VANKEUTENI

Kirj.

Silvio Pellico

Italiankielestä suomentanut

Hjalmar F. Palmén

W. Churberg'in romani-kirjasto; 3. vuosikerta.

Helsingissä, G. W. Edlund, 1884

Tekijän elämäkerta.

Silvio Pellico syntyi Saluzzo'ssa Piemont'issa vuonna 1789. Hänen isänsä oli virkamies sota-asiain osastossa Milano'ssa ja jälestäpäin Turin'issa. Jonkun aikaa Franskassa vietettyään hän yhtyi isäänsä Milano'ssa ja määrättiin Franskan kielen professoriksi sotilas-orpojen seminariin samassa kaupungissa. Sydämen pohjasta harrastaen kirjallisuutta ja vapautta hän rakensi tuttavuutta Ugo Foscolo'n, runoilijan, ja muitten kirjailijain kanssa sekä liittyi useihin eteviin miehiin, jotka toivoivat Lombardian vapauttamista Itävallan herruudesta. Vuonna 1819 hän sepitti "Francesca da Rimini" nimisen murhe-näytelmän, joka riemulla vastaan-otettiin Italian etevimmissä kaupungeissa. Muita teoksia kirjoitettuaan hän samana vuonna Berchet'in, Confalonieri'n, Sismondi'n ynnä muitten avulla perusti "Il Conciliatore" (Sovittaja) nimisen sanomalehden, jota aiottiin vapaamielisten perus-aatteitten mukaan toimittaa. Itävallan hallitus kielsi kuitenkin lyhyen ajan perästä sitä painattamasta. 1820 vuoden loppupuolella Pellico yhtäkkiä vangittiin ja syytettiin vehkeilemisestä voimassa olevaa järjestystä vastaan. Ensiksi hän suljettiin Santa Margherita nimiseen vankilaan Milano'ssa, mutta vietiin jälestäpäin Venezia'n läheiseen San Michele saareen. Siellä ollessaan hän vuonna 1822 tutkittiin ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkin muutettiin viidentoista-vuotiseksi kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa. Ensimäisinä vankeutensa kahdeksanatoista kuukautena hän oli kyllä onnellinen saamaan leppeän linnanpäällikön, joka salli hänen käyttää kynää, läkkiä ja paperia sekä lukea Raamattua, Homeroa, Dante'a, Petrarca'a, Shakespeare'a, Göthe'ä, Scott'ia, Byron'ia ja Schiller'iä ynnä muita kirjailijoita; mutta kun tämä päällikkö siirrettiin toiseen vankilaan, kävi Pellicon asema seuraavina neljänä vuonna erittäin tuskalloiseksi, ja hänen terveytensä melkein kokonaan turmeltui. 1827-30 vuosien välillä häntä kohdeltiin suuremmalla lempeydellä, ja jälkimäisenä vuonna hänelle ilmoitettiin, että hän pian saisi jälleen vapautensa, jonka hän todella kohta perästäpäin saikin. Vuonna 1833 hän kirjoitti "Le mie prigioni" (Vankeuteni) nimisen kirjan, jonka esitystapa oli liikuttavan yksinkertainen, joka käännettiin kaikille Europan kielille ja jota joka paikassa ihmeteltiin. Vapaaksi päästyänsä hän oli palannut Turin'iin, jossa hänen vanhempansa asuivat. Siellä hän antautui kirjallisiin toimiin ja sepitti muun muassa kolme murhe-näytelmää sekä yhden proosallisen teoksen "Doveri degli uomini'n" (Ihmisen velvollisuudet). Hän kuoli Turin'issa 1854. Hänen kuolemansa jälkeen hänen muistoonpanonsa, kirjevaihtonsa ja julkaisemattomat teoksensa toimitettiin painoon.

Beeton's Dictionary of Universal Information.

Tekijän esipuhe.

Olenko nämät elämän-vaiheeni turhamaisuudesta kirjoittanut, ainoastaan saadakseni itsestäni puhua? Minä toivon, ettei niin ole laita; ja sikäli kuin joku pystyy olemaan tuomarina omassa asiassaan, luulen tarkoitukseni olleen jalompaa laatua: — minä arvelin, että kertomalla omia kärsimyksiäni ja esittelemällä niitä lohdutuksia; jotka kokemukseni mukaan kovimmassakin onnettomuudessa vielä ovat ihmisen tarjona, voisin monta onnetonta tukea; — minä tahdoin antaa todistusta siitä, että keskellä pitkiä kidutuksiani en kuitenkaan ole havainnut todeksi, että ihmiskunta on niin väärintekeväinen, että se ansaitsee aivan ankaraa tuomiota, ja että kunnollisia luontoja löytyy niin harvassa, kuin tavallisesti vakuutetaan; — kehoittaa tahdoin jaloja sydämiä oikein kuolevaisia rakastamaan eikä vihaamaan, leppymätöntä vihaa pitämään ainoastaan halpaa teeskentelyä, pelkurimaisuutta, jokaista siveellistä alennusta vastaan; — tahdoin toistaa tuon kaikille tunnetun totuuden, joka niin usein unhotetaan: että uskonto ja filosofiia, niin toinen kuin toinenkin, vaativat lujaa tahtoa ja tyynimielistä päätöstä, ja että missä eivät nämät molemmat ehdot samalla haavaa ilmesty, siinä ei myöskään löydy oikeudentuntoa, ei arvollisuutta eikä vakavaa perus-aatetta.

I LUKU.

Perjantaina Lokakuun 13 p:nä 1820 minä vangittiin Milanossa ja vietiin Santa Margherita nimiseen vankilaan. Kello oli 3 iltapuolella. Minua tutkittiin ja kuulusteltiin koko se päivä ja monta seuraavatakin. Vaan se sikseen. Niinkuin halveksittu rakastaja vihdoin päättää arvokkaasti kääntää selkänsä kaunottarelleen, niin minä nyt jätän politiikin ja kerron muita asioita.

Yhdeksän aikaan iltasella tuona onnetonna perjantaina oikeudenkirjuri jätti minut vankivartijan haltuun, joka vei minut itseäni varten määrättyyn komeroon ja siellä kohteliaasti pyysi minua jättämään toistaiseksi hänen takeensa kelloni, rahani ja kaikki, mitä oli lakkarissani; ne saatuansa hän toivotti kunnioituksella hyvää yötä.

— Kuulkaapas, ystäväni, sanoin minä; tänään en vielä ole syönyt päivällistä, toimittakaa minulle jotain syötävää.

— Paikalla, ravintola on aivan lähellä; ja saattepa nähdä, hyvä herra, kuinka oivallista viiniä!

— En juo viiniä!

Tämän kuultuansa mies katsahti minuun pelonsekaisella kummastuksella, toivoen, että laskin leikkiä. Vankivartijat, jotka pitävät ravintolaa, kauhistuvat, jos heille sattuu tulemaan joku maistamaton vanki.

— Tosiaankin, en juo viiniä.

— Minun on sääli teitä, kahta ikävämmäksi tulee teille yksinolo… Ja nähtyänsä ett'en muuttanut mielipidettäni, hän meni ulos. Ei puoltakaan tuntia, niin ruoka oli edessäni; söin pari suupalasta, nielasin lasillisen vettä, ja jäin jälleen yksinäni.

Huoneeni oli maakerroksessa, ikkuna pihaan päin. Komeroita kummallakin puolen, komeroita ylläni, komeroita vastapäätä. Nojautuen ikkunaan, kuuntelin hetken aikaa, kuinka vartijoita tuli ja meni, sekä vankien hurjaa laulua.

Ajattelin itsekseni: Vuosisata sitte tämä kartano oli naisluostarina; johtuiko silloin koskaan noiden hurskaitten katuvaisten mieleen, että heidän komeroissaan tänään tulisi kaikumaan, ei naisten huokauksia ja hartaita kiitosveisuja, vaan jumalattomia herjauksia ja renttulauluja, että niissä tulisi oleskelemaan kaikenlaisia pahantekijöitä, parhaasta päästä kuritustyöhön tahi hirteen tuomittuja? Ja vuosisadan perästä, kukahan silloin tullee näissä komeroissa päiviänsä viettämään? Oi aikojen ja kaikkien kappalten ikuista vaihtelevaisuutta! Ken teitä ottaa miettiäksensä, voipiko hän liioin tuskastua, jos onni herkeää hänelle hymyilemästä, jos hän haudataan vankilaan taikkapa hirsipuu häntä uhkaa? Eilen olin onnellisin ihminen maan päällä, tänään en nauti enään ainoatakaan entisen elämäni suloa: en vapautta, en ystävien seuraa, en toivoakaan! Niin, mieletöntä olisi ajatella niiden palaamista. Tästä olen ulos pääsevä ainoastaan joutuakseni vieläkin kurjempaan vankilaan tahi pyövelin käsiin! Olkoon menneeksi: kuolemani jälkeisenä päivänä on juuri kuin jos olisin henkeni heittänyt komeassa linnassa ja ruumiini olisi hautaan viety mitä loistavimmilla kunnian-osoituksilla.

Näin mietiskellessäni aikojen vaihtelevaisuutta, mieleni jälleen virkistyi. Mutta uudestaan astuivat silmieni eteen nuo rakkaat kuvat: isä, äiti, kaksi veljestä, kaksi sisarta, ja toinenkin perhe, jota rakastin niinkuin omaani; ja kaikki filosofilliset mietteet haihtuivat tyhjään. Lujuuteni höltyi ja kuni lapsi minä herskähdin itkemään.

II LUKU.

Kolmea kuukautta ennen olin käynyt Torinossa ja siellä, monivuotisen eron perästä, tavannut rakkaat vanhempani, toisen veljeni ja molemmat sisareni. Kaikki meidän perheessämme olivat aina olleet niin hellät toisillensa, eikä kukaan pojista ollut saanut isältä ja äidiltä nauttia niin paljon hyvää kuin minä. Oi kuinka tämä yhtymys minua liikutti, kun näin heitä paljon enemmän i'ästä rasitetuiksi, kuin olin luullut! Kuinka hartaasti olisin silloin tahtonut jäädä heidän luoksensa, pyhittääkseni parhaat voimani heidän vanhuutensa päiväin huojentamiseksi! Kuinka tuskalliselta tuntui, että toimeni Torinossa, senkin vähäisen aikaa kuin siellä viivyin, eivät sallineet minun olla kauvemmin rakkaitteni luona! Äiti parka valittikin usein: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" Katkera oli ero sinä aamuna, kun läksin takaisin Milanoon. Isä nousi kanssani vaunuihin ja saattoi minua peninkulman matkaa; sitte hän palasi yksinään. Katsahdin taakseni häneen päin ja itkin ja suutelin sormusta, jonka äiti oli minulle antanut; en ollut koskaan tuntenut semmoista levottomuutta erotessani vanhemmistani. Vaikk'en tavallisesti luota aavistuksiin, kummastutti minua kuitenkin suruni hillitsemättömyys ja tahtomattani lausuin pelokkaasti: "Mistä tämä outo mielenkaiho?" Se näytti todellakin ennustavan minulle jotakin suurta onnettomuutta.

Nyt, vankilassa, johtui jälleen mieleeni tämä pelko ja levottomuus; muistin kaikki ne sanat, jotka olin vanhemmiltani kuullut kolme kuukautta takaperin. Äitini valitus: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" se painoi sydäntäni niinkuin raskas taakka. Paheksin sitä, ett'en kohdellut heitä tuhannen kertaa armahammin. — Rakastanhan heitä niin hellästi, ja kuitenkin ilmoitin sitä sanoissani niin laimeasti! Viimeinen kerta oli mun sallittu heitä nähdä, ja kuitenkin olin niin vähän katsellut heidän rakkaita kasvojaan, niin niukasti olin heille lempeäni osoittanut! — Nämät ajatukset särkivät sydäntäni.

Suljin ikkunan ja kävelin tunnin aikaa edes takaisin, toivomatta lepoa koko yönä. Laskeusin sitten vuoteelleni ja nukuin uupumuksesta.

III LUKU.

Hirveätä on todellakin herätä ensimmäisenä yönä vankilassa! — Onko mahdollista (niin mä virkahdin muistaessani missä olin), onko mahdollista, että minä olen täällä? Eikö se vaan ole unta? Eilen siis pantiin minut kiinni, eilen oli tuo pitkä tutkimus, jota huomenna jatketaan ja Jumala ties kuinka kauan vielä! Eilen siis, ennen kuin nukuin, minä itkin niin katkerasti ajatellessani vanhempiani!… Yön rauhaisuus, syvä hiljaisuus, lyhyt uni, joka oli virvoittanut henkeni voimia, näyttivät sadan kerroin kartuttaneen surunkin valtaa. Tässä toimettomuuden tyhjyydessä tunki mielikuvitukseeni tavattoman elävästi kaikkien omaisteni suru ja etenkin isän ja äidin murhe, kun saisivat tiedon minun vangitsemisestani.

— Tällä hetkellä, lausuin, he makaavat vielä rauhallista unta, taikkapa, jos ovat valveilla, ajattelevat ehkä hellästi minua, aavistamatta missä tilassa minä olen! Onnelliset he, jos Jumala ottaisi heidät pois maailmasta, ennenkuin tieto minun vankeudestani ehtii Torinoon! Kuka on antava heille voimaa kestääkseen tätä kovan onnen iskua?

Mutta kuuluipa sisällinen ääni vastaavan: — Hän, jota kaikki onnettomat rukoilevat, rakastavat ja tuntevat omassa povessansakin! Hän, joka antoi Äidille voimaa seurata Poikaansa Golgatan mäelle ja seisoa ristin juurella: onnettomien ystävä, kuolevaisten ystävä!

Ensikerran uskonto pääsi voitolle sydämessäni, ja siitä onnesta on minun kiittäminen lapsellista rakkauttani.

Ennen olin minä, vaikk'en juuri uskoton, kuitenkin vähän ja kehnosti seurannut uskonnon neuvoja. Nuo tavalliset väitteet uskontoa vastaan, ne tosin eivät minusta olleet suuri-arvoisia; mutta yhtähyvin tuhannen viisastelevaa epäilystä oli vakuutustani häirinnyt. Itse Jumalan olemuksesta minulla jo aikoja sitte ei enää ollut epäilystä, ja tavantakaa sanoin itselleni, että jos kerran Jumala on olemassa, niin hänen vanhurskaudestaan välttämättömästi seuraa, että kuoleman jälkeen löytyy toinen elämä ihmiselle, joka tässä kurjassa maailmassa saapi paljon kärsiä; että meidän on siis täysi oikeus tavoittaa tuon toisen elämän hyvää, ja että sen teemme, kun rakastamme Jumalaa ja lähimmäisiämme ja alinomaa pyydämme jalostua hyvissä töissä ja himojemme kukistamisessa. Niin olin jo aikoja arvellut ja vielä lisännyt: — Mitä on kristillisyys, ell'ei juuri tämmöistä jalostumis-pyrintöä? — Ja koska Kristin-uskon olento näin esiintyy puhtaana, järjellisenä ja kumoamattomana, niin kummalta minusta näytti, että aika tulisi, jolloin filosofiia uskaltaa kehua: — Tästä lähtien olen minä astuva sen sijaan. — Ja millä lailla olet sitä tekevä? Paheitako opettamalla? — Ei suinkaan. — Vai hyveitäkö? Jos niin, katso, nämä ilmestyvät juuri rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan; siis ihan samaa kuin mitä Kristin-usko opettaa.

Mutta huolimatta siitä, että minä vuosikaudet näin olin ajatellut, en tullut päätöstä tehneeksi: ole siis johdonmukainen, ole tosikristitty! älä huoli, joskin näet tätä pyhää uskoa välistä väärin käytettävän! älä pahastu muutamasta hämärästä kohdasta Kirkon opissa, koska pääkohta on selvä, nimittäin: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi!

Vankilassa vihdoin päätin ratkaista asian, ja sen teinkin. Epäilin tosin vähän aikaa, ajatellen että, jos joku saisi tietää minun nyt tulleen entistä uskovaisemmaksi, niin hän saattaisi pitää minua ulkokullattuna ja kovan onnen masentamana. Mutta itse tietäen, ett'ei niin ollut laitani, enpä tuosta muitten mahdollisesta epäluulosta ollut millänikään, vaan päätin tästä lähtien olla kristitty ja sen peittelemättä tunnustaakin.

IV LUKU.

Siinä päätöksessäni minä olen sittemmin pysynyt, mutta tuona ensimmäisenä yönä vankilassa ryhdyin ensikerran sitä kaikin puolin punnitsemaan ja ikäänkuin omakseni ottamaan. Aamupuolella levottomuuteni ihmeekseni asettui. Saatoin taas ajatella vanhempiani ja muita rakkahia, olemattani epäilyksissä heidän mielenlujuudestansa; ja muistellessani heidän vakavata luonnettansa, tunsin sydämessäni lohdutusta.

Mistäpä tuo äskeinen tuskani, kun heitä ajattelin, ja nyt, mistäpä niin täydellinen luottamus heidän vakavuuteensa? Oliko tämä muutos joku ihme, vai heränneen uskoni luonnollinen vaikutus? — Vähätpä siitä, miksi niitä nimitetään, näitä uskonnon todellisia, yleviä hyväntekoja!

Keskiyönä oli kaksi alavartijaa tullut minun komerooni katselmusta varten, ja silloin olin ollut mitä pahimmalla mielin. Aamulla, kun palasivat, olin hyvällä tuulella, jopa leikillinenkin.

— Yöllä, herra, olitte kuin ampiainen, virkkoi toinen, nimeltään Tirola; nyt on aivan toisin, ja sepä hyvä; näkeehän, ett'ette ole — suokaa anteeksi — mikään hirtehinen, sillä nuo rosvot (olen, näetten, jo vanha ammatissani ja havaintoni eivät juuri ole tuulesta temmatut) ovat vankeutensa toisena päivänä raivoisammat kuin ensimmäisenä. Suvaatteko nuuskaa?

— En ole tottunut; vaan olkoon menneeksi, jos niin tahdotte. Muuten, mitä teidän havaintoonne tulee, niin se ei minusta näytä niin viisaalta, kuin joksi te sitä luulette. Jos minä tänä aamuna en ole ampiaisen kaltainen, eikö se muutos voisi tulla ajattelemattomuudesta, siitä että liian herkkäuskoisesti toivon päästä täältä irti?

— Epäilemättä, hyvä herra, jos muusta syystä olisitte täällä; mutta näissä valtiollisissa asioissa ei nykyaikaan saa luulla rettelöiden niin yks kaks selviävän. Niin narrimainen te ette suinkaan ole. Suokaa anteeksi, että niin vapaasti puhun! Suvaatteko vielä nuuskauksen?

— Antakaa vaan! Mutta sanokaapas, kuinka teillä saattaa olla niin iloiset kasvot, vaikka yhä elätte onnettomien keskellä?

— Te luulette ehkä syyksi siihen, ett'en huoli mitään muiden vaivoista; no, en ota sitä itsekään oikein selvittääkseni; sen vaan sanon, että usein muiden kyyneleet käyvät minullekin huoleksi. Ja monta kertaa olen olevinani iloinen, ainoastaan saadakseni vankiraukatkin hymyilemään.

— Tosiaan, te kelpo mies, nyt ma arvaan, mit'en ennen koskaan, että voi olla vankivartijana ja samalla mitä oivallisin mies.

— Ei ammatti tee siihen mitään, hyvä herra. Tuon holvin takana, jonka näette pihan toisella puolella, on toinen piha ja toiset vankihuoneet, joissa vaimopuolisia pidetään. He ovat… tarpeetonta sitä sanoa… pahamaineisia. Olkoonpa niin, mutta, hyvä herra, niissä löytyy semmoisiakin, jotka, mitä sydämeen tulee, ovat enkeleitä. Ja jos te olisitte vartija…

— Minäkö?… (ja purskahdin nauruun).

Tirola joutui naurustani hämilleen ja vaikeni. Arvattavasti hän oli aikonut sanoa, että jos olisin vankivartija, niin tuskin voisin olla mieltymättä yhteen näistä onnettomista.

Sen sijaan hän kysyi, mitä tahdoin aamulliseksi, meni ja toi muutaman minuutin perästä kahvia.

Katselin häntä tarkasti silmiin, viekkaasti hymyillen ikäänkuin jos kysyisin: "ottaisitko viedäksesi kirjeen toiselle onnettomalle, Maroncelli ystävälleni?" Ja vastaukseksi hän hymyili tavalla, joka näytti merkitsevän; "en, hyvä herra; ja jos käännytte johonkuhun toiseen vartijoista, ja hän suostuu, niin olkaa varoillanne, sillä hän teidät pettää".

En tiedä varmaan, ymmärsikö hän minua, enkä myöskään, ymmärsinkö minä häntä. Sen vaan tiedän, että olin jo kymmenen kertaa pyytämäisilläni häneltä paperia ja kynää, enkä kuitenkaan uskaltanut; sillä hänen silmissään luulin lukevani varoituksen, ett'en luottaisi kehenkään, ja muihin vielä vähemmän kuin häneen.

V LUKU.

Tirola näytti tosin hyväsydämiseltä, mutta samassa luulin huomaavani hänen silmissään jotakin vilpillistä, eikä hänen kasvoissaan suinkaan mitään jaloutta kuvastunut. Muuten en olisi vastustanut haluani pyytää häntä airueekseni. Kenties olisi yksi aikanansa ystävälleni lähetetty kirje antanut hänelle tilaisuutta korjata jotain hairahdusta, — ja kenties tämä olisi pelastanut, joskin ei häntä poloista, joka jo oli liian epäluulon alaisena, niin kumminkin muutamia muita ja itsenikin!

Kärsivällisyyttä! Niin piti käydä.

Tutkimustani jatkettiin ja pitkitettiin useampia päiviä, jolloin en saanut muuta väliaikaa kuin ruokahetket.

Niin kauan kuin sitä kesti, kuluivat päiväni hyvin nopeasti, sillä ei ollut aikaa muuta ajatella, kuin mitä piti vastata kaikkiin noihin erilaatuisiin kysymyksiin, sekä ruokahetkillä ja illoin johtaa niitä uudestaan mieleeni, miettiäkseni mitä kaikkea oli minulta kuulusteltu ja mitä olin siihen vastannut sekä mitä vielä tulisi kysyttäväksi.

Ensimmäisen viikkokauden lopulla sattui minulle kova kiusa. Ystäväni Maroncelli raukka, yhtä halukkaana kuin minäkin saamaan jotain yhteyttä aikaan keskenämme, lähetti minulle salakirjeen, ei alavartijoiden, vaan erään vangin kautta, joka jossain toimessa kävi heidän kanssaan komerossani. Mies oli noin kuuden-, seitsemänkymmenen paikoilla, tuomittu en tiedä kuin monen kuukauden vankeuteen.

Neulalla pistin sormeeni, piirsin verelläni muutaman sanan vastaukseksi, ja annoin paperin takaisin vanhukselle. Vaan pahaksi onneksi hän joutui luulon-alaiseksi, tarkastettiin perinjuurin, ja kirje löydettiin. Siitä vanhus parkaa ruoskittiin, kuten luulen, sillä korviini kuului kova parkuminen, enkä häntä enää saanut nähdä.

Tutkintoon kutsuttuna minä vimmastuin nähdessäni verelläni piirretyn kirjeen edessäni (Jumalan kiitos, se ei sisältänyt mitään vaarallista, vaan näytti yksinkertaiselta tervehdykseltä). Kysyttiin, millä tapaa olin vertani vuodattanut, neula otettiin pois, ja naurettiin juonelleni. Minunpa ei tehnyt mieli nauraa! En saanut silmistäni poistetuksi tuon vanhuksen kuvaa. Häntä pelastaakseni olisin mielelläni itse kärsinyt kovan rangaistuksen. Ja kun kuulin tuon parunnan, jonka arvasin häneltä tulevan, silmäni täyttyivät kyynelistä.

Turhaan kyselin vartijoilta, miten vanhuksen oli käynyt. He pudistivat vaan päätään, sanoen: "se leikki tuli hänelle kalliiksi — eipä hän enää liene moista uudistava — onpa hänellä nyt vähäsen rauhaa". Sen enempää he eivät tahtoneet ilmaista.

Tarkoittivatko he näillä lauseilla sitä, että vanhus oli pantu kovempaan vankeuteen vai sitäkö, että hän oli piestessä tahi sen johdosta kuollut?

Eräänä päivänä luulin näkeväni hänet pihan toisella puolella holvin alla, halkotaakka hartioilla. Sydäntäni tykytti, ikäänkuin jos olisin nähnyt oman veljeni.

VI LUKU.

Kun vihdoin pääsin tuon tutkinnon, vaivoista, eikä ollut mitään, millä ajatuksiani askarruttaa, silloin yksinäisyys rupesi tuntumaan raskaalta.

Tosin minun sallittiin pitää Pyhä Raamattu ja Dante; tosin oli mulla tarjona päävartijan oma kirjasto, jossa löytyi muutamia Scudéry'n ja Piazzi'n romaaneja, huonompia mainitsemattakaan; mutta mieleni tila oli liian levoton, voidaksensa kiintyä lukemiseen. Joka päivä opin muistiin yhden Dante'n runoista, vaikka niin koneentapaisesti, että enemmän ajattelin elämäni vaiheita, kuin opittavia värssyjä. Sama oli asian laita muitakin kirjoja lukiessani, paitsi joskus muutamia paikkoja Raamatussa. Tätä pyhää kirjaa olin aina pitänyt rakkaana, silloinkin kun usko oli minussa heikoimmillaan; mutta nyt minä luin sitä suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan, joskin usein kyllä sattui, että vasten tahtoani ajatukseni poikkesivat muuanne, niin ett'en oivaltanut mitä luin. Vähitellen pääsin kuitenkin tuosta hajamielisyydestä, ja pyhä sana tuli minulle yhä rakkaammaksi.

Tämmöinen lukeminen ei antanut minulle vähintäkään taipumusta semmoiseen umpijumalisuuteen, joka tekee alamieliseksi taikka saattaa uskonvimmaan. Se vaan opetti minua rakastamaan Jumalaa ja ihmisiä, haluamaan oikeuden valtaa ja vihaamaan vääryyttä, mutta sen ohessa antamaan väärintekijöille anteeksi. Mitä filosofiiasta ehkä olin oppinut hyvää, sitä uusi uskoni ei suinkaan kumonnut, vaan päinvastoin se sitä vahvisti vielä syvemmillä ja pätevämmillä perusteilla.

Kerran luin, että ihmisen on tarpeen taukoamatta rukoilla, mutta ett'ei rukouksen arvo ole pitkissä sananhölpötyksissä, niinkuin pakanat luulevat, vaan yksinkertaisessa Jumalan palvelemisessa niin sanoissa kuin töissä, niin että kaikessa koemme noudattaa Jumalan pyhää tahtoa. Siitä alkaen päätin todellakin ruveta näin ahkerasti rukousta harjoittamaan, s.o. valvomaan ja varomaan ett'ei mieleeni nousisi ajatustakaan, joka ei pyytäisi olla Jumalan käskyjen mukainen.

Rukoillessani olin aina lyhytpuheinen, en suinkaan siitä syystä, että olisin pitkiä rukouksia halveksinut (päinvastoin luulen niitä yleensä hyödyllisiksi, mille enemmän, mille vähemmän, hartauden ylläpitämiseksi), mutta sentähden, että luontoni ei sallinut minun lukea pitkää rukoustekstiä, hajaantumattani ja horjumattani pois itse aineesta.

Harrastukseni olla lakkaamatta Jumalan silmien edessä, se ei ollut mikään mieltäni rasittava taakka tai pelon syy, vaan suloinen asia. Muistaen, että Jumala ainiaan on lähellä meitä, että Hän on meissä tahi pikemmin me Hänessä, minusta yksinäisyys näytti joka päivä enemmän kadottavan kammoansa. "Enkö ole mitä parhaassa seurassa?" arvelin itsekseni, ja reipastuneena hyräelin ja viheltelin ilosta ja sulon tunteesta.

— Entäpä, niin arvelin itsekseni, jos kova tauti olisi tullut ja vienyt minut hautaan. Eivätköhän rakkaat omaiseni, jos kuinkakin katkerasti olisivat kuoloani surreet, kuitenkaan vähitellen olisi virkistyneet ja poissa-olooni tottuneet? Nytpä ei hauta, vaan vankila minun tempasi; onko peljättävä, ett'ei Jumala ole suova heille yhtä paljon voimaa? —

Hartaasti rukoilin heidän edestänsä, joskus kyynel silmissäni, mutta se kyynel ei ollut suloutta vailla. Vahva oli luottamukseni, että Jumala oli sekä heitä että minua ylläpitävä, enkä siinä toivossa ole pettynyt.

VII LUKU.

Kenpä epäilisikään, että on hauskempi elää vapaudessa kuin vankilassa? Ja kuitenkin voi vankeudenkin kurjassa tilassa mielihyvällä viettää päiviänsä, kun vaan ajattelee, että Jumala on kaikkialla läsnä, että maailman huvit ovat katoavaisia ja että todellinen onni riippuu omastatunnosta eikä ulkonaisista esineistä. Vähemmässä ajassa kuin kuukaudessa olin oppinut, ell'en täydellisesti, niin kumminkin välttävästi, tyytymään tilaani. Tiesin että, kosk'en tahtonut kelvottomasti ostaa rankaisemattomuuttani toverieni uhraamisella, niin edessäni oli hirsipuu tahi pitkällinen vankeus. Pakko siis tyytyä ja valmistua kohtaloonsa. — Elän, arvelin, niin kauan kuin minulle suodaan ilmaa hengittääkseni; kun sitä kielletään, te'en mä niinkuin sairas ainakin, jonka viimeinen hetki on käsissä: kuolen. —

Koetin olla mitäkään valittamatta ja hankkia mielelleni kaikkea tyytymystä, mitä suinkin oli tarjona. Tavallinen keinoni oli se, että johdatin muistooni niitä rakkaita, jotka tähän asti olivat päiviäni sulostuttaneet: armaita vanhempiani, veljiäni, sisariani, niitä ja niitä ystäviä, hyvää kasvatustani, kirjallisia harrastuksiani y.m. Kuka oli enemmin ollut onnen suosikki kuin minä? Miks'en siitä kiittäisi Jumalaa, joskin paha sattumus nyt oli tuon onnen katkaissut? Aika ajoin tosin nämä muistot minua liikuttivat kyyneleihin saakka, mutta sitten hyvä mieli palasi jälleen.

Jo vankeuteni ensimmäisinä päivinä olin saanut ystävän. Se ei ollut kukaan vartijoista eikä myöskään noista tutkijaherroista, ja kuitenkin se oli inhimillinen olento. Kukapa sitten? — Mykkä lapsukainen, viiden tai kuuden vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa olivat rosvoja, jotka oikeus jo oli tuominnut. Orpo raukka oli jäänyt poliisin hoidettavaksi yhdessä muitten samanlaatuisten lapsien kanssa. He asuivat kaikki yhdessä huoneessa vastapäätä minun komeroani, ja määrätyillä tunneilla avattiin heille ovi, että pääsivät pihalle.

Mykkä tuli silloin ikkunani alle, hymyillen ja käsillänsä viittoillen. Minä heitin hänelle aika leipäpalan, jonka hän ilomielin otti; sitte hän juoksi kumppaliensa luo, jakeli sitä niillekin ja palasi ikkunani alle syömään osansa, kauniit silmät kiitollisuudesta loistaen.

Toiset lapset katselivat minua loitommalta, uskaltamatta minua lähestyä; mykkä piti minusta, eikä ainoasti tuon leipäpalasen tähden. Toisinaan hän ei tietänyt mitä tehdä leivällä, ja viittaili minulle, että hän ja kumppalit olivat syöneet kylläksi. Jos hän silloin näki alavartijan menevän huoneeseni, niin hän antoi hänen tuoda takaisin minulle leivänjätökset. Vaikk'ei hän silloin mitään minulta odottanut, jäi hän kuitenkin ikkunani edustalle sievästi leikitellen ja iloiten, että minä häntä näin. Kerran vartija laski lapsukaisen minun huoneeseni; sisään päästyään tämä juoksi heti polviani syleilemään, ja kirkaisi samalla iloisesti. Minä otin hänet syliini, ja sanomatonta on, millä innolla hän minua hyväili. Kuinka paljon rakkautta tuossa pienoisessa povessa! Ja kuinka mielelläni olisin tahtonut hankkia hänelle hyvää kasvatusta, pelastaakseni hänet tuosta kurjasta tilasta!

En ole koskaan saanut tietää hänen nimeänsä; itsekään hän ei tiennyt, oliko hänellä semmoista. Aina hän oli iloinen, enkä nähnyt hänen itkevän kuin yhden ainoan kerran, jolloin, en tiedä mistä syystä, vartija oli häntä lyönyt. Merkillistä! Mokomassa paikassa eläminen näytti olevan mitä kovin onnettomuus, ja kumminkin tämä lapsi oli varmaan yhtä onnellinen kuin suinkin mikään ruhtinaan lapsi hänen ijällänsä. Tätä ajatellessani huomasin, että ihmisen mielentila ei välttämättömästi riipu olopaikasta. Kun vaan hillitsemme mielikuvitustamme, niin voimme olla tyytyväisinä milt'ei missä tahansa. Väleen kuluvat päivän hetket, ja kun illalla menemme levolle, nälkää tai kipuja kärsimättä, mitäpä siitä huoliminen onko vuoteemme vankilaksi vai palatsiksi kutsuttujen muurien sisässä?

Hyvä neuvo tosiaan! Mutta millä lailla mielikuvitus on hillittävä, siinäpä juuri kysymys. Minä kyllä koettelin, ja usein se näytti minusta hyvinkin onnistuvan; mutta yhtä usein tuo tyranni pääsi vallallensa, ja pahoilla mielin minä hämmästyin heikkouttani.

VIII LUKU.

Onnettomuudessani olen kuitenkin, arvelin ma, siinä kohden onnen suosima, että minulle on annettu huone maakerroksessa, pihan varrella, jossa tuo armas lapsukainen muutaman askeleen päästä voi minun kanssani sievästi keskustella mykkäin tavalla. Ihmeellinen on todellakin ihmisen tajunlahja! Kuinka paljon me sanomme toisillemme, hän ja minä, silmien ja kasvojen monivaihtelevalla kielellä! Mitä suloutta hänen liikkeissään, kun hän näkee minun hymyilevän! kuinka hän koettaa niitä muuttaa, jos näkee, ett'eivät ne ole minulle mieleen! Kuinka hän ymmärtää minun suosiotani, hyväillessään tahi kestittäessään jotakuta kumppaleistaan! Kukapa sitä uskoisi, että minä, ikkunassa vaan seisoen, voin olla milt'ei opettajana, kasvattajana tuolle lapsi raukalle. Tätä keskinäistä viittauskieltä yhä toistamiseen harjoitellen, tulemme yhä täydellisemmin ajatuksiamme vaihtamaan, toinen toistamme ymmärtämään. Kuta enemmin hän huomaa oppivansa ja edistyvänsä minun kauttani, sitä enemmin hän minusta pitää. Tulen olemaan hänelle järjen ja hyvyyden enkelinä; hän tottuu ilmaisemaan minulle huolensa, ilonsa, toiveensa; minä taas häntä lohduttamaan, jalostuttamaan, elämän tielle opastelemaan. Kenties tulen täällä ijästymään, kun kohtaloni päätös näin lykätään kuukaudesta toiseen. Kenties tuo lapsi tulee kasvamaan silmieni edessä, sekä vielä saamaan jonkun palvelustoimen tässä huoneessa. Lahjakas kuin näkyy olevan, niin mitä ei hänestä vielä voisi tulla? Voi kuitenkin, ei muuta kuin oivallinen alavartija tahi jotain senkaltaista. Mutta niinkin, enkö ole hyvää työtä tehnyt, jos minun on puolestani onnistunut herättää hänen sielussaan halua toimia kunnon ihmisten mieliksi ja omantunnon mukaisesti, ja totuttaa häntä ihmis-rakkauden tunteihin?

Nämä mietteet olivat aivan luonnollisia. Lapsukaisia olen aina rakastanut, ja opettajan virka on minusta mitä jalointa. Semmoisena olin muutama vuosi sitten ollut Giacomo ja Giulio Porro'lle, kahdelle toivehikkaalle nuorukaiselle, joita rakastin ja aina olen rakastava niinkuin omia poikiani. Jumala tietää, kuinka usein minä vankilassa ajattelin heitä, kuinka surin sitä, ett'en saanut päähän saakka johdattaa heidän kasvatustaan, kuinka hartaasti toivoin heille uutta opettajaa, joka rakkaudessa vetäisi minulle vertoja!

Monesti en voinut olla huudahtamatta: Mikä iva kuitenkin! Giacomo'n ja Giulio'n, näiden luonnon ja rikkauden parahilla lahjoilla varustettujen nuorukaisten sijaan, saan tässä oppilaaksi mykän, ryysyisen poikaraukan, jonka vanhemmat olivat rosvoja!… josta korkeintaan voi tulla alavartija, toisin sanoen poliisi.

Nämät mietteet hämmensivät ja masensivat mieltäni. Mutta tuskin ennätti tuon lapsiraukan rääky korviini, niin vereni taas virtaili virkeämmin, niinkuin isän, joka kuulee oman lapsensa äänen. Sekä rääky, että hänen katsantonsa haihduttivat tuon ylenkatseen mielestäni. — Eihän se ole hänen syynsä, että hän on kurja ja turvaton, kelvottomien vanhempien synnyttämä. Ihmishenki, viattomuuden ijässä, on aina arvossa pidettävä. Näin arvelin ja katselin häntä päivä päivältä yhä lempeämmillä silmillä, kullinpa jo havaitsevani hänessä järjen kehitystä, ja vahvistuin päätöksessäni ottaa hänen kasvatuksensa huostaani. Kaikkia mahdollisuuksia haaveksien, ajattelin että, jos minun ehkä vielä onnistuisi päästä vapaaksi, niin minä varojeni salliessa panisin tämän lapsen johonkin mykkäkouluun, siten avaten hänelle tien parempaan virkaan kuin vankivartijan toimi on.

Näin minä hyvillä mielin mietin tuon lapsen parasta, kun eräänä päivänä alavartijat tulivat minua ottamaan.

— Asunnon muutos, hyvä herra! — Mitä se tietää?

— Niin on käsky, että teidän on muuttaminen toiseen kammioon.

— Minkätähden?

— Toinen lintu, ja se suuri, on saatu kiinni, ja tämä kun on paras huone… ymmärrättehän…

— Ymmärrän: tää on vastatulleiden ensi suoja.

Ja he veivät minut pihan toiselle puolelle kammioon, mistä, oi surkeata, en enään saattanut mykän kanssa puhella. Pihan yli mennessäni näin lapsiparan maassa istuvan, surullisna, alakuloisna; hän ymmärsi, että hän kadotti minut. Ei hetkeäkään, niin hän hypähti ylös ja juoksi minua vastaan. Vartijat tahtoivat ajaa hänet pois, mutta minä otin häntä syliini ja, likaisena kuin olikin, suutelin häntä hellästi useampia kertoja; vihdoin erosin hänestä kyynelsilmin.

IX LUKU.

Oi sydän raukkani! sa rakastat niin pian ja niin hellästi, ja kuinka monesti olet kuitenkin jo tuomittu luopumaan rakkautesi esineistä! Tämä viimeinen ero varmaan ei ollut huokein, ja tuntuipa vielä raskaammalta syystä, että uusi asuntoni oli varsin inhottava. Hämärä, likainen kammio, ikkunassa lasin asemesta paperia, seinät tahratut raa'oilla maalauksilla, joiden väriä en ota mainitakseni; ja missä ei ollut kuvia, siinä kirjoituksia. Näitä oli monta, joissa vaan kirjoittajan nimi ja kotimaa oli luettavana, sekä minä kovan onnen päivänä hän oli tänne joutunut. Toisissa oli lisättynä vihan purkauksia petollisia ystäviä, taikkapa sadatuksia itseänsä tahi jotakin naista tai tuomaria y.m. vastaan. Muutamat sisälsivät lyhyitä elämäkertoja. Siellä täällä huomasin siveysopillisia mietelmiä. Niinpä seuraavat Pascal'in lausumat sanat:

"Jospa ne, jotka uskontoa vastustavat, toki ottaisivat tutkiaksensa mikä se on, ennenkuin he sitä parjaavat! Jos tämä uskonto kehuisi selvään ja perinpohjin tuntevansa Jumalaa, niin tosin saattaisi sen väitteen kumoamiseksi huomauttaa, ettei maailmassa löydy mitään, jossa Hän ilmestyy meille aivan selvän selvästi. Mutta koska se päinvastoin sanoo, että ihmiset hapuilevat pimeässä ja kaukana Jumalasta, joka peittäytyy heidän tutkimuksiltaan, ja että nimi, jonka Hän Raamatussa antaa itsellensä, onkin Deus absconditus (tuntematon Jumala)… minkä voiton luulevat he saavansa sillä, että he, vähän huolien totuuden tutkimisesta, vaan huutavat, ett'ei totuutta heille näytetä?"

Alempana oli kirjoitettuna (saman miehen lause):

"Tässä ei ole kysymys jonkun vieraan henkilön vähäpätöisestä edusta; kysymys koskee meitä itseämme ja koko olentoamme. Sielun kuolemattomuus on niin tärkeä asia ja koskee meitä niin likeltä, että mielettömäksi täytyy sanoa sitä ihmistä, joka siinä asiassa on välinpitämätön."

Toinen kirjoitus sanoi:

"Siunattu olkoon vankila, koska se on minua opettanut tuntemaan ihmisten kiittämättömyyttä, omaa kurjuuttani ja Jumalan hyvyyttä!"

Näiden nöyräin sanain vieressä löysin mitä hurjimpia ja röyhkeimpiä herjauksia, joissa muuan kirjoittaja sanoi itseänsä jumalan-kieltäjäksi, vaan kuitenkin ryntäsi Jumalaa vastaan, ikäänkuin jos jo olisi unhottanut äsken kieltäneensä Hänen olemassa-oloaan.

Tätä herjaus-palstaketta seurasi toinen, täynnä soimauksia pelkureita vastaan, s.o. niitä, jotka vankeuden kova onni tekee hurskaiksi.

Minä näytin yhdelle vartijoista näitä ilkeyksiä ja kysyin, kuka oli ne kirjoittanut. — Hyvä, sanoi hän, että olen ne löytänyt; niitä on niin paljo, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä!

Ja viipymättä hän rupesi heti veitsellä raapimaan maan muuria, hävittääksensä tuon kirjoituksen.

— Minkätähden noin teette? kysyin minä.

— Sentähden että mies, joka sen kirjoitti ja joka tuli hengeltä tuomituksi uhkamurhasta, sitten katui sitä ja pyysi minulta, hyväksi työksi, että hävittäisin kirjoituksen.

— Jumala häntä armahtakoon! huudahdin. Minkälaisen murhan oli hän tehnyt?

— Kun hän ei voinut surmata itse vihamiestänsä, hän kosti surmaamalla hänen poikansa, jonka vertaista lasta harvoin näkee maan päällä.

Minä kauhistuin. Siihen määrään voi siis koston vimma paisua! Ja mokoma hirviö pöyhkeilee puheessaan, ikäänkuin jos olisi kaikkea inhimillistä heikkoutta korkeampi olento! Surmata viaton, ja lapsi!

X LUKU.

Uudessa kammiossani, synkkä ja siivoton kuin se oli, ja rakkaan mykän seuraa kaivaten, olin taas hyvin suruissani. Seisoin tuntikausia ikkunassa, jonka edessä oli parvi, ja parven ylitse näkyi pihan äärimmäinen puoli ja entisen kammioni ikkuna. Kukahan siihen oli pantu minun jälkeeni? Minä huomasin siellä miehen kävelevän edestakaisin nopein askelin, ikäänkuin mielen tuskissa. Paria päivää myöhemmin oli hänelle annettu kirjoitustarpeita, ja nyt hän näkyi päiväkaudet istuvan pöydän ääressä.

Vihdoin tunsin hänet. Hän astui ulos kammiostaan vartijan kanssa, hän siis vietiin tutkintoon. Se oli Melchiorre Gioja!

Sydäntäni ahdisti. — Sinäkin, kelpo mies, olet täällä! — (Hän oli toki minua onnellisempi. Muutamia kuukausia vankina oltuansa hän pääsi jälleen vapaaksi).

Kun saan nähdä hyvän ihmisen, ken tahansa se onkin, niin se näkö minua lohduttaa, lämmittää, saattaa mietteihin. Olisin antanut elämäni, pelastaakseni Giojan vankeudesta; ja kuitenkin hänen näkönsä toi mieleeni huojennusta.

Katseltuani häntä kauan aikaa, koettaen hänen liikkeistänsä arvata hänen mielentilaansa, sekä toivottaen hänelle parasta, tunsin itsessäni entistä enemmän voimaa ja tyytymystä. Tästä huomaa, kuinka rakastetun ihmisen näkö riittää huojentamaan yksinäisyyden ikävyyttä. Ennen oli tätä hyvää minulle tuottanut mykkä lapsiraukka; nyt sitä teki suuresti ansiollinen mies, vaikka vaan loitolta sain häntä nähdä.

Kenties joku vartija sanoi hänelle, missä minä olin. Eräänä aamuna, avatessaan ikkunaansa, lähetti hän nenäliinallansa mulle tervehdyksen. Minä vastasin samalla tapaa. Oi, mikä onnellinen hetki! Tuntui kuin jos tuota matkaa hänen ja minun välilläni ei olisi ollut, vaan että oltiin yhdessä. Sydämeni sykki kuin rakastuneen, joka näkee lemmittynsä. Puhelimme liikkeillämme, ymmärtämättä toisiamme, ja kuitenkin samalla innolla, kuin jos olisimme ymmärtäneet; taikkapa oikeammin, me ymmärsimme todellakin; sillä nuo liikkeet tahtoivat mykällä kielellänsä ilmaista sielujemme tunteet, ja toinen meistä käsitti hyvin mitä toinen tunsi.

Paljon lohdutusta toivoin vastaisuudessa näistä tervehdyksistä. Vastaisuus tuli, mutta tervehdykset jäivät tulematta. Milloin vaan näin Giojan ikkunassa, heilutin nenäliinaani. Turhaan! Vartijoilta kuulin, että häntä oli kielletty vaihtamasta minun kanssani noita puhelumerkkejä. Sittenkin hän usein loi silmänsä minuun ja minä häneen, ja niinkin saimme vielä yhtä ja toista sanotuksi.

XI LUKU.

Ikkunani edessä olevalla parvella kuljeskeli edestakaisin aamusta iltaan muita vankeja vartijoineen; he menivät tutkintoon ja palasivat jälleen. Enimmiten he olivat alhaista väkeä, yksi ja toinen toki näytti olevan säätyläinen. Vaikk'en ennättänyt niitä paljon katsella, heidän kiireellisen kulkunsa vuoksi, niin he kumminkin vetivät puoleensa huomiotani, kaikki liikuttaen minua mikä enemmin, mikä vähemmin. Tuo surkea näky ensipäivinä kartutti huoliani, mutta aikaa myöten totuin siihen, niin että se lopuksi jopa lievittikin yksinäisyyteni kaihoa.

Vaimopuolisiakin näin usein ohikulkevien joukossa. Tältä parvelta käytiin holvin kautta toiselle pihalle, missä oli naisten vankila. Jotenkin ohut seinä erotti minua yhdestä naisvankien huoneesta, ja usein nuo raukat väsyttivät korviani lauluillansa, toisinaan myöskin riidoillansa. Myöhään iltasilla, kuin ulkona hälinä oli lakannut, kuulin heidän vielä pakinoivan.

Olisin helposti voinut heitä puhutella, mutta en tahtonut. Oliko se ujoudesta vai ylpeydestä? Arveluttiko minua ajatus että voisin mieltyä langenneihin vaimoihin? Sitä en tarkoin tiedä; mahdollisesti kaikista kolmesta syystä yhteensä. Nainen, semmoisena kuin hänen pitää olla, on minusta ylevä olento. Nähdessäni, kuullessani, puhutellessani naista, tunnen sydämessäni syntyvän jaloja ajatuksia; mutta langenneena, halveksittavana, hän häiritsee mieltäni ja karkoittaa siitä kaiken ihanteellisuuden.

Ja kuitenkin… (tämä sana kuitenkin on välttämätön, jos rupee kuvailemaan ihmistä, tätä niin monimutkaista olentoa) löytyi noiden äänien joukossa niitäkin, jotka suoraan sanoen minua miellyttivät, erittäinkin yksi ääni, joka harvempaan kuului eikä koskaan lausunut halpoja ajatuksia. Se laulaa hyräili vähän, enimmiten vaan näitä kahta, mieltä liikuttavaa säettä:

Hyljätylle onnen ken Saattaa jälleen entisen?

Toisinaan lauloi hän virsiä, kumppaliensa säestäessä, mutta minä taisin hyvin erottaa Magdalenan äänen muista, vaikka kuinkakin näyttivät koettavan minulta sitä riistää.

Niin, tämän onnettoman nimi oli Magdalena. Kun kumppalit kertoivat huoliansa, niin hän surkutteli ja huokaeli, yhä lausuen: Älkäät tuskastuko ystäväni; Jumala ei jätä ketään!

Mikä voi minua estää mielessäni kuvailemasta häntä kauniiksi, onnettomaksi enemmän kuin vialliseksi, hyvää varten syntyneeksi ja, vaikka olikin oikean tieltä eronnut, kykeneväksi siihen palaamaan? Kuka taisi minua soimata siitä, että mieleni heltyi, jopa kuuntelin häntä hartaudellakin, ja innolla rukoilin hänen puolestansa.

Viattomuus on kunniassa pidettävä, mutta eiköhän katumus myöskin? Paras ihmisistä, Jumal'ihminen, pitikö Hän häpeänä luoda säälivää silmäänsä syntisten vaimojen puoleen, vieläpä lukea heitä niiden joukkoon, joita hän enimmän rakasti? Miksipä me sitten niin kovasti halveksimme naista, joka on langennut?

Näinmuodoin mietiskellen, olin usein vähällä kohottaa ääntäni, ilmoittaakseni Magdalenalle veljellistä rakkauttani. Kerran pääsi jo huuliltani ensimäinen tavu: "Mag!…" Merkillistä toki! Sydämeni sykki niinkuin viidentoista vuotiaan rakastuneen nuorukaisen, enkä kumminkaan enään ollut lapsellisten liikutusten i'ässä.

Enempää en saanut kuultaviin. Koettelin uudestaan "Mag!… Mag!…" Ei tullut lisää. Suutuksissani huusin itselleni: "Sinä olet narri!"

XII LUKU.

Niin loppui lempijuttuni tuon naisraukan kanssa. Olinpa sittenkin hänelle velkaa sen, mitä suloisinta tunsin povessani useampia viikkokausia eteenpäin. Usein olin alakuloinen, ja hänen äänensä mua jälleen ilahutti; usein ajatellessani ihmisten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä, vihastuin heihin ja koko maailmaan, ja silloinkin Magdalenan ääni puhalsi uudestaan rintaani sääliä ja leppeyttä.

Jospa et, sä mulle tuntematon syntinen vaimo, olisi kovaan rangaistukseen tuomittuna! Taikka, mihin rangaistukseen sä lienetkin tuomittu, jospa toki henkesi puolesta siitä hyötyisit, jalostuisit, että eläisit ja kuolisit Jumalalle otollisna! Jospa sua surkuttelisi ja kunnioittaisi kaikki, jotka sinua tuntevat, niinkuin minä tein, joka en sua tuntenut! Jospa voisit herättää jokaisessa, joka sinut näkee, kärsivällisyyttä, sulomieltä, hyvää tahtoa, luottamusta Jumalaan, niinkuin sitä herätit yhdessä, joka sua näkemättäkin rakasti! Mielikuvitukseni saattaa erehtyä sun ulkonaisen kauneutesi suhteen, mutta sielusi, siitä olen varma, oli kaunis. Kumppalisi puhuivat törkeästi, sinä kainosti ja siivosti; he herjasivat ja sinä siunasit Jumalaa; he riitelivät ja sinä heidän riitojansa sovitit. Ken on kätensä ojentanut pelastaaksensa sinua häväistyksen tieltä, ken on hellämielisesti tehnyt sinulle hyvän työn ja silmistäsi kyyneleet pyyhkinyt, hänelle vuotakoon taivaasta runsas siunaus hänen itsensä, lastensa ja lastenlastensa ylitse!

Huoneeni vieressä oli toinen, jossa asui useampia miesvankeja. Kuulin heidänkin puhelevan. Yksi heistä nautti suurta arvoa muiden puolelta, arvattavasti ei sen vuoksi, että oli säädyltään heitä ylhäisempi tahi kasvatukseltaan etevämpi, vaan puhetaitonsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän siis oli äänenkannattaja. Hän väitteli kiivaasti ja tukki suun vastustajiltaan pontevalla äänellänsä ja mahtisanoillansa; hän määräsi, mitä heidän tuli ajatella ja tuntea; ja hetken ponnistettuansa vastaan, myöntyivät he aina lopuksi hänen mielipiteesensä.

Miesparat! Ei ollut heissä ketään, joka sävyisällä lauseella tai lempeän tunteen sanoilla olisi tietänyt lievittää vankeuden kiusaa.

Tuo naapuristoni päämies lähetti minulle tervehdyksen, ja minä vastasin. Hän kysyi, miten minä tässä kirotussa elämässä tulin toimeen. Minä puolestani sanoin, ett'ei mikään elämä, vaikka kuinkakin surunalainen, mielestäni ole kirottu, ja että kuoleman hetkeen saakka pitää nauttia sitä hyvää, jonka mietintä ja rakkaus ihmiselle tuottavat.

— Selittäkää sananne, herra, selittäkää!

Koetin selittää, vaan turhaan; ja kun pitkän ja konstikkaan esipuheen perästä rohkenin esimerkiksi huomauttaa heille, kuinka Magdalenan ääni oli minussa herättänyt leppeämpiä tunteita ja ajatuksia, niin päämies purskahti ilminauruun.

— Mitä nyt? mitä nyt? — huusivat toiset. Tuo ilkeä mies väänteli minun sanojani ivalliseen pilkkaan, ja yhteen ääneen kajahti nyt heidän naurunsa, minä olin heidän ivanuoliensa pahanpäiväinen esine.

Käypi näet vankilassa aivan niinkuin maailmassa. Ne jotka pitävät kiljuntaa, paruntaa tahi röyhkeää ylenkatsetta viisautena, katsovat sitä typeräksi, joka pyytää sääliväisyydellä ja rakkaudella kunnioittaa ihmisyyttä ja sen Luojaa.

XIII LUKU.

Annoinpa heidän nauraa, sanaakaan virkkamatta. Kaks, kolme kertaa he puhuttelivat minua, vaan minä pysyin ääneti.

— Hän ei enään liene ikkunassa — taitaa kallistaa korvansa Magdalenan huokauksiin — saattoi vihastua naurustamme —; noin he arvelivat. Vihdoin päällikkö käski heidän herjetä pilkkaamisesta.

— Vaiti, koirat, jotka ette itse tiedä mitä lörpötätte. Naapurimme tuossa ei olekaan semmoinen aasi, kuin te luulette. Mitäpä te ymmärrättekään! Minäkin tosin voin purskahtaa nauruun, mutta naurun perästä minä rupean miettimään. Jokainen moukka vintiö voi hullutella yhtä paljon kuin mekin. Mutta hiukkasen jalompaa iloa, ihmisrakkautta ja luottamusta taivaan apuun, mitä te oikeastaan luulette sen osoittavan?

— Nyt kun tuota harkitsen, vastasi yksi heistä, niin se mielestäni osoittaa, hänessä olevan hiukan vähemmän konnamaisuutta.

— Oikein! pauhasi päällikkö; etpä olekaan semmoinen pöllö, joksi sinua luulin.

Eipä tosin suuri kunnia, että arvelivat minussa olevan hiukan vähemmin konnamaisuutta, kuin heissä itsessään; kuitenkin tunsin jonkunmoista iloa siitä, että nämä kurjat saattoivat antaa jotakin arvoa jalommille tunteille.

Käänsin ikkunan puoliskon, niinkuin olisin jälleen sinne tullut. Päällikkö huusi minulle, ja minä vastasin, toivoen että hän nyt aikoi paremmasta puhua. Vaan siinä petyin. Halvat sielut pelkäävät vakavampaa keskustelua; kun joku jalo totuus joskus välkähtää heidän sieluunsa, voivat he hetkeksi viehättyä siitä, mutta heti sen perästä he kääntyvät siitä pois, näyttääksensä maailmalle viisauttansa, epäilemällä totuutta ja sitä pilkkana pitämällä.

Tällä kertaa hän kysyi minulta, olinko velasta joutunut vankeuteen.

— En.

— Kenties konnanjuonista syytetty? Tietysti väärin syytetty.

— Ihan toisesta asiasta.

— Lemmen-asiasta ehkä?

— En.

— Murhatyöstäkö?

— En.

— Karboneriia'stako?

[Karboneriia = karboneri-yhdistykseen kuuluminen. Karbonari'ksi (sydenpolttajiksi) kutsuttiin tämän vuosisadan alussa niitä, jotka Italiassa salaa puuhasivat isänmaansa vapauttamista Itävallasta. Suom. muist.]

— Aivan niin.

— Ja mitä nämät karbonari't ovat?

— Minä tunnen heitä itse niin vähän, ett'en voi sitä teille selittää.

Eräs vartija keskeytti meitä, hyvin suuttuneena. Kovasti toruttuaan naapureitani, hän kääntyi arvokkaasti minun puoleeni, ei vartijan, vaan nuhtelevan opettajan tapaan, ja virkkoi: — Hävetkää toki, herra, antautua puheesen kaikellaisten kanssa! Ettekö tiedä, että he ovat rosvoja?

Minä punastuin, ja sitten punastuin siitä, että olin punastunut; minusta tuntui ansiolta eikä vialta, ett'en pitänyt itseäni liian hyvänä puhumaan kaikellaisten onnettomien kanssa.

XIV LUKU.

Seuraavana aamuna menin ikkunalle, nähdäkseni Giojaa, mutta rosvojen kanssa en enää puhunut. Vastasin vaan heidän tervehdykseensä, sanoen minua kielletyn puhumasta heidän kanssaan.

Nyt tuli oikeudenkirjuri, jonka läsnäollessa minua oli tutkittu, ja ilmoitti salamielisesti, että kohta olin tapaava miehen, jonka täällä-käynti minua ilahuttaisi. Ja kun luuli mieleni jo kyllin valmistuneeksi, hän lisäsi: sanalla sanoen, se on teidän isiinne; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Seurasin häntä alas virkahuoneihin, vavisten ilosta ja hellyydestä, vaan samalla koettaen näyttää tyveneltä, rauhoittaakseni isäparkaa.

Saatuansa tiedon vangitsemisestani, hän oli toivonut sen tapahtuneen perättömistä luuloista, sekä uskonut minun kohta pääsevän irti. Mutta kun vankeuttani yhä kesti, hän saapui tänne Itävallan hallitukselta anomaan vapauttamistani. Tyhjiä isällisen rakkauden toiveita! Hän ei, näet, voinut uskoa, että minä olisin rohjennut antautua yrityksiin, joista laki määräsi ankaran rangaistuksen, ja teeskennelty hilpeyteni saattoi hänet siihen vakuutukseen, että minulla ei ollut mitään peljättävänä.

Se lyhyt yhdessä-olo, joka meille sallittiin, liikutti minua sitä enemmin, koska minun täytyi mielentilaani salata. Vaikeinta se oli eron hetkellä.

Italian silloiseen tilaan katsoen, pidin varmana, että Itävalta varoituksen vuoksi määräisi mitä kovimpia rangaistuksia, ja että minut siis tuomittaisiin joko kuolemaan tahi monivuotiseen vankeuteen. Tätä vakuutustani täytyi minun salata isältäni ja luulotella häntä tekoperusteilla, että pian pääsisin vapaaksi. Sentähden en saanut purskahtaa itkuun, häntä syleillessäni, puhuessani äidistä, veljistä ja sisarista, joita en toivonut enää tapaavani tässä elämässä; sentähden minun täytyi, äänen värähtelemistä hilliten, pyytää häntä vielä käymään minua tervehtimässä, jos mahdollista. Siinä kysyttiin mielen ponnistusta, jota en konsaan ole samassa määrässä kokenut.

Isä läksi tyynellä mielin luotani, ja minä palasin kammiooni särjetyllä sydämellä. Yksin jäätyäni, toivoin itkusta saavani huojennusta mieleni tuskassa. Vaan sitä lievitystä ei minulle sallittu. Puhkesin nyyhkytyksiin, vaan silmästä ei kyynelen pisarettakaan tullut. Onneton ken tuskissaan ei saata itkeä; ja kuin monesti olen saanut sitä kokea!

Jouduin kovaan kuumetautiin. Päätäni kivisteli julmasti, enkä koko päivänä voinut maistaa palaakan. Jospa tämä olisi, arvelin minä, kuolettava tauti, joka kerrassaan tekisi lopun kärsimyksistäni!

Typerä ja halpamielinen toivomus! Jumala ei kuullut rukoustani, josta Hän olkoon, kiitetty. Kiitetty ei ainoastaan sen vuoksi, että minä nyt, kymmenvuotisen vankeuden perästä, taas olen rakkaassa kodissani ja voin sanoa itseni onnelliseksi; vaan siitäkin syystä, että kärsimykset tuottavat ihmiselle mielenvakavuutta ja, kuten toivon, ovat varmaan minuakin hyödyttäneet.

XV LUKU.

Kahta päivää myöhemmin isäni tuli jälleen. Olin sinä yönä maannut hyvin, ja kuume oli kadonnut. Koetin näyttää iloiselta ja reippaalta, eikä kukaan voinut arvata, mitä olin kärsinyt ja vieläkin kärsin sydämessäni.

— Toivon, virkkoi isäni, että muutaman päivän perästä saat tulla Torinoon. Sinun varaksesi on huone kodissa jo laitettu, ja me odotamme sinua levottomuudella. Virkani toimet pakoittavat minua nyt lähtemään. Laita, että pian tulet, sen minä vielä pyydän.

Hänen hellä ja surumielinen herttaisuutensa särki sydäntäni. Rakkauteni näytti vaativan minulta teeskentelyä, ja kuitenkin saattoi teeskentely minulle omantunnon vaivaa. Eiköhän olisi ollut sekä häneen että itseeni katsoen arvollisempaa, jos olisin suoraan sanonut: — Luultavasti emme enään saa toisiamme nähdä tässä maailmassa! Jättäkäämme siis toisemme hyvästi, kuten miesten tulee, nurisematta, vaikeroimatta; suo minulle isällinen siunauksesi!

Semmoinen eropuhe olisi ollut tuhat kertaa mieluisampi, kuin tuo teeskentely. Vaan katsellessani vanhuksen harmaita hiuksia, en luullut hänen voivan kuulla niin jyrkkää puhetta. Mitä, jos hän olisi siitä joutunut epätoivoon, kukaties tainnoksiin, taikkapa (kauheata ajatella) heittänyt henkensä minun käsissäni?

En voinut ilmaista hänelle totuutta, enkä edes herättää aavistustakaan siitä! Näennäinen tyynimielisyyteni petti hänet kokonaan, ja me erkanimme ilman kyyneliä. Mutta kammioni yksinäisyydessä tuskani oli yhtä raskas, kuin ensikerran, jopa raskaampikin; ja nytkin minä turhaan rukoilin itkun lohdutusta.

Tunsin itsessäni voimaa tyytyäkseni pitkällisen vankeuden vaivoihin ja hirsipuunkin kauhuun. Mutta ajatella, mitä sanomatonta tuskaa isä, äiti, veljet, sisaret siitä kärsisivät, siihen voimani eivät riittäneet.

Lankesin polvilleni ja ennen tuntemattomalla hartaudella rukoilin:

— Oi Jumalani, minä otan vastaan kaikki, mitä minulle sallit, mutta luo niiden sydämiin, joille olin kallis, niin ihmeellinen voima, että heistä tuntuu, niinkuin en olisikaan enää kallis heille, ja ett'ei keltäkään heistä minun tähteni elämänlanka päivälläkään lyhentyisi!

Mikä siunaus on rukouksessa! Tuntikausia mieleni pysyi taivasta kohti ylennettynä, ja luottamukseni kasvoi, mitä enemmän käsitin jumalallisen hyvyyden sydämessäni, mitä enemmän kuvasin itselleni inhimillisen sielun suuruutta niissä elämän tiloissa, joissa se irtautuu itsekkäisyydestänsä ja pyrkii siihen, ett'ei se milloinkaan tahdo muuta, kuin mitä ijankaikkinen viisaus tahtoo.

Ja tosiaan, sitä ihminen voi! Se onkin ihmisen velvollisuus! Järki, joka on Jumalan ääni, käskee meitä kaikkea uhraamaan hyvän toteuttamiseksi. Ja olisiko se uhraus täydellinen, jos me kovan onnen päivinä vastustaisimme Hänen tahtoansa, joka on kaiken hyvän alku ja luoja?

Kun hirsipuu tai joku muu kova kidutus on välttämättömästi kärsittävä, niin se vaan osoittaa alhaista mieltä ja tietämättömyyttä, jos sitä pelkää, eikä kohtaloansa lähesty ylistäen Jumalaa. Ja taipua pitää ei ainoasti omaan kuolemaansa, vaan myöskin siihen murheesen, jonka se tuottaa rakkaillemme. Ainoastaan sitä saapi rukoilla, että Jumala heidän murheensa lievittäisi ja meitä kaikkia johdattaisi ja tukisi: semmoinen rukous on aina Hänelle otollinen.

XVI LUKU.

Kului taas muutamia päiviä ja mielentilani oli edelleen sama, vieno suru täynnä rauhaa ja hartautta. Jo luulin voittaneeni kaiken heikkouden ja vastaiseksi olevani levottomuudestani vapaa. Turhaa luulottelemista! Ihmisen tulee pyrkiä täydelliseen mielenvakavuuteen, mutta maan päällä hän ei sitä saavuta. Mikä nyt taas minua häiritsi? — Sain nähdä Maroncelli ystäväni, joka muutaman vaaksan päässä minusta vietiin parvea myöten rikosvankilaan.

Hän ynnä vartijansa kävivät niin nopeasti ohitseni, että tuskin ennätin hänet tuntea, huomata hänen tervehdys-nyykkäyksensä ja siihen vastata.

Ystävä raukka! Ikänsä parahassa kukoistuksessa, varustettu mitä toivehikkaimmilla hengenlahjoilla, kunnollinen, hellätuntoinen, rakastettava, luotu mainehikasta elämää viettämään; ja nyt valtiollisista asioista heitetty vankeuteen semmoiseen aikaan, jolloin varmaan ei voi välttää lain kovimpia iskuja!

Rauhani katosi kokonaan, niin suuresti säälin häntä, niin syvästi minua suretti, ett'en voinut häntä auttaa, enkä edes läsnä-olollani ja sanoillani rohkaista. Minä tiesin, kuinka hellästi hän rakasti perhettänsä ja harrasti sen onnea, ja kuinka se puolestansa häntä rakasti. Tämä ajatus pani mieleni kuohumaan niin, ett'en enää luullut rauhoittuvanikaan.

Harhaluulo sekin. Voi te surun-alaiset, jotka luulette surunne torjumattomaksi, kauheaksi ja yhäti kasvavaksi, malttakaatte toki mieltänne, niin saatte nähdä erehdyksenne! Suurinkin rauha ja suurinkin rauhattomuus ovat yhtä vähän kestäviä tässä maailmassa. Hyvä on tästä totuudesta pitää vaaria, ett'ei ihminen onnellisina aikoina ylpeydy eikä onnettomuudessa masennu.

Pitkällisen kiihoituksen jälkeen seurasi ruumiillinen ja henkinen uupumus, mutta ei sekään kestäväinen. Peljäten näin siirtyväni toisesta liiallisuudesta toiseen, turvautuin rukoukseen.

Rukoilin Jumalalta apua ystävä raukalleni, niinkuin itsellenikin, hänen omaisillensa, samoin kuin minun omilleni. Tätä rukousta toistamiseen uudistamalla saavutin rauhaa.

XVII LUKU.

Rauhaa saatuani aloin miettiä tuota äskeistä kiihoitustani, ja suuttuneena itseeni heikkoudestani harkitsin neuvoa, päästäkseni siitä. Keksin seuraavan keinon. Jok'ainoa aamu, rukouksen jälkeen, oli ensimmäisenä toimenani tarkasti miettiä kaikkea, mikä sinä päivänä saattaisi mieltäni häiritä. Itsekutakin tapausta kuvailin vilkkaasti itselleni, valmistuakseni siihen: — parhaitten ystävien, yhtä hyvin kuin pyövelin, ajattelin täällä käyvän. Muutamia päiviä tämmöinen ikävä harjoitus tuntui minusta kärsimättömältä, mutta en herjennyt, ja ennen pitkää olin siitä tyytyväinen.

Uuden vuoden päivänä (1821) kreivi Luigi Porro sai käydä minua tervehtimässä. Hellä ystävyytemme, halumme avata sydämet toisillemme, este, jonka sille halulle pani oikeudenkirjurin läsnäolo, ajan lyhyys, pahat enteet, jotka mieltäni painoivat, meidän kummankin ponnistus pysyä tyynen näköisenä, kaikki nämät seikat näyttivät olevan omiansa saattamaan sydämeni kuohuun. Mutta tämän kalliin ystävän mentyä pysyin tyvenenä, heltyneenä, vaan tyvenenä.

Niin käy, jos ihminen edeltäpäin varustaa itseänsä liiallisia mielenliikutuksia vastaan.

Tavoittelin kestävää mielenvakavuutta, en juuri onnettomuuteni vähentämiseksi, vaan erittäin sentähden, että tuommoinen levottomuus ja mielenkiihko näyttää minusta rumalta ja ihmiselle sopimattomalta. Kiihtynyt mieli ei huoli enää järki-syistä; vastustamattomasti syöstynä päättömien aatteiden valtavaan pyörteesen, se luopi itsellensä hullun, hurjan ja pahanilkeän ajatusjuoksun; se on semmoisessa tilassa, joka sotii kokonaan filosofiiaa ja Kristin-uskoa vastaan.

Jos minä olisin saarnamies, niin teroittamalla teroittaisin kuulijoihini, kuinka tärkeä on mielenkiihon kukistaminen; sitä tekemättä ei saata olla hyvä ihminen. Missä rauhassa Hän eli itsensä ja muitten kanssa, Hän, jota meidän tulee pitää esikuvanamme! Ei löydy mitään ylevyyttä, ei mitään hurskautta ilman mielenmalttia, ilman semmoista mielentilaa, joka koettaa tämän lyhyen elämän tapauksista pikemmin hymyilemään, kuin harmistumaan! Viha on arvoton, paitsi siinä ani harvassa tilassa, kun sillä saattaa nöyryyttää jonkun pahantekijän ja vetää hänet pois rikoksen tieltä.

Kenties löytyy viattomampaa mielenkiihkoa, kuin mitä minä olen kokenut. Mutta se, joka siihen saakka oli pitänyt minua orjanansa, ei perustunut ainoastaan murheeseen; siihen sekaantui usein tuima viha, ynnä suuri halu mitä mustimmilla väreillä kuvailla ihmiskuntaa ja yksityisiä henkilöitä. Se on kuin rutto maailmassa! Jokainen luulee itseänsä paremmaksi sillä, että hän muita kammoo. On niinkuin toinen ystävä kuiskaisi toiselle: "Rakastakaamme ainoastaan toisiamme; kun julistamme muita roistoväeksi, pidetään varmaan meitä itseämme puoli-jumaloina."

Kumma kyllä, että tuommoinen katkera elämä on niin monen mieleen. Sitä katsotaan jonkunlaiseksi urhoollisuudeksi. Jos esine, jota vastaan eilen tehtiin rynnäkkö, on kadonnut, niin haetaan kohta toista. — Ketä vastaan pitää mun tänään tehdä valituksia, ketä vihata? Ehkäpä se lienee tuo hirviö tuossa? Oi riemua, jo löysin! Tulkaat, veikot, tehdään hänestä loppu!

Niin on maailman meno, ja panettelematta voin sanoa, että se meno on paha.

XVIII LUKU.

En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka minä odottamattani sain asunnoksi.

Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan… en saattanut ilman kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo poloinen oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota tuntehikasta värssyä:

Hyljätylle onnen ken Tuopi jälleen entisen?

Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.

Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin ikkunassa. Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta viittauksen, hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten Magdalenan värssyä laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos viideltäkymmeneltä tuota kysyisin, niin yhdeksänviidettä vastaisi: varmaankin niin oli. Ja kuitenkin, huolimatta ääniluvusta, olen minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-hyvä sillä luuli tekevänsä minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja loin hänelle kiitollisen silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa ikkunan rautaristikosta, hattu kädessä, nyykytti vielä päätänsä jäähyväisiksi, kun rupesin portaita alas astumaan.

Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja ajoi hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä, mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni. Suloiselta tuntuu olla rakastettu!

Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni huusi: "Terve Silvio!"

En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään, noustiin toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen, aivan Giojan yläpuolella.

Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin huoneen seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia, mitkä lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin. Kirjoituksen alla oli nimi Normandian herttua. Koetin niitä laulaa samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti minua kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.

— En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.

— Francesca da Rimini'n tekijä?

— Aivan niin. —

Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä, että olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.

— Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.

Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta ja nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen kaikkia Bodonis'ista.

Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen saaneen hyvän kasvatuksen.

— Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka te olette?

— Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.

— Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?

— Ovat.

— Olette siis…

— Normandian onneton herttua.

XIX LUKU.

Nyt vartija kävi ikkunaimme alla ja katkaisi puheemme.

Mikä onneton Normandian herttua? arvelin itsekseni. Eiköhän samaa arvonimeä annettu Ludvig XVI:nen pojalle? Mutta se lapsiparka varmaan ei enään elä. — Olkoonpa niin, naapurini täällä on luultavasti yksi noita poloisia, jotka ovat koettaneet herättää hänet kuolleista.

Useat ovat jo väittäneet itseänsä Ludvig XVII:neksi, vaan heidät kaikki on pettureiksi näytetty; mitä suurempaa luottamusta voisi tämä saavuttaa?

Vaikka koetinkin olla tästä asiasta mitään päätöstä tekemättä, pysyi kumminkin voittamaton uskottomuus minussa vallallaan ja on yhä minuun jäänyt. Yhtähyvin en tahtonut miesraukkaa loukata, mitä juttuja hän aikoikin ladella.

Tuokion kuluttua hän taas rupesi laulamaan, sitten jatkoimme puhettamme.

Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa todellakin Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig XVIII:tta, joka oli hänen oikeutensa anastanut.

— Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne kuuluviin?

— Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille; mutta tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi minua tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti minut avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään auttanut. Eräänä päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia salamurhaajia tikarit kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä heidän käsistänsä. Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne Normandiassa, palasin Italiaan ja asetuin Modenaan. Sieltä kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan hallitsijoille, erittäin keisari Aleksanterille, joka aina vastasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella; enkä ollut ilman toivoa, että oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos politiikista tahdottiin maahan polkea perillis-oikeuttani Ranskan kruunuun, minulle ainakin suotaisiin kohtuullinen elatusraha. Mitäpä vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin Modenan herttuakunnan rajalle ja jätettiin Itävallan hallituksen haltuun. Nyt olen jo kahdeksan kuukautta ollut täällä haudattuna, ja ties Jumala, milloin täältä olen pääsevä!

En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli kuin haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa myötätuntoisuutta.

Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella hän tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig XVII:nen lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin Simon'in hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä kannetta oman äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan j.n.e. Ja vihdoin että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä miehiä, jotka veivät hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen lapsen, nimeltä Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella valjastetut vaunut, ja yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän pantiin piiloon. He pääsivät vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse tultua, tuo kenraali… (hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä muista), joka oli hänet pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle opettajana ja isänä, sitten lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä nuorukainen, kuningas ilman valtakunnatta, sai kokea monta vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää, olla sotamiehenä, elää kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan hovissa, joutua panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena lähteä mieron tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan loppuaikana, hän vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin vapaana aikoi saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi häntä Bolognassa tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig XVIII:s kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.

XX LUKU.

Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura tuottaa mukanaan.

— Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?

— Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.

Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin vähällä hänelle sanoa: — Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan; ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? — Ja itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.

Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä odottaen, kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä koskaan tullut sitä toimeen panneeksi.

Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä, että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä hienotunteisuus, ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt eivät riitä, enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos todellakin tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on uskovinansa, hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.

Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko teitä." Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä soimaa sinua suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on valhetta parempi. Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko hänen valhettansa, sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä saisi aihetta miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.

Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä muutoksia, he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-istuimelle ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan. He eivät tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat muuten kaikella tavalla olla hänelle mieleen.

Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön. Hän oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä, jokseenkin lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen. Todenmukaista on, että satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt häntä noihin kurjiin tuumiin.

XXI LUKU.

Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo Ranskassa ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva pintapuolinen filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi puhtaammin palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla. Tuntematta tarkoin Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä kuitenkin mitä suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen heistä oli päässyt viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle kukkulalle.

Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja kieltää evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota uskottomuuden virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana Kristin-usko on, ell'ei sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin heikkoluontoinen, ett'en pitänyt puoltani hänelle. Naapurini kokkapuheet hämmensivät minua, vaikka niiden mitättömyys ei voinut jäädä minulta salaan. Peittelin uskoani, epäilin, mietin, oliko sopivata vastustaa hänen sanojansa vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut tarpeen; sillä luulin asiasta kunniallisesti pääsneeni.

Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme sen, mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin, kun emme voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin, se on selvä velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina mahdollinen tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon. Sitä tehdessämme saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa kuulijan mieleen pohjan totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja vihdoin valollansa karkoittaa uskottomuuden pimeyden.

XXII LUKU.

Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan Helmikuun 18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten kalske ja telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa. Ensimäinen ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan. Hämmästyneenä katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua ja käski kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.

Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se turha toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. — Onko mahdollista, että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö tosiaankin vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?

Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois, ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.

— Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.

— Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman matkan päässä Milanosta. —

Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat toiveeni!

Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja, joilla niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n, Lodovico di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa, ja niin monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat, kaikki johtivat mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt kun luulin näkeväni teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin nopeasti pakenivat silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä rakastanut! Portin ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas silmille ja itkin salaa.

Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: — Luullakseni käy matkamme Veronaan.

— Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää jättää teidät Erityis-toimikunnan haltuun. —

Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä saavuimme Veneziaan.

Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin samaan hotelliin!

Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa (vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä. Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän muillekin kertova tulostani.

Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin, jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut kukaan tuttavistani näkyviin.

Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä… tällä torilla oli viime kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat: — Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.

— Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?

— On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! —

Ja sillä hän minut jätti.

Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi!

Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän ainoastaan kummallisena tapauksena.

Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna syleili minua.

XXIII LUKU.

Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät meidät Lyijykamareihin, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian tasavallan ajoilta.

Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut kammiooni.

N.s. Lyijykamarit ovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan lyijykatolla peitetty.

Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon lyijypeitteinen katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja joka taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon oma jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin. Kirkon vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa ja yksi porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta käytiin sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani näyttivät ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän sanojansa eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä paljon suurempi kuin Milanossa.

Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden ypö-yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä kauempana perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot kasvot, jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä, vaan niiden yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu oli heille liikoja ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten vapauden-hankkeista; ja nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi noiden muka mielettömien tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen kirjailijan-maineeni oli tuttu vartijalle, hänen vaimollensa ja pojillensa, jopa kahdelle alavartijallekin, joilla kaikilla näytti olevan joku hämärä ajatus, että surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin silmänkääntäjän tapaista.

He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua saada minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.

Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja minä heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan kuiva kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa muille kuin lapsillensa.

Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä, liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias tytär, rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen 13, toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin, missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä kuin oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä rosvoja. Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi yhä vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen nuorukainen, joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti tointansa.

XXIV LUKU.

Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle! Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä ja epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki helposti takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat tehneet.

Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein, seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua pidättänyt.

Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa saavuttaneeni. Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne olivat kadotuksen, paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta, epäilin Jumalan oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä suosittelin mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen turhuudesta.

Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs herjaamaan lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on epäsiveellisempi, rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin ei jaksa raivoa viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan vaipunut henki tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin tuntee entisen epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa rauhoitettu, vaan se on petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä ja ivaa täynnä.

Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä markkina-viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan kestänyt, kuusi tai seitsemän päivää.

Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua hyväillessänsä: — Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta, niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.

— Näyttääkö niin? — vastasin.

Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään, seuraavat sanat sattuivat silmiini: Ja sanoi opetuslapsillensa: se on mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä pienistä pahentais.

Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun herjenneen sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi muuttunut Jumalaa unhottamalla.

— Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta, mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä; jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!

XXV LUKU.

Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla taas oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi, kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.

— Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion tielle? huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma nauru soveltuisi minun toivottomaan tilaani?

Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.

Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.

Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja ylentää ihmishenkeä!

Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti taipua Herran tahtoon.

Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei katso naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.

Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet, hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?

Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei olisi ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen ijankaikkisesti elävä sana?

Näin mietiskelin, ja uudistin jo ennen tekemäni päätöksen sovittaa uskontoon kaikki ajatukseni ja harrastukseni, ihmisrakkauteni, isänmaanrakkauteni, sanalla sanoen kaikki sieluni tunteet.

Nuo harvat kyyniläisyyden houreissa kuluneet päivät olivat kuitenkin jo ennättäneet minua saastuttaa, ja kauan taistelin mielessäni niiden vaikutuksia vastaan. Milloin vaan ihminen jollakin tavoin antautuu tuohon järkeä häväisevään kiusaukseen, joka saattaa häntä tarkastamaan Jumalan töitä irvistelyn saastaisella suurennuslasilla sekä luopumaan rukousten siunaavaisesta harjoituksesta, silloin se turmelus, joka siitä syntyy hänen järjessänsä, vaikuttaa, että hän yhä vähemmällä taaskin lankee samaan turmioon. Viikkokausien kuluessa tuo kiusaus teki melkein joka päivä rynnäkköjänsä, ja minun täytyi ponnistaa kaikki henkeni voimat päästäkseni niistä vapaaksi.

XXVI LUKU.

Kun tämä mielentaistelu vihdoin taukosi, ja minä luulin taas olevani vakavalla pohjalla, niin että kaikissa harrastuksissani annoin Jumalalle kunnian, niin tunsin jonkun aikaa mitä suloisinta rauhaa. Nuo oikeuden tutkinnot, joita minun kanssani pidettiin joka toinen tahi kolmas päivä, niin tuskallisia kuin ne olivatkin, eivät pysyväisesti häirinneet mieltäni. Koetin vaan olla varoillani, jott'en rikkoisi kunnian ja ystävyyden velvollisuuksia, jättäen kaiken muun Jumalan haltuun.

Sillä välin yksinäisyyteni kävi yhä täydellisemmäksi. Nuo vartijan kaksi poikaa, joista minulla joskus ennen oli ollut seuranhuvitusta, pantiin kouluun, ja nyt kun saivat hyvin vähän olla kotona, he eivät enää käyneet minun luonani. Äiti ja tytär, jotka, niin kauan kuin pojat olivat muassa, usein olivat jääneet hetkeksi juttelemaan minun kanssani, nekään eivät siitä lähtein muuta kuin pistäyneet sisään kahvia tuodaksensa. Äitiä en tosin paljoa kaivannut, tyly kuin oli käytökseltään. Mutta tyttärellä, vaikka olikin rumanpuolinen, oli jotakin silmissä ja puheessa, joka minua miellytti. Kun hän toi minulle kahvia ja sanoi: "tämän olen minä keittänyt", niin kahvi aina tuntui oivalliselta. Mutta kun sanoi: "tämän äiti keitti", niin se oli kuin lämmintä vettä.

Koska minä harvoin sain nähdä ihmisiä, niin käänsin huomiotani muutamiin muurahaisiin, jotka tulivat ikkunalleni, ja syötin niitä runsaasti. Nepä menivät ja toivat lukemattomia tovereita pitoihin, niin että ne melkein peittivät ikkunan. Samoin katselin erästä hämähäkkiä, joka kutoi verkkoansa seinään. Syötin sitä kärpäsillä ja hyttisillä, josta se niin kesyi, että laskeutui vuoteelleni ottamaan saalista sormeltani.

Jospa nämä olisivat olleet ainoat hyönteiset, jotka kävivät minua tervehtimässä! Oli vielä kevät-aika, ja kuitenkin eneni jo hyttisten luku hirveässä määrässä. Talvi oli ollut erittäin lauhkea, ja, vähän aikaa tuultua Maaliskuussa, lämpimät ajat seurasivat. Pian kammioni muuttui uuninkuumaksi, se kun oli suoraan etelään päin, lyijykaton alla ja aivan San Marco-kirkon lyijypeitteisen katon vieressä, josta auringon säteet hirveällä voimalla kimmahtivat takaisin: olin vähällä tukehtua. Semmoisesta kuumuudesta ei ollut minulla ennen ollut aavistustakaan. Tuli nyt lisäksi hyttiset, jotka, vaikka kuinka heitä hosuin ja tapoin, minut tuiki peittivät. Sänky, pöytä, tuoli, lattia, seinät, kaikki oli niitä täynnä, ja ikkunan kautta pyrki kuhisten edestakaisin lukemattomia laumoja. Niiden puremat ovat kipeät, ja kun näitä saapi aamusta iltaan ja illasta aamuun, ja yhäti täytyy miettiä keinoja vihollisten luvun vähentämiseksi, niin kärsii paljon sekä ruumiillisesti että hengellisesti.

Kun kärsin tätä kauheata vitsausta enkä kuitenkaan saanut muuttaa toiseen huoneesen, tulin itsemurhaa ajatelleeksi, ja menin tuontuostakin milt'ei mielipuoleksi. Mutta, taivaalle kiitos, ne houreet haihtuivat pian, ja uskossani sain tuetta, jopa tunsin jonkinmoista miellykkiäkin kärsimyksessä.

Arvelin näin: — Kuta katkerammaksi elämäni muodostuu, sitä vähemmän peloittaa minua, niin nuori kuin olenkin, tuo uhkaava kuolemantuomio. Ell'ei näitä kärsimyksiä edeltäpäin olisi, niin kuolisin ehkä pelkurin tavoin. Paitsi sitä, mitä olen tehnyt ansaitakseni onnellisuutta? Missä on ansioni?

Ja kun oikein otin tarkastellakseni mennyttä elämääni, enpä löytänyt kuin harvoja välttävän hyviä kohtia; muuten vaan typeriä himoja, epäjumaluutta, pöyhkeilevää ja ulkokullattua kuntoa. — Mitäpä muuta siis, niin päätin, kuin kärsi, kelvoton! Jos ne sun tappavat, ihmiset tahi hyönteiset, vaikkapa vihasta ja vääryydellä, niin älä nurise, vaan muista, että ne ovat taivaallisen oikeuden välikappaleita!

XXVII LUKU.

Onko ihmisen niin vaikea totisesti nöyristyä ja itsensä synnintekiäksi tunnustaa? Eikö ole totta, että useimmiten menetämme turhiin nuoruutemme kallista aikaa, ja vaikka pitäisi kaikin voimin pyrkiä eteenpäin hyvyyden tiellä, me sen sijaan tuhlaamme suuren osan siitä itsemme halventamiseen? Löytyy varmaan tuosta poikkeuksiakin; mutta niiden joukossa minä en saata sanoa olevani. Enkä myöskään voi miksikään ansioksi lukea sitä, että olen itseeni tyytymätön. Kun näemme kynttilästä nousevan enemmän savua, kuin tulen liekkiä, niin ei tarvitse suurta tarkkaavaisuutta myöntääksemme, että se ei pala niin, kuin sen pitäisi.

Niin, halventamatta itseäni ja ulkokullattujen tapaan mutkittelematta, vaan koko mielen tyyneydellä tilaani tarkastaen, havaitsin selvään ansainneeni Jumalan kuritusta. Omantunnon ääni lausui: moisen kurituksen sinä olet, ell'et toisesta niin toisesta syystä, ansainnut; jospa se auttaisi kääntämään sinua Hänen puoleensa, jonka esikuvaa ihmisen tulee voimiansa myöten seurata!

Ja tietäen itseni tuhansin tavoin vikapääksi Jumalan edessä, oliko minulla oikeutta nurista, jos muutamat ihmiset mielestäni olivat halpoja ja muutamat toiset vääriä, jos maallinen onneni oli ryöstetty, ja minun täytyi riutua vankeudessani ja kärsiä äkillinen surma?

Velvollisuuteni oli kiittää Jumalan oikeutta ja tukehduttaa kaikki, mitä mielessäni vielä liikkui Hänen mieltänsä vastaan.

Paremmin pysyäkseni kiinni tuossa aikomuksessa, päätin tästä lähtien kirjoittamalla ahkeraan kehittää ja selvittää aatteitani. Vahinko vaan, että Toimikunta, joka suvaitsi antaa minulle kirjoitusneuvoja ja paperia, edeltäpäin tarkkaan luki paperimäärän ja vaati täsmälleen tiliä jok'ainoasta lehdestä. Tätä paperin puutetta poistaakseni, keksin sen viattoman keinon, että lasipalasella silitin pöytäni karkeata pintaa, johon sitten kirjoitin joka päivä pitkiä mietteitä ihmisten ja erittäin omista velvollisuuksistani.

En sano liikoja, jos väitän, että tällä tavoin kuluneet tunnit tuntuivat hyvinkin hupaisilta, vaikka helle painoi sanomattomasti, ja hyttisten puremat häiritsivät rauhaani. Viimeksimainitun kiusan vähentämiseksi olin pakoitettu, helteestä huolimatta, peittämään pääni ja jalkani sekä hansikkakäsin kirjoittamaan, vieläpä tarkoin käärimään käsiranteet, jott'eivät nuo viholliset pääsisi hihojen sisään.

Mietelmäni olivat parhaasta päästä elämäkerrallista laatua. Muistelin mitä hyvää ja pahaa oli lapsuudesta saakka sielussani kehittynyt, punnitsin sitä, selvittelin epäilyksiäni ja järjestelin niin hyvin kuin mahdollista mielipiteitäni kaikista asioista.

Kun koko siihen kelpaava pöydän pinta oli täyteen kirjoitettu, niin lu'in ja lu'in uudestaan, mitä olin kirjoittanut, ja mietiskelin sitä vielä, kunnes vihdoin (usein mielipahakseni) päätin raapia pois kaikki, saadakseni sijaa uusille mietelmille.

Jatkoin sitten elämäkertaani, yhä poiketen milloin mihinkin filosofiiaa, siveys-oppia, politiikkia tahi uskontoa koskevaan kysymykseen; ja kun pöytä oli täynnä, pyyhin kaikki pois uudestaan.

Jott'ei mikään minua estäisi suoraan lausumasta kaikkia muistojani ja mielipiteitäni, ja jott'ei tarvitsisi peljätä jotakin sopimatonta tarkastusta, käytin minä jonkinmoista salakirjoitusta, kirjaimia siirtämällä ja sanoja lyhentämällä, johon olin hyvin tottunut. Kuitenkaan ei tultu minua tarkastamaan, eikä kukaan tietänyt, kuinka hyvin käytin tätä surullista aikaa. Kun kuulin vartijan tahi jonkun muun avaavan ovea, niin kiireimmiten peitin kirjoitukseni pöytäliinalla, ja panin siihen päälle kirjoitusneuvot ja tuon lakimääräisen paperivihon.

XXVIII LUKU.

Tuo paperivihko sai sekin osansa päiväni hetkistä, joskus kokonaisen päivä- tahi yökauden. Tämä työ oli kirjallista laatua. Näin syntyi murhenäytelmät Ester d'Engaddi ja Iginia d'Asti, runot Tancreda, Rosilde, Eligi e Valafrido, Adello, sekä muutamia suunnitelmia murhenäytelmiin ja runoihin, muun muassa runoihin Lombardian liitosta ja Cristoforo Colombo'sta.

Koska uuden paperin hankkiminen, kun entinen oli loppunut, ei aina ollut helppo asia, niin tein ensimäisen kyhäykseni joka teokseen pöydälle tahi käärepaperille, jolla tuotiin minulle kuivia viikunoita ja muita hedelmiä. Ajoittain myös annoin päivälliseni alavartijalle, luulettaen häntä, ett'ei minulla ollut nälkä, ja sitä vastaan otti hän tuodakseen minulle muutaman paperiarkin. Tämä tapahtui ainoastaan silloin, kun pöytä oli täyteen kirjoitettu, enkä vielä tahtonut kirjoittamiani pois raapia. Silloin sain kyllä nälkää nähdä, sillä vaikka päävartijalla oli rahojani tallella, en pyytänyt kuitenkaan sinä päivänä syödä, jott'ei hän varoisi minun antaneen ruokani toiselle, ja myöskin jott'ei alavartija huomaisi pikku petostani. Illaksi join väkevää kahvia, jota vartavasten pyysin Zanze mamselia, vartijan tytärtä, keittämään; ja milloin tämä äitinsä näkemättä sen keitti, hän teki sen erinomaisen väkeväksi, niin että se virkisti syömätöntä ruumistani ja piti mieleni vireänä koko yökauden.

Semmoisessa puolihuumeisessa tilassa tunsin järkeni voimat kahden verran karttuneiksi ja runoilin, mietiskelin ja rukoilin ihmeellisellä mielihyvällä aamuvaloon saakka. Silloin tuli äkkiä väsymys päälleni, heittäysin vuoteelle ja hyttisistä huolimatta, jotka, vaikka kuin peittäysin, pääsivät vertani imeksimään, nukuin makeaan uneen pariksi tunniksi.

Senkaltaiset yökaudet tuntuivat minusta niin suloisilta, ett'en voinut olla niitä useamminkin itselleni hankkimatta. Sentähden annoin ajoittain, ilman paperin puutettakin, pois ruokani sitä maistamatta, saadakseni yöksi taas nauttia tuon tenhojuoman ihmeellistä vaikutusta. Hyvä kun toiveeni kävi toteen! Mutta välistä sattui, ett'ei kahvi ollutkaan hyvän Zanzen keittämää, vaan oli mehutonta vesilientä. Semmoiset tepposet saattoivat minut pahalle tuulelle. Toivotun virkistyksen sijaan tunsin hermottomuutta ja nälkää, aloin haukotella, ja jos meninkin vuoteelle, ei tullut unta silmiini.

Valitin tuota Zanzelle, ja hän minua surkutteli. Mutta eräänä päivänä kun häntä kovasti toruin, ikäänkuin hän olisi minua pettänyt, niin tyttöparka purskahti itkuun sanoen: — Hyvä herra, minä en ole koskaan pettänyt ketäkään, ja kuitenkin kaikki pitävät minua petturina.

— Kaikki? Minä siis en ole ainoa, joka suutun tuohon vesiliemeen.

— Sitä en tarkoita, herra. Oi, jos vaan tietäisitte… Jospa voisin avata kurjan sydämeni teille!…

— Mutta älä toki noin itke! Voi hyvänen, mikä sinua vaivaa? Suo anteeksi, jos olen sinua suotta torunut. Minä uskon vallan hyvin, ett'ei ole sinun vikasi, että kahvini on ollut niin huonoa.

— Tuosta, hyvä herra, en itke. Siinä pieni kolahdus itserakkaudelleni, mutta siitä huolimatta hymyilin.

— Sinä itket siis, kun torun, mutta aivan toisesta syystä?

— Aivan niin.

— Kuka sinua petturiksi sanoo?

— Rakastajani.

Ja hänen kasvonsa punastuivat. Lapsellisella luottamuksella hän kertoi minulle viattoman sydämensä surullisen idyllin, joka kaikessa yksinkertaisuudessaan ei voinut olla sydäntäni liikuttamatta.

XXIX LUKU.

Siitä päivästä alkaen tulin, en tiedä mistä syystä, tyttösen uskotuksi, ja hän rupesi taas kauemmin tarinoimaan kanssani.

Sanoipa kerran: — Te herra olette niin hyvä, että katson teihin aivan kuin lapsi isäänsä.

— Tuollahan et juuri minua mielittele, vastasin minä, takaisin työntäen hänen kätensä; tuskin olen kaksineljättä täyttänyt, ja sinä katsot minuun kuin isääsi.

— Ei, hyvä herra, tahdon sanoa: kuin veljeeni.

Ja hän otti väkisen käteni ja likisti sitä innolla. Kaikki tämä tapahtui mitä viattomammalla tavalla.

Arvelin itsekseni: — Hyvä ett'ei hän ole kaunotar; muuten tuo vilpitön ystävällisyys voisi hurmata minut.

Arvelin joskus näinkin: — Onnekseni hän on vielä lapsi, eikä tarvitse peljätä, että sen ikäisiin tyttöihin rakastuisi.

Toisin kerroin taas en ollut niin levollinen, koska minusta näytti kuin olisin erehtynyt hänen muotonsa suhteen, ja minun täytyi tunnustaa, että sekä kasvot että vartalo eivät olleet säännöllisyyttä vailla.

— Ell'ei hän olisi niin kalpea, arvelin, eikä olisi noita paria pisamaa hänen kasvoissaan, voisipa häntä sanoa sieväksikin.

Totta on, että vilkkaan ja ystävällisen nuoren tytön käytöksessä, silmissä ja puheessa aina huomaa jotakin viehättävää. Minä en ollut mitään muuta tehnyt voittaakseni hänen suosiotansa, ja kuitenkin olin hänelle rakas kuin isä tai veli, kumpaa vaan mieleni teki. Minkätähden? Sentähden, että hän oli lukenut kirjoittamani Francesca da Rimini'n ja Eufemio'n, ja kyyneliä vuodattanut niitä lukiessaan; ja sitten vielä sentähden, että olin vankina, vaikka, niin olivat sanansa, en ollut varastanut, enkä murhatyötä tehnyt!

Sanalla sanoen, minä, joka olin näkemättänikään Magdaleenaa mieltynyt häneen, kuinka taisin olla kylmäkiskoinen nuoren venezialaisen naisvartijani sisarellisille ystävyyden-osoituksille ja hänen mainiolle kahvilleen? Tosiaan en puhuisi totta, jos katsoisin oman viisauteni ansioksi, ett'en häneen rakastunut. Syy oli ainoastaan se, että hän oli rakastajaansa äärettömästi ihastunut. Voi minua, jos ei niin olisi ollut!

Mutta joskin se tunne, jonka hän minussa herätti, ei ollut rakkautta, niin täytyy minun kumminkin tunnustaa, että se oli jotain sinnepäin. Minä toivoin, että hän tulisi onnelliseksi, että hän saisi aviomiehekseen sen, joka oli hänen mieleensä; en tuntenut vähintäkään kateutta, en ensinkään toivonut, että hän valitsisi minut rakkautensa esineeksi. Mutta kun kuulin ovea avattavan, sydämeni sykki, ajatellessani että se oli Zanze; jos se ei ollut hän, niin tulin pahoille mielin; jos oli, niin sydämeni sykki nopeammin ilosta.

Hänen vanhempansa, jotka luottivat minuun ja tiesivät hänen jo olevan silmittömästi rakastuneen toiseen, eivät ensinkään epäilleet lähettää melkein joka aamu ja ilta tytärtänsä, minulle kahviani tuomaan.

Hän oli todellakin viehättävän yksinkertainen ja herttainen. Hän sanoi: — Minä olen rakastunut toiseen, ja kuitenkin viihdyn niin hyvin teidän luonanne! Milloin en näe armastani, niin on minun ikävä, paitsi täällä.

— Etkös arvaa minkätähden?

— En.

— Sen sulle sanon; sentähden, että täällä saat puhua lemmitystäsi.

— Saattaa olla, mutta minusta se tuntuu tulevan siitäkin syystä, että teitä niin suuresti kunnioitan.

Tyttöparalla oli se siunattu vika, että hän yhäti tarttui käteeni ja likisti sitä, huomaamatta, että tuo minua yht'aikaa miellytti ja hämmensi.

Taivaalle olkoon kiitos, että vähimmättäkin omantunnon vaivatta voin muistella tuota hyvää olentoa!

XXX LUKU.

Nämät lehdet olisivat epäilemättä hauskempia lukea, jos Zanze olisi minuun rakastunut, tai minä edes olisin hänen tähtensä haaveiluissa käynyt. Ja kuitenkin se yksinkertaisen hyväntahtoisuuden side, joka meidät yhdisti, oli minulle rakkautta armahampi. Kun joskus varoin heikon sydämeni tässä kohden muuttuvan, niin kävin oikein pahoille mielin.

Kerran pelkäsin vaaran olevan käsissä. Vasten tahtoani näytti hän minusta (en tiedä minkä lumouksen kautta) sata vertaa kauniimmalta, kuin ensikerran; minua hämmästytti alakuloisuuteni, joka minut välistä voitti hänen poissa ollessaan, sekä iloni, kun hän taas tuli luokseni. Sentähden koetin pari päivää olla tylynä, toivoen, että hän sillä tapaa tottuisi pois tuosta liiallisesta tuttavuudesta. Mutta se keino ei pitkälle auttanut; tyttö oli niin kärsivällinen ja myötätuntoinen! Nojautuneena kyynäspäälleen akkunassa, hän katsoi äänetönnä minuun ja virkkoi:

— Teidän, hyvä herra, näkyy käyvän ikäväksi seurassani, ja kuitenkin, jos saisin, seisoisin täällä koko päivän, koska näen teidän juuri tarvitsevan jotakin huvitusta. Tuo paha mieli on seuraus yksinäisyydestänne. Mutta koettakaa hiukan pakinoida, niin se pian haihtuu. Ja jos teidän ei tee mielenne pakinoida, niin minä sen teen.

— Lemmitystäsi, eikö totta?

— Eipä vaan; ei aina hänestä. Osaanpa toki muustakin puhua.

Ja todellakin hän nyt alkoi kertoella pienistä kotiseikoista, äitinsä tylyydestä, isänsä sävyisyydestä, veljiensä veitikkajuonista, ja hänen yksinkertainen kertomuksensa oli täynnä sievyyttä. Mutta itsensä tietämättäkään hän palasi aina vähitellen lempi-aineesen, onnettomaan rakkauteensa.

Minäpä pysyin tylynä, toivoen, että hän siitä suuttuisi. Hän taas, oliko se epähuomiota vaiko teeskentelyä, ei ollut siitä millänsäkään, ja minun täytyi vihdoin leppyä, hymyillä ja kiittää häntä hänen kärsivällisyydestään.

Luovuin tuosta turhasta ajatuksesta suututtaa häntä, ja vähitellen pelkoni asettui. Todella en ollutkaan lemmen vallassa. Kauan aikaa mietin epäilyksiäni, pannen paperillekin, mitä asiasta ajattelin; siitä oli minulla; paljon hyötyä.

Ihminen tuontuostakin luopi tyhjästä itselleen pelonaineita; päästäkseen niistä on tarpeen, niitä tarkemmin ja likemmältä tarkastaa.

Mitä moitittavaa oli siinä, että iloitsin hänen hellästä myötätuntoisuudestansa ja osoitin hänelle myötätuntoisuutta takaisin, koska nämä meidän keskinäiset tunteemme olivat puhtaat kuin viattoman lapsukaisen, ja koska nuo kädenpuristukset ja hellät silmän-iskut, joskin ne minua häiritsivät, kuitenkin herättivät minussa hyväntekevää kunnioitustakin.

Eräänä iltana lievittäessään huolestunutta sydäntänsä minulle, tyttöparka kietoi käsivartensa kaulani ympäri ja kostutti kasvojani kuumilla kyyneleillään. Tässä syleilyssä ei ollut vähintäkään halpaa ajatusta. Ei voi tytär kunniallisemmin syleillä isäänsä.

Minun puoleltani vaan oli se haitaksi, sillä tuo syleily koski syvästi mielikuvitukseeni ja esti minua usein muuta ajattelemasta.

Toisen kerran, kun hänen lapsellinen luottamuksensa ilmestyi samalla tapaa, minä vetäysin heti pois hänen syleilystään, ja virkoin sopertaen:

— Minä pyydän, Zanze, älä mua koskaan noin syleile; ei se käy laatuun.

Hän loi silmänsä minuun, sitten alas maahan ja punastui; varmaan hän silloin ensikerran tuli havainneeksi minussa jotakin heikkouden mahdollisuutta hänen suhteensa.

Siitä pitäen hän ei suinkaan herjennyt minua suosiolla ja luottamuksella kohtelemasta, mutta hänen käytöksensä oli entistä, varovaisempi, joka olikin minulle mieleen, ja josta olin hänelle kiitollinen.

XXXI LUKU.

Muiden onnettomuuksista en voi ottaa puhuakseni; mutta oman elämäni vastenkäymisistä minun täytyy tunnustaa, että, kun niitä oikein tarkastelen, niin ei yksikään niistä näytä olleen jotakin hyötyä mukanaan tuomatta. Eipä tuo hirveä kuumuus eikä hyttisten laumatkaan olleet merkitystänsä vailla. Ell'ei tuota alituista kiusaa olisi ollut kärsittävänäni, olisiko minulla todellakin ollut tarpeellista valppautta, pysyäkseni järkähtämätönnä uhkaavan rakkauden nuolia vastaan, rakkauden, joka, Zanzen hilpeään ja hyväileväiseen luonteesen katsoen, tuskin olisi pysynyt sopivissa rajoissaan? Jos semmoisessakin tilassa ajoittain epäilin itseäni, kuinka olisin mieluisammassa ja ilahuttavammassa tilassa kyennyt mielikuvitukseni vallattomuutta hillitsemään?

Jos otamme lukuun Zanzen vanhempien ajattelemattomuuden, he kun niin paljon luottivat minuun, tytön varomattomuuden, joka ei aavistanut voivansa antaa minulle aihetta rikokselliseen hillittömyyteen, sekä vihdoin oman puuttuvaisen mielenlujuuteni; niin ei ole ensinkään epäiltävä, että helle ja hyttiset tekivät hyvän vaikutuksen.

Tämä ajatus lepytti jotenkin mieleni tuohon vitsaukseen. Silloin kysyin itseltäni:

— Tahtoisitko olla siitä vapaa ja hengittää raitista ilmaa hyvässä huoneessa, sillä ehdolla, ett'et enää saa nähdä tuota herttaista olentoa?

Pitääkö tunnustaa? En rohjennut vastata kysymykseen. On ihmeellistä, kuinka näennäisesti mitättömätkin asiat, jotka koskevat rakasta henkilöä, saattavat meitä ilahuttaa. Usein yksi sana Zanzen suusta, lausuttu Venezian murteen sulosoinnulla, yksi hymy, yksi kyynel, hänen ketteryytensä, kun hän liinallansa tahi viuhkaimellansa ajoi hyttisiä minun ja itsensä luota, yksi semmoinen pikku seikka täytti mieleni lapsellisella tyytymyksellä koko päiväksi. Erittäin minua ilahutti nähdä, kuinka hän, puhuessansa minun kanssani, pääsi huolistansa ja luotti neuvoihini, niin rakas oli hänelle myötätuntoisuuteni, ja kuinka hänen sydämensä hehkui keskustellessamme hyveestä ja Jumalasta.

— Kun olemme yhdessä puhuneet uskonnon asioista, sanoi hän, niin minä rukoilen mielemmin ja hartaammin.

Ja usein hän, yht'äkkiä keskeyttäen jokapäiväisen pakinamme, otti latinankielisen pipliani, aukaisi sen, suuteli siinä värssyä, miten sattui, ja pyysi minua kääntämään ja selittämään sen sisällystä hänelle:

— Minä tahtoisin, näet, että joka kerta, kun tulette tätä värssyä lukemaan, te muistaisitte minun sitä suudelleen.

Totta on, että hänen suutelonsa eivät aina sattuneet sopivaan paikkaan, etenkin jos hän avasi Korkean veisun. Silloin minun täytyi käyttää hyväkseni sitä seikkaa, ett'ei tyttö osannut latinaa, ja mukailemalla kääntää, samalla varoen, ett'en loukkaisi kirjan pyhyyttä enkä tytön kainoutta, sillä kumpaakin pidin mitä suurimmassa arvossa. Toisinaan jouduin pahaan pulaan, kun tyttö ei oikein ymmärtänyt valhekäännöstäni, vaan pyysi minua kääntämään sananmukaisesti, sallimatta minun joutuisasti siirtyä toiseen aineesen.

XXXII LUKU.

Katoavaista on kaikki täällä maan päällä! Zanze sairastui. Sairautensa ensipäivinä kävi hän vielä minun luonani, valittaen päänkivistystä. Hän itki, vaan ei likemmin selittänyt huolensa syytä, paitsi että soperoitsi jotakin valitusta rakastajaansa vastaan.

— Hän on ilkeä ihminen, mutta antakoon Jumala hänelle anteeksi!

Vaikka kuinka rukoilin häntä avaamaan sydäntänsä minulle, niinkuin hänen oli ollut tapana, en voinut saada selkoa siitä, mikä häntä siihen määrään huolestutti.

— Tulen huomis-aamuna — sanoi hän eräänä iltana. Mutta huomispäivänä toi äiti minulle kahvini ja seuraavina päivinä alavartijat, sillä Zanze oli nyt kovin sairastunut.

Alavartijat saattoivat tiedokseni epäiltäviä asioita tytön rakkauden-seikoista, joita kuullessani hiukset päässäni milt'ei nousseet pystyyn. Viettelyskö? — Mutta ehkä se vaan oli häijyä puhetta. Minä myönnän, että uskoin heidän sanojansa, ja että tämä onnettomuus minua murhestutti. Kuitenkin toivon heidän valehdelleen.

Kuukauden sairastettuansa tyttö parka vietiin maalle, enkä sitten enää saanut häntä nähdä.

En saata sanoa, kuinka katkera oli kaipaukseni ja kuinka hirveäksi muuttui yksinäisyyteni. Ja sata kertaa katkerampi oli ajatus Zanzen onnettomuudesta. Hänen hellä säälinsä oli minulle ollut niin suureksi lohdutukseksi, ja nyt minun saalini piti olla hänelle tuiki hyödytön! Mutta varmaan hän oli vakuutettu siitä, että minä häntä surkuttelin, että olisin valmis mihin uhrauksiin tahansa hänen hyväksensä, enkä herkeisi rukoilemasta hänen puolestaan.

Zanzen käynnit huoneessani, niin lyhyet kuin ne olivatkin olleet, olivat kuitenkin mieluisalla tavalla keskeyttäneet tuon alituisen miettimisen ja tutkimisen yksitoikkoisuutta. Ne olivat niin sanoakseni tuoneet uusia kuteita aatteideni ja tunteideni loimeen, ja siten lieventäneet onnettomuuttani ja elonvoimiani kartuttaneet.

Hänen mentyänsä vankila muuttui jälleen haudankaltaiseksi. Niin painoi murhe minua, ett'ei moneen päivään tehnyt mieleni kirjoittaakaan. Muuten oli murheeni tyyneempi, kuin nuo entiset kovat mielenliikutukseni. Oliko se siten ymmärrettävä, että jo olin enemmän perehtynyt onnettomuuteen, että olin filosofillisempi tahi kristillisempi, vai oliko siihen syynä ainoastaan tuo tukehduttava helle, joka lannisti surunakin voimat? Oi, suruni ei siitä lannistunut! Muistan hyvin, kuinka kipeästi se kalvoi sydämeni pohjaa, — kenties sitä kipeämmin, koska en antanut sen puhjeta vaikeroimiseen.

Todellakin tuo pitkä koetus-aika oli ennättänyt karaista luontoni kepeämmin kantamaan kärsimystäni, nöyristyen Jumalan tahdon alle. Niin usein olin sanonut valitusta halpamielisyydeksi, että lopuksi olin oppinut sitä pidättämään, kun se oli puhkeamaisillansa, häveten, että se oli mennyt niinkään pitkälle.

Saavuttamani tottumus panna paperille kaikki, mitä ajattelin, vahvisti mieleni, näytti monen asian turhamaisuuden ja johti enimmät mietiskelyni seuraavaan päätökseen:

— Jumala on olemassa: siis järkähtämätön oikeuskin; kaikki, mitä tapahtuu, on siis määrätty parhaita tarkoituksia varten; kaikki ihmisen kärsimykset tässä maailmassa ovat siis hänen omaksi hyväksensä.

Zanzenkin tuttavuus oli ollut minulle hyödyksi, se oli pehmittänyt luonnettani. Hänen hyväksymisensä oli muutaman kuukauden aikana ollut minulle vaikuttimena kohoomaan kovaa onneani ylemmäs ja olemaan kärsivällinen. Ja muutaman kuukauden lujamielisyys totutti minua mielenmalttiin.

Ainoastaan kaksi kertaa Zanze näki minun vihastuvan. Toinen oli, kun suutuin huonosta kahvista; toinen tämä:

Joka toinen taikka kolmas viikko vartija toi minulle kirjeen omaisiltani. Kukin kirje tietysti tuli minulle Toimikunnan käsien läpi, säälimättä tahrattuna sensuurin mustilla viivoilla. Tapahtuipa kerran niinkin, että nuo mustat viivat eivät rajoittuneet yksityisiin lauseisin, vaan peittivät koko kirjeen, paitsi " Rakas Silvio " alussa, ja lopussa " Syleilemme sinua hartaasti kaikki."

Siitä suutuin niin silmittömästi, että kirkasin kovasti ja kirosin, en tiedä ketä. Tyttö parka surkutteli minua, mutta samalla huomautti, että käytökseni tällä hetkellä soti päätöksiäni vastaan. Tunnustin hänen olevan oikeassa, enkä sitten kironnut ketäkään.

XXXIII LUKU.

Eräänä päivänä yksi alavartijoista tuli salamielisen näköisenä luokseni ja sanoi:

— Kun Zanze mamseli vielä oli täällä… hän kun useimmiten toi teille kahvinne… ja jäi pitemmäksikin ajaksi juttelemaan… minä aina pelkäsin, että tuo viekas tyttö viuhka vakoilisi teidän salaisuuksianne, hyvä herra.

— Ei hän vakoillut yhtään, vastasin suutuksissani, ja jos minulla niitä olisikin, en totta olisi niin hupsu, että jättäisin ne urkittavaksi.

— Anteeksi, hyvä herra; en tahtonut teitä hupsuksi sanoa, mutta Zanze mamseliin en koskaan luottanut. Ja nyt, kun teillä ei ole ketään enää seurustajaksi… niin toivoni on… että…

— Mitä? Puhukaa suunne puhtaaksi.

— Vaan ensin vannokaa, ett'ette minua petä.

— Noh, ell'ei ole muuta, niin voinhan sen tehdä; en ole eläissäni ketään pettänyt.

— Te vannotte siis tosiaankin?

— Niin, vannon, ett'en petä. Mutta tietäkää, tolvana kuin olette, että mies, joka voipi pettää, se voipi myös valansa rikkoa.

Nyt hän otti povestansa kirjeen ja antoi sen minulle, vavisten ja anoen, että luettuani sen hävittäisin.

— Olkaa huoleti, mies, virkoin kirjettä avaten; heti luettuani olen sen hävittävä teidän nähden.

— Mutta, hyvä herra, siihen pitäisi tulla vastinetta, ja minä en jouda odottaa. Tehkää miten paraiten sopii. Pitäkää vaan muistissa, että kun minä tulen, niin laulan aina tuota sävelettä " Kissa ma olin unissain ", ja silloin teidän ei tarvitse pelätä mitään odottamatonta tuloa, vaan voitte pitää taskussa mitä paperia hyvänsä. Mutta jos kuulette jonkun lähestyvän sitä laulamatta, niin on siinä merkki, että minä en silloin ole tulossa, taikka ett'en tule yksin. Siinä tapauksessa varokaatte, ett'ei ole mitään taskussa, sillä voitaisiinhan tulla vaatteitanne tarkastamaan; vaan reväiskää kirjeenne palasiksi ja heittäkää ne ulos ikkunasta.

— Hyvä, näen, että olette varovainen, niin olen minäkin.

— Äskenpä sanoitte minua tolvanaksi.

— Teillä on oikeus minua siitä nuhdella, vastasin, puristaen hänen kättänsä. Antakaa anteeksi.

Hän läksi pois ja minä luin:

"Olen… (tässä mainittiin nimi) yksi teidän ihailijoistanne; osaan ulkoa koko teidän Francesca da Riminin. Minut pantiin vankeuteen… (ilmoitti syyn ja päivämäärän) ja antaisin en tiedä kuinka paljon vertani, saadakseni olla teidän kanssanne, taikkapa ainakin niin lähellä teitä, että voisimme yhdessä keskustella. Saatuani kuulla Tremerellolta, — niin nimitämme välittäjä-miestä — että te, hyvä herra, olette vangittuna ja mistä syystä, syttyi povessani palava halu ilmoittaa teille, ett'ei kukaan teitä surkuttele ja rakasta enemmän, kuin minä. Ettekö hyväntahtoisesti suostuisi ehdoitukseeni, että me huojentaisimme yksinäisyytemme painoa toinen toisellemme kirjoittamalla? Kunniansanallani lupaan teille, ett'en ole kenellekään maailmassa siitä kertova, vakuutettuna, että samaa vaiti-olevaisuutta, jos suostutte, teidänkin puoleltanne saan toivoa. — Sillä välin, antaakseni teille jotakin tietoa minusta, lisään tähän lyhyen elämäkerran, j.n.e."

Seurasi sitten kertomus.

XXXIV LUKU.

Jokainen lukija, jolla on hiukan mielikuvitusta, käsittää helposti sitä sähköntapaista vaikutusta, jonka tämmöinen kirje tekee vankiraukan mieleen, etenkin jos tämä vanki on tuntehikas ja ihmisrakas. Ensimäinen ajatukseni oli pitää ystävänä tuota tuntematonta, ottaa osaa hänen kohtaloonsa ja olla kiitollinen hänen osoittamastansa suosiosta. — Niin, huudahdin, sa jalo mies, otan tarjouksesi vastaan. Soisinpa vaan, että minun kirjeeni tuottaisivat sinulle yhtä paljon lohdutusta, kuin sinun kirjeesi minulle tulevat tuottamaan ja tämä ensimäinen jo on tuottanut.

Lapsen riemulla luin ja luin toistamiseen tuon kirjeen, ja siunasin sadoin kerroin sen tekijää; minusta tuntui, että jok'ainoa hänen lauselmansa ilmaisi suoraa ja jaloa mielenlaatua.

Aurinko oli laskemassa, rukoushetkeni oli käsissä. Kuinka elävä oli nyt jumaluuden tunto mielessäni! Kuinka kiitin Häntä, joka aina keksii uusia neuvoja ylläpitääksensä henkeni ja sydämeni vireyttä, ja kuinka Hänen kallisten lahjainsa muisto elpyi minussa, saadessani tämän uuden lahjan!

Seisoin isossa ikkunassani, käsivarret rautaristikossa, kädet ristissä; silmäni alla oli San Marcon kirkko, lyijykatolla mahdoton parvi kyyhkysiä kuherteli, lenteli ja teki pesiänsä; ylläni kohosi avara taivaan laki kaikessa loistossaan; minä näin yli koko täänpuolisen Venezian, ja kaukainen ihmis-äänten sohina kosketti vienosti korviani. Tässä onnettomassa, mutta ihmeellisessä paikassa minä puhuttelin Häntä, jonka silmä yksinään minut näki, Hänen haltuunsa sulkien vanhempani ja muut rakkaat henkilöt, kunkin vuorossaan; ja luulin kuulevani, kuinka Hän vastasi: "Luota minun hyvyyteeni!" ja minä huudahdin: "Niin, sinun hyvyyteesi tahdon luottaa!"

Liikutettuna ja vahvistettuna päätin rukoukseni, vähän huolien siitä, kuinka ympärilläni surisevat hyttiset sillä välin urheasti purivat minua.

Mutta kun sitten innostuksen perästä mielikuvitukseni alkoi raueta, ja hyttisten ahdistaminen muuttui tuntuvammaksi, niin yht'äkkiä halpa ajatus nousi mieleeni, jota minä, vaikka se inhoittikin minua, en voinut pois torjua.

Tremerello oli esiintuonut ilkeän epäluulon Zanzea vastaan, että hän, tuo kirkas sielu, joka ei mitään tietänyt eikä tahtonutkaan tietää politiikista, muka olisi salaisuuksieni vakoilijana!

Häntä oli minun mahdotonta epäillä, vaan kysyin itseltäni: Onko minulla sama vakuutus Tremerellonkin suhteen? Jos tämä kelvoton olisi kavalien tiedustelemisten välikappaleena! Jos tuon kirjeen olisi kirjoittanut ties' kuka, vietelläksensä minua uskomaan tuolle uudelle ystävälle tärkeitä salaisuuksia! Kenties tuota vankia, joka muka minulle kirjoitti, ei olekaan; — taikkapa se saattaa olla kavaltaja, joka pyytää muiden salaisuuksia ilmi-antamalla voittaa jotakin itsellensä; tahi on hän kunnon mies, mutta Tremerello petollinen, joka tahtoo saattaa meitä kumpaakin hukkaan, saadaksensa palkan lisäystä.

Voi, se on ruma, mutta hyvin luonnollinen asia, tuo vangin pelko, että kaikkialta häntä väijyy viha ja kavaluus!

Mitä tehdä tuon tuntemattoman kirjeen johdosta? Pitikö antaa kirje takaisin Tremerellolle ja sanoa: En tahdo panna rauhaani alttiiksi? — Mutta jos siinä ei ollutkaan petosta? Jos tuo tuntematon hyvinkin ansaitsee ystävyyttäni, ansaitsee, että panisin jotakin alttiiksi hänen yksinäisyytensä lieventämiseksi? Kurja sinä! Pari askelta olet ehkä vaan kuolemasta, tuomio voi langeta minä päivänä hyvänsä, ja sinä kieltäydyt vielä tekemästä jotakin hyvää työtä? Vastata, vastata sinun tulee! — Mutta jos kova onni tahtoisi, että tämä kirjevaihto sattuu asianomaisten tietoon, niin, vaikk'ei kukaan voisi hyvällä omallatunnolla lukea sitä meille rikokseksi, eiköhän kuitenkaan liene varma, että Tremerello parka saisi kovan rangaistuksen? Eiköhän jo viimeinmainittu epäilys riitä ehdottomasti kieltäytymään kaikenlaisesta salaisesta kirjevaihdosta?

XXXV LUKU.

Sinä yönä en saanut unta silmiini, niin olin levotonna ja täynnä epäilystä. Ennen päivän koittoa kavahdin vuoteelta ja astuin ikkunalle rukoilemaan. Vaikeissa tiloissa täytyy luottamuksella turvata Jumalan apuun, pyytää Häneltä neuvoja ja niissä sitten pysyä kiini.

Pitkän rukouksen perästä astuin ikkunalta alas, hivuttelin käsilläni hyttisten puremia poskiani, ja tein kun teinkin päätökseni: että minun piti Tremerellolle esittää se vahinko, joka hänelle voisi syntyä puheena olevasta kirjevaihdosta, luopua siitä, jos se häntä arveluttaisi, mutta suostua, jos hän pysyisi vakavana.

Kävelin edestakaisin, kunnes kuulin laulettavan: " Kissa ma olin unissain ja sä mua silitit ", Tremerello toi minulle kahvia.

Ilmoitin nyt, mikä minua arvelutti, enkä säästänyt sanoja häntä peloittaakseni. Mutta näin hänen olevan vakavan päätöksessään palvella, käyttääkseni hänen sanojansa, kahta niin oivallista herraa. Tämä vakavuus soti niin jyrkästi hänen jänismäisiä kasvojaan ja hänelle annettua nimitystäkin vastaan (Tremerello = vapisija), että minäkin päätin olla vakava.

— Hyvä, sanoin minä, annan teille viinini, hankkikaa te mulle tarpeellista paperia, ja olkaa huoleti, että heti kun kuuluu avainten kilinää ilman teidän lauluanne, niin minä silmänräpäyksessä olen hävittävä kaikki, mitä on salassa pidettävä.

— Täss' on juuri mukanani arkki paperia, ja hankin teille enemmän, milloin vaan tarvitaan; luotan täydellisesti teidän varovaisuuteenne.

Poltin melkein suulakeni nielaistessani kiireimmiten tulikuuman kahvini. Tremerello meni, ja minä heti kirjoittamaan.

Aloitin esittämällä epäilyksiäni tämän kirjevaihdon suhteen, mutta lisäsin minun ajatukseni olevan sen, että jos luulee tekevänsä jotakin hyvillä syillä ja omaatuntoansa suorastaan loukkaamatta, niin silloin ei ole syytä peljätä tekevänsä rikosta. Hänenkin pitäisi vielä puolestaan tarkasti punnita yrityksemme laatua ja vapaasti ilmoittaa, ryhtyikö hän siihen tyynellä mielin vai levottomuudella. Jos hän, uudestaan mietittyänsä, katsoisi sitä liian vaaran-alaiseksi, niin meidän täytyisi luopua kirjevaihdon toivotusta virvokkeesta, tyytyen siihen, että vaihtamalla harvoja, vaan tosiystävyyttä todistavia sanoja, olimme tulleet tuntemaan toisiamme.

Kirjoitin neljä sivua, täynnä mitä lämpimintä tunnetta, ilmoitin lyhyesti vangitsemiseni syyn, puhuin innollisesti perheestäni ja eräistä muista itseäni koskevista seikoista, pyytäen kutenkuinkin avata hänelle sydämeni.

Illalla meni kirjeeni. Kosk'en edellisenä yönä saanut unta, niin olin nyt hyvin väsyksissä enkä tarvinnut unta kauan odottaa. Seuraavana aamuna heräsin virkistyneenä, iloisena, sykkivin sydämin ajatellen, että muutaman hetken perästä oli ehkä ystävän vastaus käsissäni.

XXXVI LUKU.

Vastaus tuli kahvin kanssa. Puristin Tremerellon kättä ja sanoin ystävällisesti: — Jumala sinua palkitkoon hyvästä työstäsi! — Epäluuloni häntä ja tuota tuntematonta kohtaan olivat nyt haihtuneet, joko sentähden, että ne minua ilettivät, taikkapa näyttivät tarpeettomilta, sillä politiikista puhuessani olin aina käyttänyt varovaisuutta. Juliano (niin kirjoittaja katsoi hyväksi nimittää itseänsä) aloitti kirjeensä pitkillä kohteliaisuuden lauseilla ja sanoi olevansa aivan huoleton tästä kirjevaihdosta. Sitten hän laski leikkiä epäilyksistäni, ensin kohtuudella, mutta tuo leikki kävi vähitellen pistäväksikin. Vihdoin, ylistettyänsä suoruutta, hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut salata sitä mielipahaa, jota oli tuntenut nähdessään minussa "jotakin arkamaista epäileväisyyttä, jotakin tuota kristittyjen omantunnon arastelemista, joka ei sopeu totiseen filosofiiaan".

"Olen teitä kuitenkin aina kunnioittava, lisäsi hän, joskin tässä asiassa olemme eri mieltä; mutta suoramielisyyteni pakoittaa minua tunnustamaan, ett'ei minulla uskontoa olekaan, ja että semmoista kammoksun, nimitettäköön sitä miksi tahansa. Pelkästä vaatimattomuudesta olen ottanut nimeksi Julianon, sillä tuo kunnon keisari tosin oli kristittyjen vihamies, mutta minä todellisuudessa olen häntä paljon edistyneempi. Kruunattu Juliano uskoi Jumalaan ja puuhasi hänkin kaikellaista hurskautta; minun mielestäni ei löydy mitään semmoista, vaan kaikki hyvyys on siinä, että rakastamme totuutta ja sen etsijöitä, ja vihaamme sitä, mikä ei ole meille mieleen".

Tuohon tapaan jatkaen, antamatta mitään perusteita, ryntäsi hän silmittömästi Kristin-uskoa vastaan, kehui pöyhkeällä pontevuudella uskottoman ylevää hyvettä ja otti, puoleksi leikillä, puoleksi todella, ylistääksensä keisari Julianon luopumusta sekä hänen muka ihmis-ystävällistä yritystä hävittää maan päältä viimeisetkin Evankeliumin jäljet.

Sitten, peljäten, että oli jo liioin loukannut mielipiteitäni, hän kääntyi pyytämään minulta anteeksi ja samalla saarnaamaan yleistä suorapuheisuuden puutetta vastaan. Vielä kerran hän vakuutti haluavansa pysyä minun kanssani yhteydessä, ja sanoi jäähyväiset.

Jälkilisäys kuului: "En kadu muuta, kuin että ehk'en ole kylläksi suora. Olkoon se siis sanottu, että luullakseni nuo kristilliset puheenne lienevät teeskentelyä. Sitä minä hartaasti toivon. Siinä tapauksessa paljastakaa kasvonne; olen antanut teille esimerkin".

En voi sanoin kertoa tunteitani, tuota kirjettä lukiessani. Alussa sydämeni sykki ilosta; sitten tuntui kuin jäinen koura olisi sitä kouristanut. Kaduin, että olin ruvennut semmoisen miehen kanssa kirjevaihtoon, joka noin röyhkeästi pilkkasi sydämeni jaloimpia tunteita.

Luettuani viimeisen sanan repäisin kirjeen kahtia, niin että kumpaankin käteen jäi puoli.

XXXVII LUKU.

Katselin noita kahta kappaletta, ajatellen inhimillisten toiveitten petollisuutta. — Äsken niin palavasti halusin saada tuon kirjeen, ja nyt repäisen sen suuttuneena palasiksi! Äsken olin niin iloisena toivotusta ystävyydestä onnettomuuden-kumppalini kanssa, niin vakuutettuna, että olisimme toinen toisemme tueksi, niin halukkaana osoittamaan hänelle suosiotani; nytpä sanon häntä hävyttömäksi!

Asetin nuo kaksi kappaletta päällekkäin, ja uudistin äskeisen temppuni. Aioin vieläkin sitä jatkaa, kun yksi neljännes putosi kädestäni maahan. Kyyristyin alas sitä ottaakseni, ja sen lyhyen ajan kuluessa olin jo ennättänyt muuttaa mieleni, niin että uudestaan halusin lukea tuota ylpeätä kirjoitusta.

Istuin alas, sovitin nuo neljä kappaletta raamatun kannelle yhteen, ja luin. Jätin ne siihen, nousin kävelemään, luin vieläkin kerran, ja sillä välin mietiskelin näin:

— Jos en vastaa, niin hän on luuleva minua niin kukistuneeksi, ett'en uskalla ilmestyä mokoman Herkuleen silmien eteen. Vastatkaamme hänelle, näyttäkäämme ett'emme ensinkään pelkää asettaa oppia opin rinnalle. Todistakaamme hyvällä tavalla, ett'ei ole pelkuruutta siinä, jos ken tarkasti punnitsee seikkoja ja on kahden vaiheella, kun on tehtävä jotenkin vaarallinen päätös, ehkäpä muille vaarallisempi, kuin meille itsellemme. Oppikoon hän, että todellinen urhomieli ei ole omantunnon pilkkaamisessa, eikä myöskään todellinen arvo ylpeydessä. Selittäkäämme hänelle Kristin-uskon järjellisyys, uskottomuuden järjettömyys. — Ja vihdoin, jos tuo Juliano näytäksen niin erimieliseltä minun kanssani, jos hän ei säästä ivaansakaan ja näkyy vähän huolivan ystävyydestäni, eiköhän siinä ainakin todistusta, ett'ei hän ole mikään vakoilija? — Vai olisikohan se juuri mitä kavalin juoni hänen puolestaan? — Ei toki; en voi sitä uskoa. Minä olen itse häijy ihminen, kun sentähden, että tunnen itseni loukatuksi noista rohkeista ivasanoista, tahdon luuletella itseäni, ett'ei niiden tekijä voi olla muuta kuin perinpohjin turmeltunut ihminen. Halpa ajatus, jota niin useasti olen muissa moittinut, pois omasta sydämestäni! Juliano on, mitä on, eikä mitään muuta, hävytön mies, vaan ei vakoilija. — Ja onko minulla tosiaankaan oikeus antaa hävyttömyyden ilkeä nimi sille, mitä hän itse luulee suorapuheisuudeksi? — Vai tuossako sinun nöyryytesi, sinä ulkokullattu! Joku tuopi mielen-erhetyksestä esiin vääriä mielipiteitä ja nauraa sinun uskollesi, ja heti olet valmis häntä halveksimaan. — Tiesi Jumala, eikö tuommoinen närkästys minun, kristityn, povessa liene pahempi, kuin tämän uskottoman rohkea suoruus! — Kenties hän ei tarvitse muuta kuin yhden ainoan armon säteen ja hänen luja totuuden rakkautensa jo muuttuisi uskoksi, joka on minun uskoani vahvempi. — Eikö liene parempi, että rukoilen hänen puolestansa, kuin että vihastun häneen ja kehun omaa etevyyttäni? Kukaties, sillä välin kun minä raivoissani revin hänen kirjeensä palasiksi, hän ystävällisesti luki minun kirjettäni, luottaen siihen, ett'en minä panisi pahaksi hänen suoria sanojansa? — Kumpi on väärässä, se, joka rakastaa ja sanoo: "En ole kristitty", vai se, joka sanoo: "Olen kristitty", mutta ei rakasta? — Vaikea on perin pohjin tuntea toista, jonka kanssa on monta ajastaikaa yhdessä elänyt; ja minä ottaisin tuomitakseni ihmistä yhden ainoan kirjeen nojalla! Käyhän sitäkin olettaminen, että hän, huolimatta sanoistansa, ei ole aivan tyytyväinen uskottomuuteensa, ja sentähden itse tahtoo minua ärsyttää sitä vastustamaan. Oi jospa niin olisi! Suuri Jumala, jonka kädessä halpakin välikappale voipi suuria matkaan saattaa, valitse, valitse minut tähän työhön! Anna minulle niin vankat ja pyhät perusteet, että ne saattavat tuon onnettoman uskomaan Sinuun; että ne saattavat hänet ylistämään Sinua sekä käsittämään, että ulkopuolella Sinua ei löydy mitään hyvettä, joka ei olisi ristiriidassa itsensä kanssa!

XXXVIII LUKU.

Tyynellä mielin revin nyt nuo neljä kirjekappaletta aivan pieniksi palasiksi, ja ojennettuani käteni ulos ikkunasta, katselin, kuinka paperipalaset liitelivät ilmassa. Muutamat putosivat kirkon katolle, toiset kiertelivät kauan ilmassa ja laskeusivat vihdoin maahan. Ne menivät siihen määrään hajalleen, ett'ei tarvinnut peljätä, että kukaan niitä keräilisi ja saisi tietoa salaisuudesta.

Sitten kirjoitin Julianolle, kaikin voimin koettaen olla tyvenenä sekä semmoiselta näyttää.

Laskin leikkiä hänen pelostaan, että saatin omantuntoni arkuuden semmoiseksi, ett'ei käynyt filosofiiaan yhdistäminen, pyytäen häntä ainakin tämän suhteen lykkäämään tuomiotansa tuonnemmaksi. Kiitin hänen totuudenharrastustansa ja vakuutin, että hän minussa tulisi löytämään aivan samaa mieltä, jonka näytteeksi tahdoin ottaa puolustaakseni Kristin-uskoa, "varmana", lisäsin, "että niinkuin minä aina mielelläni kuuntelen teidän mielipiteitänne, samaten tekin olette puolestanne hyväntahtoisesti minulle tekevä".

Tätä puolustusta päätin askelittain panna toimeen, ja tein nyt alun, esittämällä Kristin-uskon pääsisällystä: — Jumalan pelkoa, — epä-uskon heittämistä, — ihmisten veljellisyyttä, — hyvien avujen hellittämätöntä harrastusta, — nöyryyttä ilman alentumista — arvollisuutta ilman ylpeyttä, — esikuvaksemme Jumal'-ihmistä! Mitä löytyy filosofillisempaa ja ylevämpää, kuin tämä oppi?

Koetin sitten näyttää, kuinka tämä viisauden valo tosin oli selvemmin tahi hämärämmin kuultanut niillekin, jotka luonnonperäisen järkensä silmillä ovat totuutta etsineet, mutta ei koskaan levinnyt kaikkialle; ja kuinka jumalallinen Mestari, tultuansa maailmaan, antoi hämmästyttävän todistuksen itsestänsä, vaikuttaessaan inhimillisesti nähden mitä halvimmilla välikappaleilla, että valo tuli yhteis-omaisuudeksi kaikille. Mitä maailman mainiot filosofit eivät konsaan voineet aikaan saada, epäjumaluuden häviötä ja yleisen veljellisyyden julistamista, sen saivat muutamat yksinkertaiset lähetysmiehet aikaan. Siitä lähtien tuli orjien vapaaksi-antaminen yhä yleisemmäksi, ja vihdoin syntyi yhteiskunta ilman orjia, yhteiskunnallinen tila, jota muinaisajan filosofit katsoivat mahdottomaksi.

Vihdoin lopuksi silmäys historiaan Jeesuksesta nykyaikaan asti saatti selväksi, että hänen perustamansa uskonto on nähty soveltuvan jok'ainoaan ihmiskunnan sivistys-asteesen. Väärä oli siis väittää, että, sivistyksen yhä edistyessä, Evankeliumi ei enään sopinut sen kanssa yhteen.

Kirjoitin mitä pienimmillä kirjaimilla ja tilaa säästäen, mutta en sittenkään päässyt edemmäs paperin vähyyden vuoksi. Nyt luin uudestaan kirjeeni alun, joka olikin minulle mieleen. Siinä ei ilmaantunut vähintäkään närkästystä Julianon ivasanojen johdosta, päinvastoin oli se täynnä ystävyyden lauseita, joita suvaitsevaisuuteen taipunut sydämeni oli mieleeni johtanut.

Lähetin kirjeeni, ja huomis-aamuna odotin kärsimättömyydellä vastausta.

Tremerello tuli ja sanoi minulle:

— Tuo herra ei ole voinut kirjoittaa, mutta pyytää teitä jatkamaan pilapuhettanne.

— Pilapuhettani? huudahdin. Niin hän ei ole voinut sanoa! Lienette väärin kuullut.

Tremerello nykäisi olkapäitään.

— Vai luuletteko varmaan hänen niin sanoneen?

— Yhtä varmaan, kuin nyt luulen kuulevani kellon lyöntiä San Marcon tornista. — (Kello löi parahillaan.) Join kahvini enkä virkkanut mitään.

— Vaan sanokaa, lukiko tuo herra kirjeeni loppuun?

— Luulenpa niin; sillä hän nauroi, nauroi kuin hullu, ja sitten hän teki siitä pallukan, jota heitteli ilmaan, ja kun muistutin, että hän luettuansa sen hävittäisi, niin hän sen paikalla hävittikin.

— No hyvä.

Annoin kuppini Tremerellolle takaisin, sanoen ma'usta tuntevani, että Bettina rouva oli kahvin keittänyt.

— Oliko se huonoa?

— Tuiki huonoa.

— Kuitenkin olen itse sen keittänyt, ja väkeväksi, sen vakuutan; pohjasakoa ei ensinkään.

— Lienee vika minun suussani.

XXXIX LUKU.

Koko aamun kävelin raivossani edestakaisin. — Mitä ihmisrotua lieneekään tuo Juliano? Minkätähden sanoo hän kirjettäni pilapuheeksi? Miksi hän nauraa ja heittelee sitä leikkipallukkana? Miksi hän ei anna vastaukseksi riviäkään? Vaan semmoisia ne ovat kaikki uskottomat! Itse tuntien mielipidettensä heikkoutta, he eivät kuuntele, jos ken rupee niitä vastustamaan, vaan nauravat ja ovat olevinaan niin eteviä, ett'ei heidän muka ole tarvis mitään likemmin tarkastaa. Voi te poloiset! Milloin on ollut filosofiiaa, joka ei tarkasti ja totisesti asioita tutkisi? Jos on totta, että Demokritus yhä nauroi, niin hän oli narri! — Mutta minä olen saanut, mitä olen ansainnut; miksikä ryhdyinkään tuohon kirjevaihtoon? Että hetken aikaa antausin pettäväiseen toiveesen, on vielä anteeksi annettava; mutta huomattuani häntä hävyttömäksi, enkö ollut typerä, kun sittenkin hänelle kirjoitin?

Nyt päätin, ett'en hänelle enää kirjoittaisi. Päivällisellä Tremerello kaatoi viinini pulloon, jonka pani taskuunsa, virkkaen:.— Ah, muistanpa, että tässä on minulla paperia teille antaa. — Hän antoi paperin ja meni.

Nähdessäni tuon puhtaan lehden, tunsin taaskin kiusauksen viimeisen kerran kirjoittaa Julianolle ja sanoa hänelle hyvästi, pitämällä hänelle aika saarnan hävyttömyyden kehnoudesta.

— Kaunis kiusaus todellakin, arvelin sitten, maksaa röyhkeys röyhkeydellä! paisuttaa hänen vihaansa Kristin-uskoa vastaan, näyttämällä, että minunkin, kristityn, povessa on sijaa malttamattomuudelle ja ylpeydelle! — Ei, se ei käy laatuun. Herjetkäämme tykkänään kirjoittamasta. — Mutta jos minä niin kuivakiskoisesti herkeän, eikö hän yhtä hyvin voisi syyttää minua malttamattomaksi ja ylpeäksi? — Parempi on vielä kerta kirjoittaa ja ilman vähintäkään sappea. — Mutta jos kerran voin sapetta kirjoittaa, on paras, ett'en ole tietävinänikään hänen naurustaan ja tuosta liikanimestä, jonka hän on kirjeelleni antanut, vaan tyynimielisesti vaan jatkan Kristin-uskon puolustustani.

Hetken mietittyäni jäin viimeksimainittuun päätökseen.

Iltasella lähetin postini, ja seuraavana aamuna sain muutamia riviä vastaukseksi, jotka olivat hyvin kylmiä, tosin ilman loukkauksia, vaan myöskin ilman vähintäkään myöntymystä taikka pyyntöä jatkamaan.

Vaikka vastaus ei minua miellyttänyt, pysyin yhtähyvin aikomuksessani jatkaa loppuun asti.

Minun ainettani ei ollut mahdollista lyhyesti esittää, vaan se täytti viisi tahi kuusi pitkää kirjettä. Kuhunkin näistä tuli aivan lyhykäinen kiitosvastaus, ynnä muutamia poikkeuksia aineesta: milloin, näet, hän kirosi vihamiehiänsä, milloin itse nauroi kirouksillensa, arvellen luonnolliseksi, että mahtavat sortavat heikompiansa, siinä vaan vahinko, ett'ei hän kuulunut noiden mahtavien joukkoon; milloin taas hän uskoi minulle lempi-asioitansa ja tunnusti niiden suurta vaikutusta hänen kiusattuun mielikuvitukseensa.

Mutta viimeiseen kirjoitukseeni sanoi hän kuitenkin aikovansa sepittää pitempää vastinetta. Odotin sitä toista viikkoa, jolla aikaa hän joka päivä kirjoitteli minulle niitä näitä, parhaasta päästä riettauksia.

Silloin pyysin häntä muistamaan tuota vastinetta, jonka hän oli minulle velkaa, sekä kehoitin häntä totisesti punnitsemaan niitä perusteita, jotka olin hänelle esittänyt.

Hän vastasi jokseenkin kiivaasti, runsaasti ottaen itsellensä omaisuuksia semmoisia kuin "filosofi", "vakaamielinen", "mies, jonka ei ole tarvis kauan miettiä, eroittaaksensa yökynttilää lampusta." Sitten hän taas rupesi juttelemaan kevytmielisistä seikkailuista.

XL LUKU.

Senkin kärsin vielä, välttääkseni ulkokullatun ja suvaitsemattoman nimeä ja yhä toivoen, että noitten lempijuorujen perästä tulisi vakaisuudenkin aika. Kuitenkaan en ollut ilmoittamatta pahaa mieltäni siitä loukkaavasta tavasta, jota hän käytti naisista puhuessaan, ja surkuttelin niitä kurjia, jotka hänen sanojensa mukaan olivat joutuneet hänen uhriksensa.

Hänpä ei ollut uskovinaan minun moitteeni todellisuutta, vaan väitti toistamiseen: "Vaikka miten moititte siveyttömyyttä, tiedän varmaan, että kertomukseni ovat teille huviksi. Kaikki ihmiset rakastavat huvitusta niinkuin minä, vaikka eivät julkea sitä suoraan tunnustaa. Minä tulen siis kertomuksiani jatkamaan, kunnes joudutte ihastuksiin ja mielessänne lausutte minulle suostumuksenne".

Mutta viikosta viikkoon hän ei herjennyt riettauksiansa latelemasta, ja minä, joka yhä toivoin hänen kirjeessänsä löytäväni mielenmuutosta ja uteliaisuudestakin ne luin, tulin siitä, vaikk'en vietellyksi, niin kumminkin hämmennetyksi ja hiukan vieraantuneeksi jaloista ajatuksista. Sillä turmeltuneiden ihmisten kanssa seurustelemisesta me itse turmellumme, ell'ei meillä ole tavallista enempää hyvettä, paljon enempää kuin minulla ainakin.

— Tuossapa on ylpeytesi rangaistus! sanoin itselleni. Tuossa voitto siitä, että, kysymättä kelpaisitko siksi, rupesit lähetys-saarnaajaksi!

Eräänä päivänä vihdoin kirjoitin hänelle seuraavalla tavalla:

"Tähän asti olen kaikin tavoin koettanut saattaa teitä toiseen aineesen kääntymään, vaan te yhä jatkatte kertomuksianne, jotka, niinkuin jo olen suorasti ilmoittanut, eivät minua miellytä. Jos mielenne tekee paremmista asioista puhua, niin voimme pitkittää kirjevaihtoamme, muutoin on paras sanoa toisillemme hyvästi ja pysyä kumpikin itseksensä".

Kahteen päivään en saanut vastinetta, ja olin siitä tyytyväinen. — Oi onnellinen yksinäisyys, huudahtelin itsekseni, paljon vähemmän on sinusta mielenkarvautta, kuin epäsointuisesta ja halventavaisesta keskustelusta! Sen sijaan, että olen itseäni kiusannut hävyttömyyksien lukemisella, ja turhaan koettanut niitä vastaan asettaa ihmisyyden jaloja pyrintöjä, saan nyt jälleen nostaa mieleni Jumalaan ja muistella perhettäni ja rakkaita ystäviäni. Rupeen taas enemmän lukemaan pipliata, kirjoittamaan ajatuksiani pöydälle, tutkimaan omaa sydäntäni jalostuttaakseni sitä, sanalla sanoen maistelemaan viattoman surumielisyyden suloisuutta, joka on tuhatta kertaa kalliimpi kuin iloiset, vaan siivottomat mielikuvaelmat.

Tremerello aina, kun astui huoneeseni, lausui: — Ei ole vielä vastinetta. — Hyvä, vastasin minä.

Kolmantena päivänä hän sanoi: — Herra N. N. on joutunut sairaaksi.

— Mikä häntä vaivaa?

— Sitä hän ei sano, mutta vuoteeltansa ei nouse, ei syö eikä juo, on vaan pahoillaan.

Minun tuli sääli, ajatellessani, että hänellä oli kipuja eikä ketään lohduttamassa.

Huuliltani tahi paremmin sydämestäni pääsi sanat: — Tahdon laittaa hänelle pari riviä.

— Ne minä vien tänä iltana, sanoi Tremerello ja meni.

Istuessani pöydän ääreen olin jotenkin kahden vaiheella. — Tehnenkö oikein taaskin ruvetessani kirjevaihtoon? Enkö vast'ikään siunannut yksinäisyyttä niinkuin kadonnutta, vaan jälleen löytynyttä aarretta. Mitä horjuvaisuutta! — Mutta toiselta puolen, hän ei syö eikä juo; on varmaankin sairastunut. Eihän ole soveliasta, asiain näin ollen, jättää häntä, sitä enemmän, koska viimeiset sanani taisivat tuntua hänestä karvailta ja häntä loukata.

XLI LUKU.

Kirjoitin siis näin:

"Kuulen, että te ette ole terve; se minua surettaa. Kaikesta sydämestäni tahtoisin olla luonanne ja ystävänä auttaa. Rohkenen luulla, että terveytenne tila yksinään on syypää siihen, ett'en kolmeen vuorokauteen ole saanut sanaakaan teiltä. Eihän toki viime kirjeeni liene teitä loukannut? Voin vakuuttaa, että kirjoitin sen ilman vähintäkään nurjuutta, ainoastaan tarkoittaen, että saisin teitä kirjevaihdossanne totisemmalle kannalle. Jos kirjoittaminen on teille vaivaksi, niin laittakaa edes varma tieto terveytenne tilasta; minä olen teille joka päivä kirjoittava jotakin ajan vietteeksi, että te muistaisitte ystävyyttäni".

Semmoista vastausta kuin sain, en olisi koskaan odottanut. Se alkoi näin: — "Minä tällä nyt purkaan liittomme. Jos et sinä tiedä mitä tehdä minun ystävyydelläni, niin en minäkään tiedä, mitä tekisin sinun ystävyydelläsi. Minä en ole mies unhottamaan loukkauksia, enkä, kerran hyljättynä, käänny ystävyyttä kerjäämään. Sentähden että tiedät minua sairaaksi, lähestyt minua nyt lampaan villassa, toivoen, että tauti on järkeni heikontanut ja saattaa minua saarnojasi kuuntelemaan"… Ja tähän tapaan hän jatkoi, rajusti soimaten minua ja pilkallisesti väännellen naurettavaksi kaikki, mitä olin puhunut uskonnosta ja siveydestä, väittäen elävänsä ja kuolevansa samana miehenä, se on vihaten ja halveksien kaikkea filosofiiaa, joka erosi hänen omastansa.

Seisoin kuin ukkosen iskemänä! — Oivallinen käännytys todellakin! arvelin surumielin. — Jumalan otan todistajaksi, että aikomukseni oli puhdas! — Ei, noita herjauksia en ole ansainnut! — Olkoon menneeksi, vieläkin yksi toive pettyneenä. Se olkoon hänen oma asiansa, jos hän tuulesta luopi itsellensä loukkauksia, saadaksensa anteeksi-antamattomuuden nautintoa! Enemmän kuin mitä olen tehnyt, en ole velkapää tekemään.

Muutaman päivän kuluttua harmini taas leppyi, ja ajattelin, että tuo kiihkoinen kirje oli voinut syntyä vihan vimmassa, joka pian asettuisi. — Kenties hän sitä jo häpeekin, vaikka on liian ylpeä tunnustaaksensa vikaansa. Eikö olisi hyvä työ kirjoittaa hänelle uudestaan, nyt kun hän on ennättänyt tyyntyä?

Tosin se vaati jommoistakin itserakkauden uhrausta, mutta tein sen sittenkin. Ken hyvää tarkoittaen nöyristyy, hän ei siitä pilau, vaikka saisikin väärää ylenkatsetta palkakseen.

Vastineeksi sain kirjeen, joka oli vähemmän kiihkoinen, mutta yhtä loukkaava kuin edellinen. Tuo leppymätön sanoi ihmettelevänsä evankelista tasamieltäni.

— No hyvä, jatkoi hän, aloitamme siis uudestaan; mutta puhukaamme selvään. Me emme rakasta toisiamme. Kirjoitamme vaan kumpikin omaksi huviksemme, pannen paperille, mitä mieleen juolahtaa; te serafillisiä haaveitanne, minä taas jumalattomia kirouksiani; te ihailuksianne ihmisen ja naispuolen arvosta, minä suoria kertomuksiani omasta saastaisuudestani, kumpikin toivoen toista käännyttää. Vastatkaa, kelpaako ehtoni?

Vastasin: — Ehdoituksenne ei ole muuta kuin pilkkaa. Minun puoleltani on ollut hyvää tahtoa teitä kohtaan. Nyt ei omatuntoni vaadi minulta enää muuta, kuin että toivotan teille kaikkea sekä tämän että tulevan elämän onnea. —

Niin päättyi salainen tuttavuuteni tuon miehen kanssa, joka kukaties oli enemmän katkeroittunut kovasta onnesta ja epätoivosta vimmastunut, kuin luonteeltaan häijy.

XLII LUKU.

Toisen kerran kiitin sydämestäni yksinäisyyttä, ja päivät kuluivat jonkun aikaa eteenpäin ilman muutoksia.

Kesä loppui ja syyskuun jälkipuolella helteiset säät viilenivät. Lokakuu tuli, ja nyt olin hyvillä mielin siitä, että minulla oli huone, joka talven aikana piti lämmintä. Mutta eräänä päivänä tuli vartija ilmoittamaan, että minun piti muuttaa toiseen huoneesen.

— Minne?

— Muutaman askeleen päähän, raittiimpaan huoneesen.

— Ja miksi siitä ei pidetty huolta silloin, kun olin kuolla kuumuudesta, kun ilma täällä oli täynnä hyttisiä ja vuode lutikoita?

— Ei tullut käskyä ennen?

— No hyvä, mennään sitten.

Vaikka olin yltäkyllin saanut kärsiä tuossa huoneessa, niin kuitenkin tuntui ikävältä jättää se, ei ainoastaan sentähden, että kylmään aikaan siinä varmaankin olisi ollut hyvä asua, vaan monesta muustakin syystä. Siinä minulla oli nuo muurahaiset, joita rakastin ja elätin niin sanoakseni isällisellä huolella. Muutamia päiviä takaperin oli rakas hämähäkkini, en tiedä mistä syystä, muuttanut pois, mutta minä olin arvellut: — Kenties se minua vielä muistaa ja tulee takaisin. — Ja nyt kun itse muutan pois, niin se ehkä palajaa ja löytää huoneen tyhjänä, taikka jos täällä onkin silloin uusi asukas, niin hän saattaa olla hämähäkkien vihamies, joka tohvelillaan repäisee alas tuon kauniin verkon ja musertaa sen poloisen tekijänkin! Paitsi sitä, eikö Zanzen sääli tehnyt näitä synkkiä seiniä minulle rakkaiksi? Tuossa ikkunassa hän usein seisoi, anteliaalla kädellä heittäen muurahaisilleni leipämuruja. Tuossa oli hänen tapana istua; tässä hän kertoi minulle tätä, tuossa tuota; tuossa hän kyyristyi pöydälle ja vuodatti kyyneleitä.

Uusi huoneeni oli sekin lyijykaton peittämä, mutta pohjoiseen ja länteen päin, ikkuna kummallakin puolen, oikea nuhanpesä ja talvi-sydämellä jääkylmä.

Länsipuolinen ikkuna oli hyvin iso, pohjanpuolinen pieni ja korkeammalla, vuoteeni yläpuolella.

Astuin ensin suuremman ikkunan luoksi, ja näin, että se oli patriarkan palatsiin päin. Vankihuoneita oli myöskin vieressä olevassa sivurakennuksessa, joka ulottui vähän oikealle, ja eräässä toisessa rakennuksessa minun vastapäätäni. Tässä rakennuksessa oli kaksi huonetta päällekkäin. Alemmassa oli mahdottoman iso ikkuna, jonka kautta näin sisässä kävelevän hienosti puetun herrasmiehen. Se oli eräs herra Caporali di Cesena. Hän huomasi minut, teki viittauksen, ja me ilmoitimme molemmin puolin nimemme.

Sitten tahdoin nähdä, minnepäin toinen ikkunani oli. Panin pöydän vuoteelleni, ja pöydälle tuolin; sinne ylös kiivettyäni näin ikkunan olevan tasan palatsin katon kanssa. Palatsin toisella puolella oli näkyvissä kaunis osa kaupunkia ja laguunaa.

Jäin tätä ihanaa näkö-alaa katselemaan, ja vaikka kuulin ovea avattavan, en liikahtanut paikaltani. Se oli vartija, joka, huomatessaan minua tuolla ylhäällä, unhotti ett'en minä voinut, kuten hiiri, pujahtaa tieheni rautaristikon läpi, ja luuli minun vaan koettavan paeta. Hämmästyneenä hyppäsi hän, huolimatta lonkkansa kivusta, vuoteelle ja otti minua jaloista kiinni, kiljuen kuin leijona.

— Mutta ettekö näe, ajattelematon mies, virkoin minä, että on mahdotonta paeta rautaristikon kautta? Ettekö ymmärrä, että kiipesin tänne ainoastaan uteliaisuudesta?

— Näen, herra, näen ja ymmärrän; mutta alas vaan, ma sanon, alas! Tämä on vaan yritys paeta.

Mitäpä muuta kuin totella ja naurahtaa.

XLIII LUKU.

Sivu-vankiloiden ikkunoista tunsin minä kuusi henkilöä, jotka oli pantu kiinni valtiollisista asioista. Niinpä yksinäisyyteni ei tullutkaan, kuten olin luullut, entistä suuremmaksi, päinvastoin sain täällä nauttia milt'ei seura-elämää. Alussa olin siitä pahoillani, joko sentähden, että luonteeni oli pitkällisestä erakko-olosta käynyt epäseuralliseksi, tahi että äskeisen seurustelemiseni huono loppu oli tehnyt minut varovaiseksi.

Kuitenkin se vähäinen puhevaihto, jota osaksi sanojen, osaksi viittausten kautta oli meille tarjona, ennen pitkää minua miellytti, tuottaen, ell'ei iloisuutta, niin kumminkin ajanviettoa. Tuttavuudestani Julianon kanssa en virkkanut sanaa kellekään. Kunniansanalla oli kummaltakin puolelta luvattu pitää sitä salassa. Jos siitä olen puhunut näissä lehdissä, niin se on sentähden, että tulkootpa ne kenen silmien eteen tahansa, hänen olisi mahdotonta niiden lukuisien vankien joukosta, joita täällä pidettiin, arvata, kuka Juliano oli.

Paitsi yllämainitulta kovan onnen kumppaleita, teinpä vielä yhden tuttavuuden, joka minua erittäin ilahutti.

Isosta ikkunastani saatoin nähdä, edempänä tuosta vastapäätäni olevasta rakennuksesta, koko jakson kattoja savutorvineen, parvineen, tornineen ja kupolineen, joka etäällä katosi näkymättömiin mereen ja taivaasen. Likimmäisessä noista kartanoista, patriarkan palatsin kylkirakennuksessa, asui eräs kunnon perhekunta, jolle minä jouduin kiitollisuuden velkaan siitä hellästä osan-otosta, jota nuo hyvät ihmiset osoittivat onnettomuudessani. Yksi tervehdys, yksi säälivä sana onnettomalle on suuri rakkauden työ.

Sieltä kohotti ikkunasta kätösiänsä minulle pienoinen poika, yhdeksän tahi kymmenen vuoden vaiheilla, ja kuulin hänen huutavan:

— Äiti, äiti, katsopas, kuin tuonne ylös Lyijykamareihin ovat panneet ihmisen. Vankiraukka, kuka sinä olet?

— Olen Silvio Pellico, — vastasin.

Toinen poika, vähän vanhempi, riensi sekin ikkunalle ja huusi:

— Vai sinä olet Silvio Pellico?

— Olen, ja te, lapsukaiseni?

— Minun nimeni on Antonio S…. ja veljeni Giuseppe. Sitten hän kääntyi sisään päin ja sanoi: — Mitä minun vielä pitää kysyä?

Ja eräs nainen, luultavasti heidän äitinsä, joka seisoi puoleksi näkymättömissä, neuvoi armaille lapsille mitä sanoa minulle, ja minä kiitin heitä sydämeni pohjasta heidän ystävällisistä sanoistansa.

Nämä sananvaihdot olivat hyvin vähäpätöisiä, enkä niitä saanut liian harjoitella, jott'ei vartija tekisi toraa; mutta joka päivä niitä uudistettiin suureksi lohdutuksekseni varhain aamuisin, puolipäivän aikaan ja iltaisin. Kynttilöitä sytytettäessä, tuo nainen sulki ikkunansa ja lapset silloin huusivat: "Hyvää yötä, Silvio!" ja äitikin, rohkaistuneena illan hämärässä, toisti liikutetulla äänellä: "Hyvää yötä, Pellico! Rohkeutta!"

Kun lapset olivat aamiaisella tai illallisella, niin huusivat minulle: — Oi, jos voisimme sinulle antaa kahviamme ja maitoamme! Ja entäs torttujamme! Sinä päivänä kun pääset vapaaksi, niin muista tulla meille! Silloin saat kauniita, lämpimiä torttuja, ja monta, monta suukkoista!

XLIV LUKU.

Lokakuussa oli kovan onneni vuosipäivä: tämän kuun 13:na päivänä vuosi takaperin minä vangittiin, ja muitakin surkeita muistoja sama aika johti mieleeni. Kahta vuotta ennen, lokakuussa, oli tapaturmasta hukkunut Ticinon jokeen eräs kelpo mies, jota pidin mitä suurimmassa kunniassa. Lokakuussa kolme vuotta sitten oli Odoardo Briche, nuorukainen, jota rakastin niinkuin hän olisi ollut oma poikani, vahingossa surmannut itsensä pyssyllä. Ja nuoruuteni ensi-aikoina, myöskin lokakuussa, hyvin surullinen tapaus oli minua kohdannut.

Vaikk'en ole taika-uskoinen, niin nuo monta kovan onnen iskua samana kuukautena masentivat mieltäni ylenmäärin.

Tarinoidessani ikkunasta lasten ja vankien kanssa, olin olevinani iloinen, mutta huoneeseni tuskin käännyttyäni, tunsin sanomattoman tuskan painavan sydäntäni.

Tartuin kynään sepittääkseni jotakuta runopätkää taikka muuta kirjallista työtä toimittaakseni, mutta vastustamaton voima veti väkisinkin minua aivan toista kirjoittamaan. Mitä se oli? pitkiä kirjeitä, joita en voinut lähettää, kirjeitä perheelleni, joihin vuodatin sydämeni. Kirjoitin pöydälle, hävittääkseni niitä paikalla taas. Ne sisälsivät hehkuvia hellyyden sanoja, muistelmia siitä onnellisesta ajasta, jota olin lempeiden ja rakkaiden vanhempieni, veljieni ja sisarteni kanssa viettänyt. Tuntikausien kuluessa tuo tunteiden lähde ei mennyt kuiville, vaan yhä riitti kirjoitettavia.

Tämä työ oli, uudessa muodossa, elämäkertani toistamista, itseni pettämistä menneitten aikojen kuvaamisella. Ja kun joku onnellisen elämäni hetki kuvautui silmäni eteen niin elävänä, että luulin todellakin puhuvani noitten armaitten kanssa, niin yht'äkkiä muistui mieleeni hirveä nykyaika, ja kauhusta kynä putosi kädestäni!

Tahdoin jättää tämän tunteitani liikuttavan työn, mutta turhaan. Vasten mieltäni tartuin kynään, ja taas syntyi kirje täynnä hellyyttä ja surua.

— Eikö olekaan enää tahtoni vapaa? kyselin toistamiseen. Tämä pakko tehdä, mitä itse en tahdo, eiköhän se ole aivojen hämmennystä? Jos vankeuteni ensiaikoina olisi niin tapahtunut, niin se ei olisi ollut kummallista; mutta nyt kun olen perehtynyt vanki-elämään, kun mielikuvitukseni pitäisi olla tyyntynyt, kun filosofiia ja uskonto alituisesti ovat ajatukseni esineenä, mikä on syynä siihen, että näin joudun sokeiden intojeni orjaksi ja jaarittelen kuin lapsi? Ei, toisaalle on minun kääntyminen!

Koetin rukoilla, koetin myös vaivata itseäni saksan kielen oppimisella. Turha ponnistus! Havaitsin, että taas oli kirje syntymäisillään.

XLV LUKU.

Semmoinen mielentila on oikea sairaus, se on niin sanoakseni jotakin unissa-kävelijän tapaista, joka epäilemättä tulee väsymyksestä pitkän ajattelemisen ja valvomisen johdosta.

Eipä siinä kyllä. Öisin en saanut unta, vaan enimmiten houreksin. Turhaan herkesin illoin kahvia juomasta; unettomuuteni ei kadonnut.

Tuntui kuin jos minussa olisi ollut kaksi henkilöä, joista toinen yhä vaan tahtoi kirjeitä kirjoittaa, ja toinen tehdä jotakin muuta. No hyvä, arvelin minä, tehdään sitten semmoinen välipuhe, että saan kirjoittaa, mutta saksan kielellä; niin muodoin opin sitäkin.

Siitä lähtien panin kaikki paperille huonolla saksan kielellä. Tällä tapaa edistyin kumminkin vähäisen tämän kielen tuntemisessa.

Aamupuolella, pitkään valvottuani, uupuneet aivoni vaipuivat ikäänkuin unen hortoon. Silloin näin unta, tai paremmin houreksin, että näin vanhempieni taikka jonkun muun olevan epätoivossa minun tähteni. Kuulin heidän surkeata vaikerrustaan ja kavahdin heti ylös nyyhkien ja kauhistuneena.

Usein näissä unen houreissa luulin kuulevani äitini äänen, miten hän, astuessaan muiden kanssa huoneeseni, heitä lohdutteli, ja sitten hurskaalla puheellansa kehoitti minua kärsivällisyyteen; ja minä kun silloin iloitsin hänen ja muiden lujuudesta, niin hän yht'äkkiä purskahti itkuun ja kaikki muut hänen kanssaan. En voi sanoa, kuinka tuo minun sydäntäni särki.

Päästäkseni tästä surkeasta mielentilasta, päätin olla kokonaan levolle menemättä. Pidin kynttilää palamassa koko yön, lukien ja kirjoittaen pöydän ääressä. Mutta tuli aika, jolloin aivan valveillani en ymmärtänyt sanaakaan, mitä luin, ja aivoni olivat kykenemättömät mihinkään ajatustyöhön. Silloin rupesin kopioimaan jotakuta, mutta sitäkin tehdessäni oli mieleni aivan toisaalle kiintynyt, omiin huoliini.

Ja vielä pahempi oli, jos laskeusin vuoteelle. Ei ollut mikään asema hyvä maatessani; kääntelihin suonenvedon-tapaisesti edestakaisin, kunnes vihdoin nousin jälleen. Taikkapa, jos vähän nukuinkin, niin nuo tuskalliset unet olivat valvontaa vaivaloisemmat.

Rukoukseni olivat kuivat, ja kuitenkin uudistin niitä usein. En käyttänyt siihen monta sanaa, huusin vaan Jumalan apua, Jumalan, lihassa ilmestyneen, joka on ihmisten suruja kokenut!

Näinä hirmu-öinä mielikuvitukseni kiihoittui siihen määrään, että valveillakin luulin kuulevani huoneessani milloin huokauksia, milloin pidätettyä naurua. Hamasta lapsuuden ajasta en uskonut löytyvän noitia ja kummituksia, ja nyt nuo huokaukset ja naurut minua peloittivat; en tietänyt mitä niistä ajatella, minun täytyi melkein luulla, että tuntemattomat pahat haltijat tekivät minusta pilkkaa.

Tuontuostakin otin vapisevalla kädellä kynttilän katsellakseni, oliko joku pöydän alla minulle tepposia tekemässä. Toisen kerran taas juolahti aivoihini, että minut muka oli tänne muutettu sentähden, että tässä huoneessa taisi olla joku lattialuukku tahi sala-aukko seinässä, josta kiusaajani voivat vakoilla kaikkia, mitä tein, ja julmasti lystäillä minua säikäyttämällä.

Pöydän ääressä istuen, milloin luulin, että joku vetäisi minua nutusta, milloin että kirja, joka putosi lattialle, oli saanut näkymättömän sysäyksen, milloin että joku puhalsi takaani sammuttaaksensa kynttilän. Silloin hypähdin seisaalleni, katselin ympärilleni, kävelin levottomasti edestakaisin, epäillen, olinko mieletön vai järjelläni. Nyt en enää tietänyt, mikä oli totta ja mikä vale-näköä silmäini edessä, ja huudahdin tuskassani:

"Jumalani, Jumalani, miksi olet minun hyljännyt?"

XLVI LUKU.

Kerran, pantuani maata vähää ennen päivän koittoa, muistin varmasti panneeni nenäliinani pään-aluksen alle. Tuskin nukuttuani heräsin tavallisuuden mukaan, ja minusta tuntui aivan kuin jos minua kuristettaisiin. Kummallista! Kaulassani oli nenäliinani lujasti ja useampiin solmuihin sidottuna. Olisinpa tehnyt valan, ett'en itse ollut noita solmuja tehnyt enkä koko nenäliinaa koskenut, siitä kun panin sen pään-alukseni alle. Totta lienen unessa tahi houreissa tuon tehnyt, vaikk'en sitä enää voinut muistaa; mutta silloin en sitä uskonut, vaan pelkäsin joka yö, että näin minua surmattaisiin.

Arvaan kyllä, kuinka naurettavilta tämmöiset luuletukset muista tuntuvat; mutta minä, joka olin niiden alaisena, kärsin niistä siihen määrään, että vieläkin minua kauhistuttaa.

Joka aamu ne haihtuivat, ja päivänvalon kestäessä tunsin mieleni niin rohkaistuna noita kummituksia vastaan, että pidin niiden ilmaantumista enää mahdottomana. Mutta kun aurinko vaan laski, alkoi pelkoni taas, ja joka tuleva yö toi edelläkäviänsä kauheita tuskia jälleen.

Kuta kurjempi tilani oli yön pimeydessä, sitä enemmän ponnistin päivällä voimiani ollakseni hilpeän näköinen kumppalien, vartijoiden ja noiden kahden pojan kanssa. Ei voinut kukaan, nähdessään minun näin leikkiä laskevan, aavistaa äskeistä heikkouttani. Näillä ponnistuksilla toivoin virkistyväni, mutta turhaan. Yön kummitukset, joita päivän aikaan sanoin joutaviksi, illalla taas pukeutuivat hirveän todellisuuden muotoon.

Tosin olisin voinut Toimikunnalta pyytää huoneen vaihtoa, mutta pelkäsin tulla naurun alaiseksi, ja se jäi tekemättä. Kun näinmuodoin meni turhaan kaikki, mitä terve järki neuvoi, turhaan kirjalliset harjoitukseni, turhaan rukoukseni, niin se hirveä ajatus valloitti mieleni, että Jumala oli kokonaan ja ainiaksi minun hyljännyt. Ja uudestaan nousivat aivoihini nuo entiset epäilykset ja saivat kuin saivatkin voiton, vastarinnastani huolimatta.

Unhotin uskonnon hyväntekoja; päästin lauseita, joita olin kuullut pahimpien jumalankieltäjien sanelevan, ja mitä vähää ennen Juliano oli kirjoittanut: — Uskonto ei muuksi kelpaa, kuin heikontamaan sielun voimia. — Rohkenin uskoa, että luopumalla Jumalasta henkeni taas virkistyisi. Tosiaan mieletön toive! Kielsin Jumalaa, mutta en voinut noita näkymättömiä pahoja henkiä kieltää, jotka näyttivät minua ympäröivän ja tuskistani elävän?

Mitä luulla semmoisesta kidutuksesta? Riittääkö sitä sanoa sairaudeksi, vai oliko se samassa Jumalan vitsaus ylpeyteni kukistukseksi ja opetukseksi, että ilman Hänen armonsa valotta voisin muuttua yhtä uskottomaksi kuin Juliano, ehkäpä häntä vielä järjettömämmäksikin?

Oli kuinka hyvänsä, Jumala minua auttoi, kun sitä vähimmän odotin.

Eräänä aamuna, kahvin juotuani, rupesi minua kovasti oksettamaan ja vatsaani puremaan, niin että luulin itseni myrkytetyksi. Oksennuksesta syntyneestä uupumuksesta olin aivan hiessä ja laskeusin vuoteelle. Puolipäivän aikana nukuin makeaan uneen, jota kesti iltaan asti.

Herätessäni hämmästyin semmoisesta levosta, ja koska minua ei enää nukuttanut, niin nousin ylös. — Vaatteissani, arvelin, olen rohkeampi noita peloituksia vastaanottamaan.

Vaan eipä niitä tullutkaan. Riemuitsin, ja kun kiitollisella sydämellä tunsin Jumalan siunausta jälleen, niin lankesin polvilleni Hänen eteensä, rukoillen anteeksi, että olin Hänestä moneksi päiväksi luopunut. Tämä riemun tulva raukaisi kokonaan ruumiini voimat, ja hetkisen polvillani oltuani, vaivuin taas, nojautuen tuoliin, siinä asemassa unen helmoihin.

Siitä nousin, en tiedä yhdenkö vai useamman tunnin perästä, vaan tuskin ennätin, vaatteissani kuin olin, heittäytyä vuoteelle, niin nukuin taas aamukoitteesen asti. Vielä senkin päiväkauden olin uneliaana; illalla riisuin aikaseen päältäni, ja makasin koko yön. Minkälainen taudin murre oli minussa tapahtunut? En tiedä, mutta nyt olin siitä parantuneena.

XLVII LUKU.

Vatsan vaivat, joita kauan aikaa oli kestänyt, taukosivat, niin myös päänkivistys, ja minä sain erinomaisen ruokahalun. Ruo'ansulatus oli oivallinen, ruumiin voimat uudistuivat.

Ihmeellinen Jumalan sallimus, joka oli ottanut minulta voimani, nöyristääksensä minua, ja nyt antoi ne minulle takaisin, kun lähestyi tuomioni aika, jott'en peräti kukistuisi kuullessani sen julistusta!

Marraskuun 24 p:nä yksi vankeus-kumppaleistani, tohtori Foresti, vietiin Lyijykamareista pois, emme tietäneet minne. Vartija, hänen vaimonsa ja alavartijat hämmästyivät, vaan eivät tahtoneet antaa meille asiasta selkoa.

— Ja mitä te haluatte kuulla, virkkoi Tremerello, kun ei siinä ole mitään hyvää kuulla? Jo olen liiaksi teille puhunut.

— Sanokaa suoraan, mitäpä hyötyä tuosta vaiti-olosta? huusin kauhistuneena; hän on siis kuolemaan tuomittuna, eikö niin?

— Kuka?… niin hänkö?… tohtori Foresti?… Tremerello oli kahden vaiheella, mutta juttelun halu ei ollut vähin hänen hyvistä puolistaan.

— Älkäät sitten vaan sanoko minua lörpöttelijäksi, minä kun en ensinkään tahtonut aukaista suutani tästä asiasta. Te kai minua pakoititte.

— Niin, niinpä teinkin; mutta taivaan nimessä, sanokaa minulle kaikki! Mitä on Foresti raukalle tapahtunut?

— Voi, hyvä herra, hän vietiin Huokausten sillan ylitse, ja nyt hän on rikosvankilassa. Kuolemantuomio on julistettu hänelle ja kahdelle muulle.

— Ja se on toimeenpantava? Milloin? Voi niitä onnettomia! Keitäpä ovat, nuo muut kaksi?

— Enempää en tiedä, en tiedä todellakaan. Tuomiota ei ole vielä yleisön tiedoksi julkaistu. Veneziassa on huhu, että muutamat rangaistukset tulevat lievennetyiksi. Suokoon Jumala, ett'ei ketäkään heistä vietäisi kuolemaan, taikka että teitä ainakin säästettäisiin! Minä olen teihin niin mieltynyt, että… suokaa rohkeuteni anteeksi… että pidän teistä kuin omasta veljestäni!

Ja hän lähti liikutettuna pois. Lukija käsittänee mielentilani koko sen päiväkauden ja yön kuluessa, sekä monta päivää jälestäpäin, kun en saanut sen koommin tietoa.

Tätä epätietoisuutta kesti kuukauden; vihdoin ensimäisen prosessin päätökset julistettiin. Muun muassa yhdeksän henkilöä tuomittiin kuolemaan, mutta rangaistus muutettiin armon kautta kovaksi vankeudeksi, muutamille kahdeksikymmeneksi tai viideksitoista vuodeksi (jotka olivat kärsittävät Spielbergin linnassa, lähellä Brünnin kaupunkia Määrissä), toisille kymmeneksi vuodeksi tai vähemmäksi (Laibachin linnassa).

Voiko siitä seikasta, että nämä tuomiot kaikki lievennettiin, johtaa sen päätöksen, että niin tulisi käymään toisenkin prosessikunnan suhteen, johon minä kuuluin? Vai oliko mainittu armo annettu siitä syystä, että nuo vangittiin, ennenkuin uhka-tuomio julistettiin salaseuroja vastaan, mutta meitä oli koko lain ankaruus kohtaava?

— Ratkaisu ei voi olla enää kaukana, arvelin itsekseni; kiitos olkoon Jumalan, että minulla on aikaa valmistautua kuolemaan.

XLVIII LUKU.

Ainoa ajatukseni oli nyt kristillisellä nöyryydellä ja soveliaalla miehuudella kuolla. Tosin tuli kerran kiusaus itsesurmalla välttää kuolemanrangaistus, mutta se pian katosi. — Suoraan sanoen, mitä ansiollista on siinä, jos paetaksensa mestaajata ottaa ollaksensa oma mestaajansa? Voiko sillä tavoin kunniansa pelastaa? Lapsellista olisi todellakin luulla, että on kunniallisempi tehdä pyövelille tepposet, kuin olla sitä tekemättä, koska joka tapauksessa täytyy kuolla. — Ell'en olisi ollutkaan kristitty, niin itsesurma kuitenkin, tarkemmin mietittyäni, olisi tuntunut typerältä ja tarpeettomalta. Ja ajatukseni aina päättyivät näin:

— Jos elämäni loppu on tullut, niin eikö ole onneksi, että se tapahtuu tavalla, joka antaa minulle tilaisuutta koota mieleni ja puhdistaa omaatuntoani katuvaisuudella ja hurskailla mietteillä. Yleisesti katsotaan mestauslavan kuolemaa pahimmaksi kaikista; mutta kun tyvenesti asiata ajattelee, se voi olla parempi, kuin moni muu kuolemanlaji sairasvuoteella, jolloin järki niin heikontuu, ett'ei se enää kykene ajatuksia koossa pitämään ja niitä maan mullasta kohottamaan.

Tämän mietelmän totuus tunkeutui niin vahvasti mieleeni, että kuoleman kammo, jopa hirsipuunkin kuoleman, poistui minusta. Ajatellessani pyhiä sakramentteja, joiden tuli minua ylläpitää tuolla viimeisellä matkalla, luulin olevani sopivassa mielentilassa niiden siunausta nauttimaan. Mutta jos minut todellakin olisi viety kuolemaan, olisinko säilyttänyt tätä henkistä ylevyyttä, jonka luulin itselläni olevan, tätä rauhallista mielentilaa, tätä hyvänsuontia vihamiehiäni kohtaan, tätä iloa siitä, että sain elämäni uhrata Jumalan tahdon mukaan? Oi, ihminen on niin täynnä ristiriitaisuutta, että juuri kun hän näyttää kaikkein vankimmalta ja hurskaimmalta, hän voipi silmänräpäyksessä langeta heikkouteen ja syntiin! Jumala yksin tietää, olisinko silloin arvokkaasti kuollut; minä luotan itseeni liian vähän sitä väittääkseni.

Sillä välin kuoleman todenmukainen läheisyys vaikutti mielikuvitukseeni niin mahtavasti, että minusta tuntui ei ainoastaan siltä, kuin se olisi ollut mahdollinen, vaan myöskin siltä, kuin joku pettämätön aavistus minussa olisi sitä ennustanut. Ei mikään toivo välttääkseni kohtaloani saanut enää sijaa povessani, ja milloin vaan askeleiden kumina taikka avainten kilinä sattui korvaani, niin heti arvelin: — Rohkeutta! kenties he nyt vievät sinut tuomiotasi kuulemaan. Kuuntele arvokkaalla tyyneydellä ja kiitä Jumalan tahtoa.

Mietin nyt, mitä minun piti viimeinen kerta kirjoittaa perheelleni, ja erittäin isälle, äidille ja itsekullekin veljistä ja sisarista; ja nämä hellät tunteet, joskohta ne liikuttivat minua kyyneleihin asti, eivät kuitenkaan heikontaneet nöyrän mieleni lujuutta!

Tämmöisissä asianhaaroissa unettomuus ei voinut jäädä tulematta. Mutta tällä kertaa sen laita oli aivan toinen, kuin ennen. Nyt en kuullut noita huokauksia ja salanauruja, en houreksinut pahoista hengistä enkä piilevistä vakoilijoista. Yö oli minulle päivää mieluisampi, koska silloin sain olla enemmän rukouksiin vaipuneena. Noin neljän aikaan aamulla laskeusin vuoteelle ja nukuin rauhallisesti pariksi tunniksi. Herättyäni jäin vielä kauan lepäämään. Vasta yhdentoista aikaan nousin ylös.

Eräänä yönä olin tavallista aikaisemmin mennyt levolle ja tuskin neljänneksen tuntia nukkunut, kun heräsin siitä, että vastapuolisesta seinästä loisti erinomaisen kirkas valo. Jo pelästyin, että nuo entiset houreet taas olivat saaneet vallan mielessäni; mutta eipä tuo ollutkaan mitään tyhjää kuvitusta. Valo tuli huoneesen pohjanpuolisesta ikkunastani, jonka alla makuusijani oli.

Hyppäsin alas vuoteesta, asetin pöydän siihen ja sen päälle tuolin, — ja ylös kiivettyäni sain nähdä tulipalon niin loistoisan ja kauhean kauniin, ett'en moista voinut aavistaakaan.

Tuli oli valloillaan ainoastaan pyssyn kantaman päässä vankilasta. Se oli syttynyt rakennuksessa, jossa oli kruunun leipomis-uunit, ja poltti sen kokonaan poroksi.

Yö oli pikimusta, ja sitä heleämmin loisti valo noista suunnattomista tulenliekeistä ja savupylväistä, joita ankara myrsky ajoi sinne tänne. Kipinöitä lenteli kaikkialta, ja näytti siltä, kuin taivas olisi tulta satanut. Lähellä oleva laguuna oli kokonansa valaistu. Gondolia kulki edestakaisin. Kuvailin itselleni palavan rakennuksen asukkaiden ja naapurien hätää ja tuskaa, ja surkuttelin heitä kaikesta sydämestäni. Etäältä kuulin miesten ja vaimojen hätähuutoja: Tognina! Momolo! Beppo! Zanze! — Tuokin nimi sattui korviini! Onhan niitä tuhansia Veneziassa, ja kuitenkin pelkäsin, että se olisi tuo yksi, jonka muisto oli minulle niin rakas! Hänkö onneton siellä olisi, liekkien keskellä, enkä minä saanut rientää hänen avuksensa!

Vavisten kauhusta ja ihailuksesta, seisoin aamukoittoon asti ikkunassa; sitten astuin alas raskaalla mielin, luullen palovahingon paljon suuremmaksi, kuin se todella oli. Tremerello tiesi sanoa, että uunit vaan ja niihin kuuluvat makasiinit olivat palaneet, ynnä suuri varasto jauhoja.

XLIX LUKU.

Muutamana yönä sen perästä, kun vielä oli tuoreessa muistossa tuo suuri tulipalo, istuin pöydän ääressä kirjallisissa toimissani, vilusta jähmettyneenä. Silloin kuulin yhtäkkiä aivan läheltä ihmis-ääniä; ne olivat vartijan, hänen vaimonsa ja poikiensa sekä alavartijoitten: — Tulipalo! Tulipalo! Voi pyhä Neitsyt, me olemme hukassa!

Heti jäsenteni vilu taukosi ja antoi sijan tuskanhielle. Katselin ympärilleni, eikö tulenliekkejä jo näkisi minun huoneestani, vaan ei nähty.

Tuli muuten oli syttynyt itse palatsissa, eräissä virkahuoneissa vankeuston vieressä.

Yksi alavartijoista huusi: — Mutta isäntä, kuinka noitten häkkiherrojen käy, jos tuli pääsee vallalleen?

Siihen ylivartija vastasi: — Eihän minun tee mieleni jättää heitä palamaan. Mutta ilman Toimikunnan luvatta vankihuonetta ei saa aukaista. Juokse paikalla siis lupaa pyytämään.

— Lennän, isäntä, vaan tuskin vastaus sittenkään ennättänee.

Missä oli nyt tuo miehuullinen mielentila, jota luulin niin varmaan itselläni olevan, kun kuolemaa ajattelin? Minkätähden minua niin kammotti tuo ajatus palaa elävältä? Niinkuin olisi suurempi huvi kuristua pyövelin käden kautta, kuin palaa. Jo olin vartijalle huutamaisillani, että Jumalan tähden avaisi oven, kun häpesin heikkouttani ja maltoin mieleni. Mutta sittenkin minua tuskastutti.

— Katsoppa, ajattelin, millainen mielesi on oleva, jos, tulenvaarasta pelastuneena, sinua viedään kuolemaan! Voit kyllä ulkonaisesti hillitä ja muilta salata heikkouttasi, vaan sisällisesti olet vapiseva. Mutta, eiköhän sekin ole rohkeutta, että näyttää olevansa vapisematta, vaikka povessa tuntuu ravistus; eiköhän sekin ole sielun-suuruutta, että pakoittaa itseänsä antamaan mielellään, mitä on vastenmielistä antaa; eiköhän sekin ole tottelevaisuutta, että vastahakoisestikin tottelee?

Hämmenki vartijan huoneissa oli niin suuri, että siitä päättäen vaara epäilemättä oli enenemässä. Vaan tuo alavartija, joka oli lähtenyt pyytämään lupaa meitä pelastaa, ei palannutkaan! Vihdoin luulin kuulevani hänen äänensä, mutta sanoja en eroittanut. Odotan, toivon; turhaan, ei tule ketään! Onko mahdollista, ett'ei hän saanut lupaa meitä muuttaa tulenvaarasta, tahi ett'ei löydy keinoa enää pelastuaksemme? Kenties vartija puuhaa vaan omaa ja perheensä turvallisuutta, eikä kukaan ajattele meitä häkissä olevia raukkoja!

— Mutta, lisäsin, tämä ei ole mitään filosofiiaa, tämä ei ole mitään uskontoa! Enkö tekisi paremmin siinä, että rupeisin valmistamaan itseäni sitä hetkeä vastaan, jolloin liekit tunkevat huoneeseni minua tuhoamaan?

Sillä välin hälinä kuitenkin asettui, ja vähän ajan päästä ei kuulunut mitään. Oliko tuli sammunut, vai olivatko kaikki, jotka voivat, paenneet, jättäen vankiraukat mitä surkeimman lopun uhreiksi?

Hiljaisuuden kestäväisyys sai minua vakuutetuksi siitä, että tuli oli sammutettu. Mennessäni levolle soimasin ankarasti äskeistä hätääni. Nyt kun ei enää ollut kysymystä palamisesta, nyt paheksuin sitä, ett'ei se tapahtunut, joka muka olisi ollut parempi, kuin muutaman päivän perästä tulla ihmiskäden kautta surmatuksi.

Seuraavana aamuna sain Tremerellolta likempiä tietoja tulipalosta, ja nauroin sitä pelkoa, jossa hän sanoi olleensa, vaikka minun säikäykseni oli ollut yhtä suuri, jopa suurempikin kuin hänen.

L LUKU.

Tammikuun 11 p:nä (1822), noin yhdeksän aikaan aamulla, Tremerello sai tilaisuutta tulla luokseni ja virkkoi hämmästyneellä äänellä:

— Tiedättekö, että San Michele di Murano'n saarella, täällä Venezian lähellä, on linna, jossa pidetään luullakseni toista sataa karbonaria?

— Olettehan sen jo pari kertaa minulle kertonut. No… mitä sitten?… Sanokaa suoraan, onko niissä jo tuomittujakin?

— Onpa kyllä.

— Ketkä?

— En tiedä.

— Olisiko niissä ystäväni Maroncelli raukka?

— Oi hyvä herra, en tiedä, keitä ovat.

Hän meni murheellisena pois, luoden minuun surkuttelevan katsauksen.

Vähää sen perästä tuli ylivartija ja alavartijat, ja niiden kanssa vieras herra, jota en ollut ennen nähnyt. Ylivartija näytti hämmentyneeltä. Vieras herra virkkoi:

— Toimikunta käskee teitä, herra, seuraamaan minua.

— Lähtekäämme siis, vastasin; vaan kuka te olette?

— Olen vankihuoneen vartija San Michele'ssä, jonne teidät on vietävä.

Lyijykamarien vartija antoi nyt hänelle rahani. Minä pyysin ja sain luvan antaa alavartijoille vähäisen rahalahjan. Panin tavarani kokoon, otin raamatun kainaloon, ja sillä tapaa mentiin. Kulkiessamme noita loppumattomia rappusia alas, Tremerello salaa puristi kättäni, ikäänkuin sanoaksensa: — Onneton, sinä olet hukassa!

Astuttiin ulos portista, joka oli laguunaan päin; siellä odotti meitä gondolassa uuden isäntäni kaksi alavartijaa.

Ristiriitaisia tunteita virisi rinnassani: — jonkunlainen kaipaus, kun täytyi jättää tuo asuntoni Lyijykamareissa, jossa tosin olin paljon kärsinyt, mutta sen ohessa saavuttanut niin monta, monta ystävää, — mielihyvä siitä, että nyt, pitkällisen vankeuden perästä, taas sain raitista ilmaa hengittää, katsella sinitaivasta, kaupunkia ja vettä, tuon kauhean rautaristikon estämättä, — muisto niistä veneistä, jotka onneni aikana kantoivat minua näillä samoilla järvillä, Lago di Como'n ja Lago Maggiore'n aalloilla, Po, Rhône ja Seine virtojen vesillä!… Oi, te hymyilevät vuodet, pois olette ijäksi vierineet! Ja kuka maailmassa oli silloin onnellisempi kuin minä?

Syntyneenä mitä hellimmistä vanhemmista, siinä elämän tilassa, joka ei ole köyhyyttä eikä sen vastakohtaa, vaan tarjoo meille tilaisuutta tutustua kumpaankin, — jota pidän kaikkein soveliaimpana ihmisen mieltä kehittämään — minä olin, lapsuuden ajan rauhallisesti ja iloisesti armaassa kodissani vietettyäni, lähtenyt Lyon'iin erään enon luo, joka oli hyvin rikas, mutta joka myöskin hyvin ansaitsi olla rikas, ja hänen luonansa oli kaikki, mikä voi suloutta ja rakkautta kaipaavaa sydäntä viehättää, huvittanut nuoruuteni ensimmäisiä hehkuvia vuosia. Sieltä Italiaan palattuani, olin vanhempieni luona Milanossa jatkanut opintojani, viettäen aikaani hyvissä seuroissa tai kirjojeni ääressä, ja osakseni saanut oivallisia ystäviä ja sydämellistä suosiota. Monti ja Foscolo, vaikka silloin keskenänsä riidassa, olivat kumpikin minulle hyvänsuopia. Jälkimmäisestä pidin enemmän; ja tämä muutoin niin kiivas mies, joka tylyydellänsä tuotti itselleen niin paljon vihamiehiä, oli minua kohtaan täynnä sydämellisyyttä, ja minä kunnioitin häntä suuresti. Muutkin arvolliset kirjailijat pitivät minua hyvänä, niinkuin minä heitä. Ei mikään kateus eikä panettelu kohdannut minua, taikka se ainakin tuli semmoisten puolelta, joita ei kukaan uskonut ja jotka siis eivät voineet minua vahingoittaa. Kun Italian kuningaskunta kukistettiin, oli isäni perheineen muuttanut Torinoon, mutta minä olin lykännyt muuttoni toistaiseksi ja vihdoin jäänyt Milanoon asumaan, koska en voinut niin runsaasta onnesta luopua.

Muitten oivallisten Milanon ystävieni rinnalla oli erittäin kolmella ensimmäinen sija sydämessäni: Pietro Borsieri, Lodovico di Breme ja kreivi Luigi Porro Lambertenghi. Näitten lisäksi tuli myöhemmin kreivi Federigo Confalonieri. Ruvettuani Porron kahden pojan opettajaksi, olin heille kuin isä, ja heidän isällensä kuin veli. Tähän perheesen kokoontui ei ainoastaan kaikki, mitä kaupungissa oli etevää ja sivistynyttä, vaan myöskin useampia kuuluisia ulkomaalaisia. Siellä opin tuntemaan rouva Staël'in, Schlegel'in, Davis'in, Byron'in, Hobbhouse'n, Brougham'in sekä monta muuta mainiota miestä eri Europan osista. Ah, kuinka paljon huvia, kuinka paljon kehotusta omaan jalostumiseen tarjoo seurusteleminen ansiollisten miesten kanssa! Niin, minä olin onnellinen! Minä en olisi vaihtanut kohtaloani kenenkään ruhtinaan kanssa! Näin valoisasta elämästä äkkiä joutua oikeudenpalvelijain käsiin, muuttaa vankihuoneesta vankihuoneesen ja vihdoin tulla kuristetuksi taikka kahleissaan kuolla!

LI LUKU.

Sillä välin saavuimme San Michele'n rantaan, ja minä pantiin huoneesen, josta näkyi piha, laguuna ja kaunis Muranon saari. Kysyin Maroncelli'a vartijalta, hänen vaimoltansa ja neljältä alavartijalta, mutta he eivät sanoneet juuri mitään ja kävivät huoneessani hyvin pikimmältään ja täynnä luulevaisuutta.

Kumminkin, missä on viisi tai kuusi henkeä koossa, siinä täytyy olla joku sääliväinen ja puheesen taipuvainen. Minäkin nyt löysin semmoisen henkilön, ja sain kuulla seuraavan:

Maroncelli, joka kauan aikaa oli ollut yksinään, oli sitten saanut asua kreivi Camillo Laderchi'n kanssa; mutta kun jälkimmäinen pari päivää takaperin oli viattomana päästetty vapaaksi, niin edellinen taas oli yksinään. Kumppaleistamme oli samaten irti laskettu professori Gian-Domenico Romagnosi ja kreivi Giovanni Arrivabene. Kapteeni Rezia ja herra Canova olivat yhdessä, ja professori Ressi makasi viimeisillään heidän viereisessä huoneessa.

— Ne, joita ei ole irti laskettu, päätin minä, ovat siis saaneet tuomionsa tänne. Miks'ei tuomiota meille ilmoiteta? Kenties odotetaan, että tuo kova-onninen Ressi joko kuolee tahi kykenee sitä kuuntelemaan, eikö niin?

— Niinpä luulen.

Joka päivä kyselin, miten hänen oli laita. — Häneltä on jo puheen taito kadonnut; — se on tullut jälleen, mutta hän yhä vaan on ymmärtämättä ja hourailee; eikä anna paljon elon merkkiä; — syleksii verta ja puhuu hourupäissä; — jaksaa milloin huonommin, milloin paremmin; — on kuolemaisillaan.

Semmoisia vastauksia annettiin koko viikkokausia. Vihdoin eräänä aamuna kerrottiin: — Hän on kuollut!

Vuodatin kyyneleen hänen muistokseen; lohdutukseni oli, ett'ei hän saanut tietoa tuomiostansa!

Seuraavana eli Helmikuun 21 p:nä vartija tuli minua noutamaan kymmenen aikaan, ja vei minut Toimikunnan istuntosaliin. Sisään astuttuani, presidentti, tutkintotuomari ja muut kaksi oikeudenjäsentä nousivat seisaalleen, ja presidentti ilmoitti jalolla osan-ottavaisuudella, että tuomio oli langennut, se oli ollut hirveä, mutta keisari oli jo sen armollisesti lieventänyt.

Tutkintotuomari luki tuomioni julki: — Kuolemaan tuomittu. — Sitten hän luki keisarillisen kirjeen: — Rangaistus muutettu viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa.

Vastasin: — Tapahtukoon Jumalan tahto!

Ja totisesti, aikomukseni oli kristityn tavalla vastaanottaa tuo julma isku, pitämättä vihaa kehenkään ja näyttämättä sitä kellekään.

Presidentti kiitti vakavuuttani ja kehoitti minua aina sitä säilyttämään, sanoen siitä riippuvan, josko ehkä kahden tai kolmen vuoden kuluttua katsottaisiin ansaitsevani vielä suurempaa armoa. (Ne kaksi tai kolme muuttuivat sitten useammaksi.)

Muutkin oikeuden jäsenet lausuivat minulle pari suosiollista sanaa. Mutta yksi heistä, joka tutkinnossa aina oli minusta näyttänyt vihamieliseltä, virkkoi jotakin kohteliasta, joka minua suorastaan pisti, sillä hänen silmissään luulin lukevani vahingon-iloa.

Nyt en enää ottaisi sitä valalla vahvistaakseni; hyvin mahdollista että erehdyin. Mutta sillä hetkellä vereni oli kuohussa, ja töintuskin taisin vimmaani salata. Se kristillinen kärsivällisyys, josta par'aikaa sain kuulla kiitosta, oli itse teossa jo kadonnut.

— Meitä surettaa, sanoi tutkintotuomari, että huomenna pitää teille tuomio julkisesti luettaman; se on muodon-asia, josta ei pääse.

— Tapahtukoon se sitten, vastasin.

— Nyt saatte, lisäsi hän, oleskella ystävänne parissa.

Ja vartijan sisään kutsuttuaan, he antoivat minut uudestaan hänen haltuunsa, käskien saattaa minut Maroncelli'n luo.

LII LUKU.

Kuinka suloinen oli jälleen-yhtymisen hetki ystävälleni ja minulle vuoden ja kolmen kuukauden eron ja murheen perästä! Ystävyyden ilot saattivat meidät melkein hetkeksi tuomiotamme unhottamaan.

Irtausin kuitenkin hänen syleilyksistään, kirjoittaakseni isälleni. Harras toivoni oli, että tieto surkeasta kohtalostani saapuisi vanhukselle omasta kädestäni eikä muuta tietä, jotta tuo isku tuntuisi vähemmän kipeältä kristillisen ja rauhallisen puheeni kautta. Tuomarit lupasivatkin paikalla lähettää kirjeeni.

Tämän jälkeen Maroncelli kertoi minulle tutkinnostaan ja minä hänelle omastani; juttelimme yhtä ja toista vankilan vaiheistamme, ja tervehdimme ikkunasta kolmea muuta ystävää, jotka olivat ikkunoissaan. Kaksi niistä oli Canova ja Rezia, jotka asuivat yhdessä, toinen tuomittu kuuden ja toinen kolmen vuoden kovaan vankeuteen; kolmas oli tohtori Armari, joka edellisinä kuukausina oli Lyijykamareissa ollut minun naapurinani. Tämä ei sitten tullutkaan tuomituksi, vaan pääsi vapaaksi.

Päivä ja ilta kuluivat hauskasti näin tarinoidessamme. Mutta maata mentyäni, kynttilä sammuksissa, yön hiljaisuudessa ei tullut unta silmiini, päätäni kuumensi ja sydämeni vuoti verta, ajatellessani armasta kotoa. — Kestänevätkö vanhempani tätä onnettomuutta? Voinevatko toiset veljekset ja sisaret heitä lohduttaa? Kaikki ne olivat vanhemmille yhtä rakkaat, kuin minä, ja ansaitsivatkin sitä enemmän, kuin minä; mutta voiko kukaan isä ja äiti koskaan saada niistä lapsista, jotka ovat tallella, korvausta siitä pojastaan, jota kaipaavat kadonneena?

Jospa olisin ajatellut ainoastaan omaisiani ja muutamia ystäviäni! Niiden muisto minua tosin huolestutti, vaan samalla hellyyttikin. Mutta tulin myöskin ajatelleeksi tuon tuomarin luultua ivahymyä, tutkintoa, tuomioiden syitä, valtiollisia intohimoja, monen ystäväni surkeata kohtaloa… enkä enää kyennyt leppyisällä mielellä arvostella ketään vastustajistani. Jumala pani päälleni suuren koetuksen. Velvollisuuteni olisi ollut kestää sitä miehenä, vaan en voinut! en tahtonut! Vihan nautinto oli minulle mieluisampi, kuin anteeksi-antamuksen; vietin todellakin ilkeän yön.

Aamu tuli, enkä rukoillut. Maailma oli mielestäni hyvyyttä vihaavan Luojan tekemä. Jo ennenkin olin Jumalaa soimannut; vaan enpä luullut taas käyväni niin jumalattomaksi, saati niin vähässä ajassa. Juliano pahimmassakaan vimmassaan ei ollut minua häijympi. Kun ihminen kerran rupeaa vihaa pitämään, erittäin jos häntä on kohdannut kova onni, joka oikeastaan olisi omansa kääntämään häntä Jumalan luo, niin hän, olipa alusta oikeakin, tekee aina vääryyttä lähimmäisiä kohtaan. Mahdotonta on vihata ylpeyttä osottamatta. Ja kuitenkin, ken olet sa, kurja kuolevainen, joka vaadit, ett'ei kukaan vertaisistasi saa sinua ankarasti tuomita; joka väität, ett'ei kukaan voi sinulle pahaa tehdä, ollessaan siinä uskossa, että hänen tekonsa on oikeutettu; joka nureksit, jos Jumala sallii sun kärsiä pikemmin yhdellä, kuin toisella tavalla?

Olin onneton siitä, ett'en kyennyt rukoilemaan; mutta ylpeyden vallitessa ei löydä ihminen muuta Jumalaa, kuin itsensä.

Olisin tahtonut Ylimmäisen Auttajan haltuun sulkea epätoivoiset vanhempani, mutta Häneen en luottanut.

LIII LUKU.

Kello yhdeksän aamulla Maroncelli ja minä saimme astua gondolaan, joka vei meidät kaupunkiin. Laskettiin maalle Dogen palatsin kohdalle, ja sieltä noustiin taas vankilaan. Me pantiin huoneesen, jossa pari päivää sitten oli asunut herra Caporali; en tiedä minne hän oli siirretty. Yhdeksän tahi kymmenen poliisimiestä oli meitä valvomassa, ja kävellen edestakaisin me odotimme sitä hetkeä, jolloin meidät vietäisiin torille. Pitkäksi venyi odotus. Vasta puolenpäivän aikaan tutkintatuomari tuli meitä noutamaan. Lääkäri tuli kanssa ja tarjosi meille lasillisen minttuvettä; me joimme, kiitollisina vähemmän juomasta, kuin tuon kunnon vanhuksen osoittamasta säälistä. Se oli eräs tohtori Dosmo. Nyt poliisien päämies kiersi käsirautamme kiinni, ja lähdettiin.

Astuessamme noita komeita Jättiläisten rappusia alas, muistui mieleemme doge Marino Faliero, joka tässä mestattiin. Sitten tulimme siihen isoon portti-holviin, joka viepi palatsin pihalta Piazzettaan, ja tänne saavuttuamme käännyimme vasemmalle laguunaan päin. Torin keskelle oli lava rakennettuna. Jättiläisten rappusista lavalle asti seisoi kaksi riviä saksalaisia sotamiehiä, joiden välillä meidän piti käydä.

Nousimme lavalle ja loimme silmät ympärillemme. Kauhistus näkyi vallitsevan tuossa lukemattomassa ihmisjoukossa. Etäämpänä seisoi eri kohdilla sotamiesryhmiä, ja meille sanottiin, että kanuunat kaikkialla olivat valmiilla sytyttimillä varustetut.

Tämä oli sama tori, jossa Syyskuulla 1820, kuukautta ennenkuin minä vangittiin, muuan kerjäläinen oli minulle sanonut: — tää on onnettomuuden kotopaikka!

Nyt muistui mieleeni tuo kerjäläis-vanhus, ja arvelin: — Kenties noissa tuhansissa, jotka ovat täällä katsojina, löytynee hänkin, ja hän ehkä minut tuntee.

Saksalainen kapteeni huusi meille, että kääntyisimme palatsiin päin ja katsoisimme ylös. Niin teimme ja näimme palatsin parvella virkamiehen, paperi kädessä. Se oli tuomiomme, jonka hän luki julki korkealla äänellä.

Syvä hiljaisuus vallitsi, kunnes kuului lause: tuomitut kuolemaan. Silloin kohosi yleinen säälin suhina. Seurasi uusi äänettömyys lukemisen loppuun asti. Ja uusi suhina, kun kuultiin: tuomitut kovaan vankeuteen, Maroncelli kahdeksikymmeneksi vuodeksi ja Pellico viideksitoista.

Kapteeni antoi merkin, että astuisimme alas lavalta. Vielä kerran loimme silmät ympärillemme ja läksimme. Me vietiin samaa tietä takaisin, käsiraudat otettiin pois, ja ennen pitkää oltiin San Michele'n saarella.

LIV LUKU.

Ne, jotka ennen meitä oli tuomittu, olivat jo matkalla Laibach'iin ja Spielberg'iin, erään poliisikomisariuksen johdolla. Nyt odotettiin häntä takaisin meitäkin viemään määräpaikkaamme. Odotus kesti kuukauden aikaa.

Ajan vietteeksi me juttelimme ja kuuntelimme muiden jutelmia. Sitä paitsi Maroncelli ja minä luimme toisillemme kummankin meidän kirjallisia tuotteitamme. Eräänä iltana esittelin Canova'lle, Rezia'lle ja Armari'lle ikkunastani Ester d'Engaddi'n ja seuraavana iltana Iginia d'Asti'n teokset.

Mutta yöllä olin levoton ja itkin, unta en saanut paljon yhtään.

Minua yht'aikaa halutti ja peloitti saada tietoa, mitenkä vanhempani olivat vastaanottaneet sanomaa kohtalostani.

Vihdoin tuli kirje isältäni. Siitä huomasin surukseni, ett'ei kirjettäni oltu lähetettykään niin pian, kuin olin pyytänyt, vaan että isäparkani, joka yhä vaan oli pysynyt siinä toivossa, että pian pääsisin vapaaksi, oli eräänä päivänä jossakin Milanon sanomalehdessä lukenut tuomioni! Itse hän nyt kertoi minulle tuon surkean kohtauksen, ja hänen kirjeestään saatoin arvata, minkä haavan tämä sanoma oli iskenyt hänen sydämeensä.

Oi kuinka minä, samalla kun mitä syvimmin säälin isääni, äitiäni ja koko perhettäni, paloin harmista, että kirjettäni ei oltu oikeaan aikaan lähetetty! Ilkeydestä ei tuo myöhästys liene tullutkaan, vaan minusta se näytti silloin mustaa mustemmalta, sillä luulin siinä havaitsevani hienon hienoa häijyyttä, joka muka vartavasten tahtoi antaa viatonten omaistenikin tuntea rangaistustani mitä jyrkimmässä muodossa. Mieleni teki vuodattaa kokonainen meri verta, kostaakseni tämmöistä hirmutyötä.

Nyt kun tyynimielin asiata arvostelen, en pidä luuloani todenmukaisena. Tuon myöhästyksen syyksi lienee luettava vaan asianomaisten huolimattomuus.

Vihan vimmassa kuin olin, kiristin hampaitani kuullessani, että kumppalini aikoivat ennen lähtöänsä käydä Pääsiäispyhänä ripillä. Tunsin selvään, ett'ei minun sopisi ottaa siihen osaa, koska mieleni ei tehnyt antaa kellekään anteeksi. Sitäkö pahennusta olisin vielä aikaan saattanut!

LV LUKU.

Vihdoin komisarius saapui Saksasta takaisin ja ilmoitti, että meidän täytyi parin päivän perästä lähteä.

— Mielihyväkseni, lisäsi hän, voin teille kertoa jotakin lohduttavaa. Palaten Spielberg'istä, sain Wienissä tavata H. M. Keisarin, joka sanoi tahtovansa lukea 12 eikä 24 tuntia teidän vankeutenne vuorokaudeksi. Sillä hän nähtävästi tarkoitti sitä, että rangaistuksen aika tulee puolta lyhyemmäksi.

Tästä lyhennyksestä ei tullut meille mitään virallista tietoa, mutta ei ollut luultava, että komisarius siinä asiassa pani omiansa, sitä vähemmän, koska hän ei sitä salaa ilmoittanut, vaan Toimikunnan läsnäollessa.

Vähänpä tuo ilmoitus sittenkin minua ilahutti. Mielestäni seitsemän ja puoli vuotta raudoissa oli melkein yhtä hirveätä, kuin viisitoista. Mahdottomalta näytti, että niin kauan eläisin.

Terveyteni oli nyt taas hyvin huono. Tunsin rinnassani kovia vaivoja ynnä yskää, niin että luulin keuhkoni vahingoittuneiksi. Söin vähän, eikä sitäkään vatsa sulattanut.

Lähdettiin matkalle yöllä Maaliskuun 25 ja 26 päivän välillä. Ennen lähtöä saimme luvan jäähyväiseksi syleillä ystäväämme tohtori Armaria. Poliisimies pani meille raudat poikkipuolin oikeasta kädestä vasempaan jalkaan, estääksensä karkaamista. Astuimme gondolaan, ja vartijamiehet soutivat Fusina'an.

Sinne tullessamme olivat jo kahdet vaunut valjaissa. Rezia ja Canova astuivat komisariuksen kanssa toisiin; toisiin taas Maroncelli ja minä alakomisariuksen kanssa. Saattoväkenä oli kuusi seitsemän poliisimiestä kiväärineen sapelineen, osittain vaunujen sisässä, osittain kutsinlaudalla.

Surkeata on aina jättää isänmaa kovan onnen pakosta; mutta kun täytyy tehdä se raudoissa, muuttaaksensa kolkkoon ilmanalaan ja vuosikausia kituaksensa vankilassa, on se niin kauheata, ett'ei sen kuvaamista varten sanoja löydy.

Mitä kauemmaksi Veneziasta Alppeja kohden tulimme, sitä rakkaammaksi kävi minulle oma kansa, kun näimme sitä sääliä, jota meille kaikkialla osoitettiin. Joka kaupungissa, joka kylässä, joka yksinäisessä mökissäkin meitä odotettiin, sillä tieto tuomiostamme oli joku viikkokausi sitten jo levinnyt. Muutamissa paikoin töintuskin komisariukset miehineen saivat ihmistungon hajoitetuksi. Ihmeellinen oli todellakin se suosio, joka tuli meille osaksi. Udine'n kaupungissa kohtasi meitä odottamaton ja liikuttava tapaus. Ravintolaan tultuamme, komisarius käski sulkea pihanportin ja hajoittaa ihmisjoukon. Hän määräsi meille kamarin ja käski palvelijain tuoda sinne iltaruokaa ja makuusijan tarpeita. Ei aikaakaan, niin tuli kolme miestä, matrassit hartioillaan. Mikä oli hämmästyksemme, kun huomasimme, että yksi vaan oli talon väkeä, toiset kaksi omia ystäviämme! Olimme auttavinamme heitä matrassien levittämisessä, käyttäen tilaisuutta salaa puristaa heidän käsiänsä. Ainoastaan suurella ponnistuksella onnistui meidän pidättää kyyneleitämme. Oi, ett'emme saaneet niitä, toisiamme syleillessä, vuodattaa!

Komisariukset eivät mitään huomanneet, mutta minä luulen, että yksi vartijoista sai siitä vihiä silloin, kun Dario ystäväni puristi kättäni. Vartijamies oli venezialainen. Hän katseli meitä terävästi silmiin, vaaleni ja näytti olevan kahden vaiheella, tuliko hänen nostaa puhe siitä vai ei; mutta hän oli vaiti, käänsi silmänsä toisaalle eikä ollut mitään näkevinään. Ell'ei hän aavistanut noita ystäviksemme, niin hän ainakin luuli niitä meille tutuiksi kyyppäreiksi.

LVI LUKU.

Aamulla päivän vaietessa läksimme Udine'sta. Dario oli jo kadulla, vaippaan peittyneenä; hän tervehti ja seurasi meitä kauan aikaa. Parin kolmen peninkulman matkaa näimme yksien vaunujen ajavan jäljessämme, joista joku viuhutteli nenäliinallaan. Vihdoin ne käänsivät takaisin. Kuka niissä oli? Me arvasimme sen.

Jumala palkitkoon kaikkia hyviä ihmisiä, jotka eivät häpee onnettomia rakastamasta! Minä pidän heitä sitä suuremmassa arvossa, koska kovan onnen päivinä tulin tunteneeksi kehnomielisiäkin, jotka minua kielsivät ja toivoivat voittavansa siitä, että minua panettelivat. Näitä viimein mainituita ei toki ollut monta, ja edellisten luku oli varsin suuri.

Erehdyin, kun luulin tuon myötä-tuntoisuuden, joka omassa maassa meitä seurasi matkallamme, lakkaavan, niin pian kuin tulisimme rajan yli. Hyvä ihminen on aina onnettomien ystävä ja maanmies! Kun tulimme illyrialaisiin ja saksalaisiin paikkakuntiin, kohtasi meitä sama osan-otto kuin omassa isänmaassamme. Joka paikassa kuulimme tuota säälivää huudahusta: Arnie Herren! (Herra raukat!)

Monta kertaa, kun tulimme johonkuhun uuteen seutuun, täytyi seisattua, ennenkuin tiedettiin minne mennä kortteeriin. Silloin väkeä aina keräytyi taajaan ympäri, ja saimme kuulla surkuttelevaisia sanoja, jotka todellakin tulivat sydämen pohjasta. Näiden ihmisten hyväntahtoisuus liikutti minua vielä enemmän, kuin omien kansalaisteni. Oi, kuinka olin heille siitä kiitollinen!

Se lohdutus, jonka siitä nautin, riitti lieventämään vihaanikin niitä vastaan, joita sanoin vastustajikseni.

— Kenties, niin arvelin, jos minä lähemmältä näkisin heitä silmiin ja sydämeen, ja he minua samoin, kenties meidän kummankin täytyisi tunnustaa, ett'emme toinen toisestamme löydä tuota luultua pahuutta, jopa lopulla oppisimme toisistamme pitämäänkin!

Liian usein ihmiset toisiansa kammovat sentähden, että eivät tunne toisiansa; muutamia sanoja vaan, ja vihamiehet antaisivat luottamuksella kättä toinen toiselleen.

Pysähdyimme yhdeksi päiväksi Laibach'iin, jossa Canova ja Rezia olivat linnaan pantavat. Kuinka katkera meille kaikille neljälle tämä ero oli, voi helposti kuvata itselleen.

Sinä iltana, kun tultiin Laibach'iin, ja seuraavana päivänä tuli meidän luoksemme eräs herra, jota muistaakseni sanottiin kaupunginkirjuriksi. Hän oli hyvin sivistynyt mies ja puhui lämpimästi ja totisesti uskonnosta. Luulin häntä pappismieheksi, sillä Saksassa pappien vaateparsi ei eriä muitten puvusta. Hänen kasvonsa olivat noita, jotka suoruutensa tähden herättävät kunnioitusta. Valitettavasti tuttavuutemme oli liian lyhyinen, ja mielipahalla täytyy minun myöntää, että ajattelemattomuudesta en pannut hänen nimeänsä mieleen.

Jospa tietäisin sinunkin nimesi, sinä sydämellinen tyttö, joka eräässä Steyermarkin kylässä seurasit meitä ihmistungon keskellä ja, vaunujemme hetken seisahduttua, molemmin käsin meitä tervehdit, ja vihdoin kyynel silmissä läksit pois, nojautuen murheellisen nuorukaisen käsivarteen, joka, vaaleista hiuksistaan päättäen oli saksalainen, mutta joka kenties jonkun ajan oli oleskellut Italiassa ja oppinut onnetonta kansaamme rakastamaan!

Jospa teidänkin nimenne tuntisin, jok'ainoan, te kunnioitettavat perheen isät ja äidit, jotka ken kussakin meitä lähestyitte, saadaksenne tietää, oliko meillä vanhemmat elossa, ja kuultuanne, että oli, vaalenitte ja surkutellen huudahditte: — Oi, sallikoon hyvä Jumala teidän pian palata noiden poloisten luo!

LVII LUKU.

Huhtikuun 10 p:nä saavuimme matkamme perille.

Brünn on Määrin pääkaupunki; siellä asuu Määrin ja Itävallan Sleesian maakuntien kuvernööri. Se sijaitsee ihanassa laaksossa ja näyttää jotenkin varakkaalta. Siihen aikaan siellä olivat useammat verkatehtaat, jotka sittemmin ovat joutuneet rappiolle; väkiluku oli noin 30,000 henkeä.

Kaupungin länsipuolella kohoaa vuori, jonka kukkulalla on tuo onneton Spielberg'in linna, ennen aikaan Määrin herttuain asunto, nykyään Itävallan kovin vankila. Se on ollut hyvin vahva linnoitus, mutta mainion Austerlitzin tappelun aikana (Austerlitzin kylä on aivan lähellä) ranskalaiset pommittivat ja valloittivat sen. Sitten ei sitä enää ole laitettu sotalinnaksi, hävinnyt osa muurista vaan on korjattu. Noin kolmesataa pahantekijää, enimmiten rosvoja ja murhaajia, on tänne suljettu, mitkä kovassa, mitkä kovimmassa vankeudessa.

Kovaan vankeuteen kuului: pakkotyö, raudat jaloissa, puinen makuu-sija ja ruoka mitä huonointa. Kovimmassa vankeudessa on vangeilla rautavyö kupeissa, josta lähtevä ketju on seinään kiinnitetty ja niin lyhyt, että vanki vaivalla pääsee makuu-lavan kohdalla liikkumaan; ruoka on kumpaisillakin sama, vaikka asetus määrää vettä ja leipää.

Meitä valtiovankeja tuomittiin kovaan vankeuteen.

Kulkiessamme vuorenrinnettä ylöspäin, loimme silmät vielä taaksepäin sanoaksemme hyvästi maailmalle, epätietoisina, tulisiko se kuilu, joka meidät nyt nielasi, koskaan laskemaan meidät ulos. Ulkonaisesti olin levollinen, sisässäni kuohui. Turhaan koetin paeta filosofiian turviin, rauhaa ja mielentyvenyyttä saavuttaakseni. Mutta filosofiia ei voinut tarjota minulle riittävää tyydytystä.

Huono oli terveyteni jo Veneziasta lähtiessäni, ja matkan vaivat veivät viimeisetkin voimani. Päätäni kivisti ja koko ruumis hehkui kuumeesta. Ruumiillinen pahoinvointi vaikutti sekin mieleni kivulloisuuteen, ja tämä vuorossaan enensi taas edellistä.

Me jätettiin Spielberg'in päällikön valtaan, ja nimemme pantiin kirjaan rosvojen sekaan. Keisarillinen komisarius syleili meitä lähtiessään ja sanoi liikutettuna: — Ennen kaikkea, hyvät herrat, muistakaa olla kuuliaisina. Vähinkin järjestyksen rikkominen saattaisi tulla mitä kovimmin rangaistuksi.

Nyt Maroncelli ja minä vietiin maan-alaiseen käytävään, jossa meille aukaistiin kaksi hämärää huonetta toisistaan erillään. Me pantiin kumpikin omaan luolaamme.

LVIII LUKU.

Kaikista surkeinta oli, kun jätettyänsä hyvästi niin monelle rakkauden esineelle, ei ollut kuin yksi ainoa ystävä jäljellä, yhtä onneton kuin itsekin, ja tästäkin täytyi erota! Maroncelli näki nyt eron hetkellä, kuinka sairas minä olin, ja surkutteli minua, niinkuin hän ei olisi toivonut eläissään enää saada nähdä minua; — minä taas katselin sääliväisesti häntä ikäänkuin elonvoimasta loistavaa kukkaa, joka kenties ainiaksi temmattiin pois auringon elähyttävästä valosta. Ja tämä kukka, oi, kuinka se tosiaankin surkastui! Se kyllä sai vielä kerran nähdä päivän valon, mutta voi, missä tilassa!

Kun nyt olin yksinäni tuossa hirveässä luolassa ja kuulin salpojen narisevan, ja kun puoli-hämärässä, joka pääsi sisään vaan pienestä korkealla olevasta ikkunasta, eroitin tuon paljaan makuu-lavan ja muurissa olevat mahdottomat ketjut, niin laskeusin kauhistuneena lavalle, otin nuo ketjut käteeni ja tarkastin niiden pituutta, luullen niitä minulle määrätyiksi.

Puolen tuntia, niin kirisi avain lukossa ja ovi aukeni. Päävartija toi minulle ruukullisen vettä.

— Tämä on juomaksenne, virkkoi hän karkealla äänellä, huomenna tuon teille leivän.

— Kiitoksia, hyvä mies!

— En ole hyvä, vastasi hän.

— Sitä pahempi teille, sanoin suuttuneena. — Ja nämä ketjut, lienevätkö ne minua varten?

— Niinpä ovatkin, herra, jos ette hillitse itseänne, vaan raivoatte ja puhutte sopimattomia. Mutta jos pysytte siivona, niin teille ei panna kuin yksi jalkarauta, jota seppä on par'aikaa tekemässä.

Hän käveli verkalleen edestakaisin, kilistellen suunnatonta avainkimppuansa, ja minä katselin suuttuneena hänen laihanläntää, vanhaa jättiläisvartaloaan. Vaikk'ei hänen kasvonsa olleet aivan alhaisen näköiset, näytti minusta kaikki hänessä todistavan raakamaista kovuutta.

Oi kuinka väärässä on ihminen, kun tuomitsee toista ulkonäöstä taikka ennakkoluulojensa mitalla! Arvelin tuon miehen lystikseen kilistelevän avaimillansa, sillä muka muistuttaaksensa minua, mikä valta hänellä oli; luulin hänen tulleen tunteettomaksi häijyyden tottumuksesta. Ja kuitenkin hänen povessaan par'aikaa liikkui sääliä minua kohtaan, ja varmaan hän käytti tuota äreätä puhetapaa ainoastaan tunteitansa salataksensa. Niitä hän tahtoi salata, jott'ei hän näyttäisi liian miedolta, ja peljäten, ett'en minä niitä ansaitsisi; mutta samalla aikaa olisi hän myös tahtonut ilmaista niitä, koska hän luuli, että minä ehkä olin enemmän onneton, kuin paha.

Suutuksissani, että hän viipyi luonani, ja vielä enemmän, että hän muka noin pöyhkeili isännyysvallastansa, katsoin sopivaksi häntä nöyrryttää, käskemällä häntä jyrkästi kuin palvelijata:

— Anna tänne juotavani!

Hän katsahti minuun ikäänkuin arvellen: — Sinä röyhkeä, täällä sinun täytyy luopua komentamisesta!

Mutta hän ei lausunut mitään, kyyristi pitkää selkäänsä, otti lattialta ruukun ja antoi sen minulle. Ruukkuun tarttuessani huomasin, että hänen kätensä vapisivat, ja lukien sitä hänen ikänsä viaksi, tunsin ylpeyteni leppyvän kunnioituksen-sekaisesta säälistä.

— Kuin vanha olette? sanoin ystävällisesti.

— Neljäkahdeksatta vuotta, herra; olen jo nähnyt paljon onnettomuutta, sekä omaa, että muitten.

Tätä viittausta sekä omiin, että muitten onnettomuuksiin seurasi uusi vavistus, kun hän otti ruukun kädestäni; ja minä arvasin syyksi siihen, en enää ainoastaan hänen ijällisyytensä, vaan myöskin jonkun jalon hämmennyksen. Tämä ajatus karkoitti povestani vihan, jonka ensi katsahdus oli siinä herättänyt.

— Mikä on nimenne? kysäsin.

— Onnetar, vastasi hän, on laskenut leikkiä minusta, antamalla minulle suuren miehen nimen. Se on Schiller.

Sitten hän lyhykäisesti kertoi, mistä maasta hän oli kotoisin, mikä hänen sukuperänsä oli, mitä sotia oli käynyt ja mitä haavoja saanut.

Hän oli Sveitsin maasta, talonpoikaista sukua; oli ollut Turkin sodassa kenraali Laudon'in komennon alla, Maria Teresian ja Joseph II:n aikana; sittemmin oli hän ottanut osaa kaikkiin Itävallan sotiin Ranskalaisia vastaan Napoleonin kukistukseen saakka.

LIX LUKU.

Jos jostakusta ihmisestä, joka ensin näyttää meistä häijyltä, sittemmin saamme paremman ajatuksen, niin me silloin, lähemmältä tarkastaen hänen kasvojansa, hänen ääntänsä, hänen käytöstänsä, luulemme niissä havaitsevamme selviä kunnollisuuden merkkejä. Perustuuko tämmöinen havainto todelliselle pohjalle? Minun luullakseni se usein on vaan mielikuvituksen tuoma. Näyttiväthän vast'ikään nämä samat kasvot, tämä sama ääni ja käytös selviä pahuuden merkkejä. Ajatuksemme muututtua miehen siveellisestä arvosta, myöskin fysionoomisten havaintoimme päätelmät heti muuttuvat. Kuinka usein kunnioitamme kasvoja, jotka tiedämme kelpo miesten omiksi, vaan jotka, tavallisten kuolevaisten omina, eivät laisinkaan herättäisi meissä kunnioituksen tunteita! Ja samaten päinvastoinkin. Nauroinpa kerran eräälle naiselle, joka seisoi ihailemassa Catilinan muotokuvaa, jonka hän luuli olevan Collatinon, ja väitti siinä havaitsevansa Collatinon jaloa murhetta Lucrezian kuoleman johdosta. Ja kuitenkin nuo erehdykset ovat niin tuiki tavallisia.

Myönnän kyllä, että löytyy hyvien ihmisten kasvoja, joissa selvästi kuvautuu hyvä mielenlaatu, samoin pahojen kasvoissa usein paha mielenlaatu astuu hyvinkin näkyviin. Sitä vaan väitän, että useammissa kohdissa on mahdoton edeltäpäin päättää ulkomuodosta, minkälainen ihmisen siveellinen arvo on.

Sanalla sanoen, nyt kun vanha Schiller oli jossakin määrässä voittanut suosiotani, otin häntä tarkemmin katsellakseni, eikä hän enään ensinkään ollut vastenmielinen. Totta sanoakseni, hänen puheessaan, joskin se tuntui hiukan karkealta, huomasin luonnollisen jaloudenkin osoituksia.

— Korpraalina, virkkoi hän, olen minä turvapaikakseni saanut tämän surullisen vankivartijan-viran; Jumala tietää, että minulla on siitä paljoa enemmän murhetta, kuin jolloin panin henkeni alttiiksi sodassa.

Nyt kaduin, että olin äskettäin niin jyrkästi käskenyt hänen antaa minulle juoda.

— Schiller ystäväni, sanoin tartttuen hänen käteensä, turhaan te kielsitte olevanne hyvä, sillä minä sen tunnen: ja koska nyt kerran olen joutunut tähän kurjaan tilaan, niin kiitän taivasta siitä, että olen saanut teidät vartijaksi.

Hän kuunteli sanojani, pudisti päätänsä ja vastasi hieroen otsaansa, niinkuin se, jolla on rasittava ajatus aivoissa:

— Minä olen paha, herra; ne saivat minut tekemään valan, jota en koskaan ole rikkova. Olen, näet, velkapää kohtelemaan kaikkia vankeja, heidän tilaansa katsomatta, ilman mitään sääliä ja vähintäkään väärinkäytöstä sallimatta, ja ennen kaikkia valtiovankeja. Keisari tietää, mitä hän tekee, minun velvollisuuteni on häntä totella.

— Te olette kunnon mies, ja minä pidän arvossa sitä, mitä te pidätte omantunnon vaatimana. Ken vilpittömästi tottelee omantunnon käskyä, voi tosin erehtyä, mutta Jumalan edessä hän on puhdas.

— Herra raukka! olkaa kärsivällinen, ja surkutelkaa minua. Tehtävissäni olen kivenkova, mutta sydän… sydän on täynnä surua, ett'en voi lievittää onnettomien kärsimyksiä. Mieleni teki sanoa teille se.

Olimme kumpikin liikutettuna. Hän sanoi suovansa, että malttaisin mieleni, ett'en vimmastuisi, kuten tuomitut useinkin, ja pakoittaisi häntä kovuuteen itseäni vastaan.

Sitten hän taas virkkoi karkealla äänellä, ikäänkuin salataksensa minulta osan säälistänsä:

— Nyt mun täytyy lähteä.

Vielä kerran hän kääntyi takaisin, kysyen, kuinka kauan olin noin raskaasti yskinyt, ja päästi kirouksen lääkäriä vastaan, ett'ei hän tullut sinä samana iltana minua katsomaan.

— Teillä on kova kuumetauti, lisäsi hän; ainakin minä tuon tunnen. Teidän olisi edes olkisäkki tarpeen, mutta ilman lääkärin käskyä ei meidän ole lupa antaa sitä teille.

Hän lähti ja pani oven lukkoon. Minä heittäysin tuolle kovalle lavalle, kuumeen ja rinnantuskien ahdistaessa, mutta vähemmin rauhatonna, vähemmin vihastuneena ihmisiin, vähemmin kaukana Jumalasta.

LX LUKU.

Iltasella tuli linnan päällikkö, hänen kanssaan Schiller, eräs toinen korpraali ja kaksi sotamiestä, tarkastusta pitämään.

Kolme tarkastusta vuorokaudessa oli käsketty pitää: aamuin, illoin ja sydän-yönä. Joka nurkkaa tarkkaan katseltiin; sitten nuo alhaisemmat menivät ja päällikkö (joka aamuin ja illoin aina tuli) jäi vähäksi aikaa puhumaan kanssani.

Kun ensikerran näin tuon lähetyskunnan, niin outo ajatus nousi mieleeni. Tuntematta vielä tuota tukalaa tapaa ja kuumeen houreissa ollen, luulin heidän tulevan minua surmaamaan, ja tartuin vierelläni oleviin ketjuihin, halkaistakseni otsan siltä, joka tulisi lähelle.

— Mitä tuossa teette! sanoi päällikkö. Emmehän tule mitään pahaa teille tekemään. Tämä on vaan tavallinen käynti, jonka teemme joka vankilassa katsellaksemme, että kaikki on niin, kuin asetus vaatii.

Epäilin vielä; mutta nähdessäni Schillerin lähenevän ja ystävällisesti ojentavan minulle kätensä, luotin häneen, laskin ketjut ja otin tuon käden omiini.

— Voi kuinka kuuma! virkkoi hän päällikölle. Jos voisitte edes antaa hänelle olkisäkin vuoteelle!

Tämän hän lausui semmoisella osan-otolla, että se oikein liikutti sydäntäni.

Päällikkö koetti suoneni tykytystä ja surkutteli. Mies oli hyvin ystävällinen käytökseltään, vaan ei uskaltanut mitään tehdä ilman käskyttä.

— Täällä on ankara edesvastaus minullakin, sanoi hän. Ell'en säntilleen tee, mitä on käsketty, niin saatan virkani kadottaa.

Schiller väänteli huuliansa; löisinpä vetoa, että hän itseksensä arveli näin: — Jos minä olisin päällikkö, en toden totta olisi varovainen tuohon määrään; eihän suureksi viaksi voi lukea, jos omalla edesvastauksella tekeekin, mitä silminnähtävä tarvis vaatii, ja mikä ei laisinkaan haittaa valtakunnan turvallisuutta.

Yksin jäätyäni, sydämeni, joka jonkun ajan oli paatunut hartauden tunteita vastaan, pehmittyi taas rukoilemaan. Rukoilin taivaan siunausta Schillerille ja lopetin näillä sanoilla: — Suo Jumala, että havaitsisin muissa jotakin hyvää, joka vetäisi sydämeni heidän puoleensa; tahdon mielelläni kärsiä kaikki vankeuden vaivat, kun vaan saan lähimmäisiäni rakastaa. Oi, vapauta minua ihmisvihan raskaasta taakasta!

Sydän-yönä kuulin taas askeleita käytävässä. Avaimet kirisivät, ovi aukeni. Siinä oli korpraali ja kaksi sotamiestä, katselmuksella.

— Missä on vanha Schiller ystäväni? — kysyin kaipauksella. Hän oli, näet, seisahtanut käytävässä.

— Tässä olen, tässä olen, vastasi hän.

Heti hän tuli vuoteeni ääreen, koetti uudestaan suontani, huolellisna kumartuen ylitseni, aivan kuin hellä isä sairaan poikansa vuoteen vieressä.

— Ja nyt minä muistan, että huomenna on torstai! mutisi hän itsekseen; vasta torstai!

— Mitä tuolla tahdotte sanoa?

— Sitä, että lääkärin on tapa tulla ainoastaan maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin aamulla. Huomenna siis hän ei tule.

— Olkaa siitä huoleti.

— Olla huoleti, minun olla huoleti! Koko kaupungissa ei puhuta muusta, kuin herrojen tulosta; lääkärille se asia ei voi olla tuntematon. Minkä hiiden tautta hän ei ole vaivannut itseänsä tullaksensa kerran ylimääräiseen aikaan?

— Kukaties hän tullee huomenna, vaikka onkin torstai.

Vanhus ei virkkanut mitään muuta, puristi vaan kättäni karhun voimalla, niinkuin hän olisi tahtonut sitä musertaa. Vaikka koski, se kuitenkin minua ilahutti. Se oli semmoinen ilo, jota rakastunut tuntee, kun hänen kaunottarensa tanssissa astuu hänen jalallensa; tuskasta hänen tekisi mieli hautaa, mutta sen sijaan hän hymyilee ja tuntee itsensä onnelliseksi.

LXI LUKU.

Torstai-aamuna, vaivaloisen yön jälkeen, raukaistuna, luut kuin särkyneinä kovasta vuoteestani, olin aivan hiessä. Tarkastuskunta tuli. Päällikköä ei ollut; tuon sopimattoman tunnin tähden kävi hän vähän myöhemmin luonani.

Sanoin Schillerille: — Katsokaapas, kuin olen hien vallassa. Jo minua alkaa viluttaa; olisi tarpeen heti vaihtaa paita.

— Mahdotonta! — huusi hän jyrkkään.

Mutta salaa teki viittauksen silmällä ja kädellä. Toisen korpraalin ja sotamiesten mentyä, hän käänsihe vielä ovessa viittaamaan.

Hetken perästä hän tuli jälleen, tuoden yhden omia paitojansa, kahta pitemmän minua.

— Teille, sanoi hän, se on hiukan pitkä, mutta tätä nykyä ei ole toista.

— Tuhannen kiitoksia, ystäväni, mutta koska toin mukanani Spielberg'iin koko kapsäkin täynnänsä liinavaatteita, niin eihän toki minua kiellettäne omiani käyttämästä. Jospa tekisitte hyvin ja menisitte pyytämään herra päälliköltä yhtä noista paidoistani minua varten.

— Hyvä herra, ei ole lupa antaa teille omia liinavaatteita. Joka lauantai annetaan yksi vankilan paita teille samoin kuin muillekin.

— Kunnon vanhus, sanoin hänelle, te näette, mikä on tilani. Luultavasti tästä en enää hengissä pois muuta; siis en voi millään palkita hyvyyttänne.

— Hävetkää, herra, huudahti hän, hävetkää! Puhua palkinnosta sille, joka ei voi auttaa! joka töintuskin voi salaisuudessa lainata sairaalle rievun, millä kuivata hikeä valuvia jäseniänsä!

Kursauksitta hän heitti tuon pitkän paidan päälleni ja meni nuristen ulos, paiskaten oven kiinni ikäänkuin vihapäissä.

Parin tunnin perästä toi hän minulle kappaleen mustaa leipää.

— Siin' on kahden päivän määrä.

Sen sanottuaan hän rupesi raivomielisesti kävelemään.

— Mikä teillä nyt on? sanoin hänelle. Oletteko minulle vihainen? Otinpa toki paidan, jonka hyväntahtoisesti lainasitte.

— Olen vihainen tuolle lääkärille, joka kyllä, vaikka tänään on torstai, saisi ottaa vaivakseen tulla tänne!

— Malttakaamme! —

Sanoin "malttakaamme!", mutta tosiaan en tietänyt enää, millä tavalla malttaa tuolla puulavalla, jolla ei ollut pään-alustakaan; niin luitani kolotti kaikissa kohdin.

Kello yhdentoista aikaan tuli Schiller jälleen ja hänen kanssaan eräs vanki, joka toi minulle päivällisen. Oli kaksi rautaruukkua, toisessa huonoa soppaa, toisessa kaaliksia, höystetyt liemellä semmoisella, että haju jo inhoitti.

Koetin tuota soppaa niellä lusikallisen; oli mahdotonta.

Schiller ehtimiseen muistutti: — Teidän täytyy väkisenkin tottua tähän ruokaan; muutoin käypi teidän samoin kuin jo on käynyt monen muun, että saatte tyytyä vähäiseen leipään ja lopuksi kuolette nääntymyksestä.

Perjantai-aamuna tuli vihdoin tohtori Bayer. Nähdessään, että olin kuumetaudissa, hän määräsi minulle olkisäkin ja vaati, että minut muutettaisiin luolastani ylempään kerrokseen. Se oli mahdotonta, ei ollut sijaa. Mutta kun asia oli ilmoitettu kreivi Mitrovskylle, Määrin ja Sleesian kuvernöörille, joka asui Brünnissä, niin tuli häneltä vastaus, että koska terveyteni tila oli arveluttava, niin oli lääkärin neuvoa noudattaminen.

Uuteen huoneeseni tuli toki vähän päivänvaloa; ja kiivettyäni pienoisen ikkunan ristikolle, sain nähdä alla olevan laakson, jonkun osan Brünnin kaupunkia, etukaupungin monine puutarhoineen, hautausmaan, Luostarin järven, sekä vielä nuo metsäkukkulat, joiden takana leviävät Austerlitz'in kuuluisat kentät.

Tämä näköala viehätti minua. Oi, jos vaan Maroncelli olisi saanut nauttia sitä minun kanssani!

LXII LUKU.

Sillä välin tehtiin meille vankivaatteet. Viittä päivää myöhemmin tuotiin minulle uusi vaatteukseni.

Siihen kuului sarkahousut, oikealta puolen harmaat ja vasemmalta ruskeat; liivi ja tröijy samanväriset, kuin housut, mutta jälkimäinen vastapäisessä järjestyksessä; sukat olivat paksua villaa, paita oli piikkoa, karkea ja okainen, kuin todellinen katumus-paita, kaulassa liinariepu samaa ainetta, kuin paita; jalkineet olivat mustaamatonta nahkaa, nauhoilla sidottavat; lakki valkoinen.

Tämän puvun täytteenä oli raudat jaloissani eli ketjut toisesta säärestä toiseen, joitten päät alasimella naulattiin toisiinsa kiini. Seppä, joka tätä oli tekemässä, sanoi vartijalle, luullen minun saksankielessä taitamattomaksi: — Kipeänä kuin mies näyttää olevan, tämä leikki olisi joutanut olla tekemättä; ei kulu kahta kuukautta, niin kuoleman enkeli tulee häntä vapauttamaan.

— Möchte es sein! (jospa niin tapahtuisi!) — arvelin minä, taputtaen häntä olkapäälle.

Miesparka hypähti ylös hämmästyksestä, sitten virkkoi:

— Toivon, ett'en ole mikään profeetta, sillä soisin mielelläni, että aivan toista lajia olisi se enkeli, mikä on teidät vapauttava.

— Pikemmin kuin elää näin, eikö pitäisi kuolemankin enkeliä tervetulleena?

Seppä nyykähytti myönnytystä, ja meni säälien pois.

Tosiaankin olisin suonut herkeäväni elämästä, mutta itsesurmaan en ollut taipuvainen. Luotin siihen, että keuhkojeni heikkous ennen pitkää vapauttaisi minut tästä kurjuudesta. Niin ei ollut Jumalan tahto. Matkan vaivat olivat voimiani kovin raukaisseet; lepo tuotti ne minulle jälleen.

Tuokio siitä kun seppä oli lähtenyt, niin kuulin vasaran kalketta alakerroksesta. Schiller oli vielä huoneessani.

— Kuuletteko tuota kalketta? virkoin hänelle. Varmaan he panevat raudat Maroncelli raukalle.

Ja tätä sanoessani kuristui sydämeni niin, että horjahdin ja ilman vanhuksen tuetta olisin kaatunut. Yli puolen tuntia olin milt'ei tainnoksissa. En voinut puhua, suoneni tuskin tykytti ja kylmä hiki juoksi päästä jalkoihin, ja kuitenkin käsitin kaikki, mitä Schiller sanoi, muistin selvästi menneitä ja tunsin, mitä silloin oli käsillä.

Päällikön käsky ja vahtien uutteruus olivat tähän asti pitäneet liki vankilat äänettömyydessä. Kolme neljä kertaa oli tosin korvaani soinut joku italialainen laulu, mutta heti se oli vaiennut vahtien huudosta. Niitä oli useampia ikkunaimme alaisella vallilla ja yksi itse korridorissa; tämä jälkimäinen lakkaamatta käveli ovilla kuuntelemassa ja ovenaukkoihin katselemassa, kieltääksensä vähintäkin melua.

Eräänä iltapäivänä (milloin vaan tuo hetki muistuu mieleeni, niin tunnenpa povessani aivan samat liikutukset kuin silloinkin) vahdit sattuivat olemaan vähemmin valveillansa, ja minä sain kuulla laulettavan hiljaa, mutta selvään erästä kotimaista laulua lähimmäisessä huoneessa. Mikä ilo, mikä viehätys!

Nousin olkisäkiltäni, kurotin korviani, ja laulun herjettyä purskahdin itkuun.

— Kuka olet, sa onneton? huudahdin, kuka olet? Sano nimesi. Minä olen Silvio Pellico.

— Oi Silvio! huusi naapurini, vaikk'en sua itseäsi tunne, pidän sua jo aikoja sitten rakkaana. Tule ikkunalle, niin puhumme vartijoista huolimatta.

Hyppäsin ikkunalle, hän sanoi minulle nimensä, ja me vaihdoimme muutamia ystävyyden sanoja.

Se oli kreivi Antonio Oroboni, kotoisin Rovigon seudulta, yhdeksänkolmatta vuoden vanha.

Voi, puhettamme heti katkaisi vahtien uhkaava ääni! Tuo korridorissa oleva paukutti kovasti pyssynperällä milloin minun, milloin Orobonin oveen. Ensin emme tahtoneet, emme voineet totella; vihdoin vahtien kiroukset tulivat semmoisiksi, että vaikenimme, luvaten toisillemme jatkaa, heti kun vahdinvaihto oli tapahtunut.

LXIII LUKU.

Toivomme oli — ja se toteutuikin — että matalammallakin äänellä voisimme kuulla, mitä toinen sanoi toisellensa, ja että vahtien joukossa joskus olisi sääliväisempiäkin, jotka eivät olisi huomaavinansa pakinaamme. Kokemuksen ja ahkeran harjoituksen avulla opimme sovittelemaan ääntämme niin, että toinen kuuli sen täydellisesti, mutta muut eivät sitä kuulleet taikka luulivat erehtyneensä. Kuitenkin sattui silloin tällöin, että kuuntelijoilla oli hienompi aisti, kuin luulimme, taikka että itse unhotimme varovaisuutemme. Silloin uudistettiin noita uhkasanoja ja ovenpaukutuksia, ja, mikä oli vielä pahempi, Schiller raukka ja päällikkö suuttuivat.

Vähitellen saimme varakeinomme yhä parempaan kuntoon, niin että tiesimme, mikä neljännes tuntia milloinkin oli puheellemme sovelias, mitkä vahdit olivat muita sävyisämpiä tahi vähemmän terävä-aistisia, ja että itse tiesimme aina hillitä ääntämme. Oliko tuo sitten oman neuvokkaisuutemme vai muittenko yhä edistyvän suosiomielen ansioksi luettava, se vaan on varma, että vihdoin saimme joka päivä kylläksi jutella, melkein kenenkään asianomaisen väliintulematta.

Keskenämme syntyi hellä ystävyys. Hän kertoi minulle elämänsä vaiheita, minä hänelle omiani; toisen tuskat ja lohdutukset tulivat toisenkin omiksi. Tämä side oli kummallekin tueksi. Kuinka usein, unettoman yön perästä, kumpikin meistä, astuen ikkunaansa ja tervehtien ystävää sekä kuullen hänen rakasta ääntänsä, tunsi sydämessään surun väistyvän ja uuden toivon heräävän! Toinen oli vakuutettu olevansa toiselle hyödyksi, ja tämä vakuutus synnytti suloisen ystävyyden-kilpailun ajatuksissamme, se synnytti sen tyytyväisyyden, jota ihminen tuntee kurjimmassakin tilassa, jos hän voipi auttaa lähimmäistänsä.

Jokainen keskustelu jätti jälkeensä halun vielä jatkaa ja selvittää, ollen elävänä ja ainaisena kiihoituksena järjelle, muistolle, mielikuvitukselle ja sydämelle.

Alussa, muistaessani Julianoa, en uskaltanut oikein luottaa tämänkään uuden ystävän vakavuuteen. Ajattelin näet: — Tähän asti erimieltä ei ole meissä ilmestynyt, mutta päivänä tahi toisena voin häntä jossakin kohden suututtaa, niin että hän vetäytyy pois minusta.

Tämä pelko pian haihtui. Mielipiteemme sointuivat yhteen kaikissa tärkeämmissä kohdissa. Siinä vaan eroitus, että hänen jalossa sydämessään, jota kova onni ei ollut voinut kukistaa, eli mitä puhtain ja täydellisin luottamus Kristin-uskoon, kun sitä vastoin minun uskoni jonkun aikaa oli ollut horjuvainen ja ajoittain näytti vallan sammuneeltakin.

Hän vastusti epäilyksiäni suurella hartaudella ja pätevillä perusteilla; minä tunsin hänen olevan oikeassa ja myönsin sen, mutta siitä huolimatta epäilykseni yhäti tulivat jälleen. Niinpä on kaikkien niiden laita, joilla evankeliumi ei ole sydämessä, jotka kantavat vihaa muita kohtaan ja vaan ylpeilevät itsestään. Hengen silmä voi tuokioksi nähdä ja käsittää totuuden; mutta heti kun totuus ei ole sille mieleen, niin se on valmis epäilemään ja koettaa kääntyä muuanne.

Oroboni tiesi mainiosti esitellä minulle, mitä syitä ihmisellä on olla sovinnollinen vihamiestensä kanssa. Milloin vaan puhuin jostakin henkilöstä, jota minä vihasin, niin Oroboni aina otti puolustaaksensa häntä. Ja sitä hän teki ei ainoastaan sanoilla, vaan myöskin hyvällä esimerkillä. Muutamat olivat tehneet hänelle pahaa, ja hän tosin sitä valitti: mutta samalla hän antoi kaikille anteeksi, ja jos tiesi jostakin kertoa jotakin hyvää, niin teki sitä mielellään. Mielenkiihko, joka, siitä hetkestä kun kuulin tuomioni, oli minua vallinnut ja pitänyt uskottomana, kesti vielä muutamia viikkoja; sitten se herkesi kokonaan. Orobonin hyvät avut olivat vetäneet minut puoleensa. Ahkeroiden niitä omistaakseni itsellenikin, tulin ainakin hänen jälkiänsä käymään. Kun uudestaan kykenin vilpittömästi sulkemaan kaikkia ihmisiä rukouksiini, ketäkään vihaamatta, silloin epäilykseni uskonnon asioista haihtuivat pois: Ubi caritas et amor, Deus ibi est. (Missä lempeyttä ja rakkautta, siinä Jumalakin on.)

LXIV LUKU.

Totta sanoakseni, jos olikin rangaistus kova ja kiihoittavaa laatua, niin oli kuitenkin meillä se harvinainen onni, että kaikki ne, jotka näimme, olivat hyväluontoisia. He eivät voineet helpoittaa surkeata tilaamme muulla kuin suosiollisella ja kohtuullisella käytöksellä, ja sitä ei puuttunut keltakaan. Jos vanhan Schillerin ulkopuoli olikin hiukan karkea, niin sitä korvasi ylenmäärin hänen sydämensä jalous. Yksin tuo kurja Kundakin (se vanki, joka toi meille päivällisen sekä kolme kertaa päivässä vettä) tahtoi näyttää meille osan-ottavaisuuttansa. Hän lakaisi huoneitamme kaksi kertaa viikossa. Eräänä aamuna käytti hän tilaisuutta, kun Schiller oli mennyt pari askelta ovesta, tarjotaksensa minulle kappaleen vehnäleipää. En sitä ottanut, vaan puristin sydämellisesti hänen kättään. Se puristus liikutti häntä, ja hän virkkoi huonolla saksankielellä (hän oli näet puolalainen): — Herra, teille annetaan nykyään niin vähän ruokaa, että varmaan kärsitte nälkää.

Sitä minä tosin kielsin, mutta sanoihini ei käynyt luottaminen.

Nähdessään, ett'ei yksikään meistä voinut syödä sitä ruokaa, joka ensi päivinä oli tarjona, lääkäri määräsi meille mitä siellä sanottiin "neljännes-osuudeksi", s.o. sairashuoneen ruokaa. Siihen kuului päiväänsä kolme hyvin vähäistä määrää helppoa soppaa, suupalanen lampaanpaistia ja vehnäleipää ehkä kuusi luotia. Mikäli terveyteni parani, sikäli ruokahalunikin kasvoi, ja tuo "neljännes" tuntui todellakin liian vähältä. Koetin palata tuohon terveiden ruokaan, vaan siitä en hyötynyt, se kun niin inhoitti, ett'en voinut sitä ollenkaan syödä. Täytyihän siis tyytyä tuohon "neljännekseen". Enemmän kuin vuoden aikaa sain näinmuodoin kokea nälän tuskaa. Ja tätä tuskaa saivat vielä suuremmassa määrässä kokea muutamat kumppaleistani, jotka, ollen minua rotevammat, myöskin olivat runsaampaan ruokaan tottuneet. Tiedän, että muutamat heistä ottivat leipää Schilleriltä ja kahdelta muulta meille määrätyltä vartijalta, jopa tuolta hyvältä Kundaltakin.

— Kaupungissa hoetaan, että herroille täällä annetaan hyvin vähän ruokaa, sanoi kerran minulle parranajaja, eräs haavurimme oppipoika.

— Se on totta, vastasin suoraan.

Seuraavana lauantaina (hän tuli aina lauantaisin) tahtoi hän antaa minulle salaa suuren vehnäleivän. Schiller ei ollut sitä huomaavinansa. Minä jos olisin totellut vatsaani, olisin ottanut lahjan vastaan, mutta pysyin vahvana kiellossani, jott'ei tuo poika poloinen joutuisi kiusaukseen uudistaa anteliaisuuttansa, sillä ajan pitkään se olisi käynyt hänelle raskaaksi.

Samasta syystä kielsin minä Schillerinkin tarjoomuksia. Useampia kertoja hän toi minulle kappaleen keitettyä lihaa, väittäen ett'ei se hänelle maksanut mitään, että se oli vaan tähteitä, joista hän ei tietänyt mitä tehdä, vaan antaisi muille jos minä kieltäisin j.n.e. Mieleni kyllä teki sitä nielaista, mutta arvelin, että jos nyt ottaisin, niin eikö hän siitä saisi syytä tuoda minulle joka päivä jotakin uutta.

Ainoasti kaksi kertaa, kun hän minulle tarjosi vadillisen kirsimarjoja, ja niinikään, kun kerran toi muutamia päärynöitä, en voinut haluani hillitä. Sitä sain jälestäpäin katua, juuri sentähden, että siitä lähtien hän ei herjennyt enää tarjoomasta.

LXV LUKU.

Ensipäivinä siellä oli määrätty, että kaksi kertaa viikossa kukin sai käydä ulkona tunnin aikaa. Sittemmin tätä virvoitusta suotiin meille miten milloinkin, ja vihdoin joka päivä, paitsi pyhinä.

Itsekukin vietiin ulos yksittäin, kaksi vartijaa kivääri olalla mukana. Minä kun asuin korridorin ylipäässä, kuljin ulosmennessäni ohitse kaikkien italialaisten valtiovankien kammioita, paitsi Maroncellin, joka yksinään sai tuolla alhaalla riutua.

— Onnea matkalle! kuiskahti jokainen ovensa aukosta; vaan minun ei suotu seisahtua heitä tervehtimään.

Astuttiin alakertaan, mentiin halki ison pihan ja ulos vallille, joka oli etelään päin, ja josta näkyi Brünnin kaupunki ja avara ala sen ympäristöä.

Pihalla oleskeli paljon tavallisia vankeja, jotka menivät tahi tulivat töistänsä tahi kävelivät ryhmittäin, tarinoiden keskenänsä. Niiden joukossa oli rosvoja Italiastakin, jotka suurella kunnioituksella tervehtivät minua, lausuen toisillensa:

— Tuo ei ole rosvo, kuten me, mutta onpa kuitenkin hänen vankeutensa kovempi kuin meidän.

Ja todellakin oli heillä paljon enemmän vapautta, kuin minulla.

Näitä ja muitakin lauseita kuulin ja vastasin ystävällisesti heidän tervehdyksiinsä. Yksi heistä sanoi kerran: — Teidän tervehdyksenne, hyvä herra, ilahuttaa minua. Kenties te näette kasvoissani jotain, joka ei osota konnamaisuutta. Onneton himo saattoi minut rikokseen; mutta, herra, konna en ole!

Ja hän purskahti itkuun. Minä ojensin hänelle käteni, vaan hän ei saanut siihen tarttua. Vartijat työnsivät hänet takaisin, ei häijyydestä, vaan käskynsä johdosta, sillä ei suvaittu kenenkään minua lähestyä. Ne sanat, jotka vangit virkkoivat minulle, olivat he parhaasta päästä keskenänsä puhuvinaan, ja jos vahtimiehet huomasivat niiden minua tarkoittavan, niin he paikalla vaativat äänettömyyttä.

Kuljeskelipa siellä pihalla muitakin linnan ulkopuolelta olevia henkilöitä, jotka kävivät vieraissa päällikön, kappalaisen, kersantin tahi korpraalien luona. — Kas tuossa yksi noita Italialaisia, yksi noita Italialaisia! kuiskasivat he keskenään, ja seisattuivat minua katselemaan. Usein kuulin heidän sanovan saksankielellä, jota eivät luulleet minun ymmärtävän: — Tuo herra raukka ei pääse vanhaksi elämään; onhan kuolema hänen kasvoissaan.

Totta olikin että, vaikka terveyteni ensin oli ollut paranemaan päin, minä kuitenkin kiduin huonon ruoan tähden ja tunsin tuontuostakin kuumeen kohtauksia. Töin tuskin jaksoin vetää rautani kävelypaikalle asti, jossa laskeusin alas nurmikolle ja jäin tavallisesti siihen istumaan, kunnes tuntini oli lopussa.

Vieressäni vahtimiehet seisoivat tai istuivat, ja me juttelimme. Toinen, nimeltä Kral, oli Böömiläinen, joka, vaikka talonpoikaista sukua ja köyhä, oli saanut jonkunlaisen kasvatuksen, jota hän sitten oli omin neuvoin kartuttanut, älykkäästi miettien maailman menoa ja ahkerasti lukien kaikkia kirjoja, mitkä vaan sai käsiinsä. Klopstock, Wieland, Goethe, Schiller ja moni muu Saksan parhaimpia kirjailijoita olivat hänelle tunnetut, ja hän osasi ulkoa lukemattomia paikkoja, joita luki minulle taitavuudella ja innolla. Toinen vahti oli Puolalainen nimeltä Kubitsky, oppimaton, mutta kohtelias ja ystävällinen. Pidin paljon heidän seurastaan.

LXVI LUKU.

Vallin toisessa päässä oli päällikön asunto; toisessa asui yksi korpraaleista vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Kun näin jonkun tulevan ulos näistä asunnoista, minä nousin ylös ja astuin lähemmäksi, ja kaikki osoittivat minulle kohteliaisuutta ja osan-ottoa.

Päällikön rouva oli jo kauan ollut kivulloisena ja surkastui surkastumistaan. Silloin tällöin kannettiin hänet kantotuolissa ulko-ilmaan. En voi sanoa, kuinka hänen säälinsä kohtalostamme liikutti minua. Hänen katsantonsa oli suloinen ja ujo, mutta ujoudesta huolimatta hän tuontuostakin loi minuun katsauksen, täynnä vahvaa luottamusta.

Kerran virkoin hymyillen hänelle: — Tiedättekö, rouva, että teidän muotonne johtaa muistooni naisen, joka oli mulle rakas.

Punastuen vastasi hän suloisella yksinkertaisuudella: — Älkää siis unhottako minua, kun olen kuollut; sulkekaa rukouksiinne minunkin poloisen sieluni sekä pienoiset poikani, jotka jäävät jälkeeni maailmassa.

Siitä päivästä alkaen hän ei noussut vuoteeltansa, enkä häntä enää nähnyt. Muutaman kuukauden hän vielä riutui, sitten hän kuoli.

Hänellä oli kolme poikasta, kauniit kuin enkelit, yksi vielä rintalapsi. Äiti parka syleili niitä usein minun nähdessäni ja huokasi: — Kuka tietää, mikä nainen on tuleva heidän äidiksensä minun kuoltuani! Olkoonpa ken hyvänsä, niin Jumala antakoon hänelle äidin sydämen näitäkin kohtaan, joita hän ei ole synnyttänyt! — Ja hän itki.

Tämä rukous, nämä kyyneleet ovat tuhat kertaa muistuneet mieleeni.

Äidin kuoltua, minä usein syleilin noita lapsukaisia, uudistaen vainajan rukousta. Ajattelin omaa äitiäni sekä niitä palavia rukouksia minun puolestani, joita epäilemättä nousi hänen hellästä sydämestään, ja nyyhkien virkoin: — Oi, onnellisempi on se äiti, joka kuollessaan jättää vielä ala-ikäisiä poikia, kuin se, joka, kasvatettuansa niitä lukemattomissa huolissa, näkee ne pois temmattavan!

Kaksi hyvää vanhaa naista seurasi tavallisesti noita lapsia, toinen päällikön äiti, toinen täti. Heidän teki mieli kuulla elämäkertani, ja minä sen kerroinkin heille lyhykäisesti.

— Meitä surettaa, sanoivat he, ja todellinen murhe kuvautui heidän kasvoissaan, meitä surettaa, ett'emme voi teitä millään auttaa. Mutta olkaa varma siitä, että rukouksissamme emme teitä unhota ja että, jos kerran armo kohtaa teitä, se on oleva juhlapäivä koko meidän perheellemme.

Edellisellä näistä naisista, jota useimmin näin, oli tavaton sulopuheisuus lohduttaessa. Minä kuuntelin häntä pojan kiitollisuudella, ja hänen sanansa painuivat syvästi mieleeni.

Nämä sanat eivät sisältäneet mitään minulle uutta, mutta yhtä hyvin ne vaikuttivat uutuuden voimalla: — Että onnettomuus ei ihmistä alenna, jos itse on minkään-arvoinen, vaan päinvastoin jalostuttaa; — että jos voisimme tarkoin käsittää Jumalan tuumat, niin häväisimme monestikin, että surkuteltavampi on voittaja kuin voitettu, riemuitseva kuin itkevä, rikas kuin se, jolta kaikki on ryöstetty; — että erittäin huomioon otettava on Jumal'ihmisen osoittama ystävällisyys onnettomia kohtaan; — että meidän tulee iloita, jos saamme kantaa ristiä, jota Jumalankin hartiat ovat kantaneet.

Vaan nämä hyvät vanhukset, joita niin mielelläni puhuttelin, muuttivat perheellisistä syistä pian pois Spielberg'istä, ja lapsetkin herkesivät vallilla käymästä. Tämä kato suretti minua.

LXVII LUKU.

Jalkaraudan kiusa, joka oli yölevolleni haittana, turmeli paljon terveyteni tilaa. Schiller kehoitti pyytämään vapautusta siitä, arvellen lääkärin velvollisuudeksi myöntyä.

Ensin en kuunnellut hänen neuvoansa; vihdoin otin sen hyväksi ja sanoin lääkärille, että, saadakseni taas nauttia unen hyvää vaikutusta, pyytäisin häntä edes muutamaksi päiväksi vapauttamaan minua jalkaraudasta.

Lääkäri vastasi, että kuumeeni ei ollut niin kova, että hän voisi pyyntöäni tyydyttää, ja pitäisihän minun tottua rautoihini.

Tämä vastaus suututti minua, ja harmissani, että olin tehnyt tuon hyödyttömän pyynnön, sanoin Schillerille:

— Kas siinä voittoni teidän neuvostanne. Varmaankin lausuin nämä sanat hyvin epäkohteliaalla tavalla, sillä tuo yksinkertainen kunnon mies niistä pahastui.

— Te olette äissänne siitä, että pyyntönne kiellettiin, ja minä siitä, että osoitatte ylpeyttä minua kohtaan.

Seurasi sitten pitkä saarna: — Ylpeät pitävät kunnianansa välttää epääviä vastauksia, kieltää toisen tarjoomuksia ja hävetä tuhannen mitättömyyksiä. Alles Eseleien! typeryyttä kaikki! turhamaista suurellisuutta, joka ei tunne, mitä todellinen arvollisuus on! Todellinen arvollisuus on suureksi osaksi siinä, että häpeää ainoastaan pahoja töitä!

Sanoi, meni ulos ja piti hornan hälinää avaimillaan.

Siinä seisoin hämmästyksissäni. — Tuo karkea suoruus, arvelin itsekseni, se on sittenkin minulle mieleen. Se tulee sydämestä, samoin kuin hänen tarjoomuksensa, neuvonsa ja osan-ottavaisuutensa. Eikö ole totta hänen saarnassaan? Enkö pidä arvollisuutena monta seikkaa, joka on pelkkää ylpeyttä?

Päivällisen hetkellä antoi Schiller Kundan tuoda sisään ruo'an ja juoman; itse jäi ovella seisomaan. Minä kutsuin häntä.

— Ei ole aikaa, vastasi hän kuivankiskoisesti. Astuin alas lavaltani, menin hänen luoksensa ja sanoin:

— Jos tahdotte, että ruoka minua ravitsee, niin älkää toki olko noin tuimannäköinen.

— Minkänäköinen pitää sitten olla? kysyi hän leppyneenä.

— Iloisa, ystävällinen, vastasin.

— Eläköön iloisuus! huusi vanhus. Ja jos, saadaksenne ravintoa ruo'asta, tahdotte nähdä mua… niin katsokaa, nyt olen valmis.

Rupesipa sitten kiekahtelemaan pitkillä laihoilla koivillansa niin mielihyvillään, että olin nauruun pakahtua. Nauroin, mutta sydämessäni olin liikutettu.

LXVIII LUKU.

Eräänä iltana seisoimme, Oroboni ja minä, kukin ikkunassamme ja surkuttelimme toisiamme siitä, että saimme nälkää nähdä. Sillä välin kohotimme vähän äänemme, ja vahdit heti huutamaan. Kovaksi onneksi päällikkö sattui juuri sielläpäin käymään, ja katsoi velvollisuudekseen kutsua Schillerin luoksensa ja nuhdella häntä kovasti, ett'ei pitänyt meitä paremmassa kurissa.

Schiller tuli hyvin suuttuneena minun luokseni valittamaan ja kielsi minua vastedes puhumasta ikkunasta. Tahtoipa, että minä, lupaisin olla sitä tekemättä.

— En, vastasin, en tahdo sitä luvata.

— Tuhat tulimmaista! huudahti hän. Minulle sanotte: en tahdo! minulle, joka sain aika löylyn teidän tähtenne!

— Olen pahoillani, hyvä Schiller, että sen saitte, olen todellakin siitä pahoillani; mutta en tahdo luvata, mitä en tiedä pitäväni.

— Ja miks'ette sitä pitäisi.

— Siksi ett'en voi; sillä yhtämittainen yksinäisyys on minulle niin kova tuska, ett'en millään lailla saattaisi pidättää haluani äännähtää ja pyytää naapuriltani vastausta. Ja jos naapurini ei vastaisi, niin puhuttelisin vaikka ristikkoa ikkunassa, kukkuloita tuolla vastapäätä ja ohitse lentäviä lintuja.

— Mitä hitto! ette siis tahdo mulle luvata?

— En, en, en! yhä huusin.

Hän heitti maahan rämisevän avainkimppunsa ja toisti:

— Tuhat tulimmaista! — Sitten, minua syleillen, hän huudahti:

— No, täytyykö minun luopua ihmisluonnostani noitten avainlurjusten tähden? Te olette herra kuin olla pitää, ja se on hyvä, ett'ette tahdo ruveta sanansyöjäksi. Niin totta tekisin minäkin.

Otin avaimet lattialta ja annoin ne hänelle, sanoen:

— Nämä avaimet eivät olekaan mitään lurjuksia, kosk'eivät ole voineet kunniallisesta korpraalista, kuin olette, tehdä pyöveliä.

— Jos pelkäisin, että ne voisivat sen tehdä, vastasi hän, niin veisin ne asianomaisille ja sanoisin: ell'ette tahdo antaa mulle muuta leipää kuin pyövelin, niin otan sauvan ja astun mieron teille.

Tuossa hän otti liinan taskustansa, pyyhkäsi kyyneleen silmistään ja kohotti ne taivasta kohden, kädet ristissä kuni rukoilevan. Minä tein samoin, myöskin äänettömästi. Hän tiesi, että minä rukoilin hänen puolestaan, ja minä, että hän teki sen minun puolestani.

Pois lähtiessään hän virkkoi matalalla äänellä: — Kun puhutte kreivi Orobonin kanssa, niin tehkää se niin hiljaa, kuin suinkin mahdollista. Sillä voitatte kaksi etua: toinen on se, että minä pääsen herra päällikön nuhteista, ja toinen, ett'ei kukaan kuule puheitanne, jotka… tarvinnenko sanoa… jos niitä kerrottaisiin sille, jolla on valta rangaista, saattaisivat häntä yhä enemmän suututtaa.

Minä vakuutin hänelle, että huuliltamme ei lähtenyt koskaan sanaa, joka, vaikka kenelle kerrottuna, voisi tehdä pahennusta.

Tosiaankin, semmoinen varoitus ei ollut meille tarpeen. Kaksi vankia, jotka pääsevät toisiansa puhuttelemaan, tietävät varsin hyvin käyttää semmoista kieltä, että voivat puhua vaikka mitä, minkään vakoilijan ymmärtämättä.

LXIX LUKU.

Palatessani eräänä aamuna kävelymatkaltani, oli Orobonin huoneen ovi auki, ja sisällä seisoi Schiller, joka ei huomannut minun tuloani. Vahtimiehet kiirehtivät ovea sulkeaksensa, mutta ennätinpä heidän edellensä ja syöksin sisään Orobonin syliin.

Schiller hämmästyi: — Tuhat tulimmaista! — ja kohotti sormensa uhaten. Mutta hänen silmänsä himmentyivät kyyneleistä, ja hän virkkoi nyyhkytelien: — Oi Jumalani, armahda näitä nuorukaisraukkoja ja minua ja kaikkia onnettomia, Sinä, joka itsekin olit niin onneton maan päällä!

Molemmat vahtimieheni itkivät ja samoin vahti korridorissakin, joka tuli sinne. Oroboni sanoi: — Silvio, Silvio, tämä päivä on yksi armaimpia elämässäni! — Minä en tiedä, mitä hänelle sanoin; olin ilosta aivan ihastuksissa.

Kun Schiller vihdoin rukoili meitä eroamaan, eikä käynyt olla tottelematta, niin Oroboni purskahti katkeraan itkuun, sanoen:

— Yhtynemmekö koskaan enää maailmassa? Enkä sitten ole häntä nähnyt! Muutamia kuukausia myöhemmin tuo huone oli tyhjä, ja Oroboni lepäsi hautausmaalla, joka ikkunastani, oli näkyvissä!

Tämän yhtymishetken perästä tuntui kuin jos ystävyytemme olisi tullut kahta hartaammaksi, kuin jos emme voisi elää ilman toinen toistamme.

Hän oli kaunis, jalomuotoinen nuorukainen, mutta kalpea kasvoiltaan ja kivulloinen. Silmissä vaan oli elon virkeyttä. Hänen ruumiillinen heikkoutensa vielä enensi hellyyttäni häntä kohtaan, ja samaa tunsi hänkin minun suhteeni. Kumpikin aavisti todenmukaiseksi, että jompikumpi ennen pitkää tulisi itkemään toisen kuoloa.

Parin päivän kuluttua hän sairastui. Minä en tehnyt muuta, kuin huokailin ja rukoilin hänen edestänsä. Muutamien kuumekohtausten perästä hän hiukan tointui ja tuli taas ikkunaan puhumaan. Oi, mikä lohdutus uudestaan kuulla hänen ääntänsä!

— Älä petä itseäsi, virkkoi hän; ei ole paljon enää jäljellä. Valmista mielesi minua kadottamaan, ja tue minua lujuudellasi.

Niinä päivinä piti huoneittemme seiniä valkeiksi kalkittaman, ja siksi aikaa me muutettiin maakerrokseen. Kovaksi onneksi meitä ei pantu vierekkäin asumaan. Schiller sanoi minulle, että Oroboni jaksoi hyvin, mutta minä pelkäsin, ett'ei hän tahtonut puhua totta, vaan että Orobonin jo ennaltaan heikko terveys turmeltuisi tässä maanalaisessa luolassa.

Jospa edes olisin nyt saanut olla naapurina armaalle Maroncelli'lle! Ainakin oli minun tilaisuus kuulla hänen ääntänsä, ja huolimatta vahtien huudoista me tervehdimme toisiamme laululla.

Sill'aikaa Brünnin ylilääkäri tuli meitä katsomaan, lähetettynä kenties niiden ilmoitusten johdosta, joita päällikkö täältä oli laittanut Wieniin niukan ruo'an aikaansaattamasta heikkoudestamme, taikkapa sentähden, että vangeissa hyvin tarttuvainen kerpukki oli par'aikaa vallallaan.

Minä kun en tietänyt hänen käyntinsä syytä, luulin hänen tulleen sentähden, että Oroboni taas olisi kääntynyt sairaaksi. Pelko, että tämä kuolisi, teki minut sanomattoman levottomaksi. Mieltäni valloitti synkkä alakuloisuus ja halu kuolla. Uudestaan itsesurma johtui ajatuksiini. Taistelin sitä vastaan, vaan väsyneen matkustajan tavalla, joka tosin arvelee: — Velvollisuuteni on vaeltaa perille asti, — mutta samassa mahtava tunne pakoittaa häntä heittäytymään maahan lepäämään.

Olin kuullut puhuttavan eräästä vanhasta Böömiläisestä, joka vähää ennen yhdessä näistä pimeistä luolista oli surmannut itsensä halkaisemalla pääkallonsa seinään. En voinut mielestäni torjua pois kiusausta tehdä samoin. Kenties houreeni olisi mennyt niinkin pitkälle, ell'ei verensylky keuhkoistani olisi saanut minua uskomaan, että kuolema jo itsestäänkin oli tulemassa. Kiitin Jumalaa, että hän suvaitsi vapauttaa minut tällä tavoin, varjellen minua epätoivossa tekemästä, mitä järkeni tuomitsi synniksi.

Mutta Jumala päinvastoin tahtoi minua hengissä pitää. Tuo verensylky huojensi vaivojani. Pääsin taas vankilan ylikertaan, jossa parempi päivänvalo ja Orobonin naapurius teki elämän minulle jälleen rakkaaksi.

LXX LUKU.

Kerroin ystävälleni siitä synkkämielisyydestä, jota olin kärsinyt ollessani hänestä erilläni; ja hän sanoi niinikään olleensa taistelussa samaa vihollista vastaan.

— Käyttäkäämme, arveli hän, sitä vähää aikaa, joka nyt meille taas on suotu, vahvistaaksemme toinen toistamme uskonnon avulla. Puhukaamme Jumalasta; innostukaamme Häntä rakastamaan; muistakaamme, että Hän on oikeus, viisaus, hyvyys, kauneus, kaikki mitä parasta me haluamme. Totisesti sanon sinulle, että kuolema ei ole kaukana minusta. Ijankaikkisesti olen sinua kiittävä, jos autat minua näinä elämäni viimeisinä päivinä olemaan niin harras uskossa, kuin minun olisi pitänyt olla koko elin-aikani.

Keskusteluimme aineena oli nyt aina kristillinen filosofiia ja sen etevyys, tuon turhanpäiväisen aistillisen filosofiian rinnalle asetettuna. Molemmat riemuitsimme havaitessamme, mikä sopusointu on Kristin-uskon ja järjen välillä, ja että kirkon oppi perustuu mitä puhtaimpiin uskonsääntöihin ja puhtaimpaan siveysoppiin eikä inhimillisen tietämättömyyden joutaviin kyhäyksiin.

— Ja jos sattumalta, jota emme saata toivoa, me vielä pääsisimme jälleen muitten ihmisten seuraan, sanoi Oroboni, olisimmeko niin pelkurimaisia, ett'emme uskaltaisi Evankeliumia tunnustaa, että häpeisimme, jos ken arvelisi vankeuden heikontaneen järkemme voimia, ja uskomme siis syntyneen hengellisestä heikkoudesta?

— Oroboni ystäväni, virkoin minä, sinun kysymyksestäsi jo arvaan, mitä siihen itse olet vastaava, ja niin minäkin vastaan. Kurja on olla muiden mielipiteen orjana, vaikka itse on vakuutettu siitä, että he ovat väärässä. En usko, että sinä, yhtä vähän kuin minäkään, tulet semmoiseen halpuuteen syypääksi.

Näissä sydämen-purkauksissa tulin eräässä asiassa horjahtaneeksi. Olin, näet, Julianolle vannonut, ett'en kellekään puhuisi, mainitsemalla hänen oikeata nimeänsä, meidän välisistä seikoistamme. Nyt kerroin ne Orobonille, lisäten: — Ulkona maailmassa tämä asia ei koskaan pääsisi huuliltani, mutta täällä me seisomme haudan partaalla, ja joskin sinä olisit vapauteen palaava, niin tiedän kumminkin voivani luottaa sinuun.

Tuo jalo mies oli ääneti.

Vihdoin hän alkoi nuhdella minua salaisuuden rikkomisesta. Moite oli paikallansa, sillä ei mikään ystävyys, olkoonpa se kuinka sydämellinen ja puhdas tahansa, voi valtuuttaa semmoiseen lupauksen rikkomiseen.

Mutta tehty oli tehty, ja Oroboni käänsi sen minulle hyväksi. Hänkin oli tuntenut Julianon ja tiesi kertoa yhtä ja toista hyvää hänen elämästään. — Tämä mies, lisäsi hän, on työskennellyt niin paljon kristityn tapaan, että hän tuskin on kantava tuota uskontoa vihaavaa mieltänsä hautaan saakka. Toivokaamme, toivokaamme! Ja sinä Silvio, muista sydämestäsi antaa hänelle pahat oikkunsa anteeksi ja rukoilla hänen puolestaan!

Näitä sanoja olen pyhinä pitänyt.

LXXI LUKU.

Yllämainitut keskustelut, milloin Orobonin, milloin Schillerin tahi muiden kanssa, eivät kuitenkaan vieneet kuin vähän osan vuorokauteni neljästäkolmatta tunnista; useinpa en saanutkaan tilaisuutta edellisen kanssa puhua.

Mitä tein yksinäisyydessäni?

Tässä koko päiväjärjestyksen!: Nousin aina päivän koittaessa ylös, astuin makuulavan pääpuolelle ja tein aamurukouksen, pitäen kiinni ikkunan ristikosta. Orobonikin jo oli ikkunassaan taikka ei viipynyt tulemasta. Tervehdittyämme toinen toistamme kumpikin jatkoi äänetönnä hartauttaan. Jos luolamme olivat kauheat, niin luonto tuolla ulkona oli sitä ihanampi. Taivas, edessämme oleva maisema, elävien olentojen liike laaksossa, maalaistyttöjen raikkaat äänet ja laulut, tuo kaikki ilahutti meitä ja antoi meidän hartaasti tuntea Hänen läsnä-oloansa, joka on niin mahtava hyvyydessään, ja jonka apua me niin suuresti tarvitsimme.

Sitten tapahtui vahtien tarkastuskerta. He katselivat ympäriinsä huoneessa, oliko kaikki paikallaan, tarkastivat rautani renkaasta renkaasen, oliko se eheä vai särjetty, joko tapaturmasta tahi häijyydestä. Tätä he kumminkin tekivät ainoastaan käskyn noudattamiseksi, koska hyvin tiesivät, että minun oli mahdoton särkeä rautaa. Jos oli päivä, jolloin lääkäriä odotettiin, niin Schiller kysyi, tekikö mieli häntä puhutella, ja noudatti meidän toivomustamme.

Kun tarkastus oli tehty joka huoneessa, palasi Schiller ja hänen kanssaan Kunda, jonka tehtävänä oli huoneiden lakaiseminen.

Sitten taas kotvanen, niin tuotiin aamiainen. Se oli puoli-vadillinen punaista lihalientä ja kolme hyvin ohutta leipäviipaletta. Minä söin leivän ja jätin liemen.

Aamiaisen perästä rupesin lukemaan. Maroncelli oli tuonut mukanansa paljon kirjoja Italiasta, ja muutkin kumppalimme niinikään, mikä enemmän, mikä vähemmän. Kaikista yhteensä tuli jonkinmoinen kirjasto. Paitsi sitä oli meillä toivo saada sitä lisätä omilla rahavaroillamme. Vielä ei ollut tullut keisarilta vastausta pyyntöömme saada lukea kirjojamme ja ostaa uusia; mutta sillä välin Brünnin kuvernööri toistaiseksi soi meille luvan pitää itsekunkin kaksi kirjaa luonamme ja vaihtaa, milloin mieli teki. Yhdeksän aikaan tuli päällikkö ja lääkäri, jos häntä oli pyydetty. Heidän mentyään jatkoin taas lukemistani kello yhteentoista asti, joka oli päivällisen hetki.

Sitten ei ollut mitään käyntiä auringon laskuun saakka, jolloin Schiller ja Kunda toivat raitista vettä, ja hetkistä myöhemmin päällikkö vahtien kanssa tuli tarkastamaan huoneitamme ja rautojamme.

Joku tunti päivässä, milloin ennen päivällistä, milloin sen jälkeen, vahtimiesten mieltä myöten, oli ulkokävelylle määrätty.

Iltatarkastuksen perästä oli paras ja pisin keskusteluaikamme, Orobonin ja minun; harvemmin aamulla taikka heti päivällisen perästä, ja se lyhyimmiten.

Välistä vahtimiehet olivat niin sääliväisiä, että sanoivat meille: — Vähä hiljemmin, hyvät herrat, muuten me saamme edesvastausta.

Toisin kerroin taas eivät olleet huomaavinansa puhettamme, mutta jos näkivät kersantin olevan tulemassa, niin pyysivät meitä vaikenemaan, kunnes tämä oli mennyt; ja heti hänen mentyänsä sanoivat: — Nyt, herrat, saatte puhua, mutta niin hiljaan, kuin suinkin mahdollista.

Joskus yksi ja toinen näistä sotamiehistä rohkaisi mielensä siinä määrässä, että puhutteli meitä, vastasi kysymyksiimme ja kertoi uutisia Italiasta.

Muutamiin kysymyksiin emme vastanneet mitään, vaan pyysimme heitä olemaan ääneti. Luonnollista oli, että epäilimme, olivatko kaikki nuo sydämenpurkaukset vilpittömiä vai juonia, joilla meitä tahdottiin urkkia. Yhtähyvin luulen pikemmin, että nämä miehet puhuivat rehellisesti.

LXXII LUKU.

Eräänä iltana vahtimme olivat erittäin hyvänsuopia, niin ett'emme vaivanneet itseämme ääntä alentamalla. Maroncelli maakolossaan, pitäen kiinni ikkunasta, kuuli meitä ja eroitti minun ääneni. Nyt hän ei malttanut mieltänsä, ja laittoi tervehdyksensä laulamalla, kysyen, miten voin, ja lausuen mielipahaansa siitä, ett'ei vielä voinut saavuttaa meille lupaa asua yhdessä. Sitä armoa olin minäkin pyytänyt, mutta ei päällikkö Spielberg'issä eikä Brünnin kuvernööri uskaltaneet omin päin sitä suoda. Molemminpuolinen harras pyyntömme oli esitetty keisarille, mutta tähän asti ei ollut vastausta tullut.

Ennenkin olin joskus kuullut hänen laulavan, mutta sanoja eroittamatta ja tuskin tuokion kerrassaan, koska häntä aina kiellettiin jatkamasta.

Nyt hän kohotti äänensä paljon enemmin eikä tullut niin pian estetyksi; liikutettuna minä ymmärsin kaikki ja vastasin. Niin keskustelu jatkui neljänneksen tuntia. Vihdoin tapahtui vahtien vaihto vallilla, ja uudet vahdit eivät olleet yhtä suosiollisia. Meidän täytyi vasten tahtoamme totella heidän uhkasanojansa.

Kuvatessani itselleni Maroncelli'a, miten hän jo aikoja oli hiukunut tuossa kurjassa huoneessa, epäilemättä murtuneena terveydeltään ja murheen painamana, oli sydämeni pakahtua surusta.

Vihdoin puhkesin itkuun, mutta siitä ei tullut huojennusta. Päätäni rupesi kovasti kivistämään, ankara kuume punastutti kasvojani. En pysynyt seisaallani ja heittäysin olkisäkille. Väristykset karttuivat, rintaani poltti kauheat värveet. Luulin kuolevani sinä yönä.

Huomispäivänä kuume oli lakannut ja rinnan tuska vähennyt, mutta aivoissani tuntui palava tuli, ja tuskin taisin kääntää päätäni kärsimättä hirveätä vaivaa.

Ilmoitin Orobonille, mimmoinen tilani oli. Hänkin sanoi kituvansa tavallista enemmän.

— Ystäväni, lisäsi hän, ei ole kaukana se päivä, jolloin jompikumpi meistä on kykenemätön nousemaan ikkunaan. Joka kerta, kun näin yhdymme, voi olla viimeinen. Olkaamme siis valmiit, niin yksi kuin toinenkin, joko kuolemaan tahi jäämään ystävänsä jäljelle.

Hänen äänensä oli heltynyt; enkä minä kyennyt vastaamaan. Seisoimme hetkisen äänetönnä, sitten hän jatkoi:

— Onnellinen sinä, joka osaat saksaa! Voit edes tehdä synnintunnustuksesi papille. Olen pyytänyt Italian kieltä taitavaa pappia, mutta sain vastaukseksi, ett'ei semmoista ole täällä. Jumala toki näkee haluni, ja totta puhuen, siitä kun Veneziassa tunnustin, en luule itselläni olevan mitään, joka omaatuntoani painaisi.

— Minä sitä vastoin, vastasin, kävin Veneziassa tunnustuksella sydän täynnä vihaa, joka oli pahempi, kuin jos olisin sakramenttia kieltänyt. Mutta nyt jos vaan saan papin, niin lupaan sinulle varmaan, että tunnustan sydämeni pohjasta ja annan kaikille anteeksi.

— Herran siunaus tulkoon sinulle! huudahti hän; sinä annat minulle suuren lohdutuksen. Tehkäämme, niin, tehkäämme kumpainenkin, mitä suinkin on mahdollista, ollaksemme yhdessä ijankaikkisessa autuudessa, niinkuin näinä kurjuuden päivinä olemme olleet!

Seuraavana päivänä odotin turhaan ikkunassa. Schilleriltä kuulin Orobonin kovasti sairastuneen.

Kahdeksan tahi kymmenen päivää siitä hän jaksoi paremmin ja tervehti minua taas. Minä tosin kiduin, vaan pysyin vielä pystyssä. Kului pari kuukautta, niin häneltä kuin minulta, terveyden ja kivulloisuuden näin vuoroa vaihdellessa.

LXXIII LUKU.

Pysyin vielä jaloillani Tammikuun 11 p:ään asti 1823. Sinä aamuna noustessani tunsin jotenkin vähän päänkivistystä, mutta taipuisuutta joutumaan tainnoksiin. Polveni vapisivat, ja tuskin kykenin hengittämään.

Orobonikin oli jo pari kolme päivää sairastanut eikä jaksanut vuoteeltansa.

Minulle tuotiin liemeni, mutta tuskin maistoin siitä lusikallisen, niin kaaduin hermotonna maahan. Kotvasen kuluttua korridori-vahti sattui katsomaan sisään oven aukosta, ja nähdessään minut pitkälläni lattialla, särkynyt vati vieressäni, hän luuli minun kuolleen ja huusi Schilleriä.

Päällikkökin saapui paikalle, haettiin heti lääkäri, ja minä pantiin vuoteelle. Vähitellen toinnuin jälleen.

Lääkäri sanoi vaaran olevan käsissä ja antoi irroittaa raudat. Muuten hän määräsi minulle jotakin sydäntä virkistävää, jota vatsani ei kuitenkaan voinut säilyttää. Päänkivistys kasvoi hirvittävässä määrässä.

Tehtiin paikalla ilmoitus kuvernöörille, joka puolestaan lähetti kuriirin Wieniin, saadaksensa käskyä, millä lailla minua piti hoitaa. Vastattiin, että lasarettiin minua ei pantaisi, mutta muutoin hoidettaisiin samalla huolella kuin lasaretissa olevia. Paitsi sitä valtuutettiin päällikkö omasta kyökistään laittamaan minulle liemiä ja soppia, niinkauan kuin tauti oli kovimmillaan.

Tämä viimeksi mainittu huolenpito alussa ei paljoa auttanut; ei kelvannut minulle mikään ruoka eikä juoma. Tauti pahentui päivä päivältä koko viikkokauden aikana; olin yöt päivät houreissa.

Kral ja Kubitsky annettiin minulle hoitajiksi, ja he suorittivat hartaasti tehtävänsä.

Milloin vaan aivoni oli vähänkin selvillä, Kral virkkoi aina:

— Luottakaa Jumalaan; Jumala yksinään on hyvä.

— Rukoilkaa minun puolestani, lausuin minä, ei, että Hän tekisi minut terveeksi, mutta että Hän katsoisi kärsimyksiäni ja kuolemaani syntieni sovitukseksi.

Kral neuvoi minua pyytämään sakramenttia.

— Ell'en sitä ole pyytänyt, vastasin, niin lukekaa se mieleni heikkouden viaksi; se olisi minulle suureksi virvoitukseksi.

Pyyntöni ilmoitettiin päällikölle, ja linnan kappalainen tuli minua ripittämään.

Tehtyäni synnintunnustuksen sain ehtoollisen ja pyhän voitelun. Tämä pappi, nimeltä Sturm, oli minulle mieleen. Ne aatteet, joita hän esitti Jumalan oikeudesta, ihmisten vääryydestä, anteeksi-annon velvollisuudesta sekä tämän maailman menojen turhuudesta, eivät olleet jokapäiväistä laatua, vaan todistivat hänellä olevan ylevän ja valistuneen mielen, sekä todellista Jumalanpelkoa ja ihmisrakkautta tuntevan sydämen.

LXXIV LUKU.

Se mielen-ponnistus, jota sakramentin sovelias nauttiminen vaati, näytti tyhjentävän elinvoimani, mutta itse teossa se oli minulle hyödyksi, koska se vaivutti minut tuntikausia kestävään, virkistyttävään uneen. Herätessäni näin Schillerin ja Kralin luonani ja tartuin heidän käteensä, kiittäen heitä hoidosta.

Schiller virkkoi: — Silmäni on tottunut näkemään sairaita, löisinpä vetoa, ett'ette kuole.

— Ettekö ole mielestänne, arvelin minä, lausunut huonoa ennustusta minusta?

— En, vastasi hän; elämän kurjuus on suuri, se on kyllä totta, mutta ken sitä kantaa jalolla mielellä ja nöyryydellä, hänellä on aina siitä etua.

Ja hän lisäsi: — Jos jäätte eloon, niin toivon, että muutaman päivän perästä saatte suuren lohdutuksen. Olette pyytäneet saada nähdä Maroncelli'a?

— Monta kertaa olen jo pyytänyt, mutta turhaan; nyt en uskalla enää toivoakaan.

— Toivokaatte, toivokaatte, herra, ja uudistakaa pyyntönne!

Sen teinkin samana päivänä. Päällikkö niinikään arveli, että minun tuli toivoa, luullen todenmukaiseksi, että saisin en ainoastaan Maroncelli'a nähdä, vaan myöskin hänet sairaanhoitajaksi, jopa myöhemmin eroittamattomaksi huonekumppaliksikin.

Koska meidän kaikkien valtiovankien terveytemme oli enemmin tahi vähemmin pilaantunut, niin kuvernööri oli Wienissä tehnyt pyynnön, että meitä pantaisiin kaksittain asumaan, niin että toinen voisi olla toiselle avuksi.

Olin myös anonut lupaa kirjoittaa viimeiset jäähyväiset omaisilleni.

Toisen viikkokauden lopulla tuli tautini käännekohta, ja vaara oli ohitse.

Olin jo nousemassa, kun eräänä aamuna ovi aukeni, ja näin päällikön, Schillerin ja lääkärin juhlallisesti astuvan sisään. Ensinmainittu kiirehti luokseni ja lausui: — Nyt on meillä lupa panna Maroncelli teidän kanssanne yhteen asumaan, sekä antaa teidän kirjoittaa kirje vanhemmillenne.

Ilo vei minulta hengen, niin että tuo hyvä päällikkö, joka sydämensä viehätyksestä oli unhottanut varovaisuuden vaatimuksia, luuli minun jo olevan hukassa.

Toinnuttuani ja muistoni palattua, anoin, että tuota onnea minulta ei viivytettäisi. Lääkäri suostui, eikä aikaakaan, niin Maroncelli oli sylissäni.

Oi, mikä sanomaton hetki se oli! — Sinä elät? kuului kummaltakin puolen. Oi ystäväni! veljeni! mikä onnen päivä on meille vielä koittanut! Jumalalle kiitos siitä!

Mutta iloomme, joka oli ääretön, yhtyi myöskin ääretön sääli. Maroncelli'n hämmästys, nähdessään minua surkastuneena, ei kumminkaan voinut olla niin suuri, sillä hänellä oli tieto äskeisestä kovasta taudistani. Mutta minä, vaikka tiesinkin hänen paljon kärsineen, en voinut ajatella hänen niin kauheasti entisestään muuttuneen. Tuskin tunsin hänet enää. Hänen kerta niin kauniit ja kukoistavat kasvonsa näyttivät nyt vaan murheen, nälän, pilaantuneen ilman ja pimeän vankihuoneen kammottavia jälkiä.

Yhtähyvin meitä lohdutti se varmuus, että tästä lähin saisimme, enää eroamatta, nähdä ja kuulla toisiamme. Lukemattomia asioita meillä oli haastella, muistella ja toistamiseen kertoa! Kuinka suloiselta tuntui, kun huomasimme, että uskonnon asioissa olimme yksimielisiä ja että, vaikka molemmat vihasimme tietämättömyyttä ja raakuutta, niin emme kantaneet vihaa ketäkään ihmistä vastaan, vaan surkuttelimme ainoastaan niitä, jotka ovat tietämättömiä ja raakoja, ja rukoilimme heidän puolestaan!

LXXV LUKU.

Minulle annettiin paperia ja kirjoitusneuvot, kirjoittaakseni vanhemmilleni.

Koska tuo lupa oikeastaan oli suotu kuolemaisillansa olevalle, joka tahtoi sanoa rakkaillensa viimeiset jäähyväisensä, niin pelkäsin, että kirjeeni, jos se sisältäisi jotakin aivan toista, jäisi lähettämättä. Sentähden en pannut siihen muuta, kuin mitä hartaimman ja lempeimmän anomuksen vanhemmilleni, veljille ja sisarille, että he tyytyisivät kohtalooni, niinkuin itsekin siihen tyydyin.

Kirje pääsikin menemään, kuten monta vuotta myöhemmin sain tietää, kun vihdoin palasin isäni katon alle. Se oli ainoa, jonka vanhemmat pitkän vankeuteni aikana minulta saivat. Minä heiltä en saanut yhtäkään; sillä kaikki heidän kirjeensä pidätettiin Wienissä. Sama oli muittenkin kovan onnen kumppalieni kohtalo kirjevaihdossa.

Lukemattomin kerroin pyysimme armosta saada paperia ja kirjoitustarpeita opintoja varten ja käyttää rahojamme kirjojen ostoon. Meidän anomustamme ei koskaan otettu korviin.

Sillä välin kuvernööri yhä salli meidän lukea hallussamme olevia kirjoja.

Hänen suosionsa kautta oli meillä jonkun aikaa parempaa ruokaakin, mutta valitettavasti se etu ei kauan kestänyt. Hän oli, näet, suostunut, että ruokaa meille ei tuotaisi vankilan ravintolasta, vaan päällikön omasta kyökistä. Siihen tarpeesen hän oli määrännyt jonkun lisäsumman. Tämä päätös ei sitten saanut asianomaista vahvistusta, mutta niinkauan kun se oli voimassa, oli se suuri lievitys minulle. Maroncelli'kin toipui vähäisen. Mutta Oroboni raukalle se tuli liian myöhään.

Tämä jälkimmäinen oli kumppaliksensa saanut ensin asian-ajajan Solera'n, sitten pappismiehen Fortini'n.

Kun meitä näin oli pantu kaksittain, uudistettiin tuo vanha kielto puhutella toisiamme ikkunasta, sillä uhalla, että ken ei kiellosta huolisi, hän tulisi jälleen olemaan yksinään. Joskus, totta puhuen, tätä kieltoa vastaan kuitenkin rikottiin jonkun tervehdyksen vuoksi, mutta pitempiä puheita emme enää pitäneet.

Maroncellin ja minun mielenlaatuni oli täysin sopusointuinen. Toisen lujuus tuki toista. Jos jompikumpi oli allamielin taikkapa äissään kurjan tilamme johdosta, niin tiesipä toinen häntä jälleen ilahuttaa jollakin leikkipuheella tahi sopivilla järkisyillä. Iloinen hymy huojensi melkein aina murheitamme.

Niin kauan kun meillä oli kirjoja, niin ne, vaikka jo niin monesti läpiluetut, että osasimme ne ulkoa, kumminkin tarjosivat meille hyvää hengen ravintoa, antaen aihetta uusiin tutkimuksiin, vertailuihin, päätöksiin, oikaisuihin j.n.e. Me luimme, tahi paremmin mietiskelimme suuren osan päivästä äänettöminä; pakinalle annettiin sijaa päivällisen ja kävelyn aikana ja sitten koko illan kuluessa.

Maan-alaisessa luolassa Maroncelli oli sepittänyt useampia hyvin kauniita runoja. Niitä hän nyt luki minulle ja teki yhtämittaa uusia. Samoin tein minäkin. Ja muistomme harjaantui pitämään niitä kaikkia koossa. Merkillinen oli tosiaankin se kyky, jonka saavutimme muistossa sepittää pitkiä runokappaleita, silotella niitä ja uudestaan silitellä lukemattomin kerroin, kunnes saimme ne yhtä täydelliseksi, kuin suinkin olisi ollut mahdollista kirjoittamalla. Niin sepitti Maroncelli vähitellen, pitäen kaikki muistossaan, tuhansittain sekä lyyrillisiä että eepillisiä värssyjä. Minä kirjoitin Leoniero da Dertona nimisen murhenäytelmän, ynnä niitä näitä muitakin.

LXXVI LUKU.

Oroboni, kiduttuansa koko talven ja kevään, kävi kesän aikana vielä huonommaksi. Hän sylki verta ja kääntyi vesitautiin.

Helppo on käsittää huolemme, kun hän makasi viimeisellään niin lähellä meitä, ja meidän oli mahdoton särkeä tuo julma muuri, joka esti meitä häntä näkemästä ja antamasta hänelle ystävällistä apuamme.

Schiller toi meille tietoja hänestä. Onneton nuorukainen kärsi kovasti, mutta hänen mielensä siitä ei koskaan masentunut. Hengen hoitoa sai hän linnan kappalaiselta (joka, hyväksi onneksi, osasi ranskan kieltä).

Hän kuoli nimipäivänänsä, Kesäkuun 13 p:nä 1823. Muutamaa tuntia ennen kuin hän heitti henkensä, hän puhui kahdeksankymmen-vuotiaasta isästänsä ja vuodatti lempeyden kyyneleitä. Sitten kokosi hän mielensä sanoen: — Mutta miksi surkuttelen juuri onnellisinta rakkaista omaisistani, häntä, joka hetken tai toisen perästä on minun tapaava ijankaikkisuuden rauhassa?

Viimeiset sanat olivat: — Sydämestä minä annan vihamiehilleni anteeksi.

Hänen silmänsä ummisti Fortini, vainajan ystävä lapsuuden ajoista, jumalanpelvossa ja rakkaudessa vahva mies.

Oroboni parka! Kuinka meitä värisytti, kun sanoina tuli, että sinä et ollut enää! Me kuulimme niiden ääniä ja askeleita, jotka tulivat ruumista ottamaan, ja näimme ikkunasta rattaat, joissa se vietiin hautausmaalle! Kaksi tavallista vankia veti niitä, neljä vahtia oli ruumista saattamassa. Me seurasimme silmillämme tuota surullista saattoa kalmistoon saakka. Nyt se astui aitauksen sisään ja seisattui erääsen pohjukkaasen: siellä oli hauta kaivettuna.

Kului kotvanen, rattaat vetäjineen vartijoineen palasivat takaisin. Yksi näistä oli Kubitsky. Hän virkkoi minulle (kaunis ajatus, odottamaton noin oppimattomalta ihmiseltä): — Olen tarkkaan pannut merkin sille paikalle, missä hauta on, jotta, jos joku sukulainen tai ystävä kerran saisi luvan ottaa vainajan luita, viedäksensä niitä kotimaahan, niin löytyisi se paikka, missä ne lepäävät.

Kuinka usein olin kuullut Orobonin lausuvan, ikkunastaan katsellen tuota kalmistoa: — Tarpeen olisi minun tottua siihen ajatukseen, että tuolla minäkin tulen mätänemään, ja kuitenkin täytyy tunnustaa, että se ajatus minua kammottaa. Tuntuu minusta, niinkuin ruumiin ei olisi täällä niin hyvä olla, kuin oman kalliin saarentomme mullassa.

Sitten hän nauroi ja lausui: — Lapsellista! Kun vaatteus on kulunut ja pois pantava, mitäpä väliä, minne se heitetään?

Toisen kerran hän taas arveli: — Kuolema lähestyy, koen valmistaita, mutta armaisempi se olisi yhdellä ehdolla: jos minun sallittaisi yhden ainoan kerran käydä isäni huoneessa, syleillä vanhuksen polvia ja saada häneltä sananen siunaukseksi; sitten kuolla!

Huoahtaen hän lisäsi: — Jos tämä kalkki on välttämättömästi tyhjennettävä, oi minun Jumalani, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!

Ja vielä viimeisenä elämänsä aamuna lausui hän, suudellen ristiin-naulitun kuvaa, jonka Kral hänelle tarjosi: — Sinä, joka olit Jumalan poika, sinäkin kauhistuit kuolemaa ja lausuit: Jos mahdollista, niin ota pois minulta tämä kalkki! Anna anteeksi, jos minäkin niin sanon. Mutta toistanpa toisetkin Sinun sanasi: Ei kuitenkaan niin kuin minä tahdon, mutta niin kuin Sinä!

LXXVII LUKU.

Orobonin kuoltua minä taas sairastuin. Luulin pian astuvani ystävä vainajani jälkiä, ja sitä halusinkin. Ja kuitenkin, olisinko ilman kaipauksetta voinut erota Maroncelli'sta?

Monta kertaa, kun hän, istuen olkisäkillänsä, lueskeli tahi sepitti runojansa, taikkapa, niinkuin minäkin, oli ehkä hakevinaan ajanviettoa noissa toimissa, vaikka todenperästä mietti kohtaloamme, niin minä häntä katselin murheella, ajatellen: — Kuinka paljon surkeampi on sinun elämäsi oleva, kun kuoleman hengähdys on koskenut minuun, kun näet ruumistani tästä huoneesta ulos kannettavan, kun luot silmäsi hautausmaalle ja lausut: — Tuoll' on minun Silvionikin! — Ja minun oli sääli tuota poloista jälkeenjäänyttä, ja rukoilin itsekseni, että minun poismentyäni hänelle annettaisiin toinen kumppani, joka tietäisi hänestä pitää, niinkuin minä sen tein, taikkapa että Herra pitkittäisi vaivojani ja soisi minulle rakkaaksi toimekseni lievittää tämän onnettoman vaivoja, tasan jaellen niitä hänen kanssaan.

En muista, kuinka monta kertaa tautini kohtaukset menivät ja jälleen tulivat. Maroncellin apu niissä tilaisuuksissa oli rakkaimman veljen osan-otto. Hän huomasi, milloin puhuminen ei ollut paikallaan, ja oli silloin ääneti; hän arvasi, milloin hänen sanansa voisivat tehdä mielelleni hyvää, ja silloin hän aina löysi siihen sopivaa ainetta, milloin yhtyen minun mielipiteihini, milloin koettaen vähitellen saattaa niitä toiselle tolalle. Häntä jalompaa henkeä en ole koskaan tavannut, harvaan hänen vertaistansakaan. Palava oikeuden rakkaus, lempeä suvaitsevaisuus, suuri luottamus inhimilliseen hyveesen ja Jumalan apuun, elävä kauneuden aisti, rikas runollinen mielikuvitus, kaikki parhaat järjen ja sydämen lahjat olivat hänessä yhtyneet, tehdäksensä häntä minulle rakkaaksi.

Orobonia en unhottanut, joka päivä surin hänen kuolemaansa, mutta sydäntäni ilahutti ajatella, että tuo armas ystävä, vapaana tuskistaan ja Jumaluuden helmoissa leväten, ei voinut muuta kuin riemuita nähdessään, että minulla oli täällä ystävä, yhtä lempeä kuin hänkin oli ollut. Useampia kertoja näin unissani hänen rukoilevan minun puolestani, ja näitä unelmia olin taipuvainen pitämään, ei sattumuksen tuottamina, vaan totisina ilmestyksinä, jotka Jumala oli sallinut lohdutuksekseni. Kenties näyttäisi naurettavalta, jos ottaisin esitelläkseni näitä vilkkaita unelmia ja sitä riemua, joka lähti minulle niistä koko päiväkausiksi.

Ainoa ajatus, joka minua peloitti, oli se mahdollisuus, että Maroncelli, huonossa terveyden tilassa kun oli, vaikk'ei niin uhkaavassa kuin minä, saattaisi ennen minua astua hautaan. Joka kerta, kun hän sairastui, vapisin pelosta; ja kun näin hänen paranneen, se oli minusta riemupäivä.

Tämä pelko, että kadottaisimme toinen toisemme, kartutti kummankin hellyyttä. Oi, onpa paljon suloakin noissa pelon ja toivon vaiheissa ystävän suhteen, joka on meillä enää yksinään jäljellä! Kohtalomme oli varmaan mitä surkeinta maan päällä löytyy; ja kuitenkin tuo täydellinen keskinäinen kunnioitus ja ystävyys aikaan saattoi, kesken kaikkia surujamme, jonkinlaista onnellisuutta, jota me todellakin tunsimme.

LXXVIII LUKU.

Tuota kappalaista, johon olin niin tyytyväinen ensimmäisen sairauteni aikana, olisin mielelläni tahtonut rippi-isäksi, jotta saisimme tuontuostakin häntä nähdä, sairastamattakin. Mutta hänen sijaansa kuvernööri määräsi meille Augustino-munkin, nimeltä Pater Battista, siksi kunnes tulisi Wienistä joko vahvistus tälle tahi jonkun muun nimitys.

Tästä vaihdosta pelkäsin tappiota meille, mutta siinä erehdyin. Pater Battista oli enkeli hyvyydessä, kohtelias ja sievä käytökseltään, sekä osasi syvälti keskustella ihmisen velvollisuuksista.

Me anoimme, että hän usein kävisi meillä. Hän tuli kerran kuukaudessa ja useamminkin, milloin riitti aikaa. Hän toi meille kuvernöörin luvalla kirjojakin, ilmoittaen abbotin puolesta, että luostarin koko kirjasto oli meidän käytettävissämme. Suuri etu olisi meillä ollut tästä luvasta, jos sitä olisi kauvemmin kestänyt; muutamia kuukausia käytimme sitä kumminkin hyväksemme.

Rippitoimituksen jälkeen jäi hän kotvan aikaa kanssamme keskustelemaan. Kaikissa hänen puheissansa ilmaantui suora, jalo ja ihmisen arvoa ja pyhyyttä harrastava henki. Ei sanaakaan, joka olisi loukannut hienotunteisuuden lakeja taikka olisi voinut meissä herättää epäluuloa, että hän tahtoi olla politiikin enemmän kuin Jumalan sanan palvelija. Noin vuoden aikaa saimme nauttia hänen opettavaa ja uskollista johdatustaan.

Totta puhuakseni, en alusta oikein luottanut häneen, peljäten, että hän käyttäisi hienoa älyänsä sopimattomiin tiedustelemisiin. Valtiovangissa semmoinen epäluulo on hyvin luonnollinen; mutta mikä huojennus, kun se haihtui, ja minä en löytänyt Herran palvelijassa muuta, kuin Jumalan ja ihmisyyden asian harrastamista!

Hänellä oli omituinen ja hyvin tehokas tapa lohduttaa meitä. Minä, esimerkiksi, syytin itseäni vihankiihkosta vankeus-kurin kovuutta vastaan. Hän vastasi puhumalla ensin vähäisen velvollisuudestamme kärsiä tyynellä mielin ja anteeksi-antavaisesti; sitten hän kääntyi kertomaan ja mitä verevimmillä väreillä esittelemään sitä kurjuutta, jota voi tavata muissakin tiloissa, kuin minun asemassani. Hän oli oleskellut sekä kaupungeissa että maalla, oppinut tuntemaan sekä ylhäisiä että alhaisia ja paljon miettinyt inhimillisiä vääryyksiä; hän osasi hyvin kuvata himoja ja tapoja ihmiskunnan eri luokissa. Hän minulle näytti, kuinka kaikkialla löytyy mahtavia ja heikkoja, sortajia ja sorrettuja; kuinka kaikkialla on välttämätöntä joko vihata lähimmäistänsä taikka rakastaa häntä jalomielisellä suvaitsevaisuudella ja säälillä. Ne tapaukset, joita hän kertoi muistuttaaksensa minua, kuinka yleinen on ihmisissä onnettomuus ja mitä hyvääkin se voi vaikuttaa, eivät tosin sisältäneet mitään erinomaista, päinvastoin ne olivat aivan jokapäiväistä laatua; mutta niitä kertoessansa hän käytti niin sattuvia, niin pontevia sanoja, että selvään tunsin, mitä päätöksiä niistä oli johtaminen.

Niin, jota kerta, kuultuani noita lempeitä nuhteita ja yleviä neuvoja, paloi sydämeni rakkaudesta hyveesen, en vihannut ketään, vaan olin altis antamaan henkeni halvimmankin lähimmäiseni edestä, ja kiitin Jumalata, joka loi minut ihmiseksi.

Onneton se, joka ei tunne synnintunnustuksen ihanuutta, joka, peljäten olla niin kuin yhteinen kansa, luulee voivansa pitää sitä pilkkanansa! Siitä, että jokainen jo tietää velvollisuutensa olevan olla hyvä, ei ensinkään seuraa, että olisi tarpeetonta kuulla siitä toisenkin muistutusta ja että oma järki ja hyvät kirjat siinä kohden olisivat kylläksi. Ja, ristiveljen suusanalla on voima, jota ei ole kirjoilla eikä omilla mietteillämme! Sen vaikutus sydämeen on syvempi, mahtavampi, sillä se on elävä ja soveltuu kunkin mielentilaan.

LXXIX LUKU.

Alussa vuotta 1824 linnan päällikkö, jonka kansliia oli korridorimme toisessa päässä, muutti muuanne, ja kansina sivuhuoneensa tehtiin nyt vankihuoneiksi. Arvasimme heti, että uusia valtiovankeja odotettiin Italiasta.

Ja ennen pitkää tulivatkin kolmannessa rikos-jutussa syypäiksi tuomitut, kaikki minun ystäviäni tai tuttaviani. Mieleni kaihostui, kun kuulin heidän nimensä. Borsien oli yksi vanhimpia ystäviäni. Confalonier'in kanssa tosin olin vasta myöhemmin rakentanut ystävyysliiton, mutta kuitenkin rakastin häntä kaikesta sydämestäni. Jos olisin voinut kovimmalla vankeudella taikka millä kidutuksella tahansa maksaa heidän edestänsä ja vapauttaa heidät, Jumala tietää, että olisin sen tehnyt! En sano ainoastaan, että olisin pannut henkeni alttiiksi heidän tähtensä: oi, mitä on panna henkensä alttiiksi? Kärsiä on paljon suurempi uhri!

Nyt olisin tarvinnut Pater Battistan lohdutuksia, mutta hänen ei enää sallittu tulla.

Tuli uusia käskyjä hallitukselta kurin ylläpitämisestä. Tuo valli, joka meillä oli ollut kävelypaikkana, pantiin ensiksikin aitaukseen, ett'ei kukaan, ei kiikarilla kaukaakaan, voisi meitä nähdä; ja niin meiltä riistettiin tuo ihana näköala ympärillä oleville kukkuloille ja laaksossa olevaan kaupunkiin. Mutta ei siinä kylläksi. Päästäksemme vallille piti meidän, kuten olen kertonut, kulkea halki pihan, jossa monenkin oli tilaisuus meitä nähdä. Peittääksensä meitä kaikkien silmiltä, otettiin nyt meiltä pois tuo kävelypaikkakin, ja sen sijaan määrättiin meille toinen hyvin ahdas, joka oli aivan korridorimme suussa, pohjaan päin niinkuin huoneemme.

Tämä kävelypaikan muutos meitä suuresti suretti. En ole vielä kertonut kaikkia entisen paikan etuja. Siellä saimme nähdä ja hyväillä päällikön poikasia, samassa paikassa, missä olimme nähneet heidän sairaan äitinsä hänen viimeisinä elin-päivinänsä; siellä juttelimme silloin tällöin sepän kanssa, jolla siellä oli asuntonsa; kuuntelimme erään kitaraa soittavan korpraalin iloisia lauluja ja säveleitä; ja päälle päätteeksi viatonta rakkaudenjuttua — ei minun eikä ystäväni, vaan erään hyvän unkarilaisen korpraalinvaimon, joka kaupitteli puun-hedelmiä. Tämä oli, näet, rakastunut Maroncell'iin.

Jo ennenkuin Maroncelli pantiin minun kanssani asumaan, hän ja tuo nainen, jotka melkein joka päivä täällä tapasivat toisiansa, olivat joutuneet jonkunlaiseen ystävyyteen, mutta oikeamielinen, kunniallinen ja vaatimaton kun oli, Maroncelli ei koskaan aavistanutkaan, minkä tunteen hän oli herättänyt naisen sääliväisessä sydämessä. Minä vasta huomautin hänelle sen asian. Hän ei tahtonut uskoa; ainoastaan siihen katsoen, että saattaisin olla oikeassa, otti hän ollaksensa entistä kylmäkiskoisempi käytöksessään. Mutta tämä hänen varovaisuutensa ei suinkaan sammuttanut, vieläpä näytti vaan kiihdyttävän rakkautta korpraalinvaimon povessa.

Koska jälkimäisen ikkuna ei ollut kuin noin kyynärää vallin yli, niin hän usein hyppäsi ulos meidän puolellemme, näennäisesti levittääksensä auringon paisteesen jotakuta vaatetta, tahi muuta askaretta varten, ja seisoi siinä luoden silmänsä meihin; jos suinkin voi, hän meitä puhutteli.

Vahtiraukat, aina väsyneinä siitä, ett'eivät saaneet rauhassa levätä yötään, käyttivät mielellään tilaisuutta ollaksensa tuossa sopukassa, jossa saattoivat, esimiesten näkemättä, istua alas nurmikolle nukahtelemaan. Maroncelli silloin oli pahassa pulassa, niin peittelemättä astui tuon naisraukan rakkaus näkyviin. Samoin minäkin. Nämä tämmöiset kohtaukset, jotka itsessään olisivat olleet naurettavat, ell'ei puheena oleva nainen olisi ollut arvossa pidettävä, näin ollen meitä arveluttivat, jopa liikuttivatkin. Hänen kasvojensa muoto oli niitä, joissa siveellinen kunnollisuus kuvautuu ja jotka vaativat ehdottomasti kunnioitusta. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen käytöksessään ilmaantui niin paljon suloutta, että kasvojen hiukan epäsäännölliset piirteet näyttivät komistuvan jok'ainoasta hymystä tai muusta liikkeestä.

Jos tarkoitukseni olisi kirjoittaa rakkaudesta, niin paljon olisi vielä kerrottavaa tästä onnettomasta, vaan hyväavuisesta naisesta, joka jo on kuollut. Mutta siinä jo kylliksi, että olen viitannut yhteen vankeutemme harvoista tapahtumista.

LXXX LUKU.

Uudet kovat säännöt tekivät elämän meille yhä yksitoikkoisemmaksi. Vuodet 1824, 1825, 1826, 1827, mihin lienevätkin ne kaikki meiltä kuluneet? Kielletty oli meidän enää lukea kirjojamme, johon kuvernööri oli toistaiseksi antanut luvan. Vankihuoneesta tuli todellinen hauta, jossa kumminkaan ei haudan rauhaa meille sallittu. Kuukausittain, milloin minäkin päivänä, tuli kovaa tarkastusta pitämään poliisitirehtori apulaisensa ja vahtien kanssa. Meidät riisuttiin alastomiksi, tarkasteltiin jokaista saumaa vaatteissamme, koska peljättiin, että niissä piileisi joku paperilehti tahi muuta; vuoteillamme olevat olkisäkitkin ratkottiin ompeluksista katselmusta varten. Vaikk'ei mitään salaista tullut ilmi, niin tässä äkki-arvaamattomassa ja vihantapaisessa menettelyssä, jota uudistettiin loppumattomiin asti, oli jotakin ärsyttävää, joka aina tuotti minulle kuumetta.

Edelliset vuodet, jotka olivat tuntuneet niin onnettomilta, niitä minä nyt ajattelin kaipauksella, niinkuin mennyttä suloista aikaa. Missä olivat nyt ne tuntikaudet, jolloin istuin raamatun ja Homeron lukemiseen vaipuneena? Lukemalla Homeroa alkukielellä, oli vähäinen Kreikan kielen taitoni lisääntynyt, ja tämä kieli oli käynyt minulle ylen rakkaaksi. Mikä kaipaus, ett'en saanut tätä opinharjoitusta jatkaa! Dante, Petrarca, Shakespeare, Byron, Walter Scott, Schiller, Goethe, ynnä monta muuta ystävää, olivat minulta pois temmatut. Niiden joukkoon on luettava myös muutamia kristillisen viisauden kirjoja, niinkuin Bourdaloue, Pascal, Kristuksen seuraaminen, Filotea, j.n.e. Ken niitä kirjoja ahdasmielisesti ja säälimättömäsi! arvostellen lukee, hänpä on hyvillään jok'ainoasta mahdollisesta hyvän aistin puutteesta tahi paikkaansa pitämättömästä ajatuksesta ja viskaa niitä nurkkaan eikä sen ko'ommin aukaise. Mutta vilpittä luettuina, nämät kirjat tarjoovat ylevää ravintoa sekä sydämelle että järjelle, ja niissä huomataan mitä syvintä filosofiiaa.

Muutamia tällaisia uskonnon kirjoja lähetettiin meille sittemmin lahjaksi keisarin puolesta, mutta muunlaiset kirjalliset tuotteet jyrkästi kiellettiin meiltä.

Mainitun kirjalahjan hankki meille vuonna 1825 dalmatialainen rippi-isä Pater Stefan Paulovich, joka lähetettiin tänne Wienistä ja kaksi vuotta myöhemmin nimitettiin Cattaron piispaksi. Häntä on meidän kiittäminen siitäkin, että vihdoin pääsimme Jumalanpalvelukseen osalliseksi, jota sitä ennen aina oli meiltä kielletty, syystä, kuten sanottiin, ett'ei meitä sopinut viedä kirkkoon ja samalla ryhmittää meitä kaksittain erilleen muista, niinkuin oli käsketty.

Tämmöinen eroittaminen kun oli mahdoton, niin saimme sinne mennä kolmessa eri ryhmässä; yksi urkuparvelle, toinen alas kirkkoon sen alle, niin ett'ei se tullut näkyviin, ja kolmas sivukappeliin, josta ristikon kautta voi nähdä kirkon sisään.

Maroncell'ille ja minulle pantiin kumppaliksi kuusi vankia, joiden tuomiot olivat langenneet ennen meidän tuomioitamme, mutta ankara kielto esti eri paristoja puhuttelemasta toisiansa. Kaksi heistä oli ollut naapureitani Venezian Lyijykamareissa. Vahdit saattoivat meidät määrättyihin paikkoihin ja messun jälkeen takaisin itsekunkin parin kammioon. Messun piti eräs Kapusiini-munkki. Tämä hyvä mies lopetti aina toimituksensa rukoilemalla meille vapautta, ja sitä tehdessään hänen äänensä värähti liikutuksesta. Kun hän läksi pois alttarilta, niin hän loi säälivän silmäyksen kuhunkin vankiryhmään, ja rukoillen hän nyykäytti surumielin päätänsä.

LXXXI LUKU.

Vuonna 1825 Schiller, jota pidettiin ijällisyydestä heikontuneena, sai toimekseen vartioida muita vankeja, joiden valvominen ei muka vaatinut niin paljon valppautta. Kaipaus oli molemminpuolinen, kun hän erosi meistä.

Hänen jälkeensä tuli ensin Kral, joka hyvyydessä oli hänen vertaisensa. Mutta tällekin annettiin pian joku muu toimi, ja meille tuli uusi vartija, joka ei ollut juuri häijy, mutta jonka tylyydessä ei havainnut mitään myötätuntoisuutta.

Nämä muutokset huolestuttivat minua syvästi. Schiller, Kral ja Kubitzky, etenkin nuo kaksi ensinmainittua, olivat meitä sairaina ollessamme hoitaneet niin hellästi, kuin isä ja veli. Laiminlyömättä virkansa velvollisuuksia, he tiesivät tehtävänsä tehdä ilman sydämen kovuutta. Jos heille jäikin hiukan karkeutta pintapuolelle, niin se melkein aina oli vasten heidän tahtoansa, ja sitä runsaasti korvasi heidän hyvät työnsä ja tunteensa meitä kohtaan. Suutuin joskus heihin, mutta sen he heti antoivat minulle anteeksi. Kaikin tavoin he pyysivät vakuuttaa meitä suosiomielestänsä, ja heitä suuresti ilahutti nähdä, että olimme siitä vakuutetut ja itse pidimme heitä kunnonmiesten arvossa.

Meistä erottuansa Schiller useampia kertoja sairastui ja tointui jälleen. Pojan levottomuudella kyselimme aina hänen tilaansa. Paranemassa ollessaan hän usein tuli kävelemään ikkunaimme alla. Me yskäisimme tervehdykseksi, ja hän loi silmänsä ylös alakuloisella hymyllä, sanoen vahdille, jotta kuuluisi meillekin: Da sind meine Söhne! (Tuossa ovat minun poikani!)

Vanhus raukka, kuinka minua pahoitti nähdä sinun liikuttavan jäykistyneitä jäseniäsi, voimatta tukea sinua käsivarrellani!

Tuontuostakin hän istui nurmikolle lukemaan kirjoja, joita hän ennen oli antanut minulle lainaksi. Jotta minä ne tuntisin, sanoi hän vahdille kirjan nimen tai luki hänelle siitä jonkun kappaleen. Enimmiten se oli kalenterinnovelleja ja muita romaaneja, vähä-arvoisia mutta siveellisiä. Muutamien halvauksen-puuskain perästä hän muutettiin sotilas-sairashuoneesen. Silloin hän jo oli huonoimmillaan ja kuoli ennen pitkää. Varoja oli hänellä muutamia satoja floriinejä, jotka hän vuosien kuluessa oli säästänyt kokoon; nyt ne olivat lainassa muutamilla sotatovereilla. Kuoleman lähestyessä, hän kutsui nämä ystävät luokseen ja sanoi: Minulla ei ole enää omaisia elossa; pitäkäätte kukin omananne, mitä te olette minulta saaneet. Pyydän ainoastaan, että rukoilette minun edestäni.

Yhdellä näistä ystävistä oli kahdeksantoista vuotias tyttö, joka oli Schillerin kummilapsi. Muutamaa tuntia ennen kuolemanhetkeänsä vanhus laittoi häntä noutamaan. Sairas ei kyennyt enää selvästi puhumaan; vetäisi vaan sormestaan hopeasormuksen, viimeisen omaisuutensa, ja pani sen tytön sormeen. Sitten suuteli häntä ja itki suudellessaan. Tyttö nyyhkäeli ääneen, vuodattaen kyyneleitä vanhuksen päälle. Tämä pyyhki ne tytön silmistä, otti hänen kätensä ja painoi ne silmillensä. Ja niin hänen silmänsä ummistuivat ainiaksi.

LXXXII LUKU.

Ihmisiltä saatavat lohdutukset, ne meiltä katosivat toinen toisensa perästä; murheita karttui karttumistaan. Minä antausin Jumalan tahtoon, mutta tein sen huo'aten, ja mieleni, sen sijaan että tottuisi kuormaansa kantamaan, näkyi sitä yhä raskaammaksi tuntevan.

Kerran tuotiin minulle salaa lehti Augsburgin sanomia, jossa oli luettavana kummallinen juttu minusta, sen johdosta, että yksi sisaristani mainittiin menneen luostariin, nimittäin:

"Neiti Maria Angela Pellico, sen ja sen tytär, otti sinä ja sinä päivänä hunnun P. Marian Ilmestyksen luostarissa Torinon kaupungissa j.n.e. Hän on sisar Francesca da Riminin tekijälle, Silvio Pellicolle, joka hiljakkoin pääsi Spielberg'in linnasta, H.M. Keisarin armoittamana; laupeuden työ, joka on jalomielisen tekijänsä vertainen, ja joka ilahuttaa koko Italiaa, siihen katsoen että j.n.e."

Nyt seurasi luettelo minun ansioistani.

Miksipä tuo juttu minun armoittamisestani oli keksitty, sitä en voinut käsittää. Pelkkää sanomalehden-kirjoittajan leikinlaskua se tuskin saattoi olla; kenties pikemmin Itävallan poliisin kavaluuden juoni. Mutta nimet Maria Angela olivat todella nuoremman sisareni. Tuo armas lapsi oli siis ruvennut nunnaksi. Oi, kenties hän teki sen syystä, että vanhemmat olivat kuolleet! Tyttö raukkanen kukaties ei ole sallinut minun yksinäni kärsiä vankeuden vaivoja; hänkin on tahtonut niitä osakseen! Suokoon Herra hänelle, suuremmassa määrin kuin minulle, kärsivällisyyden ja itsekieltämyksen hyviä avuja! Kuinka usein kammiossaan tuo enkeli on minua ajatteleva, kuinka usein pitävä vaivaloista katumusta, rukoillen Jumalalta veljelleen lievitystä!

Nämä ajatukset painoivat raskaasti mieltäni. Liiankin mahdollista oli, että minun onnettomuuteni oli vaikuttanut lyhentämään isäni tai äitini päiviä, kenties molempienkin! Mitä enemmin mietin, sitä vähemmin saatoin uskoa, että Mariaseni ilman semmoista syytä olisi jättänyt isänsä kodon. Tämä luulo painoi minua, kuin tosi-asia, ja minä jouduin kovaan tuskaan.

Maroncelli'akin tämä asia syvästi liikutti. Joku päivä sen perästä hän ryhtyi sepittämään runoa vangin sisaresta. Siitä syntyi ihana runokappale, täynnä murhetta ja myötätuntoisuutta. Valmiiksi saatuansa hän heti luki sen minulle, ja kiitollisuuteni oli suuri. Tuhansittain on tehty runoja pyhistä neitosista, mutta tämä oli luultavasti ainoa, jonka kahlittu kumppali teki vankihuoneessa neidon veljeä varten. Kuinka täynnä se oli liikuttavia ja hurskaita tunteita!

Näin ystävyys lievitti tuskiani. Siitä lähtien ei kulunut päivää, jolloin en ajatuksissani käynyt eräässä neitsytluostarissa; jolloin en sen neitsyeistä erinäisellä säälillä katsellut yhtä; jolloin en hartaasti rukoillut taivasta, että se tekisi hänelle yksinäisyyden suloiseksi eikä sallisi hänen mielikuvituksensa liian mustilla väreillä esittää hänelle vankihuonettani.

LXXXIII LUKU.

Siitä seikasta, että tuo sanomalehti joutui käsiini, älköön lukija arvelko, että minun onnistui useammin saada tietoja maailmasta. Ei; kaikki soivat kyllä minulle hyvää, mutta pelko piti heitä kahleissaan. Jos joku vähäpätöinen salaisuus pääsi tulemaan, niin se vaan tapahtui, kun ei mitään vaaraa siitä ollut pelättävänäkään. Ja mitenpä olla pelkäämättä keskellä näitä tiheitä varsinaisia ja ylimääräisiä tarkastuksia?

Rakkaista omaisistani en saanut koskaan salaa tullutta tietoa, muuta kuin mainitun lyhyen sanoman sisarestani.

Pelkoni, että vanhempani eivät enää eläneet, tuli vähää myöhemmin pikemmin enennetyksi kuin vähennetyksi sen tavan kautta, jolla poliisitirehtori kerran minulle ilmoitti, että kaikki oli hyvin kodissani.

— H.M. Keisari käskee, virkkoi hän, minun saattaa teille hyviä uutisia Torinosta sukulaisistanne.

Hypähdin ylös ilosta ja hämmästyksestä, tästä arvaamattomasta ilmoituksesta, ja pyysin likempiä tietoja.

— Jätin Torinoon vanhemmat, veljeksiä ja sisaria. Elävätkö kaikki vielä? Voi, jos teillä on kirje joltakulta heistä, niin rukoilen teitä näyttämään sitä minulle!

— En voi näyttää mitäkään. Teidän pitää tyytyä tähän. Onhan siinä jo suosion osoite Keisarin puolelta, että Hän on suvainnut laittaa teille nämä lohduttavaiset sanat. Se ei ole vielä kellekään tapahtunut.

— Myönnän, että se on suosion osoite Keisarilta; mutta arvaattehan, että minun on mahdotonta noin epämääräisistä sanoista saada lohdutusta. Ketkä ovat nuo sukulaiset, jotka jaksavat hyvin? Enkö ole ketään kadottanut?

— Olen pahoillani, herra, ett'en voi teille sanoa enempää, kuin mitä on käsketty.

Ja sillä hän minut jätti.

Aikomus varmaankin oli ollut tällä sanomalla antaa minulle huojennusta. Mutta minä tulin siihen vakuutukseen, että samalla kun Keisari oli jonkun sukulaiseni anomuksesta suostunut laittaa minulle tällaisen viittauksen, oli hän kieltänyt näyttää minulle mitään kirjettä, jott'en saisi nähdä, ketkä rakkaistani olivat kuolleet.

Paria kuukautta myöhemmin tuli toinen samanlainen ilmoitus. Ei mitään kirjettä tahi tarkempaa tietoa.

He näkivät, ett'en minä siihen tyytynyt, jopa päinvastoin siitä vaan synkistyin; ja nuo sanomat kodista lakkasivat tykkänään.

Ajatus, että vanhempani olivat kuolleet, että niitä ehkä olivat seuranneet veljenikin ja rakas sisareni Giuseppina, että kenties Marietta, ainoa jäljelle jäänyt, pian nääntyisi yksinäisyytensä murheesen ja katumus-harjoitustensa vaivoihin, tämä kaikki luovutti minua yhä enemmän maailman oloista.

Tuontuostakin, kun minua ahdisti vanhat kipuni tai jotkut uudet, niinkuin kovat vatsan vaivat koleerankaltaisien oireitten ja tuskien kanssa, niin toivoin kuolemaa. Niin, toivo on oikea sana.

Ja yhtähyvin — oi ihmisen ristiriitaisuutta! — ei tarvinnut kuin silmäys surkastuvaan ystävääni, niin sydäntäni särki ajatellessani, että hän jäisi tänne yksin, ja uudestaan veti elämä minut puolellensa.

LXXXIV LUKU.

Kolme kertaa tuli Wienistä korkeita herroja tarkastelemaan vankihuoneitamme ja tiedustelemaan, oliko kaikki, niinkuin piti olla. Ensimmäinen oli vapaaherra von Münch. Surkutellen, että meillä oli valon puutetta, tämä lupasi tehdä parastansa saadakseen päiväkautemme pidennetyksi sillä tavoin, että illoin muutamaksi tunniksi pantaisiin lamppu palamaan ulkopuolelle oven aukkoa. Hän kävi meillä vuonna 1825. Vuotta myöhemmin hänen hyvä aikeensa pantiin toimeen. Ja tässä hautakammion tapaisessa valossa oli meidän vast'edes mahdollista nähdä seinät, niin ett'emme kävellen halaisseet niihin kalloamme. Toinen käynti oli vapaaherra von Vogel'in. Hän tapasi minua sangen huonossa terveydentilassa. Kuultuansa, että lääkäri, vaikka arveli kahvia minulle terveelliseksi, ei tohtinut sitä määrätä, koska kahvi on ylellisyyden-tavara, hän lausui myöntäväisen sanan minun hyväkseni; ja minulle määrättiin kahvia. Kolmannen kerran se oli, en tiedä mikä hoviherra, noin viiden tahi kuudenkymmenen vuoden vaiheilla, joka käytöksessään ja puheessaan osoitti jalomielistä osan-ottavaisuutta. Tosin hän ei voinut mitään tehdä meidän eduksemme, mutta hänen sydämestä lähtevät sanansa tekivät meihin hyvän vaikutuksen.

Voi kuinka vangin tekee mieli nähdä inhimillisiä olentoja! Kristin-oppi, joka on niin rikas ihmisrakkaudesta, ei olekaan unhottanut armeliaisuuden töihin lukemasta sitäkin, että käymme vankeja lohduttamassa. Yksin ihmisten näkeminenkin, jotka säälivät onnettomuuttasi, sinua virvoittaa; ja jos kohta ei heidän vallassansa ole millä sitä tehokkaammin helpoittaa, se tekee sen sinulle kuitenkin vähemmin tuskalliseksi.

Täydellinen yksinäisyys saattaa kyllä vaikuttaa edullisesti muutamiin sieluihin; mutta ylimalkaan luulen vielä paremmaksi, ett'ei liikoihin mene, vaan koetetaan sitä lievittää jonkunmoisella yhteydellä seura-elämän kanssa. Niin on ainakin minun luonteeni laita. Jos en saa nähdä lähimmäisiäni, niin ihmisrakkauteni kuivettuu ja supistuu vaan vähäiseen lukuun heistä. Mutta jos saan tavata, ell'en monta, niin kumminkin muutamia, niin rakkauteni ulottuu koko ihmiskuntaan.

Tuhansin kerroin minä olen kauhulla huomannut, että sydämessäni oli rakkautta ainoastaan ani harvaan henkilöön ja vihaa kaikkia muita vastaan. Silloin astuin ikkunalle, ikävyydellä haluten nähdä joitakin uusia kasvoja. Olin hyvilläni, kun vahti ei kävellyt liian likellä muuria, vaan astui niin kauvas pois siitä, että minun sopi hänet nähdä, ja kun, jos hän kohotti päätään kuullessansa yskäni, hänen katsantonsa oli leppeä. Kun luulin havaitsevani hänessä säälin merkkiä, niin sydäntäni sulosti tykytti, ikäänkuin tuo vennonvieras sotamies olisi ollut vanha ystävä.

Kun hän lähti, minä kaipaavan levottomuudella odotin, että hän kääntyisi takaisin, ja jos hän kääntyi ja tullessansa katsoi minuun, niin iloitsin kuin suuresta laupeuden työstä. Mutta jos hän sitten ei enää astunut niin, että minä voin häntä nähdä, silloin minua suretti kuin suosivaa, joka näkee suosionsa hyljättävän.

LXXXV LUKU.

Lähimmäisessä huoneessa, sitä ennen Oroboni'n, asuivat nyt herrat Marco Fortini ja Antonio Villa. Viimeksimainittu, ennen varteva ja vahva kuin Herkules, kärsi ensimmäisenä vuonna paljon ruo'an niukkuudesta, ja kun hän sitten sai sitä runsaammin, hänen vatsansa ei enää jaksanut sitä sulattaa. Hän riutui riutumistaan; vihdoin, ollessaan jo viimeisillään, hän sai raittiimman huoneen. Tuon ummehtuneen luolan kauhea ilma oli epäilemättä ollut hänelle, kuten kaikille muillekin, turmioksi. Mutta ei hänen pyytämänsä muuttokaan auttanut. Uudessa suuremmassa huoneessansa hän kamppaeli vielä jonkun kuukauden, mutta muutamien verikohtauksien perästä hän heitti henkensä.

Hänen kuolinvuoteensa vieressä seisoivat avuliaina hänen vankeuden toverinsa Fortini ja abboti Paulowich, joka kiireimmiten oli saapunut Wienistä.

Vaikk'en ollut niin likeisessä ystävyydessä hänen, kuin Orobonin kanssa, suretti hänen kuolonsa minua kuitenkin syvästi. Minä tiesin, että häntä hellästi rakasti vanhemmat ja morsian. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli pikemmin kadehdittava, kuin surkuteltava; mutta nuot jäljelle jääneet!…

Vainaja oli myös ollut naapurinani Lyijykamareissa. Tremerello oli tuonut minulle muutamia hänen tekemiänsä runoja, ja vienyt hänelle minun tekemiäni. Monessa hänen runossaan vallitsi syvä tunne.

Kuoltuansa hän tuntui minusta rakkaammalta, kuin eläessään, kenties sentähden, että kuulin vahdeilta, mitä tuo onneton oli kärsinyt. Vaikka harras kristitty, hän ei voinut taipua kuolemaan. Tuo kauhea askel häntä värisytti kiireestä kantapäähän, vaikka kohta hän ylisti Jumalaa ja kyynelsilmin rukoili: — En voi, Herra, sovittaa tahtoani Sinun tahtosi mukaan, vaikka kuinka sitä haluisin; tee Sinä se ihmetyö minussa!

Hänessä ei ollut Orobonin mielenvakavuutta, mutta hän otti tämän esikuvakseen, vakuuttaen antavansa vihamiehilleen anteeksi.

Sen vuoden lopulla (1826), eräänä iltana kuulimme korridorista askeleitten kolinaa, jota turhaan koetettiin välttää. Korvamme olivat jo tottuneet eroittamaan kaikellaisia eri ääniä. Joku ovi avattiin, se oli asianajaja Soleran ovi, sitten toinen, se oli Fortinin. Muutamista hyvin matalista äänistä eroitimme poliisitirehtorin äänen. — Mitä nyt? Tarkastustako näin myöhään, ja mitä varten?

Mutta ennen pitkää tultiin taas ulos korridoriin. Ja tuossapa kuuluu kunnon Fortinin rakas ääni: — Voi minua poloista! pyydän anteeksi, kun unhotin osan rukouskirjaani!

Ja sukkelasti hän juoksi takaisin ottamaan kirjansa; sitten hän yhtyi muihin. Ovi avautui rappusille päin, askeleet kuuluivat loitommalta; ymmärsimme noiden kahden saaneen vapautensa. Vaikka tuntuikin kovalta, ett'emme saaneet seurata, niin toki riemuitsimme heidän onnestansa.

LXXXVI LUKU.

Oliko noitten kahden vapautus ilman mitään yhteyttä meidän kohtalomme kanssa? Kuinka nämät pääsivät irti, jotka olivat tuomitut, samoin kuin mekin, toinen 20 ja toinen 15 vuodeksi, eikä meille loistanut ainoatakaan armon sädettä?

Vapauttamatta jääneitä vastaan oli siis pahempia luuloja, jotka heitä haittasivat? Vai oliko aikomuksena armoittaa meitä kaikkia, mutta vähitellen, kaksi kerrassaan? kenties joka kuukausi, vai joka toinen tahi kolmas?

Niin me jonkun aikaa ajattelimme. Mutta kului kolme kuukautta, kului enemmänkin, eikä mitään uutta vapautusta tullut. 1627 vuoden lopulla arvelimme, että Joulukuu olisi määrätty armon ajaksi. Ei, Joulukuu meni muutoksitta.

Nyt lykkäsimme toivomme tuonnemmaksi, 1828 vuoden kesään asti, jolloin minulta oli kulunut puoli kahdeksatta vuotta, jotka keisarin sanan mukaan olisivat viidentoista vuoden vertaiset, jos nimittäin rangaistus luettiin siitä päivästä, jolloin minä pantiin kiinni. Jos taas ei otettu tutkinto-aikaa lukuun (joka näyttikin todenmukaisemmalta), vaan laskettiin tuomion julistamisesta alkaen, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta eivät menisi umpeen ennenkuin vuonna 1829.

Kaikki tänkaltaiset toiveet pettyivät. Sillä välin, ja jo ennen Soleran ja Fortinin lähtöä, oli Maroncelli raukan vasempaan polveen ilmaantunut paise. Alussa se ei paljon vaivannut, teki vaan miehen ontuvaksi. Sittemmin hänen kävi vaikeaksi kantaa rautojansa, niin että harvoin pääsi ulos kävelemään. Eräänä syyspäivänä hänen teki mieli lähteä minun kanssani ulos raitista ilmaa nauttimaan. Lunta oli jo maassa. Kovan onnen hetkellä, kun minä en häntä tukenut, hän liukahtui ja kaatui. Täräyksestä syntyi heti kova tuska polveen. Me kannoimme hänet vuoteellensa; itse hän ei enää voinut nousta jaloilleen. Tultuansa lääkäri antoi vihdoin viimeinkin irroittaa raudat. Päivästä päivään paise pahentui, kohosi ja kolotti julmasti. Niin surkea oli hänen tilansa, ett'ei hän saanut rauhaa vuoteella eikä muuallakaan.

Milloin hänen vaan täytyi muuttaa asemansa, nousta tai ojentaa itseänsä vuoteelle, minun piti suurimmalla varovaisuudella tarttua tuohon kipeään sääreen ja mitä hitaimmin siirtää se sopivaan asemaan. Usein pieninkin muutos vaati neljänneksen tunnin tulista tuskaa.

Iiliäisiä, visvanvetäjiä, helvetinkiveä, hauteita, milloin kuivia, milloin kosteita, kaikkea lääkäri koetti. Kovempi tuska oli ainoa seuraus. Polttokiven vaikutuksesta tuli ulos märkää. Paise oli täynnä haavoja; mutta se vaan pysyi entisellään eikä märän vuotaminen haavoista tuottanut mitään lievitystä.

Maroncelli oli tuhat kertaa minua onnettomampi; mutta oi, kuinka minäkin kärsin hänen kanssaan! Hoitajan toimet tuntuivat tosin suloiselta vaivalta, ne kun suoritettiin tuon rakkaan ystävän tähden. Mutta minua huolestutti ja tuskastutti, nähdessäni hänen riutuvan, voimatta häntä auttaa, aavistaessani, että kipeä polvi ei koskaan tulisi paranemaan ja kuullessani, että sairas itse piti kuoleman todenmukaisempana kuin parannuksen! Oi, vaikka koko ajan ihmettelin hänen miehuuttansa ja reippauttansa, sydäntäni surkeasti viilteli.

LXXXVII LUKU.

Tässäkin surkeassa tilassa hän vielä runoili, lauloi ja tarmo, peitelläksensä minulta vaivojansa. Hän ei enää voinut ruokaa sulattaa eikä saada unta silmiinsä, laihtui kauheasti ja meni usein tainnoksiin; mutta aina hän pian jälleen toipui ja rohkaisi mieleni.

Mitä hän yhdeksän pitkän kuukauden kuluessa sai kärsiä, sitä ei voi sanoilla kertoa. Vihdoin suostuttiin lääkärin-neuvottelua pitämään. Ylilääkäri tuli, hyväksyi kaikki, mitä lääkärimme oli tehnyt ja koettanut, ja, ilmaisematta mielipidettänsä taudista ja mitä vielä oli tekeminen, läksi pois.

Tuokion perästä tuli linnan alapäällikkö ja sanoi Maroncelli'lle: — Ylilääkäri ei ole uskaltanut täällä teidän kuullen lausua mielipidettään, peljäten, ett'ei teillä olisi voimaa kuunnella, mitä on välttämätön tehdä. Minä vakuutin hänelle, että teillä on kyllä mielenlujuutta.

— Luulisinpa, vastasi Maroncelli, jo antaneeni jonkinlaista todistusta tuosta, kun valittamatta olen kärsinyt näitä vaivoja. Olisiko siis edessäni?…

— Niin, hyvä herra, säären poikkileikkaus. Vaikka ylilääkäri sittenkin epäilee sitä neuvoa, ruumiinne heikkouteen katsoen. Luuletteko todellakin kestävänne poikkileikkausta? Tahdotteko antautua tuohon vaaraan?

— Kuolemanko vaaraan? Enkö kuitenkin kaikissa tapauksissa piammiten kuole, ell'ei tätä paisetta saada paranemaan?

— Laitamme siis heti kertomuksen tästä seikasta Wieniin, ja niin pian kun leikkauksen lupa tulee…

— Mitenkä? Siihen tarvitaan vielä lupaa?

— Tarvitaan, herra.

Kahdeksan päivän perästä lupa vihdoin tuli. Sairas kannettiin nyt isompaan huoneesen; hän pyysi, että minä saisin seurata.

— Voisihan niin tapahtua, sanoi hän, että minä leikkauksen aikana heitän henkeni; jospa ainakin saisin tehdä sen ystäväni sylissä.

Hänen pyyntöönsä suostuttiin.

Abboti Wrba, rippi-isämme (Paulowichin jälkeläinen), tuli nyt antamaan Pyhää Ehtoollista sairaalle. Kun se oli suoritettu, odotimme haavureita; niitä ei näkynyt. Maroncelli sillä välin vielä rupesi virttä veisaamaan.

Vihdoin haavurit tulivat. Heitä oli kaksi. Toinen oli täällä varsinainen, s.o. meidän parranajajamme; hänen oli, milloin leikkauksia oli tehtävänä, oikeus tehdä niitä omakätisesti, eikä tahtonut siitä kunniasta luopua. Toinen oli nuori haavuri, Wienin haavurikoulusta lähtenyt, jolla jo oli hyvä maine taitavuudestaan. Tämä, jonka kuvernööri oli lähettänyt olemaan toimituksessa läsnä ja sitä johtamaan, olisi itse tahtonut käsiksi ruveta, mutta hänen täytyi tyytyä toimituksen valvomiseen.

Sairas pantiin istumaan sängyn reunalle, jalat riippuen alas; minä pidin häntä sylissäni. Polven yläpuolella, siinä kohdassa, missä reisi vielä oli terve, sidottiin ympäri nauha, jota myöten veitsen tuli kulkea. Tuo vanha haavuri leikkasi nyt ympäriltä, sormen syvältä; sitten hän käänsi leikatun keden taaksepäin ja leikkasi sen jälkeen paljastettuja jäntereitä. Verta vuoti runsaasti suonista, jotka heti sidottiin kiinni silkkilangalla. Viimeksi sahattiin luu.

Maroncelli ei kertaakaan tuskasta äännähtänyt. Nähdessään tuota leikattua säärtä pois kannettavan, loi hän sille surkuttelevan silmäyksen, sitten kääntyen haavurille, virkkoi:

— Te olette vapauttanut minut vihollisesta, enkä tiedä millä teitä palkita.

Ikkunalla oli ruusu lasissa.

— Pyydän, että toisit minulle tuon ruusun, — sanoi hän minulle.

Vein sen hänelle, ja hän tarjosi sen vanhalle haavurille, sanoen:

— Minulla ei ole muuta tarjota kiitollisuuteni osoitteeksi.

Tämä otti ruusun, kyynel silmissä.

LXXXVIII LUKU.

Haavurit olivat luulleet Spielberg'in lasaretissa löytyvän kaikkea, mitä tähän toimitukseen kuului, ja olivat sentähden tuoneet mukanansa ainoastaan tarpeelliset rautakalut. Mutta leikkauksen päätyttyä, he havaitsivat paljon tarpeita vielä puuttuvan, niinkuin vaksi-vaatetta, jäätä, kääreitä y.m.

Raajarikko paran täytyi nyt odottaa kaksi tuntia, kunnes ennätettiin kaupungista noutaa, mitä puuttui. Vihdoin hän sai laskeutua vuoteelle, ja jäitä pantiin reiden tyngälle.

Seuraavana päivänä tynkä pestiin puhtaaksi siihen syntyneistä verenkimpaleista, kesi vedettiin siihen päälle ja sidottiin kiinni.

Muutamien päivien aikaan ei annettu sairaalle syödä kuin puolikupillinen soppaa, johon oli murennettu munanruskuaista. Vasta kun haavakuumetta ei enää ollut peljättävänä, ruvettiin vähitellen antamaan hänelle ravitsevampaa ruokaa. Keisari oli käskenyt, että, kunnes sairas täydellisesti toipuisi heikkoudestaan, hänelle piti annettaman hyvää ruokaa, päällikön omasta kyökistä.

Parannus kesti neljäkymmentä päivää, joiden kuluttua me vietiin vankilaamme; muuten tämä oli tullut väljennetyksi siten, että väliseinä oli hajoitettu ja entiseen huoneesen oli yhdistetty se, jossa ennen oli asunut Oroboni ja sitten Villa.

Minä nyt asetin vuoteeni samalle paikalle, jossa oli ollut Orobonin ja missä hän oli kuollut. Tämä paikan yhteisyys minua miellytti; tuntui siltä, kuin näin olisin häntä lähempänä. Usein näin unta, että hän tuli luokseni ja virkistytti minua taivaallisilla lohdutuksillaan.

Nuot Maroncelli'n kauheat vaivat, sekä ennen leikkausta että sen tapahtuessa ja perästäpäin, olivat karaisseet mieleni. Jumala, joka oli pitänyt minut terveenä ystäväni sairauden aikana, jolloin apuni oli hänelle tarpeen, otti minulta terveyden, kun hän itse kainalosauvoillansa tuli toimeen.

Sain muutamia visapaisumia, joita kovasti kolotti. Niistä toki paranin, mutta sitten rupesin tuntemaan rintakipuja, jo ennestään minulle tuttuja, mutta nyt tukehduttavampia kuin koskaan, huimauksia ja värveellisiä purkauksia.

— Nyt on minun vuoroni, arvelin itsekseni. Tulenko minä olemaan vähemmin kärsivällinen, kuin kumppalini?

Siitä lähtien koetin, minkä suinkin voin, seurata hänen esimerkkiänsä.

Ei ole epäiltävä, että itsekullakin tilalla on omat velvollisuutensa. Sairaan velvollisuudet ovat kärsivällisyys, miehuus ja mitä suurin ponnistus aina esiintyä rakastettavana niille, jotka häntä ympäröivät.

Maroncelli kainalosauvoillansa ei ollut enää niin vikkelä, kuin ennen, ja häntä huolestutti, ett'ei hän voinut auttaa minua, niinkuin hänen teki mieli. Paitsi sitä pelkäsi hän, että minä, säästääkseni häneltä liikkumisen vaivaa, en pyytänyt apua niin usein, kuin oli tarpeen.

Niin olikin tuontuostakin asian laita, mutta koetin aina laittaa niin, ett'ei hän sitä huomaisi.

Hän oli tosin saanut voimiansa jälleen, mutta ilman haittaa hän ei kuitenkaan jäänyt. Häntä vaivasi, kuten kaikkia, joilta joku jäsen on poisleikattu, kipu hermoissa, ikäänkuin tuo leikattu osa vielä olisi paikallansa. Jalkaa, sääriluuta ja polvea kolotti, vaikka niitä ei ollut enää. Siihen tuli vielä, että luu ei ollut oikein taitavasti sahattu, vaan tunkeutui uuteen lihaan ja vaikutti uusia haavoja. Vasta vuoden perästä tynkä oli kylläksi karaistu eikä enää avaantunut.

LXXXIX LUKU.

Mutta uusia kipuja melkein lakkaamatta tuli tuon onnettoman osaksi. Ensin luuvalo, joka alkoi käsiranteissa ja sitten useampia kuukausia kidutti koko hänen ruumistansa. Sitten kerpukki, joka vähissä ajoin peitti ruumiin sinertävillä pilkuilla, että hän oli kauhean näköinen.

Koetin itseäni lohduttaa ajatellen: — Koska meidän kuitenkin on täällä kuoleminen, niin parasta on, että toinen meistä jo sai tuon taudin; se on tarttuvainen ja viepi siis meidät molemmat hautaan, ell'ei yht'aikaa, ainakin vähäisen väliajan perästä.

Valmistelimme siis keskenämme kuolemaan, ja olimme tyytyväiset. Yhdeksän kovan vankeuden vuotta vaivoinensa oli vihdoin tutustanut meitä siihen ajatukseen, että kaksi niin runneltua ja lepoa tarvitsevaa ruumista oli tomuksi muuttuva. Ja sielumme luottivat Jumalan hyvyyteen ja toivoivat taas yhtyvänsä siellä, missä kaikki ihmisten vihat lakkaavat, ja missä, sitä me rukoilimme, kanssamme kerran yhtyisivät leppyneinä nekin jotka meitä täällä eivät rakastaneet.

Tuo kerpukin tauti oli edellisinä vuosina jo tehnyt tuhojansa tässä vankeustossa. Saatuansa tiedon Maroncelli'n tilasta ja peljäten uuden kulkutaudin syntymistä, hallitus suostui lääkärin pyyntöön, joka ilmoitti, että ainoa tehokas parannuskeino Maroncelli'lle oli raitis ilma, ja sentähden neuvoi, että häntä pidettäisiin niin vähän kuin mahdollista sisällä.

Minä, hänen kumppalinansa ja myöskin kituen heikkoutta, tulin osalliseksi samasta edusta.

Kaiken aikaa, kun kävelypaikalla ei ollut muita ihmisiä, s.o. aamulla päivän koitteesta pari tuntia, sitten päivällisen aikana, jos mielemme teki, ja kolme tuntia iltasella saimme olla ulkona. Niin arkipäivinä. Pyhinä, jolloin muitten ei ollut tapa siellä olla, olimme ulkona aamusta iltaan, paitsi päivällis-aikana.

Eräs toinen onneton vielä, hyvin huono terveydeltään ja ijältään noin 70 vuotias, annettiin meille kumppaliksi, koska arveltiin raittiin ilman olevan hänellekin hyödyksi. Se oli herra Constantino Munari, rakastettava vanhus, joka harrasti kirjallisia ja filosofillisia tutkimisia, ja jonka seura oli hyvin miellyttävä.

Miten hyvänsä rangaistus-aikani luettiin, ei vangitsemiseni, vaan tuomioni päivästä, niin nuot puoli kahdeksatta vuotta menivät umpeen, joko Heinäkuun alussa vuonna 1829, jos katsottiin keisarin vahvistuksen päivämäärää, taikka tuomion julistuksen mukaan Elokuun 22 p:nä.

Nämäkin päivät kuluivat, ja niiden kanssa sammui viimeinen toivon kipinä.

Tähän saakka olimme, Maroncelli, Munari ja minä, puheissamme tuontuostakin olettaneet, että vielä kerran saisimme nähdä maailmaa, rakasta Italiaamme ja omaisiamme; ja tämä ajatus oli meissä herättänyt kaipauksen, hartaan ilon ja rakkauden tunteita.

Elokuun mentyä, sitten Syyskuun ja koko sen vuoden, totuimme olemaan mitään enää tässä maailmassa toivomatta, paitsi muuttumatonta keskinäistä ystävyyttä ja Jumalan apua kunniallisesti päättääksemme, mitä vielä tästä pitkästä lunnas-ajasta oli jäljellä.

Oi, ystävyys ja uskonto ovat kaksi arvaamattoman kallista aarretta! Ne voivat sulostaa semmoisenkin vangin päiviä, jolle ei mikään armon toivo enää piikoita. Jumala on totisesti onnettomien kanssa, niiden nimittäin, joitten rinnassa asuu rakkautta.

XC LUKU.

Abboti Paulowich'in jälkeen, joka nimitettiin piispaksi, tuli rippi-isäksemme abboti Wrba, määriläinen ja Uuden Testamentin professori Brünnissä, oivallinen oppilas Wienin Yliseminaarista.

Mainittu laitos on kuuluisan, silloisen hovisaarnaajan Frint'in perustama seura. Seuran jäsenet ovat kaikki pappeja, jotka, vaikka jo jumaluusopin tohtoreiksi vihityt, täällä vielä tarkassa järjestyksessä jatkavat opintojansa, saavuttaaksensa itselleen niin suurta tietomäärää, kuin suinkin mahdollista. Perustajan oiva tarkoitus on ollut synnyttää ja säilyttää todellista ja syvää sivistystä Saksan maiden katoolilaisessa papistossa. Ylimalkaan tämä tarkoitus onkin saavutettu.

Wrba kun asui Brünnissä, oli tilaisuudessa uhrata meitä varten paljon enemmän aikaa, kuin Paulovich oli voinut tehdä. Hänestä tuli meille sama mies, kuin Pater Battista oli ollut, paitsi ett'ei hän saanut hankkia meille kirjoja. Usein pidimme hänen kanssaan pitkiä keskusteluita, joista uskoni suuresti hyötyi tai ainakin, jos tuo lienee liiaksi sanottu, tuntui hyötyvän, ja jotka tuottivat minulle paljon lohdutusta.

Vuonna 1829 Wrba sairastui, eikä sittemmin muitten tehtävien vuoksi voinut enää meillä käydä. Suuri oli kaipauksemme; kaikeksi onneksi saimme hänen sijaansa toisen oppineen ja oivallisen miehen, varakirkkoherra ja abboti Ziak'in.

Kaikista näistä Saksan papeista, jotka meille määrättiin, ei ollut yksikään kelvoton, ei yksikään, jonka olisimme huomanneet käyvän politiikin asioita (jota ei ole vaikea huomata), eikä yksikään, jossa ei ollut yhdistettynä syvää oppia, hartainta uskoa ja paljon järkeä. Todellakin hyvin kunnioitettavia kirkon palvelijoita!

Nämät muutamat edustajat synnyttivät minussa sangen edullisen ajatuksen Saksan katoolilais-papistosta.

Myös abboti Ziak piti meidän kanssamme pitkiä keskusteluja. Hän oli itsekin minulle hyvänä esikuvana, kuinka pitää tyynimielin kärsiä kipujansa. Häntä alati vaivasi hammasten, kurkun ja korvien pakoitus, mutta siitä huolimatta oli hän yhä reipas ja iloisa.

Sillä välin raitis ilma saattoi vähitellen noita kerpukin pilkkuja Maroncell'in ihosta katoamaan; samaten Munari ja minä jaksoimme entistä paremmin.

XCI LUKU.

Jo koitti Elokuun 1 päivä 1830. Lähes kymmenen vuotta oli kulunut siitä, kun minut pantiin kiinni, ja puolen yhdeksättä vuotta olin ollut kovassa vankeudessa.

Oli sunnuntai. Niinkuin aina pyhäpäivinä menimme kävelypaikalle. Siellä olevalta pikku muurilta loimme tavan mukaan silmät laaksoon ja hautausmaahan, jossa lepäsi Oroboni; puhuimme levosta, jota siellä omatkin luumme kerran saisivat. Istuimme alas tavalliselle penkille odottamaan, kunnes vangitut naisraukat tulisivat jumalanpalvelukseen, jota pidettiin ennen meidän ja samassa kirkossa, aivan kävelypaikan varrella.

Saksan maissa on tapana, että kansa messun aikana laulaa virsiä. Koska Itävallassa asuu saksalaisia ja slaavilaisia sekaisin, ja Spielberg'in linnassa suurin osa tuomituista kuuluu jompaankumpaan näistä kansallisuuksista, niin virsiä lauletaan joka toinen sunnuntai saksan ja joka toinen slaavin kielellä. Samaten saarnaa pidetään vuorotellen jommallakummalla kielellä. Suloista oli meidän kuunnella näitä virsiä laulettavan urkujen säestäessä.

Noissa laulajattarissa oli muutamia, joiden äänet liikuttivat sydäntä. Voi niitä onnettomia! Jotkut heistä olivat aivan nuoria vielä. Rakkaus, luulevaisuus tahi paha esimerkki oli heitä rikokseen vietellyt! — Vielä soipi korvissani tuo Sanctus hymni: — heilig! heilig! heilig! (pyhä! pyhä! pyhä!) Nytkin vuodatin kyyneleen sitä kuunnellessani.

Kello kymmenen naiset lähtivät pois, ja nyt tuli meidän vuoromme. Vielä kerran sain rautaristikon takaa nähdä niitä onnettomuuden kumppalia, jotka olivat urkulehterillä, kaikki vaaleina, riutuneina, töintuskin kykeneviä kantamaan rautojaan!

Messusta palasimme kukin luolaansa, ja neljänneksen tunnin perästä tuli päivällinen. Olimme par'aikaa pöytää kattamassa, s.o. panimme siihen lautasen ja otimme puulusikat esiin, kun alapäällikkö, herra Wegrath, astui huoneesen.

— Olen pahoillani, että minun täytyy häiritä ruokarauhaanne, virkkoi hän, mutta tehkäät hyvin ja seuratkaat minua; poliisitirehtori meitä odottaa.

Koska tämän oli tapana tulla ainoastaan pahoissa asioissa, niinkuin tarkastuksia ja tutkintoja varten, niin jotenkin huonolla tuulella seurasimme tuota hyvää alapäällikköä vastaanotto-huoneesen.

Siellä oli poliisitirehtori ja linnan päällikkö; ensimäinen teki meille tavallista kohteliaamman kumarruksen.

Hän otti käteensä paperin ja virkkoi katkonaisella äänellä, kenties peljäten meitä liioin hämmästyttävän, jos sanoisi selvään ja suoraan:

— Hyvät herrat… Minun on ilo… saan kunnian… ilmoittaa teille… että H. M. Keisari on suvainnut… osoittaa uudelleen armoaan…

Ja hän epäili ilmoittaessaan mitä armoa. Me arvelimme, että oli puheena joku rangaistuksen helpoitus, niinkuin työttömyyden ikävyyden huojentaminen, joku kirja enemmän lukeaksemme, tahi hiukan parempaa ruokaa.

— No, ettekö ymmärrä minua? — kysyi hän.

— Emme, herra! Olkaa hyvä ja sanokaa mitä armoa?

— Vapaus teille kummallekin ja vielä kolmannelle, jota heti saatte syleillä.

Olisi sopinut ajatella, että tämä ilmoitus olisi saattanut meidät hurjaan iloon. Mutta ajatuksemme lensivät nopeaan vanhempaimme luo, joista meille ei ollut moneen vuoteen tullut mitään tietoja; ja pelko, ett'emme tapaisi niitä enään elossa, painoi niin raskaasti mieltämme, että tämä vapauden sanoma meitä tuskin ilahuttikaan.

— Te jäätte vaiti? sanoi poliisitirehtori. — Toista minä odotin.

— Pyydän teitä, vastasin minä, keisarille ilmoittamaan kiitollisuuttamme; mutta meillä kun ei ole mitään tietoja perheestämme, emme voi olla pelkäämättä, että olemme kadottaneet rakkaimpamme. Tämä epätietoisuus painaa mieltämme tälläkin hetkellä, joka muuten olisi mitä suurin ilohetki.

Silloin hän antoi Maroncelli'lle kirjeen hänen veljeltänsä, ja se häntä rauhoitti. Minulle, sanoi hän, ei ollut tullut mitään kirjettä omaisiltani; josta minä rupesin vielä enemmän pelkäämään, että joku onnettomuus oli kotona tapahtunut.

— Menkäätte nyt, jatkoi hän, huoneesenne; tuokion päästä lähetän luoksenne kolmannen, joka myöskin on saanut armoa.

Menimme ja levottomuudella odotimme tuota kolmatta. Jospa, niin ajattelimme, he tulisivat kaikki! Vaan eipä voi tulla kuin yksi. — Jospa se olisi Munari, vanhus poloinen! taikka toinen, taikka kolmas! Ei ollut yksikään, jonka edestä emme rukoilleet.

Vihdoin ovi aukeni, ja me näimme tämän kumppalin olevan herra Andrea Tonelli'n, Bresciasta.

Me syleilimme toisiamme. Päivällinen jäi unohduksiin.

Nyt juttelimme myöhään iltaan, surkutellen niitä ystäviä, jotka jäivät.

Auringonlaskun aikana poliisitirehtori tuli, viedäksensä meitä, pois tästä onnettomasta paikasta. Huokaus nousi sydämestämme, kun kuljimme niin monen ystävän oven sivuitse, voimatta ottaa heitä kanssamme. Kuka tietää, kuinka kauan he vielä saavat täällä hiutua, kuinka moni täällä joutuu verkkaisen kuoleman uhriksi!

Kullekin meistä pantiin sotilasnuttu hartioille ja myssy päähän, ja näin, muuten samoissa vankivaatteissa, vaan raudoista vapautettuina, astuimme tuota onnettomuuden vuorta alaspäin ja saavuimme kaupunkiin poliisi-vankilaan. Oli ihana kuutamo. Kadut, rakennukset, ihmiset, joita tapasimme, kaikki tuntui minusta niin hyvältä ja samall'aikaa niin oudolta. Eipä kumma, kun niin moneen vuoteen en ollut mitään semmoista nähnyt!

XCII LUKU.

Poliisi-vankilassa odotimme erästä keisarillista komisariusta, jonka oli määrä tulla Wienistä saattamaan meitä rajalle asti. Sill'aikaa, koska kapsäkkimme tavaroinensa oli poismyyty, hankimme täällä liina- ja muita vaatteita, ja riisuimme pois tuon vankipuvun.

Viiden päivän perästä komisarius saapui kaupunkiin, ja poliisitirehtori jätti meidät hänen haltuunsa, samalla uskoen hänelle ne rahat, jotka olimme tuoneet mukanamme Spielberg'iin, ja myötyjen kapsäkkien ja kirjojen hinnat. Nämät rahat sitten maan rajalla annettiin omiin käsiimme.

Matkamme kustansi keisari, eikä hän tehnyt sitä niukasti.

Komisarius oli herra von Noe, poliisiministeristön kansliiassa palveleva aatelismies. Kohteliaampaa komisariusta olisi tuskin voinut toivoa.

Mutta jo lähtiessäni Brünnistä henkeäni kovasti ahdisti ja vaunujen täristykset pahensivat vielä tilaani. Illalla olin hirveästi hengästynyt ja pelkäsinpä hetkestä hetkeen tukehtuvani. Paitsi sitä olin koko yön kuumeen vallassa, että aamulla komisarius oli epäilyksissä, pystyisinkö minä jatkamaan matkaa Wieniin asti. Minä vastasin myöntämällä, ja me läksimme. Vaivani olivat tavattomia; en jaksanut syödä, enkä juoda, enkä puhuakaan.

Wieniin saavuin puoli-kuolluksissa. Meille annettiin hyvä kortteeri poliisihallituksen kartanossa. Minut pantiin vuoteelle ja kutsuttiin lääkäri. Tämä määräsi minulle suoneniskua, joka tuottikin helpoitusta. Tarkka ruokajärjestys ja paljon digitale'a oli kahdeksan päivää minun parannuskeinonani, ja niin toinnuin jälleen. Lääkäri, herra Singer, hoiti minua hyvin ystävällisesti.

Olin mitä suurimmassa tuskassa päästä lähtemään, sitä enemmän kun meille oli ennättänyt sanoma Heinäkuun vallankumouksesta Pariisissa. Juuri samana päivänä kuin tuo räjähdys tapahtui, oli keisari vahvistanut meidän vapauttamis-päätöksemme! Tosin hän varmaan ei ollut sitä enää epuuttava. Mutta uskomatonta ei ollut, että nyt kun koko Europan valtioasiat näin sekaantuivat, Itävallan hallitus pelkäisi kansanliikkeitten Italiassakin syntyvän, ja sentähden ei sallisi meidän tällä hetkellä palata isänmaahan. Olimme kyllä vakuutetut siitä, ett'ei meitä enää vietäisi Spielberg'iin; mutta meitä peloitti se ajatus, että joku neuvoisi keisaria siirtämään meitä johonkin Italiasta hyvin kaukaiseen keisarikunnan kaupunkiin.

Sentähden olin olevinani paljon terveempi kuin olinkaan, ja anoin, että pian pääsisimme lähtemään. Sitä ennen olisin kuitenkin halunnut käydä Hänen Ylhäisyytensä kreivi da Pralormon puheella, joka oli Torinon hovin asioita valvomassa Itävallan hovissa, ja jonka hyvyydelle tiesin olevani suuressa kiitollisuuden velassa. Jalomielisesti oli hän väsymättömällä innolla harrastanut minun vapauttamistani. Mutta keisarin kielto, ett'emme matkalla saisi puhutella ketäkään, ei sallinut poikkeusta.

Heti kun olin paranemaan päin, tarjottiin meille suosiollisesti vaunut muutamaksi päiväksi, jos mielemme tekisi ajella ympäri Wienin kaupunkia katselemassa. Komisariuksen piti olla mukanamme eikä sallia meidän puhutella ketään. Retkillämme saimme nähdä kauniin P. Stefanin kirkon, kaupungin ihanat kävelypaikat, lähellä olevan Lichtensteinin huvilan ja vihdoin Schönbrunnin keisarillisen huvi-linnankin.

Ollessamme Schönbrunnin loistavissa käytävissä, sattui keisari lähestymään, mutta komisarius käski meitä kääntymään pois, jott'ei kuihtuneen muotomme näkö herättäisi keisarissa mitään ikävää tunnetta.

XCIII LUKU.

Vihdoin läksimme Wienistä ja saavuimme Bruck'iin asti. Siellä taas tuo rinnan-ahdistus kävi pahemmaksi. Lääkäri kutsuttiin luokseni; se oli eräs herra Judmann, hyvin kohtelias mies. Hän määräsi minulle entistä parannuskeinoa jatkettavaksi. Kahden päivän kuluttua pääsimme minun pyynnöstäni uudelleen matkalle.

Jo oli Itävallan ja Steyermark'in maakunnat läpiajettu, ja tultiin Kärnthen'in alalle, ilman että mitäkään erinomaista oli tapahtunut, mutta eräässä Feldkirchen nimisessä kylässä lähellä Klagenfurth'in kaupunkia meitä ennätti vastakäsky. Sinne täytyi nyt toistaiseksi jäädä.

Annan lukijan kuvailla itselleen, kuinka ikävältä tuo meistä tuntui. Minua erittäin pahoitti olla kumppaleilleni vahingoksi; sillä olihan minun onneton sairauteni syynä siihen, että he eivät päässeet kotimaahan.

Viisi päivää viivyimme Feldkirchen'issä, joiden kuluessa komisarius teki parastansa meitä viihdyttääksensä. Siellä näytteli pieni komediantti-joukko, jota käytiin katselemassa. Eräänä päivänä pääsimme metsästyksellekin. Metsästäjät olivat isäntämme, muutamat kylän nuorukaiset ja eräs metsänomistaja; me taas, asetettuina sopivalle paikalle, saimme sieltä tuota huvitusta katsella.

Vihdoin saapui kuriiri Wienistä, joka valtuutti komisariuksen viemään meitä matkamme perille. Minä riemuitsin kumppalieni kanssa tästä uutisesta; mutta samassa myös vapisin ajatellessani, että kenties lähestyi surkean sanomankin päivä, ett'ei minulla ollutkaan enää isää, ei äitiä eikä ties ketä rakkaista omaisistani.

Ja mitä lähemmäksi tultiin Italian rajaa, sitä suuremmaksi kävi murheeni.

Kun tältä puolen saavutaan Italiaan, ei näy juuri mitään, joka viehättäisi matkustajan silmää; päinvastoin tullaan Saksan maiden ihanista vuorista Pohjois-Italian tasangoille, jotka pitkän matkan eteenpäin ovat kuivia ja sulottomia, niin että muukalaiset, jotka ensikerran näkevät meidän nientämme, eivät voi olla naurahtamatta, että heillä on ollut niin suuret ajatukset siitä, ja luulevat itsensä pilan vuoksi petetyiksi niiden kertomuksista, joiden ovat kuulleet sitä niin suuresti kehuvan.

Tämän maakunnan kolkkous vaikutti sekin masentavaisesti mieleeni. Kun jälleen näin meidän taivaamme, kohtasin ihmisiä, joitten kasvoilla ei ollut enää tuo pohjan puolella asuvain muoto, kun joka miehen suusta kuulin oman kielemme ääniä, tosin valtasi minut lempeä mielenliikutus; mutta tämä liikutus taivutti minua pikemmin itkuun, kuin iloon. Kuinka usein peittelin vaunuissa kasvojani kädelläni, menettelin niinkuin olisin nukkunut, vaan itse teossa itkin! Kuinka monta kertaa öisin en ummistanut silmiäni, vaan paloin kuumeesta, milloin mitä hartaimmin siunaten suloista Italiaani ja kiittäen taivasta, että olin sitä jälleen saanut nähdä; milloin tuskitellen, ett'en tietänyt mitään kodistani, tahi aavistaen jos jotakin onnettomuutta; milloin taas ajatellen, että minun ennen pitkää oli eroaminen, kukaties ikuiseksi ajaksi, ystävästä, joka oli minun kanssani niin paljon kärsinyt ja niin monesti oli näyttänyt minulle veljellistä rakkauttaan!

Oi, nuot pitkät vuodet vankeuden hautakammioissa eivät olleet sammuttaneet tunteitteni voimaa, mutta tämä voima taipui niin vähän iloon ja niin suuresti suruun!

Kuinka mielelläni olisin matkalla käynyt Udine'ssa ja tuossa ravintolassa, missä nuo kaksi jaloa ystävää olivat olevinaan ravintolan palvelijoita, saadaksensa salaa puristaa kättämme! Mutta Udine jäi meiltä syrjään, vasemmalle kädelle, ja me kuljimme vaan eteenpäin.

XCIV LUKU.

Pordenone, Conegliano, Ospedaletto, Vicenza, Verona, Mantova muistuttivat minulle elävästi menneitä aikoja. Ensinmainitusta paikkakunnasta oli minulla ollut hyvä ystävä, kelpo nuorukainen, joka menetti henkensä tuolla onnettomalla Wenäjän sotaretkellä; Conegliano'on Lyijykamarien alavartijat olivat sanoneet Zanzen viedyksi; Ospedaletto'ssa oli mennyt naimisiin, vaikk'ei siellä enää asunut, eräs nainen, enkelin vertainen, mutta onneton, jota minä kauvan aikoja olin hellästi kunnioittanut ja yhä samoilla tunteilla kunnioitin. Sanalla sanoen: kaikissa näissä paikkakunnissa muistui mieleeni asioita, toinen toistansa kalliimpi sydämelleni; ja Mantova'ssa enemmän kuin missään muualla. Muistin niinkuin eilispäivän tapausta, kuinka vuonna 1815 tulin sinne Lodovicon kanssa, ja niinikään vuonna 1820 Porron kanssa! — Samat kadut, torit, palatsit, ja kuitenkin kuinka eriävät yhteiskunnalliset olot! Niin monta tuttavaa jo kuolemaan nukkunut, niin monta maanpakolaisuudessa, kokonainen sukupolvi aika-ihmisiä, joita ennen olin nähnyt lapsina! Ja nyt en saanut käydä tuossa tahi tässä kartanossa, enkä puhua sitä tahi tätä kenenkään kanssa!

Ja päälle päätteeksi juuri Mantova'ssa Maroncelli'n ja minun täytyi erota toisistamme. Vietimme yön kumpikin syvimmässä surussa. Mieleni kuohui kuin ihmisen, joka huomispäivänä odottaa kuoleman-tuomiotansa.

Aamulla pesin silmäni ja katsahdin peiliin, näkyisikö niissä vielä kyyneleen jälkiä. Koetin, niin paljon kuin mahdollista, olla tyytyväisen ja hymyilevän näköinen; luin itsekseni pienen rukouksen Jumalalle, mutta totta sanoakseni hyvin hajamielisenä; ja kuultuani, että Maroncelli pani kainalokeppinsä liikkeelle ja puhutteli palvelijaa, menin häntä tervehtimään. Molemmat näytimme lujilta; me puhuimme hiukan liikutetulla, mutta selvällä äänellä. Santarmi-upseeri, jonka oli määrä viedä ystäväni Romagnan rajalle, on saapunut paikalle; aika on lähteä. Me tuskin tiedämme mitä toisillemme sanoa; syleilys, suudelma ja vielä syleilys. — Hän nousi vaunuihin ja katosi näkyvistä; minä jäin ikäänkuin kivettyneenä yksikseni.

Palattuani huoneesen lankesin polvilleni ja rukoilin poloisen raajarikon puolesta, jonka täytyi erota ystävästänsä. Sitä tehdessäni purskahdin kyyneliin ja nyyhkytyksiin.

Olen tavannut monta oivallista ihmistä, mutta en ketäkään, joka kanssakäymisessä olisi ollut niin rakastettava, kuin Maroncelli, en ketäkään, joka olisi ollut niin hyvin kasvatettu, niin hyvin tietänyt, kuinka kussakin tilaisuudessa tuli itseänsä käyttää, en ketäkään, joka pysyi niin kaukana pahasta kiivastumisesta, joka piti niin lujasti kiinni siitä vakuutuksesta, että hyve on anteeksi-annon alinomaisessa harjoittamisessa, jalossa mielenlaadussa ja järkevässä ajattelemisessa. Oi, sinä pitkien tuskan vuosien kumppanini, Jumala siunatkoon sinua, missä hyvänsä joudut elämään, ja antakoon sinulle ystäviä, jotka sinua rakastavat yhtä paljon, kuin minä, mutta hyvyydessä ovat minua paremmat!

XCV LUKU.

Samana aamuna läksimme mekin Mantova'sta Brescia'an päin. Täällä toinen kumppalini Andrea Tonelli pääsi vapauteen. Onneton sai samalla hetkellä tietää, että hänen äitinsä oli kuollut, ja hänen surukyyneleensä särkivät minun sydäntäni.

Huolestuneena kuin olinkin niin monesta syystä, en voinut olla naurahtamatta seuraavan tapauksen johdosta.

Ravintolan pöydällä näin teaatteri-ilmoituksen. Otin sen ja luin: — Francesca da Rimini, opera j.n.e.

— Kenen tekemä on tuo opera? kysyin palvelijalta.

— Kuka sen lienee säkeiksi ja kuka säveliksi sovittanut, sitä en tiedä, vastasi hän. Mutta yhtäkaikki, onhan se tuo mainio Francesca da Rimini, jonka kaikki tuntevat.

— Kaikkiko? Siinä erehdytte. Minä, joka tulen Saksasta, mitäpä minä tietäisin teidän Francescoista?

Palvelija (oli, näet, ynseän näköinen nuorukainen, todellinen Brescialainen) katsahti minuun halveksivalla säälillä.

— Vai mitä te tietäisitte? Herra, täss' ei ole kysymys Francescoista; on yksi ainoa Francesca da Rimini. Tarkoitan Silvio Pellicon murhenäytelmää. Siitä ne ovat tehneet operan, paikoittain sitä turmellenkin; mutta yhtäkaikki, se se on, eikä mikään muu.

— Ah, Silvio Pellico? Sen nimen luulen jo kuulleeni. Eikö se ole tuo kevytmielinen veitikka, joka tuomittiin hengeltä ja sitten kovaan vankeuteen, noin kahdeksan yhdeksän vuotta takaperin?

Tuo leikinlasku olisi saanut olla tekemättä! Hän katsoi ympärilleen, sitten minuun, pani kaksineljättä mitä vaikeinta hammasta irvilleen, ja ell'ei olisi kuullut ääniä läheisyydestä, hän kentiesi olisi lyönyt minut kuolijaaksi.

Hän meni pois muristen: — Kevytmielinen veitikka? — Mutta ennen lähtöäni hän sai tietää, kuka olin. Nyt hän ei muistanut enää kysellä, ei vastata, ei palvella eikä juosta edestakaisin. Ei muistanut muuta kuin yhtämittaa luoda silmät minuun, hivellä käsiänsä ja kaikille ilman tarkoitusta sanella: — Niin herra, niin herra! — että luuli hänen järkensä menettäneeksi.

Kahta päivää myöhemmin, 9 p:nä Syyskuuta, saavuin komisariuksen kanssa Milanoon. Kun lähenin kaupunkia, näin tuomiokirkon huipun ja vielä kerran kuljin tuota Loreto'n käytävää, jossa muinoin niin mielelläni kävelin, kun Porta Orientale'n (Itäportin) kautta saavuin kaupunkiin ja pääsin Corso kadulle, niin, kaikkia näitä palatseja, kirkkoja ja käytäviä nähdessäni, mielessäni heräsi tunteita, suloisia ja tuskallisia samalla haavaa: hurja halu jäädä muutamaksi ajaksi Milanoon, tervehtimään vanhoja tuttavia, joita täällä vielä tapaisin; ääretön murhe ajatellessani niitä, jotka olin jättänyt Spielberg'iin, jotka maanpakolaisina harhailivat vierailla mailla taikka jo olivat kuolleet; sydämellinen kiitollisuus kaikesta hyvästä, mitä Milanolaisten parissa olin nauttinut; vihdoin hiukan nurjuuttakin muutamia vastaan, jotka olivat minua panetelleet sill'aikaa, kun olin heitä suosiolla ja kunnioituksella kohdellut.

Me poikkesimme Bella Vetiezia nimiseen hotelliin.

Monta hauskaa hetkeä olin tässä viettänyt hyvien ystävien seurassa; olin tässä tavannut useampia ansiokkaita ulkomaalaisia miehiä; tässä oli eräs kunnioitettava ijäkäs nainen kehoittanut minua, mutta turhaan, seuraamaan häntä Toscanaan, aavistaen sitä kohtaloa, joka oli minua kohtaava Milanossa. Mitä liikuttavia muistelmia! Oi, sinä mennyt aika, runsas tuskista ja huolista, ja kuitenkin niin väleen kulunut!

Hotellin palvelijat pian saivat tietää, kuka olin. Huhu siitä levisi, ja illempana näin monen seisahtuvan torille katselemaan hotellin ikkunoihin päin. Yksi (en voinut eroittaa, ken se oli) näytti tuntevan minua, ja tervehti nostamalla molemmat käsivartensa.

Missä olivat Porron pojat, minun poikani? Miksi en niitä saanut nähdä?

XCVI LUKU.

Komisarius vei minut poliisikartanoon, esitelläksensä minua tirehtorille. Tämän ensimmäisen vankihuoneeni näkö herätti mielessäni tuskallisia tunteita. Muistin hellämielin sinua, Melchiorre Gioja, sinun nopeisia askeleitasi kävellessäsi edestakaisin näissä ahtaissa muureissa, noita tuntikausia, joita seisoit liikkumatta pöydän ääressä, pannen jaloja mietteitäsi paperille, noita viittauksia, joita lähetit minulle nenäliinalla, ja murheellista katsantoasi, kun sinua kiellettiin enää viittaamasta! Ajattelin hautaasi, kenties tuntematon suuremmalle osalle ystäviäsi, niinkuin minullekin! — ja rukoilin rauhaa sielullesi!

Mieleeni muistui myös tuo mykkä lapsukainen, Magdalenan liikuttava ääni, sydämeni sääli hänen kohtalostaan, nuo naapurinani olevat rosvot, tuo luuleteltu Ludvig XVII:s, tuo vanha vankiraukka, jonka luona löydettiin salakirjeeni ja jonka parkunaa sitten luulin kuulevani.

Kaikki nämät ja muutkin muistot painoivat mieltäni, kuin tuskallinen unennäkö, mutta kaikkein enimmän muisto siitä, kuinka isäni, kymmenen vuotta sitten, oli täällä kaksi kertaa käynyt minua katsomassa. Julmasti tuo hyvä vanhus silloin pettyi toivossansa saada minut ennen pitkää Torinoon! Oliko hän voinut kantaa tuota ajatusta, että kymmen-vuotinen vankeus odotti hänen lastansa, ja minkälainen vankeus? Mutta kun tuo petollinen toive sammui, lieneekö hänelle, lieneekö äidille riittänyt voimia kestämään tätä sydämen haavaa? Oliko minun sallittu vielä nähdä molemmat, vaiko kenties ainoastaan toinen, ja kumpainenko?

Voi sitä tuskallista ja yhä uudistuvaa epätietoisuutta! Olin jo, niin sanoakseni, kodin kynnyksellä, enkä tietänyt vielä, olivatko vanhempani elossa, tai oliko yksikään enää omaisistani jäljellä.

Poliisitirehtori otti minut kohteliaasti vastaan ja salli minun komisariuksen kanssa jäädä Bella Venezia'an asumaan, eikä mihinkään vahtipaikkaan. Muuten en saanut lupaa käydä kenenkään luona, jonkatähden päätin lähteä täältä jo seuraavana aamuna. Ainoastaan Piemontin konsulia oli minun suotu tavata, saadakseni tietoa kotoani. Olisin mennyt hänen luoksensa, mutta kuumeenpuuska pakoitti minua heittäymään vuoteelleni, jonka tähden lähetin hänelle pyynnön tulla minun luokseni.

Hän oli niin hyvä, että tuli paikalla, josta olin suuresti kiitollinen. Hyviä tietoja sain isästäni ja vanhemmasta veljestäni; mutta äitini, toisen veljeni ja kahden sisareni suhteen jäin hirveään epätietoon.

Osaksi vaan tyydytettynä halusin, rauhoittuakseni, jatkaa keskusteluamme. Hän tosin ei ollut niukka kohteliaisuudessa, mutta hänen oli täytymys jättää minut.

Yksin jäätyäni teki mieleni itkeä, mutta en voinut. Minkätähden tuska välistä saa minut itkemään, ja toisin kerroin taas, jopa useimminkin, kun tunnen, että kyynelistä olisi huojennusta, turhaan pakenen niiden turviin. Tämä mahdottomuus päästää huoleni ilmoille teki kuumeen kovemmaksi; päätäni kivisti julmasti.

Pyysin juoda Stundberger'iltä. Tämä hyvä mies oli poliisikersantti Wienistä ja seurasi komisariuksen palvelijana. Hän ei ollut vielä vanha, mutta sattumalta hänen kätensä vapisi, kun hän antoi minulle juoman. Siitä muistui mieleeni Schiller, vanha ystäväni, kuinka ensipäivänä tultuani Spielberg'iin ylpeästi ja jyrkästi käskin hänen antaa minulle vesiruukun, jonka hän antoikin.

Ihmeellinen asia! Tämä muisto muiden ohessa murti jääkuoren sydämestäni, niin että kyyneleet pääsivät valloilleen.

XCVII LUKU.

Syyskuun 10 p:nä aamulla jätin hyvästi tuolle kelvolliselle komisariukselle ja läksin Milanosta. Tuskin kuukauden vanha oli tuttavuutemme, ja kuitenkin se minusta tuntui jo monen vuoden ystävyydeltä. Hänen kaikkeen hyvään ja kauniisen taipuvassa mielessään ei asunut vakoilijan ilkeitä juonia; ei sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut kykyä siihen, vaan sen vuoksi, että hän suosi sitä ylevää yksinkertaisuutta, joka on suorille ihmisille omituinen.

Kerran matkallamme joku eräässä pysäyspaikassa salaa kuiskasi korvaani: Olkaa varoillanne tuosta turva-enkelistä; ell'ei hän olisi noita mustia, häntä ei olisi pantu teitä viemään.

— Te erehdytte, vastasin minä; olen syvästi vakuutettu, että erehdytte.

— Viekkaimmat, arveli hän, ovat ne, jotka näyttävät enimmän yksinkertaisilta.

— Siinä tapauksessa ei olisi kenenkään kunniallisuuteen luottamista.

— On yhteiskunnassa asemia, joissa ulkokäytös saattaa olla hyvinkin siivoksi kasvatettu, mutta kunniallisuutta ei ole, ei!

En voinut tuohon vastata muuta kuin:

— Te liioittelette, hyvä herra!

— Minä olen johdonmukainen, väitti hän. Puheemme keskeytettiin. Mutta mieleeni muistui tuo Leibnitz'in lause Cave a cotisequentiariis (Ole varoillasi johtopäätösten tekijäin kanssa!)

Liiankin suuri osa ihmisistä noutaa seuraavaa väärää ja leppymätöntä ajatusjuoksua: "Minä seuraan A:n lippua, jonka tiedän olevan oikeuden; tuo seuraa B:n lippua, joka vakuutukseni mukaan on vääryyden: tuo on siis kunnoton".

Oi ei, te yltiöpäiset ajatustieteilijät; mitä lippua hyvänsä seuraatte, älkäätte päättäkö noin armottomasti! Muistakaa, että jos ken tekee johteita joltakin epäedulliselta näkökannalta (ja missä taivaan alla lienee se yhteiskunta tahi yksityinen ihminen, joka olisi siitä vapaa?) ja kivenkovalla johdonmukaisuudella astuu toisesta päätöksestä toiseen, niin jokaisen on helppo viimein tulla tähän loppupäätökseen: "Meitä neljää lukematta, kaikki muut kuolevaiset eivät ansaitse muuta, kuin tulla elävältä poltetuksi". Ja jos tehdään tuo arvostelu vielä tarkemmin, niin ehkä kukin näistä neljästäkin arvellee: "Kaikki paitsi minä ansaitsevat polttolavaa".

Tämä hyvin tavallinen johdonmukaisuus ei ole ensinkään filosofillinen. Kohtuullinen epäluulo saattaa olla viisas, liiallinen ei koskaan.

Saatuani tuon viittauksen turva-enkelistäni, minä otin häntä entistä tarkemmin tutkiakseni, ja päivä päivältä vahvistuin luottamuksessani hänen vilpittömään ja jaloon luonteesensa.

Kun kerran yhteiskunnallinen järjestys on aikaan saatu, olipa se enemmän tai vähemmän hyvä, voivat kaikki virat tässä yhteiskunnassa, joita ei yleinen mielipide saata katsoa kunniattomiksi, kaikki virat, jotka lupaavat jalolla tavalla edistää yleistä hyvää ja kansan enemmistön mielestä myöskin täyttävät, mitä ovat luvanneet — siinä yhteiskunnassa voivat kaikki virat, joista ainoastaan ilkeä ihminen uskaltaa väittää, ett'ei kunnollisten miesten sovi olla yhteydessä niitten kanssa, kuitenkin tulla täytetyiksi kunniallisilla miehillä.

Olen lukenut kertomuksen eräästä kveekarista, joka kammosi sotamiehiä. Kerran hän näki, kuinka sotamies vaatteineen päivineen syöksähti Thames virtaan pelastaaksensa erään onnettoman henkeä, joka oli sinne hukkua. Silloin hän sanoi itsekseen: "Olen ja pysyn kveekarina; mutta ovathan sotamiehetkin hyviä ihmisiä".

XCVIII LUKU.

Stundberger saattoi minut vaunuille asti, joihin nousin santarmikorpraalin kanssa, jonka haltuun nyt olin jätetty. Satoi ja oli kylmä tuuli.

— Käärikäät nuttunne hyvin ympärillenne, neuvoi Stundberger; peittäkäät paremmin pääkin, ett'ette sairaana palaa kotiinne; siihen ei tarvita paljon ennenkuin vilustutte! Paha, ett'en saa teitä palvella Torinoon asti!

Ja nämät sanat hän lausui aivan sydämellisellä ja liikutetulla äänellä!

— Vastedes, lisäsi hän, teillä ei luultavasti koskaan ole kukaan Saksalainen seurustajana; kenties ette koskaan enää tule kuulemaan tätä kieltä, joka Italialaisen korvassa kuuluu niin kovalta. Ettepä juuri sitä kaivannekaan. Saksalaisten luona saitte niin paljon kärsiä, että tuskin tahdotte meitä liioin muistaa. Vaan yhtähyvin minä, jonka nimen te tulette pian unohtamaan, minä, hyvä herra, olen aina sulkeva teidät rukouksiini.

— Ja minä teidät, vastasin minä, antaen kättä hänelle vielä viime kerran.

Mies hyvä huusi vielä: Guten Morgen, gute Reise, leben Sie wohl! (hyvästi, onnea matkalle, Jumalan haltuun!) Siinä viimeiset saksan sanat, joita minä kuulin, ja ne soivat korvissani rakkailta, ikäänkuin oman kieleni äänet.

Sydämeni pohjasta rakastan isänmaatani, mutta minä en vihaa muita kansoja. Sivistys, varallisuus, valta, maine ovat eri kansoissa erilaisia; mutta kaikissa tavataan niitä, jotka noudattavat ihmisen ylevää kutsumusta lähimmäisiänsä rakastaa, helliä ja auttaa.

Santarmikorpraali, joka nyt minua seurasi, sanoi olevansa yksi niistä, jotka vangitsivat onnettoman ystäväni Confalonieri'n. Hän kertoi, kuinka tämä oli koettanut karata, mutta yritys ei ollut onnistunut, ja Confalonieri oli temmattu puolisonsa sylistä; molemmat olivat olleet kovin masentuneina, mutta kuitenkin arvollisesti kantaneet kohtaloansa.

Polttava kuumeen-hehku tuntui ruumiissani tämän surullisen kertomuksen kuullessani, ja oli ikäänkuin joku rautainen koura olisi sydäntäni puristanut.

Kertoja, sävyisä mies ja puheessaan kohtelias ja vilpitön, ei huomannut, kuinka minä, vaikk'ei ollut minulla mitään häntä vastaan, en voinut olla inhoa tuntematta nähdessäni noita käsiä, jotka väkivaltaisesti oli koskeneet ystävääni.

Buffalora'n kaupungissa söi hän suurusta; minä levottomuudesta en voinut sitä tehdä.

Kerran, monta monta vuotta sitten, kun oleskelin maalla Arlunon tienoilla kreivi Porron poikien kanssa, tulin joskus käyneeksi Buffalora'ssa, seuraten Ticinon joen rantaa.

Suuri oli iloni, kun näin valmiina tuon komean sillan, jonka rakennus-aineita olin nähnyt hajallaan Lombardian rannalla, ja josta silloin yleisesti luultiin, ett'ei siitä mitään syntyisi. Suuresti riemuitsin kulkiessani joen yli ja astuessani Piemontin alalle. Oi, vaikka kyllä rakastan kaikkia kansakuntia, Jumala tietää, että Italia kuitenkin on minulle muita kalliimpi; ja että, vaikka kuinka olen kiintynyt Italiaan, on kaikista sen maakunnista minulle rakkain Piemont, isieni maa!

XCIX LUKU.

Buffalora'n vastapäätä on San Martino. Täällä lombardialainen korpraali puhui piemontilaisten santarmien kanssa, jätti hyvästi minulle ja kulki takaisin sillan ylitse.

— Novara'an päin, sanoin ajurille.

— Olkaat hyvä ja vartokaat tuokio, virkkoi yksi santarmeista.

Huomasin mielipahakseni, ett'en nytkään ollut oikein vapaa, ja tämä huolestutti minua, sillä minä pelkäsin jonkun asian vielä viivyttävän kotiintuloani.

Neljännes-tunnin perästä ilmaantui eräs herra, joka pyysi päästä minun kanssani yhdessä Novaraan. Muuta tilaisuutta hänellä ei muka ollut; rattaita ei ollut paikalla kuin minulle jo luvatut; hän kiittäisi onneansa, jos minä suostuisin j.n.e.

Tämä valepuettu santarmi oli minulle hilpeä ja hauska matkakumppali Novara'an asti. Tänne tultuamme hän oli ajavinansa hotelliin, mutta itse asiassa rattaamme seisattuivat kasarmin pihaan, ja minulle ilmoitettiin, että erään korpraalin huoneesen oli minua varten laitettu vuode, ja että minun tuli odottaa korkeampia käskyjä.

Toivoin pääseväni jo huomispäivänä lähtemään; heittäysin vuoteelle, ja vielä vähän aikaa juteltuani isäntäni, korpraalin, kanssa, nukuin makeaan uneen, jonka vertaista en moneen aikaan ollut nauttinut.

Heräsin varhain aamulla, nousin heti, ja pitkiltä tuntuivat päivän ensimmäiset tunnit. Söin aamiaista, juttelin niitä näitä, loin silmäyksen isäntäni kirjastoon; vihdoin ilmoitettiin, että joku vieras pyysi päästäksensä minun puheelleni.

Tuli eräs kohtelias upseeri, joka toi tietoja isästäni ja sanoi häneltä saapuneen kirjeen Novara'an, joka ennen pitkää oli käsiini tuleva. Kiitollisuuteni oli suuri tästä ystävällisyydestä.

Kuluipa muutamia tuntia, pitkiä kuin ijankaikkisuus, ennen kuin kirje vihdoin tuli.

Mikä ilo nähdä näitä rakkaita kirjaimia, kuulla, että äitini, armas äitini, molemmat veljeni ja vanhempi sisareni vielä elivät! Oi, nuorempi, Marietta, joka oli mennyt P. Ilmestyksen luostariin, ja josta jo vankeudessani olin salaa saanut tietoja, hän oli kuollut yhdeksän kuukautta sitten!

Suloista on minun uskoa, että vapaudestani olen velassa kaikille niille, jotka minua rakastivat ja väsymättä rukoilivat Jumalaa minun puolestani, ja erittäin sisarelleni, jossa kuolinvuoteellansa näkyi kaikki suurimman hurskauden todistukset. Jumala häntä palkitkoon kaikesta huolesta, joka painoi hänen sydäntänsä kovan kohtaloni tähden!

Päivät kuluivat toinen toisensa perästä, mutta lupa lähteäni Novara'sta jäi yhä tulematta. Vihdoin Syyskuun 16 p:nä aamulla tuli tuo lupa, ja nyt olin vartijoistani vapaa. Kuinka monta ajastaikaa oli kulunut siitä, kun sain mennä kuhun halusin, ilman vartijoiden seuraa!

Saatuani vähän rahaa ja lyötyäni kättä erään isäni tuttavan kanssa, joka tuli minua tervehtimään, läksin matkalle kello kolmen aikaan iltapuolella. Matkakumppalina oli minulla yksi rouva, yksi kauppias, yksi vaskenpiirtäjä ja kaksi nuorta maalaria, joista toinen oli mykkä. Nämä maalarit tulivat Roomasta; ja ilokseni kuulin, että he tunsivat Maroncelli'n perheen. Suloista on jutella niistä, joita rakastamme, jonkun kanssa, joka ei ole heitä kohtaan välinpitämätön!

Yötä oltiin Vercelli'ssä. Jo koitti tuo armas Syyskuun 17 päivä. Matkaa jatkettiin. Oi kuinka hitaasti vaunut kulkivat! vasta illalla saavuimme Torinoon.

Kuka voisi sanoilla kuvata sitä iloa, joka täytti minun ja armaitteni sydämiä, kun sain silmin nähdä, käsin syleillä isää, äitiä, veljeksiä?… Giuseppina, rakas sisareni, ei ollut siellä, häntä pidätti velvollisuus Chieri'ssä; mutta kuultuansa tulostani, hänkin kiirehti tulemaan muutamaksi päiväksi vanhaan kotiinsa. Näin yhdyttyäni kaikkien rakkaitteni kanssa, olin ja olen vieläkin kuolevaisista onnellisin!

Oi, noista menneistä vastenkäymisistä ja nykyajan onnesta, niinkuin kaikesta hyvästä ja pahasta, jota tulevaisuus kenties on myötänsä tuova, kaikesta olkoon kiitetty Herra, jonka väkevässä kädessä ihmiset ja muut luodut, myöten tai vasten tahtoansa, ovat ihmeellisiä välikappaleita, joita Hän käyttää pyhyyteensä soveltuviin tarkoituksiin.