Produced by Tapio Riikonen

JONAS DURMANIN TESTAMENTTI

Kirj.

SIGURD [Karl Josef Alfred Hedenstierna]

Suom. Eero Alpi

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

I. Erakon elämä ja viimeinen tahto.
II. Durmanin siirtola paperilla.
III. Märät jalat ja kolottava selkä.
IV. Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.
V. Hammarbossa.
VI. "Mutta ma laulelen murheistani".
VII. Ukkosenisku.
VIII. Häät Jumalan sallimuksesta.
IX. Durmanin siirtolan kuningas.
X. "Uhrautuva" nainen.
XI. Neljä vuotta.
XII. Muuan konsertti X:n kauppalassa.
XIII. Kotiin.
XIV. Remmit ja pyörät.
XV. Päämäärässä.

I.

Erakon elämä ja viimeinen tahto.

Jonas Durman oli ollut perheen surun lapsi. Vaivoin pääsi hän koulussa läpi neljä luokkaa, ja siihen hän pysähtyi kokonaan. Kauppalan huomattavammassa kauppapuodissa hän oli auttamattomasti pilannut liikemies-uransa, sanoessaan papinrouvalle isäntänsä kuullen: "No, koska rouva nyt ihan välttämättömästi tahtoo tietää, niin täytyy minun myöntää, että kyllä tämä karttuuna hiukan lähtee." Maanviljelyskoulusta, joka 1840-luvulla oli Ruotsissa kaikkien yrityksissään epäonnistuneiden herrasväen-lasten viimeinen pakopaikka, hän oli karannut.

Isä ja äiti eivät kuitenkaan kadottaneet kaikkea toivoaan Jonaksensa suhteen — harvoinhan isä ja äiti yleensä niin tekevät! —, mutta vanha kapteeni Durman kuoli, ja hänen Juliansa seurasi häntä kohta perässä, ja senjälkeen oli tuskin ketään koko mailmassa, joka olisi epäillyt Jonaksen menevän suoraa tietä suinpäin hunningolle. Oli siis parasta jättää hänet oman onnensa nojaan; muutoin saattaisi hänestä koitua vaivaa. Hänellä ei ollut yhtään veljeä eikä sisarta; kolme oli kuollut ennen vanhempain manallemenoa. Sedillä ja enoilla oli heti jotain kovin kiirettä tehtävää, kun vaan Jonas tarttui salinoven lukkoon, ja kun hän halusi jutella tätien kanssa, täytyi näiden samassa ruveta tulisella kiireellä kerimään lankaa tai rientää tarkastamaan, oliko kirsikkamarjahillo päässyt hapantumaan, ja serkut eivät koskaan tahtoneet ottaa häntä mukaansa huvitteluille. Viimein sanoikin hänelle Thure, Lovisa-tädin korea poika, kimnasisti: "Älä sinä aina laahaa meidän hännässämme! Etkö käsitä, että sinä, joka et ole mitään oppinut ja josta ei mitään tule, olet koko suvun häpeä!"

Silloin Jonas suuttui, ja täyttäessään juuri samaan aikaan 21 vuotta sekä saatuaan senvuoksi haltuunsa perintönsä lopun, mikä teki 116 riikin taaleria, 32 killinkiä ja 6 runstykkiä, lähti hän Värmlantiin ja rupesi sahantyömieheksi. Hän kitui ja säästi, osti erään kosken ja rakensi siihen huonon myllyn ja sahan, joka oli varustettu yhdellä ainoalla, tavattoman suurella terällä, ja jotka laitokset nielivät melkein neljännen osan niistä metsäntuotteista, mitkä piti "jalostaa."

Hän eleli edelleenkin hyvin säästäväisesti, mutta teki nyt, ruvettuaan omilleen, entistä enemmän työtä, ja siitä oli seurauksena, että sahaan vähitellen ilmestyi useampia teriä, ja mylly sai seulan ja ryynikoneen. Senjälkeen kun laitokseen vielä liitettiin öljytehdaskin alkoi kirkkoherra kutsua Jonasta "patruuniksi", ja Dalslannissa asuvat sukulaiset, jotka olivat saaneet tiedon Jonaksen hommista erään kauppamatkustajan kautta, lähettivät hänelle terveisensä ja muistuttivat häntä, että he aina olivat uskoneet rakkaan Kaarlon ja kalliin, unohtumattoman Julian pojan hyvin menestyvän tässä maailmassa. Jonas ei tosin sellaisia ennustuksia ollenkaan muistanut, mutta olihan aina koulu-ajalta saakka tunnettua, että hänellä oli huono muisti.

Sitten kun pieni yksiteräinen saha oli laajentunut suureksi puusepäntehtaaksi, alkoivat serkkujen lapset kirjoitella setä Jonakselle lyhyitä, kauniita uudenvuodenkirjeitä, joissa he innokkaasti tiedustelivat, eikö hän ollenkaan aikonut käydä tervehtimässä vanhaa kotiseutuaan. Ja sen perästä kun Jonas oli kieltäytynyt valtiopäivämiesehdokkuudesta ja Värmlannin sanomalehdet tiesivät häntä verotettavan vuotuisesti 15,000:sta, syntyi naapurimaakunnissa asuvissa Durmanin perheen nuorimmissa jäsenissä vastustamaton halu lähteä jalkamatkoille. Kaikkein ensin saapui muuan nuori ylioppilas, mukanaan isänsä lähettämä kirje, missä tämä muistutti siitä hellästä ystävyyssuhteesta, mikä aikaisempina vuosina oli ollut hänen ja setä Jonaksen välillä. Patruuni Durman ei koskaan nauranut ja hymyili harvoin; kaiken sellaisen oli hänestä häivyttänyt sukulaistensa puolelta häneen kohdistunut halveksuminen sekä kamppailu koskessa jäisten tukkien kanssa. Mutta nyt vetäytyi hänen leveä suunsa jonkunlaiseen hymyilyn tapaiseen, sillä tuo nuori ylioppilas oli juuri sen serkun poika, joka kerran oli julistanut hänet "suvun häpeäksi".

Jonas otti ystävällisesti vastaan tuon nuoren miehen, samoinkuin monen muun sinne saapuneen matkailijan, ja hänen uskollinen palvelijattarensa Saara valmisti heille niin pehmeät vuoteet, että he olivat vähällä tukehtua, sekä paistoi heille niin mehevät pannukaakut, etteivät he moisia olleet koskaan saaneet. He saivat onkia joella ja auliisti annettiin hevosia heidän käytettäväkseen, ja setä Jonas oli yhtä kohtelias heille heidän toivottaessaan hänelle joko hyvää-huomenta tai hyvää-yötä, vaan koskaan hän ei heidän kanssaan seurustellut, ja kun nuoret sukulaiset kyllästyivät, matkustivat he takaisin kotiinsa ja kertoivat, minkälainen eno oli, sekä että hänen sanottiin omistavan ainakin puolisen miljoonaa.

— Kunpa se vanha hölmö vaan ei menisi naimisiin! tuumailivat isä ja äiti keskenään.

— Ei, siitä voitte olla varmat.

— Eikö hän antanut sinulle mitään?

— Ei yhtään mitään. Mutta minä ajattelin, että hän oli ujo eikä kehdannut sitä tehdä, ja niin minä sanoin hänelle, että matkarahani olivat loppuneet — vain päästäkseni puhumaan hänen kanssaan raha-asioita, ymmärtäähän mamma.

— No?

— Hän kysyi, paljonko minä tarvitsin, ja minä vastasin, että 25 kruunua riittäisi. Sitten sain minä häneltä 25 kruunua, vaan en äyriäkään enempää, vaikka hänen täytyi lähettää Saaran konttoriin vaihtamaan.

Sillä tavoin ylläpidettiin sukulaisuussuhdetta muutamia vuosia. Mutta kerran kuulivat Durmanit, että hän eräänä kesänä oli käynyt synnyinseudullaan ja pystyttänyt kauniin kiven vanhempainsa haudalle, ja että hän oli oleskellut kokonaisen yön kirkkomaalla ja palannut heti senjälkeen kotiinsa jälleen. Eikä hän ollut välittänyt koko suvustaan tuon taivaallista! Silloin nousi heidän sisunsa, eikä Saaran enää senjälkeen tarvinnut pitää vierashuonetta kunnossa Durmaneja varten.

Kaksi vuotta senjälkeen Jonas Durman kuoli, ja se oli ensimäinen ilo, minkä hän suvulleen valmisti, jonka vuoksi tuota virran rannalla asunutta erakkoa saattoi hautaan suuri omaisten parvi, joiden monien iloiset ja toivehikkaat kasvot kerrassaan säteilivät mustien harsojen takaa.

Juhlallinen oli sitten se aamupäivä, jolloin ruununvouti, siihen todistetusti määrättynä, kaikkien surevien sukulaistensa läsnäollessa avasi Jonas Durmanin testamentin.

Ja pelkällä sanalla "testamentti" on yleensä sukulaisten korvissa kaksinainen merkitys. Toiselta puolen ahdistaa pelko siitä, ettei vainaja ole katsonut laillisten perijäin etuja, ja toiselta puolen taas hymisee toivon suloinen sireenilaulu jostain erikoisesta onnesta toisten laillisten kustannuksella. Mikä ääni milloinkin soi voimakkaammin, se riippuu siitä, millainen luonteenlaatu perijällä on, sekä minkälainen on ollut hänen suhteensa vainajaan tämän eläissä. Koska autuaasti nukkuneen Jonas sedän mielijohteita ei tunnettu, terottivat sekä nuoret että vanhat Durmanit sangen jännittyneinä korviaan, kun ruununvouti istuen setä Jonaan omalla vanhalla kirjoitustuolilla, huolellisesti levitti eteensä suuren paperin, yskäsi ja luki:

Testamentti.

Kuten on velvollisuus jokaisen kristillisen ja ymmärtäväisen ihmisen, jolle Kaikkivaltias on antanut omaisuuden hallittavaksi, jo terveytensä päivinä määrätä ne tarkotukset, joihin on parhainta ja viisainta käyttää varat senjälkeen, kun hän täältä pois kutsutaan, niin olen minäkin tahtonut sellaisen jaon toimittaa ollessani vielä aivan terve sekä täysissä ruumiin- ja sielunvoimissa, tietämättä, kuinka kauan minulle enää siihen tilaisuutta suodaan, jos sen nyt tekemättä jätän.

Niille, joilla mahdollisesti on halua minua määräyksieni johdosta moittia, tahdon tässä ystävällisesti huomauttaa, että kaiken sen, mikä minulla on, olen koonnut yksinomaan Jumalan ja uskollisten työmiesteni avulla, joten minulla siveellisessäkin suhteessa on täysi valta määrätä omaisuuteni käytön niinkuin itse haluan.

Tämän perusteella tahdon kiinteän ja irtaimen omaisuuteni jaettavaksi seuraavalla tavalla:

1. Minun ensimäinen ja alkuperäinen omaisuuteni, vanha, väsynyt ruumiini on, kuten kaikki muutkin, lahja Herralta, ja koska testamenttiani tahtoni mukaan ei saa avata ennenkuin maahanpanemiseni jälkeisenä päivänä, on siis selvää, että olen jättänyt rakkaitten omaisteni asiaksi haudata tomuni minne ja miten itse tahtovat. En tahdo erityisesti päästä vanhempieni viereen, sillä olen täysin varma siitä, että minä tapaan heidät toisessa maailmassa. Sen vain tahdon, ettei mitään muistokiveä minun haudalleni pystytetä. Olivathan nimittäin kaikki minun nuoruudessani yhtä mieltä siitä, että Jonas Durman ennen tai myöhemmin joutuu vaivaistaloon, ja että hänet kerran nimettömänä haudataan johonkin yhteiseen hautaan. Saakoot he siis edes jotain tyydytystä, koska muuten ovat ennustaneet väärin.

2. Irtain omaisuuteni, kuten vaatteeni, huonekaluni, liinatavarani ja kaikki, käteistä rahaa ja arvopapereita lukuunottamatta, mitä on siinä talossa, missä olen asunut, lankee uskolliselle palvelijattarelleni, hoitajattarelleni ja ystävälleni, neitsyt Saara Antintyttärelle, samalla kun tahdon lausua hänelle viimeiset sydämelliset kiitokseni. Muuten en minä nyt määrää hänelle mitään enempää, koska olen jo aikaisemmin pienellä elinkautiseläkkeellä tahtonut turvata hänen vanhuutensa päivät.

Tämän yhteydessä ja kuolemaa ajatellen tahdon ilmoittaa, että muuan Johan Karlsson niminen, nyttemmin Amerikassa oleskeleva nuorukainen, joka aikaisemmasta lapsuudestaan saakka on nauttinut hoivaa minun talossani, on, kuten huhukin tietää kertoa, jollain tavoin Saaran ja minun poika. Saara ei ole koskaan ollut minulle mitään muuta kuin uskollinen palvelijatar ja ystävä, ja lapsen löysin minä eräänä aamuna joen rannalta. Olkoon tämä rehellisen miehen ilmoitus, miehen, joka ei enää elä, ja joka ei suinkaan tahdo valhetella arkkunsa raosta, varoitus niille, jotka kevytmielisesti leikittelevät toisen maineella.

3. Vaikka omasta kokemuksestani tiedän, että nuori ihminen voi Jumalan avulla ja omin tahtoineen päästä maailmassa eteenpäin ilman perittyjä rikkauksia, jotka muuten saattavat vaikuttaa nuoren luonteeseen vahingollisestikin, en kuitenkaan ole tahtonut jättää rakkaita sukulaisiani avutta siltä varalta, että heitä kohtaa sairaus tai tositarve, jonka vuoksi olen kaikkien serkkujeni lapsille, serkkuni Arthur Durmanin leskelle sekä serkku Amalia Börjesson vainajan heikkomieliselle miehelle toimittanut sen suuruiset ja niiden ehtojen mukaan käytettävät elinkorot, kuin keltaisessa lippaassani tämän testamentin kanssa säilytetyissä kirjoissa tarkemmin mainitaan.

Sitäpaitsi saakoon filosofian kandidaatti Frans Gustaf Durman tuhat ja kaksisataa kruunua matkustaakseen etelään parantamaan kipeätä rintaansa, neiti Anna Lovisa Durman tuhat kruunua soitannollisten lahjojensa kehittämiseksi sekä lääketieteen tohtori Arvid Durman tuhat ja viisisataa kruunua siistin vaunuhevosparin hankkimiseksi itselleen — tämä viimemainittu määräys senvuoksi, ettei hän koskaan ole vaivannut minua persoonallisilla käynneillään, eikä ole minulta milloinkaan mitään pyytänyt.

Pyydän kiittää kaikkia sukulaisiani heidän minua kohtaan viimeisinä vuosina osoittamastaan ystävällisestä huomaavaisuudesta sekä annan heille kullekin luvan ottaa ylimmäisen lippaan vasemmalta puolelta valokuvani. He ovat usein minulta sellaista pyytäneet, mutta minä olen tahtonut odottaa tähän saakka.

4. Kaikki palvelijani, Saaraa lukuunottamatta, joka jo on saanut kaiken, mitä hänen tuleekin saada, nostakoot lahjapalkkion kukin palkkansa mukaan, siten, että ne, jotka ovat olleet palveluksessani vähemmän kuin viisi vuotta, saakoot vuotuisen palkkansa suuruisen summan, mikä summa kohoaa muille kymmenellä prosentilla jokaisen yhden vuoden palkasta, niiden viiden vuoden jälkeen, kun he ovat minua palvelleet.

Mitään muistorahaa tai muuta ulkonaista koristusta en ole tahtonut palvelijoilleni heidän uskollisuudestaan antaa, koska kerran itsekin kieltäydyin vastaanottamasta Vaasan ritarimerkkiä, joka minulle tarjottiin; mutta vilpittömän kiitokseni hyvästä yhteistyöstä minä heille annan, ja viimeinen toivomukseni on, että he menestyisivät mailmassa.

5. Sellaisiin yleishyödyllisiin tarkotuksiin, joita minun asemassani olevan lapsettoman miehen minun mielestäni ensi sijassa on muistettava, olen jo eläissäni luovuttanut niin paljon kuin olen tarpeelliseksi katsonut, sekä pieniä summia eri henkilöille, jotka eivät ole saapuneet testamentin avaamistilaisuuteen etujaan valvomaan, ja olen minä jättänyt niiden jakamisen ruununvouti Adolf Enemanin toimeksi, joka henkilö kaikissa suhteissa valvokoon tämän testamentin täytäntöön panoa, ja jonka toimenpiteitä vastaan ei mitään valituksia saa tehdä. Niin olkoon myös ruununvouti Enemanin huolena hyvin pian pitää kuolinpesän julkinen huutokauppa, missä myytäköön tässä yllä mainitsematta jätetty kiinteä ja irtain omaisuuteni.

Sen jälkeen kuin edellisessä pykälässä määrätty huutokauppa on pidetty ja kaikki mainitsemani summat ovat asianomaisesti jaetut, lankeaa jälelläoleva osa omaisuudestani erääseen tarkotukseen, joka, sen tahdon sanoa, on ollut minun rakkain ajatukseni koko elämäni ajan, jolloin, koskaan poikkeamatta nuoruuteni yksinkertaisista tavoista, kokosin äyrin äyrin päälle, ja moni piti minua aaveena ja sairaana.

Syynä siihen, miksi eivät ne, jotka eivät omista muuta kuin työkykynsä, saa viljellä turvettakaan Ruotsin maasta omaan laskuunsa, on minun mielestäni pääasiallisesti se, että moni maan aarteista on vielä koskemattomana metsien, soitten ja rämeitten takana, vuorien sisässä, kohisevien koskien vallassa, ja maan työkykyisimmät pojat lähtevät vieraille maille onneaan etsimään.

Myöskin luulen, että moni nuorukainen, joka olosuhteiden pakosta, omasta tai vanhempiensa turhamaisuudesta on, ilman erikoisempia siihen suuntaan viittaavia taipumuksia, joutunut lukualalle ja saa kauan turhaan odottaa palasta valtion leivästä, useastikin tahtoisi antautua harjoittamaan jotain käytännöllistä elinkeinoa, esim. maanviljelystä, joka on kaikkien elinkeinojen äiti, jos se voisi tapahtua muulla tavalla kuin rupeamalla jonkun rengiksi tai päiväpalkkalaiseksi.

Sellaisten pyrintöjen toteuttamiseen on kohdistunut koko minun yksitoikkoinen ja ilottoman elämäni työ, ja niin määräänkin, että puolet siitä omaisuudestani, joka jää jälelle, kun on tehty edellisissä pykälissä mainitut poistot, on käytettävä sellaisen maa-alueen ostamiseen, missä on paljon metsää, vesiputouksia ja soita, ja josta tarpeellinen laskuvesi virtaa, sekä joka maa ylipäätään on sellaista, että sen hedelmälliseksi saattaminen vaatii ankaraa työtä.

Niiden määräysten mukaisesti, jotka ovat tämän testamentin myöhemmin laaditussa liitteessä, on se maa jaettava kahdestakymmenestä viidestä sadan tynnyrinalan suuruisiin osiin, mikä jako on toimitettava maan laadun mukaan, ja ovat siten syntyneet maakappaleet annettava vuokralle köyhille nuorille miehille, etupäässä sellaisille, jotka haluavat vaihtaa luku-uransa käytännölliseen työskentelyyn, tai jotka pitkät ajat ovat turhaan varronneet valtion virkaa. Nämä vuokraajat valitsee hallintolautakunta, johon kuuluu viisi henkilöä, jotka valitaan siten kuin tämän testamentin liitteessä lähemmin määrätään.

Toinen puoli käyttämättömäksi jääneestä pääomasta muodostakoon rahaston, josta uudisviljelijöille annetaan lainoja rakennusten laittamiseen, karjan hankkimiseen, työkalujen ja siemenviljan ostamiseen, ja annetaan nämät lainat siten kuin liitteessä yksityiskohdissaan mainitaan.

Toivoen, että näin hankitulla maa-alueella, jota viljelijöineen nimitettäköön Durmanin siirtolaksi, — tämän nimen määrääminen on ainoa elämäni turhamaisuus —, monelle aukenee tasainen tie itsenäisyyteen, ilmoitan tämän olevan minun täydessä järjessä ja vapaasta tahdosta lausumani viimeinen, ehdoton tahtoni.

Elfvedalissa, elokuun 10 p:nä 18—.

Jonas Durman.

Ruununvouti oli lukenut tämän hitaasti ja selvällä pitkäveteisellä äänellä, kuulematta niitä heikkoja huudahduksia, joita Durmanin perilliset päästivät aina silloin tällöin.

Herrat näyttivät tavattoman vihaisilta ja naisten kasvojen eleet todistivat mitä suurinta pettymystä. Patruuni Albert Durman Elghamrasta väänsi suutuksissaan poikki lyijykynänsä ja puserti rikki hammastikkukotelonsa. Vanha neiti Hilda Durman Trollnäsistä itki, ja komea rouva Augusta Durman Skogsnäsista oli ristinyt kätensä ja tuijotti ulos ikkunasta kylmin, vihasin katsein. Toiset olivat kokoontuneet uunin viereen ja supattelivat hiljaa keskenään, kunnes kapteeni Ernst Durman Djursbysta huudahti raivostuneena: "Sosialismia ja hullutusta köyhien sukulaisten kiusaksi!"

Lopuksi kääntyivät kaikkien silmät avuttoman ja pelokkaan näköiseen nuoreen mieheen, jolla oli suuret, punaiset, oven lukkoa muistuttavat korvat ja kapealahkeiset housut, nuoreen mieheen, jolla oli rehellinen näkö ja siivo ulkomuoto sekä selvät Durmanien kasvonpiirteet, ja joka näytti hyvin tietävän, mitä varten hän oli saapuvilla.

Tämä nuori mies edusti noita kaikkia sukulaisia, joilta niin häpeällisellä tavalla oli ryöstetty kaunis omaisuus. Hän oli ylimääräinen notaario hänen kuninkaallisen majesteettinsa ja Ruotsin valtakunnan hovioikeudessa Alfred Durman. Hän heitti levollisuutta ja luottamusta herättäviä silmäyksiä setiin, täteihin ja serkkuihin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Turvautukaa vain minuun. Jos pelastus on mahdollinen, niin minä sen kyllä aikaansaan!" Ja hän työnsi päänsä kenoon, pisti toisen kätensä housuntaskuunsa ja virkkoi:

— Suvaitsetteko…?

Ruununvouti nyökkäsi.

— Pyydän tiedustella, miten testamentti on todistettu?

— Sen on tietysti todistanut kaksi esteetöntä henkilöä.

— Samalla kertaako läsnäolleina?

— Niin,

— Sitäkö tarkotusta varten kutsuttuina?

— Niin täällä sanotaan.

— Todistavatko he, että testamentti on laadittu vapaasta tahdosta ja täydessä järjessä?

— Kyllä, hra notaario.

— Ketkä ovat nuo todistajat?

— Komministeri Erik Elg ja sahalaitoksen kirjanpitäjä Karl Gran.

— "Sahalaitoksen kirjanpitäjä?" Hm! Vai niin. No, vainajan palvelijan esteettömyyttä vastaan voidaan ehkä sanoa jotain, varsinkin, jos hän vielä saa testamentissa määrätyn lahjapalkkion, joten hänelle todistuksestaan on siis hyötyä tai vahinkoa?

— Ikävä kyllä, herra notaario, mutta kirjanpitäjä Gran on erään toisen sahalaitoksen palveluksessa.

Pieni oikeusneuvosmiehen alku silmäili lattiaan ja kosketti oikean käden etusormellaan nenänpäätään. Muuan lihava, jänterä käsi laskeutui hänen olalleen.

— Eikö ole mitään mahdollisuutta, Alfred? Sinähän sait tutkinnossa korkeat arvolauseet…

— Tuskin. Näyttää siltä, mamma, kuin meidät olisi ryöstetty kaikkien sääntöjen mukaisesti!

— Mutta minä hankin lääkärintodistuksen! raivosi kapteeni. Se mieshän on ollut aivan hullu.

—- Sinä häntä ei ole pidetty täällä, virkkoi ruununvouti Eneman rauhallisesti, samalla kun hänen huulilleen ilmestyi hienoinen ivan väre.

II.

Durmanin siirtola paperilla.

Peläten, että arvoisat lukijani ovat jo ensimäisestä luvusta väsyneet, sillä Jonas Durmanin testamentti oli jokseenkin kuivasti ja yrmeästi kokoonpantu — se kun oikeastaan oli hänen ensimäinen ja viimeinen varsinainen kirjoituskokeensa tässä maailmassa — en uskalla sanasanallisesti julkaista sitä testamentin liitettä, missä olivat "Durmanin siirtolaa" koskevat lähemmät määräykset. Sitäpaitsi meidän ei ole ollenkaan tarvis kosketella niitä testamentin liitteen kohtia, jotka tarkottivat siirtolan laillista turvaamista, sillä eihän meillä ole aikomus tehdä valitusta niiden johdosta, emmekä muutenkaan tahdo tehdä testamenttia mitättömäksi. Mehän jo tunnemme itse perusajatuksen ja yhtä ja toista siirtolan järjestelystä tulemme tietämään kertomuksemme kehittyessä, joten voimme rajoittua mainitsemaan ainoastaan muutamista yksityisistä seikoista.

Siirtolan ensimäisen hallinnon muodostivat ruununvouti Eneman ja neljä muuta testamentissa nimitettyä henkilöä, jotka olivat saaneet tämän tehtävän koko elinajakseen tai siihen saakka, kun he omasta tahdostaan siitä luopuisivat. Heidän oikeutensa siirtolan jäsenten valitsemisessa oli rajaton, ja sitäpaitsi oli heidän muukin valtansa siirtolaan nähden sangen suuri; mutta rahojen käyttämisessä he olivat ankaran tarkastuksen alaiset. He saivat toimistaan kohtuullisen palkkion, vaan se ei ollut niin suuri, että kukaan pelkästään senvuoksi olisi mainittuihin tehtäviin ruvennut. Hallinnon virkamiesten valitsemisen toimitti kaksi siirtolan jäsenten edustajaa, kuninkaan käskynhaltija siinä läänissä, missä siirtola oli, sekä käräjien ja sen kunnan edustaja, jonka alueella siirtola sijaitsi. Heidän virka-aikansa oli monivuotinen ja he valitsivat itse keskuudestaan puheenjohtajan.

Siirtolan jäseneksi pyrkijältä vaadittiin kaikkein ensiksi kunniallista käytöstä; terveys ja ruumiillinen voima olivat toivottavat, vaan saivat heikommatkin henkilöt työtä, kuten vuokraajien apulaisina sekä muussa vähemmän rasittavassa toiminnassa. Etusija päästä vuokraajiksi oli niillä, jotka jättivät luku-uransa ja vakavasti tahtoivat päästä ahertamaan käytännöllisen elämän alalla.

Jokainen siirtolainen sai vapauden vuokranmaksusta kolmesta aina kymmeneen ensimäiseen vuoteen saakka, riippuen kunkin vuokramaan laadusta, vaan sensijaan pidettiin tarkasti silmällä, miten he käyttivät lainarahastosta saamansa rahat. Niillä, joilla oli jonkun verran omaa pääomaa, oli etuoikeuksia, mutta sellaiset, jotka omistivat enemmän kuin 1,000 kruunua, eivät päässeet siirtolan jäseniksi. Luonnollisesti oli siirtolan jäsenille myöskin varattu korvausta maan parantamisesta sekä heidän oikeudenomistajilleen etuoikeudet uudestaan vuokrata maa, jonka he myöskin saivat lunastaa omaisuudekseen vuokra-ajan alussa määrätyllä hinnalla. Mutta vaikka maa joutuisikin heidän omakseen, oli heillä silti edelleenkin velvollisuuksia ja oikeuksia siirtolaan nähden, kunnes tämä ehkä kokonaan hajoisi, mikä mahdollisuus myös oli säännöissä huomioonotettu, jolloin hallinto, nähtyään siirtolasta kohoutuvan kokonaisen joukon itsenäisiä maamiehiä, voisi ryhtyä samallaiseen menettelyyn jollain toisella seudulla.

Ne käsityö-alat, joiden tuotteita eniten ja välttämättömimmin tarvittiin yksinkertaisessa maalais-elämässä, tuli olla hyvin edustetut tässä siirtolassa, missä naimattomia jäseniä varten, jotka eivät olleet asettuneet täysihoitoon tovereittensa perheisiin tai perustaneet omaa taloutta, oli pidettävä yllä kaksi ruokalaa halpoine annoksineen.

Vaan Jonas Durman ei ollut tahtonut huolehtia yksinomaan sellaisten nuorten tulevaisuudesta, jotka halusivat alkaa oman, itsenäisen elämän; hän oli myöskin ajatellut niitä monia erakkoja, jotka pientä eläkettä, sukulaistensa vähäisiä avunantoja tai elämänsä varrella kokoamansa pienen omaisuuden korkoja nauttien vetäytyvät jonnekin kaupungin yliskamariin tai jollekin syrjäiselle paikkakunnalle viettämään elonsa viimeisiä aikoja, peläten joutuvansa kosketuksiin parempiosaisten kanssa, ja joiden mieliä useinkin kalvaa syvä katkeruus.

Sellaisia henkilöitä varten olivat varatut Durmanin talossa ne kaksi sivuhuonetta sekä rakennuksen päädyssä oleva sali, joissa näkyi suuri joukko siirtolan jäsenten rakennuksia varten laadittuja piirustuksia ja luonnoksia, joita Jonas Durman oli viime vuosina kokoillut siirtolan tulevan hallinnon tarpeeksi ja käytettäväksi.

Jollekin vanhalle fanjunkkarille esimerkiksi, jolla siihen aikaan oli valtiolta eläkettä noin neljä, viisisataa kruunua vuodessa, olisi ollut vaikeata asettua johonkin tavalliseen metsätorppaan, missä kaikkinainen elämännautinto olisi kokonaan häneltä kielletty. Durmanin siirtolassa sitävastoin olisi asunto, ruoka ja puut yhtä halvat kuin missä syrjäisessä torpassa tahansa, mutta siellä hänellä sitäpaitsi olisi tilaisuus seurustella sellaisten henkilöiden kanssa, joilla olisi sama sivistystaso ja samat harrastukset kuin hänellä itsellään. Hän saisi lukusalissa melkein korvauksetta käyttää sanomalehtiä ja kirjoja, jollaisia hän ei muuten olisi voinut ajatellakaan saavansa nähdä vanhoilla päivillään. Hänen ei näinollen tarvitsisi elämänsä viime päivinä kieltää itseltään kaikkea.

Myöskin oli Jonas Durman ajatellut, että siirtolassa voitaisiin valmistaa tilaa sellaisille perheille, joilla oli kovin vähäiset tulot. Elintarpeiden hinnat asetettaisiin niin halvoiksi kuin mahdollista, ja rakkaudella ja huolella järjestetyn yhteiskunnan pitäisi voida vastaanottaa sellaisen henkilön vähäisinkin työvoima, jolle olisi mahdotonta sitä itsenäisesti käyttää. Pari vanhaa kättä, jotka vielä mahdollisesti voivat liimata paperin kiinni toiseen, eivät voi maailmalla mitään ansaita, mutta Durmanin siirtolan pienessä kirjansitomossa saattaisivat ne sentään vielä työskennellä muutaman äyrin edestä päivässä.

Siellä ei kainon köyhyyden, eikä niiden monien, jotka olivat "nähneet parempia päiviä", mutta kokeneet vanhoina surua ja murhetta, tarvinnut pelätä, että heitä elämänsä iltahetkinä "katsottaisiin yli olkain". Varakkaat ihmiset eivät pääsisi Durmanin siirtolan jäsenyyteen. Mutta sellaiset henkilöt, joille elämä oli näyttänyt kovia ja ankaria puoliaan, vaan jotka kuitenkin olivat oppineet tekemään yhtä ja toista hyödyllistä, voisivat siinä siirtolassa auttaa ja tukea toisiaan. Siellä ei ketään kohdeltaisi huonosti hänen köyhyytensä tähden, eikä työstä rähjääntyneeseen asuun puettua henkilöä silmättäisi halveksivasti.

Niin oli Jonas Durman ajatellut illoilla yksin sahansa lähistöllä kuljeskellessaan ja kuunnellessaan virran kohinaa ja muistellessaan, kuinka hänen nuoren ja lämpimän sydämensä oli kerran kylmentänyt sellainen halveksiminen, mikä vielä näinäkin päivinä tulee monen ruumiillisen työn tekijän osaksi, joka on lähtenyt n.s. herrassäädystä, sekä miten hänen omat, rakkaat vanhempansa olivat elämänsä viime vuosina "köyhänä herrasväkenä" saaneet tyhjentää niin monta alennuksen kalkkia.

III.

Märät jalat ja kolottava selkä.

Aivan toisenlainen käsitys saadaan ruumiillisesta työstä ja ruumiillisen työn tekijästä silloin, kun katsellaan lakkokokouksia tai kaduilla herrasmaisesti esiintyviä työmiehiä, kuin silloin, kun nähdään voimakas työmies työhönsä innostuneena sorvin, koneen tai lastuilla peittyneen höyläpenkkinsä ääressä.

Tai seuraa minua talvipäivänä lumikinosten halki korpeen, missä sahan kiiltävät terät itsepintaisesti syöpyvät petäjän ytimeen, ja raikkaat kirveeniskut kaikuvat vuorten ja kumpujen välissä, hiki valuu raatajan poskilta, ja jäntevä koura kiinnittää köydellä rekeen metsän jättiläisen!

Tai tule pellolle aurinkoisena elokuun päivänä, kun viikate viiltää poikki keltaista viljaa, jonka siinä samassa pyöreät, ruskeat naiskäsivarret sitovat lyhteiksi ja pystyttävät kuhilaiksi, käsivarret, jotka sopivat enemmän raadantaan kuin lemmenhyväilyihin, ja elonleikkaajien jalat ja kädet liikkuvat tasaisessa tahdissa, ja täyteläiset tähkäpäät näyttävät, ikäänkuin ne tahtoisivat kuiskata: "Katsohan, minä en sittenkään ole kiittämätön, minä synnyinmaasi karu multa!"

Kuinka elämä sentään on ihana, sellainen elämä, missä joka hetki nähdään ankaran työn ja tarmokkaan tahdon tuloksia, missä vastukset kaatuvat kuin honka metsässä. Onpa lukumiesten ja virkailijoidenkin elämässä hetkiä, jolloin he tahtoisivat itselleen toisenlaisia päiviä, kun voittamattomia esteitä sattuu, varmimmatkin toiveet särkyvät, parhaimmatkin ajatukset ymmärretään väärin. Voi, mitenkä silloin tekisi mieli taistella vastustajan kanssa rinta rintaa vastaan, niinkuin metsämiehet petäjiä vastaan taistelevat, ja nämä kaatuvat sille paikalle, mihin kirveenkäyttäjä tahtoo.

Kuitenkin — kaukana olivat sellaiset ajatukset entisen filosofian ylioppilaan Arthur Brandmarkin mielestä hänen istuessaan särkyneen rekensä päällä eräällä syrjäisellä, Durmanin siirtolaan kuuluvalla korpiseudulla. Hänen ensimäiset yrityksensä olivat täysin epäonnistuneet. Jalat olivat läpimärät ja hänen oli ankara vilu. Tie oli huonoa, reki oli vierinyt päin kantoa ja särkynyt. Irrottaisiko hän nyt köyden, jättäisi kaatamansa ja rekeen sitomansa tukin siihen ja ajaisi kotiin tyhjin toimin? Se olisi kyllä ollut helpointa, mutta hänen korvissaan kaikuivat vielä renki Arvidin sanat eilisiltana, jolloin hän oli sillä tavoin saapunut kotiin: "Eihän tässä jouda muuta tekemäänkään, kuin noiden herraspoikajunkkarien kommelluksia korjaamaan. On sekin meininkiä, että heistäkin muka pitäisi koettaa saada oikeita työtätekeviä ihmisiä!"

Vanha Arvid oli yksi niistä kymmenestä työmiehestä, jotka siirtolan hallinto oli palkannut nuorille uudisviljelijöille avuksi hirsien hakkuuseen rakennettavia taloja varten, ja varmaa on, että enemmän olisi metsässä tullut työtä valmiiksi, jos Arvid ja hänen kelpo toverinsa olisivat saaneet siellä ahertaa yksinään, kuin nyt, kun heillä oli apunaan 28 nuorta Durmanin siirtolan jäsentä, jotka olivat valitut 67:stä hakijasta.

Kuului oksien kahinaa ja maata laahaavan hirrenpään narinaa sekä samassa reipas huuto:

— Eteenpäin, Arthur!

Se oli muuan toinen siirtolainen, Karl Hammar nimeltään, joka oli pudistanut pääkopastaan papilliset haaveet ja matkustanut tänne suoraan Upsalasta, sillä hänen tutkintonsa olivat aina epäonnistuneet. Hän oli kookas, reipas, kahdenkymmenenkuuden vuotias nuorukainen, jolla oli korkea, leveä otsa sekä kauniit, tumman-siniset silmät. Kasvot olivat ehkä liian pyöreät ja posket ehkä liian pulleat, mutta näytti siltä, kuin ne seikat tulisivat piankin korjatuiksi.

— No, aja eteenpäin!

— En pääse, reki on särkynyt.

— Peijakas! Vai niin. No, nouse ylös siitä, että saan katsoa! Hyvä Jumala! Eikä muuta? Sinullahan on kirves ja kädet mukana ja puuta on täällä tarpeeksi! Heitä hiiteen särkynyt välipuu ja tee sijaan uusi.

— Auta sinä minua, veli hyvä! Minä olen asunut ikäni kaupungissa, vaan sinähän olet loma-aikoina saanut isäsi maatilalla tutustua tämmöiseen maailmanlopun huvitteluun.

— Hakkaahan poikki tuo kataja, niin saamme nähdä!

Arthur Brandmark nousi surkean näköisenä. Hän oli Hammarin ikäinen, pitkä ja luiseva nuori mies, eikä niinkään heikon näköinen, vaan sattunut onnettomuus oli koskenut häneen kovin. Vilusta kangistuneena ja särmäkkäillä, sileiksi ajetuilla kasvoillaan ja terävissä, ruskeissa silmissään perin avuton ilme vetäisi hän kerran tuskallisesti mustaa tukkaansa ja lähestyi sitten katajapensasta.

— No, miten työ sujuu?

— Voi, paras veli Hammar, minun käteni ovat täynnä rakkoja, ja ne polttavat kuin tuli.

Hammar nauroi iloisesti, niin että metsä kaikui ja laittoi toverinsa reen kuntoon. Sitten hoputettiin molemmat pienet, takkukarvaiset hevoset liikkeelle ja pian oltiin perillä uudisrakennuspaikalla — toverusten alueet olivat aivan vierekkäin — ja senjälkeen ajoivat he yhdessä kotiin, sillä päivän viimeinen retki oli tehty.

"Koti", väliaikainen, missä he asuivat siksi kunnes uudet rakennukset saataisiin valmiiksi, oli yksi niistä taloista, jotka olivat ostetut siirtolan haltuun, ja joiden pinta-ala teki yhteensä 6,000 tynnyrinalaa, joka oli melkein kokonaan metsä- ja hakamaata. Sen keskitse virtasi joki, muodostaen kolme komeata putousta, jotka toistaiseksi käyttivät vain kahta väliaikaista sahaa. Kahden järven rannat olivat myös siirtolan alueella, jonka rajojen sisäpuolella oli kokonaan muuan pienempi järvi. Se sijaitsi erään vanhan herraskartanon vieressä, jonka maat yksinään käsittivät puolet koko siirtolan alueesta. Metsätöiden aikana talvella asuivat siirtolan jäsenet niissä pienissä torpissa, jotka olivat kunkin maa-aluetta lähinnä. Kokonaista seitsemän siirtolan jäsentä asusti tuossa vanhassa herraskartanossa, jota toiset kadehtien kutsuivat "linnaksi". Siellä säilytettiin myös kaikki ruokavarat ja neitsyt Malin lähetti ajomiehellä ruuan kaikkiin torppiin. Toinen seikka, mitä torpissa asujat myöskin kadehtivat, oli, että "linnassa" asujat saivat syödä oikeassa ruokasalissa pöydälle valmiiksi katettua ruokaa, kun he sitävastoin saivat kaivaa sen kylmänä esiin koreista ja laatikoista ja sitten itse lämmittää sen — jos siitä yleensä mitään tuli. Tavallisimmin syötiinkin ruoka kylmänä.

Kun uudet rakennukset oli saatu valmiiksi, tehtiin vanhat talot ja suuremmat torpat myös siirtolaisten asunnoiksi, joiden omistajien velat lainarahastoon kasvoivat suhteellisesti sen mukaan, kuinka paljon vähemmän heillä oli ollut vaivaa asuinsijan valmistamisessa itselleen. Muista vanhoista rakennuksista otettiin niin paljon aineita lisäksi kuin saatiin, ja "linnaan", joka korjailtiin uusien, maukkaiden piirustusten mukaan, sijoitettiin lukusali, kokoushuone, siirtolan suurin ruokailuhuone sekä koulu, kun sellaista alettaisiin tarvita.

Maa-alueita oli yhteensä 100 ja vuokraajia vasta 28, joskin hakijoita oli ollut kaksinkertaisesti. Mutta vanhassa linnassa oltiin hyvin tarkkoja, sillä oli tärkeätä siirtolan tulevaisuudelle, minkälainen oli sen ensimäinen miehistö, ja lukumäärä saataisiin kyllä täyteen seuraavana vuonna. Sitä vanhaa peltomaata, mikä kuului vielä vuokraamattomiin maa-alueisiin, viljelivät ensi vuonna siirtolan lainarahaston lukuun ne kymmenen apumiestä, jotka jo keväällä jättäisivät suojattinsa oman onnensa nojaan. Vilja myytiin halvalla hinnalla niille siirtolan jäsenille, joiden maa-alueilla ei ollut vanhempaa peltomaata, vaan saivat he tehdä ankaraa työtä, voimatta odottaa ensimäistä satoa ennenkuin vasta kahden vuoden päästä.

Durmanin siirtolan jäseniksi eivät päässeet laiskurit, eivätkä rappiolle joutuneet henkilöt. Ei, sinne pääsivät vain sellaiset reippaat nuoret miehet, jotka eivät jostain syystä olleet menestyneet sillä alalla, minkä ensin olivat itselleen valinneet, sekä muutamat varattomista kodeista lähteneet rahvaan pojat, jotka olivat kunnastaan saaneet hyvät suositukset. Useat heistä olivat läpikäyneet kansanopiston.

Mutta helmikuun aurinko on jo painunut metsän taa, Brandmark ja Hammar ovat saapuneet asuntoonsa, erääseen vanhaan talonpoikaistaloon, jonka toisessa päässä oli väentupa sekä toisessa keittiö ja kamari. Heidän kaksi toveriaan, Frans Johansson, ent. nimismiehen kirjuri, joka ei koskaan saanut virkamääräystä, sekä Per Lindqvist, Bolsåkran kirkonisännän poika, jonka isän kaunis talo ja koko omaisuus joutui hänen kuolemansa jälkeen velkojille, oli saapunut kotiin jo aikaisemmin ja sytyttänyt tulen, joka kutsuvasti vilkkuili ulos tuvan ikkunoista.

Vanha Arvid oli laittanut appeet kaikille neljälle hevoselle ja tarkasteli senjälkeen rekiä ja hevosien jalkoja. Hän murisi vain senvuoksi, ettei mikään ollut nurinpäin. Silloin huomasi hän Brandmarkin hevosen, ja hänen katseensa kirkastui:

— Ettekö edes heitä lointa sen selkään tällaisella pakkasella?

Se tapahtui ja senjälkeen mentiin "kamariin", joka oli seurustelu- ja ruokailuhuone, kun taas väentuvassa maattiin. Perunat, silavat, puuro ja maito nostettiin pöydälle ja niitä ahmittiin suurella ruokahalulla. Ja Brandmarkin saatua kuivat sukat jalkaansa ja voideltuaan haavoittuneita sormiaan pukinrasvalla tuntui elämä taas kevyemmältä.

Sitten istuivat kaikki takkavalkean ääreen ja pian oli rupattelu käynnissä päivän tapahtumista. Johansson, joka oli käväissyt illallisen jälkeen "linnassa", kertoi, että Lundstedt, muuan kalpea ylioppilas, oli pahasti sairastunut; hän ei ollut kestänyt tällaista rasittavaa elämää, ja kätilö arveli hänen saaneen keuhkokuumeen.

Brandmark pyhkäisi kädellään otsaansa ja kaiveli pikkusormella korvaansa. Koskahan tulee hänen vuoronsa? Hänenhän jäseniään kolotti kovasti jokikinen yö, ja monta kertaa hän oli toivonut pääsevänsä täältä kauas pois.

Bergkin oli matkustanut tiehensä, vaikka olikin saanut asua "linnassa".
"Tällaista koiranelämää en kestä", oli hän sanonut neitsyt Malinille.
Siellä ei ollut edes sikareja, joita olisi joskus voinut ratokseen
kärhetä, eikä punssia, jolla joskus olisi saattanut virkistää mieltään.

Hammarkin oli totinen, ja hänen siniset, uneksivat silmänsä tuijottivat herkeämättä tuleen. Mutta äkkiä hän kohautti voimakkaasti leveitä harteitaan ja huudahti:

— Ei, pojat, epätoivolle ei anneta valtaa. Me olemme polttaneet laivamme, ja siitä, joka nyt väistyy, tulee tuskin koskaan enää miestä tässä maailmassa. Luvatkaamme täällä Hyltassa asuvat toisillemme, ettemme ainakaan me luovu päämäärästämme kirvelevien käsien ja kolottavan selän vuoksi! Kaikkeen sitä elämässä tottuu, pojat. Meillä kotona oli muuan palvelijatar, joka oli kärsinyt hammastautia yksitoista vuotta, ja kun seppä oli vetänyt viimeisen sohlon pois hänen suustaan, sanoi hän, että tuntui oudolta ja ikävältä päästä särystä. Mitä sinä siitä tuumit, Arthur?

Pitkä Brandmark kohotti hitaasti päätään.

— Minä tässä muistelin kvartettiamme ja iltoja siellä…

— Se on nyt yhtä kirottua, kun ei voida kotiin palattua kunnollisesti sitoa hevosia! Tamma oli päässyt irti ja saanut hyvän aikaa herkutella kaurasäkillä.

Näin murisi vanha Arvid astuessaan sisään ja heittäen musertavan silmäyksen Johanssoniin.

Puolen tunnin perästä olivat Hyltassa tulet sammuksissa ja jokainen vuoteessaan. Mutta eräässä keittiön nurkassa makaa vanha Arvid. Hiljaa, hän varmaankin lukee iltarukousta! Hänen nuuskaiset, partaiset huulensa liikkuvat, ja hän ääntää:

— Jumala auttakoon niitä, joiden täytyy herrasväen-lapsista tehdä talonpoikia!

Väentuvassa kuullaan kuuden terveitten keuhkojen tasaiset hengitykset. Väsymys on tehnyt unen syväksi ja rauhalliseksi, joskin unien mielikuvat välisti vievät heistä yhden toisen kauas Durmanin siirtolan mailta.

Ainoastaan Arthur Brandmark on levoton. Hän kohoutuu hiljaa käsivartensa varaan, tarkastaa nukkuvia tovereitaan ja kuuntelee heidän hengittelyään. Sitten raapaisee hän tikulla tulta, sytyttää pienen, kurjan näköisen läkkilampun ja ottaa esiin valokuvan.

Se on tytön. Kaunis hän ei tosin koskaan ole ollut, eikä hän enää ole varsin nuorikaan. Vaan kaksi hyvää ja uskollista silmää katselevat herttaisesti matalan otsan alta, ja pieni soma nenännippu antaa koko hänen kasvoilleen sydämellisen, lämmittävän leiman. Suuret kyyneleet putoavat Arthur Brandmarkin silmistä ensin poskille ja siitä vuoteen karkealle hurstille. Hän suutelee kuvaa ja kuiskaa hiljaa:

— Sinun tähtesi, Lova, minä tahdon koettaa, ainoastaan sinun tähtesi!
Sinähän odotat?

IV.

Jonas Durmanin suunnitelma toteutuu.

Kolme vuotta oli Jonas Durman ehtinyt maata haudassa rahvaan vainajien joukossa, kun hänen rakkain ajatuksensa alkoi toteutua viljavina pellonsarkoina, kauniina huviloina, surisevina turbiineina, jymisevinä myllynkivinä ja sihisevinä höylinä.

Terveet ruumiit, tyytyväiset kasvot ja sydämen iloiset, tasaiset lyönnit todistivat, että kaikki työ tehtiin tekijän omaksi hyväksi, työ, joka valmistaisi hänelle taatun tulevaisuuden ja huolettoman vanhuuden; — juuri sellaista oli joen varrella asunut erakko uneksinut, ja nyt hänen haaveensa alkoi toteutua.

Matkailijalle oli mitä mielenkiintoisinta risteillä Durmanin siirtolan eri alueilla. Vähän matkan päässä toisistaan kohoutuivat pienet, somat talot, jotka olivat niin lähekkäin, että niiden huomasi jollain tavoin kuuluvan yhteen, vaan sentään siksi paljon toisistaan erillään, etteivät ne muodostaneet kyläryhmää, vaan näytti niistä kukin itsenäiseltä. Jokaisen rakennuksen harjalla liehui lippu, ja kunkin talon ja keittiökasvitarhan välillä oli pieni kukkaistarha. Hedelmäpuut olivat vielä nuoria, eikä niistä senvuoksi vielä saatu satoa, vaan marjapensaat olivat jo tuuheita. Muutamien rakennusten verannoilla näkyi komeita ruusuja ja siellä täällä puutarhojen taustoilla helottivat hyötymansikkain täyteläiset, punaiset hedelmät.

Pienemmissä taloissa oli kaksi huonetta ja keittiö, suuremmissa taas neljä huonetta ja keittiö alakerroksessa ja kolme huonetta ja keittiö ylikerroksessa sekä siinä tapauksessa myöskin ylhäällä pieni parveke.

Kaikilla siirtolan jäsenillä ei kuitenkaan vielä ollut varaa asua niin komeasti. Sellaisia suuria, seitsemän huoneen rakennuksia oli vain "linnan" lähistöllä, missä otaksuttiin helpommin saatavan vuokralaisia. Nämä saattoivat joka päivä pistäytyä "linnan" lukusalissa, kysyä sieltä postiaan, joka aina tuotiin sinne, rupatella siellä toistensa tai siirtolan jäsenten kanssa, jotka muuten kävivät siellä hyvin ahkerasti. Vuokraajiksi ilmestyikin useita "erakkoja", jotka eivät tahtoneet perustaa omaa taloutta, vaan käyttivät hyväkseen "linnan" halpaa ruokalaa.

Pienemmät, kaksi huonetta ja keittiön sisältävät rakennukset olivat siirtolan syrjä-osissa, jonne ei saatu vuokralaisia, ja missä maa-alueet olivat suurempia ja huonompia. Paras ja aikaisemmin viljelty maa kuului "linnaan", ja se oli jo aikoja sitten jaettu siirtolan jäsenille. Sunnuntaisin saapuivat kauempana asuvat tervehtimään linnan lähistöläisiä. Silloin annettiin suuri arvo yhteisille iltapäivän-vietoille vanhan herraskartanon suuressa varjoisessa puutarhassa, jota vuoron perään hoidettiin, ja joka oli kaikkien yhteinen ylpeys.

Siellä lyötiin silloin krokettia ja leikittiin "viimeistä paria ulos", ja ilman täyttivät nauru ja iloiset äänet. Harvat siirtolan jäsenistä olivat vielä ehtineet mennä naimisiin, vaan hoitivat useiden taloutta palvelijattaret ja vanhat mummot. Siirtolaisten joukossa nähtiin myös iäkkäitä leskirouvia, jotka olivat siirtyneet sinne rauhan majoihin nauttimaan pientä eläkettään, ja joiden lapset olivat ulkona maailmalla ansaitsemassa jokapäiväistä leipäänsä. Mutta kesäisin pistäytyivät he tervehtimässä vanhuksia, ja leskipastorska Strömbomin tytär, joka toimi kotiopettajattarena Länsi-Götlannissa, ja joka näistä siirtolaisten illatsuista oli saanut oman käsityksensä, saapui sinne eräänä kauniina heinäkuun päivänä valkoisissa hansikkaissa ja kädessään hieno päivänvarjostin.

Siirtolan jäsenten "kerma" on asettunut kastanjien alla sijaitsevan kivipöydän ääreen vanhan fanjunkkari Almin ympärille, herran, joka on pitkä ja laiha kauniine, punaisine kasvoineen, ystävällisine, pienine, harmaine silmineen, ja jonka otsa on poimuinen kuin rusetti, ja joka hoitaa hopean hohtavaa tukkaansa kaikella hänen säätyynsä kuuluvan hienon herrasmiehen huolella. Tietysti hänellä on myöskin komeiksi harjatut viikset ja jänterät jalat. Miten hän muuten voisikaan olla vanha fanjunkkari.

Neiti Strömbom, joka on kahdenkymmenen vuotias, kapeakasvoinen, ruskeatukkainen ja muuten sievän näköinen tyttö, lyö päivänvarjostimellaan toisen kätensä rannetta, siten enemmän painostaakseen sanojaan, ja lausuu:

— Niin, mamma tahtoi aivan välttämättömästi asettua tänne asumaan — ainakin edes vuodeksi. Hänen mielestään oli tavattoman mielenkiintoista katsella täkäläistä elämää ja…

— Vai niin, vai niin, mutta kaikkein mielenkiintoisinta on kuitenkin, että täällä voi elää halvemmalla kuin missään muualla. Missä muija ja minäkään olisimme saaneet vaivaloisella 850 kruunun eläkkeellämme näin mukavan olinsijan? Ja mitä tulee rouva pastorskan 360 kruunun suuruiseen eläkkee…

— Anteeksi, herra fanjunkkari! Tietystikään emme kukaan täällä ole rikkaita, mutta emme me myöskään ole missään hoitolassakaan. Minä maksan kaikesta ja … ja … puheli pieni vaaleahko pastorin rouva ja kietoutui suurella arvokkuudella huolellisemmin vaippaansa.

— Niinpä niin, virkkoi fanjunkkari, sehän siinä juuri on erinomaista, että täällä saa kaiken mitä tarvitsee niin tavattoman huokealla; ja sitäpaitsi on täällä keskellä korpea mitä sivistyneintä seuraa.

Samalla kumarsi fanjunkkari sangen kohteliaasti pastorskalle ja hipaisi oikealla kädellään harmaata tukkaansa.

— Niin, ukko ja minä olemme hyvin tyytyväiset. Meillä on hallussamme herra Hammarin kolme yläkerroksen huonetta. Sata ja kaksikymmentäviisi riikin taaleria me maksamme huoneista ja polttopuista, virkkoi rouva Alm, pieni, pyöreä nainen, jonka iloisissa kasvoissa kuvastuivat vielä nuoruuden kauneuden viimeiset, himmenneet säteet.

— Herra Hammar! Onko hän tuo voimakkaan näköinen, punakka mies tuolla kaukana, viimeisen krokettipallon luona? kysyi neiti Strömbom, vieden binokelin silmilleen.

— Hän juuri, lapseni.

— Hän on sangen hauskan näköinen. Luullaanko nyt, että hän on täydellisesti pelastunut?

— "Pelastunut?" Mistä hel … anteeksi … mistä ihmeestä hän olisi pelastunut? huudahti fanjunkkari.

— Oh, minä vain arvelin, että nuoret miehet täällä … hm…

— … olisivat jonkinlaisessa ojennuslaitoksessa? Ehei, armollinen neiti! He ovat kaikki kelpo poikia, sen voin teille vakuuttaa.

— Pyydän tuhannesti anteeksi!… Voi, mamma, mamma…! huudahti neiti
Strömbom äkkiä ja kääntyi selin krokettipelaajiin.

— Mikä teille tuli? Onko täällä muurahaisia, vai…

— Ei, ei, herra fanjunkkari, Lydia ei vaan ole tottunut näkemään noin vapaata käytöstä. Herra Hammar heitti takin yltään…

— Ei tee mitään, neiti! Hänen paidanhihansa eivät krokettileikissä likaannu.

Niin kai tuumi vähitellen neiti Lydiakin, sillä jonkun ajan kuluttua kääntyi hän jälleen pelaavan joukon puoleen, katseli salavihkaa paitahihasillaan olevaa, uhkean näköistä miestä ja pyydettäissä suostui mielellään ottamaan osaa seuraavaan peliin.

Johansson, tuo ent. nimismiehen kirjuri, joka turhaan oli odottanut virkamääräystä, oli mennyt naimisiin erään pikkukoulun opettajattaren kanssa. Hänellä oli ollut hyvin kiire, ja siksi hän oli saanut haltuunsa Hyltan vanhan talon, missä aikaisemmin olemme tehneet tuttavuutta neljän siirtolan jäsenen kanssa. Pieni koulunopettajatar oli siis yksi siirtolan harvoista nuorista rouvista, ja hän olikin kaikkien siirtolan jäsenten suuren kohteliaisuuden esine, joka osasikin erittäin arvokkaasti vastaanottaa kaiken sen huomaavaisuuden, mitä häntä kohtaan osotettiin. Sitävastoin oli Anna, köyhän kirkonisännän pojan Per Lindqvistin pitkä, vaalea vaimo enemmän itseensäsulkeutunut, tahtoen aina vetäytyä syrjään, paitsi silloin, kun hän saattoi olla vanhoille vuokralais-rouville joksikin avuksi.

Ent. maanmittari, vanha Bredin, leskimies ja eläkkeennauttija, ei tällä kertaa viettänyt iltaa yksinomaan suuren, punatukkaisen tyttärensä Emman kanssa, joka piti hänelle taloutta kahdessa alakerroksen huoneessa Karl Hammarin huvilassa, vaan oli hänellä nyt seuranaan myöskin tyttärensä Anna ja Fanny, jotka olivat kerrassaan kauniita ja kilttejä tyttöjä, ja jotka elättivät itseään ompelulla kaupungissa, vaan olivat nyt ottaneet vapautta ja saapuneet tervehtimään vanhaa isäänsä.

Siirtolan jäsenet käyttäytyivät sinä iltana tavalla, jota maailman hienoimmat kavaljeerit olisivat kadehtineet. Mutta eivät Bredinin tytöt eikä tuo hieno neiti Strömborgkaan saattaneet siirtolaisia rajoittamaan suurta kohteliaisuuttaan niitä naisia, kyttyräselkäistä, mustakiharaista ompelijatarta Hanna Falkia ja "Malinin Idaa", ravintoloitsijattaren risatautista, kalpeata sisarentytärtä kohtaan, jotka ensi aikoina edustivat Durmanin siirtolassa nuorta, herttaista ja tulista naissukupuolta.

Hanna ja Ida olivat nyt, kuten aina, ensimäiset leikissä, ja neiti Lydia, joka ei ollut selvillä Idan yhteiskunnallisesta asemasta, sanoi hänelle:

— Kiltti neitsyt, tuokaa minulle lasillinen vettä!

Silloin huudahti kolme herraa:

— Ei, suokaa minun…! Oh, neiti Ida, älkää vaivatko itseänne!

Myöhäiseen iltaan saakka kuuluivat iloiset äänet suuren puutarhan käytäviltä. Muisteltiin vanhoja tapahtumia, keskusteltiin tulevaisuudesta, puheltiin vuodentulotoiveista ja ylistettiin uutta puusepäntehdasta. Sellainen kerrassaan kadehdittava mieliala vallitsee harvoin seuroissa, missä virvokkeiksi tarjotaan vain kahvia ja hyötymansikoita.

Mutta Arthur Brandmark istui koko ajan sisällä lukusalissa. Hän yksin oli jäänyt erilleen muista. Rivi riviltä hän luki lävitse kaksi paikallislehteä sekä viikon viimeiset pääkaupungin lehdet. Ne toivat hänelle terveisiä siitä maailmasta, jonka hän oli niin suurta kaipausta tuntien jättänyt.

Ahaa … kvartetti on laulanut Södertelgessa, hänen kvartettinsa! Olivatkohan toverit jo unohtaneet hänet? Eipä suinkaan, saihan hän aina joskus kirjeitä, joiden sisällön hän ahmaisi kuin janoinen erämaankulkija vesipisarat… Gustaf Rossel määrätty Falkenbergin pormestariksi… Anders Wikbom päässyt lääkäriksi Sätraan… Ja täällä istuu hän, jolla oli tunnustetusti terävin pää kaikista… No, olkoon kuinka tahansa, kahden tai kolmen vuoden päästä — hän edistyi hitaammin kuin muut — on hänellä joku, joka auttaa häntä unohtamaan ja antaa hänelle paljon muuta sijaan. Ja hänen selkäänsä ei enää kolottanut ja käsissä oli karkeat känsät.

Aina silloin kun "linnan" sanomalehdet olivat herättäneet hänessä eloon entiset muistot oli Arthur Brandmark raskaalla mielellä ja kohteli kovasti vanhaa Lottaakin, joka häntä uskollisesti palveli.

Kun Brandmark sitten viimein lähti kotimatkalle, oli Hammar jo ehtinyt saattaa kotiin vanhan herrasväen sekä Strömbomin naisetkin heidän asuntoonsa.

Tuntuu oikein ikävältä erota, lausuivat naiset.

— Huomasiko herra Hammar, minne minä jätin päivänvarjostimeni?

— Valitettavasti en, neiti Lydia.

— Mikä sen kärsivän näköisen tyttöraukan nimi taas olikaan?

— Ida Malm.

— Vai niin, vai niin. Käykää joskus meitä tervehtimässä.

— Paljon kiitoksia!

— Jaa, tehkää se todellakin, lisäsi mamma.

— Herra Hammar!

Hammar, joka jo oli ehtinyt vähän matkan päähän, kääntyi.

— Ajatteko huomenna heiniä? Minä niin kovin paljon pidän istua heinäkuorman päällä!

Kun Hammar oli selittänyt, ettei hänellä huomenna olisi tilaisuutta ajaa heiniä, sai hän viimeinkin mennä.

Kotona verannalla istuivat Emma, Anna ja Fanny Bredin. Hammar huoahti.
Hän aikoi olla aikaisin aamulla niityllä.

— Minä melkein hiukan pelkään viettää yötä täällä keskellä korpea, selitti Anna.

— Mitä tyhjiä, onhan herra Hammar meitä niin lähellä! Meillähän ei ole kuin seinä väliä! sanoi Fanny.

— Keittiö on sentään välissä.

— Todellakin! Mutta nukuttehan te keveästi?

— Varsin keveästi.

Ja senjälkeen toivotettiin hyvää yötä ja kukin kävi levolle.

— Herra Hammar!

Neiti Emma oli keittiössä ja naputti ovelle.

— Miten voin palvella?

— Tahdon vain sydämellisesti kiittää siitä nurkkahyllystä, jonka olette asettanut huoneeseeni. Minä huomasin sen nyt vasta.

— Se ei kannata…

— Kiitos vaan hyvin paljon!

— Ei kiittämistä.

— Hyvää yötä!

— Hyvää yötä, hyvää yötä!

— Nukkukaa makeasti, herra Hammar!

Sen hän tekikin, vaan ei kuitenkaan yhtä rauhallisesti kuin nuo nuoret naikkoset. Tytöt nimittäin ovat kaikki samanlaisia kaikissa olosuhteissa ja kaikilla leveysasteilla.

V.

Hammarbossa.

Kellään siirtolan jäsenistä ei ollut olot niin hyvät kuin Karl Hammarilla, ei edes niillä talonpojilla, joita oli 15 nyt jo 98:n vuokraajan joukossa.

Hammar oli köyhän komministerin poika, jonka isä oli talonpojan poika. Hänen äitinsä oli köyhä, yksinäinen tyttö, joka silloin kun pastori teki hänen kanssaan tuttavuutta palveli talousapulaisena eräässä hienossa perheessä. Löytäessään toisensa ei heillä kummallakaan ollut sukulaisia eikä ystäviä. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja heidän ainoa ilonsa oli heidän poikansa. Heidän kotinsa oli hiljainen ja rauhallinen.

Parempaa paikkaa kuin seudun komministerin ei pastori Hammar koskaan saanut. Mutta sen paikkakunnan köyhä kansa oli hänelle rakasta, ja onnellisesti hän jaksoi myös kustantaa poikaansa koulussa tekemättä velkaa.

Karlesta tuli terve, reipas, rohkea ja voimakas nuorukainen, joka loma-ajoilla mielellään auttoi isänsä työväkeä metsissä, pelloilla ja niityillä. Ruumiillinen työ olikin hänelle tuttua ja rakasta silloin kun hän, kotiopettajan toimen alituisesti häiritessä hänen omia opinnoitaan, ravisti päästään papilliset haaveet ja ilmoittautui pyrkijäksi Durmanin siirtolaan. Isä ja äiti olivat jo kauan sitten kuolleet.

Moni on kyllä vaivaloisempienkin sivutöiden ohella suorittanut tutkinnoita, mutta Hammarin lukuhalu oli sangen kohtuullinen, eikä hänen tarmonsakaan ollut kaikkein lujimman raudan kaltaista, vaikka hän olikin säännöllinen ja kelpo mies.

Ruumiillinen työ ei siis ollut hänelle lainkaan vastahakoista eikä rasittavaa. Mutta kotoisia olojaan hän kaipasi. Usein märissä vaatteissa ollen, syödessään kylmää ruokaa Hyltan kamarissa, muisteli hän kaihomielin äitinsä lämmittämiä, puhtoisia sukkia ja hänen keittämiään makeita soppia.

Rakentaessaan talonsa "linnan" lähistölle, laittoi hän sen, huolimatta siitä, että hänen velkansa sen johdosta runsaasti eneni, verrattain suuren, toivoen saavansa siihen vuokralaisia, joiden keskuudessa hän edes jonkun verran voisi viettää rauhallista kotielämää.

Ensin tuli vanha komissionimaanmittari Bredin tyttärensä Emman kanssa ja vuokrasi alikerroksesta kolme huonetta, jotka olivat vastapäätä Hammarin omia suojia. Bredin oli jo yli-ikäinen ja sairas, ja Durmanin siirtolan jakaminen ja kartoittaminen oli hänen viimeinen työnsä maanmittarin alalla.

Neiti Emma oli heti selvillä ajatuksistaan nuoresta Hammarista, joka Bredinien luona olisi kyllä heti saanut sekä ruokaa että nauttia kotielämästä. Vaan ukko oli hieman hermostunut ja kiroili, kun luuvalo häntä vaivasi, ja se vaivasi häntä aina. Ja neiti Emma osotti vähän liian suurta lämpimyyttä nuorta Hammaria kohtaan. Hammar päättikin odottaa siksi, kunnes saisi nähdä, minkälaista väkeä hän saisi ylikerrokseen.

Sitten saapui ukko Alm ja valloitti ystävällisellä ja suoralla luonteella toisen puolen hänen sydäntään. Ja kun pian sen jälkeen tuli hänen eukkonsa, ryösti tämä tuota pikaa jälelläolevan puolen sydäntä, ja he alkoivat syödä illallista yhdessä, eikä koskaan tullut puheeksikaan, että he eroisivat.

Päivä päivältä kiintyi hän vanhuksiin yhä enemmän; hän uneksi entisestä kodistaan, isästään ja äidistään ja tuli oikein liikutetuksi, kun hän huomasi rouva Almin aina säästävän hänelle parhaimmat palat paistista. Ja katsellessaan ikkunasta ulos pihamaalle siellä työskentelevää Hammaria huokasi vanha fanjunkkari: "Jumala siunatkoon tytön typykkäämme, vaan jos Jumala olisi lahjoittanut meille pojan, olisin tahtonut sen juuri tuon mallin mukaisen!"

Eräänä toukokuun päivänä oli satanut koko aamupäivän, Hammar veti ylleen toisen nutun mennessään päivälliselle, mutta vaikka hän oli huolellisesti pyyhkinnyt jalkineensa, kuului anturoiden alta silti epäiltävää narskumista. Eukko katosi, vaan tuli parin minuutin kuluttua takaisin kädessään — pari suuria, harmaita sukkia.

— Kas niin, vetäkää pian nämä jalkoihinne. Nämä ovat ukon kaikkein paksuimmat, ja minä olen ne lämmittänyt hellalla. Te voitte tuolla tavoin saada vaikka keuhkotaudin.

Hammar katsahti ystävälliseen, herttaiseen mummoon, ja hänen silmiinsä ilmestyi kaksi suurta, kirkasta kyyneltä. Eukko siitä aivan pelästyi ja huudahti:

— Herra Jumala! Ettehän vaan siitä suuttunut minulle vanhalle raukalle?

Silloin kietoi Hammar käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi muutamin katkonaisin sanoin, että juuri siten oli hänen äitinsäkin hänelle tehnyt, ja että muisto siitä nyt niin elävästi palasi hänen mieleensä:

— Kelpo poika! Pahuus minut vieköön, jos voin tuollaista poikaa kutsua "herraksi".

Ja sitten pyyhittiin silmät ja muutettiin sukat eukon läsnäollessa, ja senjälkeen mentiin ruokasaliin aterialle. Hammar oli saanut "sedän" ja "tädin", jollaisia hänellä ei ollut koskaan ennen ollut.

Miehen tavoin raatoi Hammar pelloilla ja niityillä, ja hänen farminsa oli yksi kaikkein parhaimmin hoidettuja. Väliin täytyi myöskin vanhan palvelijattaren Bollan, seurata häntä ulkotöihin, ja silloin sanoi fanjunkkari:

— Parasta on, ettei eukko täällä laiskottele. Minä kyllä hoidan kotona elukat.

Sen hän tekikin kerrassaan hyvin. Vanhoilla, kankeilla koivillaan kömpi hän navetan ylisille valitsemaan parhaat heinät vasikoille. Ja oli todellakin hauska näky katsella vanhan Almin vanhassa univormulakissaan ja kuluneessa virkatakissaan, josta eukko kyllä oli tarkoin ratkonut pois kaikki sotilaalliset merkit, menevän pihan yli, toisessa kädessään jauhovakka ja toisessa siankaukalo.

Iltasin istuttiin yhdessä verannalla tai kiikkulaudalla, neuvoteltiin maanviljelyksestä ja karjanhoidosta tai haaveiltiin siitä ajasta, jolloin kirsikkapuut olivat kasvaneet suuriksi, jolloin talo tuottaisi 200 tynnöriä viljaa ja siellä elätettäisiin 25 lehmää, ja ennen kaikkea puheltiin siitä ajasta, jolla Hammar on ehtinyt maksaa lainarahastoon velkansa takaisin ja talo olisi hänen, jolloin työt hedelmöisivät ja hikipisarat olisivat palkitut.

Silloin oltiin hetkinen vaiti ja kuunneltiin kellojen kalketta haassa, hevosten töminää tallissa ja pienen yölepakon siipien suhinaa, kun se lensi päin päärynäpuiden oksia. Silloin katkaisi vanha Alm äänettömyyden ja virkkoi:

— Se tapahtuu silloin, kun eukko ja minä jo makaamme kummallakin turve nenämme päällä, ja täällä hommailee nuori emäntä ja pienet jalat sipsuttelevat pihamaalla.

— Niin, huoahti tunteellisesti Emma Bredin, joka oli aivan huomaamatta tullut ulos ja istuutunut verannalle.

Muutamia päiviä sen "linnan" puutarhassa vietetyn illan jälkeen, josta olemme kertoneet, tuli fanjunkkari Hammaria vastaan kaukana tiellä. Univormulakki oli aivan vinossa, kaulanauha oli päässyt solmusta, ja kaikesta päättäen oli ukko hyvin kiihottunut. Hammar aivan pelästyi ja kysyi:

— Eihän vaan ole tapahtunut mitään onnettomuutta tädille — tai lehmävasikalle.

— Ei, Jumalan kiitos, ne voivat molemmat hyvin, mutta miten on, oletko jo saanut vedetyksi kaikki heinät kotiin?

— Olen, kaikki on jo korjussa.

— No, sittenhän lainaatkin kai minulle hevosen huomenna?

— Mielelläni. Aikooko setä lähteä huviajelulle?

— Enhän nyt sentään, vastasi fanjunkkari ja veti taskustaan esiin kirjeen. Hän tulee huomenna kotiin ja hänelle täytyy laittaa juhlapäivällinen. Lahnaa, hyötymansikoita, lättyjä, hilloa…

— No, kuka ihme sieltä sitten tulee?

— Se tytön tyllerö vaan, se meidän pikku palleroisemme. Hän saapuu konservatoriosta ja pääkaupungista ja professorien luota tänne korpeen vanhempainsa luokse. Minä noudan hänet huomenna asemalta, ja hän viipyy täällä kokonaista viisi viikkoa.

Tytär oli Almin ainoa lapsi. Hän oli erinomaisen musikaalinen ja hänellä oli kaunis soprano, jota hän muutamien äidin sukulaisten, pienen apurahan ja parin rikkaan henkilön avustuksella sai kehittää pääkaupungin konservatoriossa. Oliko sitten ihme, että hän oli vanhempiensa ylpeys ja ilo!

Hammar oli nähnyt tytön valokuvan. Erikoisen kaunis hän ei ollut, mutta rakastettava, hyvin rakastettava, sekä niin hieno, hieno. Komean tukan alla (se on vaalea ja varmasti päälaessa kiinni, sanoi pappa) oli jonkun verran korkea otsa. Leuka oli ehkä liian terävä, mutta suu ja nenä olivat hyvin kauniit. ("Kreikkalaista profilia", sanoi vanha Alm. "Vaan en käsitä, mistä hän sen on saanut, sillä emme mamma ja minä ole käyneet sitä hänelle Kreikasta hakemassa").

Kuinka sitten olikaan, jäi Hammarilta seuraavana päivänä hyvä joukko heinää niittämättä, sillä hän kiiruhti ajoissa kotiin vaihtamaan vaatteita ja muutenkin siistimään itseään. Vanha Bolla sai toruja siitä, ettei vaateharja heti löytynyt, ja Hammar käytti nyt yhdellä kerran saippuaa niin paljon kuin muuten puolessa viikossa.

Vaan niinpä ei tyttö pitänytkään häntä renkinä, kun hän pihamaalla otti suitset fanjunkkarilta. Pienellä nykäyksellä tahtoi neito muistuttaa pappaa, että esittelyn hetki oli tullut, vaan kun tämä ilon huumauksessaan ei sitä ollenkaan huomannut, ojensi hän reippaasti pienen kätösensä ja lausui:

— Te olette luullakseni herra Hammar! Kiitos kyydistä ja kaikesta vanhempiani kohtaan osottamastanne ystävällisyydestä!

— Jaha … hm … aivan oikein: tämä on meidän rakas poikamme ja tämä tässä tytön typykkämme, täydensi fanjunkkari esittelyä.

Mitenkä valokuvat sentään valehtelevat. Hänhän oli ihana kuin enkeli. "Korkea otsa" ja "terävä leuka". Ellei hänellä niitä olisi, ei hän olisi puoleksikaan niin kaunis kuin nyt, ajatteli Hammar.

Senjälkeen hän riisui hevosen, teki muutamia askareita ja meni sisään.

Vaan erikoisemmalla ilolla ei hän ajatellut vierasta. Hänhän oli niin erilainen kuin muut täällä ja tuli vallan toisenlaisesta maailmasta, joten ei hän varmaankaan käsittäisi häntä, eikä mitään muutakaan täällä. Ja täällä hän sitten hämmästyttäisi ihmisiä kokonaisen viiden viikon ajan.

Bredinin huoneen ovi aukeni.

— Oliko tuo nyt se Almin tytär, teatterimamselli?

— Heidän tyttärensä hän oli, mutta ei hän ole mikään näyttelijätär.
Mistä Emma neiti sen on saanut päähänsä?

— Vai niin, eikö? Anteeksi siis, hyvä rakas herra Hammar!

Astuessaan rappusia ylös katseli Hammar käsiään. Ensimäisen kerran kolmessa vuodessa ei hän ollut niihin tyytyväinen. Ne eivät olleet pettäneet häntä, kun hän kaatoi honkia uudisrakennustansa varten, eikä, kun hän peltoa kuokkiessaan raivasi kiviä ja kantoja.

Vaan puristaa sellaisilla känsäisillä kourilla pientä naiskättä, joka oli saanut palkinnon pianonsoitossa, tai hoidella niillä veistä ja haarukkaa vastapäätä pääkaupungista saapunutta neitosta. Se oli toista.

Melkein vihastuneena hän avasi oven ja pisti kätensä toistaiseksi nutun taskuihin.

VI.

"Mutta ma laulelen murheistani…"

Haassa kalkkuvat karjan kellot, tyyni Roinehen ranta on, loitolla lentävän joutsenen siivet kultaa sätehet auringon. Kevään tuulonen — — —.

— Voi, jospa pappa tietäisi, miten on vaikeata laulaa ilman säestystä!

— Mutta, lapsi, tiedäthän sillä valmistavan iloa ukolle ja minulle.

— No, minä jatkan, mamma rakas.

Kevään tuulonen huminoipi, päivä se tuhlaa paistettaan, mutta ma laulelen murheistani Roineen rannalla yksin vaan.

Ja sitten hän lauloi vielä kolmannenkin säkeistön, ja ukko istui kyyneleet silmissä, ja mamma silitti hänen hienoa, pehmyttä poskeaan. Tuo soma olento, jolla oli niin mahdottoman sivistynyt käytöstapa, kuten ukko Alm sanoi, oli heidän pikku Gerdansa, joka ennen oli ajanut takaa kanoja ja saanut karviaismarjapensaasta suuria naarmuja käsiinsä.

He istuivat pienellä yläparvekkeella, ja laulun säveleet kaikuivat kauniisti illan hiljaisuudessa. Se oli hyvin ihanaa herra Hammarinkin mielestä, joka seisoi tallin oveen nojautuneena.

— Kas, joko herra Hammar on lopettanut työnsä? sanoi Emma Bredin, joka oli hakemassa lastuja kahvipannun alle.

— Johan minä olen…

— Niin, niinpä kai, kun on kotona iltakonsertti. Joskus hän antaa matinénkin, tai miksi ne sitä kutsuvat, kun ne kirkuvat aamupäivällä. Gerda neiti on oiva herätyskello.

— Emma neiti parka, ettekö te saa aamulla nukkua rauhassa?

— Saanhan sentään — niin paljon kuin minulla on varaa maata. Tällaisen tytön, jolla ei ole "lahjoja", täytyy olla varahin ylhäällä ja katsoa, mitä hän yksinkertaisilla käsillään voi saada aikaan.

Jos tietäisi aurinko kulta, mikä syöntäni painostaa, sen sätehet himmentyisi, ja se laskisi vaarojen taa…

Niin kuuluivat säveleet jälleen. Vanha Alm sai mielilaulunsa lauletuksi toiseen kertaan.

Karl Hammarille oli avautunut uusi maailma. Hän ei muistanut tarkkaan, montako kuormallista oli tullut heiniä, vaan noin 22 kuormallista niitä suunnilleen lienee ollut. Mutta sen hän muisti hyvin, että neiti Gerda oli ajanut niistä neljä, ja että eräänä päivänä, kun ilma oli näyttänyt uhkaavalta, ja ukko Alm oli kömpinyt niitylle auttamaan Bollaa heinien haasioittamisessa, oli tytön tyllerö tullut mukaan, kiikkunut ukon käsivarsilla ja nauranut ja rupatellut sekä alkanut myöskin pöyhiä heiniä vanhalla, kaksipiikkisellä haravalla. Joskus istui hän heinäkasalla lukien jotain kirjaa, ja kerran hän oli Bollan sijasta tullut tuomaan hänelle ruokaa.

Tällöin täytyi ottaa kädet pois nutun taskuista, niin ruskeat ja känsäiset kuin ne olivatkin, ja niiden täytyi hoidella veistä ja haarukkaa aivan tytön silmien edessä, vaan tämä ei näkynyt panevan niihin mitään erikoista huomiota; joskus hän vain ääneensä ihmetteli niiden voimaa.

Gerda neiti näytti pitävän itseään häntä paljon vanhempana ja hänestä oli Hammar vain suuri, voimakas, kelpo ja hauska poika, ehkä jonkun verran karkeatekoinen — vaan miten hän muuten jaksaisikaan alinomaa raataa Hammarbon alueilla. Todellisuudessa oli Gerda 22 ja Hammar 29 vuotias, vaan edellinen oli nähnyt enemmän maailmaa ja enemmän ihmisiä, ja nainenhan kehittyy nopeammin kuin mies.

Toisena sunnuntaina Hammarbon farmiin saapumisensa jälkeen meni hän muiden mukana "linnaan", otti siellä osaa leikkeihin, pistäysi lukusalissa ja itse neitsyt Malininkin osastossa, kuunteli pastorska Strömbomin kertomusta "herra Brandmarkin mieltäkiinnittävistä elämänvaiheista" ja ennen kaikkea hän sai tehdä tuttavuutta hänen Lydiansa kanssa, joka kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen, katsoi häntä syvälle silmiin ja kuiskasi:

— Oi, miten hauskaa on täällä näiden merkillisten, melkein luonnon tilassa olevien ihmisten keskuudessa tavata vertaisensa henkilö, jonka kanssa voi vaihtaa ajatuksia.

— Täällä on hauskaa!

— Todellakin täällä oleskelu on enemmän kuin mielenkiintoista! Minkä vaikutuksen neiti on saanut herra Brandmarkin suuresta sielusta?

— Oh, te aivan pelästytätte minut! Minusta hän on hyvä poika; me juttelemme vain vähän musiikista; hän on vanha kvartettilaulaja.

— Mefistotyyppi hän joka tapauksessa on, sitä ei voida kieltää. Minä kysyin häneltä eräänä päivänä, aikooko hän viettää täällä koko elämänsä. Tiedättekö, mitä hän vastasi?

— No?

— Hän virkkoi: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää". Ja sitten hän katsoi minuun kovin kummallisesti. Joku toinen olisi vastannut: "Aion", tai: "En ole sitä vielä päättänyt", tai: "Ellei mitään parempaa ilmesty tarjolle". Vaan tuo oikullinen vastaus: "Sitä ei voi niin varmuudella tietää", se leikkaa minun korviani yöllä ja päivällä. Muuan, jonka hän varmasti on päättänyt panna pauloihinsa, on pikku rouva Johansson, entinen koulunopettajatar, tiedättehän. Hän tarjosi herra Brandmarkille äsken karviaismarjoja.

— No, mutta eihän se ollut vaarallista!

— Voi, Gerda — saanhan kutsua teitä nimeltä? — me emme ymmärrä oikein hänen sulettua luonnettaan. Varokaa, varokaa!

Tällä aikaa istui heidän keskustelunsa esine tavallisella tuolillaan lukusalissa, söi karviaismarjoja ja tuumiskeli, mistä ihmeestä hän saisi itselleen niin paljon rahaa, että voisi ostaa sian.

Eteisessä kalkutti neitsyt Malin soittokelloa kaikin voimin.

— Suuri Jumala, tuli on irti, ja minun huivini on siellä sisällä!
Mamma, mamma, huusi neiti Strömbom.

Vaan rouva Johansson selitti, että tarkotus oli kutsua kaikki kokoon "kuuntelemaan esitelmää ja keskustelemaan".

Neiti Lydia rauhoittui heti.

— Voi, miten hauskaa! Herra Brandmark varmaankin pitää esitelmän jostain suuresta runoilijastamme?

— Ei, herra Hammar vain juttelee vähän lehmistä.

Pienen pöydän takana salissa seisoi herra Hammar ja pyysi koruttomasti anteeksi, että hän, jolla ei ollut enempää käytännöllistä kokemusta kuin ammattitovereillaan, rohkeni pitää heille esitelmän kotieläinten hoidosta; vaan hän oli lukenut muutamia sitä alaa koskettelevia kansantajuisia teoksia, joita toverit luultavasti eivät tunteneet, ja niiden, sekä oman pienen kokemuksensa perusteella aikoi hän nyt esittää eräitä näkökohtia.

Esitys teki hyvän vaikutuksen, ja kun sitä seurasi keskustelu käytännöllisistä kysymyksistä, toi jokainen innokkaasti esiin kaiken, mitä tiesi. Naisista alkoi keskustelu kuitenkin käydä kuivaksi, kunnes muuan vanha, Tukholmasta saapunut reviisori, joka asusti herrasväki Lindqvistin luona, pyysi kysyä, missä osassa Ruotsia kasvoi parhaita maltaita; hän oli kerran joutunut siitä kysymyksestä kiistaan erään hovikapellin viulunsoittajan kanssa.

Arvoteltiin ensin yhtä ja toista, kunnes Hammar kohteliaasti ja vaatimattomasti selitti, että maltaiden kasvu riippuu kokonaan niiden hoidosta.

— Me olimme siis molemmat väärässä, huudahti reviisori. Minä sanoin, että parhaat maltaat kasvavat Skånessa, ja hän taas väitti, että Länsigötlannissa, sillä hän oli kerran saanut Boråssa vallan erinomaista olutta.

Senjälkeen lauloi kvartetti, jonka Brandmark suurella vaivalla oli saanut kokoon. Ja aina iloinen siirtolan jäsen Jakobson, entinen lääketieteen ylioppilas, joka oli neljä vuotta "tuuminut" suorittaa medikofilia, vaan jonka hän lopulta huomasi liian vaikeaksi, lausui "Döbeln Juuttaalla" sekä Nybomin "Niagaran".

— Ai hyvä Jumala, miten hän lausui hyvin! Kuulehan, Emma, eikö pappa voisi joskus kutsua häntä meille, kuiskuttelivat sekä Anna että Fanny Bredin, jotka eivät laiminlyöneet yhtenäkään sunnuntaina saapua "linnaan", milloin siellä vaan luvattiin jotain erikoista.

Vielä kauan kuului kastanjain alta iloisia ääniä, mutta puutarhan syrjässä istui yksinään kyttyräselkäinen Hanna Falk ja itki. Kaikki olivat häntä kohtaan kilttejä ja ystävällisiä ja hänet vietiin mukaan leikkeihin. Vaan kun hän äsken oli huomannut erään vissin harmaan käsivarren kiertyvän erään tytön vyötäisten ympärille, tytön, jolla oli suora selkä ja jonka rinta ei ollut sisäänpäin painunut, tuntui se hänestä entistä katkerammalta, ettei Anna Falk koskaan saa tilaisuutta jättää pientä kamariaan ja muuttaa jonkun farmarin emännäksi.

Kotiinlähtö näistä sunnuntai-illatsuista oli yhtä jännittävä kuin kotiljongi jossain hienon maailman tanssiaisissa. Tytöt seisoskelivat välinpitämättömän näköisinä, mutta itse asiassa he odottelivat pamppailevin sydämin, kuka kutsuisi kunkin ajopeleihinsä. Yleensä oli siirtolassa hyvin vähän naisia, ja he asetettiin tavallisesti kaikki vaunuihin, ellei joku heistä asunut aivan lähellä, tai pitänyt hauskempana jäädä jonkun seurassa kävelemään. Mutta ensin annettiin paikat vanhemmalle väelle, ja tyttöjä oli tällä kertaa tavallista enemmän, ja — ajopelit olivat tietysti kaikki yhtä hyviä, vaan ajajat eivät. Vanha Anders seisoi pitelemässä hevosia ja murahti toverilleen Svenille:

— On se sentään merkillistä, että noista herraspojista sittenkin tuli ihmisiä. Katsos, nyt ne osaavat jo rasvata pyörätkin ja ymmärtävät hoitaa elukoitaan säällisesti!

Myöskin Brandmarkilla oli hevonen. Ilta oli jo hämärä, ja ilma ei näyttänyt oikein lupaavalta. Tyytyväisenä hän katseli erään toverinsa ottavan kärryillensä pastorskan ja neiti Strömbomin, sekä Bredinin tyttöjen ihastusta, kun "tohtori" Jakobson, joka neljä vuotta oli "tuuminut" suorittaa medikofilia, otti heidät kaikki rattailleen. Kun Lova joka tapauksessa oli poissa, olivat Brandmarkille kaikki tytöt samanarvoiset, ja hän kysyi:

— Onko neitsyt Malin nähnyt Hanna Falkia?

Vanha Malin juoksi puutarhaan, nosti molemmat kädet kupeilleen ja huusi niin että silmänsä pullistuivat kuin kummipallot:

— Hanna, Hanna! Tule pian! Sinä saat ajaa Brandmarkin kärryillä.

Montaa sanaa eivät nuo kaksi matkalla vaihtaneet. Hannan laihat, kärsivät kasvot näytti kuuvalossa tavallista kalpeimmilta. Brandmark katsoi häneen osaaottavasti ja sanoi: