Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

VANKEUTENI

Kirj.

Silvio Pellico

Italiankielestä suomentanut

Hjalmar F. Palmén

W. Churberg'in romani-kirjasto; 3. vuosikerta.

Helsingissä, G. W. Edlund, 1884

Tekijän elämäkerta.

Silvio Pellico syntyi Saluzzo'ssa Piemont'issa vuonna 1789. Hänen isänsä oli virkamies sota-asiain osastossa Milano'ssa ja jälestäpäin Turin'issa. Jonkun aikaa Franskassa vietettyään hän yhtyi isäänsä Milano'ssa ja määrättiin Franskan kielen professoriksi sotilas-orpojen seminariin samassa kaupungissa. Sydämen pohjasta harrastaen kirjallisuutta ja vapautta hän rakensi tuttavuutta Ugo Foscolo'n, runoilijan, ja muitten kirjailijain kanssa sekä liittyi useihin eteviin miehiin, jotka toivoivat Lombardian vapauttamista Itävallan herruudesta. Vuonna 1819 hän sepitti "Francesca da Rimini" nimisen murhe-näytelmän, joka riemulla vastaan-otettiin Italian etevimmissä kaupungeissa. Muita teoksia kirjoitettuaan hän samana vuonna Berchet'in, Confalonieri'n, Sismondi'n ynnä muitten avulla perusti "Il Conciliatore" (Sovittaja) nimisen sanomalehden, jota aiottiin vapaamielisten perus-aatteitten mukaan toimittaa. Itävallan hallitus kielsi kuitenkin lyhyen ajan perästä sitä painattamasta. 1820 vuoden loppupuolella Pellico yhtäkkiä vangittiin ja syytettiin vehkeilemisestä voimassa olevaa järjestystä vastaan. Ensiksi hän suljettiin Santa Margherita nimiseen vankilaan Milano'ssa, mutta vietiin jälestäpäin Venezia'n läheiseen San Michele saareen. Siellä ollessaan hän vuonna 1822 tutkittiin ja tuomittiin kuolemaan, joka tuomio kuitenkin muutettiin viidentoista-vuotiseksi kovaksi vankeudeksi Spielberg'in linnassa. Ensimäisinä vankeutensa kahdeksanatoista kuukautena hän oli kyllä onnellinen saamaan leppeän linnanpäällikön, joka salli hänen käyttää kynää, läkkiä ja paperia sekä lukea Raamattua, Homeroa, Dante'a, Petrarca'a, Shakespeare'a, Göthe'ä, Scott'ia, Byron'ia ja Schiller'iä ynnä muita kirjailijoita; mutta kun tämä päällikkö siirrettiin toiseen vankilaan, kävi Pellicon asema seuraavina neljänä vuonna erittäin tuskalloiseksi, ja hänen terveytensä melkein kokonaan turmeltui. 1827-30 vuosien välillä häntä kohdeltiin suuremmalla lempeydellä, ja jälkimäisenä vuonna hänelle ilmoitettiin, että hän pian saisi jälleen vapautensa, jonka hän todella kohta perästäpäin saikin. Vuonna 1833 hän kirjoitti "Le mie prigioni" (Vankeuteni) nimisen kirjan, jonka esitystapa oli liikuttavan yksinkertainen, joka käännettiin kaikille Europan kielille ja jota joka paikassa ihmeteltiin. Vapaaksi päästyänsä hän oli palannut Turin'iin, jossa hänen vanhempansa asuivat. Siellä hän antautui kirjallisiin toimiin ja sepitti muun muassa kolme murhe-näytelmää sekä yhden proosallisen teoksen "Doveri degli uomini'n" (Ihmisen velvollisuudet). Hän kuoli Turin'issa 1854. Hänen kuolemansa jälkeen hänen muistoonpanonsa, kirjevaihtonsa ja julkaisemattomat teoksensa toimitettiin painoon.

Beeton's Dictionary of Universal Information.

Tekijän esipuhe.

Olenko nämät elämän-vaiheeni turhamaisuudesta kirjoittanut, ainoastaan saadakseni itsestäni puhua? Minä toivon, ettei niin ole laita; ja sikäli kuin joku pystyy olemaan tuomarina omassa asiassaan, luulen tarkoitukseni olleen jalompaa laatua: — minä arvelin, että kertomalla omia kärsimyksiäni ja esittelemällä niitä lohdutuksia; jotka kokemukseni mukaan kovimmassakin onnettomuudessa vielä ovat ihmisen tarjona, voisin monta onnetonta tukea; — minä tahdoin antaa todistusta siitä, että keskellä pitkiä kidutuksiani en kuitenkaan ole havainnut todeksi, että ihmiskunta on niin väärintekeväinen, että se ansaitsee aivan ankaraa tuomiota, ja että kunnollisia luontoja löytyy niin harvassa, kuin tavallisesti vakuutetaan; — kehoittaa tahdoin jaloja sydämiä oikein kuolevaisia rakastamaan eikä vihaamaan, leppymätöntä vihaa pitämään ainoastaan halpaa teeskentelyä, pelkurimaisuutta, jokaista siveellistä alennusta vastaan; — tahdoin toistaa tuon kaikille tunnetun totuuden, joka niin usein unhotetaan: että uskonto ja filosofiia, niin toinen kuin toinenkin, vaativat lujaa tahtoa ja tyynimielistä päätöstä, ja että missä eivät nämät molemmat ehdot samalla haavaa ilmesty, siinä ei myöskään löydy oikeudentuntoa, ei arvollisuutta eikä vakavaa perus-aatetta.

I LUKU.

Perjantaina Lokakuun 13 p:nä 1820 minä vangittiin Milanossa ja vietiin Santa Margherita nimiseen vankilaan. Kello oli 3 iltapuolella. Minua tutkittiin ja kuulusteltiin koko se päivä ja monta seuraavatakin. Vaan se sikseen. Niinkuin halveksittu rakastaja vihdoin päättää arvokkaasti kääntää selkänsä kaunottarelleen, niin minä nyt jätän politiikin ja kerron muita asioita.

Yhdeksän aikaan iltasella tuona onnetonna perjantaina oikeudenkirjuri jätti minut vankivartijan haltuun, joka vei minut itseäni varten määrättyyn komeroon ja siellä kohteliaasti pyysi minua jättämään toistaiseksi hänen takeensa kelloni, rahani ja kaikki, mitä oli lakkarissani; ne saatuansa hän toivotti kunnioituksella hyvää yötä.

— Kuulkaapas, ystäväni, sanoin minä; tänään en vielä ole syönyt päivällistä, toimittakaa minulle jotain syötävää.

— Paikalla, ravintola on aivan lähellä; ja saattepa nähdä, hyvä herra, kuinka oivallista viiniä!

— En juo viiniä!

Tämän kuultuansa mies katsahti minuun pelonsekaisella kummastuksella, toivoen, että laskin leikkiä. Vankivartijat, jotka pitävät ravintolaa, kauhistuvat, jos heille sattuu tulemaan joku maistamaton vanki.

— Tosiaankin, en juo viiniä.

— Minun on sääli teitä, kahta ikävämmäksi tulee teille yksinolo… Ja nähtyänsä ett'en muuttanut mielipidettäni, hän meni ulos. Ei puoltakaan tuntia, niin ruoka oli edessäni; söin pari suupalasta, nielasin lasillisen vettä, ja jäin jälleen yksinäni.

Huoneeni oli maakerroksessa, ikkuna pihaan päin. Komeroita kummallakin puolen, komeroita ylläni, komeroita vastapäätä. Nojautuen ikkunaan, kuuntelin hetken aikaa, kuinka vartijoita tuli ja meni, sekä vankien hurjaa laulua.

Ajattelin itsekseni: Vuosisata sitte tämä kartano oli naisluostarina; johtuiko silloin koskaan noiden hurskaitten katuvaisten mieleen, että heidän komeroissaan tänään tulisi kaikumaan, ei naisten huokauksia ja hartaita kiitosveisuja, vaan jumalattomia herjauksia ja renttulauluja, että niissä tulisi oleskelemaan kaikenlaisia pahantekijöitä, parhaasta päästä kuritustyöhön tahi hirteen tuomittuja? Ja vuosisadan perästä, kukahan silloin tullee näissä komeroissa päiviänsä viettämään? Oi aikojen ja kaikkien kappalten ikuista vaihtelevaisuutta! Ken teitä ottaa miettiäksensä, voipiko hän liioin tuskastua, jos onni herkeää hänelle hymyilemästä, jos hän haudataan vankilaan taikkapa hirsipuu häntä uhkaa? Eilen olin onnellisin ihminen maan päällä, tänään en nauti enään ainoatakaan entisen elämäni suloa: en vapautta, en ystävien seuraa, en toivoakaan! Niin, mieletöntä olisi ajatella niiden palaamista. Tästä olen ulos pääsevä ainoastaan joutuakseni vieläkin kurjempaan vankilaan tahi pyövelin käsiin! Olkoon menneeksi: kuolemani jälkeisenä päivänä on juuri kuin jos olisin henkeni heittänyt komeassa linnassa ja ruumiini olisi hautaan viety mitä loistavimmilla kunnian-osoituksilla.

Näin mietiskellessäni aikojen vaihtelevaisuutta, mieleni jälleen virkistyi. Mutta uudestaan astuivat silmieni eteen nuo rakkaat kuvat: isä, äiti, kaksi veljestä, kaksi sisarta, ja toinenkin perhe, jota rakastin niinkuin omaani; ja kaikki filosofilliset mietteet haihtuivat tyhjään. Lujuuteni höltyi ja kuni lapsi minä herskähdin itkemään.

II LUKU.

Kolmea kuukautta ennen olin käynyt Torinossa ja siellä, monivuotisen eron perästä, tavannut rakkaat vanhempani, toisen veljeni ja molemmat sisareni. Kaikki meidän perheessämme olivat aina olleet niin hellät toisillensa, eikä kukaan pojista ollut saanut isältä ja äidiltä nauttia niin paljon hyvää kuin minä. Oi kuinka tämä yhtymys minua liikutti, kun näin heitä paljon enemmän i'ästä rasitetuiksi, kuin olin luullut! Kuinka hartaasti olisin silloin tahtonut jäädä heidän luoksensa, pyhittääkseni parhaat voimani heidän vanhuutensa päiväin huojentamiseksi! Kuinka tuskalliselta tuntui, että toimeni Torinossa, senkin vähäisen aikaa kuin siellä viivyin, eivät sallineet minun olla kauvemmin rakkaitteni luona! Äiti parka valittikin usein: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" Katkera oli ero sinä aamuna, kun läksin takaisin Milanoon. Isä nousi kanssani vaunuihin ja saattoi minua peninkulman matkaa; sitte hän palasi yksinään. Katsahdin taakseni häneen päin ja itkin ja suutelin sormusta, jonka äiti oli minulle antanut; en ollut koskaan tuntenut semmoista levottomuutta erotessani vanhemmistani. Vaikk'en tavallisesti luota aavistuksiin, kummastutti minua kuitenkin suruni hillitsemättömyys ja tahtomattani lausuin pelokkaasti: "Mistä tämä outo mielenkaiho?" Se näytti todellakin ennustavan minulle jotakin suurta onnettomuutta.

Nyt, vankilassa, johtui jälleen mieleeni tämä pelko ja levottomuus; muistin kaikki ne sanat, jotka olin vanhemmiltani kuullut kolme kuukautta takaperin. Äitini valitus: "voi kuitenkin, kun ei Silviomme ole tullutkaan meitä varten Torinoon!" se painoi sydäntäni niinkuin raskas taakka. Paheksin sitä, ett'en kohdellut heitä tuhannen kertaa armahammin. — Rakastanhan heitä niin hellästi, ja kuitenkin ilmoitin sitä sanoissani niin laimeasti! Viimeinen kerta oli mun sallittu heitä nähdä, ja kuitenkin olin niin vähän katsellut heidän rakkaita kasvojaan, niin niukasti olin heille lempeäni osoittanut! — Nämät ajatukset särkivät sydäntäni.

Suljin ikkunan ja kävelin tunnin aikaa edes takaisin, toivomatta lepoa koko yönä. Laskeusin sitten vuoteelleni ja nukuin uupumuksesta.

III LUKU.

Hirveätä on todellakin herätä ensimmäisenä yönä vankilassa! — Onko mahdollista (niin mä virkahdin muistaessani missä olin), onko mahdollista, että minä olen täällä? Eikö se vaan ole unta? Eilen siis pantiin minut kiinni, eilen oli tuo pitkä tutkimus, jota huomenna jatketaan ja Jumala ties kuinka kauan vielä! Eilen siis, ennen kuin nukuin, minä itkin niin katkerasti ajatellessani vanhempiani!… Yön rauhaisuus, syvä hiljaisuus, lyhyt uni, joka oli virvoittanut henkeni voimia, näyttivät sadan kerroin kartuttaneen surunkin valtaa. Tässä toimettomuuden tyhjyydessä tunki mielikuvitukseeni tavattoman elävästi kaikkien omaisteni suru ja etenkin isän ja äidin murhe, kun saisivat tiedon minun vangitsemisestani.

— Tällä hetkellä, lausuin, he makaavat vielä rauhallista unta, taikkapa, jos ovat valveilla, ajattelevat ehkä hellästi minua, aavistamatta missä tilassa minä olen! Onnelliset he, jos Jumala ottaisi heidät pois maailmasta, ennenkuin tieto minun vankeudestani ehtii Torinoon! Kuka on antava heille voimaa kestääkseen tätä kovan onnen iskua?

Mutta kuuluipa sisällinen ääni vastaavan: — Hän, jota kaikki onnettomat rukoilevat, rakastavat ja tuntevat omassa povessansakin! Hän, joka antoi Äidille voimaa seurata Poikaansa Golgatan mäelle ja seisoa ristin juurella: onnettomien ystävä, kuolevaisten ystävä!

Ensikerran uskonto pääsi voitolle sydämessäni, ja siitä onnesta on minun kiittäminen lapsellista rakkauttani.

Ennen olin minä, vaikk'en juuri uskoton, kuitenkin vähän ja kehnosti seurannut uskonnon neuvoja. Nuo tavalliset väitteet uskontoa vastaan, ne tosin eivät minusta olleet suuri-arvoisia; mutta yhtähyvin tuhannen viisastelevaa epäilystä oli vakuutustani häirinnyt. Itse Jumalan olemuksesta minulla jo aikoja sitte ei enää ollut epäilystä, ja tavantakaa sanoin itselleni, että jos kerran Jumala on olemassa, niin hänen vanhurskaudestaan välttämättömästi seuraa, että kuoleman jälkeen löytyy toinen elämä ihmiselle, joka tässä kurjassa maailmassa saapi paljon kärsiä; että meidän on siis täysi oikeus tavoittaa tuon toisen elämän hyvää, ja että sen teemme, kun rakastamme Jumalaa ja lähimmäisiämme ja alinomaa pyydämme jalostua hyvissä töissä ja himojemme kukistamisessa. Niin olin jo aikoja arvellut ja vielä lisännyt: — Mitä on kristillisyys, ell'ei juuri tämmöistä jalostumis-pyrintöä? — Ja koska Kristin-uskon olento näin esiintyy puhtaana, järjellisenä ja kumoamattomana, niin kummalta minusta näytti, että aika tulisi, jolloin filosofiia uskaltaa kehua: — Tästä lähtien olen minä astuva sen sijaan. — Ja millä lailla olet sitä tekevä? Paheitako opettamalla? — Ei suinkaan. — Vai hyveitäkö? Jos niin, katso, nämä ilmestyvät juuri rakkaudessa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan; siis ihan samaa kuin mitä Kristin-usko opettaa.

Mutta huolimatta siitä, että minä vuosikaudet näin olin ajatellut, en tullut päätöstä tehneeksi: ole siis johdonmukainen, ole tosikristitty! älä huoli, joskin näet tätä pyhää uskoa välistä väärin käytettävän! älä pahastu muutamasta hämärästä kohdasta Kirkon opissa, koska pääkohta on selvä, nimittäin: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi!

Vankilassa vihdoin päätin ratkaista asian, ja sen teinkin. Epäilin tosin vähän aikaa, ajatellen että, jos joku saisi tietää minun nyt tulleen entistä uskovaisemmaksi, niin hän saattaisi pitää minua ulkokullattuna ja kovan onnen masentamana. Mutta itse tietäen, ett'ei niin ollut laitani, enpä tuosta muitten mahdollisesta epäluulosta ollut millänikään, vaan päätin tästä lähtien olla kristitty ja sen peittelemättä tunnustaakin.

IV LUKU.

Siinä päätöksessäni minä olen sittemmin pysynyt, mutta tuona ensimmäisenä yönä vankilassa ryhdyin ensikerran sitä kaikin puolin punnitsemaan ja ikäänkuin omakseni ottamaan. Aamupuolella levottomuuteni ihmeekseni asettui. Saatoin taas ajatella vanhempiani ja muita rakkahia, olemattani epäilyksissä heidän mielenlujuudestansa; ja muistellessani heidän vakavata luonnettansa, tunsin sydämessäni lohdutusta.

Mistäpä tuo äskeinen tuskani, kun heitä ajattelin, ja nyt, mistäpä niin täydellinen luottamus heidän vakavuuteensa? Oliko tämä muutos joku ihme, vai heränneen uskoni luonnollinen vaikutus? — Vähätpä siitä, miksi niitä nimitetään, näitä uskonnon todellisia, yleviä hyväntekoja!

Keskiyönä oli kaksi alavartijaa tullut minun komerooni katselmusta varten, ja silloin olin ollut mitä pahimmalla mielin. Aamulla, kun palasivat, olin hyvällä tuulella, jopa leikillinenkin.

— Yöllä, herra, olitte kuin ampiainen, virkkoi toinen, nimeltään Tirola; nyt on aivan toisin, ja sepä hyvä; näkeehän, ett'ette ole — suokaa anteeksi — mikään hirtehinen, sillä nuo rosvot (olen, näetten, jo vanha ammatissani ja havaintoni eivät juuri ole tuulesta temmatut) ovat vankeutensa toisena päivänä raivoisammat kuin ensimmäisenä. Suvaatteko nuuskaa?

— En ole tottunut; vaan olkoon menneeksi, jos niin tahdotte. Muuten, mitä teidän havaintoonne tulee, niin se ei minusta näytä niin viisaalta, kuin joksi te sitä luulette. Jos minä tänä aamuna en ole ampiaisen kaltainen, eikö se muutos voisi tulla ajattelemattomuudesta, siitä että liian herkkäuskoisesti toivon päästä täältä irti?

— Epäilemättä, hyvä herra, jos muusta syystä olisitte täällä; mutta näissä valtiollisissa asioissa ei nykyaikaan saa luulla rettelöiden niin yks kaks selviävän. Niin narrimainen te ette suinkaan ole. Suokaa anteeksi, että niin vapaasti puhun! Suvaatteko vielä nuuskauksen?

— Antakaa vaan! Mutta sanokaapas, kuinka teillä saattaa olla niin iloiset kasvot, vaikka yhä elätte onnettomien keskellä?

— Te luulette ehkä syyksi siihen, ett'en huoli mitään muiden vaivoista; no, en ota sitä itsekään oikein selvittääkseni; sen vaan sanon, että usein muiden kyyneleet käyvät minullekin huoleksi. Ja monta kertaa olen olevinani iloinen, ainoastaan saadakseni vankiraukatkin hymyilemään.

— Tosiaan, te kelpo mies, nyt ma arvaan, mit'en ennen koskaan, että voi olla vankivartijana ja samalla mitä oivallisin mies.

— Ei ammatti tee siihen mitään, hyvä herra. Tuon holvin takana, jonka näette pihan toisella puolella, on toinen piha ja toiset vankihuoneet, joissa vaimopuolisia pidetään. He ovat… tarpeetonta sitä sanoa… pahamaineisia. Olkoonpa niin, mutta, hyvä herra, niissä löytyy semmoisiakin, jotka, mitä sydämeen tulee, ovat enkeleitä. Ja jos te olisitte vartija…

— Minäkö?… (ja purskahdin nauruun).

Tirola joutui naurustani hämilleen ja vaikeni. Arvattavasti hän oli aikonut sanoa, että jos olisin vankivartija, niin tuskin voisin olla mieltymättä yhteen näistä onnettomista.

Sen sijaan hän kysyi, mitä tahdoin aamulliseksi, meni ja toi muutaman minuutin perästä kahvia.

Katselin häntä tarkasti silmiin, viekkaasti hymyillen ikäänkuin jos kysyisin: "ottaisitko viedäksesi kirjeen toiselle onnettomalle, Maroncelli ystävälleni?" Ja vastaukseksi hän hymyili tavalla, joka näytti merkitsevän; "en, hyvä herra; ja jos käännytte johonkuhun toiseen vartijoista, ja hän suostuu, niin olkaa varoillanne, sillä hän teidät pettää".

En tiedä varmaan, ymmärsikö hän minua, enkä myöskään, ymmärsinkö minä häntä. Sen vaan tiedän, että olin jo kymmenen kertaa pyytämäisilläni häneltä paperia ja kynää, enkä kuitenkaan uskaltanut; sillä hänen silmissään luulin lukevani varoituksen, ett'en luottaisi kehenkään, ja muihin vielä vähemmän kuin häneen.

V LUKU.

Tirola näytti tosin hyväsydämiseltä, mutta samassa luulin huomaavani hänen silmissään jotakin vilpillistä, eikä hänen kasvoissaan suinkaan mitään jaloutta kuvastunut. Muuten en olisi vastustanut haluani pyytää häntä airueekseni. Kenties olisi yksi aikanansa ystävälleni lähetetty kirje antanut hänelle tilaisuutta korjata jotain hairahdusta, — ja kenties tämä olisi pelastanut, joskin ei häntä poloista, joka jo oli liian epäluulon alaisena, niin kumminkin muutamia muita ja itsenikin!

Kärsivällisyyttä! Niin piti käydä.

Tutkimustani jatkettiin ja pitkitettiin useampia päiviä, jolloin en saanut muuta väliaikaa kuin ruokahetket.

Niin kauan kuin sitä kesti, kuluivat päiväni hyvin nopeasti, sillä ei ollut aikaa muuta ajatella, kuin mitä piti vastata kaikkiin noihin erilaatuisiin kysymyksiin, sekä ruokahetkillä ja illoin johtaa niitä uudestaan mieleeni, miettiäkseni mitä kaikkea oli minulta kuulusteltu ja mitä olin siihen vastannut sekä mitä vielä tulisi kysyttäväksi.

Ensimmäisen viikkokauden lopulla sattui minulle kova kiusa. Ystäväni Maroncelli raukka, yhtä halukkaana kuin minäkin saamaan jotain yhteyttä aikaan keskenämme, lähetti minulle salakirjeen, ei alavartijoiden, vaan erään vangin kautta, joka jossain toimessa kävi heidän kanssaan komerossani. Mies oli noin kuuden-, seitsemänkymmenen paikoilla, tuomittu en tiedä kuin monen kuukauden vankeuteen.

Neulalla pistin sormeeni, piirsin verelläni muutaman sanan vastaukseksi, ja annoin paperin takaisin vanhukselle. Vaan pahaksi onneksi hän joutui luulon-alaiseksi, tarkastettiin perinjuurin, ja kirje löydettiin. Siitä vanhus parkaa ruoskittiin, kuten luulen, sillä korviini kuului kova parkuminen, enkä häntä enää saanut nähdä.

Tutkintoon kutsuttuna minä vimmastuin nähdessäni verelläni piirretyn kirjeen edessäni (Jumalan kiitos, se ei sisältänyt mitään vaarallista, vaan näytti yksinkertaiselta tervehdykseltä). Kysyttiin, millä tapaa olin vertani vuodattanut, neula otettiin pois, ja naurettiin juonelleni. Minunpa ei tehnyt mieli nauraa! En saanut silmistäni poistetuksi tuon vanhuksen kuvaa. Häntä pelastaakseni olisin mielelläni itse kärsinyt kovan rangaistuksen. Ja kun kuulin tuon parunnan, jonka arvasin häneltä tulevan, silmäni täyttyivät kyynelistä.

Turhaan kyselin vartijoilta, miten vanhuksen oli käynyt. He pudistivat vaan päätään, sanoen: "se leikki tuli hänelle kalliiksi — eipä hän enää liene moista uudistava — onpa hänellä nyt vähäsen rauhaa". Sen enempää he eivät tahtoneet ilmaista.

Tarkoittivatko he näillä lauseilla sitä, että vanhus oli pantu kovempaan vankeuteen vai sitäkö, että hän oli piestessä tahi sen johdosta kuollut?

Eräänä päivänä luulin näkeväni hänet pihan toisella puolella holvin alla, halkotaakka hartioilla. Sydäntäni tykytti, ikäänkuin jos olisin nähnyt oman veljeni.

VI LUKU.

Kun vihdoin pääsin tuon tutkinnon, vaivoista, eikä ollut mitään, millä ajatuksiani askarruttaa, silloin yksinäisyys rupesi tuntumaan raskaalta.

Tosin minun sallittiin pitää Pyhä Raamattu ja Dante; tosin oli mulla tarjona päävartijan oma kirjasto, jossa löytyi muutamia Scudéry'n ja Piazzi'n romaaneja, huonompia mainitsemattakaan; mutta mieleni tila oli liian levoton, voidaksensa kiintyä lukemiseen. Joka päivä opin muistiin yhden Dante'n runoista, vaikka niin koneentapaisesti, että enemmän ajattelin elämäni vaiheita, kuin opittavia värssyjä. Sama oli asian laita muitakin kirjoja lukiessani, paitsi joskus muutamia paikkoja Raamatussa. Tätä pyhää kirjaa olin aina pitänyt rakkaana, silloinkin kun usko oli minussa heikoimmillaan; mutta nyt minä luin sitä suuremmalla kunnioituksella kuin koskaan, joskin usein kyllä sattui, että vasten tahtoani ajatukseni poikkesivat muuanne, niin ett'en oivaltanut mitä luin. Vähitellen pääsin kuitenkin tuosta hajamielisyydestä, ja pyhä sana tuli minulle yhä rakkaammaksi.

Tämmöinen lukeminen ei antanut minulle vähintäkään taipumusta semmoiseen umpijumalisuuteen, joka tekee alamieliseksi taikka saattaa uskonvimmaan. Se vaan opetti minua rakastamaan Jumalaa ja ihmisiä, haluamaan oikeuden valtaa ja vihaamaan vääryyttä, mutta sen ohessa antamaan väärintekijöille anteeksi. Mitä filosofiiasta ehkä olin oppinut hyvää, sitä uusi uskoni ei suinkaan kumonnut, vaan päinvastoin se sitä vahvisti vielä syvemmillä ja pätevämmillä perusteilla.

Kerran luin, että ihmisen on tarpeen taukoamatta rukoilla, mutta ett'ei rukouksen arvo ole pitkissä sananhölpötyksissä, niinkuin pakanat luulevat, vaan yksinkertaisessa Jumalan palvelemisessa niin sanoissa kuin töissä, niin että kaikessa koemme noudattaa Jumalan pyhää tahtoa. Siitä alkaen päätin todellakin ruveta näin ahkerasti rukousta harjoittamaan, s.o. valvomaan ja varomaan ett'ei mieleeni nousisi ajatustakaan, joka ei pyytäisi olla Jumalan käskyjen mukainen.

Rukoillessani olin aina lyhytpuheinen, en suinkaan siitä syystä, että olisin pitkiä rukouksia halveksinut (päinvastoin luulen niitä yleensä hyödyllisiksi, mille enemmän, mille vähemmän, hartauden ylläpitämiseksi), mutta sentähden, että luontoni ei sallinut minun lukea pitkää rukoustekstiä, hajaantumattani ja horjumattani pois itse aineesta.

Harrastukseni olla lakkaamatta Jumalan silmien edessä, se ei ollut mikään mieltäni rasittava taakka tai pelon syy, vaan suloinen asia. Muistaen, että Jumala ainiaan on lähellä meitä, että Hän on meissä tahi pikemmin me Hänessä, minusta yksinäisyys näytti joka päivä enemmän kadottavan kammoansa. "Enkö ole mitä parhaassa seurassa?" arvelin itsekseni, ja reipastuneena hyräelin ja viheltelin ilosta ja sulon tunteesta.

— Entäpä, niin arvelin itsekseni, jos kova tauti olisi tullut ja vienyt minut hautaan. Eivätköhän rakkaat omaiseni, jos kuinkakin katkerasti olisivat kuoloani surreet, kuitenkaan vähitellen olisi virkistyneet ja poissa-olooni tottuneet? Nytpä ei hauta, vaan vankila minun tempasi; onko peljättävä, ett'ei Jumala ole suova heille yhtä paljon voimaa? —

Hartaasti rukoilin heidän edestänsä, joskus kyynel silmissäni, mutta se kyynel ei ollut suloutta vailla. Vahva oli luottamukseni, että Jumala oli sekä heitä että minua ylläpitävä, enkä siinä toivossa ole pettynyt.

VII LUKU.

Kenpä epäilisikään, että on hauskempi elää vapaudessa kuin vankilassa? Ja kuitenkin voi vankeudenkin kurjassa tilassa mielihyvällä viettää päiviänsä, kun vaan ajattelee, että Jumala on kaikkialla läsnä, että maailman huvit ovat katoavaisia ja että todellinen onni riippuu omastatunnosta eikä ulkonaisista esineistä. Vähemmässä ajassa kuin kuukaudessa olin oppinut, ell'en täydellisesti, niin kumminkin välttävästi, tyytymään tilaani. Tiesin että, kosk'en tahtonut kelvottomasti ostaa rankaisemattomuuttani toverieni uhraamisella, niin edessäni oli hirsipuu tahi pitkällinen vankeus. Pakko siis tyytyä ja valmistua kohtaloonsa. — Elän, arvelin, niin kauan kuin minulle suodaan ilmaa hengittääkseni; kun sitä kielletään, te'en mä niinkuin sairas ainakin, jonka viimeinen hetki on käsissä: kuolen. —

Koetin olla mitäkään valittamatta ja hankkia mielelleni kaikkea tyytymystä, mitä suinkin oli tarjona. Tavallinen keinoni oli se, että johdatin muistooni niitä rakkaita, jotka tähän asti olivat päiviäni sulostuttaneet: armaita vanhempiani, veljiäni, sisariani, niitä ja niitä ystäviä, hyvää kasvatustani, kirjallisia harrastuksiani y.m. Kuka oli enemmin ollut onnen suosikki kuin minä? Miks'en siitä kiittäisi Jumalaa, joskin paha sattumus nyt oli tuon onnen katkaissut? Aika ajoin tosin nämä muistot minua liikuttivat kyyneleihin saakka, mutta sitten hyvä mieli palasi jälleen.

Jo vankeuteni ensimmäisinä päivinä olin saanut ystävän. Se ei ollut kukaan vartijoista eikä myöskään noista tutkijaherroista, ja kuitenkin se oli inhimillinen olento. Kukapa sitten? — Mykkä lapsukainen, viiden tai kuuden vuoden ikäinen. Hänen vanhempansa olivat rosvoja, jotka oikeus jo oli tuominnut. Orpo raukka oli jäänyt poliisin hoidettavaksi yhdessä muitten samanlaatuisten lapsien kanssa. He asuivat kaikki yhdessä huoneessa vastapäätä minun komeroani, ja määrätyillä tunneilla avattiin heille ovi, että pääsivät pihalle.

Mykkä tuli silloin ikkunani alle, hymyillen ja käsillänsä viittoillen. Minä heitin hänelle aika leipäpalan, jonka hän ilomielin otti; sitte hän juoksi kumppaliensa luo, jakeli sitä niillekin ja palasi ikkunani alle syömään osansa, kauniit silmät kiitollisuudesta loistaen.

Toiset lapset katselivat minua loitommalta, uskaltamatta minua lähestyä; mykkä piti minusta, eikä ainoasti tuon leipäpalasen tähden. Toisinaan hän ei tietänyt mitä tehdä leivällä, ja viittaili minulle, että hän ja kumppalit olivat syöneet kylläksi. Jos hän silloin näki alavartijan menevän huoneeseni, niin hän antoi hänen tuoda takaisin minulle leivänjätökset. Vaikk'ei hän silloin mitään minulta odottanut, jäi hän kuitenkin ikkunani edustalle sievästi leikitellen ja iloiten, että minä häntä näin. Kerran vartija laski lapsukaisen minun huoneeseni; sisään päästyään tämä juoksi heti polviani syleilemään, ja kirkaisi samalla iloisesti. Minä otin hänet syliini, ja sanomatonta on, millä innolla hän minua hyväili. Kuinka paljon rakkautta tuossa pienoisessa povessa! Ja kuinka mielelläni olisin tahtonut hankkia hänelle hyvää kasvatusta, pelastaakseni hänet tuosta kurjasta tilasta!

En ole koskaan saanut tietää hänen nimeänsä; itsekään hän ei tiennyt, oliko hänellä semmoista. Aina hän oli iloinen, enkä nähnyt hänen itkevän kuin yhden ainoan kerran, jolloin, en tiedä mistä syystä, vartija oli häntä lyönyt. Merkillistä! Mokomassa paikassa eläminen näytti olevan mitä kovin onnettomuus, ja kumminkin tämä lapsi oli varmaan yhtä onnellinen kuin suinkin mikään ruhtinaan lapsi hänen ijällänsä. Tätä ajatellessani huomasin, että ihmisen mielentila ei välttämättömästi riipu olopaikasta. Kun vaan hillitsemme mielikuvitustamme, niin voimme olla tyytyväisinä milt'ei missä tahansa. Väleen kuluvat päivän hetket, ja kun illalla menemme levolle, nälkää tai kipuja kärsimättä, mitäpä siitä huoliminen onko vuoteemme vankilaksi vai palatsiksi kutsuttujen muurien sisässä?

Hyvä neuvo tosiaan! Mutta millä lailla mielikuvitus on hillittävä, siinäpä juuri kysymys. Minä kyllä koettelin, ja usein se näytti minusta hyvinkin onnistuvan; mutta yhtä usein tuo tyranni pääsi vallallensa, ja pahoilla mielin minä hämmästyin heikkouttani.

VIII LUKU.

Onnettomuudessani olen kuitenkin, arvelin ma, siinä kohden onnen suosima, että minulle on annettu huone maakerroksessa, pihan varrella, jossa tuo armas lapsukainen muutaman askeleen päästä voi minun kanssani sievästi keskustella mykkäin tavalla. Ihmeellinen on todellakin ihmisen tajunlahja! Kuinka paljon me sanomme toisillemme, hän ja minä, silmien ja kasvojen monivaihtelevalla kielellä! Mitä suloutta hänen liikkeissään, kun hän näkee minun hymyilevän! kuinka hän koettaa niitä muuttaa, jos näkee, ett'eivät ne ole minulle mieleen! Kuinka hän ymmärtää minun suosiotani, hyväillessään tahi kestittäessään jotakuta kumppaleistaan! Kukapa sitä uskoisi, että minä, ikkunassa vaan seisoen, voin olla milt'ei opettajana, kasvattajana tuolle lapsi raukalle. Tätä keskinäistä viittauskieltä yhä toistamiseen harjoitellen, tulemme yhä täydellisemmin ajatuksiamme vaihtamaan, toinen toistamme ymmärtämään. Kuta enemmin hän huomaa oppivansa ja edistyvänsä minun kauttani, sitä enemmin hän minusta pitää. Tulen olemaan hänelle järjen ja hyvyyden enkelinä; hän tottuu ilmaisemaan minulle huolensa, ilonsa, toiveensa; minä taas häntä lohduttamaan, jalostuttamaan, elämän tielle opastelemaan. Kenties tulen täällä ijästymään, kun kohtaloni päätös näin lykätään kuukaudesta toiseen. Kenties tuo lapsi tulee kasvamaan silmieni edessä, sekä vielä saamaan jonkun palvelustoimen tässä huoneessa. Lahjakas kuin näkyy olevan, niin mitä ei hänestä vielä voisi tulla? Voi kuitenkin, ei muuta kuin oivallinen alavartija tahi jotain senkaltaista. Mutta niinkin, enkö ole hyvää työtä tehnyt, jos minun on puolestani onnistunut herättää hänen sielussaan halua toimia kunnon ihmisten mieliksi ja omantunnon mukaisesti, ja totuttaa häntä ihmis-rakkauden tunteihin?

Nämä mietteet olivat aivan luonnollisia. Lapsukaisia olen aina rakastanut, ja opettajan virka on minusta mitä jalointa. Semmoisena olin muutama vuosi sitten ollut Giacomo ja Giulio Porro'lle, kahdelle toivehikkaalle nuorukaiselle, joita rakastin ja aina olen rakastava niinkuin omia poikiani. Jumala tietää, kuinka usein minä vankilassa ajattelin heitä, kuinka surin sitä, ett'en saanut päähän saakka johdattaa heidän kasvatustaan, kuinka hartaasti toivoin heille uutta opettajaa, joka rakkaudessa vetäisi minulle vertoja!

Monesti en voinut olla huudahtamatta: Mikä iva kuitenkin! Giacomo'n ja Giulio'n, näiden luonnon ja rikkauden parahilla lahjoilla varustettujen nuorukaisten sijaan, saan tässä oppilaaksi mykän, ryysyisen poikaraukan, jonka vanhemmat olivat rosvoja!… josta korkeintaan voi tulla alavartija, toisin sanoen poliisi.

Nämät mietteet hämmensivät ja masensivat mieltäni. Mutta tuskin ennätti tuon lapsiraukan rääky korviini, niin vereni taas virtaili virkeämmin, niinkuin isän, joka kuulee oman lapsensa äänen. Sekä rääky, että hänen katsantonsa haihduttivat tuon ylenkatseen mielestäni. — Eihän se ole hänen syynsä, että hän on kurja ja turvaton, kelvottomien vanhempien synnyttämä. Ihmishenki, viattomuuden ijässä, on aina arvossa pidettävä. Näin arvelin ja katselin häntä päivä päivältä yhä lempeämmillä silmillä, kullinpa jo havaitsevani hänessä järjen kehitystä, ja vahvistuin päätöksessäni ottaa hänen kasvatuksensa huostaani. Kaikkia mahdollisuuksia haaveksien, ajattelin että, jos minun ehkä vielä onnistuisi päästä vapaaksi, niin minä varojeni salliessa panisin tämän lapsen johonkin mykkäkouluun, siten avaten hänelle tien parempaan virkaan kuin vankivartijan toimi on.

Näin minä hyvillä mielin mietin tuon lapsen parasta, kun eräänä päivänä alavartijat tulivat minua ottamaan.

— Asunnon muutos, hyvä herra! — Mitä se tietää?

— Niin on käsky, että teidän on muuttaminen toiseen kammioon.

— Minkätähden?

— Toinen lintu, ja se suuri, on saatu kiinni, ja tämä kun on paras huone… ymmärrättehän…

— Ymmärrän: tää on vastatulleiden ensi suoja.

Ja he veivät minut pihan toiselle puolelle kammioon, mistä, oi surkeata, en enään saattanut mykän kanssa puhella. Pihan yli mennessäni näin lapsiparan maassa istuvan, surullisna, alakuloisna; hän ymmärsi, että hän kadotti minut. Ei hetkeäkään, niin hän hypähti ylös ja juoksi minua vastaan. Vartijat tahtoivat ajaa hänet pois, mutta minä otin häntä syliini ja, likaisena kuin olikin, suutelin häntä hellästi useampia kertoja; vihdoin erosin hänestä kyynelsilmin.

IX LUKU.

Oi sydän raukkani! sa rakastat niin pian ja niin hellästi, ja kuinka monesti olet kuitenkin jo tuomittu luopumaan rakkautesi esineistä! Tämä viimeinen ero varmaan ei ollut huokein, ja tuntuipa vielä raskaammalta syystä, että uusi asuntoni oli varsin inhottava. Hämärä, likainen kammio, ikkunassa lasin asemesta paperia, seinät tahratut raa'oilla maalauksilla, joiden väriä en ota mainitakseni; ja missä ei ollut kuvia, siinä kirjoituksia. Näitä oli monta, joissa vaan kirjoittajan nimi ja kotimaa oli luettavana, sekä minä kovan onnen päivänä hän oli tänne joutunut. Toisissa oli lisättynä vihan purkauksia petollisia ystäviä, taikkapa sadatuksia itseänsä tahi jotakin naista tai tuomaria y.m. vastaan. Muutamat sisälsivät lyhyitä elämäkertoja. Siellä täällä huomasin siveysopillisia mietelmiä. Niinpä seuraavat Pascal'in lausumat sanat:

"Jospa ne, jotka uskontoa vastustavat, toki ottaisivat tutkiaksensa mikä se on, ennenkuin he sitä parjaavat! Jos tämä uskonto kehuisi selvään ja perinpohjin tuntevansa Jumalaa, niin tosin saattaisi sen väitteen kumoamiseksi huomauttaa, ettei maailmassa löydy mitään, jossa Hän ilmestyy meille aivan selvän selvästi. Mutta koska se päinvastoin sanoo, että ihmiset hapuilevat pimeässä ja kaukana Jumalasta, joka peittäytyy heidän tutkimuksiltaan, ja että nimi, jonka Hän Raamatussa antaa itsellensä, onkin Deus absconditus (tuntematon Jumala)… minkä voiton luulevat he saavansa sillä, että he, vähän huolien totuuden tutkimisesta, vaan huutavat, ett'ei totuutta heille näytetä?"

Alempana oli kirjoitettuna (saman miehen lause):

"Tässä ei ole kysymys jonkun vieraan henkilön vähäpätöisestä edusta; kysymys koskee meitä itseämme ja koko olentoamme. Sielun kuolemattomuus on niin tärkeä asia ja koskee meitä niin likeltä, että mielettömäksi täytyy sanoa sitä ihmistä, joka siinä asiassa on välinpitämätön."

Toinen kirjoitus sanoi:

"Siunattu olkoon vankila, koska se on minua opettanut tuntemaan ihmisten kiittämättömyyttä, omaa kurjuuttani ja Jumalan hyvyyttä!"

Näiden nöyräin sanain vieressä löysin mitä hurjimpia ja röyhkeimpiä herjauksia, joissa muuan kirjoittaja sanoi itseänsä jumalan-kieltäjäksi, vaan kuitenkin ryntäsi Jumalaa vastaan, ikäänkuin jos jo olisi unhottanut äsken kieltäneensä Hänen olemassa-oloaan.

Tätä herjaus-palstaketta seurasi toinen, täynnä soimauksia pelkureita vastaan, s.o. niitä, jotka vankeuden kova onni tekee hurskaiksi.

Minä näytin yhdelle vartijoista näitä ilkeyksiä ja kysyin, kuka oli ne kirjoittanut. — Hyvä, sanoi hän, että olen ne löytänyt; niitä on niin paljo, eikä minulla ole ollut aikaa etsiä!

Ja viipymättä hän rupesi heti veitsellä raapimaan maan muuria, hävittääksensä tuon kirjoituksen.

— Minkätähden noin teette? kysyin minä.

— Sentähden että mies, joka sen kirjoitti ja joka tuli hengeltä tuomituksi uhkamurhasta, sitten katui sitä ja pyysi minulta, hyväksi työksi, että hävittäisin kirjoituksen.

— Jumala häntä armahtakoon! huudahdin. Minkälaisen murhan oli hän tehnyt?

— Kun hän ei voinut surmata itse vihamiestänsä, hän kosti surmaamalla hänen poikansa, jonka vertaista lasta harvoin näkee maan päällä.

Minä kauhistuin. Siihen määrään voi siis koston vimma paisua! Ja mokoma hirviö pöyhkeilee puheessaan, ikäänkuin jos olisi kaikkea inhimillistä heikkoutta korkeampi olento! Surmata viaton, ja lapsi!

X LUKU.

Uudessa kammiossani, synkkä ja siivoton kuin se oli, ja rakkaan mykän seuraa kaivaten, olin taas hyvin suruissani. Seisoin tuntikausia ikkunassa, jonka edessä oli parvi, ja parven ylitse näkyi pihan äärimmäinen puoli ja entisen kammioni ikkuna. Kukahan siihen oli pantu minun jälkeeni? Minä huomasin siellä miehen kävelevän edestakaisin nopein askelin, ikäänkuin mielen tuskissa. Paria päivää myöhemmin oli hänelle annettu kirjoitustarpeita, ja nyt hän näkyi päiväkaudet istuvan pöydän ääressä.

Vihdoin tunsin hänet. Hän astui ulos kammiostaan vartijan kanssa, hän siis vietiin tutkintoon. Se oli Melchiorre Gioja!

Sydäntäni ahdisti. — Sinäkin, kelpo mies, olet täällä! — (Hän oli toki minua onnellisempi. Muutamia kuukausia vankina oltuansa hän pääsi jälleen vapaaksi).

Kun saan nähdä hyvän ihmisen, ken tahansa se onkin, niin se näkö minua lohduttaa, lämmittää, saattaa mietteihin. Olisin antanut elämäni, pelastaakseni Giojan vankeudesta; ja kuitenkin hänen näkönsä toi mieleeni huojennusta.

Katseltuani häntä kauan aikaa, koettaen hänen liikkeistänsä arvata hänen mielentilaansa, sekä toivottaen hänelle parasta, tunsin itsessäni entistä enemmän voimaa ja tyytymystä. Tästä huomaa, kuinka rakastetun ihmisen näkö riittää huojentamaan yksinäisyyden ikävyyttä. Ennen oli tätä hyvää minulle tuottanut mykkä lapsiraukka; nyt sitä teki suuresti ansiollinen mies, vaikka vaan loitolta sain häntä nähdä.

Kenties joku vartija sanoi hänelle, missä minä olin. Eräänä aamuna, avatessaan ikkunaansa, lähetti hän nenäliinallansa mulle tervehdyksen. Minä vastasin samalla tapaa. Oi, mikä onnellinen hetki! Tuntui kuin jos tuota matkaa hänen ja minun välilläni ei olisi ollut, vaan että oltiin yhdessä. Sydämeni sykki kuin rakastuneen, joka näkee lemmittynsä. Puhelimme liikkeillämme, ymmärtämättä toisiamme, ja kuitenkin samalla innolla, kuin jos olisimme ymmärtäneet; taikkapa oikeammin, me ymmärsimme todellakin; sillä nuo liikkeet tahtoivat mykällä kielellänsä ilmaista sielujemme tunteet, ja toinen meistä käsitti hyvin mitä toinen tunsi.

Paljon lohdutusta toivoin vastaisuudessa näistä tervehdyksistä. Vastaisuus tuli, mutta tervehdykset jäivät tulematta. Milloin vaan näin Giojan ikkunassa, heilutin nenäliinaani. Turhaan! Vartijoilta kuulin, että häntä oli kielletty vaihtamasta minun kanssani noita puhelumerkkejä. Sittenkin hän usein loi silmänsä minuun ja minä häneen, ja niinkin saimme vielä yhtä ja toista sanotuksi.

XI LUKU.

Ikkunani edessä olevalla parvella kuljeskeli edestakaisin aamusta iltaan muita vankeja vartijoineen; he menivät tutkintoon ja palasivat jälleen. Enimmiten he olivat alhaista väkeä, yksi ja toinen toki näytti olevan säätyläinen. Vaikk'en ennättänyt niitä paljon katsella, heidän kiireellisen kulkunsa vuoksi, niin he kumminkin vetivät puoleensa huomiotani, kaikki liikuttaen minua mikä enemmin, mikä vähemmin. Tuo surkea näky ensipäivinä kartutti huoliani, mutta aikaa myöten totuin siihen, niin että se lopuksi jopa lievittikin yksinäisyyteni kaihoa.

Vaimopuolisiakin näin usein ohikulkevien joukossa. Tältä parvelta käytiin holvin kautta toiselle pihalle, missä oli naisten vankila. Jotenkin ohut seinä erotti minua yhdestä naisvankien huoneesta, ja usein nuo raukat väsyttivät korviani lauluillansa, toisinaan myöskin riidoillansa. Myöhään iltasilla, kuin ulkona hälinä oli lakannut, kuulin heidän vielä pakinoivan.

Olisin helposti voinut heitä puhutella, mutta en tahtonut. Oliko se ujoudesta vai ylpeydestä? Arveluttiko minua ajatus että voisin mieltyä langenneihin vaimoihin? Sitä en tarkoin tiedä; mahdollisesti kaikista kolmesta syystä yhteensä. Nainen, semmoisena kuin hänen pitää olla, on minusta ylevä olento. Nähdessäni, kuullessani, puhutellessani naista, tunnen sydämessäni syntyvän jaloja ajatuksia; mutta langenneena, halveksittavana, hän häiritsee mieltäni ja karkoittaa siitä kaiken ihanteellisuuden.

Ja kuitenkin… (tämä sana kuitenkin on välttämätön, jos rupee kuvailemaan ihmistä, tätä niin monimutkaista olentoa) löytyi noiden äänien joukossa niitäkin, jotka suoraan sanoen minua miellyttivät, erittäinkin yksi ääni, joka harvempaan kuului eikä koskaan lausunut halpoja ajatuksia. Se laulaa hyräili vähän, enimmiten vaan näitä kahta, mieltä liikuttavaa säettä:

Hyljätylle onnen ken
Saattaa jälleen entisen?

Toisinaan lauloi hän virsiä, kumppaliensa säestäessä, mutta minä taisin hyvin erottaa Magdalenan äänen muista, vaikka kuinkakin näyttivät koettavan minulta sitä riistää.

Niin, tämän onnettoman nimi oli Magdalena. Kun kumppalit kertoivat huoliansa, niin hän surkutteli ja huokaeli, yhä lausuen: Älkäät tuskastuko ystäväni; Jumala ei jätä ketään!

Mikä voi minua estää mielessäni kuvailemasta häntä kauniiksi, onnettomaksi enemmän kuin vialliseksi, hyvää varten syntyneeksi ja, vaikka olikin oikean tieltä eronnut, kykeneväksi siihen palaamaan? Kuka taisi minua soimata siitä, että mieleni heltyi, jopa kuuntelin häntä hartaudellakin, ja innolla rukoilin hänen puolestansa.

Viattomuus on kunniassa pidettävä, mutta eiköhän katumus myöskin? Paras ihmisistä, Jumal'ihminen, pitikö Hän häpeänä luoda säälivää silmäänsä syntisten vaimojen puoleen, vieläpä lukea heitä niiden joukkoon, joita hän enimmän rakasti? Miksipä me sitten niin kovasti halveksimme naista, joka on langennut?

Näinmuodoin mietiskellen, olin usein vähällä kohottaa ääntäni, ilmoittaakseni Magdalenalle veljellistä rakkauttani. Kerran pääsi jo huuliltani ensimäinen tavu: "Mag!…" Merkillistä toki! Sydämeni sykki niinkuin viidentoista vuotiaan rakastuneen nuorukaisen, enkä kumminkaan enään ollut lapsellisten liikutusten i'ässä.

Enempää en saanut kuultaviin. Koettelin uudestaan "Mag!… Mag!…" Ei tullut lisää. Suutuksissani huusin itselleni: "Sinä olet narri!"

XII LUKU.

Niin loppui lempijuttuni tuon naisraukan kanssa. Olinpa sittenkin hänelle velkaa sen, mitä suloisinta tunsin povessani useampia viikkokausia eteenpäin. Usein olin alakuloinen, ja hänen äänensä mua jälleen ilahutti; usein ajatellessani ihmisten ilkeyttä ja kiittämättömyyttä, vihastuin heihin ja koko maailmaan, ja silloinkin Magdalenan ääni puhalsi uudestaan rintaani sääliä ja leppeyttä.

Jospa et, sä mulle tuntematon syntinen vaimo, olisi kovaan rangaistukseen tuomittuna! Taikka, mihin rangaistukseen sä lienetkin tuomittu, jospa toki henkesi puolesta siitä hyötyisit, jalostuisit, että eläisit ja kuolisit Jumalalle otollisna! Jospa sua surkuttelisi ja kunnioittaisi kaikki, jotka sinua tuntevat, niinkuin minä tein, joka en sua tuntenut! Jospa voisit herättää jokaisessa, joka sinut näkee, kärsivällisyyttä, sulomieltä, hyvää tahtoa, luottamusta Jumalaan, niinkuin sitä herätit yhdessä, joka sua näkemättäkin rakasti! Mielikuvitukseni saattaa erehtyä sun ulkonaisen kauneutesi suhteen, mutta sielusi, siitä olen varma, oli kaunis. Kumppalisi puhuivat törkeästi, sinä kainosti ja siivosti; he herjasivat ja sinä siunasit Jumalaa; he riitelivät ja sinä heidän riitojansa sovitit. Ken on kätensä ojentanut pelastaaksensa sinua häväistyksen tieltä, ken on hellämielisesti tehnyt sinulle hyvän työn ja silmistäsi kyyneleet pyyhkinyt, hänelle vuotakoon taivaasta runsas siunaus hänen itsensä, lastensa ja lastenlastensa ylitse!

Huoneeni vieressä oli toinen, jossa asui useampia miesvankeja. Kuulin heidänkin puhelevan. Yksi heistä nautti suurta arvoa muiden puolelta, arvattavasti ei sen vuoksi, että oli säädyltään heitä ylhäisempi tahi kasvatukseltaan etevämpi, vaan puhetaitonsa ja rohkeutensa vuoksi. Hän siis oli äänenkannattaja. Hän väitteli kiivaasti ja tukki suun vastustajiltaan pontevalla äänellänsä ja mahtisanoillansa; hän määräsi, mitä heidän tuli ajatella ja tuntea; ja hetken ponnistettuansa vastaan, myöntyivät he aina lopuksi hänen mielipiteesensä.

Miesparat! Ei ollut heissä ketään, joka sävyisällä lauseella tai lempeän tunteen sanoilla olisi tietänyt lievittää vankeuden kiusaa.

Tuo naapuristoni päämies lähetti minulle tervehdyksen, ja minä vastasin. Hän kysyi, miten minä tässä kirotussa elämässä tulin toimeen. Minä puolestani sanoin, ett'ei mikään elämä, vaikka kuinkakin surunalainen, mielestäni ole kirottu, ja että kuoleman hetkeen saakka pitää nauttia sitä hyvää, jonka mietintä ja rakkaus ihmiselle tuottavat.

— Selittäkää sananne, herra, selittäkää!

Koetin selittää, vaan turhaan; ja kun pitkän ja konstikkaan esipuheen perästä rohkenin esimerkiksi huomauttaa heille, kuinka Magdalenan ääni oli minussa herättänyt leppeämpiä tunteita ja ajatuksia, niin päämies purskahti ilminauruun.

— Mitä nyt? mitä nyt? — huusivat toiset. Tuo ilkeä mies väänteli minun sanojani ivalliseen pilkkaan, ja yhteen ääneen kajahti nyt heidän naurunsa, minä olin heidän ivanuoliensa pahanpäiväinen esine.

Käypi näet vankilassa aivan niinkuin maailmassa. Ne jotka pitävät kiljuntaa, paruntaa tahi röyhkeää ylenkatsetta viisautena, katsovat sitä typeräksi, joka pyytää sääliväisyydellä ja rakkaudella kunnioittaa ihmisyyttä ja sen Luojaa.

XIII LUKU.

Annoinpa heidän nauraa, sanaakaan virkkamatta. Kaks, kolme kertaa he puhuttelivat minua, vaan minä pysyin ääneti.

— Hän ei enään liene ikkunassa — taitaa kallistaa korvansa Magdalenan huokauksiin — saattoi vihastua naurustamme —; noin he arvelivat. Vihdoin päällikkö käski heidän herjetä pilkkaamisesta.

— Vaiti, koirat, jotka ette itse tiedä mitä lörpötätte. Naapurimme tuossa ei olekaan semmoinen aasi, kuin te luulette. Mitäpä te ymmärrättekään! Minäkin tosin voin purskahtaa nauruun, mutta naurun perästä minä rupean miettimään. Jokainen moukka vintiö voi hullutella yhtä paljon kuin mekin. Mutta hiukkasen jalompaa iloa, ihmisrakkautta ja luottamusta taivaan apuun, mitä te oikeastaan luulette sen osoittavan?

— Nyt kun tuota harkitsen, vastasi yksi heistä, niin se mielestäni osoittaa, hänessä olevan hiukan vähemmän konnamaisuutta.

— Oikein! pauhasi päällikkö; etpä olekaan semmoinen pöllö, joksi sinua luulin.

Eipä tosin suuri kunnia, että arvelivat minussa olevan hiukan vähemmin konnamaisuutta, kuin heissä itsessään; kuitenkin tunsin jonkunmoista iloa siitä, että nämä kurjat saattoivat antaa jotakin arvoa jalommille tunteille.

Käänsin ikkunan puoliskon, niinkuin olisin jälleen sinne tullut. Päällikkö huusi minulle, ja minä vastasin, toivoen että hän nyt aikoi paremmasta puhua. Vaan siinä petyin. Halvat sielut pelkäävät vakavampaa keskustelua; kun joku jalo totuus joskus välkähtää heidän sieluunsa, voivat he hetkeksi viehättyä siitä, mutta heti sen perästä he kääntyvät siitä pois, näyttääksensä maailmalle viisauttansa, epäilemällä totuutta ja sitä pilkkana pitämällä.

Tällä kertaa hän kysyi minulta, olinko velasta joutunut vankeuteen.

— En.

— Kenties konnanjuonista syytetty? Tietysti väärin syytetty.

— Ihan toisesta asiasta.

— Lemmen-asiasta ehkä?

— En.

— Murhatyöstäkö?

— En.

— Karboneriia'stako?

[Karboneriia = karboneri-yhdistykseen kuuluminen. Karbonari'ksi (sydenpolttajiksi) kutsuttiin tämän vuosisadan alussa niitä, jotka Italiassa salaa puuhasivat isänmaansa vapauttamista Itävallasta. Suom. muist.]

— Aivan niin.

— Ja mitä nämät karbonari't ovat?

— Minä tunnen heitä itse niin vähän, ett'en voi sitä teille selittää.

Eräs vartija keskeytti meitä, hyvin suuttuneena. Kovasti toruttuaan naapureitani, hän kääntyi arvokkaasti minun puoleeni, ei vartijan, vaan nuhtelevan opettajan tapaan, ja virkkoi: — Hävetkää toki, herra, antautua puheesen kaikellaisten kanssa! Ettekö tiedä, että he ovat rosvoja?

Minä punastuin, ja sitten punastuin siitä, että olin punastunut; minusta tuntui ansiolta eikä vialta, ett'en pitänyt itseäni liian hyvänä puhumaan kaikellaisten onnettomien kanssa.

XIV LUKU.

Seuraavana aamuna menin ikkunalle, nähdäkseni Giojaa, mutta rosvojen kanssa en enää puhunut. Vastasin vaan heidän tervehdykseensä, sanoen minua kielletyn puhumasta heidän kanssaan.

Nyt tuli oikeudenkirjuri, jonka läsnäollessa minua oli tutkittu, ja ilmoitti salamielisesti, että kohta olin tapaava miehen, jonka täällä-käynti minua ilahuttaisi. Ja kun luuli mieleni jo kyllin valmistuneeksi, hän lisäsi: sanalla sanoen, se on teidän isiinne; tehkää hyvin ja seuratkaa minua.

Seurasin häntä alas virkahuoneihin, vavisten ilosta ja hellyydestä, vaan samalla koettaen näyttää tyveneltä, rauhoittaakseni isäparkaa.

Saatuansa tiedon vangitsemisestani, hän oli toivonut sen tapahtuneen perättömistä luuloista, sekä uskonut minun kohta pääsevän irti. Mutta kun vankeuttani yhä kesti, hän saapui tänne Itävallan hallitukselta anomaan vapauttamistani. Tyhjiä isällisen rakkauden toiveita! Hän ei, näet, voinut uskoa, että minä olisin rohjennut antautua yrityksiin, joista laki määräsi ankaran rangaistuksen, ja teeskennelty hilpeyteni saattoi hänet siihen vakuutukseen, että minulla ei ollut mitään peljättävänä.

Se lyhyt yhdessä-olo, joka meille sallittiin, liikutti minua sitä enemmin, koska minun täytyi mielentilaani salata. Vaikeinta se oli eron hetkellä.

Italian silloiseen tilaan katsoen, pidin varmana, että Itävalta varoituksen vuoksi määräisi mitä kovimpia rangaistuksia, ja että minut siis tuomittaisiin joko kuolemaan tahi monivuotiseen vankeuteen. Tätä vakuutustani täytyi minun salata isältäni ja luulotella häntä tekoperusteilla, että pian pääsisin vapaaksi. Sentähden en saanut purskahtaa itkuun, häntä syleillessäni, puhuessani äidistä, veljistä ja sisarista, joita en toivonut enää tapaavani tässä elämässä; sentähden minun täytyi, äänen värähtelemistä hilliten, pyytää häntä vielä käymään minua tervehtimässä, jos mahdollista. Siinä kysyttiin mielen ponnistusta, jota en konsaan ole samassa määrässä kokenut.

Isä läksi tyynellä mielin luotani, ja minä palasin kammiooni särjetyllä sydämellä. Yksin jäätyäni, toivoin itkusta saavani huojennusta mieleni tuskassa. Vaan sitä lievitystä ei minulle sallittu. Puhkesin nyyhkytyksiin, vaan silmästä ei kyynelen pisarettakaan tullut. Onneton ken tuskissaan ei saata itkeä; ja kuin monesti olen saanut sitä kokea!

Jouduin kovaan kuumetautiin. Päätäni kivisteli julmasti, enkä koko päivänä voinut maistaa palaakan. Jospa tämä olisi, arvelin minä, kuolettava tauti, joka kerrassaan tekisi lopun kärsimyksistäni!

Typerä ja halpamielinen toivomus! Jumala ei kuullut rukoustani, josta Hän olkoon, kiitetty. Kiitetty ei ainoastaan sen vuoksi, että minä nyt, kymmenvuotisen vankeuden perästä, taas olen rakkaassa kodissani ja voin sanoa itseni onnelliseksi; vaan siitäkin syystä, että kärsimykset tuottavat ihmiselle mielenvakavuutta ja, kuten toivon, ovat varmaan minuakin hyödyttäneet.

XV LUKU.

Kahta päivää myöhemmin isäni tuli jälleen. Olin sinä yönä maannut hyvin, ja kuume oli kadonnut. Koetin näyttää iloiselta ja reippaalta, eikä kukaan voinut arvata, mitä olin kärsinyt ja vieläkin kärsin sydämessäni.

— Toivon, virkkoi isäni, että muutaman päivän perästä saat tulla
Torinoon. Sinun varaksesi on huone kodissa jo laitettu, ja me odotamme
sinua levottomuudella. Virkani toimet pakoittavat minua nyt lähtemään.
Laita, että pian tulet, sen minä vielä pyydän.

Hänen hellä ja surumielinen herttaisuutensa särki sydäntäni. Rakkauteni näytti vaativan minulta teeskentelyä, ja kuitenkin saattoi teeskentely minulle omantunnon vaivaa. Eiköhän olisi ollut sekä häneen että itseeni katsoen arvollisempaa, jos olisin suoraan sanonut: — Luultavasti emme enään saa toisiamme nähdä tässä maailmassa! Jättäkäämme siis toisemme hyvästi, kuten miesten tulee, nurisematta, vaikeroimatta; suo minulle isällinen siunauksesi!

Semmoinen eropuhe olisi ollut tuhat kertaa mieluisampi, kuin tuo teeskentely. Vaan katsellessani vanhuksen harmaita hiuksia, en luullut hänen voivan kuulla niin jyrkkää puhetta. Mitä, jos hän olisi siitä joutunut epätoivoon, kukaties tainnoksiin, taikkapa (kauheata ajatella) heittänyt henkensä minun käsissäni?

En voinut ilmaista hänelle totuutta, enkä edes herättää aavistustakaan siitä! Näennäinen tyynimielisyyteni petti hänet kokonaan, ja me erkanimme ilman kyyneliä. Mutta kammioni yksinäisyydessä tuskani oli yhtä raskas, kuin ensikerran, jopa raskaampikin; ja nytkin minä turhaan rukoilin itkun lohdutusta.

Tunsin itsessäni voimaa tyytyäkseni pitkällisen vankeuden vaivoihin ja hirsipuunkin kauhuun. Mutta ajatella, mitä sanomatonta tuskaa isä, äiti, veljet, sisaret siitä kärsisivät, siihen voimani eivät riittäneet.

Lankesin polvilleni ja ennen tuntemattomalla hartaudella rukoilin:

— Oi Jumalani, minä otan vastaan kaikki, mitä minulle sallit, mutta luo niiden sydämiin, joille olin kallis, niin ihmeellinen voima, että heistä tuntuu, niinkuin en olisikaan enää kallis heille, ja ett'ei keltäkään heistä minun tähteni elämänlanka päivälläkään lyhentyisi!

Mikä siunaus on rukouksessa! Tuntikausia mieleni pysyi taivasta kohti ylennettynä, ja luottamukseni kasvoi, mitä enemmän käsitin jumalallisen hyvyyden sydämessäni, mitä enemmän kuvasin itselleni inhimillisen sielun suuruutta niissä elämän tiloissa, joissa se irtautuu itsekkäisyydestänsä ja pyrkii siihen, ett'ei se milloinkaan tahdo muuta, kuin mitä ijankaikkinen viisaus tahtoo.

Ja tosiaan, sitä ihminen voi! Se onkin ihmisen velvollisuus! Järki, joka on Jumalan ääni, käskee meitä kaikkea uhraamaan hyvän toteuttamiseksi. Ja olisiko se uhraus täydellinen, jos me kovan onnen päivinä vastustaisimme Hänen tahtoansa, joka on kaiken hyvän alku ja luoja?

Kun hirsipuu tai joku muu kova kidutus on välttämättömästi kärsittävä, niin se vaan osoittaa alhaista mieltä ja tietämättömyyttä, jos sitä pelkää, eikä kohtaloansa lähesty ylistäen Jumalaa. Ja taipua pitää ei ainoasti omaan kuolemaansa, vaan myöskin siihen murheesen, jonka se tuottaa rakkaillemme. Ainoastaan sitä saapi rukoilla, että Jumala heidän murheensa lievittäisi ja meitä kaikkia johdattaisi ja tukisi: semmoinen rukous on aina Hänelle otollinen.

XVI LUKU.

Kului taas muutamia päiviä ja mielentilani oli edelleen sama, vieno suru täynnä rauhaa ja hartautta. Jo luulin voittaneeni kaiken heikkouden ja vastaiseksi olevani levottomuudestani vapaa. Turhaa luulottelemista! Ihmisen tulee pyrkiä täydelliseen mielenvakavuuteen, mutta maan päällä hän ei sitä saavuta. Mikä nyt taas minua häiritsi? — Sain nähdä Maroncelli ystäväni, joka muutaman vaaksan päässä minusta vietiin parvea myöten rikosvankilaan.

Hän ynnä vartijansa kävivät niin nopeasti ohitseni, että tuskin ennätin hänet tuntea, huomata hänen tervehdys-nyykkäyksensä ja siihen vastata.

Ystävä raukka! Ikänsä parahassa kukoistuksessa, varustettu mitä toivehikkaimmilla hengenlahjoilla, kunnollinen, hellätuntoinen, rakastettava, luotu mainehikasta elämää viettämään; ja nyt valtiollisista asioista heitetty vankeuteen semmoiseen aikaan, jolloin varmaan ei voi välttää lain kovimpia iskuja!

Rauhani katosi kokonaan, niin suuresti säälin häntä, niin syvästi minua suretti, ett'en voinut häntä auttaa, enkä edes läsnä-olollani ja sanoillani rohkaista. Minä tiesin, kuinka hellästi hän rakasti perhettänsä ja harrasti sen onnea, ja kuinka se puolestansa häntä rakasti. Tämä ajatus pani mieleni kuohumaan niin, ett'en enää luullut rauhoittuvanikaan.

Harhaluulo sekin. Voi te surun-alaiset, jotka luulette surunne torjumattomaksi, kauheaksi ja yhäti kasvavaksi, malttakaatte toki mieltänne, niin saatte nähdä erehdyksenne! Suurinkin rauha ja suurinkin rauhattomuus ovat yhtä vähän kestäviä tässä maailmassa. Hyvä on tästä totuudesta pitää vaaria, ett'ei ihminen onnellisina aikoina ylpeydy eikä onnettomuudessa masennu.

Pitkällisen kiihoituksen jälkeen seurasi ruumiillinen ja henkinen uupumus, mutta ei sekään kestäväinen. Peljäten näin siirtyväni toisesta liiallisuudesta toiseen, turvautuin rukoukseen.

Rukoilin Jumalalta apua ystävä raukalleni, niinkuin itsellenikin, hänen omaisillensa, samoin kuin minun omilleni. Tätä rukousta toistamiseen uudistamalla saavutin rauhaa.

XVII LUKU.

Rauhaa saatuani aloin miettiä tuota äskeistä kiihoitustani, ja suuttuneena itseeni heikkoudestani harkitsin neuvoa, päästäkseni siitä. Keksin seuraavan keinon. Jok'ainoa aamu, rukouksen jälkeen, oli ensimmäisenä toimenani tarkasti miettiä kaikkea, mikä sinä päivänä saattaisi mieltäni häiritä. Itsekutakin tapausta kuvailin vilkkaasti itselleni, valmistuakseni siihen: — parhaitten ystävien, yhtä hyvin kuin pyövelin, ajattelin täällä käyvän. Muutamia päiviä tämmöinen ikävä harjoitus tuntui minusta kärsimättömältä, mutta en herjennyt, ja ennen pitkää olin siitä tyytyväinen.

Uuden vuoden päivänä (1821) kreivi Luigi Porro sai käydä minua tervehtimässä. Hellä ystävyytemme, halumme avata sydämet toisillemme, este, jonka sille halulle pani oikeudenkirjurin läsnäolo, ajan lyhyys, pahat enteet, jotka mieltäni painoivat, meidän kummankin ponnistus pysyä tyynen näköisenä, kaikki nämät seikat näyttivät olevan omiansa saattamaan sydämeni kuohuun. Mutta tämän kalliin ystävän mentyä pysyin tyvenenä, heltyneenä, vaan tyvenenä.

Niin käy, jos ihminen edeltäpäin varustaa itseänsä liiallisia mielenliikutuksia vastaan.

Tavoittelin kestävää mielenvakavuutta, en juuri onnettomuuteni vähentämiseksi, vaan erittäin sentähden, että tuommoinen levottomuus ja mielenkiihko näyttää minusta rumalta ja ihmiselle sopimattomalta. Kiihtynyt mieli ei huoli enää järki-syistä; vastustamattomasti syöstynä päättömien aatteiden valtavaan pyörteesen, se luopi itsellensä hullun, hurjan ja pahanilkeän ajatusjuoksun; se on semmoisessa tilassa, joka sotii kokonaan filosofiiaa ja Kristin-uskoa vastaan.

Jos minä olisin saarnamies, niin teroittamalla teroittaisin kuulijoihini, kuinka tärkeä on mielenkiihon kukistaminen; sitä tekemättä ei saata olla hyvä ihminen. Missä rauhassa Hän eli itsensä ja muitten kanssa, Hän, jota meidän tulee pitää esikuvanamme! Ei löydy mitään ylevyyttä, ei mitään hurskautta ilman mielenmalttia, ilman semmoista mielentilaa, joka koettaa tämän lyhyen elämän tapauksista pikemmin hymyilemään, kuin harmistumaan! Viha on arvoton, paitsi siinä ani harvassa tilassa, kun sillä saattaa nöyryyttää jonkun pahantekijän ja vetää hänet pois rikoksen tieltä.

Kenties löytyy viattomampaa mielenkiihkoa, kuin mitä minä olen kokenut. Mutta se, joka siihen saakka oli pitänyt minua orjanansa, ei perustunut ainoastaan murheeseen; siihen sekaantui usein tuima viha, ynnä suuri halu mitä mustimmilla väreillä kuvailla ihmiskuntaa ja yksityisiä henkilöitä. Se on kuin rutto maailmassa! Jokainen luulee itseänsä paremmaksi sillä, että hän muita kammoo. On niinkuin toinen ystävä kuiskaisi toiselle: "Rakastakaamme ainoastaan toisiamme; kun julistamme muita roistoväeksi, pidetään varmaan meitä itseämme puoli-jumaloina."

Kumma kyllä, että tuommoinen katkera elämä on niin monen mieleen. Sitä katsotaan jonkunlaiseksi urhoollisuudeksi. Jos esine, jota vastaan eilen tehtiin rynnäkkö, on kadonnut, niin haetaan kohta toista. — Ketä vastaan pitää mun tänään tehdä valituksia, ketä vihata? Ehkäpä se lienee tuo hirviö tuossa? Oi riemua, jo löysin! Tulkaat, veikot, tehdään hänestä loppu!

Niin on maailman meno, ja panettelematta voin sanoa, että se meno on paha.

XVIII LUKU.

En saata sanoa sitä juuri pahanilkeydeksi, jos valitin kammioni kehnoutta. Onnekseni tuli toinen parempi kammio tyhjäksi, jonka minä odottamattani sain asunnoksi.

Olihan siis syytä iloitakseni. Ja kuitenkaan… en saattanut ilman kaipauksetta ajatella Magdalenaa. Lapsellista oli, sen myönnän, noin pysyä kiintyneenä tuntemattomaan henkilöön, ja tosiaankin hyvin vähäpätöisistä syistä! Lähtiessäni en voinut olla silmääni luomatta seinään, jota vastaan niin usein olin istunut nojautuneena, sill'aikaa kun jonkun vaaksan päässä, seinän toisella puolella, tuo vaimo poloinen oli tehnyt samoin. Mieleni teki vielä kerran kuulla tuota tuntehikasta värssyä:

Hyljätylle onnen ken
Tuopi jälleen entisen?

Turha toivo! Taaskin erohetki lisäksi kurjassa elämässäni.

Muuttomatkalla tervehdin kahta noista rosvoista, jotka näin ikkunassa. Päällikkö ei ollut siinä, mutta saatuansa toisilta viittauksen, hänkin tuli minua tervehtimään; rupesi sitten Magdalenan värssyä laulamaan. Oliko aikomus tehdä minusta pilkkaa? Lyönpä vetoa, että jos viideltäkymmeneltä tuota kysyisin, niin yhdeksänviidettä vastaisi: varmaankin niin oli. Ja kuitenkin, huolimatta ääniluvusta, olen minä taipuisa uskomaan, että tuo rosvo-hyvä sillä luuli tekevänsä minulle mieliksi. Siksi minä sen otinkin, ja loin hänelle kiitollisen silmäyksen; hänpä, ojentaen käsivartensa ikkunan rautaristikosta, hattu kädessä, nyykytti vielä päätänsä jäähyväisiksi, kun rupesin portaita alas astumaan.

Pihalle tultuani tuli minulle lohdutus. Holvin alla oli tuo pieni mykkä. Hän tunsi minut heti ja tahtoi rientää luokseni, mutta vartijan vaimo, en tiedä mistä syystä, kaappasi häntä kauluksesta kiinni ja ajoi hänet sisään. Olin pahoillani siitä, ett'en saanut häntä syleillä, mutta sen ohessa minua ilahutti hänen yrityksensä tulla luokseni. Suloiselta tuntuu olla rakastettu!

Se oli tapauksista rikas päivä. Vähän matkaa tuosta tulin entisen kammioni kohdalle, ja siinä seisoi Gioja. "Terve, Melchiorre!" sanoin ohitse mennessäni. Hän kohotti päänsä, ja kääntyen minun puoleeni huusi: "Terve Silvio!"

En saanut tuokiotakaan seisahtua. Käännyttiin porttikäytävään, noustiin toiseen kerrokseen; ja nyt sain asunnoksi siivon huoneen, aivan Giojan yläpuolella.

Kun sänkyni oli tuotu sisään ja minä jäin yksikseni, rupesin huoneen seiniä tarkastelemaan. Siihen oli piirretty muistokirjoituksia, mitkä lyijykynällä, mitkä hiilellä, mitkä piirtimellä. Minua viehätti pari ranskalaista värssyä, joita mielipahakseni en ole pannut muistiin. Kirjoituksen alla oli nimi Normandian herttua. Koetin niitä laulaa samalla nuotilla, kuin Magdalena säkeitänsä; silloinpa kuului varsin läheltä ääni, joka lauloi niitä aivan toiseen tapaan. Kun tuo ääni vaikeni, niin huusin: "Hyvin!" Ja seinäntakainen henkilö tervehti minua kohteliaasti, kysyen, olinko ranskalainen.

— En, olen italialainen, Silvio Pellico nimeltä.

— Francesca da Rimini'n tekijä?

— Aivan niin. —

Nyt hän lausui minulle kunnioitustansa ja samassa sääliänsä siitä, että olin vankeudessa. Sitten hän kysyi, mistä seudusta olin kotoisin.

— Piemontista, vastasin; olen Saluzzolainen.

Taas muutamia kohteliaita sanoja Piemontilaisten mielenlaadusta ja nerosta, sekä merkillisistä Saluzzossa syntyneistä miehistä, ennen kaikkia Bodonis'ista.

Kaikki lausuttiin semmoisella hienoudella, joka todisti miehen saaneen hyvän kasvatuksen.

— Ehkä minullekin sallittanee, sanoin minä vuorostani, kysyä, kuka te olette?

— Te lauloitte vast'ikään minun tekemääni runoa.

— Ne ovat siis teidän tekemänne, nuo sievät värssyt?

— Ovat.

— Olette siis…

— Normandian onneton herttua.

XIX LUKU.

Nyt vartija kävi ikkunaimme alla ja katkaisi puheemme.

Mikä onneton Normandian herttua? arvelin itsekseni. Eiköhän samaa arvonimeä annettu Ludvig XVI:nen pojalle? Mutta se lapsiparka varmaan ei enään elä. — Olkoonpa niin, naapurini täällä on luultavasti yksi noita poloisia, jotka ovat koettaneet herättää hänet kuolleista.

Useat ovat jo väittäneet itseänsä Ludvig XVII:neksi, vaan heidät kaikki on pettureiksi näytetty; mitä suurempaa luottamusta voisi tämä saavuttaa?

Vaikka koetinkin olla tästä asiasta mitään päätöstä tekemättä, pysyi kumminkin voittamaton uskottomuus minussa vallallaan ja on yhä minuun jäänyt. Yhtähyvin en tahtonut miesraukkaa loukata, mitä juttuja hän aikoikin ladella.

Tuokion kuluttua hän taas rupesi laulamaan, sitten jatkoimme puhettamme.

Kysymykseeni, kuka hän oikeastaan oli, hän vastasi olevansa todellakin Ludvig XVII:s, ja hän parjasi kovasti setäänsä Ludvig XVIII:tta, joka oli hänen oikeutensa anastanut.

— Mutta miks'ette Restaurationin aikana saattaneet oikeuksianne kuuluviin?

— Silloin olin kuoleman kynsissä Bolognassa. Heti taudista toinnuttuani kiiruhdin Pariisiin ja esitin itseni korkeille valloille; mutta tehtyä ei voitu muuttaa enää, oikeutta rikkova setäni kieltäytyi minua tunnustamasta sukulaisekseen, ja sisareni yhtyi häneen kukistaakseen minua. Ainoastaan tuo oiva ruhtinas de Condé otti minut avo-sylin vastaan, vaan hänen ystävyytensä ei mitään auttanut. Eräänä päivänä hyökkäsi Pariisin kadulla muutamia salamurhaajia tikarit kädessä päälleni, ja töin tuskin pääsin hengissä heidän käsistänsä. Matkustettuani jonkun aikaa sinne tänne Normandiassa, palasin Italiaan ja asetuin Modenaan. Sieltä kirjoittelin lakkaamatta kirjeitä Europan hallitsijoille, erittäin keisari Aleksanterille, joka aina vastasi mitä suurimmalla kohteliaisuudella; enkä ollut ilman toivoa, että oikeus vihdoin voittaisi, taikkapa, jos politiikista tahdottiin maahan polkea perillis-oikeuttani Ranskan kruunuun, minulle ainakin suotaisiin kohtuullinen elatusraha. Mitäpä vielä! Minä otettiin kiinni, vietiin Modenan herttuakunnan rajalle ja jätettiin Itävallan hallituksen haltuun. Nyt olen jo kahdeksan kuukautta ollut täällä haudattuna, ja ties Jumala, milloin täältä olen pääsevä!

En uskonut kaikkea, mitä hän sanoi. Mutta että hän täällä oli kuin haudattuna, se oli semmoinen totuus, joka herätti minussa myötätuntoisuutta.

Pyysin häntä lyhyesti kertomaan elämäänsä. Suurella tarkkuudella hän tiesi kertoa pienimmätkin seikat, joita minäkin tunsin Ludvig XVII:nen lapsuudesta, kun hän annettiin tuon konnamaisen suutarin Simon'in hoteisin, kun häntä vieteltiin todistamaan pahanilkeätä kannetta oman äitinsä, kuningatar raukan, elämäntapoja vastaan j.n.e. Ja vihdoin että, kun hän oli vankilassa, tuli eräänä yönä miehiä, jotka veivät hänet pois, jättäen hänen sijaansa tylsämielisen lapsen, nimeltä Mathurin. Kadulla odottivat neljällä hevosella valjastetut vaunut, ja yksi hevosista oli vaan puuhepo, johon hän pantiin piiloon. He pääsivät vastuksitta Rhein-virralle, ja rajan ylitse tultua, tuo kenraali… (hän mainitsi hänen nimensäkin, vaikk'en sitä muista), joka oli hänet pelastanut ja jonkun ajan oli hänelle opettajana ja isänä, sitten lähetti tai vei itse hänet Amerikaan. Siellä nuorukainen, kuningas ilman valtakunnatta, sai kokea monta vaihetta, erämaissa kärsiä nälkää, olla sotamiehenä, elää kunnioitettuna ja onnellisna Brasilian kuninkaan hovissa, joutua panettelun alaiseksi ja ahdistettuna maanpakolaisena lähteä mieron tielle, palattuansa Europaan Napoleon'in vallan loppuaikana, hän vangittiin Napolissa Murat'in toimesta, ja kun vihdoin vapaana aikoi saattaa perillis-oikeuksiansa kuuluviin, niin kohtasi häntä Bolognassa tuo onneton taudin isku, jonka kestäessä Ludvig XVIII:s kruunattiin Ranskan kuninkaaksi.

XX LUKU.

Tätä kaikkea hän kertoi kummallisen todennäköisesti. Vaikk'en saattanut uskoa hänen sanojaan, ihmettelin häntä sittenkin. Kaikki Ranskan vallankumouksen seikat olivat hänelle perinpohjin tunnetut, ja hän puhui niistä luonnollisella puhetaidolla, lisäten joka paikassa mitä hauskimpia juttuja. Hänen puheensa oli hiukan soturin tapaan, mutta kuitenkaan se ei ollut sitä luontevuutta vailla, jota hieno seura tuottaa mukanaan.

— Suvaitsetteko, kysyin, että puhun suoraan, arvonimiä käyttämättä?

— Se on juuri minulle mieleen, vastasi hän. Ainakin sen on onnettomuus minulle opettanut, että voin nauraa kaikelle turhuudelle. Olkaa varma siitä, että pidän parempana olla ihminen, kuin kuningas.

Aamuin illoin puhuimme aina yhdessä; ja huolimatta siitä, mitä mielestäni hänessä oli naurettavaa, näytti minusta siltä, kuin hänellä olisi ollut hyvä, puhdas ja kaikkea hyvää harrastava sydän. Usein olin vähällä hänelle sanoa: — Antakaat anteeksi, minä tahtoisin kyllä mielelläni uskoa teidän olevan Ludvig XVII:s, mutta minun täytyy suorasti tunnustaa, että vastapäinen vakuutus on minussa vallallaan; ettekö teeskentelemättä voisi luopua tuosta luulotuksesta? — Ja itsekseni sepitin häntä varten aika saarnan kaikkien valheitten mitättömyydestä, niidenkin, jotka näyttävät viattomilta.

Päivä päivältä lykkäsin saarnan pitämisen tuonnemmaksi, yhä odottaen, kunnes tuttavuutemme vielä hiukan varttuisi; enkä koskaan tullut sitä toimeen panneeksi.

Ajatellessani tätä pelkurimaisuutta, puolustan sitä toisinaan sillä, että se muka oli välttämätön kohteliaisuus, kiitettävä hienotunteisuus, ja milloin milläkin tapaa. Mutta tänkaltaiset tekosyyt eivät riitä, enkä voi itseltäni salata, että olisin tyytyväisempi, jos todellakin tuo saarna olisi tullut pidetyksi. Sillä ken valhetta on uskovinansa, hän on pelkuri; ja siihen en enää tahdo tulla syypääksi.

Niin, pelkuri! Totta on että, vaikka kuinkakin kauniisti olisi edeltäpäin puhunut, niin aina on vaikea lopulla sanoa: "En usko teitä." Toinen suuttuu, muuttuu ystävästä vihamieheksi, ehkäpä soimaa sinua suunnattomasti. Mutta ystävänkin menettäminen on valhetta parempi. Ja kukaties tuo kurja, nähtyänsä, ett'et usko hänen valhettansa, sitten salaa kunnioittaisi vilpittömyyttäsi, ja siitä saisi aihetta miettimiseen ja kääntyisi paremmalle uralle.

Vartijat olivat taipuvaiset luulemaan, että hän todellakin oli Ludvig XVII:s, ja koska kokemuksesta tiesivät elämän olevan täynnä muutoksia, he toivoivat, että hän kerran oli nouseva Ranskan valta-istuimelle ja pitäisi silloin muistossa heidän alamaista palvelustaan. He eivät tosin tohtineet auttaa häntä karkaamaan, mutta kokivat muuten kaikella tavalla olla hänelle mieleen.

Sen kautta minäkin sain kunnian nähdä tämän korkean henkilön. Hän oli vartaloltaan keskikokoinen, 40 tahi 45 vuoden ijässä, jokseenkin lihava ja muodoltaan hyvin Bourbon'in näköinen. Todenmukaista on, että satunnainen yhdennäköisyys oli vietellyt häntä noihin kurjiin tuumiin.

XXI LUKU.

Oli toinenkin seikka, jossa en voinut hyväksyä käytöstäni häntä kohtaan. Naapurini ei ollut aivan uskoton, puhuipa toisinaan uskonnollisuudesta kuten ihminen, joka sitä arvossa pitää eikä ole siitä vieraantunut; mutta kuitenkin oli hänellä useampia turhia ennakkoluuloja Kristin-uskoa vastaan, jota hän arvosteli enemmän sen väärinkäytösten, kuin sen oikean olennon mukaan. Tuo Ranskassa ennen vallankumousta ja sen jälkeenkin vallitseva pintapuolinen filosofiia oli hänet so'aissut. Hän luuli, että Jumalaa voi puhtaammin palvella, kuin evankeliumin oppia seuraamalla. Tuntematta tarkoin Condillac'in ja Tracy'n kirjoituksia, hän piti heitä kuitenkin mitä suurimpina ajattelijoina ja luuli, että jälkimäinen heistä oli päässyt viisaustieteellisen tutkimuksen korkeimmalle kukkulalle.

Minä, joka olin enemmän näitä asioita lukenut ja tunsin ne törkeät erehdykset, joihin Voltaire'n aikakausi oli joutunut, rynnätessään Kristin-uskoa vastaan; joka olin vakuutettuna, että järjen kannalta katsoen on mahdotonta samalla kertaa uskoa Jumalan olemista ja kieltää evankeliumia, ja katsoin halvaksi, että seurataan tuota uskottomuuden virtaa, tajuamatta kuinka yksinkertaisen ihana Kristin-usko on, ell'ei sitä irvikuvaksi väännetä; minä olin nyt niin heikkoluontoinen, ett'en pitänyt puoltani hänelle. Naapurini kokkapuheet hämmensivät minua, vaikka niiden mitättömyys ei voinut jäädä minulta salaan. Peittelin uskoani, epäilin, mietin, oliko sopivata vastustaa hänen sanojansa vai eikö, ja päätin, ett'ei se ollut tarpeen; sillä luulin asiasta kunniallisesti pääsneeni.

Mitä heikkoutta! Tosin on tilaisuuksia, jolloin liiallinen uskon-into on ajattelemattomuudeksi katsottava ja kenties vaan ärsyttää uskotonta. Mutta että suoraan ja samassa kainosti tunnustamme sen, mitä pidämme tärkeänä totuutena, että teemme sen silloinkin, kun emme voi toivoa myöntämistä, jopa saamme kokea pilkkaakin, se on selvä velvollisuutemme. Ja semmoinen jalo tunnustus on aina mahdollinen tehdä, joutumatta sopimattomaan käännytyskiihkoon. Sitä tehdessämme saatamme ehkä, niin sanoaksemme, alustaa kuulijan mieleen pohjan totuudelle, niin että se siihen voi juurtua ja vihdoin valollansa karkoittaa uskottomuuden pimeyden.

XXII LUKU.

Uudessa huoneessani asuin vähän toista kuukautta. Yön aikaan Helmikuun 18 ja 19 päivän välillä (1821) herätti minut avainten kalske ja telkien kirinä; sisään astui muutamia miehiä, lyhty muassa. Ensimäinen ajatukseni oli, että he tulivat minua surmaamaan. Hämmästyneenä katselin noita miehiä, kun kreivi B. lähestyi minua ja käski kohteliaasti heti pukeumaan lähtöä varten.

Semmoista tervehdystä en ollut odottanut, ja mieleeni tunki se turha toivo, että minä nyt vietäisiin Piemontin rajalle. — Onko mahdollista, että tuo ankara myrsky niin väleen asettuisi? Pääsisinkö tosiaankin vielä vapaaksi? Saisinko siis tavata isää, äitiä, siskojani?

Nämä herttaiset toiveet saivat sydäntäni tuokioksi vilkkaammin sykkimään. Mitä kiireimmiten puettuani läksin miesten kanssa pois, ennättämättä jättää hyvästikään naapurilleni. Luulin kuulleeni hänen äänensä, ja olin pahoillani siitä, ett'en saanut vastata.

— Minne matkamme? sanoin kreiville, kun hänen ja erään santarmiupseerin kanssa astuin vaunuihin.

— Ei ole lupa sanoa teille sitä, ennenkuin olemme peninkulman matkan päässä Milanosta. —

Näin ett'emme ajaneet Vercellin porttiin päin, ja siihen sammuivat toiveeni!

Vaikenin. Oli ihana kuutamo-yö. Katselin noita rakkaita katuja, joilla niin monta vuotta olin onnellisna kävellyt Foscolo'n, Monti'n, Lodovico di Breme'n, Pietro di Borsleri'n, Porro'n ja hänen poikiensa, ja niin monen muun ystävän kanssa. Kartanot, kirkot, puutarhat, kaikki johtivat mieleeni mitä suloisimpia nuoruuden muistoja. Nyt kun luulin näkeväni teitä viimeisen kerran, kun teidän kuvanne niin nopeasti pakenivat silmistäni, nytpä huomasin, kuinka olin teitä rakastanut! Portin ulkopuolelle tultuamme, painoin hattuni alemmas silmille ja itkin salaa.

Kun olimme kulkeneet toista peninkulmaa, niin sanoin kreiville: —
Luullakseni käy matkamme Veronaan.

— Edemmäs, vastasi hän; ajamme Veneziaan, jossa minun pitää jättää teidät Erityis-toimikunnan haltuun. —

Me ajoimme postikyydillä, seisahtumatta, ja Helmikuun 20 p:nä saavuimme
Veneziaan.

Edellisen vuoden Syyskuussa, kuukautta ennen vangitsemistani, olin minä ollut Veneziassa ja suuressa ja hilpeässä seurassa atrioinnut Luna nimisessä hotellissa. Omituinen sattumus, että minä nytkin vietiin samaan hotelliin!

Eräs palvelija kummastui nähdessänsä minua ja samassa huomatessansa (vaikka santarmi ja hänen kaksi seuralaistaan, jotka olivat olevinaan palvelijoita, olivat valepuvussa), että minä olin poliisin käsissä. Olin hyvilläni siitä, että hän minut tunsi, sillä varmaan oli hän muillekin kertova tulostani.

Söimme päivällistä ja sitten minut vietiin Dogen palatsiin, jossa oikeus silloin piti istuntojansa. Matkalla käytiin Procuratie-pilarikäytävän kautta ja Florian'in kahvilan ohitse, missä olin mennä syksynä viettänyt niin ihania iltakausia; nyt ei sattunut kukaan tuttavistani näkyviin.

Pikkutorin (Piazzettan) yli oli mentävä… tällä torilla oli viime kerran muuan kerjäläinen minulle lausunut seuraavat kummalliset sanat: — Näkyy, hyvä herra, että olette muukalainen; ihmettä, kuinka te ja muut muukalaiset ihailette tätä toria; minun mielestäni se on onnettomuuden kotopaikka, enkä minä tule tänne muutoin kuin pakosta.

— Onko teitä tässä kohdannut joku onnettomuus?

— On, herra, kauhea onnettomuus, eikä yksin minua. Jumala teitä varjelkoon, herra, Jumala varjelkoon! —

Ja sillä hän minut jätti.

Nyt kun kävin täällä uudestaan, en voinut olla muistamatta kerjäläisen sanoja. Ja juuri samalla torilla vuotta myöhemmin astuin mestauslavalle kuuntelemaan ensin kuoleman-tuomiotani ja sitten armahduskirjaa, jonka kautta kuolemanrangaistus muutettiin viidentoista vuoden kovaksi vankeudeksi!

Jos luonteeni olisi mystillisyyteen taipuvainen, niin panisin suuren arvon tuon kerjäläisen sanoille, joka niin vakavasti ennusti minulle tämän torin olevan onnettomuuden kotopaikan. Nyt minä kerron tämän ainoastaan kummallisena tapauksena.

Nousimme palatsiin; kreivi B. puhui tuomarien kanssa, heitti sitten minut vankivartijan haltuun, ja hyvästi jättäessään hän liikutettuna syleili minua.

XXIII LUKU.

Äänettömänä seurasin nyt vartijata. Useampien käytävien ja salien läpitse tultuamme, me saavuimme ahtaille portaille, jotka veivät meidät Lyijykamareihin, noihin kuuluisiin valtiovankiloihin Venezian tasavallan ajoilta.

Täällä vartija pani minun nimeni kirjaansa ja sulki minut kammiooni.

N.s. Lyijykamarit ovat entisen Dogenpalatsin yläkerros, kokonaan lyijykatolla peitetty.

Minun kammiollani oli isonlainen ja suunnattomalla rautaristikolla varustettu ikkuna, josta oli nähtävänä San Marco kirkon lyijypeitteinen katto. Kirkon toisella puolen näkyi kaukaa torin ääri, ja joka taholta lukematon joukko kupoleja ja kellotapulia. San Marcon oma jättiläistapuli oli vaan kirkon pituuden päässä minusta, niin että kuulin niiden ääniä, jotka sen huipussa puhuivat vähä kovemmin. Kirkon vasemmalta puolelta näkyi myöskin osa palatsin suurta pihaa ja yksi porteista. Sillä kohdalla on yhteinen kaivo, ja lakkaamatta käytiin sieltä vettä ottamassa. Mutta minun korkeasta paikastani näyttivät ihmiset tuolla alhaalla pikku lapsilta, enkä voinut heidän sanojansa eroittaa, ell'eivät huutaneet. Yksinäisyyteni oli täällä paljon suurempi kuin Milanossa.

Ensipäivinä kriminaalitutkinto, jota tuo Erityis-toimikunta piti minun kanssani, synkistytti melkoisesti mieltäni, jota vankeuden ypö-yksinäisyyskin oli masentanut. Paitsi sitä olin nyt entistä kauempana perheestäni, enkä enään saanut uutisia kodistani. Ne oudot kasvot, jotka täällä näin, tosin eivät olleet minulle vastenmielisiä, vaan niiden yksivakaisuus näytti melkein säikähdyttävältä. Huhu oli heille liikoja ladellut Milanolaisten ja muitten Italialaisten vapauden-hankkeista; ja nyt he luulivat, että minä ehkä olin yksi noiden muka mielettömien tuumien pahimpia päämiehiä. Vähäinen kirjailijan-maineeni oli tuttu vartijalle, hänen vaimollensa ja pojillensa, jopa kahdelle alavartijallekin, joilla kaikilla näytti olevan joku hämärä ajatus, että surunäytelmäin kirjoittaja on jotakin silmänkääntäjän tapaista.

He pysyivät yksitotisina, luulevaisina, ja kuitenkin täynnä halua saada minusta enemmän selkoa; muutoin hyvin kohteliaina.

Muutamien päivien perästä he kävivät kaikki leppeämmiksi, ja minä heihin miellyin. Vaimo säilytti kauvimmin tuota vankivartijalle omituista käytöstä ja arvoa. Hän oli noin 40 vuotias, kasvoiltaan kuiva kuten puheessaankin, eikä näyttänyt vähintäkään suosiotansa muille kuin lapsillensa.

Hän toi minulle kahvia aamuisin ja päivällisen jälkeen, vettä, liinavaatetta j.n.e. Hänen seurassaan oli tavallisesti 15 vuotias tytär, rumanpuolinen mutta suopeamuotoinen, ja kaksi poikaa, toinen 13, toinen 10 vuoden vanha. He läksivät pois myös äidin kanssa, mutta ovesta nuo lapset ystävällisesti loivat silmänsä taakse minuun. Vartija itse kävi luonani, ainoastaan kun hänen piti saattaa minut saliin, missä Erityis-toimikunta istui. Alavartijat tulivat harvoin, heillä kuin oli hoteissaan alakerroksen poliisivankila, joka oli täynnä rosvoja. Toinen heistä kävi jo kahdeksatta vuosikymmentä, mutta pystyi yhä vielä tuohon vaivaloiseen toimeen, juosten portaita ylös alas eri vankihuonetten välillä. Toinen oli taas noin 25 vuotuinen nuorukainen, joka mielemmin kertoi lempijuttujaan, kuin hoiti tointansa.

XXIV LUKU.

Oi, raskaaksi käy kriminaalitutkinto valtiorikoksesta syytetylle! Peljäten muita vahingoittaa, täytyy kamppailla tuhatta syytöstä ja epäluuloa vastaan. Ja ell'ei tutkinto pian pääty, niin kaikki helposti takertuu yhä onnettomammaksi, sillä saattaahan tapahtua, että muita otetaan kiinni, ja uusia varomattomuuksia tulee ilmi, joita tuntemattomat, vaan samaan lahkokuntaan kuuluvat henkilöt ovat tehneet.

Olen päättänyt olla politiikista puhumatta, ja sentähden jääkööt kaikki tuon tutkinnon seikat sillensä. Sen vaan sanon, että usein, seisottuani pitkiä tuntikausia tuomarien edessä, palasin huoneeseni niin katkeroittuneena, niin vihan vimmassa, että olisin tehnyt lopun itsestäni, ell'ei uskonnon ääni ja vanhempieni muisto olisi mua pidättänyt.

Poissa oli nyt se tyynimielisyys, jonka luulin Milanossa saavuttaneeni. Useampia päiviä en voinut sitä jälleen saavuttaa; ne olivat kadotuksen, paholaisen päiviä. Silloin herkesin rukoilemasta, epäilin Jumalan oikeutta, kiroilin ihmisiä ja koko maailmaa, sekä suosittelin mielessäni jos joitakin viisastelemisia hyvien avujen turhuudesta.

Onneton ja vimmaan joutunut ihminen on ihmeen kekseliäs herjaamaan lähimmäisiänsä ja itse Luojaakin. Viha on epäsiveellisempi, rikoksellisempi kuin luullaan. Aamusta iltaan tosin ei jaksa raivoa viikkokausien aikaa, ja pahimmankin vimman valtaan vaipunut henki tarvitsee lepohetkiänsä. Mutta näillä loma-ajoillakin tuntee entisen epäsiveellisyyden maininkia. Luulee olevansa rauhoitettu, vaan se on petollinen, jumalaton rauha, lemmettömyyttä ja ivaa täynnä.

Semmoisessa mielentilassa minä saatoin tuntikausia laulaa, laskea leikkiä kaikkien kanssa, jotka tulivat minua katsomaan, ja koetin yleensä asioita punnita ja arvostella tuolla kyyniläisellä markkina-viisaudella. Kauan ei tämä kurja mielentila kuitenkaan kestänyt, kuusi tai seitsemän päivää.

Raamattuni oli tomun peitteessä. Yksi vartijan pojista sanoi minua hyväillessänsä: — Siitä kun herkesitte tuota kirja-raiskaa lukemasta, niin surumielisyytenne näyttää vähentyneen.

— Näyttääkö niin? — vastasin.

Otin kirjan, pyyhkäsin tomun pois, ja avattuani sen umpimähkään, seuraavat sanat sattuivat silmiini: Ja sanoi opetuslapsillensa: se on mahdoton ettei pahennukset tule; mutta voi häntä, jonka kautta ne tulevat; se olis hänelle parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja heitettäisiin mereen, kuin että hän jonkun näistä pienistä pahentais.

Nämä sanat koskivat kipeästi sydäntäni, ja minä häpesin, että lapsi siitä tomusta, jonka näki peittävän pipliaani, arvasi minun herjenneen sitä lukemasta, sekä siitä sai sen luulon, että olin iloiseksi muuttunut Jumalaa unhottamalla.

— Sinä veitikka! (niin puhuttelin häntä lempeästi nuhdellen ja mielessäni surren, että olin häntä pahentanut). Se kirja ei ole mikään raiska, ja juuri sentähden että muutamia päiviä olin sitä lukematta, mielenlaatuni on huonontunut. Jos äitisi sallii sinun olla jonkun hetken minun luonani, niin koenpa torjua luotani tuota pahaa mieltä; jospa tietäisit, poikaseni, kuinka se pahe minut voittaa yksinäni ollessani, ja juuri silloin kun kuulet minun laulavan kuin mieletön!

XXV LUKU.

Pojan mentyä minä tunsin povessani mielihyvää siitä, että minulla taas oli raamattu kädessä, ja että olin tunnustanut tulleeni häijyksi, kun en sitä lukenut. Tuntui niinkuin olisin antanut hyvitystä väärin loukatulle ystävälle ja hänen kanssaan jälleen sopinut.

— Ja sinut, Jumalani, olin minä jättänyt kääntyäkseni turmion tielle? huudahdin. Taisinko todellakin uskoa, että irvistelijäin ruma nauru soveltuisi minun toivottomaan tilaani?

Sanomattomalla liikutuksella lausuin nämä sanat, panin raamatun tuolille, lankesin polvilleni sitä lukemaan, ja vaikka muutoin ani harvoin saan kyyneliä silmiini, purskahdin nyt itkuun.

Tämä itku tuntui minusta tuhannen kerran suloisemmalta, kuin tuo äskeinen häijy nauru. Jumala oli jälleen omassatunnossani, ja minä Häntä rakastin! Kaduin katkerasti, ett'olin voinut niin turmeltua, ja lupasin, ett'en milloinkaan vast'edes Hänestä luopuisi.

Ihme, kuinka vilpitön kääntymys uskonnon turviin lohduttaa ja ylentää ihmishenkeä!

Luin ja itkin toista tuntia; sitten nousin ylös, varmaan luottaen siihen, että Jumala oli luonani ja oli minulle antanut mielettömyyteni anteeksi. Uudestaan kova kohtaloni, tutkinnon tuska ja tuo uhkaava hirsipuu näyttivät vähäpätöisiltä. Iloni oli kokea kärsimystä, koska siinä saisin tilaisuutta täyttää velvollisuuteni ja tottelevaisesti taipua Herran tahtoon.

Raamattua, kiitos Jumalan, taisin jälleen lukea! En sitä enään arvostellut Voltaire'n halpaan tapaan, pilkaten lauseita, joita ei katso naurettavaksi tahi vääräksi muu kuin se, joka tietämättömyydestä tahi pahasta tahdosta ei huoli niiden todelliseen merkitykseen tunkeutua, vaan pintapuolisesti viipyy muutamissa kirjoitustavan vaillinaisuuksissa. Tämän kirjan etevyys Koran'in ja Indian uskonopin rinnalla on vastustamaton, ja mieletöntä on ajatella, että semmoinen kunnioitettavani kirjoitusten kokoelma olis luotettavaa alkuperää vailla. Tajusin selvään, että se on pyhyyden ja siis totuudenkin kirja.

Löytyy tosin niitä, jotka ovat pyhää Raamattua väärin käyttäneet, hakien siitä tu'etta omille himoillensa. Vaan mitäpä ihminen ei voi väärin käyttää; onko itsessään hyvä asia sentähden hyljättävä?

Jeesus Kristus lausui: Koko laki ja profeetat supistuvat yhteen pääkappaleesen: rakasta Jumalaa ja lähimmäistäsi. Ja siinäkö ei olisi ikuisiksi ajoiksi kelpaava totuus, siinäkös ei pyhän hengen ijankaikkisesti elävä sana?