Olavi Auduninpoika

OLAV AUDUNINPOIKA

Kirj.

Sigrid Undset

Suomentanut

Siiri Siegberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

I

Steinfinninpojiksi kutsuttiin, muuatta sukua, joka asusti Mjøsen-jarven ympärillä Harald Gillen poikain hallitessa Norjan valtakuntaa. Sen suvun miehiä oli silloin suurten talojen isäntinä melkein jokaisessa kirkonkylässä tuon järven rantamilla.

Vainovuosien kohdatessa maata huolehtivat Steinfinninpojat parhaasta päästä omaisuutensa säilyttämisestä koskemattomana ja talojensa suojaamisesta tulelta, ja he osoittivat siinä sellaista sisua ja voimaa, että se myös enimmäkseen onnistui, olipa heidän sitten taisteltava birkebeiniläisiä tai lukuisia muita valtajoukkueita vastaan, joita vuoron perään liikuskeli Mjøsenin seuduilla. Eivät he näyttäneet välittävän paljoa siitä, kutka lopuksi pääsisivät Norjan kuninkaiksi; joku suvun miehistä oli seurannut Maunu Erlinginpoikaa sekä sittemmin Sigurd Markusfostrea kauan ja uskollisesti, eikä yksikään heistä kannattanut Sverreä ja hänen sukuaan muuta kuin minkä pakko vaati. Ukko Tore Steinfinninpoika Hovista liittyi poikineen kuningas Skuleen, mutta rauhan palatessa maahan sopivat he Haakon-kuninkaan kanssa.

Mutta tuosta ajasta lähtien suvun maine alkoi jonkin verran laskea. Elämä tasaantui nyt laaksoissa, ja laki ja oikeus pääsivät taas suurempaan arvoon ihmisten kesken; eniten valtaa saivat ne, jotka toimivat kuninkaan käskynhaltijoina tai olivat olleet hänen henkivartiossaan sekä saavuttaneet siellä hänen luottamuksensa. Mutta Steinfinninpojat jäivät taloihinsa ja tyytyivät hoitamaan maitansa.

Ja kuitenkin suku kuului maan rikkaimpiin. Steinfinninpojat olivat olleet viimeisiä Ylämaan mahtimiehiä, joilla oli ollut orjia, ja he ottivat edelleenkin palvelijansa ja torpparinsa entisten orjiensa jälkeläisten joukosta. Ihmiset kuiskivat, että Steinfinninpojat olivat vallanhimoista väkeä, mutta heillä oli älyä valita alaisensa niin, että näitä oli helppo hallita. Suvun miehiä ei pidetty kaikkein viisaimpina, mutta ei heitä voinut tyhmiksikään sanoa, siitä oli parhaana todistuksena heidän osoittamansa taito omaisuuden suojaamisessa. Eivät he myöskään kohdelleet ankarasti alaisiaan, ellei joku yrittänyt nousta vastarintaan.

Mutta kaksi vuotta ennen kuin vanha Haakon-kuningas kuoli, lähetti Hovin nuori isäntä, Tore Torenpoika, nuorimman poikansa Steinfinnin henkivartioon. Tämä oli silloin kahdeksantoistavuotias, kaunis, hartiakas nuorukainen, mutta hänellä oli sukunsa tuntomerkit, tuon suvun, joka tunnettiin hevosistaan, vaatteistaan, aseistaan ja koruistaan. Jos nuori Steinfinn olisi tullut kuninkaan väkeen karkea rahvaanmekko yllään, olisi monen, joka edellisenä iltana oluthaarikkain ääressä oli kutsunut häntä kumppanikseen ja rakkaaksi veljekseen, ollut vaikea tuntea häntä samaksi mieheksi. Steinfinninpojat olivat enimmäkseen komeata väkeä, mutta heidän ulkonäkönsä ei erottanut heitä muusta kirkkokansasta; Steinfinnin älyä mainitsivat vartiotoverit mukiinmeneväksi, mutta se oli paljon pienempi kuin hänen pöyhkeytensä.

Steinfinn oli siis Bjørgvinissä ja siellä hän tapasi erään neidon, Ingebjørg Jonintyttären, joka oli Ingebjørg-kuningattaren kuninkaankartanon neitoja. Tämä neito ja Steinfinn mielistyivät toisiinsa, ja Steinfinn lähti kosioretkelle neidon isän luo. Mutta tämä vastasi, että tytär oli jo luvattu Mattias Haraldinpojalle, nuoren Maunu-kuninkaan henkivartijasoturille ja rakkaalle ystävälle. Steinfinn ei näkynyt voivan ymmärtää rukkasten tarkoittavan täyttä totta, kun hän kerran oli tehnyt naimatarjouksen: hän uudisti retkensä useampaan kertaan ja sai puolestaan puhumaan maan mahtavat, jopa viimein itse Ingebjørg-kuningattaren. Mutta mikään ei auttanut, sillä Jon Paalinpoika ei tahtonut rikkoa Mattiakselle antamaansa sanaa.

Steinfinn seurasi Haakon-kuningasta tämän viimeiselle retkelle meren yli länteen. Largsin taistelussa hän kunnostautui uljaasti. Kuninkaan maatessa sairaana Kirkevaagissa valvoi Steinfinn usein hänen luonansa öisin, ja ainakin hän itse uskoi Haakon-kuninkaan osoittaneen hänelle tällöin suurta suosiota.

Seuraavan kesän Steinfinn vietti taas Bjørgvinissä. Eräänä aamuna heti juhannuksen jälkeen näkivät muutamat kuningattaren neidot, astellessaan nunnaluostarista kuninkaankartanoa kohti, Steinfinnin saattopoikineen ratsastavan vastaan tiellä. Tulijoilla oli mukanaan kaunis valkoinen hevonen, jonka Steinfinn kertoi ostaneensa samana aamuna, vieläpä hankkineensa naisensatulan ja kaikki asiaankuuluvat vehkeet. Hän puhuttelee neitoja mielistellen ja viatonta leikkiä laskien sekä kehoittaa näitä nousemaan satulaan ratsua koettamaan. Ja he lähtevät yhdessä niitylle huvittelemaan. Mutta Ingebjørg Jonintyttären istuessa satulassa pyytää Steinfinn, että tämä lainaisi hevosta ja ajaisi sillä kotiin kuninkaankartanoon, itse hän lupautui saattajaksi. — Sen jälkeen ei noista kahdesta tiedetty aluksi muuta kuin että he olivat matkanneet Vorsin yli ja sieltä edelleen tunturille. Viimein he saapuivat Hoviin. Tore suuttui ensin poikansa kolttosesta, mutta antoi hänelle sitten Frettastein nimisen talon, joka sijaitsi syrjäisellä metsäkonnulla. Siellä Steinfinn eli yhdessä Ingebjørg Jonintyttären kanssa aivan kuin laillisessa aviossa ja piti komeat ristiäiset seuraavana keväänä, jolloin vaimo lahjoitti hänelle tyttären.

Kukaan ei hätyyttänyt häntä naisen ryöstöstä enempää kuin siitäkään, että hän oli karannut henkivartiosta. Sanottiin hänen siitä saavan kiittää Ingebjørg-kuningatarta, ja lopulta sai kuningatar aikaan sovinnon heidän ja Jon Paalinpojan välillä; tämä antoi tyttärensä Steinfinnin puolisoksi ja piti heille häät kuninkaankartanossa Oslossa, jossa hän siihen aikaan toimi päällysmiehenä.

Ingebjørg odotti silloin jo kolmatta lastaan, mutta hän ja Steinfinn eivät kumpikaan osoittaneet asiaankuuluvaa nöyryyttä Jonia kohtaan eivätkä kiittäneet häntä, kuten heidän olisi pitänyt, hänen isällisestä anteeksiantavaisuudestaan. Steinfinn antoi vaimonsa isälle ja tämän sukulaisille kalliita lahjoja, mutta muuten hän esiintyi vaimoineen erittäin kopeasti, tehden tiettäväksi että he olivat tulleet hyvin toimeen siihenkin asti ja nauttineet sellaista kunnioitusta, ettei heidän olisi tarvinnut madella asemaansa parantaakseen. He olivat tuoneet häihin vanhimman tyttärensä, Ingunnin, ja Steinfinn tanssi lapsi käsivarrellaan näytellen häntä kaikille ihmisille; tyttö oli kolmivuotias, ja vanhemmat olivat ylenmäärin ylpeitä kauniista lapsestaan.

Mutta heidän ensimmäinen poikansa, jonka Ingebjørg sai heti häitten jälkeen, kuoli, ja sitten hän sai kuolleena syntyneet kaksospojat. Silloin vanhemmat nöyrtyivät Jon Paalinpojan edessä ja pyysivät sydämestään anteeksiantoa. Tämän jälkeen Ingebjørg sai kaksi poikaa, jotka jäivät eloon. Vaimo kaunistui vuosi vuodelta; aviopuolisot elivät hellässä sovussa, pitivät suurta taloutta ja olivat iloisia ja huolettomia.

Mutta oli olemassa mies, jota kukaan ei näyttänyt muistavan: Mattias Haraldinpoika, Ingebjørgin oikea sulhanen, jonka tämä oli pettänyt. Hän liikkui vierailla mailla siihen aikaan, jolloin Steinfinnin häitä vietettiin, ja jäi niille retkilleen useiksi vuosiksi. Mattias oli pieni, rumannäköinen mies, mutta hän oli rohkea, tuikealuontoinen ja upporikas.

Steinfinn ja Ingebjørg olivat olleet naimisissa seitsemän vuotta, ja heidän tyttärensä Ingunn ja Tora olivat kymmenen ja kahdeksan vuoden ikäiset, mutta pojat aivan pieniä, kun Mattias Haraldinpoika eräänä yönä hyökkäsi suurella väellä Frettasteiniin. Oli heinäaika, ja suuri osa talon palvelusväestä oli kaukana takaniityillä; taloon jääneet yllätettiin heidän nukkuessaan. Steinfinn ei herännyt ennen kuin hänet raastettiin vuoteesta, sillä hän oli nukkunut vaimonsa vieressä. Kesä oli sinä vuonna ylen helteinen, minkä vuoksi useat nukkuivat alasti, ja Steinfinn oli niin paljas kuin äitinsä kohdusta päässyt seisoessaan sidottuna ja kolmen miehen pitelemänä oman pöytänsä päässä.

Ingebjørg emäntä puolustautui kuin peto kynsin ja hampain, Mattiaksen kääriessä seinävaatetta hänen ympärilleen, nostaessa hänet sängystä ja asettaessa hänet polvelleen istumaan. Ja Mattias sanoi Steinfinnille:

"Nyt minä voisin saattaa teille kahdelle semmoisen koston, jonka olette ansainneet — kun sinä, Steinfinn, seisot siinä sidottuna miehenä voimatta puolustaa vaimoasi — jos tahtoisin ottaa sen, joka oli aiottu minulle eikä sinulle. Mutta minä pelkään rikkoa Jumalan lakia ja kunnioitan enemmän säädyllisiä ja siveitä tapoja kuin sinä. Tahdon siis rangaista sinua sillä, Steinfinn, että olet saava takaisin vaimosi loukkaamattomana, minun armostani — ja sinä, hyvä Ingebjørg, olet saava asua edelleen miehesi luona; onnea ja menestystä vain! Tämän yön jälkeen luulen teidän muistavan kiittää minua joka kerran, kun halaatte toisianne ilossa ja hekumassa", hän lisäsi ääneen nauraen.

Hän suuteli talon emäntää, laski hänet sänkyyn ja antoi miehilleen lähtökäskyn. — Viimeiseksi hän kääntyi Steinfinniin päin.

Tämä ei ollut lausunut sanaakaan, ja huomattuaan ettei voinut riistäytyä irti hän jäi seisomaan hiljaa, mutta hänen kasvojaan peitti tumma puna eikä hän irrottanut katsettaan Mattiaksesta. Toinen astui aivan hänen eteensä:

"Etkö sinä ymmärrä sen vertaa säädyllisyyttä, mies, että kiittäisit minua siitä, että armahdin teitä tänä yönä?" kysyi Mattias nauraen.

"Vielä minä ehdin kiittää sinua", lausui nyt Steinfinn. "Jos Jumala elon päiviä suo."

Mattias oli pukeutunut pitkään mekkoon, jossa oli avarat, halkileikatut hihat ja tupsut hihojen suissa. Hän otti nyt hihanipukan käteensä, huiskutti tupsua Steinfinnin kasvojen edessä ja nauroi yhä hillittömämmin. Mutta äkkiä hän iski nyrkkinsä sidotun miehen kasvoihin, niin että veri purskahti Steinfinnin suusta ja nenästä.

Sen jälkeen hän lähti miehineen ulos. Olav Auduninpoika, Steinfinnin kasvatti, yhdentoista ikäinen kasvava poika, juoksi esiin ja leikkasi poikki Steinfinnin köydet. Pojan, Steinfinnin lapset ja näiden hoitajat olivat jotkut miehistä vieneet porstuaan, jossa pitelivät heitä sillä aikaa kun Mattias puhui uskottoman kihlattunsa ja tämän aviomiehen kanssa tuvassa.

Steinfinn tempasi keihään ja juoksi ilkosen alastomana ulos Mattiaksen ja hänen miestensä jälkeen, jotka ratsastivat nauraa hohottaen ja pilkkasanoja huudellen jyrkkää pengertä alas, suoraan pellon poikki. Hän heitti keihään, mutta ei osunut. Sillä välin juoksi Olav poikanen miesten tupaan ja navettaan, päästi vapaiksi palvelijat, jotka olivat suljetut sinne, pukeutui ja haki esille aseensa.

Mutta turhaa oli ajatella Mattiaksen takaa-ajoa, sillä Frettasteinissä oli kotona ainoastaan kolme hevosta, jotka kulkivat irrallaan haassa. Steinfinn lähti kuitenkin heti matkaan; hän tahtoi päästä tapaamaan isäänsä ja veljiään. Pannessaan vaatteita ylleen hän oli puhunut kahden kesken vaimonsa kanssa. Tämä saattoi häntä ulos. Ja nyt julisti Steinfinn talonväelleen, ettei hän ollut makaava vaimonsa vieressä ennen kuin oli poistanut heitä kohdanneen häpeän, jottei kenenkään pitänyt sanoman hänen omistavan vaimoaan Mattias Haraldinpojan armosta. Sitten hän ratsasti pois; mutta talon emäntä astui vanhaan pihassa olevaan pirttirakennukseen ja sulkeutui sinne.

Talon palvelusväki, miehet ja naiset, tunkeutuivat nyt päätupaan kysymään ja utelemaan asiain menoa. He vaativat tietoja Olavilta, joka istui puolipukeissa sängyn laidalla, mihin Steinfinnin itkevät tyttäret olivat kavunneet; he kokivat kysellä pikkutytöiltä ja Steinfinnin nuorimman pojan imettäjältä. Mutta kukaan näistä ei osannut selittää mitään, ja viimein palvelijat väsyivät ja lähtivät ulos.

Poika istui pimeässä tuvassa kuunnellen Ingunnin rajua itkua. Sitten hänkin kömpi sänkyyn ja paneutui tämän viereen pitkäkseen:

"Kyllä sinun isäsi kostaa, ole varma siitä. Ja silloin minä lähden mukaan, sen minä sanon, ja näytän, että Steinfinnillä on apua vävystään, kun hänen omat poikansa eivät ole vielä asekelpoisia!"

Tapahtui ensimmäisen kerran, että Olav uskalsi mainita ääneen kihlauksesta, joka oli solmittu hänen ja Ingunnin ollessa pieniä. Ensi aikoina hänen tultuaan Frettasteiniin olivat palvelijat puhuneet siitä sekä kiusoitelleet lapsia tuolla kihlauksella, mutta silloin Ingunn aina oli joutunut vihan vimmaan. Kerran hän oli juossut isänsä luo kantelemaan, ja tämä oli suuttunut ja kieltänyt niin kiivaasti toisia puhumasta asiasta, että Olav Auduninpoika joku näistä oli ruvennut miettimään Steinfinnin kukaties katuvan Olavin isän kanssa sopimaansa kauppaa.

Tänä yönä vastasi Ingunn Olavin muistutukseen heistä tehdystä sopimuksesta siten, että ryömi pojan rinnalle ja jäi itkemään hänen käsivarrelleen, kunnes Olavin paidanhiha oli likomärkä.

* * * * *

Tuon yön jälkeen muuttui Frettasteinin elämä aivan toisenlaiseksi.
Steinfinnin isä ja veljet olivat neuvoneet tätä nostamaan riitajutun
Mattias Haraldinpoikaa vastaan, mutta Steinfinn sanoi tahtovansa itse
päättää, minkä arvoinen hänen kunniansa oli.

Mattias oli ajanut suoraa päätä Borgesysselissä olevaan asuinkartanoonsa. Ja seuraavana keväänä hän lähti vieraisiin maihin toivioretkelle. Mutta kun tämä tuli tiedoksi ja kun saatiin kuulla Steinfinn Torenpojan sydämistyneen siitä niin, että hän kerrassaan vauhkoontui eikä halunnut enää asua yhdessä vaimonsa kanssa — alettiin supista yhtä ja toista sen koston laadusta, jolla Mattias ehkä olikin rangaissut uskotonta morsiantaan. Ja vaikka Mattias itse sekä hänen miehensä kertoivat retkestään yhtäpitävästi Frettasteinin väen kanssa, kävi kuitenkin niin, että mitä pitemmälle huhut levisivät, sitä julmemmin kerrottiin Mattiaksen kostaneen Steinfinnille. Tapahtumasta syntyi laulukin, sen mukainen miksi ihmiset kuvittelivat asiain kulkua.

Eräänä iltana Steinfinnin istuessa miehineen juomassa — kolme vuotta edellä kerrotun jälkeen — hän kysyi, osasiko kukaan tuvassa olijoista laulaa hänestä sepitetyn laulun. Aluksi ei kukaan ollut tietävinään koko laulusta. Mutta kun Steinfinn lupasi suuren lahjan sille, joka osaisi laulaa hänestä sepitetyn viisun, kävi selville, että koko talonväki osasi sen. Steinfinn kuunteli loppuun asti, väliin vain kummasti suutaan murtaen. Heti sen jälkeen hän paneutui levolle velipuolensa Kolbein Torenpojan kanssa, ja toiset kuulivat noiden kahden puhuvan makuultaan sänkyseinän takaa miltei puoliyöhön asti.

Kolbein oli Hovin vanhan Tore-isännän ja tämän jalkavaimon poika; tuo jalkavaimo hänellä oli ollut ennen naimisiinmenoaan. Tore oli aina pitänyt enemmän tuon naisen kanssa saamistaan lapsista kuin aviolapsistaan. Hän oli hankkinut Kolbeinille rikkaan vaimon ja suuren talon kauempaa pohjoisesta Mjøsenin varrelta. Mutta Kolbeinin askeleista nousi vihan ja eripuraisuuden kylvö; hän oli korskea, julkea ja väärämielinen ja oli alati sotkeutunut riitajuttuihin sekä alempiaan että vertaisiaan vastaan. Hän oli kaikkea muuta kuin sukulaisrakas, ja hänen ja avioliitossa syntyneiden velipuolien välisestä kiintymyksestä ei juuri kannattanut puhua, kunnes Steinfinn onnettomuutensa jälkeen ryhtyi etsimään hänen seuraansa. Sen jälkeen nämä kaksi veljestä olivat erottamattomat, ja Kolbein otti hoiviinsa Steinfinnin ja kaikki hänen asiansa. Mutta hän hoiti niitä kuten omiaan ja tora seurasi hänen kintereillään silloinkin, kun hän toimi veljensä nimissä.

Kolbein ei tosin tahtonut vahingoittaa nuorempaa veljeään; hän tuli omalla tavallaan hyvilleenkin, kun toinen neuvottomuudessaan kokonaan jättäytyi hänen hoteisiinsa. Menestyksensä päivinä Steinfinn oli ollut huolimaton ja laiska; hänestä oli ollut tärkeämpää elää suurellisesti kuin koota omaisuutta. Mattiaksen retken jälkeen hän jonkin aikaa suorastaan pakoili ihmisiä. Mutta sitten hän Kolbeinin neuvosta otti leipiinsä kokonaisen huovilauman — nuoria, asekuntoisia miehiä, mieluimmin sellaisia, jotka varhemmin olivat olleet asepalveluksessa muualla. Steinfinn miehineen nukkui päätuvassa, ja huovit seurasivat isäntäänsä tämän retkillä, mutta eivät voineet eivätkä tahtoneet liioin puuttua talon töihin, joten tuo joukko kävi kalliiksi ja tuotti itse asiassa hyvin vähän hyötyä.

Frettasteinin tila tuli kuitenkin jotenkuten hoidetuksi, sillä kartanon iäkäs isäntärenki Grim ja hänen sisarensa Dalia olivat Steinfinnin isoäidin entisen orjan lapsia eivätkä he pitäneet silmämääränään mitään muuta kuin nuoren isäntänsä parasta. Mutta vaikka Steinfinn olisi kipeästi tarvinnut tiluksistaan koituvat tulot, ei hän viitsinyt nähdä eikä puhutella omia alustalaisiaan — ja Kolbeinia, joka hänen asemestaan toimitti kaikki sellaiset asiat, seurasi ainainen riita ja tora.

Ingebjørg Jonintytär oli ollut riuska emäntä, ja se oli nähtävästi aikaisemmin korvannut miehen tuhlaavaisuuden ja reiman suurellisuuden. Mutta nyt hän pysyi piilossa pirtissään neitoineen, eikä muu talon väki nähnyt häntä juuri nimeksikään. Hän mietti ja sureksi, ei kysynyt milloinkaan talon ja kartanon hoitoa, vaan näytti pikemminkin vihastuvan, jos joku häiritsi hänen ajatuksiaan. Lapsillensakin, jotka asuivat äitinsä kanssa pirtissä, hän oli harvasanainen eikä juuri piitannut heidän oloistaan ja toimistaan. Ja kuitenkin hän oli ennen hyvinä päivinä ollut hellä äiti, samoin kuin Steinfinn Torenpoika oli ollut iloinen, huolehtiva isä, joka oli ylpeillyt kauniista, reippaista lapsistaan.

Tosin Ingebjørg Hallvardin ja Jonin vielä ollessa pieniä nosti heidät usein syliinsä ja keinutteli heitä polvellaan leuka vaaleatukkaista päätä vasten, mutta mieli nurjana, miettivänä ja suruisana. Ei kestänyt kuitenkaan montakaan vuotta ennen kuin pojat kyllästyivät pirtissä oloon ja ilottoman äidin ja palvelusnaisten seuraan.

Tora, nuorin tytär, oli hyväluontoinen ja sievä lapsi. Hän tajusi varsin hyvin vanhempien kärsivän ja elävän raskaan painon alla, ja hän koki tehdä kaikessa heidän mielensä mukaan, hellänä ja herttaisena. Ja hänestä tuli molempien suosikki. Steinfinnin kasvot saattoivat kirkastua hiukan hänen katsellessaan tuota tytärtään. Tora Steinfinnintytär oli pyöreä ja sirokasvuinen, ja hän kehittyi varhain naiselliseksi. Hänellä oli soikeat, täyteläiset kasvot, vaalea iho, siniset silmät ja paksut, kiiltävät, oljenkarvaiset palmikot, jotka riippuivat alas rinnalle. Isä silitti hänen poskeaan sanoen: "Sinä olet hyvä lapsi, Tora — Jumala siunatkoon sinua. Mene äitisi luokse, Tora, istu hänen viereensä ja lohduta häntä."

Tora meni ja kävi istumaan kehruuksineen tai ompeluksineen suruisan äitinsä luo. Ja jos Ingebjørg lopuksi virkkoi: "Sinä olet niin hyvä, tyttöseni — Jumala varjelkoon sinua kaikesta pahasta, lapsukainen", hän tunsi saaneensa ylenmääräisen palkan vaivastaan. Hänen kyyneleensä alkoivat tippua — hän ajatteli vanhempiensa raskasta osaa, ja hän katsoi oikeamielisen vihan tuntein sisartaan, joka ei milloinkaan malttanut istua alallaan äitinsä luona eikä viihtynyt pirtissä tekemättä äitiään kärsimättömäksi iänikuisella rauhattomuudellaan — kunnes tämä pyysi häntä menemään. Silloin hän pyyhälsi ovelle huolettomana, tuntematta hiventäkään katumusta ja hävisi toisten lasten, Olavin ja muutamien talon palvelusväen poikien joukkoon, yhtyen heidän hommiinsa.

Ingunn oli Steinfinnin ja Ingebjørgin vanhin lapsi. Ollessaan pieni hän oli ollut harvinaisen suloinen, mutta nyt hän ei ollut ihmisten mielestä puoliksikaan niin kaunis kuin sisarensa. Eikä hän ollut yhtä viisaskaan, ei myöskään erittäin sukkelasanainen, hän ei ollut parempi eikä huonompi kuin lapset tavallisesti ovat. Mutta muutamat pitivät hänestäkin yhtä paljon kuin hänen nuoremmasta, sävyisästä ja kauniista sisarestaan. Steinfinnin miehet katsoivat Toraa epämääräisen kunnioituksen tuntein, mutta he viihtyivät paremmin Ingunnin ollessa heidän luonaan tuvassa.

Hänellä ei ollut ketään ikäistään pikkutyttöä Frettasteinissä enempää kuin naapuriston taloissa ja mökeissä, ja niin hän joutui olemaan poikien parissa. Hän otti osaa kaikkiin heidän leikkeihinsä ja yrityksiinsä, harjoitti samoja temppuja kuin nämä — heitti keihästä ja linkoa, ampui maaliin jousella, leikki pallolla, viritti ansoja metsässä ja onki lammesta. Mutta hän teki sen vasten tahtoaan, vailla taitoa ja halua, ja herahti helposti itkuun, kun toisten retket muuttuivat kovin rajuiksi tai kun hän joutui kestämään pahempia kohluja leikissä. Kaikesta huolimatta pojat kuitenkin sietivät häntä seurassaan kaikkialla. Hän oli Steinfinnin tytär, ja Olav tahtoi, että hänen tuli saada olla mukana. Ja Olav johti kaikkia leikkejä.

* * * * *

Kaikki pitivät Olav Auduninpojasta, talon suuret niinkuin pienet, mutta kenenkään päähän ei olisi juolahtanut sanoa häntä herttaiseksi lapseksi. Tuntui siltä kuin kukaan ei oikein olisi päässyt lähelle tuota poikaa, vaikkei hän ollut epäystävällinen yhdellekään ristin sielulle — päinvastoin, hän oli sävyisä ja avulias vähäsanaisella, hajamielisellä tavallaan.

Muuten hän oli koko kaunis näöltään, vaikka hänen ihonsa ja tukkansa olivat melkein yhtä vaalean värittömät kuin albiinojen, joskaan hänellä ei ollut näiden arkaa katsetta ja kumaraa ryhtiä. Olavin sinivihreät silmät olivat haljakat väriltään, mutta niiden katse oli suora ja peloton, ja pää työntyi tanakasti voimakkaalta, maidon valkealta kaulalta. Näytti siltä kuin aurinko ja tuuli eivät pystyisi tuohon ihoon — se oli ihmeellisen tiivis, tasainen ja valkea — kesällä vain ilmestyi muutama pieni pisama nenän juureen, joka oli matala ja leveä. Tämä terve kalpeus vaikutti sen, että Olavin kasvot lapsesta asti näyttivät hieman kylmiltä ja liikkumattomilta. Hänen piirteensäkin olivat lyhyehköt ja leveät, mutta kaunisjuonteiset. Silmät olivat jokseenkin kaukana toisistaan, mutta suuret ja avokatseiset, kulmakarvat ja ripset niin vaaleat, että ne kuulsivat vain kuin kultainen varjo auringonpaisteessa. Nenä oli leveä ja suora, mutta vähän liian lyhyt; suu oli isonlainen, mutta huulien kaari oli niin kaunis ja kiinteä, että niitä olisi täytynyt sanoa kauniiksi, elleivät ne olisi olleet niin värittömät muun kalpeuden keskellä. Mutta hänen tukkansa oli verrattoman komea — pikemmin hopeankiiltoinen kuin kullalle kellahtava, sankka, pehmeä ja kihartava. Se oli pyöreäksi leikattu, joten se peitti leveän valkoisen otsan, mutta jätti paljaaksi vahvojen jänteiden välisen niskakuopan.

Olav ei suinkaan ollut pitkä ikäisekseen, mutta näytti suuremmalta kuin oli; hänellä oli sopusuhtainen, vankka ja jäntevä vartalo, mutta pienet kädet ja jalat, jotka näyttivät erittäin voimakastekoisilta siksi, että ranteet ja nilkat olivat niin pyöreät ja lujat. Väkevä ja notkea hän oli myös, ja kaikenlainen ruumiinharjoitus ja aseiden käyttö olisi sopinut hänen luonteelleen; mutta kukaan ei opettanut häntä käyttämään voimiaan oikealla tavalla. Frettasteinissä olivat olot sellaiset, että hän sai hoitaa itse itsensä kasvuaikanaan. Steinfinn oli ottaessaan pojan luokseen luvannut olla tälle isänä, mutta hän ei tehnyt mitään hankkiakseen tälle sellaista opetusta, joka olisi ollut tarpeen hyväsukuiselle nuorelle miehelle, jolla oli jonkin verran omaisuutta ja joka oli aiottu Ingunn Steinfinnintyttären aviomieheksi.

* * * * *

Steinfinn Torenpoika oli joutunut Olavin kasvatusisäksi seuraavalla tavalla:

Eräänä kesänä, Steinfinnin vielä viettäessä onnen ja menestyksen päiviä, hänellä oli asiaa Eidsivatingiin. Hän lähti sinne ystävien ja sukulaisten seurassa, ja hänellä oli mukanaan vaimonsa ja tyttärensä Ingunn, joka silloin oli kuuden vuoden ikäinen. Vanhemmat pitivät niin paljon kauniista lapsestaan, että veivät hänet joka paikkaan mukanaan.

Käräjillä Steinfinn tapasi Audun Ingolfinpoika nimisen miehen. Audun ja Steinfinn olivat olleet vuodetoverukset henkivartiossa ja hyvät ystävät, huolimatta siitä, että Audun oli vanhempi Steinfinniä ja että he olivat hyvin eriluontoiset; Steinfinn oli näet siihen aikaan hilpeä ja puhelias ja puhui mieluimmin itsestään, kun taas Audun oli hiljainen ja sulkeutunut.

Samana vuonna, jolloin Haakon-kuningas lähti Skotlannin-retkelle, joutui Audun keväällä naimisiin. Hän sai vaimokseen tanskattaren, Cecilia Bjørnin tyttären, Ingebjørg-kuningattaren leikkitoverin, joka oli asunut hänen kanssaan Hindin luostarissa. Oslon piispan riistäessä nuoren Maunu-kuninkaan morsiamen väkisin mukanaan Norjaan, koska tanskalaisten kuningas halveksi tehtyjä sopimuksia ja kieltäytyi lähettämästä sukulaisnaistaan pohjoiseen, lähti Cecilia mukaan. Ensi alussa nuori kuningatar olisi tahtonut pitää neidon luonansa aina, mutta jo vuoden kuluttua näytti Ingebjørg-rouva muuttaneen mieltä ja alkoi toimitella tätä innokkaasti naimisiin. Jotkut arvelivat sen tapahtuvan siksi, että Maunu-kuningaskin puheli tuon tanskalaisen neidon kanssa kernaammin kuin mikä oli hänen puolisostaan mieleistä; toiset olivat tietävinään, että nuori Alf Erlinginpoika Tornbergista oli voittanut hänen suosionsa, mutta tämän isä, lääniherra Erling Alfinpoika vastusti poikansa naimisiinmenoa vierassyntyisen naisen kanssa, jolla ei ollut maata eikä sukua Norjassa. Nuori Alf oli huimapäinen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi kaikissa asioissa, ja hän rakasti kiihkeästi neitoa. Kuningatar päätti silloin naittaa Cecilian toiselle, jottei hän sotkeutuisi onnettomuuksiin.

Olipa asia miten hyvänsä — neito oli sirotapainen ja suloinen, ja kun Audun, joka aluksi tuntui hiukan vastahakoiselta, oli saanut puhua hänen kanssaan pari kolme kertaa, hän alkoi innokkaasti toivoa neitoa omakseen. Heidän häänsä vietettiin Bjørgvinissa, kuninkaankartanossa, ja vanha Haakon-kuningas lahjoitti morsiamen myötäjäiset. Audun vei vaimonsa Hestvikeniin. Siellä tämä oli hyvässä suojassa sekä Maunu-kuninkaalta että Alf Erlinginpojalta.

Loppukesällä Audun yhtyi kuninkaan laivueeseen Herdluvaagissa ja seurasi valtiastaan länsimerenretkelle. Ja kun kuningas ennen joulua kuoli Orknesaarilla — talvella vuonna 1263 — oli Audun sen laivan päällikkönä, joka toi kuolinsanoman Norjaan. Sitten hän matkasi edelleen itään, kotikartanoonsa. Kesällä hän palasi Maunu-kuninkaan henkivartioväkeen. Hänen vaimonsa oli kuollut lapsivuoteeseen jättäen jälkeensä pojan, joka jäi eloon. Audun oli käynyt entistä hiljaisemmaksi, mutta nyt hän sentään kertoi Steinfinnille jotakin asioistaan. Hestvikenissä hoiti taloa hänen isoisänsä. Tämä oli vanha ja itsepäinen. Hän ei ollut pitänyt siitä, että pojanpoika oli nainut vieraan, sukua vailla olevan naisen. Paitsi häntä oli talossa Audunin iäkäs setä; hän oli mielipuoli. Suurin osa Cecilian Hestvikenissä viettämästä ajasta oli kulunut näiden kahden vanhuksen parissa. "Minä pelkään, ettei hän viihtynyt siellä itäkulmalla", sanoi Audun. Isoisän kunniaksi Cecilia oli ristittänyt lapsensa tämän kaimaksi — tanskalaisen tavan mukaan — mutta Olav Auduninpoika oli joutunut vimmoihinsa siitä: Norjassa ei ollut tapana antaa lapsille elävän ihmisen nimeä, ellei toivonut tämän kuolemaa. Audun oli näiden kahden vanhuksen ainoa perillinen, mutta hän vakuutti, ettei aikonut palata Hestvikeniin ensi hädässä; hän oli päättänyt jäädä Bjørgviniin Maunu-kuninkaan luo.

Kohta tämän jälkeen Steinfinn ryösti Ingebjørgin, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut mitään Audun Ingolfinpojasta, kunnes tapasi tämän käräjillä. Audun talutti seitsenvuotiasta poikaansa, kysellen paria Soleyarin miestä, joita aikoi tavata. Hän oli hyvin sairaan näköinen. Audun oli pitkä mies ja hän oli aina ollut solakka ja notkea, kasvot olivat olleet kapeat, nenä ohut, terävä ja kyömyinen, iho ja hiukset valkeat. Nyt hän oli painunut kumaraan, oli laiha kuin luuranko, kellertävä kasvoiltaan ja sinihuulinen. Mutta poika oli terve, voimakas lapsi, leveäharteinen ja suorakasvuinen; hän oli yhtä vaalea kuin isänsä, mutta muuten hän ei juuri muistuttanut tätä.

Steinfinn syleili ystäväänsä remuavan iloisesti, mutta muuttui pian apeaksi nähdessään, miten sairas Audun oli. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan muusta kuin että Audun seuraisi häntä siihen taloon, missä hän asui saattoineen käräjien aikana.

Toverusten noustessa mäkeä kertoi Audun, että miehet, joita hän oli tullut tapaamaan, olivat hänen isoisänsä veljenpojan poikia: "Sen lähempiä sukulaisia minulla ei ole; heidän käsiinsä joutuu Olavin holhous minun kuoltuani." Hestvikenin vanhukset elivät vielä, mutta olivat jo aivan hupeloita, ja itsellään hänellä oli sellainen mahavaiva, ettei hän voinut nauttia ruokaa eikä juomaa; hän ei voinut elää enää montakaan viikkoa. Hän oli viettänyt Maunu-kuninkaan luona kaikki nämä vuodet viime jouluun saakka; silloin hän oli lähtenyt kotiin Hestvikeniin, koska oli niin sairas. Hän ei ollut käynyt siellä kuin kerran vaimonsa kuoleman jälkeen ja oli vasta tänä talvena tutustunut poikaansa. Mutta nyt painoi lapsen tulevaisuus raskaasti hänen mieltään — Soleyarin sukulaisia ei näkynyt käräjillä, ja tuskin hän enää kykeni ratsastamaan heidän luokseen — ratsastus oli tuskallista — ja nyt oli viimeisen edellinen käräjäpäivä. "Hovedøenin isät ottaisivat hänet kyllä huostaansa, mutta jos poika mielistyisi jäämään sinne suureksi tultuaan ja rupeaisi munkiksi, sammuisi meidän sukumme häneen."

* * * * *

Kun Ingebjørg näki tuon kauniin lapsen, joka pian oli oleva täysin orpo, tahtoi hän suudella poikaa. Mutta Olav riuhtaisihe irti, pakeni isänsä turviin ja tuijotti sieltä rouvaa suurin sinisin silmin hangoittelevana ja ihmeissään.

"Etkö sinä tahdo suudella minun vaimoani, Olav?" kysyi Steinfinn ääneen nauraen.

"En", vastasi tämä. "Sillä Aslaug suutelee Kollia —"

Audun hymyili vähän hämillään — poika tarkoitti kahta Hestvikenin vanhaa palkollista, selitti hän, ja nytkös kaikki aikuiset nauroivat katketakseen, mutta Olav lehahti punaiseksi ja katsoi alas. Isä nuhteli nyt häntä ja käski hänen tervehtiä Ingebjørgia kauniisti ja säädykkäästi. Ja pojan täytyi astua esiin ja antaa vieraan vaimon suudella häntä, ja kun sitten pikku Ingunn, joka oli tullut ulos, sanoi hänkin tahtovansa suudella poikaa, meni Olav kuuliaisesti hänenkin luokseen ja taivutti kasvonsa alas, jotta pikku neito ylettäisi suutelemaan häntä. Mutta hän oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, ja silmät olivat kyyneleitä täynnä; ja miehet nauroivat ja ilvehtivät, kun hän ei muka osannut antaa kauniiden naisten suosiolle sen suurempaa arvoa.

Illemmällä, kun kaikki olivat syöneet ja miehet istuivat par'aikaa juoman ääressä, näytti Olav sentään virkistyvän. Ingunn juoksenteli penkin luota toisen luo, ja missä oli tyhjä tila, siihen hän kapusi, istui hetken jalkojaan heilutellen, luiskahti sitten alas, juoksi seuraavan aukkopaikan luo ja kiipesi taas ylös. Aikuiset nauroivat tuolle leikille, huutelivat häntä ja koppasivat hänet kiinni; siitä tyttö yhä yltyi ja villiintyi. Silloin Olav näytti tekevän vakaan päätöksen — hän nousi isänsä vierestä, kohensi uutta veitsivyötään, astui lattian poikki ja istuutui Ingunnin viereen. Ja kun tämä liukahti lattialle ja kiiti seuraavalle sijalle, seurasi poika viivytellen perästä ja istahti uudelleen tytön rinnalle. Näin lapset nyt juoksivat teuhaten penkinsyrjiä pitkin. Ingunn nauraen ja kirkuen — Olav perässä tasaisena ja vakaana, vilkaisten kuitenkin väliin isäänsä, hymyn häiveen pyrkiessä valaisemaan noita kukkeita, juroja pojankasvoja.

Lapset istuivat torkkuen eräässä loukossa Steinfinnin ja Audunin tullessa heidän luokseen; he taluttivat nämä keskelle lattiaa valkean ääreen. Steinfinn ei seisonut oikein varmasti jaloillaan laskiessaan tyttärensä käden Olavin käteen. Nyt vahvistivat Steinfinn ja Audun kädenlyönnillä lastensa kihlauksen, ja Audun antoi Olaville kultaisen sormuksen, auttoi tätä painamaan sen Ingunnin pikku sormeen ja piti sitten lapsen kättä koholla, niin että jokainen saattoi nähdä paksun sormuksen kiiluvan siinä. Ingebjørg Jonintytär ja muut naiset itkivät ja nauroivat, sillä kauniimpaa näkyä kuin tämä pieni kihlapari oli tuskin kukaan nähnyt. —

Nyt Steinfinn ojensi tyttärelleen juomasarven ja pyysi häntä juomaan kihlamaljan, ja lapset joivat ja läikyttivät juomaa vaatteilleen. Steinfinn seisoi käsi ystävänsä kaulailla vannoen itkunsekaisella äänellä, ettei Audunin tarvinnut surra eikä huolehtia lapsestaan, kun hänen olisi tästä erottava. Hän oli kasvattava pojan luonaan ja oleva hänelle isänä kunnes poika kasvaisi suureksi ja voisi viedä kotiin morsiamensa. Näin Steinfinn puhui ja suuteli sitten Audunia molemmille poskille. Ingebjørg taas nosti lapset polvelleen ja lupasi olla äitinä Olaville Cecilia Bjørnintyttären tähden, jota hän oli rakastanut kuin omaa sisartansa.

Sitten käskettiin Olavia suutelemaan morsiantaan. Ja nyt poika astui esiin aivan rohkeasti, laski kätensä Ingunnin kaulaille ja suuteli tyttöä niin hartaasti kuin osasi, todistajien nauraessa ja juodessa kihlattujen kunniaksi.

Mutta Olav näytti alkaneen innostua leikkiin — yhtäkkiä hän karkasi nuoren kihlattunsa luo, tarttui tätä uudelleen kaulaan ja antoi tälle kolme neljä maiskahtavaa suudelmaa. Toiset ulvoivat naurusta, huusivat hänelle ja kehoittivat häntä jatkamaan samalla tapaa.

Joko Ingunn nyt joutui naurusta hämilleen tai hän sai päähänsä oikun — hän tahtoi äkkiä irtautua pojan sylistä, ja kun tämä rutisti häntä yhä lujemmin itseensä, puri morsian häntä kaikin voimin poskeen.

Olav jäi tuijottamaan häneen aivan ällistyneenä. Sitten hän hankasi kädellä poskeaan, josta alkoi pisarrella verta. Hän katsoi vähän verisiä sormiaan ja aikoi sitten syöksyä Ingunnia lyömään. Mutta isä nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet sänkyyn, joka oli varattu heille. Ja sitten riisuttiin sulhanen ja morsian ja heidät peitettiin sänkyyn. Ja pian heiltä unohtuivat koko kihlaustouhut.

Kun Steinfinn seuraavana päivänä oli selvinnyt humalastaan, hän olisi mielellään purkanut kaupan. Hän viittasi siihen suuntaan, että sehän oli ollut vain leikkiä — jos heidän mieli tehdä sopimus lapsistaan, täytyi siitä ensin puhua lähemmin. Mutta Audun, joka ei ollut voinut maistaakaan juomia sairautensa tähden, nousi häntä vastustamaan. Hän pyysi toista muistamaan, että tämä oli antanut sanansa kuolevalle miehelle, ja Jumala kostaisi hänelle varmaan, jos hän rikkoisi turvattomalle, isättömälle lapselle antamansa lupauksen.

Steinfinn jäi tuumimaan. Audun Ingolfinpoika kuului hyvään vanhaan sukuun, vaikka siinä nyt oli miehinen aines vähissä ja vaikkei sillä ollut sanottavaa valtaa. Mutta Olav oli ainoa lapsi, ja vaikka hänellä ei olisikaan ollut saatavana paljon muuta perintöä kuin Hestvikenin perintötila, oli sekin sentään suurkartano. Hän saattoi itse vielä saada monta lasta — ja Olav saattoi olla tasavertainen aviokumppani Ingunnille, jos kotiin jäisi vielä iso sisarusliuta. Ja nyt Steinfinn toisti selvänä sen, mitä oli luvannut juovuspäissään, luvaten kasvattaa Olavin poikanaan ja antaa tälle tyttärensä vaimoksi lasten ehdittyä oikeaan ikään. Ja kun hän lähti käräjiltä kotiaan kohti, hän vei Olav Auduninpojan kerallaan pohjoiseen.

Samana syksynä tuli Frettasteiniin sanoma Olavin isän kuolemasta, vähän aikaa isoisän ja hullun sedän kuoleman jälkeen. Sanoman tuojat toivat kerallaan osan lapsen perintöä, niin isän- kuin äidinpuolelta saatua — vaatteita, aseita ja lippaallisen koruesineitä. Hestvikeniä hoitaisi tästä lähtien muuan pojan vanha sukulainen — niin sanottu Olav Puolipappi.

Steinfinn kätki kasvattinsa tavarat ja sai aikaan sen verran, että kahdesti lähetti sanan Olav Puolipapille Oslon-kävijöiden mukana sopiakseen tämän kanssa tapaamisesta. Mutta siitä ei tullut sillä kertaa mitään, eikä Steinfinn sen erän perästä liikuttanut sormeaan asian vuoksi. Hän ei ollut sen aikaansaavampi omissakaan asioissaan. Sekä hän että Ingebjørg olivat hyviä Olaville, ja häntä kohdeltiin kuin perheen omia lapsia, kunnes onnettomuus osui taloon. Eivätkä he sittemmin laiminlyöneet kasvattipoikaansa pahemmin kuin omia perillisiäänkään.

Olav oli tavallaan kotiutunut hyvinkin pian Frettasteiniin. Hän piti paljon Steinfinnistä ja Ingebjørgista, mutta hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut lapsi, joten hän jäi näille edelleenkin jonkin verran vieraaksi. Hän ei myöskään koskaan oikein selvästi tuntenut kuuluvansa taloon, vaikka hän viihtyi paremmin täällä kuin siellä, mistä oli tullut. Hän koetti olla ajattelematta ensimmäistä kotiaan, Hestvikeniä, niin paljon kuin suinkin, mutta joskus tuon ajan muistot kuitenkin sukelsivat esiin ja hänet valtasi ahdistava alakuloisuus, kun hän muisti noita vanhoja ihmisiä. — Palvelijat olivat ikäloppuja, ja vaari paimensi vanhaa hourupäistä poikaansa, jota ihmiset kutsuivat Likaparraksi — häntä täytyi syöttää kuin lasta ja estää pääsemästä tulen, veden ja teräaseiden lähettyville. Olav oli saanut enimmäkseen tuhrustella yksin. Mutta hän ei ollut koskaan tiennyt, että toisinkin olisi saattanut olla, ja siivottomuus ja paha haju, joka seurasi Likapartaa, oli kuulunut talon elämään niin kauan kuin hän muisti; samoin hän oli tottunut hullun huuto- ja raivokohtauksiin, niin ettei hän pelännyt juuri niiden sattuessa. Mutta hän kaihtoi näitä muistoja. — Pari kertaa viime vuosina oli vaari ottanut hänet mukaansa kirkkoon, ja siellä hän oli nähnyt vieraita ihmisiä, myös naisia ja lapsia, mutta ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että voisi itse pyrkiä näiden pariin tai puhua heidän kanssaan; nämä olivat vain ikään kuin osa messua. Ja vielä vuosia sen jälkeen, kun Olav oli muuttanut Prettasteiniin, hän saattoi äkkiä tuntea itsensä kovin yksinäiseksi — aivan kuin elämä näiden ihmisten parissa olisi ollut yhtä epätodellista ja epäarkista kuin kirkkosunnuntai, ja hän odotti alinomaa, milloin hänen oli lähdettävä pois takaisin siihen elämään, mistä oli tullut. Se ei ollut muuta kuin mielijohde, joka tuli ja meni menojaan — mutta täysin kotiutuneeksi hän ei tuntenut itseään milloinkaan Frettasteinissä, vaikkei hänellä ollut muutakaan kotia jota kaivata.

Joskus hänessä heräsi sentään toisenkinlaisia muistoja, ja silloin hänen sydäntään vihlaisi aivan kuin äkillinen ikävä. Hän näki edessään kuin unessa laakean kalliopaaden, joka kohosi kuperana keskellä Hetsvikenin pihaa; kuumassa kivessä oli halkeamia, joista hän vatsallaan maaten oli kaivellut sammalta luusirusella. Hän näki hämärästi paikkoja, joissa hän oli kulkenut yksin omissa mietteissään — ja nuo muistot jättivät jälkeensä sanomattoman suloisen tunteen. Karjarakennusten takana oli ollut korkea, kiiltävä, tumma kallioseinä, josta vesi tippui alas, ja vetisessä solassa kallion ja ulkohuoneenseinien välissä oli aina pimeää ja varjoista, ja siellä rehotti pitkä, vihreä ruoho. — Jossain oli myös ollut meren ranta; hän oli astunut levien ja rapisevien kivien keskellä, oli löytänyt näkinkenkiä ja niljaisia, sileiksi hioutuneita lahonneen puun kappaleita. Ulappa päilyi välkkyvänä edessä, ja vanha Koli-renki aukaisi simpukoita ja syötti sisuksen hänelle — vesi herahti Olavin kielelle hänen muistaessaan meriveden ja rasvaisten, kellertävien simpukoiden sulavaa makua, joita hän oli hotkinut suuhunsa aukaistuista, sinihohtavista kuorista.

Tällaisten muistojen tulvahtaessa mieleen hän kävi äänettömäksi ja vastasi hajamielisesti Ingunnille, jos tämä sinä hetkenä sattui kysymään jotakin. Mutta hän ei olisi koskaan keksinyt mennä matkaansa. Hän ei olisi ajatellutkaan työntää tyttöä luotaan tämän tahtoessa häntä mukaansa; yhtä hyvin hän olisi voinut työntää luotaan itsensä. Olav Auduninpojalle oli käynyt selväksi, että hänen oli aina oltava Ingunnin kanssa. Ainoa varma kohta hänen elämässään oli, että hän ja Ingunn olivat erottamattomasti sidotut toisiinsa. Hän ajatteli harvoin itse sitä iltaa, jolloin Ingunn ja hän oli kihlattu toisilleen — ja pian oli jo vuosia siitä, kun kukaan oli virkkanut mitään noiden kahden lapsen kihlauksesta. Mutta kaiken sen pohjana, mitä hän ajatteli ja tunsi — kuin maa, joka oli hänen jalkojensa alla — oli tieto siitä, että hän oli aina elävä yhdessä Ingunnin kanssa. Pojalla ei ollut sukua mihin turvata; hän tiesi kyllä Hestvikenin omaisuudekseen nyt, mutta sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, himmenivät kotoiset kuvat yhä enemmän — ne olivat enää kuin unen pätkiä vain. Ajatellessaan, että hän kerran oli lähtevä Hestvikeniin asettuakseen asumaan sinne, hän tunsi turvakseen ja tuekseen sen, että saisi Ingunnin mukaansa — heitä oli oleva kaksi epävarmaa tulevaisuutta vastassa.

Olav oli aprikoinut, oliko Ingunn kaunis vai ei. Tora oli kaunis, sen hän huomasi, ehkä siksi, että hän oli kuullut hoettavan sitä niin usein. Ingunn oli vain Ingunn, läheinen ja arkinen ja alati läsnäoleva; hän ei tuuminut, millainen tämä oli, ei enempää kuin ajatteli ilmaa. Siihen oli tyydyttävä, olipa se millainen tahansa. Hän suuttui ja torui, kun tyttö rupesi vikuroimaan tai kävi muuten mahdottomaksi — hän oli lyönytkin tätä heidän ollessaan pienempiä. Ja kun Ingunn oli kiltti häntä ja toisia poikia kohtaan leikissä, hän viihtyi aivan kuin päivänpaisteessa. Useimmiten he olivatkin ystäviä, kuten sisarukset, jotka tulevat hyvin toimeen keskenään — väliin he saattoivat suuttua toisiinsa ja ruveta riitelemään, mutta kumpikaan ei odottanut, että toinen olisi ollut erilainen kuin mitä oli.

Ja Frettasteinin lapsiparvessa, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota, liittyivät nämä kaksi vanhinta toisiinsa siksi, että tiesivät sen ainakin olevan varmaa, että he kaksi kuuluivat yhteen. Se oli ainoa varma asia, ja oli hyvä, että oli tiedossa jotakin. Poika, joka kulki yksin vieraan suvun hoivissa, juurtui tietämättään tyttöön, jonka tiesi hänelle aiotuksi, ja hänen rakkautensa tähän ainoaan, jonka hän tunsi aivan omakseen, kasvoi hänen itsensä kasvaessa — hänen tuskin huomaamatta sen kasvua. Hän piti tytöstä, kuten oli tottunut pitämään, kunnes tuo rakkaus oli saanut loistoa ja väriä, niin että hän viimein huomasi sen täyttävän koko hänen olemuksensa.

Näin kului aika siihen kesään asti, jolloin Olav Auduninpoika oli keväällä täyttänyt kuudennentoista ikävuotensa. Ingunn oli silloin viisitoistavuotias neito.

II

Olav oli perinyt isältään valtavan sotatapparan, jossa oli rautainen terä ja kultariimuja lappeissa ja jonka vartta ympäröivät kullatut kuparikierteet. Siinä oli nimi Ætarfylgja.

Se oli verraton ase, ja poika, joka sen omisti, uskoi tietenkin, ettei sen vertaista aarretta ollut koko Norjan maassa. Mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään muulle kuin Ingunnille, ja tämä uskoi sen todeksi ja oli yhtä ylpeä kirveestä kuin kirveen omistaja. Olav oli aina antanut sen riippua tuvan seinällä makuupaikkansa yläpuolella.

Mutta kerran juuri tuona keväänä Olav huomasi kirveen kärkeen ilmaantuneen kuurnan, ja ottaessaan sen alas hän näki teräksisen kärjen irtaantuneen rautaisesta lappeesta; se helisi irrallaan hitsauksesta. Olav ymmärsi, että hänen oli turha ottaa selkoa siitä, kuka oli käyttänyt hänen kirvestään ja pilannut sen, eikä hän siis puhunut asiasta muille kuin Ingunnille. He neuvottelivat mitä oli tehtävä ja päättivät, että ensi kerran kun Steinfinn lähtisi pitemmälle retkelle, Olav lähtisi ratsain Hamariin; siellä asui kuuluisa aseseppä, ja ellei tämä pystynyt sitä korjaamaan, ei pystynyt kukaan. Ja eräänä aamuna juhannuksen edellisellä viikolla tuli Ingunn ilmoittamaan Olaville, että nyt hänen isänsä oli lähdössä Kollin luo pohjoiseen, ja heidän siis sopi lähteä kaupunkiin seuraavana päivänä.

Olav ei ollut ajatellut ottaa Ingunnia mukaan. Moneen vuoteen ei kukaan lapsista ollut käynyt kaupungissa, eikä Olav tiennyt tarkoin pitkältikö sinne oli matkaa, mutta hän oli luullut ehtivänsä illaksi takaisin, jos lähtisi aikaisin aamulla. Mutta Ingunnilla ei ollut omaa hevosta eikä kotona ollut yhtään sellaista, jonka olisi voinut ottaa hänelle. Jos he ratsastaisivat vuoroon Olavin hevosella Elgenillä, eivät he ehtisi kotiin ennen kuin joskus yöllä — ja se merkitsi samaa kuin että Ingunn istuisi koko ajan hevosen selässä ja hän joutuisi kävelemään jalan; tämän hän tiesi monilta aikaisemmilta kerroilta, jolloin he olivat olleet yhdessä pääkirkon messussa laaksossa. Ja Steinfinn ja Ingebjørg suuttuisivat varmaankin silmittömästi, jos he saisivat tietää hänen ottaneen Ingunnin mukanaan Hamariin. Mutta miten olikaan — Olav vastasi neidolle, että sitten he saivat lähteä soutaen kaupunkiin — ja heidän oli lähdettävä varhain.

Oli vielä runsas aika auringonnousuun Olavin seuraavana aamuna hiipiessä tuvasta, mutta oli jo valoisa: kaikki oli äänetöntä. Ilma oli kasteesta kylmä — se virkisti kuin uinti paksun tupailman ja koiranhajun jälkeen.

Tuomi loisti vihertävänvalkeassa kukkavaahdossa alhaalla pellonpientarella — täällä ylhäällä oli vielä kevät. Syvällä laaksossa välkkyi järvi himmeän harmaana tummin viriviivoin: se tiesi sadetta päivemmäksi. Taivas oli valjun näköinen, ja tummia pilvitukkoja ajelehti matalalla — yöllä oli hiukan satanut. Olavin astuessa jalallaan pihamaan ruohoon tulivat hänen korkeavartiset, värjäämättömästä nahasta valmistetut saappaansa tummiksi kosteudesta — ja varsiinkin ilmestyi punertavanruskeita läikkiä. Sitten hän istuutui porraspaadelle, veti saappaat jalastaan, solmi paulat yhteen ja viskasi saappaat selkänsä taa, kantaakseen niitä näin yhdessä kokoonkäännetyn viitan ja kirveen kera.

Paljasjaloin hän astui märän pihamaan yli sitä aittaa kohti, missä Ingunn oli nukkunut tämän yön parin palvelustytön luona päästäkseen livahtamaan kartanolta kenenkään huomaamatta. Olav oli pukeutunut parhaisiinsa kaupunkimatkaa varten — avaraan vaaleansiniseen mekkoon, joka oli tehty englantilaisesta verasta, niin kuin sukatkin. Mutta puku oli jäänyt pienenlaiseksi — mekko oli ahdas rinnan kohdalta ja hihat liian lyhyet ranteista, ja se ulottui tuskin puoliväliin pohkeita. Sukatkin kiristivät kovasti, ja terät oli Ingebjørg leikannut irti jo viime syksynä; nyt ne päättyivät keskelle säärivartta. Mutta mekko oli kiinnitetty kauniilla kultaisella rengassoljella, ja hänellä oli hopeanastoilla koristettu vyö, jonka soljessa oli Pyhän Olavin kuva; tikarin varsi ja terä oli kullalla silattu.

Olav nousi luhdinsolaan, löi kolme kepeää lyöntiä ovelle. Sitten hän jäi odottamaan.

Lintu alkoi samassa laulaa, liritellä ja huikkasi — ääni pulpahti kuin lähteen silmä matalan, unisen viidakon keskeltä. Olav näki linnun: se näytti mustalta pilkulta istuessaan näreen latvassa kellahtavaa pohjoista taivasta vasten. Hän saattoi erottaa, miten se vuoroin kyyristyi kokoon vuoroin röyhisti itseään kuin pienen sydämen tahdissa. Korkealla leijuvat pilvet alkoivat punoittaa, vastapäisen harjun rinne punersi ja kuvastui veteen purppuraisena. Olav löi uudelleen oveen, paljon kuuluvammin — se kajahti aamun hiljaisuudessa niin, että poika jäi henki kurkussa kuuntelemaan, erottaisiko missään liikettä.

Hetken kuluttua ovi aukeni raolleen, ja Ingunn kurkisti ulos. Tukka pöyhysi hänen ympärillään pörröisenä; se oli keltaisenruskea ja mahdottoman painava. Hän oli paitasillaan: yliset, jotka olivat valkoista aivinaa, olivat kirjaillut vihrein ja sinisin kukkasin, mutta alaiset olivat karkeaa harmahtavaa rohdinkangasta. Koko vaatekerta oli liian suuri hänelle ja loksui kapeiden, punertavien jalkojen ympärillä. Hänellä oli vaatteet käsivarrellaan ja eväsmytty kädessä. Sen hän ojensi Olaville, viskasi alas vaatteensa, ravisti hiukset kasvoiltaan, jotka vielä hehkuivat unen punasta — toinen poski oli punaisempi kuin toinen. Hän otti vyöhisen ja sitaisi sillä ylemmän paitansa.

Hän oli pitkä ja laiha; jäsenet heiveröiset, kaula pitkä ja hoikka, pää pieni. Kasvot olivat kolmikulmaiset leveine, mataline otsineen, joka oli lumivalkea ja kauniisti kaartuva ohaukselta; laihat posket kapenivat liian äkisti, niin että kasvojen alaosa venyi pitkäksi ja teräväleukaiseksi; pieni, suora nenä oli matala ja lyhyt. Mutta noissa pikku kasvoissa oli sittenkin oma eloisa viehkeytensä: silmät olivat erittäin suuret ja tummanharmaat, vaikka niiden valkuainen vielä oli sininen kuin lapsilla, ja ne olivat syvässä varjossa kulmakarvojen suorien, mustien viivojen ja täyteläisten valkoisten luomien alla; suu oli kapea, mutta huulet punaiset kuin marjat — ja hohtavan valkoisine, ruusuisine hipiöineen oli Ingunn Steinfinnin tytär kaunis ensi kehkeydessään.

"Joudu", sanoi Olav, sillä toinen istui portailla käärien pellavasukkia piukasti sääriensä ympäri, ollenkaan hätäilemättä. "Parempi, jos kannat sukkasi ja kenkäsi, kunnes ruoho kuivuu."

"En minä viitsi kulkea avojaloin märässä maassa tämmöisessä pakkasessa."
Neito hytisi kylmästä.

"Kyllä sinä lämpenet, kun saat vaatteet yllesi — ei meillä ole aikaa kuhnustella noin — on jo täysi päivä, etkö näe."

Ingunn ei vastannut mitään, irrotti vain sääryskääreensä ja alkoi kiertää sitä uudelleen. Olav ripusti hänen vaatteensa käsipuulle:

"Sinun pitää ottaa vaippa mukaan — kai näet, että tänään tulee sade."

"Vaippa on äidin luona — minä unohdin ottaa sen sieltä illalla. Minusta näyttää siltä kuin tulisi pouta — mutta jos tulisikin pieni sadekuuro, niin tottahan me löydämme suojan jostakin päämme päälle."

"Jos rupeaa satamaan silloin kun olemme veneessä, niin —. Ja ethän sinä voi kulkea vaipattomana kaupungissa. Mutta aiot kai silloin lainata minun vaippaani, kuten tavallisesti —."

Ingunn katsahti häneen olkansa yli:

"Mistä sinä olet noin hapan, Olav." Ja hän alkoi jälleen suoria jalkineitaan.

Olav aikoi vastata. Mutta Ingunnin kurottuessa sääryksiensä yli valahti paita hänen olkapäänsä yli paljastaen poven ja käsivarret. Ja äkkiä poika tunsi kuin uusien aistimusten aallon vyöryvän ylitseen — hän seisoi siinä arkana ja ymmällä, voimatta nostaa katsettaan neidon paljastuneesta ihosta; hän näki entiset tutut seikat uudessa valossa — hänen sisällään kävi kuin vyöry ja hänen tunteensa kasvinsisarta kohtaan käännähti uuteen asentoon. Hän tunsi kiihkeää hellyyttä, johon sekoittui sääliä ja ylpeyttä; nuo hartiat luisuivat niin heikkoina ja kaltevina kohti olkapään hentoa pyöreyttä, ja laihat valkoiset käsivarret näyttivät niin pehmoisilta kuin ei niissä olisi ollut lainkaan lihaksia silkinsileän ihon alla — pojan mielessä vilahti kuva jyvistä, joissa vasta on maitoa ja jotka eivät vielä ole ehtineet kypsyä riittävästi. Hänen olisi tehnyt mieli koskettaa Ingunnia, taputtaa ja lohdutella — siltä hänestä äkkiä tuntui, kun hän vertasi toisen hentoa pehmeyttä omaan vankkaan, jäntevään vartaloonsa. Oli hän katsellut Ingunnia ennenkin, saunassa, sekä katsellut itseään, omaa kovaa, tasaista, korkeakaarista rintakehäänsä, lihaksia, jotka ympäröivät litteinä ja lujina vatsaa ja paisuivat, kun hän taivutti käsivartensa. Ja hän oli ylpeillyt kuin lapsi siitä, että oli poika.

Nyt tätä itsetyytyväistä voiman ja kauneuden tietoisuutta lämmitti ihmeellinen hellyys, jonka toisen heikkous synnytti — kyllä hän suojaisi toveriaan. Hän olisi mielellään kietonut kätensä tuon kapean selän ympäri ja ottanut nuo hennot rinnat kämmeneensä. Hän muisti sen keväisen päivän, jolloin hän itse oli kaatunut maahan, päin pystyssä olevaa seivästä — Gunleikin uudistuvan luona — ja se oli repinyt vaatteet ja nahan. Ja väristen kauhusta ja onnesta hän ajatteli, ettei Ingunn enää milloinkaan saisi kiivetä heidän kanssaan katoille Gunleikin rakennuspaikalla.

Hän punastui Ingunnin katsoessa ylös.

"Mitä sinä mulkoilet? — Ei äiti huomaa, että minä olen lainannut hänen paitansa; hän ei milloinkaan käytä sitä itse."

"Eikö sinun ole kylmä?" kysyi toinen, ja Ingunn ihmetteli yhä enemmän, sillä Olav puhui hiljaa ja hellävaroen, aivan kuin silloin, kun hän joskus oli satuttanut itsensä pahasti leikissä.

"Ei niin pahasti, että kynnet jäätyisivät", vastasi tämä nauraen.

"Mutta etkö sinä saa pian vaatteita yllesi", sanoi toinen huolehtivasti. "Käsivartesi ovat jo kanannahalla."

"Kunhan saan kiinni paitani —."

Paidan aukeaman reunat olivat kankeat koruompeluksista; neito koetti ja koetti, mutta ei saanut vaatetta menemään soljen pikkuisen reiän läpi.

Olav laski jälleen alas koko kantamuksen, jonka hän vastikään oli latonut selkäänsä:

"Saat lainaksi minun solkeni — siinä on isompi reikä." Hän irrotti kultasoljen rintamuksestaan ja ojensi sen Ingunnille. Tämä katsoi häneen silmät pyöreinä. Ingunn oli joskus suurella vaivalla saanut taivutetuksi Olavin lainaamaan hänelle tuon soljen, mutta oli aivan uutta, että Olav itsestään tarjoutui antamaan sen hänelle, sillä solki oli kallisarvoinen koru, suuri ja puhtaasta kullasta taottu. Ulkoreunaa kiersi siinä Enkelin tervehdyksen alkusanat sekä Amor vincit omnia. Ingunnin sukulainen Arnvid Finninpoika sanoi sen merkitsevän norjaksi: rakkaus voittaa kaikki, koska pyhä äiti Maaria voittaa kaikki vihollisen juonet hartaalla esirukouksellaan.

Ingunn oli nyt saanut ylleen punaisen pyhäpukunsa ja sivalsi silkkivyön uumiensa ympäri — sitten hän haroi pörröistä tukkaansa sormillaan ja sanoi:

"Etkö sinä lainaisi kampaasi, Olav!"

Vaikka toinen juuri ikään oli saanut kerätyksi maasta kaikki kampsunsa, hän laski ne jälleen alas, kaivoi kamman nyytistään ja antoi sen kärsivällisesti Ingunnille.

Mutta heidän astuessaan kyläkujaa alempana laaksossa laimeni äskeinen huimaiseva tunne vähitellen. Oli tullut pouta ja polttava helle — ja ajan pitkään kävi kantamus raskaaksi: reppu, kirves, viitta ja saappaat painoivat. Ingunn oli kyllä kerran tarjoutunut kantamaan jotakin — mutta se tapahtui silloin, kun he kulkivat metsässä, jossa oli vilpoista kuusien alla; siellä tuntui mainio havun ja karhunsammalen ja nuorten lehtien lemu. Päivä kultasi jo puiden latvoja ja linnut lauloivat täyttä kurkkua — ja tuo äskenherännyt mielensyke tuntui yhä kiertävän suonissa. Ingunn pyysi Olavia seisahtumaan, jotta hän saisi palmikoida uudelleen tukkansa, hän oli unohtanut nauhan pois — se oli niin hänen tapaistaan. Mutta hänen kellanruskea harjakkonsa lainehti kauniisti ohimoiden kohdalla, kun hän irrotti palmikot, ja siihen muodostui aivan kuin varjoisat kuopat, hiusrajassa kähäröityvän pikkutukan alle. Olavin mieli suli kun hän katseli sitä. Ja kun Ingunn sitten mainitsi kantamisesta, pudisti poika vain päätään; eikä toinen puhunut siitä sen koommin.

Täällä vuonon rannalla oli jo täysi kesä. Nuoret kiipesivät aidan yli ja oikaisivat erään niittylaitumen poikki — koko rinne oli kuin kukkapelto; siinä näkyi vaaleanpunaisia kuminapilviä kullankeltaisten kulleroitten lomassa. Karummassa maassa kivien äärellä versoi sinisiä orvokkeja tiiviinä peittona, ja lepikön siimeksessä helotti tulipunaisia tähtikukkia rehevän ruohon keskessä. Ingunn pysähtyi vähän väliä poimimaan, ja Olav tuli yhä kärsimättömämmäksi, koska hän halusi venettä päästäkseen taakastaan. Sitä paitsi hän oli nälkäinen, — kumpikaan ei ollut vielä saanut ruoan murua. Mutta kun Ingunn esitti, että he istuisivat tänne siimekseen puron laidalle, vastasi Olav lyhyeen, että minkä hän oli sanonut, sen hän oli sanonut. Kun hän näki veneen, he saattaisivat aterioida ennen rannasta lähtöään, mutta ei ennemmin.

"Sinä tahdot aina määrätä", sanoi Ingunn vähän nyrpeissään.

"Jos minä antaisin sinun määrätä, niin me tulisimme kaupunkiin huomisaamuna. Mutta jos sinä tottelet minua, ehdimme ehkä takaisin Frettasteiniin siksi."

Silloin toinen nauroi, heitti pois kukkansa ja juoksi hänet kiinni.

Rinnettä laskeutuessaan nuoret olivat vähän väliä yhdyttäneet puron, joka juoksi Frettasteinin rakennusten pohjoispuolelta. Alhaalla laaksossa se laajeni joeksi — ja tasamaalla, ennen vuonoon laskemistaan, se paisui yhä vierien leveänä, matalana vetenä suurten litteiden kivimukuloiden peittämässä uomassa. Vuono teki tässä laajan puolipyöreän lahden; koko vuonon ranta oli täynnä teräviä, harmaita, vuorilta rapisseita kiviä. Ainoastaan joen vartta reunustivat korkeat, vanhat lepät merenrantaan asti.

Joen suussa, missä ranta yhtyy vihreään turpeeseen, kiemurteli polku kiviraunion ohi. Molemmat pysähtyivät, lukivat kiireesti Paternosterin ja Ave Marian sekä viskasivat yhden kiven raunioon merkiksi, että olivat täyttäneet velvollisuutensa vainajaa kohtaan. Hän kuului olleen semmoinen, joka oli itse päättänyt päivänsä, mutta se oli tapahtunut niin kauan aikaa sitten, etteivät Olav ja Ingunn ainakaan olleet kuulleet, kuka tuo onneton oli mahtanut olla.

Heidän täytyi kahlata joen yli päästäkseen niemelle, josta Olav oli aikonut saada lainaksi veneen. Häneltä se kävi vaivattomasti, hän kun oli avojaloin, mutta Ingunn ei ollut ottanut montakaan askelta vedessä, ennen kuin alkoi ruikuttaa, että pyöreät kivet luisuivat hänen jalkojensa alta, että vesi oli kylmää ja että hänen parhaat kenkänsä menivät piloille.

"Seiso paikallasi, niin minä tulen ottamaan sinut", sanoi Olav kahlaten takaisin hänen luokseen.

Mutta nostettuaan hänet syliinsä ei Olav voinut nähdä, minne asetti jalkansa, ja keskellä virtaa he kaatuivat nurin.

Ihan ensiksi jääkylmä vesi aivan kuin salpasi Olavin hengityksen — koko maailma näytti olevan kaatumaisillaan. Ja koko elämän ajaksi painui hänen mieleensä lähtemättömästi kuva siitä, miltä kaikki oli näyttänyt hänen viruessaan vedessä Ingunn sylissään: lepänlehtien välitse vilkkui valoa ja varjoa pyöreinä pilkkuina vilisevään veteen, edempänä auringonpaisteessa kiemurteli rannan pitkä, harmaa viiva, ja meri kimmelsi sinisenä.

Sitten hän kompuroi pystyyn läpimärkänä ja häpeissään, kumman nolona ja avuttomana — ja he kahlasivat maihin. Ingunn voivotteli pudistaessaan vettä hihoistaan ja kiersi vuoroin palmikoitaan, vuoroin hameensa helmaa. Hän oli satuttanut itsensä kiviin, valitti hän vielä.

"Pidä nyt suusi", pyysi Olav hiljaa ja onnettomana. "Pitääkö sinun ruikuttaa kaikesta joutavasta —."

Taivas oli nyt sininen ja pilvetön, ja vuono melkein tasaisen kiiltävä, pinnassa vain pientä auringonvälkettä. Sen tyvenessä kuvastui vastaranta kuusimetsän keskeltä pilkottavine lehtipuupyörylöineen ja ylemmäs rinteelle rakennettuine taloineen ja aitoineen. Oli tullut kauhean kuuma — kesäinen päivä tuoksui makeasti ja voimakkaasti noiden kahden nuoren ympärillä. Mutta näissä vaatteissaan heistä tuntui niemen nokassa kasvavan koivumetsän ilmava siimeskin kolealta.

Kalastajaeukon mökki oli vain turvetölli, jonka ainoassa päädyssä oli oven sija. Muuta rakennuksen tapaista ei ollut kuin kivestä ja sammalesta kyhätty karjakarsina, jonka sivusta ulkoni avonainen katos heinäkekojen ja lehtikerppujen suojaksi pahimmilta talvisäiltä. Oven edessä oli kasoittain mädänneitä kalantotkuja, jotka oli viskattu ulos. Niistä lähti inhottava löyhkä, ja lasten kulkiessa ohi surahti niistä sinisiä kärpäsiä pilvenä ilmaan. Noissa tunkiokasoissa vongerteli ja kuhisi — ne olivat täynnä matoja — ja kun Olav oli ilmaissut asiansa ja eukko luvannut heille veneensä, tarttui Olav eväsreppuun ja lähti lehtoa kohti. Hän ei ollut pikkupojasta asti voinut inhoamatta nähdä matojen elävän jätteissä.

Mutta Ingunn oli ottanut kappaleen savustettua sianlihaa leskivaimolle, Audille. Tämä oli Steinfinnin orjien jälkeläisiä ja ryhtyi nyt kyselemään talon kuulumisia, ja Ingunnin oli odotettava hetkinen.

Poika oli löytänyt kuivan aurinkoisen kummun veden partaalta; siinä heidän oli hyvä kuivatella itseään syödessään. Vähän ajan perästä Ingunn tuli siihen kantaen kulhossa vastalypsettyä maitoa. Ja koska nyt oli tiedossa ruokaa, ja veneasia oli selvä, tuli Olav äkkiä mainion hyvälle tuulelle — oli sentään mukavaa liikkua omilla asioillaan matkalla Hamariin. Ja oikeastaan hän oli hyvillään siitäkin, että Ingunn oli lähtenyt mukaan; hän oli tottunut siihen, että tämä aina oli hänen lähellään, ja vaikka tyttö joskus saattoi käydä vähän harmilliseksi, hän oli tottunut siihenkin.

Syötyään Olav tuli uneliaaksi — Steinfinnin rengit eivät nousseet kovin varhain aamulla. Hän oikaisi itsensä mäen rintaan pää käsivarsiin haudattuna antaen auringon paahtaa märkää selkäänsä, eikä hän enää kärttänyt Ingunnia joutumaan. Silloin tämä äkkiä tokaisi, että mitähän, jos he menisivät uimaan.

Olav havahtui ja kohosi istualleen.

"Vesi on liian kylmää —." Mutta yhtäkkiä hän punehtui, tuli yhä punaisemmaksi. Hän käänsi syrjään päänsä ja jäi tuijottamaan maahan.

"Minun on kylmä näissä märissä vaatteissa", sanoi Ingunn. "Siitä tulisi niin hyvä lämmin perästäpäin." Samassa hän heilautti palmikot vanteeksi päänsä ympäri, hypähti ylös ja irrotti vyönsä.

"En minä viitsi", kuiskasi Olav epävarmasti. Hänen poskiaan ja kulmiaan kuumotti kuin tulessa. Yhtäkkiä hän kavahti seisaalleen ja sanomatta sanaakaan lähti menemään maalle päin, männikköä kohti.

Ingunn katsoi tuokion hänen jälkeensä. Hän oli tottunut siihen, että Olav otti nokkaansa, jollei Ingunn tahtonut tehdä kuten hän sanoi. Meni ja murjotti, kunnes taas itsestään leppyi. Hän riisuutui tyynen välinpitämättömästi, astui horjuen teräviä kiviä pitkin, jotka pistelivät hänen paljaita jalkojaan, kunnes ehti paikalle, missä oli palanen hiekkapohjaa.

Olav kulki kiireesti karhunsammalta pitkin, joka ritisi hänen askeltensa alla. Se oli jo aivan kuivaa näillä mereen pistävillä rantaluodoilla — ja männyt hikoilivat pihkanhajua. Ei ollut kuin kivenheitto niemen toiselle puolelle.

Iso alaston paasi pisti esiin vedestä. Olav hyppäsi sille ja paneutui pitkäkseen kasvot käsiin peitettyinä.

Sitten hän tuli ajatelleeksi — eihän Ingunn vain mahtanut hukkua —. Ei hänen ehkä olisi pitänyt lähteä pois. Mutta hän ei voinut mennä takaisin —.

Vedenpohja värehti aivan kuin kultaisen verkon peittämänä, joka oli vedetty yli kivien ja liejun — se oli auringonvälkkeen heijastelua pinnassa. Häntä alkoi pyörryttää, kun hän tuijotti alas — hänestä tuntui kuin hän olisi purjehtinut. Kivi, jolla hän makasi, näytti kulkevan eteenpäin vedessä.

Ja kaiken aikaa hänen täytyi ajatella Ingunnia ja kiusaantua siitä. Hänestä tuntui kuin hän olisi syöksynyt syntiin ja häpeään, ja hän suri sitä. Heidän oli ollut tapana heittäytyä uimaan omasta veneestään, joka oli ylhäällä lammen rannassa, ja he olivat uineet rinnan ruskeassa vedessä, johon kukkivat kuuset sirottivat keltaista tomuaan. Mutta tästä lähin he eivät voineet uida yhdessä kuten ennen —.

Nyt tuntui taas samalta kuin hänen kaatuessaan jokeen, jolloin koko tuttu maailma oli näyttänyt olevan ylösalaisin. — Tuntui kuin hän olisi kaatunut uudestaan; hän virui siinä nöyryytettynä, häpeissään ja kauhistuneena ja näki sen, minkä oli nähnyt joka päivä, aivan kuin toiselta puolelta, siksi että oli langennut ja makasi maassa.

Hänestä oli ollut niin selvää ja yksinkertaista, että hän naisi Ingunnin heidän kasvettuaan suuriksi. Hän oli aivan kuin odottanut, että se tapahtuisi sitten, kun Steinfinn niin päättäisi. Tosin häntä hiukan kutkutti Steinfinnin renkien lörpöttely naisista. Mutta hänestä oli ollut päivänselvää, että nämä olivat sellaisia, — eihän heillä ollut mökkiä eikä kontua — mutta hänen, perintötilallisen ja omavaraisen miehen täytyi olla toisenlainen. Hänen rauhaansa ei ollut milloinkaan rikkonut ajatus, että hän ja Ingunn kerran eläisivät yhdessä ja siittäisivät lapsia, jotka perisivät heidän omaisuutensa.

Nyt hänestä tuntui kuin hän olisi joutunut petoksen uhriksi — hän oli muuttunut toiseksi, ja Ingunn oli muuttunut toiseksi hänen mielessään. He olivat tulemassa aikaihmisiksi, vaikkei kukaan ollut sanonut heille, että he tulisivat sellaisiksi nyt — ja se, mitä Steinfinnin miehet ja näiden naiset tekivät, se — niin, se viekoitteli myös häntä, siitä huolimatta, että Ingunn oli hänen kihlattu morsiamensa ja että hänellä oli kartano ja että Ingunnilla oli valmiit myötäjäiset kirstussaan.

Hän näki vielä Ingunnin makaamassa vatsallaan kuivassa, lyhyessä ruohossa ja nojaavan toiseen käsivarteen, niin että puku pingottui kireäksi poven hentojen kupuroiden yli; kellanruskeat palmikot kiemurtelivat kuin käärmeet kanervikossa. Ingunnin ehdottaessa, että he uisivat yhdessä, oli hänessä herännyt ilkeä ajatus sekä nimetön ahdistus, väkevä kuin kuolemanpelko, sillä hänestä tuntui kuin he olisivat olleet kaksi kevättulvan irtitempaamaa puuta, jotka ajelehtivat virran mukana — ja hän pelkäsi, että virta erottaisi heidät toisistaan. — Ja yhdessä tulisessa tuokiossa hänestä tuntui kuin hän olisi tiennyt perin juurin, mitä merkitsi omistaa hänet ja mitä kadottaa hänet —.

Mutta eihän näissä tämmöisissä ajatuksissa ollut mitään järkeä, koska heidän kohtalonsa määrääjät tahtoivat, että heidän oli kuuluttava yhteen. Ei kukaan eikä mikään tahtonut erottaa heitä. Ja kuitenkin hän tunsi pelosta väristen lapsekkaan turvallisuudentunteensa kutistuvan kokoon ja katoavan — tunteen siitä, että hänen päivänsä olivat elämänajaksi pujotellut yhteen kuin helmet nauhaan. Hän ei voinut olla ajattelematta, että jos Ingunn otettaisiin häneltä pois, hän ei tietäisi mitään tulevaisuudesta. Jostakin hänen olemuksensa perukoista mumisi kiusaajan ääni, että hänen oli taattava tämä itselleen, kuten eräät rahvaan miehet takasivat itselleen sen rahvaan naisen, johon heidän mielensä paloi — ja jos joku ojentaisi kätensä hänen omaansa kohti, hän hurjistuisi kuin irvistelevä koirassusi saaliinsa ääressä, kuin ori, joka nousee takajaloilleen raivosta korskuen ja asettuu karhua vastaan, tanssien, taistellen tammoistaan henkiin ja veriin, näiden seistessä piirissä pelokkaiden, vapisevien varsojen ympärillä.

Poika makasi liikkumatta, tuijotti veden läikehtivään valokisaan puolipökerryksissä ja posket hehkuen, taistellen tätä uutta tunnetta vastaan — sekä sitä, minkä hän ymmärsi, että sitä, minkä hän vasta hämärästi vaistosi. Ingunnin huutaessa hänelle aivan hänen takanaan hän kimmahti pystyyn kuin unesta heräten.

"Sinä olit tyhmä, kun et viitsinyt lähteä uimaan", tyttö sanoi.

"Mennään nyt!" Olav hyppäsi rannalle, astui reippaasti hänen edellään nientä kohden ja sanoi: "Olemme kuhnailleet jo liian kauan."

Soudettuaan kappaleen matkaa hän tyyntyi. Tuntui hyvältä saada liikuttaa ruumistaan säännöllisin nykäyksin. Aironhankaimien natina, veneen alla lipisevä vesi viihdytti hänen levottomuuttaan ja jännitystään.

Aurinko valoi polttavaa hellettään ja silmiä häikäisi ja pisteli katsoipa taivaalle tai selälle — rannat olivat paksunaan auerta. Ja kun Olav oli soutanut pari tuntia, alkoi häntä kovasti uuvuttaa. Vene oli raskas, eikä hän ollut tullut ajatelleeksi, että oli tottumaton soutamaan. Tämä oli toista kuin sauvominen ja melominen kotilammella. Hänen täytyi pysytellä ulapalla, sillä ranta teki mutkia ja poukamia — toisinaan hän pelkäsi kadottavansa suunnan. — Kaupunkihan saattoi olla jonkun tuollaisen niemen takana, näkymättömänä heidän soutureitilleen — kukaties hän oli soutanut ohi. Olav huomasi heidän kulkevan aivan vieraita seutuja; hän ei muistanut mitään viime kerralta, jolloin hän oli kulkenut samaa tietä.

Päivä paahtoi hänen selkäänsä, kädet olivat rakoilla ja jalat puutuneet pitkästä ponnistamisesta veneen kaarta vasten. Mutta kipeimmältä tuntui niskassa, kaulanikaman yläpuolella. — Vesi välkkyi laajana tuon pikku veneen ympärillä — maihin oli pitkä matka. Väliin hän tunsi soutavansa vastavirtaa. Eikä yhtään alusta näkynyt liikkeellä, ei ulompana selällä eikä rannan puolella. Olav kiskoi ja kiskoi, mieli mustana, peläten, ettei milloinkaan pääsisi kaupunkiin.

Ingunn istui perässä, vasten auringonpaistetta, ja hänen punainen pukunsa hehkui ja välkähteli heittäen hohdettaan kasvoillekin, jotka olivat samettihupun varjossa. Hän oli viskannut ylleen Olavin viitan, sillä vesillä tuntui vähän viileältä jouten istuen, kuten hän selitti, ja hän oli vetänyt mustan samettihupun päänsä yli auringon suojaksi. Viitta oli todella upea, se oli kudottu sinivihreästä flanderinkankaasta — Olavin Hestvikenistä saamia peruja. Ingunn näytti komealta avarissa vaatteissaan. Hän viipotti kättään vedessä — ja Olav tunsi aivan kuin ruumiillista kateutta kuvitellessaan, miten hyvältä ja vilpoiselta se mahtoi tuntua. Tyttö oli terveen ja raikkaan näköinen — mikäs hänen oli olla!

Sitten hän tarttui lujemmin airoihin — sitä lujemmin, mitä ankarampaa pakotusta hän tunsi käsissä, hartioissa ja ristiluissa; hän puri hammasta ja souti jonkin matkaa niin, että kokka kohisi. Tämä souturetki oli kuin urotyö, jonka hän suoritti Ingunnin tähden — ja mieli ylpeänä ja vääryyttä kärsivän apeana hän tiesi, ettei hän siitä saisi kiitosta koskaan: toinen istuu vain siinä leikkien kädellään laidan yli kumartuneena, tuntematta, että minä raadan. Hiki valui hänen ruumistaan pitkin, ja pieneksi jäänyt mekko kiristi ja hankasi yhä pahemmin kainaloita. Hän ei enää muistanut liikkuvansa omalla asiallaan — ja jälleen hän puri yhteen huulensa, pyyhkäisi kädellään punaisia, hiestyneitä kasvojaan ja vetäisi taas muutaman huikean aironvedon.

"Nyt näkyvät kirkontornit metsän takaa", sanoi Ingunn samassa.

Olav kääntyi katsomaan olkansa yli — hänen jäykistynyt niskansa oli armottoman hellä. Toivottoman leveän selän päässä näkyivät Kristuksenkirkon vaaleat kivitornit erään niemen metsikön takaa. Mutta nyt hän oli niin väsynyt, että olisi kernaasti heittänyt kaiken sikseen.

Hän kiersi niemen, jonka uloimmassa kärjessä paalutetulle pohjalle rakennettu saarnaveljien luostari sijaitsi; siinä oli rykelmä mustanruskeita puurakennuksia pystyhirsisen kirkon ympärillä, jonka tervatut pärekatot kohosivat toinen toistaan korkeammalle; niiden kulmauksista pisti ulos puusta veistettyjä lohikäärmeenpäitä, ja harjalla olevaa kellosuojusta koristivat kullatut tuuliviirit.

Olav laski munkkien laituriin. Hän pesi pois enimmän hien ennen kuin kompuroi veneestä jäsenet jäykkinä. Ingunn seisoi jo luostarin portilla puhelemassa maallikkoveljen kanssa, joka ohjaili työmiehiä — nämä olivat kantamassa tavarapakkoja rahtilaivaan. Veli Vegard kuuluu olevan kotona, sanoi Ingunn Olaville hänen tultuaan siihen — heidän täytyi pyytää saada puhutella häntä; hän osasi parhaiten neuvoa heitä.

Olavin mielestä heidän ei sopinut vaivata munkkia semmoisella pikkuasialla. Veli Vegard kävi pari kertaa vuodessa Frettasteinissa, ja hän oli lasten rippi-isä. Hän oli viisas ja ystävällinen mies ja käytti mielellään tilaisuutta antaakseen heille neuvoa ja opastusta, jota sen talon nuoret eivät juuri saaneet liikaa, mutta Olav ei ollut koskaan puhunut sanaakaan veli Vegardille tämän ensin puhuttelematta häntä, ja hänestä tuntui liian rohkealta pyytää tätä vaivautumaan heidän tähtensä puhetupaan. Saisivathan he tietää tien sepän luokse portinvartijaltakin.

Mutta Ingunn ei hellittänyt. Olihan Olav itsekin maininnut, että saattoi olla varomatonta jättää tällaista kalleutta sepän haltuun, jota he eivät tunteneet. Ehkä veli Vegard lähettäisi jonkun luostariveljen heidän mukanaan — ehkä hän tarjoutuisi itsekin heitä saattamaan. Sitä Olav ei sanonut uskovansa. Mutta hän alistui Ingunnin tahtoon.

Tytöllä oli pieni syrjäajatus, mutta sitä hän ei ilmaissut. Kerran, kauan sitten hän oli käynyt luostarissa isänsä kanssa, ja silloin he olivat saaneet viiniä, jota munkit valmistivat omenista ja puutarhamarjoista. Niin makeaa ja hyvää juomaa hän ei ollut juonut sitä ennen eikä sen jälkeen — ja hän toivoi nyt salaa, että veli Vegard käskisi tarjoamaan heille tilkan sitä.

Parlatorio oli vain majatalon kamari — luostari oli köyhä, mutta tyttö ja poika eivät olleet nähneet muita, ja heistä tämä oli kaunis ja komea huone suurine oven yläpuolella riippuvine ristiinnaulitunkuvineen. Tuokion kuluttua veli Vegard ilmestyi sisään; hän oli kookas, keski-ikäinen, ahavoitunut mies, jolla oli harmahtava hiusseppel.

Hän vastasi ystävällisesti nuorten tervehdykseen, mutta hänellä näytti olevan kiire. Nolona ja hämillään Olav esitti asiansa. Veli Vegard neuvoi heille lyhyeen ja selvästi tien: ohi Kristuksenkirkon itään Grønnegatea pitkin, ohi Krosskirkon ja alas oikealle Karl Kjetten puutarhan aidanviertä sekä edelleen mäkeä alas kedolle, missä on lampi; sepän talo on suurin niistä kolmesta, jotka ovat tuon pikku lammen toisella puolen. Sitten hän sanoi hyvästi ja aikoi lähteä. "Kai te olette täällä yötä?"

Olav vastasi heidän aikovan lähteä kotimatkalle iltarukouksen jälkeen.

"Mutta maitoa te kai ainakin tahdotte — ja tulettehan tänne iltarukoukseen?"

Tähän heidän täytyi vastata kiittäen. Mutta Ingunn näytti vähän pettyneeltä. Hän oli toivonut saavansa muuta kuin paljasta maitoa ja oli iloinnut siitä, että saisi kuulla iltarukouksen tuomiokirkossa; oppilaiden laulu oli niin kaunista.

Munkki oli jo ovella, kun hän äkkiä kääntyi aivan kuin jotakin muistaen:

"Vai niin — Steinfinnillä on siis asiaa Jon sepälle? Käytkö sinä pyytämässä mestariseppää Frettasteiniin, Olav?" kysyi hän aivan kuin hiukan jännittyneesti.

"En, isä. Minulla on vain omaa asiaa." Olav sanoi, mitä se oli, ja näytti kirvestä.

"Tämä on kaunis ase, poikani", sanoi hän, mutta teki sen kylmemmin kuin mitä Olav olisi luullut kenenkään voivan puhua hänen kirveestään. Veli Vegard katseli terässä olevia kultariimuja. "Tämä on vanha kalu — sellaisia ei tehdä enää. Se on kai perintökappale?"

"Niin on, isä. Olen saanut sen isältäni."

"Olen kuullut puhuttavan samanlaisesta tapparasta, jonka piti olla Dyfrinissä — ennen — siihen aikaan, kun vanha maavouti eli. Siitä taitaa olla jo satakunta vuotta. Siitä kirveestä tiedettiin monta tarinaa; sillä oli erityinen nimikin, Jarnglumra."

"Minun sukuni on sieltä kotoisin — Olav ja Torgils kulkevat vieläkin meidän perintöniminämme. Mutta tämän nimi on Ættarfylgja — enkä minä tiedä, miten se on joutunut isäni haltuun."

"Tämä on kai sitten toinen — tämmöisiä tapparoita käytettiin paljon vanhaan aikaan", sanoi munkki silittäen kirveen kauniisti kaartuvaa terää. "Ja se on ehkä onneksi sinulle, poikani — ellen väärin muista, sanottiin tuon toisen kirveen tuottavan turmaa omistajalleen."

Hän uudisti nyt neuvonsa tiestä, hyvästeli heitä ystävällisesti ja meni.

He lähtivät siis seppää hakemaan. Ingunn astui edellä — hän näytti täysikasvuiselta neidolta laajoissa, maataviistävissä vaatteissaan. Olav tallusti perässä väsyneenä ja mieli lamassa. Hän oli iloinnut niin kovasti kaupunkimatkastaan — ei tiennyt oikein itsekään, mitä oli odottanut. Edellisinä kertoina kaupungissa käydessään hän oli ollut aikuisten seurassa, ja silloin oli ollut markkinat — ja hänen vakaville ja uteliaille silmilleen oli kaikki ollut jännittävän juhlallista: miesten kaupat, myyntikojut, rakennukset, kirkot, joissa he olivat käyneet; heitä oli kestitty oluella majapaikoissa, ja katu oli ollut täynnä väkeä ja hevosia. Nyt hän oli vain keskenkasvuinen poika, joka kulki tässä pikkutytön rinnalla, eikä hänellä ollut mitään paikkaa minne olisi voinut mennä — hän ei tuntenut ketään, hänellä ei ollut rahaa eikä hänellä ollut aikaa käydä kirkoissa. Parin tunnin kuluttua heidän täytyi lähteä kotiin päin. Ja häntä kauhisti sanomattomasti loputon soutumatka ja sen jälkeen kävely tunturinlaitaa ylös — Luoja ties, milloin he ehtisivät kotiin! Ja siellä odotti kai rangaistus karkumatkan johdosta!

He löysivät sepän. Tämä katsoi kirvestä kauan ja tarkasti, käänteli ja pyöritteli sitä ja sanoi, että sitä oli vaikea korjata. Nämä tapparat olivat joutuneet jo melkein kokonaan pois käytännöstä; niihin ei ollut helppo panna terää niin, ettei se ponnahtanut irti raskaasta iskusta joko vasten kypärää tahi vaikka vain kovaa kalloa. Se johtui terän muodosta, sen isosta puolikuunkaaresta ylhäällä ja alhaalla olevista lehdistä. Kyllähän hän koettaisi parastaan, mutta ei hän voinut luvata, ettei kultauksiin tulisi vikaa, kun hän kävi sitä hitsaamaan ja takomaan. — Olav mietti vähän, mutta ei nähnyt muutakaan neuvoa, vaan antoi kirveen sepälle ja sopi hänen kanssaan palkasta.

Mutta kun hän sanoi mistä oli kotoisin, katsoi seppä häneen tutkivasti.

"Sinulla taitaa olla kiire saada se takaisin? Vai niin — vai laitetaan
Frettasteinissä kirveet kuntoon?"

Olav sanoi, ettei hän tiennyt mitään siitä.

"Et tietenkään. Jos Steinfinn hautoo joitakin aikeita, niin eipä hän taida puhua siitä pikku miehille —."

Olav katsoi seppään aivan kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hillitsi itsensä. Hän sanoi vain hyvästi ja lähti.

He olivat kulkeneet lammen ohi, ja Ingunn tahtoi nyt kääntyä kujaan, joka vei takaisin Grønnegatenille. Mutta Olav pysäytti hänet käsivarresta sanoen: "Me menemme tästä."

Grønnegatenin varrella olevat talot olivat rakennetut harjun laitaan. Alapuolella virtasi likavesioja pellon syrjää pitkin kaupunkilaisten ulkosuojien ja kaalimaiden taitse. Ojan laitaan oli tallattu polku.

Puutarhojen haavat, omenapuut ja suuret ruusupensaat heittivät varjoa tielle, joten ilma tuntui viileältä ja tuoreelta. Siniset kärpäset singahtelivat kuin säkenet vihertävässä hämärässä, missä nokkoset ja kaikenkaltaiset paksut, korkeat rikkaruohot versoivat täydessä vapaudessa, sillä asukkaat heittivät jätteensä tälle puolen, ja jokaisen ulkosuojan takana oli lihavia tunkiokasoja. Polku oli liukas nesteistä, joita valui mätänevistä tunkiokasoista, ilma raskas huuruista — rannanhajuista, raatojen löyhkästä ja vienosta putken tuoksusta, joka kasvi reunusti ojan laitaa vihreään vivahtavine kukkaharsoineen.

Mutta ojan tuolla puolen helottivat vainiot täydessä iltapäiväauringon paisteessa; paikoitellen kohoavat lehdot loivat pitkiä varjoja kedolle. Se ulottui aina Strandgatenin vähäisiin rantataloihin — takimmaisena päilyi sininen, kullalle välkkyvä ulappa ynnä Helgeøenin matalat rannat iltapäiväautereessa.

Nuoret astelivat äänettöminä. Olav oli siirtynyt jonkun askeleen edelle. Täällä varjossa, puutarhojen takana, oli hyvin hiljaista — ainoastaan kärpäset surisivat. Jostakin ylempää kaupungin puolelta kuului lehmänkellon kalke. Käki kukahti kerran — aaveentapaisen selvästi ja pitkään mäen harjalla metsässä.

Sitten viilsi ilmaa taloista kuuluva naisen kirkaisu, ja sen jälkeen kuului miehen ja naisen naurua. Eräässä puutarhassa seisoi mies rutistaen naista takaapäin; sanko, jossa oli ollut kalanpäitä ja muuta jätettä, oli päässyt hänen käsistään ja kierinyt törmää alas aidan viereen, ja nuo kaksi tulivat suinpäin kisaten perästä.

Vaistomaisesti Olav oli pysähtynyt, kunnes Ingunn ehti saavuttaa hänet, ja hän jäi kulkemaan Ingunnin ja aidan väliin. Punastus levisi hitaasti hänen vaaleille kasvoilleen, ja hän katsoi maahan viedessään Ingunnin ohi. Hänen mieleensä muistuivat nuo kaupungin talot, joista Steinfinnin rengit olivat puhuneet niin paljon — ensi kerran hän tunsi olonsa tukalaksi ja kiihottuneeksi ajatellessaan niitä ja arvellessaan, mahtoiko tämäkin olla sellainen —.

Polku kääntyi, ja Olav ja Ingunn näkivät Kristuksenkirkon valtavat, vaaleanharmaat kiviseinät, lyijynvärisen katon sekä piispankartanon kivisen seinustan puiden takaa kappaleen matkaa edessään. Olav seisahtui ja kääntyi neitoa kohti.

"Kuule, Ingunn — kuulitko sinä, mitä veli Vegard ja seppä sanoivat?"

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Veli Vegard kysyi, oliko Steinfinn lähettänyt kutsumaan aseseppää Frettasteiniin", sanoi Olav hitaasti. "Ja Jon seppä kysyi, laitammeko me kuntoon kirveitämme."

"Mitä he tarkoittivat? Olav — sinä näytät niin kummalliselta!"

"En tiedä oikein — ellei käräjiltä rupea kuulumaan uutisia — ihmiset lähtevät kai kotiin käräjiltä juuri näinä päivinä, ensimmäiset heistä —."

"Mitä sinä tarkoitat — —?"

"Enhän minä tiedä. Ellei Steinfinn olisi antanut kuuluttaa jotakin —."

Yhtäkkiä neito kohotti molemmat kätensä ja laski ne Olavin rinnalle. Tämä laski omansa niiden päälle ja painoi niitä poveaan vasten. Ja heidän seistessään näin vyöryi Olavista uudestaan esiin sama uusi tunne kuin äsken, mutta vielä äskeistä väkevämpänä, tunne, että he nyt olivat joutuneet käymistilaan — kaikki tähänastinen oli iäksi ohi, ja he soljuivat uutta, tuntematonta kohti. Mutta tuijottaessaan Ingunnin tummiin, kysyviin silmiin hän näki tämänkin tuntevan sen. Ja hän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, että neito oli kääntynyt hänen puoleensa ja turvautunut häneen, koska hänessä liikkui samaa kuin Olavissa itsessään — hän oli tuntenut muutoksen, joka koski heitä ja heidän elämäänsä, ja hän tarttui nyt vaistomaisesti kasvinveljeensä siksi, että he olivat kasvaneet toinen toiseensa laiminlyödyn ja orvon lapsuutensa kuluessa, niin että he nyt olivat toisilleen likeisemmät kuin kukaan muu.

Ja tämä tunne oli sanomattoman suloinen. Ja heidän seistessään siinä yhä toisiaan katsellen oli kuin he olisivat tulleet yhdeksi lihaksi vain käsiensä lämpimästä puristuksesta. Kostea usva, joka tunkeutui polulta heidän märkien jalkineittensa läpi, lämmittävä auringonpaiste, väkevä tuoksujen sekoitus, jota he hengittivät, iltapäivän monet pienet äänet — oli kuin he olisivat tunteneet kaiken tämän yhden ruumiin aisteilla.

Kirkonkellot kumahtivat soimaan heidän mykän, hiljaisen huumauksensa yli — siinä kaikuivat tuomiokirkon tornikellon mahtavat malmiäänet ja Kross-kirkon pienen innokkaan kellon läppäykset — ja niemellä Olavin-luostarissakin soitettiin. Olav päästi neidon kädet ja sanoi:

"Meidän täytyy joutua."

Molemmista tuntui kuin kellonsoitto olisi julistanut ihmeen täyttymistä. Vaistomaisesti he tarttuivat toinen toisensa käteen aivan kuin vastavihitty pari ja kulkivat edelleen käsi kädessä kaupungin laitaan asti.

Munkit olivat jo alkaneet iltaveisuun kuorissa Olavin ja Ingunnin astuessa pieneen, pimeään kirkkoon. Mitään muita tulia ei ollut sytytetty kuin sakariston edessä palava lamppu ja munkkien pulpeteilla olevat tuikut. Kuvat ja metallikoristukset häämöttivät vain epäselvästi ruskean hämärän läpi, joka tiheni pimeydeksi katon hirsiristikon alla. Tuoksui väkevästi tervalle, josta kirkko äskettäin oli saanut jokavuotisen sivelynsä, ja sitten tuntui vielä heikko, pistävä suitsutuksen lemu päivämessun jäljeltä.

Omituisen mielenliikutuksen vallassa he jäivät polvilleen oven eteen, kylki kyljessä, taivuttaen päänsä tavallista syvempään ja kuiskaten rukouksensa harvinaisen hartaasti. Sitten he nousivat ja pujahtivat kumpikin puolelleen.

Kirkossa oli niukasti väkeä. Miesten puolella istui muutama vanhus penkillä, ja pari nuorempaa miestä oli polvillaan ahtaassa laivassa penkkien ja pilareiden välissä — nämä olivat nähtävästi enimmäkseen luostarin työntekijöitä. Naisten puolella ei näkynyt ketään muita kuin Ingunn; hän seisoi etumaisimpaan pylvääseen nojaten koettaen erottaa sivualttarin baldakiiniin maalattuja kuvia.

Olav istuutui penkille — nyt hän tunsi jälleen, miten hirveän kankea hänen ruumiinsa oli. Ja kämmenissä oli vesirakkoja.

Poika ei käsittänyt mitään munkkien veisusta. Daavidin psalmeista hän oli oppinut ainoastaan Misereren ja De Profundiksen ja nämäkin mitenkuten. Mutta sävel oli tuttu — hän näki sen edessään kuin pitkän, matalan aallonharjan, joka murtui hiljaa pärskähtäen kiviin sekä vieri sitten takaisin, ja alussa, joka kerran munkkien tullessa psalmin päähän ja laulaessa sanoja: Gloria Patri, et Filio, et Spiritui Sancto, kuiskasi hän vastauksen: sicut erat in principio et nunc et semper et in saecula saeculorum. Amen. Esilaulajamunkilla oli syvä, kaunis, tumma ääni. Mielihyvän horteessa Olav kuunteli tuota laajaa, yksinäistä, paisuvaa miesääntä sekä kuoroa, joka yhtyi lauluun säkeistö säkeistöltä psalmien loppuun asti. Kaikkien päivän vaihtelevien mielenliikkeiden jälkeen hänen sieluunsa laskeutui rauha hänen istuessaan pimeässä kirkossa ja katsellessaan laulavia, valkopukuisia munkkeja ja kuoriristikon takaa lepattavia pieniä valonliekkejä. Hän päätti tehdä hyvää ja karttaa pahaa — kyllä kai Jumalan voima ja armo sitten suojelee häntä kaikista vaaroista —.

— Kuvat alkoivat elää hänen mielessään — hän näki veneen, Ingunnin ja samettihupun noiden vaaleiden kasvojen ympärillä, veden välkkeen hänen takanaan, veneen pohjalaudat pienine kalansuomuineen — varjoisan, kostean tien nokkosten ja putkikukkien välissä — aidan, jonka yli he olivat kavunneet, ja kukkaniityn, jota pitkin he olivat juosseet mäkeä alas — kultaisen verkon meren pohjassa — kaikki tämä kulki vaihtelevina näkyinä hänen suljettujen, kirpelöivien luomiensa editse.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä olkapäästä.

"Sinä olet nukkunut", sanoi hän nuhdellen.

Kirkko oli tyhjä, ja aivan hänen vieressään oleva eteläinen ovi oli auki luostarin vihantaan pihaan, jota iltarusko valaisi. Olav haukotteli ja oikaisi jäykistyneitä jäseniään. Hän pelkäsi kauheasti kotimatkaa, siksi hän sanoi vähän tavallista ankarammin:

"On pian aika lähteä, Ingunn."

"Niin on." Toinen huokasi raskaasti. "Kunpa olisimme voineet jäädä tänne yöksi."

"Tiedäthän sinä, ettemme voi."

"Silloin me olisimme saaneet kuulla aamumessun Kristuksenkirkossa. Me emme näe milloinkaan muita ihmisiä, kun meidän täytyy aina olla kotona — aika käy niin pitkäksi sillä lailla."

"Vielä se on kerran muuttuva."

"Mutta sinä olet ollut Oslossakin, Olav."

"Niin, mutta minä en muista mitään siitä matkasta."

"Kun me tulemme Hestvikeniin, niin sinun täytyy luvata, että otat minut kerran mukaasi sinne, markkinoille tai käräjiin."

"Enköpähän voine luvata tuota."

Olav oli niin nälkäinen, että hänen suoliaan kurni. Nyt maistui lämmin puuro ja ryynisöppö hyvältä luostarin vierastuvassa. Mutta koko ajan hänen täytyi ajatella kotimatkaa. Ja sitten hän oli huolissaan siitä, miten kirveen kävisi.

Mutta nyt he joutuivat puheisiin kahden miehen kanssa, jotka myös olivat ruoalla majatalossa. Nämä olivat kotoisin pienestä talosta, joka sijaitsi vähän kauempana pohjoiseen siitä niemestä, missä Olavin ja Ingunnin oli noustava maihin, ja he pyysivät päästä samaan matkaan. Mutta he halusivat viipyä completoriumiin asti.

Jälleen Olav istui pimeässä kirkossa kuunnellen syviä miesääniä, jotka lauloivat Kuningasten Kuninkaalle. Ja jälleen vilahtelivat pitkän seikkailurikkaan päivän kuvat hänen uupuneiden luomiensa editse — hän oli aivan nukkumaisillaan.

Hän heräsi siihen, että laulu siirtyi toiseen äänilajiin — ja nyt kaikui pienen, pimeän kirkon halki hymni:

Te lucis ante terminum
Rerum Creator poscimus
Ut pro tua clementia
Sis præsul et custodia.

Procul recedant somnia
Et noctium phantasmata;
Hostemque nostrum comprime,
Ne polluantur corpora.

Præsta, Pater piissime,
Patrique compar Unice,
Cum Spiritu Paraclito
Regnans per omne sæculum.

1. Ennen kuin päivä sammuu, rukoilemme me sinua, maailman Luoja, että olisit johdattajamme ja varjelijamme.

2. Pois väistyvät haaveet ja yön harhanäyt, vie kauas vihollisemme, ettei ruumiimme tahraantuisi.

3. Oi, kuule meitä, laupias Isä ynnä Ainosyntyinen poika, Isän kaltainen, joka Pyhän Hengen, Lohduttajan kera, hallitset iankaikkisesti.

(Ambrosiaaninen hymni 7:nneltä vuosisadalta.)

Tämän hän tunsi, Arnvid Finninpoika oli usein laulanut sitä kotona iltaisin, ja hän ymmärsi myös suunnilleen, mitä sanat merkitsivät norjaksi. Hiljaa hän painui polvilleen penkin eteen ja kasvot ristiinliitettyjä käsiä vasten painettuina luki iltarukouksensa.

Taivas oli peittynyt pilveen, kun he lähtivät rantaan; harmaita hattaransiekaleita ajelehti korkealla, ja vuono oli lyijynharmaa, tummien vihurijuovien halkoma. Molemmilla rinteillä kasvavat metsät seisoivat pimeyttä uhoavina.

Vieraat miehet tarjoutuivat soutamaan, ja Olav kävi istumaan perään Ingunnin viereen. Heillä oli toinen vauhti nyt, kun nämä kaksi talonpoikaa vetivät pitkiä, nasevia vetoja, mutta Olav ei tuntenut sen loukkaavan pahasti miehenylpeyttään — teki niin hyvää saada istua ja antaa toisten soutaa.

Hetken kuluttua tipahti pari sadepisaraa. Ingunn levitti avaraa, laajalaskoksista kaapuansa ja pyysi Olaviakin kääriytymään sen sisään.

Ja niin he istuivat molemmat sen sisässä. Olavin täytyi kietoa käsivartensa tytön vyötäisten ympäri. Tämä oli hento ja suloinen, lämmin ja pehmeä pidellä. Vene kiiti kuin lentäen veden halki harmaansiintoisessa kesäyössä. Ulapalla ja harjujen laella näkyi vaaleampia usvariuttoja, jotka antoivat sadetta, mutta he säästyivät siltä. Jonkin ajan kuluttua nuo kaksi nuorta päätä painuivat toisiaan kohti — poski poskea vasten. Miehet nauroivat ja käskivät heidän ruveta pitkäkseen veneen pohjalle, heidän tyhjien säkkiensä päälle.

Ingunn kääriytyi heti keräksi Olavin viereen ja nukkui. Olav oli puolipitkänään, niska takatuhtoa vasten — — väliin hän aukaisi silmänsä ja katsoi ylös pilviselle taivaalle. Ja hänestä tuntui kuin väsymys olisi leijaillut hänen ympärillään; se tuntui niin ihmeen hyvältä ja suloiselta. Hän kavahti pystyyn, kun vene karahti somerikkoon Audin mökin edessä.

Miehet nauroivat. Mitäpä he olisivat herättäneet häntä — eihän tämä soutumatka pitkä ollut —.

Oli keskiyö. Olav huomasi miesten soutaneen vähemmässä kuin puolessa siitä ajasta, mikä häneltä itseltään oli mennyt. Hän auttoi miehiä vetämään veneen maihin, sitten nämä toivottivat hyvää yötä ja lähtivät. Ensin he muuttuivat kahdeksi pikimustaksi täpläksi, jotka häipyivät lahden tummaan kivirantaan, ja sitten he katosivat kokonaan pimeään, pilviseen kesäyöhön.

Olav oli tullut märäksi pohjavedestä ja kankeaksi epämukavasta asennosta nukkuessaan, mutta Ingunn oli niin väsynyt, että melkein hieroi itkua — hän tahtoi välttämättä, että he lepäisivät ennen kuin lähtivät nousemaan rinnettä. Olav olisi oikeastaan mieluimmin lähtenyt heti — hän tunsi, että käveleminen raikkaassa, yöllisessä ilmassa olisi pehmittänyt hänen ruumistaan, ja hän pelkäsi, mitä Steinfinn sanoisi, jos oli jo tullut kotiin. Mutta Ingunn oli lopen väsynyt — Olav huomasi sen — ja molempia pelotti kulkea hautaraunion ohi, kuten heitä pelotti koko kulku yösydännä.

Niinpä he jakoivat eväsrepun tähteet ja kömpivät majaan.

Aivan oven suussa oli pieni tulisija, josta vielä hehkui lämpöä. Keskellä kulki ahdas käytävä, joka jakoi multalattian kahtia. Toisella puolen he kuulivat Audin kuorsaavan ja haparoivat astioiden ja tarvekalujen keskitse sille lavitsalle, jonka tiesivät olevan toisen seinän vierustalla.

Mutta Olav ei päässyt uneen. Sisällä oli savua lattiarajaan asti, siihen oli aivan tukehtua — ja tuoreen kalan ja savustetun kalan ja mädänneen kalan haju oli sietämätön. Ja hänen rasittuneita jäseniään kolotti ja nyki.

Ingunn makasi rauhattomasti, kääntelehtien edestakaisin pimeässä.

"Minä en saa tilaa päälleni — takana on varmaan kivipata."

Olav hapuili käsillään pataa koettaen työntää sen kauemmaksi, mutta siellä oli monenlaista kapinetta yhdessä pinossa, ja hänestä tuntui kuin kaikki romahtaisi heidän päälleen, jos hän liikuttaisi jotakin niistä. Ingunn pyörähti lähemmä laitaa ja tuli melkein hänen päälleen, tunki päänsä ja käsivartensa hänen rinnalleen äännähtäen 'painanko minä sinua' — ja nukkui samassa sikeästi.

Hetken kuluttua Olav vetäytyi kauemmas tuon lämpimän, unenraskaan ruumiin lähettyviltä. Vähän sen jälkeen hän sai asetetuksi jalkansa keskikäytävään, kohottautui ja pujahti ulos.

Oli jo valjennut vähän. Pieni, kylmä tuulenpuuska, aivan kuin kylmänväristys, kulki koivikon pitkien ritvojen välitse heittäen alas pari jäätävää pisaraa — vaisu vihuri lakaisi meren teräksenharmaata peilipintaa.

Olav katsoi maalle päin. Oli ihan käsittämättömän hiljaista — vielä ei ylhäältä taloista kuulunut mitään liikettä; ne nukkuivat, samoin pellot, niityt ja lehdot, kalpeina yön hämärässä. Kalliovieremän keskellä, lähimpien talojen takana, törrötti muutama yksinäinen, kuivettunut kuusi aivan kuin eloton haamu hiljaa ja suorana taivasta kohti. Taivas oli melkein valkoinen, sinertäen heikosti pohjoisessa, mustien latvojen takana. Ja vain kaikkein ylinnä ilmassa liikkui vielä jokin tumma pilvenmöhkäle. Tuntui hyvin yksinäiseltä seisoa tässä itsekseen tuota uutta tunnetta paossa, joka hätyytti häntä herkeämättä yhä kauemmaksi lapsuuden turvallisesta varmuudesta. Jokseenkin näihin aikoihin hän oli nousut vuoteesta eilen — nyt siitä tuntui olevan vuosia.

Hän seisoi paikallaan arkana ja mieli ahdistuneena, kuunnellen hiljaisuutta. Joskus kuului puisen kaulakellon kalahdus — eukon lehmä kulki lehdossa. Sitten kukahti käki aavemaisen selvästi ja etäisesti jossakin metsän pimennossa, ja pikkulinnut alkoivat heräillä. Mutta jokainen noista vähäisistä äänistä tuntui vain lisäävän hiljaisen avaruuden tunnetta.

Olav meni karjakarsinalle ja kurkisti sisään, mutta veti pois päänsä heti kun tunsi nenässään sieltä tunkevan löyhkän. Mutta seinän kyljessä olevan veneen alla maa oli tasainen ja kuiva — mäki oli ruskea ja paljas ja vähän risuinen talvellisten heinä- ja lehtikerppujen jäljiltä. Hän laskeutui pitkäkseen, kääriytyi kiemuraan kuin eläin ja vaipui samassa uneen.

Hän heräsi siihen, että Ingunn nykäisi häntä. Tyttö oli polvillaan hänen edessään ja kysyi: "Makaatko sinä täällä?"

"Sisällä oli niin paksu savu." Olav kohottautui polvilleen pudistellen roskia ja varpuja vaatteistaan.

Päivä putkahti esiin harjun takaa — kuusenlatvat hehkuivat kuin tulessa siltä kohden. Ja linnut lauloivat täyttä kurkkua metsän jokaisessa sopessa. Laakso ja syvänsininen selkä olivat vielä varjossa — mutta vastarannan ylimmällä töyräällä virtasi jo auringonpaiste yli metsän ja vihreiden niittyjen.

Olav ja Ingunn jäivät polvilleen toisiinsa kääntyneinä, aivan kuin ihmeissään. Ja sanomatta mitään he laskivat kätensä toistensa kaulalle ja taipuivat toistensa rintaa vasten.

Yhtaikaa he antoivat kätensä vaipua, katsoivat toisiinsa heikosti, ihmettelevästi hymyillen. Sitten Olav nosti kätensä ja kosketti tytön ohimoa. Hän työnsi taapäin kullanruskeat, pörröiset hiukset. Ja kun toinen antoi sen tapahtua, hän kiersi käsivartensa tämän ympäri, veti hänet luokseen ja suuteli häntä pitkään ja hartaasti suloisen, viekoittelevan kuopan viereen, hiusrajan alapuolelle.

Hän katsoi tyttöä kasvoihin sen tehtyään ja tunsi rajua, polttavaa iloa — tyttö piti siitä, että hän teki näin. Sitten he suutelivat toisiaan suulle, ja viimeksi poika uskalsi suudella häntä kurkun valkoiselle kaarelle.

Mutta he eivät sanoneet sanaakaan. Kun he nousivat seisaalleen, otti Olav tyhjän repun ja viitan ja lähti kulkemaan. Ja niin he astuivat ääneti, poika edellä ja tyttö perässä mäelle nousevaa tietä, aamuauringon paistaessa yhä pitemmälle laaksoon.

Ylempänä rinteellä olivat ihmiset jo jalkeilla kaikissa taloissa. Heidän kulkiessaan viimeistä metsätaivalta oli täysi päivä. Mutta kun he tulivat veräjälle, mistä Frettasteinin kartanomaa alkoi, eivät he nähneet ketään ulkona. Ehkä he sittenkin suoriutuisivat onnellisesti seikkailustaan.

Veräjän laidassa kasvavien pensaiden kohdalle he pysähtyivät hetkeksi ja katsoivat toisiinsa — ja äskeinen huima, onnellinen ihmetys syttyi uudelleen heidän silmiinsä. Poika hipaisi pikimmältään tytön kättä ennen kuin kääntyi takaisin veräjään päin ja alkoi laskea alas veräjäpuita.

Heidän tullessaan pihamaalle oli navetan ovi selällään, mutta ketään ei näkynyt. Ingunn lähti sitä aittaa kohti, missä hän oli nukkunut edellisen yön. Yhtäkkiä hän kääntyi ja tuli juosten takaisin Olavin luo.

"Sinun solkesi —", hän oli ottanut sen irti ja ojensi sitä Olaville.

"Saat pitää sen — minä annan sen sinulle", sanoi Olav kiireesti.
Sitten hän irrotti tytön pienen hopeasoljen, joka hänellä oli ollut
omansa vastineena, ja pisti sen Ingunnin käteen kultasoljen rinnalle.
"Ei, ei sinun pidä antaa omaasi sijaan. Kyllä minulla on solkia —."

Hän kääntyi, äkkiä punastuen, ei tahtonut kuunnella kiitoksia, vaan lähti kiireesti tupaa kohti.

Hän hengitti keventyneesti huomatessaan, ettei missään ollut liikettä. Yksi koirista nousi, tuli häntä kohti ja heilutti häntäänsä — Olav taputti sitä ja puheli sille vähän.

Hän oikaisihe ja haukotteli mielihyvästä saatuaan riisutuksi ahtaat vaatteensa. Mekko oli hangannut kovasti kainaloita — hän ei mitenkään voinut käyttää sitä enää, ennen kuin se oli korjattu. Ingunn osasi kai tehdä sen —.

Aikoessaan kiivetä sänkykomeroon hän näki jonkun nukkuvan siellä.
"Joko te tulette takaisin?" kysyi vieras unisesti. Olav tunsi Arnvid
Finninpojan äänestä.

"Minä tässä vain olen. Minä kävin kaupungissa asialla", lisäsi hän niin tyynesti kuin ei siinä olisi ollut mitään merkillistä, että hän toimitteli yksin asioita Hamarissa. Arnvid urahti jotakin. Kohta sen jälkeen molemmat kuorsasivat.

III

Herätessään Olav näki tupaan lankeavasta valosta, että päivä oli puolessa. Hän kohosi kyynärpäilleen — ja näki Ingunnin ja Arnvidin istuvan peräpenkillä. Tytön kasvojen ilme oli hyvin kummallinen — pelästynyt ja miettivä samalla kertaa.

Ingunn oli kuullut hänen liikkuvan ja nousi heti ja tuli joutuin hänen sänkynsä ääreen. Hänellä oli sama heleänpunainen puku kuin eilen — ja katsellessaan häntä eilisin uusin silmin Olavi sävähti kuumaksi ilosta, että Ingunn oli niin kaunis.

"Nyt me taidamme saada tietää, mitä veli Vegard tarkoitti — ja seppä — kun he puhuivat kirveistä", sanoi tyttö kiihtyneesti. "Arnvid sanoo Mattias Haraldinpojan olleen käräjillä ja lähteneen pohjoista kohti taloon, jonka hän omistaa Biridissä."

"Vai niin", sanoi Olav. Hän oli kumartunut sitomaan kengänhihnaansa. Sitten hän oikaisi itsensä suoraksi ja ojensi Arnvidille kätensä tervehdykseksi:

"Mitähän Steinfinn sanoo, kun hän saa kuulla siitä?"

"Hän on jo kuullut sen", vastasi Arnvid. "Siitä syystä hän ratsasti pohjoiseen Kolbeinia tapaamaan, kertoi Ingebjørg."

"Mene noutamaan minulle vähän ruokaa, Ingunn", sanoi Olav. Heti kun neito oli kadonnut tuvasta, hän kysyi Arnvidilta: "Tiedätkö sinä, mitä Steinfinn ajattelee tästä?"

"Minä tiedän, mitä Ingebjørg ajattelee", vastasi Arnvid.

"Sitä ei ole vaikea arvata."

Olav oli aina pitänyt Arnvid Finninpojasta eniten kaikista tuntemistaan miehistä — vaikkei hän ollut tullut sitä ajatelleeksi; hän viihtyi vain parhaiten tämän seurassa. Kuitenkaan hän ei olisi keksinyt sanoa tätä ystäväkseen — Arnvid oli ollut aikuinen mies ja naimisissa melkein niin kauan kuin Olav jaksoi muistaa ja oli nyt leskenä kolmatta vuotta.

Mutta tänään hänestä tuntui kuin heidän välinen ikäeronsa olisi pyyhkäisty pois. Hän tunsi olevansa täysikasvuinen ja tajusi toisen olevan vielä nuori mies; Amvid ei ollut vakaa ja maatunut mieleltään, kuten muut naineet miehet. Hänen avioliittonsa oli ollut ies, joka oli laskettu hänen hartioilleen kasvinaikana, ja sen jälkeen hän oli vaistomaisesti pyrkinyt peittämään umpeen sen jättämät jäljet — kaiken tämän Olav tajusi yhtäkkiä, voimatta sanoa, miten hän sen tiesi.

Samalla tapaa tuntui Arnvid tajuavan, että nuo kaksi nuorta olivat tulleet paljon lähemmäksi häntä iässä. Hän puhui heidän kanssaan kuin vertaistensa. Olavin syödessä istui Arnvid vuolemassa tuulessa kuivatetusta hirvenpotkasta ohuita, lehdenhienoja liuskareita, joita Ingunn mielellään pureskeli.

"Pahinta on, että Steinfinn on jättänyt loukkauksen painumaan niin pitkäksi aikaa", sanoi Arnvid. "Nyt on liian myöhä nostaa juttua — hänen täytyy vaatia kovaa kostoa, jos mieli puhdistaa kunniansa ihmisten silmissä."

"En minä ymmärrä, kuinka Steinfinn olisi voinut tehdä mitään tätä ennen — toinenhan rupesi tuumimaan toivioretkeä — puikki maasta häntä koipien välissä. Mutta nyt, kun meillä on kaksi housutonta lasta kuninkaina, uskaltaa mies taas heiluttaa käsivarttaan tarvitsematta kuulla talonpoikaiskäräjien tuomiota kunnia-asioissaan — olen kuullut Steinfinnin ja Kolbeinin puhuvan näin."

"Niin, taitaapa nyt yksi ja toinen valmistautua toimimaan omin päin piittaamatta maan taikka Jumalan laeista", sanoi Arnvid. "Kyllä moni varmaan verryttelee jäseniään tässä maassa nyt."

"Entä sinä?" kysyi Olav. "Etkö sinä tule mukaan, jos Steinfinn ja
Kolbein aikovat hyökätä Mattiaksen niskaan — kurittamaan häntä?"

Arnvid ei vastannut. Hän istui siinä vankkana ja hartiakkaana nojaten otsaansa kapeaan, hienomuotoiseen käteensä, niin että hänen pienet rumat kasvonsa olivat aivan peitossa.

Arnvid Finninpoika oli hyvin pitkä ja solakka, hänen kätensä ja jalkansa olivat erittäin kauniit. Mutta hän oli liian leveä- ja korkeahartiainen, ja hänellä oli hyvin pieni pää ja lyhyt kaula ja tämä sai melkein unohtamaan koko hänen ruumiinsa kauneuden. Hänen kasvonsa olivat myös oudonlaiset ja rumat, aivan kuin kokoonpuristetut; otsa oli leveä, lyhyt ja matala, leuka leveä ja tukka musta ja kiharainen, aivan kuin tamman otsatupsu. Mutta Olav huomasi nyt ensi kerran Arnvidin ja Ingunnin muistuttavan toisiaan — Arnvidillakin oli tuommoinen pieni, nykerö nenä, joka kuitenkin hänellä näytti jo juuresta littaan painuneelta. Ja samoin miehellä oli suuret, tummansiniset silmät, jotka piilivät syvällä otsan alla.

Arnvid ei kuulunut Steinfinnin sukuun, mutta Hovin Tore oli ollut naimisissa hänen isänsä sisaren kanssa. Eikä hänen raskaan, tumman rumuutensa ja Ingunnin rauhattoman viehkeyden yhtäläisyyttä voinut mitenkään kieltää.

"Sinä et halua liittyä sukuusi siinä mihin ryhdytään, huomaan minä", sanoi Olav hiukan korskeasti.

"En minä aio vetäytyä poiskaan", vastasi Arnvid.

"Mutta mitä Torfinn-piispa, isäsi, sanoo siitä, että liityt meidän joukkoomme, jos Steinfinn ryhtyy johonkin", kysyi Olav hymyillen äskeiseen korskeaan tapaansa.

"Hän on nyt Bjørgvinissä, niin ettei hän ehdi sanoa mitään, ennen kuin työ on tehty", sanoi Arnvid lyhyeen. "Minä en voi olla seuraamatta sukulaistani."

"Ethän sinä kuulukaan hänen pappeihinsa", jatkoi Olav äskeiseen sävyyn.

"En, ikävä kyllä", vastasi Arnvid. "Kunpa kuuluisinkin. Tämä Steinfinnin ja Mattiaksen asia — minä tarkoitan, että pahinta siinä on se, että se on päässyt tulemaan niin vanhaksi. Steinfinnin täytyy nyt tehdä jotakin, jotta hän saisi takaisin kunniansa. Mutta ymmärräthän, että silloin kaivetaan uudelleen esiin kaikki entiset puheet, joista on leviävä paha ääni. Minä en luule olevani suurempi pelkuri kuin muutkaan, mutta olisin suonut saavani pysyä tästä asiasta erossa."