language: Finnish

ORJAVALLAN PERINTÖ

Romaani Kannakselta

Kirj.

SIMO ERONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1920.

I.

Taajaan asutun huvilayhdyskunnan vallasväki oli tapansa mukaan joukolla odottelemassa Pietarin iltajunan saapumista. Tässä junassa palasivat pääkaupungista viimeiset siellä päivän tehtävissään pistäytyneet virkamiehet, ja siksi tahtoi jokainen olla heitä vastassa kuullakseen edes toisella korvallaan päivän tuoreimmat uutiset ja juorut. Samalla sopi siinä junaa odotellessa myös tyydyttää seurusteluhaluaan ja näytellä muotiuutuuksiaan. Oltiin näet elokuussa ja keskikesän kevyet pukimet olivat jo hyvää kyytiä vaihtumassa ensimmäisen syyskauden vaatetukseen.

Kirkkaasti palavien sähkölamppujen valossa elehti ja aaltoili koko asemalaiturin tungokseen asti täyttävä väenpaljous levottomana edestakaisin Vilkas puheenporina soi monikielisenä. Ylinnä kaikui tietenkin leveä ja luistava venäjä, mutta korva voi erottaa myös soinnahtelevaa ranskaa, vieläpä sangen runsaasti kankeata, selvätavuisesti äännettyä pietarilaista saksaakin. Ei ollut maailmansota vielä nostattanut kansoja toisiansa vastaan, ja niinpä Kannaksen huvila-alueellakin rajantakaisen suurkaupungin vallasyleisö asusti ja seurusteli sulassa sovussa kansallisuusrajoituksista välittämättä.

Ainoa kansallisuus, jota toisten taholta katseltiin epäsuopein silmin, olivat juutalaiset. Jos minkä huvila-aseman ympäristöön alkoi tavallista runsaammin ilmestyä koukkunokkaisia israelinlapsia, niin hävisi sieltä muutamassa vuodessa muu ensiluokkainen huvilayleisö, jollei se laajoine maaostoineen ja kalliine huvilarakennuksineen ollut ennättänyt jo liian lujaan juurtua.

Tämä puheenaoleva huvilayhdyskunta oli säilynyt jotenkin puhtaana juutalaisista. Sen lisäksi se oli juuri parahiksi kaukana Pietarista, joten pienempituloisten ja jokapäiväisissä toimissaan pääkaupungissa käyvien virkamiesten ja pikkuporvarien kukkaro ei oikein kestänyt matkan kulunkeja. Siksi olikin koko seura melkein kauttaaltaan varakasta, valikoitua väkeä.

Tämä varakkuus näkyi hyvin varsinkin naisten pukimista. Jo ensi silmäyksellä niistä huomasi, ettei oltu tekemisissä minkään halpasäätyisen, väärennettyinä koruineen muotia tavoittelevan joukkokunnan kanssa. Hameiden uutuuttaan sihahteleva silkki ja pehmeä tafti oli hienoa peittäen sulavina laskoksina kiehtovasti notkahtelevia, täyteläisiä lantioita. Illan vienoisen viileyden varalta hartioille kietaistut harsovaipat verhosivat pehmeästi, läpinäkyvinä pyöreitä olkapäitä ja upeita, täyteläisiä rintoja. Hatut kalliine sulkatöyhtöineen olivat nähtävästi vasta joku päivä sitten siirtyneet muotikauppojen näyteikkunoista omistajattariensa päitä koristamaan, ja kaulavitjain, korvakoristeiden, rintaneulojen sekä rannerenkaiden jalokivet välähtelivät sähkövalossa silmiä häikäisevinä. Yksin runsas hajuvesien lemukin oli ylhäistä, taatusti pariisilaista alkuperää. Se ei vaikuttanut äitelästi, vaan hermoja hivellen, salattuihin nautintoihin kiehtovana.

No, olihan joukossa yksinkertaisempaakin väkeä. Oli kaikilla huvila-alueilla kotiopettajina eleleviä ylioppilaita ja naiskurssilaisia, mutta nekin olivat tavallista paremmin puettuja ja puhtaampia. Ylioppilaiden mustissa vormuhousuissa näkyi silitysviiva, eivätkä naiskurssilaisten puvutkaan olleet niin mielenosoituksellisen jäykkiä, kuin Vasili Ostrovin yksitoikkoisilla kaduilla tavallisesti näkee. Näki jo päältä, että täällä maksettiin tuntiopettajillekin siedettävästi.

Asemarakennuksen rappujen vieressä oli pari kukkasten kaupustelijaa isot korit upeita, väkevätuoksuisia ruusuja kukkuroillaan. Korien ympärillä tungeskeli joukko huolettomasti tennismailojaan heiluttelevia, uudenuutukaisissa flanellihousuissa teiskaroivia keikareja sekä näiden käsipuolissa kikattavia hienohelmoja. Ei paljoa ostettu, mutta yhtäkaikki naiset penkoivat neniänsä nyrpistellen korien sisällön ylösalaisin paljoakaan välittämättä myyjäpoikien hätääntyneistä katseista ja aroista vastalauseista, joilla nämä koettivat huostaansa uskottua omaisuutta suojella.

Toinen liikepaikka, jossa myös tungeksi paljon väkeä, oli hiukkasen matkaa asemarakennuksen toisesta päästä aivan asemalaiturin vieressä. Siihen oli kyhätty laudoista matala, mutta muuten sangen tilava hedelmä- ja siirtomaatavaramyymälä, jossa valkoisiin esiliinoihin puetut puotipojat puikkelehtivat kuin rasvatut. Täällä seisoskeli varsinkin huivipäistä palvelusväkeä ja ylioppilaita, mutta eksyi sinne silloin tällöin myös parempaa väkeä aikaansa kulutellessaan.

Juna myöhästyi, kuten tavallisesti kaikki tungokseen asti täydet huvilajunat, mutta tämä ei näyttänyt odottelijoita paljoakaan hermostuttavan. Puheenporina kävi vain yhä vilkkaammaksi, aaltoileva väkijoukko paisui yhä taajemmaksi. Näki hyvin, ettei junan odottaminen ollut kenenkään pääasiana. Pääasiana oli slaavilaisluonteen synnynnäisen, kiihkeän laumavaiston ja piintyneiden suurkaupunkitottumusten tyydyttäminen. Venäläinen ei menesty missään yksinään. Vähintään kerta päivässä hänen pitää nähdä ympärillään kuhiseva väenpaljous juoruavia, korujaan näytteleviä, toisiaan halailevia ja suukkoja mäiskytteleviä kanssaihmisiään. Silloin hän on vasta onnellinen. Muussa tapauksessa hän pian menehtyisi ikävään.

Täällä ei ollut kellään ikävä. Täällä elettiin ja levenneltiin täysin purjein, aivan kuin konsanaan Nevskin prospektilla iltapäivän parhaaseen kävelyaikaan.

Vaikka oltiinkin supisuomalaisessa ympäristössä, niin ei siitä suomalaisuudesta ensi silmäyksellä mikään muistuttanut. Jos joitakin paikkakunnan synnynnäiseen asujamistoon kuuluvia oli eksynytkin tähän ihmisvilinään, niin he pysyttelivät enimmäkseen asemarakennuksen seinävierustoilla. Siellä he juttelivat keskenään hiljaisella, melkein kuiskuttelevalla äänellä ja silmäilivät ihailunsekaisella kateudella tuota kirkkaassa sähkövalossa kuhisevaa, leveästi isännöivää ja kovaäänisesti pajattavaa väenpaljoutta.

Itse vähäpätöinen, tyylitön asemarakennuskin näytti melkein kuin häpeävän mitättömyyttään. Se koetti kyhjöttää niin huomaamattomana kuin suinkin, ettei vain millään tavoin loukkaisi tuota ylhäistä ja hienoa seuraa, jonka arvostelevien katseiden alta se ei päässyt karkuun pujahtamaan.

Mutta olipa suomalaisuudellakin oma tyyssijansa tämän loiston ja komeuden lähettyvillä. Sen löytääkseen täytyi kulkea asemarakennuksen ja jo puheena olleen hedelmämyymälän välitse rautatien varastorakennusten ja maantien sivua kulkevan aidan rajoittamalle taka-alalle. Siellä oli tilava ajuripirssi, jonka halki kulki pitkä hevosten pidinpuomi.

Täällä takapihalla ei liikanainen valaistus silmiä häikäissyt. Yksi ainoa lampputuikku siellä paloi pitkän pylvään nenässä antaen sen verran valoa, että hämärästi voi erottaa pitkin puomin sivua seisovan, melkein loputtomalta näyttävän hevosrivin, mutta ajopelien laadusta oli jo melkein mahdoton selvää saada. Eikä täällä nenään pistävä lemukaan juontanut juuriansa Pariisista. Se oli hyvin kotoista takapihojen lemua ja löyhähteli sangen voimallisena alavasta maaperästä, johon jo nyt kuivan kesän aikaankin pyrki muodostumaan virtsalätäkköjä hevosten seisontapaikalle. Syksympänä muuttuikin koko tämä alue yhdeksi ainoaksi puolisääreen upottavaksi lokalammikoksi, jonka väkevä mehu pian löi pohjat irti siinä tallustelevien hevosmiesten jalkineista ja josta levisi tuntuva löyhkä koko aseman ympäristöön.

Ajurit olivat junan tulon varalta jo päästelleet hevosensa irti pidinpuomista. Samoin olivat he korjanneet kärryjensä seville hevosten päitsiin ripustettavat syöttöpussit niihin jääneine kauran- ja heinänrippeineen. Näistä toimenpiteistä huolimatta seisoivat ajokkaat siinä pitkässä rivissään hievahtamatta, päät riipuksissa, aivan kuin olisivat seisaalleen nukahtaneet. Ne olivat jo niin tottuneet tähän seisoskeluun, ettei ennen junan vihellystä olisi pienellä tappelullakaan niitä liikkeelle saanut.

Ajurit itse seisoskelivat pienissä ryhmissä kärryjensä takana. Kaikissa näissä ryhmissä kävivät kielet melkein yhtä kerkeästi ja vapaasti kuin tuolla valaistulla asemalaiturillakin. Erotus oli vain siinä, että täällä takapihan pimennossa soi sulava suomenkieli kiistämättömänä yksinvaltiaana. Vain silloin tällöin sutkautettiin puheen lomaan joku kivennapalaiseen muotiin muokattu venäläinen sana noin niinkuin näytteeksi, että osattiinhan sitä hienomminkin puhua, jos tarvis piti.

Puheenporinan iänikuisena aiheena olivat ajuriseurassa tietenkin setakat ja niiden tuomat ansiot, niiden varallisuus, arvoasteet, niiden alituiseen vaihtuvat »naisserkut» j.n.e. loppumattomiin. Välillä selviteltiin myös muut päivän uutiset, viimeiset tilan- ja huvilapalstojen kaupat, kokemattomien pirtusaksojen kiinnijoutumiset, tullimiesten nenästävetämiset ja mikä ne kaikki luettelikaan. Paljon, ylen paljon on kannakselaisessa ajuripirssissä pakinan aihetta. Ei siinä kieli jouda paikalleen puutumaan, niinkuin tuo hevosluuska setakkaa odotellessa.

Puheen lomassa vilkuilivat miehet kuitenkin yhtenään siitä asemarakennuksen ja omena-aitan välisestä aukosta valaistulle asemalaiturille haeskellen sieltä katseellaan itsekukin vanhoja setakoitaan ja mielissään toivotellen, että jos hyvinkin sattuisi niistä taasen kyydittävän saamaan. Myös oli jokaisella alati toinen korva varuillaan junan vihellystä odotellen. Silloin piti nimittäin olla sukkela ja osata siepata juuri se oikea setakka, joka ajoi hiukan pitemmälti eikä vain vaivaisen puoliruplasen edestä.

Vaikka eipä tuota kenenkään mielestä ollut erikoista nureksimisen syytä Hyvä oli ollut kesä alusta pitäen, runsaasti setakoita ja hyviä setakoita. Ei mitään kitupiikkejä juutalaisia, vaan semmoisia, jotka maksoivat reilusti ja vielä juomarahatkin jutkasivat, kun vain vauhti oli kohtalaine ja muuten osasi olla mielen mukaan.

Niin, hyvä oli ollut kesä siinä suhteessa ja vielä toisellakin tavoin. Monet näistäkin paraikaa pirssissä rupattelevista ajureista, jotka kaikki olivat pikkutilallisia, olivat kesän varrella saaneet myydyksi huvilapalstoja, vieläpä omasta mielestään tavattoman korkeihin hintoihin. Se merkitsi, paitsi suoranaista rahantuloa niistä palstakaupoista, aina uusia vakinaisia huvila-asukkaita, uusia hyviä setakoita, paranevaa ansiota kaikille.

Tosinhan ne ennestäänkin pienet tilatierat niiden palstakauppojen kautta pyöristyivät vielä pienemmiksi, mutta välipä tuolla. Eihän noita pieniäkään tiloja joutanut kunnolla viljelemään, kun oli tämä ainainen rahanpyytö esteenä. Ja paremminhan tämä kannattikin kuin niillä laihoilla peltotieroilla rehkiminen, sen nyt sokeakin aivan hyvin näki.

Tämä oli miltei kaikkien ajurien yhteinen ajatusjuoksu. Eikä kenenkään mieleen juolahtanut, ettei tämä ammatti oikein soveltunut omalla konnullaan elävälle talokkaalle, ja että he paraikaa olivat siinä niinkuin pimennon puolella piilottelevat kuokkavieraat, toisten ja vieläpä muukalaisten tuolla kirkkaasti valaistulla pitopihalla rehennellessä.

Ehkä yhden ja toisen tajunnassa liikahti siitä silloin tällöin hämärä mielle, mutta harvoin se mielle pääsi selväksi ajatukseksi asti kiteytymään. Oli jo niin monen miespolven aikana ennätetty tottua muukalaisen rehentelyyn, että ilman sitä eläminen olisi tuntunut melkein luonnonvastaiselta. Orjavallan aikaan oli hovinherra rehennellyt vouteineen; ja kun hovinherra ja vouti sitten hävisivät muille markkinoille, niin tulivat nämä toiset niiden tilalle ikäänkuin perillisiksi. Siksi näihin niin helposti totuttiinkin. Ja kun nämä vielä maksoivat siitä, että saivat olla olevinaan niinkuin tuolla paremmalla puolen, niin totuttiin sitä helpommin ja jätettiin kaikki mielenpohjalla ilkeästi ailahtelevat hämärät mietelmät sikseen.

Vähitellen olivat puhelevat miesryhmät aivan itsestään siirtyneet yhteen rykelmään siihen valaistun aukion kohdalle. Ylinnä muita, aivan kuin puheenjohtajana, piti ääntä pitkä, punanaamainen miehen vonkale, jota toiset nimittelivät edessäpäin Mäkituvan Salamoniksi ja takanapäin Salamon-saarnaajaksi. Itse asiassa hänen nimensä oli Salamon Hakuli, ja hän eleli Mäkitupa-nimisellä tilalla kolmisen kilometrin matkan päässä asemalta muutaman syrjätien varrella.

Salamon oli juuri joku päivä sitten myynyt tilatieransa maista parhaan lohkareen eräälle pietarilaiselta professorille huvilapalstaksi ja tätä kauppaansa hän nyt siinä suuriäänisesti kehuskeli. Kauppahinta, tuhat ruplaa, oli sekä Salamonin itsensä että monien toistenkin mielestä kerrassaan tavaton. Alkuvuosina, venäläistulvan suuntauduttua tälle asemalle, oli samasta hinnasta myyty kokonaisia tiloja rakennuksineen päivineen. Vieläpä aivan muutama vuosi sitten oli Salamonin naapuri Mooses Määttänen myynyt tilansa valtioneuvos Lazareville tuhannestaviidestäsadasta ruplasta. Tosin tämä ostaja oli antanut Mooseksen pitää rakennusrähjänsä, mutta se nyt ei paljoa merkinnyt.

Toisten yhteen ääneen säestäessä Salamonin kehumisia oli eräs keskikokoista hiukan pitempi, solakkavartaloinen mies askarrellut syrjässä hevosensa luona kuunnellen sieltä vain toisella korvallaan keskustelua. Tämä mies oli myös Salamonin naapureja, nimeltään Jaakko Vesterinen. Yleensä tiedettiin, ettei Jaakko oikein sopeutunut yhteen isoäänisen naapurinsa kera, kun ei voinut sietää tämän ainaista suunsoittoa ja hölöttämistä. Niinpä nytkin Jaakko miesjoukkoa lähestyen nakkasi Salamonin kehumisten lomaan:

— Jokos se Salamon taas sitä Mooseksenkin tilankauppaa esikuvaksi vetelee. Kehno kauppahan se oli kerrassaan.

— Mikä kehno kauppa! kivahti Salamon taistovalmiina. — Eipä se naapurikaan silloin aikanaan sen kehnoudesta puhetta pitänyt ja tyhmempäänsä opastanut.

— Kukapas sitä silloin sen kehnoutta älysi, vaan johan sen nyt älyää, selitti Jaakko rauhallisesti. — Viisi huvilaa on ryssä laittanut siihen Mooseksen perulle ja nyhtää niistä joka kesä vuokria kolme neljä kertaa sen tilan hinnan.

— Saattaa nyhtää, vaan paljonkos on ryssä rahoja pannut niihin huviloihin, sanopas se. Vai neuvoisitko minun tässä itseni huviloita ja taatsoja rakentamaan. Hyvähän on neuvoa, vaan mistäs otit ne tuhannet ja kapitaalit, neuvopas sekin yksin tein. Ja miksi et itse rakenna huviloita, siinähän on tilasi aivan ryssän maiden äärellä. Rakentaisit kilvalla ryssän kanssa ja nyhtäisit vielä enemmän vuokria!

Yleinen naurunremahdus palkitsi nämä Salamonin iskevät sanat. Jaakko oli tullut auttamattomasti nolatuksi, mutta Salamon alkoi, aivan kuin lepytelläkseen, selitellä isällisen ojentavasti:

— Osattaisiinhan tässä itsekukin rakentaa huviloita ja niillä vuokria nyhtää, kun vain olisi sitä kapitaalin puolta. Vaan kun ei ole, niin mikäpäs auttoi. Myy pois vain palsta ryssälle, kun vähänkin sopuhinnan suvaitsee maksaa.

— Niin, niin se on, toden se Salamon sanoo, myönnyttelivät miehet kuorossa.

— Totta se on, minkä sanon, kehaisi Salamon. — Ja mikäpäs siinä toisekseen onkaan joutilaita palstoja myydessä. Möisit vain siekin, Jaakko, ja ottaisit rahat, kun tarjotaan.

Näissä viimeisissä Salamonin sanoissa oli taas pieni sivuletkaus Jaakolle. Yleiseen näet tiedettiin, että se samainen valtioneuvos, joka oli ostanut Mooses Määttäsen tilan, oli tahtonut ostaa osan Jaakonkin tilasta, kun se pisti Mooseksen tilapalstojen väliin ja oli niinmuodoin pahana haittana ryssälle. Jaakon emäntä Mari oli kuitenkin tehnyt tiukan tenän, ja niin olivat Jaakon kaupat jääneet sikseen.

Ei Jaakko kuitenkaan ollut kuulevinaan Salamonin letkausta, sanoi vain:

— Ehkä myynkin vielä, kun aika joutuu, mutta saavat ensin toiset hätäisemmät myydä.

— Kukahan tässä hätäisempi olisi ollut, yritti Salamon. Mutta samassa vihelsi juna katkaisten rutosti keskustelun. Kaikki alkoivat painua asemalaiturille päin, ja heidät valtasi voitonhimoinen jännitys, samanlainen kuin valtaa uhkapelurit pelin viimeisen, ratkaisevan vaiheen joutuessa.

Rivissä torkkuvat hevosetkin heristivät korviaan vihellyksen kuullessaan ja alkoivat sitten levottomasti vilkuilla taakseen. Ne veitikat tiesivät tottumuksesta, että tältä viimeiseltä junalta tuli setakka jokaiselle. Parasta oli siis pitää varansa, ettei tulisi aivan pahasti yllätetyksi.

Kun juna oli pysähtynyt asemalle, alkoi ihmisvirta kantamuksineen suoltua ajuripirssiä kohti. Siinä puolitiessä oli sakea ajurirypäjäs heitä vastassa, kaikki kilvan kumarrellen ja viheliäistä venäjäänsä solkaten. Melkein puoliväkisin tarrattiin matkustajain kantamuksiin, varsinkin jos setakka sattui olemaan ennestään tuttava ja paremmassa huudossa ajurien kesken.

Salamon Hakuli sieppasi setakan ensimmäisten joukossa. Sen sijaan hänen riitakumppaninsa Jaakko Vesterinen jäi melkein viimeiseksi, mutta sitten hänelle sattuikin setakka, jonka piti ajaa pitkän matkaa rannikolle päin. Setakan kysymykseen ilmoitti Jaakko lyhyesti vaativansa ajosta kaksi ruplaa. Toinen vilkaisi häneen kummissaan. Nähtävästi vierasta ihmetytti tämän ajurin suora, tavallisuudesta poikkeava käyttäytyminen. Mutta sitten hän ojensi tinkimättä tavaransa Jaakolle lähtien itse perästä tallustelemaan.

Siinä samassa pyöräytti jo Salamon hevosensa lähtöön ja oli vähällä töykätä Jaakon kumoon mennessään. Kuskipukillaan käännähtäen hän huutaa huikkasi Jaakolle:

— Ei pidetä kaunaa, naapuri. Tulehan ajosta jouduttua Tereskan sainoihin, siellä mie panen pienet litkat sen palstakaupan rotinoiksi.

Jaakko viittasi vain kädellään, auttoi setakkansa rattaille ja suori sitten joutuisasti hevosensa taipaleelle.

II.

Ajettava matka oli alkutaipaleesta hyvää viertotien tapaista, jonka kahden puolen oli tiheässä taloja ja niissä kirkkaasti valaistuja myymälöitä. Myymälöiden ovipielet olivat aitovenäläiseen tapaan töherretyt täyteen ryssänkielisiä reklaameja, joissa lueteltiin kaikki ovien sisäpuolella saatavissa olevat tavaralajit.

Tien kahden puolen kulkevilla käytävillä ja myymälöiden edustoilla kuhisi runsaasti kävelyllä olevaa yleisöä. Samoin näkyi myymälöiden sisäpuolella myöhäisestä iltahetkestä huolimatta kaupanteko olevan parhaassa vauhdissa. Täällä ei ehditty ajattelemaan muualla voimassaolevia myymälöiden sulkemisaikoja. Täällä elettiin kesäisen ruplakuumeen kiihkeässä humussa, ja siksi täällä kauppa-apulaisetkin saivat raataa lähelle puoliyötä, siirtomaatavarakaupoissa joskus sivuitse siitäkin, jos vain ostajia sattui riittämään.

Tovin ajettuaan poikkesi Jaakko metsään painuvalle syrjätielle. Leveä ja runsaasti ajettu oli kyllä sekin, mutta ilman valaistusta. Vain metsässä tien kahden puolen olevista huviloista, jotka nekin vähitellen harvenivat, näkyi tulia, ja näistä tulista lankesi puiden lomitse ohkaisia valokielekkeitä tielle asti. Kävelijöitä oli tiellä vähän, vain silloin tällöin joku yksinäinen, kuherteleva pari, ja niinpä vaikuttikin asemalla ja viertotiellä vallinneen kuhinan jälkeen tämä metsän hiljaisuus suorastaan oudolta. Tuntui kuin olisi jonkun lumouksen kautta yhdellä harppauksella siirtynyt pitkien taipalien päähän levottomana kuohuvasta suuren maailman elämästä.

Metsä oli hyvää sekametsää, jossa pitkärunkoisten petäjien ja tuuheiden kuusten seassa kasvoi runsaasti koivuja ja komeita haapoja. Pilvien himmentämä kuutamo loi salaperäistä hämyään puiden runkojen lomiin, ja maaperästä tuoksahteli voimakas yön viilentävän kosteuden synnyttämä lemu. Päivä oli ollut luottavan lämmin, ja juuri sellaisen päivän jälkeen se vahvan, alavalla maalla kasvavan sekametsän lemu tuntuu erikoisen hyväilevältä. Silloin maa ja metsä hengittävät vilvoittavaa, voimakasta hengitystään. Se hengitys virkistää nuutuneen mielen, salaperäisellä tenhollaan se kiehtoo ja kutsuu puoleensa, se synnyttää povessa hämäriä aavistuksia ja syvää, selittämätöntä kaipuuta.

Sekä kyydittävä että kyytimies joutuivat pian metsän lumoihin. Kumpikin istui ajatuksiinsa vaipuneena, hevosen pannessa tasaista hölkkäjuoksuaan liikoja kiirehtimättä. Taival katkesi sentään silläkin tavoin, mutta yhä piisasi metsää ja yhä se tuli sakeammaksi, täydemmäksi.

Se metsä pani aavistamaan, ettei maaperä ollut suinkaan laihaa, niinkuin yleensä Kannaksen huvilaseuduilla. Vain voimakas multa- ja savipohjainen maa kykeni sellaisen metsän kasvattamaan.

Mutta turhaan sai lihava maa täällä raatajaansa odotella, sitä hommaa ei kukaan joutanut ajattelemaan. Siellä sähkötulien valaisemalla asemalaiturilla ja huvilakylän teillä kuohui ja kuhisi suurkaupunkielämä, ja täällä asui salon suuri hiljaisuus. Siellä taisteltiin kiihkeätä taistelua vaivaisista hopeakolikoista, ja täällä maaemo täyteläisinä uhkuvin rinnoin huokaili, kutsui ja odotti, mutta kukaan ei sen kutsua kuullut, kukaan ei sen aarteita tullut tyhjentämään.

Toisin mittapuin arvioitiin täällä maanlaatu, ei sen hedelmällisyyden mukaan. Pietarilainen huvila-asukas saneli sen jyvitysperustan, joka täällä oli voimassa. Se jyvitysperusta oli yksinkertainen ja mutkaton: Kuivaperäinen, havumetsää kasvava maa oli hyvää, sillä se kelpasi huvilapalstoiksi ja meni siis ensimmäisenä kaupaksi. Sekametsää kasvava maaperä, jossa havupuut olivat enemmistönä, menetteli myös, sillä sekin kelpasi vielä pietarilaiselle, kun parempia maita ei ollut enää saatavissa. Mutta alava maa, jossa lehtipuut olivat enemmistönä tai yksinvaltiaina, oli arvotonta, sillä sitä ei huvilapalstoikseen kukaan huolinut. Sellaisen maan ohi kulki pietarilainen ja hänen perästään myös paikkakuntalainen ummistetuin silmin. Ei kenenkään mieleen juolahtanut, että sellainenkin maa voisi jollakin tavoin olla omistajalleen hyödyksi.

Jaakko Vesterinen ei tässä suhteessa osannut katsella asioita yhtään toisin silmin kuin naapurinsakaan. Hän kantoi mielensä pohjalla hiljaista kaunaa Salamon Hakulille siitä syystä, että maanjaossa oli hänen osalleen joutunut suuri lohkare saviperäistä suota, kun sen sijaan Salamon oli suon vastineeksi saanut juuri sen metsäpalstan, jonka hän nyttemmin oli myynyt pietarilaiselle tuhannesta ruplasta. Tämä oli Jaakon mielestä sulaa vääryyttä, hän oli saanut kaupaksi kelpaavaa maata aivan liian vähän.

Myös kantoi Jaakko omalle vaimolleen Marille kaunaa, kun tämä ei ollut sallinut myydä valtioneuvos Lazareville sitä Mooses Määttäsen tilusten välissä olevaa maapalstaa. Se olisi Jaakon mielestä joutanut aivan hyvin myydä, ja ryssä olisi silloin aikanaan maksanut siitä sievoisen hinnan. Nyt oli ryssä kuitenkin jo palstoittanut maansa, ja rakentanut huvilat, ja heidän maapalansa oli siinä keskessä aivan viratonna. Sitä tuskin kukaan enää huolisi. Se oli seuraus Marin joutavasta itsepäisyydestä.

Mari oli vastustanut maapalan myymistä sillä perustalla, että heidän maansa oli jo semmoisenaankin melkein liian pieni eivätkä he kuitenkaan sen palan myymisellä pitkälle potkisi. Muilla keinoin heidän pitäisi toimeentulonsa hankkia.

No myönsihän Jaakkokin, ettei se heidän maansa ollut liian suuri, mutta liikaa siinä sittenkin hänelle oli. Tuskin jäi rahanpyydöltä aikaa vanhojen, mitättömän pienien peltotierojen kyntämiseen ja kylvämiseen, saatikka sitten mihinkään uutisviljelyksiin.

Totta puhuen eivät uutisviljelykset Jaakon mieleen enää juolahtaneetkaan. Jos hän ajatteli tulojen hankkimista maastaan, niin ajatteli toisin tavoin. Hän oli nähnyt ryssän siinä vieressä rakentavan huviloita ja kiskovan niillä suuret rahat vuokrina, ja hänen mielessään kangastelivat samanlaiset haaveet: päästä huvilain omistajaksi.

Niiden haaveiden toteuttaminen näytti kuitenkin mahdottomalta. Vaikka Jaakko miten aherteli rahdin- ja setakanajossa, niin tasassa pyrki vain pitämään, ei tullut säästöjä. Katkerin mielin täytyi Jaakon myöntää, että oikeassa oli ollut Salamon sanoessaan, ettei niitä köyhälle miehelle tule rahoja ja kapitaaleja huvilain rakentamiseen. Ei muuta neuvoa kuin myy vain pois maapalstasi, kun vähänkin sopuhinnan satut saamaan.

Jaakon mieltä kaiveli pahasti, että Salamon oli aivan kuin arvannut hänen salaiset aivoitukset ja niin paljasti säälimättä kaikille niiden naurettavuuden. Ja kaikki toiset tietysti nauroivat Salamonin mukana.

Jaakko oli aina tuntenut voimakasta vastenmielisyyttä Salamonia kohtaan. Nyt hän tunsi sen vastenmielisyyden aivan huomaamattaan siirtyvän Salamonista toisiinkin. Häntä tympäisi koko joukkokunta, ja samalla alkoi häntä tympäistä koko ajurin ammatti. Että olikin joutunut eliniäkseen tähän kuskipukille ja sinne pirssiin vetelehtimään.

Oli Jaakko joskus ennenkin tuntenut vastenmielisyyttä ja kyllästymistä kuskipukilla istumiseen. Varsinkin näin iltahämyssä hiljaisilla metsätaipalilla ajellessa se vastenmielisyyden tunne oli pyrkinyt mieleen hiipimään. Metsästä ja lemuavasta maaperästä tuntui henkivän selittämätön vetovoima, joka pani ikävöimään johonkin muuhun. Ei hän oikein tietänyt itsekään, mitä hän kaipasi, mutta ylen tukalalta tuntui vain olo. Melkein häntä nytkin hävetti siinä istua tuntemattoman setakan katseltavana, vaikka olikin melkein pilkkosen pimeä. Hänen mieleensä juolahti:

— Mitähän tuokin minusta ajattelee? Näyttää olevan semmoinen paljon maailmaa kokenut mies ja tietää mitä tekee. Ei se varmaan paljoa tällaisista menijöistä piittaa, ja mitäpäs piittaisikaan. Tapaahan näitä tällaisia joka askeleella, ja valmiit ovat aina palvelusta tekemään, kun vain ruplan kolikon niille viskaa. Olkaa hyvät vain, rahanpyydössähän tässä ollaan!

Jaakko ajatteli mieli katkerana omaa elämäänsä. Oli hänkin maailmaa kokenut, mutta yhtä ja samaa olivat ne kokemukset alusta pitäen. Isä oli ollut niitä tavallisia orjavallan aikuisia talonpoikia, oli tehnyt vuodet ympäriinsä parhaat päivät ropottia hoviin ja väliajat kulkenut rahdinajossa perheensä henkipitimiksi. Ja kun orjavalta sitten loppui hänen pikku poikana ollessaan, niin sama rahdinajo jatkui edelleenkin. Rahtikuorman päälle hänkin oli saanut kavuta heti, kun ohjakset miten kuten käsissä pysyivät. Isä oli näet jo aikaisin menettänyt terveytensä niissä raskaissa päivätöissä, ja niinpä ei auttanut muu kuin hänen perheen vanhimpana vesana astua isän tilalle.

Kronstadtissa oli siihen aikaan parhaasta päästä ajossa käyty, sillä ei ollut silloin vielä näitä huvila-asutuksia. Siellä suurissa ajuriarttelien tuvissa hänkin oli viereksinyt kaiket talvet. Kurjaa oli ollut se elämä. Nukuttiin pitkillä lavereilla vieri vieressä, niinkuin sillit tynnyrissä. Eikä siitä nukkumisesta oikeastaan tahtonut mitään tulla, päivät yöt oli yhtenäistä tuloa ja menoa. Toiset pelasivat korttia ja tappelivat, toiset joivat ja elostelivat likaisten naikkosten kera, joita tuppautui kadulta niihin saastapesiin ihankuin syöpäläisiä. Varkaudet kuuluivat tavalliseen asiain menoon; täytyi nukkuessaan säilytellä päivän ansioita povellaan likaisen paidan alla tai nyrkkiin puristetussa kourassaan. Muuten hävisivät ne yön aikana viimeiselle tielleen.

Ypöyksinään oli hän jo nuorena saanut sitä kovaa elämänkoulua käydä. Oli siellä kyllä mukana naapurin miehiä ja sukulaisiakin, mutta niillä kaikilla oli tarpeeksi huolta omista asioistaan, ei kukaan ehtinyt häntä auttamaan, hänelle opastusta antamaan. Pian oppikin hän muiden miesten lailla mahorkkasätkänsä pyöräyttämään ja pian oppi hän myös erottamaan keljut setakat rehellisistä. Vain yhden kerran eräänä pyrynsekaisena pakkaspäivänä, jolloin merellä oli vähän liikkujia, yritettiin häneltä Rambovaan [Rambova = Oranienbaum, tunnettu asema, jonne vie Kronstadtin suuri talvitie.] vievällä selkätaipaleella hevonen ryöstää, mutta silloin hän nosti semmoisen metakan, että hevonen pillastui hurjaan laukkaan ja ennätti Rambovan rantaan, ennenkuin kyydittävinä olevat ryövärit ennättivät tekosensa tehdä. Silloin tuli niille lurjuksille hätä käteen ja tarjosivat hänelle puoliruplasta hyvittäjäisiksi, mutta hänpäs vaatikin kaksi kirkasta ruplaa uhaten muussa tapauksessa aloittaa uudestaan huutamisen siinä keskellä ihmisvilinää ja näyttää poliisille kahakassa saamansa naarmut ja mustelmat. Ja maksaa niiden vietävien piti kaksi kirkasta ruplaa, osasi hän olla semmoista poikaa. Ajuriarttelissa sitä hänen urotyötään sitten kovasti kehuttiin ja ylistettiin yhteen ääneen: Kas siitä pojasta tuleekin semmoinen mies, ettei sitä ensi hädässä kuliin pistetä.

No mies hänestä oli vähitellen tullutkin, mutta vain ajuri eikä mitään muuta. Ajureja ja rahdinkävijöitä olivat olleet hänen isänsä ja koko sukunsa. Ajuripukilla ja ajuriartteleissa hän oli itse kasvanut, sieltä elämänviisautensa ammentanut. Ajureja, pelkkiä ajureja oli hän vain nähnyt ympärillään, kannakselaisia, inkeriläisiä ja venäläisiä ajureja, kaikkia sekaisin. Ei hän ollut konsanaan oppinut tuntemaan muita ihmisiä kuin ajureja tai sitten setakoita. Mutta nämä viimeksimainitut kuuluivat ajurien ajatusjuoksun mukaan toiseen, erillään olevaan maailmaan. Niitä käsitettiin yksistään kyytimaksun ja juomarahojen mukaan. Hyvät setakat maksoivat reilusti, huonot tinkivät kuin juutalaiset. Ja niin ne tulivat ja menivät kuin vilisevä virta aina uutena, aina samanlaisena. Ei niistä ja niiden oloista konsanaan sen paremmin perille päässyt.

Jaakon muistelmat keskeytyivät siihen, että hevonen säikähti jotakin hämyisen kuutamon valaisemaa esinettä ja tien sivulle karaten puhalsi täyteen juoksuun. Jaakko kiristi hiukan ohjaksia ja maiskautti suutaan tyynnyttääkseen ajokastaan.

Metsästä kuului yhtenäinen sirkkojen sirinä, ja tien vierien kosteasta alamaan heinikosta vilahteli tämän tästä kiiltomatoja. Jaakko ei ollut koko iltana niitä huomannutkaan, mutta nyt kiintyi hän niitä tarkastelemaan, ja siinä samassa karkasivat hänen ajatuksensa taasen äskeisille laduilleen.

Koko hänen tähänastinen elämänsä tuntui hänestä nyt niin kumman tyhjänpäiväiseltä. Hän muisteli nuoruutensa hurjasteluja ajuriartteleissa. Reimana miehenä häntä silloin pidettiin, tervetullut vieras hän oli, ilmestyipä minne hyvänsä. Mutta yhtäkaikki jo joskus silloinkin löi häntä kuin puulla päähän, ja silloin teki hänen mieli heittää hiiteen ajuriarttelit ja kaikki tyynni sekä lähteä muille markkinoille onneansa yrittämään.

Mutta sitten kuolivat vanhemmat ja muu perhe hajaantui. Hän jäi lopuksi yksinään isältä peritylle tilatieralle, ja hänestä tuntui pahalta heti isän kuoltua jättää se ventovieraisiin käsiin. Jopa hän oikein todenperästä ajatteli ruveta maatansa viljelemään, mutta juuri silloin tulla tupsahti tämä pietarilaistulva hänenkin kotikyläänsä ja se vei käden käänteessä kaikki mukaansa kuin vetävän virran kurimus. Alettiin niin helpolla entisiin Kronstadtin ajoihin ja rahdinkäyntiin verraten saada runsaita ansioita näiltä huvila-asukkailta. Ja kun hänkin vielä niihin aikoihin joutui naimisiin, niin pitihän sitä ansaita rahaa perheensä elatukseksi. Niin unohtuivat vähitellen aivan huomaamatta ne ajuriarttelista luopumisaikeet. Hän kyntää raapaisi ja kylvi vanhat, orjavallan ajalta periytyneet peltotieransa sivutöinään sen enempää niistä lukua pitämättä, niistä toivomatta. Niin oli isävainaa tehnyt, ja niin tekivät kaikki naapuritkin…

Jouduttiin matkan päämäärään. Se oli iso, yksinäinen huvila melkein asumattomalla metsätaipaleella korkealla aitauksella erotetun puistikon keskellä. Jaakko tiesi sen omistajan olevan erään upporikkaana pidetyn pietarilaisen pankkiherran. Setakka oli nähtävästi talon tuttavia, sillä häntä näyttiin odottaneen. Raskas portti oli valmiiksi avattu, ja pian ilmestyi kuistikolle myös väkeä tulijaa vastaanottamaan.

Jaakko seisautti hevosensa kuistikon eteen, ja siinä sisältä tuotujen tulien valossa maksoi setakka hänelle sovitun kyytirahan kaksi ruplaa. Sitten pisti hän kätensä housuntaskuun, veti sieltä hienoja hopearahoja melkein ruplan verran ja työnsi ne Jaakon kouraan. Hän teki sen puhellen koko ajan vastaanottajien kera, tuskin Jaakkoon edes katsahtaen.

Jaakko tunsi yhtäkkiä voimakasta halua kieltäytyä liikarahoista. Hänen teki mieli ojentaa ne takaisin ja sanoa, että kaksi ruplaa riitti aivan hyvin. Kieli kuitenkin teki tenän. Kuin peläten saavansa kuistikolta kylmän vesikipollisen niskaansa, jos avaisi suunsa, murahti hän vain epäselvän kiitoksen, hyppäsi kuskipukille ja pyöräytti kiireesti hevosensa pimeälle tielle taakseen vilkaisematta.

III.

Tereskan sainoi oli jonkun matkan päässä asemalta, tarkemmin sanoen neljännen viertotieltä oikealle poikkeavan syrjäkujan varrella, ei kuitenkaan kulmatalossa, vaan sitä seuraavassa. Se talo oli iso, matala rakennusrähjä, kujalle päin antavat ikkunat melkein maan tasalla, joten koko talon hartaimpana pyrkimyksenä näytti olevan painautua vähitellen maan alle päästäkseen siten piiloon puhtaina ja valoisina keikaroivien naapuriensa halveksivilta katseilta.

Köyhyyttään ei Tereska kuitenkaan taloaan sellaisessa kunnossa pitänyt, kaukana siitä. Hänen liikkeensä menestyi ja kukoisti ehkä paremmin kuin moni viertotien varrella komeassa talossa upeileva muotiliike, niin että sen puolesta kyllä Tereskakin olisi milloin hyvänsä voinut talonsa uusia.

Mutta tällä Tereskalla oli omat liikemiesperiaatteensa. Hän oli, vaikka syntyään inkeriläinen, lapsesta pitäen varttunut Pietarissa, tunsi tarkoin sen laitakaupungit, samoin kuin kaikki muutkin Pietarin ympäristön sakeammat asutuskeskukset. Ja juuri tämän tuntemuksensa perustalla hän tiesi myös, että kaikki rahtimiesten, ajurien ja sentapaisten suosimat sainoit olivat järjestään vanhoissa, ränstyneissä taloissa. Kuta ränstyneempi talo ulkoapäin, sitä paremmin liike kukoisti sen sisällä.

Se oli jo niin sanoaksemme vanha traditsioni, ja Tereska piti pyhänä traditsionin. Hän näki jo uskollisimpien, jokapäiväisten kantavierastensa silmistä, että nämä viihtyivät erinomaisesti juuri sellaisessa vanhassa talossa, ja siksi hän varoi taloansa uusimasta.

Sainoin lisäksi oli Tereskalla talossaan ruokatavarakauppa ja yömaja. Ruokatavarakauppa oli aivan rakennuksen päässä; se oli yhdellä ikkunalla varustettu puolipimeä myymälä, ja siitä päästiin pienen, ikkunattoman, kokonaan pimeän välihuoneen kautta sainoin puolelle, joka täytti koko rakennuksen keskiosan.

Sainoin yhteinen vierashuone muistutti hyvin isoa, matalaa karjalaispirttiä. Ikkunat olivat vain huoneen kokoon nähden mitättömän pienet, josta oli seurauksena, että suurin osa huonetta jäi keskipäivälläkin hämäräksi.

Huoneen keskilattialla oli pitkä, tanakkojen ristikkojalkojen päälle kyhätty tarjoilupöytä sekä sen kahden puolen istuimina pitkät, oikein selkänojan tapaisella varustetut rahit. Sekä pöytä että rahit olivat ehkä aikanaan olleet maalatut, mutta se maalaus oli aikoja sitten kulunut olemattomiin. Maalin lisäksi oli pöydästä kulunut puukin, niin että oksanjuurien kohdat olivat jääneet korkeille nystyröille, joten pöytälauta puhtaaksi pestynä muistutti luuvalon runtelemaa vanhan pesuakan kädenselkää.

Harvoin näki pöytää kuitenkaan puhtaaksi pestynä. Aina oli sillä kasoittain ruoanjätteitä ja noroinaan rikkinäisistä kannuista ja teevadeilta läikkynyttä vettä, joka tasoitteli kaikki kuoppapaikat, niin että pöytä ensi silmäyksellä näytti kuin näyttikin sileältä. Lainehtivan liikaveden imivät taas pöytävieraiden likaiset takkien ja päällysviittojen hihat, ja mitä ne eivät jaksaneet imeä, se kyllä etsi tiensä pöydän reunaan kuluneiden syvennysten kautta lattialle, missä se jaloissa kantautuneen mullan ja loan, maahan heiteltyjen sätkänpäiden, tupakanporon, ruoanjätteiden ja syljen kera sekoittui mehuisaksi likatahmaksi, joka antoi litisevän, sitkeän äänen pöytävieraiden kohotellessa ja siirrellessä jalkojaan.

Sainoin keittiöpuolen muodosti yhteen huoneen nurkkaan hiukan miestä korkeammalla lauta-aitauksella erotettu alue. Siellä oli iso pirtinuuni mahtavine helloineen. Hellalla kiehua porisi päivät päästään kaksi kookasta vesipataa sekä pihisi pari kolme nokista teekeittiötä, joiden ääressä hääräili Tereskan emäntä, paksu, pystynokkainen, mustatukkainen ja mustasilmäinen sekä nokinaamainen puolivenakko. Apulaisinaan oli hänellä kaksi palvelustyttöä, jotka yhtenään kilisyttivät likaisia vesi- ja teekannuja, tarjottimia ja laseja aitauksen viereen sysätyllä, kolmella jalalla heiluvalla pöytäpahaisella. Välistä, kun vieraita sattui olemaan vähemmän, olivat he siinä pesevinäänkin niitä astioita sekä asettelivat ne sitten uunin vieressä olevalle korkealle hyllylle valumaan. Tämä toimitus ei kuitenkaan antanut sanottavia tuloksia, siksi pinttyneet olivat jo rivattomiksi kolhitut kannut samoin kuin muutkin teensärpimisvehkeet pitkäaikaisesta käytöstä.

Vielä kuului tämän keittiön yhteyteen uunin toisella puolella seinässä oleva komero, jonka hyllyt olivat täpöisen täynnä nisupulkkia, puolivalkeita sitnikoita, ryssänlimppuja, makkaraa, kurkkuastioita, likaisia, haisevia silli- ja voipönttöjä y.m. vieraille tarjottavia herkkuja.

Oikeita lautasia, enemmän kuin veitsiä ja haarukoitakaan, ei tarjoilussa konsanaan käytetty, vaan kannettiin paksut voileivän kimpaleet, pulkat, makkarat ja sillit vieraiden eteen läkkipeltilevyillä tai sitä varten tekaistuilla lyhkäisillä laudanpätkillä, joilta vieraat saivat omin veitsin ja paljain kourin pistellä ne suuhunsa. Sillinpäät ja ruodot, makkaran kelsit y.m. syötäväksi kelpaamattomat jätteet heitettiin muitta mutkitta pöydälle tai lattialle, jossa ne muun hyvän lisänä saivat olla tarjoilun kaikinpuolista yltäkylläisyyttä osoittamassa.

Hellassa paloi päivät päästään iso tuliroihu, joka levitti koko tarjoiluhuoneeseen hiottavaa lämmintä, niin että sainoi jo hyvissä ajoin iltapäivällä alkoi muistuttaa parhaillaan kylvettävää saunaa. Katossa leijaili sakeita savupilviä ja alhaallakin oli ilma niin sakeaa, että sitä olisi voinut veitsellä leikata. Välistä komensi mamma Tereska kyllä jommankumman piikatytöistä kiskaisemaan pihalle vievän oven auki tuulettaakseen sillä tavoin huonetta, mutta ei tuollainen tuuletus pitkälle auttanut, siitä pitivät vieraat ja kuumuutta hehkuva hella kyllä huolen.

Itse Tereska, pieni, pyöreä ja punanaamainen mies, edessä pitkä, likainen peretniekka, oli tavattoman ketterä olento. Aina oli hän liikkeessä ja näytti yhtaikaa ennättävän olla sekä pimeässä myymälässään että sainoin puolella vieraidensa keskellä, ja aina oli hänen naamallaan rasvainen hymy, aina kielellään valmis sanasutkaus tai naulanpäähän sattuva kokkapuhe vieraidensa viihdykkeeksi ja hauskuudeksi. Eikä tämä Tereska milloinkaan menettänyt mielenmalttiaan, vaikka vieraat miten hyvänsä olisivat rähisseet. Silloinkaan ei hymy kadonnut hänen huuliltaan, kun joku pöytäseurasta viinapäissään heitti muitta mutkitta täysinäisen teelasinsa sisällön hänen silmilleen ja haukkui hänet kaikkien kuullen pietarilaiseksi sukkapelliksi, vanhaksi parittajaksi ja parantumattomaksi pirtusaksaksi, jonka oikea paikka olisi muka ollut ruunun lukkojen takana.

Ei, mahdotonta oli Tereskaa saada kiivastumaan ja käyttämään karkeita sanoja. Hän jätti sen puolen vieraidensa passauksesta mamma Tereskan huoleksi. Tämä ilmestyikin rähinän pitemmälle jatkuessa tuulispään tavoin näyttämölle, ja kyllä silloin asianomaisten korvat kuumenivat, sekä tulvanaan tuiskuavista sättimisistä että myöskin navakasti läiskähtelevästä pesurievusta, jota mamma Tereska osasi käytellä verrattomalla taidolla ja nopeudella.

Mutta jollei rauha silläkään tavoin palannut, silloin osasi itse Tereska sen kyllä palauttaa. Liukkaasti, muutamalla nopsalla liikkeellä ja ilman suunsoittamisia hän toimitti rähisijän ulos. Ennenkuin tämä oikein älysikään, lupsahti jo ovi hänen perässään kiinni nopeasti ja pehmeästi, niinkuin sulavasti toimiva teräsponnin olisi sen vetäissyt. Ja turhaa oli yrittää sitä silloin uudestaan avata, parasta painua tiehensä ja pitää hyvänään, niin ei jäänyt mitään jälkimuisteluja. Huomenna otettiin taas vastaan parhaana vieraana. Tereska kyseli imelä hymy huulillaan kuulumiset, niinkuin olisi eletty parhaina ystävinä hamasta lapsuudesta asti.

Mutta oliko sitten noissa silloin tällöin sattuvissa haukkumisissa ja Tereskalle vasten silmiä singotuissa syytöksissä perää? Oliko Tereska parittaja ja pirtusaksa?

Sitä oli tosiaan ylen vaikea mennä sanomaan. Mitä siellä rakennuksen toisessa päässä, pimeiden sokkeloiden kahden puolen olevissa yömajasuojissa tapahtui, sitä tuskin kukaan tarkalleen tiesi, siksi kirjavaa ja sekavaa oli tavallisesti siellä yöpyvä seura.

Mitä taas pirtun myyntiin tuli, niin sitä ei Tereska konsanaan itse harjoittanut. Totta kyllä oli, että sitä tavaraa saatiin Tereskan sainoissa miten paljon hyvänsä, mutta sitä saatiin toisten käsien kautta, ei itsensä Tereskan.

Liikkeen tämä puoli oli järjestetty sillä tavoin, että yhteisen tarjoiluhuoneen perällä oli kaksi pientä huonepilttuuta, joihin yhteisestä pöydästä pujahdettiin, milloin oli hyvien ystävien seurassa pidettävä pienet litkat tai sen semmoiset. Iskettiin silloin vain toisilleen silmää, mentiin sinne pilttuuseen istumaan sekä tilattiin sinne teet ja muut sakuskat.

Silloin ilmestyi sinne aivan kuin sattumalta pieni, rokonarpinen ja vääräsäärinen miehen vekara, jolla oli viekkaat liirusilmät syvällä kulmiensa alla. Tämä mies oleili päivät päästään Tereskan sainoissa, ja hänet tunnettiin yleiseen nimellä Martiska-Maijan Israel. Mikä hänen vakituinen ammattinsa lienee ollut, sitä ei kukaan sen tarkemmin tietänyt, mutta kun siellä pilttuussa vain suhahti pari sanaa Israelin korvaan, niin äänettömästi hävisi se mies ilmestyäkseen tuokion perästä takaisin povi pullollaan. Mistä Israel sai povelleen sen tavaran, sitä ei kukaan konsanaan kysellyt. Pääasia, että se tavara tuli ja tuli sukkelaan, kun satuttiin sen tarvitsemispäälle.

Nähtiin kyllä joskus Israelin pujahtavan sainoista sinne pimeään välikköönkin, mutta siinä nyt ei ollut mitään merkillistä. Saihan siellä käydä kuka hyvänsä Tereskan kera pakinoimassa. Se välikkö oli näet niin sanoaksemme Tereskan konttori ja vastaanottohuone, vaikk'ei se kalustonsa puolesta erikoisesti sellaista muistuttanut. Koko pöksä oli näet ahdettu täyteen täysinäisiä ja tyhjiä tavaralaatikoita sekä kaikkea muuta rojua, niin että niiden sekaan huoneessa oleva pieni pöytäpahainenkin melkein kokonaan hukkui. Tuoleja ei ollut ensinkään, vaan sai vieras istuutua jonkun tavaralaatikon päälle, jos juttelu pitemmälle venyi.

Niin, nähtiin kyllä Israelin joskus pujahtavan tähän huoneeseen, ja viivähti hän välistä siellä hyvän aikaa Tereskan kera kahdenkesken. Mutta milloinkaan ei hän sieltä palannut sitä silmänkirkastusta povellaan, muualta hän aina sen tavaran nouti, mistä lie noutanutkin. Eikä Tereska, silloin kun Israel näillä asioilla liikkui, ollut häntä näkevinäänkään. Samoin ei Tereska milloinkaan, ei vahingossakaan, pistänyt nokkaansa sinne pilttuiden puolelle, kun siellä sitä miestä mojovampaa maisteltiin. Sainoissa kyllä oli ehtimiseen ja kaskuili siellä pitkät kaskut, mutta ei näyttänyt niiden pilttuiden olemassaoloa edes muistavan, vaikka siellä olisivat istuneet hänen kaikkein parhaimmat ystävänsä.

Semmoinen oli järjestys ja komento Tereskan sainoissa, ja vieraita oli siellä varhaisaamusta myöhään yöhön tungokseen asti. Erikoisesti se oli ajurien suosima kokouspaikka. Pitkin päivää siellä istuttiin junien väliaikoina, jolloin setakan saanti oli enemmän satunnaista. Ja kun iltaisin viimeisestä junasta oli selvitty, kokoonnuttiin miehissä sainoihin viimeiseen täysistuntoon, joka saattoi monasti venähtää pitkälle ohi puoliyön.

Ei muistettu lepoa, ei ruoka-aikoja, ei mitään. Siellä pöristiin vain väkevää teevettä hörppien ja sätkiä pyöritellen. Hevoset saivat seistä sainoin liejuisella pihamaalla, jossa oli samanlainen pidinpuomi kuin siellä aseman ajuripirssissäkin. Kummakos sitten, jos hevoset nuutuivat, kun saivat seistä valjaissa miltei vuorokaudet läpeensä. Vähemmälläkin se ajokkaasta liika virkeys häviää.

Itse ajajat viihtyivät sen sijaan sainoissa mainiosti, paremmin kuin kotona konsanaan. Kotona marisi usein eukko, valitteli puutetta ja mankui yhtenään rahoja senkin seitsemään tarpeeseen, mankui enemmän kuin parhaimmallakaan menolla jaksoi pyytää. Sainoissa sai siltä mankumiselta ja marinalta olla rauhassa, ja muutenkin oli siellä oleilu niin leppoisaa. Jos oli talvi ja pakkanen, oli siellä niin hiottavan lämmin, että ihan takitta tarkeni. Jos oli syksyn likasiivot ja kylminä vasten kasvoja lyövät sateet, niin suloisesti hiveli ulkosalla tultua sainoin lämmin, höyryävä ilma kohmettuneita jäseniä. Oli aivan kuin olisi päässyt saunan lauteille köntistyneitä raajojaan sulattelemaan. Jos oli päivän pyytö luonnistanut huonosti, niin unohtui nurkumieli aivan itsestään siellä höyryävän teelasin ääressä ja kaiken maailman kaskujen vuolaana virratessa sanaseppien huulilta. Jos taas päivän ansio oli sattunut mielenmukainen tai sitäkin runsaampi — no niin, silloin ei ollut ensinkään liikaa, vaikka pujahtikin hyvien ystävien kera sinne pilttuun puolelle ja suhahti sanan pari sen Martiska-Maijan Israelin korvaan.

IV.

Tereskan sainoissa kuohui sinä iltana ilo ja riemu korkealla. Oli nimittäin saatu suuri uutinen: Inosta oli vierähtänyt semmoinen viesti, että siellä niitä patteritöitä, jotka jo muutamia vuosia olivat olleet meneillä, aiottiin ensi talvena ruveta jouduttamaan tulisella kiireellä. Niinpä hevosmiehiäkin tiedettiin tarvittavan tuhansittain rakennustarpeita — hiekkaa, kiviä ja hirsiä vetämään.

Yhä paranemassa olivat siis koko seutukunnan rahanansiot. Jo oli tämä kesä ollut mainio, mutta talvi lupasi tulla vielä siunatumpi. Näihin asti olikin talvinen rahanpyytö huvila-alueilla ollut niukanpuoleista, ja niinpä monet ajuritalonpojat pitivät edelleen tapoinaan lähteä Kronstadtiin talviajoon. Nyt ei sitä niukkatuloista pyytöä huolinut ajatellakaan, saisivat nyt ryssät ja inkeriläiset kyyditä siellä yksin setakoitaan. Täällä kahmittaisiin täysin kourin ruplia melkein omilla kotinurkilla.

Näin kehuskelivat miehet isoäänisesti. Saineissa alkoi tuntua entisestäänkin kohoamassa olevan ruplakuumeen esimakua, samanlaista kiihtymystä kuin uusi, tarumainen kultalöytö herättää kaiken maailman seikkailijoissa. Kannaksen talonpojalla on vilkas mielikuvitus, ja se mielikuvitus pääsi tuokiossa valloilleen. Toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja kerrottiin suunniteltujen patteritöiden laajuudesta. Nämä työt lupasivat tulla paljon suuremmaksi rakennushommaksi kuin aikoinaan kuulu Iisakin kirkko, jonka rakentamista vanhempi polvi oli pitänyt tämän maailman valtavimpana ihmeenä. Kummako siis, jos mielet innostuivat, jos silmiin syttyi outo kiilto ja miekkoset haltioissaan tekivät ennakkolaskelmia ensi talven ansioista.

Näiden ansioiden toivossa alettiin sainoissa juhlia. Miehillä oli yhtenään supattamista Martiska-Maijan Israelin korvaan. Hikihatussa sai tämä juosta salaisessa käyntipaikassaan, josta palatessa hänellä joka kerta oli povet pullollaan. Näiden käyntien seurauksena melu perällä olevissa pilttuissa kasvoi kasvamistaan ja alkoi sieltä vähitellen siirtyä yhteiseen vierashuoneeseenkin.

Mutta toisessa pilttuussa isännöi Salamon Hakuli vieraineen. Hän piti siellä niitä lupaamiaan litkoja sen palstakauppansa rotinoiksi.

Salamonilla oli vierainaan valittu seura. Siihen kuuluivat ensinnäkin se tilansa valtioneuvos Lazareville myynyt Mooses Määttänen sekä kalasaksa Sion Lipiäinen, molemmat tunnetuimpia Tereskan sainoin kantavieraita. Joukon jatkona olivat vielä Salamonin naapureina elelevät Lopos-veljekset Juonas ja Topias sekä vanha Anton Lempiäinen. Kaikki kolme ajureja ja pikkutilallisia niinkuin Salamon itsekin.

Lopos-veljekset olivat sangen keskinkertaisia sekä ulkonäöltään että älyltään, mutta he olivat saaneet tänä iltana armon Salamonin silmissä sen vuoksi, että olivat molemmat Salamonin hartaita ihailijoita. Varsinkin vanhempi veli Juonas oli jokaisessa tilaisuudessa valmis myönnyttelemään Salamonin puheita ja kehumaan niitä. Hänen huulensa höpöttivät koko ajan, kun Salamon puhua paasasi. Hän kertasi ihastuneena itsekseen jokaisen sanan. Sitä tehdessä hänen oikea olkapäänsä työntyi vahvasti eteenpäin tehden koko miehen vinoksi ulkonäöltään. Ei tämä ollut mikään synnynnäinen vika, se juonti alkunsa siitä, että tämän Juonaksen oli tapana istua kuskipukilla aina vinottain, puoliksi setakkaan kääntyneenä. Tässä asennossa hän piteli ohjaksia oikealla kädellään nykien ja lappaen niitä yhtenään, joten ei ollut ensinkään kumma, jos se olkapää alkoi vähitellen pyrkiä melkein eri taloksi muusta ruumiista.

Harras Salamonin ihailija oli myös Mooses Määttänen. Hän ei kyllä ihailuaan milloinkaan sanoiksi pukenut, mutta Salamon tiesi ja tajusi sen muutenkin. Suoraan sanoen Mooses olikin liian laiska ja hidas puhumaan. Jo päältäpäin hän oli hyvin laiskan näköinen: lihavahko, pyöreänaamainen, katse tyhmän unelias.

Tilansa myytyään oli Mooses syönyt siitä saamansa rahat muutamassa vuodessa ja oli jo joutumaisillaan puille paljaille, mutta silloin armahti häntä Lazarev ottaen hänet palvelukseensa semmoiseksi pihamiehen tapaiseksi. Mooses sai kesäaikaan lakaista ja hiekoitella Lazarevin huvila-asukkaiden käytäviä ja talvisaikaan pitää silmällä tyhjiä huviloita. Tästä toimestaan hän sai Lazarevilta sen verran palkkaa, että perhe tuli miten kuten toimeen. Vanhoja vaatteitaankin lahjoitteli Lazarevin herrasväki, ja tästäpä johtui, että Mooseksella oli paraikaa aito ryssäläinen puku ja jaloissa vormusaappaat, joita hän koetti parhaansa mukaan saada näytteille, kohotellen siinä tarkoituksessa ehtimiseen lyhkäisiä koipiaan ja asetellen niitä vuoron perään toistensa päälle, mikäli ahdas tila suinkin myöten antoi.

Nykyiseen oloonsa oli Mooses itse ylen tyytyväinen, ja kaikki muutkin pitivät hänen elantoaan miltei kadehdittavana. Kelpasi siinä näet elellä semmoisen hyvänahkaisen ja upporikkaan pohatan vornikkana. Ei huolta kerrassaan mistään, vaikka miekkosen sanottiin olevan niin saamattoman, että eukon piti jok'ikinen aamu sukia rasvan kera Mooseksen tukkakin, kun ei näet sopinut niin jalosukuiselle herrasväelle sinä entisenä pörröpää-Mooseksena näyttäytyä.

Kokonaan toista maata kuin Mooses oli kalasaksa Sion Lipiäinen. Hän oli pitkänhuiskea, kaitaluinen mies, posket kuopallaan, suu vahvasti vinossa ja alahuuli lerpallaan kuin olisi sitä marhamintana käytetty.

Tämäkin mies oli ensimmäisten joukossa myynyt polkuhinnasta tilansa ryssälle, mutta ollen yritteliäämpi mies kuin naapurinsa oli hän viime tingassa keksinyt itselleen mukiinmenevän liikealan. Hän kävi kesäaikaan ostelemassa Metsäpirtin kalastajilta tuoretta Laatokan lohta hevoskuorman kerrallaan. Lohet hän kuljetti jäihin ja tuoreihin sammaliin pakattuina huvila-alueelle ja myyskenteli siellä huvilalta huvilalle ajellen. Talvella hän taas kuljetti Uudenkirkon rannikkokalastajien haileja Pietariin ja Kronstadtiin.

Tämä homma löi sen verran leiville, ettei Sionin perheen, joka asui vuokratussa huvilamökissä melkein Jaakko Vesterisen pellonaidan takana, tarvinnut konsanaan pahempaa puutetta kärsiä. Mutta eipä säästöjäkään tullut, sillä Sionilla ei ollut liikaa varakoitumisen halua. Kun oli saanut kalakuormansa kaupatuksi, niin istuskeli sen päälle pari kolme päivää Tereskan sainoissa rästiksi jääneitä pakinoita pakajamassa. Muuten hän olisi tuntenut jäävänsä pahasti ajastaan jäljelle, ja sainoin kantaseura olisi myös pannut pahakseen hänen poisjäämisensä.

Viimeinen Salamonin litkavieras, Anton Lempäinen, nautti myös suurta arvonantoa Tereskan sainoiseuran kesken. Hän ei kyllä tätä arvonantoa millään lailla tavoitellut, mutta se lankesi hänen osakseen luonnostaan Hän olinpaikkaansa niitä karjalaisia talonpoikia, jotka köyhyydestään ja kaikista elämän kovista kolahduksista huolimatta säilyttävät synnynnäiset seuramieslahjansa.

Salamon Hakulin rinnalle asetettuna oli Anton monessa suhteessa edellisen täydellinen vastakohta. Jo ulkonäössä pistivät nämä vastakohdat silmään. Kun Salamon oli iso, romuluinen miehen vonkale, oli Anton pienoinen, summarakenteinen. Kun Salamonin punoittava päälaki oli melkein kalju, oli Antonilla tuuhea, hiukan harmahtava tukka, joka oli suitta keskeltä jakaukselle. Niinikään oli hänellä leuassa lyhyt, kähärä ja hiukan harmahtava täysparta.

Käytöksessäänkin erosivat nämä miehet jyrkästi toisistaan. Kun Salamon esiintyi aina isällisen rehentelevästi, isoäänisesti, esiintyi Anton säyseästi, hillitysti. Vain viinapäissään hän voi joskus lämmetä ja silloin kävi hän mielellään väittelyyn, mutta aina silloinkin säilyi hänen olennossaan jotakin miellyttävää, puoleensavetävää.

Tämmöinen oli Salamon Hakulin vakituinen litkaseura. Mutta näiden valittujen lisäksi kävi pilttuussa kosolta muitakin tuttavia ja ystäviä. Tämän tästä niitä ilmestyi pilttuun ovelle mies tai kaksi kerrallaan puoliksi tyhjennetyt teelasit kourassaan. Salamon ymmärsi näiden käyntien juonen, auliisti hulautteli hän sorokan pirtupullosta terästystä ovelle ilmestyvien miesten laseihin, ja siitäpä hänen litkojensa maine kohosi pian kattoon asti koko sainoissa.

Mutta yksi odotettu vieras viipyi poissa vielä: Salamonin lähin naapuri ja riitakumppani Jaakko Vesterinen, jolle Salamon asemalta ajoon lähtiessään oli kutsunsa heittänyt. Jo oli monta sorokan pulloa tyhjennetty, jo alkoivat kieltenkantimet olla tykkänään irrallaan, mutta Jaakkoa ei vain kuulunut.

Jo monta kertaa Salamon harmitteli Jaakon viipymistä ja alkoi lopulta rehentelevällä tavallaan morkata naapuriansa, mutta kun joku tiesi mainita Jaakon saaneen pitkämatkaisen setakan, niin siihen asettui Salamon sillä kertaa.

Totta puhuen eivät Salamonin litkat Jaakko Vesteristä puoleensa vetäneetkään. Hänellä oli tänä iltana niin paljon ajattelemista, että hevonen viertotielle jouduttua oli jo itsestään kääntymäisillään toisaanne lähtevästä tiehaarasta kotiin päin. Mutta silloin juolahti Jaakon mieleen, että ehkä Salamon alkaisi hämmästellä, jos hän jäisi kokonaan pois. Sitä iloa ei hän tahtonut naapurilleen suoda ja niin pyöräytti hän hevosensa asemalle päin sekä hoputti sen juoksuun.

Sainoin pihalla oleva pidinpuomi oli täynnä torkkuvia hevosia. Sitaistessaan sen päähän kiinni omaa ajokastaan ajatteli Jaakko halveksivasti naurahtaen:

— Koollapa näkyvät kaikki olevan. Kyllä siellä nyt taas kaskuilemista piisaa.

Metsän puhtaasta, vilvoittavasta yöilmasta saavuttua löi sainoin sakea höyry mieltä ellottavasti vastaan. Tupakansavua oli huoneessa niin vahvasti, että katosta riippuvat kaksi lampputuikkua häämöttivät sen läpi vain kellahtavina pisteinä.

Jaakko katui jo, että oli tullut ensinkään, mutta myöhäistä oli enää peräytyä. Hänen ilmestymisensä nostatti meluisan riemun, ja tämän melun houkuttelemana ilmestyi pilttuun ovelle Salamon Hakulin hikinen, punoittava naama. Nähtyään Jaakon sysäsi hän oven selkoselälleen ja painoi polvet notkahdellen vierastaan vastaan julistaen rehentelevällä tavallaan:

— Jopas tuli lopultakin paras litkavieraani, tuli kuin tulikin. Jo aloin pelätä tässä, että menit Marisi kylkeä lämmittämään.

Ja tarraten Jaakon käsipuoleen alkoi hän retuuttaa tätä pilttuuseen selitellen:

— Kas tännepäin, naapuri, tänne hiukan peremmälle. Täällä ne minun litkani maistellaan ja taitaa ollakin jo toiset sajut menossa, veli veikkonen.

Jaakko istutettiin monissa miehin litkaseuran keskeen ja alettiin toimittaa hänelle maisteltavaa. Yksi kaatoi teetä, toinen ajoi siihen joudukiksi isoja, ryssäläisiä sokeripaloja, ja itse Salamon valmistausi jo kaatamaan sorokan pullosta terästystä.

Tässä touhussa pyrkivät kaikki lasit läikähtelemään, eikä Jaakko malttanut olla huomauttamatta:

— Vahvatpa taitaa Tereskan sajut ollakin tänä iltana.

— Ne pitää olla vahvat minun litkoissani, rehenteli Salamon, — ja mie maksan kitisemättä.

— Niin, tämä Salamon maksaa, hoki Juonas Loponen työntäen olkapäätään eteenpäin.

— Maksan mie, ja sinun pitää kumota ensi lasisi kerralla pohjaan, muuten jäit tykkänään jälelle hyvästä seurasta.

— Oikein haastoit, Salamon, pohjaan, pohjaan! kaikui kuorossa Jaakon ympärillä.

Jaakko ei ollut kehoituksia kuulevinaan. Hän maistoi varovaisesti ja päätti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahtaa tiehensä.

Mutta hänelle alettiin kilvalla toimittaa illan suurta uutista Inossa alkavista patteritöistä. Anton Lempiäinen puheli:

— Sie, Jaakko, tietysti tulet mukaan meidän artteliin. Me tässä näet pistettiin jo peukaloa, että lähdetään.

Lähden tästä miekin sinnepäin, selitti Sion huultaan venyttäen ja silmiänsä räpytellen. — Lähden katselemaan, jos kalakauppa kannattaisi. Siellä ovat lähellä ne uuskirkkoisten hailiapajatkin.

— Sie vain yhäti niitä hailejasi meille syöttäisit, pauhasi Salamon.
— Paremmat siellä sakuskat olla pitää, jos kerran rahanpyytö tulee
semmoinen kuin hokevat. Läskiä, parasta läskiä ja lohta, sitä samaa
Laatokan lohikalaa, jota kesät täällä vallasväelle kaupittelet.

— No, no, johan sie, Salamon, lopen komeasti käkeät elämään ruveta, kun oikein Laatokan lohikalat pitää sakuskaksi olla, pisteli Anton.

— Mikäs eläessäni, intoili Salamon käsiänsä levitellen. — Vaikk'en läksisi ensi talvena alunkaan sinne teidän artteliinne, niin eläisin sittenkin. Eihän tässä mitä pakkoa ole lähteäni.

— Eipä ei, eihän mitä pakkoa sinulla, mutta meillä muilla on, kun ei olla tässä palstoja myyty ja leipä on perheelle pyydettävä.

— No jokos siekin alat siitä palstakaupasta puhetta pitää. Myisit pois itsekin etkä toista kadehtisi.

Näin oli tarina aivan huomaamatta vierähtänyt taas mihin palstakauppoihin, ja Jaakko heristi korviaan kuullakseen, mitä Anton vastaisi Salamonille. Anton oli näet niitä harvoja, jotka eivät olleet vielä ensinkään maata myyneet. Se herätti sitä enemmän ihmettelyä, kun Antonilla oli kymmensuinen perhe rahdin- ja setakanajolla elätettävänä.

Mutta Anton aloitti säyseästi:

— En kadehdi, veikkonen, en hivenen vertaa. Mutta toinen on asia, myynkö itse vai enkö. Tähän asti en ole myynyt, mutta saattaahan tulla toinen aika, että on pakko myydä.

— Mitä siitä säästämisestä, eihän tämä maa mikä epäjumala ole, että sitä kannattaisi pitää tyhjän panttina, silloin kun helisevät ruplat siitä tarjotaan.

— Oikein haastat, Salamon, puuttui puheeseen Sion Lipiäinen. — Eihän maa mikä epäjumala ole. Mie tässä olen myynyt maani kokonaan ja elän yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä.

— Paremmin, veikkonen, elät, paljon paremmin! innostui Salamon. — Ajelet kuin herra konsanaan lohikuorminesi, ei huoli ovia kolkutella, kauppoihin suostutella. Kun näkevät, niin tielle juoksevat ruplat valmiina kourassaan. Siinä punnitset, käärit rahat liiviisi. Elätkös sie, Anton, mainesi ja mantuinesi niin mukavasti?

— Tiedättehän, miten mie elän, mitäs tässä siitä vetelemään. Mutta emmehän me kaikki voi kalasaksoiksi ruveta, niinkuin Sion. Jo taitaisivat silloin heretä ruplineen perässä juoksemasta.

Mutta Salamon ei antanut perään, alkoi kehua myöskin Mooseksen mukavaa elämää Lazarevin vornikkana. Loppujen lopuksi hän päätyi Mooseksen vormusaappaisiin huudahtaen voitonriemuisesti:

— Näethän esimerkiksi nuo saappaat, jotka on Mooseksella jalassaan. Aivan kuin valtioneuvoksella itsellään! Kannattaakos meikäläisen kävellä semmoisissa?

Moosekselle oli tämä puhe peräti mieleen. Hän nosteli vormusaappaitaan ja haasteli naama säteillen:

— Hyvät nämä ovat ja pehmeät, ihan kuin minua itseäni varten tehdyt.

— Saattavat olla hyvät ja pehmeät, puhui Anton naurahtaen, — mutta onhan siinä toinenkin puoli siinä maan myymisessä. Näettekös, saappaat ovat vain saappaat. Ne kuluvat ja katoavat, mutta maa ei kulu eikä katoa. Siinä on erotus, jota te ette näy ymmärtävän.

— Vai ei sitä tässä ymmärrettäisi, rähisi Salamon. — Jopa sie lopen typeriksi meidät arvasitkin, kun ei muka osata erottaa maata ja saappaita toisistaan. Kyllä se sinun maasi kulumattomuus käsitetään. Mutta mitäs siitä on sinulla siunausta? Nälkää saat sen äärellä nähdä, et mitään muuta.

— Vaikkapa näkisin nälkääkin, puheli Anton yhä säyseästi, — niin maatani säästän sittenkin. Se maa on näet minun, meidän kaikkien ainut esikoisuutemme, ja siksi sitä ei ilman pahinta pakkoa pitäisi vaihtaa vormusaappaisiin, olkoot miten pehmeät ja luontevat hyvänsä. Pitäisi meidän kaikkien muistaa, että sen maan edestä ovat isä ja taatto ropottia tehneet ja voudilta selkäänsä saaneet. Siksi se maa on kallista tavaraa.

— Niin, niin, kallista on se maa, kultaa kalliimpaa! jankkasi Juonas kokonaan unohtaen, että hän näin joutui kehumaan toisen mielipiteitä eikä Salamonin.

Toisetkin alkoivat tulla Antonin puolelle. Sion Lipiäinen hoki huuli lerpallaan juopuneella, itkunsekaisella äänellä:

— Oikein haastat, Anton, ihan panet minut itkemään. Pahoin olemme tehneet, kun möimme esikoisuutemme, ainoan esikoisuutemme. Mutta minkäs mahtoi, kun emme raukat osanneet siitä muuten hyötyä ottaa.

— Sehän se juuri on meidän kirouksemme, se orjavallan paha perintö, selitti Anton, — Se ei vedä maan puoleen, se vetää rahtikuorman päälle ja kuskipukille, kun ovat siinä vielä ne ruplat houkuttelemassa. Emme me luota maahan, emme osaa siitä elatustamme ottaa, mutta näin mie yhäti ajattelen kuskipukilla ja rahtikuorman nokalla värjötellessäni: Tulee vielä toinen aika, saavat lapsemme enemmän sivistystä ja ehkä oppivat ottamaan elantonsa maasta. Silloin olisi se maa hyvä olemassa, silloin loppuisi tämäkin viimeinen ropotti, sillä ropottia tämäkin on eikä mitään muuta.

— Johan nyt joutavia puhut, että tämä olisi ropottia, koetti Salamon vielä inttää vastaan. — Eihän ropotista palkkaa maksettu, ja voudin raipat vielä selkänähän kirjavoitti. Mutta sinä saat kirkkaat rahat ajostasi eikä raipoista tietoakaan.

— Saanen palkan ja päässen ilman raippoja, mutta ropottia tämä on yhtäkaikki. Eikä tämä milloinkaan lopu, jos myymme maan, ainoan esikoisuutemme. Silloin olemme sekä itse että lapsukaisemme ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut.

— Niin, niin, kaikki mennyt, ikuisiksi ajoiksi ropottiin tuomitut! vaikeroi haikealla äänellä Sion Lipiäinen vedet silmistä valuen.

Lopos-veljekset yhtyivät, viinan hellyttäminä Sionin vaikerruksiin, vaikka heillä olikin yhteinen maatieransa vielä myymättä. Mooses piilotti, kuin pahanteosta kiinni tavattu, vormusaappaansa pöydän alle ja katseli typerä, nolo ilme naamallaan suoraan eteensä.

Salamon puolestaan koetti sotkea häviötään siten, että ryhtyi suurella touhulla kaatelemaan terästystä kaikkiin laseihin ja vaati unohtamaan kaikki vaikerrukset tänä iltana.

Ne unohdettiinkin vähitellen. Puhelu muuttui yhtenäiseksi, sekavaksi pörinäksi. Kaikki olivat äänessä yht'aikaa, halailivat toisiaan ja läikyttelivät lasejaan sekä pöydälle että toistensa päälle. Sion rupesi taas laulamaan, ja toiset olivat oitis valmiit sekavana kuorona häntä avustamaan. Sainoin puolelta tuli pilttuuseen uusia vieraita, ja Salamon oli ylen aulis näitä kaikkia kestitsemään. Israel sai vielä kerran lähteä salaiseen käyntipaikkaansa, vaikka niin hyvin Salamon itse kuin kaikki toisetkin alkoivat olla jo aivan liemenä.

Jaakko Vesterinen yksin oli selvä. Hän ajatteli, tuskin ensinkään huomaten ympärillään rähisevää miesjoukkoa, Anton Lempiäisen taannoisia sanoja: Ropottia — niin, semmoista tämä oli koko homma. Anton näkyi sen hyvin tajuavan. Kaikki tekivät ropottia, niin hyvin Anton itse kuin kaikki nuo toisetkin viinapäissään horisevat ja veljeilevät naapurit. Olivat tehneet kaiken ikänsä, ja niin hänkin oli tehnyt. Eikä siitä ollut mitään pääsyä, ei näkynyt mitään muuta keinoa, kun oli perheelle leipä pyydettävä. Alentavaa se oli, mutta jatka vain samaa latua. —

Katkerasti naurahtaen havahtui Jaakko mietteistään. Huone oli tupakansavua täynnä ja tukahuttavan kuuma. Sion Lipiäinen oli aikansa itkettyään ja laulettuaan torkahtanut pöytää vasten, ja siinä rajalla näkyi jo Salamon itsekin häilyvän.

Jaakko aikoi ensin ruveta houkuttelemaan toisiakin kotiin, mutta jätti sitten sen sikseen ja pujahti muiden huomaamatta sainoin puolelle sekä sieltä kiireimmän kaupalla ulos.

V.

Jaakko Vesterisen talo oli viertotieltä oikealle lähtevän syrjätien varrella. Siellä oli muutaman kilometrin pituisen metsätaipaleen takana toistakymmentä pikkutilaa käsittävä taloryhmä, joka kyllä kuului aseman ympärillä olevaan emäkylään, mutta jota syrjäisen asemansa mukaan tavallisesti sanottiin Peräkyläksi.

Neljä Peräkylän taloista, niiden joukossa Sion Lipiäisen ja Mooses Määttäsen talot, oli jo kokonaisuudessaan joutunut venäläisille, ja näiden talojen maille oli rakennettu yhteensä parikymmentä huvilaa. Sen lisäksi olivat useimmat Peräkylän talolliset, Anton Lempiäistä ja Jaakko Vesteristä lukuunottamatta, myyneet huvilapalstoja, niin että Peräkylän mailla taisi huvilain lukumäärä nousta jo sinne kolmeenkymmeneen.

Suurempi huvilaryhmä oli kylän alkupäässä tien kahden puolen. Siellä olivat Sion Lipiäisen ja erään toisen venäläiselle myydyn tilan maille syntyneet huvilat. Toinen sakeampi ryhmä oli kylän loppupäässä Mooses Määttäsen entisen tilan mailla. Loput olivat hajallaan ympäri kylää enemmän sen reunapuolilla.

Talollisten asuinrakennukset olivat siinä huviloiden keskessä mitättömän pienine peltotieroineen yhteen ryhmään ahdettuina, aivan kuin joka taholta vihollisen piirittäminä. Hovinherra se monia miespolvia sitten oli tämmöisen yhteensullotun rakennusjärjestyksen määrännyt voidakseen paremmin pitää silmällä alustalaisiaan ja estääkseen näitä hovin metsän haaskauksesta.

Olisihan siitä rakennusjärjestyksestä kyllä voitu sitten maiden jaossa poiketa, mutta kukaan ei silloin tahtonut lähteä kylmään metsään rakennustaan siirtämään, sinne uusia peltoja itselleen raivaamaan. Jäätiin vain yhä edelleen pyörimään siihen toistensa tielle, ja niin täytyi maanmittarin palstoitella jokainen tila useampaan lohkoon, jotka olivat hujan hajan, kartanomaat ja peltotierat erikseen, niittytierat erikseen, metsäpalstat erikseen, aivan sekaisin.

Jos näissä oloissa ken olisi vielä tahtonutkin uutisviljelyksiä raivata, olisi se ollut miltei mahdotonta. Ne viljelykset olisivat joutuneet kauaksi asumuksista, ja niille päästäkseen olisi monasti pitänyt kulkea kahden kolmen naapurin maiden yli, josta tietysti olisi aiheutunut alituisia rettelöitä ja selkkauksia.

Sellaisen siunatun perinnön se orjavalta oli vielä maanjaossakin jättänyt näille peräkyläläisille ja saman perinnön se on jättänyt sadoille muille kylille Karjalan kannaksella herpaisten ja lamauttaen arvaamattoman paljon kansan ainoan luonnollisen elinkeinon, maanviljelyksen elpymistä.

Omissa huviloissaan elelevien kesäasukkaiden lisäksi asui Peräkylässä vielä melkein kaikkien talollisten luona kesäaikaan pietarilaisia, etupäässä pienempiä perheitä sekä opiskelijoita, taiteilijoita ja muita mahtavampien menijöiden liepeillä kulkeutuneita loisasukkaita. Tätä tarkoitusta varten olivatkin useimpien talollisten asuinrakennukset laitetut siten, että toinen pää rakennusta oli melkein tyyten eristetty ja sen eteen oli kyhätty kuistikon tapainen, joten se edes ulospäin näytti verrattain viihtyisältä kesämajalta.

Sisäpuolella sen viihtyisyyden laita olikin monasti niin ja näin. Rakennukset olivat silloin venäläistulvan alkuaikoina suurten vuokrien toivossa velkarahoilla laitetut, mutta kun sitten kaikki varakkaammat tulokkaat alkoivat rakentaa omia huviloitaan, eivät talolliset huoneidensa kesävuokrilla enää saaneetkaan niin suuria tuloja, että uutisrakennukset olisi kannattanut kunnollisesti sisustaa. Näin ne jäivät melkein kuin keskentekoisiksi ja semmoisina ne siitä lähtien saivat olla. Kelpasivathan ne aina jollekin ja ansaitsihan niillä parhaassa tapauksessa muutaman satasen kesässä, mutta mitään näkyvää hyötyä ei niistä tuloista ollut. Useimmilla oli vielä alkuperäinen rakennusvelkakin maksamatta.

Jaakko Vesterisen taloon päästiin viimeisiä kyläntieltä vasemmalle lähteviä kujasia myöten. Näiden samojen kujasten varrella olivat tieltä erottua ensimmäisinä Lopos-veljesten ja Salamon Hakulin talot, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen kujasia. Sitten seurasi Anton Lempiäisen talo vasemmalla puolella ja viimeisenä Jaakko Vesterisen talo kujasten päässä.

Aivan Jaakko Vesterisen pellonaidan takana oli kaksi huvilaa, jotka molemmat omisti pietarilainen puutarhuri Grigori Artemjev, kyläläisten kesken tavallisimmin tunnettu nimellä ukko Arttemi. Toisessa huvilassaan hän asui itse kesät talvet rehevien kasvimaidensa keskellä, toisen hän oli vuokrannut Sion Lipiäiselle.

Mooses Määttäsen perulle rakennetut huvilat olivat myös lähellä Jaakon taloa, siitä luoteeseen metsänlaidasta alkaen.

Jaakko Vesterisen palatessa Salamon Hakulin litkoista uinui jo koko Peräkylä ja sen huvilayhdyskunta unten helmoissa. Taivas oli kirkastunut, ja niinpä täysikuu, joka illalla oli ollut pilvien peitossa, valaisi nyt täydeltä terältään.

Kuutamon valossa Jaakko näki omille kujasilleen poikettuaan vältellä tiehen syöpyneitä kuoppia, joihin kärryt välistä voivat pudota akseliaan myöten. Vaikka heitä oli neljä taloa näiden samojen kujasten varsilla, niin ei tietä tullut konsanaan korjatuksi. Päivän vuodessa se korjaaminen olisi voinut heiltä jokaiselta viedä, mutta sitä päivää ei uhrattu. Ennen ryvettiin syyssateiden tultua kujasilla melkein pohjattomassa liassa.

Kaikissa tien varsilla olevissa taloissa olivat ikkunat perhetupien puolella, joissa tulokkaat itse asuivat, enemmän tai vähemmän rikkinäiset ja niitä oli paikkailtu paperilla, päresuikaleilla ja muulla mitä vain käteen oli sattunut. Samoin olivat pellonaidat monin paikoin kaatuilleet, pihoihin vievät portit retkottivat mikä minnekin päin kallellaan, ja tarhojen edustat pihamailla olivat täpöisen täynnä rikkinäisiä ajovehkeitä ja kaikkea muuta talouteen kuuluvaa jonninjoutavaa rojua.

Kuutamon hämyisä valo tuota rappeutumista vielä melkein kuin liioitteli. Selvällä päivällä ajaessaan ei Jaakko monasti ollut noita kallellaan retkottavia portteja ja kaatuneita aitoja huomannutkaan, mutta nyt ne pistivät niin ihmeen elävästi silmään, ja masentava alakuloisuus hiipi taasen Jaakon mieleen. Sainoista lähdettyään ja lyhyttä metsätaivalta ajaessaan oli hän tuntenut keventävää mielihyvää, kun tuli vesiselvänä miehenä lähdetyksi kotiin. Mutta nyt se hyvänmielen tunne haihtui kuin pyyhkäisten.

Eikä Jaakon mielialaa suinkaan parantanut se, että hän omaa kotiaan lähetessään näki tuvasta tulen tuikkivan: Siellä valvoi hänen vaimonsa Mari ja odotti häntä. Kaikkien toisten talojen tuvissa nukuttiin eikä välitetty tuon taivaallista siitä, milloin perheen pää suvaitsi saapua kotiin. Mutta Mari valvoi ja odotti — niin hän teki aina.

Oikeastaanhan Jaakon olisi pitänyt tuntea mielihyvää ja ylpeyttä sen johdosta, että hänen vaimonsa oli toisenlainen kuin kaikkien muiden, että se aina odotti häntä ja piti illallisen hänen varaltaan lämpimänä. Niin olisi pitänyt tuntea, mutta niin ei Jaakko tuntenut, ei ollut enää pitkiin aikoihin tuntenut. Häntä päinvastoin kiusasi se, että Mari hänen vuokseen valvoi öitään. Hän tiesi vaimonsa katselevan tätä ajurielämää ja yleensä täkäläisiä oloja hyvin epäsuopein silmin. Mari oli kotoisin Inkerinmaalta, eräästä Lempaalan syrjäkylästä, jossa Pietarin läheisyydestä huolimatta elettiin alkuperäistä maalaiselämää. Siitä johtui, ettei Mari voinut näihin oloihin tottua. Hän kyllä koetti parhaansa niihin mukautuakseen, mutta yhtäkaikki Jaakko tiesi ja näki Marin ikävöivän toisenlaisiin oloihin.

Se harmitti ja kidutti Jaakkoa. Joka kerta, kun hän myöhään ajosta palatessaan näki tulen tuvasta tuikkivan, ajatteli hän:

— On sillä Marilla taas ollut pitkä ja ikävä ilta. Monta on se ajatusta ennättänyt ajatella, vaikka ei minulle niistä puhu.

Jo monasti oli Jaakko selittänyt vaimolleen, ettei tämän pitäisi valvoa ja häntä odottaa, mutta siihen Mari vain hymähti ja odotti edelleenkin.

Tällä kertaa Marin valvominen kiusasi Jaakon mieltä vielä tavallista enemmän. Hän oli tuntikauden, ehkäpä enemmänkin viivytellyt mokomassa seurassa, ja niinpä hän hevosta riisuessaan tunsi palaavansa aivan kuin pahanteosta. Hän tiesi Marin vihaavan Tereskan sainoita enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä, ja siksi hänkin oli ruvennut sitä viime aikoina karttelemaan, ettei suotta vaimonsa mieltä pahoittaisi. Mutta pitipäs sinne taas tänä iltana hullautua menemään, vaikk'ei olisi ollut oikeastaan mitään pakkoa…

Kun Mari kuuli Jaakon kärryjen kolinan, pani hän pois ompeleensa, huoahti kevyesti ja rupesi sitten laittamaan miehensä illallista. Hän otti hellalta keittoastian, hämmenteli ja tarkasteli sitä sekä toi sen sitten puusta taidokkaasti tehdylle alustalle asetettuna pöydälle. Senjälkeen hän nouti leipää ja tuopillisen piimää, asetti viereen lautasen ja muut syömäneuvot sekä laittoi lopuksi ovensuurahille valmiiksi pesuvettä ja saippuaa.

Askarrellessaan liikkui Mari kevyesti ja nuorekkaasti. Hän oli pienenläntä, hoikkavartaloinen nainen, kasvot hieman kalpeahkot, mutta terveväriset, tukka tumma ja tavattoman tuuhea. Mari oli puettu vain lyhyeen raitaiseen alushameeseen sekä väljään, puhtoiseen röijyyn. Tukkansa hän oli irroittanut nutturalta, ja se heilahteli komeana, kahden kouran täyteisenä palmikkona hartioilla. Tämä ynnä iltapuku sai aikaan sen, että Mari ensi silmäyksellä näytti vielä hyvin nuorelta, melkein hennolta tytöltä. Lähemmin tarkatessa huomasi suun ympärillä kuitenkin muutamia hienoja juonteita, jotka kertoivat elämän kokemuksista, ehkäpä pettymyksistäkin.

Kun Mari illallisen pöytään saatuaan istahti takaisin pöydän latvapuolelle ompeleensa ääreen, saivat hänen kasvonsa miettivän ilmeen, joka näytti niille olevan ominainen. Erikoisesti pisti silmään kauniisti kehittynyt, älykkäisyyttä osoittava otsa ja syvä, ilmehikäs silmäpari, jotka epäämättömästi osoittivat Marin kuuluvan johonkin Inkerinmaan monista tunnetuista laulajasuvuista.

Tupa, jossa Mari emännöi, oli pienenpuoleinen ja yksinkertaisesti sisustettu, mutta kaikessa vallitsi tavaton puhtaus ja järjestys. Ovensuuseinällä olevan astiahyllyn reunat olivat paperiröyhelöin koristetut, uuni oli melkein kuin vasta eilispäivänä valkaistu, eikä vaarenaulakoilla ja orsilla näkynyt mitään joutavaa rojua. Perällä ikkunain välissä oli vanhaa tekoa oleva perhesänky, jonka päät olivat leikkauksin koristetut. Uuninpuoleisella sivuseinällä oli toinen sänky, jossa nukkuivat Jaakon ja Marin ainoat lapset, kolmentoistavuotias Martti ja häntä kaksi vuotta nuorempi Lauri-poika. Sänkyjen välisessä nurkassa oli iso piironki ja sen vieressä osittain poikain sängyn tukkeamana, ovi, joka vei toisiin huoneisiin. Kun niissä huoneissa kuitenkin asui pietarilaisia kesäasukkaita, ei tätä ovea konsanaan käytetty.

Jaakko tuli pimeästä eteisestä aikalailla kolistellen tupaan, nyökkäsi vaimolleen äänettömän tervehdyksen, pani ajorukkasensa uunin reunalle, ripusti takkinsa ja hattunsa naulakolle sekä ryhtyi sitten peseytymään. Hänen hoikka, jäntevä vartalonsa näytti taipuvan hiukan jäykästi kumaraiseen pesuasentoon. Ainainen kuskipukilla istuminen alkoi nähtävästi jo puuduttaa ja kangistaa Jaakon jäseniä, vaikka hänellä olikin ikää vasta kolmekymmentäkuusi vuotta. Peseydyttyään nouti Jaakko piirongin päältä käsipeilin ja tuli se kädessään pöydän luo lähelle vaimoaan sekä ryhtyi siinä lampun valossa kampaamaan sakeata, hieman vastahakoisesti jakaukselle taipuvaa tukkaansa. Sitä tehdessään hän vilkaisi tämän tästä salavihkaa Mariin, joka istui ompeleensa yli kumartuneena eikä näyttänyt häntä huomaavankaan.

Sinä turmelet, Mari, silmäsi ihan piloille, kun tuolla tavoin joka yö valvot ja ompelet, sai Jaakko vihdoin sanotuksi.

Mari vilkaisi mieheensä ja vastasi hymähtäen:

— Johan ne olisi monta kertaa nähneet piloille mennä, jos mennäkseen.

— Elä sano niin, väitti Jaakko vastaan. — Yhden kerran ne vain hyvätkin silmät pettävät, ja silloin loppui ompelemiset päivälläkin, saatikka sitten yöllä.

Mari ei vastannut enää mitään miehensä viimeisiin sanoihin, alkoi vain kiirehtiä tätä syömään, ettei keitto ennättäisi kokonaan jäähtyä.

Syöntiaikana tuli taas painostava äänettömyys. Marin neula suihki nopeasti, seinäkello naksutti tasaisesti, ja pöydän päällä riippuvan kattolampun valkea päästi välistä hiljaisen ritinän imiessään uutta öljyä sydämestä.

Jaakko mietti miten aloittaisi uudelleen katkenneen keskustelun ja saisi sanotuksi vaimolleen syyn viipymiseensä. Hän ei kuitenkaan keksinyt mielestään sopivaa alkua, mutta silloin keskeyttikin Mari itsestään työnsä, pisti neulan ompeleeseen, katsahti seinäkelloon ja päästi kevyen haukotuksen.

— Jopa taisi ruveta unettamaan, ehätti Jaakko ilostuneena, kun pääsi puheen alkuun.

— Jo hiukan, myönsi Mari hymyillen. — Kauan sinä tänä iltana viivähditkin, kello on jo sivu yhden.

— Minulla oli pitkämatkainen setakka, selitti Jaakko. — Kävin siellä sen pankkiherran huvilalla asti. Ja sitten — Jaakko viivytteli sanojaan — sitten olin vielä muuallakin.

— Saineissa? kysyi Mari naurahtaen.

— Niin, siellä… Piti näet Salamon siellä sen palstakauppansa litkoja. Kaikki toiset jäivät sinne vielä minun lähtiessäni täyden päältä juhlimaan.

— Pidettiin niitä samaisia litkoja täällä Salamonin kotonakin, selitti Mari hyväntuulisena. — Salamonin Liena juoksi hameet käärittynä jo aika päivällä ympäri kylän kutsuja heittämässä. Käväisi meilläkin ja kehui olevan monenlaiset pulkat sekä piirakat.

— No olitkos sinä siellä? kysyi Jaakko ilostuen.

— En ehtinyt menemään… Piti olla koko iltapäivä ukko Arttemia avustamassa. Siellä oli huomiseksi suuria kukkatilauksia.

Jaakko arvasi ukko Arttemin avustamisen olleen vain tekosyyn. Hänen vainionsa ei juuri konsanaan käynyt kylän eukkojen kutsuissa, ja siitäpä Maria kylällä kellättiinkin ylpeäksi.

— Olisi pitänyt mennä edes pistäytymään, sanoi hän vaimolleen lauhkeasti. — Totta puhuen ei minullakaan ollut yhtään halua niihin pitoihin, mutta pitäähän sitä mennä, kun on naapuri.

Marin kasvoille tuli päättäväinen ilme, ja hän sanoi väkinäisesti naurahtaen:

— Ehkä pitäisi, mutta hassuahan se on arkipäivinä. Olisi säästänyt pulkkansa ja piirakkansa sunnuntaiksi, sitten ehkä olisin pistäytynyt. Arkena minulla on muita hommia, sanokoot minua miksi hyvänsä.

Hän nousi ja alkoi korjata ruokia hiljakseen hyräillen.

Kun tuli oli sammutettu ja käyty makuulle, valvoi Jaakko vielä hyvän aikaa katsellen lattialle lankeavaa kuutamon valoa ja mietiskellen vaimonsa viimeisiä sanoja.

— Niin olisi minunkin pitänyt tehdä, ajatteli hän. — Mari ei milloinkaan arkaile, vaikka näyttää päältäpäin niin hiljaiselta ja taipuisalta. Luulisi, että sen käärii kuka hyvänsä sormensa ympäri, mutta eläpäs mene yrittämään.

Jaakko oli aina ihaillut vaimoaan, ja nyt hän tunsi Marin taasen kohonneen portaan itseänsä korkeammalle. Samalla hänen oma olonsa alkoi tuntua hänestä entistäkin apeammalta.

VI.

Ukko Arttemi, nykyisin jo kuusissakymmenissä oleva äijän kääppänä, oli ilmestynyt näille maille ensimmäisten aseman ympärille asettuneiden huvila-asukkaiden mukana. Vähän aikaa ympärilleen katseltuaan oli hän suunnannut matkansa Peräkylään, kierrellyt siellä päivän kaksi sekä ostanut sitten siitä Jaakko Vesterisen pellonaidan takaa muutamalle kauempana olevalle tulokkaalle kuuluneen maapalstan. Hän oli saanut sen aivan pilahinnalla, mutta siihen oli hän vuosien vieriessä laittanut kaksi huvilaansa sekä rehevän keittiökasvitarhan omine taimilavoineen ja laajoine kukkaistutuksineen, joiden tuotteita m.m. toinen asemalla olevista kukkasten myyjistä kaiket kesät kaupusteli.

Keittiökasveja toimitti ukko Arttemi säännöllisesti koko Peräkylän huvilayhdyskunnan tarpeiksi, vieläpä aseman ympäristöllekin. Sen lisäksi kasvatti hän suuret määrät kaalia, kurkkuja y.m. vihanneksia talvivaroiksi muutamalle Pietarin tunnetuimmista vihanneskauppiaista.

Ukon kehuttiin paisuneen kasvimaansa tuloilla jo aika äveriääksi, mutta siitä huolimatta hän ahersi vuodet ympäriinsä konsanaan levähtämättä. Työskentely kasvitarhassaan ja taimilavojensa ääressä näytti muuttuneen Arttemin suoranaiseksi intohimoksi. Varsinkin keväisin istutus- ja kylvöaikana sai tämä intohimo niin suuren vallan, ettei äijä malttanut edes yösydännä silloin moniksi nukkua. Siellä kyykki vain taimiensa kimpussa itsekseen puhellen ja hiljakseen vihellellen hilpeitä lurituksia, nuoruuden tanssi-iloista mieleensä jääneitä.

Vakinaisia apulaisia oli Arttemilla vain yksi ainoa. Tämän lisäksi palkkasi hän kiireisinä työaikoina päiväläisiä, ja kun Jaakko Vesterinen sattui elämään siinä Arttemin naapurina, rupesi Jaakon vaimo Mari omien töidensä lomassa käymään ukolla apuna, milloin päiväläistä tarvittiin.

Nämä käynnit toivat vaihtelua Marin yksitoikkoiseen elämään, joka jo alusta pitäen pyrki pysymään hyvin ilottomana, kun Jaakko kaiket päivät viipyi kotoa poissa omissa rahanpyytöhommissaan. Mutta vaihtelun ohessa ne toivat vähitellen muutakin. Kasvitarhatyö on sellaista, että se tarttuu veriin, jollei ihminen ole aivan tylsistynyt elävän luonnon kauneudelle, sen voimakkaalle elämän sylkahtelylle. Marin veriin se tarttui vuosien vieriessä yhä lujemmin, vei hänet vähitellen kokonaan valtoihinsa.

Ja kun Mari oli yritteliäs nainen, ei hän ajan pitkään tyytynyt työskentelemään yksistään toisen päiväpalkkalaisena. Hän alkoi laittaa itselleen omaa pientä kasvitarhaansa, jota hän hoiteli ja vaali kuin silmäteräänsä. Eihän se kasvitarha alussa sanottavia tuottanut, mutta se laajeni vuosi vuodelta, kunnes lopulta päästiin niin pitkälle, että Jaakon kotona riitti vuodet umpeen oman kasvimaan tuotteita niukan ruokalistan höysteeksi.

Koetti Mari joskus keväisin innostaa Jaakkoakin edes muutamiksi päiviksi kasvitarhatyöhön, mutta ei Jaakko näille vaimonsa houkutuksille korvaansa kallistanut. Hän näki kyllä omin silmin, miten äveriääksi naapurinsa oli sillä työllä paisunut, ja täytyihän hänen tunnustaa Marinkin pikku kasvitarhan heidän omaan talouteensa tuottamat siunaukset, mutta nämä seikat eivät voineet Jaakon ennakkoluuloja haihduttaa. Ne ennakkoluulot olivat hänessä yhtä lujassa kuin kenessä muussa Kannaksen talonpojassa hyvänsä. Ne periytyivät orjavallan ajoilta.

Orjavallan aikana oli hovinherra pitänyt kasvitarhaa ja kuljettanut säännöllisesti venäläisen ammattimiehen sitä hoitamaan. Ropottia tekevää talonpoikaa ei monasti siihen työhön laskettu, ja jos milloin laskettiin, niin ainoastaan mestarin silmälläpidon alaisena yksinkertaisempiin aputöihin, lantaveden kuljetukseen ja sen semmoiseen. Yksin elä yritäkään kartanon kasvitarhaan tonkimaan, muuten tanssivat voudin raipat selässäsi.

Tästä sai alkunsa se käsitys, että kasvitarha oli jonkunlainen hovinherran huviksi keksitty silmänkaunistus. Ropottia tekevä talonpoika rupesi katselemaan sitä karsaasti, niinkuin se katseli karsaasti kaikkia muitakin hovinherran mukavuuksia. Jos joku talonpoika olisi ruvennut itselleen kasvitarhaa laittamaan, niin hyvin luultavasti hän olisi saanut naapuriensa vihat päälleen. Hänen olisi katsottu olevan jollakin tavoin liitossa hovinherran kanssa, kun rupesi tämän metkuja jäljittelemään.

Eikä tämä käsitys hävinnyt hovinherran mukana. Yhä edelleen pidettiin kasvitarhanhoitoa sellaisena ajanvietteenä, joka saattoi sopia korkeintaan herraskaisille ja ryssille.

Tällä tavoin katseli asiaa Jaakkokin, luultavasti olematta sen paremmin selvillä, mistä se vastenmielisyys kasvitarhatyöhön johtui. Se vastenmielisyys oli hänellä yksinkertaisesti veressä, niinkuin kaikki muutkin orjavallan pahat perinnöt. Menepäs sitä käden käänteessä pois juurittamaan, vaikka omat silmäsi olisivat kymmenesti todistaneet käsitystesi nurinkurisuuden.

Kun Mari näki turhaksi Jaakon suostuttelun työkumppanikseen, rupesi hän opettamaan poikiansa kasvitarhatyöhön. Hän vei Martin ja Laurin silloin tällöin mukanaan ukko Arttemin kasvitarhaan, jossa pojat saivat ihailla Arttemin komeita kukkaistutuksia. Siitä se alku läksi, pojat olivat hyvin pian ihastuneet niin perinpohjin naapurinsa kasvimaahan, etteivät olisi muualla viihtyneetkään.

Mutta Mari selitti pojillensa, että heidän oma kasvimaansa, joka oli vielä pieni ja vaatimaton, saataisiin kerran myös yhtä kauniiksi, kunhan ruvettaisiin kolmisin oikein ahertamaan. No pojat olivat oitis valmiit yrittämään. He olivat pienestä paitaressusta alkaen saaneet elää miltei yksinomaan äitinsä hoteissa, ja niinpä tässäkin asiassa äidin sana ja valpas opastus lankesi hyvään maahan. Martista ja Laurista tuli pian semmoisia kasvitarhamiehiä, ettei paremmasta apua.

Jaakon kotielämään näillä perheen jäsenten eriävillä harrastuksilla oli ajanpitkään oma vaikutuksensa. Ne harrastukset alkoivat aluksi aivan huomaamatta vetää miestä ja vaimoa eri suuntiin, niinkuin vedenjakaja vie kaksi rinnatusten juoksevaa pikku purosta erilleen. Ensin ei vedenjakajan vaikutusta huomaakaan, puroset polveilevat toisiansa seutuillen, eroavat, mutta tulevat taas yhteen, kunnes odottamatta välillä oleva este jää pysyväiseksi. Silloin hyvästi purosten yhteinen, soliseva leikki! Milloin taas tavattaneenkaan, kaukaisen valtameren sylissä.

Eivät Mari ja Jaakko kumpikaan toivoneet tuommoisen vedenjakajan välilleen ilmestymistä. He rakastivat ja kunnioittivat edelleen toisiaan, mutta heidän elämällään ei ollut yhteistä päämäärää, ja niin muuttui pakosta heidän yhdyselämänsä vähitellen väkinäiseksi. Ulkokuori oli vielä eheä, mutta perhettä yhteen sitovat, näkymättömät elämänlangat alkoivat ratkeilla.

Ja pojat, Martti ja Lauri, menivät äitinsä mukana. Harvoin pyrkivät he enää aamusilla, kun Jaakko ajoon läksi, hänen mukaansa kyytiä ottamaan, niinkuin olivat monet monituiset vuodet tehneet. Kärryjen puhdistamisessa kyllä olivat totuttuun tapaan isänsä mukana, mutta vilistivät sitten heti kasvimaalle, odottamatta edes hevosen valjaisiin joutumista ja isänsä lähtöä.

Eikä Jaakko enää konsanaan kuullut Martin ja Laurin puhuvan setakanajoon rupeamisesta isoksi tultuaan. Yhteen aikaan se oli poikien mieltä tavattomasti innostanut, mutta nyt heidän ajatuksensa askartelivat muualla. Kasvimaastaan ja omista nimikkopenkeistään he puhuivat ja väittelivät isänsä apuna ollessaankin. Setakanajo oli kokonaan unohtunut.

Jaakko huomasi sen, ja se koski hänen mieleensä enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Eipä siltä, että hän tätä setakanajoa olisi ihaillut ja lapsilleen toivotellut, mutta sittenkin. Olisivat saaneet hänen mielikseen lähteä edes kyläntielle asti tuossa mukavilla rattailla kyytiä ottamaan. Eiväthän ne nimikkopenkit olisi sillä aikaa karkuun lähteneet.

Pyysikin Jaakko joskus Marttia ja Lauria mukaansa, mutta silloin pojat yhteen ääneen selittämään:

Pitää joutua kitkemään ja kasteluvettä laittamaan!

Tai:

— Äiti odottaa jo, emme me tohdi lähteä!

— No, eihän se äiti siitä mitä, kun sanotte olleenne minun mukana.

Silloin pojat nolostuivat ja alkoivat epäröidä. Voivatpa toisinaan lähteä vähäksi matkaa isänsä rattaille, mutta entinen ilo oli tipotiessään.

Martin ja Laurin sadoista selityksistä tiesi Jaakko tarkalleen, mitä ne nimikkopenkit olivat. Mari oli ne vasta tänä viimeisenä keväänä keksinyt. Hän oli erottanut Martille ja Laurille sekä samoin itselleen kullekin oman pienen tilkun yhteisestä kasvimaasta. Tämän tilkkunsa sai kukin hoitaa keväästä lähtien toisten siihen koskematta, kuokkia sen, laittaa siihen penkit, istuttaa taimet ja vaalia niiden kasvua pitkin kesää. Syksyllä sitten katsottaisiin, kenen penkeissä oli paras sato, kuka oli työnsä huolellisimmin tehnyt.

Kyseessä oli siis kilpailu, kunnian päälle käypä kilpailu. Tietenkin piti siinä sivussa myös yhteiseksi jäänyt kasvimaa hoitaa, mutta näissä nimikkopenkeissä ne varsinkin nyt syksyn lähetessä poikien ajatukset alati pyörivät. Niistä puhuttiin illoin aamuin, arvailtiin ja väiteltiin siitä, kellä olisi lupaavimmat voiton toiveet, väiteltiin loppumattomiin.

Mari otti innokkaasti osaa näihin Martin ja Laurin keskinäisiin väittelyihin, ja niinpä sai esimerkiksi aamiaispöydässä isä olla usein, äänettömänä kuuntelijana. Tuskin hänen olemassaoloaan edes muistettiin, kun alettiin laskea viikkoja, lopulta päiviä, milloin mitäkin lajia pitäisi ruveta talteen ottamaan ja miten paljon sitä arviolta saataisiin.

Jaakolta voi välistä keskeytyä syöntikin kuunnellessaan tuota väittelyä. Lusikka unohtui kuppiin pistämättä, ja kesken kaiken tuli Jaakolle semmoinen kummallinen mielijohde, että vaikka hän oli istuvinaan samassa pöydässä Marin ja poikiensa kanssa, niin nämä siitä huolimatta olivat jollakin tavoin hänestä hyvin kaukana.

Tämä mielijohde antoi Jaakolle runsaasti ajattelemisen aihetta ajossa ollessa. Se kiersi ja kääntelehti hänen aivoissaan pitkät päivät, kun hän odotteli pirssissä setakkaa tai ajeli syksyn tullen yhä autiommiksi käyviä teitä pitkin. Ja kuta useammin hän kotona tarkkasi Marin ja poikien puheita, sitä syvemmälle se mielijohde syöpyi, sitä enemmän se häntä kiusasi.

Oli tämä syksy Jaakon mielestä muutenkin tavallista ikävämpi ja kiusallisempi. Setakoita oli kyllä loppuun asti runsaasti, niin ettei sen puolesta olisi ollut mitään nureksimisen syytä. Mutta muuten oli ajossa-olo vaikeata. Satoi alituiseen, joten kuskipukilla sai päivät pitkät väristä läpimärissä vaatteissa, ja kaikki syrjätiet, joille useimmiten joutui kyytiä tekemään, muuttuivat lopulta melkein pohjattomiksi. Ajopelit niillä rypiessä pyrkivät särkymään ja hevonen rasittui ja laihtui ihan silmissä.

Kuolettavan ikävää oli myös kylmän sateen kasvoja piiskatessa siellä liejuisessa ajuripirssissä junien odotteleminen, mutta jos pistäysi Tereskan samoihin lämmittelemään, niin ei ollut paljon hauskempaa siellä olo. Siellä juhlittiin tänä syksynä tavallista ahkerammin; joka päivä oli perällä olevissa pilttuissa yhä uusien tilan- ja palstankauppojen litkoja. Kannaksen talonpoikain kallis esikoisuus luisui hyvää kyytiä vieraisiin käsiin, ja vielä liukkaammin luisuivat siitä esikoisuudesta saadut hopeakolikot viimeistä tietään voimallisina pirtupuolikupposina, imelän venäläisen sokerin maustamina. Huristeltiin myös muuten runsastuloisen setakanajon ansioita pyöristellen, eikä silloin kukaan saanut sainoissa allapäin istuskella.

Mutta Jaakolta oli hävinnyt tarkoin ryyppäämisen halu, ja niinpä hän tavallisesti pakeni tiehensä, kun alettiin hänelle pirtulla terästettyä, höyryävää teelasia nenän alle tyrkyttää Ei Jaakko lopulta tietänyt, minne hänen olisi pitänyt mennä. Kyllästytti ajossa oleminen, kyllästytti sainoiseura, kyllästytti kaikki tyynni. Kotiin paloi monasti mieli kesken päivän, mutta kun sitten iltasella kotiin joutui, niin yksinäiseksi ja ikäväksi tunsi olonsa sielläkin.

Ja vihoviimeinen kiusa koitui Jaakolle vielä niistä liejuisista kotikujasista. Heidän kesäasukkainaan olevat pietarilaiset, jotka sattuivat olemaan tavallista konstikkaampaa väkeä, valittivat syyssateiden tultua yhtenään kujasten siivottomuutta, kun eivät millään tavoin tahtoneet päästä jalkaisin niitä myöten yhteiselle maantielle. Suoranaisen petoksen uhriksi katsoivat joutuneensa, kun heidät oli narrattu asumaan moisen taipaleen taakse. Uhkailivatpa lopulta jättää osan kesävuokraansa maksamatta.

No, eihän siinä auttanut muu kuin repiä pellonaidat ja avata niiden pientaria pitkin pietarilaisille kulkutie, mutta siitä syntyi taas selkkauksia ja sanasotaa Salamon Hakulin kanssa, jonka pellot rajoittuivat Jaakon peltoihin. Salamon ei olisi millään tahtonut antaa Jaakon kesävieraille kulkulupaa peltojensa pientaria pitkin, vaikka hän omille asukkailleen sen kyllä antoi.

Vielä ankarampaa rähinää piti asiasta Salamon vaimo Liena, jolla oli Marille jo vanhaa kaunaa ja jonka sapen oli saanut aivan kiehumaan Marin poisjääminen hänen litkakutsuistaan. Kostoksi tästä tukkesi Liena joka päivä Jaakon huvila-asukkaiden tien, haukkui näitä ohikulkiessa ja säntäsi tämän tästä Jaakon kotiin uhkailemaan käräjänkäynnillä ja vaikka millä.

Loppujen lopuksi tekivät kujaset Jaakolle itselleenkin aika kepposen. Kun hän eräänä sysipimeänä syysiltana palasi ajosta, rattaillaan kaksi kauppiaalta ostamaansa jauhosäkkiä, sattuivat hänen ajopelinsä putoamaan kujasilla sellaiseen syvänteeseen, että toinen etulinjaali meni kokonaan poikki ja koko kärryjen etupuoli pahasti särkyi.

Siitä tuli korjaamista pariksi päiväksi, ja sepälle piti maksaa sievät rahat uuden linjaalin laittamisesta.

Tapahtuma harmitti Jaakon mieltä sanomattomasti, ja tämän harmin teki kaksinkertaiseksi se, ettei Mari malttanut olla hänelle hymyillen huomauttamatta:

— Olenhan joka kevät kehoittanut sinua tienkorjuuseen noilla kujasilla. Olet jättänyt sen työn tekemättä, kun eivät muka toiset rupea avuksi, mutta näethän nyt, että vähemmällä olisimme päässeet, vaikka olisit sen työn tehnyt aivan yksinäsi.

Jaakko murahti jotakin, joka oli olevinaan vastaväite Marin huomautukseen, mutta mielensä pohjalla hänen täytyi myöntää vaimonsa olleen tässä asiassa aivan oikeassa, niinkuin monessa muussakin oli ollut. Mari oli silloin tällöin säyseästi huomauttanut myös rempallaan olevasta pihaportista ja lahovista pellonaidoista, ja häpeätä ja harmia nieleskellen Jaakko tänä syksynä joka kerta ohikulkiessaan niitä silmäli.

Marin ja poikien kasvimaan erotti pihamaasta sievä aitaus. Martti ja Lauri äitinsä opastamina olivat pitkin kesää sitä rakentaneet, ja niin siitä lopulta tuli oikein silmänkaunistus. Siihen veti pakosta joka kerta kotiin tullessa Jaakon katseen, ja hänestä alkoi tuntua, että juuri tuo aitaus se erotti Marin ja pojat hänestä. Sen aitauksen takana niillä oli oma luvattu maansa, johon häneltä oli pääsy suljettu ja jossa häntä ei ensinkään kaivattu.

Karsain silmin, ties mistä syystä, katseli Jaakko pihamaalla askarrellessaan myös naapurinsa, ukko Arttemin kasvitarhaa kiertävää korkeata, vihreällä värillä maalattua aitausta. Kun hän näki aitauksen raoista Arttemin harmaan työpuseron ja venäläismallisen vuraska-lakin vilahtelevan, murisi hän itsekseen:

— Siellä kyykkii se höperö yhtenään. Pitipäs lemmon lähettää se aivan tähän naapuriksi!

Mutta kun ukko Arttemi huomasi Jaakon, alkoi hän sieltä kasvimaaltaan heiluttaa innostuneena lakkiaan, tulla köpitti aitauksen viereen ja viittoi viittomasta päästyäänkin, kunnes Jaakko myös käveli siihen aitauksen viereen omalle puolelleen. Ja sitten alkoi ukon suusta sanoja tulvia tähän tapaan:

— Vot, hjuva vuosi, parembi ei ni konsa ollut. Kaali kasva da mestu ei riitä, akurtsi kasva da rotinan kuulet, kaikki kasva, prekrasno! Vot, oikein hjuva miull' vuosi tulemas, da hjuva myös Marija Semjonovall' tulemas vuosi. Ei ni mitänä puutu syömisest, da kaali i akurtsi torguvoimah mennä soap, Piitterih piipahtuo. A hjuva da otshen prilesna siull' Jakov Martinovitsh, jemanda da hjuvat siull' pojat myös. Prihat niistä parahat varttumas, udalat työhön da ogorodun ihanan laittamaa, konsa bohu ikeä tuop.

Niin lasketteli Arttemi käsiänsä levitellen ja silmiänsä liputtaen. Eikä Jaakko voinut muuta kuin naurahdella ukon kehumisille. Eihän siihen äijän rehjuun kannattanut oikein työlästyä, hyvä mies se oli pohjaltaan ja rehellisellä työllä toimeentulonsa ansaitsi.

Mutta alakuloiseksi painui takaisin Jaakon mieli, kun oli ukolle selkänsä kääntänyt ja kotipihalleen tallusteli. Alakuloisena ryhtyi rattaitaan puhdistamaan, alakuloisena valjasti niiden eteen hevosensa ja alakuloisena, veltosti kuskipukilla heilahdellen läksi ajaa lotisuttamaan loasta kuohuvia kujasia pitkin maantielle. Katse harhaili tylsänä ja väsyneenä pitkin ilotonta maisemaa, näki kaatuneet pellonaidat, rappeutuneet portit, kyntämättä jääneet sänkipellot ja niille korjaamatta unohtuneet, viheliäisen pienet kaurakykköset, jotka olivat aivan hajallaan pitkin peltoja. Nälkäiset lehmät olivat niitä ohikulkiessaan näykkineet, lyhteen sieltä toisen täältä kaapanneet ja siteistään hajalle puistelleet. Ei totisesti se katseleminen mielialaa nostattanut…

Mari sen sijaan tänä syksynä iloitsi hiljaisessa mielessään sanomattomasti kesän saavutuksista. Ensi kerran hänen vähäinen kasvimaansa oli antanut siksi runsaan sadon, että hän katsoi siitä voivansa, niinkuin ukko Arttemi jo oli kehunut, myydä jonkun määrän kaalia ja muutamia muita lajeja. Tämän myynnin otti Arttemi suorittaakseen samalla kertaa, kun kävi Pietarissa omaa satoaan kauppaamassa.

Eihän siitä myynnistä tosin suuria rahoja tullut, mutta kun Mari pani nämä rahat yhteen kesän pitkään säästämiensä, marjoilla, munilla ja maitotilkkasilla kesäasukkailta saamiensa roposten kera, niin säästö nousi jo hyvän joukon toisellesadalle ruplalle.

Jaakolle ei Mari tästä säästöstään mitään puhunut. Eipä siltä, että hän itsekkäissä tarkoituksissa olisi peitellyt asioitaan mieheltään. Ei, hän tahtoi vain muuten pitää tämän säästön toistaiseksi omana salaisuutenaan ja paljastaa sen miehelleen sitten vastaisuudessa sopivan tilaisuuden tullen.

Ensi kesän varalta laajensi Mari hyvin paljon suunnitelmiaan. Hän oli jo pitkin kesää katsellut navettarakennuksen takana olevaa, kasvimaahansa rajoittuvaa peltotieraa, joka oli hyväpohjaista maata ja oli nytkin antanut mukiinmenevän kaurasadon, vaikk'ei sitä oltu vuosikymmeniin kunnollisesti muokattu eikä lannoitettu. Mari päätti liittää tämän pellon kasvimaahansa ja otti asian Jaakon kera puheeksi eräänä iltana, kun he taas istuivat kahdeltaan Jaakon ajosta tultua.

Jaakko pani ensin vastaan ja selitti, että se tiera oli parasta kauramaata ja tarvittiin siis hänen hevosensa ylläpidoksi.

— Eihän siitä niin pikku alasta suurta vahinkoa tule, virkkoi Mari. — Kulin enemmän jos ostat kauroja, niin voimmehan sen rahan muussa säästää.

— Niin sinä sanot, mutta eipähän näy tulevan säästetyksi.

Marin teki jo mieli ilmoittaa tänä kesänä kasvimaastaan saamansa säästö ja kehaista Jaakolle, että paremmin se pelto hänen huostassaan tuottaisi kuin konsanaan kauramaana. Malttoi kuitenkin mielensä ja lausui vain:

— Muokkaisit hiukan paremmin muut peltosi, niin monin kerroin tulisi korvatuksi sen pikku palan menettäminen.

— Muokkaisihan sitä jos miten hyvästi, jollei olisi muuta tekemistä, vaan näethän itse, ettei ole aikaa. Ja siksi toisekseen, mitäs sinä niin suurella alalla teet? Ethän vain aikone ukko Arttemin kera kilpasille!

Jaakon sanoissa oli puolittain leikillinen, puolittain pilkallinen sävy, mutta Mari ei ollut hänen pilkkaansa kuulevinaan, virkkoi vain vakavasti:

Eihän sitä tarvitse siltä kilpasille aikoa, jos aikansa kuluksi jotakin hommailee. Eikä itsestäni niin paljon väliä, vaan tiedäthän, että pojat on pienestä pitäen opetettava työtä tekemään. Ei niistä koidu siunausta, jos tuolla pitkin kujasia saavat kesäkaudet juoksennella.

Jaakko tunsi Marin viimeisistä sanoista saaneensa kolahduksen arimpaan paikkaansa ja katui jo, että oli suotta loukannut vaimoaan. Hyvittääkseen tämän hän lupasi luovuttaa Marin pyytämän peltotieran, tarjoutuipa vielä itse sen sängestä kyntämään, jotta kasvimaaksi muokkaus kävisi helpommaksi.

Jo seuraavana päivänä hän suorittikin kynnön ajaen vaot hyvin huolellisesti ja syvään. Mutta sen tehtyään ja hevosta auransa edestä riisuessaan ei hän malttanut olla tiedustamatta, mistä Mari luuli saavansa riittämään asti kasvimaalle sopivaa lantaa.

— Sittenpähän näet, sanoi Mari salaperäisesti. — Kyllä me poikien kanssa sen lannoituksesta huolehditaan.

Itse asiassa oli Marilla jo lanta tiedossaan. Ukko Arttemi, joka syksyisin keräsi ympäristön huviloista kesän aikana karttuneen, huviloiden omistajille itselleen aivan tarpeettoman lantatavaran, oli luvannut valmiiksi sekoitettua lantaa myös Marin kasvimaalle. Niinpä ei muuta kuin Mari ja pojat ryhtyivät kynnön jälkeen tarmokkaasti kuokkimaan uutta kasvimaataan hävittääkseen siitä pois kaikki turpeet ja saadakseen maaperän muheaksi lantamehua itseensä imemään.

Sitten suoritettiin lannoitus Arttemin antamien ohjeiden mukaan, ja niin oli ensimmäisen lumen sataessa Marilla hyvä ala uutta kasvimaata valmiina seuraavan kevään kylvöä ja istutusta varten.

Marilla oli näissä sadonkorjuuhommissa sekä entisen ja uuden kasvimaan muokkauksessa ollut niin tarpeeksi ahertamista, että päivät olivat menneet kuin siivillä. Tuskin ehti siinä sivussa kaksi lehmäänsä hoitaa ja muut taloustoimet suoritella.

Ensimmäisten syyskylmien joutuessa, ja kun pojat menivät kansakouluun, joutui Mari kuitenkin taas pitkät päivät yksin tuvassa käsitöidensä ääressä viettämään. Silloin oli hänellä hyvää aikaa ajatella elämäänsä ja kutoa uusia suunnitelmiaan.

Kerran oli Mari ikävinä talvipäivinä, kun Jaakko oli ollut Kronstadtissa talviansiollaan, sepitellyt isoäitinsä runotekeleitä muistutellen pitkän laulun, jossa valitti mielihaikeuttaan, että oli eliniäkseen joutunut ventovieraisiin oloihin, joissa ei kukaan hänen koidon mielialoja ymmärtänyt. Tässä runossa hän oli myös laulanut setakan ja rahdinajosta, miten se miehet vakaiset omista oloistaan vieroitti, jätti kodit kylmille, pellot paraat rikkaruohon alle, ja miten Kannaksen kansa tavoin jäi kuni juureton puu kuihtumaan ja kuoleutumaan tuulisäiden tuivertaessa.

Silloin aikanaan oli runo Marin omasta mielestä ollut aika sattuva, ja hän oli jo mielinyt lähettää sen eräälle viipurilaiselle sanomalehdelle sekä pyytää sitä painettavaksi, mutta sitten oli ujous estänyt häntä aiettaan toteuttamasta.

Hymyillen Mari nyt muisteli runoaan, ja hänestä alkoi tuntua, että oli siinä liikoja omista apeista mielialoistaan vaikerrellut. Niitä mielialoja ei runonteolla lääkitty, ainoastaan työllä, yhtämittaisella ahertamisella. Ja työtä hän voi täälläkin tehdä, siitä unohdusta suruillensa ammentaa, siitä iloa ja tyydytystä saada. Sitäpaitsi olivathan hänellä lapsensa, joiden kasvattaminen rehellisiksi ja työteliäiksi kunnon miehiksi oli hänen velvollisuutensa. Ei siis ollut ensinkään aikaa turhiin vaikerteluihin.

Mari päättikin totuttaa Martin ja Laurin jo pienestä pitäen ahertelemaan omalla peltosarallaan, vieroittaa heidän mielistään kaikki aikeet kiiltävien kolikoiden tavoitteluun veltostavassa ja ainoastaan saamattomille nahjuksille soveltuvassa setakanajossa. Hän näki hyvin, ettei miehensäkään ollut onnellinen setakanajossa, eikähän kukaan voinut mokomasta hommasta pysyväistä onnea tavoitella. Ei semmoinen työ voinut ajanpitkään tuoda oikeata tyydytystä ja iloa miehiselle ja voimakkaalle miehelle, sellaiselle kuin Jaakko oli. Näin päätteli Mari ja siitä arvasi hän juuri johtuvan Jaakon apean mielialan, vaikkei Jaakko nähtävästi edes itse sitä oikein tajunnut.