language: Finnish

VAIHEITA

Kokoelma pieniä kertomuksia

Kirj.

SIGURD

Suomentanut

Helmi G—g

Helsingissä, J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa, 1894.

SISÄLLYS:

Kansanopistossa.
Sananen naisesta.
Pehtori Vuorela.
Silmäpuoli Tiina.
Emännän kosijat.
Iso-sisar.
Kaunis Anna.
Neiti Liina.
Vanha äiti.
Salainen yhtymys.
Navetta juttu.
Lovisa mamseli.
Kesä tuli.
Kansanopistossa.

Harvan humoristisen kirjailijan teokset ovat niin yleisesti pidetyt ja laajalti luetut kuin Sigurdin kotimaallansa Ruotsissa, kuin myöskin Suomessa, jossa ne varsinkin ruotsalaisessa lukijakunnassa ovat herättäneet suurta huomiota ja mieltymystä. Ne ovatkin sellaisia jotka sopivat niin ylhäisemmällä kuin alhaisemmallakin sivistyskannalla olevan yleisön luettaviksi.

Toivossa että mainitun kirjailijan teokset saavuttavat suomalaisessakin lukijakunnassa yhtä suurta mieltymystä kuin ruotsalaisessa, jätetään tämä kirjanen yleisölle nimellä "Vaiheita".

Suomentaja.

Kansanopistossa.

— Ei, se ei käy päinsä, lautamies! Ylpeäksi saattaa poika muutenkin tulla, vaikkei häntä panna kansanopistoon.

— Sinä puhut kuin sinulla ei olisi järkeä ollenkaan, Olli! Minun poikani eivät ole koskaan, luojan kiitos, olleet röyhkeitä, mutta sen saatan sanoa, että niin kilttejä kuin he ovat olleet kansanopistossa käytyään, eivät he ole olleet ennen.

— Niin, ehken se saattaa sopia lautamiesten pojille, mutta pikkutilallisten lapset saavat tyytyä kansakouluun, arveli Mäkelän Olli ja pani suitset kärryihinsä kirkkomäellä, jossa lautamies, joka kuului kansanopistonjohtokuntaan oli puhutellut häntä, saadakseen opistoon oppilaan ja Mäkelän taloon valistuneen pojan.

Ja sitten nousivat he kärryihin, Olli ja hänen poikansa asettuivat mukavasti etusijalle, vaimo tyttärensä kanssa takaistuimelle. Kuta likempänä alkutilaa, sitä vähemmän kunnioitettiin naista; ja Mäkelässä oltiin, totta puhuen, kerrassaan alkuperäisellä kannalla, vaikka Ollilla oli sekä linjaarinrattaat että rahaa säästöpankissa.

Ja kun he rupesivat syömään, oli poika ensimmäisenä puurokupin kimpussa ja kun hän sitten ruu'alta herettyään oli hetkisen loikonut sohvan kannella, huusi hän, niin että sisar korjatessaan pois ruokaa, oikein säpsähti:

— Isä, juotitteko hevosen?

— En.

— Onko sekin laitaa, antaa elukan kärsiä janoa? Ja niin mennä tallusteli vanha isä ulos hevostaan juottamaan, poika lurjuksen kääntyessä toiselle kylelleen.

Mutta ylpeä ei hän, luojan kiitos, ollut tuo Olli Mäkelän Jussi, se oli siunattu asia. Vaikka hän oli talollisen poika, oli hän aina mukana herrastalon renkien kanssa ryypiskelemässä ja kun he kiroilivat, kiroili hän myöskin ja kun he kuljeksivat pitkin maanteitä sunnuntaiöinä ja melusivat, kuului hänen kimakka äänensä yli muiden, ja kahakoissa oli hän aina ensimmäisenä miehenä; sanalla sanoen, hän oli hauska, seuranhaluinen poika, jota olisi ollut vahinko lähettää kansanopistoon saamaan kaikellaisia houreita päähänsä.

Mutta mitenkä olikaan, Jussi ei kumminkaan jättänyt isäänsä rauhaan, ennenkuin pääsi sinne. Ei siltä, että hän mielestään tarvitsi oppia jotakin. Ei suinkaan! Mutta hän oli kuullut että poikien oli siellä hyvä olla ja että he lauloivat "neliäänisesti" ja että heidän oli hauska siellä yhdessä asua. Isän mielestä se kyllä oli hulluutta, tietysti, mutta Marraskuussa lähti Jussi kuin lähtikin kansanopistoon, uudet vaatteet päällä sekä kaksi suurta juustoa ja monta näkkileipää kirstussa.

* * * * *

Tuli kevät ja lumi suli Mäkelän harmailta saroilta, jotka odottivat auraa ja karhia. Ja Olli ja Anna odottivat poikaansa.

— Pitänee pestata joku poikanen kesäksi, sillä ei kai Jussista ole enään töihin, tuumi vanha Olli, voidellessaan rattaita ja täyttäessään heinäsäkkiä lähteäkseen kansanopistoon hakemaan Jussia kotiin.

— Sinä saat tulla mukaan, tyttöseni, kuulemaan heidän lörpötyksiään, sanoi hän Liinalle.

He lähtivät tutkinnon edellisenä päivänä, sillä kansanopiston johtaja oli ilmoittanut toivovansa että vanhemmat ja holhojat kuunteleisivat myöskin opetusta vähäisen eivätkä olisi vaan lopettajaisissa läsnä.

Kun Jussi näki heidät tulevan maantiellä, juoksi hän vastaan ja huusi: "hyvää päivää, hyvää päivää!" ja nosti hattuaan.

— Ptroo! sanoi ukko ja katsahti oikealle sekä vasemmalle, nähdäkseen sitä herrasmiestä, jolle poika nosti lakkiaan. Mutta siellä ei ollut ei niin ristinsielua. Jokohan nyt Jussi olisi nostanut lakkiaan isä vanhukselle? Hm!

Päivemmällä piti "oppilasten leikkiä kuntakokousta" ja Mäkelän Ollin kuunnella sitä. Oikeastaan oli se olevinaan vaivaishoito-kokous, ja he olivat miettineet kokoon koko joukon "asioita", jotka olivat ratkaistavat ja Jussi istui siinä myöskin johtokunnan jäsenenä muka. Ja opiston puheenjohtaja herra Saarela, istui siellä myös jäsenenä ja oli hyvin saita köyhiä kohtaan ja jäykkä sekä kova puhuessaan. Mutta kun Olli oli hiukan tähystänyt hänen lempeitä kasvojaan ja suopeita silmäyksiään, huomasi hän kyllä, ettei tuo maisteri suinkaan olisi noin ankara jos olisi täysi tosi edessä; hän vain kai tahtoi nähdä millainen mielenlaatu pojilla oli.

— Herra puheenjohtaja!

— Herra Saarelalla on puheen vuoro.

— Minusta tulee liika kalliiksi kunnalle, jos vanhaa Jaakko Lassilaa elätetään samalla lailla kuin tähän asti. Tuolla hän venyy vanhassa tuvassaan, tyttärensä hoidettavana ja nauttii täyttä eläkettä vaivaishoidolta. Eläke täytyy meidän hänelle antaa, koska hän on vanha ja saamaton. Mutta tuvan katto tarvitsee korjausta ja se tulee maksamaan vähintäinkin kaksitoista markkaa, ja puita siellä menee aivan kauheasti. Minä ehdottelen että tupa revittäisiin rikki ja vanha Jaakko sijoitettaisin köyhäinhoitolaan.

— Herra puheenjohtaja!

Olli säpsähti. Se oli hänen poikansa.

— Jussi Ollin pojalla on puheenvuoro.

— Minä en voi uskoa, että viimeisen arvoisan puhujan ehdotus saa kannatusta niiltä miehiltä, joilla on sydän rinnassa ja jotka ymmärtävät panna arvoa omalle kodille, vaikkakin köyhimmän ja halvimman. Ystäväni! Vanha Jaakko Lassila on asunut omassa vanhassa mökissään, jonka hän työllään on itselleen hankkinut parempina päivinä. Vaikkakin hänen on täytynyt syödä kunnan armoleipää, joka on kyllä ollut katkeraa, on hän kuitenkin saanut syödä sitä oman kattonsa alla ja hänen kiltti tyttärensä on hellästi hoitanut vanhusta. Ette kai henno eroittaa heitä muutaman markan ja jonkun halkokuorman tähden ajaa Jaakkoa kodistaan ja estää hänen tytärtään täyttämästä ensimmäistä ja kaunista kaikista velvollisuuksistaan, hoitamasta ja auttamasta isäänsä! Minä vaadin että Jaakko Lassilalle annetaan eläkkeensä niinkuin ennenkin ja kaksitoista markkaa tuvan katon korjaamiseksi!

Vanhan Ollin liivin alusta rupesi niin kummallisesti lämpenemään. Vai tuommoista sitä kansanopistossa opetettiin!

Jälkeen puolen päivän oli heillä maanviljelyskemiaa, tietysti vaan ensimmäiset alkeet ja sitte oli heillä korkeuden-mittausta.

Pussilantaa oli ruvettu Mäkelässäkin käyttämään, mutta Olli ei ollut koskaan uskaltanut ostaa sitä enempää kuin korkeintain kaksi säkkiä, sillä hän oli kuullut ettei kaikellainen pussilanta soveltunut kaikellaiseen maahan. Mitähän jos poika ymmärtäisi valita!

Ja sitten juohtui hänen mieleensä, mitenkä kävi, kun hänen muutamia vuosia sitten piti kaivaa ojaa norosta, tuolla lehmihaassa. Sekä Olli itse että naapuri kylän kirkkoväärti ja Seppälän Kalle, joka oli vanha viljelijä, väittivät kiven kovaan, että maa vietti länteen päin, ja Olli työskenteli monta päivää turhaan, sillä maa sattuikin viettämään etelään, vaikkei se siltä näyttänyt. Tuollaista vastoinkäymistä ei saata enään tapahtua, sitten kuin Jussi oppi tuon korkeuden-mittauksen.

Kun Olli heräsi seuraavana aamuna, näki hän sinisen-keltaisen lipun liehuvan opistokartanon katolla; iso sali oli lehdillä koristettu, kateeteri ympäröity kukilla ja porstuan oven päälle oli laitettu kunniaportti. Ja joka taholta tuli ajajoita ja pappi myös; ei siis tainnut tuo opisto ollakaan niin peräti syntistä laatua.

Sitten helähti virsi avatuista ikkunoista ja Mäkelän Jussin kimakka ääni kuului nytkin yli muiden — niinkuin sunnuntaiöinä tuolla kotona, — mutta äidin sydämmen ei tarvinnut vavista, ei penkkejä, aitoja eikä veräjiä tarvittu korjata tämän laulun perästä.

Kateeterille astui johtaja ja piti lopettajaisesitelmänsä "Suomen luonnosta ja kansanelämästä". Kyllähän vanha Olli tiesi ennestäänkin että isänmaata oli hyvän matkaa toiselle puolelle kotikylää, mutta kuin hän nyt, selvästi ja havannollisesti, oli näkevinään vaihtelevat luonnonilmiöt eri maakunnissa liitävän ohitseen, eri kansankuvat astuvan esille kirjavassa moninaisuudessa ja kuuli kuinka rautatiet moni haaraisina, entistä lujemmin liittävät kaikki Suomenniemen lapset yhteen, veljestyttävät heitä ja kuluttavat pois särmiä ja ennakkoluuloja, silloin täyttyi hänen vanha harmaa päänsä uusilla ajatuksilla ja hänen sydämmensä aivan oudoilla tunteilla.

Ja tämä sama kansa oli jo kuitenkin siihen aikaan, jolloin höyryhevoset eivät kuljettaneet suomalaisia toistensa syliin, jolloin karjalainen oli vieras satakuntalaiselle ja pohjalainen harvoin oli nähnyt miltä uusmaalainen näytti, tuntenut itsensä yhdeksi mieleltään ja hengeltään, ja uhrannut omaisuutensa, verensä ja henkensä saadakseen pysyä yhtenä; ja Mäkelän maatila oli palainen tätä maata, vanha Olli sukua tälle kansalle ja hänen Jussinsa toimisi kansansa kunniaksi…

"Oi maamme Suomi, synnyinmaa…"

Vanhan Ollin mielestä rupesi katto liikkumaan. Mutta olihan se hänen oma poikansa, joka lauloi ensimmäistä tenooria.

Mutta ylpeydestä ei näkynyt jälkiäkään kansanopistossa; ovat tainneet tykkönään laiminlyödä sen aineen tänä vuonna?

Ja siellä puhuttiin vielä paljon ja laulettiin kenties vielä enemmän, ja kohta seisoi Putte rappuisten edessä ja oli aika sanoa hyvästi. Liina sisar kapusi nöyrästi takaistuimelle, sehän lankesi luonnostaan. Mutta Jussi nauroi, kietoi jäntevän käsivartensa hänen vyötäiselleen ja nosti hänet istuimelle, isän viereen. Siellä, etuistuimella on naisen paikka, niin kotona kuin matkallakin, niin pian kuin talonpoika oppii, ymmärtämään että löytyy toinenkin ihmisarvon mittaaja, kuin käsivarren voima.

Oli ollut erittäin kaunis työpäivä tänään. Mutta vanhasta Ollista tuntui ettei tässä mitään työpäivää oltu laiminlyöty, vaan tässä oli tapahtunut kevätkylvö, josta aikanaan tulisi hyötyä Mäkelänkin saroille, vaikka karhi oli levännyt pari päivää ja kylvövakka riippunut paikallaan aitan seinällä.

— Ptroo Putte, nyt olemme taas kotona. Ei, isä, kyllä minä pidän huolen hevosesta; te tarvitsette levätä.

Oli lauantai-ilta. Myöhemmällä illalla hiipi Anna-äiti pojan kamarin ovelle, katsoakseen oliko hän lähtenyt etsimään vanhoja tuttaviaan. Tasainen, syvä hengitys sängystä ilmoitti hänelle ettei Jussilla ollut kiirettä minnekään.

Maanantaiaamuna nousi vanha luuvaloinen Olli hyvään aikaan sängystään, mennäkseen kesantoa kyntämään. Mutta tultuaan talliin ei siellä hevosta ollutkaan, ja päästyään kesannolle näki hän joukon uusia, mustia tuoreita vakoja ja kansanopiston läpi käyneen pojan, joka käänsi auraa saran toisessa päässä.

Kaikki oli entisellään; paitsi se ettei Jussi kiroillut hevosta. Kaikki oli entisellään, kesäaurinko hymyili Mäkelän kartanolle; mullassa kiiltoutunut auranterä kiilsi auringonpaisteessa; ehkenpä kiilsi tuolla myös jotakin vanhan Ollin silmässä. — —

Sananen naisesta.

Nainen on kummallisin kaikesta mitä Jumala on luonut. Senpätähden miettikin hän kokonaisen viikon, ennenkun sai sen valmiiksi. Jopa arveli hän antaa maailman tulla toimeen naisitta, sillä hän älysi kyllä kaikkitietäväisyydessään, kuinka paljon vaivaa ja vastusta he matkaan saattaisivat.

Mutta silloin näki hän kuinka Aatami lau'antai-illan lähetessä, loikoi ja haukotteli riippumatossa ja hänellä oli ikävä. Mies oli kyllä koetellut huvitellaita kaikin tavoin. Hän ojensi jalkansa ja antoi kuningastiikerin hyppiä sen yli, hän antoi leijoonan kanneksia nenäliinaansa ja hyeenan istua takajaloillansa, palainen sianlihaa nenällään. Mutta lopuksi kyllästyi hän kaikkeen ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja haluttomaksi ja hänen mielestään oli se kovin alentavaista että hän, joka oli luomisen mestariteos, menisi itse, omin käsin panemaan totivettä tulelle. Ja niin huokasi hän itsekseen: "Miekkonenpa se, jolla kuitenkin olisi tyttö palvelemassa täällä ravintolassa! Välipä tällä, joskin hän olisi neljäkymmentä vuotta täyttänyt, koska siveydensaarnaajat pitävät sen niin tärkeänä".

Taivas oli kaareva ja sininen; se itki sateella ja hymyili päivänpaisteella. Mutta se katseli koko luontoa ja heitti yhtä lempeitä katseita Aatamin kolmentoista korttelin korkuisiin härkiin kuin Aatamiin itseensä, ja Aatami oli itsekäs ja kaipasi sellaista olentoa, joka katseleisi vaan häntä. Hauki oli vikkelä ja komea liikkeissään, mutta hänen puhetaitonsa oli niin vähäinen, ja Aatami ikävöi sellaista olentoa, joka voi puhella hänelle, hänen omalla kielellään. (Hänellä raukalla ei ollut aavistustakaan kotiripityksistä!) Tähdet tuikkivat kauniisti taivaalla, mutta ne eivät lämmittäneet ja niitä oli mahdoton lähestyä. Naarasantilooppi oli ihana ja korea ja söi mielellään Aatamin kädestä, mutta sitten nelisti se pois ja siveli turvallaan puolisonsa kaulaa ja katseli häntä hellästi silmiin. Kun Aatami näki tuon, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän sanoi: "Käärme vieköön koko poikamiehen elämän!" ja niin nukkui hän.

Herättyänsä tunsi hän kovin pistävän vasempaan kylkeensä ja hänestä oli niin ahdas riippumatossa. Kun hän avasi silmänsä, näki hän vieressään makaavan mamselin, joka punastui aivan korvia myöten ja sanoi ranskan kielellä ujostellen ja hämillään:

— Patruuni saa luvan olla hyvä ja suoda anteeksi että minä olen kiivennyt tänne riippumattoon, mutta minä pelkäsin niin kauheasti rottia…

Ja Aatami katseli häntä, ja kas, hänen silmänsä oli sininen kuin taivas ja itki sateella ja hymyili päivänpaisteella, mutta itki ja hymyili yksinomaan hänelle. Ja hän oli ketterä ja vikkelä kuin kala, mutta hänellä oli lämmintä verta ja hän oli puheliaampi. Ja hän loisti kuin tähti taivaankannella, mutta hän lämmitti myöskin, ja hän lepäsi Aatamin käsivarrella ja katseli häntä silmiin, ja hän oli ihana ja kaunis kuin antilooppi, mutta hänen huulensa hyväilivät Aatamin olkapäitä. Kun Aatami oli tarkastellut häntä pari sekunttia ja muisti ettei hänellä ollut äitiä, eikä tätejä, jotka voisivat tulla huutamaan ja meluamaan epäsäätyisestä avioliitosta, sanoi hän:

— Älkää olko millännekään, neiti! Ette te litisty, ja jos te litistytte niin ette litisty pahoin. Mutta mitenkä ihmeellä te olette tullut tänne? Rautateitähän ei ole vielä keksitty.

— Oi, minä olen ryöminyt teidän omasta vasemmasta kylestänne, sanoi hän ja veti ujosti peitettä olkapäälleen.

— Totta tosiaankin, siltä se tuntuukin, sillä kylkiluuni ja lompakkoni ovat poissa!

— Oi armaani, älä nyt heti rupea huolehtimaan talousrahoista, sinä, jolla ei ole vielä penniäkään kunnallisveroja! sanoi hän ja kietoi käsivartensa Aatamin kaulaan. Ensimmäinen aviopari oli onnellinen, sillä olosuhteet olivat silloin niin edulliset. Eevan puku ei maksanut paljoa; hän ompeli itse lehtihameensa, ja palanen Barnängen’in saippuaa joka toinen kuukausi, siinä kaikki mitä hän tarvitsi pientä, perin tervettä olentoansa varten.

Hänellä ei ollut palvelustyttöä, itse pesi hän astiansa. Jos jotakin sattui särkymään, ei hänellä ollut ketään, jolle olisi riidellyt.

Hän ei kiusannut koskaan miestään kysymällä, oliko hän "rakastanut jotakin toista ennen häntä" ja jos tämä toinen "nyt oli aivan varmaan vieraantunut hänen sydämmestään."

He eivät etsineet koskaan kotiopettajatarta, ja kun Eevan hiukset rupesivat harmentumaan ja hänen kasvonsa tulivat ryppyisiksi, ei hänen tarvinnut seistä ja katsoa peiliin jos Aatami ja nuori opettajatar suutelivat toisiaan virkakamarin oven takana.

Täytyy myöntää että tästä taas toiselta puolen oli se haitta etteivät pojat saaneet sitä kasvatusta kuin heidän olisi pitänyt, eivätkä voineet ottaa mitään korkeimpia tutkinnolta, vaan Kainin täytyi tyytyä metsä-opistoon, ja hänestä tuli metsästäjä, jota paitse hänellä oli raaka ja raju luonne ja niin sanoakseni tappoi veljensä, ja vielä lisäksi, en ymmärrä muuta kun hän nai sisarensa, s.t.s. oman oikean sisarensa, eikä ainoastaan siveyssisarensa taikka nurkkasisarensa, sillä silloinhan ei asiasta olisi mitään virkkamista.

Mutta sitten senperästä ei tytöistä ole ollut puutetta, ja vaikka maailman ei sanota kärsineen erityistä puutetta sisarusrakkaudesta, niin on kuitenkin useimman nuoren miehen elämässä ollut aika, jolloin he ovat rakastaneet toisten sisaria, enemmän kuin omiaan. Niin, tapahtuuhan, että rakastamme aivan tuntemattomien henkilöiden sisaria enemmän kuin omaa henkeämme ja että meissä kytee lämpimimpiä tunteita lastemme äitiä kuin omaa äitiämme kohtaan. Kaikki tämä näyttää niin mahdottomalta, mutta minä vetoon sen itse kunkin omaan kokemukseen.

Mitä taas naisia koskee, niin on se kauhea erehdys, luulla, että he panevat mitään erityistä arvoa miehille ja että he menevät mielellään naimiseen. Ei toki, useimmat ovat monta erityistä kertaa vakaasti päättäneet ettei koskaan antaa jonkun miehen katkeroittaa elämäänsä, mutta jos nyt kaikessa tapauksessa pitemmän ajan — kolmen, neljän kuukauden kuluttua taikka niin — langetaan polvilleen äidin vieraskamarissa, joka juhlan kunniaksi on hyvin kaunisteltu, niin ei se suinkaan ole sentähden, että ne herttaiset tytöt itse ovat muuttuneet mieleltään, vaan ainoastaan armeliaisuudesta, etteivät mies-parat menisi ja tekisi itselleen jotakin pahaa taikka ottaisivat jonkun, joka on huonompi ja turmeleisivat siten ihmissuvun.

Tyttö, joka menee naimiseen, tekee todellakin peljättäviä uhrauksia. Ajatelkaapas vaan että jo kihloissa ollessa tulla niin tuttavalliseen ja omantakeiseen väliin vieraan herran kanssa! Äidillehän se kyllä kävi päinsä kun sai ottaa isän, mutta herranen aika, ajatelkaa että ottaa aivan vieras mies, kenties toisesta päästä valtakuntaa! Tyttö raukat!

Tytöt ovatkin rehellisesti tehneet mitä ovat voineet, peljättääkseen nuo pahat miehet luotaan. Kerta panivat he tynnyrinvanteita hameisiinsa, niin että korkeintain neljä viisi tyttöä sopi yhteen hehtolitraan ja kaikki rappuset täytyi rakentaa uudestaan. Näitä tynnyrinvannehameita kutsuttiin "krinoliineiksi", ne olivat hyvin muodissa noin kolmekymmentä vuotta sitten ja moni kotiopettaja, joka pimeinä iltoina oli seisonut pihamaalla ja ollut kohtelias, niinkuin hän luuli, perheen tyttärelle, kauhuksensa huomannut seuraavana päivänä seisseensä ja keskustelleensa pyykkisaavin kanssa. Ei se auttanut. Miehet möivät osan huonekaluista ja vuokrasivat suuremmat huoneet, ainoastaan voidakseen suojella kodeissaan naisen krinoliinineen ja päivineen.

Paremmat tytöt ovat viime vuosisadalla kuluttaneet useampia vuosia suloisesta nuoruudestaan oppiakseen hyväilemään norsun luita n.k. pianolla, sillä tavoin, että miesten pitäisi pysyä loitolla. Mutta se oli sama, kun olisi rämisyttänyt padan kantta peljättääkseen harakoita kirsimarjapuusta. Tuskin on melu vaiennut, niin ne ovat siellä taas, sekä harakat että miehet.

Naiset olivat kuulleet että miehet pitivät kamelia rumana eläimenä. Saadakseen olla rauhassa, pukeutuivat he joka ikinen dromedaareiksi, suuri, suuri kyttyrä takana, jota he kutsuivat "turnyyriksi". Mutta miehet puhelivat näinikään: "Koska ne Herran enkelit sietävät sellaisella kärsivällisyydellä niin suuren kuhmun takanaan ainoastaan kevytmielisyydestä, kuinka mielellään he eivät siedä kuhmua vierellään rakkaudesta!"

Kun naiset vihdoinkin älysivät etteivät miehet pitäneet mitään niin pyhänä koko maailmassa kuin leipäpalaa, niin tunkeutuivat he konttoreihin, virkahuoneisin, sähkösanomalaitoksiin, postiin, telefooniasemille ja sanomalehtitoimistoihin ja veivät leivän miehiltä ja toivoivat viattomissa sydämmissään: "Nyt he varmaankin suuttuvat ja jättävät meidät rauhaan!" Mutta ei, heidän mielestä on se yhtä soma jos vaimo hankkii perheen elatuksen, kun että mies sen tekee.

Kaikista pahinta on se että tytöillä on niin hyvä sydän että he harvoin voivat kieltää, kun joku oikein sydämmellisesti pyytää heitä rupeamaan rouvaksi ja äidiksi tuleville lapsilleen, vaikkakin he äärettömästi halveksivat avioliittoa.

Naisen luonne on täynnä ristiriitoja.

Matkustaakseen neitseellisyyden, rakkaiden nuoruudenunelmain ja viattoman lapsuuden maasta avioliiton, kieltäymysten, puutteen, kärsimysten ja vallanalamaisuuden valtakuntaan, tarvitsevat he ainoastaan muutamia ystävällisiä sanoja ja pari pitkää viikseä, mutta matkustaakseen Kongovirralta Lysekiliin tarvitsevat he kolme kirstua ja viisi matkalaukkua.

He huutavat kuin hurjat, jos he sattuvat loukkaamaan jalkansa, jossa on kumikalossi, siiliin, mutta vaikenevat kuin seinä, jos joku mies pistää heitä poskeen neljän päivän vanhalla parralla.

Kun he ovat kihloissa eivät he jaksa kantaa puolen kilon painoista kesänuttua niin pitkältä kuin verannalta lehtisaliin, vaan sulhasen täytyy se tehdä. Mutta kun he ovat olleet pari vuotta naimisissa, kävelevät he silloin ujostelematta viisi, kuusi kilometriä yöllä edes takaisin sänkykamarin lattialla, käsivarrellaan kymmenen kiloa painava poika, ja mies makaa ja katsoo vaan, ikään kuin se ei koskisi häneen enempää kun jos hän näkisi lähetyskartan kaikkein sisimmästä Afrikasta.

Jos he pistävät itseään neulalla voivottavat he ja saavat kyyneleet silmiin, mutta jos he ulkona seurassa saavat tietää että se, jota he ovat rakastaneet yli kaikkea maailmassa, on mennyt kihloihin toisen kanssa, niin nauravat he niin, kuin heitä kutkuteltaisin hanhenhöyhenellä jalkapohjaan.

Ymmärtäköön se joka voi!

Pehtori Vuorela.

— — — Ja sitten toivon minä, rakas Vuorelani, että tulen olemaan tyytyväinen teihin. Erehdyksiä ja tyhmyyksiä suon mielelläni anteeksi, vaan uskollisuutta minä vaadin, järkähtämätöntä uskollisuutta.

— Niinkuin herra kreivi käskee…

Nuori pehtori Vuorela on saanut paikan Rauhalinnan kreivin luona.

Ja hän palveli vuotensa ja kreivi oli tyytyväinen ja hän palveli toisenkin vuoden ja kreivi korotti, itsestään palkkaa, ja kun hän oli korjannut kolmannen kesän sadon, pantiin uusi lattia ja koreat seinäpaperit pehtorin asuntoon. Seinäpaperit olivat niin kauniit ettei emännöitsijä voinut kulkea pihan poikki, vilkaisematta sisään avonaisesta ikkunasta. Ja kun kotiopettajatar meni ulos kävelemään, pistäysi hän aina ensin pehtorin luona kysymässä "missä haassa äkäinen härkä oli."

Liehän toki oikeutta pelätä henkeään, vaikka onkin vaan opettajatar raukka!

Varsinkin kuin pehtori oli ainakin yhtä kaunis kuin hänen seinäpaperinsa. Kolmen kyynärän ja kahden tuuman pituinen, suora ja solakka, ruskeat hiukset ja punaiset posket. Ja sitä paitsi pari tummansinistä silmää, joita hän räpäytti niin uskollisesti vakuuttaessaan: "Aivan varmaan, mamseli, härkä ei ole sielläpäinkään."

Se oli siihen aikaan, jolloin kotiopettajattaria kutsuttiin "mamseleiksi."

— Mutta ehkä herra Vuorela tulee kuitenkin tuolle puolen veräjää ja katsoo… ehdoitti mamseli.

Ja silloin hymyili hän ja saattoi mamselia korkeintaan viisisataa kyynärää, mutta sitten täytyi hänen aina tarkastaa joko puimakonetta, perunoita tahi varsoja, sillä uskollinen hän oli, järkähtämättömän uskollinen.

Kun pikku Juulia neiti rupesi ratsastamaan, eikä kreivi joutanut aina seurata häntä, oli pehtori Vuorelalla enemmän aikaa. Silloin voi tapahtua että mökkiläiset ja rengit saivat levähtää kyllikseen, sillä silloin sattui pehtori Vuorela viivähtämään poissa kokonaista kaksi tuntia. Voihan hän seurata häntä yhtä hyvin kuin ajurikin. Juopa neiti Juulian ja hänen välillään oli aivan ääretön. Mutta vaikka Juulia neiti oli kuinka varomaton tahansa ja vaikka "Putte" hyppi vielä rajummasti keveän kuormansa alla, toi Vuorela neitosensa kuitenkin eheänä kotiin. Ja hajallaan olevat, pitkät, ruskeat hiuksensa liehuivat vallattomasti hänen kauniiden, pehmeiden kasvojensa ympärillä, ja viidentoistavuotiaat silmänsä loistivat ja pehtorin posket punottivat ja hänen sydämmensä sykki.

Mutta ei he sanoneet kumpikaan mitään, sillä pehtori oli uskollinen, järkähtämättömän uskollinen.

Sitten, kun Juulia neiti tuli kuudentoista vuotiaaksi ja läänin nuoret aatelismiehet olivat tutkineet aateliskalenteria ja saaneet selon Rauhalinnan peltomaan suuruudesta ja kuulleet että kreivitär oli liian kivulias, voidakseen toivoa Juulia neidille sisaruksia, tarvitsi Vuorela yhä harvemmin seurata häntä ratsastusretkillä. Silloin tuli nuoria serkkuja ja pikkuserkkuja ja muita nuoria, komeita, urheilua harrastavia suuren maailman herroja, ja kaikki tahtoivat he seurustella Juulia neidin kanssa, niin että joskus täytyi vaunuhevosetkin satuloita.

— Saanko kysyä kuka on tuo nuori herra tuolla ryytimaassa? sattui toisinaan joku vieraista kysymään ja vilkaisemaan tiepuoleen.

— Oi se on Vuorela, pehtori Vuorela, oikein kunnon mies, vakuutti
Juulia neiti.

— Hm… mutta eiköhän näin suurelle maatilalle olisi tarpeen kokeneempi pehtori? ehdotteli Yrjö serkku, painaen nenälasit varmemmin silmännurkkiin ja arveli itsekseen, ettei tuo Vuorela ollut ollenkaan pehtorin näköinen.

— Ei suinkaan! Vuorela on niin uskollinen, järkähtämättömän uskollinen, jatkoi Juulia neiti.

Ja enempää eivät nuoret herrat saaneet tietää pehtori Vuorelasta, sillä luonnollisesti ei hän saanut "syödä pöydässä."

* * * * *

— — — Ja sitten tarvittaisiin hiukan vihreätä porteille ja köynnöksiä pilarien ympärille. Oikein hienoa, sillä… niin, Vuorelalle voin sanoa vaikka jo tänään: neiti Juulian kihlaus, veljenpoikani, kreivi Yrjön kanssa julaistaan huomenna, vaan vait siksi.

— Niinkuin käskette, herra kreivi, sanoi pehtori Vuorela ja kumarsi syvään.

— Herranen aika, onko pehtori kipeänä? sanoi emännöitsijä, kohdatessaan Vuorelaa pihalla ja katseli häntä hellästi ja lämpimästi pienillä ruskeilla silmillään.

— Kuinka niin, mamseli Reetta?

— Hyvänen aika, kun hän on niin kalpea, että aivan peloittaa, sanoi mamseli ja kiiruhti keittiöön valmistaakseen lemmikilleen jotakin oikein vahvistavaa päivälliseksi.

Ja kunniaportteja pystytettiin ja pilarit koristettiin köynnöksillä ja kihlajaiset vietettiin ja aikanaan häätkin, joissa itse Vuorelakin sai olla läsnä.

Muudan vanha armollinen leskirouva tapasi hänet portailla, hänen astuessa sisään uudessa hännystakissaan, suorana ja pulskana.

— Joku sulhaspojista, luullakseni; sanoi leskirouva ja hymyili.

— Oi, täti, pehtori hän vaan on, selitti joku morsiusneidoista.

— No, se täytyy minun sanoa, että olipa sekin yksi Heikki serkun ihmisystävällisistä mielipiteistä kutsua tuollaisenkin häihin! kuiskasi leskirouva.

Kaikki kävi tavallista tasaista kulkuaan, vihkiäiset ja päivälliset, puheet ja maljat, morsiusneitorunot ja rääpiäiset, nuorten häämatka ja kotiintulo ja kodin järjestäminen Rauhalinnan pihanpää rakennukseen ja sitten ilmestyi sinne pieni poika ja kylvöt ja sadot vaihtuivat vuorotellen, ja niin tulivat aikanaan hienot ruumisarkut hopeavaakunoineen vanhalle kreiville ja kreivittärelle.

— Totta kai pehtori jää meille vielä edelleenkin? sanoi kreivi Yrjö kun pehtori oli ollut läsnä pesänkirjoituksessa.

— En tiedä… olen perinyt pienen talon sedältäni ja…

— Kas vaan, herra Vuorela, älkää pahoittako meitä! pyysi Juulia kreivitär ja taputti häntä olkapäälle.

Pehtori katsahti hänen lempeihin kauneihin kasvoihinsa ja surumyssyyn, katseli pientä, valkoista, nyt hiukan lihavaa kättä, joka lepäsi hänen olkapäällään. Se ohjasi häntä yhtä helposti kuin kerta Puttea; hän kumarsi ja vastasi:

— Niinkuin kreivitär käskee.

Ja kulkiessaan yksinäiseen asuntoonsa, jossa koreat seinäpaperit olivat vaalenneet ja jonne hyväsydämmiset emännöitsijät eivät enään heittäneet ikävöiviä katseitaan ja istahtaessaan pöydän ääreen tarkastaakseen päivätyökirjaa, tunsi pehtori Vuorela ettei hän olisi voinut elää viikkoakaan näkemättä häntä, joka… hm…

Tarha-Antti sairastanut kaksi päivää. Rantatorpan Eero taittanut jalkansa ja ollut poissa seitsemän viikkoa. Tammelan Leena… Hävetkää vanhat silmät, aijotteko kostuttaa päivätyökirjani…

* * * * *

Nuori Rauhalinnan kreivi vietti iloista ja kallista elämää. Kaikki kävi hyvin niin kauan kun Yrjö kreivi eli, vaan jo viidenkymmenen vuotiaana kuoli hän ja silloin otti nuori kreivi Heikki kaikki mitä elukoista ja jyvistä saada voi. Vaan kun sekään ei riittänyt, sai pehtori Vuorela käskyn myydä metsää. Kun metsä oli lopussa sai pehtori matkustaa käräjille yhä suuremmilla ja suuremmilla kiinnitys-velkakirjoilla, vaan kun kukaan ei tahtonut enää lainata Rauhalinnaan matkusti nuori kreivi Heikki eräänä synkkänä Marraskuun aamuna Amerikkaan. Samana aamuna keksittiin sitä paitsi että hän oli omin päin tehnyt vekselin kolmelle nimelle.

* * * * *

Kreivitär Juulian hiukset ovat aivan valkoiset. Valkeat ja punaiset pehmeät posket ovat tulleet keltaisiksi, hyvin keltaisiksi, ja selkä, joka kerran niin suorana ja solakkana hetkui Puten selässä on kumarassa.

Pehtori Vuorela on myös vanha. Hän on tullut kaljupääksi, ja silmät alkavat hämärtää. Mutta vanhuksella on vielä hyvä ryhti ja näyttää siltä kuin hän nyt olisi entistä iloisempi.

Mutta nyt ei hän ole Rauhalinnan saleissa kuulemassa käskyjä ja tuomassa ilmoituksia hänen armolleen. Rauhalinna on aikoja sitten vasarakaupalla myöty ja nyt hoitaa pehtori vaan pienen pientä kartanoa.

Kreivitär lie varmaan hiukan tylsistynyt. Hän ei tahdo oikein käsittää miten tämän talon laita on.

— Kuulkaas, pehtori Vuorela — sanoi hän toisinaan ensimmäisenä vuonna — onko Laaksonmaja aivan varmaan minun omani?

— Kreivitärhän on itse nähnyt kiinnityskirjan.

— Onko talo todellakin tykkönään minun omani, niin ettei täällä ole sellaisia kauheita kiinnityksiä kuin Rauhalinnassa?

— Onhan kreivitär itse nähnyt velkatodistuksen.

— Niin, mutta minä en voi sitä käsittää, Vuorela. Sanoihan tuomari
Ruotsi ettei jäänyt mitään jälelle myötyämme Rauhalinnan?

— Ei, vaan sitten, kun kreivitär hyväntahtoisesti jätti kaikki asiansa minun hoidettavikseni, niin… silloin… hm… onnistuin minä saamaan paljon rahaa nuorilta herroilta, joiden takauksia kreivi Heikki oli maksanut.

— Olipa se onni, Vuorela.

— Suuri onni, kreivitär. Ja sitten ostimme Laaksonmajan. Minulla on tilit kaikesta.

— Näyttäkää tilit minulle, Vuorela!

— Miksi ei… hm… aivan kernaasti… voinhan näyttää… hm… se tahtoo sanoa… kreivitär on aina ennen luottanut minuun… hm…

— No antaa tilien olla, Vuorela! En tahdo loukata häntä. Tiedänhän että hän on aina ollut uskollinen, järkähtämättömän uskollinen. — Ja sitten tahdoin minä sanoa että minusta on sääli että Annan pitää kattaa kaksi pöytää täällä Laaksonmajan yksinkertaisissa oloissa. Vuorela saa syödä minun kanssani samassa pöydässä.

— Kreivitär! Kuinka voin kiittää teitä hyvyydestänne vanhaa erakkoa kohtaan, jolla ei ole ketään muita koko maailmassa, kuin te, joka välittää hänestä!

Ja päivällisellä meni vanha Vuorela, ylpeänä kuin kuningas "pöytään syömään". Omaan pöytäänsä.

* * * * *

Niin tuli vanha Vuorela vihdoinkin onnelliseksi. Hän sai rakastaa ja hoitaa häntä mielin määrin, häntä, joka oli ollut hänelle kaikki maan päällä, aina siitä hetkestä asti kuin hän kohtasi hänet ensi kerran Rauhalinnan eteisessä.

Se oli eräänä sunnuntaiaamuna, jolloin hänellä oli valkoinen puku ja pienet keltaiset kengät.

Hänen rakkautensa oli pyhempi, suurempi ja jalompi kuin juopa pehtorin ja Juulia neidin välillä. Se oli runollisen ihanaa nuoruuden rakkautta vielä seitsemännelläkymmenennellä vuodella. Rakkautta, jota ei oltu solvaistu ylellisellä nautinnolla, rakkautta, jota oli annettu tarjoamatta. Vanhaa rakkautta, vaan samalla uudestiheränneen sydämmen ujoutta ja tunteitten ja halujen puhtautta.

Vanha hupsu! Siinä istui hän iltakaudet katsellen valkoista päätä, ryppyisiä kasvoja ja vapisevia käsiä. Vaan oikeastaan ei hän niitä katsellut. Hyväilevässä, nuoruuden ihanassa muistojen kätkössä näki hän "Juulia neidin" ruskeat hiukset hajallaan kuumien poskien ympärillä, suupielissä veitikkamaiset kuopat, hetkuvan Puten selässä ja itsensä hänen vierellä, nuorena ja vahvana, mutta ujona, oi niin äärettömän ujona…

— Mutta Vuorela, mitä te teette?

— Minäkö? En mitään, kreivitär…

— Tehän istutte ja maiskutatte kuin hevonen olisi huoneessa ja tiedättehän ettei meillä ole hevosta koko Laaksonmajassa.

Silmäpuoli Tiina.

En ole koskaan ilman erityistä osanottoa voinut katsella muurahaista, joka vetää kekoonsa kortta, vetäjää viittä kertaa pitempi ja aina tahtovat silmäni unehtua katsomaan talollisen "lapsentyttöä" joka kantaa retuuttaa isännän lapsia, jotta selkä on kumarassa ja lantiot vinossa.

Mutta kuinka erilaisissa suhteissa he molemmat elivät! Muurahainen kokoo omaan kotiinsa; korsi korrelta, jotka hän laahaa pesään, kohoo se korkeammaksi. Itse ei se ole siellä milloinkaan liikanainen, eikä häntä ajeta pois tästä kodista ja sen rinnalla työskentelee miljoonittain olentoja, yhtä pieniä ja vähäpätöisiä, yhtä ahkeroita ja väkeviä kuin se itse, kun lapsentyttö sitävastoin… Mutta meidänhän piti puhua silmäpuoli Tiinasta.

Hän asuu tuolla etempänä, veräjän luona, josta kohta tulemme ajamaan.

Kun Tiina yhdeksän vuotiaana tuli kirkkoväärtiin hoitamaan pientä Lauria ja leikkimään hänen kanssansa, oli hänellä kaksi kirkasta, iloista, sinistä silmää, jotka ihmetellen katselivat Laurin kaikkia leluja. Silloin oli hänellä pienet ruusutkin poskilla, sellaiset kuin ne köyhän kodissa, jossa syödään puoli tynnyriä eloja kuukaudessa viiteen henkeen, voivat olla, ja paksut kullankeltaiset hiukset ympäröivät otsaa, joka tuskin olisi voinut olla korkeampi ja puhtaampi, vaikka Tiina olisi nähnyt kreivin palatsissa ensikerran päivänvalon.

Niinpä todellakin, se on sama Tiina, joka hoiperrellen kiirehtii veräjälle aukaisemaan sitä meille. Anna toki pieni valkea hopearaha tuolle harmaa-päiselle paikkahameiselle vaimolle! Näetkö, hän on vetänyt huivin kasvolleen tällä puolen… no anna se raha myös… katsos, se on juuri tältä puolen kuin silmä puuttuu.

Pikku Laurista ja Tiinasta tuli pian parhaat ystävät. Nauraen repi poika hänen keltaisia hiuksiaan ja käsivarsi lujasti hänen kaulansa ympärillä juostiin pitkin niittyjä ja pellonpientareita. No niin, nythän se ei vielä tehnyt mitään, mutta ylipään on parasta että mökkiläisten tytöt varovat kirkkoväärtien poikain syleilyjä; talonpojan tuvassa vallitsee säätyeroitus yhtä hyvin kuin ylhäisten saleissa ja moni mökin tyttö, joka talollisen pojan sylissä on uneksinut kunnianhimoisesti silkkihuivista ja kirkkomatkoista linjaarinrattailla, on herättyään saanut "erityisen ripityksen" ja kolmekymmentä markkaa vuodessa…

Pikku Laurilla oli viidentoista vuoden vanha veli, Kalle niminen ja hän oli saanut pistoolin isältään markkinalahjaksi. Tiina juoksi Laurin kanssa suuren tuvan lattialla, äiti istui vyyhtien lankaa uunin kupeella ja Kalle seisoi penkin vieressä ladaten pistooliaan. Vahingossa sattui Tiina nykäisemään ruutisarvea niin että se putosi lattiaan.

— Etkö voi katsoa eteesi, sen aasi! ärjyi Kalle ja töytäsi pistooli kädessä kohden tyttöä.

— Herra isä, älä ammu minua, älä ammu minua, Kalle hyvä! rukoili Tiina kuoleman tuskassa ja piti käsiä silmiensä edessä.

En luule että Kalle aikoikaan ampua tyttöä. Mutta piti hänen kuitenkin vastaisen varalle saada muistutus ja niin juoksi hän tytön kimppuun ja pui nyrkkiään. Jos nyt joku äkkiä pui nyrkkiä jossa sattuu olemaan ladattu pyssy, ja läheisyydessä on toinen henkilö, laukeaa pyssy tavallisesti ja panos sattuu tähän toiseen henkilöön. Tämä voi tuntua kummalliselta, mutta sellainen on asian laita joka tapauksessa, eikä Kallenkaan ase, vaikka se olikin vaan pieni markkinapistooli, voinut käyttäytyä toisin, vaan laukesi kun laukesikin…

Tiina ja Lauri päästivät kauhean huudon ja molemmat kaatuivat he lattialle.

Nyt sai äiti jalat allensa vyyhdinpuun vierestä. — Herra varjelkoon! Ammuitko kuoliaaksi oman armaan lapseni? huusi hän, juoksi lapsen luokse ja nosti hänet syliinsä. Hän käänteli ja tarkasti poikaa joka puolelta, katsoi korvienkin taakse, repi vaatteet hänen päältään, huiski käsillään vasten silmiä, nähdäkseen oliko hän kenties tullut sokeaksi, otti hiusneulan päästään ja kaiveli sillä pojan nenää, tunnustellakseen olisiko siellä ehkä haulia ja teki jos jonkinlaisia kokeita. Vihdoinkin oli hän varma ettei sydänkäpynen ollut vahingoittunut.

Nyt kääntyi hän Tiinan puoleen, joka makasi lattialla aivan kuin kuollut.

— Ylös paikalla, muuten minä sinua opetan! Onko sinusta ihmisellistä tuolla lailla lapsi sylissä paiskautua maahan, olisit voinut katkoa häneltä jalat ja kädet, sinä heittiö!

Pikku Tiina ei vaan liikahtanut, mutta siltä kohdalta, jossa hänen päänsä oli alkoi lattia muuttua punaiseksi. Äiti kalpeni.

— Poika, jos nyt olet ampunut tytön kuoliaaksi, niin tulee tästä kunnon juttu. Herra isä, linnaan voit joutua, Kalleseni… Nousepa ylös, Tiina! Jos nyt kiltisti olet huutamatta niin en kerro isännälle että vallattomuudessasi juoksit pyssyn suuhun… Tiina, nousehan toki ylös! Saat villasen hameen ja pitkävartiset sukat, jos olet kiltti… Kas niin, nyt hän herää, tuo teeskentelijä. Voi hyvänen aika miltä silmäsi näyttää! Eikö lie puhki koko silmä… Voi taivas, kun ajattelen että näin olisi voinut sattua Lauriin, niin aivan tekee mieleni itkeä…

Kalle istui uunin kupeella ja katsoa tuijotti kulmiensa alta, vaan ei virkkanut mitään.

Niin se nyt kävi; laukaus oli tehnyt tekonsa ja pikku Tiinasta tuli toissilmä koko ijäkseen ja toinen poski oli ruudin polttama.

Jonkun tunnin kuluttua tuli kirkkoväärti kotiin ja sai kuulla kaikki. Heti läksi hän Kallen luo antaakseen hänelle kunnon selkäsaunan. Mutta silloin huusi Anna muori: "Ethän toki turmele omaa lastasi!" ja Tiina, joka oli kohotettu sellaiseen kunniaan että sai maata isännän ja emännän sängyssä, nyyhki hiljaa ja rukoili: "Älkää lyökö häntä, isäntä!" ja silloin vihdoinkin malttui kirkkoväärti sen verran ettei hän käynyt käsiksi omaan lihaansa ja vereensä.

Myöhemmällä iltasella, kun Tiina oli nostettu keittiöön ja isä ja äiti itse makasivat sängyssään, sanoi kirkkoväärti, hiljaa, ettei tyttö kuulisi:

— Meidän pitää antaa tuolle raukalle jotakin hyvitystä, sillä minä luulen ettei hän enää koskaan tule näkemään sillä silmällä.

— Annetaan vaan, lupasinkin jo hänelle villasen hameen ja sukkaparin.

— Ei ne riitä, Anna; ikävä kyllä, mutta meidän täytyy antaa hänelle paljon enemmän. Arvelin jos panisi 50 markkaa säästöpankkiin…

— Ei ikinä, sen sanon sinulle Pekka! Tahdotko saattaa häviöön sekä vaimosi että lapsesi, tuon kerjäläispennun tähden? Yhtä hyvinhän hän voi tehdä työtä silmäpuolenakin, ja siitä että kasvot ovat toiselta puolen hiukan rumemmat, pitäisi hänen oikeastaan kiittää meitä, sillä nyt pääsee tuo köyhä raukka monesta kiusauksesta tässä syntisessä maailmassa, haha niin niin!

Ja niin puhuttiin asiasta sinne tänne, ja lopuksi päätettiin, että jos kyläläiset suostuvat antamaan vähän hirsiä niin saisi Ruoti-Olli, Tiinan isä, rakentaa itselleen pienen tuvan mäen rinteelle tien viereen, kirkkoväärtin vasikkahakaan ja vielä lisäksi hiukan maata ympäriltä, niin ettei hänen vaimoineen ja lapsineen tarvitse asua enää köyhäinhuoneella kirkon vieressä.

Kyläläiset tyytyivätkin tuumaan ja monta hirttä ei sitä tarvittukaan, sillä voihan tuvan kaivaa pari kyynärää maahan, ja niin tarvittiin vaan neljä kerrosta hirsiä ja silloin saatiin jo pieni ikkuna maantielle päin.

Ja kaikkien mielestä oli kirkkoväärtillä hyvä sydän. Mitään hyötyä ei hänellä tosiaan tuosta maanpalasesta ollut ennenkään, mutta ei sitä joka mies ota tiluksilleen köyhää roskajoukkoa, joka myötäänsä etsii risuja ja tuulenkaatamia puita lämmittääkseen uuniaan, ja aamusta iltaan sai pikku Tiina kuulla kuinka kiitollinen hänen pitäisi olla hyväntekijälleen.

Sitten sai Tiina täysikasvuisen palvelijan paikan ja reipas ja sukkela oli hän toimissaan. Ja pellolla ja niityllä teki hän tehtävänsä niinkuin nekin joilla oli kaksi silmää ja kauniit kasvot. Mutta kun nuoriso kokoontui tanssimaan, sai hän seisoa yksin nurkassa, huivi ruudin polttamalla poskella ja katsella muiden iloa. Ei yksikään poika tahtonut tanssia silmäpuoli Tiinan kanssa, ei kukaan tullut ajatelleeksi että hänelläkin oli sydän, hänellä kuin muillakin, ja että se sykki myös lämpimästi ja toivehikkaasti nuoruuden kevätaikana.

Vähitellen oli sitten Ruoti-Olli raivannut pienen maatilkkunsa pelloksi, josta sai kauniita perunoita ja herneitä. Kun kirkkoväärti näki sen, sanoi hän:

— Et sinä, Olli, ihan ilmaiseksi saa asua tässä ja nauttia kaikkea tätä siunausta. Saathan sinä kuitenkin kunnalta apua niille lapsille, jotka käyvät koulua, voithan siis maksaa neljä markkaa vuodessa tästä paikasta.

Hän saikin neljä markkaa joka vuosi.

Sitten kuoli Ruoti-Olli ja hänen vaimonsa, ja nuorimmat lapset menivät palvelukseen, silloin asettui Tiina itse asumaan tuohon mökkiin ja elätti itseään kehruulla, milloin ei käynyt päivätöissä muualla.

Eräänä päivänä nähtiin Tiinan tulevan veräjälle; esiliina täynnä koreita vaatetilkkuja ja vanhoja konvehtipaperia ja kädessä kaksi pientä kuusta. Siellä laski hän ne maahan ja alkoi parhaimman taitonsa mukaan koristella veräjää. Kun hän oli saanut työnsä valmiiksi, istuutui hän kivelle tien viereen odottamaan. Hetken perästä alkoi mäeltä kuulua rattaiden jytinää, ja kirkkoväärtin Kalle tuli ajaen vaunuissa kahdella hevosella, messinkisilaisissa valjaissa, nuoren emäntänsä kanssa. Sentähden oli silmäpuoli Tiina koristellut veräjän ja nyt seisoi hän ja niiasi nuorten ohi ajaessa.

Kalle oli erittäin hyvä-sydämminen: hän seisautti hevoset ja sanoi:

— Kiitoksia Tiina, hyvästä tahdostasi! Ja sitten viittasi hän piiskanvarrella Tiinaa ja sanoi:

— Emmi, tämä se on se silmäpuoli Tiina, josta olen sinulle kertonut että me siellä kotona olemme olleet niin hyviä hänelle.

— Niin, Jumala siunatkoon… sanoi Tiina, mutta samassa riuhtasivat hevoset ja vaunut katosivat pölypilveen.

Syksymmällä kutsuttiin Tiina kirkkoväärtiin vehnäskahville. Nuorikko taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja sanoi:

— Kuulin ettet maksa enempää kuin neljä markkaa vuodessa kauniista paikastasi ja koska appi-isä ja Kalle ovat aina olleet hyviä sinulle niin ei tätä rahasummaa vastakaan suurenneta…

— Jumala siunat…

— Mutta puolen leiviskää pellavia saat sinä vuodessa kehrätä minulle ilmaiseksi, se ei voi olla liiaksi siitä että saat asua niin kauniilla paikalla.

Ja silmäpuoli Tiina maksaa joka vuosi neljä markkaa ja kehrää puolen leiviskää pellavia siitä, että saa asua maankuopassa tuolla kivikolla mäellä, jonka hänen isänsä on pelloksi raivannut. Tämä pieni koti on hänelle sanomattoman rakas ja kummakos tuo? Onhan se tosiaankin hänen — silmäteränsä.

Emännän kosijat.

Hienot ihmiset ovat kuuluneet "samaan seurapiiriin", viettäneet kesän "samassa kylpylaitoksessa" tai "tavanneet toisiaan teaatterissa" eli "olleet sulhaispoikina ja morsiusneitoina Otto serkun häissä".

Halvempi kansa "on palvellut samaan aikaan lautamiehellä", "ollut yhdessä markkinamatkalla" tai "rippikoulukumppanit".

Hienot ihmiset hakkailevat halvempi kansa vaan katselee toisiaan, mutta molemmat tuntevat he samaa: kaipaavat, toivovat, iloitsevat, nauttivat, kärsivät ja — kieltäytyvät.

Jussi ja Taava olivat käyneet yhdessä rippikoulua, istuneet vastakkain vanhan rovastin penkillä, tarjonneet toisilleen rinkeliä ja konvehtia ja päässeet yhtä aikaa ripille.

Lämmintä verta ja punaiset posket, vahvat käsivarret ja kirkkaat silmät oli heillä molemmilla ja yhtä verran tiesivät he molemmat katkesmuksesta ja raamatusta, mutta juopa heidän välillään oli kuitenkin suuri, Taava oli kirkkoväärtin tytär ja Jussi vaan mökin poika. He eivät "olleet yhteen päin", olivathan vielä lapsia; mutta Taava toivoi sydämmestään että nuo nuoret hovin pojat, jotka olivat hänen vertaisiansa olisivat Jussin laisia ja Jussi — niin Jussi, hän oli renkinä ja teki päivän ahkerasti työtä, eikä antanut turhien toiveiden häiritä yörauhaansa.

Kun Taava oli yhdeksäntoista-vuotias tuli Peltolan ainoa poika kosimaan. Hän oli kooltaan Jussia pienempi, hiukan vääräsäärinen ja sitten oli hiukset sattuneet saamaan punertavan värin, mutta kaikessa tapauksessa oli hän kunnon poika ja kun heitä ei ollut kuin kaksi sisarusta tuolla suurella maatilalla niin tultiin hyvästi toimeen, ja eipähän muuta kuin Tapaninpäivänä vietettiin häät.

Peltola oli sattunut saamaan edellisenä syksynä Jussin rengiksi; mutta Taava oli hurskas, kutoi kangastansa kunnioitti Maunuansa eikä vertaillut häntä muihin. Vaikka taisi sitä voita tulla Jussin osaksi pyhäpäivinä enemmän kuin muiden.

Eräänä syksynä, kun viljat oli korjattu ja perunat nostettu, kylmettyi Maunu ja kuoli. Suru oli suuri ja hautajaiset vielä suuremmat. Taava teetti kauniin, mustan ja valkean puuristin, johon maalattiin isännän nimi ja monta virrenvärssyä sekä palavia sydämmiä, sillä olihan Maunu ollut niin hyvä hänelle. Muusta ei heillä ollut kiistaa kuin "viemisistä" tädin hautajaisiin. Maunun mielestä riitti yksi juusto, vakkanen voita ja kolme rieskaa, mutta Taava leipoi vehnäsetkin ja siinä koko tora heidän avioliitossaan.

Jussi jäi taloon, sai "pehtorin" arvon ja piti hyvää huolta kaikesta.

Kesällä tuli jo kosijoita taloon, sillä leski oli vasta kaksikymmentänelivuotias ja lapseton. Sanottiin että hänen laista kilpakalua ei ollut seitsemässä lähipitäjässä.

Ensiksi tuli rovastin Eljas, hän oli käynyt maanviljelyskoulun ja pukeutui säämiskäisiin liiveihin, pitkävartisiin saappaihin ja kaikin puolin oli hän niinkuin kunnon maanviljeliän olla tulee. Sitä paitsi oli hänellä talo.

Eljas herra kävi joka päivä linnunpyynnössä ja aina rupesi häntä väsyttämään jonka tähden hän poikkesi Peltolaan levähtämään. Siellä istui hän sohvankannella, suoroi saappaansa varsia, laski käden sydämmelleen ja huokasi:

— Oi, Taava, jospa tietäisitte miltä täällä tuntuu…

Ja Taava seisautti rukkinsa, katsahti hyvin ystävällisesti Eljas herraan ja sanoi palvelustytölle:

— Liisa, ota tuo pullo ja laita vieraalle rohtoa. Eljas herra raukka on kylmettänyt vatsansa. Pippurihan on ikkunalla, sinä tollukka!

Silloin suuttui Eljas herra, meni kotiinsa isäukkonsa luo ja sanoi:

— Isä, en minä hänestä huoli! Hän on liika raaka, ei hän käsitä tunteitani.

Tuskin oli Eljas herra saanut saappaat jalastaan ja istuutunut salin sohvalle äitinsä puheelle, kun apulainen palatessaan pitäjältä ajoi pihaan tervehtiäkseen Taava emäntää. Siellä tarjottiin parasta, mitä talossa löytyi, munavoita, sylttyä, sianlihapaistia ja viiliä.

Ja apulainen söi ja joi minkä jaksoi, nyykytti päätänsä ja kaatoi etikkaa ja pippuria syltylle ja puhui miten tärkeätä on "varjella sydämmensä kaikella ahkeruudella sillä siitä elämä tulee". Sitten otti hän pari lusikallista viiliä ja tuumi että kun on nuori ja kaunis ja koko mantaalin omistaja niin mahtanee olla vaikea varjella sydäntään. Jos hän vaan voisi jollakin tavoin tukea häntä tämän maailman vaikeuksissa niin hän tahtoi niin mielellään…

Kun apulainen oli päässyt tähän kohtaan mietinnöissä, löi Taava kättä yhteen ja huusi:

— Herra siunatkoon, anteeksi pastori hyvä! Mutta porsaat ovat karanneet navetasta!

Ja niin juoksi hän tiehensä jättäen sielunpaimenensa aivan yksin, ja kun hän hetken perästä tuli takaisin ei herkuista ja apulaisen hellämielisyydestä ollut paljon tähdettä.

Jussi teki työtä kahden edestä hän hommasi ja johti koko talon toimet ja vuosi vuodelta saatiin runsaampi sato ja yksi lehmä lisää navettaan. Ja sunnuntaisin pukeutui hän mustiin verkavaatteisin ja ruskeesen huopahattuun ja kyyditsi emännän kirkkoon. Reipas ja toimelias pehtori hän oli, hyvä ja ystävällinen väelle, paitsi toisinaan; silloin räyski ja tuiski hän aika lailla, ja jos piiat ja rengit olisivat olleet tarkempia ihmistuntijoita, olisivat he kyllä huomanneet että pehtorin huono tuuli ilmestyi aina samaan aikaan kuin emännälle uusi kosija.

Jussin piti sitten näytellä itse kullekin kosijalle navetat, pellot ja metsät. Ja kun ne sulhaisiksi aikovat sitten toisinaan määräilivät ojittamisesta ja laitumen laajentamisesta ikäänkuin omalla tilallaan, niin silloin Jussin sydäntä kouristi kovasti ja hän päätti lujasti että kekrinä hän muuttaa.

Mutta kesällä siihen aikaan kun liinoja kitkettiin, ja jo uusia perunoita syötiin tuli emäntä Jussin luo, katsoi häneen ystävällisesti suurilla ruskeilla silmillään ja sanoi:

— Jussi, jääthän meille vielä ensi vuodeksi? Palkasta kyllä sitten sovimme. Ja silloin ei Jussi vasten tahtoansakaan voinut vastata muuta kuin:

— Jos emäntä on tyytyväinen niin jäänhän minä.

Ei tuo kunnon Jussi hetkeäkään toivonut Taavaa itselleen. Ei hän oikeastaan oloansa ajatellutkaan ja jos hän olisi sitä tehnyt niin ei hänen toiveensa olisi koskaan saavuttaneet korkeampaa päämaalia kuin että saada olla rauhassa "emännän kosijoilta" ja uskollisesti ja ahkerasti tehdä työtä rippikoulutoverinsa hyväksi ja kolmasti päivään istua häntä vastapäätä ruokapöydässä, jolloin Taavan rinta kohoili valtavasti hänen ystävällisesti ja lempeästi hymyillessä niin että valkeat, leveät, tasaiset hampaansa hohtivat punaisten huulien välistä.

Vihdoinkin tuli täysi tosi emännän naimisesta. Järvenpään isäntä oli komeilla rattailla ja pulskilla, ruskealla oriilla ajanut tuimaa vauhtia pihaan. Mies oli kopea ja valjaat muhkeat ja kun hän lyödä säväytti hevostansa aitan nurkalla kääntäissänsä, arveli Taava: "nyt, taikka ei koskaan".

Ja näyttipä siltä kuin nyt olisi tullut "oikea". Taava ja Järvenpää mieltyivät toisiinsa ja kosija piti Peltolan koko komennosta. Tosin ei emäntä ollut "rakastunut" eikä hän koskaan rakastuisikaan; hän oli noita tyyneitä luonteita. Mutta kerran hän kuitenkin menisi naimiseen ja tällaista kosijaa ei hän toistamiseen saisi, sen hän tiesi.

Niinkuin ainakin talonpojissa ei asiaa ensi kerralla päätetty. Nyt oli helluntai ja juhannuksena menisi Taava katsomaan rukin sijaa Järvenpäähän.

3

— 34 —

Tuli kesä ja koivujen valkoiset rungot peittyivät yhä enemmän ja enemmän vastapuhkeavien lehtien suojaan, tuomet rupesivat kukkimaan ja mehiläiset surisivat pesissään. Aurinko paistoi niin lämpimästi, leuto tuuli puhalsi, hyväillen vastaan tulijan poskia ja rintaa, ja nurmikko peittyi kirjavaan kukkaisvaippaan. Järven tyynellä, sinisellä, kimaltelevalla pinnalla uiskentelivat kalat ja kauniit pienen pienet pyörteet kertoivat että tuolla syvyydessäkin vilpoisessa aallossa oli myös juhannus, eloa ja rakkautta.

Silloin kyyditsi Jussi emäntänsä Järvenpäähän ja nuori isäntä seisoi eteisen rappusilla iloisena ja ylpeänä ottaakseen vastaan rakkaan vieraansa.

Kaikki oli niin muhkeata, rakennukset kauniit, liinavaatekaapit suuret, viljavat pellot ja viheriöivät niityt. Paljon oli kupariastioita keittiön seinällä, paljon hopeita kaapissa ja paljon lämpöä isännän katseessa.

Seuraavana päivänä aikoi Taava lähteä kotiin. Mutta sitä ennen tahtoi kosija päättävän vastauksen. Sen hän saisikin kohta, ja Taavan ystävälliset sanat antoivat hänelle toivoa. Mutta aivan lopullisesti ei hän tahtonut päättää, ennenkuin oli asiaa kotonaan tarkemmin miettinyt.

Sillä aikaa kun isäntä meni käskemään sisartansa keittämään lähtö-kahvia, läksi Taava etsimään Jussia, pyytääkseen häntä valjastamaan hevosen.

Hän pysähtyi äkkiä, peräytyi askeleen ja katseli äänettömänä suoraan pensaikkoa kohden. Siellä venyi Jussi käsi poskella. Mutta mikä herran nimessä miestä vaivasi? Koko hänen ruumiinsa värisi ja hän koetti pidättää nyyhkytyksiä, jotka tunkeutuivat hänen leveästä rinnastaan.

Taava emäntä kalpeni. Vai niin, sentähden lienee hänellä ollut niin vaikea valita itselleen toista miestä! Rippikoulutoveri rakasti häntä salaisesti, ujosti, toivottomasti, hän ei ollut koskaan uskaltanut pyytää mitään itselleen, mutta nyt suri hän sitä että lapsuuden ystävä kohta olisi toisen oma.

Ja tämä nöyrä, vaatimaton rakkaus oli Taavan itsensä tietämättä kietonut hänet pauloihinsa. Ja nyt se selvisi hänelle äkisti kuin salaman iskulle että hänkin oli rakastanut Jussia. Kuinka kauan? Sen Jumala yksin tiesi, kenties… aina siitä asti kuin he yhdessä pääsivät ripille.

Taava oli tavoitellut rakkautta kaksikymmentäkahdeksan vuotta, vasta nyt heräsi se hänen sydämmessään. Hiljaa hiipi hän Jussin luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

— Jussi!

Hän säpsähti, lensi tuli punaiseksi ja änkytti:

— Hyi, emäntä, kuinka säikäytitte minua! Mitä te minua poloista väjytte?

Mutta silloin istuutui emäntä hänen viereensä mättäälle, kietoi käsivartensa hänen ruskeelle kaulalleen veti hänet luoksensa ja kuiskasi uudelleen:

— Jussi!…

Ja sitten kuiskasi hän vielä paljon muutakin, ja Jussista tuntui ikäänkuin tuo raju, mahdoton ilo tahtoisi tukehuttaa hänet ja ettei hän paljaasta ilosta vaan voisi elää kauemmin. Ja kun hän vihdoinkin saattoi puhua sanoi hän:

— Mutta rakas, siunattu emäntä… Taa… Taava, tahdoin sanoa, mitä pitäjäläiset ja väki siellä kotona sanovat? Ja entä Järvenpää?

Taava emäntä ojentihe suoraksi, huokasi syvään, hänen täyteläs rintansa kohoili, ruskeat silmänsä välähtivät ja sitten komensi hän aivan kuin olisi seisonut kotonansa omilla rappusillaan:

— Valjasta hevonen, Jussi! Peltolan emäntä on siksi rikas että hän saattaa tuoda sulhon itselleen omilla rattaillaan!

Kun isä tuli kotiin.

Ei ollut satanut tippaakaan koko pitkään kevääsen. Viljat seisoivat saroilla hentoina ja mehuttomina, kuin piit häkylässä, mutta vieläkin harvemmassa. Perunanvarret kellastuivat jo ennen aikaansa ja elukoita löydettiin janoon nääntymäisillään kuivuneiden lähteiden reunoilta. Tuntui kuin kuuma virta olisi eroittanut janoovan maan ja armollisen taivaan. Myllypuro kuivi ja suuri nariseva ratas särkyi. Järvet painautuivat syvyyteen ikäänkuin piiloon polttavaa aurinkoa. Lapset kuolivat punatautiin ja pellot savusivat kuin sotatanner. Sotatantereita ne olivatkin, sotatantereita, missä maamiehen toivo tykkönään raukesi ja hänen pelastettavansa haavoittui auttamattomasti.

Lammen Kallea ei pienet onnettomuudet säikäyttäneet. Hänellä oli kaukana kuusimetsässä pieni tupa ja sen ympärillä palanen hiekkaista peltoa, josta ei hyvinäkään vuosina voinut odottaa kunnon satoa. Sade kesinä voi siitä mahdollisesti saada puolitoista tynnyriä "sekajyviä" enimmäkseen kauroja ja siellä täällä muudan rukiinkorsi, jonka olki oli kuin ompelurihma ja tähkät kovin surkastuneet ja näytti siltä kuin ne olisivat hiukan kummeksineet olemassa-oloaan.

Siis hyvinä vuosina puolitoista tynnyriä ja tänä vuonna ei mitään; tämä eroitus ei voinut masentaa niin karastuja ihmisiä kuin Lammen Kallea ja hänen Eevaansa.

Pahinta oli se ettei saatu työtä kotiseudulla. Kalle kävi tavallisesti puimassa riihtä kylän talonpojissa, mutta nyt ei heillä ollut mitään puimista. Osasipa hän panna olkikattojakin, mutta nyt tarvittiin rukiinoljet navetassa. Sitäpaitsi oli hän kunnon kivityön tekijä, mutta kenellä oli nyt varaa panettaa kiviaitoja!

Jossakin kaukana Pohjanlahden rannalla rakennettiin silloin rautatietä ja nimismiehen nuori herra oli sanonut että niin reipas kivityöntekijä kuin Kalle saisi kyllä työtä siellä, ja nuori herra tiesi sen varmaan, sillä hän aikoi itsekin matkustaa sinne työnjohtajaksi.

Sitten pantiin paras nuttu päälle ja äiti nouti talirasia voidellakseen isän saappaat. Oli niin omituista erota; Kalle ja Eeva olivat olleet yhdessä viisitoista vuotta ja heillä oli neljä poikaa ja kaksi tyttöä. Viikkokauden olivat he enintäin olleet erotetut toisistaan ja se oli silloin kun Kalle oli kauempana työssä. Ja nyt tulisi isä viipymään poissa kokonaisen vuoden! Mutta hän lupasi lähettää rahaa kotiin, niin ettei Eevan ja lasten tarvitseisi nähdä nälkää, ja silloinhan oli kaikki hyvin.

Ei ääni vavissut hyvästiä heitettäissä, ei hyväilty, eikä itketty. Mutta Kalle katsoi vaimoonsa ja varsinkin hänen nuttuunsa, ja sitä hän ei ollut tehnyt ainakaan viiteen vuoteen.

— Sinä raukka olet tullut niin vanhaksi ja huonoksi noiden lasten kanssa, sanoi hän.

Huomautus ei ollut juuri kovin kohtelias tai hellä laadultaan, mutta Eevan ruskeat kasvot kirkastuivat, hän ymmärsi niin hyvin että Kalle oli tahtonut sanoa jotakin oikein ystävällistä.

— Jumala kanssasi, Kalle! Hoida nyt hyvin terveyttäsi, että jaksat kiviä hakata. Syö sianlihaa, se antaa voimia. Ja herran tähden, varo ettet joudu viinan tai dynamiitin uhriksi!

Kalle pisti viimeisen perunan puukon kärellä suolavedessä ja arveli että kyllä hän "varoisi".

Ja niin läksi hän pois, kauaksi pois kotoa, hankkimaan leipää perheelleen, läksi syleilemättä, hyväilemättä. Tosin sykki vaimon kuihtunut, ruskistunut rinta, tosin tuntui Kallen povella lämpimämmältä kuin tavallisesti, mutta ei kylliksi, voidakseen murtaa kuoren, jonka kova työ, kärsimykset ja puute muodostavat viheliäisyyden lasten tunteille. Ainoastaan kaksi pienintä, Antti ja Liina itkivät. Mutta äiti seisoi eteisen ovella, varjosti kyynelettömiä silmiään laihalla kädellään ja katsoi isän jälkeen kauan, kauan, ja tultuaan tupaan otti hän hänen puukenkänsä ja viskasi ne kauaksi sängyn alle. — Niitähän ei tarvittaisi aivan kohta.

Hetken kuluttua aukeni ovi ja isä seisoi taas kynnyksellä:

— Eihän sulla ollut enempää kuin kolme silliä, Eeva?

— Ei.

— Minkätähden panit sitten minulle kaksi evääksi? Tässä on toinen takaisin. Hyvästi!

— Ota se vaan, tarvitset sinä toisenkin!

— Anna olla, joutaa jäädä lapsille. Hyvästi Eeva!

Ja niin läksi hän taas, kävellen hitaasti, mietteissään, selkä kumarassa, läksi avaraan maailmaan riehumaan ja raastamaan siksi kunnes jäsenet kestäisivät.

Kuukauden kuluttua alkoi isältä tulla rahaa. Ainoastaan vähän, mutta kuitenkin melkein kaikki, mitä hän ansaitsi. Ja jopa tuli kirjekin! Vanhin tyttö, joka kävi kansakoulua luki sen ja luki sitä siksi kuin kaikki olivat oppineet sen ulkoa. Ne olivat pieniä, karkealla kädellä huonosti kirjoitettuja kirjeitä, vaikka ne hämärältä muistolta sulhaisajoilta, silloin kun Eeva palveli naapuri pitäjässä, aina alkoivat: "rakas ystävä". Niissä kerrottiin että isä Jumalan kiitos oli terveenä ja toivoi samaa Herran lahjaa heillekin! Työnjohtajat olivat sävyisät, ruoka kallista ja että siellä sai maata metsissä, sillä taloja oli hyvin harvassa.

Eeva säästi ja säästi ja pani silloin tällöin muutamia markkoja kirstun pohjalle, joita hän ei välttämättömästä tarvinnut perheen elatukseksi. Kaikki mahdolliset työansiot käytti hän hyväkseen ja vihdoinkin oli hän saanut säästetyksi niin paljon että sai kankaan kuteille. Siitä aikoi hän ommella vaatteet lapsille ja Kallelle, itse ei hän tarvinnut mitään.

Sitten tuli aika, jolloin ei kuulunut kirjettä kaualle. Eeva kävi joka viikko rovastissa kysymässä ja kävipä hän rautatien asemallakin, mutta turhaan. Kului kuukausi, toinen ja kolmaskin, mutta isästä ei kuulunut mitään. Rahvaan sitkeällä, tyynellä kärsivällisyydellä odotteli hän, vähensi perunoita ruokaveroiksi, leikkasi sillin pienempiin palasiin ja luotti huomispäivään ja Kalleensa.

Ja huomispäivä tuli ja Kalle tuli. Hän istui sohvan kannella kevätillan hämärässä, Eevan kotiin tullessa. Hän oli ollut metsässä taittamassa varpuja, jotka lapset sitten kuorivat vispilöiksi ja möivät kylään.

Kalle istui sohvan kannella hämärässä eikä noussut seisalleen kuin Eeva tuli tupaan.

— Hyvää iltaa, Eeva!

— Herra siunatkoon, sinäkö sitä olet Kalle! huusi Eeva, heitti varvut uunin nurkkaan ja silmäsi lieteen nähdäkseen oliko siinä tulta. Ei syleilty eikä hyväilty nytkään; mutta Eevan silmät säihkyivät ja hän liikkui entistä sukkelammin.

Kalle istui paikallaan ja oli tavattoman kalpea. Häntä väsytti varmaankin matkan perästä, voi raukkaa. Asemalle oli rautatien työmiehillä vapaaliput, mutta siitä oli vielä kolme peninkulmaa jalkapatikassa kulettavaa.

Eeva kyseli kaikesta ja Kalle vastaili tyynellä ja miettivällä tavallaan. He puhuivat lapsista ja heidän voinnistaan isän poissa ollessa, risutuvista Pohjanmaalla, Lassin rippikoulussa käynnistä ensi talvena ja tuvan katosta, pitikö se vielä veden.

Lapset tulivat tupaan ja tervehtivät ilohuudolla isää. Myöhemmällä toi äiti puuron pöydälle. Mutta isä istui yhä sohvan kannella paikaltaan liikkumatta ja niin tavattoman kalpeana.

— Etkö tahdo syödä, Kalle?

Isä ei tainnut kuulla. Hän pyyhki vaan otsaansa nutun hihalla ja ähki hiljaa. Hän raukka lie kovin väsynyt!

Äiti antoi hänen istua, otti sangon ja läksi lähteelle hakemaan raitista vettä. Kevätilta oli valoisa ja lämmin. Eevan sydän sykki ilosta. Nyt oli Kalle taas kotona, nyt oli "kova vuosi" kulunut, nyt saisivat he olla yhdessä, tehdä työtä ja ahkeroida, tämä vuosi olisi ehken parempi ja ruis kasvaisi kotitienonkin pelloilla niin ettei kenenkään, jolla on koti, vaimo ja lapsia tarvitseisi mennä kauaksi pois hankkimaan elatustaan.

Hän täytti sangon, ryyppäsi tuohiliuhkasta pari kertaa ja kiiti taas mäkeä ylös. Miten reippaasti hän kulki ja miten keveästi hän kantoi sankoa! Niin iloiseksi ei hän ollut tuntenut itseään sitten kuin sinä juhannusiltana, jolloin he yhdessä Kallen kanssa, käsivarret toistensa vyötäisellä, olivat tulleet kotiin tuoksuavien niittyjen ratisevien lepis…

— Nyt sinun pitää tulla syömään puuroa, Kalle, muutoin se jäähtyy!

Kalle ei liikahtanut.

— Tuonko minä puurokupin sinulle sinne sohvan kannelle?

Silloin nousi hän äkkiä, mutta ensimmäisellä askeleella herjahti hän niin kummallisesti ja toisella kolahti aivan kuin olisi iskenyt kepillä lattiaan, ja niin kulki isä ontuen ja horjuen pöytään ja suuret, suuret hikipisarat tippuivat hänen kalpealta otsaltaan…

Lapset seisoivat kauhistuneina suut selällään. Eeva vavahti ja tarttui lujasti kiinni sängynpäähän.

— Herra Jumala, mikä sinun jalalla on, Kalle? Kalle vaipui tuolille, peitti silmät kädellään ja sanoi:

— Jalka, Eeva, niin se… se… on Pohjanmaalla hiekkahaudassa.

Iso-sisar.

Kesän tulosta ei ollut tänä vuonna tahtonut tulla mitään, se oli kestänyt hyvin kauan, mutta syksy sitä vastoin oli sen kauniimpi. Vaan jo Lokakuussa tapahtui ilman muutos, odottamatta ja äkkiä; ja ennen kun turkit ja sisäikkunat saatiin reilaan, oli täysi talvi. Silloin tuli keuhkokuumeen vuoro, ja siihen kuoli kamreeri Raitiokin.

Raition perheellä oli myös ollut kaunis syksy kylmän ja tuiskuisen kesän perästä. He olivat tahtoneet yhdistyä liika aikaiseen, jo elämänsä keväällä, seuraus oli köyhyys ja puute; ja taistelu niitä vastaan oli vienyt ilon heidän parhaalta ijältään. Mutta nyt oli taistelu taisteltu ja kovin aika oli paennut kodin kynnykseltä, ja syysaurinko hymyili heidän päittensä yli, jotka jo olivat tulleet harmaiksi. Mutta kohta tapahtui käännekohta tässäkin, jo ennen kuin oli täysin hengähdetty toimeen tulon rauhan jälkeen; kuolema — velkoja, jota ei oltu ajateltu, vaikka hänelle oli maksettu korkoa koko ajan, terveyttä turmelevalla yötyöllä — tuli ja vei kamreeri Raution huolimatta äidin kyyneleistä tai Annin ja Viivin voivotuksista.

Mutta vaikka kuolemaa ei voi koskaan estää tekoaan tekemästä, niin näkee Manalan ukon kuitenkin toisinaan heltyvän. Tosin ei hän jätä iskuaan iskemättä, mutta toisinaan iskee hän kahdesti, kun hän näkee kaksi, jotka ovat niin kiintyneet toisiinsa etteivät voi erota.

Ja senpätähden seurasi rouva Raitio Villeään nytkin ja jätti Annin ja
Viivin aivan yksin.

Anni, iso-sisar, niinkuin häntä kutsuttiin oli ruumiikas ja pitkä kasvultaan, hänen säännölliset sopusointuiset, kauniit kasvonpiirteensä olivat kuin hakatut marmoriin, korkeaa otsaa ympäröi tummanruskeat kähärät ja hänen tummat suuret silmänsä hymyilivät harvoin. Hän oli ollut maailmassa isän ja äidin vaikeimpina aikoina; hänen lapsuutensa ensimmäiset muistot olivat katkeria, hän muisti kyyneliä, joita oli vuodatettu kuluneiden vaatteiden tähden, jouluiltoja, mutta vaan nimeksi, sillä niitä ei oltu voitu viettää somemmin kuin muitakaan päiviä ja unettomia öitä vuokranmaksun tähden. Sentähden kehittyi hän niin aikaseen ja oli jo neljäntoista vanhana ajattelevainen nainen ja sentähden hymyilivät hänen suuret ruskeat silmänsä niin harvoin.

Viivi oli pikku-sisar, eikä kukaan koko talossa tiennyt mikä hänen oikea nimensä oli, Kun hän juosta sipsutteli kadun poikki kouluun, oli hän kauniimpi, viehättävämpi ja iloisempi kuin kaikki muut ja äidit pistivät päänsä ulos ikkunasta hymyilivät ja mutisivat: "Viivi!" Ja kun hän naurahteli ja juoksi leikkipaikalla niin että hänen kullankeltaiset hiuksensa tuprusivat tuulessa, huusivat pojat iloissaan: "Viivi, Viivi!" Mutta äidin kuoltua, kun pikku jalka oli hiljaa ja keltaiset kähärät vavahtelivat itkusta ja pienet rusottavat posket nyyhkyttäen kätkeytyivät sohvan nurkkaan, kietoi iso-sisar käsivartensa pienen keijukaisen vyötäiselle, suuteli häntä ja kuiskasi: "Viiviseni!"

Viivi lie sitten hänen nimensä ollut, mutta ei suinkaan häntä oltu ristitty siksi.

Iso-sisar oli kahdenkymmenen ja pikku-sisar neljäntoista vuoden vanha, silloin kuin he jäivät yksin maailmaan.

Eriikka täti piti raskaana velvollisuutenaan ottaa Viivin luokseen ja arveli että Anni voisi kyllä hankkia itselleen opettajattaren paikan.

Mutta siihen sanoi iso-sisar "ei", sulki yhä itkevän Viivin syliinsä ja selitti että he tahtovat olla yhdessä, tehdä yhdessä työtä ja — jos tarvis vaati — nähdä nälkääkin yhdessä.

Täti Eriikka jätti heidät pudistaen miettiväisesti päätään, mutta tunsi suloisen tunteen päästyään vapaaksi tästä kalliista velvollisuuden täyttämisestä. Parin viikon kuluttua naulattiin kaupungin kauneimman kadun varrelle pieni kyltti, johon oli kirjoitettu: "Anni Raitio. Muotikauppa."

Ei Anni ollut aivan vasta-alkava tällä alalla, sillä silloin ei se olisi vetellyt. Hän oli työskennellyt rouva Svenssonin luona, syksyin keväin kiireenä aikana ja Annilla oli hyvä kauneuden aisti ja näppärät sormet.

Ei ollut leivästä puutetta. Jäipä rahaa vielä Viivin tutkinnoihinkin, niin että hänestä tuli paljon oppineempi ja taitavampi pianonkin soitossa kuin isostasisaresta. Säästyipä pieni rahasumma marmoori ristiksikin rouva ja herra Raition haudalle. Paras seikka oli se että täten muodostui heille varma ja turvallinen koti, joten iso-sisar sai olla pikku-sisaren luona, niin että he molemmat, jotka eivät kaivanneet muita maailmassa, saivat joka ilta lopetetun työn perästä mennä maata samaan, pieneen, viehättävään huoneesen. Siellä voi Anni loikoa tuntikaudet ja kuunnella Viivin tyyntä, tasaista hengitystä, toisinaan sytytti hän kynttilänkin keskellä yötä, ainoastaan katsellakseen pieniä, puhtaita, viattomia kasvoja ja niin ihmeen kaunista pientä kättä, joka nöpötti niin somasti posken alla.