SUOMEN KULTAINEN KIRJA I

Kirj.

Sigurd Wettenhovi-Aspa

Suomentanut

J. Raekallio

Helsingissä, Hakaniemen kirjapainossa, 1915.

"Kultaa kujaiset täynnä, Hopiata tanhuaiset Eikä ole ottajata."

Suomal. sananlasku.

SISÄLLYS:

(Asia- ja nimiluettelo)

Suomentajan esilause. Esipuhe.

I. VASTAUSTA KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("RUOTSALAISTA SUOMESSA").

Viikinkisivistystä Uudellamaalla. Birger Jarl. Hugo J. Ekholm. A. ja S. Leijonhufvud. J.L. Runeberg. Axel Lille. Pehr H. Norrmen.

II. KANSALLISUUS.

Nationalismi ja sen vastakohta. Kieliriidat. Liettuan- ja vironkieli. Götin kieli. Rurik. Oskar Montelius. A.E. Holmberg. Viikingit, pyhyyden ryöstäjiä, ruumiiden ja hautain häpäisijöitä. Lalli. Slaavilaisia nimiä. Seppälinna — Zeppelin. Varjag. Darwin. Z. Topelius. Rasmus Rask. Odo Morannal Reuter. Quatrefages. Léouzon le Duc. Elisée Reclus. Abercromby. Jakob Grimm. Martin Buber. H.G. Porthan. Paavo Cajander. Jean Sibelius. Taylor. Artur Eklund. Lalli. Kolehmainen. C.A. Nordman. T.E. Karsten. Heinrich Winckler. Pertti Uotila. Jules Martha. Vilhelm Thomsen. G. Kossinna. O. Almgren. O. Rudbeck. Väinö Salminen. Elias Lönnrot. Carl Axel Gottlund. Arthur Gleye. Ex oriente lux.

SUOMENTAJAN ESILAUSE.

Suomalaisessa lukijassa tämä kirjanen epäilemättä herättää monenlaatuisia tunteita ja ajatuksia. On ihmeteltävää, että kirjan tekijä, ruotsinkielisestä ja -mielisestä kodista lähteneenä, on tuntenut ja tuntee suomenkieltä sekä Suomen suomenkielistä kansaa kohtaan sellaista aivan harvinaisen lämmintä rakkautta, mikä tässä kirjasessa ilmenee. Ei liene meillä tätä ennen ilmestynyt teosta, johon olisi niin huomattavasti kuin tähän koottu kaikki ne ylistelevät lausunnot, joita maailman kuuluisat oppineet ovat antaneet kauniista kielestämme. Jo sellaisten lausuntojen kokoelmana on mielestäni teoksella pysyväinen arvonsa, sillä epäilemättä tällaiset lausunnot ovat omiansa aukaisemaan monetkin silmät ja kohottamaan sitä todellista kansallistuntoa, joka etupäässä ilmenee oman kielen kunnioittamisessa ja — käyttämisessä.

Kauvas tähtäävä on tekijän edustama suunta, mikäli se koskee suomenkielen ja Suomen suvun vanhuutta. Aina muinaisen Egyptin ("Kemin") ikivanhasta historiasta hakee hän suuren suomalaisen suvun alkujuurta. Jos se sieltä vastaisuudessa niin selvästi löydetään, ettei epäilykselle jää sijaa, niin toteutuupa suunnilleen Kalevalankin sana, että Väinämöinen oli "laulaja ijänikuinen ".

Voitanee syystäkin sanoa, että tekijän nimijohdannaiset monestikin ovat varsin rohkeat. Olkootpa niinkin. Sellaisissa tapauksissa kuitenkin peittäkööt hänen kieltämme kohtaan osottamansa erinomainen rakkaus ja kunnioitus mahdollisen erhetyksen, ja älköön unhotettako, että monet kymmenet muut kirjassa esitetyt esimerkit ovat sen sijaan niin hämmästyttävän vakuuttavia, että ne ovat omiansa saattamaan ajattelevan lukijan syviinkin mietteisiin.

Jonkun verran oudolta saattaa suomalaisesta lukijasta tuntua kirjan sotainen luonne, siinä kun käydään tuimaa taistelua useimmille lukijoille ennestään tuntematonta kirjaa " Svenskt i Finland " vastaan. Viimeksi mainitun kirjasen omituinen sisällys ja sävy käyvät kuitenkin, Suomen kultaisesta kirjasta kyllin selville; eikä lukijaa kummastuttane, jos kirjoittajan innostus taistelussa totuuden ja oikeuden puolesta saa hänet toisinaan pukeutumaan tuimaan sotisopaan ja haarniskaan.[1]

Erityisen arvon katson tällä kirjasella olevan siinäkin, että siihen on koottu erinäisten tiedemiesten muinaisten suomalaisten asuntopaikkoja koskevia lausuntoja. Ne laajentavat katseitamme liitelemään nykyisen maamme rajojen ulkopuolelle ja asettelevat sulkuja tunnetuille toiskielisten pöyhkeilyille.

Tekijä aikoo kohdakkoin jatkaa "Kultaista kirjaansa"; ainakin kolme muuta osaa on jo valmiiksi haahmoitettuna. Rehellinen työ löytää kaiketi tässäkin lopuksi palkkansa, ainakin sen kansan mielessä, jonka hyväksi tekijä on monivuotista, väsymätöntä työtä tehnyt. Kuona katoaa pois, kultajyväset jäävät tuleviin aikoihin. Intoa ja lämpöä täytyy tämän teoksen kaikessa tapauksessa nostattaa tosisuomalaisen sielussa. Eipä tiedä vaikkapa tämä teos olisi jonakin alkuna Z. Topelius-vainajan suomenkielestä lausuman ennustuksen toteuttamiseksi: " Kun tämä lapsi (suomenkieli) kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan siinä vielä kuninkaan tytär."

Suomentaja.

ESIPUHE

Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan.

"Annapas ajan kulua, Päivän mennä, toisen tulla, Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan Uuen Sammon saattajaksi, Uuen soiton suorijaksi, Uuen kuun kulettajaksi, Uuen päivän päästäjäksi." —

(Kalevala 50: 491-500.)

Näillä tietäjäsanoilla ennustaa suomalaisen ikiviisauden Runoruhtinas palautumistaan.

Kansansielu on aivan oikein käsittänyt, että viisauden olemus on katoamaton — että, joskin vieraat opit joksikin ajaksi voivat saattaa varjoon oikean viisauden — niin ei se kuitenkaan ainaiseksi tukahdu.

Suomenkielen, johon on kiteytynyt lukemattomien vuosituhansien kokemukset ja viisaus kullan-, hopean- ja pronssin aikakausilta, täytyy, vaikkapa se kansainvaellusten ja ristiretkien vainoaikoina häipyikin sydänmaille, kuitenkin vihdoin astua päivän valoon. — Sen kielen, joka aikojen alkuhämärissä antoi nimet maaemon korkeimmille, lumipeittoisille vuorille:

H'aurin sankari = Aurin(ko) sankari nyt: "Gauri'sankar'"[2]

Samalla ikivanhalla kielellä oli Afrikassa Njansa-järven pohjoispuolella olevan ylänkömaan nimenä:

Jumalan maa — nyt: "Jomale'ma".

Se kieli antoi ikivanhalle Egyptille muinoin nimen:

"Kemi".

Sama kieli on tuhansia vuosia kestäneen talviunensa aikana tummissa metsissämme uneksinut ja ennustanut valon lopullista voittoa pimeydestä, Kalevan = lämmön voittavan Pohjolan = kylmyyden asumasijan. Se kieli on muiston näkymättömille kultalevyille kirjannut tuhannet ja taasen tuhannet: Runot, Sadut, Laulut, Arvoitukset, Sananlaskut ja Tietäjäsanat, joista jäännös, noin 400,000 kappaletta kansantietoa, suunnilleen miljoona säettä vanhaa runomittaa, on vihdoin kasaantunut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran säilöön ja olivat jo sinne hautaantumassa kunnes nykyisin on päätetty niiden julkaiseminen.

Sellaisen kielen täytyy lopuksikin, kuten suuri Paikkarin torpan Elias jo syyskuulla vuonna 1847 lausui:

"vielä kerran astua sille korkealle paikalle, johon Sanskrit[3] nyt on päässyt kielimiesten kesken — —"

Ja tätä: Kallista kieltä on herätettävä uinailustaan, ellei muun vuoksi, niin ainakin siksi, että se näkisi lapsensa ja lastensalapset Europassa, Aasiassa ja Afrikassa.

Sinulle, Suomen kieli, sen vuoksi että Sinä olet sielun ja luonnon verraton ja puhdas kuvastin; sen vuoksi että Sinä todistat siitä, miten esi-isämme ikivanhoista ajoista saakka ovat ajatelleet, toimineet, toivoneet, laulaneet ja ennustaneet — siksi että Sinä et koskaan korottanut itseäsi, vaan päinvastoin vetäydyit äärimmäisiin pohjoisiin metsiin; — sinulle nyt asetumme astinlaudaksesi, jotta Sinä taasen nousisit ylös ja avaisit niiden silmät, jotka ovat heimostasi luopuneet.

Anna anteeksi kaikille niille, jotka todistavat Sinua vastaan älyn, tiedon ja opin puutteessa; — mutta älä anna anteeksi niille, jotka ovat kasvatetut Sinun tiedonpuusi alla ja kuitenkin hakevat vettä — meren takaa.

Välähytä valoa menneiden aikojen pimeyteen, taikauskoon ja erhetyksiin; opeta kansoja näkemään, että he kaikki ovat Sinun huoneestasi eksyneitä lapsia, ja opeta heitä veljinä keskenään sopimaan! —

Jos kerran tulet paratiisiisi, niin älä unhoita tätä Suomen kansaasi, tätä ainoata Sinulle uskollisena pysynyttä lastasi, joka on palellut, nähnyt nälkää ja syönyt pettua, mutta joka kuitenkin yhä on pitänyt Sinua, esi-isäin kieltä, henkeä ja hengen ilmauksia kunniassa. —

* * * * *

Ulkomailla: Saksassa, Tanskassa ja Ranskassa saamani kasvatuksen johdosta olin minä jäänyt niin vieraaksi oman maani kielelle, etten jo täysi-ikäisenä ollut aukaissut suomalaista kirjaa. —

Jo kotona — lapsena — olin sitä paitsi saanut sen käsityksen, että suomi oli palvelijain, ajurien, renkien ja halonhakkaajain kieltä.

Kukin tietää mitenkä sitkeät ovat ennakkoluulot, joita niin sanoakseni on imenyt äidin maidossa.

Jo lapsena kuulin erään "tädin" kehasevan olevansa niin paljon "ylempänä" suomen kieltä, ettei hän saanut kieltään taivutetuksi lausumaan Kaisaniemen puiston nimeä muulla tavoin kuin "Kajsa-njeemi". —

Tällaisin opein lähdin minä maailmalle…

Vasta pitkäaikaisen ulkomailla-olon jälkeen (4 vuotta — 6 vuotta — 8 vuotta — eri aikoina) ja vasta kun olin oppinut kaikki tärkeämmät n.k. "sivistyskielet" — jotenka minulla oli yli puoli tusinaa äidinkieliä — opin taiteellisilla opintomatkoillani vähän ymmärtämään ja arvostelemaan suomen kieltä.

Syvällä Hämeessä aukeni minulle uusi maailma. — Afrikantutkija ei voi lähestyä neekerikylää kysyvämmällä ja tiedonhaluisemmalla uteliaisuudella kuin millä minä tutkin jokaista riihtä, latoa, aittaa, pirttiä ja kirkkoa ja ne piirsin. Jopa tuohen ja tervan haju, vieläpä saunan savun haiku oli minulle kuin salainen aavistuksen tuoksu ajoilta ammoisilta.

Sellaisessa mielentilassa sain käsiini Kalevalan, ensiksi M.A. Castrénin, sitten Rafael Hertzbergin ja vihdoin Collanin ruotsinkielisenä käännöksenä.

Tämän ensimäisen tuttavuuden tuloksena oli se, että käänsin Kalevalan kokonaisuudessaan ranskan kielelle — riimirunona. Mutta siitä käsikirjoituksesta on toinen puoli joutunut hukkaan.

Muistan siitä esim. Aino-neidon vastauksen Väinämöiselle:

"Ni pour toi, ni pour les autres Yeux je porter vierge mon coeur, Ni pour toi, ni pour les autres Natter dans mes chveux des fleurs."

Olipa vahinko että se käännös meni kaiken maailman tietä — sillä sen suuntaista ei ainakaan ranskan kielistä ollut. Ja sellaisen herkules-työn uudelleen tekeminen on nyttemmin mahdoton.

Että se kieli, jolla Kalevala oli ihmiskunnalle säilynyt, myös tieteellisesti oli arvokkaampi kuin kaikki muut nyt elävät kielet, siitä ei minulla silloin ollut aavistustakaan. Eiväthän monet "kirjanoppineet" tiedä sitä vielä nytkään. —

Tutkiessani muinaisegyptiläisyyttä Pariisissa, Louvre-museon rikkaissa kokoelmissa, (erästä tauluani "Kleopatraa" varten, joka on Aalborgin museossa Tanskassa) ja käsitellessäni Egyptin tutkijain selityksiä sekä "kuolinkirjojen" y.m. papyruskääryjen käännöksiä, hämmästytti minua heti ensi kerralla suuresti — varsin suuresti — vanhan egyptiläisen kielen ja suomen kielen kummastuttava yhtäläisyys. — — —

Mutta ajan ja paikkain suuri ero ja etäisyys sai minut sillä kerralla heittämään asian mielestäni…

Nuo ajatukset sittemmin palasivat sellaisella itsepäisyydellä, jotta tarvitsin koko tarmoni välttääkseni heittämästä sikseen taiteilijatyöni, ryhtyäkseni sen sijaan kielitutkimuksiin.

Kielitutkimushaluani auttoi vaimentamaan silloinen jokapäiväinen vieraani atelierissani Parisissa, ystäväni August Strindberg, joka vakuutti että suomenkieli oli "pötyä" ja muinaisegyptiläisyyden tutkijain selitykset ynnä käännökset aivokummitteluja.

Silloinpa esittelin hänelle muutamia vertailuja, sillä seurauksella että hän vaipui mietteisiin, ja myöhemmin rupesi hänkin "kielihullutteluun" — mutta hän innostui heprean kieleen.

Jo silloin esiin kaivamistani suomen- ja egyptinkielten yhtäläisyyksistä olivat monet niin sattuvat, niin sitovat, että minä päätin vastaisuudessa jatkaa tätä tutkimusta sikäli kuin siihen tilaisuutta sattuisi.

Piirtelenpä tähän muutamia silloin mieleeni jääneitä yhtäläisyyksiä, joihin tässä koskettelen vaan ohimennen. — Niiden tarkemman selittämisen ja todistamisen jätän toisen teoksen varaan, jonka vastaisuudessa aijon julkaista otsikolla:

"SFINKSIN SALAISUUDET."

Suomeksi: Egyptin kielellä:

Kemi (Kymi) = paikan nimiä, Kemi = Egyptin vanha nimi. jokien suistamoja. Maa. Má = maan jumalatar. Meri. Meri. Harmaa kissa. Harmachis' = sfinksi. Tumma = pimeä. Thum = pimeyden jumala. Punainen. Puna. Sininen. Sini. Aarre-kivet ("kirjastoissa"). Ar'chiv = arkisto. Ratas-mies. Rada'més = Faraon ajuri. Maatupa. Mastuba = Mastaba = hauta, hautakammio, siis: maatupa. Niiloaa = virran vesi, niiloaa. Niilos = Niiin virta. Huoruus. H'orus = rakkauden jumala. Neiti. Neith = taivaan neito. Totta = tosi, totta. Tott = totuuden, oikeuden ja viisauden jumala.

Kuten näistä esimerkeistä jo huomaa, on ikivanhan Kemin (Egyptin) kieli säilynyt Suomessa yhtä hyvin kuin näissä Kreikan meille säilyttämissä muinaisegyptiläisissä sanoissa, joitten merkitys on eittämättömästi todistettu.

Vasta sitten kun sain kuin uuden herätyksen tähän tutkimiseen — mikä tapahtui tammikuulla 1910 — jatkoin näitä tutkimuksia, toisinaan yhtämittaa päivin — öin; vasta sitten huomasinkin, että kaikki kielitutkimuksen neromiehet olivat arvostaneet sangen korkealle suomenkielen. Vasta noin 40 vuotta sitten onnistui erään tanskalaisen kielimiehen Saksassa väitellä itselleen yliopistollinen arvo, koettamalla vetää alas suomenkielen siltä korkealta asemalta, johon se jo oli alkanut oppineen maailman silmissä päästä.

Tämä suunta on nyt päässyt valtaan meidän ruotsalaisten "suomisyöjäimme" keskuudessa, jopa siihen määrään, että he luulevat voivansa ottaa suomalaisilta sekä heidän kielensä että heidän ihmeellisen kansanrunoutensakin.

Onhan siinä suhteessa — virran mukana — tapahtunut kompastuksia tuoreessakin puussa; on käynyt suomalaisuuden edustaja Elias Lönnrotin elämäntyöhön kalseasti käsiksi. Katsokaamme vaan, ettei tämä ilmiö pääse uudistumaan ilman tarpeellista vastalausetta.

Että ruotsalaisuus semmoisenaan menettäisi jotakin, jos suomenkieli vihdoinkin saisi osakseen sen huomion ja tunnustuksen, minkä se ansaitsee, — sellainen ajatus voi syntyä ainoastaan viinaksilla täytetyissä, kuihtuneissa aivoissa. Minäkin olen ollut sala-ammunnan alaisena, josta tässä yhteydessä ei enää liene syytä vaijeta, sillä siitä ilmenee millä keinoin luullaan voitavan taistella "uhatun ruotsalaisuuden puolesta".

Asia selviää seuraavasta:

Kun vanha ystäväni August Strindberg elämänsä iltana oli julkaissut tunnetun teoksensa eri kielten muka sukulaisuudesta Vanhan Testamentin alkukielen, heprean kanssa, sain "Hufvudstadsbladetin" julkaisijalta toimekseni sanotun teoksen selostamisen.

Sen johdosta jätin lehden toimitukseen käsikirjoitukset kahdeksi "alakerraksi".

Ensimäisessä kirjoituksessani loin silmäyksen kaikkiin niihin kielitutkimuksen neroihin ja suurmiehiin, jotka Tacituksen[4] ajoista saakka tavalla tahi toisella olivat pohtineet suomenkieltä tahi osottaneet sille huomiota.

Tämän katsauksen tarkoituksena oli luonnollisesti antaa sivistyneelle lukijakunnalle todistuksia siitä, että minun nyttemmin omaksumani ajatus suomenkielestä on ollut yhteinen melkein kaikille niille huomatuimmille tutkijoille, jotka yleensä ovat jotakin tietäneet tästä kielestä tahi sen olemassa-olosta.

Toisessa kirjoituksessa käsittelin lähemmin Strindbergin esittämiä heprealaisia sanoja ja huomautin niitä vastaavista suomenkielisistä sanoista.[5]

Kuluipa aikaa jonkun verran ennenkuin nämät "alakertakirjoitukseni" näkivät "Hufvudstadsbladetissa" päivän valon, — mutta minkälaisina! Eräänä mätäkuun sunnuntaina ilmestyi sitten yksi, sanomalehden tilapäistoimittajain laatima sekotus; — osia kummastakin kirjoituksestani sekasin ja painovirheillä höystettynä! Sellainen julkaistiin kysymättä, voinko minä hyväksyä omanani julkaistavaksi tuollaista seosta.

Tarkotuksena oli nähtävästi esittää kirjoitukseni mätäkuun sukkeluutena tahi näyttää, että kirjoittaja oli kesälämmön lyömä. Ainakin tällaisella menettelyllä tarkoitettiin esittää minut yksinäiseksi intoilijaksi. Enhän nojautunut sarjaan loistavia neroja, joilla oli ollut sama mielipide. Alkukatsaus — loistavine nimineen aina Tacituksesta alkaen — oli nimittäin pyyhitty koko kirjoituksestani. —

En tuosta hämmästynyt, vaan päätin seuraavissa kirjoituksissani vielä kerran esittää ne otteet erinäisistä kirjoituksista ja niiden nerojen nimet, mitkä "lehtitoukat" olivat paperikoriin leikelleet.

Mutta kun kolme kirjoitustani oli julkaistu, tehtiinkin tenä — jotta " ei yleisöä väsytettäisi ".[6]

Tässä mökissä, missä nyt maaseudulla istuskelen ja tätä kirjoittelen, en enää voi muistaa kaikkia niitä eri teoksista kirjoittamiani otteita, jotka joutuivat sanomalehden paperikoriin, mutta silloin mainitsemani nimet voin tässä vieläkin mainita:

Tacitus. Svenonius. Rudbeck Nuor. Lejonhjärta-Kajanus. Rasmus Rask. Jakob Grimm. Klapprot. Louis Lucien Bonaparte. Porthan. C.A. Gottlund. Rovasti Idman. Elias Lönnrot. Heinrich Winkler. Jules Martha. Taylor. Kossinna.

Näihin kielineroihin kuului myöskin Hänen Majesteettinsa Venäjän Keisarinna Katharina II, joka ei ainoastaan seurustellut kaiken maailman nerojen kanssa, vaan myöskin julkaisi huomattavan teoksen kaikkien kielien keskinäisestä sukulaisuudesta. Jos Keisarinna olisi tuntenut sen keltuaisen eli alkuperäis-suomalais-slaavilaisen kielen, joka vielä silloin uinaili meidän metsissämme, olisi hän varmaankin ojentanut suojelevan valtikkansa meidän koko maamme yli ja jo silloin loihtinut ilmoille suomenkielisen kirjallisuuden kukoistuksen.

Näitä nimiä vastaan, joista Rask, Bonaparte ja Klapprot ovat parhaimpia kaikkien aikain kielineroista, eivät vastustajamme voi esittää juuri muita nimiä kuin Vilhelm Thomsenin ja ehkä muutamia muita nykyisin elossa olevia jäljittelijöitä ynnä toisen ja kolmannen luokan professoreja. Tämän sangen lyhykäisen johdannon jälkeen täytyy nyt ryhtyä itse asiaan — from sounds to things — ja tulen minä aluksi vähän selailemaan varsinaisten suomalaisvihaajaimme julkaisemaa lentokirjasta "Svenskt i Finland".[7] Sen jälkeen katselkaamme seuraavissa teokseni vihkoissa kuinka ihmeellisen paljon on havaittavissa:

"Suomalaista Europassa, Aasiassa ja Afrikassa".

VASTAUS KIRJASEEN "SVENSKT I FINLAND" ("Ruotsalaista Suomessa").

Europan valtiomiehet ovat julkaisseet "valkoisia", "punaisia", "keltaisia", "vihreitä" ja "harmaita" kirjoja, — joita ei kukaan lue; ystäväni Strindberg julkaisi aikanaan sinisiä kirjoja puhesanojen merkityksestä ja "taikuruuksista" Ruotsissa. Meillä on professori T.E. Karsten laskenut mielikuvituksensa liikkeelle "keskiajan miehen" Turun tuomiokirkon " Mustaan kirjaan " tekemistä kirjoitusvirheistä.

Siten ovatkin jo kaikki sateenkaaren värit tulleet käytetyiksi ja minun käytettäväkseni on jälellä ainoastaan ruostumattomat metallit.

Kirjoitankin sen vuoksi

Suomen kultaisen kirjan

jotta ei suomalainen arvoitus:

Kultaa kujaiset täynnä, Hopiata tanhuaiset, Eikä ole ottajata,

loppumattomiin kaikuisi kuuroille korville. Tämä minun kultainen kirjani on ainoastaan epäsuora vastaus yleisgermaaniseen herjauskirjaseen

"Ruotsalaista Suomessa".

Ei sen vuoksi sovi minulta odottaa perinpohjaista vastausta kaikkiin tässä poliittisessa lentokirjasessa hämärästi syntyneisiin ja hämärästi lausuttuihin lauselmiin, uhkauksiin ja syytöksiin. Sellaisen vastauksen antamiseen on aikani liian niukka — jopa liian kalliskin.

Kuitenkin mielen haikeudella näen miten se kansanheimo,[8] josta itsekin olen syntyisin, ei ainoastaan vähene lukumäärältään, eristäymisensä ja epäsiveellisyytensä vuoksi — vaan miten sen henkinen näköpiirikin yhä supistuu.

Minusta näyttää kuin johtuisi tällainen tila johtajanerojen ja personallisuuksien puutteesta sekä sellaisten johtotähtien luomiseksi tarvittavan voiman puutteesta.

Ne kääpiöt, jotka nostivat perinnön Lönnrotin, Runebergin, Snellmanin ja Topeliuksen jälkeen, ovat hukanneet aikaa noin 50 vuotta sotimalla kieltä vastaan, jota — olkoonpa se miten vaikeata tahansa — luulisi voitavan oppia kymmenessä vuodessa!

Onhan jo satasen vuotta siitä kun Suomi oli Ruotsin siirtomaa, jossa ruotsalaiset herrat ja voudit mellastelivat, mutta yhä vielä ilmestyy meillä lentokirjasia, joissa ruotsikot vaateliaalla tavalla käyttelevät sanoja: "meidän asemamme", "meidän kielemme", "meidän lakimme", "meidän rahamme" ja "meidän oikeutemme". Laskekaammepa kerrankin kätemme sydämelle — eikä aina vaan lompakolle; ja sanokaamme kerrankin suora totuus vaikkapa se karvastelisikin.

Kerran sadassa vuodessa on ainakin yksi totuus lausuttava, muuten ilma aivan liiaksi pilaantuu valheista ja kuvitteluista.

Vaikkapa joudun sen vaaran alaiseksi, että minut teennäis-ruotsalaisuuden "infante terribile'nä"[9] leimataan "uloskatsottavaksi", tahdon kuitenkin kerta kaikkiaan sanoa totuuden sanat:

Kaikki tuo räyhäävä ja vaatelias puhe meidän oikeudestamme — meidän tulevaisuudestamme — meidän asemastamme — meidän kielestämme ja meidän "länsimaisesta sivistyksestämme", ei, totta toisen kerran, ole muuta kuin sellainen tavaraleima tahi liikemerkki, jonka suojassa me "finländarit" haluamme jatkaa tuottavia sivuelinkeinojamme mannaryynilähettiläinä, sillin tuottajina, tukkihuijareina, viinatehtailijoina ja paperikuninkaina.

Suomalaisten oikeudeksi jää vähemmin tuottava maanviljelys. Mutta jumala varjelkoon meitä heidän kielestään. Mehän haluamme heiltä vaan — leipää ja perunoita.

Ruotsikot valittavat kaupunkiemme suomalaistumista.

Kun suomalaisia muuttaa Suomen pääkaupunkiin ja perustelee siellä pankkeja, niin sortavathan he "meidän oikeuksiamme" ja "meidän etuoikeuksiamme" ynnä "meidän kauppaetujamme".

On sekin puhetta! — Jos Suomen kansa, jonka valistunut Venäjän Keisari yli 100 vuotta sitten korotti kansakuntain joukkoon — vihdoin sadan vuoden lopulleen kuluessa varovasti astuu esiin ja tahtoo viedä maasta voinsa ja puutavaransa itse, niin totta tosiaan ei siitä joudu vaaranalaiseksi "länsimainen sivistys", mutta kyllä sen sijaan ruotsikkojen osingot ja pankkiosakkeet!

Kun suomalaiset itse oppivat lähettämään paperia englantilaisille ja venäläisille sanomalehdille, niin eiväthän siitä joudu vaaranalaisiksi "ruotsalainen kielemme" ja ruotsalaiset kirjamme, vaan kylläkin paperit meidän ruotsalaistemme lompakoissa ja heidän kuponkikirjansa.[10]

Ja lopuksi: jos suomalaiset "yks'kamarissaan" heräisivät tietoisuuteen siitä, että heidän käsissään on Europan suurimmat voimalähteet — Imatra ja tuhannet muut kosket, — joita typeryydessämme ja saamattomuudessamme emme ole käyttäneet; jos, sanon minä, suomalaiset itse päättävät panna valjaisiin nämät kosket ja lähettää sähkövoimaa Pietariin — mitenkä siitä voisi syntyä vaaraa "länsimaiselle sivistykselle"?

Sellaista voivat kuvitella jotkut luvuista kuluneet "länsimaiset" professorit — sellaista voidaan kuvitella sini-keltanokkasille Upsalan ylioppilaille, jotka saapuvat tänne kesävierailuille juomaan "veljenmaljat" "suomenmaalaisten" veljien kanssa ja maistamaan "Skönstetin sinistä" tahi "Blåstetin kuivaa" kotimaista tahi emämaista punssia. — Mutta Ruotsinmaan tietoinen kansa kuuntelee vaan toisella korvallaan mokomia Jeremiaan valitusvirsiä, sillä Ruotsin ruotsalaiset ovat jo kauvan koettaneet parantaa kauppasuhteitaan suuren Venäjän kanssa, jonka pääkaupungin parempi valaiseminen suomalaisten koskien voimalla ei voi olla vaaraksi itä- eikä länsimaiselle sivistykselle.

Suurin osa "Svenskt i Finland" kirjasessa olevista tehottomista, mehuttomista ja voimattomista valitusvirsistä muistuttaa juopumuksen tähden kuihtunutta seppää, joka näkee vasaran luisuvan nuorempiin ja voimakkaampiin käsiin. Sellainen mies näkee vaaroja kaikkialla ja pikku-ukkoja keskellä päivää. En minä puolestani voi ottaa ruotsikkojemme poliitillista itkuvirttä vakavalta kannalta. Tahi mitä sanottaisiin matematiikkaan perehtyneestä, jonka mielipiteen mukaan:

1 + 1 = 0?

Muuan aikamme suurimmista tiedemiehistä lausuu teoksessa: "The man and the brain":

" Se, joka oppii puhumaan kahta kieltä, tekee sielunsa kaksinkertaiseksi ".

Mutta "Svenskt i Finland" kirjasessa sanotaan päinvastoin (sivu 146):

" Jolla on kaksi äidinkieltä, sillä ei ole yhtäkään ".

Siis: 1 + 1 = 0. — — —

Tämä puoluehullutuksen äkisti nostama neronleimaus on lähtenyt varsin pontevasti herra Einar Pontànin päästä. Tämän "pontevuuden" johdonmukaisena seurauksena olisi se, että ruotsinkielisissä kouluissamme olisi kaikkien muitten kielten opetus lopetettava, koskapa pitkäkalloiset ruotsikkomme ovat käyneet henkisesti niin kapeiksi, etteivät he enää voi oppia muuta kuin oman kielensä.

Kylläpä olemme Ruotsin mahtavuuden ajan jälkeen vaipuneet syvälle! Kustaa II Adolf jaksoi vielä oppia kuutta kieltä ja hänelle jäi silti aikaa "lihomiseenkin".

Käyttikö Kustaa Adolf myöskin suomenkieltä, se on epäiltävää.[11] Kaikessa tapauksessa opettaa historia, että hän osasi panna arvoa "hakkaa päälle"-läisilleen, sillä kun oli kuuma käsissä, kuten Lech-virralla ja Lützenin tantereella, asetti hän suomalaiset ensi riviin. Taisipa hän tietää mitä teki.

Mutta jos uskoisi "Svenskt i Finland" tekeleen viisauksiin, olisi " tietoisuutta kaiken suomalaisen ja kaiken ruotsalaisen vastakohtaisuudesta ylläpidettävä ja tiukennettava." (Sivu 146). — Hm!

Kumpi tulee enemmän menettämään sellaisten "vastakohtain tiukentamisesta", sitä ei ole vallan vaikea arvioida!

Tohtori Gabriel Nikander toteaa sanotussa kirjasessa, että ruotsia puhuva väestö, joka vuonna 1880 oli 14,32 % Suomen väestöstä, oli vuonna 1910 alentunut 11,79 prosentiksi. — Eiköhän ole selvää, että ruotsia puhuvien vähenemisen ja rodun huononemisen ehkäisemiseksi ei "vastakohtain tiukentaminen" ole sopiva keino, sillä ruotsia puhuvien yksipuolisuus on jo kyllin suuri.

"Finländarien" kansanheimo ei tarvitse enempää toivottomuutta (pessimismiä), eikä kiinnelaastarin tapaisia "kokoomuskirjoituksia". He tarvitsevat vielä muutamia — "suuria hautajaisia" ja sitten: uutta verta — uutta verta, mihin hintaan tahansa!

Saman teoksen 146 sivulla on luettavana seuraava makupala:

" Niin kauan kuin ruotsalainen mies tahi nainen, mentyään naimisiin toista kansallisuutta olevan henkilön kanssa, sallii suomenkielen tulla kodin ja heidän lastensa kieleksi, niin kauvan ja siihen saakka eivät mitkään käytännölliset uudistukset (!) voi tehdä meidän (ruotsikkojen) asemaamme varmaksi."

Kuten näkyy, on taaskin kysymyksessä "meidän asemamme", jonka hyväksi lapsetkin ovat uhrattavat. Mutta jos me (ruotsinkieliset Suomessa) uhraamme lapsemme, niin uhraammepa samalla kertaa "asemammekin" — tulevaisuudessa.

Puolueella, joka rupeaa esiintymään kansan holhoojana avioliitto-asioissa ja häiritsemään kotirauhaa, ei ole tulevaisuusmahdollisuuksia, siitä voidaan olla varmasti vakuutettuja.

"Finländari", joka, pitäen silmällä "meidän asemaamme", estää lapsiaan menemästä naimisiin suomalaisten kanssa ja oppimasta heidän kieltään — tekee rikoksen, joka rangaistaan hänen lapsissaan ehkä kolmanteen ja neljänteenkin polveen.

Uusi veri on enemmän arvoinen kuin elähtänyt ruotsinkieli, jolla "Svenskt i Finland" teoksen mukaan on taipumusta hävitä aivan itsestään tästä maasta.

Teoksen sivulla 145 sanotaan nimittäin:

" Että suomalaistumista kuitenkin tapahtuu, se käy täysin selville esim. siitä, että lukuvuonna 1911-1912 maamme korkeammissa suomenkielisissä oppilaitoksissa oli 837 oppilasta, joiden äidinkieli oli ruotsi; näistä olisi suurin osa voinut saada vastaavaa ruotsinkielistä opetusta omassa koulukaupungissaan …"

Tällaista ruotsinkielisissäkin vanhemmissa ilmenevää yhtenäisyyteen pyrkimistä meidän suomivihaajamme puoluesyistä niin katkerasti moittivat.

Mutta ymmärtäväisten vanhempain huolenpito lastensa tulevaisuudesta Suomessa luonnollisesti pääsee voitolle. Sillä jos lapset eivät saa oppia suomea ja vastaisuudessa heille käy mahdottomaksi ansaita leipäänsä Suomessa, — niin sopii kysyä: aikooko "Ruotsalainen kansanpuolue" ottaa heidät huomaansa ja elättää heitä?

Tiedän omasta kokemuksestani miltä tuntuu kun ei ole oppinut suomea lapsuudessaan; tiedänpä siis varottaa muitakin.

Heittämällä sikseen suvaitsemattomuuden levittämisen, sekä perheiden keskeisiin asioihin ja lasten kasvatukseen sekaantumisen, tulisi meidän "Finländarien" ryhtyä vastustamaan siirtolaisuutta — sekä suomen- että ruotsinkielisten maasta pakenemista. Aina kun, varsinkin keväisin ja kesän aikana, astuu Hangossa "Titaniaan" tahi johonkin muuhun Suomen Höyrylaiva O.Y:n Hull'iin menevään laivaan, saa nähdä mitenkä maan parhaat voimat — miehiä ja naisia parhaassa nuoruuden kukoistuksessa — jättää maan loppumattomana siirtolaisvirtana.

Ehdottomasti tulee itsekseen kysyneeksi, kuinka kauvan tämä työvoiman maasta vienti häiritsemättä saa tapahtua? Eikö tiedetä, että Suomi on maa, johon vaikeudetta mahtuu viisi kertaa suurempi väestö kuin nykyinen. Tässä vertailua:

Javan saari ei pinta-alaltaan ole paljoa suurempi Uudenmaan lääniä, ja Javassa elää noin 25,000,000 ihmistä. Kuitenkaan ei Javassa ole suurteollisuutta ja saaren sisäosan muodostaa pilven korkuinen vuorimaa, jossa on noin 30, osittain vielä toimessa olevaa tulivuorta, jotenka siis oikeastaan järkiperäinen maanviljelys (kahvia, teetä, riisiä, maissia y.m.) kapeilla rantakaistaleilla elättää noin 8 kertaa suuremman ihmisjoukon kuin koko suuri Suomemme.

Mutta Java ei onnekseen olekaan vuosisatoja ollut ruotsalaisena siirtomaana!

Siellä ikivanha maalaji-lainen sivistys, hyvin järjestetyn hollantilaisen siirtolaisuuden kanssa yksin tuumin, jakaa siunaustaan.

On vihdoinkin ruotsalaiselta taholta tunnustettu, ettei ruotsalainen siirtolaisuus ole ollut erittäin suureksi hyödyksi Suomelle — vaan onpa se ollut suorastaan vahingoksi Uudellemaalle.

Miten herrat viikingit täällä ovat eläneet tekemällä rannikkoretkiä, saariinsyöksyjä ja ryöstöjä, on, hyvä kyllä, häipynyt satujen hämärään. Merirosvoja olivat myös Birger Jarl'in ja Torkel Knuutinpojan joukot; ja se paavillinen siunaus, minkä Henrikki-piispa toi tänne, oli sekin vähäarvoinen — sivistystekijänä.

Teoksessa "Svenskt i Finland", joka kuitenkin tarkoittaa ruotsalaista "kokoomusta", varsinkin "kaupunkien suomalaistumisen" vastustamiseksi, on hra Hugo J. Ekholm ollut kyllin rohkea tunnustaakseen, että ruotsalaisen siirtolaispolitiikan etuvartijat tässä maassa: ruotsalaiset herrat, eli herrastalojen omistajat, pikemmin ovat olleet maamme vaivana kuin sen siunaukseksi.

Teoksen sivulla 71 hän sanoo: " Varsinkin mitä Uuteenmaahan tulee, voidaan väittää syystä, että Uudenmaan herraskartanot ovat olleet tämän maakunnan kirouksena." Kirjoituksen tekijä siis myöntää, että tämä kirous, tämä ruotsalaisen yläluokan siirtolaisuuspolitiikka, on ollut koko Suomen painajaisena, vaikkapa se onkin, Flemingien ja Lejonhufvudien aikoina, ollut vaikeimpana Uudellamaalla.

" Paitsi väkivaltaa " — sanoo hra Ekholm edelleen (sivulla 72) — " tekivät nämät hyvät herrat sen lisäksi petoksia, varkauksia ja ryöväyksiä. Verojen kannoissa käytettiin vääriä painoja ja mittoja. Talonpojan hevoset otettiin, eikä niiden takaisin saannista ollut tietoa." — (Se oli ruotsalaista hevosasevelvollisuutta!)

Edelleen sanotaan kirjasessa: " Saaristossa ryövättiin talonpojilta veneet, heitä piestiin ja heidät jätettiin autiosaarille; kaikki tämä vaan sen vuoksi, että he käyttivät… ikivanhaa kalastusoikeuttaan ".

Sen, joka haluaa syvemmin tunkeutua tutkimaan niitä syitä, joiden seuraukset nyt tulevat näkyviin yhäti kasvavassa siirtolaisuudessa, sen sopii tässä yhteydessä lukea vielä lisäksi pari sivua hra Ekholmin kirjoituksesta "Svenskt i Finland" teoksesta, sillä hra Ekholmin kynän tuote antaa tälle teokselle pysyvän arvon.

Hra Ekholm jatkaa seuraavasti:

"Kreivit Aksel ja Sten Lejonhuvud olivat toinen pari, isä ja poika, kovia, raakoja ja julmia, kuten edellisetkin (Flemingit). Yhäti elävät poljetut ihmiset samassa hätääntymisessä. Useimmat eivät tohdi kuuluvalla tavalla valittaa, ainoastaan jokunen etsii kuninkaalta oikeutta. Aina vaan samat valitukset. Kansaa rasitetaan, se imetään tyhjiin, sen rasitetuille hartijoille sälytetään uusia ja tavattomia veroja; päivätöissä kansaa syyttä piestään ja pahoin pidellään. Se, joka Kaarle-herttualle valittaa, saa sakkoja ja heitetään vankeuteen. Jos kreivi Akselilla oli joku oikeusasia talonpoikain kanssa, ei hän kääntynyt tuomioistuimen puoleen, vaan istui itse 'oikeutta', kuninkaan kiellosta huolimatta. Epäkohdat olivat niin hirveät, että herttua käyttää nykyaikaisia sosialistien voimasanoja selittäessään, että kreivi ja hänen palvelijansa kohtelivat talonpoikia aivan kuin orjia ja petkuttivat heitä määrättömästi.

"Kreivi Sten kumarteli ja imarteli kuninkaalle ja saikin siten lahjoitusmaakirjan, isän rikoksista huolimatta. Hän sai isänsä väkivallan töiden muistot hälvenemään. Sillä hän oli isäänsä pahempi.

"Hän meni Raseborgiin ja hyökkäsi kuninkaan voudin kimppuun, iskuja jaellen; hän pahoinpiteli tämän vaimoa ja lapsia ja antoi huoviensa viedä pois viljan ja rahat, mitkä vouti oli kreivikunnasta kantanut. Kun kuninkaallisen majesteetin ja kruunun vouti sai kärsiä tällaista häväistystä, ei silloin tietysti ollut rajaakaan sillä raakuudella, jota herra kreivi osotti talonpojille ja heidän vaimoilleen ynnä lapsilleen. Heitä kohtaan antoi hän useammin ja pahemmin kuin vouteja kohtaan — puhuaksemme Kustaa II Adolfin tavoin — 'harjoittaa väkivaltaa ja väkivallan töitä, antoi hakata ja sitoa, heittää torniin ja vankilaan sekä vainota iskuin ja lyönnein'. Kuten ennenkin, käytettiin yhä liian suuria jyvämittoja verojen kannossa, joita kiskottiin siihen määrään, että talonpojan viimeinenkin lehmä kuletettiin pois kytkyestä. Ilman korvausta pakotettiin vuokraaja omain sarkainsa ohessa viljelemään kiusanhenkensä peltoja. Se, joka ei voinut kärsiä valittamatta, sai saman kohtalon kuin isänsä ja isoisänsäkin: 'ei saanut nauttia kotirauhaa, sai kärsiä 'rautaa ja linnaa' sekä Tammisaaren 'kartanontornissa' itkeä talonpojan kovaa kohtaloa: 'kärsiä vain ja kärsiä ain'.

"Mitenkä jaksoivat Uudenmaan talonpojan hartiat kantaa kaikki kohtalon tuomat taakat, hänen kaatumatta ja kasaan lysähtämättä? Ei liene saatavissa parempaa vastausta, sanoo Oscar Montelius — puhuessaan saman kohtalon alaisina olleista Ruotsinmaan talonpojista — kuin Geijerin ja Ohdnerin tavoin viitata siihen näkymättömään pääomaan, mikä piili tavoissa; siihen murtumattomaan, pilaantumattomaan tahdonvoimaan, joka oli kansan luonteessa, ja siihen puutteisiin tottumiseen ja taitoon niitä kestää, mitkä kova luonto ja kalseat ajat olivat kasvattaneet.

"Jo orjuuteen vajoamassa ollen pelastui rahvas vihdoinkin, kun Kaarle XI taittoi aateliston vallan.

"Lahjoitusmaita ei enää ollut, mutta aateliston tiloja löytyi. Ja näissä aateliston kartanoissa kulki perintönä käsitys erilaisesta oikeudesta eri ihmisille, käsitys herran ja talonpojan eri ihmisarvosta.

"Kun isonvihan loputtua hallitus ryhtyi yleistä hyvää tarkottaviin toimenpiteisiin, poimivat tilanomistajat siitä parhaimmat hedelmät. Heidän mailleen perustettiin torppia suuret määrät. Siten syntyi Uudellamaalla maata omistamaton luokka, joka joutui täysin riippuvaksi herroistaan.

"Suuret maatilat nielivät ympärillä olevia talonpoikaistaloja ja vähensivät siten maataomistavien lukumäärää. Talonpoikain pakottamiseksi käytettiin monenlaisia keinoja, kun syntyi halua kartanon maitten laajentamiseen eli talonpojan hänen maaltaan karkottamiseen. Fiskarsin ja Fagervikin historia ei ole ainoastaan historia teollisuustoiminnasta, vaan se on myöskin kuvaus talonpoikain joukkokarkotuksesta. Tehtaitten työväestön joukossa kuuluu vielä jokunen uneksivan esi-isäin omistamalle talolle palaamisesta. Miten hirvittävää hävitystä tehtaat ja herraskartanot ovat tehneet, sen osottaa erityisesti Pohjan pitäjä, jossa talonpoikaistalojen lukumäärä ei nouse täyteen kymmeneen.

"Herraskartanot laajentuivat, talonpoikain lukumäärä väheni, torpparien eneni. Tämä torppariluokka on kuitenkin tehnyt huomattavaa uudisviljelystyötä, jonka arvo pysyy kautta aikojen. Mitä se on sijaan saanut? Sortoa, jommoista ei mikään muu kansanluokka maassamme ole saanut kestää. Muut ovat voineet jättää vihatun seudun, mutta torppari on ollut enemmän tahi vähemmän kontrahtinsa sitoma. Torpparin tietämättömyys on saattanut hänet yhä enemmän maanomistajan käsiin, joka ei ole häikäillyt useissa tapauksissa panemasta kontrahtiin ehtoja, joita voitiin selitellä monella tavalla. Ja mitenkä lukuisat ovatkaan monin paikoin olleet 'ylipäivät', nuo torpparin ruoskat.

"Tehtaan omistajain ja työntekijäin keskinäisissä suhteissa näemme saman ilmiön. Yläluokka painaa alaluokkaa. Uudellamaalla samoin kuin Värmlannissa on asiain tila ollut siten kuin Fröding sitä kuvailee runoelmassaan nimeltä 'Vanhaan, hyvään aikaan'. Ei siitä ole paljon jäänyt historian lehdille: 'koski kohisi, vasara kalskahteli, voittaen äänellään tyytymättömien nurinan. Ei kukaan kuullut poljetuista, petetyistä ja ryöstetyistä, ei sadan vuoden epätoivosta ja viinan lohdutuksesta.'

"Pari esimerkkiä voitanee esittää: Tehtaan 'patroona' Björkman Fiskarsissa pieksi niin usein ja niin perin pohjin työmiehiään, että asianomaiset virkamiehet häntä varoittivat. Parantumattomana tuomitsi oikeus hänet kirkolliseen rangaistukseen ja hän sai istua häpeäpenkillä kirkossa, mutt kaikkien alaistensa käski hän sinä pyhänä pysymään kotona. Seuraavana vuonna hän pieksi kuoliaaksi erään työmiehen ja sai siitä istua vuoden Turun linnassa. — Vuonna 1901, aikana, jolloin kansamme taisteli alkeisoikeuksistaan kielsi Blllnäs'in tehtaan hallinto työmiehiä 'yhtymästä mihinkään työläis- tahi ammattiyhdistykseen.' Jo kirjoittautuneet 80 jäsentä olivat pakotetut hajoittamaan yhdistyksensä.[12]

"Samana vuonna kiellettiin Fiskarsin tehtaan työmiehiä lukemasta omia sanomalehtiään, ja heidän täytyi viikon kuluessa tehtaan konttorissa allekirjoittaa sitoumus siitä, 'etteivät yhdy mihinkään työväen- tahi ammattiyhdistykseen ilman tehtaan hallinnon lupaa.' Ne 18, jotka eivät taipuneet, erotettiin. Muuan niistä oli ollut tehtaassa työssä 44 vuotta.

"Monet kovat sanat voitaisiin sanoa nimismiehistä ja asianajajista, heidän metkuistaan kaukaisilla seuduilla ja saaristossa, sekä siitä, että monet heistä ovat elelleet suurellisesti talonpoikia pettämällä, ja siitä kuinka he ovat ponnistelleet pitääkseen voimassa käräjänkäyntiä. Onhan paljonkin liioittelua, mutta onpa totta toinen puoli kun hiljainen tyytymättömyys muodostuu sananlaskuksi: 'herrat keittävät samassa padassa'.

"Mitä tässä on kerrottu Etelä-Suomen ruotsinkielisen kansan, erittäinkin Uudellamaalla, onnettomista kohtaloista, kuuluu menneeseen aikaan. Mutta seuraukset, vaikutukset, eivät ole hälventyneet. Jos tahdotaan tätä kansaa tuntea, on tunnettava ne kovat kohtalot, jotka ovat sen muodostaneet. Jos tahdotaan tuntea eri luokkain rajat, on tunnettava miten eri luokat ovat aikojen kuluessa kohdelleet toisiaan. Uudellamaalla on talonpoika herrasmieheltä oppinut halveksimaan palvelijoitaan. Palvelija ei ole heidän kumppalinsa ja vertaisensa, kuten on laita Ahvenanmaalla ja Pohjanmaalla. Renkinä palveleminen on sen vuoksi käynyt sietämättömäksi… Muutetaan kotiseudulta kaupunkiin…"

Näin lausuu hra Hugo J. Ekholm. Tietenkään ei sovellu teoksen "Svenskt i Finland" puitteissa kuvata mitenkä ruotsalaisen sivistyksen vartijat ovat aikojen kuluessa kohdelleet Suomen suomea puhuvaa väestöä.[13]

Sellaista historiaa ei tarvitsekaan erikseen kyhätä. Se on verellä kirjoitettu Leipzigin ja Lützenin kentillä, Lech-virran varrella y.m., missä suomalaiset ovat saaneet kulkea etunenässä vuodattamassa vertaan Ruotsin mahtavuuteen pyrkimisen puolesta.

Sellaiset tosiseikat silmäin edessä ei tietenkään kummastuta, että kansa, sekä ruotsia että suomea puhuva, vuosisatain pimeys ja sorto taustana, on sosialismin punaisissa lipuissa nähnyt parempien aikojen enteen.

Mutta nämät paremmat ajat eivät koskaan näytä sarastavan. Silloinpa hankitaan siirtolaispassi ja lähdetään Hangon kautta hakemaan uutta, vähemmin epäkiitollista isänmaata.

Näin Hangossa vielä 1914 sekavin, ikävin tuntein, mitenkä "Titanian"[14] runko nieli loppumattoman jonon miehiä, naisia ja lapsia, mitkä valtameren toisella puolella vielä suurempi laiva purki sisästään tuntemattomaan maahan, jossa puhutaan vierasta kieltä, jossa vallitsevat vieraat tavat ja jossa suuri osa meidän parhaista työvoimistamme, kovasta olemisen taistelusta huolimatta, luisuu varmaa perikatoa kohden.

Tätä nähdessäni kävi mieleni apeaksi siitä, ettei minulle ole annettu valtavoimia. Sillä maamme luonnonvoimat, ulkomaisen rahavoiman ohella, voisivat saada aikaan paremmat olot ja sellaisen suurteollisuuden kukoistuksen, että täällä, meidän tulevaisuuksista rikkaassa maassamme voitaisiin elättää monin kerroin suurempi väestö.

Jo Johan Ludvig Runeberg on nähtävästi havainnut maamme eri "rotujen" sekä elimellisen että henkisen yhtymisen tarpeellisuuden. Hän on varmastikin havainnut, että yhtenäinen Suomen kansa täällä Suomessa on tarpeen vaatima. Mihin suuntaan hänen sisäinen myötätuntonsa viittasi, se on niin tuiki selvästi sanottuna hänen runoudessaan, että on kerrassaan naurettavaa, kun viime aikoina on koetettu lainata hänen nimensä tai ainakin nimipäivänsä kaikenlaisten yleisgermaanilaisten aatteiden juhlimiseksi.

"Tuolla Saarijärven salomailla asui Paavo, mailla hallaisilla — —". Tässä runossa kuvastuu Runebergin rakkaus Suomen suomalaiseen kansaan; rakkaus, jolle hän oli uskollinen kuolemaansa asti.

Runeberg unelmoi suuren sielunsa rikkaudesta laulaa yhteen niin moninaisista aineksista kokoon pantu kansallisuus kuin olivat "Sven Duuva" ja "Munter", josta hän parhaimpana ylistyksenä lausui:

" Hän oli suomalainen."

Myöskin "Hirven hiihtäjät" on todistuksena siitä, mitenkä syvästi Runebergiä liikutti Suomen runoilijakansan silloin ilmestynyt kansallisepos, Kalevala. Ja "Torpan tytössä" on hän kuin kultaan piirtänyt klassillisen kauniin ihanneihmisen, mistä kuvauksesta ilmenee hänen syvä ihailunsa sydänmaitten hiljaista ja ajattelevaa kansaa kohtaan.

Minuun vaikuttaa kuin ylönantojauhe lukiessani "Svenskt i Finland" teoksessa:

" Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua, eivätkä ne tienneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista…"

Eivät, jumala paratkoon, tienneetkään!

Mutta jumala armahtakoon sitä nuorisoa, joka luulee voivansa halveksia Runebergin ihanteita, kuten vanhoja vaatteita, jotka eivät enää sovi meidän "Finländareillemme".

Asettakootpa vaan itselleen uusia ihanteita, mutta jos vene sellaisin purjerievuin kolahtaa karille — niin syyttäkööt itseään!

Miten pitkälle alamäkeä nykyinen "Finländarien" elähtänyt ruotsalaisuus jo on ehtinyt, sen voi päättää jo siitäkin, että heidän oma "usuttajansa", Tohtori Axel Lille,[15] katsoo parhaaksi pysähtyä mäessä, kun hän puheena olevassa teoksessa, kirjoituksessa "Vår framtid", ("Tulevaisuutemme") puhkee seuraaviin sanoihin:

" Tämän pessimismin (synkän katsantokannan) juuret perustuvat sekä eristäymisen tuntoon, että ylihienostumiseen, joka johtaa nautinnonhimoon ja itsekkyyteen. On tavattavissa merkkejä siitä, että ruotsalaisessa yläluokassamme monella taholla pyritään itsekkäässä tarkoituksessa kokoomaan varoja, jotta voitaisiin elää ylihienostunutta nautintoelämää. Tällaista täytyy seurata ruumiillinen ja henkinen rappeutuminen …"

Tässä hra tohtori tosin erehtyy taudin laadusta — hän sekoittaa toisiinsa syyn ja seurauksen. Sillä: rappeutuminen on jo tullut, sekä henkinen, että erikoisesti ruumiillinen. Tästä on seurauksena juuri se, että "on tavattavissa merkkejä" — hekumasta, sitä seuraavine pessimismineen, sairaloisine vastenmielisyyksineen, päähänpistoineen, aivonpehmennyksineen y.m. pehmennyksineen, mitkä painajaisina vaivaavat toiminimen "Viikinkipoika ja kumpp." kuolinpesää. Tohtori Lille samassa kirjoituksessa jatkaa: "… haluttomuus yhteiskunnallisen elämän työtä vaativiin tehtäviin sekä tunteettomuus sitä velvollisuutta kohtaan, joka vaatii tekemään tarpeellisia uhrauksia, jotta vähempiosaisille kansanluokille avautuisi enemmän mahdollisuuksia ansioon ja henkiseen kehitykseen. Kaupungeissa ja etupäässä pääkaupungissa on havaittavissa tällaisia, isänmaata ja tulevaisuutta koskevia, välinpitämättömyyden, tylsyyden ja herpautumisen merkkejä ".

Tuntuneepa katkeralta antaa sellainen arvosana "yhteiskunnasta", jonka johtomiehenä kirjoittaja itse on kohta lähes 40 vuotta ollut! —

Ainoa ääni, jossa esiintyy luottamusta tulevaisuuteen ja elämän halua, ilman koreita, kuluneita lauselmia, on, ainakin minun mielestäni, kirjasessa "Svenskt i Finland" julkaistu, maisteri Pehr H. Norrménin Uusmaalaisen osakunnan vuosijuhlassa 1913 pitämä puhe.

Painatan tähän tämän kauniin ja miehekkään puheen kokonaisuudessaan:

"Jos ruotsalainen heimo tässä maassa ainoastaan katselisi menneisyyttään ja koettaisi perustaa olemassa-olonsa yksinomaan muistoihin tahi lakipykäliin, silloin ei se enään kuolisi, sillä se olisi jo kuolleena. Perimässämme sivistyksessä on meillä pääoma, mutta jos me elämme levollisina siinä uskossa, että se, minkä isiltämme olemme saaneet, ilman muuta tuottaa meille arvoa, lankeamme me suureen erhetykseen. Kasvatuksen kautta saatu peritty kulttuuri ei sinänsä tuo mukanaan sen yksityiselle omistajalle henkilökohtaista arvoa, sillä ellei yksityinen uudelleen itseään kehittämällä omaksu kulttuuria itselleen erikoisen henkilökohtaisesti, jää tämä kulttuuri hänessä ainoastaan ulkonaiseksi kiilloksi, joka varomattomana hetkenä paljastaa sisäisen sivistymättömyyden.

"Meitä vastaan käydyssä taistelussa on meillä vaan yksi tie, se nimittäin, että tosiaan näytämme joka kohdassa voivamme tuoda ilmoille parasta, ja näytämme omaavamme sotakuntoisen ja voimakkaalle kehitykselle alttiin sivistyksen, kuin myöskin sen, että tällä sivistyksellä vielä on oma tehtävänsä täytettävänä. Ja meidän täytyy panna suurimmat vaatimukset ruotsalaiseen nuorisoon nähden: sen tulee velvollisuuden tunnosta rotuaan kohtaan näyttää, ettei se tahdo olla väsynyt polvi, ei se polvi, joka lepäilee. Siinä tapauksessa muuttuu taistelumme kilpailuksi, kilpailuksi siitä, kumpiko rotu voi tehdä enemmän ja parempaa työtä maamme hyväksi. Me tahdomme elää — ja silloinhan ei meidän tarvitse kysyä kuka tulee voittamaan, sillä silloin unhottaisimme tien päämäärän vuoksi. Sillä eihän voitto ole elämää, vaan sota.

"Jos ruotsalainen kansallisuustaistelu menee sellaiseen suuntaan, jos se käy sellaista latua, jos me mitä voimakkaimmalla työllä aina ja joka paikassa koetamme näyttää olemassaolomme oikeutetuksi, niin eipä silloin kukaan tässä maassa voine syyttää meitä separatismista, eristäytymisestä, — ja jos ken sitä tekee, voinemme tulla toimeen sellaisen henkilön suosiottakin."

Tässä puheessa ilmenee sitkeätä elonvoimaa ja lujaa luottamusta siihen, että omalla voimalla voidaan käydä peitsisille korkeiden päämääräin puolesta.

Mutta puhuja lieneekin, kuten Paikkarin torpan Elias, isän puolelta kotoisin Nurmen torpasta — siitä nimi Norrmén.[16]

Tässä esiintyykin siis uutta (suomalaista) verta takeena elämän voimasta. — Se on raikkaan veren voimaa!

Eräs kohta hra Norrménin puheesta ei kuitenkaan ollenkaan sovellu tuohon kirjaseen. — Hän ei hyväksy eristäymistä. Mutta koko kirja "Svenskt i Finland" perustuu juuri eristäymiseen, suomalaisista erossa pysymiseen — erossa henkeen ja vereen saakka!

Saarnataanhan siinä kirjassa, ettei ruotsalaisen tule myydä maatilkkuakaan suomalaiselle, jopa muitakin boikottaus-aatteita. Mutta siitähän ei meidän sovi pitää hra Norrménia vastuunalaisena. Eihän hän alkujaan pitänyt puhettaan siinä mielessä, että se julkaistaisiin ahdasmielisimmässä kirjapahasessa, mikä ikinä Suomessa on ilmoille päässyt.

KANSALLISUUS

Natsionalismi ja sen vastakohta.

Harvoja sanoja on niin väärin ymmärretty ja niin väärin käytetty kuin sanaa:

Kansallisuus.

Mitä on kansallisuus? Nykyaikana kallistutaan yhä enemmän siihen mielipiteeseen, että kaikki ne kansanheimot, jotka ovat samojen valtiollisten rajojen ympäröimät, yhdessä muodostavat omintakeisen kansallisuuden.

Tähän väärään katsantokantaan perustui natsionalismi, joka tarkoitti pakottaa vähemmistön omaksumaan enemmistön kielen.

Tämä suunta tahtoo siis sivuuttaa luonnollisen kehityksen tahi kiiruhtaa sitä.

Tästä seuraa riitoja ja n.k. kieliriitoja, jollaisia on kaikissa rajamaissa ja kaikissa maissa, joissa asuu eri kansallisuuksia.[17]

En luule että kieliriidat semmoisenaan ovat epäterveelliset, mutta ne ovat tarpeettomat, sillä se kieli, jota voimakkaampi, terveempi ja sitkeämpi kansanheimo puhuu, voittaa kuitenkin lopuksi ilman sotaakin.

Olkoon minusta sen vuoksi kaukana se luulo, että suomenkieli, voittaakseen ja tullakseen isännäksi tässä maassa, olisi sen korren tarpeessa, minkä minä haluan kantaa suomalaiseen kekoon.

Minä en suinkaan tahdo lisätä suomalaisen veljemme ruokahalua enemmäksi kuin mitä se luonnostaan on; en tahdo olla apuna yllyttämään suomalaisten halua saada korkeita virkoja, sillä minulle persoonallisesti on yhdentekevää onko virastojemme kielenä suomen- vaiko ruotsinkieli, kunhan vaan kunkin asiat käsitellään hänen omalla kielellään.

Niin kummalta kuin kuuluneekin, on sittenkin minun mielestäni suomenkieli liian korkea ja hieno — jopa liian pyhä kieli kielenkääntäjien ja kaikenlaisten virkamiesten pidellä.

Jääköön suomenkieli siksi, mikä se on viimeisen parin tuhannen vuoden kuluessa ollut, — sydänmaitten kullaksi, metsien salaperäiseksi soitoksi.

Minun horjumaton vakaumukseni on se, että Suomenmaan suomenkielen pahin vihollinen on tuo paljon kehuttu "länsimainen sivistys".[18]

Samanlainen valesivistys jo historian takaisina aikoina lopetti fennokelttiläisen kielen, ensin Välimeren maista je sitten Atlantin- ja Itämeren rannoilta sekä vihdoin Keski-Europasta, historian takaisten kansainvaellusten aikana.

Sanoohan suomalainen vieläkin: "ei ole Jumala kiirettä luonut, sen on paha maailma tuonut". — Tuo paha maailma on juuri se kiihkeä olemassaolon taistelu, joka keinoineen, tapoineen ja tarkoituksineen on ominaista "länsimaiselle sivistykselle".

Kunhan suomenkieli tässä maassa kyllin kiskotaan mukaan tähän taisteluun; kunhan se ehtii enemmän rämisemään kirjoituskoneissa ja puhelukoneiden äänitorvissa, niin menettää se, ikävä kyllä, järjestelmällisyytensä, ääntiösointunsa ja tavujensa tasapainon; silloin ehkä suomenkieli eksyy. — Mutta toivokaamme, että siihen vielä on pitkä aika!

* * * * *

Vertaillessamme suomenkieltä vironkieleen, huomaamme että viimeksimainittu jo on kuluntaan menossa:

Alkuperäistä suomea: Huo-meno = nousu. Nykyistä suomea: Huo-men' = aamu. Viron kieltä: H'o-me'' = "

Ja katsokaammepa mitenkä on käynyt paikannimien: Suomeksi:

Suomeksi: Haapa-salo = (haapasaari). Viroksi: Ha'p'-sal' = (paikan nimi). Hollannin kiei.: Ha'p'-s''' = (paikan nimi).

Tästä on jotensakin varmaan muodostunut: Hapsvuori, Hapsbu(o)rj, Hapsburg, joka nyttemmin kirjoitetaan myös Habsburg.[19]

Vertaillessamme Liettualaisten kieltä Viron kieleen, huomaamme ensinmainitun vielä enemmän kuluneeksi, mutta se on kuitenkin jäänyt melkein sanskritin tasalle, minkä "kielen" tapaista se onkin.

Nämät kielet ovat siis jo siihen määrään rappeutuneet, että ne ovat päässeet samalle köyhyyden kannalle kuin germanilaiset kielet.

Gootien kieli oli jo ennen Kristuksen syntymistä ehtinyt rappeutumisessa yhtä pitkälle, mutta se rikkoontui yhä, useitten kansainvaellusten aikana, kerrassaan sekamelskaksi.

Samojen kansainvaellusten vaikutuksesta — jolloin kaikki kielet ja murteet menivät sekaisin, menettivät itäisetkin murteet, ei ainoastaan vokaalinsoinnun ja diftongit, kuten Germanit, vaan vieläpä suurimman osan vokaaleista eli ääntiöistäkin.

Vaikka ne maat, joita nyt kutsutaan slaavilaisiksi, erikoisesti joutuivat kansainvaellusten Babelin kieltensekotuksen alaisiksi, voipi kuitenkin useista vanhimmista paikannimistä ja niistä johdetuista sukunimistä aavistaa mistä alkuperäisistä sanoista nimet ovat johdetut.

Kun sekä historia että viimeaikainen tutkimus myöntää suomalaisten kansain ennen kansainvaellusten pyörteitä asuneen idässä aina Kaukasuus-vuorijonoon saakka[20] — tuo nimihän on vieläkin puhdasta suomea —, niin olisipa ihmeellistä, ellei vanhimpia nimiä vielä voisi hajoittaa suomalaisiin alkusanoihinsa.

Kaakkois-Europan heinäaavikkojen vanhimpana tunnettuna nimenä on ollut:

Saramaat = Sara(heinä)maat, josta nimitys: Sarmatit = Saramaan asukkaat.

Suomalaisesta sanasta Ruohomaa, voinee johtaa nimen Ru'''ma'nia,

Ainakin on sangen otaksuttavaa, että sanasta Ruohomaanhovi on johdettavissa Venäjän keisarillisen perheen sukunimi: Ruo''man'o'v' = Romanov.

Meidän ajanlaskumme alussa oli Itä-Ruotsissa Vuoksenholman (nyt Vaksholm)[21] pohjoispuolella olevan lahdelman nimenä Ruusunlaksi.

Tästä nimestä muodostui gootilaisen kansanjohdannaisuuden kautta nimi: Rooslagen; sen läheisen paikkakunnan nimenä oli Ruusunsija.

On otaksuttu, että se Rurik, joka lähti "Itämaahan" ja siellä perusti valtakunnan (Venäjän), oli kotoisin juuri äsken mainitusta Ruusunsijasta. Sen vuoksi antoi hän uudelle valtakunnalleen oman kotipaikkansa nimen:

Ruusunsija = Ruus''sija ja siitä: Ros''sija = Rossija,

joka on Venäjän venäläisenä nimenä vielä tänäkin päivänä. Professorien kerrotaan luulevan, että "Roslagen" olisi johdettavissa sanasta "ro" (soutaa). Mutta eihän Rurik soutanut; hän tietenkin purjehti!

Sillä Itämeren poikki soutaminen ei käy niin helposti kuin professorit luulevat. Onhan näet vanhasta "Ruusunsijasta" uuteen "Rossija'an" matkaa suorinta tietä noin 300 kilometriä!

Minkähän niminen muuten oli itäisten reittien kulkija ja Ruusunsijan, Rossijan, perustaja? Siitäkään eivät oppineet ole yksimieliset. O. Montelius[22] kirjoittaa nimen: Rurik — J. Stragnelius, nähtävästi erittäin oppinut mies, kirjoittaa: Rörik.

Varmaa vaan on, että tämä mies, olipa hänen nimensä mikä hyvänsä, oli loistava poikkeus siitä säännöstä, että viikingit yleensä panivat toimeen rettelöitä ja sekasortoa mihinkä ikänänsä he tulivatkin.

Meidän "Finländariviikinkimme" elävät vielä siinä haaveellisessa erhetyksessä, että viikingit olivat jonkinlaisia ihanne-ihmisiä.

Meidän oppineemmekin saivat lapsuudessaan niellä niin paljon Fritjuf-Ingeborg ihailua, etteivät he tiedä tutkimuksen — jopa Ruotsissakin — aikoja sitten paljastaneen nämät viikingit "fritjufv'it" (fritjuf = vapaa varas, kuljeksiva varas) ja merirosvot kerrassaan ammattirosvoiksi, jopa ruumiiden ryöstäjiksi ja kalmistovarkaiksi.

Skandinaviassakin on jo tultu huomaamaan olleen pohjoisten maitten sivistymiselle sangen suureksi eduksi, että useimmat näistä viikingeistä, tahi ainakin hirmuisimmat ja verenhimoisimmat heistä, häipyivät pois kotimaastaan ainaiseksi.

He joko itse kaatuivat tahi asettuivat asumaan niihin rannikkoseutujen taloihin ja koteihin, joiden rauhalliset asukkaat heidän oli onnistunut surmata tahi karkoittaa kodista ja konnulta. — Jotkut heistä jäivät siten Suomenkin rannoille, toiset taasen Viroon, Englantiin, Irlantiin, Skotlantiin, vieläpä Ranskaankin.

Ne hajanaiset muistot, joita näistä hyökkääjistä on löytynyt meidänkin maassamme, ovat saattaneet meidän "kotiseutututkijamme" siihen harhakäsitykseen, että nämät saaristolaiset, holmalaiset eli "Hölmöläiset" muka olisivat olleet tämän maan alkuasukkaita.

Pohjoismaiden suurin muinaistuntija, professori Oskar Montelius, näkyy olevan näistä siirtolaisista samaa mieltä kuin minkä tässä olen lausunut, sillä hän on tästä asiasta kirjoittanut seuraavaa:

"Viikinkiretkien tärkeimpiä seurauksia pohjoismaille oli se, että ne vapauttivat pohjoismaiset valtakunnat korskeista miehistä — — ja pahimmista pakanoista…"

Nämät pakanat "onnellistuttivat" rannikkojamme vierailuillaan, ja viikinkien lohikäärmekylvö sekä jälkeläiset ovat meillä vieläkin ihailun esineinä, ruotsinmaalaisten niitä jo kammotessa.

Jotta ei lukija luulisi minun laskettelevan omia lauseitani tukeakseni omia mielipiteitäni siitä, mitä viikingit todellisuudessa ovat olleet, annan taasen puheenvuoron pohjoismaiden suurimmalle tämän asian tuntijalle, prof. Monteliukselle, joka puolestaan taasen vetoaa kolmanteen mieheen eli A.E. Holmbergin teokseen "Pohjoismaiden asukkaat pakanuuden aikana".

Prof. Montelius itse puolestaan lausuu asiassa m.m. seuraavasti:

"'Frithiofin sadussa' on Tegnér antanut kauniin kuvauksen sen aikakauden runollisesta käsittämisestä ja kauneilla väreillä maalatun kuvan viikinkielämän heleistä puolista. Sen sijaan Geijerin 'Vikingen' antaa meidän toiseltakin puolelta oppia tuntemaan tätä voimakasta mutta raakaa aikakautta. Kysymykseen: kumpiko kuvaus on historiallisesti oikeampi? täytyy meidän vastata: jälkimäinen. Emmekä me yksin katsele viikinkiaikakautta siltä kannalta; muuan lämpimimpiä Ruotsin muinaisuuden ihailijoita, A.E. Holmberg, lausuu tästä:

"'Tosin kuvastuu ruusunhohdetta Pohjoismaiden viikinkiaikaan; mutta jos varustamme silmämme historian kaukolasilla, niin huomaamme sangen pian, että tämä ruusunhohde ei ole muuta kuin värisekotus verestä ja kyyneleistä. Nimestä, jolla jokin asia nimitetään, riippuu usein käsitys siitä asiasta. Viikinkimatkat ajatellaan usein ritarillisiksi, vaaroihin ja sotaisiin seikkailuihin pyrkimisiksi, mutta paremmin ne määritellään jos sanotaan, että ne olivat murha- ja ryöstömatkoja. Sanomme peittelemättä, että viikinkimatkat eivät olleet muuta kuin elinkeinona harjoitettua merirosvousta '."

Tähän A.E. Holmbergin lausuntoon lisää puolestaan Montelius:

" Tämä arvostelu näyttää ankaralta, mutta meidän täytyy myöntää, että se on oikea."

Ei ole mahdollista selvemmällä tavalla vetäytyä yhtymästä viikinkiaikaisten rosvojen yksinkertaiseen ihailemiseen, kuin mitä nämät kaksi ruotsinmaalaista tutkijaa ovat tehneet.

Siitä huolimatta löytyy vielä Suomen rannoilla puuro- ja pölkkypäitä, jotka koettelevat kuvitella itselleen ja muille, että he polveutuvat suoran tahi väärän koivun takaa näistä — pedoista.

Älköön luultako nimittäin, että viikingit tyytyivät ryöstämään ja raiskaamaan ainoastaan eläviä ihmisiä. Ei toki! He murtautuivat myös temppeleihin, he kaivoivat auki ja häpäisivät myöskin hautoja — ei mainetta saavuttaakseen, vaan saadakseen rahoja, sormuksia, koristuksia y.m.

Jotta arvosteluani ei katsottaisi yksipuoliseksi tahi liian ankaraksi, annan taasen sananvuoron professori Monteliukselle, joka kertoo:

"Orkney-saariryhmän suurimmalla saarella on merkillinen muisto pohjoismaiden viikingeistä. He eivät häikäilleet murtautumasta hautoihin, saadakseen haltuunsa niissä ehkä säilytetyt kalleudet. Siten ryöstivät he Ranskassa merovingiläisten kuninkaitten haudat; ja Irlannissa kerrotaan heidän, kallisarvoisen hautasaaliin toivossa, tunkeutuneen siellä tavattaviin suuriin, mahtavien kumpujen peittämiin kivikammioihin, jotka ovat peräisin saaren vanhimmalta esihistorialliselta aikakaudelta. Myöskin äskenmainitulla, Skotlannin pohjoisrannikolla olevalla saarella ovat pohjoismaiden viikingit murtautuneet sellaiseen suureen, kivistä tehtyyn hautakammioon. Siitä ei tosin mainita missään samanaikaisessa kirjoituksessa, mutta itse hauta antaa siitä varmat, erittäin huomattavat todistukset. Kun nimittäin muuan englantilainen muinaistutkija joku vuosi sitten aukaisi kammion, havaitsi hän jälkiä aikaisemmasta, ei juuri tieteellisestä haudan tutkinnasta. Seinäkiviin oli kirjattu erinäisiä pohjoiskielisiä kirjoituksia, jotka olivat piirretyt sellaisilla kirjoitusmerkeillä, joita pohjoismaiden asukkaat — ja yksinomaan he — käyttivät pakanuuden ajan lopulla. Kirjoituksista, joita eri henkilöt ovat piirrelleet ja joilla ei ole mitään keskinäistä yhteyttä, ansainnevat seuraavat, suomeksi käännettyinä, mainitsemista: 'Tolf Kolbenson piirsi nämät rivit'. — 'Vidmun piirsi'. — 'Nämät piirsi länsimeren kirjoitustaitoisin mies'. — 'Ingegerd on naisista hempein'. — 'Ingeborg, tuo ihana leski'. — 'Kolme yötä ennenkuin jorsalan miehet mursivat tämä kummun, oli aarre viety pois'. — 'Jorsalankävijät mursivat Orkkalmistot.' — 'Luoteessa on paljon tavaraa piilotettuna, onnellinen se, joka löytää tuon suuren aarteen'. — Vielä on lisäksi kokonainen riimukirjoitusrivi ja toisessa kohdassa on piirrettynä: 'Lodbrokin pojat'…"

Nämät kaameat piirtelyt eivät lisäselvittelyjä kaipaa — ne puhuvat omaa kieltään. Minusta on kuin raskauttavana asianhaarana, että näiden hautojen häpäisijät olivat kirjoitustaitoisia, — jopa muuan näistä hyenoista kehaisee olevansa "kirjoitustaitoisin mies". — Minkähänlaisia raakalaisia olivatkaan ne oppimattomat ja kirjoituksen taitamattomat, jotka kunnioittivat läsnäolollaan meidän rannikkojamme — sillä meidän kallioissamme ei löydy mitään riimukirjoituksia. Koska meillä siis eivät kivet puhu, niin puhun minä.

* * * * *

Kristityiksi tultuaan kutsuivat viikingit rosvoretkiään "ristiretkiksi". Ristin pyhän merkin ottivat herrat "Viikinkipoika ja Kumpp." ammattimerkikseen.

Tästäkin pahasta työstä on kerrottu näiden "germanien" omissa kronikoissa.

Tästä kertoo prof. O. Montelius seuraavaa:

"Varsinaisen viikinkiajan voidaan katsoa loppuvan Pohjoismaiden tultua kristityksi. Tosin eivät nuorukaiset kastetuiksi tultuaan rauhallisesti istuneet kotona, mutta viikinkielämän oikeusperuste sortui Odinin opin keralla ja viikinkiretkiä alettiin nimittää — ristiretkiksi. Pohjoismaista kahdennellatoista vuosisadalla tehdyt ristiretket olivat nimittäin huomattavasti vanhojen viikinkiretkien kaltaiset, kuten Norjan kuninkaan Sigurd Jorsalafare'n retki Pyhään maahan ja saman kuninkaan 'ristiretki' v. 1123 Smoolantiin, jolloin hän, kuten Snorre lyhyesti ja sattuvasti kertoo, kolmella sadalla laivalla ohjasi kulkunsa itää kohden Kalmarnan kauppakylään, teki hävitystä siellä ja Smoolannissa, otti sotaverona Smoolannista kolmesataa nautaa, ja smoolantilaiset kastettiin kristinuskoon. Sitten Sigurd palasi takaisin sotajoukkonsa kera ja saapui valtakuntaansa, tuoden mukanaan monet suuret kalleudet ja aarteet, mitkä hän oli hankkinut itselleen tällä matkalla, niin kutsutulla 'Kalmarnaretkellä'."

Suunnilleen samanlaisia olivat ne "ristiretket", joilla Suomea kunnioitettiin vuosina 1157, 1249 ja 1293.

Suomalainen Lalli tiesi kyllä, mitä hän teki, iskiessään kuoliaaksi Henrikki-piispan — mutta eihän yhden miehen vastustelu voinut pidättää "kristittyjen" ryövärien enempiä "ristiretkiä". Ja Suomi vaipui sadoiksi vuosiksi viikinkisiirtolaksi — ja on sellaisena osittain vieläkin.

* * * * *

Pohjois-Venäjällä, Ilmajärvessä olevalla holmalla eli saarella, lähellä Volkov-joen alkupäätä, oli esihistoriallisena aikana

Holman kartano, josta: Holm'' garda''.[23]

Siitä taasen on johtunut vanhoissa ruotsalaisissa kertomuksissa mainittu:

Holmgård'.

Sana Garda tuli vähitellen merkinneeksi ensin aluetta eli valtakuntaa, ja sitten kaupunkia, venäjäksi: grad ja gorod, josta

N-ovi-gorod = Novgorod.

Näille "Holman kartanoille" olivat viikingit useinkin, ennen Rurikin aikoja, tehneet ryöstö- ja paloveronottoretkiä. Saivatpa siis Inkerinmaan asukkaat oivallisen päähänpiston kutsuessaan Rurikin Ruotsista päämiehekseen ja hallitsijakseen, sillä siten he voivat karkoittaa "perkeleet Belsebubin avulla".

Valitessaan oikean viikingin ruhtinaakseen, oli heillä syytä otaksua, että tämä tulisi oman etunsa vuoksi pitämään muut viikingit loitommalla — kuten sitten tapahtuikin.

Vienojoen = Vienajoen takamailla oli Perämaa = Per'ma = Per'm', joka ulottui aina Uraliin[24] saakka.

Vanhoissa ruotsalaisissa kronikoissa mainittu " Bjarmaland (Bjarmamaa)" ei minun käsitykseni mukaan kuitenkaan ole sama kuin Per'ma eli Perm, vaan oli ruotsalaisten "Bjarma", pyhä paikka Permassa eli:

Suomeksi: Pyhä-raama-ala, Siitä: Piha-r''ma-'la. ja siitä ruotsalaisten: Bj'armala(nd).

Kun kronikassa sanotaan:

"Bjarmaland, rikas maa Pohjoismerien, Vienan Jäisien aaltojen huuhtoma; Jumalan templissä siellä Syöjätär hautovi kultaa",

niin tarkoitetaan Bjarma-sanalla Perman pyhää paikkaa, Pyhää raamalaa eli Pi(h)armalaa. Onhan nimittäin pyhä (Jumalan pyhäkkö, esikartano) ja piha samaa muinaista alkujuurta.

Jumalan pyhäkössä, Perämaan eli Perm'in Piharmalassa vallitsi arvatenkin samanlainen sivistys kuin Skandinaviassakin ennenkuin Gotit toivat mukanaan rautakauden. Louhikäärmekuvioiden käyttäminen koristeina, minkä taidon Gotit perivät pronssikauden Fenniseiltä (Suomalaisilta) Skandinaviassa,[25] on katsottu olleen pohjoisgermaneille ominaista. Että asianlaita ei ole siten, olisi sangen helppo tässä kuvapiirrossarjalla osottaa.

Minun täytyy kuitenkin tällä kertaa tyytyä huomauttamaan, että louhikäärmekoristeita on ollut kaikilla suomalaisugrilaisilla kansoilla aina Kiinaan[26] saakka; ja jo maalajilaisillakin Javan- ja Suomaatar-saarilla.[27]

Kuten tunnettua eivät germanilaiset tutkijat voikaan selittää vanhimpia, louhikäärmekoristeilla varustettuja riimukirjoituksia — kun he eivät ota avukseen Skandinavian alkukieltä, suomea. He antavat mieluummin näiden kirjoitusten olla selittämättä.

Ennen mainittu professori O. Montelius lausuu esim. puhuessaan Uplannissa olevan Hagby-kiven kirjoituksista: " kirjoituksen sisällyksestä ei ole vielä mitään täysin tyydyttävää selitystä keksitty."

Riimukirjainten äännearvo on selville saatu, mutta kun kirjoitus sen mukaan luetaan, on sangen luonnollista, ettei kirjoitus sisälläkään mitään "germanilaista" — ja sen vuoksi ei kirjoituksen selitys olekaan "täysin tyydyttävä". Fennoskandiaa koskevassa teoksessani tulen antamaan näistä riimukirjoituksista selvityksen, joka todistaa, että suomalaiset todella ovat olleet kirjoitustaitoisia niin kauvan kuin heidän fennisiset perinnäistietonsa olivat tallella.

Minulla on todistuksia siitä, että vanhimmat riimukirjoitukset, kuten fennisiläisetkin, olivat kerakekirjoitusta.

Kellä on halua koettaa tulkita esim. seuraavat riimut [ei voida tekstissä esittää] germanilaisiksi — sen sopii koettaa ja minä toivotan onnea yritykselle!:

Germaanilaisen tulkinnan mukaan merkitsevät nämät riimut: m-k-m-r-l-a-w-r-t-a.[28]

Kuten sanottu palaan tähän asiaan toisessa teoksessa, jossa paljastan riimukirjoitusten sisällyksen.

Monet sukunimet Venäjällä ovat sangen mielenkiintoiset siksi, että ne, vaikka ovatkin suomalaista juurta, eivät ole muodostuneet suoraan suomenkielestä venäläisiksi, vaan tulleet sellaisiksi vasta viikinkien muuttamassa muodossa:

Suomeksi: Valtameri Suomeksi: Valtamer' Ruotsiksi: Valdemar

Tavuiden ai ja la metatesiksen (vaihdon) kautta saatiin Vlademar ja siitä nykyinen venäläinen nimi Wladimir.

Jalomeri Jalm'er' Jalmar = Hjalmar[29]

Katsokaammepa edelleen mitenkä suomenkielestä on muodostunut sekä skandinaavilaisia että slaavilaisia nimiä:

Suom.: Auringonvalta[30] Siitä: Auring'vald' Skandinaavilaisia muotoja: ''Ringvald '''Ingvald '''Ingvar Slaavilaisia muotoja: '''Igvar (Venäläisissä kronikoissa '''Ivar sekä Igvar että Ivar) '''Igor

Sanasta: Auringon jalo (sankari) Muodostuu: Auringjald Siitä ruots.: Ingjald Ja venäl.: Inegeld

Tunnettuja naisten nimiä muodostui seuraavasti:

Suomeksi: Auringonvaori (kaunis nimi!) Siitä: O'ringebuori ja Skandin. muodot: '''Ingeborj '''Ingaburg '''Inger '''Inge '''Inga j.n.e.

I'lman impi sai Sääksmäellä aikanaan nimekseen:

Helka Siitä ruots.: Helga Bysantolainen: 'Elga Venäläinen: 'Olga " 'Oleg j.n.e.

Sellaisia nimen muutoksia tahi muodostuksia tapaa tuhkatiheään Rurik'ia ja hänen miehiään koskevissa kronikoissa.

Toisia nimiä on suoraan suomenkielestä muuttunut slaavilaisiin muotoihin, esim.:

Kotilinna Kot'lin'[31]

Samoin on muodostunut sukunimi:

Puutukki, Sukunimeksi: Potokki (vanha aatelisnimi Puolassa).

Sana "sikiö" on nykyisessä suomenkielessä saanut sivumerkityksen (halventavan), jota vanhemmassa kielessä ei tunneta. Sikiö merkitsi: lapsi, jälkeläinen (ilman sivumerkitystä). Käytetäänhän vieläkin verbiä "sikiää" (Kristus … "sikisi" pyhästä hengestä).

"Sikiö"-sana, merkityksessä jälkeläinen, on jättänyt monet jäljet varsinkin puolalaisiin nimiin:

Suom.: Pikkulinnan sikiö Puolassa: Pik'ulin'''ski' (sukunimi).

Suom.: Kurupäänsikiö Puolassa: K'rupe'ns'ki' (sukunimi).

Suom.: Karpinsikiö Puolassa: Karpin'ski (sukunimi).

Suom.: Mer(i)linnansikiö Puolassa: Marlinski.

Vieläkin puhutaan "sukupuusta" ja suvun (sukupuun) eri "haaroista"; puhutaan "sukujuuresta". Lapsia sanotaan joskus "vesoiksi" ja muinoin arvatenkin myös "vitsoiksi".[32]

Vitsa-sanasta epäilemättä johtuu venäläinen nimilisäke: "-vits". Esim.: Nikolai Ivano_vits_ = Nikolai Iivananpoika eli Iivananvesa.

Sana kuningas antaa myös aihetta katsomaan mitä sanoja siitä johtuu ja mistä se itse on lähtöisin:

Suom.: Kunniakas Kun'inkas[33] Kuningas Siitä: Kun'i'as Ja siitä venäl. sana: Knjas = ruhtinas.

Slaavilaisten "ruhtinaat" ovat siis lähtöisin suomalaisista "kuninkaista".

Suomal. sanasta: Warushovi Puolalainen: Warshava Ranskalainen: Wars(h)owi (Warsovie).

Sangen vanha ranskalainen muoto näyttää siis pysyneen lähimpänä alkuperäistä suomalaista muotoa. Onko nimi alkujaan ollut Warushovi tahi Warusovi, on vaikea sanoa; varustettua paikkaa se kaikessa tapauksessa merkitsee. Jo hämärässä muinaisuudessa olikin nykyisen Warsovan kaupungin lähellä varustettu linna, "Warushovi", josta jätteitä kerrotaan vieläkin löytyvän.

Muuten sanasta " hovi " on syntynyt ruotsalainen sana hof ja saksalainen Hoff sekä venäläinen koff paikannimipäätteissä. Vanha genetiivimuoto — hoven esiintyy vielä joissakin germaanilaisissa nimissä, esim. Beet-hoven.

Aijemmin jo oli puhetta "sikiö"-sanasta. Tässä vielä esimerkkejä:

Suom.: Pienihovisikiö Puolassa: B'eni'ov's'ki = sukunimi.

Suom.: Kaunishovinsikiö Puolassa: Ka'ni''ov's'ki = sukunimi.

Vielä muutamia paikannimiä, jotka ovat muuttuneet Slaavilaisten kansain kesken sukunimiksi:

Suom.: Koukola = paikannimi " Gougola Venäj.: Go'gol = sukunimi.

Suom.: Kalasuonhovi Venäj.: Kalasnikov = viljapörssi Petrogradissa " G'lasu'n'ov = sukunimi.

Suom.: Kalliohovinsikiö Puolassa: Kalli'n'ov''ski' = sukunimi.

Suom.: Sukuhovinsikiö Puolassa: Su''kov'sky'.

Suom.: Maljaviina Venäj.: Maljavln' = sukunimi.

Suom.: Nevansikiö Venäj.: Nev'ski = sukunimi.

Suom.: Merisillanhovi Venäj.: Mer'siljakov' = sukunimi.

Suom.: Puukodinhovi Venäj.: Po'godin'ov = sukunimi.

Suom.: Martinhovi Venäj.: Marän'ov' = sukunimi.

Suom.: Maaseppä Venäj.: Ma'zeppa = ruhtinassuvun nimi.

Suom.: Saloväki = metsäväki. Slaavil.: S'lovakl = kansanheimo.

Suom.: Kivihovi Slaavil.: Ki'jov' Nyt: Ki'j'ev'.

Viimeksi mainittu nimi on ehkä pikemminkin muodostunut sanasta Kiviovi, joka lyhennetyssä suomenkielessä lausutaan tänäkin päivänä Kiv'ov. Kaupungin jättiläismäinen "kultainen portti", josta vieläkin on jäännös nähtävissä, oli nimittäin rakennettu kivestä.

Sukunimi: Maaseppä = "Ma(a)zeppa" muistuttaa Sepän linna nimeä, mikä on sangen hyvin säilynyt aivan saksalaistuneilla paikkakunnilla, kuten esim. Meklenburgissa Ros'tock'in = (Ruusuntukki) eteläpuolella. Siellä on vanha asumus linnanraunioineen. Se on:

Sepänlinna Nyt: Ze'pelin.

Sieltä on maailmankuulun Kreivi Zeppelinin suku kotoisin.

Kuten tunnettua, on "seppä" ammoisista ajoista ollut suomalaisten kesken suuressa arvossa. Se arvonimi on kaikilla aloilla osottanut taitoa ja viisautta (Sanaseppä, runoseppä, rautaseppä, puuseppä, kultaseppä, tietoseppä, aseseppä; siis sekä henkistä että käytännöllistä taitoa ja taidetta). Kalevalassa on "seppä" viisauden veli. Ja Egyptissäkin "teki seppä taivaan": Ze paistos = He paistos. Sepän hohto = Zeba ho(h)t, mikä egyptiläinen nimi on raamatussakin säilynyt Israelin Jumalan Jahvea ohella.

Huomaamme siis, että Kalevalan Ylimerinen seppä = seppo Ilmarinen, Egyptissäkin oli tunnettu ja hänet kuvataan, esim. Lontoon British Museum'issa säilytetyssä, sieltä tuodussa Abydokivessä Sepän terähanko eli hiilihanko kädessä.

Sepän terä(hanko) tulikin sitten taidon ja vallan tunnusmerkiksi. Egyptiläisten jumala Osiris esim. on kuvattuna sellainen sepän terähanko ja piiska kädessä.

Tämä hiilihanko = Sepänterä = Zep'ter' = Scepter on vieläkin meidän keisareillamme ja kuninkaillamme juhlatilaisuuksissa käsissä "valtio-omenan" kera, jota pidetään vasemmassa kädessä. "Valtio-omena" on taivaan pallo, eikä omena. — On tosiaan kuvaavaa, että Germanit, "sivistyksen edustajat", kuvittelevat tätä palloa "omenaksi". Omena kaiketi oli parasta "Omenasaksain" mielestä.

Kun siis sekä kuninkaat että keisarit vieläkin, juhlatiloissa esiintyessään, pitävät käsissään seppä Ilmarisen tunnusmerkkiä, niin eipä ole ihme, jos sepon suvusta, Zeppelinistä, tehtiinkin kreivi.

Pallastienoossakin[34] (Palestiinassa) on lounaaseen Jerusalemista:

Seppälä Nyt: Sephala (vokaalisointu hävinnyt).

Sitäpaitsi on siellä paikka, jonka nimi on Sebbe = Seppä.

Siirtyäksemme pyhästä maasta Riian lahden rantamille,[35] on siellä paikan nimi:

Sepänkylä Nyt: Sep'kyl'.

Noin 25 kilom. Dortmundin pohjoispuolella on Westfalenin hiilialueella:

Sepänraade Nyt: Seppenrade.

Muualla taasen on:

Sepänpelto Nyt: Zeppenfeld Sepänranta Nyt: Zepperan'' (myös Zepperen).

Sitä paitsi on siellä Sepänlinna lyhentynyt nimeksi Zep'lin', josta on muodostunut paikannimi Zepling. Magdeburg'in (Mahtivuori) lähellä on:

Seppänikkilä Zeppe(r)nick''.

Nikkilä on vieläkin tunnettu suomalainen nimi.

Ehkä tässä nyt on kylliksi puhuttu arvossa pidetystä sepän säädystä, kunnes suomenkieli ilman aseiden kalsketta nousevi uudelleen norosta ja rustavi runosepät laulamaan siten, että toteutuu Runebergin ennustus:

"Ja kerran laulu synnyinmaan korkeemman kaiun saa."

* * * * *

Tiedämme että Venäjän valtakunnan perustajalla, Rurikilla, oli henkivartijajoukkona miehiä Ruusunlaks'ista eli Roslagen'ista.

Että kieli siinä osassa Ruotsia ei vielä siihen aikaan ollut erikoisen "germaanilaista", käy selville siitä nimestä, minkä Rurik antoi varjelusjoukolleen.

Sana varjelus tulee sanasta varjo ("Hänen siipiensä varjossa" = suojassa, varjeluksessa).

Siis: Varjelusjoukko eli: Varjojoukko Siitä: Varjjåg ja: Varjag.

Kun nämät varjojoukot eli Varjag'it olivat kotoisin Roslagen'ista, niin kutsuttiin kaikkia sieltä saapuneita sittemmin "Varjag'eiksi".

Koska Sveitsiläisiä — Alppien köyhiä ja uskollisia miehiä — on käytetty portinvartijoina jo Roomassa, sekä paavien ja keski-ajan ruhtinasten henkivartijoina, on Sveitsiläinen eli Schveitsàr saanut myös merkityksen vartija, samoin kuin varjojoukko = varjag, Rurikin ja hänen jälkeläistensä keskuudessa oli.

Tästä varjag-nimestä muodostivat gotilaiset merirosvot itselleen nimen: Väring (Varjelus), mutta se nimi ei heille ole oikein sovelias, sillä eivät he erikseen ketään varjelleet. Päinvastaista heistä voidaan sanoa.

Varjo-sanasta on n.s. "puhdas" ruotsinkieli muodostanut sanan värjo, joka merkitsee huostassa olemista, suojaa, varjelusta.

Suomalaisesta sanasta:

Kartanonvarjelija, tulee: Garda''varj''' Ja siitä ruotsal.: Gårdvar = kartanokoira.

On omituista että tästä "varjeluskoirasta" ruotsalaiset ovat muodostaneet suden ruotsalaisen nimen: varj, varjen.

Varsinaiset germanit, saksalaiset, eivät ensinkään tunne suden varj-nimeä, jotenka on selvää, että gotilaiset suomalaisesta alkukielestä muodostivat — kiukkuisen kartanonvarjelijan, koiran, nimestä — suden varj-nimen.

Tulemme Fennoskandiaa koskevassa teoksessamme näyttämään mitenkä gotilaiset — joiden kieli, heidän vaeltaessaan kautta Keski-Europan, oli muodostunut sellaiseksi vastenmieliseksi sekamelskaksi, jollaisena se tavataan Ulfvilan codex argenteuksessa[36] — vaeltaessaan eteenpäin pohjoismaiden alkuperäisen suomalaisen kansan keskuudessa, ja sen ajan jälkeenkin, omaksuivat joukon lainasanoja pohjoismaiden alkukielestä, sanoja, joita eivät heidän heimolaisensa Itämeren eteläpuolella tunne.

Germanilaisen kielitutkimuksen isä, kuuluisa Jakob Grimm, on jo osottanut, että ruotsinkieli on saanut kaikki sellaiset germaneille tuntemattomat sanansa suoraan suomenkielestä.

Rautakauden hurjien Götien onnistui tietenkin tappaa pronssikauden miehet, mutta heidän fennokelttistä kieltään he eivät yhtä helposti saaneet hävitetyksi. Joskin "skridfinnit" ja kainulaiset miehissä otettiinkin hengiltä, niin jäihän toki eloon vaimoja ja lapsia, joiden suusta ruotsinkieli lainaili jopa leikkisanojakin, kuten "tummitott", suomalaisesta "tuomiototta" — se sormi, jolla painettiin sinettimerkki, todistukseksi siitä, että asia oli totta.

Ei kukaan väittäne että germaanit tuntevat totta-sanan. Sen sijaan oli jo egyptiläisten totuuden jumalan nimenä Tott. Historian takaisina syntyaikoina onkin fennokeltiläinen kansa lähtenyt Egyptistä.

Toinen huomattava vanha lainasana ruotsinkielessä on "kurragömma" (piilosilla olo). "Kuru" suomenkielessä merkitsee juuri halkeamaa, luolaa, notkoa y.m. piilopaikkaa. Siten näkyy jo pikkuseikoistakin mikä kieli on alkujaan täällä yksin vallinnut.

"Sanat suussani sulavat", sanotaan Kalevalassa. Totta tosiaan ovatkin suomenkielen sanat tuhansien vuosien kuluessa sulaneet merkillisellä tavalla, esim. Ruteenien kansan kesken. Nykyisen sodan ajoilta tunnemme heidän asumasijoiltaan:

Suom.: Perä-kemi-salo Murteessa: Per'kem'sal Ruteenil.: P'r'ch'my-s'l' paikka Galitsiassa (Kalliosijassa).

Siten on suomenkieli Europassa 3-4 tuhannen vuoden kuluessa hajonnut "eri kieliksi". Ja kun tämä hajaannus idässä ja lännessä tapahtui eri tavalla, muodostui uusia kansallisuuksia, jotka jo nyt luulevat olevansa eri rotuja.[37]

Kun kansojen kehitys ei vielä ole selvinnyt "kirjanoppineille" kielimiehille, vaan ainoastaan muutamille syvämietteisille luonnonfilosofeille, kuten Darwin'ille, Taylor'ille y.m., niin sellaista tietoa ei kohtuudella voi odottaa valtiomiehiltä, jotka edelleenkin puhuvat eri kansoista ja roduista, sen sijaan että tulisi puhua saman alkukansan eri lajeista ja lajihaaroista.

Jos tältä korkealta kannalta katselee nykyistä maailmansotaa, niin ei voi moittia siitä valtiomiehiä, vaan "oppineiden" opin puutetta.

Totuus jossakin asiassa voi olla ainoastaan yksi, mutta viime aikoina kun julistettiin jossakin maassa jokin totuus, niin naapurimaassa saatettiin aivan päinvastainen asia julistaa totuudeksi.

Niin kauvan kuin oppineet ovat eripuraiset, ovat kansatkin riitaisia. Kansojen veljeytyminen voi tapahtua ainoastaan tieteen yleismaailmalliseksi tulemisen kautta.

Minun tietääkseni ei tiede ole koskaan rohjennut suoraan kieltää raamatun selvästi lausumaa väitettä, että kaikki kansat muinoin puhuivat samaa kieltä. Mutta tämä tosiasia on ainakin tahdottu sivuuttaa olkapäiden kohauttamisella.

Haluanpa teoksillani todistaa, että tämä raamatun sana on puhdasta totta, sanasta sanaan.

On päivän selvää, että Maa-laji, alkukansa, levitessään ja liikkuessaan syntysijoiltaan, puhui samaa kieltä, ennenkuin se hajaantui eri lajeihin ja haaroihin. Oli siis aika, jolloin kaikki ihmiset puhuivat samaa kieltä.

Meidän aikanamme, kun jo on syntynyt tuhansia eri kielimurteita — eiväthän eri neekeriheimotkaan ymmärrä toistensa kieltä — ja monet tärkeätkin kielet ovat kuolleet[38] tahi hukkuneet toisiin kieliin tasangoilla, joilla paimentolaiskansat, metsästäjät, Avarit, Hunnit, Germanit y.m. ovat taistelleet ja sekaantuneet — voimme luonnollisesti löytää vaan jälkiä yhteisestä kielestä Europan enimmin piilossa olevilta seuduilta: Suomen saloilta, Pyrynnäisiltä vuorilta[39] ja Alppien rauhallisista laaksoista.

Ruotsalaisen "kotiseutututkimuksen" tässä maassa huvitellessa itseään sillä, että se koettaa "selitellä pois" suomalaisia paikannimiä Suomessa[40] voidakseen kerskua jonkun pitäjän tahi paikkakunnan olleen muka "meidän asemamme", "meidän oikeutemme", "meidän kielemme" alkusijana, koetan minä puolestani huvittaa sanottua kotiseutututkimusta osottamalla teoksissani, että löytyy suomalaisia paikannimiä Alpeilla ja niiden tienoilla, jossa ne ovat useissa tapauksissa säilyneet meidän päiviimme saakka muuttumattomina. —

Mutta emme tyydy ainoastaan Alppimaihin, vaan tulemmepa osottamaan suomalaisia paikannimiä kaikkialla: Europassa, Aasiassa ja Afrikassa, sikäli kuin kuvauksemme meidät vähitellen vie sinne saakka.

Toivoakseni voin vielä saada, ellei "kirjanoppineet", niin ainakin ymmärtäväiset ihmiset, lähellä ja kaukana, vakuutetuiksi siitä, että se keltiläinen kieli, joka Suomen metsissä on säilynyt kansainvaellusten sotkuista, on juuri se kultainen avain, joka avaa tien kaukaisen muinaisuuden salattuun arkistoon sekä sen vaikeasti luettaviin ja tulkittaviin kirjoituksiin.

Ne, jotka käyvät tämän ainoan ja viimeisen keltiläisen kielen kimppuun siinä harhaluulossa, että he siten ritarillisesti puolustavat vähäistä, ahdistuksessa olevaa germanilaista vähemmistöä — jonka suuri suomalainen "kansanjoukko" muka uhkaa hukuttaa — ne Don Quichottet ovat vastustajiani.

Tätä taistelua on käytävä avoimin kypärin ja rehellisin asein — jopa kovilla sanoillakin, joita en aijokaan säästellä.

Kenenkä puolella todellinen ritarillisuus on, sen aika näyttäköön.

Sanon peittelemättä, ettei minulla tässä taistelussa ole sen kummempaa selkänojaa kuin minkä muodostavat muutamat varattomat toverit ja ehkä pari miljoonaa suomalaista kansanmiestä. Mutta vastustajieni tukeena on ainakin Suomen ruotsinkielinen sanomalehdistö, useita yliopistoja ja noin 5 1/2 miljoonaa ruotsalaisia Pohjanlahden kummallakin puolella. Sitä paitsi taustassa vielä koko yleisgermanilaisuus!

Sille, joka epäilee rehellisyyttäni ja epäitsekkyyttäni tässä epätasaisessa taistelussa, vastaan ainoastaan:

"Honny soit qui mal y pense!"[41]

En kuulu mihinkään valtiolliseen puolueeseen, en mihinkään "koulukuntaan", en mihinkään yliopistoon; en nauti ruhtinasten suosiota.

Mutta olen sittenkin valmis, milloin tahansa, missä tahansa ja millä yleisellä kielellä hyvänsä puolustamaan kaikkia niitä väitteitä, joita olen tehnyt ja tämän teoksen seuraavissa vihoissa tulen tekemään.

"Kultaa kujaiset täynnä, Hopiata tanhuaiset, — Eikä ole ottajata",

sanoo suomalainen.

Mutta nytpä me sen otamme. — — —

Ken seuraa minua kautta teoksieni, hänen täytynee lopuksikin myöntää, että löytöni on kultaa sille, joka haluaa henkistä kultaa.

Mitenkä sokeiksi kielipolitiikasta ja puolueraivosta meidän ruotsia puhuvat "Finländarimme" ovatkin tulleet, niin on kuitenkin suomivihaajain lukumäärä heidän keskuudessaan häipyvän pieni. Kuitenkin voi jo maaseudullakin tavata talonpoikia — ruotsia puhuvan Uudenmaan väestössä —, jotka, puhuen mitä "ruotsalaisen kansanpuolueen" herrat ovat heille syöttäneet, väittävät suomalaisia "vihollisikseen".

Onko ruotsia puhuva Uudenmaan talonpoika jo tosiaan niin päästään pilalla, että hän on voinut unhoittaa, etteivät suomalaiset ole häntä vuosisatoja rasittaneet ja kiusanneet vaan että hänen pahimpina vihollisinaan ovatkin olleet juuri ruotsalaiset herrat.

Tähän vastaaminen panee mielen apeaksi. Uusmaalainen on tosiaankin sellaisissa olosuhteissa saanut niin paljon kärsiä, että hänen henkiset kykynsä ovat puutuneet ja väsähtäneet.

Väitetään ruotsalaisella Uudellamaalla löytyvän seutuja, joissa talonpoikaiskansa tulee toimeen jokapäiväisessä puheessa noin 5-600:lla sanalla.[42] Sen sijaan suomenkielen sanavarasto kansan kesken käsittää "yli 200,000 sanaa", kuten professori O.M. Reuter kirjasessaan " Suomen luonto, kansa ja sivistys ", siv. 66, sanoo.

Toisena peloittavana todistuksena uusmaalaisten henkisestä herpautumisesta ovat ne kansanlaulut, jotka todella ovat uusmaalaisia, eivätkä kuluneita ballaadeja tahi romansseja, mitkä ovat vuotaneet herrojen hoveista keittiön kautta kansan joukkoon.

Jos on totta, että "hedelmistä puu tutaan", niin lieneepä paikallaan tässä julkaista jokin todellinen uusmaalainen kansanlaulu, jonka Z. Topelius on aikanaan kansan suusta saamana julkaissut.[43]

Kansanlaulu.

(Srömforsin eli Ruotsinpyhtään pitäjästä).

Kah, hyv' iltaa, terveeksi, Valittuni, armaani Kuink' on maailmassa asias nyt?

Ootko terve, voimissas Niinkuin luulen olevas, Onko hauskaa? Se iloni on.

Onko rahaa, kultoa Sulla arkullisia? Jospa on, sepä hauskuuteni.

Kun mä sua muistelen Liikkuu veri suonien,[44] Älä unohda mua, kultaseni!

Katso kiiltäväisiä Taivaan pikku tähtiä Äläs maahan lenteleviä.[45]

Ennen meret kuivukoot Niinkuin rantain hietikot Kuin mä lemmin muuta neitosta.

Vertaillessa tätä surkean jokapäiväistä runon tekelettä niihin syvämietteisiin ja ihmeellisiin suomalaisiin kansanlauluihin, jotka käännöksinäkin ovat ihastuttaneet ja ihmetyttäneet Europan sivistyskansojen vaativimpia kaunosieluja, tulee totisesti kysyneeksi mitenkä on selitettävissä, että meidän ruotsia puhuvat uusmaalaisemme rohkenevat esiintyä muka Suomen sivistyksen edustajina. —

Tosiaankin! Jos sivistystehtäviin kuuluu tuottaa maahan "Lippupunssia" Ruotsista, konjakkia Ranskasta, korutavaroita ja hiuksia Saksasta, niin onpa silloin Helsinkikin sivistysahjo. — Silloinpa Helsinki on kerrassaan etevämpi kaikkia muita kaupunkejamme, sillä pääkaupunkiin tuodaan vuosittain ulkomailta tavaraa noin 100 miljoonan markan arvosta, mutta sieltä viedään ulkomaille vaan noin 16 miljoonan arvosta!

Tämä "sivistystyö" ei kaipaa enempiä selittelyjä.

Ellei muu Suomi olisi tuotannosta rikas ja elleivät maaseutukaupunkimme — maamme todelliset, vanhat sivistyskeskukset — pystyisi maasta tavaraa viemään, niin kuolisipa Uudenmaan pääkaupunki tuossa tuokiossa.

Äsken esittämämme uusmaalainen kansanlaulu ei suinkaan ole ainoa laatuaan, mutta olkoon se näytteenä minkälaatuiseen "runouteen" ruotsalainen rahvas pystyy.

Sellainen on sivistys, jota ruotsalaisuus Suomessa edustaa. Se on heikko maininki länsi-europalaisista sivistyslaineista. Ja tätä sivistystä tahdotaan meillä säilyttää.

Kun nyt sellaista teennäiskultuuria vastaan tahdon saada nousemaan vanhemman, korkeamman ja syvemmän kultuurin, joka kuvastuu Suomen suomalaisessa kielessä ja kansanrunoudessa, niin toivoakseni lukija hyvin muistaa, etten sentään ole yksin tässä puuhassani.

Melkein kaikki Suomemme suurmiehet, joista monet ovat olleet ruotsia puhuvia pohjalaisia, ovat tavalla tahi toisella työskennelleet saman asian puolesta.

Runebergin runous kokonaisuudessaan tarkoittaa herättää ruotsinkielisiä ymmärtämään ja rakastamaan Suomen suomalaista kansaa.

Muutamat pohjalaiset, kuten Juhana Wilhelm Snellman, M.A. Castrén, Yrjö-Koskinen y.m. ovat uhranneet koko elämänsä työn tämän saman Suomen kansan hyväksi ja hankkiakseen halveksitulle, ikivanhalle suomenkielelle kunniakkaan aseman.

Älkäämme koskaan unhottako mitä Z. Topelius on sanonut suomenkielestä. Se on kuin herätyshuuto monelle supisuomalaisestakin kodista lähteneelle, monelle, jonka korvan ja kansallistunnon "korppien rääkynä" on sokaissut siten, että hän on unhottanut "ensimäisen rakkautensa".

Näin kirjoitti aikanaan Z. Toppelius:

"Nyt on jo enemmän kuin kolmesataa vuotta siitä, kun suomenkieltä ensin ruvettiin käyttämään painetuissa kirjoissa. Sen vuoksi, että raamattu suomennettiin Länsi-Suomessa, tuli Länsi-Suomen murre varsinaisen kirjakielen perustukseksi ja varhaisemmin kehittyneeksi. Nyt on myöskin ruvettu kieltä rikastuttamaan käyttämällä siinä mitä parasta sen eri murteissa löytyy, ja useat ahkerat tutkijat ovat tutkineet kielen omituisuuksia, joten suomenkielen kielioppi kohta on parhaiten selvitettyjä kielioppeja koko maailmassa.

"Ja suomenkieli ansaitsee itsensä tähdenkin kaiken sen suuren rakkauden ja huolen, jolla sitä hoidetaan. Ei ole useaa kieltä, jotka niin selvästi sekä niin runsailla ja hienoilla muodoilla voivat ilmoittaa ajatusten moninaisuutta ja tunteiden vivahduksia kuin suomenkieli. Eikä myöskään ole useita, jotka voivat niin ihmeteltävän osaavasti kuvata luontoa. Vieras, puolueeton mies, kuuluisa tanskalainen kielentutkija, nimeltä Rask, kertoo tästä kielestä seuraavilla sanoilla:

"'Suomenkieli on luonnonraittiimpia, säännöllisimpiä, helpoimmin muodostuvia ja soinnullisimpia kieliä maan päällä. Siinä on kaunein kerakkeiden ja ääntiöiden sopusointu, jossa suhteessa se on aivan italiankielen kaltainen. Siinä ei ole ollenkaan noita inhoittavia suhuäänteitä eikä noita kovia ja kankeita ääniä, joita esiintyy slaavilaisissa kielissä ja lapinkielessä. Siinä on aivan määrätty sointu, niinkuin ranskankielessä. Siinä on myöskin useampia muotoja ja vähemmän taivutustapoja ja poikkeuksia kuin latinassa, s.o. suurempia etuja ja vähemmän vaillinaisuuksia. Siinä on tavattoman paljon sanain haaraannuksia ja yhdistyksiä, niinkuin kreikan- ja saksankielessä. Se näyttää siis valinneen ja yhdistäneen mitä parasta on muissa Europan kielissä; mutta koska ei mitään täydellistä ole taivaan kannen alla, niin ei ole suomenkielelläkään sitä, mikä näyttää olevan tärkeämpää kuin kaikki sisälliset edut, nimittäin suurta kirjallista käytäntöä, laajaa alaa, lähempää yhteyttä heimokielten kanssa ja kunniaa olla loistavan hovin puhekielenä.'

"Sen jälkeen, kun Rask kirjoitti nämä sanat (v. 1820), on suomenkielellä ilmestynyt suuri paljous kirjoja ja sitä on enemmän vertailtu sukukieliinsä. Sitä tuntevat ja pitävät suuressa arvossa ulkomaalaisetkin kielentutkijat; mutta ruhtinaat ja hovit eivät puhu suomenkieltä, ja Europan muille kansoille on tämä kieli niin ymmärtämätöntä kuin lintujen liverrys. Ainoastaan joskus kuuntelee muukalainen ihmetellen Suomen kansanlaulujen sointuvia sanoja. Ja lukiessaan kauniita runoelmiamme muille kielille käännettyinä, hän ei tiedä, kuinka paljon syvällistä tunnetta kääntämisessä on haihtunut pois. Sillä suomenkieli on kuin läpikuultava harsovaate, jonka läpi kauttaaltaan hohtaa kansan henki. Se on Europassa vielä löytölapsi, joka on kapaloitu silkkiin, mutta pantu autiomaalle heitteille. Kun tämä lapsi kasvaa ja voi näyttää toteen sukuperänsä, niin tunnetaan siinä vielä kuninkaantytär. Se on kerran tuleva yhtä rikkaaksi suurista ajatuksista, kuin se nyt on rikas viattomasta ihanuudesta. Se voi vielä kerran julistaa mitä parhainta ja ihaninta ihmissydän on synnyttänyt. Sillä siihen on Jumala antanut sille suuria, kuninkaallisia lahjoja, ja tätä lasta tulee meidän käsillämme kantaa ulos maailmaan."

Z, Topelius.

Siten ajattelivat Suomen todelliset suurmiehet suomenkielestä, mutta niitä henkilöitä, jotka seuraajina nyt istuvat heidän opetusistuimillaan Suomen yliopistossa, ei innostuta Z. Topeliuksen äsken kerrotut tietäjäsanat, jotka kuitenkin vielä tulevat sanasta sanaan toteutumaan.

Onpa sekä vanhempia että nuorempia ranskalaisiakin tutkijoita, jotka ovat myöntäneet, että se kultuuri, joka kuvastuu suomalaisessa kansanrunoudessa ja suomenkielessä, on Europassa ensimäisten joukkoon kuuluva.

Annan tässä sananvuoron meidän yliopistomme professori-vainajalle, ystävälleni O.M. Reuterille, joka — sokeana, istuen sairasvuoteensa reunalla, josta hän ei enää noussut — lausui: "jospa vielä olisi näköni jälellä, niin auttaisinpa mielelläni sinua!"

Hän voi kuitenkin olla asialle avuksi kuoltuaankin. Julkaisen tässä kappaleen hänen teoksestaan " Suomen luonto, kansa ja sivistys ", johon hän puolestaan lainaa kuuluisan ranskalaisen kansatieteilijän Quatrefages'in lausunnon:

"Mistä ajoista saakka kantele oikeastaan on peräisin, sitä ei voida varmuudella ratkaista, mutta varmaa on, että se löytyi suomalaisilla jo pakanuuden aikana.

"Suomen runous kertoo, että sen keksi eräs kansan sankareista, Väinämöinen, laulaja ijänikuinen, joka valmisti sen kohtaloaan itkevästä, yksinäisestä koivusta; varusti sen Suomen kansan lempilinnun, kukkuvan käkösen, suusta valahtaneesta hopeasta ja kullasta tehdyillä vääntimillä ja sulhoaan odottavan impyen hiuksista tehdyillä kielillä. Tällä kanteleella hän sitten soitti niin, että kaikki elävät olennot, jopa ilman, maan ja merenkin haltiat, lähestyivät kuuntelemaan soittoa, joka sai kaikki, jopa soittajan itsensäkin, kyyneleihin".[46]

"Tässä soitinlaitteen keksintöä koskevassa kertomuksessa on", lausuu ranskalainen kansantieteilijä Quatrefages, "totisesti sanomattoman paljon enemmän runollisuutta kuin klassillisessa sadussa, mikä kertoo Apollon kiinnittäneen kielet satunnaisesti löydettyyn kilpikonnan kuoreen. —

"Tässä on Suomi voittanut Kreikan."

* * * * *

Näin sanoi professori, jonka äidinkieli oli ruotsi; näin sanoi ranskalainen kuuluisa tiedemies Quatrefages.

Toinen ranskalainen, M. Léouzon le Duc, joka jo vuonna 1845 julkaisi Parisissa ranskankielisen käännöksen Kalevalasta, kirjoitti:

" Il semble que chaque habitation soit comme un sanctuaire, où le génie de la poesie se plaît à rendre des oracles … les femmes aussi sont poètes, elles composent en travaillant."

("Tuntuu kuin jokainen asumus olisi kuin pyhäkkö, jossa Runotar viihtyy yhdessä Tietäjättären kanssa … myöskin naiset ovat runoilijoita ja runoilevat työskennellessään.")

Sillä tavalla kirjoitti Léouzon le Duc vuonna 1845. Mitä hän nyt kirjoittaisikaan, kun löytyy koottuna monta kymmentä kertaa enemmän kansanrunouttamme kuin silloin! Olen kuullut joskus henkilöitten, joiden mielestä sivistys ilmenee kauluksista, kalvosimista ja maksamattomista vaatetuslaskuista, lausuvan, ettei suomalainen kansanrunous, olipa se miten ylevä tahansa, todista Suomen kansan korkeampaa kultuuria.

Mutta kun sivistyskansat aivan oikein kunnioittavat runoilijoitaan ja suurmiehiään, niin totta kaiketi kokonaiselle runoilevalle kansallekin on annettava arvonsa, ja tottapahan sen henkinen taso on korkeampi kuin sellaisten kansain, jotka eivät koskaan ole runouteen pystyneet tahi ovat sen taidon menettäneet!

Sitä paitsi suomalaisten kansanrunous edellyttää tietoja ja taitoja, kuten yleisesti on tunnettua. Professori O.M. Reuter lausuu ennen mainitussa teoksessaan siitä seuraavasti:

"Mutta Suomen kansalla on muitakin kuin 'Kantelettareen' koottuja lauluja. Kootut 'Loitsurunot' ovat sangen lukuisat. Loitsurunojen manaukset viittaavat muinaissuomalaisten schamanismiin, joka vielä on ominainen suomalaisten Pohjois-Aasiassa oleville pakanallisille veljeskansoille. Mutta suomalaiset tietäjät ovat kohoutuneet loitsujen laulajiksi. Ihmeittensä tekemiseen he eivät kaipaa noitasauvoja eikä salakähmäisiä temppuja. Laulettu sana riittää. Välttämätön ehto on kuitenkin se, että sana ja laulu tulee eläväksi tiedon kautta ja syntyjen syvien tuntemisen kautta, kun on tiedettävä aineiden y.m. 'syntysanat'. Tämä on suomalaisten loitsussa erikseen huomattava piirre.

"Kaikkein huomattavimmat Suomen kansan lauluista ovat kuitenkin epilliset runot (kertomarunot), jotka nyttemmin ovat kootut suureksi kansallisepokseksi, Kalevalaksi. Tämän alan suurimpain ulkomaalaisten tutkijain mielipiteen mukaan on Kalevalaa syystäkin pidettävä maailman muiden suurien eposten vertaisena. Luonnon ja luonteen kuvauksissa se osittain voittaa kreikkalaistenkin molemmat kansallissankarikertomukset.[47] Sen sijaan eivät suomalaiset ennen näiden tarujensa syntymistä olleet tehneet sotaisia sankaritekoja, jotka olisivat tunkeutuneet kansan tietoisuuteen ja sen johdosta ilmenneet sankarisatuina. Tämä seikka ja se voimallinen vaikutus, minkä pohjoinen luonto teki Suomen miettivän kansan mielikuvitukseen, vaikutti, että luontoon syventyminen sai enemmän jalansijaa ja pysyi muuttumattomana sen epillisessä runoudessa. Sen vuoksi Kalevalassa olevat tarut ovat paljoa lähempänä luonnollista alkuperäänsä kuin Homeron lauluissa olevat. Epilliset kuvaukset tulevat sen johdosta enemmän salaperäis-mielikuvituksellisiksi kuin taiteellisesti muovatut kreikkalaiset, mutta suomalaiset kuvaukset vaikuttavat erityisesti suurenmoisuutensa, sisäisen rikkautensa ja niissä ilmenevien ajatusten syvyyden vuoksi. Suomalaisten laulamat sankarit eivät tee urotekojansa paljonkaan miekan avulla, vaan sen sijaan tiedon, sanan kaikkivoittavalla voimalla, piirre, mikä on, kuten äsken mainitsimme, ominainen suomalaisille.

"Suomalaisten mietteisiin taipuvasta luonteesta johtui, että he etusijassa lauloivat koti- ja sukulaisuussuhteistaan sekä luonnosta, jonka kanssa he olivat niin läheisessä kosketuksessa.

"Mutta juuri sen vuoksi onkin Kalevala aivan erikoinen, Suomen kansan luovan mielikuvituksen tuote.

"Joukko erilaatuisia kansanrunoilijoita on toisistaan tietämättä tehnyt yhteistyötä tämän suuren teoksen luomiseksi, joka toisaalta antaa niin erinomaisen kuvan muinaissuomalaisten maailmankatsomuksesta sekä uskonnollisista ja siveellisistä katsantokannoista; ja taas toisaalta heidän kotielämästään, jopa sen pienimmistäkin vivahduksista.

"Paras todistus suomalaisten rakkaudesta lauluun ja runouteen on siinä, että vanhat pakanalliset laulut ovat monien satojen vuosien kuluessa voineet säilyä kansan suussa, josta ne vasta tämän vuosisadan keskivaiheilla on muistiin merkitty.[48]

"Tällaisia lauluja laulamalla lyhensi kansa polvesta polveen iltapuhteensa.

"Muiden huvien joukossa pidettiin parhaimpana ajanviettona runojen laulamista ja niiden tarkkaa kuulemista. Kautta koko Suomen levinneet ovat, kuten ennen muinoin runot, nyttemmin kansansadut, joita suomalaisilla on suurempi määrä ja vaihtelevampaa laatua kuin ehkä millään muulla kansalla koko Europassa.[49]

"Suomenkieli soveltuu aivan erikoisesti laulantaan, sillä harvat kielet ovat siihen niin soveliaat kuin suomenkieli."

Näin osaavasti lausuu O.M. Reuter ajatuksensa Suomen suomalaisen kansan runoudesta.

Myöskin maailman kuulu ranskalainen maantieteilijä Elisée Reclus lausuu:

"Suomalaisten runollinen kieli on kaikista muista kielistä pehmein ja soinnukkain ja sitäpaitsi on kieli erittäin rikasta."

Myöskin englantilainen Abercromby on teoksessaan " The Pre- and Protohistoric Finns ", Lontoo 1898, syventynyt suomalaisissa runoissa asuvaan mystiikkaan ja runolliseeni loitsuvoimaan.

Samoin on tehnyt kuuluisa Jakob Grimm, germanilaisen kielitutkimuksen isä, joka lausui suomenkielestä:

" Eine der wohllautendsten and gefägsten des Etdbodens."

("Suomenkieli on kaunissointuisimpia ja taipuisimpia kieliä koko maapallollamme.")

Ja Kalevalasta lausuu sama Jakob Grimm teoksessaan: " Über das Finnische Epos " ("Suomalaisten epoksesta") seuraavasti:

"… Um die epische Poesie aber steht es weit anders, in der Vergangenheit geboren, reicht sie aus dieser bis zu uns herüber, ohne ihre eigne Natur fahren zu lassen, wir haben, wenn wir sie geniessen wollen, uns in ganz geschwundene Zustände zu versetzen. Ebenso wenig als die Geschichte selbst kann sie gemacht werden, sondern wie diese auf wlrklichen Ereignissen, beruht sie auf mythischen Stoffen, die im Altertum wacher Stämme obschwebten, letbhafte Gestalt gewannen und länge Zeiten hlndurch fortgetragen werden konnten. Sie kommt also schon Völkern zu, deren Aufschwung beginnt, und gelangt zur Blütezeit bei solchen, die jener Stoffe mächtig die ganze junge Kunst der Poesie darüber zu ergiessen vermochten; aber ein Grund und Anfang musste immer, man weiss nicht zu sagen wie, vorhanden sein und gerade auf ihm beruht der Dichtung unerfindbare Wahrheit …"

("… Epillisen runouden laita taasen on aivan toisenlainen. Muinaisuudessa syntyneenä ulottuu se sieltä meidän aikaamme saakka, menettämättä omaa luonnettaan. Meidän tulee, jos tahdomme siitä nauttia, asettautua aikoihin menneisiin. Aivan kuten historia ei synny itsestään, vaan perustuu todellisiin tapahtumiin; samoin epillinen runous perustuu taruaineksiin, jotka muinaisuudessa liikkuivat virkeämpien kansanheimojen mielissä ja vähitellen saivat kuin elävän muodon ja sitten kautta aikain kulkivat perintönä. Nämät tarut vakaantuvat kansoissa, jotka alkavat edistyä ja ne pääsevät kukoistukseensa sellaisissa, jotka, omaten sellaisia taruja, taisivat vuodattaa niihin koko nuoren runoutensa; mutta jokin pohja ja alku, vaikka ei tiedetä millainen, täytyi tarulla olla ja juuri siitä riippuu vaikeus löytää tarun todellista pohjaa.")

Myöskin Martin Buber, Schiefnerin saksankielisen Kalevala-käännöksen uudistaja, sanoo suomenkielestä:

"… sie scheint nicht für die Rede, scheint zuerst für den Gesang geschäften; ihre Worte enden meist auf Vokale und selten stossen mehrere Konsonanten zu einem spröden Laut zusammen — und der grosse finnische Forscher Porthan sagt von ihr;…

" ihr Geist sei dem Streben der Volkssänger sonderlich günstig …"

("… Se (suomenkieli) näyttää tulleen luoduksi ei puhetta, vaan ensi sijassa laulua varten; sanat päättyvät enimmäkseen vokaleihin ja harvoin sattuu useita konsonantia yhteen kovemmaksi äänteeksi — ja suuri suomalainen tutkija Porthan sanoo siitä… että sen 'henki' soveltuu erikseen kansan runouteen.")

(Porthan: "Dissertatio de Poësi Fennica (1766-1778). — Opera selecta III, Helsinki 1867.")

Siten ovat hengen suurmiehet sekä täällä että muualla tarpeeksi usein ja kyllin selvästi esittäneet suomenkielen ylevämmyyttä muihin nykyisiin eläviin kieliin nähden.

Mutta minun mielestäni ei ole kyllin selvästi huomautettu, että kieli, joka on saavuttanut korkeimman johdonmukaisen kehityksen, ei ole voinut muinaisuudessa olla sydänmaan kieltä, vaan täytyy sen olla sukua suurta, tuhansien vuosien keskeytymättömän kehityksen tuloksena.

Sama ajatus on epäilemättä ollut Topeliuksella, kun hän sangen sattuvasti vertaa tätä kieltä hunnutettuun kuninkaan tyttäreen. Tämän teoksen tarkoituksena on, mikäli mahdollista, osaltaan kohottaa tuota huntua, jotta kuninkaan tyttären, jota Paavo Cajander ja Jean Sibelius ovat lauluin ja sävelin ylistäneet, ja joka minun mielipiteeni mukaan on kaikkien pronssiaikakauden jälkeen syntyneitten sekakielien äiti, tuntisivat hänen lapsensa ja lastensalapset.

Moni oppinut kielimies, joka on pannut paljon huomiota professori Thomsenin lainausteoriaan, ei näytä tuntevan Antropologian[50] isää, Darwinin oppilasta Taylor'ia, joka monissa teoksissa, esim. teoksessa: " On the Origin of Aryans " (Lontoo 1889), päivän selvästi on näyttänyt, että paljon puhuttu Arjalainen "rotu" " on ainoastaan suuren Suomalais-Ugrilaisen kansanheimon haara."

Mitäpä lopuksi ovat Germanit muuta kuin muinaissuomalaisen sukupuun oksa.

Vastaisuudessa palaamme n.k. "rotukysymyksiin", jotka ovat vaan aikakysymyksiä, sillä tuhannen vuoden kuluttua eivät suomalaistenkaan jälkeläiset ole nykyaikaisten suomalaisten näköisiä, samoin kuin nykyajan Germanit eivät suinkaan ole esivanhempainsa näköiset. Tiede onkin varsin usein erehtynyt; se puhuu ajasta, kun olisi puhuttava paikasta — ja päinvastoin.

Tämä antaakin minulle aihetta vielä palata kirjaseen "Svenskt i Finland".

Katselkaamme mitenkä sanotussa kirjasessa hra Artur Eklund käsittelee "rotukysymystä". Hän kirjoittaa m.m. seuraavasti:

"Ruotsalaisella taholla on asema ollut yksinkertaisempi; siitä huolimatta että tälläkin taholla siellä täällä kartetaan sanaa "rotu" tahi epäröidään sen käsitteen oikeutusta, osottaa kuitenkin koko ruotsalaisuusliike selvää tietoisuutta siitä, että maassamme asuvat kansanheimot ovat eri pohjaa. Kun ruotsalaisuuden julistajat meillä vetosivat taaksepäin, "Viikinkiin", kuvatakseen omaa luonnettaan ja olemustaan, piili tässä muutakin kuin tyhjää kehumista ja ylvästelyä. Siinä ilmeni oikea tietoisuus siitä, että kunkin kansan syvin erikoisominaisuus esiintyy selvimmin ja kokonaisimmin kansan ollessa alkuperäisellä asteella, jolloin yleismaailmallinen kultuuri ei vielä ole ehtinyt tehdä tasoittavaa vaikutustaan, ja että toiselta puolelta katsoen juuri "viikinki" paraiten edusti niitä piirteitä, mitkä myöhempinäkin aikoina erottavat ruotsalaisen suomalaisesta. Selvä rotutunnelma oli tämän kaiken pohjana, vaikkapa se ilmaisumuodokseen valitsikin mieluummin runollisen puvun kuin selvän ja varman teorian…"

Tästä parhaiten näkyy mihin hullutuksiin "rotutunnelma" voi viedä!

Kuten aijemmin tässä teoksessa on Ruotsinmaan oppineiden lausunnoista käynyt selville, ei nimitys "viikinki" osota mitään erikoista "rotua" sen paremmin kuin kaikkien muiden kansain vastaava sana merirosvo. Johan kerroimme ruotsinmaalaisen A.E. Holmberg'in selvityksen viikingeistä: " elinkeinona harjoitettua merirosvousta ".

On tosiaan ominaista maamme ruotsalaiselle "rodulle" se, että se tahtoo omaa sisäistä luonnettaan kuvaavana omistaa itselleen tällaisen "runollisen puvun".

On toisaalta lohdullista sekä meille että viikingeille se, että "yleismaailmallinen kultuuri on tasottanut" viikingitkin siihen määrään, etteivät he enää harjoita ryöväystä elinkeinonaan, vaan nykyisin useimmasti tyytyvät perustamaan "rahanperimislaitoksia", "pankkiiriliikkeitä" y.m. vähemmin verisiä, mutta silti maallista tavaraa tuottavia elinkeinoja.

Mutta hra Eklund jatkaa:

"Meidän, nykyisten Suomen ruotsalaisten katsantokanta on jo täysin selvä. Menneisyyteen kuuluu jo se haparoiminen ja se taistelu, jonka kuluessa ruotsalaiset omaksuivat katsantokantansa. Se ruotsalaisuuden tunne, mikä silloin heräsi, on myöhemmin juurtunut syvempään ja käynyt sisällykseltään rikkaammaksi, seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa ja harrastuksen kautta saattaa vanhan talonpoikaiskultuurin aarteita päivän valoon, jota harrastusta parhaiten edustaa 'Brage-yhdistys', ja minkä tuloksena etusijassa on kaunis sato kansansävelmiä — näitä kansansielun hienoimpia ja tunteellisimman tarkkoja ilmauksia."

En mitenkään tahdo arvostella sitä "tunnetta", mikä on syntynyt "seurustelun kautta ruotsalaisen rahvaan kanssa." Kootut sävelmät voivat olla kauniita tahi mitättömiä, — sehän on makuasia. Mutta minä vaan huomautan, että sellaiset kuluneet polskat ja katrillit, jotka ovat peräisin Ruotsin valistusajalta, eivät ole "kansansävelmiä".

En muuten usko, että "Bragen" yks'toikkoiset tanssit Korkeasaarella tulevat olemaan erikoiseksi voitoksi "ruotsalaisuuden tunnelmalle" semmoisinaan, sillä sellaista "talonpoikaissivistystä", joka ilmenee näissä heikoissa ja värittömissä herraskartanoiden puolalaisten polskien ja ranskalaisten "ranseessien" jäljittelyissä, on kaikilla kansoilla, eikä se ole mitään ruotsalaisuudelle ominaista.

Tosin sananlasku sanoo: "kuolemansa edellä kukkokin laulaa", mutta eiköhän sopisi rimpuilla muulla tavalla kuin tanssimalla "Bragea" — haudan partaalla? Mutta hra Eklund kirjoittaa edelleen:

"Olemmehan myöskin nähneet sen epäonnistumisen, mikä tapahtui, kun Bobrikoffin aikana toivottiin eri kieliryhmäin lähempää yhtymistä. Ja me näemme mitenkä suomalaisella taholla, vahvistamalla rotutunnelmaa ja toteuttamalla sen päämääriä, koetetaan saada rajat selviksi. Me tunnemme missä siteet tiukennetaan, missä erotus yhä laajenee."

Tässäpä hra A. Eklund puhuu vastoin parempaa tietoaan.

Joskin on totta, että aito-suomalainen, sellainen, johon "länsimaisen kultuurin tasottava voima" ei vielä ole pystynyt hämmennystä tekemään, tunteekin ja aina tietää olevansa suomalainen, niin on toisaalta paljasta juttua se, että suomalaisella taholla "vahvistamalla rotutunnelmaa koetetaan saada rajat (ruotsalaisiin nähden) selviksi." Missä ja milloin sellaista tapahtuu? Suomalaisethan yleensä ovat tähän saakka syystäkin nauraneet ruotsalaisten "rotutunnelmalle", joka kieltää talonkauppoihinkaan ryhtymästä suomalaisten kanssa. Sellaista "rotutuntoa" eivät suomalaiset koskaan ole lietsoneet, sillä he tietävät, etteivät taloudelliset lait sellaisia "tunnelmia" tottele, enempää kuin perhe- ja avioliitto-asiatkaan. Voidaan sanoa päinvastoin kuin hra Eklund, että nykyajan sivistystä saaneissa suomalaisissa tunto siitä, että he ovat suomalaisia, on usein surkuteltavan nukuksissa, erittäinkin puolisivistyneissä. Siinä merkityksessä "rotutunto" sietäisi paljonkin herättämistä. Kuuleehan joskus suomalaisenkin — kuin kaikuna ruotsalaisten kehumisista — sanovan ruotsinkieltäkin "kauniiksi". Sellainen suomalainen kaipaisi tosiaankin terveellistä "rotutunnelmaa". Pitäisi toki jokaisen suomalaisen tietää, että ruotsinkieli on ainoastaan sekotus monista kielistä, ja ennen kaikkea, että suomenkieli on maailman kauneimpia, ehkäpä kaunein kieli. Sellainen totuuteen perustuva tunnelma on omansa ainoastaan kannustamaan jokaista suomalaista rakastamaan kieltään.

Mutta hra Eklund tietää vielä "yhtä ja toista", kuten Joukahainen, ja hän jatkaa:

"Me tunnemme menneisyytemme, me tunnemme alkuperämme, joka on ollut yhteinen meille ja Ruotsin kansalle.[51] Me katselemme vielä kauvemmas taaksepäin, vielä laajemmalti ympärillemme, ja näemme germanilaisen, arjalaisen syntymme ja sukulaisuutemme kaikkien niiden kansojen kanssa, jotka ovat tehneet enimmin siitä historiasta, minkä tunnemme, ja jotka ovat luoneet sen kultuurin, mikä valloittaa maailman."

Tämä ennustus, lausuttuna huhtikuussa 1914, on liian aikaisin lausuttu!

Tosin näemme, että germanit ovat panemassa ylösalasin kaiken tuntemamme historian, mutta rakennetaanko sillä tavalla sitä kultuuria, "mikä valloittaa maailman", se on toistaiseksi suuri kysymysmerkki.[52]

Meidän mielestämme "ei suuret sanat suuta halkaise".— Mutta hra A. Eklund liitelee yhä korkeammalle:

"Gobineaun ja Chamberlainin ylpeät, loistavat näyt nousevat silmiimme; me kuulumme sellaisiin kertomarunon sankareihin. Germanilaisuuden koillisella rajalla, Suomen rajojen sisällä, ovat skandinavilaiset, ruotsalaiset, enimmin tunnusomaiset germanien jälkeläiset, viljelleet ja asuneet, ja vähälukuisuudestaan huolimatta, vaikeista luonnonsuhteistakin välittämättä on täällä luotu luja yhteiskuntarakennus, selvät oikeuskäsitteet, vapaus ja kultuuri.

"Pysykäämme siinä katsantokannassa!"

Pysykäämme vaan! — Mutta sellaisien "sankarien" sivistys ei maailmaa voita. Sen sijaan tulee se ehkä muuttamaan koko Europan savuavaksi raunioksi. Suottapa ei hra Eklund jatka seuraavasti:

"Tämä (suomalaisten ja germanien) erotus on seuraava: germanit ovat alunpitäin sotilaskansaa, sellaiselle ominaisine vaistoineen ja hyveineen; suomalaiset sen sijaan eivät omintakeisesti ole olleet sotilaita, vaan ainoastaan ruotsalaisten johdolla. Heillä ei koskaan ole ollut sankariaikaa, heillä ei ole kirjallisuudessaan mitään sotaisia suurtekoja säilyssä. Kaikessa germanilaisessa ja arjalaisessa muinaisrunoudessa on miekan kalsketta; se kuvaa sotia, tuhoja ja traagillisia tapahtumia; siten islantilaiset sadut, siten keltiläiset laulut, siten Beowulf, Niebelungenlied, Chanson de Roland, siten Iliadi, siten myöskin kaikkein mahtavin kertomaruno, intialaisten Mahabharata. Miten toisin on Kalevalan laita!"

Jumalan kiitos, että Kalevalan laita on toisin! Nähtävästi raakuus ja ryöstöt eivät ole olleet ominaisia suomalaisille! Kyllähän suomalaisetkin osaavat tapella,[53] mutta he eivät ole katsoneet tarpeelliseksi laatia tappeluistaan kansalliseposta. Se jääköön germanien erikoisuudeksi.

Viimeiset vuosikymmenet on ahkerasti tehty työtä rauhan aatteen hyväksi. Maailman ajattelevimmat henget, joilla on silmää arvailla tulevaisuuttakin, ovat väittäneet, että kaikesta huolimatta kerran tulee aika, jolloin kaikki kansat yhteisvoimin omaksuvat saman suuren aatteen, rauhan aatteen, ja että kun se aate kautta koko maailman toteutuu, tulee siinä ilmenemään todellisen sivistyksen korkein saavutus. Ehkäpä silloin germanitkin toisin silmin katselevat Kalevalaa; ehkäpä silloin selviää, että Suomen kansa on ollut maailman esikansana todellisessa sivistyksessä jo silloin, kun se loi Kalevalansa, jossa se näytti panneen korkeimman arvon sanan voimalle ja syntyjen syvien tuntemiselle, tiedolle — muiden kansojen sekä silloin että satoja vuosia jälestäpäin ihaillessa "miekan kalsketta, sotia ja tuhoja."

Mistähän muuten hra Ekholm tietää sanoa, ettei Suomen kansalla ole ollut sankarikautta? Kansojen kehityksen mukaisesti on tietenkin myös Suomen kansalla sellainen aikakausi ollut, mutta se oli "voitettu kanta" jo ennenkuin germaneja oli olemassakaan.[54]

Ei sovi kummastella, jos henkilö, joka niin suorin sanoin ihailee germanien veristä esiintymistä ja tuhotöitä Europassa, ei vähimmässäkään määrässä ymmärrä sellaista tarua kuin on Kalevala, jossa realistinen luonnonkuvaus osittain syventyy itämaiseksi mystiikaksi ja luonnon symbolikaksi, ja osittain koettaa ratkaista olemisen ja luomisen arvoituksen teosofista tietä, huomaamalla hengen, "haltian", kaikissa kappaleissa.

Herra Eklundin käsitys Kalevalasta on kaikin puolin päinvastainen kuin ulkomaalaisten viisaitten, jotka asettavat Kalevalan ensi sijalle eposten joukossa. Hän jatkaa nimittäin kirjoitustaan seuraavasti:

"Miten paljon hyvänsä ihailemmekin sen (Kalevalan) kauneutta, mitenkä hyvänsä yksityiset suuremmoiset kohdat meihin vaikuttavatkin, ja vaikkapa annammekin arvoa sille kauniille todistukselle, minkä tämä runokokoelma monessa suhteessa antaa sen kansan sielusta, josta se on lähtöisin; — eräässä suhteessa se kuitenkin on heikko. Ei siinä ilmene nimeksikään sitä iloisaa sotakuntoisuuden henkeä, jota ilman kansat eivät voi tunkeutua esiin historian kilpailutantereella. Väinämöinen laulaa Joukahaisen suohon: siinä on väkevä todistus suomalaisten uskosta sanan eli ajatuksen ja aatteen voimaan, vai kuinka? Niinpä niin, miten vaan halutaan, mutta toisaalta: eikö tuo tunnu melkein kuin pilalta, kun katselee kansamme viimeaikaista, monisanaisuuden merkeissä syntynyttä historiaa?"

Tämä hra Eklundin ja hänen heimolaistensa Kalevalan arvostelu todistaa ei ainoastaan esteetistä heikkonäköisyyttä, vaan myöskin historiallista likinäköisyyttä ja valtiollista lyhytnäköisyyttä.

Otetaanpa hiukan käsille kirjoittajan käsityskanta. Esteetistä heikkonäköisyyttä ilmenee, kun ei Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilpailussa voida nähdä viisauden ja röyhkeyden välillä tapahtuneen voimanmittelyn kuvausta. Tämä runo on samansuuntainen opetuskertomus kuin Jobin kirja. Koettihan Jobkin kilpailla viisaudessa viisauden jumalan, Jahven (Jehovan) kanssa.

Yhtä vähän kuin Jobin sopi tarttua miekkaan Jumalaa vastaan, yhtä vähän soveltuu Kalevalan kertomuksen tarkoitukseen sallia Joukahaisen, "tyydyttääkseen germanien iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", lyödä viisaalta laulajalta pää poikki saadakseen viisauden — vaikenemaan!

Eerikki "pyhä" käytti miekkaa, ja ompa historiallista lyhytnäköisyyttä, ellei hra Eklund ymmärrä, että se vastaus, minkä suomalainen Lalli antoi piispalle, oli sangen "lyövää" laatua.

Valtiollista lyhytnäköisyyttä taasen ilmenee siinä, kun katsotaan heikkoudeksi se, ettei kaikissa suomalaisissa ollut samaa "iloisaa sotakuntoisuuden henkeä" kuin Lallissa. Sillä jos asianlaita olisi ollut sellainen, niin eipä totisesti "viikinkejä" näillä rannoilla löytyisikään. Herra Eklund heimolaisineen saa siis kiittää olemassaoloaan vaan sen vuoksi, ettei ole suomalaisen luonteen mukaista "tunkeutua historian kilpakentälle" kirves kädessä.

Eipä pitäisi maalata paholaista seinälle, eikä puhua hirttohuoneessa narusta! Mutta hra Eklund voi olla sangen levollinen. Suomen kansa ei lue sellaisia tekeleitä kuin on "Svenskt i Finland", jotenka sanotun kirjasen useimmat ärsytykset ja letkaukset kaikuvat kuulumattomiin kapealla, Edeslahden, Töölönlahden ja Lapinlahden[55] välisellä taipaleella.

Kansamme viimeaikaisesta, "monisanaisuuden merkeissä syntyneestä historiasta" ei hra Eklundin pitäisi kovinkaan pisteliäästi puhua, sillä hänen oma "historiansa" "Svenskt i Finland" teoksessa on todella erikoisen monisanainen, eikä se silti pysty muuttamaan kansamme vanhempaa eikä nuorempaa historiaa.

Hra Eklund ei tosiaankaan kainostele. Hän jatkaa "moninaisuuden merkeissä":

"Tämän seikan merkitystä ei ole vähäksi arvattava. Se, mikä on ero eri kansakuntain välillä ja saattaa toisen esiintymään toista etevämpänä, on juuri se terästetty tahto, joka ensin esiintyy rakkautena aseitten käyttöön ja sotaisiin sankaritekoihin, jonka samalla kertaa tulee olla yhtyneenä ritarilliseen mielialaan ja joka ei saa esiintyä sellaisena raakana hillitsemättömyytenä, mikä on tehnyt esim. Hunnit peloittaviksi. Tällainen kimmoisuus, rohkeus ja voima tekee vastaisuudessa tehtävänsä toisilla aloilla…"

Näyttääpä siltä kuin tässä olisi puhe ruumiinvoimista, joissa muka "viikingit" ovat etevämmät kuin "toinen rotu". Mutta mitenkähän sen asian laita oikein lienee? Miten oli laita esim. viimeisissä Olympialaisissa kilpailuissa? Mitkähän "finländarit" siellä näyttivät "terästetyssä tahdossa" ja "voimassa" voittavansa puhdasrotuiset suomalaiset? Kuka Andersson, Pettersson tahi Lundström juoksi niin nopeasti kuin Kolehmainen? Eikö jo jokainen tässä maassa tiedä, että suomalaiset kaikessa voimaa ja kestävyyttä kysyvässä urheilussa ovat ehdottomasti voitolla "finländareista".

Apein mielin käyn pohjalaisen kimppuun, kun itse, — isäni puolelta, — olen pohjalainen, mutta asia ei ole autettavissa.

Herra A. Eklundin pitäisi tietää, ettei vuosisatain kuluessa sorretun Suomen kansan avuksi ole useammin rientäneet kutkaan muut kuin pohjalaiset.

Kuka koetti herättää ruotsia puhuvain rakkautta talonpoikaan, Paavoon, joka "Saarijärven salomailla asui mailla hallaisilla"? — Pohjalainen Johan Ludvig Runeberg.

Kuka kirjoitti suomenkielestä: "sillä siihen on Jumala sille antanut suuria, kuninkaallisia lahjoja ja sitä lasta (suomenkieltä) tulemme käsivarsillamme kantamaan maailmaan." — Niin kirjoitti pohjalainen Z. Topelius.

Kenestä Te itse, hra Eklund, olette kirjoittanut:

"Hän katsoi kansakuntaa, valtiota sellaiseksi lujaksi ja yleväksi yhtenäisyydeksi, jossa häiritsevillä ja heikontavilla eroavaisuuksilla ei ollut olemassaolon oikeutta; tuo suuri aate vaati kaikkien erikoisharrastusten alistumista; se vaati myös, että kaikkien, jotka tahtoivat palvella sen tarkoituksia, tuli ajatuksin ja sanoin käyttää kansallista kieltä. Sen voimallisen isänmaallisen innostuksen synnyttämän mahtavan hyökylaineen, joka viime vuosisadalla kohotti kansaamme, johti pääasiallisesti hän leveään suomenmielisyyden virran uomaan; ennen kaikkea tuli suomalaisen kultuurin ilmetä suomenkielisenä; kaikkien niiden, jotka rehellisesti ja hyödyllisellä tavalla tahtoivat olla hyödyksi maalleen, tuli käyttää kansallista kieltä. Koko se ruotsalaisten joukko, joka silloin yhtyi suomenmielisyysliikkeeseen, oli vakuutettu siitä, että se täytti velvollisuutensa ja pääsi lähemmäksi omaa varsinaista olemustaan; he eivät hetkeäkään arvelleet, että he ehkä olivat jollekin aatteelle uskottomat…"

Se, joka johti "koko ruotsalaisten joukkoa" käsittämään kansalliseen yhtenäisyyteen nojautuvaa valtiokäsitettä, oli — pohjalainen Johan Wilhelm Snellman.

Kuka jatkoi hänen työtään? — Pohjalainen Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen.

Kuka tulee jatkamaan pohjalaisten nerojen ritarillista uraa?

Luonnollisesti pohjalaiset. Ja ellei kukaan muu jatka, niin yritän ainakin minä!

Mutta maisteri Eklund ja hänen joukkonsa ovat ruvenneet uskottomiksi pohjalaisten perinnöllisille tehtäville, niille aatteille, joiden pelottomina esitaistelijoina me pohjalaiset aina olemme olleet, olemme ja — jollaisina meidän tulee olla.

Me opimme Amerikassa englannin kieltä, saksaa Saksassa, ranskaa Ranskassa ja — suomea Suomessa.

Uusmaalaisten täällä liehtoma kieliriita on kuin myrsky vesilasissa.

Ellei muu auta, niin lyömme lasin palasiksi, sillä sellainen myrsky on asetettava!

Herra Eklund, Vaasan Osakunnan kuraattorina, Upsalan ylioppilaiden ollessa vierailulla Helsingissä vuonna 1910, lausui avoimesti ruotsinmaalaisille, että " Runebergin ja Topeliuksen asettamat ihanteet olivat toista laatua, eivätkä he tietäneet mitään kieli- ja rotuvastakohdista, mutta ne ajat ovat olleet ja menneet!"

Mutta minä sanon Teille: Se aika on vielä tuleva takaisin! Ja tuleepa se seitsemän kertaa lujempana, sillä vielä löytyy pohjalaisia, joilla on samaa verta suonissa kuin Runebergillä, Topeliuksella, Snellmannilla ja Yrjö-Koskisella. Saattekin olla vakuutettu siitä, että heidän "yhteensoittamisensa" oli vaan alkusoittoa ja että pääosa tulee vasta jälkeenpäin.

Antakaahan uusmaalaisen "rodun", antakaahan vanhojen nuorukaisten ja lapsellisten vanhusten hoidella ja laastaroida "uhattua äidinkieltään", kuponkivihkojaan ja lompakoitaan. Uskokoot, että ruotsalaisuus on jokin päämäärä; uskokoot, että ihminen on olemassa kielen vuoksi, eikä päinvastoin. — Mitä tuo meihin koskee.

Sillä aikaa kun uusmaalainen hoitelee kihtiään ja suruaan, lyömme me pohjalaiset hämäläisten kanssa kädet kätehen, sormet sormien lomahan, niin että sormiluut natisevat. Tästä kädenlyönnistä riippuu Suomen henkinen tulevaisuus. Sillä, jos uusmaalainen heittää kirveensä järveen, niin meidän asiamme on nostaa se sieltä.

Valitteleva ruotsalaisuus, joka vaatii ruotsalaisuuden säilyttämistä sen itsensä vuoksi, ei ole minkään arvoinen. Uusmaalaisen kykenemättömyys oppia suomen- tahi venäjänkieltä selitetään useinkin muka germanilaisuuden merkiksi; hänen mielestään näiden kielten oppiminen on hänelle "alentavaa".

Tällainen kykenemättömyys on seurauksena henkisestä laiskuudesta, — mutta germanilaista se ei ole, sillä sekä Ruotsin ruotsalaiset että saksalaiset oppivat kieliä, jopa venäjän, persian ja kiinankin kieliä.

Kaikkein vaarallisin henkiselle viljelykselle Suomen pääkaupungissa on ruotsinkielinen juutalais-sanomalehdistömme, joka kalastelee sameassa vedessä ja hakee kannatustaan varatuomarien ja torieukkojen keskuudesta.

Samainen sanomalehdistö, jota ennen luki ainoastaan paikkain hakijat ja jonka "torikertomukset" liukuivat kuin sula voi torieukkoihin, on nyttemmin n.k. sivistyneittenkin uusmaalaisten ainoana henkisenä ruokana.

Kirjoja näet eivät ruotsalaiset enää lue. Kaikki kirjainkustantajat sanovat kuin samasta suusta, ettei kannata kustantaa muita ruotsinkielisiä teoksia kuin koulukirjoja. — Kirjainkustantaja Bonnier Tukholmassa kertoi minulle, etteivät ruotsalaiset yleensä lue niin paljon kuin muut kansat. Tämä tapahtui vuonna 1910. Tuskinpa asianlaita sittemmin on parantunut.

Se, että ruotsalaiset ovat lakanneet lukemasta omaa kieltään, aivan kuin sekin, että he ovat laanneet käymästä omissa kirkoissaan, on todistuksena siitä, ettei ole kovinkaan paljon pantava arvoa heidän puheeseensa "meidän kielestämme", "meidän uskonnostamme", "meidän laistamme" y.m.

Tämähän kaikki oli suuren Meklenburgilaisen juutalaisen ulkolukua. Itse hän — vaikkapa kristityksi olikin kastettu — harvoin kävi kirkossa, mutta "Suomen uskonto" oli aina huulilla.

Jumala suojelkoon tuota "Kolmikulman" varrella olevaa pientä isänmaata, jossa tuulta kylvänyt henkilö niittää myrskyä, pannaan arkkuun ja saa osakseen "kuninkaalliset hautajaiset".

Mutta täytyyhän uusmaalaisillakin olla jotakin juhlittavaa. Kun heillä ei ole hautaan saatettavana Runebergiä, Topeliusta, Snellmania, eikä Yrjö-Koskista, niin täytyyhän heidän tyytyä hautaamaan pankkitirehtöörejä, viina-asessoreja ja mannaryynilähettiläitä.

Todelliset suurmiehet haudataan useinkin omasta pyynnöstään kaikessa hiljaisuudessa.

Suuret hautajaiset Helsingissä kuvaavat paljoa suuremmassa määrässä Uudenmaan talonpoikaiskultuuria kuin "Bragen" renkien ja piikojen esittämä vanhojen herrastanssien jäljittely.

Täten annettuamme pienen silmäniskun Helsingin kansanpuolueen "vanhalle talonpoikaiskultuurille" ja "ruotsalaisuustunnelmalle", lähdemme nyt tarkastelemaan "Svenskt i Finland" teoksessa julkaistua toista kirjoitusta, joka sekin on rakennettu vanhoille ennakkoluuloille ja ennen omaksuttujen mielipiteitten pohjalle, mutta jonka silti saattaa mielellään lukea.

Tarkoitamme C.A. Nordman'in kirjoitusta "Förfäder och fornfinnar" ("Esi-isät ja muinaissuomalaiset").

Jo kirjoituksen esipuheesta käy selville, että kirjoittaja haluaa täysin puolueettomasti kertoa tieteen eri tuloksista.

Tässä hän onnistuukin paremmin kuin olisi voinut odottaakaan. Sillä eihän ole hänen vikansa, jos "oppineet", joiden mielipiteitä hän kertoo, eivät ole yksimieliset. Oppineethan eivät voi tulla yksimielisyyteen; sen vuoksi on järkevien ihmisten astuttava väliin.

"Oppineiden" kesken vallitseva, valitettava epäsopu johtuu siitä tosiasiasta, että kukin heistä tavallisesti tuntee vaan oman erikoisalansa. — Jotkut kaivelevat vanhoja kumpuja, jotkut tutkivat vanhoja pergamentteja ja toiset taasen kompastelevat Thomsenin lainausteoriassa. Mitenkä he voisivat päästä yksimielisyyteen, kun heidän tutkimustensa tulokset ovat toisilleen vastakkaisia?

Herra C.A. Nordmanin kirjoituksessa sanotaan muun muassa:

"Koska saapuivat ruotsalaiset Suomeen? Kuka ensiksi metsästi metsissämme, kuka ensiksi laski verkkonsa järviimme ja merenlahtiimme? Tekikö sen ruotsalainen, vaiko suomalainen? Ja olemmeko me, jotka nyt elämme, niiden germanien jälkeläisiä, jotka kerran, kauvan sitten, aikana, johon historia ei ylety, nousivat maalle Suomen rannoille? Vai ulottuuko sukumme täällä taaksepäin ainoastaan Eerikki pyhän ja Birger Jarlin ristiretkeläisiin — vaiko ehkä myöhempien aikain uutisasukkaisiin?

"Nämät kysymykset nousevat ehtimiseen tieteellisissä keskusteluissa ja kansanomaisissa väittelyissä, sekä tyynesti keskusteltaessa että valtiollisessa kiihotuksessakin. Voimmeko siis odottaa niihin vastausta, vastausta, joka ei olisi ainoastaan otaksuma, vaan joka perustuisi tosiasioihin, mitkä puhuisivat selvää kieltä, jotenka ei niitä voitaisi väärin selittää?"

Kyllä me annamme vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin, yhteen kerrallaan.

"Kuka metsissämme ensiksi metsästi, suomalainen, vaiko ruotsalainen?" — Ei kumpikaan näistä. Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei sellaista sekakansaa, jota nyt kutsutaan "ruotsalaisiksi", silloin vielä ollut olemassakaan. Ja suomalaiset, tahi oikeammin länsisuomalaisten esi-isät, saapuivat vasta myöhemmin Pohjois-Europaan. Itäsuomalaisten esi-isät kaiketi vielä silloin asuivat Mustanmeren rannoilla ja tunnettiin nimellä Skytit = Kytät.

Mutta se kansa, joka ensiksi harjoitti metsästystä Suomessa, oli sama kansa, joka metsästeli koko Europassa ja Aasiassa; se kansa, joka kutsuu itseään Same (Lappalaiset) ja jota Aasiassa kutsutaan Samo-jäd sekä Japanin pohjoissaarilla Aino.[56]

Samaa, muinoin Ranskassa asunutta kansaa kutsuvat ranskalaiset oppineet vielä nyt, viisaasti kyllä, vaan: " Nos chasseurs de rennes " (meidän peurametsästäjämme). Mutta Taylor on todistanut, että se oli samaa Same-kansaa. Ja hra Nordman kumppanineen voi Taylorin teoksesta "On the origin of Aryans" havaita, että Taylor puhuu "lappalaisista pääkalloista", joita on löydetty Ranskan vanhimmista hautapaikoista, erittäinkin Auvergnen maakunnassa.

Hra Nordman sanoo, että kysymys: "suomalainen, vaiko ruotsalainen ensiksi j.n.e." ehtimiseen nousee tieteellisessä keskustelussa; mutta sellainen keskustelu, jolla ei ole pohjaa (kun "ensiksi" ei ollut kumpikaan), ei ole tieteellinen, vaan korkeintaan "valtiollista kiihotusta", kuten hän itsekin sanoo.

Tästä riippuu, että esim. professori T.E. Karstenin lentokirjasessa "Ruotsalaisten asutuksesta Suomessa", ei ole paljoakaan tieteellistä pohjaa. Hän puhuu siinä m.m. ruotsalaisesta kansallisuudesta 2,500 vuotta ennen Kristusta; toisin sanoen 1,700 vuotta ennen Rooman perustamista! Se on tusinatyötä ja lisää vaan käsitteiden hämmennystä opiskelevan nuorison keskuudessa.

Ruotsalainen kansallisuus on peräisin verrattain myöhäisiltä ajoilta. Mitenkä tämä sekakansa on syntynyt lappalaisista, suomalaisista, itä- ja länsigöteistä y.m., siitä kerron vastaisuudessa.

Kun aivan kainostelematta kutsutaan kaikkia skandinavilaisia muinaisesineitä "ruotsalaisiksi", niin tarkoitetaan tietenkin, että ruotsinkieli, tahi kaikessa tapauksessa jokin samansuuntainen germanilainen kieli olisi ollut Skandinavian niiden alkuperäisten asukkaiden kielenä, jotka ovat käyttäneet noita esineitä.

Minulle on käsittämätöntä, kun ainoastaan turhamaisuudesta — jotta keinotekoisella tavalla voitaisiin esittää oma kansallisuus tahi "rotu" vanhemmaksi kuin mitä se todellisuudessa on — vääristellään tosiasioita ja salataan sellaisia seikkoja, mitkä saattaisivat selvittää asiaa.

Jos Skandinavian vanhimmat riimukirjoitukset ovat ruotsalaisten piirtämät, niin tehkää hyvin, herrat "ruotsalaiset", ja sanokaa mitä e.o. riimukirjoitukset merkitsevät ruotsiksi.

Vasta sitten, kun nämät riimut voidaan tulkita "germanilaisiksi", — jota ne eivät ole —, vasta sitten voidaan puhua ruotsalaisesta tahi germanilaisesta kansallisuudesta Skandinaviassa pronssikaudella.

Mutta niin kauvan kuin tällainen riimukirjoitus jää ruotsiksi tulkitsemattomaksi, niin kauvan on pötyä väittää muinaista pohjoismaista kieltä germaniseksi. — Eräästä C.A. Nordmanin lausunnosta selviää, että hän on taipuvainen ottamaan professori T.E. Karstenin vakavalta kannalta kielentutkijana; mutta siinä hän menee harhaan, sillä professori Karstenilla ei esim. ole aavistustakaan siitä, mitä edellä kuvatut riimut merkitsevät.

T.E. Karstenin ja hänen heimolaistensa harjoittama kielitutkimus ei voi kumota saksalaisen professorin, muinaistutkijan G. Kossinna'n eikä ruotsinmaalaisen professori O. Almgrenin yhteisesti tekemää väitettä että:

Ruotsin alkuasukkaat kuuluivat suomalais-ugrilaiseen kansanheimoon.

Näiden tiedemiesten lausunto nojautuu tavattuihin esineisiin ja löytöihin, kun sen sijaan kieliniekkailijat pitävät omia hurskaita toivomuksiaan tosiasioina, asiakirjojen luonnollisesti puuttuessa nyt kysymyksessä olevalta aikakaudelta: kivikaudelta.

Sitä paitsi ovat mainittu saksalainen muinaistieteen professori ja hänen ruotsinmaalainen virkaveljensä vieraita maamme kieliriidalle. Kun he puhuvat suomalaisista, Ruotsin ensimäisinä asukkaina, niin tekevät he sen tutkimusten ja vakaumuksen perustuksella. Heitä ei ainakaan voida syyttää "suomenmielisyydestä".

Meidän ruotsin- ja suomenkieltä puhuvat suomivihaajat kieliniekat eivät ainoastaan puutu taitoa arvostella saksalaisten ja ruotsinmaalaisten muinaistutkijain tuloksia, vaan he ovat sitäpaitsi kaikki jääviä.[57] Heihin on syöpynyt kieliriita ja muutamilla heistä on synnynnäinen vastenmielisyys metsäimme ikivanhaa ja korkeasukuista keltiläistä kieltä kohtaan.

Helposti voidaan käsittää meidän yliopistollisten "viikinkiemme" kesken syntynyt harmi ja säikähdys, kun kaksi täysiveristä germania rupeaa häiritsemään heidän piirejään ja repimään niitä kiinalaisia muureja, joita he ovat rakentaneet itsensä ja historiallisen totuuden välille.

Kun vuoden 1905 jälkeen ei enää voitu pitää suomalaisia valtiollisen painostuksen alaisina, niin koetettiin toki tieteen varjon alla väittää, että suomalaiset ovat jonkinlaisia aasialaisia kulkureita, jotka saapuivat Suomeen Kristuksen syntymän jälkeen ja ajoivat pois nuo kiltit viikingit Suomesta, jossa he olivat itselleen kaikki hyvin asettaneet.

Ja vaikka nuo rumat ja pahat suomalaiset "viikinkien iloisasta sotakuntoisuudesta" huolimatta onnistuivat karkoittamaan heidät aina rannikkopitäjien rantakiville saakka, niin ei suomalaisilla kuitenkaan — kuten hra R. Eklund sanoo — "ole koskaan ollut mitään sankariaikakautta", jonka vuoksi "heillä ei ole mitään urotekojen muistoja kirjallisuudessaan".

Täytyy siis otaksua olleen ajan sellaisenkin, jolloin Suomen muka alkuperäisissä viikinkiasukkaissa ei asunutkaan tuota "iloisaa sotakuntoisuuden henkeä", koska he väistyivät muinaisista asuinpaikoistaan, joita on osotettu olleen muka Suomen sydämessä, kun esim. professori Karsten on väittänyt nimen Satakunta olevan ruotsalaisen!

Kaikki oli jo menemässä toivottuun suuntaan. Oli jo onnistuttu kääntämään historia melkein ylösalasin; oli onnistuttu tukkeamaan totuuden suu, selittämällä että C.A. Gottlund oli intoilija. Minua luonnollisesti ei luultu tarvittavan ottaa lukuunkaan. Thomsenin lainateoriain avulla oli onnistuttu saavuttamaan ja kesyttämään pari suomalaista professoriakin kieltämään oman kielensä sukuperä. Kaikki oli jo vallan ihanalla kannalla. Se korttihuone, joka oli rakennettu otaksumisista sekä ylös-alaisin käännetyistä lainausteorioista, oli jo vakaantumassa vanhuuttaan. Silloin Wettenhovi-Aspa, ruotsinkielisen professorin poika, kirjoitti neljästi Hufvudstadsbladetissa, että maailmankielten juuret ovat fenno-keltiläisellä pohjalla. Mutta ei ollut "ruotsalaisella kansanpuolueella" suurta vaivaa panna este kirjoituksille, mikä tapahtuikin.

Ainoastaan sokea tietäjä, professori O.M. Reuter, näki vähän pitemmälle kuin näkeväiset. Hän lausui minulle: " Jos sinä olisit tohtorin arvolla varustettu, niin olisi asia selvä kaikille."

Myöskin toinen professori, tietäjämies hänkin — ystäväni Robert Kajanus — Ericus Erici Lejonhjertan[58] jälkeläinen — lausui: " Se on selvä kuin päivä, mutta sellaisen totuuden täytyy tulla ulkomailta, silloin se kelpaa."

Ja katso! Robert Kajanus osui oikeaan! Totuus tulikin sittemmin ulkomailta. Ensimäinen pommi, joka iski akateemiseen korttihuoneeseen, lähti puhdasverisestä Wienissä asuvasta germanista. Professori, tohtori Heinrich Winkler, julkaisi 30 vuotisen tutkimuksen hedelmänä kirjan: " Der Ural-Altaiche Sprachstam das Finnische und das Japanische " ("Urali-Altailainen kieliheimo, suomalainen ja japanilainen"), missä hän, germani, osottaa, että Aasiassa asuvien suomalaisten heimojen, esim. Samojedien kielessä on kieliopillisesti parempi selkäranka kuin germanien kielessä, että heidän possessivipronomininsa ovat paremmassa järjestyksessä y.m., kuin myöskin että suomalaisiin kieliin on myös luettava japaninkieli.

Tämä oli viikingeille sangen ikävä juttu, osittain sen vuoksi, ettei Winkleriä, germanilaista professoria, käynyt väittäminen suomenmieliseksi, osittain sen vuoksi, että japanilaiset ovat sivistyskansa, jonka ei juuri voida väittää lainanneen sanoja viikingeiltä.

Pyysin silloin erään ystäväni, Pertti Uotilan, joka syvemmissä suomenkielen salaisuuksissa on ollut johtotähtenäni, matkallaan Köpenhaminan kautta poikkeamaan viikinkien tietomiehen, vanhan professori Thomsenin puheilla, saadakseen kuulla hänen ajatuksensa professori Heinrich Winklerin kirjasta. —

Niin tapahtuikin. Mutta Thomsen sanoi aivan yksinkertaisesti, ettei hän ensinkään tuntenut Winklerin puheena olevaa teosta. Tämäpä oli selvää puhetta. Viikinkien tietomies ja asiantuntija Köpenhaminassa ei tunne alaansa kuuluvia teoksia!

Vähän aikaa tämän jälkeen iski toinen pommi akateemiseen hapatukseemme.

Tämä oli latinankielen professori Sorbonnessa, Parisissa, Jules Martha, joka 25 vuotta tutkittuaan roomalaista esihistoriallista kieltä Italiassa, väitti että Etruskit,[59] joiden sivistys polveutui suoraan muinais-Kemistä, Egyptistä, olivat suomalais-ugrilaista kansanheimoa.

Nyt rupesivat akateemiset kannunvalajamme tuntemaan käryn hajua. Nyt tultiin todella levottomiksi.

Olisikohan Wettenhovi-Aspa sittenkin oikeassa. — Olihan kuitenkin onnistuttu tukkimaan hänen suunsa — niin luultiin. Myöskin professori Winklerin suomalais-japanilainen kirja oli onnistuttu vaijeta kuoliaaksi. Mihin toimiin oli nyt Martha'an nähden ryhdyttävä?

Jos etruskilainen sivistys oli suomalaista, niin voihan, kuten Aspa oli väittänyt, egyptiläinenkin sivistys olla suomalaista. Ainakaan ei voitu näyttää toisinkaan olleen. Nyt olivat hyvät neuvot tarpeen. Ajatelkaapa, jos koko se länsimainen sivistys, mikä vallitsi Europassa ennen germanien tuloa, olikin fenno-keltinen; mitenkähän sitten kävisikään tuon rakkaan opinkappaleen, että suomalaiset muka olivat lainailleet sanoja viikingeiltä, eikä päinvastoin?

Sen sijaan, että olisi kutsuttu professori Jules Martha Sorbonnesta, Parisista täkäläisessä yliopistossa esittämään tutkimustensa tuloksia, mikä olisi ollut Suomen yliopiston ehdoton velvollisuus — vaikkapa ei muun vuoksi, niin jo senkin tähden, että olisi yritetty näyttää hänen erehtyneen — sen sijaan sivuutettiin Martha vaikenemisella. Tällaista ei tosiaankaan voisi tapahtua missään muussa maassa, eikä missään muussa yliopistossa kuin Suomen. Missä oli yliopistomme suomenkielen edustajain velvollisuuden tunto, ja missä heidän kansallistuntonsa? Tästä, yliopistollisia olojamme niin erikoisella tavalla kuvaavasta tapauksesta ei isänmaan ja Suomen kansan todellinen ystävä voi riittävän ankarasti lausua paheksumistaan. Niinpä niin. Kun Suomessa ei ollut ketään, joka olisi ottanut näyttääkseen, että musta on valkoinen tahi päinvastoin, niin päätti yliopistomme päinvastoin kutsua tänne vanhan köpenhaminalaisen poppamiehen.

Tämä tuli, näki ja voitti — kutsumatta jätetyt vastustajansa. Hän piti esitelmän niin heikolla äänellä, että sen kuulivat lähimmillä istuimilla istujat. Kauvempana istujat saivat vaan nauttia meikäläisten professorien kasvojen ilmeistä, joissa kuvastui "germanien iloisa sotakuntoisuuden henki".

Sitten seurasi asiaan kuuluva illanvietto…

Enimmin surullisen naurettavaa tässä akateemisessa näytelmässä oli se, että oli onnistuttu petkuttaa supisuomalaisiakin ylioppilaita ottamaan osaa suomisyöjäin johtajalle pidettyyn soihtukulkuun. — Aspa vaikeni. Ehkäpä hän nyt oli täysin nolattu. — Ei Winkleriä, eikä Marthaa oltu tilaisuuteen kutsuttu.

Jos oli luultu, että joku saapuisi kutsumatta, kuten Lemminkäinen, niin petyttiin.

Nyt levättiin. "Mauri" oli pitänyt esitelmänsä; Mauri sai mennä! Ehkäpä nyt saataisiin olla rauhassa, koskemattomassa pesässä! Nyt oli totuus saanut aimollisen iskun — suomalaisten ylioppilaitten avulla, nyt oli taas "all right".

Mutta kauvanko Aatami sai olla paratiisissa!

Eräänä kauniina päivänä nostaa tuo riivattu totuus taas esiin uuden pään; tällä kerralla aivan Saksassa. Kaiken lisäksi päännostaja, G. Kossinna, ei ole ainoastaan muinaistieteen tohtori, vaan vieläpä professori.

Hiisi vieköön! Näyttääpä Europassa löytyvän monta Aspaa!

Lyhyesti sanoen: G. Kossinna väittää, kuten minäkin, että suomalaiset eivät ainoastaan ottaneet haltuunsa Suomenmaata lappalaisten jälkeen, vaan olivat suomalaiset myös nykyisen Saksanmaan asukkaina — noin 5,000 vuotta sitten.

Mitäpä tästä! Parasta lienee sanoa, että se mies panee omiaan, sillä vastatodistuksia ei voida hankkia. Ja Kossinnan vaikenemalla tappaminen, kuten Winklerin, ei enää käynyt laatuun. Thomsenin uudelleen tänne kutsuminen ei myöskään enää soveltunut.

Mutta hädän ollessa suurimmillaan, on apu lähinnä. Ruotsalaisten ylioppilaitten puoluehallinto löysi pelastavan sanan.

Annetaan palttua kaikille todistuksille, heitetään totuus syrjään ja julkaistaan kirjanen, jossa ihaillaan toinen toistamme vuorotellen. Täytyy ruveta kutsumaan Ruotsin ruotsalaisia "korkearuotsalaisiksi" (suur'ruotsalaisiksi), jotta itse voitaisiin olla — "matalaruotsalaisia" (pien'ruotsalaisia).

Mutta istuttaessa ja kirjoitettaessa imelloksia "korkearuotsalaisille", iski suurin ja vaikein pommi keskelle mustepulloa.

Jopa nyt oltiin jouduttu hiiden kattilaan. Germani — ruotsalainen — oikein "korkearuotsalainen" tiedemies emämaasta, Ruotsista, esiintyy ja sanoo, että sekä Suomen että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia.

Kukahan nyt avuksi kutsuttaisiin?

Täällä "ruotsalaiset" kuvittelevat olleensa Suomen alkuasukkaina, ja nyt todistetaan kaikkialla, että nuo pahat suomalaiset sittenkin ovat olleet aikaisemmin tämän maan asukkaina ja muidenkin Europan maiden. Näin sanoo muinaistutkijain vertaileva tutkimus, heidän tarkastellessaan kivikirveitä, näin näyttää myös antropologien vertailu, kun he tutkivat kuolleitten luita.

Äsken mainittu ruotsinmaalainen, O. Almgren, ei ole ainoastaan tohtori, vaan sitäpaitsi muinaistutkimuksen professori, ja hän väittää, että suomalaiset ovat sytyttäneet sivistystyön Ruotsissa.

Tämäpä oli viikingeillemme liian karvas pala. He hurjistuivat ja julkaisivat oikein uhmalla tekeleensä:

"Svenskt l Finland".

Tässä teoksessa sai C.A. Nordman toimekseen iskeä germania, G. Kossinnaa, ja emämaalaista, professori O. Almgrenia.

Tämä hra Nordman hyökkääkin kuoleman halveksumisella näiden molempain germanilaisten luopioiden kimppuun ja sanoo heistä (kun heitä ei enää voitu hiljaisuudella tappaa) "Svenskt i Finland" teoksen sivulla 28:

"Tosin on muuan saksalainen tutkija, professori G. Kossinna, tahtonut väittää, että Ruotsin alkuasukkaat olivat suomalaisia ja että heidät jo kivikauden loppuaikoina maahan saapuneet germanit pakottivat siirtymään pohjoiseen päin. Häh huomauttaa, että Ruotsissa vanhimpina aikoina on esiintynyt kahdenlaatuista kultuuria toistensa vieressä. Puhutaan itä-ruotsalaisesta asumuskultuurista, etelä-skandinavilaisen kivihautakultuurin vastakohtana. Ensiksi mainittu, eli itä-ruotsalainen, edustaisi suomalaisia, jotka ovat väistyneet maahan tunkeutuneita muinais-germaneja, venekirveskansaa, ja vihdoin vetäytyneet Suomeen, yhä voittajain ja heidän korkeamman sivistyksensä seuraamina. Mutta esitetyt todistukset eivät ole pitäviä, vaan ainoastaan jaaritusta."

Tietenkin nyt odottaisi C.A. Nordmanin esittävän vastatodistuksia, mutta mihinkään sellaiseen hän ei tohdi antautua, ei "jaaritukseenkaan"!

Hän jatkaa ylimielisenä:

"Tämän otaksuman on sittemmin hyväksynyt ja sitä on kehittänyt erinomainen ruotsalainen tiedemies, professori O. Almgren, mutta eivät hänenkään todistuksensa ole muinaistieteellisesti sitovia. Sitäpaitsi eivät kielimiehet voi hyväksyä mainittua käsitystä. Jos se olisi oikea, sanoo muuan niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän kysymyksen, pitäisi ainakin joku ikivanha suomalainen paikannimi olla näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen piirissä, mutta niin ei asianlaita ole."

Kielimiehet eivät voi hyväksyä muinaistutkijain käsitystä kivikaudesta! Jopa nyt jotakin saadaan kuulla.

Sillä mitä tuon taivaallista kielimiehet tietävät kivikauden aikaisesta kielestä, koska he eivät osaa lukea eikä selittää pronssikauden vanhimpia suomalaisia riimukirjoituksiakaan.

Herra C.A. Nordman olkoon ystävällinen ja lausukoon minun terveiseni "eräälle niistä kielimiehistä, jotka parhaiten tuntevat tämän kysymyksen" ja lähettäköön hänet minun puheilleni, niin esitän hänelle heti 10 Itä-Ruotsin riimukirjoitusta, joita hän ei pysty lukemaan, eikä siis myöskään selittämään germanilaisiksi.

Myöskin puhuu hän vastoin parempaa tietoaan sanoessaan, ettei "suomalaisia paikannimiä ole näytettävissä itä-ruotsalaisen asutuksen piirissä."

Tosiasia on se, että ikivanhoja suomalaisia paikannimiä on suuret määrät, ei ainoastaan itä-ruotsalaisilla seuduilla, vaan myöskin kaikkialla Ruotsissa. — Seuraavissa teokseni vihkoissa mainitsen tusinoittain sellaisia nimiä. Tässä esitän vaan yhden tusinan kysymyksiä hra C.A. Nordmanin "kielimiehelle":

1) Mitä merkitsee maakuntanimi "Skåne" ruotsiksi? Ja miksi sanotun maakunnan asukkaat eivät tänäkään päivänä kutsu sitä nimellä Skåne, vaan aivan selvästi: S'kaune?

2) Koska Se kaune sanasta on muodostunut ruotsinkielinen sana "sköna" (kaunis), niin miksi eivät ruotsinmaalaiset kutsu tätä maakuntaa nimellä "det sköna"?

3) Mitä ruotsiksi merkitsee tunnetun skånelaisen kivikalmiston nimi Kivikalma, joka tänäkin päivänä lausutaan " Kivik'' "?

4) Mitä merkitsee:

Suom.: Kalameri Lapin kiel.: Kalamare — Kal'mare Nyt: Kalmar.

On huomattava, että Kalmar vielä keski-ajalla kirjoitettiin Kalmare.

5) Mitä ruotsiksi merkitsee kukkulan nimi: Kinnekulle?

6) Mitä merkitsee Hallannin maakunnassa oleva paikannimi: Hiiskuit? Onko "Hiisi" germanilaiseen tarustoon kuuluva nimi?

7) Mitä merkitsee järven nimi " Venern " (Venejärvi). Onko se ruotsinkieltä?

8) Mitä merkitsee järven nimi " Vettern "? Onko se ruotsinkieltä? (Veltenjärvi).

9) Entä järven nimi " Melarn " = "Melajärvi", mitähän ruotsinkieltä se on?

10) Mitä merkitsee " Viisby " = "Viispyhäkkö"?

11) Mitähän Kuikkajoki (nyk. Qvickjock) merkitsee? Myönnettänee, että se on puhdasta suomea.

12) Ellei suomalaisia ollut Ruotsissa, kun gotilaiset sinne saapuivat, niin minkä alkuasukaskansan mukaan ovat saaneet Ruotsissa nimensä seuraavat paikannimet: Finn-Marken, Finnveden, Finnåker, Finnerödja, Finnspång, Finnsta, Finnstaholm y.m., y.m. — Viidennellätoista sataluvulla muuan latinalainen vielä kutsui Smålannin asukkaita nimellä: " Finnaithae ".

Erään toisen "kielimestarin", prof. T.E. Karsten'in mielipiteen mukaan merkitsee sana Finne (suomalainen) jotakin "kulkemista" ja "löytämistä", "germanilaisesta sanasta finna" (löytää), mutta…

Sanottu professori kuvittelee myös muinais-saksalaisia sanoja "funden — fundan — fundian" j.n.e., mikä hänelle voi olla "ge-fundenes Fressen", mutta ken haki peltoja, uudismaita tahi teitä erämaassa, sai hakea — löytämättä! Ei tosiaan suomalainen ole ruotsalaista nimeään "Finne" saanut siitä, että hän olisi löytänyt (finna, funnit) valmiita peltoja, uudismaita ja teitä. Kyllä suomalainen sai ne itse raivata ja rakentaa Fennoskandian erämaihin.

Mutta se, joka etsi kenet hän nielisi, se oli germani. Ja kun hän löysi suomalaisen pellon, uudismaan ja tien, niin syntyivät nimet Finnåker (suomalaispelto) — Finnrödja (suomal. uudismaa) ja Finnspång (suomalaistie eli -polku).

Mikä näiden nimenä oli suomalaisten siellä asuessa, ei enää tiedetä.

Myöskin Englannissa ja Irlannissa, jossa "Fingal" aikanaan eli, on paljon sellaisia Finn-nimiä, kuten: Finriver, Finton, Fintuna, Fintown y.m. Irlannin keltiläiset kutsuvat kieltään vielä tänäkin päivänä nimellä "Fenisch", mikä siis kielimiehen, prof. Karstenin, mielestä merkitsee, että he ovat "etsineet" ja löytäneet (funnit) itselleen kielen — arvatenkin ilmasta.

Hra T.E. Karstenin laatima, nimeä "Finne" (suomalainen) koskeva kyhäelmä on sikäli — hänen itsensä kaiketi arvaamatta — leikkisä, etten saata olla huvittamatta sillä lukijaa. Julkaisen tässä näytteen hänen selitysyrityksestään. Hän kirjoittaa m.m.:

"Lukuisain ruotsalaisten paikannimien joukossa on nimi Finland merkillisimpiä. Se on muodostunut kansannimestä 'finnar' (suomalaiset), kuten esim. nimet Svealand ja Sverige (Ruotsi) sisältävät kansannimen Svear (ruotsalaiset). Jo roomalainen Tacitus mainitsi historiassa suomalaiset noin 100 vuotta Kristuksen syntymän jälkeen. Hän kutsui heitä nimellä 'Fenni'. Mutta kreikkalainen maantieteilijä, Ptolemaeus, käyttää jo 100 vuotta myöhemmin nykyäänkin käytettyä nimeä 'Finni', jossa e kirjain sanan ensi tavussa on muuttunut i:ksi. Sana 'Finne' on meidän aikanamme pohjoismainen ja germanilainen nimitys sille, mikä suomeksi on 'suomalainen'. Professori O.T. Hultmanin vuonna 1896 antaman selityksen mukaan, joka nyttemmin lienee yleisesti hyväksytty, on tällä nimityksellä yhteistä sangen laajalle levinneen germanilaisen sanaryhmän kanssa, m.m. muinaissaksalaisten 'fendo' (kävelijä) ja 'funden' (etsiä) sanain kanssa, sekä muinaissaksilaisen 'fundon' (koettaa saavuttaa) ja muinaisenglantilaisen sanan 'fundian' (mennä, kiiruhtaa, saavuttaa y.m.) kanssa. Mutta erittäinkin on sillä yhteisyyttä yleisgermanilaisen sanan 'finna', saksalaisen 'finden', kanssa, mikä alkujaan merkitsee 'käydä ja etsiä'. Nimi 'finne' ei kuitenkaan ole välitön johto sanasta finna, vaan sen täytyy, kuten sen muoto ilmaisee, olla syntynyt jo germanilaisesta alkukielestä. Alkuperäisen merkityksensä johdosta soveltuu tämä nimitys erittäin hyvin paimentolaiskansalle, niin alkuperäisellä asteella oleville ihmisille, että he elävät siitä, mitä he kulkiessaan löytävät, eli n.s. 'kokoojille' ja 'muuttajille', kuten jotkut uudemmat tutkijat ovat tahtoneet heitä nimittää. Nimitys 'Finnar' ei siis tarkoita vakinaisia maanviljelijöitä tahi paimentolaiskansaa, vaan kuljeksivia metsästäjiä tahi kalastajia…"

Hiljentäkää jo vauhtia, hyvä herra Karsten!

Elleivät suomalaiset tunteneet maanviljelystä, niin mistä on sitten tullut Ruotsiin nimi " Finnåker " ja mistä on tullut Kalevalaan kertomus Sampsa Pellervoisesta? Kun suomalaiset, maata viljelläkseen, ensin polttivat kasken, on sanasta poltto tullut sana pelto, josta ruotsalaiset ovat saaneet sanan felt, sillä p muuttuu helposti kielissä f kirjaimeksi (mutta f ei muutu p:ksi). Esim. Parsistan nimestä sittemmin Farsistan. — Ja sitäpaitsi oli pelto muinaissaksankielessä vielä Feldo,[60] mutta poltto on sama kuin pelto ja poltto sanasta on myös syntynyt slaavilaisten polje. — Näin ollen ovat, päinvastoin kuin hra Karsten kuvittelee, sekä germanit että slaavit saaneet peltonsa (maanviljelystaidon) suomalaisilta.

Siten käsitteet siirtyvät. Ensin poltetaan kaskea, siitä tulee pelto ja lopuksi pellolla syntyy bellum, kenttätaistelu, sota, kun "rodut" eivät enää tunne toisiaan.

Edelleen kertoo hra Karsten:

"Mutta kansannimen 'finne' ohella esiintyy sekä Ruotsissa, Norjassa että Tanskassa jo muinaisaikoina henkilönimenä 'Finn', myöskin yhdyssanoissa, kuten Finnvid ja Dagfinn, ja tämä muinaispohjoinen henkilönimi on säilynyt sukunimessä Finne, jota tavataan sekä Ruotsissa että Suomessa, jopa talonniminä maaseuduillakin. Ennen luultiin, että näillä nimillä oli yhteyttä kansannimen, Finne, kanssa. Mutta kun on vaikeata käsittää miksikä muinoin niin halveksittuja (!) lappalaisia ja suomalaisia olisi paljoa useammin kuin svealaisia ja tanskalaisia kunnioitettu nimenannon kautta, niin tämä vanha käsitys, lausuu ruotsalainen kielentutkija Noreen, voinee tuskin olla oikea. Ja nyttemmin on tuo vanha käsitys näistä finn-nimistä tarpeetonkin. Uudempi (!) paikannimien tutkimus Ruotsissa on nimittäin saattanut uskottavaksi, että vielä niinkin myöhään kuin viikinkiajan alussa (noin v. 700 j.Kr.) myös ruotsalaisten joukossa Ruotsissa oli n.s. 'muuttelijoita', ihmisiä, jotka eivät vielä olleet asettuneet vakinaisiin asuinpaikkoihin. Näitä paimentolaisia käsittivät (!) heidän vakinaisilla asuinsijoilla olevat naapurinsa suomalaisiksi (finnar), sanan varsinaisessa merkityksessä ja nimittivätkin heitä siten. Nimitys finne tuli sittemmin, kuten monet muutkin vanhat ruotsalaiset sukunimet, etunimeksi. Vertaa: Karl, Jarl, Knut, Sven y.m. — Vanhimmassa sukunimimuodossaan sisältyy sana finne, prof. Noreenin mukaan, myös muutamiin paikannimiin Ruotsissa, esim. Finnveden, Smålannissa, aijemmin Finnheden, jonka asukkaita latinalainen kirjailija Jordanes (500-luvulla) kutsuu Finnaithae. Tämän nimen ei siis enää voida katsoa todistavan Smålannissa muinaisina aikoina olleen suomalaista asutusta.

"Mutta jos vielä viikinkiajan alussa, noin v. 700-800 e.Kr., Ruotsissa oli n.k. 'finnar' ruotsalaista sukua, niin on luonnollista, että ne 'finnar' (suomalaiset) meidän maassamme, joista islantilaiset sadut niin paljon puhuivat, eivät nekään aina kuuluneet suomalaiseen kansanheimoon.

" Näillä Suomen 'Finnar'-ihmisillä tarkoitettiin epäilemättä sangen usein maamme silloisia ruotsalaisia …"

Tämä on tosiaankin niin nerokasta ja "tieteellistä", ettei tiedä onko tarkoitettu leikkiä vaiko totta. Tällä tavalla voi "todistaa" aivan mitä tahansa ja parhaiten sellaista, joka ilmeisesti on totuuden vastaista.

Johtopäätökset ovat sangen hauskoja! Ehkäpä Eerikki pyhä ja Henrikki-piispa olivatkin Ruotsinmaan "Finnar"-heimoon kuuluvia, jotka "kulkivat" ja "hakivat" kenenkä he nielisivät. Ehkäpä suomalainen Lalli Suomessa oikeastaan olikin sen ajan "ruotsalainen viikinki", jonka nimenä olisi pitänyt olla Dagfinn (dag = päivä), koskapa hän eräänä päivänä löysi Henrikki-piispan reestä jäällä ja löi kuoliaaksi tämän "muuttajan", josta ei jäänyt jälelle muuta kuin ruumis, joka kuljetettiin Turun tuomiokirkkoon.

Eiköhän olisi syytä antaa professori Karstenin kirjoittaa uudelleen Pohjoismaiden historia. Johonkinhan "ruotsalaisen sivistysrahaston" miljoona-markkaset ovat käytettävät. Olisihan sekin sivistystehtävä: kääntää nurin Pohjoismaiden historia.

Mitähän nuo "muinoin niin halveksitut suomalaiset" ovatkaan tehneet?

Wilhelm Thomsen ottaa heiltä heidän kielensä; Suomen yliopiston Kalevalan edustaja pyrkii heiltä ottamaan Kalevalan; ja T.E. Karsten ottaa heiltä paikannimet ja heidän oman nimensäkin. — Lopuksi kaiketi todistetaan, ettei suomalaisia ole olemassa, eikä ole koskaan ollutkaan — muualla kuin helsinkiläisen "kansanpuolueen" pelästyneessä mielikuvituksessa…

Herra Karstenin todistustapa muistuttaa autuaasti nukkuneen O. Rudbeck'in todistusta siitä, että Aatami todella oli tehty maan tomusta:

Aatami, nuori mies, Hän seisoi tomussa — Siis ol' hän — tomua.[61]

Tästäpä muistuu mieleen, että ruotsalaiset eivät ole ruutia keksineet. Mutta he eivät ole keksineet tomuakaan, — damm -sanaa. Sillä saksalaisten tomu on Staub.

Damm-sanan ovat ruotsalaiset, kuten ennen mainittu saksalainen tiedemies Jakob Grimm sanoo, "deriveranneet" (johtaneet) itselleen suomalaisesta tamppu-jauhosta.

Tamppu johtuu sanasta tammipuu, jonka terhoista suomalaiset muinoin tekivät hätäjauhoja. — Tammipuu = tam'puu = tamppu'-jauhoja.

Sellaista oppivat he tammenterhoista tekemään silloin, kun he vielä oleskelivat Keski-Europassa ja Ruotsin eteläosissa. Kun heidät sitten työnnettiin tänne Pohjolaan, oppivat he täällä tekemään hätäleipää petäjän sisäkuoresta, mutta entinen nimi, "tamppu-jauhot", pysyi sellaisenaan. Tästä tamppu-sanasta muodostui sitten Ruotsissa sana damm merkitsemään tomua.

Suomalainen " tomu "-sana on toista juurta. Samaa juurta on tomahdus. Kun tomahdus yhtyy hakkaus -sanaan, saadaan Amerikan "intiaanien" kuuluisa sotakirves: Tomah-hauk'. — Syvällä tammen juuret!

Muinaistiede ei vielä ole verrannut Amerikan alkuasukkaitten kivikirveitä — esim. British Museum'issa Lontoossa — muinaissuomalaisten kivikirveisiin. Kunhan se tapahtuu, saavat ehkä jonkun verran valaistusta kaikki epäilijätkin ja tulevat huomaamaan mikä kansa oikeastaan on vanhin maailmassa.

Mutta niitä aikoja odotellessamme saatamme taas luoda silmämme meidän pikku-piiperoisiimme täällä ja heidän epätoivoiseen taisteluunsa maan, mutta erittäinkin Pohjolan maan henkivoimaa vastaan.

Muinaistutkimuksesta kirjoittaa hra C.A. Nordman "Svenskt i Finland" teoksessa m.m. seuraavaa:

"Mutta, eittää ehkä joku, mitä muinaistutkimus tietää itse kansasta? Se voi tosin todistaa, että samoja muinaisesineiden muotoja tavataan täällä kuin Ruotsissakin; se voi osottaa hautarakenteiden ja taiteen yhteisyyttä tahi erilaisuutta eri maissa. Mutta tämä ei riitä. Yhtäläisyydet voivat riippua paljosta muustakin kuin rotu- ja heimoyhteydestä, esim. kaupasta, sivistysvaikuttimista tahi sattumuksesta. Ei voida väittää, että jonkun erityisen hautamuodon tuntisi ainoastaan yksi kansa, tahi että joku erikoismuotoinen ase olisi ominainen ainoastaan jollekin erikoiselle kansalle. Ei, muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä. Pikemmin näyttää päästävän päämäärään antropologian[62] avulla. Se antaa meille tietoja itse ihmisistä, siitä rodusta, johon he kuuluvat. Antropologia ei kuitenkaan ole täysin luotettava apukeino. Muuan esimerkki: venäläisissä muinaishaudoissa esiintyvän pitkäkalloisen ihmisrodun väittävät muutamat tutkijat suomalaiseksi, toiset taasen germanilaiseksi! Ja mitä erikoisesti meihin tulee, on meidän otettava huomioon surkea antropologisten ainesten puute. Suomen kivi- ja pronssikaudelta on jälellä tuskin mitään, ja se, mitä rautakaudelta on löydetty, on sangen köyhää.

" Mutta muinaistutkimus tosiaan antaa meille arvokkaita tietoja. Tosin ei yksityisistä aseista tahi työaseitten muodosta, eikä samanlaisten hautamuotojen tahi koristemuotojen esiintymisestä eri maissa voida päätellä, että niissä olisi asunut samaa kansaa, mutta jos tavataan useita samanlaisia muotoja, jos sivistys-, maantieteelliset ja muut olosuhteet viittaavat kansojen yhteisyyteen, silloin voidaan tehdä johtopäätöksiä. Harvoin sattuu niin onnellisesti; harvoin voidaan täydellä varmuudella tehdä väitöksiä. Mutta mitä Suomeen tulee, ovat muinaistutkijat lausuneet ajatuksensa sangen suurella varmuudella muutamista aikakausista; toisista taasen aivan varmasti. Yksimielisyyteen ei kaikissa kohdissa vielä ole päästy, mutta useissa. Ja muinaistutkimuksen tuloksia kannattavat myöskin kielimiehet, jotka omalta kannaltaan ovat asiata käsitelleet."

Tämäpä kuulostaa toisin paikoin oikein järkevältä, mutta toisin paikoin on ajatusten sotku tuottanut — sanasotkua.

Voidaanko muinaistutkimukselta odottaa jotakin, vai eikö voida odottaa mitään? Herra C.A. Nordman on kuin muinaisajan orakeli eli ennustaja. Hän vastaa samaan kysymykseen sekä kieltävästi että myöntävästi. Ensiksi hän sanoo: " Ei, muinaistutkimuksella ei pitkälle päästä ". Vähän sen jälkeen hän kääntää viittansa tuulen mukaan ja sanoo: " Muinaistutkimus sen sijaan antaa meille arvokkaita tietoja."

Mitenkä on tällainen kaksinaamaisuus selitettävissä? — Ellei ole painovirhettä tullut paperille, niin on se päässä.

Mutta ehkäpä asia onkin ymmärrettävä näin:

Muinaistutkimuksella, joka on osottanut, että suomalaisia on asunut sekä Suomessa että Ruotsissa ennen germaneja, " ei pitkälle päästä ". Tahi selvemmin sanoen: sellaiset tunnetut tiedemiehet kuin professorit G. Kossinna ja O. Almgren saavat mennä hiiteen! Sen sijaan meidän "finländariemme" pikkumuinaistutkimus, joka koettaa vääntää teorian ja tieteen totuudet ylösalaisin, on se muinaistutkimus, " joka tosiaan antaa meille arvokkaita tietoja ".

Tällainen päätteleminen tuntuu ikävältä, mutta nähtävästi on hra Nordmanin tarkoitus ollut sellainen, sillä T.E. Karstenin lausunnosta teoksesta " Ruotsalaisten asutukset Suomessa " ("Svenskarnas bosättningar i Finland") käy selville, että helsinkiläisen kansanpuolueen johtavissa piireissä on päätetty antaa korvapuusti totuudelle, silloinkin kun se tulee Saksasta ja itse Ruotsistakin.

T.E. Karsten lausuu nimittäin — vaikka hänellä, kuten seuraavissa teokseni vihkoissa tulen näyttämään, ei ole aavistustakaan muinaistutkimuksesta — seuraavaa:

" Kaikkein uusimpiin, saksalaisen G. Kossinnan, ruotsinmaalaisen O. Almgrenin ja suomalaisen J. Ailion muinaistutkimuksellisiin päätelmiin, että suomalaisia oli muuttanut Suomeen jo kivikaudella, ei toistaiseksi oikeastaan voi panna huomiota ".

Siten siitä päästään! Aitosaksalainen professori Kossinna saapi aitoruotsinmaalaisen professori Almgrenin kanssa mennä — nukkumaan, sillä "outo" professori Karsten, Helsingistä, on sanonut, " ettei heidän tutkimuksiinsa toistaiseksi oikeastaan voi panna huomiota ".

No, miksikä? Siksi, että jotkut kieliniekat ovat keksineet väitteen, että "suomalaisiin olisivat ennen Kristuksen syntymää (!) kauvan ja väkevästi (!) kielellisesti vaikuttaneet Itämeren rannoilla asuvat liettualais-lättiläiset kansat."

Suomen kansaparka! Eiköhän kohta väitetä itse paholaisenkin väkevästi vaikuttaneen suomenkieleen. Suomen yliopistossa ainakin on merkkejä sellaisista juonitteluista.

Mitenkä kieleemme olisivat voineet vaikuttaa liettualais-lättiläiset kansat, jotka aikanaan itse olivat suomalaisia, niin suomalaisia, että tasangolla, letto eli lättö, asuvina saivat siitä suomalaisen nimensäkin! Vastaisuudessa vielä palaan tähänkin asiaan.

Se kiukku, jolla kaikenlaiset "kielimiehet" ovat ryhtyneet vastustamaan muinaistieteen tuloksia (Kossinnaa, Almgrenia ja Ailiota), osottaa, että on käymässä taistelu elämästä ja kuolemasta. Sillä totuuden kokonaisuudessaan astuessa esiin, lankeavat "kielimiehemme" kumoon ja heidän lankeemuksensa on suuri, — niin suuri, että he tulevat vetämään samaan lankeemukseen koko "filologiansa" ja kaikki Thomsenin lainausteoriat.

Tämä tapahtuma, jahka se kerran tulee, ei ole iloinen tapaus niille, jotka ovat kielten professoreja Suomen yliopistossa.

C.A. Nordmaninkin täytyy myöntää, että: " nyttemmin useat muinaistutkijat ovat taipuvaiset olettamaan Suomessa löytyneen suomalaista asutusta jo kivikaudella, ja kielimiehetkin ovat lausuneet mielipiteitä samaan suuntaan."

Mutta kun tämä suunta nähtävästi ei ole hänen puolueensa puoluehallinnon mieleinen, on hänen pakko lisätä: " Mutta tämä on uskon asia ".

Miksikä ei — makuasia? — Jos hra Nordman luulee muinaistieteen perustuvan "uskoon", niin tunteepa hän sangen vähän tämän tieteen työtapoja. — Hän jatkaa:

"Että Suomen asukkaat myöskin nyt (pronssikaudella) olivat kahta rotua, näyttää olevan selvää; lännen ja idän vastakohta oli suuri."

Tätä vastaan en väitä; vielä tänä päivänäkin on lännen (hämäläisten), ja idän (karjalaisten) vastakohta suuri.

"Eikä voida epäillä sekä Ruotsissa että Länsi-Suomessa asuneen samaa kansaa", — sanoo hra Nordman edelleen.

En tätäkään epäile. Samaahan professorit Kossinna ja Almgren ovat todistaneet, että nimittäin länsisuomalaisia vielä silloin (pronssikaudella) asui Ruotsissa. Asuuhan niitä siellä vielä nytkin sekä Vermlannissa että Taalainmaassa!

Vastaisuudessa tulen näyttämään, että Taalainmaan asukkaat ovat germanisoituja lappalaisia, vanhaa, suurikasvuista jotunheimoa.

Näiden, Ruotsin suomalaisten keskuudessa on, kuten tunnettua, tohtori Väinö Salminen suorittanut tarkkaa ja syvää tutkimustyötä. Tähän tutkimustyöhön ja tohtori Salmisen myös Itään tehtyihin tutkimusmatkoihin palaan niin ikään seuraavissa vihkoissa.

Mutta hra C.A. Nordman jatkaa yhä:

"Kaikki viittaa länteen. Ja mitä pronssikauteen tulee, ei ole olemassa epäilystäkään siitä, kutka silloin asuivat Ruotsissa."

Tässä piilee kaksinkertainen erhetys. Ensiksikään ei pronssikaudella löytynyt Ruotsissa mitään "kansallisuutta"; ja toiseksi on prof. Montelius osottanut jo aikoja sitten, että pronssikauden kultuuri tuli Ruotsiin, ei suinkaan lännestä, vaan päinvastoin kaakosta; toisin sanoen Veikselin jokilaaksosta, jossa vielä Tacituksen aikana asui "Aestui", Estejä (virolaisia), siis suomalais-keltiläisiä kansoja.

Koko Itä-Preussissa on tänäkin päivänä viljalti supisuomalaisia paikannimiä, kuten tuonnempana tulemme osottamaan. Tässä ainoastaan muutamia esimerkkejä.

Ne, jotka mistä hinnasta tahansa koettavat selitellä muiksi joitakin fenno-keltiläisten paikannimien muuttuneita muotoja, selittelevät ja vääntelevät niitä sinne jos tännekin, saadakseen niistä germanilaisia tahi slaavilaisia.

Mutta, kuten sanottu, ovat monet Itä-Preussin paikannimet vielä nytkin puhdasta Suomea. Kukapa uskoisi löytävänsä Suomen ulkopuolella seuraavia paikannimiä: "Ohra", "Leipen", "Lahna", "Jänisken" (Jäniskenttä), "Janova" (Janovaara) ja "Quicka" (Kuikka). Kuitenkin ovat nämät paikat kaikki Itä-Preussissa.

Preussilainen nimi "Quicka" on täydellisempänä säilynyt; ruotsalaiset kun ovat tehneet nimestä "kuikkajoki" nimen "Qvick-jock'".

Jotta "oppineet" taasen eivät rupeaisi puhumaan "satunnaisista yhtäläisyyksistä", esitämme vielä joitakin paikannimiä mainituilta paikoilta:

Vehkaselkä Vehk'sel'(än joki) Nyt: Veiksel.

Epäilemättä kutsuivat muinaiset suomalaiset nykyistä Frischehaff'ia, johon Veiksel laskee, Vehkaseläksi.

Niemenjoki Nyt: Niemen-(joki)

laskee Kurische-Haff'issa olevan niemen lähelle.

Suom.: Peräkyl'(än joki) Peregile Nyt: P(e)regel.

Tällä joella on ollut toinenkin nimi: "Tapionjoki", lapinkielellä Tapiojaur, josta preussilainen nimi Tapiau on jäännös.

Sillä varmasti on preussissa aikanaan asunut myös lappalaisia ("Samelaisia"), koskapa Preussin "Haff'ien" välisen maan nimenä vieläkin on Sameland ja siellä on paikannimet Lapinen ja Laponen. — Myöskin lienee nykyinen Lablau, entinen Lapinjaur (Lapinjoki).

Nimi "Stalupönen" taasen selvästi muistuttaa lappalaista satua, jossa esiintyy jättiläinen "Stalu". — Lappalainen on myös preussilainen nimi "Porosken'" = Porokenttä.

Ikivanha on tietenkin myös sikäläinen nimi:

Ukontalo Nyt: Uk'ta' (myös Alt-Ukta).

Ettei "satunnaisuus" voi tulla kysymykseenkään, osottavat vielä esim. seuraavat Preussissa esiintyvät nimet:

Varpuhnen = Varpunen. Trahenen = Tarhanen. Koschelo = Koskelo. Mokainen = Mukainen. Voriienen = Vuoriainen. Kivitten = Kivi, Kivitten tahi kivitenho. Voitovos = Voittovastus. Zaine (joki) = Säynäsjoki. Aulavöhnen = Ouluvyönen. Kallinoven = Kallionovi (Kallionoven suu?). Traponen = Tarponen. Kulm = Kulma(järvi), kolmikulmainen järvi; Culm (Kulm) kaupunki Veikseljoen eräässä kulmakkeessa. Dargainen = Tarkkainen (tahi Tarkiainen). Kujan = Kujan(kylä). Mehlauken = Meht'laukaa. Passenheim = Passinheimo. Mällinen = Miilunen. Mulleinen = Multeinen. Mayer'(järvi) = Maajärvi.

Preussissa on vielä kymmeniä samanlaatuisia nimiä, mutta ehkäpä nämät riittävät tällä kerralla näytteeksi siitä, mitä kieltä siellä pronssikaudella puhuttiin.

Sitäpaitsi pronssikausi pohjoismaissa loppui noin v. 500 ennen Kristuksen syntymää ja viikinkien rautakausi alkaa vasta noin 700 vuotta jälkeen Kristuksen. Missähän otaksuttu "ruotsalainen" pronssikauden asutus oli näiden vuosilukujen eroituksen aikana. Tässä on 1,200 vuotta käsittävä aukko!

Tämän tuhatkunnan vuotta sivuuttaa hra Nordman olkain kohauttamisella. Hän väittää "maataviljeleväin germanien" tänä aikakautena väistyneen ilmastonmuutosta (!)

Tämä on taasen oikein moninkertainen erhetys!

Ensiksikin: viikingit eivät olleet maanviljelijöitä, vaan merirosvoja.

Toiseksi: nämät merirosvot olivat toki niin karaistut, että on alentavaa otaksua heidän pelästyneen "ilmaston muuttumista".

Kolmanneksi: ovat "finländarimme" väittäneet germanien jo kivikaudella asuneen pohjoismaissa. Tottapahan he näin ollen olisivat sen verran ilmastosuhteisiin tottuneet, etteivät he olisi säikähtäneet ilmastomuutosta myöhäisempänä aikana; ja

Neljänneksi: sellaista ilmastomuutosta siihen aikaan ei ole voitu todeta koskaan tapahtuneen. Onhan, päinvastoin, esim. tammi ennen kasvanut pohjoisempana kuin nyt.

On päivänselvää, ettei hra Nordman itsekään usko laatimaansa otaksumaan, etta muka "maataviljeleväin germanien" olisi ollut vetäydyttävä etelään päin "pohjoisemmilta ja kylmemmiltä seuduilta".

Minun täytyy sanoa hra Nordmanille Goethen sanoilla:

" Die Filologen, sie haben Dich und sich selbst betrogen " ("Kielitieteilijät ovat pettäneet sinua ja itse pettyneet").

Totuushan on se, että pronssikaudella ei germaneja vielä oltu ajateltukaan kylmän ilmanalan asukkaiksi, jotenka heidän ei myöskään tarvinnut "vetäytyä takaisin".

Herra Nordman huomaa itse aukon todistelussaan; 1,200 vuotta käsittävän aukon! Hän katkaisee sen vuoksi solmun, jota hän ei voi avata ja lausuu:

"Olkoonpa tämän asian laita miten tahansa; tosiasiana pysyy kuitenkin, että me vanhemmalla rautakaudella voimme todeta suuria muutoksia sekä mitä asutuksen leviämiseen että mitä asukkaiden kansallisuuksiin tulee."

Tästähän juuri onkin kysymys! Asukkaiden kansallisuuden muuttuminen sanottuna aikana täällä Pohjolassa oli juuri siinä, että kesti noin 1,000 vuotta ennenkuin Ruotsiin tunkeutuneet germanit saivat maahan poljetuksi ikivanhan fenno-keltisen pronssikauden kultuurin. Mutta lopuksi rauta voitti — "miehensurmaaja rauta".

Kultuuriin nähden merkitsi se taaksepäin menoa.

Ne keltiläiset ja druidiperheet,[63] jotka pääsivät hengissä, pakenivat Suomeen. Heistä ovat länsisuomalaiset lähtöisin.

Heidän tässä kolkossa maassa alkamansa elämä oli kuin Robinson Crusoen elämää: he alentuivat "tuohikultuuriin" ja köyhyyteen. Mutta lauluissaan, Kalevalassa, he vielä puhuvat pronssikauden vaskella päällystetyistä laivoista, hopeasta ja kullasta, silkistä y.m.; vieläpä helmivyöpiiskoistakin.

Kalevalan tarkkaavainen lukija huomaa helposti, että siellä kuvattu sivistys oli paljoa korkeampi kuin se raakuus, joka viikinkiaikakautena tuli "isänmaalliseksi".

Mitenkä naurettavat "kielimiestemme" puheet "ruotsinkielestä" muka kivikauden alkukielenä ovat, sitä ei ole vaikea täysin selvittää asiaan perehtymättömillekään. Sillä se selviää osapuilleen jo seuraavasta:

Ruotsinkieli on uudenaikainen sekakieli, aivan kuin englannin- ja ranskankielet. Se on kokoomus melkein kaikenlaatuisista murteista ja kielistä, kuten muinaissaksan, gotin, messogotin, tanskan ja alasaksan kielistä ja murteista.

Professori O. Montelius huomauttaakin, että Ruotsin kaupungeissa asuvien sivistyneitten kielenä suurimmalta osalta keskiaikaa oli alasaksan murre. Sen jälkeen on ruotsinkieli omaksunut noin 37,000 lainasanaa — "vierasta sanaa", kuten Ekborn sanoo — enimmäkseen munkki- ja "kyökki"-latinasta. Sitäpaitsi on se saanut joukon sanoja tietenkin myös ranskan- ja saksankielistä.

Mutta pohjakieli, alkuperäisin pohjoismainen kieli, oli fenno-keltiläinen, johon oli sekaantunut lapin- ja vironkieltä. — Tähän kieleen sekaantui sittemmin gotinkielestä sanoja; siten muodostui viikinkiajan "muinaispohjoismainen kieli". Siihen tuli lisäksi tanskalaisten linnanvoutien kieltä; sittemmin Hansa-aikakauden alasaksan murretta y.m.

Tällaisesta moninaisuudesta syntyi sitten nykyinen ruotsinkieli, joka kyllä on tavallaan kaunista ja sujuvaakin, mutta mitään varsinaista alkuperäistä, itsenäistä kieltä se ei ole.[64]

Kun lähemmin tarkastelee edellä kerrottuja "Svenskt i Finland" teoksen kirjoituksia, muistuu mieleen poikaset, jotka leikkivät vanhan shakkipelin kuvioilla. He eivät tunne kuvioitten syntyä eikä nimiä, eivätkä tiedä millaisten sääntöjen mukaan kuvioita laudalla siirretään pelin kestäessä.

Siten pitävät myös "kielimiehemme" leikkiä oman kielensä sanojen kera, useimmissa tapauksissa tietämättä mitään sanojen synnystä tahi niiden alkuperäisestä merkityksestä.

Kun ruotsia puhuva lausuu ruotsalaisen sanan hyende (pehmeä patja), niin herää hänessä heti ajatus jostakin pehmeästä, jolla voi maata, jostakin patjasta. ("Sätta hyende under lasten" — "panna synti patjalle lepäämään" — ruotsal. sananlasku).

Mutta, ikävä kyllä, ei kukaan ruotsalainen kielimies voi sanoa, miksi patja ruotsiksi on "hyende".

Dalin on sentään saanut selville, että tuon esineen nimi muinais-pohjoismaisella kielellä oli " höghindi ", mutta pitemmälle ei hänkään päässyt, kun hän ei löytänyt tietä muinaispohjoismaisesta rautakauden kielestä alkuperäiseen pohjoismaiden kieleen, eli keltiläiseen pronssikauden kieleen, jossa tuo sana oli: " höyhinä ", mikä on murre sanasta höyhentä. Ruotsalainen "ikivanha" sana "hyende" on siis vaan pieni muunnos vieläkin vanhemmasta suomalaisesta "höyhentö"-sanasta.

Täten voi "höyhentää" suuren joukon "rutiruotsalaisia" sanoja supisuomalaisiksi. Siinä on ainakin kerrassaan selvä kielitieteellinen todistus siitä, että se sivistys, minkä Ruotsiin muuttaneet viikingit saivat perinnökseen heidän hävittämältään pronssikaudelta, oli selvästi keltiläinen eli suomenkielinen.

Ei siis olekaan, kuten prof. Thomsen ja meikäläiset "thomsenilaiset" väittävät, että muka suomalaiset olisivat "lainailleet" germaneilta. Päinvastoin ovat juuri suomalaiset säilyttäneet pohjoismaiden alkuperäisen kielen ehjänä; nuoremmat heimot, germanit, komeilevat sen sijaan "lainatuilla höyhenillä ".

Sic transit gloria mundi! — Siten katoaa maailman kunnia!

Sen vuoksi onkin esim. professori T.E. Karstenin "kielitutkimus" sitä laatua, että se sopivimmin sivuutetaan niillä sanoilla, joilla hän kohtelee muinaistutkijain G. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailion täysin oikeita tutkimustuloksia, sikäli kuin ne koskevat korkeamman suomalaisen kultuurin vanhemmuutta Ruotsissa, joista hra T.E. Karsten, kuten lukija muistanee, lausui " ettei toistaiseksi siihen voida panna oikeastaan huomiota ".

Jos hra Karstenin kielellisiä kuvitteluja voitaisiin nimittää tutkimuksiksi, niin olisipa hänen tällainen, tunnetusta saksalaisesta ja ruotsinmaalaisesta tiedemiehestä antamansa lausunto — uusimman tutkimuksen alalla — suurimpia typeryyksiä.

Mutta se, joka ohjailee purttansa yksinomaan puoluehullutuksen vanavedessä, on jo joutunut niin harhaan todellisen tutkimuksen kulkuväylältä, että tyhmyys sinne, toinen tänne, ei enää mitään asiaan vaikuta.

Joskin, kuten teokseni seuraavissa vihkoissa tulen osottamaan, ruotsinkielen etymologia (sanojen johtaminen) on kielimiesten kesken sangen vähän tunnettu, niin onpa asianlaita melkein sama mitä suomenkielen sanojen syntyihin syviin tulee.

Sanotaan tosin Elias Lönnrotinkin vanhoilla päivillään lausuneen, että hän " jo vähän alkaa ymmärtää suomea ". Mitä sitten sanotaankaan henkilöistä, jotka vielä nytkin haastelevat, että suomenkielestä muka tehdään sivistyskieltä. Sivistyskieltä (!) kielestä, joka 10,000 vuotisen kehityksensä aikana, ehkä jo ikivanhassa "Kemissä" (Egyptissä), on muodostunut enimmin kehittyneeksi kieleksi, minkä ihmiskunta tässä maailmassa on voinut synnyttää.

Vasta kun fennisit, toisin sanoen suomalaiset, viimeisinä vuosituhansina ennen meidän ajanlaskuamme, jatkuvan siirtolaisuuden kautta istuttivat egyptiläisen kielensä Europan kaikille rantamille, on tämä korkeimpaan kukkaan puhjennut jättiläiskieli, kaukana alkulähteestään, hajaantunut vähitellen pieniksi sisarkieliksi ja yhä, moninaisten kansainvaellusten aikana, pirstautunut sadoiksi murteiksi. — Ainoat, jotka ovat päässeet kyllin kauvas tämän hävityksen jaloista, ovat Suomen suomalaiset. He ovat siis ainoat, jotka tuleville polville ovat voineet säilyttää tätä kallisarvoista perintöä jokseenkin puhtaana.

Sen vuoksi onkin tämä kansa, joka, laulunsa ja muinaisen suuruutensa muistot säilyttäen, on kuin jään säilyttämänä, pettua syöden, elänyt — myös kutsuttu olemaan ihmiskunnan suolana ja Herran valittuna kansana.

Sen vuoksi onkin tämä kansa, sodasta ja vuosituhansien kärsimyksistä, rutosta ja nälästä huolimatta, Korkeimman käden voimalla tullut varjelluksi perikadosta. Ja vihdoin kohotti jalo keisari sen kansakuntain joukkoon. — Europan nuorimman ja samalla kertaa vanhimman kansan! Jo ennen tätä keisaria ei profetallisia ennustuksia puuttunut. Sanoihan jo aikanaan kreivi Pietari Brahe: "Suomalainen mies, joka kotona mieluimmin makailee uunilla, tekee ulkona enemmän työtä kuin kolme muuta miestä."

Ruotsissa olivat melkein samaan aikaan sekä Rudbeck nuorempi että Svenonius panneet huomiota suomenkieleen ja verranneet sitä silloin vanhimmiksi katsottuihin, nimittäin kreikan ja heprean kieliin.

Myöskin Henrik Gabriel Porthan aavisteli maamme kielen suurta sisäistä arvoa. Mutta selvimmin ja asiallisimmin on edeltäjistämme C.A. Gottlund asiassa lausunut ajatuksensa. Hän koetti herättää sekä ruotsalaisten että tanskalaisten mielenkiintoa kieleen, jota heidän omat esi-isänsä muinoin olivat puhuneet. Hän lähetti Tukholmasta lokakuun 26 päivänä 1834 päivätyn kirjoituksen "Muinaisten kirjoitusten yhdistykselle" Köpenhaminaan ja omisti yhdistykselle kirjoituksensa: " Yritys Tacituksen suomalaisista antaman lausunnon selittämiseksi."

Kun C.Ä. Gottlundin tämä kirjoitus, jos Suomen kansa sen tuntisi, olisi omansa saattamaan hänen nimensä yhtä rakastetuksi ja kunnioitetuksi kuin Elias Lönnrotinkin, niin julkaisemme tässä nyt ainakin sen kirjoituksen, jolla hän suoraan kääntyi puheena olevan köpenhaminalaisen oppineiden seuran puoleen.

Sen teen ei ainoastaan kirjoituksen sisällyksen vuoksi, vaan myöskin velvollisuuden tunnosta niiden mielipiteitten historiallista kehitystä kohtaan, joita minäkin edustan.

Ryhtyessäni kielitutkimuksiini ja päästessäni siinä kulmakiviin, ei minulla ollut aavistustakaan siitä, että minun mielipiteeni, ainakin pääpiirteissään, oli jo vuonna 1834 lausunut mies, joka — vaikkapa hänen aikalaisensa eivät näytäkään häntä ymmärtäneen — kuitenkin näyttää perinpohjaisemmin ja syvemmin tunteneen suomenkielen sisäisen rakenteen salaisuudet kuin kukaan muu, ja joka näyttää palavammin rakastaneen Suomen suomea puhuvaa kansaa kuin yksikään nykyajan ruotsia puhuva ihminen.

Seuraavalla tavalla kirjoitti

CARL AXEL GOTTLUND:

KUNINKAALLISELLE POHJOISMAIDEN MUINAISTEN KIRJOITUSTEN YHDISTYKSELLE KÖPENHÄMINÄSSÄ.[65]

Tardi ingenii est rivulos consectari, fontes rerum non videre.

Cicero.

Kunnioittavimmin.

'Koska Seura tutkimustensa esineeksi on ottanut kaikki Pohjoismaat, ja koska ei ainoastaan Suomenmaata liene niihin luettava, vaan myös Suomen kansa muinoin on ollut vanhimpana asukkaana sekä Ruotsissa että Tanskassa ja Norjassa, niin tämän johdosta katson olevani oikeutettu toivomaan, että tämän kansan menneitten kohtalojen lähempi tutkiminen katsottaisiin ansainneeksi Seuran huomiota.

Tämän johdosta olen rohjennut omistaa Seuralle oheen liitetyn pienen teokseni, jonka lähemmän arvostelemisen täten nöyrimmästi jätän Seuran yhtä oikeudenmukaisen kuin valistuneen harkinnan varaan.

Niiden monien Seurojen joukossa, jotka aika ajoittain ovat perustautuneet Pohjoismaiden vanhimman historian tieteellisen tutkimisen edistämiseksi ja joiden toiminta on levinnyt näiden kolmen pohjoisen valtakunnan melkeinpä kaikkiin osiin, ei minun tietääkseni yksikään ole kiinnittänyt huomiotaan tähän, Pohjoismaiden historiaan nähden, yhtä alkuperäiseen kuin sen ensimäiseen edistys- ja sivistysasteeseen vaikuttaneeseen Kansanheimoon. He ovat, päinvastoin, tämän syrjäyttämisen kautta aivan kuin katkaisseet historian tutkimuksen näköpiiristä kokonaisen muinaismaailman: nimittäin koko Odinilaisen kansanvaelluksen edellä olleen ajan.[66]

Tosin on tämä aika, kuten kaikki muinaisaika, pimeä ja hämärä; mutta eipä ole sanottavasti tehtykään, jotta olisi voitu tiedon valon yhdelläkään säteellä murtaa sen hämärää. Ainoastaan syvemmin tutkimalla Suomen kansan vaiheita voidaan saavuttaa lähempää tietoa siitä ajasta — voidaan päästä ainakin johonkin otaksumiseen siitä; ja mitä siinä suhteessa voitetaan Suomen Historialle, se voitetaan myöskin Ruotsin ja Tanskan Historialle.

Seuralle ei liene aivan tuntematonta, että uusi kirjallisuus tekee nousuaan täällä Pohjolassa — kirjallisuus, joka nousee suomenkielen ohella ja jonka juuret perustuvat siihen. Tämän kielen, joka täällä Pohjoismaissa on vanhin, on kyllin kauvan täytynyt pysyä taampana kuin götiläiset kielet ja esiintyykin se nyt sen vuoksi nuorimpana sivistyskielenä Pohjolassa.

Se kirjallisuus, joka, tätä kieltä lähemmin käsiteltäessä, tulee nousemaan, sekä sen kautta, että itse kielen lähteet syvemmin tutkitaan, että myöskin suomalaisen kansallisuuden omituisten kirjallisuuslähteitten kautta, — joiden tunteminen ehkä olisi ollut tarpeellinen ennen muita — ilmenee nyt ehkä vähän myöhästyneenä; vaan kuitenkin ehkei niin myöhään, etteikö se valaisisi götiläistä muinaisuutta.

Siis minä täten tahdon kiinnittää Seuran arvoisaa huomiota suomenkieleen ja siihen hyötyyn, minkä sen viljeleminen tuottaa Pohjoismaiden vanhimman historian tutkimiselle, ja pyydän minä muutamin sanoin saada selvittää asiaa.

Itsestään rikkaana ja taipuisana, monien tekosanamuodostuksiensa ja taivutusmuotojensa vuoksi, on suomenkieli luonteeltaan yhtä runollista kuin lausunnaltaan miehekästä ja kaunissointuista: siinä heläjävät kaksoisääntiöt ja ääntiöt.

Ollen erilainen kuin kaikki muut tunnetut kielet, todistaa se sekä luonteensa että koko kieliopillisen rakenteensa kautta pitkästä ijästään, jonka aikana siihen ei sanottavasti ole vaikuttaneet myöhäisemmät ajat tahi kielet. Huomattavan alkuperäisyytensä ja harvinaisen monien omituisuuksiensa vuoksi ansaitsee se jo sellaisenaan kielentutkijain ja kielimiesten koko huomion. — Tämä olkoon sanottuna ainoastaan kielen ulkonaisista muodoista. — Mitä taasen kielen henkeen tulee, jolla tarkoitamme tässä itse ajatuksen juoksua, joka ilmenee omintakeisissa kielen rakennustavoissa, niin olisi tästäkin paljon sanomista, johon meillä nyt ei ole tilaisuutta. Tahdomme vaan huomauttaa siitä käytännöllisestä hyödystä, minkä tämän kielen lähempi tutkiminen tuottaisi Pohjoismaiden vanhemmalle historialle, että nimittäin ei ainoastaan koko suomalaisen kansallisuuden, niin sanoaksemme henkinen elämä kuvastuisi siinä, vaan voitaisiin ehkä sen kautta myös saavuttaa paljon valaistusta siihen, mikä on ollut yhteistä muitten kansain vanhimpain vaiheitten kanssa, jotka meistä nyt näyttävät niin pimeiltä. Sillä tavalla tulisi suomalaisen kirjallisuuden viljeleminen olemaan voitoksi koko Skandinavialle — jopa koko oppineelle maailmalle. Ehkä tulee tämä asia havainnollisemmaksi, kun minä esim. mainitsen, että niiden kotimaisten tarujen joukossa, mitkä, vielä vaikkapa jo ollen häviämässä, vielä heikon valkean tavoin lepattelevat Saimaan rannoilla, havaitaan ei ainoastaan jälkiä hindujen, persialaisten ja egyptiläisten vanhimmista, tarunomaisista mielipiteistä (kuten esim. että maa luotiin munasta, että vesi on kaikkeuden alkuaine y.m.), vaan myöskin useita jälkiä kreikkalaisten taruista (esim. tarut Kronoksesta, Prometheuksesta y.m.), mitkä tarut kuitenkin meillä näyttävät olevan niin perisuomalaiset, niin kansalliset ja syntyynsä nähden niin alkuperäiset, että tuskin voisi aavistaa löytyvän mitään yhteistä näissä kansallisuuksissa vallinneitten aatteiden ja käsitteiden kesken. Jos, vertaillessa tällaisia runollisia ja teosofisia kansanrunoja, on katsottava vanhimmiksi ja siis alkuperäisiksi ne, jotka muotonsa puolesta ovat puhtaimmat eli joissa, toisin sanoen, vähimmin esiintyy tuota kummallista, luonnotonta ja mahdotonta, mikä osottautuu myöhempinä aikoina tehdyiksi lisäyksiksi — jotta en tässä puhuisikaan kaikesta siitä sopimattomasta ja rivosta, mikä osittain rumentaa roomalaisten ja kreikkalaisten mielikuvittelut ja josta ei suomalaisten runoudessa havaita merkkejäkään — niin emmepä hetkeäkään epäilisi kenelle me tässä tapauksessa antaisimme etusijan ja minkä me katsoisimme alkuperäiseksi; varsinkin koska kreikkalaisten ja roomalaisten omien todistusten mukaan sekä tieteiden valo että tuo salaperäinen taruoppi alkuperältään oli skyytiläinen, mihinkä myös sen itämainen komea ja kuvannollinen laatu vieläkin näyttää viittaavan.

Vieläkin mielenkiintoisempiin tuloksiin ehkä päästäisiin, jos lähemmin tutkittaessa vanhoihin suomalaisiin sananlaskuihin sovitettuja viisauslauseita, jotka, kuten Salamonin sananlaskut ja Thaleksen y.m. vanhojen kreikkalaisten viisaussäännöt, vielä säilyttävät osittain meidän kansallisuutemme vanhimmat viisausmietteet, osittain sen maailman kaikkeutta koskevat aatteet, osittain myös sen siveellisiä ja hyväntekeväisyyttä koskevia mietelauseita, sen siveyttä, valtiokäsitettä ja taloutta koskevia sanasutkauksia, mietteitä ja elämänohjeita — jos, kuten sanottu, näissä vanhoissa kansan kesken ennustuslauseina elävissä luonnonomaisissa totuuksissa havaitaan ei ainoastaan samoja tosia ja kauniita, samoja korkeita ja yleviä ajatuksia, jotka ovat esiintyneet vanhimman klassillisen kirjallisuuden suurimpain kirjailijain kauniimpina ajatuksina; vaan jos myös näissä niin kutsutuissa suomalaisissa sananlaskuissa (joiden alkuperäisyyttä ei kaiketi kukaan epäile), toisaalta huomataan sanasta sanaan kokonaisia säkeistöjä ja säkeitä, jotka esiintyvät kreikkalaisten runoilijain ja nerojen teoksissa ja kun ne toisaalta melkein sanasta sanaan sisältävät samoja perustotuuksia, joita ovat käyttäneet Zerducht, Anaksimandros, Ksenofanes, Diogenes, Pherekydes y.m. muinaisajan ajattelijat filosofisten järjestelmäinsä rakentamiseen, niin näyttää tämä olevan jotakin muuta kuin satunnaisuutta. Kun tähän on lisättävä, minkä ei olisi pitänyt jäädä kenenkään huomaamatta, että ei ainoastaan muinais-pohjoismainen ja mesogötiläinen ynnä anglo-saksilainen runoustaito, mitä sen muotoon tulee, perustu alkuperäisesti suomalaiseen runorakenteeseen ja että nämät kansat muinoin kutsuivat runoilijoitaan suomenkielen tavan mukaan Ljodasmidir, Galdrasmidir (Runosepät) ja laulujaan "Runot" (Runor) sekä itseänsä Odinia-nimellä Runhufvudel (Pää-Runoilija), vaan myös, että nämät runot usein sisäiseen luonteeseensa nähden eivät näytä olevan muuta kuin enemmän tahi vähemmän tarkkoja käännöksiä muinaisten suomalaisten viisausopista, — ja vielä, jos me itse loitsuluvuissamme ja manauksissamme havaitsemme jälkiä korkeammasta menneisyyden kultuurista, — niin voitanee kysyä: eikö tämä kaikki ansaitse lähempää tieteellistä tutkimista? Siitä ehkä selviää mitä me olemme tarkoittaneet puhuessamme miten mielenkiintoista saattaisi Tanskalle ja Ruotsillekin olla suomalaisen kirjallisuuden käsitteleminen. Sanalla sanoen, suomenkieli (joka tähän saakka on, kuten sanotaan, seisonut nurkassa) ja samalla kertaa Suomen kansa saisivat suuremman arvon Pohjoismaiden vanhassa historiassa kuin mitä niillä ehkä tähän saakka on ollut; ja senpä pääasiallisesti olen tahtonut saattaa arvoisan Seuran huomioon.

Vielä enemmän tämä mielenkiinto ehkä kasvaisi, jos tahdottaisiin verrata suomalaisia heimoja siihen, mitä vanhat kirjailijat ovat kertoneet Skyyteistä. Mitä Skyytit olivat kreikkalaisille, olivat Jothit[67] (suomalaiset) muinaisille Goteille.[68] Molemmat kansat olivat sellaisia sadun kansoja, joista kerrottiin jos jonkinlaisia kertomuksia. Molempia herjattiin — vieraina kansallisuuksina — useimmasti vaan herjausnimillä, vaikka heitä ei asiallisesti voitukaan mistään syyttää. Päinvastoin myönnettiin, että kummallakin heistä oli hallussaan tavallista suuremmat tiedot ja viisaus, mikä, ellei heidän kielensä ja kirjallisuutensa kuuluisi menneisyyteen, varmaankin kävisi niistä selville.

Kuten näissä Skyyteissä tavataan joukko yksityisiä henkilöitä, jotka ovat tehneet itsensä tunnetuiksi kreikkalaisessa kirjallisuudessa siitäkin, että he eivät ainoastaan laatineet teoksiaan kreikankielellä, vaan vieläpä itse ottivat tahi kreikkalaiset heille antoivat kreikkalaiset nimetkin, jotta he sitä enemmän kansallistuisivat kreikkalaisiksi — samoin havaitaan myös, että monet Ruotsin suurimmista sotilaista, valtiomiehistä, runoilijoista, tiedemiehistä y.m. ovat alkujaan olleet suomalaisia, vaikka ei nyttemmin enää heidän nimistään eikä muista heistä säilyneistä tiedoista voi, paitsi erinäisissä tapauksissa, sitä päätellä.[69]

Paljon siitä, mikä skyytalaisten elintavoissa tuntui kreikkalaisista harvinaiselta ja kiinnitti heidän huomiotansa, voidaan vielä sovelluttaa suomalaisiin, puhumattakaan monesta muusta yhtä huomattavasta kuin mielenkiintoisesta seikasta, mikä oli yhteistä näille kansallisuuksille, mistä kaikesta saattaa olla syytä sanoa, että elleivät nämät kansat ole olleet sama kansa, niin ovat ne ainakin luettavat samaan kansanheimoon kuuluviksi.[70]

Mutta minä unhotan nyt näiden rivien tarkotuksen ja olen, asian innostamana, ehkä poikennut liiankin paljon asiani rajoista. Kuitenkin rohkenen toivoa, ettei Seura väärin käsittäisi näitä, vaikkapa ohimennen tehtyjä viittauksia asiassa, joka minulle on ja aina on oleva kallisarvoinen.

Erikseen käytän tässä tilaisuutta pyhittääkseni kiitollisen muiston Seuran ensimäiselle perustajalle, professori Rask'ille, jonka henkilökohtaisia ominaisuuksia ja kirjallisia ansioita minä suuresti kunnioitan, ja jonka kanssa minä sekä suullisesti että kirjallisesti olen ollut läheisissä suhteissa, ja jonka osottamasta lämpöisestä harrastuksesta meidän kieltämme kohtaan Suomen kansa kokonaisuudessaan on kiitollisuuden velassa. Hänen kohtalonsa oli sama kuin minunkin; hänen aikansa väärinkäsitti hänet, kun hän vuonna 1824 kirjoituksessaan "Oikeinkirjoitusoppi", omituista kyllä, oli omaksunut samat mielipiteet kuin minulla on, koskapa hän tanskankielen kirjoittamiseen nähden tahtoi toteuttaa saman järjestelmän, jota minä jo vuonna 1817 olin koettanut saada toimeen suomenkieleen nähden — että nimittäin kirjoituksessa olisi käytettävä kielen vielä eläviä muotoja (sellaisina kuin ne puheessa esiintyvät), eikä kuolleita tahi jo kangistuneita muotoja (jollaisia kirjoituksissa tavallisesti käytetään); perusajatus, joka — sanottakoonpa siitä mitä tahansa — aina on ja tulee olemaan oikea.

Olen alati j.n.e. C. A. Gottlund.'

* * * * *

Sellainen oli tuon huomatun miehen, C.A. Gottlundin "Kongelige Nordiske Oldskrifts-Selskab'ille" osottama kirjoitus. Ryhtyikö mainittu seura kirjoituksen johdosta mihinkään toimenpiteisiin, sitä emme tiedä. Kirjoitus oli varustettu useilla huomautuksilla, jotka osittain olivat vielä mielenkiintoisempia kuin itse kirjoitus, mutta emme tällä kertaa katso olevan syytä julkaista näitä huomautuksia. Erikseen on kuitenkin kirjoituksen lisäkkeistä mainittava, että Gottlund, osottaakseen suomenkielen taipuvaisuutta ja rikasmuotoisuutta, esittää esimerkin; sanan: Seison, josta hän muodostelee hämmästyttävän määrän eri-merkityksellisiä taivutusmuotoja, joiden joukossa tosin on useita sellaisia murremuotoja, joita ei enää käytetä. Onpa joukossa sellaisiakin, jotka tosin ovat, ainakin suurimmaksi osaksi, muodostetut kielemme lakien mukaisesti, mutta tuskin koskaan olleet käytännössä.

Kaikille suomalaisille tunnettuja muotoja, jotka eivät selitystä kaipaa, ovat sanasta seison johdetut, Gottlundin esittämät muodot:

Seisotaan eli seistään, Seisoin, Seisoelen, Seisoellaan, Seisoelin, Seisoskelen, Seisoskellaan, Seisoskentelen, Seisoskennellaan, Seisotan, Seisotetaan, Seisottelen, Seisotellaan, Seisottautan (seisotutan), Seisottautetaan (seisotutetaan), Seisottauttelen, Seisottautellaan, Seisahdan, Seisahdetaan, Seisahtain, Seisahtelen, Seisahdellaan, Seisahdun, Seisaunnun (seisautuu), Seisautan, Seisautetaan, Seisauttelen, Seisautellaan, Seisauttautan, Seisautetaan, Seisauttauttelen, Seisauttautellaan.

Gottlund sitten jatkaa edelleen muodostuksiaan, kuten:

Seisotamme, Seisottelemme, Seisautamme, Seisahtelemme, Seisauttalemme j.n.e.,

ja näyttää, että hän yhdestä ainoasta sanan vartalosta muodostaa 104 erilaista teonsanan eli verbin muotoa.

Joskaan emme voikaan hyväksyä kaikkia hänen tässä julkaisematta jätettyjä muodostelujaan, joista nykyisin monetkin katsotaan joko murteellisiksi tahi ainoastaan erilaisesta kirjoitustavasta riippuviksi, niin osottavat jo tässä julkaistut muodostelut sekä suomalaiselle itselleen että erittäinkin kielemme korkean alkuperän epäilijöille

suomenkielen korkean kehityksen.

Tämän kielen sana- ja muotorikkaudesta todistakoon myös C.A. Gottlundin seuraava lausunto:

'Vakuutamme, että yhdestä ainoasta sanasta, — sanasta: yksi, on lähtöisin — poislukemalla siitä muodostuneet yhdyssanat — 663 erikseen muodostunutta yksinkertaista sanaa, nimittäin:

94 adverbiä, 141 adjektivia, 323 substantiviä, 105 verbiä, Yhteensä 663 sanaa,

jotka kukin eri tavallaan ilmoittavat ja selittävät eri vivahduksia käsitteestä: useasta tehdä yksi (yksinkertaistuttaa, yhdistää), tahi: yhdestä tehdä monia (osittaa, lisätä); ja joiden sanain eri taivutusten lukumäärä nousee

vähän yli 41,400,

joissa ei löydy yksikään kovista vokaleista a, o, u.'

Siten lausuu C.A. Gottlund.

Lönnrotin lausunnon mukaan on suomenkielessä 120,000 perussanaa; O.M. Reuter sanoo niitä olevan 200,000, sikäli kuin ne ollenkaan ovat laskettavissa!

Olisipa hauska tietää montako perussanaa uusimmissa sekakielissämme on!

Montakohan aitoruotsalaista sanaa jää ruotsinkieleen? — jos luetaan pois lainasanat; toisin sanoen ne ruotsinkieleen tunkeutuneet 37,000 lainasanaa, mitkä Ekborn sanakirjassaan[71] sellaisiksi leimaa ja jotka todella sellaisia ovatkin.

Mutta antakaamme Gottlundin jatkaa äsken keskeyttämäämme esitystään. Hän lisää:

'Jos tähän vielä lisätään nomineissa pronominalisuffiksin lisäämisen kautta syntyneet kaksinkertaiset taivutusmuodot (minkä johdosta jokaisesta taivutussijasta syntyy kuusi uutta muotoa), niin nousee perussanasta yksi johdettujen erilaisten sanataivutusten lukumäärä

summaan 165,724,

joista kukin eri muoto on ainakin merkitysvivahdukseltaan erilainen.

Tosiaankin on jo yhden ainoan sanan hedelmällisyys ihmeteltävä, kun otetaan huomioon, että useissa kielissä itse perussanainkaan lukumäärä ei nouse näin suureksi. Ja kuitenkaan emme ole tähän lukeneet monia tähän kuuluvia karjalaisia verbimuotoja, eikä niiden johdannaisia.

Tästä kaikesta ehkä oltaisi taipuvaisia arvelemaan, että suomenkieli olisi vaikeata ja että sen oppiminen olisi milt'ei mahdotonta. Päinvastoin on se sangen helppoa. Kunhan tuntee vaan verbien taivutusohjeen ja nominien taivutusmallit, voipi taivuttaa mitä sanoja hyvänsä. Emme tunne mitään kieltä, joka siinä suhteessa olisi niin säännöllistä kuin suomenkieli, jossa on niin harvinaisen vähän poikkeuksia. Mitähän kieltä voitaisiinkaan verrata suomalaisten kieleen, mitä sen lähteitten rikkauteen ja kielen uusiin lähteisiin tulee?

Arabiankielikään, jota pidetään rikkaimpana itämaisista kielistä, ei ole tähän vähintäkään verrattavissa, ja jos puhutaan kreikan- ja saksankielten taipuvaisuudesta uusien käsitteiden ilmaisemiseksi, niin ei silloin vielä ole otettu selvää suomenkielestä.

Todistuksena suomenkielen ijästä on se, ettei siinä ole juuri nimeksikään — ainakin on varsin harvoja — yhdistettyjä sanoja, ellei oteta lukuun viime aikoina muodostettuja; mikä osottaa, etteivät suomalaiset tunteneet sanojen yhdistämisen taitoa (eikä tarvetta) yhdistettyjen käsitteiden ilmaisemiseksi. Kuten kiinalaisella vielä tänäkin päivänä on erikoinen yksinkertainen merkki (kirjain) jokaista sanaa varten, niin on suomalaisellakin varma sana kutakin käsitettä — myöskin yhdistyneitä käsitteitä — varten; ja siitäpä selviääkin miksikä suomenkielessä on niin paljon perussanoja ja minkä vuoksi tämän kielen myös täytyy olla peruskieli monelle muulle kielelle, eikä mikään muista kielistä muodostunut kieli.'

Tällaista lausui C.Ä. Gottlund! — Näin selvästi on siis jo vuonna 1834 lausuttu, että suomenkieli on Europan alkuperäinen kieli, kaikkien europalaisten vanhin äidinkieli. Ja miten pitkälle olemme nyt, Herran vuonna 1915, päässeet? Siihen, että tätä tutkimuksen tulosta epäilevät nekin henkilöt, joilta voisi odottaa tutkimusten laajentamista ja tulosten vahvistamista!

On omaksuttu yleiseksi mielipiteeksi, että koska pronssikauden Suomessa löydetyt esineet ovat sen aikaisten esineitten kaltaisia, joita on löydetty Ruotsissa, jossa pronssikaudella on puhuttu muka ruotsia, niin on muka ruotsia puhuttu Suomessakin niillä seuduin, missä sellaisia esineitä täällä on löydetty.

Näytämme kuitenkin tässä koristeen, niin kutsutun kierrekoristeen, joka nähtävästi esittää kokoon käärittyä lassoa[72] eli heittohihnaa, jota lappalaiset käyttävät porojaan kiinni ottaessaan. Se puhuu paremmin kuin muut sellaiset aiheet lappalais-suomalaisen muinaiskultuurin vaelluksista vanhimman pronssikauden aikana kautta Europan kaikkien maiden; ainapa Egyptistä ja vanhasta Aasiasta Perä-Pohjolaan saakka.

Tuolla Pohjolassa tätä koristetta vieläkin käytetään, kuten selviää oheen liitetystä kuvasta N:o III, hopeainen rintaneula; — sama koristeaihe näkyy eräässä Lapinlahdelta löydetyssä pronssikauden neulassa, N:o I. Ja sama koriste, melkeinpä aivan tarkalleen samanlainen, on löytynyt Ranskasta (N:o IV); sekin on pronssikaudelta.

Jos nyt samankaltaisen koristeen löytyminen samanaikuisista muinaislöydöistä on todistuksena siitä, että samaa kieltä on puhuttu kaikkialla, missä tällaisia koristuksia tavataan, niin voimme, viittaamalla kuvioissa II ja V esiintyviin kierrehihnakuvioihin, sanoa että suomalais-ugrilaista kieltä puhuttiin Sveitsissäkin pronssikaudella, sillä kukaan ei kaiketi väittäne, että päinvastoin Rammansaarella Suomessa, mistä pronssikoriste N:o II on löytynyt, olisi pronssikaudella puhuttu raeto-romanilaista eli sveitsiläisten myöhäisempää kieltä. Tästä johtuu, että samaa (suomen)kieltä puhuttiin siis myös Skandinaviassa ja Saksassa tämän varhaisemman pronssikauden aikana —; vertaa kuvioita VII ja X, johon belgialainen muunnos VIII liittyy.

Mihinkä ikänänsä katselemmekin, tapaamme saman kulmurin kaikkialla Europassa pronssikauden alussa, ennenkuin mitkään n.s. kansallisuudet olivat ehtineet syntyä ja asettua asumaan nyt mainitsemiimme maihin.

Meidän kamariviisaat muinaistutkijamme, jotka luulevat voivansa sivuuttaa sellaiset tiedemiehet kuin G. Kossinnan, O. Almgrenin ja J. Ailion, iskevät siis ilmaan, kun he tyytyvät vertaamaan esim. kuvioita X ja I toisiinsa ja siitä päättelevät, että Lapinlahdella Suomessa puhuttiin pronssikaudella — ruotsia! Jos asianlaita olisi siten, niin olisi kaiketi Mykenaissa (entisessä Troijassa, Vähässä Aasiassa) — katso kuvio IX — myös puhuttu ruotsia! Mahtaneeko professori T.E. Karsteenkaan tohtia väittää sellaista.

Sen sijaan oli Pelaskien Homeron aikainen Välimeren kultuuri, (kuviot XI ja IX), sangen läheinen esiroomalaiselle eli etruskilaiselle. Meistä onkin erittäin hauskaa saada näyttää, että samat suomalais-ugrilaiset koristeet tavataan myös Etruskien keskuudessa.

Kuvio XII on siis kaunis muinaistieteellinen lisäke parisilaisen professorin Jules Marthan kielitieteelliseen todisteluun siitä, että Etruskienkin kieli oli suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään kuuluvaa kieltä!

Kuten tunnettua, on myöskin professori Arthur Gleye Tomskissa, kahdessa kirjoituksessa " Krettscke Studien " (Kretalaisia tutkimuksia) I-II (Tomsk 1912-1914), verrannut pelaskien kretalaista viivakirjoituskieltä fennisiläiseen ja erittäinkin länsi-suomalaiseen kieleen. Huomaamme prof. Gleyen tutkimusten osottavan nerokasta tutkijasilmää näiden kielien aikaisempiin kehitysmuotoihin nähden. Kun professori Gleye nähtävästi on tullut samoihin tuloksiin kuin muutkin europalaiset kuuluisuudet, joiden lausuntoja tässä kirjassa olen julkaissut, palaamme seuraavissa vihkoissa hänen muinaiskreikkalaisuutta koskevien tutkimustensa tuloksiin.

Meidän täytyy kustannusten välttämiseksi, ikävä kyllä, jättää sillensä enempi kuvallinen todistelu, vaikka tiedämmekin, että muinaistiedettä koskeva keskustelu ilman havainnollisia välikappaleita ei ole vakuuttavaa laatua.

Mutta lukijan tulee muistaa, että meitä vastassa on koko yhdistysryhmä "Viikinkipoika ja Kumpp." Helsingissä, ja ettei meillä ole käytettävänä miljoonarahastoa, kuten totuuden vastustajilla on. Jos käytettävänämme olisi jokin rahasto, olisi meidän sangen helppo kasata kuvienkin avulla sellainen joukko kansantieteellisiä, antropologisia ja historiallis-maantieteellisiä todistuksia, että koko indogermanilainen otaksuma (hypoteessi) romahtaisi päälleen — paperikoriin.

Kun suotta on tuhlata niin paljon kirjoitus- ja painomustetta, jotta olisi voitu näyttää maamme alkuasukkaiden olleen ruotsalaisia, niin emme kuitenkaan saata olla tässä esittämättä — kuvana — erästä sellaista alkuasukasta, kuva II a.

Se on kuvattuna eräässä Suoniemeltä (Räisälästä) löydetyssä muinaisesineessä siten kuin kuva I a osottaa.

Siitä oikealle kädelle olemme piirtäneet vähän enemmän luonnonmukaisen kuvan siitä henkilöstä, jota tuntematon taiteilija muinaisessa Suoniemessä on käyttänyt mallinaan.

Kuten kuvasta käy selville, on tässä kysymys täysiverisestä lappalaisukosta, jota ei kukaan, ei parhaalla tahdollakaan, voi katsoa germaniksi tahi ruotsalaiseksi.

Näyttääksemme, ettei lappalaisten "lasso"-koristeiden yhtäläisyys Suomessa ja kaikkialla Europassa sekä Mykenessä, Vähässä Aasiassa, ole satunnainen, kuvaamme tähän vielä juuri Vähässä Aasiassa, Schliemannin Troijassa toimittamissa kaivauksissa löytyneen esineen ja kehotamme lukijaa tarkoin vertaamaan tämän esineen muotoa ja siinä ilmenevää koristeellista peruspiirrettä, kuva IV a, kuvaan III a, joka näyttää melkein kaikin puolin yhtäläisen, Lapinlahdella löydetyn pronssikauden esineen.

Onhan Suomessa löydetty esine paljoa yksinkertaisempi, mutta koristeen sekä muoto että peruspiirre on aivan sama, ja osottaa se, että esi-isämme vielä perimmässä Pohjolassakin takoivat koristeita samalla tavalla kuin heidän ammon aikaiset esi-isänsä Välimeren rantamilla olivat tehneet.

Ei kaiketi kuparipronssi-, kulta- ja aseseppä Ilmarinen suotta ollutkaan suomalaisten runouden päähenkilöitä. Agricolan kirjoituksista tiedämme, että hämäläiset pitivät Ilmarista — miehisen käsityön taitavana takojana — suuressa kunniassa, samoin kuin he kunnioittivat hänen vanhempaa veljeään, henkisen työn ja runojen seppää, Väinämöistä. Mutta näiden suurien esi-isäin laulujen oli väistyttävä paavin tieltä ja vetäydyttävä Venäjänpuolisen Karjalan synkkiin korpimaihin.

Venäläisille siis, ehkä tietämättään, on tuleva kunnia siitä, että he katoamasta ovat pelastaneet koko keltiläisen Europan suurimman ja vanhimman kansallisepoksen.

Ellei Venäjän valtaa olisi ollut, olisivat germanilaiset voudit, pyövelit ja teurastajat tunkeutuneet aina Vienanmerelle saakka. Silloinpa olisivat Europan viimeiset, keltiläisen suuruusajan muistot olleet vaan kirjoittamattomana muistona.

Kirjasessa "Svenskt i Finland" soinnuttaa C.A. Nordman, kirjoituksensa lopussa, laulua: "on eloni aaltonen vaan", seuraavasti:

"Ruotsalainen heimo Suomessa näyttää rantalaineelta. Kohisten vierii se rantaan esihistoriallisena aikana, sitten se vetäytyy rautakaudella takaisin, voittaa taasen kun ristiretkeilijäin kilvet ja kypärit välkkyvät ja jää vuosisadoiksi ylläpitämään länsimaista sivistystä Itämaissa."

Niinpä tosiaan! Meidän sivistyksemme on ollut aaltojen välissä aina siitä saakka, kun germanit esiintyivät tämän maailman näyttämölle, mutta se aikakausi, jolloin ruotsalaisten "länsimainen sivistys" on pystynyt vastustamaan meidän, vanhemman itämaisen sivistyksemme uudelleen nousua, on nyt loppumassa.

Minäkin lopetan nyt tämän ensi vihkoni siihen vakuutukseen, että "Itämaa" (Suomi) ei enää kaipaa sitä lainetta, joka "historian lasilla katsoen" on täälläkin ollut "veren ja kyynelten karvainen" ja joka kohta vaipuu takaisin — väkijuomiinsa.

Kohta nousee "Itämaasta uusi sivistysaalto, joka vierii viikinkien ja heidän louhikäärmekylvönsä ylitse. Sitenpä taasen toteutuu se totuus, joka, jos mikään, on tällä taivaankappaleella ikuinen. Sen totuuden lausuvat suomalaiset vielä tänäkin päivänä sanoilla: "idästä päivän nousu" — "Oppineille" me saman totuuden lausumme sanoilla:

EX ORIENTE LUX.

Viiteselitykset:

[1] Haaraniska = haarniska; siitä ruotsalainen: harnesk ja saksalainen: Harnisch, jotka merkitsevät samaa kuin haarniska.

[2] H-äänne vieläkin katoaa, esim. ranskankielessä; tahi muuttuu g-ääneksi, kuten venäjänkielessä. Esim.: Hanko; ranskalainen lausuu: 'Anko; venäl. kirjoittaa ja lausuu: Gange.

[3] Itä-Intialaisten vanhojen, pyhien kirjojen kieli.

[4] Tacitus = roomalainen historioitsija, noin 100 v. jälkeen Kr.

[5] Esim. suomeksi aurinko, hepreaksi aur' = valo, päivä, tuli j.n.e.

[6] Täten luuli "ruotsalainen kansanpuolue", joka asuu Helsingissä, voivansa tukahuttaa totuuden ja syvät synnyt.

[7] "Ruotsalaista Suomessa".

[8] Suomen ruotsikot.

[9] "Peloittavana lapsena" = lapsekkaan suorasukaisena.

[10] Osakkeiden korkoliput.

[11] Löytyy todistuksia siitä, että hän ainakin yritteli puhutella suomalaisia sotamiehiä 30-vuotisessa sodassa suomeksi. Miten hyvin puhe sujui, siitä ei liene tietoja. Suomeni, muist.

[12] Kirjoittaja, hra Ekholm, ei näy tietävän kiellon tarkoitusta. Tarkoitus oli saada suomalaiset työmiehet mukavasti pois. Tiedettiin etteivät he alistu, vaan ennen lähtevät. Niinkuin lähtivätkin. — Päästiin suomalaisista! (Suoment. muist.)

[13] Mitenkä esim. Turun puolen rannikkopitäjissä vielä 30-40 vuotta sitten suurissa herraskartanoissa herrat ja ruotsalaiset "pehtorit" kohtelivat alustalaistaan — se sietäisi eri teoksen. (Suoment. muist.)

[14] Suomen suurin matkustajalaiva.

[15] "Ruotsalaisen kansanpuolueen" johtomies, ent. "Nya Pressenin", nyk. "Dagens Pressin" päätoimittaja.

[16] Esim. Nurmen Pekka; siitä: Nurmén, Normén, Norrmén.

[17] Tästä ja seuraavastakin käy ilmi, ettei kirjoittaja ole huomannut — ulkomailla paljon asuneena — "kieliriidan" alkusyytä. Kieliriitahan tässä maassa syntyi siitä, ettei kansan valtavan enemmistön kielelle suotu yksinkertaisimpiakaan oikeuksia. Sivistynyt luokka vastusti — sivistystä, kansan enemmistön sivistämistä, mikä luonnollisesti voi tapahtua ainoastaan kansan enemmistön kieltä ylemmissä oppilaitoksissa käyttäen. Rumin lehti ruotsalaisen sivistyksen historiassa on epäilemättä suomenkielen yksinkertaisimman oikeuden ja suomenkielisten oppikoulujen henkeen asti vastustaminen. Kieliriita — suomalaisten puolelta — oli siis "riita" sortoa ja pimeyttä vastaan. (Suoment. muist.)

[18] Paljon on totta näissä sanoissa. Ruotsinkielen rakenne on jo jättänyt ehkä korjaamattomissa olevia, rumia jälkiä suomenkielen käyttöön. Puheessamme, kirjallisuudessamme, mutta erittäinkin virkakielessämme nuo tartunnan jäljet näkyvät. Koskahan meillä ilmestyy pätevä, lujakourainen suomenkielen "svetisismeistä" puhdistaja? Onhan jo yritetty, mutta elämän urakakseen olisi jonkun pätevän otettava tuo puhdistustyö. (Suoment. muist.)

[19] Jälempänä näemme mitenkä kirjoittaja arvelee toisenkin keisarisuvun nimen muodostuneen suomenkielestä. (Suoment. muist.)

[20] Kauvas länteenkin on suomalainen asutus ulottunut, koskapa uudempi saksalainen tutkimus väittää asukkaiden sveitsiläisten järvien päälle rakennetuissa paalukylissä olleen suomalaisia. (Suoment. muist.)

[21] Vuoksenkylä Kristianian lähellä on nyt "Voksenkol(len)".

[22] Professori, muinaistutkija, Ruotsin valtionarkiston hoitaja. (Suoment. muist.)

[23] Ruotsalainen sana gård = talo, kartano, (piha) — on siis muodostunut suomalaisesta sanasta kartano.

[24] Urala = Urainen vuoriharjanne = Ural'.

[25] Fennisein asutuksista Skandinaviassa lähemmin vastaisuudessa.

[26] Kiinna = kiinni, kiinteän muurin sulkema alue, nykyinen vanha Kiina.

[27] Suomaatar = Sumatra. — Vertaa: Ilmatar = Imatra.

[28] W-kirjainta ei tässä riimukirjoituksessa ensinkään ole — sillä v-kirjaimeksi merkitty ei sitä ole. "Germanit" ovat sen jäljennökseen lisänneet.

[29] Suomalainen nykyinen muoto: "Jalmari" on siis lähinnä alkumuotoa: Jalomeri. Eiköhän Jalomeri suomalaiselle olisikin sopivampi kuin Jalmari, jonka merkitys on ollut käsittämätön! (Suoment. muist.)

[30] Luonnonkansojen kesken olivat ihmisten nimet luonnosta otetut ja kuvasivat useinkin nimitetyn ominaisuuksia. Amerikan intiaanikertomuksista tunnemme kukin sellaisia ihmisten (päällikköjen) nimiä: "Istuvahärkä", "Kotkansilmä", "Rohkeasusi", "Ryömiväkissa" y.m. ovat tuttuja intiaanikertomuksista. Vähemmin sotaiset suomalaiset käyttivät kauniimpia nimiä, kuten Kalevalastakin käy selville. (Suoment. muist.)

[31] "Kotilinna" oli muinoin sillä saarella, jossa Kronstad'tin kaupunki nyt on. Nimi siirtyi itse saarelle, jonka nimi on vieläkin "Kotiin".

Samoin on muodostunut Mäkilinna = Mäklin, Ruusulinna = Roslin y.m. Kaikki -"liinit" sukunimissä eivät kuitenkaan ole linna-sanasta muodostuneet. (Suoment. muist.)

[32] "Nuorra (nuorena) vitsa väännettävä". Suomal. sananlasku, joka tarkoittaa lasta ja sen kasvattamista.

[33] Vanhassa saksankielessä on kuningas: "Kunink". (Suoment. huomautus).

[34] Huom.: Pallastieno, Pallastunturi, Pallas Athenae (Minerva).

[35] Sitäpaitsi on Preussin pohjoisosassa kymmeniä suomalaisia paikannimiä.

[36] Piispa Ulfvilan gotilainen raamatunkäännös.

[37] Lukijat hyvin muistanevat, että ruotsikkomme mielellään puhuvat suomalaisten olevan "mongoleja". No, mitäpä tuosta, jos niinkin olisi; eihän meidän tarvitsisi sukulaisiamme, esim. japanilaisia, niin hävetä kuin "germaneja". — Omituista vaan on ettei tieteellisesti tutkittaessa suomalaisissa havaita mongolin merkkejä nimeksikään.

[38] Esim. Europassa latinan ja etruskien kielet y.m.

[39] "Pyrenean" vuoret, ranskaksi: les Pyrennais = Pyrynnäiset. Siellä vallitsevat pyryt (ikuinen lumi).

[40] Niinpä ruotsikot oikein "tieteellisesti" ovat "todistaneet", että esim. Teerijärvi on "Terjärf", Rekipelto on "Rejpelt" y.m. hullutusta.

[41] "Häpeä sille, joka siitä pahaa ajattelee". — Englantilaisen "Sukkanauharitarikunnan" tunnuslause ja tunnuslause Englannin vaakunassa. (Suoment. muist.)

[42] Uusmaalainen ylioppilasosakunta lienee koonnut kansan suusta noin 17,000 sanaa, mutta suurin osa niistä on sellaisia, joita ymmärretään vain harvoissa seuduissa ja niitä käytetään varsin harvoin.

[43] Suomennos ei kaikin paikoin kyllin valaise tämän kansanlaulun alkuperäistä heikkoutta.

[44] Totta kaiketi! — jos tytöllä on arkullisia — rahaa!

[45] Alkuperäisessä ruotsinkielisessä sanotaan tähtien putoavan kuin korret maahan!

[46] Kalevala 44: 77-334. On syytä lukea kuvaus sieltä, — ja uudelleen lukea!

[47] "Iliadin" ja "Odysseian".

[48] Prof. Reuter kirjoitti tämän v. 1889.

[49] Suomal. Kirjallisuuden Seuran tallessa on koottuja satuja noin 20,000 kappaletta. (Suoment. muist.)

[50] Antropologia = oppi ihmisestä.

[51] Kuinkahan monet ruotsalaisiksi lukeutuvista suvuista tässä maassa todella ovat ruotsalaisia? On ihmeellistä, että niin perin harva voi näyttää sukuaan kauvemmas taaksepäin kuin sata tahi pari sataa vuotta, jolloin suvun kanta-isä oli — supisuomalainen talonpoika!

[52] Belgian muuttaminen rauniokasoiksi, "Lucitanian" upottaminen y.m., y.m. ei vielä merkitse "maailman voittamista".

[53] Mitenkähän olisi ruotsalaisten käynyt esim. Leipzigin ja Lützenin luona, Lech-virralla y.m. ilman suomalaisia? (Suoment. muist.)

[54] Kerrotaanhan Kalevalassa mitenkä esi-isäin aikana tuvan seinät olivat täynnä naulakkoja miekkoja varten ja mitenkä miekan terissä oli ihmiskalloihin iskemisistä syntyneitä pykäliä. Kyllähän siis suomalaistenkin esi-isät olivat muinaisaikoina yllin kyllin tapelleet. (Suoment. muist.)

[55] Merenlahtia Helsingin kaupungin rannikolla.

[56] Vertaa Kalevalassa: Lapin eli Pohjolan tyttö: Aino.

[57] Jäävi = jäävä; verbistä jään, jäädä. Jäävä eli jäävi, se, jonka tulee jäädä pois eli sivulle. Jäävä-sanasta tulee ruotsalainen "jäfvig".

[58] Ensimäinen, joka vertasi suomenkieltä hepreankieleen vuonna 1696.

[59] Italiassa, Rooman alkuaikoina asunut, sukupuuttoon hävinnyt kansa.

[60] Ja aikaisemmin "feltho".

[61] Tämä leikkiruno, jossa sanasutkaus riippuu ruotsiksi Adam-nimestä, on mahdoton vastaavasti suomentaa. Ruotsia taitava lukija huomaa sukkeluuden alkuperäisestä:

"Adam, den unga hjälte, Han stod i rök och dam — Ty han var Av — dam."

(Suoment. muist.)

[62] Ihmistä käsittelevä oppi.

[63] "Druidit" = muinaiskeltiläiset tietäjät eli papit. (Suomentajan muist.)

[64] On erityisesti ruotsinkieltä kuvaavaa, että siinä taistelussa, jota herrat R. v. W. ja lehtori H. Bergroth "Hufvudstadsbladetissa", numeroissa 306-311, 1915, ovat käyneet "ruotsinkielen puhdistamiseksi", vilisee heidän kirjoituksissaan niin paljon muukalaisia sanoja, että ruotsia puhuva kansanmies ei voi näitä kirjoituksia täysin ymmärtää. Näytteeksi yhdestä näistä kirjoituksista, joissa neuvotaan jättämään pois muukalaisuudet ruotsinkielestä, olen, julkisuudessa tehdyn huomautuksen johdosta, merkinnyt sanat: "differentiering", "dialekt", "substrat", "auktoritativt", "axiom", "norm", "konstruktion", "lexikalisk". — Ei näytä tosiaankaan ruotsinkieli tulevan omillaan toimeen — puhdistettunakaan. (Suoment. muist.)

[65] "Till Det Kongl. Nordiske Oldskrifts Selskab i Kjöbenhavn." — Kirjoituksen vanhaa laadintatapaa on suomennoksessa parhaan mukaan koetettu säilyttää. (Suoment. muist.)

[66] Ajan ennen v. 700 e.Kr.

[67] Jotunheimolaiset.

[68] Kota = koti = koto; siitä Göta ja Gotha ynnä Göta ja (s)kot'lantilainen Kot'tage, kotisch, (s)kotisch y.m.

[69] Vertaa: Vasara = Vasa. — Paraske, Parahe, Barahe = Brahe. — Totta = Tott. — Paarre = Sparre. — Kuuskylä = Koskul. — Saarilinna = Sarlin. — Mannerheimo — Mannerheim. — Valtalinna = Vallin, y.m.

[70] Vertaa muinaisen kreikkalaisen historian kirjoittajan Herodotoksen kertomia skyytalaisten henkilöitten sukunimiä: Leipoksain, Arpoksain. Kolaksain, Targitaon — Targitain = Tarkiain(en) y.m. — Sellaisiahan esiintyy Itä-Suomessa runsaasti vielä nytkin.

[71] Ekborn. "Främmande ord i svenska språket".

[72] Laskea, laskos, lasko, lasso.