Babbitt: Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta ystävyydestään

BABBITT

Tarina amerikkalaisesta miehestä, hänen perheestään ja ainoasta hartaasta ystävyydestään

Kirj.

SINCLAIR LEWIS

Suomentanut

Eino Voionmaa

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1925.

ENSIMMÄINEN LUKU.

1.

Zenithin kaupungin tornit kohosivat aamu-usvasta, ylväät teräs-, sementti- ja kalkkikivitornit, lujina kuin kalliot ja sorjina kuin hopeapuikot. Ne eivät olleet linnoja eivätkä kirkkoja, vaan ihan yksinkertaisesti konttorihuoneistoja.

Usva oli armelias aikaisempien miespolvien kuluneita rakennuksia kohtaan: päreillä peitettyä mansardikattoista postitaloa, honteloiden vanhojen talojen, nokisten, pieni-ikkunaisten tehtaiden, likavärillä maalattujen vuokrakasarmien punaisia savupiippuja kohtaan. Kaupunki oli täynnä tämmöisiä kummallisuuksia, mutta muhkeat tornit olivat työntäneet ne pois liikekeskustasta, ja kauempana olevilla kummuilla oli uusia, hienoja taloja — näköjään ilon ja viihtymyksen asumuksia.

Erään betonisillan yli kiiti pitkä, kiiltäväkuorinen, äänetön Limousine-auto. Siinä istuvat juhlapukuiset ihmiset olivat kotimatkalla koko yön kestäneestä Pienen Teatterin harjoituksesta, taidetilaisuudesta, jota oli runsaasti valeltu samppanjalla. Sillan alla kaartui rautatie, sekava sikermä vihreitä ja punaisia valoja. New Yorkin pikajuna porhalsi ohi, ja kaksikymmentä kiiluvaa teräsraidetta välkähti äkkiä valossa.

Eräässä pilvenpiirtäjässä suljettiin juuri Sanomalehtiliiton lennätinkonttori. Koneiden ääressä olevat miehet nostivat väsyneinä selluloidisuojukset silmiltään, lopetettuaan yön keskustelut Pariisin ja Pekingin kanssa. Rakennuksen läpi tallusteli pesuakkoja, haukotellen, kengät kopisten. Aamu-usva hälveni. Joukoittain miehiä eväskääröt käsissä vaelsi uusiin, valtaviin tehdasrakennuksiin, mahtaviin lasista ja tiilipinnoista rakennettuihin, kimmeltäviin työpajoihin, missä viisituhatta miestä työskenteli saman katon alla, mistä virtasi esiin tavaroita, joita myytiin aina Eufratin rannoilla ja Etelä-Afrikan lakeuksilla. Tehtaiden pillit vihelsivät, ja niitä säesti kuin huhtikuisen huomenen riemua uhkuva kuoro: työn laulu kaupungissa, joka näytti olevan rakennettu jättiläisiä varten.

2.

Mitään jättiläismäistä ei sitävastoin näyttänyt olevan siinä miehessä, joka nyt oli heräämässä makuusuojassaan hollantilaiseen siirtomaatyyliin rakennetussa talossaan siinä Zenithin kaupunginosassa, jonka nimenä on Floral Heights.

Hänen nimensä oli George F. Babbitt. Hän oli nyt, huhtikuussa 1920, kuudenviidettä ikäinen, eikä hän ollut mikään tuottaja, ei voin, ei jalkineiden eikä edes runouden alalla, olipahan vain ovela myymään taloja kalliimmasta kuin ihmisillä oli varaa maksaa.

Hänen suuri päänsä oli punervanvärinen, ruskea tukka ohut ja kuiva. Hänen kasvonsa olivat unessa kuin lapsen, rypyistä ja silmälasien jättämistä punaisista merkeistä huolimatta. Hän ei ollut lihava, mutta näytti erinomaisen hyvinvoivalta; hänen poskensa olivat pyöreät ja pehmeät, ja sileä, khakivärisellä peitteellä avuttomana lepäävä käsi oli hiukan palleromainen. Hän näytti varakkaalta, mitä suurimmassa määrässä naimisissaolevalta ja epäromanttiselta, ja tuiki tyyten epäromanttinen oli tämä makuusuoja, jonka näköalana oli yksi ainoa suuri jalava, kaksi verrattain suurta nurmikkoa, sementtinen ajotie ja poimukaspeltinen autovaja. Ja kuitenkin näki Babbitt jälleen unta Taruntyttärestä, unta, joka oli romanttisempaa kuin punaiset pagodit rannalla hopeisen järven.

Vuosikausia oli Taruntytti tullut hänen luokseen. Missä muut näkivät vain George Babbittin, näki tytti jalotarmoista nuorteutta. Odotti häntä salalehtojen siimeksessä. Kun hän vihdoin pääsi hiipimään pois ihmisiä vilisevästä talosta, lensi hän tytin luo. Hänen vaimonsa, hänen äänekkäät ystävänsä yrittivät seurata häntä, mutta hänen onnistui pimittää heidät, tytti kiiti hänen rinnallaan, ja niin he istuivat yhteenhykertyneinä jollakin katveisella kaltaalla. Tytti oli niin hento, niin valkea, niin palava! Sanoi häntä hilpeäksi ja uljaaksi, lupasi odottaa, kunnes lähdetään purjehtimaan — — — Maitovaunujen jyryä ja räminää.

Babbitt äkkäsi, käänsi kylkeä, kamppaili pitääkseen unestaan kiinni. Nyt hän saattoi nähdä vain tytin kasvot, usvaisten vetten takana. Talonmies paiskasi kellarikerroksen oven kiinni. Viereisellä pihalla haukkui koira. Kun Babbitt juuri oli suloisesti kellumassa lämpimän hämärän aallolla, kulki sanomalehdenkantaja vihellellen ohi ja taitettu sanomalehti töpsähti eteisenovea vasten. Babbitt heräsi äkkiä, ja hänen vatsalihaksensa kouristuivat säikähdyksestä. Kun jännitys laukesi, kaiversi hänen korvaansa tuttu ja ärsyttävä ääni, ääni, joka syntyy kun joku yrittää panna käyntiin fordiansa: put-prrt, put-prrt, put-prrt. Ollen itsekin moottorimies ahersi Babbitt näkymättömän chauffeurin mukana, odotti yhdessä hänen kanssaan odottamistaan moottorin starttaamisjytyä, kärsi hänen kanssaan, kun se lakkasi ja helvetillisen itsepintainen put-prrt alkoi uudelleen — tuo määrätty soinnuton ääni, joka on täynnä värisyttävää aamuvilua, ääni, joka saattaa ihmisen raivoon, mutta jota ei missään pääse pakoon. Vasta kun moottorin alkava surina ilmaisi hänelle fordin päässeen käyntiin, laukesi jännitys. Hän loi silmäyksen mielipuunsa, jalavan, oksiin, jotka piirtyivät taivaan punervaan patinaan, ja hapuili jälleen unta kuin narkoottista nautintoainetta. Hän, joka poikana oli ollut hyvin valmis uskomaan elämään, ei välittänyt enää uuden päivän mahdollisista ja uskomattomista seikkailuista.

Hänen onnistui päästä todellisuutta pakoon, kunnes herätyskello soi, kahtakymmentä yli seitsemän.

3.

Se oli suurtuotannoksi kasvaneen, laajaa reklaamia tekevän herätyskelloteollisuuden paras tuote ja oli siinä kaikki ajanmukaiset lisävehkeet, kuten katedraalikellonlyönti, toistuva herätys ja pimeässä hohtava kellotaulu. Babbitt tunsi ylpeyttä siitä, että hänet herätti niin hieno keksintö. Yhteiskunnallisesti se oli melkein yhtä kunnioitettavaa kuin kalliiden autorenkaiden ostaminen.

Nyt hän myönsi nyrpeästi, ettei enää auttanut viivytellä, mutta loikoi kuitenkin ajatellen inholla kiinteistökauppiaan orjantyötä, inhoten perhettänsä ja inhoten itseänsä siksi, että inhosi näitä. Edellisenä iltana hän oli pelannut pokeria Vergil Gunchin luona puoliyöhön saakka, ja sellaisten juhlien jälkeen hän oli ärtyisä ennen aamiaista. Se johtui ehkä kieltolakiaikakauden väkevästä kotipanoisesta oluesta ja niistä sikareista, joihin tämä olut häntä houkutteli; tai myöskin harmista, että oli pakko palata tuosta hienostisivistyneestä, vapaasta miesten maailmasta ahtaaseen piiriin, jossa oli vain naisia ja pikakirjoittajia ja viittauksia, että hänen ei pitäisi polttaa niin paljon.

Alkovin edessä olevasta makuuhuoneesta kuului hänen vaimonsa inhoittavan hilpeä ääni: »On aika nousta, Georgie-poikaseni!» ja sitä korviakutittavaa, raaputtavaa kahinaa, joka syntyy, kun hiuksia kammataan karhealla harjalla.

Hän mörähti, ojensi pesun haalistamassa vaaleansinisessä pyjamassa olevat paksut säärensä esiin khakipeiton alta, istui vuoteen laidalle ja penkoi sormillaan pörröistä tukkaansa samalla kuin hänen palleroiset jalkansa vaistomaisesti hapuilivat tohveleita. Hän katsoi kaihomielisesti huopapeittoa — joka alituisesti muistutti vapautta ja sankaruutta. Hän oli ostanut sen erästä urheilumatkaa varten, josta ei sentään tullut mitään. Se oli kuitenkin ihanan joutenolon, suurenmoisen kiroilun, miehekkäiden flanellipaitojen tunnuskuva.

Hän nousi vaivalloisesti, ähkäisten kivun vihlauksia, joita hän tunsi silmämuniensa takana. Vaikka hän odotti kirvelyn uudistuvan, katseli hän tirkistellen pihalle. Se ilahdutti häntä kuten aina; se oli menestyksellisen Zenithin liikemiehen pulska piha, toisin sanoen, se oli täydellinen ja teki hänetkin täydelliseksi. Hän katsoi poimullista rautapeltivajaa. Kolmattasataaviidettäseitsemättä kertaa vuodessa ajatteli hän: »Tuossa peltirähjässä ei ole tyyliä. Kyllä minun täytyy hankkia kunnollisesti rakennettu autovaja. Mutta se onkin, hitto vie, koko talossa ainoa, mikä ei ole tiptop.» Siinä tuijotellessaan ajatteli hän rakennuttaa yhteisen autovajan Orion-laaksossa omistamaansa tonttialuetta varten. Sitten hän veti henkeänsä ja oikoili itseään. Seisoi kädet puuskassa. Ärtyisään, uniseen naamaan tuli tarmokas ilme. Hän näytti äkkiä pystyvältä, pätevältä mieheltä, jolla oli kykyä suunnitella, hallita ja aikaansaada.

Hänen aatteensa oli niin elinvoimainen, että se ikäänkuin ajoi hänet kankean siistin hallin läpi, joka näytti siltä kuin sitä ei koskaan olisi käytetty, kylpyhuoneeseen.

Vaikka talo ei ollut suuri, oli siinä niinkuin kaikissa Floral Heightsin taloissa täysin kuninkaallinen kylpyhuone porsliinista ja kaakelista ja hopeanhohteisesta metallista. Pyyhinliinapitimenä oli nikkelirenkaisiin pujotettu läpinäkyvä lasitanko. Kylpyamme oli kyllin pitkä Preussin kaartilaiselle, ja seinäänkiinnitetyn pesuvadin yläpuolella oli hämmästyttävä kokoelma hammasharjan-, parransiveltimen-, saippuan- ja pesusienenpitimiä ja lääkekaappi, kaikki niin kiiltäviä ja nerokkaita, että ne olivat kuin sarja sähkökojeita. Babbitt, jonka jumala oli Nykyajan Mukavuudet, ei ollut tyytyväinen. Kylpyhuoneen ilma oli paksuna jonkin barbaarisen hammastahnan hajua. »Verona on tietenkin taas pitänyt oman päänsä! Sen sijaan, että käyttäisi Lilidolia, niinkuin olen sata kertaa hänelle sanonut, on hän taas mennyt hankkimaan jotakin hemmetillistä, haisevaa sotkua, joka tekee ihmisen ihan kipeäksi!»

Kylpymatto oli työnnetty kasaan, ja lattia oli märkä. (Hänen tyttärensä Verona kylpi joskus aamuisin ihan säännöttömästi, kuinka sattui.) Hän luiskahti matolla ja loukahti ammetta vasten. Hän sanoi: »P——le!» Raivoisasti tempasi hän partatahnapötkyn ja raivoisasti saippuoi naamaansa heilutellen sotaisesti vaahtoista sivellintä, raivoisasti kalttasi hän paksuja poskiansa patenttiveitsellä. Sänki ei tahtonut lähteä. Terä oli tylsä. Hän sanoi: »P——le! S——lin p——le!»

Hän kopeloi lääkekaapista uutta teräpakettia (ajatellen kuten tällöin aina ajatteli: »Tulisi tietysti helpommaksi ostaa hiomakone ja hioa veitset itse»), ja kun hän löysi käärön kylpysuolatölkin takaa, ajatteli hän sangen pahaa vaimostansa, kun tämä oli pannut sen sinne, ja sangen hyvää itsestänsä, kun ei sanonut »P——le!» Mutta hän sanoi sen joka tapauksessa heti jälkeenpäin, koettaessaan märillä ja saippuaisilla sormilla irroittaa kiinnitarttunutta liukasta öljypaperia uuden terän ympäriltä.

Ja sitten tuli usein harkittu, mutta aina ratkaisemattomaksi jäänyt ongelma, mitä hän tekisi vanhalla terällä, joka saattoi olla vaarallinen hänen lastensa sormille. Kuten tavallista, nakkasi hän sen lääkekaapin päälle äänettömästi ajatellen, että hänen joskus täytyy ottaa pois ne viisi- tai kuusikymmentä muuta terää, jotka niinikään oli sinne nakattu toistaiseksi. Hän päätti parranajonsa yhä ärtyneempänä, kärttyisyyttä kun lisäsi jomottava päänsärky ja vatsassa tuntuva tyhjyys. Kun hän oli valmis, pyöreä naama sileänä ja märkänä, silmissä saippuaveden kirvely, ojensi hän kättänsä hapuillen pyyhinliinaa. Perheen pyyhinliinat olivat märkiä, märkiä ja tahmaisia ja inhoittavia, kaikki tyynni märkiä, huomasi hän temmatessaan ne sokeasti käteensä kaikki, hänen oma kasvopyyhinliinansa, hänen vaimonsa, Veronan, Tedin, Tinkan ja ainoa kylpypyyhinliina, jonka päärmeessä oli valtavat nimikirjaimet. Silloin teki George F. Babbitt hirvittävän teon. Hän kuivasi kasvonsa vieraspyyhkeeseen! Se oli pieni orvokkikuvioinen tilkku, joka aina riippui paikallaan osoittamassa, että Babbitit kuuluivat Floral Heightsin hienoimpaan parhaimmistoon. Kukaan ei ollut koskaan sitä käyttänyt. Kukaan vieras ei ollut koskaan uskaltanut. Vieraat käyttivät salassa lähimmän tavallisen pyyhkeen nurkkaa.

Hän oli aivan kimmastunut. »S——li soikoon! Ne ottavat täällä kaikki pyyhkeet, jok'ikisen tilkun, ja käyttävät niitä ja kastelevat likomäriksi eivätkä ripusta koskaan kuivaa minua varten — minun tulee tietenkin saada huonoin! — mitä muka minä tarvitsen, — ja — minä olen tässä hornan talossa ainoa, joka edes hiukan otan huomioon toisia ja ajattelen, että joku muukin ehkä tahtoisi käyttää tätä hornan kylpyhuonetta minun jälkeeni, ja ajattelen — — —»

Hän nakkasi nihkeät pyyhkeet kylpyammeeseen, tuntien kostonhalunsa tyydytystä kuullessaan niiden mäiskähtävän äänen; ja kesken kaikkea tuli hänen vaimonsa tyynesti ja hilpeästi sisään ja sanoi tyynesti ja hilpeästi: »Mutta, Georgie-kulta, mitä sinä teet? Aiotko sinä pestä nuo pyyhinliinat! Ei sinun sentään tarvitse niitä pestä? Mutta, Georgie, ethän vain ole mennyt käyttämään vieraspyyhettä?»

Tarina ei tiedä, kykenikö George F. Babbitt vastaamaan.

Ensimmäistä kertaa viikkokausiin järkytti hänen vaimonsa häntä sen verran, että hän katsahti tähän.

4.

Myra Babbitt — mrs. George F. Babbitt — oli ehdottomasti keski-ikäinen nainen. Hänellä oli suupielistä alaspäin käyvät syvät uurrot ja lihaleuka. Mutta ratkaisevammin osoitti rajan sivuuttamista se, ettei hänellä enää ollut pukeutumissalaisuuksia, joita mies ei saanut tietää, ja ettei häntä enää huolettanut, ettei ollut. Hänellä oli nyt yllään alushame ja törröttävä kureliivi, ja hän oli aivan välinpitämätön siitä, että hänet nähtiin törröttävässä kureliivissä. Hän oli niin turtunut ja tottunut avioelämään, että hän keskellä täyteläistä matroonaikäänsä oli yhtä sukupuoleton kuin vähäverinen nunna. Hän oli hyvä nainen, ystävällinen nainen, ahkera nainen, mutta ei kukaan, paitsi mahdollisesti Tinka, hänen kymmenvuotias tyttärensä, välittänyt hänestä vähääkään tai edes ollut täysin tietoinen hänen olemassaolostaan.

Jokseenkin perusteellisen keskustelun jälkeen pyyhekysymyksen taloudellisesta ja yhteiskunnallisesta puolesta pyysi hän Babbittilta anteeksi, että tämän päätä porotti pohmelon vuoksi; ja Babbitt tointui kylliksi voidakseen kestää verkkopaitansa etsiskelyn, sen kun näet, kuten hän huomautti, joku ilkeämielinen ihminen oli piilottanut hänen puhtaiden pyjamainsa joukkoon.

Hän oli verrattain kohtelias ruskeata pukua koskevan neuvottelun aikana.

»Mitä sinä arvelet, Myra?» Hän sormeili vaatteita, jotka olivat makuuhuoneen tuolilla, sillä välin kuin mrs. Babbitt kulki edestakaisin salaperäisesti järjestellen ja nyppien alushamettaan, eikä hän miehen ärtyisästi tarkkaavissa silmissä näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi. »Mitä minun on tehtävä? Täytyykö minun vielä tänäänkin ottaa tuo ruskea puku?»

»Ota vain, sehän sopii sinulle mainiosti.»

»Minä tiedän sen, mutta se on välttämättä silitettävä.»

»Jaa, ehkä kyllä.»

»Kyllä se vain sietäisi silittämistä, se on varma.»

»Niin, ehkei sitä silittäminen haittaisi.»

»Mutta, peijakas, ei takkia tarvitse silittää. Eihän ole järjellistä ruveta silittämään koko pukua, kun takki ei sitä kaipaa.»

»Ei niin.»

»Mutta housut totisesti täytyy silittää. Katsohan niitä — katso näitä ryppyjä — housut täytyy totisesti silittää.»

»Niin kyllä. Mutta, Georgie, mikset voi pitää ruskeata takkia yhdessä niiden sinisten housujen kanssa, joista kerran mietittiin, mitä niille olisi tehtävä?»

»Herra Jumala! Oletko sinä koskaan elämässäsi nähnyt minulla takkia, joka kuuluu toiseen pukuun kuin housut? Minä sinä minua pidät? Tiskinnuolijana!»

»No, mikset voi ottaa tummanharmaata pukuasi tänään ja lähettää ruskeita housuja räätälille?»

»Niin, ne täytyy totisesti — — — mutta missä helkkarissa se harmaa puku on? Ahaa, tässähän se näkyy olevan.»

Hän oli kyennyt suorittamaan pukeutumisensa muut kriitilliset kohdat verrattain levollisesti ja päättävästi.

Ensimmäinen, millä hän itsensä koristi, oli hihaton verkkopaita, jossa hän muistutti pientä kansalaisjuhlassa esiintyvää poikaa, joka juhlavasti astuu esiin jostakin vanhasta rievusta leikatussa airue-asussaan. Hän ei koskaan pukenut yllensä verkkopaitaa kiittämättä Edistyksen Jumalaa, ettei hän käyttänyt pitkiä, vanhanaikaisia alusvaatteita niinkuin hänen appensa ja yhtiömiehensä Henry Thompson. Toinen tehtävä oli hiusten kampaaminen taapäin. Se antoi hänelle uhkean otsan, joka kaartui kahta tuumaa ylemmäksi entistä hiusrajaa. Mutta suurimman ihmeen aikaansai sittenkin silmälasien sijoittaminen nenälle.

Silmälasit ilmaisevat luonnetta — vaateliaat, kilpikonnanluulla kehystetyt, vaatimattomat koulunopettajankakkulat, vanhan maamiehen mukulaiset, hopeasankaiset rillit. Babbittin silmälaseissa oli suuret, ympyriäisenpyöreät, reunattomat linssit parasta lasia, sangat kapeat ja kultaiset. Ne nenällään oli hän nykyaikainen liikemies; mies, joka antoi käskyjä konttoriapulaisille ja ajoi autoa ja pelasi silloin tällöin golfia ja oli tieteellisesti sivistynyt agentuurialalla. Hänen päänsä ei enää tuntunut lainkaan lapsimaiselta, vaan tärkeältä, ja katse kiintyi hänen painavaan, pyöreähköön nenäänsä, hänen suoraan suuhunsa ja paksuun, pitkään ylähuuleensa, hänen tosin ehkä liian lihavaan, mutta kuitenkin voimakkaaseen leukaansa; kunnioittavasti häntä katseli, kun hän pani yllensä muut Kunnon Kansalaisen univormuun kuuluvat pukimet.

Harmaa puku oli hyvin leikattu, hyvin ommeltu ja ehdottomasti erikoisuuksista vapaa. Se oli normaalipuku. Valkoinen reunus pitkin liivinrinnustan syrjää antoi jonkinlaisen luotettavuuden ja oppineisuuden sävyn. Jalkineina hänellä oli mustat nauhakengät, hyvät kengät, kunnialliset kengät, normaalikengät, erinomaisen epäpersoonalliset kengät. Ainoa koreileva oli hänen orvokinsininen kudottu kaulahuivinsa. Laajasti selitellessään asiaa mrs. Babbittille (joka akrobaattiliikkein yritti kiinnittää puseroa selkäpuolelta hameen uumenreunustaan lukkoneulalla eikä kuullut sanaakaan hänen puheestaan) horjui hän orvokinsinisen ja erään tapettimaisen mestariteoksen välillä jossa oli kielettömiä, ruskeita harppuja palmujen välissä, kunnes valitsi orvokinsinisen ja pisti siihen koruneulan: opaalisilmäisen käärmeenpään.

Jännittävä tapaus oli ruskean puvun taskujen sisällyksen siirtäminen harmaaseen. Hän antoi näille esineille suuren arvon. Niillä oli yhtä suuri henkinen merkitys kuin pesäpallolla tai Tasavaltalaisella puolueella. Niitä olivat täytekynä ja hopeakynä (josta aina puuttui lyijystifti), jotka kuuluivat oikeanpuoliseen ylempään liivintaskuun. Niitä ilman olisi hän tuntenut itsensä pukeutumattomaksi. Hänen kellonperissään kellui kultainen kynäveitsi, hopeainen sikarinkatkaisija, seitsemän avainta (kahdesta hän ei enää tiennyt, mihin ne kuuluivat) ja sattumalta oli niiden päässä vielä hyvä kello. Vielä kellui ketjuista suuri, kellastunut hirvenhammas — merkki, että hän oli Elk-Veljeskunnan jäsen. Mutta arvokkain kaikista oli hänen irtolehtinen taskukirjansa, tämä nykyaikainen välttämätön muistikirja, joka sisälsi hänen jo unohtamiensa ihmisten osoitteita, huolellisia merkinnöitä postilähetyksistä, jotka olivat saapuneet määräpaikkaansa kuukausia sitten, postimerkkejä, joiden leima oli kulunut pois, leikkeleitä T. Cholmondeley Frinkin runoista ja niistä sanomalehtiartikkeleista, joista Babbitt ammensi mielipiteensä ja monitavuiset sanansa, muistiinpanoja, ettei hän vain unohtaisi toimittaa asioita, joita hän ei lainkaan aikonut toimittaa, ja salaperäinen merkintä — D. S. S. D. M. Y. P. D. F.

Mutta hänellä ei ollut savukekoteloa. Kukaan ei ollut tullut hänelle sellaista antaneeksi, joten hän ei ollut semmoiseen tottunut, ja ihmisiä, joilla oli savukekotelo, hän piti naismaisina.

Lopuksi hän pisti Propaganda-kerhon napin takkinsa rinnustaipeen napinläpeen. Suuren taiteen lyhytsanaisuutta käyttäen nappi ilmaisi vain kaksi sanaa: »Propagandistit — hei!» Se sai Babbittin tuntemaan itsensä lojaaliksi ja tärkeäksi. Se liitti hänet yhteen Oikeamielisten kanssa, miesten, jotka olivat kunnollisia ja humaaneja ja eteviä liikepiireissä. Se oli hänen Viktoria-ristinsä, hänen Kunnialegionan-merkkinsä, hänen Phi-Beta-Kappa-avaimensa.

Paitsi pukeutumisvaikeuksia oli muitakin lisähuolia.

»Minä tunnen itseni hiukan raihnaaksi tänään. Luultavasti söin eilen liikaa päivälliseksi. Sinun ei pitäisi tarjota niitä raskaita banaanimunkkeja.»

»Mutta sinähän itse niitä pyysit.»

»Niin, kyllä, mutta Minä sanon sinulle, että kun mies on sivuuttanut neljäkymmentä, hänen täytyy ajatella vatsaansa. Niitä on tosin sangen paljon, jotka eivät hoida itseään kunnollisesti. Usko pois, nelikymmenvuotiaana on mies joko höperö tai lääkäri — oma lääkärinsä, tarkoitan. Ihmiset eivät kiinnitä lainkaan tarpeeksi huomiota dieettikysymyksiin. Minä olen sitä mieltä Tietenkin täytyy miehen saada kunnollinen ateria päivän työn jälkeen, mutta olisi onneksi meille kummallekin, jos söisimme vähän kevyemmän lunchin.»

»Mutta, Georgie, minä täällä kotona syön aina kevyen lunchin.»

»Tarkoitat, että minä ahdan itseeni oikein uhma-aterian kaupungilla. Tosiaan. Kyllä sinulla vain olisi ihanat päivät, jos sinun olisi pakko syödä sitä sotkua, mitä uusi hovimestari meille syöttää Atleettikerhossa! Mutta minä en tosiaankaan ole tänään oikein roveissani. Merkillistä, tähän alhaalle vasemmalle sivulle koskee kovasti — eihän se vain mahda olla umpisuoli, mitä? Eilen illalla, kun ajoin Verg Gunchin luo, tunsin myöskin kipua vatsassa. Juuri tässä, kirpeää, pistävää kipua. Minä — — No, minne se hopeakolikko joutui? — Mikset sinä voi antaa meille luumuja eineeksi useammin? Tosinhan minä syön joka ilta omenan — 'omena päivässä yksi, saa lääkärin estetyksi' — mutta joka tapauksessa pitäisi sinun antaa meille enemmän luumuja kaikkien noiden uusmuotisten seosten sijasta.»

»Viimeksi, kun meillä oli luumuja, et sinä niitä edes maistanutkaan.»

»No niin, ehkei minulle silloin sattunut maistumaan. Mutta enköhän sentään syönyt joitakin, jos oikein muistan. Joka tapauksessa — — — Minä sanon sinulle, että on tavattoman tärkeätä, että — — — sanoin juuri eilen illalla Verg Gunchille, että useimmat eivät tarpeeksi ajattelevat — —»

»Kutsutaanko Gunchit meille päivälliselle ensi viikolla?»

»Varmasti.»

»Kuule, George, minä toivoisin, että sinä pukeutuisit hienoon smokingiisi sinä iltana.»

»Ei helkkarissa! Ei ne muutkaan muuta pukua.»

»Muuttaa tietysti! Etkö muista, kun sinä et vaihtanut pukua Littlefieldin illallisille ja kaikki muut olivat vaihtaneet ja sinä olit niin nolona?»

»Nolona! Vai nolona! Jokaikinen tietää, että minä voin vetää selkääni yhtä kalliin smokkerin kuin kuka tahansa, ja sittenkö minä muka olisin nolona, jos se sattumoiksi ei osunut olemaan ylläni. Sikamaisen vaivalloista muuten kaikki tuommoinen! Sitä voi vielä vaatia naiselta, joka on ylipäänsä kotona koko ajan, mutta kun mies on ahertanut olkansa takaa koko päivän, ei hänellä ole erikoista halua sännätä kotiin ja syöksyä päistikkaa juhlakaapuun ihmisten vuoksi, jotka hän on nähnyt ihan tavallisissa vaatteissa samana päivänä.»

»Mielelläsi sinä vain siinä näyttäydyt. Myönsithän tässä muutama ilta sitten olevasi iloinen, että olin itsepäisesti sinua kärttänyt muuttamaan pukua. Sanoit olon tuntuvan paljon hauskemmalta senvuoksi. Ja sitten, kuule, minä tahtoisin, että sinä et sanoisi sitä 'smokkeriksi'. Sehän on 'smoking'.»

»Joutavia! Mitä sillä on väliä?»

»Kaikki hienot ihmiset sanovat smoking. Ajattele jos Lucille McKelvey kuulisi sinun sanovan smokkeri!»

»Jopa nyt keksit oikean! Lucille McKelveyllä ei totisesti ole syytä katsoa minua yliolkaisesti. Mitä hän muuta on kuin lumppusukua, vaikka mies ja isä sattuvat olemaan miljoonamiehiä. Taidat koettaa vihjailla omaan ylhäiseen, yhteiskunnalliseen asemaasi? No, silloin saan huomauttaa sinulle, että sinun arvoisa sukulaisesi isän puolelta, Henry F., ei sano edes smokkeri. Hän sanoo sitä »hännättömän apinan hännättömäksi nutuksi», etkä sinä saa häntä vetämään semmoista ylleen, ellet nukuta häntä kloroformilla.»

»Älä huoli olla halpamielinen, George.»

»En minä ole halpamielinen, mutta Herra siunatkoon, sinä alat käydä yhtä ryppyileväksi kuin Verona. Aina siitä saakka, kun hän palasi Collegesta, on hän ollut niin koppava, ettei voi sietää häntä samassa huoneessa — ei tiedä, mitä tahtoo — se tahtoo sanoa, minä kyllä tiedän, mitä hän tahtoo — hän tahtoo vain päästä naimisiin jonkun miljoonamiehen kanssa ja asua Euroopassa ja juosta saarnamiesten talutusnuorassa ja samaan aikaan jäädä tänne Zenithiin ja olla jonkinlainen sosialistiagitaattori tai johtava henkilö hyväntekeväisyyspuuhissa tai muussa hemmetin sekasotkussa. Herra Jumala! Ja Ted on ihan yhtä hullu! Hän tahtoo Collegiin eikä tahdo Collegiin. Ainoa kaikista kolmesta, joka tietää, mitä tahtoo, on Tinka. Minä vain en saata ymmärtää, kuinka juuri minä olen joutunut saamaan lapsia, jotka oikkuilevat sinne tänne, niinkuin Rona ja Ted. Minä en ehkä tosin ole Rockefeller tai James J. Shakespeare, mutta aina minä sentään tiedän, mitä tahdon, ja pysyn vakavasti ammatissani konttorissa, ja — — — Oletko kuullut tuoreinta uutista? Mikäli minä käsitän, on Tedin uusin päähänpisto, että hänestä pitää tulla filminäyttelijä, ja — — — Ja minä olen kuitenkin sanonut hänelle satoja kertoja, että jos hän lähtee Collegiin ja opiskelee lakitiedettä ja käyttäytyy miehen tavoin, niin minä hommaan hänet liikealalle ja — — — Ja Veronan laita on ihan yhtä hullusti. Ei tiedä, mitä tahtoo. Mutta riittää jo taas tämä, tule nyt viimeinkin! Etkö sinä vielä ole valmis? Tyttö soitti ruoalle jo kolme minuuttia sitten.»

5.

Babbitt pysähtyi huoneen länsi-ikkunan ääreen ennenkuin seurasi vaimoansa. Nämä Floral Heightsin asuntotontit olivat kukkulalla, ja vaikka kaupungin keskustaan oli viisi kilometriä — Zenithissä oli nyt asukkaita kolmen- ja neljänsadantuhannen välillä — saattoi hän nähdä viisineljättäkerroksisen, Indianan kalkkikivestä rakennetun Toisen Kansallis-tornin huipun.

Kimmeltävinä kohosivat sen seinät, huhtikuun taivas taustanaan, kohosivat yksinkertaista, korutonta, kuin valkoista tuliviirua muistuttavaa kattolinjaa kohti. Tornissa oli sopusointua ja määrätietoisuutta. Se kantoi voimaansa kevyesti kuin kookas sotilas. Kun Babbitt katseli sitä, silisi ärtyneisyys pois hänen kasvoiltaan, hänen veltto leukansa kohosi kunnioittavasti. Hän sanoi vain: »Se on ihana näky!» Mutta hän tunsi kuin läikkeen kaupungin sylkyttävästä elämästä; hänen rakkautensa siihen elpyi taas. Hänen silmissään oli torni kuin temppelinhuippu, liikeuskonnolle pyhitetty, intoutuneelle uskolle, joka oli yläpuolella tavallisten ihmisten näköpiiriä, ja kun hän saapasti aterialle, vihelteli hän uusinta katuluritusta, kuin olisi se ollut melankolinen ja juhlahenkinen hymni.

TOINEN LUKU.

1.

Vapauduttuaan Babbittin moitiskeluista ja siitä hiljaisesta hyrinästä, jolla hänen vaimonsa ilmaisi sitä myötätuntoa, jota hän oli liian kokenut tunteakseen, mutta vielä kokeneempi ollakseen osoittamatta, vaipui heidän makuuhuoneensa heti takaisin persoonattomuuden tilaan.

Se oli makuuparvekkeen — makuuloggian — eteisenä. Molemmat käyttivät sitä pukuhuoneena, ja kylmimpinä öinä luopui Babbitt mielellään velvollisuudestaan olla miehuullinen ja vetäytyi sisällä olevaan vuoteen lämpöön voidakseen nauraa tammikuunmyrskylle.

Huone oli sävyltään hiljaisen viihtyisä, sisustettu parhaiden standardimallien mukaan saman verhoilijan johdolla, joka sisusti useimpien Zenithin rakennuskeinottelijain talot. Seinät olivat harmaat, laudoitus ja ovet valkoiset, matto puhtaansininen, ja kalusto hyvin mahongin näköistä — vaatekaappi suurine peileineen, mrs. Babbittin pukupöytä melkein täyshopeisine esineineen, yksinkertaiset sängyt, niiden välillä pieni standardimallinen pöytä ja sähkölamppu, vesilasi, standardikirja iltalukemista varten värillisine kuvineen — mikä se kirja oli, on mahdoton sanoa, kun kukaan ei koskaan ollut sitä avannut. Patjat olivat tiiviit, mutta eivät kovat, voitokkaat nykyaikaiset patjat, jotka olivat maksaneet aika paljon. Lämpöjohtopatterilla oli huoneen kuutiotilavuuteen nähden tieteellisen tarkasti määrätty pinta. Ikkunat olivat suuret ja helpot avata, varustetut parhailla hakasilla ja punoksilla ja taatusti repeämättömästä Hollannin palttinasta tehdyillä lasku-uutimilla. Se oli makuuhuoneiden mestariteos, tilattu suoraan liikkeestä. Viihtyisiä Ajanmukaisia Huoneita Keskinkertaisten Tulojen Nauttijoille. Mutta sillä ei ollut mitään tekemistä Babbittien eikä ylimalkaan kenenkään muunkaan kanssa. Jos ihmiset joskus olivat täällä eläneet ja rakastaneet, lukeneet jännittäviä kertomuksia puoliyön aikana ja makailleet ihanassa puoliunessa pyhäaamuisin, niin ei siitä näkynyt merkkiäkään. Se oli samannäköinen kuin hyvin hyvä huone hyvin hyvässä hotellissa. Odotti, että palvelija tulisi panemaan sitä kuntoon ihmisiä varten, jotka asuisivat siellä vain yhden yön, menisivät taakseen katsomatta eivätkä ajattelisi koskaan tulla takaisin.

Joka toisessa talossa Floral Heigthsissä oli tarkalleen samanlainen makuuhuone.

Babbittin talo oli viisi vuotta vanha. Se oli kauttaaltaan yhtä täydellinen ja kiiltävä kuin makuuhuone. Se oli sisustettu mahdollisimman aistikkaasti, siinä oli parhaat tehdasmatot, mitä oli saatavissa, yksinkertainen eikä varsin kallis arkitehtuuri ja kaikki uusimmat mukavuudet. Kaikkialle oli johdettu sähkövirta steariinikynttiläin ja savuavien takkauunien asemesta. Makuuhuoneessa oli kolme kontaktia sähkölamppuja varten, pienien messinkilevyjen taakse piiloitettuina. Hallissa oli kontakteja pölynimijää ja arkihuoneessa kontakteja pianolamppuja ja sähköviuhkaa varten. Komeassa ruokasalissa, jossa oli muhkea astiakaappi, kaappi lyijypuitteisine lasiruutuineen, kermankellervät rappausseinät, vaatimaton »stilleben» -maalaus — äyriäiskasan päällä oleva lohi —, oli kontaktit sähkösuodatinta ja leivän sähköpaahtajaa varten.

Babbittien talossa oli vain yksi ainoa vika: se ei ollut koti.

Usein aamuisin Babbitt tuli aamiaiselle hilpeänä ja leikkisänä. Mutta tänään oli kaikki jollakin salaperäisellä tavalla vinossa. Kun hän arvokkain askelin asteli ylemmän hallin läpi, katsahti hän Veronan huoneeseen ja murisi: »Ei kannattaisi hankkia perheelleen hienoa taloa, kun ne eivät ymmärrä antaa sille arvoa ja olla niinkuin pitäisi.»

Hän meni heidän luokseen. Verona, lihavahko, tummaverinen kaksikolmattavuotias tyttö, oli juuri päättänyt opintonsa naiscollegissa; hän oli täynnä huolestuneita ajatuksia velvollisuudesta ja sukupuolesta ja Jumalasta ja uudesta harmaasta urheilupuvustaan, joka itsepintaisesti pyrki laskoksille. Ted — Theodore Roosevelt Babbitt — oli reipas seitsentoistavuotias poika. Tinka — Katherine — oli kymmenvuotias tytöntypykkä, jolla oli kirkkaanpunainen tukka ja läpikuultava iho, joka kertoi liian innokkaasta makeisten syönnistä ja liian monesta kermajäätelö-soodasta. Babbitt ei osoittanut ärtyisyyttään marssiessaan sisään. Hän ei tosiaankaan mielellään esiintynyt perhetyrannina, ja hänen moitiskelunsa oli yhtä tarkoittamatonta kuin tavallisesti. Hän huusi Tinkalle: »Noo, Putifnaski!» Se oli ainoa hyväilysana hänen sanavarastossaan paitsi »kultaseni» ja »rakas ystävä», joilla hän joskus puhutteli vaimoaan, ja hän sanoi sen Tinkalle joka aamu.

Hän kaatoi itselleen kahvia toivoen voivansa viihdyttää vatsaansa ja sieluansa. Hänen vatsansa lakkasi tuntumasta siltä kuin ei se olisi ollut hänen omansa, mutta Verona alkoi ikävät juttunsa periaatteista, ja äkkiä palasivat ne epäilyt elämästä ja perheestä ja afääreistä, jotka olivat ahdistaneet Babbittia, kun hänen unelmaelämänsä ja sorja tarutyttinsä oli kuihtunut. Verona oli puoli vuotta ollut reistraattorina Gruensbergin nahkaliikkeessä ja mahdollinen pääsemään mr. Gruensbergin sihteeriksi, ja sillä tavoin, kuten Babbitt lausui asian, »saamaan jotakin hyötyä kalliin collegekasvatuksesi korvaukseksi, kunnes olet valmis menemään naimisiin ja saamaan oman kodin.»

Mutta nyt sanoi Verona: »Pappa, minä puhuin äskettäin erään entisen luokkatoverin kanssa, joka työskentelee Järjestetyn Hyväntekeväisyyden hyväksi. — Oo, pappa, heidän maitoasemalleen tulee niin viehättäviä pikkulapsia! — ja minusta tuntuu, että minun pitäisi tehdä jotakin semmoista, joka on jotakin.»

»Mitä sinä tarkoitat sillä, joka on jotakin—? Jos sinusta tulee Gruensbergin sihteeri — ja siksi voisit kyllä tulla, jos kehittäisit pikakirjoitustaitoasi ja lakkaisit juoksemasta konserteissa ja esitelmissä joka ilta — niin luullakseni havaitset, että kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä dollaria viikossa 'on jotakin'!»

»Sen minä tiedän, mutta — Oo, minä tahdon — — — kantaa korteni Minä toivoisin saavani työskennellä jossakin settlementissä. Mahtaisikohan mikään firma antaa minun panna pystyyn huoltokonttorin, jossa olisi rattoisa lepohuone ja kretongihuonekalut ja korituolit ja semmoista? Taikka myöskin voisin — — —»

»Heitä jo! Ensinnäkin saat uskoa, että kaikki tuo yhteiskunnallinen avustus ja touhu ja settlementpuuha ja huoltohomma ei saa aikaan yhtään mitään muuta kuin raivaa tietä sosialismille. Kuta ennemmin mies oppii, että häntä ei tulla hemmoittelemaan ja että hänen ei tarvitse odottaa, että ruoka pistetään hänelle suuhun ilmaiseksi ja että — puh — kaikki nuo ilmaiset kurssit ja touhu ja tilaisuudet tulevat hänen tenavilleen, ellei hän sitä ansaitse, sitä pikemmin ryhtyy hän työhön ja tuottaa — tuottaa — tuottaa! Sitä maa tarvitsee eikä lainkaan noita kaikenmoisia typeriä päähänpistoja, jotka vain heikentävät työmiehen tahdonvoimaa ja ahtavat hänen tenaviensa päähän aatteita, jotka menevät kauas yli heidän luokkansa. Ja sinä — jos sinä hoitaisit tointasi sen sijaan että juoksentelet joka paikassa söhrimässä. Aina ja alati! Kun minä olin nuori, päätin minä, mitä tahdoin tehdä ja pidin siitä kiinni tyynessä ja tuulessa, ja senvuoksi olenkin nyt siinä, missä olen ja — — — Myra, miksi sinä annat sen tytön hakata paahtoleivän näin surkean pieniin palasiin. Näistähän tuskin saa sormillaan kiinni. Ja puolikylmiä lisäksi!»

Ted Babbitt, junior suuressa East Siden kymnaasissa, oli hetken nikotellut keskeyttääkseen. Nyt hän sai sanotuksi: »Kuule, Rona, aiotko sinä — — —»

Verona käännähti ympäri: »Ted! Ole hyvä ja älä keskeytä, kun me puhumme vakavista asioista!»

»Kas mun tätä!» sanoi Ted arvovaltaisesti. »Aina siitä saakka, kun joku erehdyksestä meni päästämään sinut Collegistä, olet sinä harrastanut kaikkinaisia noita keskusteluja, joista jumaliste ei kuitenkaan kukaan mitään ymmärrä. Aiotko sinä — — Minä tahdon auton tänä iltana.»

Babbitt tokaisi: »Vai niin, vai tahdot sinä! Ajatteles, jos minä tahtoisin itse.» Verona vastusti: »Vai niin, vai tahdot sinä, herra Teikari! Minä otan sen itse!» Tinka ruikutti: »Pappa, sinähän sanoit, että sinä ehkä veisit meidät Rosedaleen!» Ja mrs. Babbitt: »Varo, Tinka, sinä pistät hihasi voihin!» Kaikki katselivat toisiinsa kiukustuneina ja Verona tuiskahti: »Ted, sinä olet inhoittava, kun kehtaat pyytää autoa.»

»Tietenkään sinä et ole, et ollenkaan.» Tedin rauhallinen ääni saattoi tehdä toisen hulluksi. »Sinähän vain haluat ottaa auton haltuusi heti päivällisen jälkeen ja jättää sen jonkin nukkepuodin eteen seisomaan koko illaksi, sillä välin kun te istutte keskustelemassa kirjallisuudesta ja niistä neroista, joiden kanssa menette naimisiin, jos ne vain kosivat!»

»Papan ei pitäisi milloinkaan antaa sinulle autoa! Sinä ja ne inhoittavat Joneksen pojat ajatte kuin hullut. Aatteles, että te ajoitte Chautauqua Placen kulmasta kuudenkymmenen kilometrin vauhdilla!»

»Häh, kuka sinulle sen on syöttänyt? Sinä olet niin äärettömän arka autosta, että ajat ylämäetkin jarruttaen!»

»Ylämäet, älä nyt! Mutta sinä — — — Aina sinä kerskaat, että sinä muka tunnet moottoriasiat hyvin, ja Eunice Littlefield sanoi kumminkin, että sinä olit sanonut, että patteri syöttää generaattoria!»

»Älä helkkarissa — — mutta kuule, rakas ystävä, sinähän et osaa erottaa generaattoria vaihdevälittäjästä.» Suotta ei Ted ollut ylimielinen hänen rinnallaan. Poika oli kuin syntynyt mekaanikoksi, tekemään keksintöjä ja kopeloimaan koneita.

»Riittää jo», sanoi Babbitt hajamielisenä sytyttäen päivän ensimmäisen, ihmeen viihdyttävän sikarin ja nauttien Advocate-lehden repäisevistä rubriikeista.

Ted alkoi hieroa sovintoa: »Kunniasana, Rona, minä en siitä vanhasta väkkärästä välitä, mutta minä lupasin parille meidän luokan tytölle kyyditä heidät koulukuoron harjoitukseen, ja vaikka minulla totisesti ei ole siihen halua, niin täytyyhän gentlemannin täyttää seuraelämän velvollisuudet.»

»No, johan nyt! Sinä ja seuraelämän velvollisuudet! Kymnaasissa!»

»Jeekuri, emmekö me olekin hienoja, kun on käyty niin oppineessa hamelaitoksessa! Saat uskoa, että koko valtiossa ei ole koulua, jossa olisi sellainen rotuluokka kuin meillä Gamma Digammassa tänä vuonna. Kaksi meidän pokkuloista on miljonäärien poikia. Pappa, kuule, eikö minulla pitäisi olla oma auto niinkuin monella pojalla on?»

Babbitt melkein hypähti. »Oma auto! Eikö myöskin oma huvijahti ja oma talo? Se on tosiaan jo kaiken huippu! Nulikka ei pysty suorittamaan latinantutkintoansa, josta mikä lorvi tahansa selviytyy, ja luulee sitten, että minä annan hänelle auton, ja arvatenkin chauffeurin lisäksi, ja lentokoneen palkinnoksi siitä raskaasta vaivasta, joka hänellä on juoksemisesta elävissä kuvissa Eunice Littlefieldin kanssa! Joo, silloin kun minä annan sinulle — —»

Vähää myöhemmin, diplomaattisten neuvottelujen jälkeen, sai Ted Veronan myöntämään, että tämä aikoi ajaa vain Näyttelyhalliin katsomaan koira- ja kissanäyttelyä. Silloinhan saattoi hän, ehdotti Ted, asettaa auton vastapäätä hallia olevan konditorian eteen, ja Ted tulisi noutamaan sen sieltä. He pitivät nerokkaita neuvotteluita, mihin avain piilotettaisiin; bensiinisäiliön piti olla täysi, ja suuren Moottorijumalan hartaina palvelijoina he ylistivät intoutuneina varasisäkumin läppää ja hukkunutta vaihdetankoa.

Kun heidän aseleponsa oli päättynyt, huomautti Ted, että Ronan ystävättäret olivat »hirvittäviä, pöyhkeitä, kaakottavia hömppiä», Tedin ystävät taas olivat Ronan kuvauksen mukaan »inhoittavia urheiluteikareita ja nenäkkäitä, kirkuvia, sivistymättömiä tyttöletukoita». Myöhemmin: »On sentään siivotonta, että sinä tupakoit ja niin edespäin ja niin edespäin, ja tuokin puku, joka sinulla nyt on, on tosiaan äärettömän naurettava — yksinkertaisesti inhoittava.»

Ted venytti itseään taaksepäin kaapin peiliin nähdäkseen, katseli siitä tenhoisaa persoonaansa ja virnisti ylenkatseellisesti. Hänen pukunsa, vanhan Eli Togsin uudenaikaisin, oli tiukasti ruumiinmukainen, housut ulottuivat tuskin kiiltävänruskeiden kenkien varsiin, vyötärö oli kuin varieteelaulajalla, kangas levottoman ruudullista ja selässä pystysuora laskos, missä laskoksella ei ollut mitään järjellistä aihetta. Kaulahuivina valtava musta silkkimytty. Hänen pellavankellervä tukkansa oli kiiltävän sileä, ylöspäin harjattu ilman jakausta. Kun hän meni kouluun, piti hänellä sitäpaitsi olla lakki, jossa oli suuri, lapionmuotoinen lippa. Hänen ylpeytenään olivat kuitenkin liivit, jotka oli hankittu säästetyillä, kerjätyillä, viekkaasti kootuilla rahoilla: tummanruskeasta sameanpunaisentäpläisestä kankaasta tehdyt aito fantasialiivit, joissa oli hämmästyttävän pitkät lieveliperit. Ja niiden alareunassa oli koulunappi, luokkanappi ja veljeskuntaneula.

Eikä mikään kaikesta tästä sentään merkinnyt mitään. Hän oli joustava ja vikkelä ja vilkas, ja hänen silmänsä (joita hän piti kyynillisinä) olivat lapsellisen innokkaat. Mutta hän ei ollut liian lempeä. Hän huiskutti kättään pyylevälle Verona-paralle ja sipitti: »Niin, luulisinpä, että me olemme hyvin naurettava ja kauhea, ja varsinkin luulisin, että meidän uusi kaulahuivimme on aika naseva.»

Babbitt sähisi: »On, aivan eri etevä! Ja sillä välin kun ihailet itseäsi, salli minun sanoa, että sinun miehuullista kauneuttasi kohottaisi, jos pyyhkisit suultasi pois hiukan tuota munankeltuaista!»

Verona hihitti, hetkellisenä voittajana suurimmassa kaikista Suurista sodista, perhesodassa. Ted loi häneen toivottoman katseen ja huusi Tinkalle: »Älä Jumalan nimessä kaada koko sokeriastiaa puuroosi!»

Kun Verona ja Ted olivat menneet ja Tinka siirtynyt lastenkamariin, huokasi Babbitt: »Rattoisa perhe, se täytyy sanoa! Enhän minä väitä olevani maailman lauhkein lammas, ja ehkäpä olen hiukan jörö aamiaispöydässä joskus, mutta sitä kahinaa, jota nuo pitävät, sitä minä en mitenkään kestä.

»Minä sanon suoraan, että minun yleensä tekisi mieleni livistää jonnekin, mihin tahansa, missä vain saisin olla hiukan rauhassa. Minun mielestäni tosiaan, kun ihminen on uhrannut koko elämänsä antaakseen lapsilleen säädyllisen kasvatuksen ja mahdollisuuden päästä toimeentulon alkuun, on sangen masentavaa nähdä heitä alituisesti toistensa karvoissa kiinni kuin hyeenalauma, eikä koskaan — — — eikä milloinkaan — — Lystikästä, ne sanoo tässä lehdessä — — Eikä milloinkaan hiljaa yhtä hetkeä — — — Joko sinä olet lukenut aamulehdet?»

»En, ystäväni.» Kolmekolmattavuotisen avioliiton aikana oli mrs. Babbitt lukenut lehden ennen miestänsä tarkkaan laskien kuusiseitsemättä kertaa.

»Hurjasti uutisia. Kauhea pyörremyrsky etelässä. Sääli niitä ihmisraukkoja sentään! Mutta kuules tätä, se on nasevaa! Lopun alkua niille veitikoille. New Yorkin kansaneduskunta on hyväksynyt useita lakeja, jotka syrjäyttävät sosialistit täydellisesti. Ja New Yorkissa on hissipoikien lakko, ja joukko kymnasisteja on astunut heidän tilalleen. Niin sitä pitää! Ja eräs joukkokokous Birminghamissa on vaatinut, että se kantakettu, se agitaattori de Valera on karkoitettava maasta. Siinä ne tekevät ihan oikein. Kaikki nuo agitaattorit, jotka joka tapauksessa saavat palkkansa Saksan rahoista! Ja meidän on oltava sekaantumatta irlantilaisten tai minkään muun vieraan kansan asioihin. Meidän on pysyttävä ehdottomasti erillämme. Ja tässä toinen hyvin luotettavalta taholta saatu huhu Venäjältä, että Lenin on kuollut. Se on hyvä. Minä en tosiaan käsitä, miksi me emme ota asiasta kiinni ja nakkaa ulos noita bolševikkiroistoja.»

»Niin todellakin», sanoi mrs. Babbitt.

»Ja tässä seisoo, että eräs mies, joka oli nimitetty pormestariksi, esiintyi virkaanvihkimistilaisuudessa palttoo päällä — saarnaaja lisäksi! Mitäs sinä siitä sanot?»

»Jaa, enpä tiedä.»

Hän etsi sopivaa asennetta kysymyksen suhteen, mutta ei tasavaltalaisena ja presbyteriaanina enempää kuin Hirvenä tai kiinteistöjenvälittäjänä keksinyt mitään pormestarisaarnaajia koskevaa oppilausetta, minkä vuoksi hän vain murisi ja jatkoi. Mrs. Babbitt näytti kiinnostuneelta eikä kuullut sanaakaan. Jälkeenpäin lukisi hän rubriikit, seuraelämäpalstat ja suurten kangastavaraliikkeiden ilmoitukset.

»Mutta entäs tämä! Charley McKelvey näyttelee seurateikaria yhtä suurenmoisesti kuin kuka tahansa. Kuule, mitä se lipeväkielinen vanha impi kirjoittaa eilisillasta:

»Milloinkaan eivät Seurapiirit, isolla, isolla S:llä, ole enemmän mairemielellä kuin kun ne kutsutaan juhliin mr. ja mrs. Charles McKelveyn vierasvaraiseen ja viehättävään palatsiin. Laajojen nurmikoiden ja istutusten ympäröimänä, yhtenä Royal Ridgen ensimmäisiä nähtävyyksiä, mutta viihtyisänä ja kodikkaana huolimatta valtavista kiviseinistään ja suurista huoneistaan, jotka ovat kuuluisat komeasta sisustuksestaan, avattiin heidän kotinsa eilen illalla tanssiaisia varten, jotka annettiin mrs. McKelveyn arvokkaan vieraan, miss J. Sneethin kunniaksi Washingtonissa. Ilmava halli on niin tilava, että se oli ihanteellinen tanssisali, missä parkettilattia heijasti kiehtovaa näytelmää kiiltävällä pinnallaan. Tanssinkin riemut kalpenivat niiden houkuttelevien tête-à-tête-tilaisuuksien rinnalla, jotka viittoivat vierasta levähtämään komeassa kirjastossa sen linnamaisen lieden ääressä tai salin syvissä, mukavissa nojatuoleissa, hunnutettujen lamppujen valossa, jotka olivat kuin tehdyt hiljaista kahdenkeskistä kuiskailua varten suloisista pikkuseikoista, tai jopa biljardihuoneessakin, missä saattoi ottaa kepin ja näyttää taitoaan vielä muussakin pelissä kuin niissä, joita edustavat Cupido ja Terpsikhore.»

Siinä oli vielä paljon, paljon enemmän miss Elnora Pearl Batesin, Advocate-lehden seurapiiripalstan suositun naistoimittajan parhaaseen, hienostuneeseen journalistityyliin. Mutta Babbitt ei sitä kestänyt. Hän röhki. Hän rypisti sanomalehden sykkyrään. Hän ärisi: »Tuo on jo hiukan liian paksua! Minä myönnän kernaasti, että McKelveyssä on aika paljon hyvää. Kun me olimme kumppanuksia yliopistossa, oli hän yhtä kovilla kuin kuka hyvänsä muu meistä, ja hän on ansainnut runsaan miljoonan kontrahtivälityksillä eikä ole ollut sen epärehellisempi tai luusinut useampia virkamiehiä kuin on ollut välttämätöntä. Ja hänen talonsa on kyllä hyvä, vaikkei siinä ole mitään niin 'valtavia kiviseiniä' eikä se ole niiden yhdeksänkymmenentuhannen arvoinen, mitkä hän siitä maksoi. Mutta kun ruvetaan lörpöttelemään semmoisia, että McKelvey ja hänen juomaseuransa olisivat suorastaan — suorastaan — oikeita Vanderbilteja, huh, niin se alkaa ellottaa!»

Mrs. Babbitt vaatimattomasti: »Minä tahtoisin kuitenkin mielelläni nähdä heidän talonsa sisäpuolelta. Se mahtaa olla viehättävä. Minä en ole ollut siellä koskaan.»

»Minä olen kyllä. Monen monta — pari kertaa. Puhumassa liikeasioista Charleyn kanssa iltapäivällä. Ei se mitään niin erikoisen merkillistä ole. Minä en sitten vain tahtoisi olla siellä päivällisillä mokomain nokkavien herrojen seurassa. Ja minä voin lyödä vetoa, että minä ansaitsen hyvän joukon enemmän rahaa kuin monet niistä keljuista, jotka panevat kaikki, mitä irti saavat, juhlapukuihin, vaikka heillä tuskin on kunnollisia alusvaatteita edes! Halloo! Mitäs sanot tästä?»

Mrs. Babbitt oli merkillisen välinpitämätön Advocate-lehden Tila- ja rakennuspalstan uutisista:

Ashtabula Street, 496. — J.K. Dawson Thomas Mullallylle,
Huhtikuun 17:nä 15.7 X 112… 2, mtg. $ 4.000… Nom.

Ja tänä aamuna oli Babbitt liian hajamielinen lukeakseen hänelle uutisia Hypoteekista ja Kiinnityksistä ja Kontrahdeista. Hän nousi. Kun hän katsahti vaimoonsa, näyttivät hänen kulmakarvansa tavallista tuuheammilta. Äkkiä hän virkkoi:

»Niin, kenties — — On sentään paha, ettei olla kosketuksissa sellaisten ihmisten kanssa kuin McKelveyt. Me voisimme koettaa kutsua heidät päivällisille jonakin iltana. Perhana, ei tuhlata aikaa ajattelemalla heitä! Meidän pikkupiirillämme on hiton paljon hauskempaa kuin noilla Kroisoksilla. Vertaa vain oikeaa naista, kuten sinä, sellaisiin hermokimppuihin kuin Lucille McKelvey — vain älyteikailua ja helakoristeinen kuin kruunaushevonen! Sinä olet kunnollista väkeä, kultaseni!»

Hän peitti osoittamaansa hellyyttä nurisemalla: »Kuule, älä anna Tinkan syödä enää noita turmiollisia makeisia. Koeta Jumalan tähden estää häntä turmelemasta vatsaansa. Saat uskoa, useimmat eivät lainkaan ymmärrä, kuinka tärkeää on, että ihmisellä on hyvä vatsa ja säännölliset tavat. Minä tulen luultavasti takaisin tavalliseen aikaan.»

Hän suuteli vaimoansa — se ei tosin ollut oikeaa suutelemista — hän kosketti liikkumattomin huulin tämän poskea, joka ei punastunut. Hän riensi autovajaan mutisten: »Siunatkoon, minkälainen perhe! Ja nyt aikoo Myra olla minulle nyrpeissään, kun emme tunkeudu tuon miljonääriherrasväen joukkoon. Herra Jumala, välistä tekisi mieli jättää koko komento! Ja konttorityö ja kaikki se näperrys on yhtä inhoittavaa. Ja minä vaikutan narrimaiselta ja — — Minä tunnen itseni vastoin tahtoanikin — — — niin hirveän kyllästyneeksi.»

KOLMAS LUKU.

1.

George F. Babbittille, niinkuin useimmille muille menestyville porvareille Zenithissä, merkitsi hänen automobiilinsä runoutta ja tragediaa, rakkautta ja sankaruutta. Konttori oli hänen merirosvolaivansa, mutta auto hänen vaarallinen matkansa maissa.

Kaikista päivän kriitillisistä hetkistä ei mikään ollut draamallisempi kuin se, jolloin hänen oli pantava moottori käyntiin. Kylminä aamuina se oli kankea; silloin kuului pitkää, pelonalaista surinaa starterista; ja joskus täytyi hänen tiputtaa eetteriä puhallushanoihin, mikä oli niin tavattoman kiintoisaa, että hän sitten lunchin aikana yleensä teki selkoa joka pisarasta ja laski, mitä mikin pisara oli tullut hänelle maksamaan.

Tänä aamuna hän oli synkeästi valmistautunut siihen, että jotakin olisi epäkunnossa, ja hän aivan nolostui, kun kaasu räjähti voimakkaasti ja ihanasti eikä auto edes sipaissut portinpieltä, johon oli tullut paljon merkkejä lokasiipien kosketuksesta, kun hän lähti tallista taaksepäin ajaen. Hän oli hämmästynyt. Hän luikkasi »Huomenta!» Sam Doppelbraulle sydämellisemmin kuin oli aikonut.

Paitsi Babbittin viheriää ja valkoista hollantilaista taloa oli tässä korttelissa Chatham Roadin varrella vielä kaksi huvilaa. Vasemmalla asui mr. Samuel Doppelbrau, kylpyhuoneensisustuksia myyvän etevän liikkeen sihteeri. Tämän talo oli hauska, vaikka se ei ilmaissut vähäisintäkään yritystä arkitehtoniseen tyyliin; suuri puulaatikko, jossa oli poikkinainen torni ja suuri portti ja joka oli kiiltävän keltainen kuin munankeltuainen. Babbitt paheksui mr. ja mrs. Doppelbrauta, pitäen heitä »bohemeinä». Heidän talostaan kuului soittoa ja raakaa naurua yösydännä; naapurien kesken huhuiltiin whiskyn salakuljetuksesta ja äkillisistä automatkoista. He hankkivat Babbittille monta onnellista väittelytilaisuutta, sillä tämä selitti päättävästi: »Minä en ole ahdasmielinen eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että mies nakkaa naamaansa ryypyn, kun sattuu, mutta kun mennään niin pitkälle, että ehdoin tahdoin eletään juopottelevaa elämää niinkuin Doppelbraut, niin se on minusta jo sentään hiukan liikaa.»

Toisella puolen Babbittia asui Howard Littlefield, fil. tri, aivan uudenaikaisessa talossa, jonka alakerros oli tummanpunaisista kuviotiilistä, talon seinässä oli ulkoneva lyijypuitteinen ikkuna, yläkerros oli vaaleaa laastia ja katto punaisista tiilistä. Littlefield oli naapuruston Suuri tiedemies; hän nautti arvovaltaa kaikissa asioissa paitsi pikkulastenhoidossa, ruoanlaitossa ja automobiiliasioissa. Hän oli saanut filosofiankandidaattinsa Blodgett Collegessa ja tohtorinarvonsa kansantaloudessa Yale Collegessa. Hän oli Zenithin Raitiotieyhtiön henkilöpäällikkö ja juriidinen asiamies. Hän saattoi, kun vain sai kymmenen tuntia aikaa, esiintyä oikeuden tai valtion lakiasäätävän kokouksen edessä ja tyydyttävästi todistaa, esittämällä muhkeita numeroita ja vastaavia tapauksia Puolasta ja Uudesta Seelannista, että Raitiotieyhtiö rakasti yleisöä ja oli täynnä hellää huolta virkamiehiänsä kohtaan; että kaikki sen osakkeet olivat leskien ja orpojen hallussa; ja että mihin hyvänsä se halusi ryhtyä, se hyödyttäisi talonomistajia kohottamalla kiinteistöjen arvoa ja auttaisi köyhiä aikaansaamalla vuokrien halpenemista. Littlefieldin puoleen kääntyivät kaikki hänen tuttavansa, kun tahtoivat tietää Saragossan taistelun vuosiluvun, »sabotage» sanan määritelmän, Saksan-markan tulevaisuuden, miten »hinc illae lacrymae» on käännettävä tai mitä kaikkia tuotteita saadaan kivihiilitervasta. Babbitt tuli täyteen pyhää kunnioitusta kuullessaan, että tämä mies usein istui ylhäällä sydänyöhön ja luki hallituksenraporttien numeroita ja nootteja tai silmäili läpi (naureskellen tekijän erehdyksille) viimeisiä kemian, arkeologian ja iktyologian alaa koskevia teoksia.

Mutta Littlefieldillä oli suuri arvonsa henkisenä esikuvana. Ihmeteltävästä oppineisuudestaan huolimatta hän oli yhtä ankara presbyteriaani ja yhtä järkähtämätön republikaani kuin George F. Babbitt. Hän vahvisti liikemiehiä uskossa. Kun nämä, vain etunsa antaman vaiston nojalla, tiesivät, että heidän liike- ja menetelmäjärjestelmänsä oli oikea, todisti tohtori Howard Littlefield sen heille historiasta, kansantaloudesta ja kääntyneiden radikaalien tunnustuksista kootuin esimerkein.

Babbitt tunsi eräänlaista vilpitöntä ylpeyttä siitä, että oli niin oppineen miehen naapuri ja että Ted niin tuttavallisesti seurusteli Eunice Littlefieldin kanssa. Kuusitoistavuotias Eunice ei harrastanut muuta tilastoa kuin sitä, mikä koski filmitähtien ikää ja tuloja, mutta — kuten Babbitt lausui asian — »hän oli isänsä tyttö».

Ero Sam Doppelbraun kaltaisen pintapuolisen miehen ja sellaisen todella hienon luonteen välillä kuin Littlefield näkyi jo heidän ulkomuodostaan. Doppelbrau oli huolestuttavan nuorekas ollakseen kahdeksanviidettä ikäinen mies. Hän työnsi derbyhattunsa niskaan, ja hänen naamansa oli joutavasta naurusta ryppyinen. Littlefield sitävastoin oli vanha kahdenviidettä ikäiseksi. Hän oli pitkä, leveä, luiseva; hänen kultasankaiset silmälasinsa katosivat hänen pitkän naamansa poimuihin; hänen hiuksensa olivat takkuista, mustaa, rasvaista massaa; hän ähki ja puhisi puhuessaan; hänen kiiltävä Phi-Beta-Kappa-avaimensa killui tahraisilla mustilla liiveillä, hän tuoksui vanhalle piipputupakalle, koko hänen olennossaan oli jotakin hautausmaista ja papillista; ja taloagentuurille ja kylpyhuonehuijaukselle hän antoi jonkinlaista pyhyyden sävyä.

Tänä aamuna hän seisoi talonsa edustalla ja tarkasti jalkakäytävän muuratun reunan ja leveän sementtikadun välillä kasvavaa nurmikkoa. Babbitt pysäytti autonsa ja kurottautui huutaakseen »Hyvää huomenta!» Littlefield saapasti verkalleen hänen luokseen ja seisoi toinen jalka astimella.

»Kaunis aamu», sanoi Babbitt ja sytytti — luvattoman aikaisin — toisen sikarinsa tänä päivänä.

»On, on erinomaisen kaunis aamu», sanoi Littlefield.

»Nyt tulee kevät pian.»

»Niin, onhan nyt jo melkein kevät, on tosiaan», sanoi Littlefield.

»Mutta öisin on sentään vielä kylmä. Minun täytyi ottaa pari huopapeitettä makuuparvekkeelleni viime yönä.»

»Jaa, viime yönä ei ollut erikoisen lämmin», sanoi Littlefield.

»Mutta en minä sentään luule enää tulevan pahoja pakkasia.»

»Ei suinkaan, mutta eilen sentään satoi lunta Tiflisissä, Montanassa», sanoi tiedemies, »ja muistathan lumimyrskyn, joka raivosi lännessä kolme päivää sitten — kolmekymmentä tuumaa lunta Greelyssä, Coloradossa — ja kaksi vuotta sitten oli meillä täällä Zenithissä lumituisku viidentenäkolmatta huhtikuuta.»

»Onko se mahdollista? Kuules, hyvä mies, mitä sanot republikaanien ehdokkaasta? Kuka valitaan presidentiksi? Eikö mielestäsi olisi aika, että saisimme kunnollisen, liikeperiaatteiden mukaan järjestetyn hallituksen?»

»Maa tarvitsee ennen kaikkea, minun käsittääkseni, asioittensa hyvää, tervettä, käytännöllistä hoitoa. Me tarvitsemme — liikeperiaatteisen hallituksen!» sanoi Littlefield.

»Onpa hauska kuulla sinun sanovan niin. Tosiaankin hauska! Minä en tiennyt, miten sinä katsoit asiaa, kaikkine suhteinesi yliopistoihin ja semmoiseen, mutta minusta on hauskaa, että olet sillä kannalla. Maa tarvitsee — juuri nykyisessä käännekohdassa — ei suinkaan ketään korkeakoulunrehtoria tai kaikkinaisia selkkauksia ulkopolitiikassa, vaan hyvän — terveen — taloudellisen — liikeperiaatteisen — hallituksen, joka voi antaa meille mahdollisuuksia joltisenkin kunnollisiin tuloihin.»

»Niin, ihmiset eivät yleensä tiedä, että yksin Kiinassakin saavat oppineet väistyä käytännönmiesten tieltä, ja luonnollisestihan ymmärrät, mitä se merkitsee.»

»Onko se mahdollista! No sitten!» Babbitt henkäisi ja tunsi itsensä paljoa tyynemmäksi ja paljoa onnellisemmaksi ajatellessaan maailman asemaa. »Joo, on hauska pysähtyä juttelemaan. Mutta minun pitää nyt lähteä konttoriin kynimään erinäisiä kundeja. No, hyvästi näkemiin taas, hyvä veli. Tavataan illalla. Hyvästi siksi!»

2.

He olivat ahertaneet, nämä kunnon kansalaiset. Kaksikymmentä vuotta sitten oli se kukkula, jolla Floral Heights levitteli värikkäitä kattojaan, nuhteettomia nurmikoltaan ja hämmästyttävää prameuttaan, ollut raivaamatonta metsikköä. Suorien katujen varsilla oli vielä jäljellä muutamia metsääkasvavia, rakentamattomia tontteja ja erään vanhan puutarhan jäännökset. Se oli muhkea tänä päivänä, omenapuiden oksilta loistivat vastapuhjenneet lehdet kuin vihreäliekkiset soihdut. Ensimmäiset valkoiset kirsikankukat lensivät lepattaen katuojaan, ja punarintasatakielet liversivät raikasäänisesti.

Babbitt hengitti sisäänsä maan tuoksua, naurahteli intoutuneille punarintasatakielille, kuten olisi nauranut kissanpoikasille tai koomilliselle filmille. Hän oli syrjästä katsoen konttoriinsa menossaolevan liikkeenjohtajan perikuva, hyvinvoipa mies, jolla on päässä pehmeä, moitteeton ruskea hattu, nenällä sangattomat silmälasit, suussa suuri sikari ja hallussaan etukaupungin puistokatua kiitävä hyvä automobiili. Mutta hänessä oli sen lisäksi jonkinlainen syntyperäinen rakkaus tähän hänen omaan seutuunsa, omaan kaupunkiinsa, omaan toveripiiriinsä. Talvi oli ohi; rakennustoiminnan, hänestä niin suurenmoisen, näkyväisen kasvannan aika oli alkanut. Aamuinen alakuloinen mieliala haihtui, hän oli hilpeä ja hyvätuulinen pysähtyessään Smith Streetin varrelle jättääkseen ruskeat housut silitettäviksi ja saadakseen bensiinisäiliönsä täytetyksi.

Tuttu näky antoi hänelle turvallisuudentunteen: korkea punainen bensiinipumppu, onttotiilistä ja poltetusta savesta rakennettu autovaja, ikkuna täynnä siroja tarve-esineitä — kiiltäviä rasioita, muhkeilla porsliinieristäjillä varustettuja sytyttimiä, kullan- ja hopeanhohtoisia pyöränrengasketjuja. Hänelle tuotti maireista mielihyvää se ystävällisyys, jota Sylvester Moon, likaisin ja taitavin automekaanikko, uhkui tullessaan häntä palvelemaan. »Huomenta, mr. Babbitt», sanoi Moon, ja Babbitt tunsi itsensä arvohenkilöksi, jonka nimen kiireisessä työssä olevat vajamiehetkin muistavat — eikä miksikään halpahintaisessa autossa kiitäväksi tusinaurheilijaksi. Hän ihaili litroja osoittavan automaattisen viisaritaulun nerokkuutta, ihaili nasevaa kylttiä: »Täyttäkää säiliönne ajoissa, niin ette jää tielle — bensiini tänään 31 senttiä», ihaili bensiinin säännöllistä pulputusta, kun se juoksi säiliöön, ja sitä mekaanista täsmällisyyttä, millä Moon hoiti pumppausta.

»Paljonko pannaan tänään?» kysyi Moon tavalla, jossa kuvastui suuren spesialistin itsenäisyys, ammattitoverin tuttavallisuus ja arvonanto George F. Babbittin kaltaista yhteiskunnan merkkimiestä kohtaan.

»Lasketaan vain täyteen.»

»Ketä Te ajattelette tasavaltalaisten ehdokkaaksi, mr. Babbitt?»

»On liian aikaista ennustaa vielä. Sitähän on kuukausi ja kaksi viikkoa — ei kuin kolme viikkoa — täytyy olla melkein kolme viikkoa — no niin, joka tapauksessa yli kuusi viikkoa tasavaltalaisten puoluekokoukseen vielä, ja minusta pitää olla laajakatseinen ja antaa kaikille ehdokkaille mahdollisuuksia — luoda heihin yleiskatsaus ja mitata heitä ja sitten kypsän harkinnan jälkeen määrätä kantansa.»

»Niin, se on kyllä ihan totta, mr. Babbitt.»

»Mutta sen minä teille sanon — ja minun kantani tässä asiassa on ihan sama kuin se oli neljä vuotta sitten ja kahdeksan vuotta sitten, ja se tulee olemaan minun kantani neljän vuoden päästä — niin ja kahdeksan vuoden perästä! Sen minä sanon kaikille ihmisille, eikä se mielipide voi levitä kyllin laajalle, että se mitä me aluksi jo lopuksi ja koko ajan tarvitsemme, on hyvä, terve, liike-elämää ymmärtävä hallitus.»

»Niin, se on vissi ja tosi!»

»Mitä sanotte noista etupyöränkumeista?»

»Hienot! Korjauspajoissa ei olisi paljoa tekemistä, jos kaikki hoitaisivat autonsa niinkuin te.»

»No niin, koetanhan minä olla siinä asiassa hiukkasen järkevä.» Babbitt maksoi, sanoi tunnelman tyylin mukaisesti: »Ei mitään takaisin», ja ajoi tiehensä nauttien oman arvonsa tunnosta. Hän tunsi olevansa kuin laupias samarialainen huutaessaan arvokkaan näköiselle miehelle, joka seisoi odottamassa raitiotievaunua: »Haluatteko ajaa mukana vähän matkaa?» Kun mies nousi autoon, sanoi Babbitt alentuvasti: »Oletteko menossa suoraa tietä kaupunkiin? Aina kun näen jonkun odottavan raitiovaunua, on tapani pyytää häntä mukaan — ellei hän ole suorastaan rentun näköinen tietysti.»

»Kunpa vain useampi olisi niin antelias autonsa suhteen», vastasi hänen hyväntahtoisuutensa uhri kiitollisesti.

»No, eipä sitä sentään voi sanoa juuri anteliaisuudeksi oikeastaan. Minun mielestäni vain on niin — minä sanoin juuri tässä pari päivää sitten pojalleni — että ihmisen velvollisuus on jakaa lähimmäistensä kanssa sitä hyvää, mitä hänellä tässä maailmassa on, ja minua harmittaa aina, kun ihmiset kerskuvat ja pöyhkeilevät armeliaisuudellaan.»

Uhri ei näyttänyt keksivän sopivaa vastausta. Babbitt lörpötteli edelleen:

»Kamalan kurjaa liikettä se yhtiö pitääkin näillä linjoilla. Sikamaista antaa Portland-Road-vaunujen kulkea vain joka seitsemäs minuutti. Siinähän paleltuu pilalle, kun talviaamuina täytyy värjöttää kylmässä viimassa kadunkulmassa.»

»Siinä olette oikeassa. Raitiotieyhtiö ei välitä yhtään siitä, kuinka se meitä kohtelee. Sitä pitäisi rangaista jollakin tavalla.»

Babbitt huolestui. »Mutta ei sitä sentään auta aina vain näykkiä Raitiotieyhtiötäkään, ajattelematta niitä vastuksia, joiden kanssa sen on kamppailtava, niinkuin nekin idiootit näykkivät, jotka vaativat kunnallisliikennettä. Työmiesten tapa ahdistaa yhtiötä parempien palkkojen saamiseksi on suorastaan rikollista, sillä siitähän on tietysti vain seurauksena, että Te ja minä saamme maksaa seitsemän senttiä tiketistä. Oikeastaan on liikenne varsin hyvä yhtiön kaikilla linjoilla — jos asiaa oikein ajattelee.»

»Jaa-a — —» sanottiin väkinäisesti.

»Helkkarin kaunis aamu», selitti Babbitt. »Nyt tekee kevättä täyttä päätä.»

»Niin, nyt on tosiaan kevät.»

Uhri ei ollut mitenkään erikoinen tai älykäs. Babbitt painui syvään äänettömyyteen ja ryhtyi ajamaan kilpaa raitiovaunujen kanssa kulmaan: hurjaa, hermostunutta kiitämistä raitiovaunun keltaisen kyljen ja toisella puolella olevien autojen epäsäännöllisen rivin välillä, ja niin porhallettiin ohi juuri kun raitiovaunu pysähtyi — verratonta urheilua ja todella tyylikästä.

Ja koko ajan oli hän tietoinen Zenithin kauneudesta. Moneen viikkoon hän ei ollut huomannut muuta kuin vuokraajia ja kilpailevien välittäjäin kiusoittavia ilmoituksia »Vuokrattavana». Tänään hän joutui vuorotellen raivoon ja ihastukseen äkillisen hermostuneesti, ja tänään oli valoisa kevätpäivä niin virkistävä, että hän nosti päätänsä ja näki.

Hän ihaili jokaista kaupunginosaa pitkin tuttua tietä konttoriinsa: huviloita, puistikolta ja Floral Heightsin säännöttömästi kiemurtelevia katuja. Smith Streetin matalia puoteja, kimaltavia suuria lasipintoja ja keltaisia tiiliseiniä; maustekauppoja ja pesulaitoksia ja kemikaliliikkeitä Eastsiden emäntien tärkeimpäin tarpeiden tyydyttämiseksi. Dutch Hollowin vihannespuutarhoja rautapellistä ja varastetuista ovista kokoonkyhättyine vajoineen. Yhdeksän jalan korkuisia, tulipunaisia, kauniita naisia pitkissä riveissä elävien kuvien, piipputupakan ja talkkijauhon reklaamina. Yhdeksännen itäisen kadun vanhoja »kerrosrakennuksia», jotka muistuttivat vanhoja tahraisissa vaatteissa seisovia teikareita; puulinnoja, joista oli tehty täyshoitoloita, ja niiden savisia käytäviä ja hoitamattomia pensasaitoja, joita tunkeilevat autovajat ja halvat vuokratalot ja hedelmäkojut työnsivät tieltään. Rautatieraiderivin toisella puolen säilykemaitoa, pahvirasioita, lampunpitimiä, automobiileja valmistavia tehtaita. Ja sitten liikekeskustaa, tihenevää, salamannopeaa liikennettä, täpötäysiä, äkkiä tyhjeneviä raitiovaunuja ja korkeita marmori- ja hiontagraniittiportteja.

Se oli suurta, ja Babbitt ihaili suuruutta kaikessa: vuorissa, jalokivissä, lihaksissa, rikkauksissa tai sanoissa. Kevään lumouksen lyhyt hetki herätti hänessä lyyrillisen ja melkein itsekkään rakkauden Zenithiin. Hän ajatteli ympäristön tehdasesikaupunkeja, Chalaosa-jokea ja sen omituisia rantoja, Tonawanda-kukkuloita pohjoisessa hedelmäpuutarhoineen ja koko hedelmällistä maata, sen meijereitä ja suuria latoja ja komeita karjalaumoja. Kun hänen matkustajatoverinsa astui pois, huudahti hän: »Herra Jumala, kuinka iloiseksi ja onnelliseksi tunnen itseni tänään!»

3.

Yhtä tärkeä toimitus kuin auton käyntiinpano oli sen pysäyttäminen konttorin kohdalla. Käännyttyään Oberlin-avenyn kulmasta Kolmannelle koilliskadulle hän tähysti tyhjää tilaa odottavien vaunujen rivissä. Harmikseen menetti hän juuri samassa paikan, johon erään kilpailijan onnistui livahtaa. Pian teki eräs toinen auto lähtöä katukäytävän reunasta, ja Babbitt hiljensi vauhtia, kohotti kättään hillitäkseen takanatulevia autoja, huitoi hurjasti erästä akkaa astumaan ripeämmin ja väisti vikkelästi erästä sivulta tulevaa kuorma-autoa. Etupyöräin koskettaessa edessä olevan auton takorautaisia puskureita hän pysähtyi, käänsi voimakkaasti ohjaustankoa, lipui taaksepäin ja onnistui asettamaan autonsa aukkoon, vain 20 tuuman päähän katukäytävän reunasta. Se oli miehen arvoinen uhkayritys ja mestarillisesti suoritettu. Tyytyväisenä kiinnitti hän varmuuslukon etupyörään ja meni kadun yli kiinteistökonttoriinsa Reeves Liiketalon alakertaan.

Reeves Liiketalo oli tulenkestävä kuin kallio ja niin täydellinen kuin kirjoituskone; neljätoista keltatiilistä kerrosta, täynnä lakimiesten ja lääkärien vastaanottohuoneita, kone-, merkelilaaka-, piikkiaita- ja kaivososake-asioimistoja. Nimien kultakirjaimet loistivat ikkunoissa. Sisäänkäytävä oli liian uudenaikainen ollakseen pilareilla koristettu; se oli tyyni, hienosti ajateltu, muhkea. Kolmannenkadun puolisella sivulla oli Western Unionille kuuluva sähkölennätintoimisto, Delft-konditoria, Shotwellin paperikauppa ja Babbitt-Thompsonin Kiinteistöjenvälitystoimisto.

Babbitt olisi voinut mennä konttoriin kadulta, kuten asiakkaat tekivät, mutta hän tunsi itsensä taloonkuuluvaksi, kun kulki korridorin kautta ja meni sisään yksityisovesta. Sillä tavoin hän sai vastata asukkaiden tervehdyksiin.

Tuntematon pikkuväki, joka asui Reeves Liiketalon korridorien varrella — hissinkuljettajat, hissientarkastaja, koneenkäyttäjät, ylivahtimestari, epäiltävännäköinen rampa, joka hoiti lehti- ja tupakkakioskia — eivät olleet lainkaan kaupunkilaisia. He olivat maalaisia, jotka asuivat ahtaassa laaksossa eivätkä olleet kiinnostuneita mihinkään muuhun kuin toisiinsa ja Liiketaloon. Heidän Valtakatunsa oli tämä kivipermantoinen eteinen, sen synkkä marmorikatto ja konttorien sisäpuoliset kyltti-ikkunat. Vilkkain paikka kadun varrella oli Reeves Liiketalon parturitupa, mutta se oli ainoa Babbittia huolestuttava paikka. Itse hän suosi loistavaa Pompejin parturitupaa Hotel Thornleighissa, ja joka kerta kun hän kulki Reeves-parturituvan ohi — kymmenen, sata kertaa päivässä — tunsi hän itsensä uskottomaksi omaa kaupunkiansa kohtaan.

Nyt hän kulki kuin talonomistajaylimystön jäsen konttoriinsa asukkaiden kunnioittavasti tervehtimänä, ja rauha ja arvokkuus asui hänessä eikä aamun soraääniä enää kuulunut.

Mutta ne sorahtivat heti taas.

Stanley Graff, myyntiasiamies, »lentävä», puhui juuri puhelimessa osoittaen valitettavasti sen varman, lyhyen tavan puutetta, joka tepsii ostajiin: »Kuulkaa nyt — hm —minä luulen löytäneeni talon, joka sopisi teille — Percivalin talon Lintonissa —. Jaha, jaa, että olette nähnyt sen. Hm. No, mitäs itse piditte? Mitä? Oho», neuvottomana, »jaha, vai niin.»

Astuessaan yksityishuoneeseensa, pieneen komeroon, jonka tamminen laudoitus ja himmeäksihiottu lasi erotti konttorista, Babbitt ajatteli, kuinka vaikeaa oli löytää apulaisia, joilla oli hänen oma luja uskonsa siihen, että hän saisi myydyksi.

Henkilökuntaan kuului yhdeksän jäsentä lukuunottamatta Babbittia ja hänen yhtiömiestään ja appeansa, Henry Thompsonia, joka harvoin tuli konttoriin. Nämä yhdeksän olivat Stanley Graff, »lentävä», nuori, paperosseihin ja biljardipeliin piintynyt mies; vanha Mat Penniman, yleismies, vuokrainkantaja ja vakuutusagentti — masentunut, hiljainen, harmaa; salaperäinen henkilö, jonka huhuttiin aikanaan olleen itsenäinen, suuri kiinteistöjenvälittäjä itse hienossa Brooklynissa; Chester Kirby Laylock, paikallisasiamies Rastaslaakson tonttialueella, innostunut mies, jolla oli pehmeät viikset ja suuri perhe; miss Theresa McGoun, ripeä ja sangen sievä pikakirjoittajatar; miss Wilberta Bannigan, hidas, ahkera kirjanpitäjä ja reistraattori; ja neljä itsenäisesti työskentelevää agenttia, joilla oli satunnaisia tehtäviä ja jotka nauttivat prosenttipalkkaa.

Babbitt katsahti komerostaan suurempaan huoneeseen ja murisi: »McGoun on hyvä pikakirjoittajatar, naseva kuin ruoskan isku, mutta Stan Graff ja kaikki muut murjakkeet —» — — — Kevätaamun raikas tunnelma tukehtui ummehtuneessa konttori-ilmassa.

Tavallisesti hän ihaili konttoria miellyttävin ihmetyksen tuntein, että hän tosiaan oli aikaansaanut näin suorastaan ihastuttavaa; tavallisesti vaikutti sen silorapattu muhkeus ja touhuntuntu häneen elvyttävästi; mutta tänään se tuntui hänestä kiinnottomalta — tiilipermanto kuin kylpyhuoneessa, okravärinen välikatto, haalistuneet kartat autioilla laastiseinillä, vaaleaksi vernissatut tammituolit ja pulpetit, ruskeankeltaisiksi maalatut teräskaapit. Se oli hautaholvi, lautakappeli, jossa joutilaisuus ja nauru olivat raskaita rikoksia.

Hänelle ei tuottanut mitään tyydytystä edes uusi vedenjäähdyttäjä! Ja se oli kuitenkin kaikkein paras jäähdyttäjä, aivan uudenaikainen, tieteellinen ja asianmukainen. Se oli maksanut aika paljon (mikä oikeastaan oli ansio). Siinä oli eristetty jääsäiliö, porsliininen (taatusti hygieninen) vesisäiliö, hygieninen, pisaroimaton hana ja koneella maalatut kullanväriset koristeet. Hän katseli pitkin permantotiilien ruutulinjaa vedenjäähdyttäjään, tunsi olevansa vakuutettu, ettei kenelläkään Reeves Liiketalossa ollut kalliimpaa, mutta ei saanut elvytetyksi sitä yhteiskunnallisen etevämmyyden tunnetta, jota se hänessä oli herättänyt. Merkillistä kyllä murahti hän: »Minun tekisi mieleni lähteä metsään heti paikalla. Ja laiskotella koko päivä ja mennä Gunchin luo taas illalla ja pelata pokeria ja noitua niin paljon kuin haluan ja juoda läämältään olutta.»

Hän huokasi, luki postin; huusi sitten »Msgoun», joka merkitsi samaa kuin Miss McGoun, ja alkoi sanella.

Tämä oli hänen oma muodostelunsa ensimmäisestä kirjeestä:

»Omar Gribble, lähettäkää se hänen konttoriinsa, miss McGoun, olen saanut arvoisanne t. k. 20 p:ltä ja tahdon vastineeksi sanoa, kuulkaa nyt, Gribble, että minä pahasti pelkään, että jos me tällä tavoin yhä vain soudamme ja huopaamme, niin on selvästikin seuraus, että me menetämme Alienin myynnin, minä tapasin Alienin toispäivänä kahdenkesken ja menin suoraan asiaan ja luulen voivani vakuuttaa Teille — hm, hm, ei, muuttakaa se: kokemukseni sanoo minulle, että hän on all right ja tarkoittaa kaupalla täyttä totta, minä olen ottanut selvän hänen luottosuhteistaan, jotka ovat erinomaiset — tämä lause tuntuu vähän sotkuiselta, miss McGoun, tehkää siitä pari lausetta, jos on tarpeellista, piste, uusi kappale.

— Hän on täysin valmis pro rata parte maksamaan kaupasta johtuvat kustannukset ja minä sain sen ehdottoman vaikutelman, minä olen vissi ja varma, ettei ole vaikeaa saada häntä maksamaan saantipaperien lunastusta, niin toimikaamme nyt Herran nimessä niin että siitä tulee jotakin — ei, kirjoittakaa sensijaan: lyökäämme siis kauppa lukkoon ja tehkäämme jotakin — ei, se riittää — Te voitte siistiä lauseita hiukan, kun naputatte ne, miss McGoun — Kunnioittaen, jne.»

Valmis kirje, jonka hän iltapäivällä sai koneellanaputettuna miss
McGounilta, oli seuraava:

Babbit-Thompsonin Kiinteistöjenvälitysliike.
Omia koteja.
Reeves Bldg, Oberlin Avenue & 3. Katu. N.E.
Zenith.

Mr. Omar Gribble
576 North American Building
Zenith

Mr. Gribble!

Saanut arvoisan kirjeenne t. k. 20. piitä. Minun täytyy sanoa pahoin pelkääväni, että jos me edelleenkin tällä tavoin soudamme ja huopaamme, on seurauksena, että menetämme Allen-kaupan. Minä tapasin Allenin toispäivänä ja menin suoraan asiaan. Kaiken kokemukseni nojalla katson hänen tarkoittavan täyttä totta. Olen myöskin ottanut selkoa hänen taloudellisesta asemastaan, joka on erinomainen.

Hän on täysin valmis pro rata parte suorittamaan kaupasta johtuvat kustannukset eikä tule olemaan vaikeaa saada häntä maksamaan saantikirjain lunastustakin. Lyökäämme siis kauppa kiinni!

Kunnioittaen

Luettuaan sen läpi ja allekirjoitettuaan sen tottuneella kauppakorkeakoulukäsialallaan ajatteli Babbitt: »Jaha, tämä on hyvä, voimakas kirje ja selvä kuin päivä. Mutta, mitä hemmettiä, enhän minä käskenyt McGounia tekemään uutta kappaletta tässä! Hän saisi lakata yrittelemästä parannella minun saneluani! Mutta sitä en voi ymmärtää: mikseivät Stan Graff tai Chet Layloch osaa kirjoittaa tämmöistä kirjettä? Jossa on pontta? Jossa on hienoutta?»

Tärkein hänen sanelmistaan tänä aamuna oli joka toinen viikko palautuva kiertokirje, joka oli monistettava ja lähetettävä tuhansille »kundeille in spe». Se oli tarkka mukaelma päivän parhaista kirjallisista malleista; »tuttavallisen keskustelun» tyylisistä ilmoituksista, »ostoon innostuttavista» kirjeistä, »tahdon karaisemista» koskevista selostuksista ja leikkisistä liikelehdistä, joita virtasi vuolaasti liikerunoilijain uuden koulun keskuudesta. Hän oli vaivalloisesti kyhännyt kokoon konseptin ja esitti sen nyt kuin runoilija, tuntehikkaasti ja hajamielisesti:

»Halloo, ukkeli!

Tahtoisin vain tietää, saisinko tehdä Teille suurenmoisen palveluksen? Ihan tosissani! Ei mitään jutkua! Minä tiedän, että Te haluaisitte saada talon, ei vain kojua syödäksenne ja nukkuaksenne, vaan pienen pesän vaimollenne ja tenaville ja ehkä autollekin perunapellon takana. Sanokaa, oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että me olemme olemassa säästääksemme Teiltä sen hankintavaivat? Sillä tavoin me ansaitsemme toimeentulomme — ei meille siitä makseta, että kuljemme ympäri pulskannäköisinä. Kuulkaa nyt siis:

Istukaa heti kauniin, koruveistoisen mahonkichefanjeerinne (kaikin mokomin, tavatkaa se oikein, miss McGoun, c-h-e-f-a-n-j-e-e-r-i-n-n-e) ääreen, piirtäkää paperille muutama rivi ja sanokaa meille tarkasti, mitä tahdotte, ja jos me voimme löytää semmoisen, niin tulemme ajaen Teidän kadullenne hyvä sanoma mukanamme, ja jos taas emme voi, niin emme tule Teitä vaivaamaan. Ajan säästämiseksi täyttäkää vain mukana oleva lomake. Pyynnöstä lähetetään myöskin lomakkeita puotihuoneistoista Floral Heightsissä, Silver Grovessa, Lintonissa, Bellevuessa ja kaikissa muissa itäisten kaupunginosien asuntokortteleissa.

Alttiina palvelukseenne

J.K. Vain pieni viittaus muutamiin herkkupaloihin, joita voimine
Teille hankkia — ja jotka tulivat tänään:

Silver Grove. — Kodikas, neljän huoneen californialais-bungalow, kaikki nykyaik. muk. autovaja, hienonhieno puu pihalla, herrasnaapuristo, raitiotiepysäkki ihan lähellä, 3.700 dollaria, 780 dollaria käteistä ja jäännös edullisilla Babbitt-Thompsonmaisilla ehdoilla, vuokraa pienemmin maksuin.

Dorchester. — Poikkeustilaisuus! Taiteellinen kahden perheen talo, kokonaan tammella sisustettu, parkettilattiat, kaasukamiinit, komeat portiikit, siirtolatyyliä, kaikkina vuodenaikoina lämmin autotalli, halvasta 11 250 dollarin hinnasta.»

Kun sanelu, joka pakotti hänet istumaan hiljaa ja ajattelemaan ja esti touhuamasta, meluamasta ja todella jotakin toimittamasta, oli ohi, heittäytyi Babbitt selkäkenoon narisevalla, kääntyvällä konttorituolillaan ja hymyili miss McGounille. Hän näki jotakin nuorta, tyttömäistä, mustan polkkatukan, joka kehysti ujoja, pieniä kasvoja. Yksinäisyydentunteesta johtuva kaipuu valtasi hänet. Kun neito seisoi ja odotti naputellen pitkällä, sirolla kynänvarrella pulpettiin, kuvitteli Babbitt puolittain häntä unelmiensa tarutyttäreksi. Hän kuvitteli, kuinka heidän katseensa kohtaisivat säikähdyttävässä tuntemisessa, kuinka hän hipaisisi neidon huulia vapisevan kunnioittavasti ja — — — Neito liversi: »Onko muuta, mist' Babbitt?» Tämä röhki: »Eiköhän se anna niille vauhtia, saahan nähdä», ja käännähti kömpelösti poispäin.

Kaikista Babbittin päähän pälkähtäneistä ajatuksista huolimatta eivät he koskaan olleet tulleet toisiaan tätä lähemmäksi. Babbitt ajatteli usein: »Minä en koskaan unohda, kuinka vanha Jake Offutt sanoi, että viisas mies karttaa kurtiisia omassa konttorissaan ja omassa kodissaan. Siitä on vain pahennusta. Varmasti. Mutta — —»

Kolmekolmattavuotisen avionsa aikana hän oli tarkasti tuijottanut jokaista näppärää nilkkaa, jokaista pehmyttä olkapäätä; hän oli säilyttänyt ne muistissaan, mutta ei kertaakaan pannut kunnianarvoisuuttaan vaaraan minkäänlaatuisen seikkailun vuoksi. Tehdessään sitten laskelmia Stylesin perheen talon korjauskustannuksista hän tunsi itsensä taas levottomaksi, tyytymättömäksi kaikkeen eikä mihinkään, noloksi tyytymättömyytensä vuoksi ja tarutyttöänsä kaipaavaksi.

NELJÄS LUKU.

1.

Tämä oli taiteellista luomistyötä uhkuva aamu. Viisitoista minuuttia Babbittin loistavan proosatuotteen jälkeen tuli Chester Kirby Laylock, Rastaslaakson piirissä oleva myyjä, antamaan raporttia eräästä myynnistä ja esittämään ilmoitusehdotusta. Babbitt ei hyväksynyt Laylockia, joka lauloi kuoroissa ja pelasi aikansa kuluksi kotonaan »nälkää» ja »Mustaa Pekkaa». Hänellä oli tenoriääni, kastanjanruskea, aaltoileva tukka ja viikset kuin kamelinkarvapensselit. Babbitt piti anteeksiannettavana, jos joku perheenisä mörisi: »Oletteko nähnyt tätä uutta valokuvaa nulikasta — pakanan pulska penska, eikö ole?» mutta Laylock leperteli perheoloistaan kuin tyttöletukka.

»Katsokaa tätä, nyt olen luullakseni rustannut mainion ilmoituksen lehteen, mr. Babbitt. Miksemme yrittäisi runollista muotoa? Uskon totta puhuen, että se tekisi mainion säväyksen. Kuulkaa nyt:

Niin ihanaa kuin koti on,
ei löydy paikkaa päällä maan.
Vaimollenne kaunoiselle,
lapsillenne armahille.
Sen saantiin keino verraton
on käynti meidän luona vaan.

— Ymmärrättekö? Nähkää — lauletaan kuin 'Oi oma koti ihana'.
Ymmärr — — —»

»Kyllä, kyllä, kyllähän minä, lempo soi, ymmärrän. Mutta — Ei, kuulkaa, kyllä sittenkin on parempi, että käytämme jotakin arvokkaampaa ja voimakkaampaa, kuten 'Me edellä, perässä', tai 'Ehkä, miksikäs ei?' runouden ja huumorin ja kaiken sensemmoisen joutavan käyttämisen hyötyyn, kun se vain tuo porsaan säkkiin, mutta kun on kysymys ensiluokkaisesta yrityksestä niin pienessä paikassa kuin Rastaslaaksossa, niin arvelen paremmaksi pysyä arvokkaammissa muodoissa. Ymmärrehän, mitä tarkoitan? No niin, tänään sitten kai ei ole muuta, Chat.»

2.

Taiteilijamaailmassa hyvintunnetun traagillisen suhteen mukaisesti joutui Chat Laylockin huhtikuinen innoitus vain elvyttämään vanhemman ammattimiehen George F. Babbittin taitoa. Hän murahti Stan Graffille: »Tuo määkyvä ääni hermostuttaa minua», mutta se oli joka tapauksessa herättänyt hänet, ja hän kirjoitti yhteen menoon:

Kunnioitatteko rakkaitanne?

Kun surujuhlan viimeinen järkyttävä toimitus on ohi, tiedättekö silloin varmaan tehneenne parhaanne Vainajan hyväksi? Ette, ellei hän lepää kauniissa hautuumaassa

Lehmuspuistossa,

ainoassa Zenithin tai sen lähistön todella nykyaikaisessa kirkkomaassa, missä aistikkailla istutuksilla varustetut, pienet hautapaikat ovat kuin kukkasia Dorchesterin hymyilevien seutujen ihanilla rinteillä.

Yksinoikeuden omistaja
Babbitt-Thompsonin kiinteimistöyhtiö
Reeves Liiketalo.

Hän riemuitsi. »Luulisi tämän opettavan Chan Mottille ja hänen vanhalle 'Metsähautuumaan' rikkaruohokasalleen hiukan uudenaikaista liiketekniikkaa!»

3.

Hän lähetti Mat Pennimanin tietotoimistoon ottamaan selvää niiden talonomistajien nimistä, jotka olivat toisten välittäjäin vuokrailmoitusten takana; puhui miehen kanssa, joka halusi vuokrata erään puotihuoneistonsa biljardisaluunaksi; kävi läpi luettelon pian päättyvistä vuokrakontrahdeista; lähetti Thomas Bywatersin, raitiovaunukonduktöörin, joka vapaina aikoinaan hommaili vuokravälityspuuhissa, sivukaduille sellaisten toivossa olevien asiakkaiden luo, joiden tapaaminen ei vaatinut Stanley Graffin strateegista taitoa. Mutta hänen elävöittävä luomisintonsa oli sammunut, ja nämä jokapäiväiset arkipuuhat hermostuttivat häntä. Yhden ainoan suuren hetken hän eli keksiessään uuden tavan luopuakseen tupakanpoltosta.

Hän heitti pois tupakoimisen ainakin kerran kuukaudessa. Hän teki asian perusteellisesti, niinkuin hänen kaltaisensa soliidin kansalaisen sopii: tunnusti tupakan turmiolliset ominaisuudet, teki sankarillisia päätöksiä, keksi keinoja paheen poistamiseksi, vähensi sikarimääräänsä ja selitteli tämän hyveen tuottamaa tyydytystä jokaiselle, jonka tapasi. Hän teki tosiaan kaikkea muuta paitsi sitä, että olisi lakannut tupakoimasta.

Kaksi kuukautta ennen oli hän, laatimalla lomakkeen, johon hän merkitsi joka savun tunnin ja minuutin, ja innostuneena pitentämällä väliaikoja, onnistunut rajoittamaan tupakointinsa kolmeen sikariin päivässä. Sitten hän oli hukannut lomakkeen.

Viikko sitten hän oli keksinyt sellaisen järjestelmän, että pani sikari- ja paperossilaatikot erääseen suuressa konttorihuoneessa olevan kirjeenvaihtokaapin tyhjään komeroon. »Tietenkin minua hävettää käydä kopeloimassa kaappia yhtämittaa ja tehdä itseäni naurunalaiseksi oman henkilökuntani silmissä!» järkeili hän. Kolmen päivän kuluttua oli hänen tavakseen tullut mennä kaapin luo, ottaa esiin sikari ja sytyttää se siinä tietämättä, että hän tosiaan näin menetteli.

Tänä aamuna hänelle vaikeni, että komero oli ollut liian helppo avata. Se on pantava lukkoon, se tepsii! Keksinnöstään innostuneena hän meni kaapin luo ja lukitsi sikarinsa, paperossinsa, jopa tulitikkulaatikkonsakin, ja kätki avaimen pulpettiinsa. Mutta se ristiretki-into, jolla tämä teko hänet täytti, teki hänet niin tupakannälkäiseksi, että hän otti heti avaimen jälleen esille. Peloittavan arvokkaasti hän asteli kaapin luo, otti esiin sikarin ja tulitikun — »mutta vain yhden tikun; jos sikaripahus sammuu, niin pysyköön sammuneena!» Sitten, kun sikari todella sammui, hän otti kaapista toisen tikun, ja kun kello puoli kahdentoista aikaan konttoriin tuli eräs ostaja ja myyjä neuvottelemaan, täytyi hänen tietenkin tarjota näille sikaria. Hänen omatuntonsa vastusti: »Älä, sinähän poltat itse heidän mukanaan!» Mutta hän vaiensi sen: »Ole vaiti siinä! Minä olen toimessa nyt; myöhemmin minä tietysti — — » Sitä myöhempää aikaa ei koskaan tullut, mutta hänen uskonsa, että hän nyt oli lopettanut tuon syntisen tavan, sai hänet tuntemaan itsensä jaloksi ja onnelliseksi. Kun hän soitti Paul Rieslingille, oli hän tämän moraalisen voimansa tunnossa tavattoman innokas.

Hän piti Paul Rieslingistä enemmän kuin kenestäkään muusta maan päällä lukuunottamatta itseään ja Tinkaa. He olivat olleet luokkatovereita, huonekumppaneita Valtion yliopistossa, mutta hän ajatteli aina Paul Rieslingiä, joka oli tumma, solakka mies, jolla oli huolellinen jakaus, epäröivä tapa puhua, joka oli itsepäinen ja rakasti musiikkia, ajatteli häntä kuin nuorempaa veljeä, jota piti hemmotella ja suojella. Paul oli tutkinnon suoritettuaan mennyt isänsä liikkeeseen, Hän oli nyt pikku tehtailija ja tukkukauppias kattohuopateollisuuden alalla. Mutta Babbitt oli syvästi vakuutettu ja vakuutteli laajasti Oikeauskoisten Veljien piirille, että Paulista olisi voinut tulla suuri viuluniekka tai maalari tai kirjailija. »Niin, uskokaa pois, että ne kirjeet, joita se poika lähetti minulle matkaltaan Kanadan Kalliovuorille, saavat näkemään paikan niin elävästi kuin seisoisi siellä itse. Uskokaa minua, hän olisi voinut saada kenen hyvänsä noista peijakkaan kirjailijoista vähän hemmetin ahtaalle rahasta.»

Mutta puhelimessa hän sanoi vain:

»Etelä 343. Ei, ei, ei! Minä sanoin Etelä — Etelä 343. Kuulkaa nyt neiti, mitä saakelin sotkua tämä on? Soittakaa Etelä 343. Kyllä, tietysti ne vastaa. Halloo! Onko se 343. Saanko puhua mr. Rieslingin kanssa, tämä on mr. Babbitt. Halloo, onko se Paul?»

»On.»

»Täällä on George.»

»Jaha.»

»Kuinka sinä voit, vanha huijari?»

»Tuossahan menee. Entä sinä?»

»Mainiosti, Paulibus. Kuuluuko mitä uutta?»

»No eipä juuri.»

»Missä sinä olet oleksinut?»

»Enpä juuri missään. Mitä sinä minusta tahdot, Georgie?» »Mitä sanot pienestä lunchista?»

»Mitäpäs, ei minulla ole sitä vastaan. Kerhossako?»

»Niin. Tavataan 1/2 1.»

»All right. 1/2 1. Terve näkemiin, Georgie.»

4.

Hänen aamunsa ei ollut tarkoin jaettu eri tehtäviin. Tuhat hermostuttavaa sivuseikkaa sekaantui kirjeenvaihdon ja ilmoitustenkirjoittelun väliin, konttoristeja, jotka alituisesti ja toivoaan menettämättä etsivät viittä kalustettua kamaria ja kylpyhuonetta kuudestakymmenestä dollarista kuussa; kehoituksia Mat Pennimanille hankkia rahaa ihmisiltä, joilla ei ollut rahaa.

Babbittin ansiot kiinteimistöjen välittäjänä — yhteiskunnan palvelijana, kun oli hankittava koteja perheille ja puoteja ruokatavarankauppiaille — olivat sitkeys ja tarkkuus. Hän oli niin rehellinen kuin ihmiset yleensä, piti ostaja- ja myyjäluettelonsa täydellisenä, hänellä oli kokemusta vuokrasopimuksista ja lakipykälistä ja hän muisti erinomaisen hyvin hinnat. Hänen hartiansa olivat kyllin leveät, hänen äänensä kyllin syvä, hänen huomiokykynsä oikean huumorin suhteen kyllin hyvä sijoittaakseen hänet Kaikkien Kunnon Kansalaisten joukkoon. Kuitenkin vähensi kenties hänen mahdollista merkitystään ihmiskunnalle hänen suuri, tyytyväinen tietämättömyytensä kaikesta, mikä kuuluu arkkitehtuuriin, lukuunottamatta niitä talotyyppejä, joita rakennuskeinottelijat luovat, tai puutarhataitoaan, lukuunottamatta kiemurtelevia käytäviä, ruohoa ja kuutta tavallisinta pensaslajia, samoinkuin kaikista talouden tavallisimmista selviöistä. Hänen vilpitön vakaumuksensa oli, että kiinteistö-asioimiston ainoana tarkoituksena on rahojen hankkiminen George F. Babbittille. Reklaamin kannalta oli tosin hyvä Propagandakerhon lunchissa ja kaikissa niissä vuosijuhlissa, joihin Kunnon Kansalaiset kutsuttiin, puhua kauas kaikuvalla äänellä. Epäitsekkäästä Työstä Yhteisön Palveluksessa, Välittäjän Velvollisuudesta säilyttää yleisön Luottamus ehdottomana, ja jostakin, jota sanottiin Siveellisiksi Periaatteiksi, jotka tosin olivat vähän hämäräluontoisia, mutta jos miehellä ne oli, niin hän oli Hieno Välittäjä, ja jos taas hänellä ei niitä ollut, oli hän kelju ja lurjus ja huijari. Nämä hyveet herättivät luottamusta ja tuottivat suurempia tarjouksia. Mutta ne eivät sisältäneet, että piti olla epäkäytännöllinen ja olla ottamatta kaksinkertaista hintaa talosta, jos ostaja oli niin typerä, ettei pakottanut alentamaan ensiksi pyydettyä hintaa.

Babbitt puhui hyvin — ja usein — näissä liikehurskauden orgioissa siitä, »mikä merkitys välittäjällä saattaa olla yhteiskunnan tulevan kehityksen ennaltanäkijänä ja kaukonäköisenä insinöörinä, joka raivaa tietä välttämättömille muutoksille», mikä merkitsi, että kiinteistöjenvälittäjä voi ansaita rahaa arvaamalla, mille suunnalle kaupunki kasvaisi. Tätä arvaamista hän kutsui Kaukonäköisyydeksi.

Eräässä puheessaan Propagandakerhossa hän myönsi: »Välittäjän velvollisuus ja etuoikeus on tuntea perinpohjin oma kaupunkinsa ja sen ympäristö. Niinkuin kirurgi tuntee joka suonen ja salasolun ihmisruumiissa ja insinööri sähkön sen kaikissa muodoissa tai jokaisen mutterin suuressa sillassa, joka majesteettisenä kaartuu yli valtavan virran, niin täytyy välittäjän tuntea joka tuumanala kaupungistaan, sen kaikki haitat ja edut.»

Vaikka hän todella tunsi joka tuumanalan kauppa-arvon erinäisissä Zenithin osissa, ei hän tiennyt, oliko poliisivoima liian suuri vai liian pieni ja oliko se liitossa pelikapakkain ja bordellien kanssa. Hän tunsi tulenvarmojen talojen rakennustavan ja vakuutustaksan ja tulen varmuuden välisen suhteen, mutta hän ei tiennyt, kuinka monta palosotilasta kaupungissa oli, kuinka hyvin he olivat harjoitetut ja palkatut tai kuinka täydelliset heidän varustuksensa olivat. Hän selitti kaunopuheisesti, kuinka edullista oli, että koulu ja asuintalo olivat lähekkäin, mutta hän ei tiennyt — ei tiennyt, että saattoi olla hyvä tietää —, olivatko huoneet kaupungin kouluissa kunnollisesti lämmitetyt, valaistut, tuuletetut ja sisustetut; hän ei tiennyt, miten opettajat valittiin, ja vaikka hän saarnasi: »Zenith voi kerskua siitä, että me maksamme opettajavoimillemme kunnollisen palkan», niin se johtui vain siitä, että hän oli lukenut sen väitteen Advocate-lehdessä. Itse puolestaan hän ei olisi kyennyt ilmoittamaan opettajain keskimääräistä palkkaa Zenithissä tai muuallakaan.

Hän oli kuullut sanottavan, että »olot» lääninvankilassa ja Zenithin kaupunginvankilassa eivät olleet juuri »tieteen vaatimusten mukaisia»; hän oli, loukkaantuneena siitä, että Zenithiä moitittiin, selaillut läpi raportin, jossa tunnettu pessimisti Seneca Doane, radikaali juristi selitti, että oikea tapa kasvattaa nuoria poikia ja tyttöjä ei ollut se, että heidät heitettiin vankilaan, joka oli täynnä kuppatautisia, juoppohulluutta tai muuta mielisairautta potevia miehiä. Hän vastusti muristen: »Ihmiset, jotka luulevat, että vankilan tulee olla kuin mikäkin Hotel Thornleigh, tekevät minut sairaaksi. Joka ei pidä vankilasta, pysyköön nahoissaan, niin että pääsee sinne joutumasta. Muuten liioittelevat nuo parannushullut aina.» Tämä oli hänen, Zenithin hyväntekeväisyys- ja parannuslaitoksia koskevien tutkimustensa alku ja jyrkkä loppu; ja mitä »pahamaineisiin kortteleihin» tulee, selitti hän asian nerokkaasti: »Semmoiseen ei siivo mies sekaannu. Muuten sanon teille kahdenkesken: on tosiaan turvaksi tyttärillemme ja kunniallisille naisille, että on olemassa sellainen piiri, jossa hurjapäät saavat elostella. Se pitää heitä loitolla meidän kodeistamme.»

Teollisuusoloja koskevia kysymyksiä oli Babbitt sitävastoin ajatellut aika paljon, ja hänen mielipiteensä voidaan keskittää seuraavaan:

»Hyvä ammattiyhdistys on arvokas, se kun estää radikaalisten yhtymäin muodostumista, jotka hävittäisivät kapitaalin. Mutta ketään ei pitäisi pakottaa kuulumaan ammattiyhdistykseen. Kaikki työväenagitaattorit, jotka koettavat pakottaa ihmisiä liittymään ammattiyhdistyksiin, pitäisi hirttää. Oikeastaan, vain meidän kesken sanoen, ei ammattiyhdistyksiäkään pitäisi lainkaan sallia; ja — se kun on paras tapa ammattiyhdistysten vastustamiseksi — jokaisen liikemiehen tulisi olla työnantajaliiton ja kauppiasyhdistyksen jäsen. Yksimielisyys on voimaa. Joten jokainen itsekäs mölli, joka ei liity Kauppiasyhdistykseen, olisi pakolla siihen liitettävä.»

Millään alalla — vaikka hän olikin asiantuntija, jonka neuvojen mukaan perheitä muutti uusille seuduille asuakseen siellä miespolven ajan — ei Babbitt ollut niin suurenmoisen tietämätön kuin terveydellisiä seikkoja koskevissa kysymyksissä. Hän ei osannut erottaa malariahyttystä yölepakosta; hän ei tiennyt juomavesikokeista, ja putkijärjestelmän ja salaojituksen suhteen hän oli yhtä tietämätön kuin suulas; hän puhui usein kaupattavina olevien talojen erinomaisista kylpyhuoneista. Hän selitteli mielellään, mistä se johtui, etteivät eurooppalaiset koskaan kylve. Joku oli sanonut hänelle hänen nuoruudenpäivinään, että lokakaivot olivat epäterveellisiä, ja hän oli siinä uskossa vieläkin. Jos joku asiakas oli siksi röyhkeä, että pyysi häntä myymään talon, jossa oli lokakaivo, puhui hän siitä aina — ennenkuin otti talon vastaan ja möi sen.

Kun hän järjesti Rastaslaakson tontit, kun hän tasoitti metsämaan ja suoperäiset niityt auringonpaahtamaksi tasangoksi, jossa ei ollut merkkiäkään laaksosta tai rastaista, mutta joka oli täynnä pieniä kylttejä, jotka osoittivat kuviteltuja katujen nimiä, niin, hän käytti, kuten oikeus vaati, täydellistä salaojitusjärjestelmää. Sen johdosta hän tunsi itsensä toisia etevämmäksi; hän ilkkui salassa Martin Lumsenin tonttialuetta, Avonleaa, joka oli viemärikaivolla varustettu; siitä hän sai pontta kokosivun-ilmoituksiinsa, joissa ylisti Rastaslaakson kauneutta, mukavuutta, halpuutta ja verratonta terveellisyyttä. Ainoa vika oli, että Rastaslaakson viemäreissä oli liian pieni laskuoja, joten niihin jäi liejua, mikä tietenkään ei ollut erikoisen edullista, kun taas Avonlean viemärikaivo oli todella nykyaikainen »septic tank».

Koko Rastaslaaksoyritys osoitti, että Babbitt, vaikka hän todella inhosi ihmisiä, jotka olivat tunnettuja huijareita, ei ollut aivan ymmärtämättömän rehellinen. Vuokraajat ja ostajat katsovat paremmaksi, että välittäjät eivät kilpaile heidän kanssaan olemalla itse vuokraajina ja ostajina, vaan valvovat vain asiakkaittensa etuja. Yleisesti luultiin, että toiminimi Babbitt-Thompson oli vain Rastaslaakson asiamies todellisen omistajan, Jake Offuttin laskuun, mutta tosiasia oli, että Babbitt ja Thompson omistivat kaksiseitsemättä prosenttia laaksosta, Zenithin raitiotieyhtiön toimeenpaneva johtaja kahdeksankolmatta prosenttia, ja Jake Offuttilla (ammattipoliitikko, pikku tehtailija, tupakkaapureksiva vanha huijari, jonka mielitekoja oli samea politiikka, liikediplomatia ja vääryydenteko pokerpelissä) oli vain kymmenen prosenttia, jotka Babbitt ja raitiotieherrat olivat hänelle antaneet, jotta hän »selvittäisi» terveydenhoidontarkastajat, palotarkastajat ja valtion kiinteistörekisterin asiamiehen.

Mutta Babbitt oli hyveen kannattaja. Hän puhui kieltolain puolesta, vaikka ei sitä käytännössä itseensä sovelluttanut; hän ylisti, vaikka ei noudattanut, automobiiliajon vauhtiasetuksia; hän maksoi velkansa; hän antoi avustustaan kirkolle, Punaiselle Ristille ja N.M.K.Y:lle; hän noudatti ammattikuntansa tapoja ja puijasi ihmisiä vain mikäli se oli ennakkotapausten pyhittämää; hän ei alentunut milloinkaan varsinaisiin huijaustemppuihin vaikka, kuten hän selitti Paul Rieslingille: »Tietenkään en sillä tarkoita, että jokainen kirjoittamani ilmoitus olisi kirjaimellisesti tosi tai että aina uskoisin kaikki, mitä sanon, kun pidän voimakkaan puheen tavaran puolesta jollekin ostajalle. Katsos — katsos, asia on näin. Ensinnäkin on kiinteimistön omistaja saattanut liioitella antaessaan asian minun haltuuni, eikä totisesti ole minun asiani ruveta sormella osoittamaan päämiestäni valehtelijaksi. Ja sitten ovat ihmiset niin peijakkaan petollisia itse, että he suorastaan olettavat, että heille joka tapauksessa jotakin valehdellaan, joten saisin valehtelijan maineen kuitenkin, vaikka olisin niin idioottimainen, että en vähääkään 'bluffaisi'. Itsepuolustukseksi täytyy minun ajaa omaa asiaani, niinkuin puolustusasianajajan on ajettava syytetyn asiaa — onhan hänen selviömäinen velvollisuutensa, vai mitä, esittää miesraukan hyviä puolia? Johan tuomarikin paheksuisi semmoista asianajajaa, joka jättäisi sen tekemättä, vaikka molemmat tietäisivätkin, että mies on syyllinen. Mutta minä en missään tapauksessa koristele totuutta sillä tavalla kuin Cecil Rountoce tai Thayer tai muut välittäjät. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että mies, joka pyrkii ansaitsemaan rahaa suorastaan valehtelemalla, olisi ammuttava.»

Babbittin arvo hänen asiakkaittensa silmissä tuli harvoin niin selvästi näkyviin kuin tänä aamuna hänen neuvottelussaan kello puoli kaksitoista Conrad Lyten ja Archibald Purdyn kanssa.

5

Conrad Lyte oli kiinteistöhuijari. Hän oli hermostunut huijari. Ennenkuin aloitti pelinsä, hän kysyi neuvoa pankkimiehiltä, juristeilta, arkkitehdeiltä, rakennusurakoitsijoilta ja niin monelta näiden konttoristilta ja pikakirjoittajalta kuin suinkin saattoi. Hän oli rohkea yrittäjä eikä pyytänyt mitään muuta kuin täyden vakuuden rahansijoituksilleen, saada olla puuttumatta yksityiskohtiin ja sen kolmen- tai neljänkymmenen prosentin voiton, jonka, kaikkien asiantuntijain arvion mukaan, tienraivaaja oli kohtuudella oikeutettu saamaan tappionuhastaan ja ennakkoälystään. Hän oli pienehkö mies, jolla oli lyhyt hiirenkarvainen harmaa tukka ja vaatteet, jotka aina, vaikka olisivat olleet tehdyt kuinka hyvin tahansa, tekivät nukkavierun vaikutuksen. Hänen silmäinsä alla oli puoliympyrän muotoiset renkaat, ikäänkuin niitä olisi painettu hopeadollarilla, jonka jälki oli jäänyt näkyviin.

Aivan erikoisesti ja aina kysyi Lyte Babbittin neuvoa ja luotti tämän hitaaseen varovaisuuteen.

Puoli vuotta sitten oli Babbitt saanut tietää, että eräs Archibald Purdy, maustetavarankauppias epämääräisessä, Linton-nimisessä asuntokorttelissa, puheli aikeistaan perustaa lihapuoti maustepuotinsa viereen. Babbitt otti selvän naapuritonttien omistajista ja havaitsi, että Purdy omisti nykyisen puotinsa, mutta ei juuri vieressäolevaa arvokasta tonttia. Hän neuvoi Lyteä ostamaan tämän tontin yhdestätoistatuhannesta dollarista, vaikka vuokrien nojalla tehty arviointi ei osoittanut tontin arvoksi edes yhdeksäätuhatta. Vuokrat, selitti Babbitt, olivat liian alhaiset; ja kun he vain odottavat, saavat he kyllä Purdyn suostumaan heidän hintaansa. (Tämä oli Kaukonäköisyyttä.) Hänen täytyi väkisin pakottaa Lyte ostamaan. Hänen ensimmäinen työnsä Lyten asiamiehenä oli vuokran koroittaminen tontilla olevasta ränstyneestä puotirähjästä. Sen vuokraaja haukkui pahanpäiväisesti, mutta maksoi.

Nyt tuntui Purdy halukkaalta ostamaan, mutta hänen viivyttelynsä maksoi hänelle kymmenentuhatta dollaria ylimääräistä — sen palkinnon, minkä yhteiskunta maksoi Lytelle siitä hyvästä, että hän käytti välittäjää, jolla oli Kaukonäköisyyttä, joka ymmärsi Tehokkaita Etuja, Strateegisia Asenteita, Psykologisia Hetkiä, Aliarviointia ja Myymisen Taitoa.

Lyte saapui hilpeänä neuvotteluun. Hän oli ihastunut Babbittiin tänä aamuna ja nimitti häntä »vanhaksi kunnon mieheksi». Purdy, maustekauppias, pitkänenäinen, juhlava mies, ei näyttänyt antavan yhtä suurta arvoa Babbittille ja hänen Kaukonäköisyydelleen, mutta Babbitt oli häntä vastassa konttorin pääovella ja saattoi hänet yksityishuoneeseensa ystävällisin huudahduksin, kuten »Tätä tietä, veli Purdy!» Hän otti esiin koko laatikon sikareja kirjekaapista ja tyrkytti niitä vierailleen. Hän työnsi heidän tuolejansa kaksi tuumaa eteen- ja kolme tuumaa taaksepäin, mikä teki vieraanvaraisen vaikutuksen, asettui selkänojaan omalle tuolilleen ja näytti pyöreältä ja pyylevältä. Mutta hän puhutteli heikkoluonteista maustekauppiasta määrätietoisesti.

»Joo, veli Purdy, meillä on ollut muutamia koko houkuttelevia tarjouksia teurastajien ja muiden sensemmoisten puolelta teidän puotinne naapuritontin suhteen, mutta minun onnistui saada veli Lyte suostumaan siihen, että ensin antaisimme teille tilaisuuden sen ostoon. Minä sanoin Lytelle: 'Olisihan ikuinen häpeä', sanoin, 'jos joku toinen avaisi mauste- ja ruokatavarakaupan ihan vieressä ja hävittäisi Purdyn hyvään alkuun päässeen liikkeen.' Varsinkin — » Babbitt kumartui eteenpäin ja hänen äänensä oli syvä —, »olisi paha, jos joku suurliike saisi sinne haaraosastonsa ja alkaisi myydä alihintaan, kunnes olisi tehnyt lopun kilpailusta ja pakottanut teidät väistymään!»

Purdy otti kiivaasti laihat kätensä taskuistaan, nykäisi ylös housujaan, pisti taas kätensä taskuun, keinuttelihe taapäin raskaalla tammituolilla ja koetti näyttää huolettomalta väittäessään vastaan:

»Joo, joo, ne on kyllä kovia kilpailijoita. Mutta mahdattekohan tietää, mikä elävöittävä vaikutus mieskohtaisella tuttavuudella on liikkeessä, joka rakentuu lähimpään naapuristoon.»

Suuri Babbitt hymyili. »Se sillä on. No niin, kuten tahdotte. Me ajattelimme antaa teille etuoikeuden. Mutta näin ollen — — —»

»Ei, kuulkaahan nyt!» vikisi Purdy. »Minä tiedän varmaan, että jokseenkin samansuuruinen tontti, ihan lähellä, myytiin alle kahdeksantuhannenviidensadan; siitä ei ole kahtakaan vuotta, ja te pyydätte minulta neljäkolmattatuhatta dollaria! Minunhan olisi pakko ottaa kiinnityksiä Minä olisin valmis maksamaan kaksitoistatuhatta, mutta — — — hyvä Jumala, mr. Babbitt, tehän pyydätte enemmän kuin sen kaksinkertaisen arvon! Ja uhkaatte kukistaa minut, ellen ota sitä!»

»Purdy, tuosta puheesta minä en pidä. En ollenkaan. Oletatteko, että Lyte ja minä olisimme katalia ja haluaisimme vain kukistaa lähimäisemme. Ettekö luule meidän tietävän, että meidän oma etumme vaatii, että jok'ikinen Zenithissä on hyvissä varoissa. Mutta sehän ei kuulu asiaan. Kuulkaas nyt mitä minä sanon: me alennamme hinnan kolmeenkolmattatuhanteen — viisituhatta käteistä ja jäännös kiinnitystä vastaan, ja jos haluatte purkaa sen vanhan hökkelin ja rakentaa, niin luultavasti Lyte kyllä myöntää teille rakennuslainan hyvillä, edullisilla ehdoilla. Peijakas, mies, me olisimme iloisia, jos voisimme tehdä teille palveluksen. Me emme harrasta ulkomaalaisia maustetrusteja enempää kuin te. Mutta eihän ole järjellistä odottaa, että uhraisimme yksitoistatuhatta tai enemmän vain naapurisovun vuoksi, vai pitäisikö teidän mielestänne? Mitä sanotte, Lyte? Suostutteko tinkimään?»

Lämpimästi pitämällä Purdyn puolta sai Babbitt hyväntahtoisen mr. Lyten alentamaan hinnan yhteenkolmattatuhanteen dollariin. Otollisella hetkellä otti hän esiin eräästä laatikosta kontrahdin, jonka hän oli antanut miss McGounin nakuttaa koneella valmiiksi, ja pisti sen Purdyn käteen. Hän pudisti avuliaasti täytekynäänsä ollakseen varma, että se piirsi, ojensi sen Purdylle ja katsoi hyväksyvästi, kun tämä allekirjoitti.

Työ, jolla oli yleistä merkitystä, oli valmistumassa. Lyte oli voittanut yli yhdeksäntuhatta dollaria, Babbitt oli voittanut neljäsataaviisikymmentä dollaria välityspalkkiota. Purdy oli, nykyaikaisen finanssilaitoksen herkän mekanismin avulla, saanut liikehuoneiston, ja ennen pitkää saisivat Lintonin onnelliset asukkaat yllin kyllin lihaa hintoihin, jotka olivat vain mitättömän vähän korkeammat kuin keskikaupungilla.

Se oli ollut miehekäs kamppailu, mutta jälkeenpäin tunsi Babbitt mielensä masentuneeksi. Tämä oli ainoa todella hauska taistelu, jonka hän oli alunpitäen suunnitellut. Nyt ei hänellä lähitulevaisuudessa ollut edessä muuta kuin pikkupoimintoja, vuokrien arviointien, kiinnitysten pikkupoimintaa.

Hän mutisi: »Inhoittaa ajatella, että se vanha saituri Lyte pistää taskuunsa melkein koko voiton, vaikka minä tein kaiken työn. Ja — — — Mitä muuta minun olikaan tänään tehtävä? Tekisi mieleni ottaa kunnollinen loma. Tehdä automatka. Jotakin.»

Hän hypähti pystyyn jälleen vilkastuneena ajatellessaan lunchia, josta hän oli sopinut Paul Rieslingin kanssa.

VIIDES LUKU.

1.

Babbittin tekemät valmistelut, jotta hän voisi jättää konttorin omiin hoteisiinsa puolitoistatuntisen lunch-loman ajaksi, olivat hiukkasta vähäisemmät kuin yleisen Euroopansodan suunnittelut.

Hän sanoi ärtyisästi miss McGounille: »Milloin te olette lunchilla? Jaha, katsokaa, että miss Bannigan on sillä välin sisällä. Sanokaa hänelle, että jos Wiedenfeldt soittaa, niin sanokoon sille, että minä jo olen ryhtynyt tekemään kauppakirjaa. Niin tosiaankin — muistuttakaa minua huomenna, että annan Pennimanin tehdä sen. Ja sitten, jos joku tulee kysymään halpaa taloa, niin muistakaa, että meidän täytyy tyrkyttää jollekin se paikka siellä Bangor Roadin varrella. Jos on jotakin asiaa, niin minä olen Atleettikerhossa. Ja sitten — — —? ja sitten — — — Minä tulen takaisin kello kaksi.»

Hän pyyhki sikarintuhkaa pois liivistään. Sijoitti erään vaikeastivastattavan kirjeen ylimmäksi keskeneräisten töiden kasaan, jotta olisi pakko ryhtyä siihen iltapäivällä. (Kolmena päivänä perätysten hän oli nyt ennen lunchia pannut saman vastaamattoman kirjeen keskeneräisten töiden kasaan.) Hän kyhäsi eräälle keltaiselle tapettimallinpalaselle muistiinpanon: »V. talojen ovet», mikä antoi hänelle mieluisan tunteen, ikäänkuin hän jo olisi toimittanut kyseenalaiset vuokratalojen ovet.

Hän huomasi polttavansa taas uutta sikaria. Hän heitti sen pois murahtaen: »Saakeli, minä luulin sinun lopettaneen sen peevelin polttelemisen!» Hän pisti sankarillisesti sikarilaatikon taas kirjekaappiin, lukitsi sen, pani avaimen vielä hankalampaan paikkaan ja mutisi vihaisena: »Minun pitäisi tosiaan hoitaa itseäni. Ja minä tarvitsen enemmän liikuntoa — minä kävelen tästedes jalkaisin kerhoon joka päivä — sen teen — jokaikinen päivä — se alinomainen autolla-ajo saa olla lopussa.»

Päätös sai hänet tuntemaan itsensä malli-ihmiseksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin totesi, että tänään sentään oli liian myöhäistä mennä jalan.

Biilin käyntiinpano ja livauttelu liikenteeseen vei hiukan enemmän aikaa kuin puolineljättä kadunväliä pitkän tien jalankulkeminen olisi vaatinut.

Ajaessaan hän katseli rakennuksia tuttavallisen myötätuntoisesti.

Vieras, joka äkkiä olisi joutunut Zenithin liikekeskustaan, ei olisi voinut sanoa, oliko hän jossakin Oregonin vai Georgian, Ohion vai Mainen, Oklahoman vai Manitoban kaupungissa. Mutta Babbittista oli joka tuumanala luonteenomainen ja mielenkiintoisa. Kuten aina totesi hän, että California Liiketalo vastapäätä katua oli kolmea kerrosta matalampi ja siis kolmea kerrosta vähemmän kaunis kuin Reeves Liiketalo. Kuten aina kulkiessaan Kengänkiilloitussalonki Partenonin, yksikerroksisen puodin ohi, joka valtavan California Liiketalon mahtavan graniitti- ja tiilimassan rinnalla oli kuin uimahuone kallion kainalossa, huomasi hän: »Peijakas, minunhan olisi pitänyt antaa kiilloittaa kenkäni tänään! Sen minä aina unohdan.» Simplexin konttorikalusteliikkeen, the National Cash Register asioimiston edustalla hän kaipasi diktafonia ja kirjoituskonetta, johon on yhdistetty laskukone, niinkuin runoilija kaipaa nelitaitteisia kirjoja tai lääkäri radiumia.