language: Finnish

OLAVINLAPSET

Kirj.

Sigrid Undset

Tekijän luvin suomensi

Impi Sirkka

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1929.

ENSIMMÄINEN OSA

I.

Eräänä kevätpäivänä Olav kuljetti renkinsä kera lantaa iljannetta myöten pellolle.

Pohjoiseen päin viettävillä mailla jääpeite kiilsi ja kimmelsi vielä, mutta vesi juosta norisi jo Hesthammerilta ja kallionkylki paistatti päivää lahden toisella rannalla, auringon puolella. Härkätunturin punaisenharmaa kallioseinä kohosi merestä keväänhohtoisena. Maa heloitti petäjän juurella tummanruskeana, ja Kverndalenin puoleisella rinteellä pähkinäpensaikko oli täynnä keltaisia rönsyjä.

Eirik souteli lahdella — pojan punainen nuttu hohtaa heloitti keskellä sinistä vettä. Olav pysähtyi lapioonsa nojaten ja katseli pientä venettä — tuollaiseen sillä aina riitti aikaa! Pojan oli määrä kuljettaa muutamia lampaita toiselle rannalle, vuonat oli laskettu sinne metsään. Kyllä pojalla olisi tänään ollut kotonakin työtä. —

Silloin alkoi Olavin takaa kalliolta kuulua keveitä askeleita. Cecilia seisoi siinä auringon paisteessa, niin että sen säteet hohtivat hänen vaaleissa kiharoissaan. Hän istuutui paljaalle kivelle huudellen isälle ja näytellen kätösissään olevia leskenlehtiä.

Olav kielteli häntä tulemasta. »Älä tule, Cecilia — sinä vain likaat itsesi.» Hän nosti tytön kivelle. Tyttönen seisoi hieroen kukkiaan isän kasvoihin ja katsellen, tarttuiko niihin keltajauhoa. Eipä niissä juuri mitään ollutkaan — Cecilia oli murskannut kukat kourassaan, mutta hän naureskeli yhtä tyytyväisenä ja yritti kellata isää jälleen.

Olav tunsi kevään ensi kasvien raikkaankitkerän tuoksun. Kulunut talvi oli hänestä ollut pitkä kuin nälkävuosi, mutta nyt siinä seisoessaan ja tuntiessaan saappaitten kosteuden ja niihin tarttuneen tuoreen mullan painon kuuma riemu tulvahti läpi ruumiin. Täällä varjon puolellakin oli kalliopaaden takana peltoa peittänyt jääkuori kutistunut ja paljastanut kiven kupeelta pienen pälven. Levitetystä lannasta huokui voimakas tuoksu ja voimakas kevään lemu uhkui sillan luota merestä, tervasta, haloista ja vettyneestä puusta.

— Hän näki äsken Härkätunturin alla pienen purjeveneen, nyt se oli tulossa tännepäin. Hän ei tuntenut sitä, ehkäpä siinä oli kylään meneviä.

Hän pyyhkäisi käsistään paksumman lian ja talutti Cecilian kallion toiselle puolelle.

»Mene Livin luo — Liv, sinä et saa laskea lasta niin kauas luotasi, hänhän voisi suistua kalliolta alas!»

Tyttö kääntyi häneen päin hymyillen: »Kylläpä nyt on kaunis ilma!» Hän istui päivää paistattaen, ja korjattava vaatekappale virui kaukana nurmella.

Olav käänsi selkänsä tyytymättömänä ja palasi työhönsä. Äskeinen vene oli laskenut laiturin laitaan ja vieraat miehet kiipesivät Eirikin seurassa häntä kohti. Olav ei ollut heitä näkevinään, ennenkuin he pysähtyivät aitoviereen tervehtien.

Heitä oli kaksi keski-ikäistä, pitkää, laihansalskeata miestä, kyömynenäisiä ja ilosilmäisiä. Olav tunsi nyt, hän oli usein nähnyt heidät Oslossa, vaikkei ollut koskaan vaihtanut sanaakaan heidän kanssaan. He olivat englantilaisen asesepän Rikard Platemesterin poikia. Tämä oli nainut talon tyttären jostain vuonon länsipuolelta ja asettunut kaupunkiin asumaan. Olav ei voinut ymmärtää, mitä asiaa näillä miehillä olisi hänelle, mutta läksi kuitenkin heidän kanssaan sisään.

Saatuaan ruokaa ja istuessaan nyt oluthaarikan ääressä Torodd, vanhin heistä alkoi puhua: hän oli kuullut puhuttavan, että Olav aikoi purkaa kauppasitoumuksensa Claus Wiephartin kanssa. Kun Olav selitti, ettei hän tiennyt siitä mitään, Torodd kertoi kuulleensa kaupungissa, ettei Olav Auduninpoika ollutkaan tänä vuonna jättänyt tuotteitaan Claus Wiephartin myytäviksi.

Ei sen asian laita ihan sellainen ollut, Olav vastasi. Mutta pidettyään talvella vaimonsa maahanpanijaisia ne olivat nielleet paljon, ja vaimon kuolema oli estänyt häntä monin tavoin töihin tarttumasta. Nyt Olav luuli keksineensä heidän asiansa. Sitäpä saattaisikin ajatella, ehkäpä olisi hyvä hankkia toinen välittäjä —.

Silloin toinen veli, Galfrid, alkoi:

»Asianlaita on sellainen, Olav, että veljelläni ja minulla on asiaa Englantiin tänä kesänä. Me tiedämme, että sinä olet taitava laivuri ja sinähän tunnet maan jo entuudestaan — me emme ole siellä koskaan käyneet, vaikka siellä on isämme sukulaisia. Nyt me olemme kuulleet varmalta taholta, että sinä aiot tänä kesänä ulkomaille.»

Tällä aikaa Eirik oli pujahtanut ovesta sisälle sinivuokkoseppele käsissään. Olav tiesi, että pähkinämetsä lahden toisella puolella oli niitä sinisenään. Tuollaiseen lapsellisuuteen kuin kukkien keräilyyn kulutti pitkä poika kirkkaan, kiireellisen kevätpäivän —.

Eirik pysähtyi oven suuhun kuuntelemaan jännittyneenä odottaen samalla, että isä käskisi hänet ulos.

»Kuka sellaista on kertonut, Galfrid?» Olav kysyi.

Sitä oli jutellut veli Stefan, se samainen paljasjalkamunkki, joka oli viime kesänä oleskellut niin paljon näillä main. Rikardinpojat käväsivät usein fransiskaaniluostarissa, jossa eräs heidän veljistään oli munkkina. Siellä he olivat kuulleet Hestvikenin Olavin aikovan kesällä ulkomaille, mutta ettei hän suinkaan vielä ollut sopinut laivasta —.

Olav vaikeni. — Mutta mistä ihmeestä munkki oli saanut sen tietää— hän ei muistanut hiiskuneensakaan siitä kenellekään ihmiselle. Matkustaa — Jumala paratkoon, sehän oli hänen hartain halunsa — mutta ei suinkaan hän ollut aikonut panna sitä täytäntöön. Hänellä ei ollut minkäänlaista laivaa enemmän kuin lastiakaan ja aivan mahdottomalta hänestä tuntui yrittää muitten ihmisten mukana. Työtä olisi kotonakin yllin kyllin — kaikkihan oli emännän sairastaessa jäänyt rempalleen.

Mutta, nyt hänelle tarjoutuisi tilaisuus —!

Ja samassa kun hän tajusi päivän selvästi, että hän voisi nyt päästä eroon kaikesta nykyisestä, hänen sydämensä tuntui puristuvan sykkyrään, ihan niinkuin käsi puristuu nyrkkiin pöytään iskiessään. Pois kauas ja pitkäksi aikaa —. Olisipa se jotain!

»En minä ole veli Stefanille puhunut sellaisia —». Olav pudisti päätään. »Ehkäpä minä olen maininnut — en minä sitä edes muista — kenties lienen sanonut, että mieleni tekisi jälleen näkemään maailmaa nyt, kun olen vapaa mies —»

Samassa hän huomasi, miten Eirik seisoi jännittyneenä kuuntelemassa, ja hän käski pojan mennä ulos. Eirik astui nopeasti perälle, kietoi seppeleensä äidin vuoteen vieressä seinällä olevan ristiinnaulitun kuvan kaulaan. Mutta sitten oli hänen lähdettävä.

— Sitäpä Olav ei vain voinut keksiä, mistä veli Stefan pitkine nenineen oli saanut nuuskituksi ne salaiset ajatukset, joita hän oli hautonut.

* * * * *

Iltapäivällä miehet olivat niin pitkällä keskusteluissaan, että Olav näytteli vieraille, minkä verran hänellä oli myytävää. Eihän sitä paljon ollut — puolisentoistakymmentä vuohenvuotaa, kolme saukonnahkaa sekä joitakin muita pedonvuotia ja tammenkaarnaa jokin astiallinen. Hän voisi kyllä ottaa mukaansa koko kala- ja sillivarastonsa, väki selviäisi kyllä kotona tuoreella kalalla. Oli hänellä vielä jonkinverran tammihirsiä ja saavipuita, joita hän oli koonnut omiksi tarpeiksi, mutta ellei hän nyt jäisikään kotiin, viruisivat ne tyhjän panttina —.

* * * * *

Myöhään illalla Liv tuli sisään pyytäen isäntää navettaan kanssaan. Erään lehmistä piti poikia, mutta karjapiika oli sairastunut, Liv selitti — eikähän hänen tehtäviinsä kuulunutkaan karjanhoito.

Kun Olav vihdoin viimein tuli navetasta, oli yö pimeä, kylmä ja tyven. Hänen täytyi mennä herättämään vanha Tore ja pyytää häntä valvomaan navetassa tänä yönä, Liviä ei sinne voinut yksin jättää. Hän oli sekä laiska että ajattelematon. — Eipä sitä olisi voinut uskoa, mutta hän ei vain saanut olla tytöltä rauhassa, ei edes puuhaillessaan kärsivän eläinparan kanssa — ei edes pimeässä, ahtaassa navetassa. Tyttö tuppautui häneen kiinni kuin hyväilynhaluinen kissa, hän sai lakkaamatta melkein työntää hänet tieltään voidakseen liikuttaa käsiään. Olav arveli hänen yrittävän taloon jalkavaimoksi. Ja vaikka hän oli osoittanut sen olevan turhaa vaivaa, ei tyttö näyttänyt sitä älyävän.

Hän oikeastaan häpesi omaa väkeään — ne tietysti naureskelivat hänen selkänsä takana ja pitivät silmällä, onnistuiko tytön narrata hänet sentään lopulta. Hän oli näkevinään, miten Liv kävellä keikuttelisi täällä avainkimppu vyöllään. Älkää uskoko —! Hän ei viitsinyt mennä navettaan takaisin saatuaan Tore-ukon sinne —.

Jää peitti vesisaavin Olavin pestessä siinä käsiään. Hän seisoi hiljaa miettien, olisiko mitään unohtunut —.

Kylläpä oli hiljaista — kylmä oli vaientanut vuoripurojen hilpeän lorinan, meri vain helähteli hiljalleen vuoren juurella ja virran kohina kantautui kaukaa Kverndalenista. Tähtiä näkyi vain jokin harva ja nekin olivat kaukana, kevyt sumu leijaili ilmassa.

— Vasikka oli ryppyinen ja pitkäkorvainen — se oli lupaavan näköinen. Olipa se hyvä asia, hän olikin tänä keväänä menettänyt kolme vasikkaa, eikä ainoatakaan lehmivasikkaa ollut syntynyt.

Härkätunturin mustan selän takaa pohjoisella taivaalla läikehti valjuja revontulia — kuin avaruuden henkäyksiä. Niitä ei usein nähnyt täällä etelässä —. Kotona Ylämaassa liekehti puoli taivasta — ja varsinkin jos niitä ärsytti, huiskutteli niille pellavaliinoilla, ne alkoivat räiskyä, heittelivät maata kohti pitkiä kielekkeitä ja hulmahtivat jälleen taivaalle. He olivat kerran hiipineet ulkohuonerakennusten taakse ja huiskutelleet sieltä oikein Ingunnin pisimmällä pääliinalla, mutta Arnvid olikin keksinyt heidät ja kurittanut. — Oli suuri synti tehdä siten, sillä aina kun revontulet olivat levottomia, tuli myrsky.

Revontulet olivat täällä etelässä hyvin heikkoja ja kalpeita —.

Olav puisteli pahanhajuisia vaatteitaan — vielä oli kokonaista neljä vuorokautta saunapäivään ja pyhään —.

Hän asteli hyvin varovasti pihamaan poikki; jääriite helisi askelissa ja hänestä tuntui pahalta rikkoa yön hiljaisia ääniä, jotka tulivat kuin jostain yön syvyyksistä. —

— Heikko hylkeenrasvalamppu tuikutti liedellä. Hän oli opastanut molemmat vieraat kamariin vuoteeseen ja istuen Ingunnin vuoteen laidalla hän alkoi riisuutua — hän teki sen hitaasti, otti viivytellen vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän nousi aikoen sammuttaa tuikun —.

Silloin kuului pohjoisseinän vuoteesta: »Isä!»

Olav vastasi hetken kuluttua hiljaa: »Oletko sinä hereillä, Eirik?»

»Olen. Milloin me lähdemme purjehtimaan, isä?»

Olav oli vaiti. Mutta Eirik oli tottunut siihen, ettei isä aina näyttänyt kuulevan — tai vastaus tuli kuin kaiku kaukaa Härän takaa sinne huudeltaessa — ei aivan heti ja kuin kuilun ylitse.

»Isä, ota minut mukaasi! Kyllä te saatte minusta paljon apua» — Eirik kuiski kovaa ja innokkaasti — »minä teen täyden miehen työt. Kyllä minä siihen pystyn mihin aikamieskin —!»

»Sehän on selvä», Eirik saattoi kuulla että isä hymyili, mutta ääni ei kuulostanut vihaiselta eikä kieltävältä.

»Isä, saanhan minä lähteä sinun kanssasi, isä — tänä kesänä Englantiin?»

»Kuka on sanonut, että minäkään lähden», Olav virkahti vihaisesti.

Hän puhalsi tuikun sammuksiin, niisti karren ja laski sydämen painumaan rasvaan. Sitten hän nousi vuoteeseen; pimeässä putosi jotain häntä kohti ja valahti hänen kaulalleen. Se oli pehmeätä ja vilpoista, muistutti vuoteen karkean villan ja vällyjen keskellä nuorta ihmisihoa. Se oli Eirikin seppele; Olav hapuili ja sai sen takaisin paikoilleen. Se muistutti Ingunnin jäseniä — hentoa, pehmeätä ja viileätä olkaa, jolta peite on nukahtaessa valahtanut pois, ja hän nostaa sen paikoilleen, käärien hänen ympärilleen —.

Tietysti hän matkustaisi — se päätös oli vuoren vankkana hänen sielunsa syvyydessä, eikä hän suvainnut, että mikään tulisi sitä estämään. Näön vuoksi hän ei ollut vielä tietävinään lähtisikö — eihän hän mitenkään voinut näyttää, että kaksi ventovierasta miestä saisi hänet niin äkkiä myöntymään — että hän tarttui heidän tarjoukseensa avoimin käsin.

Mutta tänne Hestvikeniin hän ei vain jäisi koko kesäksi maleksimaan, kun kerran avautuisi tilaisuus päästä pois. Asiaan ei saanut vähääkään vaikuttaa se seikka, että Rikardinpoikain äidinisän omistama alus oli huononpuoleinen — enemmän kuin sekään, että miehet olisivat helposti löytäneet paljon paremman merenkävijän kuin hän oli. Englannissa hän oli ollut jaarlin kanssa yhden ainoan kerran kaiken kaikkiaan ja siitäkin oli jo viitisentoista vuotta, eivätkä ritarin asepojat päässeet ominpäin pitkällekään kuljeskelemaan. Mutta kun kerran Rikardinpojat eivät häneltä sitä kyselleetkään, niin —. Hän ei tuntenut noita kahta sen enemmän, mutta sen hän oli huomannut, että he olivat kokemattomia eivätkä mitään neropatteja. Hänen itsensä oli täytynyt vähin erin oppia huolehtimaan kaikesta — taitavaa kauppiasta hänestä ei tulisi milloinkaan. Häntä suututti huomatessaan tulleensa petetyksi, mutta hän oli oppinut vaikenemaan ja olemaan huomaamatta; mitäpä häntä hyödyttäisi tapella sellaisten kanssa, jotka olivat niissä asioissa häntä etevämpiä. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut purkaa kauppasuhteitaan Claus Wiephartin kanssa — voisihan hän joutua vieläkin suurempien nylkyrien käsiin.

Nämä Rikardinpojat olivat sen näköisiä, että heitä helposti voi vetää nenästä. Sitä suuremmalla syyllä hänen olisi arveluttavaa liittyä heihin. Mutta sittenkin —.

Hän kaipasi suuresti poismennyttä, eikä voinut käsittää, miten hän selviäisi hänettä tulevina pitkinä vuosina. Hän kuljeskeli kuin unessa.

Hän muisti viime vuosina usein ajatelleensa, että olisi väärin toivoa Ingunnille vielä lisää tällaisia kärsimysrikkaita elinvuosia. Mutta nyt, kun hän oli poissa — niin, hänen mieleensä muistui vanha taru, jonka veli Vegard kerran heidän lapsena ollessaan kertoi kuningas Harald Luvasta, joka oli kolme vuotta palvonut vaimovainajansa ruumista. Niin, niin, ehkeipä se sentään ollutkaan hulluutta.

Niin kauas taaksepäin kuin hän suinkin jaksoi muistaa hän oli tottunut ajattelemaan Ingunnia yhtä paljon kuin itseään, tekipä mitä tahansa. — Kun kaksi puuta on juuresta asti kasvanut vieri vieressä, leviää niiden latvakruunukin yhtenä. Toisen kaatuessa toinenkin näyttää kituliaalta. Olavkin tunsi olevansa vain puolikuntoinen ja kykenemätön Ingunnin kuoltua.

Useimmat vuodet olivat tosin olleet ilottomia, tiesihän hän sen, mutta muistot yhdessä koetusta onnesta olivat sitä kirkkaammat ja voimakkaammat. Niiden laita oli kuten lahtea ympäröivillä vuorilla kasvavien lehmusten: mitään silmänruokaa ne eivät tarjonneet, mutta annas kesällä niiden kukinta-aikana, koko Hestviken oli silloin täynnä niiden tuoksua, niin että se melkein tarttui ihoon kuin hunajan neste. Ja niinä monina vuosina, jolloin hän oli sekä lapsena että aikuisena ollut joko vieraitten kasvattina tai muilla mailla, oli tämä lehmusten tuoksu ollut ainoa, mikä hänelle oli muistuttanut, että hänkin omisti oman maan — kaikki muu oli unohtunut.

Ingunn oli aina ollut hänen omansa kaikkein raskaimpinakin yhdessä elettyinä vuosina — kuten hän oli pikkutyttönäkin, suloisena ja kauniina, hentoisena ja syleilyssä pehmeänä, suloisen tuoksun tulvehtiessa kullanruskeasta tukasta hänen sitä pimeässä levitellessä valloilleen. Hän oli toisinaan rakastanut Ingunnia niin lempeällä ja hellällä rakkaudella, jolla rakastetaan uskollista, järjetöntä lempi-eläintä — kaunista, lauhkeaa vasikkaa tai koiraa, mutta toisinaan hän oli rakastanut häntä niin, että hän nyt vapisi ja kiemurteli tuskasta, muistaessaan, että kaikki oli nyt lopussa ja oli ollut jo aikoja ennen Ingunnin kuolemaa. Ja Ingunn oli oikeastaan ainoa nainen, jonka hän oli omistanut, hän ei voinut olla ajattelematta toisia ilman, että niiden muistokin häntä puistatti.

Nyt hän oli kadottanut Ingunnin, ja muistellessaan hänen viimeistä elinyötään hän tajusi olevansa itse syypää Ingunnin menetykseen. Hän käsitti kyllä, mikä häntä oli kohdannut. Ollessaan syvimmässä murheen yössä kadotettuaan elämänsä rakkaimman aarteen oli Jumala, hänen Vapahtajansa, seisonut hänen edessään syli avoinna. Olisipa hänellä itsellään vain ollut rohkeutta tarttua noihin ojennettuihin, lävistettyihin käsiin, ei heidän olisikaan tarvinnut erota. Jospa hänellä olisi silloin ollut rohkeutta pysyä tekemässään päätöksessä — olisipa hänen osakseen sitten tullut joko pyhiinvaellusmatka tai pyövelin kirves — nyt hän ainakin olisi ollut vainajaan lujemmin ja sydämellisemmin sitein yhdistynyt kuin ystävä on ystäväänsä maan päällä eläessä.

Ja toisenkin kerran hän oli menettänyt rohkeutensa. Hän oli jäänyt katselemaan, kun Jumala nouti pois Ingunnin. Hän oli jäänyt paikoilleen kuin mies, jolta vene ryöstäytyy rannalta karkuun.

Elää täällä kotona kaiken tämän jälkeen — hän ei voinut nähdä kuin pitkän, loputtoman jonon päiviä ja öitä, toinen toisensa näköisiä.

Eihän toki, hän ei kieltäytyisi Rikardinpoikain tarjouksesta.

Pojan virkeä ääni kuului pilkkopimeässä:

»Isä, tanskalaisethan väijyvät Englannin merellä meidän laivojamme ja sieppaavat niitä — minä olen kuullut —»

»Englannin meri on suuri, Eirik, ja meidän laivamme pieniä. — Kyllä on viisainta, että sinä jäät kotiin tällä kertaa.»

»En minä sitä tarkoittanut.» Olav kuuli, että Eirik oli kohonnut vuoteen laidalle. »Minä tarkoitin — minulla olisi niin kova halu yrittää, mihin minä pystyisin», hän kuiskasi ujosti ja pyytävästi.

»Käy maata, Eirik, ja nuku», Olav sanoi.

»Enhän minä enää ole mikään lapsi —»

»Silloinhan sinulla pitäisi olla järkeä sen verran, että annat ihmisille yörauhaa. Nuku nyt!»

Isän ääni tuntui väsyneeltä, mutta ei vihaiselta, tuumi Eirik. Hän vetäysi kerälle ja painui maata, mutta nukkua hän ei voinut.

Hän oli varma mukaan pääsystään — ja kun hän oli vähän aikaa maannut ja asiaa miettinyt, hän oli siitä jo ihan vakuuttunut. Ja ihan varmasti he tapaisivat matkallaan tanskalaisia laivoja. — Ne ovat hyvän joukon meidän aluksiamme korkeampia ja ensi näkemältä ne varmaankin ovat peloittavia. Mutta sitten hän huutaa, että kaikkien miesten on juostava suojaan pitäen kilpeä päänsä päällä, ja kun kaikki viholliset ryntäävät heidän alukseensa, käyvät he heti kimppuun. Isä itse astuu vihollisen päällikköä vastaan — tämä muuten muistuttaa sitä isän ystävää, jonka he viime vuonna kohtasivat Tunsbergissa: paksu, tanakka, punatukkainen, kasvot täyteläiset ja punaiset, silmät pienet ja siniset ja suuri suu täynnä pitkiä, keltaisia hevosenhampaita. — Silloin Eirik heittää kilpensä vieraan jalkoihin, niin että tämä kompastuu kosteisiin teljoihin eikä isku osukaan isään — no, eipä siltä, isä ei ole milläänkään, vaikka haavoittuisikin — tanskalainen kompastuu, niskasuojus heilahtaa pois, niin että niskakuoppa paljastuu äkkiä, silloinkos Eirik käyttää miekkaansa tikarina —. Nyt tanskalaiset yrittävät paeta laivaansa. Laivankaaret ryskyvät ja särkyvät niiden törmätessä toisiinsa myrskyssä, ja kun miehet siinä hädissään riippuvat ja potkittelevat puoshakoihin ja kirveisiinsä turvaten tanskalaislaivan korkeassa ja vinossa kyljessä, norjalaiset surmaavat ne nuolin ja kirvein. — Eiköhän nyt ole oikeus ja kohtuus, isä virkkaa, että Eirik, minun poikani, saa päällikön aseet — tai jos te tahdotte toisin, minä tarjoudun lunastamaan teidän osuutenne saaliista. Mutta kaikki miehet yhtyvät ehdotukseen: ei toki, Eirikhän kukisti yksin tämän jättiläisen ja he ovat hänen näppäryytensä vuoksi pelastaneet aluksensa —.

Oletko sinä se nuori norjalaispoika Eirik Olavinpoika Hestvikenistä — sinusta puhuu koko Lontoon kaupunki. Ja sitten kun linnankreivi ratsastaa linnastaan eräänä päivänä, tapaa hän hänet. Lontoon linnan nimi on Valkoinen torni, sillä se on rakennettu valkoisesta marmorista. Eräänä päivänä hän on kiivennyt sinne ylös katselemaan — se linna on suurempi ja komeampi kuin Tunsberginlinna, ja vuori, jolla se kohoaa, on paljon korkeampi — silloin ratsastaa kreivi koko joukkonsa kera ja joku joukosta kuiskaa jotain herralleen ja osoittaa norjalaista poikaa —.

Jäädäkö Lontooseen isän lähdettyä — ei, siihen hän ei suostu. Eihän Eirik voisi leikilläänkään ajatella, että isä lähtisi kotiin Hestvikeniin ja hän jäisi, että elämä kotitalossa kulkisi entistä uomaansa ilman häntä. Eirikin sielun pohjalla asustaa ikuinen pelko, ja joskin hän on saanut sen viime aikoina vaivutetuksi uneen, hiipii hän itse ulkopuolella, peläten herättää sitä. Jos hänelle jonain päivänä valkenisikin, ettei hän olekaan Hestvikenin oikea perillinen! Tässä maatessaankin ja runoillessaan omaa taruaan, johon punoutuu samanlaisia seikkailuja ja rikoksia kuin renkien kertomuksissa Tanskanretkistä ja vanhan Aasmund Rugan seikkailujutuissa, muistaa poika salaista tuskaansa: entäpä, jos isä hänet hylkää, hän menettää Hestvikenin. Hänen täytyykin sepittää toinen leikki — vieraat miehet astuvat maihin tähän Vikenin rantaan, isä ei ole kotona, hän itse nostaa talonväen puolustautumaan ja varoittaa ympäristön asukkaita. —

Mutta kyllä isän täytyy pian huomata, mitä maata tämä hänen poikansa on. Ja silloin isä saakin oikein ihmetellä — Silloin isäkin herää, ei kävele enää niinkuin unessa — nyt hän ei edes näekään Eirikiä heidän yhdessä ollessaan. —

Mutta seuraavana päivänä isä pani hänet ajamaan kotiin halkoja ja sanoi, että ne on kaikki saatava ajetuksi samana päivänä. Lunta oli tänään vielä lahden etelärannalla, mutta huomenna se jo voisi olla kaikki sulanut.

Aamuvarhaisella oli keli hyvä. Anki täytti toisen reen, Eirikin ajaessa toista. Päivemmällä oli jo hyvin kuuma ja jo ennen puoltapäivää täytyi Eirikin ajaa kuormaansa pitkät matkat pelkässä lumisohjussa.

Eirik loi lunta jalasten eteen, mutta se muuttui heti hyyhmäksi. Olav levitteli mäkipellollaan lantaa ja huusi pojalle, että tämän olisi parempi ajaa metsän kautta. Mutta se olisi monin kerroin pitempi tie peltojen taitse, eikä Eirik ollut kuulevinaan.

Kun Olav katsoi jälleen tielle, seisoi halkokuorma juuttuneena pihalle johtavan mäen alla. Eirik heitteli kuormasta halkoja, niin että mäki kaikui — sitten hän juoksi ja nykäisi suitsista huutaen; mutta hevonen ei hievahtanutkaan: »Vai et vedä — senkin vintiö!» Eirik peräytyi, nyki ohjista. Sitten hän taas viskeli maahan halkoja.

Vanhan riihen luona, kallion alla, siinä missä Kverndalenin tie kääntyy pihalle, oli halkokuorma lujasti kiinni savikuopassa. Aurinko ei ollut vielä ennättänyt tänne asti, jonka vuoksi kallionkuve oli vielä jään peitossa, mutta vesi juosta nurisi alas jäätikköä. Eirik yritti olkansa takaa kiskaista rekeä irti, mutta hevonen ei vain liikahtanutkaan. Poika pinnisti koko voimansa, työnsi vallan kumarassa silloin luiskahti hänen jalkansa saviliejussa, hän tupsahti polvilleen, kädet maassa, jokin halko vierähti kuormasta ja kieri hänen selkäänsä — isä oli samassa tullut mäkeä alas ja seisoi nyt pellon pientarella. Harmi ja pelko saivat itkun nousemaan Eirikin kurkkuun; hän ryntäsi pystyyn, repi ohjaksista ja huitoi hevosta ohjasten perillä. Hevonen riuhtoi, pudisti päätään, mutta ei hievahtanutkaan. — »Etkö kisko, senkin riivattu!» Vimmoissaan nähdessään isän vain seisovan katselemassa iski Eirik hevosta nyrkillään päähän, turpaan —. Olav riensi alas pellolta ja läheni toruen —.

Silloin painoi hevonen jalkansa iljankoon, yritti liikkeelle ja näytti siltä kuin se olisi painunut polvilleen. Mutta samassa se saikin jalkansa tenättyä, pingoitti valjaita — reki pääsi irti, kuorma olikin aika kevyt — ja niin mentiin aika vauhtia pihamäkeä ylös.

Silloin Eirik kääntyi, huusi taakseen isälleen itku kurkussa: »Etkö sinäkin olisi voinut käydä käsiksi — sinä vain saatoit seisoa ja töllistellä!»

Puna kohosi hitaasti Olavin otsalle. Hän ei virkkanut sanaakaan. Pojan huutaessa hänelle ei hän itsekään voinut ymmärtää — mutta hän olikin toden totta vain seisonut ja töllistellyt eikä hänen mieleensäkään ollut johtunut auttaa Eirikiä. Kumma kammo täytti Olavin mielen — eikä se tapahtunut ensimmäistä kertaa. Viime aikoina oli monesti käynyt niin, että hän oli ikäänkuin herännyt ja huomannut seisovansa kuten äskenkin — hän oli vain tuijottanut eteensä eikä hänen mieleensäkään juolahtanut liikahtaa tai ryhtyä siihen, mikä sillä kertaa olisi ollut tehtävä.

Hän kuuli Eirikin seisovan halkopinojen luona — juttelemassa ystävällisesti hevoselle ja hyväilemässä sitä. Olav oli sen ennenkin huomannut — tuollainen se poika oli sekä ihmisiä että eläimiä kohtaan: hän joutui ensin ihan vihan vimmoihin ja sitten hän oli mitä hellin. Vastenmielisyyden vallassa Olav kääntyi takaisin pellolle.

* * * * *

Rikardinpojat palasivat Osloon ja Eirik ymmärsi isän tehneen heidän kanssaan sopimuksen. Mutta nyt hän ei uskaltanut kysyä, ottaako isä hänet mukaansa. Kauheinta oli, ettei edes hänen viimeinen pahatyönsä herättänyt isää onnettomasta äänettömyydestään. Kun Olav oli ilmestynyt halkoreen viereen, oli Eirik ollut selkäsaunasta varma — hän oli jo kyyristynyt odottaessaan isän kovaa kouraa. Mutta perästäpäin tuntui suurelta pettymykseltä, kun ei mitään tullutkaan. Lyönnit, kirosanat, pahimmat nuhteet hän olisi ottanut vastaan ja — maksanut samalla mitalla, ainakin ajatuksissaan — se olisi sentään tuntunut helpotukselta, kunhan tämä kauhea epävarmuus olisi loppunut — hän ei päässyt isästä ensinkään selville.

* * * * *

Olav saattoi istua iltaisin Eirikiin tuijottaen — eikä poika tiennyt, katsoiko isä häneen vai hänen lävitseen seinään, niin kaukainen ja omituinen hänen katseensa oli. Eirik punastui ja tuli epävarmaksi sen katseen edessä, jota hän ei ymmärtänyt. Joskus Olav huomasi hänen levottomuutensa: »Mikä sinua vaivaa, Eirik?» Äänessä oli epäluulon häivä. Eirik ei osannut vastata. Mutta joskus hän rohkaisi mielensä; hän alkoi kovaa vauhtia kertoa jostain päivän tapahtumasta, mieluimmin siitä, miten paljon hän oli saanut aikaan, tai sitten jostain erikoisesta tapahtumasta — kun hän alkoi kertoa isälle, muuttuikin kaikki niin paljon suuremmaksi, kuin mitä hän oli alussa tarkoittanut. Usein kävi niin, että jo aikoja ennen kuin Eirik oli ennättänyt lopettaakaan, isä ei enää kuunnellut — hän oli jälleen soljunut omiin aatoksiinsa. Mutta pahinta oli, kun isä veti suunsa hymyyn ja sanoi hiljaa ja kylmästi: »Ainahan siellä, missä sinä liikut, tapahtuu suurtöitä.» Tai »kyllä sinä olet aika poika — ei tarvitse muuta kuin sinulta kysyy, niin sen saa tietää.»

Kuitenkin Eirik yritti isälle kertoessaan sanoa juuri niinkuin asia oli, eikä yhtään toisin. Mutta kun hän pääsi alkuun, oli se hänelle kovin vaikeaa — ennenkuin hän huomasikaan, oli hän tullut kertoneeksi asian niinkuin se olisi voinut olla, tai niinkuin hän ajatteli, että sen olisi pitänyt olla. Asianlaita oli myös sellainen, että väki yllytti häntä kertomaan yhtä ja toista huvittavimmalla tavalla. Tosin he tiesivät, kuten Eirik itsekin, että hän koristeli juttujaan sekä sarvilla että hampailla, mutta siinä he olivat yksimielisiä, että niin pitikin olla, eikä kukaan näyttänyt mitenkään huomaavansa, että Eirikin tapana oli vähän lisäillä asiaan —.

Isä vain oli niin jyrkkä ja ymmärtämätön ja tahtoi aina, että kaikki piti kerrottaman koristelematta ja tarkasti.

Mutta kerran tulisi sekin päivä, jolloin isän täytyisi myöntää toden teolla, että Eirik pystyisi johonkin. Siitä Eirik oli aivan varma.

* * * * *

Kyllä Eirik olikin suureksi hyödyksi ikäisekseen sekä maatöissä että merellä. Voimakas hän ei ollut, hentonen ja heiveröinen vain, mutta hän oli kestävä ja sitkeä, kun hän vain ei unohtunut omille teilleen ja jättänyt tekemättä työtänsä. Rengitkin ottivat hänet mielellään töihin mukaansa — hän oli iloinen ja kiltti niin kauan kuin kukaan ei häntä ärsyttänyt; silloin hän suuttui. Hänellä oli myöskin kirkas, kaunis ääni, jolla hän lauleli ja huhuili.

Sinä keväänä puhuivat sekä Tore että Arnketil hänestä isännälle monta kertaa, kehuivat hänen ahkeruuttaan ja näppäryyttään. Olav nyökäytti, mutta ei näyttänyt huomaavan pojan jännittynyttä katsetta. Ja miten Eirik olikaan ponnistellut ja yrittänyt miellyttää ja palvella isäänsä — vain harvoin oli isä edes huomannut kiittää poikaa. Ja toisinaan hän ei näkynyt lainkaan huomaavan pojan apua, hän otti vain vastaan nyökäyttämättä edes päätään.

Silloin Eirikin sisu kuohui. Hän mietti tehdä jotakin sellaista, mikä suututtaisi isää — silloin hän ainakin huomaisi edes rangaista häntä. Mutta tilaisuuden tullen hän ei uskaltanutkaan — muutoin hän ei varmastikaan pääsisi mukaan Englannin-matkalle.

* * * * *

Helluntaista viikko Olav Auduninpoika purjehti Osloon ja kymmenen päivän kuluttua Rikardinpoikain alus laski Hestvikenin rantaan. Olavin tavarat oli pian lastattu laivaan, vaikka hän oli ottanut vielä jonkin verran Skikkjustadin Baard Paalssonin tavaraa, vuotia ja rautaa. Näin sopimattomaan vuodenaikaan ei Olav ollut saanut kylästäkään mitään myytävää. Olavin veneet hinasivat aluksen lahdesta, ulomma merelle päästyä he nostivat purjeen. Oli tyyni, hiljainen kevät-aamu.

Eirik oli ollut laivalla, autellut tavaran lastaamisessa, jutellut miesten kanssa. Koko aluksessa ei ollut ainoatakaan teljoa tai lautaa, ei kantta eikä touvinpätkää, joita Eirik ei olisi kosketellut ja tutkistellut.

Illallisen aikana poika istui vartiovuorella tuijottaen pikku alusta, joka oli jo häviämäisillään eteläisen taivaanrannan taa.

Hän meni sillalle, irroitti oman veneensä ja souti Härkätunturin juurelle.

Tunturin kupeella oli pieni, viheriä tasanko ja keskellä sitä muutamia suuria kivenmöhkäleitä. Suurimman päällä kasvoi kolme kuusta. Eirik kutsui sitä kuninkaaksi. Kivien väliin saattoi ryömiä. Kuninkaan alla oli pienoinen luola ja siellä oli hänen kätkönsä.

Härkätunturin tällä sivulla oli yksi ainoa kohta, jonne saattoi laskea veneellä ja josta pääsi vuorelle halkeamaa myöten kiiveten. Muuten täytyi soutaa ympäri sen pohjoispuolelle tai painua aivan lahden pohjukkaan. Ja tasangon reunalta vuori laskeutui aivan äkkijyrkkänä. Eirik oli ajatellut toisenkin kerran, että jos joku joutuisi vangiksi täällä ylhäällä, voisi hän heittäytyä mereen, sukeltaa pitkät matkat ja päästä piiloon, ennenkuin muut pääsisivät polkua myöten veneelleen —.

Mutta tänään hänen mielensä oli niin apea ja raskas, ettei haluttanut edes sitä ajatella. Hän ryömi luolaansa, otti aarteensa esille, mutta hän ei tuntenut entistä jännitystä eikä omistajan iloa istuessaan ne helmassaan. Tänä keväänä ne olivat olleet esillä yhden ainoan kerran tätä ennen — ja silloin hän oli tarkastellut aarreaittaansa samalla riemulla kuin muinakin vuosina.

Siellä oli kaksi sorvattua puurasiaa. Pienempään hän keräili kesäisin pihkaa, mutta nyt siinä oli vain jonkin pikkulinnun munan siruja, hän oli keräillyt munia niiden tavallisuudesta poikkeavan punervan värin vuoksi. Toisessa rasiassa oli harvinaisen kalan ruotoja. Se kala oli monta vuotta sitten tarttunut pyydyksiin, eikä isä, enemmän kuin muutkaan kalamiehet olleet koskaan sellaista nähneet, ja silloin Olav käski viskata sen mereen — se oli myrkyllisen näköinen. Eirik näki sen putoavan vanhan sillan arkkuhirsien väliin. Kun aikuiset olivat menneet sisään, hän souti takaisin ja otti sen talteen. Oli mahdotonta tietää, oliko vaarallista ottaa sen ruotoja tai oliko siinä kenties jokin salattu taika, sen vuoksi hän oli aina pitänyt niitä arvokkaina. Ihan tähän asti — nyt ne olivat hänenkin mielestään pelkkää roskaa.

Hänellä oli myöskin nahkakukkaro täynnä sileitä ja teräviä piikiviä. Hän oli löytänyt niitä suuren joukon vuorentöyrämän juurelta jonkin matkaa ylöspäin Kverndalenin joenrannasta, mutta hän pisti vain kauneimmat piiloon, ne, jotka muistuttivat nuolen kärkiä. Isä sanoi niiden olevan oikeita kivinuolia — lappalaiset olivat käyttäneet niitä pakanuuden aikana, kauan ennenkuin norjalaiset tulivat ja perustivat Norjan. Mutta Eirik arveli, että niissä saattoi olla jotain — ehkäpä ne olivat ukonnuolia. Kerran hän oli myös löytänyt sieltä luisen ongenkoukun siimantynkineen päivineen. Hän oli ajatellut, että sitä hän kerran vielä käyttää, kun kala ei nyvi ja silloin kaikki ihmettelevät häntä, joka ihan yksin vetelee kaloja kuormakaupoin. — Mutta nyt oli onki kadonnut.

Mutta hänen kallein aarteensa oli kuitenkin hevonen. Se oli koverrettu puun juuresta, eikä sitä oltu paljon vuoltukaan ja se oli tuskin sanottavasti hänen nyrkkiään suurempi. Eirik ei tiennyt, mistä se oli kotoisin — hän arveli, että hänellä on ollut se jo siellä, missä hän lapsena asui ja hän arveli sen tulleen esille kiven alta, jossa asui menninkäisiä — tämä oli niiltä saatu lahja. Lapsuusleikkinsä hän oli aikoja sitten jättänyt, hän oli mielestään liian suuri sellaisiin hommiin. Mutta hevonen oli jotain paljon suurempaa kuin leikki; ja niin hän säilytti sitä täällä Kuningaskiven alla.

Eirik istui mäellä polviensa varassa hevosta katsellen. Se oli tumma ja kulunut, toinen takajalka oli lyhyempi, niin että se seisoi kolmella jalalla ja silmäkin sillä oli vain toisella puolella päätä, jona oli vähän vuoleskeltu puunpahka. Se oli niin salaperäisen näköinen —.

Hän vei sen matalalle valkoiselle kivelle. Silmät ummessa hän kulki takaperin kolme kertaa sen ympäri vastapäivän hiljaa hyristen:

Aurinko painuvi merten taa, haaksi rannalla lahoaa
pohjat ja etelät käymme, orhini uljas —

Mutta sitten hän ei viitsinytkään tehdä ristinmerkkiä takaperin — se oli syntiä ja sitäpaitsi se oli niin tyhmääkin. Ja hänen mielessään välähti ilkeä aavistus, että koko leikkikin oli aina ollut tyhmää. Hän ei ollut kylläkään koskaan odottanut, että se muuttuisi kultasuitsiseksi kupariorhiksi, mutta aina hänestä sentään oli tuntunut, laulettuaan rumaa taikalaulua sille, että jotain ihmeellistä kerran tapahtuisi —.

Jørund Rypasta se varmaankin olisi joutavaa leikkiä. Hän oli aina pelännyt Jørund Rypan keksivän hänet juuri näissä puuhissa. Eihän se oikeastaan ollut mitenkään mahdollista — Jørundilla oli sukulaisia kaukana kirkonkylässä ja siellä hän joskus oli vieraisilla, mutta aivan mahdotonta oli ajatuskin, että hän yht'äkkiä ilmestyisi tänne Hestvikenin kallioille. Ja sittenkin pelkäsi Eirik, että Jørund joskus yllättäisi hänet. Hän tajusi, ettei Jørund näkisi tässä kerrassaan mitään, arvelisi hänen vain leikkivän pikkulasten tavoin — ja siitä hän oli varma, niin Jørund tekisi, ivaisi ja nauraisi vain häntä. Ja Jørund oli kuitenkin tutuista ikätovereista ainoa, jota Eirik olisi toivonut ystäväkseen. — Mutta Jørund oli ollut näillä main vain vuoden päivät, sitten hänen kotinsa oli maan itäpuolella, Eyjavatnissa.

Eirik istui kädet ristissä polvien ympärillä, leuka polvissa. Hän istui siten taloa tuijotellen.

Ilta-aurinko valaisi sitä, ja sen alla oleva lahti oli tänään niin hohtavan kirkas, ettei rannan varjossa voinut erottaa, mikä oli maata, mikä sen peilikuvaa, mutta sillan alla, ranta-aittojen luona, seisoi toinen maa päällään vedessä ja syvälle lahden pohjaan hän näki kuvastuvan kultahohtoisten vuorten ja talon pitkän turvekattorivin — turpeet auringon haalistamat — sekä niityt ja kaikki kauniit peltosarat, joissa juuri vilja nousi tasaisena ja kauniina — mutta alhaalla vuonon pinnalla virranviri välkehti kauniina juovana.

Karjankellojen kilkattelu läheni kaukaa Hesthammerin takaa. Nyt Ragna huhuili mäellä: karjalauma tuli näkyviin veräjän suussa, metsänrajassa. Punervien ja kirjavain lehmien jono kulki niitynreunaa.

Pojan mielessä välähti taas pieni, ikävä muisto. Isä oli vähän ennen Osloon lähtöään lähettänyt hänet asialle Saltvikeniin. Mäellä hän oli tavannut heidän karjalaumansa ja oli silloin tukkinut lehmänkellon täyteen sammalta — ei mistään erikoisesta syystä, hänen teki vain mielensä tehdä juuri niin. Mutta paimen Jon kanteli illalla kotiin tultuaan isännälle. Ja jälleen tapahtui sama harmittava juttu, ettei hänen päähänpistonsa saanut isää suuttumaan enemmän kuin nauramaankaan. Hän oli vain mutissut jotain poikamaisuudesta ja ollut välinpitämättömän näköinen.

Tuolla Liv meni siltapolkua ylös — hän oli taas ollut aitassa ja luultavasti Ankin kanssa —. Eirik liikahti rauhattomasti. Hänen ruumistaan kuumensi ja kihelmöi, häntä hävetti ja tuntui pahalle —. Vaikkei hän ollutkaan tehnyt mitään pahaa — eihän hän voinut estää tyttöä kuiskimasta sellaisia asioita, ja häntä sekä suututti että hävetti tytön yrittäessä tarttua häneen ja likistellessä häntä pimeässä. Mitä varten hän niin teki, eihän Eirik ollut edes täysikasvuinen — olihan hänellä aikamiehiäkin yllin kyllin, senkin ilkiö —.

Mutta hän ei voinut olla ajattelematta sitä, sillä hän oli nähnyt tytön tavoittelevan isääkin. Ja samassa hänen sielussaan tulvahti sama tuska kuin saatuaan tietää isästä ja Torhild Bjørnintyttärestä — sama hätä ja epätoivo, koska hän ei tiennyt, oliko hänellä isään ja Hestvikeniin täydet oikeudet — kokonainen pahojen, likaisten ajatusten liejuvirta ja raivoisa viha, niin että hänen poskensa sekä kalpenivat että punastuivat ajatellessaan hänen vihansa syvyyttä!

Isän päiviä kestävät puuskat, jolloin hän ei virkkanut halaistua sanaa, kärsivä piirre suun ja ohutluomisten silmien ympärillä — vieläpä se tapa, jolla hän nousi ruokalevolta työhön mennäkseen — silloin näytti aina siltä kuin hänen olisi vaikea palauttaa ajatuksiaan jostain kaukaa — kaikki se täytti pojan mielen epävarmuudella. Hän tajusi elävänsä lähellä niin suurta tuskaa, että se kerran paljastuttuaan herättäisi hänessä pelkoa. Ja hän vihasi kaikkea sitä ja raivosi sitä vastaan, joka teki sen, ettei hän milloinkaan saanut rauhaa eikä hyviä päiviä. Poika näki myöskin, ettei isä ollut vanha, vaan että hän oli vielä kaunis mies. Väki pohti julkisesti, kutka neidot tai lesket olisivat sekä kirkolla että naapurikylissä naimakelpoisia — Olavilla oli ensimmäisestä vaimostaan ollut siksi vähän iloa, että hän varmaankin pikimmiten naisi uudelleen.

— Ellei tuo Liv olisi ollut niin inhoittava ja mahdoton, olisi kenties ollut parempi — hänen kanssaan ei isä kuitenkaan olisi voinut mennä naimisiin. Moni mies tyytyi pitämään kotonaan jalkavaimoa. Mutta sitten hän muisti Torhildin aikoja. Ei, isä ei saisi tuoda vierasta naista Hestvikeniin — hän ei tahtonut, että täällä kulkisi joku avaamassa ja lukitsemassa ja ruokaa jakelemassa, joku, joka iltaisin makaisi hänen isänsä vieressä kuiskimassa ja supattamassa, pyytämässä häneltä yhtä ja neuvottelemassa toista, kantelemassa isälle hänestä ja Ceciliasta samalla kuin hänen omat kakaransa täyttäisivät talon —.

Tältä paikalta ei Hestvikenin taloista nähnyt juuri muuta kuin turvekattorivin mäellä vuoren juurella. Varjo kiipesi yhä korkeammalle mäkeä ylös, mutta päivä paistoi katoille ja sen takana tunturirinteen halkeamista työntyville lehtipuille; ylhäällä Hevostunturin laella koreilivat männyt kuparinruskeine runkoineen.

Kyynelet tulvahtivat äkkiä hänen silmiinsä. Rakkaus tuolla lepäävään taloon täytti hänet kuin koti-ikävä ja hänet jättäneen isän kaipuu valtasi mielen voimakkaasti. Hänen vanhat leikkinsä eivät maistuneet enää miltään. Eirik joutui niin sen valtaan, että hän painui mäelle pitkälleen ja itki niin, että kyynelet virtasivat.

Samassa jokin liikkui ja rapisi hänen yläpuolellaan kallion reunalla — poika ponnahti häpeissään pystyyn. Lammas pisti pensaan takaa mustaa päätään — sen takana oli valkoisenaan lampaita. Eirik ajoi sen pois — olipa toki hyvä, ettei ollut ihmisiä. Tai Jørund —.

Hän asteli hitaasti takaisin. Tuossa tuo hevonenkin seisoi, mokoma leikkikalu! Hän sieppasi sen, juoksi jyrkänteelle ja heitti alas.

Vuoren juurella oli jo siksi pimeää, ettei hän nähnyt minne se meni — joko se jäi kivien väliin tai putosi mereen. Hän seisoi hetken kuin naulittuna — nyt se oli tehty! Sitten hän kääntyi ja lähti juoksemaan, hän katui niin että voihki. Hän huusi, juoksi ja riensi melkein kierien jyrkkää polkua alas luolaan veneensä luo.

Eirik oli vallan poissa suunniltaan, hän sai veneen irti. Oi, minun täytyy löytää kuparihevoseni. Hän oli niin jännityksissä, että pelkkä veden hiljainen solina venettä vastaan kiusasi häntä. Niin hiljaa kuin voi, hän souti ja meloi vuoren juurella tuijottaen jännittyneenä ja tarkkaavasti pimentoon. Tuolla kulkikin jotain mustaa kivien välissä veden pinnalla — hän veti sen airolla luokseen — ei, se oli vain kaarnanpala. Entä tuolla —. Ei, ei —. Huomenna hän haeskelee koko rannikon, eihän se suuri ole —.

Rakas, pyhä Maria — auta minua löytämään kuparihevoseni —. Ensi kerralla kun Helga tulee, annan minä hänelle kolme penniäni. Ave Maria, gratia plena, Dominus tecum —.

— Tuolla se olikin! Aivan veneen toisella puolella, vähän ulompana. Oli aivan kuin ihme, ettei se ollut joutunut rannalle kiven väliin, silloin hän ei olisi sitä enää löytänyt. Poika veti syvään henkeään, pitkään ja onnellisena, pitäessään puuhevostaan märässä kädessään. Hän ei uskaltanut mennä ylös piilottamaan sitä komeroonsa, oli jo niin myöhäistä. Hän pisti sen nuttunsa laskoksiin.

Sitten hän tarttui airoihin ja souti rivakasti toiselle rannalle.

Hänen tullessaan sillalle oli siellä hiljaista. Metsässä lauloi laulurastas. — Eirikin täytyi pysähtyä sitä kuuntelemaan. Sitten hän kipasi juoksuun pihamäkeä ylös — hän oli niin rajattoman iloinen. Ja tuon tuostakin hänen täytyi äkkiä pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua.

Pihalla oli hiljaista. Avatessaan tuvan ovea välähti pojan mieleen — hänen on nukuttava täällä yksinään koko kesä. Olihan hän nukkunut täällä yksin silloin tällöin isän poissa ollessa, eikä häntä ollut milloinkaan peloittanut, mutta nyt tuntui kolkolta.

Räppänää ei oltu suljettu. Ruoka oli asetettu hänelle tyhjän laastun lieden laidalle. Mutta sisään virtailevassa hämärässä näytti kaikki kovin kaamealta. Eirik riensi sulkemaan kamarin mustaan kitaan vievän oven. Hän aikoi myös sulkea ulko-oven ennen syömään käymistään, mutta kynnykselle päästyään hänen täytyi jälleen pysähtyä kuuntelemaan — kylläpä linnut tänä yönä lauloivatkin!

Niityllä liikkui musta varjo. Eirik vihelsi hiljaa — koira tuli juosten, mutta pysähtyi matkan päähän, heilutti vähän häntäänsä, mutta ei uskaltanut tulla lähemmä. Eirik kutsui kutsumistaan — tule, tule vain Kuningas Ring — mitä sinä olet oikein tehnyt! Rakki oli mitä viheliäisin pahantekijä: jo kauan sitten oli sen tuomio luettu, mutta kukaan ei vain tullut ottaneeksi sitä hengiltä.

Vihdoin viimein Kuningas Ring rohkeni pujahtaa ovesta sisään häntä koipien välissä pökkien päällään pojan kupeisiin. Eirik riensi sulkemaan, ja kun hän kumartui, oli koira kaataa hänet. Se uikutti liehitellen ja nuoli kuumalla kielellään hänen kasvojaan.

Lieden reunalla istuen hän söi kylmää puuroa ja hapanta maitoa jakaen tuulenkuivaaman lihapalansa koiran kanssa. Nyt hänestä alkoi tuntua hauskalta saada yksin hallita tuvassa koko kesän ajan.

Kuparihevosensa hän kätki vuoteeseen pieluksen alle. Kuningas Ring hyppäsi myös ylös kietoutuen makaamaan hänen jalkoihinsa.

— Ja kun sitten noita-akka tulee sisälle ja hapuilee ja etsiskelee pimeässä kristittyä, silloin hän viheltää valkokarhuaan —

Eirik veti polvet vielä korkeammalle koukkuun ja sepitti kaiken uudelleen alusta alkaen. Eräs mies — ja se mies on ihan kuin hän — on koko päivän kulkenut suuria aarniometsiä; myöhään illalla hän saapuu taloon. Se on autio, mutta hän löytää ruokaa ja valmiin vuoteen ja asettuu levolle. Yöllä hän kuulee kovaa ryskettä ja sisälle tulee noita-akka — se on niin korkea, että se ulottuu aina katto-orsiin asti, ja on yhtä paksu kuin pitkäkin. Ja se haistelee ja nuuskii kristityn verta, hakee ja hamuilee, sillä se aikoo siepata miehen ja paistaa hänet tulella. Mutta silloin hän viheltääkin koiraansa —.

Uni oli tulemaisillaan ja Eirikin ajatukset sotkeentuivat. Hän yritti taas alusta — koko päivän aarniometsien läpi, hän ja valkokarhu — ja sitten tuli noita-akka — ensin he tulivat suurelle tuvalle keskellä synkkää metsää — hän näkee ihan selvästi pienen aukeaman ja aution talon —. Silloin uni voittaa sammuttaen kaikki näyt.

II

Tyyni ilma ja vastatuuli hidastutti aluksen kulkua etelään rantoja pitkin, ja vasta kahdentenatoista päivänä Hestvikenistä lähtönsä jälkeen miehet pääsivät ulomma. Mutta aavalle merelle tultuaan he saivatkin myötätuulen, ja jo kolmannen päivän iltana Olav katseli korkeaa vuorta, jonka hän arveli olevan Skotlantia. Hän oli kuullut Englannin ja Skotlannin kuninkaitten käyvän sotaa keskenään, jonka vuoksi hän piti viisaampana palata jälleen aavemmalle. He luovailivat päivän verran, mutta sitten alkoikin pohjatuuli puhaltaa. Nyt he pukeutuivat sotisopaansa, ottivat rautakypärit päähänsä, sillä Englannin ja Flanderin välisellä merellä oli aina rauhatonta ja vaarallista kulkea.

Mutta elettyään koko kehitysikänsä pohjoisessa sisämaassa Olav Auduninpojasta oli meri ja merellä kulku jollain lailla seikkailua. Ja vaikka hänen ruumiinsa olikin väsynyt, oli hän sielultaan ihmeellisen reipas ja levännyt. Hän oli valvonut harmaanhämärinä kesäöinä koko ajan sieluineen, aisteineen merta ja taivasta tähyten — ja hänestä tuntui kuin hän purjehtisi pois yksinpä niitten loputtoman pitkien unettomien öitten muistoistakin, jolloin hän oli ollut sidottuna mustan vuoteen uumeniin pilkkopimeässä kamariluolassa. Ne vaipuivat taivaanrannan taa, kuten se rantakin, josta hän läksi. Ilma oli ollut melkein koko ajan hyvä — myötätuuli vinkui touveissa purjeita pullistaen; meren suuret aallot nostivat pientä alusta — se tuntui hetkisen ikäänkuin miettivästi pidättyvän ennen aallon laaksoon painumistaan — sitten vaahtopärskeet peittivät keulan, kupeissa vilahti kirkasta, harmaanvihreätä vettä, valtameri pauhasi täysin rinnoin laivan kylkeä vasten laineitaan nostaen ja ajaen toista toisen edellä — aina kulki kolme muita suurempaa saman välimatkan päässä toisistaan. Pilvet peittivät koko taivaanlaen, soljuen hiljakseen eteenpäin vaaleanharmaina, auringonsäde välkähti tuon tuostakin, kiiltäen märällä, kallellisella laivankannella. Illalla joskus selkeni; välkkyvä auringonhelo ulottui merellä taivaanrantaan. Sitten sumu jälleen kasaantui, laskeva aurinko punasi sitä.

Päiväuni virkisti häntä sydänjuuria myöten. Hän makasi nahkapussissa. Meri pauhasi, laivanköysissä ulvoi ja vonkui, kuului huutoa ja kolinaa, raskaita askeleita — hän kuuli sen kaiken maatessaan ja tuntiessaan aluksen kohoavan, liukuvan ja vaipuvan. Hän saattoi vaipua uneen kuten lapsi, maatessaan aavan, kirkkaan taivaanlaen alla, missä vesi ja taivaan tuulet pääsivät vapaasti liikkumaan, täyttäen voimakkaan yksitoikkoisella laululla hänen aivonsa.

Hän tunsi olevansa nuori; oli kuin meri ja tuuli olisivat luoneet hänet uudelleen ja valaneet hänen sieluunsa ja ruumiiseensa tämän notkean virkeyden — niin tuntui sinä iltapäivänä, jolloin hän seisoi laivankannella sen ajautuessa virran ja nousuveden myötä pitkin Lontoon jokea. Maa oli täällä alavaa ja viheriää — kosteita niittymaita, mäillä viljavainioita, kauempana matalia lehtimetsäkunnaita, toinen kohoten toisensa takaa, kunnes taimmaiset häipyivät sinervään usvaan. Heikkoja päivänsäteitä liukui pilvien kirkkaitten reunojen lomitse; kosteita auringonsädekimppuja tulvahti lännenpuolella maahan: aurinko imi itseensä vettä.

Oli samanlaista kuin Tanskassakin. Mutta Olav ei ollut koskaan silmäillyt äitinsä synnyinmaan rantoja siten kuin hän nyt katseli näitä odotuksen jännitys sielussaan. — Englanti oli myöskin paljon paremmin rakennettu. Sisämaassa kohosi lukemattomia huippuja ja kirkkojen torneja metsän ylitse. Ja he olivat sivuuttaneet monta valkoista kivirakennusta ympärysmuureineen ja tähystystorneineen.

Ja kun eräs miehistä sitten huusi kaupungin jo näkyvän, Olav riensi juoksujalkaa purjeitten alitse.

Valo-usvan läpi hän näki vieri vieressä lukemattoman joukon huippuja ja torneja. Ja tuo tumma juova tuolla matalalla joen päällä oli varmaankin se kuuluisa Lontoon silta. — Olav unohti kaiken muun, tuijotti vain eteensä.

Torodd Rikardinpoika tuli Olavin luo. Hän oli jutellut luotsin kanssa, jonka he olivat saaneet alukseensa joensuussa. Tuolla oli mahtava linnoitus, Lontoonlinna neljine torneineen — ympärysmuuri kohosi äkkijyrkkänä virran vedestä — se oli itse Valkea Torni. Ja tuo pitkä lyijykattoharja, joka näkyi tuolla, oli Pyhän Katariinan kirkko. Pyhän Paavalin kirkko kohosi muita torneja korkeampana kukkulalla.

Silta vaikutti Olaviin kaikkea muuta voimakkaammin — se ei muistuttanut mitään muuta ennen nähtyä. Se oli suurin ihme — rakennettu raskaille kaarille, jotka kohosivat virrasta, ja ne olivat kaiken lisäksi kivestä; sillalla oli rakennuksia pitkin matkaa. Virran eteläpuolella oli Pyhän Olavin kirkko, Torodd selitti, ja he menisivät sinne huomenna messuun; he tapaisivat siellä kenties maanmiehiään. Ennen vanhaan, jolloin norjalaiset itse purjehtivat Lontoon kaupunkiin kauppamatkoillaan, se oli ollut heidän kirkkonsa. Nykyjään norjalaiset Englannin-kävijät osuivat harvoin näin kauas etelään. — Tämä Peura oli ainoa alus, joka tänä vuonna oli purjehtinut Oslosta tänne, mutta täällä saattoi kyllä olla Tröndelagenin ja Björvinin puolen miehiä.

— Olav kuunteli toisen puhetta vain osittain tuijottaessaan ja odottaessaan — hän ei tiennyt edes mitä.

He nousivat maihin seuraavana aamuna myöhään. Aurinko oli jo korkealla, kun Peuran kuusi miestä asteli Lontoon sillan poikki.

Olavin mieli kävi omituiseksi ajatellessa, että tämä kaltainen kuja kulki vaatemyymälöitten välitse leveän virran yli. Vuorovesi kohosi virtaa ylöspäin ja painui takaisin meren helmaan: hän oli pannut merkille yöllä satamassa maatessaan, että vuoksen ja luoteen ero oli suurempi täällä kuin kotona Hestvikenissä. Mutta ihmiset olivat pystyneet kohottamaan raskaat kivipilarit voimakkaaseen virtaan ja rakentamaan sillan niitten varaan. Se ajatus teki Olavin kumman onnelliseksi.

Silta oli monin paikoin niin ahdas, että taivas näkyi rakennusten lomitse vain kapeana juovana. Mutta eräässä kohdassa rakennusrivi oli katkaistu niin, että rattaat mahtuivat sivuuttamaan toisensa. Norjalaiset menivät sillan kaiteelle kurkistelemaan virtaan.

Aurinko oli idässä kohonnut metsien latvoille, ja ilma oli täynnä kirkasta usvaa, joten virran vesi välkkyi lumivalkeina läikkinä. Vesi vyöryi siltakaarien lomitse tasaisena juoksuna; oli niin ihmeellistä nähdä paksujen kivimöhkäleitten nousevan virrasta pystysuoraan. Olav oikaisi vaistomaisesti selkänsä ja katsoi kaupunkia kohti. Huiput ja tornit loistivat aamuauringossa keskellä hienoa usvaa. Samassa lehahti jostain lentoon valtavan suuri kyyhkysparvi, se leijaili ilmassa suurena ympyränä ja kääntyili auringon välkehtiessä valkoisilla ja merensinisillä siivillä.

Soutuvene pyrki vastavirtaan — sen kahdentoista, neljäntoista airoparin lavat välkkyivät. Se ei ollut oikeastaan minkään ennen nähdyn veneen näköinen, vaan se muistutti viikinkilaivaa. Olav olisi mielellään jäänyt katselemaan sen menoa sillan alitse, mutta Ganfrid muistutti, että aamu oli jo kulunut pitkälle, messut loppuisivat kohta kaikissa kirkoissa.

Sillalla ei ollut niin myöhään päivällä kovinkaan suurta liikettä. Mutta nyt heidän oli väistyttävä erään puodin oven pieleen vastaan tulevaa kulkuetta: edellä astui suuri, karkeatekoinen vanhus, keihäs kädessä ja rinnassa ommeltu vaakunamerkki. Häntä seurasi kaksi koreisiin laahushameisiin pukeutunutta neitosta; laahus oli viskattu käsivarrelle, kädessä heillä oli kirjoja ja rukousnauhoja, vaaleilla, valtoiminaan riippuvilla hiuksilla kukkaseppel, ja he olivat kumpikin kauniita kuin aamunkoi. Heitä seurasi vanha palvelijatar ja kaksi nuorta saattomiestä, jotka kantoivat neitosten vaippoja, toisella oli käsivarrella sylikoira, joka teutaroi ja helisteli kaulanauhan kulkusia.

Sillävälin oli heidän taaksensa kauppaan ilmestynyt nuori mies: hän huuteli ja yritteli näytellä tavaroitaan — tarttui Olavin nuttuun ja levitteli heidän eteensä sinisen ja keltaisen kirjavaa viittaa. Mutta huomattuaan, etteivät vieraat olleetkaan halukkaita kaupantekoon — tai eivät ymmärtäneet hänen puhettaan — hän ilkkui ja ivaili heitä. —

Eteläisen sillanportin päällä, muurin harjalla, oli miehenpäitä seipäitten nenässä. Olav pysähtyi joukkoineen päästyään avoimelle paikalle niiden edustalle niitä katselemaan — samassa tulikin pieni, kumarainen eukko, joka kulkea kupsutti kahden kainalosauvan varassa; häntä seurasi nuori poika ryömien käsien ja jalkojen alla laahaamansa lautapalan päällä — hänellä ei ollut jalkoja. He viittoilivat ja juttelivat. Torodd Rikardinpoika oli ainoa joukossa, joka ymmärsi maan kieltä, hän tulkitsi toisille: neljä tämän puoleisinta oli maan pohjoispuolelta kapinallisten päälliköiden päitä.

Olav nyökäytti vakavana. — Niiden näkeminen ei hänestä ollut millään lailla pahaa. Hän katseli ajatuksiinsa vaipuneena —. Aurinko paistoi paljaisiin, harmaankeitaisiin luihin, aamutuuli heilutteli hiljakseen hiussuortuvia. Liha oli lohkeillut pois tai korpit olivat repineet, mitä olivat irti saaneet — nyt ei ollut ainoassakaan päässä linnuillekaan ruokaa. Noissa nenättömissä kasvoissa, jotka tuijottivat liikkumattomine silmineen suoraan aurinkoon, oli ihmeellinen rauha. Ne olivat kuin hienon homeen peitossa, sivellyt mustalla ja viheriällä jauheella, mutta tyyniä —.

Olav ei ollut milloinkaan nähnyt mestattujen miesten päitä läheltä. Hän oli kyllä purjehtinut Stegle-saarten ohi lähellä Sigvaldsteineriä, mutta hän ei ollut koskaan noussut siellä maihin. Ja Oslon laitakaupungin lähellä oli hirttomäki, mutta sinnepäin hänellä ei milloinkaan ollut asiaa — eikä siellä muutenkaan tullut käydyksi, sillä hänen kaupungissa ollessaan ei ketään mestattu.

Mutta näky ei herättänyt ensinkään kauhua, ei mikään tuntunut vainajia häpäisevän. Ne olivat urhoollisten miesten näköisiä, ne vartioivat muurinharjalla kärsivällisesti jotain odotellen, katsellen päin aurinkoa ja raikasta aamutuulta.

Olav huomasi ensimmäisenä tehdä ristinmerkin; hän alkoi lukea puoliääneen — »Pater noster qui es in coelis, sanctificetur nomen tuum, adveniat regnum tuum —» [Pater noster qui es in coelis jne. Isä meidän, joka olet taivaassa…]

»Opera manuum tuarum, Domine, ne despicias», kerjäläisetkin yhtyivät sanellen vastauksen hänen matkatovereittensa kanssa. [Opera manuum tuarum jne. Herra, älä hylkää kättesi tekoja!]

»Requiem aeternam dona eis, Domine, et lux perpetua luceat eis.» [Requiem aeternam dona eis jne. Anna heille, Herra, iäinen rauha ja anna iäisen valosi loistaa heille!]

Olav ja Galfrid antoivat kerjäläisille rovon, ja nämä läksivät kulkea kompuroimaan kumpikin taholleen. Olav tuli ajatelleeksi, että ensimmäiset sanat, mitä hän oli tämän kansan puheesta ymmärtänyt, olivat rukous mestattujen miesten sielujen puolesta.

Voudin miehet olivat Lontoon portilla osoittaneet Peuralle ankkuroimispaikaksi pienen, neliömäisen altaan virran vieressä, sillan länsipuolella. Siellä oli vain pienempiä aluksia, useimmat englantilaisia. Vesi oli sameata, suuria limaliuskareita nousi laskuveden aikana joen pohjasta pinnalle. Mutta itse satama oli kauniisti rakennettu, sitä kiersi kolmella sivulla laituri, ja ranta-aittoja oli ylt’ympäri; pilarit kannattivat ylintä hirsikertaa, joten se oli luostarin ristikäytävän näköinen. Silloilla oli kaiken päivää vilkasta liikettä; parinkymmenen miehen ainoana tehtävänä oli kantaa ja purkaa tavaroita ja kuljettaa ihmisiä koko ajan virran poikki. Torodd oli saanut tietää, ettei pitäisi käyttää omia laivaveneitään maihin mennessä ja takaisin tullessa; lautturit eivät pitäisi siitä, ja oli tyhmää ärsyttää heitä. Ja niin he sopivat erään lautturin kanssa, että tämä joka päivä kuljettaisi heidät tullen mennen ja saisi siitä viisi englannin penninkiä viikolta. Se oli paljon — mutta Olav älysi varsin pian, ettei hän tällä Englannin matkalla rikkauksia kokoaisi.

Tammihirsiä ja vuotia oli heillä itselläänkin — sellaista tavaraa ei kannattanut lähteä kuljettamaan Englanninmeren yli, eikä kalastakaan suuria tänä vuoden aikana lähtenyt. Ainoastaan saukon ja näädän nahoista sekä Baardin raudasta tuli vähän voittoa. Häntä harmitti hiukan tietämättömyytensä siitä, minkälaista maailmalla oli, mutta matkaansa hän ei kuitenkaan katunut.

Rikardinpoikain rinnalla hän ei myöskään joutunut häpeään — he eivät olleet sen viisaampia kauppiaita kuin hänkään. Mutta kauppa ei ollutkaan heidän pää-asiansa. Heidän veljensä, minoriteetti-munkki, oli toimittanut heidät matkaan. Hän oli Englannissa ollessaan jokin vuosi sitten tavannut erään sukulaisensa, rikkaan papin maan länsiosasta, ja tämä oli pitänyt niin paljon sisarensa pojanpojasta, että lupasi jättää kallisarvoisia kirjoja ja messupukuja perinnöksi Oslon minoriteeteille. Viime vuonna oli tullut sanoma papin kuolemasta, ja Rikardinpoikain oli nyt koetettava saada perintö käsiinsä. Heidän veljensä oli samalla jättänyt heille tehtäväksi ostaa silkkikankaita, kultalankaa, aivinaa ja samettia sekä Oslon nunnaluostarin että kuningattaren neitojen tarpeiksi.

Rikardinpoikain oli määrä asua kaupungilla erään sukulaisensa luona, joka oli aseseppä, nimeltään Hamo. Olaviakin pyydettiin sinne asumaan, mutta koko sen kaidan kadun varrella, jossa Hamon talo oli, oli paja pajan vieressä, ja ympärillä, toisilla kaduilla, oli ravintoloita ja aittojen luhtia — päivin hälinää, öisin rähinää ja kirkumista. Hänen olisi sitäpaitsi poislähtiessään annettava koko talonväelle suuria lahjoja. Niinpä Olav päättikin viettää yönsä laivassa erään nuoren pojan ja vanhan miehen kanssa, jota kutsuttiin Tomas Rummuttajaksi, koska hän oli talvisin rummuttajana Oslon pidoissa.

Toiset kaksi matkatoveria yöpyivät Rikardinpoikain kera kaupunkiin. — Yhtenä syynä oli vielä se, että Olav nukkui mielestään erinomaisen hyvin paljaan taivaan alla. Öisin satoi usein niin, että vesi virtaili heidän makuusijalleen kannen alle, mutta hänestä se oli sittenkin parempi kuin maata lämpimässä vuoteessa ventovieraan vuodetoverin vieressä.

Joka aamu aamusaarnan aikaan lautturi souti hänet ja toisen hänen tovereistaan maihin. Jo toisena kaupungissa olonsa päivänä Olav keksi siellä suuren saarnaajaveljesten luostarin ja kävi siellä messussa — Olavinkirkko oli niin kaukana eikä häntä erikoisemmin haluttanut tavata maanmiehiäänkään. He kulkivat virran rantaa, kapeaa kujaa myöten, joka vei ranta-aittojen taitse; tympeä, raaka ja kylmänkostea haju tunki tänne korkeitten päätyrakennusten väliin. Viimein he saapuivat epätasaiselle aukeamalle, jossa pensaita ja heiniä rehoitti kivien ja muurisoran välissä; kaupungin muuri oli revitty tällä kohtaa ja oli tehty tilaa dominikaaniluostarille. Luostari oli vallan uuden muurin kupeella, ja kirkkoa vielä rakennettiin — sen muurit kohosivat alastomina ja keskeneräisinä. Mutta sisältä se oli erinomaisen kaunis korkeine käärineen ja mahtavine ristikkoholveineen. Aamuaurinko tulvi sisään kirkkaana ja voimakkaana korkeista, kapeista ikkunoista, joissa ei vielä ollut kuvaruutuja.

Olav asettui niin lähelle alttaria, että hän kuuli, mitä pappi luki messussa. Kyllähän latinaa äännettiin täällä vähän toisin kuin norjalaiset papit äänsivät, mutta ei sentään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt palasia pyhimysten properioista:

Me exspectaverunt peccatöres, ut perderent me: testimonia tua, Domine intellexi: omnis consummationis vidi finem: latum mandatum tuum nimis. Beati immaculati in via: qui ambulant in lege Domini — [Ps 119. Jumalattomat vartioivat minua tuhotakseen minut; mutta minä otan säädöksistäsi vaarin. Kaikella täydellisyydellä olen nähnyt olevan rajansa, mutta sinun käskyilläsi on määrätön laajuus. —Autuaita ovat elämältänsä viattomat, jotka vaeltavat Herran lain mukaan. —]

Se oli erään veritodistajaksi joutuneen neitosen officie. Mutta Beati immaculáti lauletaan myöskin pikkulapsia hautaan kannettaessa. Kädet rintasoljen ympärillä ristissä ja nojaten leukaansa käsiinsä Olav seisoi tuijottaen papin punaiseen messuhakaan. Asbjörn Allfeit oli kerran opettanut hänelle tämän:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis parabolam hanc: Similie est regnum coelorum thesauro abscondito in agro: quem qui invenit homo, abscondit, et prae gaudio illius vadit, et vendit universa quae habet, et emit agrum illum —. [Matt. 13:44. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen tämän vertauksen: Taivasten valtakunta on peltoon kätketyn aarteen kaltainen, jonka mies löysi ja kätki, ja siitä iloissaan hän meni ja möi kaikki, mitä hänellä oli, ja osti pellon.]

Tässä kirkossa käydessään hän aina muisti Arnvid Finninpoikaa. Alttarilla oleva pappi ikäänkuin muuttui Arnvidiksi — vaikkei hän kuulijoihin käännyttyään muistuttanutkaan ensinkään Arnvidia, eikähän Arnvid milloinkaan saanut sitä mitä kaipasi — nimittäin papiksi vihkimistä. — Et vendit universa quae habet, et emit agrum illum — eiköhän Arnvid juuri samaa tarkoittanut sillä neuvolla, jonka hän antoi heidän viimeksi tavatessaan.

Eräänä aamuna vietettiin jonkun pyhimyksen muistoa, sellaisen, josta Olav ei ollut ennen kuullutkaan, lienee ollut englantilainen. Mutta sekin oli marttyyri:

In illo tempore: Dixit Jesus discipulis suis: Nolite arbitrari, quia pacem venerim mittere in terram; non veni pacem mittere, sed gladium —. [Matt. 10:34. Sinä aikana Jeesus sanoi opetuslapsilleen: Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle; en ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekkaa.]

Gladium — Olavista oli se sana aina sointunut erittäin kauniisti, ja hän ymmärsi, ettei toisin voinutkaan olla: Kun Jumala itse otti miehuuden ja tuli ihmiseksi ihmisten joukkoon, niin täytyihän tulla miekka eikä rauha. Hänen täytyi tulla virittäen sotahuudon: minun kanssani tai minua vastaan! Jumalan rauha, se muistutti varmaankin sellaista rauhaa, joka tulee myrskyn laattua raivoamasta ja taistelun loputtua — juuri sen oli Pyhä Evankelista Johannes näyissäänkin nähnyt; Torfinn-piispa oli siitä puhunut.

Näinä aikaisina aamuhetkinä polvistuessaan messussa hänen mieleensä muistuivat ilmielävästi varhaiset aamuhetket Hamarin kirkossa ja ne tulivat hyvin läheisiksi. Silloin oli tosin ollut talvi ja pimeä, hänen seuratessaan Asbjörn Allfeitia pohjoiskappeliin; Asbjörn luki messunsa Mikaelin alttarilla. Silloin ei siellä ollut ketään muuta — ja joskus oli niin aikaista, että luostarinoppilaat nukkuivat vielä; senvuoksi Asbjörn oli opettanut hänelle messutoimituksia. Kun Olav ei heti muistanut vastausta, Asbjörn kuiskasi ensimmäiset sanat; pienellä nyökkäyksellä ja sormen viitteellä hän antoi merkin, milloin toisen tuli siirtää kirjat, tuoda ampullit ja acqua-manilen.

Syvä, vakava ilo oli täyttänyt ääriään myöten hänen sydämensä saadessaan siten auttaa pyhässä toimituksessa, jossa ikuinen uhri tuodaan yön ja päivän vaiheilla. Täällä salakammiossa, aamun sarastaessa hän tunsi olevansa satamassa vaellettuaan kauan vaikeita teitä toisten ihmisten ja omien, valtoimina riehuvien intohimojensa raju-ilmassa. Hän ei ollut välittävinään myrskystä — mutta hän oli ollut niin nuori; hän värisi sielunsa uumenissa väsymyksestä. Eikä hän ollutkaan selvinnyt tahratonna: hänen sydämensä oli kuin samea, pohjoinen metsälampi, johon kaikki harmaat, pauhaavat kevätpurot ovat tyhjentäneet lumisohjunsa. Eikä se tulvan jälkeen selviäkään, ennenkuin sitä ympäröivät kuusikot kukkivat ja levittelevät keltajauhoaan sen suonruskealle pinnalle. Mutta tässä alttarin äärellä hän tunsi Jumalan hengen kuin virkistävän tuulen — kaikki imelä höyry oli pois puhallettu; hänen elämänsä tulisi jälleen kirkkaaksi ja selkeäksi kuin lampi, joka kuvastaa heleän sinen, auringon ja pilvien kulun taivaan kannella.

Herra, Herra — siitä on jo kauan! Minä en ole enää nuori. Mutta syksylläkin, kun jää jo on alkanut kuortua kivien kupeisiin ja lampea peittää kuihtunut kaisla ja heinän korsi — silloinkin Sinä voit vielä lähettää sellaisen ilman, joka murtaa jääriitteen ja puhdistaa veden pinnan, niin että se lepää vielä vähän aikaa kirkkaana ja sinisenä, ennenkuin talvi tulee ja kattaa sen jäävaipallaan. Ajatukset eivät tulleet selkeinä, vaan ne kulkivat ohi Olavin siinä polvistuessa vaipan kulma kasvojen edessä. Kaikki hän muisti yrittämättäkään mitään kiellellä. Ja hän oli sittenkin rauhallinen ja aivan tyyni.

Pieni messukello kilahti; pappi kumartui syvään alttarin eteen, polvistui. Sitten hän nousi, pitäen koholla oikeassa kädessään Herramme Pyhää ruumista, joka ilmestyi leivän vaatimattomassa muodossa.

Olav nosti katseensa rukoillen: Herrani ja Jumalani!

Hän tunsi nyt, ettei hänen sydämensä milloinkaan voinut lakata rakastamasta Jumalaa, tahtoipa hän sitten tai oli tahtomatta. Tekipä hän mitä tahansa ja koettipa hän vaikka miten hiljentää ääntä, joka hänen sydämessään vaikeroi: Herra, sinä tiedät, että minä rakastan sinua!

Hän muisti nytkin: tässä polvistuu petturi, joka on paennut Jumalan läheltä. Vuosikausia hän oli tehnyt paljasta pahaa eikä suinkaan siksi, ettei hän olisi tiennyt parempaa. Mutta hän ei sittenkään tällä hetkellä tuntenut sitä pahan omantunnon kalvamista, joka häntä oli niin kauan kiusannut aina hänen rukoillessaan tai kun hän oli ollut rukoilevinaan. Nyt tuntui hänestä jokaista rukousta rukoillessaan kuin hän olisi painunut lähteen juurelle janoaan sammuttamaan.

Menneet päivät Hestvikenissä tuntuivat hänestä pitkältä sairaus-ajalta, yhdeltä ainoalta haavakuumekaudelta. Tuska ja pakotus oli tullut sisältäpäin, kaikki paha, kaikki kauhunkuvat olivat syntyneet hänessä itsessään. Nyt tuntui kuin kaikki ovet olisi avattu selkoselälleen ja ulkoapäin tulvisi häneen valoa ja vilpoisuutta. —

Hän tunsi jälleen olevansa reipas. Aava tuuli, meri ja vartiossa vietetyt yövalvonnat olivat karsineet hänestä pois turhan hempeyden.

Ei silti, että hän olisi nyt ajatellut syntiään vähemmän, mutta hän kävi omissa silmissään paljon vähäisemmäksi. Kotona Hestvikenissä hän kulki äänetönnä ja epätoivoisena sielunsa turmiota surren ja hänestä oli tuntunut niin suurelta kaikki se, mistä hänen oli luovuttava, jos mieli päästä sovintoon Jumalan kanssa — oma kunniansa, oma onnensa, kenties elämänsäkin. Mutta nyt, kun hän oli sellaisessa paikassa, jonne tämän maailman ihanuuksia ja rikkautta oli koottu enemmän kuin hän oli koskaan uskonut yhdessä paikassa voivan olla — nyt hänestä tuntui kaikki se, mitä hän omakseen kutsui, hyvin pieneltä — kaiken senhän mies voisi viskata luotaan yhtä helposti kuin harppu nostetaan seinälle torven kutsuessa aseisiin.

Herran nimessä — kyllähän maailmassa aina miehiä riittää. Mutta entäpä kunkin yksityisen sielu — sitä ei kukaan saa käsiinsä eikä pysty sitä punnitsemaan ja mittailemaan ihmismitan mukaan. Ja sitten Jumala kokoaa loppujen lopuksi kaikki sielut ja punnitsee ne sellaisella vaa’alla, joka on vain Hänen salaisuutensa.

Ja niin hän kuunteli rauhallisena sitä ainoata ääntä, jota hän ymmärsi — täällä vieraalla maalla, jossa kaikki muut kielet hälisivät hänen ympärillään — ikäänkuin niiden ja hänen välillään olisi kohonnut korkea muuri. Kirkon ääni oli sama, jota hän oli kuunnellut jo sekä lapsuudessaan että nuoruudessaan samoin kuin miehuudessaankin. Hän oli tosin vaihetellut eri ikäkausinaan niin kieltä kuin ajatuksia ja puheitaankin, mutta kirkko ei ole vaihettanut ei puhettaan eikä tarkoituksiaan; se puhui hänelle pyhässä messussa, kuten se oli puhunut hänelle jo hänen pikkupoikana ollessaan, jolloin hän ei ollut ymmärtänyt montakaan sanaa, mutta ymmärtänyt kuitenkin paljon katsellessaan, kuten lapsi ymmärtää äitiään hänen liikkeitään ja ilmeitään katsellessaan jo ennenkuin hän tajuaa puhuttua sanaa. Ja hän tiesi, että vaikka hän menisi maailman ääriin, kristittyjen asuinpaikkojen laidoille — olkoonkin kansan kieli, tavat ja olemus hänelle ihmeellistä ja käsittämätöntä, kaikkialla missä ikänä hän kirkkoon astuisi, hän kohtaisi saman äänen, joka jo hänen lapsuudessaan oli hänelle puhunut; avoimin käsin kirkko tarjoaisi hänelle sakramentteja, joilla se oli häntä ravinnut jo kasvu-iällä, mutta jotka hän oli hylännyt ja väärin käyttänyt. —

Ja Olavista tuntui kuin hän olisi palannut kotiin äitinsä luo — kaukaisilta mailta, joissa hän oli saanut enemmän vahinkoa ja haavoja kuin kunniaa ja voittoa. Mutta nyt hän istuu äitinsä kanssa kahden kesken kuunnellen hänen tyyntä puhettaan ja hänen viisaita sanojaan: »Vaikka sinä olet hävinnyt kaikissa taisteluissasi, on kuitenkin niin, ettei kaikkein onnettominkaan ihminen ole hävinnyt siinä taistelussa, jota hän ei ole vielä alkanutkaan.»

* * * * *

Aurinko heloitti ihanasti kirkkomäellä — tänä kesänä satoi melkein yksinomaan öisin. Messun jälkeen Olav kuljeskeli tovereineen P. Paavalin kirkkomaalle vieviä katuja pitkin.

Talot olivat täällä paljon korkeampia kuin Oslossa ja ne oli rakennettu hirsistä, savirappausta välissä, ja päädyt oli peitetty laudoituksella. Tuon tuostakin talorivi katkesi, siinä kohosi vankka kivirakennus, jota ympäröi muuri; vartijoita seisoi portilla miekka kädessä. Sisäpuolella näkyi viheriä pihamaa, jolla linnan nuoret miehet harjoittelivat nuolella ampumista ja palloleikkejä.

Pitkin kirkon aitoviertä oli kauppapuoteja, mutta jos vain hetkeksikään pysähtyi tavaroita katselemaan, heti ilmestyi mies, joka iski kyntensä katselijaan. Sellaista ei tapahtunut Oslossa — paitsi saksalaisten kaupoissa Miklegaardissa nuoren neitosen pysähtyessä katselemaan. Mutta mies saattoi kuljeskella puodissa kaikkialla ja käännellä jokaista näkyvillä olevaa esinettä — omistaja ei ollut näkevinäänkään, tuskin vilkaisi työstään vastatessaan jonkun kysymykseen. Mutta täällä oppipojatkin juoksivat pitkin katuja ihmisten perässä, ja muutenkin täällä oli kova meteli ja huuto.

Kirkonkellot soivat lakkaamatta heidän päittensä päällä — ne soivat kaikkialla, kuului harvalleen moikavia suuria kelloja ja herkästi heliseviä pikkukelloja. Sitten kaikki kellot alkoivat soida ja pauhata valtavan suurena kuorona. Kun laski yhteen kaikki luostarikirkot ja kaikki eri seurakuntain kirkot, Olav arveli Lontoossa olevan paljon yli puolisensataa kirkkoa. Vähintään puolet niistä oli Oslon Halvardinkirkon kokoisia. Pyhän Paavalin kirkko oli suurempi kuin yksikään hänen ennen näkemänsä kirkko.

Fransiskaaniluostari oli kaupungin muurin itälaidalla, ja sen edessä olevalla kentällä pidettiin viljamarkkinoita. Raskaat härkien tai suurien vankkajalkaisten hevosten vetämät vankkurit tekivät torin ja lähikadut ahtaiksi ja vaikeiksi liikkua. Olav ja Tomas Rummuttaja kävelivät tuntikausia katsellen tätä vaurautta. Vieläpä nyt keskellä kesääkin oli kivisillalla suuria, täyteläisiä säkkejä — suut avoinna, niin että kaunis, keltainen vilja pisti näkyviin. Pöly kiiri torin yli vaaleana pilvenä. Kyyhkysparvien hurina kuului moniäänisen sorinan ja kolinan keskellä jonkinlaisena pohjasävelenä.

Kaupungin muurikin oli torneineen ja porttivarustuksineen katsomisen arvoinen; joissakin portti-torneissa oli vankeja, jotka laskivat alas luukuista koreja, niihin saivat ohikulkijat pistää roponsa. Portinvartijat olivat kaikki valittua väkeä, komeasti puettuja ja asestettuja.

Kaikki kirkkojen kellot soittivat viimeiseen messuun. Aurinko oli niin korkealla taivaalla, että alkoi jo tuntua lämpimältä. Olav ja hänen toverinsa hikoilivat kovin; heillä oli nuttunsa alla panssaripaita. Rikardinpojat sanoivat, että se olisi täällä välttämätöntä. Maasta nousi vuosisatojen kuluessa sinne heitettyjen jätteitten löyhkä, mutta talojen takana kivi-aitojen varjoissa ja luostarinmuurien toisella puolella leviävistä puutarhoista huokui seljapensaitten ja ruusujen vieno tuoksu ja neilikoiden sekä sellerien voimakas lemu. Ja nyt alkoi avoimista ovista tulvia keittojen ja paistosten hajut — läheni aamiaisaika. Molemmat muukalaiset alkoivat rientää kujia alas joelle, nälkä kurni jo suolia.

Suuret, kirkontorneissa asuvat varis- ja naakkaparvet lentää lehahtivat alas heti, kun joitain jäännöksiä heitettiin ulos. Teurastajien taloista levisi äitelä veren haju, verta virtaili niin, että kujan keskellä oleva kouru oli aivan punaisenaan. Mutta kun he lähenivät siltaa, työntyi heitä vastaan maahan kaadetun mäskin tympeä haju ja heidän täytyi hätistää jaloistaan sikoja, jotka kiiruhtivat osalle. Oli mainiota saada nälkäisenä ostaa matkan varrelta leipää, kaksi kiiltävää, pyöreätä kullankeltaista kakkua.

Lautturin veneessä heitä odotti olutlekkeri; lautturi oli tarjoutunut hakemaan heille joka aamu olutta eikä tahtonut siitä mitään lisämaksua. Mutta sitten hän ottikin luonnossa lekkerin vuokraa. Olav sekä toiset miehet kirosivat lyhyesti sekä naurahtivat ravistellessaan lekkeriä laivalle päästyään.

He vetivät kannelle auringonpaisteeseen nahkasensa, hakivat arkuistaan voivakkasen ja lihakimpaleen sekä juuston. Olav teki puukolla ristinmerkin leipien ylitse ja jakoi ne sitten. Sitten he asettuivat matkanahoilleen, söivät ja joivat äänettöminä, nälkäisinä ja janoisina. Olut oli erinomaista. Entä tämä tuore leipä, jota he söivät joka päivä — he olivat yksimielisiä siitä, ettei heidän kannattanut tuhlata rahaa ostaakseen tuoretta ruokaa ravintoloissa, kun he saivat sitä.

Olav viihtyi hyvin matkatovereittensa parissa; he olivat molemmat harvasanaisia miehiä. Onni oli, että Sigurd Suupaltti, kuten he häntä kutsuivat, oli mennyt Galfridin mukaan.

Aterioituaan heittäytyivät Olav ja Leif nahkasäkeilleen. Tomas Rummuttaja istuutui leikittelemään pienen, kaupungista ostamansa pillin kanssa. Sen hento ääni nousi kolmisen ääniaskelta, luritteli jälleen takaisin ja teki niin ylös, alas — Olavista tuntui hänen siinä unenhorroksissa maatessaan kuin pieni tyttönen kiipeilisi ja leikkisi aitan portailla — toisinaan hän näki ilmielävänä Cecilian —.

* * * * *

Illansuussa Olav otti laivaveneen ja souteli joella. Kaupunki oli kaunein näin vedenselältä katsellen — virralla oli liikettä kuin kylätiellä. Ylhäisön asumuksista, virran yläjuoksun varrelta kaupungin länsipuolelta, lähti suuria veneitä, jotka kiitivät hurjaa vauhtia kymmenen — kaksitoistasoutuisina; jokea pitkin kiiri veneissä olevien herrojen ja naisten huilujen ja pillien soitto.

Jonkin matkan päässä kohosivat linnoituksen muurit virrasta — niissä oli vankat sulut ja sillat edessä, takana kohosivat korkeat kauppahuoneet — Domus teutonicorum. Olav katseli linnaa soutaessaan pienellä veneellään ohi. Saksalaisten kauppiaitten kanssa ei kannattanut muitten kansain kilpailla. Hän ajatteli katkerana: eiköhän sekin päivä koittane, jolloin ne rakentelevat linnojaan Oslonkin siltojen varsille. Mutta kylläpä heidän linnansa oli kaunis, kuten kaikki, mikä kuvastaa voimaa, on kaunista omalla tavallaan.

Hän kääntyi lähtien soutamaan vastavirtaa. Nyt hän sivuutti kaupungin muurin lounaanpuoleisen tornin, hän näki koko muurin läntisen ulkosivun torneineen ja porttilinnoituksineen. Hetken kuluttua alkoivat puitten takaa näkyä temppeliherrojen praeseptoriumin katot.

Olav ei ollut koskaan ollut siellä ennen, mutta Galfrid sanoi, että hänen on mentävä sinne jonain perjantai-aamuna. Silloin kannettiin kedolle mahtavan suurta punaista ristiä, ja sillä aikaa kuin pappi puhui kansalle, seisoivat ritarit ympärillä täysissä varustuksissaan paljastettu miekka kädessään, kärki taivasta kohti; he seisoivat kuin malmiin valettuina. Ja heidän pappinsa mahtoi olla oikea puhuja, sillä sekä miehet että naiset itkivät niin, että niiskutus kuului.

Olavin ajatukset risteilivät puoleksi leikiten tämän sotilas-luostarin ympärillä. Paavi kuuluu antaneen niiden päämiehelle saman oikeuden päästää ja sitoa kuin hänellä itselläänkin oli. Ennenkuin joku mies pääsi veljeskuntaan, tuli hänen ripissä tunnustaa kaikki koko elämänsä rikkomukset, sekä sovitut että sovittamattomat — eikä siitä kovasta rangaistuksesta, mikä hänen osakseen tuli, maailma saanut vihiä enemmän kuin siitä, mitä kiirastulessa tapahtuu. Heillä kerrottiin olevan merkillisiä tapoja — sen, joka aikoi heidän joukkoonsa, tuli riisuutua alasti ja maata sellaisenaan avoimessa haudassa kirkossa koko yö merkiksi siitä, että hän on kuollut koko kuluneesta elämästään. —

Hän oli jonkin kerran nähnyt temppeliherrojen ratsastavan Lontoon läpi; he olivat sotisopaan puettuina kiireestä kantapäähän, haarniskan päällä oli ristinmerkillä koristettu valkoinen asenuttu ja valkoisessa vaipassa punainen risti, vieläpä heidän sotanuijassaankin oli ristinmerkki. Hän oli kyllä ennenkin kuullut sotilasmunkeista, vaikkei ollut koskaan heitä nähnyt.

Sitten oli vielä itsensäkiduttajia. Heitä oli kaupungissa monenlaisia. Toiset asuivat kaupungin muurin komeroissa, toiset kirkon kupeeseen muuratuissa pikku majoissa, jotka erotti kirkosta luukku, niin että asukas saattoi nähdä alttarin ja Herran ruumiin sisältävän ciborian. Toisten puolesta kävi joku maallikkoveli tai -sisar toimittelemassa heidän asioitaan, mutta monet, sekä miehet että naiset, olivat antaneet muurata itsensä sinne, jakaakseen siten kurjimpien vankien kohtalon. Eräs asui aivan erään vankitornin juurella — hän aikoi elää kuolinpäiväänsä asti siellä mustassa, kylmässä kolossa, johon vettä tihkui, omien ulostustensa löyhkässä, kurjissa, likaisissa rääsyissään; kihti oli hänet tehnyt rammaksi ja rujoksi. Ja tämän miehen elämä oli ollut pyhä jo hamasta lapsuudesta sekä hänen luostarissa ollessaan. Kun rangaistavaksi vietäviä miehiä kuljetettiin hänen luukkunsa ohi, kiduttaja huusi kolostaan: olkaa laupiaita, niinkuin teidän taivaallinen Isänne laupias on!

— Viime vuosina olivat Olavin ajatukset usein alkaneet kääntyä luostari-elämään — loppuisivatkohan hänen vaikeutensa sitten, jos hän sinne joutuisi. Mutta totta puhuen hän ei kuitenkaan ollut sitä koskaan uskonut. Tekipä Jumala hänen suhteensa mitä tahansa — munkiksi ei häntä oltu luotu. Hän oli siitä täysin vakuutettu — sillä luostari-elämän kovuus ei häntä peloittanut. Päinvastoin — luopua kaikesta siitä, mistä munkin oli luovuttava, taipua sääntöjen kuriin, sitä hän oli toivonutkin usein. Siihen ei kyennyt kuitenkaan kukaan ihminen ilman Jumalan erikoista armoa. Mutta nyt oli Olav kuljeskellut niin kauan rauhatonna Jumalan armon rajamailla, että hän oli oppinut sen: vasta kun ihminen vapaaehtoisesti antautuu Jumalan valtaan ja ottaa Hänet vastaan, vasta silloin Jumalan voima on hänessä rajaton. Ja pitkinä unettomina öinä hän oli usein ajatellut — nyt menevät sekä miehet että naiset luostarikuoriin, nousevat palvelemaan Herraansa kiitoslauluin, rukouksin ja ajatuksin, kuten nukkuvan leirin vartijat. — Mutta säännöissä oli sellaisia kohtia, jotka olivat siellä heikolle ihmiselle apua ja lepoa antamassa, mutta joita hän ei voinut olla ajattelematta vastenmielisyydellä: veljeselämä, keskustelutunnit, jolloin munkin on osoitettava laupeutta ja kohteliaisuutta toveriaan kohtaan, piti hänestä sitten tai ei, olipa sitten suurempi halu puhua tai vaieta, ja pakko lähteä vieraitten pariin tai palvelemaan majapaikoissa priorin käskiessä, vaikka itsellä olisi halua vetäytyä yksinäisyyteen —. Hän oli myöskin nähnyt, ettei moni munkki jaksanutkaan sitä, vaikkakin he muuten olivat hyviä, hurskaita miehiä — silloin he tulivat katkeriksi ja tylyiksi vieraille ja toveripiirissä riitaisiksi. Mutta ehkäpä se juuri osoittikin, etteivät he olleet luostarielämään sopivia. »Kristuksen kuvan voi veistää yhtä hyvin männystä kuin lehmuksesta», oli piispa Torfinn kerran sanonut Arnvidille tämän jutellessa toivosta tulla joskus yhtä hurskaaksi ja hyväksi kuin Asbjörn Allfeit, »mutta minä en ole milloinkaan kuullut, että Jumala olisi tehnyt männystä lehmusta, sillä se olisi turha ihmetyö. Jumalan armosta sinusta voi tulla yhtä hyvä mies kuin Asbjörn on, mutta minä en usko, että hän sinusta kuitenkaan tekee Allfeitin luonteista milloinkaan».

Mutta nyt hän näki, että munkkielämässä oli muitakin teitä kuin ne, mihin hän Norjassa oli tutustunut. Oli teitä niitäkin varten, jotka eivät pystyneet yhteiselämään vieraitten veljien kanssa. Oli sotaretkiä, luostarikuri sotakurin takana, kuten jouhipaita haarniskan alla — pyhässä maassa oli usein temppeliherrojen joukot lyöty maahan viimeiseen mieheen. Kartusiaaniluostarissa asui kukin munkki omassa majassaan yksinään; kirkossa vain kokoonnuttiin yhteen. Ja nyt hän oli myöskin nähnyt toisia munkkeja, maturiineja — heidän valkoinen pukunsa muistutti saarnaajamunkkien pukua, mutta heillä oli rinnassa punainen ja sininen risti. He kokosivat almuja ja matkustivat sitten merten taa ostamaan kristittyjä vapaaksi saraseenien vankeudesta. Ja kun heidän rahansa loppuivat, nuorimmat ja voimakkaimmat jäivät sairaitten ja heikkojen sijaan vankeuteen.

Olavin mielessä ei mikään päätös ollut kuitenkaan vielä kypsynyt. Mutta se askarteli hänen ajatuksissaan. Maailma oli avautunut hänen näköpiirissään — ja se toinen maailma, jonka holvi kaareutui maailman äärestä toiseen, se oli nyt hänen silmissään rajaton. Ja huomatessaan nyt itse seisovansa sen äärettömän holvin alla, hän tunsi olevansa pieni, yksinäinen ja vapaa. Mitäpä se merkitsi, vaikkei yksi norjalainen talonpoika palaisikaan kotiin —. Hänethän voitaisi jonain iltana pistää kuoliaaksi täällä jollain sillalla — merirosvot voisivat ryöstää ja surmata heidät syksyllä Flanderin puolella, he voisivat tuhoutua purjehtiessaan Norjan rannikolla — jokaikinen kauppamatkoille lähtevä tietää sellaista voivan sattua, eikä kukaan sen pelossa jää kotiin. Kummallista, että hän oli voinut ajatella kotipuuhissa kuljeskellessaan ja lahdella hommaillessaan, että oli niin tärkeätä hänen kodinhoitonsa — se olikin hyvänlaista — että hänen sen vuoksi oli surmattava sielunsa.

Sen saattoi vielä niin kauan ymmärtää, kun Ingunn eli. Mutta nyt — Arnentyttäret miehineen ottaisivat kyllä sekä talon että lapset hoiviinsa, jos hän lähettäisi syksyllä kotiin sanan, ettei hän enään palaakaan.

Lontoon kirkonkellot soivat — oli aika sammuttaa valkeat. Olav souti takaisin kaupunkiin. Hän laski pienen sillan laitaan aivan läntisen vesitornin viereen. Vanha ukko, joka otti veneen vastaan, oli niin partainen ja nukkainen, että luuli hänessä kasvavan naavaa. Olav vaihtoi hänen kanssaan jonkin englantilaisen sanan — hän oli jo oppinut hiukan englantia. — Sitten hän yritti päästä saarnaajaveljesten kirkolle kujien kautta, joilla juoksenteli ja kuhisi lapsia, jotka eivät millään tahtoneet totella heitä kotiin huutelevia äitejään.

Hän rukoili iltarukouksensa ja De profundiksen vainajilleen, sitten hän istuutui eräälle muurioven portaalle. Leuka käden varassa hän istui siinä odotellen munkkien tuloa kuoriin iltamessuaan veisaamaan.

Korkeat ikkunat alkoivat himmetä, hämärä kutoutui holvien alle, täytti sivulaivat. Eräällä sivualttarilla tuikutti ainoa kynttilä, mutta pääalttarin yläpuolella kultainen lamppu loisti yksinään hämärissä kuin tähti. Avointen ovien takana päivänvalo alkoi himmetä ja sinertää. Kansaa alkoi rientää sisälle kuulemaan iltamessua; heidän kuiskailevien ääntensä kaiku suhisi ja sihisi korkeassa pilarisalissa, askelten kaiku kumahteli lattiakivillä. Sitten alkoi kuulua hillitty ja sittenkin kaikuva askelten kohina kuorissa, kuorituolien avaamisesta syntynyt helähdys — munkkien edessä syttyivät pienet tulet tuikuttamaan heidän kirjalaudoillaan, näkyi valkopukuisten miesten hämärä joukko koristuksia täyteen leikattujen tuolirivien edessä. Ja alhaalla kirkossa kohisi ihmisjoukko, joka nousi ja vetäytyi lähemmä, kun kuorissa suuri, voimakas ja kirkas miesääni alkoi ja sille vastasi heti vähintään viisikymmentä laulajaa ensimmäiset lyhyet säkeet, kunnes koko mieskuoro viritti Daavidin laulun yksitoikkoiset, hitaasti lainehtivat sävelet.

Laulun alkaessa Olav istuutui jälleen. Hän vaipui siinä istuessaan unenhorroksiin — heräsi nyökähdykseensä — sitten hän jälleen kietoutui unen valtaan ja ajatuksetkin pöpertyivät. Vihdoin hän heräsi Salve Reginan säveliin ja kuorista lähteneen kulkueen kopinaan. Ihmiset siirtyivät keskilaivaan musta- ja valkopukuisten munkkien kulkiessa laulaen:

»Et Jesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria!»

* * * * *

Olav riensi siltaa kohti. Ulkona oli jo pilkkopimeätä, yölepakot lentelivät pimeässä kuin nokiliuskat. Hänen piti olla Peurassa ennenkuin oli sysimustaa — edellisenä iltana oli hänelle jo huudettu jokivahti-aluksesta. Tämä iltamessu teki hänelle hyvää ihan sydänjuuriin asti. Juuri saman hän oli kuullut Hamarissa ja Oslossa, tanskalaisissa niinkuin ruotsalaisissakin satamissa — niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä hän oli aina koettanut päästä iltamessuun, missä suinkin sattui olemaan saarnaajamunkkiluostari —. Eräänä iltana hän oli kuullut täällä Lontoossa myöskin nunnien laulua — ensi kerran eläessään; hän ei ollut koskaan ennen tullut menneeksi nunnaluostarin kirkkoon, mutta eräänä iltana oli Tomas Rummuttaja saanut hänet lähtemään. Se oli ollut ihmeellisen puhdasta, mutta se ei kuitenkaan vaikuttanut häneen syvästi. Kirkkaat, hennot naisäänet kulkivat kuten pitkät, kultaiset pilvisuikaleet taivaanrannalla, maan ja taivaan välillä. Mutta se ei tunnu kohottavan pimeyden varjostamasta maasta sillä lailla ylös kuin mieskuoron kiitosvirsi yön tullen.

Tomas Rummuttaja tuli laivan laidalle Olavin laskiessa viereen. Nyt on jo kohta yö, hän valitti, eikä Leif ole vielä tullut — viime yönäkin hän jäi maihin ja syytti sitä, ettei ollut saanut enää yöllä venettä. Olav heittäytyi kaiteen yli.

»Sinun täytyy kieltää häneltä maihin pääsy, Olav! Hän ei olekaan niin vakava kuin miksi me luulimme!»

»Siltäpä näyttää.» Olav kohautti olkapäitään naurahtaen. Miehet menivät perälle ja painuivat kannen alle »Minäpä pelkään, että se Sudrvirken neitonen on pannut hänen päänsä pyörälle.»

He asettuivat makuusäkkeihinsä syöden leipäpalan maaten.

»Ja lorun lopuksi saa poika puukon niskaansa. Siellä vasta onkin oikeita heittiöitä ja roistoja.»

»Eiköhän Leif pidä puoliaan —.»

»Hän on itsekin nopea tarttumaan puukkoon — kyllä sinun, Olav, on se tehtävä, kiellettävä pojalta maihin meno yksinään.»

»Onhan poika siksi vanha, etten minä voi häntä paimentaa.»

»Emme mekään, Olav — Jumala paratkoon — olleet siinä kuuden-—seitsemäntoista korvissa niin viisaita ja ymmärtäväisiä —»

Olav nielaisi viimeisen leipäpalan. Vähän ajan kuluttua hän virkkoi:

»Emmepä suinkaan. No, kun hän ei kerran osaa aikanaan tulla takaisin, niin olkoon sitten lupa antamatta. — Ehkäpä hän onkin jo saanut leikistä kyliänsä, kenties se riittääkin hänelle pitkäksi aikaa.»

— Hetken kuluttua:

»Minä luulen yöllä taas satavan», vanha Tomas virkahti.

»Siitäpä tuntuu —», Olav vastasi unisena.

Sadekuuro rapisi kannella heidän päänsä päällä, solisi laitoja pitkin; pisarat poukkivat vedenkalvossa. Miehet vetäytyivät kannen alle niin pitkälle kuin pääsivät, nukkuivat kesäsateen vieriessä kaupungin yli.

* * * * *

Torodd ja Ganfrid tuntuivat jääneen olemaan länsiseuduille — ehkeipä ollut niinkään helppo saada Dom Jonin perintöä käsiinsä. Olav oli yhtä tyytyväinen — ja päivät kuluivat, toinen toisensa jälkeen.

III.

Olav oli istunut eräänä iltana kirkossa nurkassaan torkahdellen.
Kuullessaan kuorista askelten töminää hän nousi ja lähti keskilaivaan.

Suoraan häntä vastapäätä naisten puolella oli erään pilarin nenässä
Neitsyt Maria lapsi sylissä, kuu jalkojensa alla. Tänä iltana paksu
vahakynttilä paloi kuvan edessä. Sen juurella polvistui nuori nainen.
Olavin katsoessa nainen käänsi häneenpäin kasvonsa —.

— Silloin oli Olavin sydän lakata lyömästä eikä hän käsittänyt mitään, mutta siinä polvistui Ingunn viitisen askelen päässä hänestä —.

Samassa Olav heräsi ja ymmärsi, että Ingunnhan on kuollut, mutta hän ei tahtonut uskoa silmiään — hänen sydämensä tuntui seisovan hiljaa väristen, hän ei tiennyt oliko se ilosta vai surusta kuolleen nähdessään —.

Kapeat kasvot mataline nenineen ja pitkine, hentoine leukoineen — silmäripset varjostivat suloisia poskia. Ohimokuopan yli laskeutui kullanruskea tukkakiehkura, ja läpinäkyvä huntu valui päästä laajoina laskoksina kapeitten, hentojen olkapäitten yli.

Vielä nauttiessaan hänen suloudestaan Olav huomasi, ettei hän ollut ihan sama kuin Ingunn. — Mutta miten kaksi ihmistä voi niin toisiaan muistuttaa! Miten hentoinen ja solakka hän oli vyötäisiltä polviin, miten kaidat hänen pitkäsormiset kätensä olivat — hän piteli kirjaa edessään, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa — nyt hän käänsi lehteä. Hän polvistui punaisella silkkipieluksella.

Olavin lävitse tulvahti viileys, ettei se sittenkään ollut hän. Hänelle kävi kuten käy ihmiselle syvästä unesta herätessään ja tuntiessaan vähän kerrassaan yhä selvemmin huoneen, jossa on ja tajutessaan äskeisen Olleenkin vain unta — niin valkeni hänellekin seikka toisensa jälkeen.

Hänen Ingunn-parkansa ei olisi osannut lukea. Eikä hänellä milloinkaan ollut tuollaisia vaatteita. Katsellessaan vieraan naisen ylellistä pukua, hän tunsi suurta sääliä Ingunnia kohtaan — hänelle ei kukaan koskaan sellaisia antanut. Hän muisti Ingunnin sellaisena kuin hän oli vuoden toisensa jälkeen kulkenut Hestvikenissä sairaana, nuoruus ja suloisuus näivettyneenä, köyhää, karkeaa sarkapukua kantaen. Hänellä olisi pitänyt olla kuten tälläkin, joka polvistui silkkijakkarallaan punaposkisena, raikkaana ja sorjana; hänen vaippansa laskeutui kauas kivipermannolle ja se oli jotain hienoa, tummaa kangasta; puku oli rinnoilta syvälle uurrettu ja käsivarret hohtivat alushameen ohuen, kullankeltaisen silkin alta. Rintalaskoksien välissä kimmelsi suuri paternoster-nauha — toiset helmet olivat viininpunaisia ja ne välkehtivät rinnan noustessa ja laskiessa. Hän oli hyvin nuori. — Hän muistutti Ingunnia niiltä ajoilta, jolloin tämä polvistui Hamarin kirkossa huntuineen lapsellisen nuorena ja kauniina.

— Vieras nainen tunsi varmaankin Olavin hellittämättömän tuijotuksen — hän nosti katseensa ja loi sen häneen. Jälleen Olavin sydäntä ahdisti: naisella oli samat suuret ja tummat silmätkin ja sama epävarma ja viivähtävä, hiukan syrjään siirtyvä katse — sillä lailla oli Ingunnkin vilkaissut ihmisiin, joita hän ensi kerran tapasi. Häneen ei Ingunn ollut milloinkaan sillälailla katsonut — ja miehen sydämessä ailahti jonkinlainen hämärä, selittämätön tunne siitä, että häntä oli petetty, koska Ingunn ei ollutkaan luonut häneen ensimmäistä katsetta.

Nuori nainen katsoi jälleen kirjaansa, hänen poskensa olivat lehahtaneet punaisiksi, silmäluomet värähtelivät hiukan. Olav huomasi häirinneensä häntä, seisoessaan siinä salaa tuijottaen. Hän päätti jättää sen, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin että nainen oli siinä — ja samassa hänen täytyi taas vilkaista sinne. Kerran hän kohtasi toisen salavihkaisen katseen, aran ja uteliaan — joka äkkiä taas painui alas.

Vihkiveden vihmominen sai hänet jälleen tasapainoon, mutta olipa sentään ihmeellistä, että hän kohtasi täällä Lontoossa naisen, joka niin oli hänen vaimovainajansa näköinen. Ja niin nuori hän oli, että olisi kelvannut melkein heidän tyttärekseen —.

Hän muisti unohtaneensa lukea iltarukouksensa, polvistui ja saneli ne ajattelematta mitä kuiskaili. Silloin hän huomasi naisen lähenevän häntä — hän kulki niin läheltä, että hänen vaippansa pyyhkäisi häntä. Kun Olav nousi, seisoi toinen aivan hänen vieressään häneen selin. Nainen oli laskenut kätensä erään miehen olalle, joka vielä polvistui. Hänen takanaan seisoi vanha palvelijatar huppuvaipassaan, pitäen rouvan rukouspielusta kainalossaan.

Mies nousi; Olav arveli hänen olevan naisen puolison. Hänet Olav tunsi ulkomuodoltaan, sillä hänellä oli tapana tulla tänne kirkkoon joka päivä. Mies oli sokea. Hän oli nuori ja aina hyvin ylellisesti puettu, eikä hän olisi ollut rumakaan, ellei silmäkulmien päällitse olisi kulkenut suuri arpi ja elleivät silmät olisi olleet elottomat; vasen näytti olevan kokonaan pois, silmäluomi sulki kuopan, mutta oikea pullotti kohollaan, niin että luomen alta näkyi kapea juova ja se oli vaaleanharmaa ja mustasuoninen kuten rantakivet joskus ovat. Kasvot olivat kalpeat kuin vangin kasvot ja näppyläiset — hän oli sen näköinen kuin olisi hän hyvin paljon huoneessa —; pienen, kaunispiirteisen suun pielet olivat painuneet väsyneesti alaspäin, musta, kihara tukka liimautui otsalle kosteina siirtoina. Hän oli keskikokoinen ja kaunisvartaloinen, mutta lihavahko.

Olav seisoi kirkon ovella katsellen heidän jälkeensä: sokea mies kulki pitäen kättään vaimonsa olalla, ja heitä seurasi palvelijatar ja apulaispoika. He kulkivat katua pitkin pohjoista kohti.

Sinä yönä ei Olav päässyt uneen. Hän makasi huomaten aluksen keinuvan virrassa hiljalleen ja kuuli veden lotinan sen alla — ja hänen mielessään purjehtivat muistot — Ingunnista heidän nuoruusajoiltaan. Toisinaan ne riensivät vinhasti, kasaantuivat ja kokoontuivat unikuviksi. Hän tunsi avanneensa sylinsä ottaakseen hänet vastaan — ponnahti samassa ylös säpsähtäen, ilmivalveilla — ja huomasi olevansa läpimärkänä hiestä, joka jäsen turta ja väsynyt.

Nahkasissa oli liian kuuma, hän kömpi ylös ja läksi kannelle. Kaikki oli kasteesta kosteana — taivas oli virran pinnalla ja ranta-alangoitten päällä kulkevien kevyitten sumupilvien yläpuolella kirkas. Jokin loistava, suuri tähti tuikki kostean näköisenä usvan lävitse. Vesi porisi ja solisi laidan salkojen lomitse. Joku souti pimeässä —.

Olav istuutui keulaan asearkulle. Laitaan nojaten hän katseli yön pimeyteen. Eteläinen metsänreuna piirtyi mustana tummaa taivasta vastaan. Jossain etäällä koira haukkui. — Muistot ja unelmat alkoivat vieriä hänen ohitseen; heidän nuoruutensa palautui ja hävisi jälleen. Kaikki vuodet siitä asti, hänen maanpakolaiskautensa, onnettomuuksien vuodet, jotka murskasivat kaikki toiveet, ne monet vuodet, jolloin hän oli yrittänyt kantaa vointinsa mukaan sekä omat että Ingunnin kuormat — ne näyttivät kulkevan hänen sivuitseen ja katoavan ja hän kutsui niitä kuin vastavirtaan —.

— Vihdoin hän hätkähti — hän oli nukkunut arkulle istualleen; hän oli viluissaan. Nyt hän kenties voisi nukkua jos hän lähtisi alas ja paneutuisi levolle. Ulkona alkoi jo päivä sarastaa.

Hän murahti, kun Tomas Rummuttaja herätti hänet — tänään saisi Tomas ottaa Leifin mukaansa messuun, hän jäisi laivalle.

* * * * *

Iltapäivällä Olav varustautui soutamaan kaupunkiin. Nykyjään oli päivisin lämmintä; hän ei jaksanut pitää varuspaitaa nuttunsa alla — hänen tänne mukaan ottamansa oli hyvin painava, paksua liinaa, villalla sisustettu. Tuskinpa sentään olisi niin vaarallista käydä suojuksetta — hän ei vielä ollut joutunut tässä kaupungissa mihinkään kahakkaan — ja hän oli siinä niin kömpelö ja paksu. Olav kiinnitti vyötäisilleen, nutun alle, lyhyen, leveän miekan; vasemmalla kupeella; oli aukko, josta hän sai helposti käsiinsä piilossa olevan aseen. Se oli pitkä juhlapuku, mustaa, viheriäkukallista villakangasta, kevyt ja sopiva lämpimällä säällä. Ingunn oli sen ommellut vuosia sitten — siihen aikaan hän olisi kipeämmin tarvinnut tavallisia työtamineita; hän ei ollut usein sitä käyttänyt, mutta kauniisti se oli ommeltu ja koristettu. Olav valitsi ruskean, huputtoman vaipan näädännahkareunuksineen ja mustan, kapealaitaisen huopahatun, jonka kuvun ympärillä oli hopeaketjuja. Hän painoi sen päähän niin että hänen hopeankellervä, harmaantunut tukkansa työntyi joka puolelta laidan alta esiin. Mutta näytti siltä kuin hän ei oikein itselleenkään myöntäisi — kun hän vain vähänkin piti siitä huolta, hän oli vielä kaunis ja miehekäs mies — ja ani harva ihminen olisi aavistanut hänen olevan jo seitsemänneljättä vanha.

* * * * *

Olav oli kieltänyt Leifiä lähtemästä puolenpäivän jälkeen aluksesta; sen sijaan hän lähetti hänet maihin Tomas Rummuttajan kanssa joka toinen aamu. Siten hän itse joutui messuun vaan joka toinen aamu — mutta olisi kovin hullusti, jos poika joutuisi Sudrvirkessä johonkin kahakkaan. Jos joku laivaväestä sattuisi mailla ollessaan johonkin vaaraan, saisivat he kaikki kärsiä siitä.

Sokea mies saapui luostarikirkkoon joka-aamuiseen messuun ja usein myös päivämessuun. Nainen oli aina vesperissä ja joskus myös miehensä kanssa iltakirkossa.

Olav ei tiennyt keitä he olivat ja missä he asuivat, eikä milloinkaan ajatellutkaan ottaa siitä selkoa. Hänen mielensä oli vain joutunut pois tasapainostaan — kaikki ajatukset, joita hän oli tottunut ajattelemaan vuosikausia, kaikki arkiaskareet ja huolet ja kaikki se, mikä oli kuulunut hänen aikamieskauteensa, oli kuin pois pyyhälletty ja jäänyt hänessä puhjenneen lähteen alle. Hän ei voinut sille itse mitään — vuosien kuluessa kertailemiaan nuoruusmuistoja hän ei milloinkaan ollut ajatellut tällä lailla. Nyt ne eivät enää olleet mitään menneitä — hän eli niiden keskellä; oli kuin kaiken pitäisi nyt vasta tapahtua. Tai kun ihminen makaa unen ja valvonnan rajamailla tietäen unien olevan unia, mutta yrittäen pidättää niitä, taistellen heräämistä vastaan. Ja joka päivä hän meni katselemaan sokean miehen vaimoa, sillä hänet nähdessään kumpusivat kaikki unen kaltaiset kirkkaat muistot esiin entistä vapaampina ja rikkaampina — nuoren, rikkaan rouvan kuva suli nuoren Ingunnin hentoon, suloiseen varjokuvaan.

Eikä toinen näyttänyt pahastuvan, vaikka hän katselikin häntä kauemmin — hän näkyi suovan sen mielellään, sen Olav huomasi. Eräänä iltana hän tuli kirkkoon aikoen polvistua päästyään sakramenttituolin ohitse. Nutun alla olevan miekan kärki löi lattiaan, niin että kahva kohosi iskien häntä leukaan. Hän mahtoi olla naurettavan näköinen — ja vilkaistuaan vieraaseen, hän huomasi miten tämä taisteli naurua vastaan. Olav lehahti harmista punaiseksi. Mutta kun hän hetken päästä katsoi rouvaan, hän kohtasi tämän hymyilevän katseen — silloin täytyi Olavinkin hymyillä, vaikka häntä sekä nolostutti että kiukutti. Nyt hän piti toista silmällä; nainen luki uutterasti kirjaansa, mutta koko ajan läikehti hymyn häive hänen kauniilla kasvoillaan.

Sen jälkeen hän seisoi kirkkomäellä katsellen miten nainen tuli ulos miestään ohjaten. Rouva katsoi Olaviin kumartaen hiukan päätään — Olav ei ymmärtänyt tarkoittiko se tervehdystä vai miten, mutta huomaamattaan hänkin tervehti käsi sydämellä. Sitten häntä harmitti — kunpa hän olisi tiennyt, oliko nainen häntä tervehtinyt vai ei.

Seuraavana päivänä hän asettui kirkon oven ulkopuolelle niihin aikoihin, jolloin ihmisiä alkoi tulla vesperiin. Rouvakin tuli joukkoineen — Olav tervehti — mutta toinen ei ollut näkevinään, astui vaan sisään. Silloin Olavia harmitti ja hävetti eikä hän aikonut katsoa häneen päinkään; hän yritti seurata laulua ja olla ajattelematta muuta. Mutta sitten hän tunsi että nainen katseli häntä — ja kun hän kohtasi tämän katseen suurista, tummista silmistä, rouva hymyili niin lempeästi ja valoisasti kuin päivänpaiste.

Ja sitten he hymyilivät toisilleen kuin vanhat tutut, vaikkeivät he koskaan olleet sanaakaan vaihtaneet eikä Olav tiennyt edes hänen nimeään.

Olav ei ollut milloinkaan ajatellut, että hänen laivatoverinsa olivat huomanneet hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän ei huomannut itsekään, että hänen ja molempien laivakumppanien suhde oli muuttunut. Ennen he olivat elellyt tovereina ja vertaisina — että Olav oli Hestvikenin omistaja ja Tomas talvisin oslolainen soittoniekka, mutta Leif oli peltisepän luona palvelevan lesken poika — sen he kyllä olivat kaikki tienneet päivän selvästi, niin etteivät he sitä olleet ajatelleet sen enempää kuin että Olav oli vaalea Ja keski-ikäinen, Tomas vanha ja harmaa ja Leif punatukkainen ja pisamainen poika. Mutta nyt Olav kulki heidän keskellään heitä tuskin huomaten — kuten hallitsijan poika huomaamattaan erottautuu talon palvelusväen lapsien leikkitoveruudesta sinä päivänä, jolloin hänelle selviää omat mahdollisuutensa sekä että hän on aiottu toisia kohtaloita varten kuin toiset.

Joka kerran kaupungille lähtiessään hän puki ylleen juhlanuttunsa, ajoi partansa ja eräänä iltana hän oli ollut tukanleikkaajallakin. Mutta toiset eivät olleet sitä huomaavinaan, eikä Olav tullut ajatelleeksikaan, että he huomasivat. Hän ei huomannut, että hän oli kuin loihdittu ja että käyttäytyi paremminkin parikymmenvuotiaan nuorukaisen kuin neljääkymmentä lähentelevän talonpojan tavoin.

* * * * *

Torodd ja Galfrid olivat palanneet Lontooseen, eikä siis ollut pitkää aikaa heidän kotimatkaansa. Olav ajatteli sitä sydämen ahdistuksella — hänestä tuntui, ettei hän ollut valmis lähtemään Englannista, sitä paitsi hänen mielessään liikkuivat epäselvät ajatukset siitä, ettei hän mahdollisesti palaisikaan kotiin. Lähinnä hän ajatteli johonkin munkkikuntaan liittymistä, ehkäpä matusiaaneihin ja sitten pakanamaille — Mutta hän ei ollut siihen vielä valmis Ja varsinkin juuri nyt hän oli tullut sekä mykäksi että kuuroksi sille äänelle, joka oli hänelle niin voimakkaasti puhunut — mutta sitä ei kestäisi kauan. Oli jotain muuta, mikä oli ensin ajateltava loppuun — hän ei ollut siitä oikein selvillä. Mutta hän oli jo tuntenut ikäänkuin sen rauhan esimakua, jonka saavuttaa Jumalalle antautuessaan. Hän tiesi sen kerran tekevänsä.

Kaksi nuorta englantilaista oli tilannut Peuralla matkan — he aikoivat tehdä pyhiinvaellusretken Nidarokseen. Molemmat olivat taitavia merimiehiä. Niinpä Rikardinpojat eivät tarvinneetkaan häntä kuljettajakseen —.

Ja nyt oli kesä jo ehtinyt pitkälle.

* * * * *

Oli kulunut kolme viikkoa siitä, kun hän ensi kerran näki vieraan naisen. Eräänä iltana tämä ei saapunutkaan iltakirkkoon. Messun jälkeen ulos mennessään Olav tunsi jonkun tarttuvan nuttunsa liepeeseen. Hän kääntyi, siinä oli rouvan palvelijatar huppukapassaan. Nainen sanoi jotain — Olav ei ymmärtänyt halaistua sanaa. Ja kuitenkin hän ymmärsi. Hän nyökäytti naista seuraten.

Olav ei ollut koskaan ennen käynyt ulkopuolella läntistä kaupungin porttia. Hänen mieleensä johtui nostosillan yli kulkiessaan, että tunnin kuluttua soitettaisiin tulensammutuskelloa ja silloin suljetaan kaikki portit eikä hänellä; ole nuttunsa alla suojapaitaa eikä muita aseita kuin pieni miekka kätkössä puvun laskoksissa. Mutta sekään ei saanut häntä hereille siitä epäselvyydestä, joka hänet nyt oli vallannut.

Täällä länsipuolella, aivan muurin alla, juoksi pieni joki, joka laski maaltapäin Thamesiin likaisena ja löyhkäävänä kaikesta siitä moskasta, mitä siihen muurin yli viskattiin. Tämän portin edustalle ei oltu paljon rakennettu ja maakin oli joen varsilla soista. Jonkin askelen päästä he olivat suon poikki kulkevalla polulla. Kummallakin puolen oli valkoiselta hohtavia lammen- ja suosilmiä täynnä kaisloja ja ruokoa. Kauempana kohosi alangolla taloja, metsiköitä ja kirkontorneja, ja kaiken yli kaareutuvaa taivaanlakea peittivät ohuet pilvenhattarat, joita alhaalla oleva aurinko kultasi.

Polku painui jälleen pikku joelle; nainen sanoi jotka osoittaen niittyjen takaa kohoavaa talorykelmää. Olav näki rapatun kivitalon päädyn, puitten latvoja ja ulkohuonerakennusten kattoja. Mutta he eivät lähestyneet taloa kivirakennuksen puolelta. He seurasivat säleaitaa, jonka takaa korkeat, suipot pensaat kurkistelivat ja Olav tunsi hajusta, että karjarakennus oli sen takana. Sitten ulospäin kallistuvan pitkän, savella rapatun ja olkikattoisen rakennuksen seinänviertä; seinässä oli portti, ja nainen avasi toisessa portin puoliskossa olevan pienen oven. Ilkeä, inhottava sian löyhkä tunki häntä vastaan ja rakennusten välinen kuja oli niin märkä, että hän vaipui melkein nilkkojaan myöten sakeaan, mustaan liejuun.

He kulkivat pienen niityn poikki, jolle oli levitetty pellavaa valkenemaan, ja nainen laski Olavin veräjästä puistoon.

Nurmi oli jo omenapuitten alla kosteata, ja viileän ilman täytti hedelmäpuitten ja tillin, sellerin sekä sellaisten kukkien tuoksu, joiden niiniäkään hän ei tiennyt, mutta kaikki tuntui ikäänkuin kylpevän ja vilvoittelevan illan ilmassa. Puistossa ei enään ollut täyttä päivän valoa.

Nainen vei Olavin erääseen yrttitarhan nurkkaan, jossa pensaat kasvoivat kehänä; hän sanoi jotain, Olav ymmärsi, että hän käski odottamaan. Opas läksi pois häviten puitten sekaan.

Aivan lähellä kasvoi ryhmä korkeita, valkoisia liljoja, jotka hohtivat pimeässä ja joiden raskas, imelä tuoksu täytti tienoon. Silloin hän huomasi, että liljat kasvoivat lehtimajan suulla, maja oli melkein pensaitten peittämä. Olav astui lähemmä ja katsoi sisään. Ovensuussa oli pajusta tehty lintuhäkki — siinä oli lintu, se hyppeli äänetönnä kahden salon väliä. Lehtimajassa hän näki valmiiksi levitetyn vuoteen.

Hänen sydämensä alkoi jyskiä; hän jäi seisomaan liikahtamatta.
Yölepakko lehahti hänen kasvojaan vasten ja hän säpsähti.

Silloin rouva läheni nurmikkoa myöten hedelmäpuitten lomitse; hän kulki pää kumarassa toisella kädellä kannattaen pukuaan. Vaippa oli hänen hennoilla harteillaan ja Olav näki hänen tulevan puettuna ainoastaan ohueen, keltaiseen aluspukuun — Olav tunsi onnen värähdyksen ja tiesi, että hän saisi hetken kuluttua sulkea syliinsä hänen hennon, pehmeän, silkillä verhotun ruumiinsa.

Nainen kantoi hopeapikaria toisessa kädessään. Nyt hän seisoi jo Olavin edessä painaen päänsä yhä syvemmälle alas. Sitten hän kohotti pikarin ja joi Olavin maljan. Olav otti sen sitten ja joi — siinä oli viiniä, niin makeaa että se oli vallan sakeata.

Hän ojensi pikarin takaisin — nuori nainen seisoi hetkisen pidellen sitä kädessään; sitten hän antoi sen pudota maahan. Ja nyt hän kohotti kasvonsa ja loi ne Olaviin. Suuret silmät, avoimet sieraimet ja puoliavoin suu olivat kalpeissa, soikeissa kasvoissa kuni mustat aukot. Olav astui lähemmä kietoen kätensä hoikan, silkkipukuisen varren ympärille.

Nainen painui häneen kiinni, hänen jääkylmät sormensa tarttuivat Olavin niskaan. Olav painoi hänen päänsä huulilleen, ensiksi hän halusi imeä itseensä toisen tuoksua — ja hän tunsi suurta vastenmielisyyttä, nainen tuoksui rasvalle, voiteille ja äitelän imelälle. Hän suuteli kuitenkin hänen hiuksiaan, mutta voiteitten vastenmielinen haju täytti hänen aistimensa inholla — tuli kuin pettymys; hän oli kaivannut nuoren tukan ja ihon tuoksua.

Hän käänsi vaistomaisesti päänsä poispäin. Hän tiesi, että rikkailla naisilla on tapana voidella ruumistaan sellaisilla hyvänhajuisilla voiteilla. Mutta hänelle se teki pahaa. Hän tunsi kuitenkin, miten antautuen toinen nojasi häneen; hän ei ollut vuosikausiin pitänyt naista sylissään ja nyt hänellä oli sylintäydeltä. Ja kuitenkin häneen vaikutti viilentäen se, että hän tunsi tämän olevan ventovieraan.

Ei, tämä ei ollut hän — ja silloin hänestä tuntui kuin jostain olisi kohonnut huuto; ääni, jota hän ei kuullut aineellisilla korvillaan, huusi hänelle kovalla äänellä ja täynnä tuskaa, se tahtoi varoittaa häntä. Jostain, maasta hänen jalkainsa alta se kuului — Ingunn, sen hän tiesi, oikea Ingunn ponnisti päästäkseen häntä auttamaan. Olavista tuntui, että hän oli äärimmäisessä hädässä; joko voimattomuuden tai synnin kahleista hän yritti saada äänensä Olavin kuuluviin sen pimeyden läpi, joka heidät erotti —.

Nainen riippui hänessä kädet kietoutuneina kaulan ympäri ja pää hänen olkaansa painuneena; Olav piti hänestä vielä kiinni; tuijottaessaan ja kuunnellessaan hänen päänsä ylitse hän tunsi oman intohimonsa, ei sammuneena, vaan ikäänkuin kohisten pois, kauas tästä naisesta. — Ingunn kutsui häntä, Ingunn pelkäsi, ettei Olav huomaisi tämän naisen vain lainanneen hänen Olaviaan ja vetävän hänet nyt turmioon —. Ei, ei Ingunn, minä kuulen sinua — minä tulen —.