukoilla; oli niinkuin hänen sielullaan olisi ollut enemmän kuin kyllin tekemistä murtautumisessa romahtamaisillaan olevasta majasta ulos, ja se oli se, joka repi rinnassa, kun hän hengitti.

Hän näki tulen leimahtavan hökkelissä. Vähän ajan kuluttua Ulf Haldorinpoika huusi häntä: "Saat tulla tänne näyttämään minulle valoa, Kristiina" — Ulf seisoi oviaukossa ja ojensi hänelle jotakin tervatusta puusta laitettua soihtua.

Ruumiinlöyhkä lemahti tukahduttavana Kristiinaa vastaan, vaikka hökkeli oli niin harva ja ovi poissa. Jäykin silmin, suu puoliavoinna — ja hän tunsi leukansa ja huulensa kankeiksi kuin puu — hän etsi katseillaan kuollutta. Mutta näkyi vain pitkä mytty maapermannolla nurkassa; päällimmäiseksi oli sen ympärille kiedottu Ulfin viitta.

Ulf oli repinyt jostakin irti pitkiä lautoja ja pannut oven niiden päälle. Kiroillen kömpelöitä työaseitaan teki hän kirveellään ja tikarillaan lovia ja reikiä ja koetti köyttää ovea kiinni lautoihin. Jonkun kerran hän katsahti nopeasti Kristiinaan, ja joka kerta hänen tummat, harmaapartaiset kasvonsa kiristyivät jäykemmiksi.

"Tahtoisinpa tietää, miten olit ajatellut yksin suoriutua tästä urakasta", sanoi hän kumarassa puuhatessaan — vilkaisi ylös — mutta tervasoihdun valaisemat jäykät, elottomat kasvot pysyivät yhtä liikkumattomina — ne olivat kuin kuolleen tahi hullun ihmisen kasvot. "Voitko sanoa minulle sen, Kristiina?" nauroi hän tylysti, mutta se ei auttanut mitään. "Nyt arvelen olevan sopivan ajan lukea joitakin rukouksia."

Yhtä jäykkänä ja tylsänä alkoi Kristiina lukea:

"Pater noster, qui es in coelis. Adveniat regnum tuum. Fiat voluntas tua sicut in celo et in terra —." Sitten hän pysähtyi.

Ulf katsoi häneen. Silloin Ulf jatkoi lukemista: "Panem nostrum quotidianum da nobis hodie —." Nopeaan ja lujasti hän luki isämeidän loppuun, meni ja teki ristinmerkin mytyn yli, nopeaan ja lujasti hän kävi siihen käsiksi ja kantoi sen laittamilleen paareille.

"Mene edellä sinä", sanoi hän. "Se on ehkä vähän raskaampaa, mutta sinä tunnet siinä vähemmän löyhkää. Viskaa pois soihtu — me näemme varmemmin ilman sitä — äläkä astu harhaan, Kristiina — sillä minä en nyt mielelläni haluaisi käydä enää käsiksi tähän ruumisrähjään."

Kamppaileva tuska Kristiinan rinnassa tuntui nousevan vastarintaan, kun hän sai paarientangot olkapäilleen; rintakehä ei tahtonut ottaa vastaan painoa. Mutta hän puri hampaansa yhteen. Niin kauan kuin he kulkivat rantaa pitkin, missä tuuli puhalsi, ei hän tuntenut paljon ruumiinhajua.

"Tässä minun on kai autettava ylös ensin se ja sitten paarit", sanoi Ulf, kun he tulivat rinteelle, mistä olivat laskeutuneet alas.

"Voimme mennä vähän kauemmaksi", sanoi Kristiina, "sinne mistä leväreillä ajetaan — siellä ei ole jyrkkää."

Hänen äänensä kuului tyyneltä ja järkevältä, huomasi mies. Ja hän alkoi hikoilla ja väristä nyt kun se oli ohi — hän oli luullut Kristiinan menettäneen järkensä tänä yönä. He ponnistelivat eteenpäin sitä hiekkaista polkua, joka vei tasangon poikki hongikkoon päin. Tuuli puhalsi esteettä Kristiinan yli, mutta se ei kuitenkaan ollut samanlaista kuin rannalla, ja sitä mukaa kuin he tulivat kauemmaksi rannan kohinasta, hän tunsi olevansa palamassa ulkoisimman pimeyden kauhusta. Polun sivulla häämötti vaaleata, siinä oli viljapelto, joka oli jäänyt leikkaajatta. Sen haju ja lakoontuneiden korsien näky olivat hänelle paluutervehdyksenä — ja hänen silmänsä täyttyivät sisarellisen säälin kyynelillä — omasta autiosta pelostaan ja hädästään hän palasi jälleen elävien ja kuolleiden yhdyskuntaan.

Kamala raadonlöyhkä tulvahti aivan hänen ylitseen toisinaan, kun tuuli sattui puhaltamaan takaapäin, mutta se ei kuitenkaan ollut niin inhottavaa kuin hänen seisoessaan rannalla hökkelissä — avaruus oli täynnä raikkaiden, kosteiden ja kylmien ilmavirtojen puhtautta.

Ja paljon voimakkaampi sitä tunnetta, että hän kantoi jotakin kauheaa paareilla takanaan, oli tietoisuus siitä, että Ulf Haldorinpoika kulki siellä turvaten hänen selkäänsä siltä mustalta ja elävältä kauhulta, josta he etääntyivät — jonka pauhu heikkeni heikkenemistään.

Hongikon reunaan saavuttuaan he huomasivat tulenloimua. "He tulevat meitä vastaan", sanoi Ulf.

Heti sen jälkeen he kohtasivat melkoisen parven miehiä, jotka kantoivat tervasoihtuja ja paria kalvolyhtyä ynnä ruumisvaatteella peitettyjä paareja — Sira Eiliv oli heidän mukanaan, ja ihmetellen huomasi Kristiina, että joukossa oli useita niistä miehistä, jotka olivat olleet kirkkomaalla aikaisemmin sinä yönä, ja monet heistä itkivät. Kun he nostivat taakan hänen hartioiltaan, hän oli kaatumaisillaan. Sira Eiliv yritti tarttua häneen, mutta silloin hän sanoi nopeasti:

"Älkää koskeko minuun — älkää tulko lähelleni — minussa on itsessäni rutto, minä tunnen sen —"

Mutta Sira Eiliv tuki häntä hartioista siitä huolimatta:

"Silloin on sinulle oleva iloksi, vaimo, muistaa Herramme lausuneen: 'Minkä olet tehnyt yhdelle hänen vähimmistä veljistään tai sisaristaan, sen olet tehnyt Hänelle itselleen.'"

Kristiina katsoi pappiin. Sitten hän katsoi sinne, missä miehet parhaillaan siirsivät ruumista Ulfin kyhäämiltä paareilta ruumispaareille. Ulfin viitta solahti vähän syrjään — kuluneen kengän kärki viilsi esiin tummanmärkänä tervasoihtujen valossa.

Kristiina meni luo, polvistui paaritankojen väliin ja suuteli kenkää:

"Jumala olkoon sinulle laupias, sisar — Jumala ilahduttakoon sieluasi valossaan — Jumala katsokoon armollisesti meidän kaikkien puoleen täällä pimeydessä —"

Sitten hän luuli, että elämä repeytyisi ulos hänestä — viiltävä, sanomaton tuska, niinkuin jotakin sisäistä, jäsenten uloimpiin niveliin saakka kiinnijuurtunutta olisi raastettu irti. Kaikki, mitä oli hänen rinnassaan, repeytyi ulos — hän tunsi kurkkunsa olevan sitä täynnä, suu tuli täyteen verta, joka maistui suolalta ja likaiselta kuparilta — seuraavassa tuokiossa oli koko hänen kaapunsa kiiltävänä tummasta märkyydestä etupuolelta — Jeesus, noinko paljon on verta vanhassa naisessa, ajatteli hän.

Ulf Haldorinpoika nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä.

* * * * *

Luostarinportilla tulivat nunnat saattuetta vastaan palavat kynttilät käsissään. Aivan tajuissaan ei Kristiina ollut nytkään, mutta hän tiesi kuitenkin, että hänet puoleksi kannettiin, puoleksi talutettiin sisään portista, ja valkoiseksi kalkittu, holvikattoinen huone täyttyi keltaisten kynttilänliekkien ja punaisten tervassoihtujen lepattavalla valolla, ja jalkojen töminä pauhasi kuin meri — mutta kuolevalle se oli kuin hänen oman vaipuvan elonliekkinsä heijastusta, ja jalkojen kolina lattiakiviä vastaan tuntui häntä kohti nousevan kuoleman virran kohinalta.

Sitten valonhohde levisi laajemmalle — hän oli jälleen paljaan, pimeän taivaan alla — pihalla — valonhohde väikkyi harmaalla kiviseinällä, jossa oli vahvoja tukipilareita ja korkeita ikkuna-aukkoja — se oli kirkko. Häntä kannettiin jonkun sylissä — se oli Ulf jälleen — mutta nyt tämä tuli hänen tajunnassaan yhdeksi kaikkien kanssa, jotka olivat kantaneet häntä. Kun hän pani käsivartensa Ulfin niskan ympäri ja painoi poskensa hänen parrasta karheaa kaulaansa vasten, oli niin kuin hän olisi ollut jälleen lapsena isänsä sylissä, mutta samalla oli myös, niinkuin hän itse olisi painanut lasta syliinsä —. Ja Ulfin tumman pään takana oli punaisia valoja, ja ne näyttivät ikään kuin sen tulen hohteelta, joka on kaiken rakkauden ylläpitäjä.

Vähän myöhemmin Kristiina aukaisi silmänsä ja oli täydessä, selkeässä tajunnassa. Hän oli istualleen tuettuna eräässä dormitorion sängyssä, eräs nunnista seisoi kumartuneena hänen ylitseen liinaside kasvojen alaosan verhona; hän tunsi etikanhajun. Se oli sisar Agnes, näki hän silmistä ja otsassa olevasta pienestä punaisesta käsnästä. Ja nyt oli päivä — selkeä, harmaa valo tuli huoneeseen pienestä ikkunasta.

Hänellä ei ollut nyt tuskia — hän oli vain läpimärkä hiestä kauhean raukea ja väsynyt, ja rinnassa pisti ja aristi hengittäessä. Ahnaasti hän joi virvoitusjuoman, jota sisar Agnes piti hänen suullaan. Mutta häntä paleli.

Kristiina laskeutui takaisin pielusten varaan, ja nyt hän muisti kaikki yön tapahtumat. Mutta hurja aaveväritys oli aivan poissa — vähän poissa suunniltaan oli hänen täytynyt olla, ymmärsi hän — mutta oli hyvä, että hän oli saanut tehdyksi työn, pelastanut pienen pojan ja estänyt nuo ihmisraukat sälyttämästä niskoilleen sellaista tihutekoa. Hän tiesi, että hänellä kyllä oli syytä suureen iloon siitä, että hän oli saanut onnen tehdä sen juuri ennen kuolemaansa — mutta hän ei jaksanut oikein iloita siitä niinkuin olisi pitänyt, hän tunsi pikemmin samanlaista tyydytystä kuin maatessaan sängyssään kotona Jørundgaardissa väsyneenä hyvin suoritetun päivätyön jälkeen. Ja sitten hänen täytyi kiittää Ulfia —

Hän oli maininnut Ulfin nimen, ja tämä oli varmaan istunut piilossa oven luona ja kuullut sen, sillä tuossa hän tuli lattian poikki ja seisahtui hänen vuoteensa viereen. Kristiina ojensi hänelle kätensä, ja hän otti sen ja puristi sitä lämpimästi ja lujasti.

Yhtäkkiä kävi kuoleva nainen rauhattomaksi, kädet haparoivat kaulan tienoilla paidan poimuja.

"Mikä on, Kristiina?" kysyi Ulf.

"Risti", kuiskasi nainen saaden kaivetuksi esiin isän kullatun ristin. Hän oli muistanut luvanneensa eilen antaa lahjan tuon Steinunn-paran sielun puolesta. Hän ei ollut muistanut, ettei hän omistanut enää mitään maailmassa. Hänellä ei ollut nyt mitään muuta kuin tämä risti, jonka hän oli saanut isältään — ja sitten vihkisormuksensa. Se hänellä oli vielä sormessaan.

Hän veti sen pois ja katseli sitä. Raskaasti se painoi hänen kämmentään, se oli puhdasta kultaa, ja siihen oli kiinnitetty suuria punaisia kiviä. Erlend — ajatteli hän, ja hänelle tuli tunne, että nyt hänen olisi paras antaa pois tämä — hän ei tiennyt minkä tähden, mutta hänestä tuntui vain siltä. Hän sulki silmänsä tuskasta ja ojensi sen Ulfille:

"Kenelle aiot sen", kysyi Ulf hiljaa. Kristiina ei vastannut. "Tarkoitatko että annan sen Skulelle —?"

Kristiina käänsi päätään, pitäen silmänsä lujasti kiinnipuristettuina.

"Steinunn — minä lupasin — messuja hänelle —"

Hän aukaisi silmänsä katsoen sormusta, joka oli sepän tummassa kourassa. Ja hänen kyyneleensä puhkesivat vuolaana virtana, sillä oli niinkuin ei hän olisi koskaan ennen täysin käsittänyt, mitä se merkitsi. Elämä, johon tuo sormus oli hänet vihkinyt, jota hän oli valittanut, jonka alaisena hän oli napissut, riehunut ja uhmaillut — kuitenkin oli hän rakastanut sitä niin, iloinnut siitä ja kaikesta sen pahasta ja hyvästä niin, ettei siinä ollut yhtään päivää, jota ei nyt olisi tuntunut vaikealta jättää takaisin Jumalalle, ei yhtään tuskaan, jonka hän olisi voinut uhrata ilman kaipuuta —.

Ulf ja nunna vaihtoivat joitakin sanoja, joita hän ei kuullut, ja Ulf poistui huoneesta. Kristiina tahtoi kohottaa kätensä pyyhkiäkseen silmiään, mutta ei jaksanut — käsi jäi makaamaan hänen povelleen. Rinnassa tuntui niin pahalta, käsi painoi niin raskaasti, ja vielä tuntui siltä kuin sormus olisi yhä ollut sormessa. Hänen päänsä alkoi jälleen käydä sekavaksi — hänen täytyi nähdä, oliko totta, että se oli poissa, ettei hän vain ollut uneksinut antaneensa sen pois — nyt hän alkoi myös tulla epävarmaksi, kaikki viime yön tapahtumat, haudassa ollut lapsi, musta meri nopsine, pienine aallonpilkkeineen, ruumis, jota hän oli kantanut — hän ei tiennyt oliko hän nähnyt unta vai ollut valveilla. Eikä hän jaksanut saada silmiään auki.

"Sisar", sanoi nunna, "sinä et saa nukkua nyt — Ulf meni noutamaan sinulle pappia."

Kristiina heräsi äkkiä hätkähtäen ihan valveilleen ja loi katseen käteensä. Kultasormus oli poissa, se oli varmaa — mutta sillä kohtaa keskisormessa, missä se oli ollut, oli sileäksikulunut jälki. Ruskeassa ja sierettyneessä kourassa se näkyi aivan selvästi — ohut- ja valkeaihoisen arven kaltaisena — hän oli erottavinaan sekä kaksi pyöreää täplää kummallakin puolella olleiden rubiinien paikalla että pienen piirron, M-kirjaimen, keskuslaatan kohdalla, jossa oli Neitsyt Maarian pyhä nimimerkki kultaan lävistettynä.

Ja viimeinen selkeä ajatus, joka muodostui hänen aivoissaan, oli se, että hän kuolisi, ennen kuki tuo merkki ehti hävitä, ja hän iloitsi siitä. Hänestä tuntui se mysteeriolta, jota hän ei käsittänyt, mutta hän tiesi kuitenkin varmasti, että Jumala oli pitänyt häntä kiinni sopimuksessa, joka oli hänelle asetettu, hänen itsensä sitä ymmärtämättä, hänen ylitseen vuodatetussa rakkaudessa — ja huolimatta hänen omapäisyydestään, huolimatta hänen raskaasta, multaansidotusta mielestään oli jotakin tuosta rakkaudesta jäänyt häneen, oli vaikuttanut hänessä kuin päivänpaiste mullassa, oli kasvattanut sadon, jota ei lemmen kuuminkaan palo eikä lemmen myrskyisinkään viha olleet voineet kokonaan tuhota. Jumalan palvelijatar hän oli ollut — äksy, vastahakoinen palvelija, useimmiten silmänpalvelija rukouksissaan ja uskoton sydämessään, laiska ja leväperäinen, vailla kärsivällisyyttä ojennuksia saadessaan, vailla vakavuutta toimissaan — kuitenkin oli Jumala pitänyt hänet palveluksessaan, ja kimaltelevan kultasormuksen alle oli pantu salainen merkki häneen, että hän oli hänen palvelijattarensa, sen herran ja kuninkaan oma, joka nyt tuli, papin vihittyjen käsien kantamana, antamaan hänelle vapauden ja lunastuksen —.

* * * * *

Heti sen jälkeen kun Sira Eiliv oli antanut hänelle viimeisen voitelun ja ehtoollisen, menetti Kristiina Lauritsantytär jälleen tajuntansa. Hän makasi ankarissa verenoksennuksissa ja polttavassa kuumeessa, ja pappi, joka jäi hänen luokseen, sanoi nunnille, että hänen loppunsa tulisi tapahtumaan nopeasti.

Jonkin kerran oli kuoleva sen verran tajuissaan, että hän tunsi jotkut kasvot — Sira Eilivin, sisarien — Ragnhild-rouva itsekin oli siellä kerran, ja Ulfin hän näki. Hän koetti osoittaa tuntevansa heidät ja olevansa hyvillään siitä, että he olivat hänen luonaan ja soivat hänelle hyvää. Mutta ympärillä seisovista näytti vain siltä kuin hän olisi hosunut käsillään kuolinkamppailussa.

Kerran hän näki Munanin kasvot — hänen pieni poikansa kurkisti häneen ovenraosta. Sitten hän veti päänsä takaisin, ja äiti makasi tähystellen ovelle, eikö poika vielä pilkistäisi sieltä. Mutta sen sijaan tuli Ragnhild-rouva ja pyyhki hänen kasvojaan märällä rievulla, ja se tuntui niin hyvältä. — Sitten kaikki hävisi tummanpunaiseen sumuun ja kohinaan, joka ensin paisui peloittavasti, mutta sitten kohina vähitellen vaimeni ja punainen sumu oheni ja vaaleni, ja viimein se oli kuin hieno aamu-usva ennen päivänpaisteen puhkeamista, ja oli ihan äänetöntä, ja hän tiesi, että nyt hän kuoli —

Sira Eiliv ja Ulf Haldorinpoika menivät yhdessä ulos kuolleen luota. Luostarikartanoon vievälle ovelle he pysähtyivät.

Oli satanut lunta. Sitä eivät he olleet huomanneet kukaan istuessaan sairaan luona tämän taistellessa kuolinkamppailuaan. Valkoinen heijastus vastapäätä olevan kirkon jyrkältä katolta häikäisi ihmeellisesti; torni loisti harmaantöhmeröistä taivasta vasten. Lumi verhosi hienona ja valkoisena kaikkia ikkunankehyksiä ja kaikkia kirkon seinään hakattuja harmaakivisiä ulkonemia. Ja oli kuin nuo molemmat miehet olisivat viivytelleet, kun eivät hennoneet rikkoa pihan ohutta, uutta lumiverhoa askelillaan.

He särpivät sisäänsä ilmaa. Sen tukahduttavan hajun jälkeen, joka aina löyhkää ruttosairaan luona, maistui se suloiselta — viileältä, ikään kuin vähän tyhjältä ja ohuelta, mutta oli kuin tämä ensi lumi olisi pessyt taudin ja saastan pois ilmasta — se oli hyvää kuin raikas vesi.

Tornin kello alkoi jälleen soida — molemmat katsahtivat ylös sinne, miten se liikkui ääniluukkujen takana. Pieniä luminokareita irtautui tornin katolta tärinästä vierien alas ja kasvaen pikku palloiksi. Pälvi mustaa paanukattoa tuli näkyviin alta.

"Pysyvää tästä lumesta tuskin taitaa tulla", sanoi Ulf.

"Ei, kyllä kai se sulaa pois ennen iltaa", vastasi pappi. Pilvissä oli pieniä kultaisia rakoja, ja lumelle lankesi ikäänkuin tunnusteleva heikko auringonpilkahdus.

Miehet seisoivat yhä. Sitten virkkoi Ulf Haldorinpoika hiljaa:

"Minä tässä mietin, Sira Eiliv — tahtoisin antaa vähän maata kirkolle — ja pikarin, jonka hän antoi minulle Lauritsa Bjørgulfinpojan perua — perustaa messun hänelle — ja kasvatuspojilleni — ja myöskin Erlendille, sukulaismiehelleni —"

Pappi vastasi yhtä hiljaa ja katsomatta toiseen:

"— Minustakin tuntuu luonnolliselta, että sinä katsot tarvitsevasi osoittaa kiitosta Hänelle, joka johdatti sinut tänne eilen illalla — voit kylläkin olla hyvilläsi siitä, että sait auttaa häntä tämän yön läpi."

"Niin, sitä minä tarkoitin", sanoi Ulf Haldorinpoika. Sitten hän naurahti: "Ja nyt minua melkein kaduttaa, pappi, että olen ollut niin hurskas mies — häntä kohtaan!"

"Hyödytöntä tuhlata aikaansa niin turhaan katumukseen", vastasi pappi.

"Mitä tarkoitat —?"

"Tarkoitan, että ainoastaan syntejään hyödyttää ihmisen katua", sanoi pappi.

"Kuinka niin?"

"Koska ei kukaan ole hyvä paitsi Jumala. Emmekä voi mitään hyvää tehdä paitsi hänen kauttaan. Joten on hyödytöntä katua hyvää tekoa, Ulf, sillä se hyvä, jota olet tehnyt, on järkkymätön; vaikka kaikki vuoretkin kukistuisivat, niin se pysyy —"

"Niinpä — niin. Sellaisia en minä ymmärrä, Sira hyvä. Minua väsyttää —"

"Niin — ja nälkäkin sinun taitaa jo olla — saat tulla mukaani tuonne kotaan, Ulf", sanoi pappi.

"Kiitos, ei minulla ole ruokahalua", sanoi Ulf Haldorinpoika.

"Kuitenkin on sinun nyt tultava sinne saamaan ruokaa", sanoi Sira Eiliv laskien kätensä hänen hihalleen ja vetäen hänet mukaansa. He astuivat pihalle ja lähtivät kotaan päin. Tahtomattaan he kumpikin astelivat niin keveästi ja hellävaroen kuin voivat tuoreella lumella.