AARNIOMETSAEN SYDAEN

KIRJOTTANUT CHARLES G. D. ROBERTS

SUOMENTANUT I. K. INHA

SISAeLLYS.

I. Polkua vaanivat silmaet II. Raivion moekki III. Kylaekunnasta karkotetut IV. Miranda ja metsaen piilevae kansa V. Kroof, se iso emaekarhu VI. Mirandan pyhitys metsaelle VII. Ystaevykset VIII. Kirves ja sarvet IX. Pax Mirandae X. Filistealaisten pakoon ajo XI. Miranda ja nuori Taavi XII. Nuori Taavi raiviolla XIII. Lypsyaikana XIV. Hirvien hirnunta kuutamolla XV. Riistapaisti XVI. Kuolema vaehaen elaemaen edestae XVII. Koskien pauhussa XVIII. Vieraan tihutyoe

I LUKU.

Polkua vaanivat silmaet.

Ei velton lauhkea kuten kesaeisen puutarhan hiljaisuus, joka suotaa vihantiin varjoihin lehvaekattojen laepi, vaan jaemeae, valppaasti ja salaperaeisesti odottava, oli aarniometsaen hiljaisuus. Se oli ikaeaenkuin avara lasikupla, niin hienon ohueksi puhallettu, ettae pienikin aeaeni, jos se vain olisi voinut koskettaa ennakolta maeaeraettyae mystillistae kieltae, olisi saanut sen ryskyen raunioiksi sortumaan. Siitae huolimatta se oli saeroeaekaeaen saamatta vallinnut kautta sukupolvien, muuttanut omaksi laadukseen kaikki semmoiset harvinaiset ja epaejohdonmukaiset haeirioet kuin pantterin etaeisen kiljunnan taikka kapuavan paehkinaenakkelin hoikan laulun, vaiteliaan hirven pitkaet juhlalliset huudot, jotka elaein kahdesti tai kolmasti toistaa lokakuun ympyriaeisen kuun alla, taikka jonkun suuren tuulen raskaan jymyn petaejien, koivujen ja hemlokkien [Footnote: Hemlokki (Abies canadensis) on kanadalainen jalokuusi. (Suom. muist.)] loitoissa latvoissa. Harvat ja kaposet olivat ne auringonsaeteet, jotka maahan saakka tunkeutuivat naeiden korkeiden latvain lomitse. Se ilma, joka hiveli ruskeanviheriaein varjojen solia, oli ihmeteltaevaen kirkasta, sitae ei samentanut minkaeaenlainen poely- tai hoeyrytuhru. Sen lumoava laepikuultavuus kerrassaan petti silmaeae, joka ei ollut siihen syntynyt ja kasvanut; se sai etaeiset lehvaet naeyttaemaeaen laeheisiltae ja laeheiset oksat epaetodellisilta, sekotti kaikki perspektiivit ja uskotteli aivan tutuissa ja ilmeisissae asioissa olevan keijumaista narripeliae.

Huono ja kauan kaeyttaemaetoen oli metsaen laepi kulkeva polku. Toisin paikoin olivat sammalet ja maassa suikertavat viinikoeynnoekset sen kerrassaan peittaeneet, niin ettae se vain metsaenhakkaajain veistaemistae pilkoista voitiin erottaa kymmenistae muista eri tahoille haarovista reitin tapaisista aukeamista. Mutta juuri taessae, jossa se nousi pitkaeae loivaa rinnettae, oli veden juoksu pitkin polun matalaa kourua vaehin pitaenyt paljaina sen kuluneita kiviae. Ja sitaepaitsi, vaikka ihmisen kuluttava jalka olikin jaettaenyt sen niin monen sulan ajaksi tallaamatta, niin ei se kuitenkaan milloinkaan joutunut aivan kaeyttaemaettae olemaan. Polku, joka kerran on kunnolla auki kulunut monen kulkijan jaeljiltae, saeilyttaeae sitten melkein ainaiseksi lumousvoimansa jokaiseen jalan kulkijaan. Taemae vanha polku palveli Kroofin, suuren naaraskarhun latuskoja kaemmeniae, kun se astua loentysteli puolikasvuisen penikkansa keralla kauas vuorille, naeyttaeaekseen jaelkelaeiselleen parhaat mustikkamaat. Ja polku viehaetti puoleensa myoeskin Ten-Tine karibun, [Footnote: Pohjois- Amerikan peuraa sanotaan karibuksi intiaaneilta lainatulla sanalla. (S. m.)] kun se opasti hoikkia naaraitaan Kuah-Davikin lepikkoesoihin laitumia etsimaeaen.

Taenae syyskuun iltapaeivaenae, hiljaisuuden avosilmin odotellessa, lentaeae vikerti polkua pitkin aekkiae sepelpyy. Se kaevi istumaan oksan vekaralle, kurkotteli kaulaansa ja kaeaenteli paeaetaeaen puoleen ja toiseen, kurkistellen pyoereillae lasihelmisilmillaeaen ja jaeykistyen sitten liikkumattomaksi, niiden taulain naekoeiseksi, joita puu oli taeynnaeaen. Tuossa tuokiossa alkoikin hiljaisuuteen sekaantua laehestyvaeae jalanastuntaa, saapasnaulain raskasta kilkettae kiviin. Polkua tulla kompuroi voimallisilla, vaikka tyoelaeillae askelilla suuri harmahtava mies, yllaeaen harmaat kotokutoiset vaatteet. Housunlahkeet oli epaetasaisesti pistetty saapasraehjaein varsiin; paeaessae oli veltto monessa liemessae virunut huopahattu, joka oli kerran ollut ruskea; vyoellae helkkyi iso puukko karvapaeaermaeisessae nahkatupessaan; ja olalla oli kirves, jonka paeaessae killui iso mytty. Taemae oli kiedottu raehjaeaentyneeseen ja paikattuun kirjavaan peittoon ja tuon tuostakin siitae kuului ponnetonta, ikaeaenkuin laekkipeltiastiain raeminaeae. Toiselta puolelta pisti esiin paistinpannun musta kahva, puoleksi sanomalehtiin kaeaerittynae.

Jos Taavi Titus olisi ollut metsaestaejae tai ansain virittaejae, "traepperi", niin haenellae tietenkin olisi ollut pyssy. Ja vaikkapa haen olisi ollut kaupunkilaisia, kylaenmiehiae tai vain pienen maatalon omistaja, niin hyvaen huolen haen olisi pitaenyt kunnon aseista, ennenkuin laehti tunkeutumaan paeivaematkan paeaehaen ikimetsien sydaemeen. Mutta haen oli tukkimiehiae, eikae siis kuulunut kokonaan metsaelle eikae aivan aukeillekaan maille. Talvensa haen vietti aivan syvimmillae saloilla tukkileirissae vertaistensa keralla, hengenpitiminaeaen suolattu sianliha, pavut ja kuuma leipae; haen oli silloin paeivaen pitkaen uupumattomine kirveineen liian uutterassa tyoessae, joutuakseen sotimaan metsaen karvallista ja hoeyhenellistae kansaa vastaan. Kesaet haen oli auran ja viikatteen parissa kylaekunnassa pienellae, puoleksi raivatulla palstallaan. Haen ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempaeae kuin pelonkaan vaistoa, kun haen puolueettomana ja vaelinpitaemaettoemaenae kulki naeiden hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne eivaet olleet, sillae aarniometsaellae oli omat, tosin piilevaet asukkaansa. Vaikka taemae vakavan naekoeinen vanha tukkimies olikin huomaavainen ja tarkkanaekoeinen ja metsaen elaemaeaen perehtynyt, niin ei haen ympaeroeivaessae levossa naehnyt olevan muuta kuin puunrunkoja, kaatuneita lahoja ruhoja, sammalmaettaeitae ja sekavia pensastiheikkoejae. Haen oli havainnut,—ja sitaepae ei ensikertalainen havaitsekaan,—erotukset valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun ja keltaisen koivun, [Footnote: Suomennamme nimet kirjailijan kaeyttaemistae amerikkalaisista nimityksistae, vaikka ne ovatkin haeaelyvaet ja voivat tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on Picea canadensis, jolla on lyhyet sinivihreaet neulaset ja hoikat kaevyt; "musta kuusi" Picea mariana, hoikka leveaeoksainen, tummanvihreae puu, jolla on taajat havut ja munuamaiset kaevyt. Keltakoivulla, Belula lutealla on harmaa tai keltainen kiiltaevae tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitae lajia "harmaa koivu" tarkoittaa, sitae on vaikea sanoa. Sekae koivuja ettae kuusia ja jalokuusia ( Abies ) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom. muist.)] lehmuksen ja heisipuun vaelillae; ja jaekaelistae, joita oli kasvanut veistettyjen pilkkojen reunoihin, haen vaistomaisesti osasi lukea niiden kasvukausien luvun, jotka olivat naeitae vanhoja, viitoiksi veistettyjae kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista naeistae metsaetiedoistaan huolimatta haen luuli olevansa yksin. Haen ei aavistanutkaan ettae haentae vaanivat monet silmaet.

Haenen matkansa toden teolla oli hyvin monen elaevaen olennon huomion polttopisteenae. Ne piileksivaet katseet, jotka haenen liikkeitaeaen seurasivat, olivat toiset pelokkaan vihamielisiae, toiset voimattoman kostonhimoisia, toiset vaelinpitaemaettoemiae; mutta kaikki vierastelevia. Kaikki olivat yhtae mieltae siitae, ettae oli paras pysyae naekymaettoemaenae; kaikki sen vuoksi noudattivat jaerkaehtaemaetoentae liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme upposivat yleiseen aeaenettoemyyteen.

Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kylaekunnat ja niiden tuimat vaarat, piti miestae silmaellae harmistuneen pelokkaana. Ei se ilman tarkotusta lentaeae vikertaenyt polkua pitkin niin suurella melulla, varottaen kaikkea metsaekansaa. Se pelkaesi taemaen harmaan ihmisolennon ilmestymisen ehkae tietaevaen, ettae pian tulisi niitae pitkiae mustia keppejaekin, joista poellaehti savua ja laehti kova aeaeni, kun niillae jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseaeaen, kunnes sen ruskeat pilkulliset hoeyhenet olivat melkein yhtae istuinpaikan taeplaeisen ruskean kuoren kanssa; mutta vikkelaet silmaet tarkkasivat kaiken aikaa muukalaisen vaehintaekin liikettae.

Paehkinaenakkeli, joka oli kaevellyt petaejaen pystysuoraa runkoa suoraan korkeutta kohti, jaehmettyi muukalaisen askelien aeaenestae ja kurkisti haentae tiukasti puunrungon takaa. Sen silmae oli kuin musta kysyvae piste. Se ei ollut vielae milloinkaan naehnyt mitaeaen taemaen koempeloen ja hitaasti liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, ettae taemae olento oli vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen paeae, joka teraevaekulmaisesti ulkoni kuoresta, ei naeyttaenyt sen kummemmalta kuin oksan tyngaeltae tai kaeaevaeltae; mutta taellae oksan tyngaellae oli se kumma tapa, ettae se tasaisesti kiersi puun ympaeri sitae myoeten kuin tukkimiehen matka edistyi, niin ettae kulkija oli alati naekyvissae.

Yhtae uteliaina, mutta pelosta vaeristen, tirkisteli haenen kulkuaan kaksi tarkkaavaista metsaehiirtae skunkin kaalin leveaen lehden alla istuen tuskin puolen sylen paeaessae polusta. Toisen viikset koskivat toisen kuonoon, johtaen siihen kauhun sykaeyksiae ja vaeristyksiae sen mukaan kuin mies tuli laehemmaeksi, yhae laehemmaeksi, kohdalle—ja meni ohitse. Hiiret eivaet olisi rikkoneet heimonsa ensimaeistae perintaetietoa vastaan,—ettae se, joka istuu hiljaa, istuu naekymaettoemaenaekin—ellei sokea, mistaeaen vaelittaemaetoen saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitae musertaa.

Vaehaen kauempana polusta, leviaevaen rautapuutiheikoen [Footnote: Pohjois-Amerikassa on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan syyaineensa vuoksi sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla, kyykki jaenis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinae selkaeae pitkin. Sen silmaet vahtivat inholla jopa melkein uhmalla taetae raskasta suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jaenis halveksien, "paeaesisi vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui kautta metsaen, toi miehen hajua jaenoen piilopaikkaan, ja sai taemaen herkaet sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta aekkiae tuli tuoksaus toistakin hajua; ja jaenoe naeytti samalla kaepertyvaen puolta pienemmaeksi, sierainten jaeykistyessae suuriksi.

Se oli portimon haju-jaenikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui silmaenraepaeyksessae, ja silloin jaenoen tarkka silmae naeki, mistae se tuli. Sillae toisin kuin kaikki muu metsaekansa liikkui portimo. Se kulki tasajalkaa miehen kanssa, parin sylen paeaessae polusta. Mutta niin hyvin sen vaerit sulivat ympaeristoeoen, niin varjomainen oli sen liikunto aeaenettoemaessae siroudessaan, ettei mies sitae kertaakaan huomannut. Portimo tuijotti tunkeilijaan haeijyllae vihalla, mutta ison tukkimiehen onneksi eivaet portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat elaeimen ruumiinkoon suhteen, kuitenkaan olleet minkaeaen arvoiset sen haeijyyn sisuun verraten. Muutoin olisikin tukkimiehen matka paeaettynyt siihen paikkaan ja kirjava mytty olisi jaeaenyt polulle hiirien viikkoiseksi ihmeeksi.

Portimo kulki nyt minkin [Footnote: Minkki ( Putorius visson ) on portimoa paljon suurempi. Sen varpaiden vaelissae on uimaraepylaet. Paitsi kaloja se syoe mielellaeaen kanoja. (Suom. muist.)] vielae laempoeisen hajun poikki, jonka vuoksi se heitti sikseen tukkimiehen turhan vahtimisen ja kaeaentyi inhoten toisaanne. Se vihasi minkkiae ja ihmetteli, mitae asiaa mokomalla kalansyoejaellae oli laehteae niin kauas vedestae. Ei se juuri pelaennyt—harvalle elaeimelle pelko on niin tuntematon kuin portimolle —mutta sillae oli vielae haeijyssae pikkusydaemessaeaen ripponen jaerkeae ja se tiesi, ettae minkki oli melkeinpae yhtae pahasisuinen kuin se itsekin ja laehes kolme kertaa isompi.

Vanhan polun yli kallistui saarni ja saarnen sammalisesta haarasta vaeijyi kulkijain askelia kaksi haaleata keltaisenvehreaeae silmaeae, teraet hienoina mustina rakoina. Ne silmaet olivat pyoereaessae karvaisessa paeaessae, joka oli painautunut aivan oksaan kiinni ja vaehaen kurkotti sen ylikin. Suipot tupsukkaat korvat olivat niuhassa pitkin pyoereaetae ruskeata paeaetae. Neljae partaveitsikynttae oli vihaisesti tunkeutunut oksan kuoreen; sillae villikissa tiesi—ehkae oli jollain salaperaeisellae tavalla saanut taemaen tiedon etaeiseltae heimolaiseltaan, kotilieden ja kotikynnyksen kukkujalta —ettae ihminen se oli kaiken metsaekansan ainoa voittamaton vihollinen. Julmasti sitae himotti hypaetae miehen kumartuneeseen niskaan, aivan kirjavan mytyn ja ruskean hatunlierin rajaan, josta se hohti punakkana ja suojattomana. Mutta villikissa, Pohjois-Amerikan pienempi ilves, oli paitsi julmaa luontoaan perinyt hyvaen annoksen varovaisuuttakin, ja tukkimies sai astua kompuroida edelleen haeiritsemaettae ja vaehaeaekaeaen aavistamatta sitae viheriaeistae vihan liekkiae, joka paahtoi haenen niskaansa.

Aivan toisenlainen oli se katse, joka seurasi laehellae polkua olevasta pimeaestae notkelmasta pienen poekkoeryteikoen keskeltae. Siellae oli Kroof karhu viileaessae haemaeryydessae takajaloillaan istuen ja mahtavaa ruumistaan puolesta toiseen haeaelytellen sekae joskus pyyhkaeisten pois saeaesken kuononsa herkkaetuntoisesta kaerjestae. Kroofilla ei taenae kesaenae ollut penikkaa peraessaeaen juoksemassa ainaisena huolena ja murheena. Tuntikauden se oli naein mukavasti haeaelynyt, tuntematta pelon tai himon tai harminkaan haeirioeitae; mutta kuullessaan metsaekanan varottavan vikerryksen ja naulapohjaisten saappaitten kilkkeen, oli se paikalla jaeykistynyt kuin isoksi ruskeaksi kannoksi itsekin. Pienet punaiset silmaet seurasivat vierasta ja naeyttivaet vilkuttavan. Se oli naehnyt ihmisiae ennenkin eikae heitae pahoin pelaennyt, enempaeae kuin erikoisesti vihannutkaan. Mutta kun se kammosi turhia ikaevyyksiae, niin ei se huolinut tunkeutua heidaen huomioonsa ja sen vuoksi se noudatti metsaen tapaa ja pysytteli aeaeneti. Mutta karhu on hyvin paljon inhimillisempi metsaen kaikkea muuta karvaista kansaa, taipuvaisin ja suvaitsevaisin, vaehimmaen ympaeristoensae orja. Ja sillae on lisaeksi suuri annos huumoria, tuota inhimillisintae kaikista lahjoista; ja Kroofia huvitti, sillae se tunsi taemaen harmaapukuisen oudon miehen yhdeksi niistae meluapitaevistae metsaenhakkaajista, joiden leiristae kaukaa Kuah-Davikin rannalta se viime talvena oli puhaltanut moniaita sangen tyydyttaeviae sianpaisteja. Sitae yritti jaelleen hupaisesti keikututtaa taemaen mieleen muistuessa, mutta se ei olisi oikein kaeynyt yhteen muitten lahokantojen kanssa ja sen vuoksi sai keikuttaminen jaeaedae sikseen. Kroofin paeaehaen juolahti, ettae mitaehaen jos yhdellae kaemmenen laeimaeyksellae repaeisisi kirjavan mytyn oudon miehen olalta ja katsoisi, eikoe siinae olisi kaikenlaista hyvaeae tavaraa, ehkaepae siankin paistia; mutta taemaekin oikullinen paeaehaenpisto sai jaeaedae sikseen. Vasta kun se oli naehnyt miehen kulkevan polkua pois pitkaeaen matkaan ja katoavan maeen toiselle rinteelle, se syvaellae, omia asioitaan muistelevalla moeraehdyksellae jaelleen kaeaensi huomionsa saeaeskiin, jotka olivat sillae vaelin saaneet selville karhun kuonon kaikki hellaet kohdat.

Naemae edellisillae sivuilla mainitut olivat vain muutamia niistae polun vaanijoista, jotka itse naekymaettoeminae silmillaeaen mittailivat aarniometsaeaen tunkeutuvaa miestae. Pitkin matkaa haenen joka askeleensa hyvin huomattiin. Mutta ei haen olisi astunut niin turvallisena ja mistaeaen vaelittaemaettae, jos haen olisi tiennyt, ettae hiljattain, edellisenae vuonna, pantteriparikunta oli muuttanut naeille maille ja anastanut laeheisen vuoren rinteestae tyhjaen pesaen. Eipae suinkaan, vaan kirves olisi heilunut vapaana ja silmaet olisivat etsien tutkineet jokaisen tien paeaellae riippuvan oksan; sillae ei kukaan tiennyt paremmin kuin Taavi Titus ukko kuinka vaarallinen vihollinen ruskeankeltainen pohjoinen pantteri on. [Footnote: Puumaa ( Felis concolon ) sanotaan Pohjois-Amerikassa yleiseen "pantteriksi" ja "vuorijalopeuraksi". Nykyisin sitae Pohjois-Amerikassa tavataan harvoin, tuskinpa ensinkaeaen niissae seuduissa, joissa taemae kertomus liikkuu. (Suom. muist.)] Mutta pantteriparikunta sattui paraillaan metsaestaemaeaen vuoren takana, Kuah-Davikin matalassa laajametsaeisessae laaksossa.

Asiain naein ollen ei vanhaa tukkimiestae kaikkien vaeijyjaein puolelta, jotka haentae silmillaeaen seurasivat, uhannut sen suurempaa vaaraa, kuin mikae kimalti neljistae pienistae kirkkaista silmistae korkealta vanhan petaejaen latvahaarasta. Pieneen salareikaeaen oli sinne kuin lapsenkamarin ikkunaan ryhmittynyt neljae nuorta sileaetae oravanpaeaetae, ja naeitten mielenkiintoa sanomattomasti heraetti se kumma elaein, joka niin raskaasti astua toemisteli heidaen allaan. Jos ne olisivat olleet kylaekunnan oravia, niin ne epaeilemaettae olisivat huutaneet kimakoita huomautuksiaan, suoraan sanoen haukkuneet haentae, sillae orava harrastaa avomielistae puhetta. Mutta oleskellessaan aarniometsaen asuinmailla oravakin oppii hillitsemaeaen itsensae; ja jos nuori orava taessae ympaeristoessae olisi rupattanut kovalla aeaenellae vaikkapa omassa pesaessaeaen, niin olisi siitae voinut olla hyvinkin ratkaisevia seurauksia. Kun vanha tukkimies oli niiden naekoepiiristae kadonnut, niin kaikki neljae paeaetae katosivat pesaen myskille tuoksahtaviin syvyyksiin ja siellae pohdittiin taetae kummaa aivan hiljaisin kuiskauksin.

Tukkimiehen matkaa tehdessae ja maata mitatessa pitkillae laahustavilla askelillaan polku vaehitellen laskeutui seutuun, jossa puiden seassa oli kosolta sammaltuneita paasia. Pian alkoi sitten sydaenmetsaen kirkas ruskeanvihreae haemaeryys edestae paein vaaleta ja ilmasta haevitae kaarnan ja mullan tuoksu. Vastaan henki saraheinaen lauhaa vaatimatonta tuoksua; ja puut alkoivat harveta, ja matkamies tuli metsaestae jaerven rannalle. Veden pinta loittoni helmeilevaen kirkkaana haaleanviheriaeisen kaislikon reunasta ja vastaranta seisoi tummana kalpeata hikistae taivasta vastaan. Kivenheiton paeaessae kaislikosta kohosi pieni paljas musta kalliosaari ja sen paeaessae souteli veden hohteessa jaeaekuikan musta yksinaeinen muoto.

Kun tukkimies tuli puiden seasta aukealle ja haenen myttynsae vaerit sattuivat kuikan silmaeaen, niin lintu upotti itsensae syvemmaelle veteen, jotta naekyivaet vain pysty kaula ja vaajamainen paeae. Sitten se leveaen nokkansa avaten paeaesti selittaemaettoemaen ja haemmaestyttaevaen naurunraehaekkaensae—joka oli kuin hiljaisuuden haevaeisemistae, mutta samalla varotushuuto kaikille jaerven piirin asukkaille. Jaeaekuikka oli naehnyt ihmisiae ennenkin ja se halveksi heitae, ja sitae huvitti julistaa maailmalle uhmaansa. Se halveksi jopa niitae pitkiae mustia sauvojakin, jotka savusivat ja paukahtelivat, kun ihmiset niitae ojentelivat; sillae olipa se eraeaessae toisessa jaervessae, joka oli kylaekuntaa laehempaenae, oppinut sukeltamaan samalla kun naeki leimauksen, ja siten vaeistaemaeaen niitae joutavanpaeivaeisiae raeiskiviae siruja, joita sauvasta lensi.

Tukkimies ei kuikalle suonut ensimaeistae sen enempaeae kuin toistakaan ajatusta, vaan kiirehti aukealle tultuaan askeleitaan. Polku kulki nyt jonkun matkaa pitkin jaerven sivua, kunnes ranta kaevi korkeammaksi ja ryhmyisemmaeksi, ja kallioniemen takana siihen purkautui meluava joki, joka tyoensi vaahtoviiruja ja pitkiae kareita jaerven tyynen pinnan poikki. Kallioniemellae seistae toeroetti kalpea, myrskyjen huuhtelema kelopuu, joka oli ollut vihanta petaejae, ennenkuin sen salama silpoi. Sen murtunutta latvaa valkeapaeae-kotka paraillaan kaeytti pesaensijakseen. Taemae suuri lintu kaeaensi outoa kulkijaa kohti vihaiset keltaiset silmaet—julman naekoeisen, kuperan otsan alaiset silmaet—ja kurkotti pitkaelle litteaelakista kaeaermemaeistae paeaetaeaen haentae tutkiakseen. Se avasi nokkansa raatelevan sirpin ja kiljasi haenelle—kiljasi kolme kertaa mielensae mukaisin vaeliajoin. Sitten matkamies jaelleen katosi metsaen haemaeryyteen ja kopea lintu poeyhisteli hoeyheniaeaen voiton ylpeaenae.

Polku puuttui nyt joen seuraan, jaettaeaekseen sen kuitenkin heti ja sukeltaakseen nuoren balsamikuusikon uumeniin. Kun matkamies oli kulkenut taemaen sulotuoksuisen alueen laepi, niin jaei joen masentunut kohina haenen taakseen ja metsae sai takaisin jylhaet saevynsae. Jaelleen mies vakaasti astua taputti tuntikauden, alkaen yhae enemmaen muistella kantamustaan, ja yhae vaehemmaen ja vaehemmaen vaelittaeae ympaeristoeistaeaen; ja uuden tunnin vaeijyivaet haenen jokaista askeltaan oksilta ja viidakoista hartaat tuijottavat silmaet. Sitten metsae taas paeivaenvalon voittaen jakautui. Matkamies tuli raivion vaeljaelle autiolle aukeamalle; tunkeutui takertuvien karhunmarjaja vatukkapensaiden laepi, jotka metsaen ja aukean vaelillae kasvoivat puolueettomana vyoehykkeenae; etsi tiensae pitkaen aution laidunmaan palaneiden kantojen ja tulipunaisten kuloruohojen [Footnote: Kuloruoho ( Erachthites hieracifolia ), eraes amerikkalainen rikkaruoho, joka rehottaa palaneilla mailla.] laepi; ja heitti maahan myttynsae kaikkein yksinaeisimmaen moekin eteen, mitae haen oli koskaan sattunut naekemaeaen.

II LUKU.

Raivion moekki.

Mustana ja jaeykkaenae suojasi moekkiae laehelle ulottuva niemeke kuusimetsaeae pohjan puolelta, mutta kolmelle muulle suunnalle siitae oli kolkkoa kaljua raiviota, joten paikka naeytti kyllaekin paljaalta. Ei ainoakaan pensas eikae vesa verhonnut vankkain hirsiseinaein alastomuutta, ja irtaantuva kaarna riippui pitkinae riekaleina, jotka kolkosti lepattivat joka tuulenpuuskassa. Joku haalea pitkaeraeaesyinen rikkaruoho vain hankasi harvoja vaalean harmaita siemenkotiaan alimpiin hirsiin. Karkeatekoinen lautaovi retkotti saranoillaan puoliavoinna. Kynnys oli pitkin reunojaan lahonnut ja siinae irvisti leveae rako; ja pitkin rakoa kasvoi paeaerme ruohoa, jonka Taavi-ukon kirjava mytty armotta lakosi. Molempien vaehaeisten akkunain puitteissa oli vielae lasin palasia—ja vahvalta haemaehaekin verkkoja ja naeiden kokoomaa tomua ja kuihtuneiden hyoenteisten jaeaennoeksiae. Leveaeraeystaeinen katto, joka oli hyvin rakennettu halotuista kedrilaudoista ja kahteen kertaan tuohella peitetty, naeytti vastustaneen vuodenaikain hyoekkaeystae urhoollisella rintamalla, sillae siihen ei ollut tullut montakaan aukkoa. Kolmisenkymmenen askeleen paeaessae oli pihamaan toisella puolen toinen huone, joka oli matalampi ja karkeampitekoinen, ja sen katto oli osaksi luhistunut. Se oli ollut karjan huoneena ja sen etelaeseinaellae oli paaluista ja punotuista kuusenoksista tehty raenstynyt vaja. Navetta oli rakennettu paeaerakennuksesta vaelittaemaettae, miten tasanne sattui kulkemaan, sillae perustuksille oli ollut vaikea loeytaeae tasaista maata. Sen ympaerillae kasvoi joka puolelle pitkaeae karkeata heinaeae, joka nyt kellastuneena kahisi kuivuuttaan; se oli itaenyt siemenistae, joita oli vuosien kuluessa rakojen kautta varissut parvessa saeilytetystae heinaestae. Molempain rakennusten vaelimaa ja moekin oven ympaerystae monta syltae laajalti oli lahoavan lastukon peitossa, jonka laepi suolaheinae ja ratamo, kovapintaisimmat kylaekunnasta tulleista siirtolaisista, yhae vielae leveinae ja tympeinae tunkivat toukoaan ja anastivat maata. Pihan toisella puolella ulkohuonerivin vieressae oli parireen raenstynyt runko, ruostunut rauta-antura yhdestae jalaksesta irti kiskottuna; ja pihamaan keskellae, jossa oli vahvimmalta lastukkoa, joten ratamoiden oli siinae vaikein paeaestae juurtumaan, makasi haljennut poelkky, jonka arvet todistivat muualle muuttaneen kirveen voimaa.

Vanhalta tukkimieheltae paeaesi syvae huokaus taemaen mittaamattoman autiuden painostuksesta. Haenen katseensa kierteli rikkaruohoisia kenttiae, jotka jo kauan olivat olleet mahoina, ja kulki poikki epaetasaisten kannokoitten, joilta siellae taeaellae loisti kultapiisku- paelviae ja veripunaisia kuloruoho-laeikkiae. Haenestae yksinaeisyys kaevi yhae kaameammaksi naeiden luvattomilla paikoilla rehottavien vaerilaeikkaein vuoksi, ehkaepae sen vuoksi, ettae ne muistuttelivat kotoisempia ja leppeaempiae naekoejae. Haen nojautui kirveeseensae ja osotti peukalollaan umpimaehkaeaen:

"Rupea nyt taemmoeistaekin paikkaa asumaan!" haen sanoi miettivaeisenae, eikae naeyttaenyt paikkaa ensinkaeaen hyvaeksyvaen. "Kyllae minae ensin kaevisin itse katsomassa! Mutta Craigin Kirstissae onkin vaikka kymmenen miehen sisu!"

Sitten haen kiskasi oven auki, kohottaen sitae samalla, saranan rasitusta keventaeaekseen, ja astui sitten kurkistellen sisaeaen. Haenen niin tehdessaeaen livahti haarapaeaesky ulos saerkyneestae akkunaruudusta.

Moekissae oli kaksi huonetta, toinen paljoa pienempi toista. Pienemmaen huoneen laipiona oli raeystaeiden tasalle rakennettu parveke, joka oli paeaehuonetta kohti avoin. Paeaehuoneessa ei ollut laipiota, ei muuta kuin kedrilaudoista ja tuohesta kyhaetty katto. Idaen puoleisella paeaetyseinaellae oli luonnonkivestae tehty hormi, jonka alaosa oli kaarevaksi holvattu, ja holvin alla oli tilava liesi haahloineen ja niskarautoineen. Akkunaseinaellae oli seinaeaen kiinnitetty lankkupenkki. Laattiammalla oli, pitkae sivu liettae kohti, kahdesta lankusta kyhaetty kapea poeytae, jota kannattivat vuolemattomat permantoon upotetut paalut. Siinae kulmauksessa, joka oli etaeimpaenae liedestae, oli vaeliseinaeae vastassa matala vuodelaitos, ei muuta kuin pitkae laitio, joka oli puoleksi taeytetty kuusen ja hemlokin kuivilla punertavilla havuilla. Permanto oli taeynnaeaen lakastuneita lehtiae ja tuhkaa, jota tuuli oli hajotellut liedestae. Taavi ukko kulki lattian poikki ja vilkaisi vuoteeseen. Haen huomasi kuusenhavut toiseen paeaehaen kuovituiksi ja sillae tavalla jaerjestetyiksi, etteivaet ne voineet olla ihmistae varten.

"Taeaellae on maannut elaeimiae!" haen mutisi. Sitten laskien alas myttynsae haen kiinnitti huomionsa lieteen, ja pian vanha hormi jaelleen kauan kestaeneen yksinaeisyytensae jaelkeen sai maistaa kotoisen laemmoen suloa.

Paeivae oli jo aivan laskemassa ja tukkimiehen oli naelkae. Haen avasi likaisen monivaerisen myttynsae. Kroof, naaraskarhu, oli ollut aivan oikeassa arvaillessaan, mitae mytyssae mahtoi olla. Siinae oli sianlihaa—pieni sangen suolainen kimpale; ja pian valko- ja punajuovikkaat viipaleet terhakasti kaerisivaet pannussa ja seinaet ja katto saivat jaelleen monesta aikaa imaista itseensae vanhastaan tuttuja kaeryjae.

Kirvesmiehen tyydytettyae naelkaensae paistetulla sianlihalla ja leivaellae ja poltettua pohjaan pienen mustuneen savipiippunsa, oli raivion moekki ennaettaenyt peittyae yksinaeiseen haemaeraeaen. Haen astui ovelle ja katsoi ulos. Valkoinen utu, jota kohosi pitkin metsaen reunoja, naeytti katkaisevan kaiken yhteyden haenen ja ihmisten ilmojen vaelillae; ja taivaan kupukannelle ilmestyi pitkin vaelimatkoin moniaita isoja juhlallisia taehtiae. Haen sulki oven, pudotti puisen ovenlinkun hakaansa ja nakkasi lieteen muutaman kuivan tikun paremmin naehdaekseen, kun suoriutui levolle. Haen kaeytti polttopuita saeaestellen, koska Kirsti tullessaan tarvitsisi kaikki. Sitten haen otti piipun suustaan, kopautti sen tyhjaeksi, pyyhki imuketta hihaansa ja pisti laitoksen taskuunsa; riisui jalasta raskaat saappaansa, kaeaeriytyi kirjavaan peittoon, ja kellahti hyvaellae mielellae vuoteeseen sen enempaeae vaelittaemaettae keitae siinae oli ennen maannut. Tuskin haen oli lakannut liikkumasta, kun hiiret tulivat piilopaikoistaan ja alkoivat hypellae parvella. Haenen mielestaeaen se aeaeni oli kodikasta ja hauskaa, ja siihen haen nukkui. Haenen nukkuessaan terveen vaesymyksen syvaeae unetonta unta paloi heikko tuli loppuun, riutui kiiluvaksi hiilokseksi, hukkui pimeaeaen.

Oli ehkae kulunut tunti, kun Taavi ukko kavahti istumaan aekkiae ilmi valveutuneena. Haen ei voinut kaesittaeae, mikae siihen oli syynae. Melua ei kuulunut minkaeaenlaista. Eikae haentae vaehaeaekaeaen pelottanut. Taavi ukon karaistut hermot eivaet tunteneet minkaeaenlaisia vaeristyksiae. Siitae huolimatta haen aivan yht'aekkiae oli ilmivalveillaan, jokainen aistin valppaana. Haenestae melkein tuntui siltae, kuin olisi moekissae jotain outoa. Haenen ensimaeinen paeaehaenpistonsa oli hypaetae vuoteesta katsomaan. Mutta toinen vaisto sai voiton, epaeilemaettae siitae syystae, ettae haen oli viettaenyt metsaessae niin suuren osan elaemaestaeaen ja koska sen ilmaukset olivat kaiken paeivaeae huomaamatta haeneen vaikuttaneet. Haen noudatti metsaekansan ikivanhaa tapaa ja pysyi hiljaa, odottaen saavansa tietoa havaitsemalla.

Haen naeki akkunain molemmat himmeaet aukot ja oli kerran huomaavinaan, ettae toinen niistae hetkeksi haevisi. Taemae sai haenet pimeaessae hymyilemaeaen tuikean hymyn, sillae hyvin haen tiesi ettei metsaen asukkaista ainoakaan, ei itse pantterikaan, ollut niin varomaton, ettae pienestae akkunasta olisi kiivennyt suljettuun huoneeseen, jossa joka puolella tuntui ihmisen tuoretta kammottavaa hajua.

Mutta siitae huolimatta haen kuunteli pysyen aivan hiljaa, kuten taemae haenen tavallinen ympaeristoensae oli ammoin opettanut. Hiirien juoksentelu oli paeaettynyt. Ei kaeynyt tuuli ja pimeys tuntui olevan paljasta korvaa. Samalla ovi hitaasti ja hiljaa narisi, ikaeaenkuin olisi joku raskas ruumis pehmeaesti sitae tyoentaenyt linkkua koetellakseen. Tukkimies ojensi hiljaa kaetensae tapaillen kirveensae vartta, joka nojasi vuoteen paeaenalaista vastaan. Mutta salpa piti, eikae uhkaava salakaehmaeinen tyoentely enaeae uusiintunut. Sitten kuului aivan katon harjalta raapimista, hiljaista kynsien kalinaa ja kaepaeliae pehmeaesti tassutteli tuohella. Taemae ihmetytti tukkimiestae; haen ei kaesittaenyt, kuinka niiden kynsien ja samettipohjaisten kaepaelien omistaja oli voinut katolle paeaestae mitaeaen kiipeaemisen kapinaa kuulumatta. Samat pehmeaet askeleet, silloin taelloein raapaisten tai kolauttaen, liikkuivat katolla yloes ja alas moneen kertaan; ja kerran kuului ohuen katon laepi pienen paussin aikana syvae henkaeys, joka paeaettyi haistelevaan aeaeneen. Sitten seurasi pehmeae jysaehdys lastukolle, ikaeaenkuin olisi joku raskas elaein pudonnut.

Lumous haevisi ja Taavi ukko nousi yloes vuoteestaan.

"Se hyppaesi alas katolta! ilveskissako lienee ollut vai ilveskoe? Eihaen panttereita pitaeisi olla naeillae mailla; vaikka oli se kissan hypyksi raskaanlaista!" haen itsekseen puhui, kulkiessaan kirves kaedessae ovelle.

Pelkaeaemaettae haen tyoensi oven auki ja katsoi ulos kimmeltaevaeaen yoehoen. Ilmassa oli metsaen viileyttae, autiuden periolemusta ja henkeae. Usvat sakenivat sankoiksi jo kivenheiton paeaessae moekistae. Haen ei huomannut mitaeaen liikkuvaa. Ei kuullut mitaeaen aeaentae. Olkapaeitaeaen kohauttaen haen kaeaentyi takaisin, salpasi oven ehkaepae hieman suuremmalla huolella kuin edellisellae kerralla, haparoi takaisin vuoteeseensa ja nukkui mistaeaen vaelittaemaettae aina valkoiseen paeivaeaen saakka. Pitkae ja viluisen rusottava valon saeaeri kurkisti sisaeaen saerkyneestae ruudusta haenet heraettaeen.

Haenen ulos mennessaeaen haeaelyi sumu vielae valkoisena ja kylmaenae raiviolla ja ruohojen latvat olivat ylt'yleensae kastehelmissae. Haen huomasi, ettae lastukkoa oli jonkun verran liikuteltu, mutta ei voinut loeytaeae varsinaista jaelkeae. Kulkien sitten ruohottunutta polkua, joka nuoren lepikoen kautta vei laehteelle, haen loeysi merkkejae. Alas laehteelle ja siitae edelleen metsaeaen kulki jaeljet, jotka puhuivat selvaeae kieltae haenen metsaetieteiselle tutkijasilmaelleen. Heinaen oli tallannut, kasteen maahan karistellut ruumis, joka oli melkoisen suuri ja asui laehellae maata.

"Pantteri!" haen mutisi otsaansa rypistaeen ja luoden ympaerilleen varovaisen katseen. "Kyllae Kirstin vaan olisi parempi tuoda pyssy mukanaan!"

Kaiken sen paeivaeae Tituksen Taavi tyoeskenteli moekissae ja navettarakennuksessa. Haen korjasi katon, paikkasi akkunat, kiinnitti oven uudelleen saranoilleen, taeytti vuoteen—ja ne molemmat vuoteet, jotka olivat pienemmaessae huoneessa—raikkaasti tuoksuvilla vihannoilla kuusenhavuilla ja aikaansai navettarakennuksessa kerrassaan ihmeteltaevaen nuorennuksen. Haen perkkasi niinikaeaen laehteen ja pilkkoi melko pinon polttopuita. Vanhan lammasvajan, joka oli ulkohuoneen takana, haen jaetti ennalleen, tuumaillen itsekseen:

"Taenne karhujen ja pantterien maahan, vielaekoe haen tahtoisi taenne lampaitakin harmikseen? Kyllae Kirstillae on taeysi tyoe, jos mieli saada elukkansakin saeilymaeaen!"

"Elukoilla" haen tarkoitti lehmaeae ja haerkaeparia, jotka Kirsti kylaekunnassa omisti ja jotka Taavi tiesi haenen aikovan tuoda mukanaan taenne pakopaikkaansa aarniometsaen keskelle.

Kotiutuneena naein yksinaeiseen moekkiin ja hyvin tietaeen, ettae ovi kesti, Taavi Titus nukkui seuraavan yoen unien haeiritsemaettae illan pimeaestae hamaan aamun koittoon vuoteensa miellyttaevaessae tuoksussa. Illasta aamuun saakka juoksentelivat hiiret parvella, lepakot lepattelivat raeystaeiden ympaerillae, tuntemattomat turkkurit painelivat ruumiillaan ovea taikka pehmeaesti tassuttelivat katolla yloes ja alas, mutta ne eivaet voineet haenen lepoaan haeiritae. Sitten metsaen kesytoen kansa alkoi oivaltaa naemae todet totiset, ettae ihminen jaelleen oli ottanut raivion valtoihinsa, ja sana taestae uudesta maailmanjaerjestyksestae kulki salavihkaa kautta metsaen. Kun Taavi Titus seuraavana aamuna huolellisesti tutki raivion reunat ja arvaili, paljonko hakoja ja seipaeitae tarvittaisiin Kirstin aitaan, samalla suunnilleen arvostellen raivion eekerialan ja hyvaeksyen todeten sen hyvaen ruskean maanlaadun lihavaksi, niin haen luuli olevansa yksinaeaen. Mutta yksinaeaen haen ei silti ollut. Kaikilta aarniometsaen kulmilta vaeijyi aprikoivia silmiae, isoja ja pieniae, vihaisia ja pelokkaita.

III LUKU.

Kylaekunnasta karkotetut.

Myoehaeaen samana iltapaeivaenae saapui Kirsti Craig. Haenen tulonsa oli oikea majanmuutto.

Ensimaeinen ilmoitus tulevien laehestymisestae oli kumea taenk taenk ae tonk taenk lehmaenkellojen helkkyessae polulla, jonka aeaenen kuultuaan Taavi-ukko heitti luotaan kirveen ja astua nuhjusti heitae vastaan. Sieltae kuului pojan huutelua nuorella kaeskyvallalla "hoi! hoi Paeivae! hoi Taehti! menettekoe siitae!" ja jonon etupaeae ilmestyi samalla metsaen juhlalliseen outoon porttiholviin.

Jonon etupaeaessae kulki Kirsti Craig itse, pitkaenae ja suorana, lujasti astuen, pitkaejaesenisenae, ja puettu haen oli siniharmaihin kotokutoisiin vaatteihin, kirkas tulipunainen liina paeaessae. Haen talutti sarviin kiinnitetystae nuorasta alistuvan kaersivaellistae mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae.

Haenen vasemmasta kaedestaeaen piti kiinni pieni keikkuva olento, puettuna punaiseen karttuunihameeseen ja leveaelieriseen karkeaan olkihattuun, joka oli hiuksilta taapaein luisunut ja riippui nauhoistaan selaessae. Taemae oli Kirsti Craigin tytaer, viisivuotias Miranda. Tyttoenen oli ratsastanut suurimman osan matkasta ja oli nyt kiihkeaenae mielenkiinnosta uutta kotia laehestyttaeessae. Aivan haenen peraessaeaen seurasi pitkaesarvinen lempeaesilmaeinen haerkaepari—Paeivae, joka oli vaalea raudikko, ja Taehti, omituinen punaisen ja mustan kirjava elaein, jonka otsassa oli monisaeteinen valkoinen laentti. Naemae vetivaet raskaasti soutelevalla ikeellaeaen peraessaeaen koempeloeae tyoerekeae, jolle oli sidottu Kirstin tavarat ja varastot vaatimattomaan kasaan. Taehden aaltoilevan kyljen vieressae kaeveli hoikka pellavatukkainen kylaen poika, kaedessae pitkae haerkaeruoska ja alistuva tyytymaettoemyyden ilme harmaissa silmissaeaen ja punakoilla nuorilla kasvoillaan. Haen piti Kirsti Craigista ja luotti haeneen taeydelleen ja siitae syystae haen oli sen enempaeae ajattelematta suostunut haenen pyyntoeoensae ja laehtenyt auttamaan haenen pakoretkeaeaen. Mutta niin tehdessaeaen haen oli pahasti iskenyt yhteen yleisen mielipiteen kanssa; sillae vaikka kylaekunta oli osottanut Kirsti Craigia kohtaan typeraeae ynseyttae, niin vihotteli se kuitenkin, kun haen paeaetti pois muuttaa. Haen oli paeaettaenyt laehteae taehaen autioon moekkiin asumaan, hyljaettyae raivausta viljelemaeaen, elaemaeaen aivan erillaeaen kanssaihmisistaeaen, joita haen ei sietaenyt, sen enempaeae kuin muutkaan haentae sietivaet, ja taetae huudettiin nyt joka taholla hullun paeaehaenpistoksi; ja Taavi nuorukainen, joka juuri oli tullut sille iaelle, jolloin yleinen mielipide alkaa tuntua taerkeaeltae, oli levoton siitae, ettae oli sekaantunut asiaan, jota yleiseen naurettiin. Haen jo mielessaeaen kuvitteli, kuinka haen itse nyt joutuisi kylaen kokkapuheiden esineeksi. Siitae huolimatta haen oli mielissaeaen, ettae sai Kirstiae auttaa, sillae sydaen haenellae oli terve ja peloton ja haen piti Kirstiae todellisena ystaevaenae, vaikkapa hieman omituisena. Haen pysyi uskollisena, vaikka olikin eri mieltae. Vanha Taavi, haenen isaensae, oli ainoa, joka moittimatta ja vastustelematta kannatti vaimon yritystae. Haen oli tuntenut Kirstin pienestae tytoestae ja tiesi haenet reippaaksi, uskolliseksi, vaiteliaaksi ja voimallisesti kestaevaeksi luonteeksi; ja haenen mielestaeaen vaimo menetteli oikein laehtiessaeaen kylaekunnasta, jossa halpa vihamielisyys, haenen ylpeaestae vaehaepuheisuudestaan kiihtyen ja haenen vastoinkaeymisistaeaen ilkeyden nuolia vuollen, taeytti haenen elaemaensae ainaisilla katkerilla loukkauksilla.

Kun Kirsti Craig astui esiin haemaeryydestae ja tuli raivauksen paeivaepaisteiselle paljaalle aukealle, niin paikan sanomaton yksinaeisyys ahdisti aekillisen kalpeuden haenen vakaviin tummiin kasvoihinsa. Hetkisen tuntuivat haenestae nuo haentae kohtaan vihamieliset ihmisetkin vaehemmaen julmilta kuin taemae aeaenetoen yksinaeisyys. Sitten haenen tarmonsa palasi. Haenen suurien kasvojensa jalot, vaikka hieman jaeykaet piirteet sulivat puolinaiseen hymyyn taemaen haenen oman heikkoutensa vuoksi. Haen ikaeaenkuin valtasi maan suurella paeaenliikkeellae; sitten sanaakaan sanomatta ojensi kaetensae vanhalle Taaville, joka oli asettunut haenen viereensae ja keikauttanut hyppelevaen Mirandan olalleen. Ei puhuttu mitaeaen pitkaeaen aikaan joukon hitaasti noustessa rinnettae; sillae he olivat tottuneet tulemaan toimeen vaehillae sanoilla, naemae ihmiset, he eivaet olleet semmoisia loerppoejae kuin muu kylaenvaeki.

Vihdoin alkoi punainen kolttu vaeaennellae tukkimiehen olalla ja Miranda huudahti:

"Laske minut maahan, Taavi setae, minae tahdon poimia aeidille nuo kauniit kukkaset."

Kuloruoho tulipunaisine viettelyksineen oli taeyttaenyt ilolla haenen silmaensae; ja moniaan minuutin kuluttua haen taputteli jonon peraessae pieni syli taeynnaeaen pitkaevartisia kukkasia.

Moekin ovella jono seisahtui. Taavi kaeaentyi ympaeri ja sanoi vakavasti:

"Kyllae minae olen korjaillut, minkae olen voinut, Kirsti; enkae minae peraeltaekaeaen luule, ettae taemae paikka on teille niin aivan sopimaton. Mutta kovin yksinaenne teidaen taeytyy taeaellae olla."

"Kiitos kaunis sinulle, Taavi. Mutta olemmeko me yksinaemme, Miranda ja minae?"

"Ja taeaellae on metsaessae panttereita. Sinulla pitaeisi olla pyssy, Kirsti. Me yritaemme, poika ja minae, ensi viikolla saada teille taenne vaehaen ruuan apua, mutta minae taessae tuumailen, ettae eikoehaen olisi sittenkin parempi hankkia pyssy."

"Kyllae meidaen siihen aikaan onkin kasvojanne ikaevae, Taavi," sanoi Kirsti, luoden samalla hellaen katseen poikaan, joka seisoi nojaten Taehden suitselliseen olkaan. "Mutta en minae panttereita pelkaeae. Elkaeae te pyssyae hommatko; en minae sitae tarvitse, enkae minae sitae kaeyttaeisi!"

"Ette te pelkaeae mitaeaen jalan kaevelevaeae", mutisi nuori Taavi ihaillen.

Ne voimakkaat kasvot synkistyivaet.

"Pelkaeaen, Taavi", vastasi vaimo; "pelkaeaen pahoja kieliae."

"Niin aina, tyttoeseni, mutta taeaellae olet niiltae rauhassa", sanoi vanha tukkimies, hidas kiukku palaen karkeilla kasvoillaan, kun haen ajatteli eraeitae kylaekunnan pahimpia parjaajia.

Samassa Mirandan kimakka aeaeni puuttui puheeseen.

"Voi Taavi", haen huudahti, tarttuen iloisesti pojan saeaereen, "katsoppa kuinka kaunis iso koira!" Ja pieni ruskea sormi osotti kannokkoa, joka oli kaukana raivauksen laidalla ja jossa oli kaiken kokoista kantoa. Haenen suuret ruskeat silmaensae ilakoitsivat kuin keijukaisen. Muut seurasivat tyttoesen silmaein suuntaa, terottaen jokainen katsettaan minkae mahtoivat; mutta he eivaet keksineet mitaeaen syytae haenen kiihtymykseensae.

"Voisipa haen ehkae naehdae karhun", sanoi vanha Taavi; "mutta en minae saa sitae silmaeaeni."

"Niitae kai on taeaellae paljon", sanoi Kirsti jotenkin vaelinpitaemaettoemaesti, kaeaentaeen silmaensae muuanne maillensa.

"Ei siellae ole mitaeaen karhua", vakuutti nuori Taavi haenen ikaeisensae varmuudella. "Kanto se on!"

"Kaunis iso koira! Minae tahdon sen, aeiti", pyyteli Miranda ja karkasi aekkiae pois. Mutta aeidin varma kaesi laskeutui haenen olalleen.

"Ei taeaellae ole mitaeaen isoja koiria, lapsikulta", haen sanoi rauhallisesti. Ja vanha Taavi, turhaan tarkkoja silmiaeaen siristettyaeaen ja tuuheita kulmakarvojaan rypisteltyaeaen huudahti:

"Heitae nuo hullutukset, Mirandani, pikku veitikkani, ei siellae ole mitaeaen muuta kuin kantoja, se on varma se."

Lapsen silmillae kuitenkin oli tarkempi naekoe, herkempi luonto; ja vaikka haen nyt oli myoentyvinaeaen ja tottelevaisena kantoi moekkiin sylin taeytensae kuloruohoja, niin tiesi haen, ettei se ollut kanto, jonka haen oli naehnyt. Ja mitae taas Kroofiin, naaraskarhuun tulee, niin vaikka se tosiaan oli istunut liikkumattomana kuin kanto kantojen keskellae, niin se tiesi, ettae lapsi oli haenet huomannut. Se naeki, ettae Mirandalla oli ne semmoiset silmaet jotka naekevaet kaikki ja joita ei voi pettaeae.

Kaksi paeivaeae mies ja poika viipyivaet raiviolla auttamassa Kirstiae taloiksi rupeamaan. Kentillae soivat hauskasti karjan kellot taenk taenk ae tonk taenk raavaitten purressa uutta laidunta. Raivauksen reunoilta kaikuivat kirveen iskut ja syysilmassa kierteli toimeliaita aeaeniae. Paljon piti tehdae murtoaitaa—jaerjestellae risuja ja seipaeitae ristiin rastiin, ettae Kirstin elukat pysyisivaet kotosalla kunnes ennaettaeisivaet kotiutua, eivaetkae enaeae pyrkisi harhailemaan.

Kun ne kaksi paeivaeae saivat kuluneiksi, niin vanha Taavi ja nuori Taavi nostivat kirveet olalleen ja menivaet matkoihinsa. Kirsti paikalla oikaisi kauniit hartiansa vastaanottamaan sen Atlaan kuorman yksinaeisyyttae, joka alussa oli uhannut haenet masentaa; ja haen ja Miranda vakaantuivat omituisen hiljaiseen jokapaeivaeiseen elaemaenjaerjestykseensae. Taehaen kuitenkin alussa toivat vaihtelua vanhan Taavin viikottaiset kaeynnit, haenen tuodessaan heiniae ja juuria ja muita varastoja talven varalle, ynnae suuret vyyhdet karkeata kotona kehraettyae lankaa Kirstin sormien ratoksi pitkinae talvi-iltoina.

Kirsti oli kuin luotu siihen tyoehoen, jonka haen niin uskollisesti oli itselleen valinnut. Haen osasi kaeyttaeae kirvestae; ja risuaita vakaasti piteni haenen kaatamistaan puista. Haen osasi ohjata auraa; ja ennen lumentuloa oli haen kaeaentaenyt kymmenisen eekeriae pitkaeae kesantonurmea ruskeiksi vaoiksi pakkasten kypsytettaeviksi ja murennettaviksi seuraavan kevaeaen kylvoeae varten. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae lypsi vielae hyvin ja varmalta naeytti, ettae se lopen ehtyisi vasta kaksi kuukautta ennen kantamistaan. Haeraet pysyivaet reippaina ja hyvaessae lihassa, eivaetkae naeyttaeneet vaehaeaekaeaen kaipaavan entisiae laitumiaan. Lehmaenkellojen koruton, mutta kotoinen soitanto, jota kuului laitumelta kaiken paeivaeae ja oeisin navetan pimeydestaekin silloin taelloein masentunut tonk ae tonk, viihdytti suuresti Kirstin mieltae. Ne rypyt, jotka olivat haentae kylaekunnasta seuranneet, alkoivat suun ja silmien ympaeriltae silitae ja haenen kasvojensa suuripiirteinen hyvittelevae kauneus kukoisti jaelleen taemaen uuden elaemaen rauhassa.

Seitsemisen vuotta ennen muuttoaan taehaen raivion moekkiin Kirsti Craig—silloin Kirsti MacAlister—oli eraeaenae iltana kaeynyt tienhaaran puodissa, joka kylaekunnassa toimitti yleisen paikanvaelitystoimiston tehtaeviae. Siellae oli samalla postitoimistokin eraeaessae puodin nurkassa, sisustuksenaan kymmenkunta kirjaimella merkittyae tomuista hyllylokeroa. Nyoekaeten tyynesti paeaetaeaen maleksijoille, joita vetelehti saippualaatikoilla ja naulakasseilla, Kirsti astui tiskin luo siirappia ostamaan. Haen paraillaan ojensi sinisen ja keltaisen kirjavaa ruukkuaan taeytettaevaeksi, kun sisaeaen astui outo mies, joka heraetti haenen huomiotaan. Vielaepae paljon enemmaenkin kuin heraetti haenen huomiotaan; sillae taemae kopea tumma impi, joka ei koskaan ennen ollut kahdesti katsonut miehen kasvoihin, tunsi nyt vuorottain kuumenevansa ja kylmenevaensae, kun taemaen vieraan katse huolettomasti tarkasti haenen uljaan vartalonsa muotoja. Kirsti kuuli haenen kysyvaen postimestarilta asuntoa. Haen puhui vaesyneellae aeaenellae ja haenen puheenpartensa erosi kokonaan kylaekunnan miesten kielen mallista. Kirsti katsoi haeneen kahdesti ja sitten monta kertaa, ja haeneen teki kipeaeae huomatessaan, ettae vieras naeytti sairaalta, ja haen kohtasi haenen katseensa taeydesti juuri yhden sydaemen sykaeyksen ajan. Impi lensi sen katseen alaisena paikalla tulipunaiseksi, tempasi kaeteen ruukkunsa ja melkein juoksi ulos puodista. Maleksijoilla oli liian paljon katsottavaa uudessa tulokkaassa heidaen huomatakseen Kirstin haemmennystae; mutta vieras huomasi sen ja haen oli siitae hyvillaeaen. Ei koskaan ennen haen ollut naehnyt niin komeata tyttoeae kuin taemae mustatukkainen olento sfinksinkasvoineen, tulipunainen liina paeaessaeaen. Kirsti oli ilmestys, joka haenessae heraetti taiteilijan ja sai haenen kiirehtimaeaen palettinsa ja pensselinsae esille ottoa.

Sillae Frank Craigissa, dilettantissa ja maailmanmiehessae, oli melko paljon taiteilijaa, kun taemae mieli kyllin voimallisena haenet valtasi. Kun taas toinen mieli haenet valtasi kyllin voimallisesti voittaakseen haenen luontaisen velttoutensa, niin haenessae oli melko paljon muusikkoa; ja myoes, vaikka harvemmin, joku verta runoilijaa. Temperamenttia haenellae oli; mutta ei ollut pyrkimyksen vakavuutta, tahdon voimaa eikae kestaevaeae kaersivaellisyyttae. Haenellae oli juuri sen verran rahaa, ettae saattoi tyoetae tekemaettae uida virran mukana. Mutta terveys haeneltae puuttui, ja sen heikon elinvoiman, jonka nuoruus nuoruuttaan soi, haen oli lapsellisesti tuhlannut. Kuultuaan pohjan puolen kuusimetsien pihkan tuoksuineen ja puhtaine ilmoineen suovan uutta terveyttae, haen oli ajelehtinut pois viettelyksistaeaen ja lopulta etsinyt itselleen taemaen etaeisen takalistokylaen, se kun naeytti semmoiselta paikalta, jossa saisi paljon vaehaellae. Haen oli sangen hyvaen naekoeinen—jotenkin saman kokoinen kuin Kirstikin— hoikka, toimekas, vilkas liikkeissaeaen, kun ei ollut vaesynyt, jaloa syntyae kasvojen ja ruumiin joka piirre. Silmaet olivat hyvin tumman harmaanviheriaet pitkaein mustain ripsiensae alla, laepitunkevan kirkkaat, mutta omituisen epaevakavat. Niiden kauneissa syvyyksissae oli ainainen omituinen ristiriita rehellisyyden ja huikentelevaisuuden vaelillae. Kalpeita harmahkoja kasvoja peitti suipoksi somistettu tiheae tumma parta; ja hiukset, jotka olivat hiukan rehevaemmaet kuin haenen seuramaailmansa malli olisi sallinut, olivat omituista nahkamaisen tummaa pronssivaeriae.

Kylaekunnan ilma oli keuhkoille terveellistae ja elvyttaevaeae, ja ennenkuin haen oli kuukauttakaan sitae hengittaenyt, haen tunsi riemullisen elaemaen hehkuvan suonissaan. Ja ennenkuin haen oli sitae kuukauttakaan hengittaenyt oli haen voittanut Kirsti Mac Alisterin, jolle haen naeytti melkein jumalalta. Kirsti puolestaan oli haenelle suuremmoinen arvoitus. Yksinpae haenen kieliopin saeaentoejae rikkova puheenpartensa ja maalainen aeaentaemisensaekin kahta enemmaen kaerjistivaet haenen omituisuuttaan. Ne vaikuttivat haenen vaesyneihin aistimiinsa kuin verevae veres tuoksu. Taeaellae, turvassa kuluttavalta maailmalta, haen toden teolla aikoi maalata, aikoi toden teolla kirjottaa, ja elaemae olisi taas jonkun arvoista. Eraeaenae paeivaenae haen ja Kirsti matkustivat pois lotisevalla vanhalla postivaunulla, joka kaevi kylaessae kahdesti viikossa. Kymmenen paeivaen kuluttua he palasivat takaisin ja olivat mies ja vaimo, eikae kylaessae haemmaestytty siitae vaehaeaekaeaen.

Kokonaisen vuoden Frank Craig viihtyi kylaessae lapsensa, suurisilmaeisen keijukaismaisen Mirandan syntymaen jaelkeen ja naeytti tyytyvaeiseltae. Haen oli hellae, ihaileva, hienotunteinen, ylpeae tummasta uljasmuotoisesta vaimostaan ja siitae, ettae taemae niin nopeaan oppi haenen puhtaan puheenpartensa. Mutta eraeaenae paeivaenae haen sitten naeytti levottomalta. Haen puhui asioista, joita oli kaupungissa hoidettava, kuukauden poissa olosta, jota ei voinut vaelttaeae. Pelon tunne sydaemessaeaen Kirsti kuunteli haenen puhettaan, mutta ei yrittaenytkaeaen vastustaa niin luonnollista asiaa. Ja kun se lotiseva postivaunu saapui kylaeaen seuraavan kerran, niin mies laehti pois ja kylae oli haenen laehdettyaeaen Kirstin mielestae pimeae.

Mutta—haen ei palannut takaisin milloinkaan. Kului kuukausi toisensa jaelkeen, eikae haeneltae tullut minkaeaenlaista tietoa; ja Kirstin sydaentae kalvoi ylpeae tuska. Haen tiedusteli kaikista rantakaupungeista, mutta ei saanut minkaeaenlaista tietoa. Kun vihdoin kuukausista karttui vuosia, niin alkoivat hellaesydaemiset ihmiset, jotka onnettomuudessa naekevaet rikoksen, huhuilla sitae, ettae Kirstiae oli petetty. Alettiin ensin kuiskata, ettae ehkei haentae ollutkaan vihitty. "Se oli haenelle oikein, mokomalle ylpeaelle ihmiselle, joka luuli herrasmiehen sieppaavansa!"—niin alettiin sitten hokea. Kirsti ylpeine eleineen ei onnensakaan aikana ollut suosittu; ja naimisensa jaelkeen haen ilonsa itsekyllaeisyyden ja seuran karttavaisuutensa vuoksi samoin kuin yhae hienostuvan puheenpartensakin takia oli kaeynyt kautta koko seudun kateitten morkkauksen esineeksi. Kun haenen korkeaksi kohonneen onnensa temppeli luhistui haenen paeaellensae, silloin tuli kurituksen aika ja kylaekunnan juorukontit ryhtyivaet asiaan oikein taeydellae todella. Kun siinae naapuriseudussa ei laehivuosina tapahtunut mitaeaen muuta pohtimisen arvoista, niin taetae pientae huhua hemmoteltiin ja lihoteltiin. Siitae kasvoi pian suuri haevaeistysjuttu ja juorukontit alkoivat olla aivan varmat siitae, etteivaet asiat voineet olla niinkuin olisi pitaenyt. Kirsti oli saanut, niin he arvelivat, Kaitselmukselta sangen ansaitun rangaistuksen, ja taessae oli nyt hyvae tilaisuus osottaa, ettae he, puhtaat sielut, olivat Kaitselmuksen puolella. Jos Kaitselmus heitti kiven, niin oli epaeilemaettae paikallaan, ettae he heittivaet kolme kiveae.

Viimein joku, jolla oli vilkkaampi mielikuvitus kuin muilla, keksi uuden lisaen. Joku oli kuullut joltakulta toiselta, ettae joku oli naehnyt Frank Craigin kaupungissa. Ensinnae oltiin erimielisiae siitae, missae kaupungissa; mutta taemae pieni ristiriita pian sovittiin. Sitten keksittiin nainen, ja tuota pikaa kaevi selville, ettae oli naehty haenen ajavan kauniin naisen keralla, komeat hevoset edessae, liverikuski hevosia ohjaamassa ja erikoinen vaunuoven avaaja haenen rinnallaan. Naein juttu vaehitellen kasvoi ja kaunistui ja kaevi joutilaalle maalais-mielikuvitukselle rakkaaksi. Kirstin kyselyt pian osottivat, kuinka alusta alkaen tuulesta temmattu taemae haevaeistysjuttu oli; mutta haen oli liian ylpeae noustakseen sellaista valhetta vastaan, jota haen tiesi mielihyvaellae uskottavan. Haen Mirandan vuoksi kaersi, kunnes haenen tummat kasvonsa alkoivat saada poimuja, mustat silmaet alkoivat vaarallisesti hehkua ja haen alkoi pelaetae vielae tekevaensae tuhoja jollekulle. Viimein haen, sattumalta kuultuaan taestae hyljaetystae metsaen koskellisesta raiviosta, moei moekkinsae polkuhinnasta ja laehti pahoja kieliae pakoon.

IV LUKU.

Miranda ja metsaen piilevae kansa.

Miranda oli heti ensi paeivaestae alkaen, jonka he raiviolla elivaet, huomannut taemaen elaemaen olevan haenen mielensae mukaan. Aeiti siitae piti, koska se rauhoitti ja paransi; mutta keijumaista lasta se kiinnitti verrattoman paljon syvemmaellae ja vaelittoemaemmaellae viehaetyksellae. Haenestae paikka ei ollut yksinaeinen. Haenen suuret silmaensae naekivaet mitae Kirsti ei naehnyt; ja haenelle metsaen reunat—joita edemmaeksi haenen ei ollut lupa mennae—olivat taeynnaeaen mitae parhaita leikkitovereita, jotka kaiken aikaa odottivat haentae tuttavuutta tekemaeaen. Ja molemmat haeraet ja mustan ja valkoisen kirjava lehmae olivat haenelle puhekumppaneita. Aeiti pani merkille, ettae kun lapsi istahti ruohoon jonkun elaeimen paeaen viereen ja alkoi hiljaisen salaperaeisen juttelunsa, niin elaein lakkasi syoemaestae ja kuunteli haentae paikaltaan hievahtamatta. Mustan ja punaisen kirjava Taehti toisinaan seurasi haentae koiran tavoin, ikaeaenkuin lapsen suurten silmaein lumoamana. Sitten nuo juhlalliset silmaet aekkiae alkoivat elaeae liekehtien; tytoen huulilta puhkesi ihmeellinen ilon kujerrus, kimakka, mutta ei aeaenekaes; ja haerkae haentaeaensae huiskauttaen ja loukkaantuneena puhalsi sieraimiinsa ja kaeaentyi syoemaeaen.

Seinaehirren kolossa aivan moekin raeystaeaen alla asusti perhekunta punaoravia, neljae poikasta jo neljaennestae vailla taeysikasvuisia ja melkein valmiina omin paein toimeentulemaan. Tuskin oli vanha tukkimies poikansa kera mennyt matkoihinsa, ennenkuin oravat alkoivat elostaa kuin kotonaan. Ne pitivaet Kirstiae suurena ja vaarattomana olentona, jonka moekissae oli edullista elaeae, koska haen karkotti pois heidaen vihollisensa. Mutta Miranda oli heistae kuin omaa heimoa, josta vaan oli tyoelaes paeaestae selville. Molemmat vanhat oravat saattoivat pyoeraehdellae yloes ja alas katon raeystaeaellae, kujertaen haenelle kimakalla aeaenellae, liehutellen ilmavia haentiaeaen ja kurkottaen alaspaein paeaetaeaen, tarkastellakseen haentae tutkivasti teraevillae ulos pullistuvilla silmillaeaen; Miranda taas saattoi aivan heidaen allaan hypellen kiihkoissaan yloes ja alas samaan tapaan, nyoekaetae paeaetaeaen, nytkiae olkapaeitaeaen ja rupatella niille vastauksia nopealla kimakalla aeaenellaeaen. Haenen aeaenensae oli nyt aivan toisenlainen kuin ne pehmeaet supatukset, joilla haen puhui karjalle; mutta oravat tuntuivat sen hyvaeksyvaen. Ennenkuin tyttoe oli raivauksella ollut viikkoakaan, naeytti koko oravaperhe pitaevaen haentae heikaelaeisenaeaen, siepaten leipaeae haenen pienistae ruskeista sormistaan ja juosten hametta pitkin haenen olalleen, milloin taemae lysti sattui paeaehaen juolahtamaan. Kirstistae ne eivaet vaelittaeneet- -vaarattomasta vaelttaemaettoemaestae Kirstistae, Mirandan aeidistae.

Tuskin he olivat kunnolla kotiutuneet, ennenkuin lapsi keksi, ettae haenen vilkas punainen karttuunihameensa oli sopimaton ja sai aeitinsae kaetkemaeaen sen naekyvistae lauta-arkkuun, joka oli oven takana. Haen ei nykyaeaen viihtynyt muuta kuin haaleassa siniharmaassa kotokutoisessa hameessaan, joka niin hyvin suli rauhalliseen ympaeristoeoen. Mutta siitae huolimatta se ristiriitaisuuden piirre, joka haenen lapsen sydaemessaeaen viritteli kirkkaita epaejohdonmukaisuuksia, sai haenet aina pyytaemaeaen palan tulipunaista rihmaa kaulanauhakseen. Taemae paeaehaenpisto huvitti Kirstiae hymyksi asti, sillae haen tunsi sen olevan jatkoa sille tulipunaiselle liinalle, jolla haen itse oli verhonnut omat mustat hiuksensa. Mitae Mirandan hiuksiin tulee, niin olivat ne varjossa naehtyinae yhtae mustat kuin aeidinkin; mutta auringonpaisteessa niissae naekyi ruskahtavia hohteita, jotka takasivat haenen Frank Craigin lapseksi kaikille, jotka olivat taemaen miehen tunteneet.

Siten sai syksy kuluneeksi; ja metsaen vaitelias kansa, joka uteliaana ja valppaana katseli Mirandan leikkiae aeidin aitaa rakentaessa, oppi tuntemaan tyttoesen olennoksi, joka tavallaan oli samanlainen kuin he itsekin. Ne tiesivaet ettae tyttoenen usein naeki heidaet, vaikk'eivaet aeidin silmaet naehneet. Huomatessaan, ettei aeiti haentae aina kaesittaenyt, kun Miranda koetti osottaa haenelle somia puiden seassa naekemiaensae elaeimiae, lapsi kaevi taessae asiassa hieman araksi ja vastahakoiseksi; piilevae kansa oli alussa mielinyt panna pahakseen haenen teraevaen naekoensae, jota ei mikaeaen voinut vaelttaeae, mutta se aelysi pian haenen vaiteliaisuutensa ja tyyntyi. Tuo pieni vilkas, harmaa olento olisi voinut karata puitten keskelle, jaehmettyae kuvapatsaaksi, ja muuttua aekkiae yhtae naekymaettoemaeksi kuin mikae ilves, kissa, jaenis tai naeaetae tahansa, ellei haenen kaulassaan olisi ollut tuota huolestuttavaa tulipunaista hehkujaa. Se nauha oli kaesittaemaetoen seikka kaikelle metsaen kansalle, se muistutti niille ainiaan, ettei tuo levollisena liehuva olento sentaeaen kuulunutkaan metsaeaen, vaan sille suurelle punapaeiselle naiselle, jonka kirves oli puitten seassa synnyttaenyt niin levottomuutta heraettaevaeae meteliae. Kroof karhua tyttoesen ohut tulipunainen rihma kiinnitti siihen maeaeraeaen, ettae se eraeaenae paeivaenae sulasta uteliaisuudesta tuli paljon laehemmaeksi, kuin oli aikonutkaan. Miranda tietysti naeki sen ja suurin silmin toivotti taetae "isoa kaunista koiraa" leikkitoverikseen. Juuri samalla Kirstikin naeki sen—se oli sangen laehellae ja mahdottoman suuri.

Ensimaeisen kerran Kirsti Craig tunsi jotain pelon tapaista, ei itsensae vaan lapsensa puolesta. Sysaeten Mirandan tuimasti taakseen haen tarttui kirveeseen ja seisoi liikkumattomana, suorana ja peljaettaevaena hyoekkaeystae odottaen. Haenen suuret mustat silmaensae leimusivat pahaa ennustavina rauhanhaeiritsijaeae vastaan. Mutta Kroof, joka oli aivan kyllaelti taeynnaeaen syysmyoehaen marjoja ja makeita metsaenjuuria ja hunajaa, oli mitae herttaisimmalla paeaellae eikae muuta kuin laiskasti tallusteli pois huomatessaan, ettae haenet oli keksitty, jonka jaelkeen Kirsti, helpotuksesta lyhyeen naurahtaen, heitti maahan kirveensae ja tempasi lapsen syliinsae. Mutta Miranda itki pettymyksen suolaisia kyyneliae.

"Minae tahdon sen, aeiti", haen nyyhkytti; "tuon ison kauniin koiran. Sinae pelotit sen pois."

Kirsti oli kuullut siitae koirasta enemmaen kuin kyllaekseen.

"Kuules nyt, Miranda", haen sanoi ankarana ja samalla pudisti haentae olkapaeaestae, jotta haen paremmin kuulisi. "Muista nyt tarkkaan, mitae minae sanon. Ei se ole koira; se on karhu; kuuletko, karhu! Elae koskaan mene sen laehelle, taikka se syoe sinut. Muista nyt taemae, Miranda, taikka saat vitsaa oikein kelpo tavalla."

Kirsti oli aivan suunniltaan ja ymmaellaeaen ajatellessaan, ettae Miranda yksinaeaen kohtaisi tuon suuren elaeimen ja ehkae yrittaeisi tuoda sen kotiin leikkikumppanikseen; haen sen vuoksi hetkeksi unohti ajatuksensa tavallisen johdonmukaisuuden. Miranda taas suostui tottelemaan; mutta salassa haen saeilytti omat luulonsa taestae koira- asiasta. Haen varsin hyvin tiesi, ettei taemae tenhoava elaein halunut haentae syoedae; ja aeidin kaesky haenestae vain oli yksi noita aeitien oikullisuuden puuskauksia, joiden perille ei kukaan voi toivoa paeaesevaensae.

Taemae tapaus kuitenkin masensi lapsen riemusta pulppuilevaa mieltae enemmaen puolen kahdesta kokonaisesta paeivaestae. Se karkotti niin kauas sen toivotun ajan, jolloin haen saisi tutustua metsaen arkaan piilevaeaen kansaan, jolla oli niin omituinen kiinteae katse, ja jutella sen keralla. Aeiti piti haentae nyt aina aivan hameenliepeissaeaen. Tyttoe ei mielestaeaen voinut keskustella naeistae asioista, joita aeiti ei ymmaertaenyt, kenenkaeaen muun kuin haerkaein ja mustan ja valkoisen kirjavan lehmaen ja oravain kanssa, mutta naemaekin enimmaekseen pitivaet oman paeaensae.

Pian talvi vaipui yksinaeisen moekin ympaerille valkoisena, hiljaisena ja kimaltelevana ja Mirandalle se oli tapauksia taeynnaeaen. Kirsti oli ennen lumen tuloa korjannut vajan kanalaksi; ja nyt heillae oli sen asukkaina kuusi mitae parhainta kanaa ja uljas tulipunainen kukko, joka kiekui sangen uljaasti. Miranda luuli taemaen ylpeaen linnun halveksivan haentae eikae sen vuoksi tullut oikein hyvin juttuun sen kanssa; mutta kanat olivat ystaevaellisiae, vaikkapa mielenkiintoa vailla, ja ainainen ilo oli etsiae niiden munia parvelta tai navetan nurkista. Olivat sitten polut aukaistavat joka lumisateen jaelkeen—polku laehteelle, polku navetan ovelle ja kanalaan, polku puupinolle. Taavi setae oli tehnyt Mirandalle kelkan, ja haenelle tuotti suurta iloa, kun sai puut kelkallaan moekkiin kulkemaan yhtae sukkelaan kuin aeiti ennaetti niitae pilkkoa. Se oli ankara kilpailu, mutta aeiti miten kuten aina sai pysytellyksi juuri yhden pilkkeen verran edellae.

Ja kalan pyynti—se oli suuri tapaus, joka uudistui kerran viikossa, jos ilma oli suotuisa. Sekae Kirsti ettae Miranda olivat melkein pelkkiae kasvinsyoejiae. Frank Craig oli ollut liharuokain vieroja ja olisi mieluummin kokonaan elaenyt hedelmillae, juurilla, viljalla ja munilla, ellei haenen ruumiinsa olisi riidellyt naeitae paeaehaenpistoja vastaan. Mutta haenen vaimoonsa taemae ennakkoluulo oli tarttunut siihen maeaeraeaen, ettei haen sen enempaeae kuin lapsikaan nykyaeaen nauttinut minkaeaenlaista liharuokaa. Kirstin lihan kammo oli keinotekoinen, Mirandan sen sijaan vaistomainen. Mutta kala,—kalan laita oli kummankin mielestae aivan toinen. Ei edes Mirandalla, joka oli niin taeynnaeaen myoetaetuntoa ja kaesitystae, ollut minkaeaenlaista toverillisuuden tunnetta naeitae kylmaeverisiae, limaisia iljettaeviae esineitae kohtaan. Haen tunsi kiihkeaeae pientae iloa niitae pyydystaeessaeaen; ja tyytymyksen mielihyvaeae syoedessaeaen niitae voissa ja keltaisissa vehnaejauhoissa maukkaan ruskeiksi paistettuina. Sillae Miranda oli sangen laehellae luontoa ja luonto nauraa koville paeaetoeksille.

Kalanpyynti, joka tuotti Mirandalle niin suurta huvia, tapahtui jaervellae talvisaikaan. Kun saeae naeytti hyvin vakaantuneelta, niin Kirsti laehti matkaan lujilla lumikengillaeaen ja Miranda pienillae leikkikengillaeaen astui urhoollisesti aeitinsae rinnalla pitkaeae valkoista polkua, joka vei alas jaervelle. Mirandankin tarkoilla silmillae katsoen polku nykyaeaen oli sangen autio, sillae metsaen kansasta suurin osa joko makasi tai oli muuttanut muuanne, se kun pelkaesi vaerikkaeaen karvansa lumen pinnalla paikalla ilmaisevan itsensae. Kerran haen vaihteeksi naeki jaenoen kyykkivaen naereen juurella talvipuvussaan ja kerran tai kahdesti haen naeki portimon, joka sekin oli taetae nykyae aivan valkoinen, haennaenpaeae vain mustana varotukseksi niille, joilla oli syytae pelaetae sen julmuutta. Miranda ei tiennyt portimosta mitaeaen, mutta ei haen juuri siitae pitaenyt; vaelipae tuolla, silla portimokin vihasi sekae Mirandaa ettae vielae koko maailmaakin. Ilves taas ja ilveskissa olivat talvella arkoja ja pysyttelivaet varovaisesti poissa. Metsaehiiret, laempoeiset karvakeraet nukkuivat kuiviin pesiinsae hautaantuneina kaukana syrjaessae; ja vielaepae Kroofkin uinaili pakkaskuukaudet petaejaen juurakon alla kolossaan, pesaen ovi syltae vahvan nietoksen peitossa, unta suojaamassa.

Jaervelle tultuaan Kirsti nopsalla kirveellaeaen hakkasi jaeaehaen kaksi avantoa, pani kahteen koukkuun laeskipalat syoetiksi ja antoi toisen siiman Mirandan tumpullisiin kaesiin. Taimenia oli jaervessae paljon ja niiden oli naelkae; ja mikae lienee ollut, mutta Mirandan koukussa surma aina viehaetti niitae enemmaen ja usein haen sai kolme kalaa siinae kuin Kirsti yhden. Vaikka Miranda koko pienen olentonsa voimalla naeytti kiintyneen taehaen julmaan leikkiin, niin seurasi haenen huomionsa kuitenkin kaiken aikaa sitae valkoista aeaerettoemyyttae, joka heitae ympaeroei. Jaerven elotonta valkeata tasaisuutta; kauttaaltaan valkoisia rantoja, jotka sitae ympaeroeivaet; niiltae kohoovaa metsaenreunaa, joka oli alta musta, mutta paeaeltae vahvan valkoisen vaipan peittaemae, jyrkkaeae vuorenrinnettae, joka kohosi jaerven alapaeaessae ja oli ylt'yleensae valkoinen; ja taivaan kantta, joka miettivaenae, mittaamattomana, hohtavana, valokiehteisenae ja matalana kaartui heidaen ylitseen. Vuorenrinteen valkeudella Miranda eraeaenae paeivaenae huomasi liikkuvan mustan elaeimen, elaeimen, joka haenestae oli suuren kissan naekoeinen. Haen naeki sen pysaehtyvaen ja heitae katselevan; ja vaikka matka oli niin pitkae, niin haen naeki sen avaavan ammolleen pelottavan kitansa. Ja sekunnin kuluttua haen kuuli kiljauksen, joka laehti taestae pelaettaevaestae suusta—kimakan, kaeheaen, raeaekyvaen valituksen, joka huvitti haentae niin suuresti, ettae haen unohti vetaeae kalan jaeaelle.

Mutta aeitiae taemae aeaeni naeytti huolestuttavan. Haen katsoi jonkun sekunnin ajan sangen vakaasti etaeistae kiljujaa ja sanoi sitten: "Panttereita, Miranda! Ei karhuista vaeliae; mutta panttereita vastaan meidaen tulee olla varuillamme. Taenaeaen meidaen taeytyy paeaestae kotia ennen auringonlaskua; ja muista, ettae joka askeleella kuljet aivan laehellae minua."

Kaikki taemae pelko oli Mirandan mielestae saeaelittaevaen turhaa. Itse haen oli mielensae syvyydessae aivan vakuutettu siitae, ettae pantterin kanssa olisi kovin hauska leikitellae.

Kuten sanoin, talvi oli Mirandalle tapauksia taeynnaeaen. Kahdesti haen aamupuhteella kanoille kuumia perunoita ja jauhoja kantaessaan naeki Ten-Tinen, suuren karibuhirvaan, tasaisilla juhlallisilla askelilla kulkevan raivauksen poikki, omituiset laenttiset sarvet korkealla takakenossa, kuono suoraan eteenpaein ojennettuna, noeyraet naaraat kintereillaeaen seuraten. Taemae tapahtui, ennenkuin metsaessae vielae oli vahvalta lunta. Myoehemmin talvella haen joka aamu hartaalla innolla tutki, mitae vieraita yoellae oli kuljeskellut moekin ympaeri. Joskus oli siinae kaeynyt kettu ja jaettaenyt sirot, selvaeaen painellut, saeaennoelliset jaeljet, joista naeki, ettae se elaein, joka oli ne tehnyt, tiesi, minne oli menossa, ja ettae sillae oli varma paeaemaeaerae tiedossaan. Jaeniksen jaelkiae oli melkein aina—haen oppi piankin tuntemaan naemae kolmivarpaiset, kolmesta kohdasta painellut jaelkiryhmaet, jotka pitkae joustava hyppy oli saanut syvaelle lumeen painumaan. Ja kun portimo oli siihen jaelkensae jaettaenyt—kapeat, siroreunaiset, petollisen viattomat jaelkensae—niin aina ne laeheltae ja yhdenmukaisesti noudattivat hyppivaen jaeniksen jaelkiae; ja Miranda pian alkoi tarkalla vaistollaan aavistaa, ettei seura ollut jaenikselle terveellinen. Kerran haen kauhukseen huomasi, ettae jaeniksen jaeljet aekkiae aivan moekin akkunan alla paeaettyivaet veriseen laikkaan, jonka ympaerillae oli karvoja ja luita. Joka puolella sen paikan ympaerillae lumi oli kuin siivillae pois laastu ja kaksi ihmeellistae jalan jaelkeae haenelle kertoi sen jutun. Naemae molemmat jaeljet olivat pitkaet— syvaelle jakoiset, varpaiden asemesta pitkaet koukut ja takana epaeselvae sutimainen painalmus. Sillae paikalla huuhkaja oli istunut aterian paeaetettyaeaen muutaman minuutin lumella, miettiaekseen asiain yleisen kulun ja varsinkin hyvaen aterian etuja. Miranda mielessaeaen kuvitteli, kuinka taemae iso lintu siinae istui kuutamossa veristen luitten aeaeressae, kaeaennellen tupsuista paeaetaeaen hitaasti puoleen ja toiseen, silloin taelloein naksutellen koukkuista nokkaansa aterian hyvyyttae muistellessaan, teraevaet silmaet selkisten selaellaeaen palaen. Oli siinae ketunkin jaeljet. Se oli tullut navetasta paein, tutkinut tappelupaikan ja sitten jyrkkaeaen ja epaeroeimaettae kaeaentynyt pois metsaeaen. Miranda ei mistaeaen voinut arvata, kuinka varkain se kettu oli tullut, taikka kuinka vaehaellae se oli saada huuhkajan aamiaisekseen; mutta siitae aamusta haen kantoi kaunaa huuhkajoita vastaan eikae koskaan voinut vihan leimahtamatta kuulla niiden kumeata huhuamista tu-huu-huu-uhuu-uu, sen juhlallisesti kajahdellessa hongikon harteilta.

Mutta huuhkaja ei ollut ainoa lintu, johon Miranda sinae talvena tutustui. Tammikuun jo ennaetettyae hyvaeaen mittaan, orapihlajan varistettua marjansa ja tavallisenkin pihlajan kuihtuneiden marjain jo enimmaekseen syoejaensae loeydettyae ja naelaen uhatessa niitae lintukansan jaeseniae, jotka eivaet olleet etelaemmaeksi matkanneet, saapui moekille vikkeliae muonaa etsiviae pulmusparvia elfenluunokkineen. Mirandalla oli niitae varten alati varalla murusia, ja kun sanoma haenen anteliaisuudestaan levisi metsaeaen laajemmaltakin, niin alkoi siivekkaeiden ruokavieraiden luku nopeaan lisaeaentyae. Silloin taelloein siihen saattoi poellaehtaeae naelkaeinen variskin killistellen ja karsastellen, valppaana ja rohkeana, saamaan osansa taemaen hyvaen Mirandan muruista. Tyttoe piti variksista eikae suvainnut aeitinsae niistae mitaeaen pahaa puhuvan; mutta kaikkein enimmaen haen piti noista isoista, punapaeisistae lapsellisen luottavista taviokuurnista, jotka melkein sai kaeteensae ottaa. Haen piti niille talviset pidot aina kun ne vaeltavissa parvissa saapuivat haenen vieraikseen.

Semmoisina paeivinae, kun saeae oli liian paha, jotta olisi voinut ulos laehteae—kun lunta tuiskui vihuripaeissae ja ilman sotajoukot naeyttivaet kentaen poikki kiitaevaen, kun vaivatuista metsistae kohosi kumea jymy ja huuhkajat puolenpaeivaen aikaan laehtivaet unipuulle, mutta tyytyvaeinen karja maerehti navetassaan hyvillae mielin siitae, ettae sillae oli katto paeaen paeaellae—silloin tupa tuntui Mirandasta sangen viihdykkaeaeltae. Kinokset kohosivat semmoisina paeivinae joskus melkein akkunaan saakka. Liedessae kuivat puut paloivat tavallista kirkkaammin ja liekit tavallista iloisemmin soittelivat hormissa. Kuumat tatarleipaeset, jotka oli kastettu voihin ja ruskeaan siirappiin, maistuivat semmoisina paeivinae muheammalta kuin koskaan muulloin, ja semmoisina paeivinae haen oppi sukkaa kutomaan. Taemae se oli hauskaa. Ensin haen kutoi iloiset mustan ja punaisen kirjavat sukkanauhat aeidilleen; ja sitten nopeaan perehdyttyaeaen taehaen yksinkertaiseen taitoon, haen sai hyvaen alkujohdatuksen sukan kutomiseen neljaellae vartaalla. Sukat tietenkin sai aeiti, joka ei siitae suurin moittinut, vaikka joku paikka olikin liian tiukkaan kudottu, toinen liian loeyhaeaen. Kirstin omat vikkelaet vartaat klikkasivat kaiken paeivaeae ja niistae laehti sukkaa, laehti tumppua, kaikki mainion paksuja, kuten metsaenhakkuuleirien vakaille markkinoille piti ollakin.

Moisen kodikkaan, tuvassa vietetyn paeivaen jaelkeen Miranda kerran yoellae heraesi raapimiseen, jota kuului katolta. Haen nukkui koko kylmaen ajan aeitinsae keraellae paeaehuoneessa leveaessae uudessa vuoteessa; se oli rakennettu sen vanhan kapean tilalle, jossa vanha Taavi oli maannut ensi kerran raiviolla kaeydessaeaen. Miranda tarttui aeitinsae kaeteen ja pudisti sitae hiljaa. Mutta Kirsti jo oli valveilla silmaet auki maaten ja kuunnellen.

"Mikae tuo on, aeiti, joka tahtoo tulla sisaeaen?" kysyi lapsi kuiskaten.

"Hiljaa, hiljaa", vastasi Kirsti, sulkien sormillaan lapsen suun.

Raapiminen kaevi nyt kovemmaksi, kun pehmyt lumi oli pois kaavittu ja uteliaat kynnet paeaesivaet tuoheen kaesiksi. Sitten se lakkasi. Sekunnin tai parin aeaenettoemyyden jaelkeen kuului kuin kova puhallus, ikaeaenkuin tupaan pyrkijae olisi sieraimistaan puhaltanut lunta ja kylmyyttae.

Taetae seurasi kolme laepitunkevaa haistelusta, jotka tuntuivat niin ihmeellisen naelkaeisiltae, ettae Mirandankin peloton pikku sydaen alkoi sykkiae sangen nopeaan. Mitae Kirstiin tulee, niin haen kerrassaan hermostui. Vuoteeltaan kavahtaen haen hyppaesi lieden luo, kouhi kekaeleitae tuhkan seasta, puhalsi ne hehkumaan, heitti paeaelle tuohta ja kuivia pilkkeitae ja tuossa tuokiossa kohosi iso liekki jylisten hormiin. Akkunoista hehku levisi kauas lumelle. Tungetteleva vieras kaevi taestae levottomaksi. Jaelleen rapisivat kynnet katolla teraevaeaen, sitten kuului loeyhae jysaehdys raeystaeaen alta. Lumisade oli jo muutamaa tuntia aikaisemmin herennyt; ja kun Kirsti paeivaen valjetessa avasi oven, niin naekyi syvae kuoppa siinae, mihin pantteri oli alas hypaennyt, ja kaatelevista jaeljistae naekyi kunne paein se oli paennut.

Taemae tapaus sai Mirandan johonkin maeaeraeaen muuttamaan ensimaeistae mielipidettaeaen panttereista.

V LUKU.

Kroof, se iso emaekarhu.

Raiviolle tuli sinae vuotena aikainen kevaet. Kirstin syksyisiae vakoja alkoi siellae taeaellae naekyae alenevan lumen alta tummina ja hoeyryaevinae. Ensimaeiseksi sulivat moekin edustalla lastukko ja navetan edustalta ruuhkakasa, naemae kun vaekevaesti kokosivat laempoeae. Ja niille opasti ylpeae kukko kaivelevan naisvaekensae kuin maailmaa vallottamaan. Miranda oli nimittaenyt sen "Saundersiksi" eraestae mahtailevaa kylaekeikaria muistellen; ja kun tuli huhtikuun rattoisa aika ja munia alkoi tulla yhae runsaammin eikae kukon myoetaemukaisten kainaloisten kanojen kaakatus tahtonut koskaan heretae, niin sen kopeus kaevi aivan sietaemaettoemaeksi. Eraeaenae aamuna Mirandan tehdessae jotain, joka loukkasi kukon arvontuntoa, se rupesi niin roeyhkeaeksi, ettae hyoekkaesi haentae vastaan nokka ojossa ja kaikki niskahoeyhenet pystyssae. Mutta Saunders ei tuntenut Mirandaa. Yksi vilaus vain, kun haen sai sen koivista kiinni, kieputti sitae paeaensae ympaeri ja nakkasi sen paeistikkaa pelosta ja haepeaestae kirkuvana lantatunkion paeaelle. Hyvinkin tunti kului, ennenkuin sen entinen arvontunto palasi, mutta siitae alkaen Miranda oli sen silmissae ainoa olento, jota maailmassa kannatti kunnioittaa.

Kun raivaus oli aivan paljaana metsaenreunoja lukuunottamatta ja Kirsti jaelleen alkoi aitaansa jatkaa, niin mustan ja valkoisen kirjava lehmae synnytti mustan ja valkoisen kirjavan vasikan, jonka Miranda paikalla julisti omakseen. Se oli sangen hontelo pihtipolvinen pikku hieho; mutta Miranda ihaili sitae suunnattomasti ja vaehaeaekaeaen piittaamatta sen sukupuolesta nimitti sen Mikoksi.

Petaejaen juurakonkin alta lumi naeihin aikoihin suli ja Kroof koempi ulos paistattamaan itseaeaen paeivaeliekkosessa. Se oli elaenyt talven yli yksinomaan siitae rasvasta, jonka oli keraennyt valtavan ruhonsa paikkoihin. Mutta ei se siitae huolimatta ollut naelkiintyneen naekoeinen,—oli sillae vielaekin vanhaa varastoa, jota sopi kulutella, kunnes ravintoa alkoi olla runsaammin. Muutama paeivae heraeaemisensae jaelkeen se synnytti penikan. Suvun tapoihin oikeastaan kuului kaksi penikkaa; mutta Kroofilla, samalla kun se oli suurin naaraskarhu, mitae oli milloinkaan likimainkaan ollut sillae paikkakunnalla, oli lisaeksi oma erikoinen yksiloellisyytensae ja itse se aivan yhtae hyvin tyytyi yhteen penikkaan, kuin jos niitae olisi ollut kaksi.

Juurakon alainen kolo oli laemmin ja pehmeaeksi sisustettu,—mikae olikin aesken syntyneelle aivan vaelttaemaetoen ehto; taemae oli yhtae vaehaen karhun naekoeinen kuin mikaeaen sen kokoinen pienokainen hevillae saattoi olla. Se oli sokea, avuton, ynisevae ja melkein karvattomana muodottomampi kuin kaikkein koempeloeinkaeaen koiranpenikka, mitae ajatella saattaa. Hento paljas iho naeytti kyllaekin huonolta suojalta maailmaa vastaan, mutta sillaepae oli haemmaestyttaevae ruokahalu ja Kroofin maitovarat olivat tyhjenemaettoemaet. Muutaman paeivaen kuluttua alkoi naekyae hieman tummaa karvaa. Emo imetti sitae tunnin toisensa jaelkeen takajaloillaan puoleksi pystyssae istuen, etujalat leveaelle levitettyinae ja paeae niin syvaelle kumartuneena kuin mahdollista, kapea punainen kieli roikkuen toisesta suupielestae ja silmaet ihastuksesta puoleksi ummessa, ja penikka naeytti sen hartaan katseen alaisena melkein silmin havaittavasti kasvavan. Ennenkuin neljae viikkoa sai kuluneeksi, oli penikalla pikimusta pehmeae ja kiiltaevae turkki. Ja kun asiat olivat niin pitkaelle edistyneet, niin se arveli ajan tulleen ja avasi silmaensae maailmaa katsellakseen.

Penikka oli nyt pienen kissan kokoinen, mutta paljoa vankempi ruumiinrakennukseltaan. Paeae oli taellae iaellae leveyteen verraten lyhempi kuin emon; korvat paljoa suuremmat ja hyvin ulkonevat. Silmaet, alussa hyvin pehmeaen epaemaeaeraeiset, saivat pian leikillisen vallattoman ilmeen, joka hyvin soveltui pystyihin uteliaihin korviin. Kaiken kaikkiaan se oli pulska penikka ja Kroofilla oli taeysi syy olla siitae ylpeae.

Kevaeaen ennaetettyae jo melko pitkaelle, kalpeitten vaaleanviheriaein taimien joka puolella joukottain tunkeutuessa esiin kuihtuneiden lehtien lomitse ja haisunaeaetae-kaalin suurien veripunaisten lehtisilmujen loistaessa suon kolkolla pinnalla vilkkaina pisteinae, Kroof laehti penikalleen maailmaa naeyttelemaeaen. Pienokaisen ei tarvinnut alistua yhtae ankaraan ja pitkaelliseen kasvatukseen kuin aarniometsae- kansan muiden tenavien. Sillae noiden toisten ensimaeinen ja vaelttaemaettoemyydessaeaen vaikein ja ankarin opittava oli se, miten vaelttaeae vihollisia. Jos taemae opittava huonosti opittiin, niin saivat kaikki muutkin opetukset lyhyen lopun, sillae aeaenetoen murhenaeytelmae, jossa kaikki metsaen asukkaat olivat naeyttelijoeitae, kehittyi aina, milloin muutaman, milloin monen kohtauksen kautta, traagillista loppua kohti. Mutta karhu enimmaekseen kuului vallanpitaejiin ja moni huoli oli sille sen vuoksi tuntematon. Ei edes pantteri, vaikka olikin nopea, vihainen ja omavaltainen, koskaan ehdoin tahdoin etsinyt riitaa karhun kanssa, jonka rutistava syleily ja salaman nopea kaemmenen isku olivat sille tunnetut. Karhun penikka ei sen vuoksi, emonsa kanssa kuljeskellessaan, kunnes oli taeysikasvuinen, tullut ajatelleeksikaan vihollisia; ja Kroofin kaltainen jaettilaeinen emona, penikka saattoi huoletta nauraa vaikka pantterillekin. Yksinkertaiset olivat senvuoksi penikan opittavat, sen emonsa vieressae tallustellessa. Penikka-ajan ensimaeisinae sokeina viikkoina sen tosin taeytyi oppia vaikenemisen ensimaeinen hyve, eikae taemae ollut helppoa, sillae se mielellaeaen ynisi ja moeraeili omalla hauskalla pikku tavallaan.

Taemae kyllae kaevi paeinsae Kroofin kotona ollessa; mutta emon kuljeskellessa muonaa hakemassa oli vaikeneminen ensimaeinen asia. Sen se oppikin, osaksi Kroofin kehotuksista, osaksi oman syvaellae piilevaen vaistonsa kautta; ja se piti suunsa, aina kun taeytyi olla yksin. Ainahan vaani se mahdollisuus, pieni mutta ikaevae mahdollisuus, ettae kettu tai ilveskissa keksisi Kroofin laehdoen ja tilaisuutta hyvaekseen kaeyttaeen pistaeisi poskeensa sangen hyvaenmakuisen paistin, imevaen karhunpenikan.

Kulkiessaan Kroofin keralla hiljaisia metsiae, penikka huolellisesti haisteli kosteata maata ja versoja, silmuja, mihin vain emo seisahtui kaivelemaan. Naein se sai tietaeae, mistae etsiae taerkkelyspitoisia juuria, joista karhu kevaeaellae niin suureksi osaksi elaeae. Se oppi tuntemaan taerkeaet erot makeitten maapaehkinaein ja arumin polttavan katkeran juurimukulan taikka intianinauriin vaelillae, ja se oppi jaerven rehevillae rantaniityillae tallustellessaan erehtymaettae kaivamaan mukulapavun [Footnote: Amerikkalainen hernekasvi ( Apios tuberosa ), jolla on syoetaevaet juurimukulat. (Suom. muist.)] ravitsevia juurimukuloita. Se keksi myoes minkaelaisia vanhoja kantoja sitae piti hajottaa, kun mieli saada paraiksi hapahko vahvistava annos metsaemuurahaisen toukkia. Kesken naeitae vakavampia toimia se aina ennaetti emonsa jaloissakin telmimaeaen taikka takajaloillaan rattoisasti tepastelemaan. Pian sille naeytettiin sekin, miten piti loeytaeae mehilaeisten puu ja ryoestaeae niiden makeat aarteet saamatta silmiaeaen puhkaistuiksi; mutta juuri taellae kohdalla metsaen haemaeraet onnettaret sallivat taemaen iloisen lapsinaeytelmaen esiripun laskea muistukseksi siitae, ettei kuoleman lakia voitu lieventaeae edes ison mustan karhun hyvaeksi.

Ensimaeiset retkensae penikkansa keralla Kroof teki raivion ympaeristoeoen, jossa Miranda toisinaan naeki molemmatkin. Tyttoe riemastui penikan naehdessaeaen niin suunnattomasti, ettae haen luopui tavallisesta vaiteliaisuudestaan metsaen kansaan naehden ja aeidilleen kertoi somasta kiiltaevaestae pikkukoirasta, jonka se mahdottoman iso koira oli tuonut mukanaan. Ainoa seuraus oli, ettae Kirsti antoi haenelle tuiman varotuksen.

"Koira!" haen huudahti ankarana; "enkoe minae sanonut sinulle, Miranda, ettae se on karhu? Karhut enimmaekseen ovat vaarattomia, jos antaa niiden olla rauhassa; mutta vanha karhu, jolla on penikka, on hyvin paha. Muista nyt, mitae minae sanon. Pysy minun luonani, elaekae mene liian likelle metsaen reunaa."

Ja niinpae Mirandaa joku viikko siitae eteenkaesin vartioitiinkin sangen ankarasti, jottei haen lapsekkaan rohkeutensa vuoksi joutuisi karhujen kanssa tekemisiin.

Kesaellae Kroof alkoi kuljetella penikkaansa vielae pitemmillae retkillae. Pientae elaeintae naemae kiertelyt ensin ikaevystyttivaet ja vaesyttivaet, niin ettae toisinaan se heittaeytyi selaelleen vaaleanpunervat tallukset taivasta kohden, muka vastaan pannakseen, eikae suostunut kulkemaan askeltakaan edemmaeksi. Mutta huolimatta sen lystikkaeaen pienen mustan kuonon, isojen korvien ja vilkkuvain silmaein pyynnoestae vanha Kroof sitae nuhdellen toeni kunnes se hyppaesi pystyyn ja oli kyllaekin tyytyvaeinen, kun paeaesi matkaa jatkamaan. Rasituksista se vaehaen laihtui, mutta kaevi paljon kiinteaemmaeksi, ja pian se iloisella mielellae laehti pisimmillekin retkille. Ei mikaeaen sitae vaesyttaenyt ja retken jaelken se ajoi kaniineja taikka portimoita taikka muita vikkeliae elaeimiae, kunnes emonsa pilkallisista mielenilmauksista aelysi naeiden yritysten turhuuden.

Naemae laajat vaellukset todella sen kehittivaetkin niin ettae siitae naeytti tulevan itse Kroofin vertainen koon ja urhoollisen sisun puolesta; mutta nepae myoes olivat penikkaparan turmio. Jos se olisi pysynyt kotona,—mutta ei siitaekaeaen olisi ollut suurta apua, sillae juuri kotona kohtalo varmimmin tavottaa uhrinsa metsaekansan kesken.

Ne olivat eraeaenae paeivaenae kahden loeytoeretkellae kaukana naapurilaaksossa—Kuah-Davikin laaksossa, jonka Kroof itsekin tunsi hyvin vaillinaisesti. Paeivaen ollessa puolessa Kroof kaevi levolle pieneen viileaeaen notkoon laehteen viereen, joka tipp-topp tipp-tapp tupp-tippui viheriaeltae kallion pykaelaeltae. Mutta penikka se vaesymaettae laehti muutaman kymmenen sylen paeaehaen tutkimaan eraestae viidakkoa tosin kyllae naekyvistae poistuen, mutta ei hetkeksikaeaen niin kauaksi, ettei aeaeni olisi kuulunut.

Viidakon laehettyvillae sen sieraimiin kantoi uusi sangen puoleensa vetaevae haju. Se ei ollut vielae koskaan lyhyellae elontiellaeaen haistanut mitaeaen taehaen verrattavaa, mutta erehtymaetoen vaisto kuiskasi, ettae se oli sangen hyvaeae syoedae. Tunkeutuen viidakon kautta sitae kohti se loeysikin hajun laehdoen. Kaltevan hirsirakennuksen alla oli pala kellertaevaen valkoista lihaa, jonka paeaelle oli paksulta sivelty tumman punaisen ruskeata—ja voi minun paeiviaeni! kuinka hyvaelle se lemahti! Se oli viettelevaesti pistetty kaksihaaraisen puutakin paeaehaen. Penikan korvat kohosivat paljaasta ahmimishalusta tavallista korkeammiksi ja leveaemmiksi. Herkaet sieraimet menivaet kurttuun sen haistellessa taetae houkuttelevaa loeytoeae. Se paeaetti hiukan maistaa sitae ja sitten laehteae emoa hakemaan. Mutta se oli vaehaen liian korkealla, jotta siihen olisi maasta ulottunut. Se nousi seisomaan, tarttui siihen pienillae valkoisilla hampaillaan, kaevi siihen kiinni pehmeillae etukaemmenillaeaen ja ripusti siihen koko painonsa vetaeaekseen sen alas.

Kroof viileaessae notkelmassaan maaten kuuli pienen haetaeraeaekaeyksen, joka katkesi kamalan aekkiae. Siinae samassa se suuren ruhonsa kera hurjan haedaen valtaamana syoeksyi alusmetsaen laepi aeaentae kohti. Se loeysi penikkariepunsa aivan litteaeksi rutistuneena loukun valtavien hirsien alla, kiiltaevae paeae ja toinen kaemmen surkeasti esiin pistaeen, pieni punainen kieli sijoiltaan vaeaentyneitten leukain vaelistae roikkuen.

Kroofin ei tarvinnut toista kertaa katsoa, tunteakseen sydaemessaeaen, ettae lapsukainen oli kuollut, kuollut kuin kivi; mutta surunsa raivossa se ei tahtonut sitae tunnustaa. Se alkoi mielettoemaesti repiae isoa hirttae—niin suunnaton kappale pantu niin vaehaeistae olentoa tappamaan—ja niin ihmeteltaevae oli sen kynsien ja jykevaein etujalkain voima, ettae se puolessa tunnissa sai loukun melkein aivan hajalle. Hiljaa se siirsi pois ruhjotun ja muodottoman ruumiin, nuoli suun, sieraimet ja surkeasti muljottavat silmaet; silitteli sitae kevyesti kuin hengitys ruumiillaan ja vaikeroi sen paeaellae. Se hieman kohotti paeaetae kaemmenellaeaen ja hyvaeili sitae kahta hartaammin, kun se hervottomasti putosi syrjaeaen. Sitten se jaeaehtyi kylmaeksi. Taemae oli todistus, jota se ei voinut olla uskomatta. Se herkesi hyvaeilyistae, jotka olivat niin voimattomat laempoeae palauttamaan pieneen rakastettuun ruumiiseen. Pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa se kaeaentyi hitaasti ympaeri kaksi kertaa, ikaeaenkuin vedoten johonkin voimaan, josta sillae oli epaemaeaeraeinen aavistus; sitten se kuolleeseen enaeae vilkaisemattakaan ryntaeili kautta metsaen kuin mieletoen.

Kaiken yoetae se vaelsi ilman paeaemaeaeraeae sinne ja taenne alisen Kuah-Davikin laaksossa, pitkin vuoriston alempia liepeitae, kautta seutujen, joissa se ei ollut milloinkaan ollut ja joihin se ei nytkaeaen huomiotaan kiinittaenyt; ja puolen paeivaen aikaan se seuraavana paeivaenae jaelleen huomasi olevansa aarniometsaessaeaen, ei kaukana raiviosta. Se karttoi kaukaa kiertaeen vanhaa pesaeaensae, joka oli juurakon alla ja lopulta heittaeytyi maahan uupuneena ja, imemaettoemaet nisaet ankarasti pakottaen, kaevi kaatuneen hemlokin taa levolle.

Se nukkui raskaasti tunnin tai pari. Sitten se heraesi lapsen huutoon. Se paikalla tiesi, ettae se oli Mirandan aeaeni; ja kun se tavalla tai toisella liikutti sen mieltae, niin se vaivoistaan huolimatta nousi yloes ja kulki hiljaa aeaentae kohden.

VI LUKU.

Mirandan pyhitys metsaelle.

Sinae samana paeivaenae, heti puolisen jaelkeen, Mirandan laehdettyae ulos viemaeaen muruja kanoille keltaisessa maljassa, Kirsti oli saanut jonkinlaisen pyoertymys kohtauksen. Kaiken aamupaeivaeae oli kuumuus haentae rasittanut tavattomasti, vaikk'ei haen ollut siitae tietaevinaeaen. Nyt astioita pestessaeaen haen aivan vasten tapojaan pudotti niistae yhden lattiaan. Raeiskaeys sai haenet havahtumaan. Mielipahalla haen huomasi, ettae se oli Mirandan pieni kirjava lautanen. Sitten kaikki musteni haenen silmissaeaen. Haen toein tuskin paeaesi vuoteen luo hoipertelemaan ja kaatui siihen oikopaeaetae kuin pyoertynyt. Taetae mielentilaa seurasi raskas uni, jota kesti monta tuntia ja joka luultavasti pelasti haenet jostain ankarasta taudista.

Miranda ei kanat ruokittuaan palannut oikopaeaetae aeitinsae luo. Haen sensijaan vaelsi kohti synkkaeae kuusimetsaeae, joka oli yhdellae kohtaa moekin takana hyvin laehellae. Avoimien, tattaresta vihantien kenttien runsas valo loi kauas viileiden holvikaartojen alle eloisan valaistuksen.

Mirandan kirkas silmae huomasi, ettae jotain liikkui harmaitten suorien runkojen vaelissae.

Haen piti siitae sangen paljon. Se oli haenestae merkillisen paljon kissan naekoeinen, suurempi vain kuin ainoakaan kissa mitae haen oli kylaessae naehnyt, jalat korkeammat ja haentaeae vain ihmeellinen paksu tynkae. Se tosiaan olikin kissa, "ruskea kissa" eli Pohjois-Amerikan pienempi ilves. Sen karva oli punaruskeata, taeynnaeaen pieniae vaaleampia pilkkuja. Sillae oli korvien nipussa suorat harjastoeyhdoet samoin kuin suuremmalla serkullaankin, Canadan ilveksellae,—ne vain eivaet olleet likimainkaan niin silmaeaen pistaevaet kuin viimeksi mainitun; ja kuutamopyoereaen naaman ilme oli samalla sekae vihainen ettae arka. Mutta selvaestikin se oli kissa; ja Mirandan sydaen kaeaentyi sen puoleen sen istuessa siinae metsaen siimeksessae tarkaten ihmislasta haaleilla silmillaeaen.

"Voi kaunis mirri! kaunis mirri!" Miranda kutsui ja hyvaeillen ojensi sitae kohti kaetensae ja juoksi metsaeaen.

Ruskea kissa odotti hievahtamatta, kunnes haen oli tullut kymmenen askeleen paeaehaen; sitten se kaeaentyi ja juoksi kauemmaksi pimentoihin. Paeaestyaeaen melkein naekymaettoemiin se pysaehtyi, kaeaentyi ympaeri ja istahti uudelleen katsellakseen innostunutta lasta. Sitae ihmetytti se veripuna, joka oli lapsen kaulassa. Miranda oli nyt kokonaan kiintynyt takaa-ajoon ja kiihkeaesti toivoi saavansa kiinni kauniin mirrinsae, kunnes elaein jaelleen vihaisesti kahahtaen kaeaentyi ympaeri ja hyoekkaesi pois. Pettyneenae, vaikkei silti masentuneena Miranda taas seurasi; ja sama pieni leikki uudistui vaehillae muunnoksilla, kunnes haenen suuret silmaensae olivat taeynnaeaen himmentaeviae kyyneliae ja haen oli vaehaellae maahan vaipua uupumuksesta. Ilkeae kissa leikkiin vaesyneenae eikae enaeae nauhankaan vuoksi uteliaana, katosi sitten kokonaan; ja Miranda istui maahan itkemaeaen.

Mutta haen ei ollut niitae lapsia, jotka pitaevaet paljon melua pienestae pettymyksestae. Ei kulunut kuin mutama minuutti, ennenkuin haen hyppaesi pystyyn, kuivasi silmaensae pienien nyrkkiensae selkaepuolella ja laehti oman luulonsa mukaan suoraa paeaetae kotia kohti. Alussa haen juoksi, arvellen aeidin varmaan kaeyvaen levottomaksi haenen poissaolonsa vuoksi. Mutta kun haen ei tullutkaan aukealle niin pian kuin oli luullut, niin haen pysaehtyi, katseli sangen huolellisesti kaikki ilmansuunnat ja kaeveli edelleen kaiken aikaa varoen. Haen kaeveli ja kaeveli, kunnes tiesi kulkeneensa niin pitkaen matkan, ettae olisi vaikka viiteen kertaan kotia ennaettaenyt. Haenen jalkansa huojuivat, ja sitten haen avuttomana seisoi aivan hiljaa paikallaan. Haen tiesi eksyneensae. Yht'aekkiae aarniometsae, metsae johon haen oli halunut, metsae, jonka pimeyttae haen ei ollut koskaan pelaennyt, muuttui yksinaeiseksi, uhkaavaksi, pelottavaksi. Haen puhkesi aeaenekkaeaeseen itkuun.

Taemae se oli, jonka Kroof kuuli ja jota se tuli peraeaemaeaen. Mutta sen kuulivat toisetkin korvat.

Olento nahkan ruskeuinen, monta kertaa suurempi kavalaa ilveskissaa— vaikk'ei kovin erilainen muodoiltaan, hiipi varkain aeaentae kohti. Vaikka sen jaesenet naeyttivaet vankoilta, kaemmenet suurilta hoikkaan ruumiiseen ja pieneen litteaeaen julmaan paeaehaen verraten, niin olivat sen liikkeet siitae huolimatta aeaenettoemaet ja keveaet. Ja jokaisella matalaan kyyristyvaellae mutkikkaalla askeleella haentae hermostuneesti saetkaehti. Huomatessaan itkevaen lapsen se pysaehtyi ja alkoi sitten laehestyae vielae entistae hiipivaemmin, kyyristyen niin matalaksi, ettae vatsa melkein maata laahasi, kaula pitkaellae paeinvastaiseen suuntaan kuin haentae. Se ei saanut aikaan vaehintaekaeaen aeaentae, mutta Mirandan herkissae aivoissa kuitenkin oli jotain, joka sen kuuli, ennenkuin se oli paeaessyt aivan hypyn matkan paeaehaen. Tyttoe lakkasi itkemaestae, vilkaisi aekkiae ympaerilleen ja kiinnitti tumman kirkkaan katseensa sen palaviin viheriaeisiin silmiin. Ja vaikka haen olikin vain pieni pelaestynyt yksinaeinen lapsi parka, niin oli haenen vakaassa katseessaan kuitenkin jotain vaehaeistae, mitae lienee ollut, joka teki elaeimen levottomaksi. Tyhjae synkkyys, tieto siitae, ettae oli eksynyt, se oli saanut Mirandan pelkaeaemaeaen. Elaeintae, julmintakaan kohtaan, haen ei tuntenut vaistomaista pelkoa; ja vaikka haen tiesi, ettae se oli pantteri se julmasilmaeinen peto, joka oli haenen edessaeaen, niin jonkinlainen suuttumuksen sekainen uteliaisuus se nyt oli ylinnae haenen mielessaeaen.

Peto levottomasti kaeaenteli silmiaeaen tytoen vakaan katseen edessae. Se hetken epaeroei oliko peraeltaekaeaen viisasta puuttua tuohon pelottomaan kirkassilmaeiseen olentoon. Sitten siinae heraesi kiukku. Se kiinnitti haeneen paeaettaevaemmin hypnotisoivan tuijotuksensa ja vihaisin nytkaeyksin pieksi haentaeaensae. Se paraillaan kiihotteli itseaeaen lopulliseen surmahyppyyn Mirandan sitae katsellessa.

Mutta juuri silloin tapahtui ihme. Suuren paaden takaa, jossa se oli taetae tilannetta katsellut, tallusteli Kroof esiin valtavana ja mustana. Se asettui paikalla Mirandan rinnalle; ja kohoten takakintuilleen korkeana ja lannistumattomana jaettilaeisenae se moerisi uhmaansa pantterille. Kun Miranda naeki "kauniin ison koiransa",—jonka haen kuitenkin sangen hyvin tiesi karhuksi,—vasta silloin haen naeytti huomaavan, kuinka pahasti oli pantteria saeikaehtaenyt; ja haen aelysi, ettae oli tullut voimallinen puolustaja. Haen hyppaesi avuttomin nyyhkytyksin ja kaetki kyyneltyneet pienet kasvonsa karhun poerhoeiseen kylkeen, tarttuen molemmin kaesin sen pehmeihin karvoihin kiinni. Kroof ei ollut huomaavinaankaan taetae rajua syleilyae, vaan mulkoili edelleenkin uhkaavasti pantteria.

Pantteri taas oli teeskentelemaettoemaen haemmaestyksen valtaama. Se. heitti hiipivaen, kyyristyvaen, ponnistukseen kootun asentonsa ja kohosi taeyteen korkeuteensa; nosti paeaetaeaen, antoi haentaensae vaipua ja tuijotti taetae kummaa. Jos tuo lapsi oli Kroofin suojatti, niin paras heittaeae; sillae kovan piti naelaen olla, ennenkuin pantteria halutti mitellae voimiaan valtavan naaraskarhun kanssa. Sitae paitsi haen huomasi Mirandassa itsessaeaenkin jonkinlaista voimaa ja mahtia, jonkinlaista hallitsijavaltaa, joka oli vaikuttanut, ettae oli ehdottomasti ollut vaikea tehdae hyoekkaeystae, vaikkapa tyttoesellae ei muuta puolustusta ollutkaan kuin ymmaelle saattava katseensa. Nyt se aivan selvaeaen naeki, ettae ihmislapsessa oli jotain sangen salaperaeistae. Pantteri paeaetti olevan parasta ilmoittaa naaraalleenkin—joka oli vihaisempi, vaikk'ei yhtae voimallinen—ettei taelle lapselle tehtaeisi mitaeaen, olipa tilaisuus mikae tahansa. Taemaen paeaetoeksen kera se teki kokokaeaenteen ja asteli pois, paeae pystyssae ja muina miehinae vallan. Sitae tuskin olisi tuntenut samaksi hiipivaeksi hirvioeksi, jona se oli viisi minuuttia aikaisemmin esiintynyt.

Kun se oli mennyt, niin Kroof laskeutui kyljelleen maata ja hiljaa hyvaeillen painoi Mirandaa ruumistaan vastaan. Sen murheellinen sydaen kaeaentyi lapsen puoleen. Ja sen turvonneita utareitakin poltti niin kovin, ja se tunsi jonkinlaista toivoa, ettae Miranda ehkae taestae vaivasta paeaestaeisi. Mutta lapsella ei tietenkaeaen voinut olla taestae etaeisintae aavistustakaan. Kaikissa muissa suhteissa haen osotti taeydellisesti kaesittaevaensae Kroofin ystaevyydenosotukset, silitteli sitae kevein pienin kaetoesin ja supatteli sille kaikenlaisia sulosointuisia hyvaeilyjae, joille Kroof vakavana kallisti korvansa. Laskien sitten paeaensae karhun mahanalustan hienoille karvoille lapsi aekkiae vaipui sikeaeaen uneen; vaellus ja mielenliikutukset olivat sen uuvuttaneet.

Myoehaeaen iltapaeivaellae, lypsyajan laehestyessae, Kirsti heraesi. Haen nousi haetkaehtaeen istumaan vuoteessaan, joka oli tuvan nurkassa. Akkunasta paistoi laenteytyvaen auringon saede. Haen oli levoton, kun oli niin kauan nukkunut. Ja missae ihmeessae Miranda oli? Haen nousi seisomaan, horjui hetken, mutta tunsi itsensae tuota pikaa varmaksi; ja nyt haen huomasi, ettae unensa oli ollut taudin puuskaus. Haen meni ovelle. Kanat kuopivat maata ahkeraan ja Saunders loi haeneen suvaitsevaisen katseen. Vajan takana aidan luona mustan ja valkoisen kirjava lehmae ammui lypsaejaeae; ja lie'astaan tatarvainion takaa Mikko vasikka kaipaili illallismaitoaan ja ruohoteetaeaen. Mutta Mirandaa ei naekynyt, ei kuulunut.

"Miranda!" haen huuti. Ja sitten kovempaa—ja vielaekin kovempaa—ja lopulta laepitunkevalla valittavalla mielenahdistuksella, kun haenelle selvisi, ettae lapsi oli kadonnut. Auringonpaisteinen raivaus, harmaa moekki, synkaet metsaenreunat, kaikki naeytti haenestae hetken pyoerivaen ympaeri. Mutta vain hetken. Sitten haen tempasi kirveen lapupoelkyn paeaestae ja varman vaiston johdolla syoeksyi sitae kuusikon kielekettae kohti, joka oli juuri moekin takana.

Suoraan eteenpaein haen riensi, ikaeaenkuin selvaeae jaelkeae seuraten; vaikka haenen metsaetietonsa todenteolla olivat sangen vaehaeiset, niin ettae haen paljaan silmaennaeoen mukaan tuskin olisi kyennyt elefantin jaelkiae seuraamaan. Mutta haenen sydaentaeaen kouristi jaeaetaevae tuska, ja haen samosi eteenpaein kuin vimmattu. Mutta sitten haen aekkiae kallion sammalisella kummulla naeki naeyn, joka sai haenet siihen paikkaan seisahtumaan. Haenen silmaensae ja suunsa jaeivaet auki pelkaestae haemmaestyksestae. Sitten hirmuinen jaennitys raukesi. Vaekevae vaeristys kaevi haenen ruumiinsa laepi ja haen tunsi itsensae jaelleen lujaksi. Hymy kirkasti haenen kasvojensa kalvenneita piirteitae.

"Totta tosiaan," haen mutisi itsekseen; "lapsi oli oikeassa. Se ymmaertaeae elaeimiae vaehaen paremmin kuin minae."

Ja se naeky oli taemae. Kautta kuusimetsaen harmajain kaartojen asteli valtava musta karhu, Miranda rinnallaan juosten ja leikillisesti silitellen sen rehevaeae turkkia. Iso elaein tuon tuostakin pysaehtyi, ei muuta varten kuin tunnustellakseen lasta kuonollaan tai nuollakseen haenen kaettaeaen hoikalla punaisella kielellaeaen; mutta suunta, jota se kulki, vei suoraa paeaetae moekille. Kirsti seisoi moniaan minuutin liikkumatta, katsellen taetae outoa naekoeae; piilostaan esiin astuen haen sitten riensi niiden peraessae. Niin kiintyneet ne olivat toisiinsa, ettae haen kummankaan huomaamatta paeaesi parinkymmenen askeleen paeaehaen niistae. Sitten haen huuti:—

"Miranda, missae sinae olet ollut?"

Lapsi pysaehtyi, katsoi ympaerilleen, mutta piti vielae kiinni Kroofin karvoista.

"Voi aeiti!" haen huuti innostuneena ja hengaestyneenae ja yrittaeen kertoa kaikki samalla haavaa, "minae olin aivan eksyksissae—ja pantteri juuri aikoi syoedae minut—kun taemae kiltti hyvae iso karhu tuli ja pelotti pantterin pois—ja meidaen piti juuri tulla kotiin—ja tule aeiti, ja puhu taelle hyvaelle kiltille isolle karhulle! Voi, elae paeaestae sitae pois! elae paeaestae!"

Mutta Kroofilla oli taestae asiasta omat arvelunsa. Mirandan se oli tyttaerekseen ottanut, eikae Kirstiae; ja se tunsi jonkinlaista mustasukkaisuutta Mirandan aeitiae kohtaan. Mirandan vielae puhuessa karhu aekkiae kaeaentyi sivuun ja sukkelaan tallusteli pois, jaettaeen lapsen itku kurkkuun.

Sydaentae kouristava oli se juttu, jonka Miranda sinae iltana kertoi aeidilleen, sillae aikaa kun mustan ja valkoisen kirjavaa lehmaeae lypsettiin ja Mikko vasikka sai illallismaitonsa ja ruohoteensae. Se teki syvaen vaikutuksen Kirstin nopeaan ja suvaitsevaan mieleen. Haen paikalla oivalsi, kuinka suurenarvoinen Mirandalle oli Kroofin kaltaisen suosio. Useimmat aeidit olisivat taemmoeisessae tapauksessa joutunut mielettoemaen pelon valtaan, mutta Kirsti Craig ei ollut niin heikkoa laatua. Haen sitae piti vain vahvana turvana Mirandalle metsaen pahimpia vaaroja vastaan.

VII LUKU.

Ystaevykset.

Taemaen kokemuksen jaelkeen Miranda tunsi itsensae pyhitetyksi, kuten haen oli niin hartaasti toivonut, aarniometsaen kansan taeyteen toveruuteen. Melkein joka paeivae Kroof astua laentysteli raivion reunoille. Ja aina Miranda tuota pikaa keksi sen ja juoksi sen luo iloisin hyvaeilyin. Iso karhu ei kuitenkaan suostunut kulkemaan montakaan askelta aukealle, sillae se ei halunnut tutustua Kirstiin, eikae moekkiin, eikae karjaan eikae mihinkaeaen muuhunkaan mitae sivistyksellae olisi ollut tarjottavaa. Mutta Kirsti, sopivan vaelimatkan paeaestae katseltuaan muutamia naeistae kohtauksista, viisaana aeitinae antoi lapselle vaehaen enemmaen vapautta. Miranda sai luvan mennae metsaeaen maeaeraetyn matkan, ei kuitenkaan koskaan niin kauaksi, ettae moekki kokonaan katosi naekyvistae; ja taemae lupa oli voimassa vain silloin, kun haen oli Kroofin seurassa. Kirsti jonkun verran tunsi metsaeelaeinten luonnetta; ja haen tiesi, ettae kun musta karhu teki ystaevyysliiton, niin oli se jaerkaehtaemaettae ja aprikoimatta sille uskollinen. Ystaevyysliitoissa, jotka poikkeavat luonnollisista heimosuhteista, joskus kaey, kuten nytkin kaevi: Kroof naeytti kiintyvaen lapseen hellemmin kuin omaan penikkaansa. Se katseli ihastunein silmin, suu raollaan narrimaisesta hellyydestae, kun Miranda sen ympaerillae leikkien perehtyi metsaetiedon lukemattomiin salaisuuksiin. Mitae vain Miranda tahtoi tekemaeaen, sitae se yritti tehdae, heti kun oli tarkotuksen perille paeaessyt; sillae vaikka Mirandan juttelu olikin sangen mieluista sen korvalle, niin ei se toden tunnustaen ollut sen aivoille kovin helppoa ymmaertaeae. Yhdessae asiassa se kuitenkin oli jaerkaehtaemaetoen. Ehkae kolmen oman mittansa verran se suostui kulkemaan Mirandan mukana raivaukselle, sitae edemmaeksi se ei suostunut tulemaan. Mairittelua, pientae haernaeilyae, jaerkisyitae, kyyneleitae—kaikkea Miranda koetti, mutta turhaan. Kun Miranda koetti peraestae tyoentaeae tai edellae kulkien peraessaeaen vetaeae, niin mesikaemmen oli siitae hyvillaeaen ja sen silmaet vilkkuivat leikillisesti. Mutta paeaetoeksessaeaen se pysyi. Kirsti taeydelleen hyvaeksyi taemaen itsepintaisuuden, vaikka se Mirandalle oli niin suuri pettymys; haen ei kuitenkaan virkkanut siitae mitaeaen. Kirstiae ei vaehaeaekaeaen haluttanut saada Kroofin kaltaista jaettilaeistae moekkinsae ympaerille maleksimaan taikka ympaeri kuljeskelemaan ja tielle tulemaan, kun haen oli menossa tyoehoen vainiolle.

Vaikka sivistys olikin Kroofille vastenmielinen, niin oli se kuitenkin siksi ovela, ettae aelysi mahdottomaksi saada Mirandan alati kerallaan metsaessae olemaan. Se vallan hyvin aelysi, ettae tuo iso nainen, jolla oli paeaessaeaen punaista, oli sangen etevaeae laatua elaeintae—ja ettae Miranda oli haenen penikkansa,—sangen etevaeae laatua penikka, jota aina piti katsella salaisella kuunioituksella, mutta penikka joka tapauksessa ja sille suurelle vaimolle kuuluva. Se ei sen vuoksi pahastunut huomatessaan, ettei se voinut saada Mirandaa mukanaan metsaeaen enemmaeksi kuin tunniksi tai pariksi kerrallaan. Mutta tunnin tai parin kuluessa saattoi saada paljon aikaan; ja Kroof koetti opettaa Mirandalle paljon asioita, joiden tuntemista pidetaeaen taerkeaenae aarniokansan kesken. Se haisteli multaa ja kaivoi maasta makealle hajuavia juuria; ja Miranda, pannen merkille niiden varret ja lehdet, oppi pian tuntemaan kaikki laehiseudun syoetaevaet juuret. Kroof niinikaeaen naeytti haenelle herkullisen karvavatukan [Footnote: Rubus villosus, jolla on suikerteleva varsi.], aeitelaen imelaen intianipaeaerynaen [Footnote: Amelanchier canadensis, pohj.amerikkalainen pensas, jolla on syoetaevaet marjat.] ja vaarattoman, mutta jotenkin pumpulivillaisen metsaekanamarjan; [Footnote: Mitchella repens, amerikkalainen marja.] ja se opetti sitae karttamaan trilliumin [Footnote: Saanut nimensae kolmesta lehdestaeaen. Kieloihin kuuluva amerikkal. kasvi.] houkuttelevaa punaista hedelmaeae, samoin kuin myrkyllistae kyymarjaakin [Footnote: Joko Actaea, leinikkoeihin kuuluva marja, tai Caelastus scandeus niminen pensas.]. Mustikkaa, joka on yhtae mieluinen karhulle kuin ihmisellekin, ei kasvanut taessae synkaessae metsaessae, mutta Miranda muisti taemaen marjan hyvin varhaisilta kylaeajoiltaan, jolloin haen niin usein oli suunsa mustannut mustikkapiirailla. Mitae taas tulee kyyhkynmarjan [Footnote: Amerikkalainen koiso ( Phytolacca decandra ).] veripunaisiin rypaeleihin, jotka peittivaet laitumen kummut punalle hohtavalla peitteellae, niin ei Miranda kaivannut Kroofin opetusta tietaeaekseen, ettae ne olivat hyvaet syoedae. Ja sitten oli monen laisia ja monen muotoisia ja vaerisiae metsaesieniae—valkoisia, punertavia, hienon keltaisia, kiiltaeviae oranssivaerisiae, joissa oli paljon kaesniae, likaisen kerman vaerisiae, juovaisia viheriaeisiae, jopa vaekevaen tulipunaisiakin. Miranda sanoi niitae ensin yhteisesti hattusieniksi ja pelkaesi ja kammosi niitae. Mutta Kroof opetti haenet paremmin eroa tekemaeaen. Joitakuita, kuten punaisia ja varsinkin kaesnaeisiae, viisas elaein kaemmenellaeaen sotki maesaeksi; ja ne Miranda siitae tiesi huonoiksi. Ja niiden koko ulkomuoto tosiaan olikin vaarallisen naekoeinen ja Mirandan silmissae niiden kaikkien kanteen oli kirjoitettu myrkkyae suurilla kirjaimilla. Mutta oli muuan sangen valkoinen ja hyvaen naekoeinen ja hyvaenhajuinen sieni, josta haen melkein olisi vannonut, ettae se oli ystaevae. Paikalla sen naehdessaeaen haen muisti eraeaen omituisen aran herkkusienen (Miranda piti herkkusienistae) ja suurella ilolla juoksi sitae poimimaan. Mutta Kroof sysaesi haenet syrjaeaen niin tylysti, ettae tyttoe kompastui kantoon ja oli kovin loukkaantunut. Mutta haenen suuttumuksensa lauhtui, kun haen naeki Kroofin repivaen ja sotkevan naemae kalpeat herkkusienen kaltaiset mitae pienimmiksi siruiksi, osottaen samalla joka tavalla inhoaan. Taestae Miranda saattoi ymmaertaeae, ettae tuo kaunis hattusieni olikin oikea rikollisuuden hirvioe. Ja niin se tosiaan olikin; sillae mikae muu se oli kuin kuolettava amanita, jonka yksi ainoa pieni palakin olisi vaivuttanut Mirandan siihen uneen, josta ei konsaan heraetae.

Vaikka Miranda olikin hyvaessae turvassa Kroofin holhouksen alaisena, niin saattoipa haenelle niin nuorella iaellae kuitenkin olla onneksi, ettae haentae oli kielletty raivaukselta poistumasta. Sillae metsaekansan kesken tosiaan oli yksi heimo, jota vastaan Kroofin suojeluksesta olisi ollut sangen vaehaen apua. Jos Miranda olisi laehtenyt Kroofin keralla laajemmalti vaeltamaan, niin he ehkae olisivat tavanneet mehilaeispuun. On epaeiltaevaeae, tokko Kroofkaan oveluudessaan olisi aelynnyt, ettei Mirandan iho olisi kestaenyt hyoekkaeystae mehilaeispuun kimppuun. Intoileva karhu luultavasti olisi tahtonut hankkia lapselle hunajaa ja seuraus siitae olisi ollut, ettae Kirstin luottamus Kroofin arvostelukykyyn olisi saanut pahan kolauksen.

Siinae ahtaassa piirissae, jossa Mirandan oli lupa liikkua, oli kuitenkin useita taajaan asuttuja muurahaispoekkoejae, ja Kroof keksi moniaana iltapaeivaenae niistae yhden. Se oli siitae kovin mielissaeaen. Taessae oli tilaisuus naeyttaeae Mirandalle jotain sangen hyvaeae ja haenen terveydelleen ehtoisaa. Heraetettyaeaen lapsen huomion se repaesi lahon puun hajalleen aivan sydaentae myoeden ja alkoi sitten litkiae suuhunsa sekae kiehuvia muurahaisia, ettae niiden keraellae mehukkaita toukkia. Taemaepae vasta oli herkkua, mutta ymmaertaemaetoen Miranda juoksikin pois kauhusta huutaen. Kroof oli ymmaellaeaen. Se kuitenkin soei muurahaiset suuhunsa, kun oli puuhaan ruvennut. Mutta sen jaelkeen se sai kutsun tulla kuulemaan Mirandan pitkaeae ripitystae, ettae muka muurahaiset eivaet kelvanneet syoetaeviksi ja ettae oli sangen julmaa repiae auki niiden pesiae ja varastaa munat. Siinae ei tietenkaeaen ollut vastavaeitteille sijaa, kun Kroof ei vaehaeaekaeaen ymmaertaenyt, mihin tyttoenen oikeastaan taehtaesi; mikae kysymyksen alaiseen asiaan naehden oli sangen valitettava seikka.

Vaikka Mirandalla nykyaeaen oli noin sanoaksemme metsaen kansalaisoikeudet, niin ei haen kuitenkaan ollut oikein ystaevyyden kannalla kenenkaeaen muun kuin tietenkin vastustamattomien oravien kanssa, jotka asustivat moekin katossa. Miranda naeki metsaen elaeimet nykyisin sangen laeheltae, ja ne kulkivat asioillaan haenen naehtensae vaehaeaekaeaen arkailematta. Ne kaesittivaet, ettae oli aivan suotta ruveta haenen kanssaan piilosille. Vaikka ne olisivat olleet kuinka ehdottoman hiljaa ja vaikka ne olisivat kuinka taeydelleen ympaeristoeoensae sulautuneet, niin tiesivaet ne haenen kirkkaitten, vakaitten, ystaevaellisten silmaeinsae oivaltavan kaikki heidaen hommansa kauttaaltaan. Taemae oli niille alussa huolestuttava salaisuus. Kuka oli tuo nuori olento—nuoruuden aelyaeae kaikkein alkeellisinkin havaintokyky—joka nuoruudestaan huolimatta niin helposti saattoi haepeaeaen niiden perintaetiedot ja sukkelat temput? Mutta niiden vaisto samalla sanoi, ettei haen ollut heikoimmankaan vihollinen; ja niinpae ne sallivat haenen naehdae kaikki hommansa peittelemaettae, samalla kuin karttivatkin haentae jonkinlaisella huolellisella pelolla.

Kroofiakin ne kaikki karttivat, vaikka toisella tavalla. Ne tiesivaet, ettei paisti silloin taelloein ollut Kroolille vasten mieltae, mutta ettei se viitsinyt suurta vaivaa naehdae sitae saadakseen. Taemaen metsaen vaehemmaen kansan ei muuta tarvinnut kuin pysyae turvallisen matkan paeaessae sen ankarasta kaemmenestae; muutoin ne tunsivat turvallisuutta sen laeheisyydessae. Kaikki muut paitsi ei jaenis—se tiesi, ettae Kroof piti sitae ja sen pitkaekoipisia lapsia erikoisena herkkuna, jotka hyvin kannattivat karhunkin vaivannaeoet. Miranda ihmetteli, miks'ei haen koskaan naehnyt jaeniksistae merkkiaekaeaen ollessaan Kroofin keralla kaevelemaessae. Toisinaan haen tosin naeki; mutta aina pitkaen matkan paeaestae ja vain vilaukselta. Kroof ei naeissae tilaisuuksissa naehnyt jaenistae ensinkaeaen; ja Mirandalle pian selvisi, ettae haen naeki tarkemmin kuin piilevae metsaekansakaan. Naemae saattoivat toisiltaan piilottua joko siten, ettae olivat aivan hiljaa alallaan, taikka tekivaet itsensae naekymaettoemiksi; mutta Mirandan silmae armotta erotti punaruskean ketun kellervaen ruskeasta lahosta puusta, jolle se oli matalaksi ruvennut. Paikalla haen myoes erotti liikkumattoman paehkinaenakkelin puunrungon nystyraestae, maassa piilevaen metsaekanan jaekaelaeisestae kivestae, metsaehiiren kiertyneestae ruskeasta lehdestae, kyyristyvaen ilveskissan taeplaeisestae oksasta. Piilevae kansa sen vuoksi alkoi pian osottaa haenelle suosiotaan siten, ettei ollut haenestae tietaevinaeaen, joka taas osotti heidaen luottavan siihen, ettae saisivat haenen puoleltaan olla rauhassa. Ne pysyivaet vieraalla kannallaan edelleenkin; mutta haenen mielenkiintoisen katseensa alaisena saattoi paehkinaenakkeli nousta maennynrungon karkean kaarnan pintaa ja noukkia sen harmaitten suomujen alta muurahaisia; kultasiipitikka ajaa takaa lihavia valkoisia toukkia, jotka olivat sen parasta herkkua, ja tuimasti takoa lahonnutta puuta muutaman jalan matkassa Mirandan paeaestae; hoikka ruskea kaerppae tohti jahdata puunjuurien alla kovakuoriaisia haenen hiljaisesta laesnaeolostaan vaelittaemaettae, koiras-sepelpyy [Footnote: Amerikkalainen pyy ( Bonasa umbellus ), joka on tunnettu siipivaeristyksiensae aikaansaamasta omituisesta soitinpaeristyksestae. Nimensae se on saanut kaulassaan olevasta seppeleestae. (Suom. muist)] huoletta paeristellae kelopuun latvassa, kunnes ilma oli taeynnaeaen sen kerskumisen vienoa paerinaeae, ja sen puolikasvuiset sikioet rohkenivat poelyytellae itseaeaen huoleti autiossa muurahaispesaessae raivauksen paeivaenpaahteisimmassa kolkassa. Ainoastaan varisparikunta, joka jaelleen asutetun raivion suuria mahdollisuuksia aavistaen oli asettunut pitkaen kuusen latvaan asumaan aivan moekin taa, pysyi epaeluuloisena kokonaan erillaeaen Mirandasta. Ne usein keskustelivat haenestae karkealla kielellaeaen, joka kuului vielae pahemmalta taessae aarniohiljaisuudessa; ja ne pitivaet haenen tuttavuuttaan Kroofin kanssa kerrassaan luonnonjaerjestyksen vastaisena. Ollen itse kaksimielisyyden perikuvia ne olivat taeysin vakuutettuja siitae, ettae Mirandalla oli muita vaikuttimia, jotka kuitenkin olivat liian syviae niiden ymmaertaeae; ja ne sen vuoksi kunnioittivat haentae suunnattomasti. Mutta eivaet ne haeneen luottaneet. Arat sadelinnut [Footnote: Pohjois- Amerikan musta- ja keltanokkaisia kaekiae sanotaan sadelinnuiksi. (Suom. muist.)] sitaevastoin luottivat haeneen ja viheltelivaet toisilleen pitkaeveteisiae alakuloisia kutsuaeaeniaeaen, jotka tietaevaet sadetta, vaikka haen seisoi niistae vain muutaman askeleen paeaessae ja tuijotti niihin koko voimallaan; ja taemae oli kerrassaan ennen kuulumaton suosionosotus sadelintujen puolelta, jotka ovat kovin vastahakoisia soittelemaan, jos joku on niin laehellae, ettae naekee. Niitae saattoi olla kolme tai neljae, jotka soittelivat kuvaamattoman tuntehikkaita kadanssejaan milloin missaekin raiviolla; mutta Kirsti ei naehnyt niitae edes vilaukselta, vaikka haen monesti syvae kaiho sydaemessaeaen kuunteli, kun niiden etaeiset aeaenet vaereilivaet kautta kastehelmin laehestyvaen haemaeraen.

Vain kerran Miranda sinae vuonna enaeae naeki pantterin. Se tapahtui kuukausi sen jaelkeen kuin haen oli Kroofin tavannut. Haen oli yksinaeaen aivan tatarpellon reunalla ja tirkisteli varjoisaan laepikuultavaan hiljaisuuteen, naehdaekseen, voisiko haen erottaa sieltae mitaeaen. Ja se, mikae sieltae naekyi, sai haenen pienen sydaemensae oikopaeaetae kurkkuun syoeksaehtaemaeaen. Siellae oli pantteri, ei muuta kuin kymmenen askeleen paeaessae; se makasi matalana kaatuneen puun rungolla. Se tuijotti haeneen silmaet raollaan. Kotvasen kuluttua kaunis peto nousi ja oikoi itseaeaen suurella varmuudella, tyoensi ulos kynsiaeaen ja kaiveli niillae, aivan samoin kuin tavallinen kissa tekee itseaeaen oikoessaan. Samalla se haukotteli aivan kamalasti, niin ettae Mirandan mielestae suu olisi voinut revetae korviin saakka ja ettae saattoi katsella suoraan sisaeaen pedon suureen punaiseen kurkkuun. Sitten peto keveaesti astui alas puunrungolta—sille puolelle, joka oli Mirandasta etaeimpaenae, ja asteli pois sen naekoeisenae, ettei sitae muka haluttanut ruveta juttuihin.

Taenae samana, muutoinkin niin kohtalokkaana kesaenae Miranda ensikerran tapasi Wapitin, soreasarvisen sarvaan, ja Gannerin, Canadan suuren ilveksen. Sanomattakin selvae, etteivaet ne olleet samassa seurassa. Eraeaenae aamuna aidan kulmauksessa istuessaan koko huomio kiintyneenae risumajan rakentamiseen sairaan perhosen ympaerille, haen aivan kyynaerpaeaensae vierestae kuuli aeaenekkaeaen paerskaeyksen. Pahoin pelaestyen haen paeaesti pienen huudon yloes katsoessaan ja samalla jotain hyppaesi aidalta poispaein. Haen naeki kirkkaan ruskean paeaen komeine monisormisine sarvineen ja kaksi suurta sulavaa silmaeae, jotka lempeinae ihmetellen katsoivat haeneen.

"Voi kaunis sarvas, pelotinko minae sinua?" tyttoe huudahti, tuntien vieraan naekemistaeaen kuvista; ja haen tyoensi pienen kaetensae aidan raosta tervehtiaekseen. Sarvas oli kovin utelias sen veripunaisen nauhan vuoksi, mikae haenellae oli kaulassaan, ja silmaeili sitae vakaasti puolen minuutin verran. Sitten se palasi aivan aidan viereen ja haisteli haenen kaettaeaen hienoilla mustilla sieraimillaan, avaten ja sulkien ne herkaesti. Se antoi tytoen hyvaeillae sileaetae turpaansa ja piti paeaetaeaen aivan hiljaa tytoen kaeden sitae kosketellessa. Sitten joku tavaton aeaeni kantoi sen korvaan. Se oli Kirsti, joka siinae laehellae multasi perunoita; ja pian vako, jota pitkin tyoe eteni, toi haenet navetan nurkan takaa naekyviin. Haenen paeaessaeaen leiskui tulipunainen liina kuumana auringon paisteessa. Sarvas kohotti paeaensae korkealle, tuijotti ja naeytti lopulta paeaettelevaen, ettae taemae ilmestys oli vihamielinen laadultaan. Korskahtaen ja levottomasti polkien silokaviollaan se pyoersi ympaeri ja juoksi pois metsaeaen.

Mirandan tuttavuus Gannerin, [Footnote: "Ganner" (gander) oikeastaan on kansanomainen nimitys ukkohanhelle. (Suom. muist.)] ilveksen kanssa, tehtiin ikaevaemmissae oloissa.

Mikko vasikka, joka oli kaiken kesaeae kasvanut erinomaisesti, oli paeivisin kytkettynae paaluun luonnonniityn kulmaukseen noin kolmisenkymmenen sylen paeaehaen metsaen reunasta. Vaehaen laehempaenae moekkiae oli pitkae pensaisto mustaa vatukkaa, [Footnote: Rubus nigrobaccus, jolla on mustat maukkaat marjat. (S. m.)] seljaa ja elaemaenlankaa, [Footnote: Clematis. (S. m.)] muodostaen taajan tiheikoen, jonka keskelle Miranda monella tuskalla ja kamalien naarmujen hinnalla oli raivannut rattoisan piilopaikan. Taeaellae haen leikki kotisilla ja toisinaan nukahtikin kuumina aamuina, kun aeiti oli monen eekerin takana tyoessae aivan raivauksen toisella reunalla.

Mikko makaili eraeaenae paeivaenae yhdentoista aikaan ennen puolta paeivaeae niin laehellae moekkiae kuin lieka myoeden antoi, kun tyttoe naeki oudon elaeimen tulevan ulos metsaestae ja pysaehtyvaen sitae katselemaan. Elaein oli harmahtavan ruosteen ruskea vaeriltaeaen, mahanalusta ja kaula sangen vaaleat, ja se oli melkein yhtae suuri kuin Mikkokin; mutta ruumis oli kumman lyhyt verrattuna pitkiin voimakkaisiin saeaeriin. Naamataulu oli aivan ympyriaeinen, silmaet pyoereaet ja palavat, teraevaekaerkisten korvien paeaessae pitkaet kankeat mustat tupsut ja leuan alla julman naekoeinen vaaleanruskea poskiparta, joka oli kuin ulospaein harjattu. Haentae oli vain kuin paksu, poikki hakattu ruskea tynkae. Elaein katseli varovasti joka puolelle ympaerilleen; kyyristyi sitten matalaksi, takapuolen jaeaedessae vaehaen korkeammalle eturuumista ja pehmeaesti astuen kulki suoraan Mikkoa kohti.

Vaikka Mikko olikin niin kokematon, niin aelysi se kuitenkin, ettae tuossa tulla toikkaroi itse kuolema. Se kavahti pystyyn, koempeloet saeaeret leveaellae hajallaan ja koko painollaan liekaa painaen, silmaet paeaessae pyoerien ja kauhistuneina tuijottaen kamalaan tulijaan. Kurkusta kohosi pitkae kimakka avun ja haedaen moelaeys.

Sen moelaeyksen merkityksestae ei saattanut olla epaeilystae. Se sai Mirandan silmaenraepaeyksessae laehtemaeaen leikkihuoneestaan. Seuraavassa silmaenraepaeyksessae tilanne oli haenelle selvillae. "Aeiti! Aei-ti-ii!" haen huuti minkae aeaentae paeaesi ja lensi rakasta Mikkoaan puolustamaan. Ilves taemaen odottamattoman sekaantumisen johdosta pysaehtyi siihen paikkaan. Miranda ei naeyttaenyt kovin pelaettaevaeltae, eikae se haetaeaentynyt vaehaeaekaeaen. Mutta haen naeytti niin tavattomalta—ja tuo kirkas punainen juova haenen kaulassaan saattoi merkitae jotain, jota se ei ymmaertaenyt—ja jotain luonnotonta siinae vaan oli, jotain, jonka vuoksi sieti seisahtua, kun noin nuori olento osotti niin haeikaeilemaetoentae rohkeutta. Sekunniksi tai pariksi ilves sen vuoksi istui takakintuilleen rehellisesti kuin kissa ja mietti; ja tupsulliset korvat, jotka olivat hyvin pystyssae, ja omituinen poskiparta leuan alla antoivat sille hyvin vihaisen arvokkaan kasvojenilmeen. Mutta ei se epaeroeinyt kuin lyhyen hetken. Selvillaeaen siitae, ettei Mirandaa tarvinnut lukuun ottaa, se jaelleen laehestyi ja entistae nopeammin; ja Miranda huomatessaan, ettei haenelle onnistunut pelottaa sitae pois, ei muuta kuin kiersi kaesivartensa Mikon kaulan ympaeri ja parkaisi.

Sen parkaisun olisi pitaenyt kantaa Kirstin korviin koko raivauksen poikki; mutta tuulenpuuska poikkeutti sen muualle ja lisaeksi oli vaelissae moekkikin aeaenen kaerkeae tylsentaemaessae. Mutta sen kuulivat muut kuin Kirstin korvat; kuulivat ja vielae ymmaersivaetkin Mikon moelaeyksen. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae oli kaukana, toisella laitumella. Kirsti naeki sen haetaeaentyneenae juoksevan aitoviertae yloes ja alas ja luuli kaerpaesien sitae kiusaavan. Mutta aivan pensastiheikoen takana makasivat molemmat haeraet, Paeivae ja Taehti, miettivaeisinae maerehtien paeivaellispurujaan. Kumpikin oli raskaasti noussut jaloilleen Mikon ensi kerran apuun kutsuessa. Kun Mirandan parkaus kajahti, niin ilmestyi Paevaen rautionkarvainen paeae pensastiheikoen nurkan taa, haetaeaentyneenae udellen. Gannerin naehdessaeaen se pysaehtyi, pitaeen kuonoaan korkealla ilmassa, puhalsi kovaa ja pudisteli paeaetaeaen suurta urhoollisuuttaan osottaakseen. Heti sen peraestae tuli mustan ja valkoisen kirjava Taehti. Mutta sillae oli aivan toinen luonto. Paikalla kun se keksi Mikon ja samalla Mirandankin vihollisen, niin alas painuivat pitkaet suorat sarvet, ilmaan lensi kirjava haentae ja raivosta moelisten se hyoekkaesi.

Laiha haerkae oli vihollinen, jonka kanssa tappelemaan Gannerilla ei ollut vatsaa. Vihaisella aerinaellae, joka paljasti Mirandalle hirmuiset hammasrivit sangen punaisessa suussa, se kaeaensi heitae kohti haennaentynkaensae, pani niuhaan tupsulliset korvansa ja hyoekkaesi metsaeaen pitkin uljain loikkauksin, luonnottoman pitkaein takajalkain nakellessa sitae poispaein kuin maahan koskettamatonta kumipalloa. Ehkae viiden sekunnin kuluttua se jo oli naekymaettoemissae puitten seassa; ja Taehti, ylpeaenae puhisten ja haentaeaensae vinkkuroiden kuopi maata Mirandan ja Mikon edessae.

Miranda se sinae paeivaenae nimitti ison ilveksen "Ganneriksi"; "sillae niin se sanoi", haen jaelkeenpaein kertoi aeidilleen, "kun Taehti tuli ja ajoi sen pois."

VIII LUKU.

Kirves ja sarvet.

Toinen talvi kului hyvinkin samaan tapaan kuin ensimaeinen. Mutta vuodenajan ehtiessae tuli yhae enemmaen lintuja ruokittavaksi, sillae Mirandan maine oli levinnyt niiden kesken. Lunta ei ollut sinae talvena yhtae vahvalta, eikae pakkanen ollut yhtae ankara. Pantterit eivaet tulleet yoellae kattoa repimaeaen. Mutta sattui muutamia tapauksia, jotka saivat sekae Mirandan ettae Kirstin erikoisesti muistelemaan taetae talvea ennen monia muita.

Koko joulukuun ja tammikuun ajan tapasi Wapiti sarvas tulla navetalle kaksi solakkaa naarasta mukanaan ja oleskella sen luona monta paeivaeae kerrallaan, pureskellen lumelle siroteltuja heiniae. Molempien haerkaein, Taehden ja Paeivaen kanssa Wapiti ei ollut kovinkaan hyvissae vaeleissae. Ne toisinaan vihaisesti pukkasivat sitae sarvellaan, mutta Wapiti hyppaesi syrjaeaen kuin vietereillae, polki kahdesti maata silitetyillae etukavioillaan ja ojensi niitae kohti sarviensa neljaetoista keihaeaenkaerkeae. Mutta se jaei uhkailuihin. Mustan ja valkoisen kirjava lehmae sitae vastoin naeytti suuresti ihailevan Wapitia, vaikka taemae vastasi sen ihailuun mitae ylvaeimmaellae vaelinpitaemaettoemyydellae. Eraeaenae paeivaenae Miranda antoi sen ja molempain naaraitten nuolla astian pohjalta raakaa suolaa, ja taemaen mieluisan tuttavuuden jaelkeen ne kaikin kolmen seurasivat haentae suoraan moekin ovelle. Jopa ne rupesivat Kirstinkin peraessae kulkemaan, mikae taetae miellytti ja hyvitti enemmaen kuin haen tahtoi Mirandalle myoentaeaekaeaen. Haen tarjosi elaeimille monta kylmaeae tatarpiirakkaa, ja vaikka ne olivatkin nahkeita ja sitkeitae, olivat ne saajista mitae iloisimpia herkkupaloja. Mutta tammikuun kuluessa repaeisivaet holhokit itsensae irti naeistae iloista ja muuttivat muille laitumille.

Kevaetpuoleen Miranda suureksi ilokseen sai tehdae Ten-Tinen, uljaan karibusarvaan tuttavuutta, saman, jonka haen oli pikimaeltaeaen naehnyt edellisenae talvena. Karibu muutti paraillaan sarvellisten naaraillensa keralla hitain viivytyksin etelaeae kohti. Ne olivat vaesyneet syoemaeaen kuivaa sammalta ja jaekaelaeae paljailla mailla, jotka olivat raivaukselta viikon matkan pohjoista kohti. Ne alkoivat himoita pajujen ja haapojen nuoria silmuja, jotka paraillaan mehukkaina puhkesivat etelaempien jokien varsilla. Katsellen akkunasta eraeaenae aamuna, ennenkuin karjaa vielae oli ulos laskettu, Miranda naeki Ten-Tinen ilmestyvaen metsaestae ja pitkin, heittelevin askelin tulevan aromaan poikki. Sen omituisen latuskat lehtimaeiset sarvet olivat takakenossa olkain tasalla ja kuono osotti suoraan eteenpaein. Taemae asento oli kaikkein paras metsaen laepi kuljettaessa; sarvet eivaet silloin takertuneet kiinni. Keskeltae otsaa ulkoni suorakulmaisesti muista sarvista kaksi leveaetae latteata kaemmenmaeistae sakaraa, paeaesarvien omituista kasvannaista. Karibulehmaet, joiden sarvet olivat melkein yhtae komeat kuin uroon, vaikka otsalisaekettae vailla, seurasivat kantapaeillae. Niiden vaeri oli sangen vaalea, vaaleahkon likaisen keltainen, aivan toinen kuin Wapitin laemmin ruskea karva. Kulkiessaan navetan ohi Ten-Tine keksi rehua, joka sitae suuresti viehaetti, ja seisahtui maistelemaan sitae. Kirstin heinaet miellyttivaet suuresti koko karjaa. Niiden hyvaellae maulla syoedessae Miranda hiipi ulos tuttavuutta tekemaeaen. Haen otti lahjoiksi muutamia kourallisia kanain tattareita kirkkaaseen keltaiseen maljaan. Mirandan laehestyessae Ten- Tine kohotti kaunista paeaetaeaen ja katsoi haeneen uteliaasti. Jos olisi ollut kiima-aika, niin se epaeilemaettae olisi paikalla haastanut haenet taisteluun elaemaestae ja kuolemasta. Mutta nyt se oli hyvaeluontoinen ja utelias, paitsi milloin naeki suden, pantterin tai ilveksen. Tuo pieni olento naeytti vaarattomalta, ja kieltaemaettae haenessae oli jotain aivan erikoista. Mikae oli se kiiltaevae esine, jota haen piti edessaeaen? Ja mikae oli se toinen kirkas esine, joka haenellae oli kaulassaan? Ten-Tine lakkasi syoemaestae ja katseli tyttoeae kiinteaesti, paeae epaeroeivaessae asennossa, harteita hiukkasen alempana. Karibulehmaet vilkaisivat ja olivat uteliaat, mutta niitae enemmaen huvitti tyydyttaeae naelkaeaensae kuin uteliaisuuttaan. Ne mielellaeaen jaettivaet asian Ten-Tinen selvitettaevaeksi.

Miranda oli jo oppinut monta asiaa sen vuoden kuluessa, jonka haen oli oleskellut metsaekansan keskuudessa. Yksi oli, ettae kaikki piilevae kansa pelkaesi ja paheksui jyrkkiae liikkeitae. Niiden itsensae kaeyttaeytyminen oli aina moitteetonta. Julminkin niistae aina liikkui sirosti ja suhdallisesti kuin ylimys. Ne tiesivaet nopeuden ja haetaeilyn eron. Kaikkea jyrkkyyttae ne kauhistuivat. Kauneusviivoin ne pakenivat vihollistaan. Ja kaeyrin viivoin ne tappoivat.

Miranda ei sen vuoksi yrittaenytkaeaen kulkea oikopaeaetae Ten-Tinen luo ja vaekirynnaekoellae paeaestae sen tuttavuuteen. Haen varovaisesti pysaehtyi kymmenkunnan askeleen paeaehaen, kurkotti sitae kohti vatiaan ja liverteli sanattomia vienoja maanituksiaan. Haen kun ei taitanut karibuitten kieltae, niin taeytyi koettaa aeaenen saevyllaeaen ilmaista hyvaet aikeensa.

Ten-Tine huomasi, ettei lapsi tahtonut tulla laehemmaeksi, eikae sen uteliaisuus kestaenyt moista pettymystae. Mutta sitae epaeilytti, epaeilytti kovasti. Samoin kuin Wapiti polki sekin epaeroeidessaeaen jalkaansa; mutta ne kaviot, joilla se polki, olivat paljon isommat, leveaemmaet, koempeloemmaet ja vaehemmaen silitetyt kuin Wapitin, sillae ne olivat muodostetut juoksemista varten semmoisten pehmeitten pintain kuin soiden ja loeyhaen lumen poikki, joilla Wapitin sirot jalat olisivat puhkaisseet pinnan kuin veitsen kaerki.

Askel askeleelta se tuli laehemmaeksi. Mirandan kirkkaassa katseessa oli jotain, joka siinae heraetti luottamusta. Lopulta se oli kyllin laehellae koskettaakseen keltaista vatia liikkuvalla ylaehuulellaan. Se naeki, ettae vadissa oli jotain. Se kurotti kuononsa reunan poikki ja Mirandan ihmeeksi puhalsi siihen. Vilja poellaehti joka suuntaan, jopa jotkut jyvaet tarttuivat sen omiin kosteihin huuliin. Se peraeytyi takaisin paein hieman saeikaehtaeen. Sitten se nuoli huulensa ja maku oli siitae miellyttaevae. Ja sen turpa palasi takaisin mieltaekiinnittaevaeaen maljaan; ja haistettuaan taas sangen varovasti se nuoli suuhunsa kaikki, mitae siinae oli.

"Hyi hotkaa!" huudahti Miranda hellaesti moittien ja juoksi takaisin tupaan enemmaen tuodakseen.

"Eikoehaen Saunders olisi vihainen", haen ajatteli itsekseen, "jos se tietaeisi ettae minae annan sen tatarta taelle kauniille sarvaalle?"

Ten-Tine seurasi laehellae haenen peraessaeaen haistellen uteliaana punaista nauhaa, joka oli tytoen kaulassa. Kun Miranda meni tupaan tattaria saamaan, niin sekin yritti tulla haenen mukanaan, mutta sen sarvet olivat liian leveaet ovesta mahtuakseen. Kirsti, joka lakaisi kiireellae, katsoi yloes haemmaestyksellae, kun iso paeae pimitti oven.

"Voi sinua lapsi parka!" haen huudahti; "aivanhan sinae tuot kaikki metsaen elaeimet taenne meidaen kanssamme asumaan."

Haen ei kuitenkaan kieltaenyt Ten-Tineltae muutamaa kourallista tattaria, vaikka taemae puhalsi toisen puolen lattialle, niin ettae haenen taeytyi ne laasten koota. Kun Ten-Tine oli kaikki syoenyt ja huomasi, ettei enempaeae annettaisi, niin se vastahakoisesti peraeytyi ovelta ja alkoi haistella akkunanpuitteita, painaen uteliasta turpaansa koetteeksi lasiruutuakin vastaan.

Sattuipa niin, ettae Ten-Tineae ja sen pientae joukkoa olikin naelaen himolla takaa ajettu koko ajan pohjoisilta mailta saakka, vaikk'eivaet ne siitae mitaeaen tienneet. Neljae isoa harmaata metsaesutta oli niiden jaeljillae. Vaikka sudet olivat verenhimoiset, niin olivat ne samalla viisaatkin, eivaetkae halunneet hyoekaetae koko lauman kimppuun, ne kun tiesivaet, ettae karibu on tuima tappelija. Mutta ne odottivat tilaisuutta erottaakseen jonkun lehmistae muusta laumasta, uuvuttaakseen sitten sen yksinaeaen. Monta paeivaeae ne olivat jaelkiae seuranneet ja taellae ajalla saaneet tyytyae hyvin niukkaan muonaan; nyt niitae kalvoi sekae naelkae ettae viha. Metsaestae ulos tullessaan ne naekivaet viisi karibulehmaeae navetan luona syoemaessae, Ten-Tineae ei missaeaen. Tilaisuus oli liian harvinainen, jotta sitae olisi voitu jaettaeae kaeyttaemaettae. Ne kaikin paeaettivaet nyt hyoekaetae. Rinnan kaikki neljae laihaa sutta laukkasi aeaeneti lumen poikki, pitkaet harmaat kuonot kurtussa, valkoiset hampaat irvissae, harmaan ja valkoisen kirjavat hartiat kuin tahdissa nousten ja laskien, poerhoeiset haennaet suorana peraessae.

Karibulehmaet naekivaet viime tingassa niiden tulevan. Puoleksi sekunniksi ne jaeykistyivaet haemmaestyksestae. Sitten ne sukkelaan juoksivat piiriin, peraet yhteen tyoentaeen, kaikki sarvet ulospaein ojentaen. Se oli sukupolvien tarkkaa perittyae sotakuria.

Ilman muuta aeaentae kuin syvaesti huohottaen, laeaehaettaeen sudet hyppaesivaet hyppynsae, koettaen paeaestae taemaen pistinmaeisen sarviaidan paeaelle. Kaksi singahti kiljuen takaisin. Yksi sai lehmaen puoleksi piiristae ulos ja polvilleen sortumaan, iski hampaansa sen niskaan ja olisi sen lopettanut, ellei laehin naapuri olisi tuikannut sutta niin tuimasti kylkeen, ettae se kimakalla raehaehdyksellae hellitti hampaansa. Mutta neljaes susi huomasi piirin heikon kohdan. Se typerae nuori lehmae, jonka kimppuun se hyoekkaesi, pillastui paikalla pelosta. Se syoeksyi piiristae pois ja pakeni. Seuraavassa silmaenraepaeyksessae susi oli sen kurkussa kiinni.

Samalla kun susi kiskoi sen nurin, hyppaesivaet muutkin sudet sen kimppuun. Muut lehmaet, puolustusasentonsa saeilyttaeen, katselivat sen haetaeae jotenkin vaelinpitaemaettoeminae, epaeilemaettae ne olivat sitae mieltae, ettae siinae tyhmyys sai palkkansa ja ettei kumppani parempaa loppua ansainnutkaan. Mutta Ten-Tine, jolle tilanne selvisi yhdellae silmaeyksellae, oli asiasta toista mieltae. Sille taemae tyhmae nuori lehmae oli sangen kallis. Kimakalla raivon kiljauksella, joka oli puoleksi maeaekinaeae, puoleksi mylvinaeae, se hyoekkaesi apuun. Ensimaeinen susi, jota se iski, lensi ulkohuoneen nurkkaa vastaan ja palasi tappeluun ontuen ja hyvin vaehaellae innolla. Seuraavan se tuhosi molemmilla etujaloillaan, taittaen kerrassaan pedon selaen. Muut kaksi paikalla purivat kiinni sen kylkiin koettaen kiskoa sen nurin; se taas hyppien pystyyn ja takajaloilleen nousten teki sankarillisia ponnistuksia karistaakseen ne irti kyljistaeaen, jotta voisi puskea ja iskeae kavioillaan. Verta vuotava lehmae sillae vaelin koempi jaloilleen ja pakeni takaisin urhoolliseen piiriin, joka hieman vastahakoisesti enaeae avautui. Taestae niitae ei pidae moittia liian kovasti. Sillae karibuitten silmissae nuorikko oli tehnyt suurimman kaikista rikoksista, kun oli rivistae paennut ja jaettaenyt koko karjan tuholle alttiiksi.

Tappelun taellae asteella urhoollinen Ten-Tine oli joutunut epaetoivoiseen pulaan; mutta apu tuli aivan odottamattomalta taholta. Se tekijae, jonka sudet olivat laskuistaan pois jaettaeneet, oli Kirsti Craig. Kirstissae oli kiehahtanut aeaenetoen raivo, kun haen ensin naeki tapauksen. Haen oli luullut, ettae sudet olivat laeheisistae metsistae aivan sukupuuttoon haevinneet; ja niiden ilmestymistae haen sen vuoksi piti ainaisena vaarana. Mutta ainakin niitae oli vaehaen, sen haen tiesi; ja paikalla haen paeaetti, ettei taemaen pienen sakin pitaenyt paeaestae leikistae vaehemmaellae kuin taeydellisellae tuholla.

"Ne ovat susia! Aelae astu sinae ulos taestae ovesta!" haen kaeski tylysti sillae aeaenellae, jota Mirandan mieleen ei olisi juolahtanutkaan olla tottelematta. Miranda kiihtymyksestae vapisten silmaet suurina ja valkein poskin kiipesi akkunaan ja painoi kasvonsa ruutuun litteaeksi. Kirsti hyoekkaesi ulos, paiskaten oven kiinni.

Puupoelkyn ohi kulkiessaan Kirsti tempasi kirveen kaeteensae. Haenen kauniit kasvonsa olivat jaeykaet kuin rauta. Mustissa silmissae paloi viha. Se oli epaetoivoinen yritys kaeydae kolmen hurjistuneen suden kimppuun ilman muuta apua kuin karibusarvas; mutta Kirsti ei ollut niitae naisia, jotka tieltae palaavat, kuten olemme jo naehneet.

Kirves oli tottuneessa ja tarkassa kourassa ja heti ensi isku, joka sattui laehimmaen suden etujalkain taa, melkein leikkasi sen kahtia. Toiselta puolen siten aekkiae vapautettuna Ten-Tine pyoeraehti ympaeri kuin salama paeaestaekseen kaesiksi toiseen hyoekkaeaejaeaensae, mutta peto hyppaesikin takaperin. Ten-Tinen sarvia vaeistaeessaeaen se melkein kimposi Kirstin paeaelle, taemae ei voinutkaan iskeae tuhoiskua koko voimallaan, ei muuta kuin kirveen lappeella sai lyhyeen nopattua sitae leuan alle. Siitae se kuitenkin lensi hetkeksi nurin, ja taemae hetki riitti Ten-Tinelle. Ilmaan ponnahtaen karibu alas pudotessaan iski molemmilla talttamaisen teraevillae etukavioillaan vastustajaansa keskelle kylkiluita. Isku oli murhaavan ratkaiseva. Teraeksisetkaeaen kylkiluut eivaet olisi sitae kestaeneet, eikae kulunut kuin muutama harva sekunti, ennenkuin lumella makaava verinen harmaa nahka oli niin muodoton, ettae sitae oli vaikea sudeksi tuntea.

Viimeinen joukosta, jonka Ten-Tinen isku oli rammaksi ruhjonut, oli viisaana miehenae vaeistynyt syrjempaeaen, huomatessaan Kirstin tulevan. Nyt se kaeaentyi pakoon. Mutta Kirsti oli paeaettaenyt, ettei ainoankaan pitaenyt paeaestae pakoon, ja haen laehti takaa ajamaan. Haen oli niin hyvae juoksemaan kuin harva toinen nainen. Haen paeaetti saattaa taeytaentoeoen tuiman tuhopaeaetoeksensae. Sutta ensin esti rampaus; mutta juuri kun se oli paein kaeaentymaeisillaeaen taistellakseen sokeasti kuolemaan saakka sukunsa tavan mukaan, niin ponnistus laukaisi jaeykistyneet lihakset, niin ettae se jaelleen paeaesi juoksemaan. Oikaisten pitkaeaen laukkaansa se ampui pakoon takaa-ajajastaan, ikaeaenkuin taemae olisi paikallaan seisonut.

Kirsti pysaehtyi, heilautti kirvestaeaen ja nakkasi sen pakenevan jaelkeen koko voimallaan. Se sattui. Jos se olisi sattunut oikein, terae edellae, niin se olisi toteuttanut heittaejaensae koko tarkotuksen; mutta se sattui pohja edellae keskelle pedon takapuolta. Isku sysaesi sitae, niin ettae se mukelsi nurin niskoin lumelle. Susi kiljui haemmaestyksestae ja kauhusta; mutta sekunnin kuluttua se uudelleen malttoi mielensae, ponnahti kuin harmaa karvakerae risukasan yli ja katosi metsaen kaartoihin.

Kun Kirsti kaeaentyi takaisin, niin haen naeki Mirandan seisovan ovessa valkoisena, surkeana ja haemmentyneenae; ja Ten-Tine taas lehmineen, odottamatta tilaisuutta haentae kiitellaekseen, kulki juoksujalkaa pois poikki vaikeitten kenttien, kuono pitkaellae, sarvet takakenossa pitkin selkaeae. Ten-Tinestae itsestaeaen ja haavotetusta nuoresta lehmaestae tippui joka askeleella heleaen punaista, hoeyryaevaeae verta.

IX LUKU.

Pax Mirandae.

Kirsti olisi taemaen seikkailun jaelkeen entistae enemmaen pelaennyt Mirandan puolesta, ellei olisi ollut tuota lapsen merkillistae ystaevyyttae suuren naaraskarhun kanssa. Heti kun lumi oli sulanut ja aarniometsae jaelleen alkoi houkutella Mirandaa salaperaeiseen hiljaisuuteensa ja laepikuultavaan haemaeraeaensae, ilmestyi Kroof uudelleen yhtae uskollisena kuin ennenkin. Kun Kroof oli poissa, niin metsaet olivat lapselle kielletty maailma, johon haen vain saattoi kaihomielin kurkistella ja katsella metsaen piilevaeae kansaa sen salaisuuksia oivaltavilla silmillaeaen.

Vaehaeae myoehemmin, kun sammalet olivat kuivaneet ja kesaekuun hedelmoeivaet helteet hyvin elaehyttaeneet maan, sai Miranda uudelleen naeyttaeae omituisen naekoelahjansa teraevyyttae. Haen yllaetti eraeaenae paeivaenae Kroofin kanssa sepelpyyn, jolla oli aesken munasta tullut poikue, nuoren koivuviidakon reunalla. Sepelpyy pieksi siipiaeaen ja lepatteli puitten keskellae ikaeaenkuin pahasti haavoitettuna; ja Kroof ajoi innolla takaa, luullen sen piankin kiinni saavansa. Se kuitenkin ensin vilkaisi ympaerilleen, eikoe likitienoissa ollut poikasia. Mirandan kummaksi viisas elaein ei naehnyt ainoatakaan. Mutta Miranda naeki ne selvaeaen. Siinae ne olivat kaikki haenen ympaerillaeaen, kuin liikkumattomat ruskeat pallot, aivan samanlaisina kuin lehdet ja sammal ja kaikki muu, mitae oli metsaemaan pinnalla hajallaan. Toiset olivat puoleksi piilossa lehden tai oksan alla; toiset istuivat aivan naekyvissae samassa asennossa kuin olivat olleet haelyytyksen tapahtuessakin. Jopa ne sulkivat silmaensaekin sulaakseen paremmin ympaeristoeoensae. Ne olisivat mieluummin alistuneet vaikka mihin kohtaloon, siihen paikkaan vaikka kuolleet, ennenkuin liikkuneet, niin taeydellisesti ne lapsen mielessaeaen tottelivat metsaen kanalintujen kirjottamatonta lakia. Taemae kuuliaisuus sai palkkansa. Ne olivat sen kautta naekymaettoemaet metsaen kaikelle kansalle, sekae ystaeville ettae vihollisille. Mutta eipaes petetty Mirandan silmaeae.

Emaestae haen ei sen enempaeae vaelittaenyt, haen kun aelysi taemaen sukkelan sotatempun ja tiesi, ettei Kroof milloinkaan saisi sitae kiinni. Eikae haen viattomuudessaan luullut, ettae hyvae Kroof tekisi sille pahaa, vaikka saisikin sen kiinni. Mutta naemae liikkumattomat poikaset sitae vastoin olivat sangen mieltaekiinnittaevaet. Yksi—kaksi- -kolme—Miranda laski niitae kymmenen ja arveli, ettae kaipa niitae oli vielae enemmaenkin. Pian emae piiriae lennellen palasi paikalle katsomaan, millae kannalla olivat asiat. Se naeki Mirandan kumartuvan ja poimivan maasta yhden sen rakkaista ruskeista keraesistae ja sitten vielae toisenkin, uteliaana, mutta hellaevaroen. Haemmaestynyt sepelpyy oli niin ymmaellaeaen, ettae se hetkeksi unhotti Kroofinkin ja oli vaehaellae joutua sen kynsiin. Se aekkinaeisellae hurjalla paolla vaeltti taemaen vaaran ja huomaten, ettae Mirandaa vastaan eivaet mitkaeaen piiloutumiset auttaneet, se lensi oikopaeaetae viidakon tiheimpaeaen osaan ja kutsui hoputtaen poikasiaan. Taemaen aeaenen kuullessaan kaikki nuo pienet liikkumattomat keraeset aekkiae alkoivat elaeae. Ne molemmat, jotka makasivat kuin kuolleina Mirandan ojennetulla kaemmenellae, hyppaesivaet maahan; ja kaikki hyoekkaesivaet viidakkoon.

Emaen vielae kotkotettua muutaman kerran matalan, mutta selvaeaen jaesennellyn kutsun kaikki nopeaan pakenivat pensaikkoon; Kroof taas hieman nolon naekoeisenae tallusteli takaisin Mirandan luo.

Huolimatta tappelusta susien kanssa ja Ganner ilveksen hyoekkaeyksestae Mikon kimppuun, ja huolimatta verestae ja karvoista jotka lumella kertoivat huuhkajan yoellisistae kesteistae ja jaeniksen surmasta, Miranda oli pitaenyt aarniometsaen asukkaita lempeaenae kansana, joka enimmaekseen eli aeaenettoemaessae ystaevyydessae. Haenen tarkkanaekoeiset silmaensae eivaet ensinkaeaen huomanneet, ettae taemae hiljaisuus olikin ainaista murhenaeytelmaeae. Haen ei aavistanut, ettae tuo piilevae kansa, jonka hommia haen katseli, aina kulki pelko mielessaeaen ja ettae kuolema vaeijyi sitae joka kaeaenteessae. Vaehaenpae haen aavisti, ettae useimmille niistae itse elaemaen hintakin oli ainaista elaemaen tuhoamista.

Kesaen kuluessa Miranda keksi ensimaeisen ja ainoan vian Kroofin taeydellisyydessae. Sillae kaikista luoduista olennoista oli vain aeiti haenen mielestaeaen Kroofia etevaempi. Mutta kun haen eraeaenae paeivaenae juoksi kenttaein poikki tapaamaan Kroofia metsaen reunassa, niin suurella karhulla olikin niin paljon muuta hommaa, ettei se joutanut vastaan tulemaan, kuten tavallista. Se haisteli jotain, joka oli maassa sen valtavan kaemmenen alla. Miranda juoksi paikalla katsomaan, mitae se oli.

Haenen kauhukseen se oli jaeniksen laemmin verinen ruumis.

Haen saepsaehti, aivan suunniltaan siitae, mitae naeki. Sitten haen vihasta leimuten takoi Kroofia kuonoon pienillae kaemmenillaeaen. Kroof haemmaestyi —tosin vain lievaesti, sillae se oli aina tiennyt, ettae Mirandalla oli omituisuutensa. Se kohotti kuononsa korkealle ilmaan lyoentejae vaelttaeaekseen, sulki silmaensae ja veti noeyraesti pois suuttumusta tuottavan kaemmenen.

"Voi Kroof, kuinka saatoit sinae! Minae vihaan sinua, haeijy Kroof! Sinae olet aivan samanlainen kuin sudetkin!" huuti Miranda, pieni povi pakahtumaisillaan vihasta ja itkusta. Kroof aelysi, ettae se oli joutunut pahoin epaesuosioon. Miranda kuollutta jaenoeae kantaen juoksi perunamaalle, sieppasi kuokan, palasi karhun luo, joka yhae istui paikallaan katuvaisen naekoeisenae, ja alkoi rankaisevaa vaitioloa yllaepitaeen kaivaa kuoppaa aivan Kroofin nokan eteen. Siihen se hautasi jaeniksen ja hellaesti silitti haudan pinnan. Paiskaten sitten rajusti kuokan maahan haen kietasi kaesivartensa Kroofin kaulan ympaeri ja puhkesi hurjaan itkuun.

"Kuinka saatoit sinae tehdae niin, Kroof?" haen nyyhkytti. "Niin, ehkae sinae vielae jonain paeivaenae tahdot syoedae Mirandankin!"

Kroof salli taluttaa itsensae pois taestae onnettomasta paikasta. Miranda pian rauhottui ja koko taemae tuskallinen juttu naeytti unhottuvan. Loput iltapaeivaestae vietettiin sangen hauskasti vattuja syoeden raivauksen etaeisemmaellae reunalla. Kroofille aikoi vaehitellen haemaertaeae, ettae se oli tuon jaeniksen tappaminen, josta haenelle oltiin vihassa; ja koska Miranda ilmeisestikin piti jaeniksistae, niin se paeaetti, ettei sen koommin koskaan tekisi samaa rikosta, ei ainakaan Mirandan ollessa laehiseuduilla. Mutta kun Miranda oli palannut kotiin, niin filosofinen Kroof tallusteli salaa takaisin sille paikalle, johon jaenis oli haudattu. Se kaivoi sen maasta ja soei sen suurella nautinnolla, tasottaen myoehemmin jaelleen maan, niin ettei Miranda saisi mitaeaen tietaeae.

Taemaen rasittavan tapauksen jaelkeen Mirandalla oli taeysi syy luulla ettae Kroof oli tehnyt taeydellisen parannuksen. Kuukausien kuluessa, vuodenaikain vaihtuessa ja vuosien vieriessae raivion rauhaisella moekillae Miranda vaehitellen unohti ne muutamat verinaeytelmaet, jotka haen oli pakosta tullut naehneeksi. Yksi vuosi oli taemaen jaelkeen melkein samanlainen kuin toinenkin; mutta Miranda ei huomannut elaemaeae yksitoikkoiseksi. Jokainen vuodenaika oli haenelle tapauksia taeynnaeaen, vaikka Kirstille paljasta rauhallista tapahtumattomuutta. Moekki muuttui kodikkaammaksi, kun punaiset viinamarjat ja sireenit alkoivat sen ympaerillae rehottaa linnuille vihantana suloisena tyyssijana ja rehevaet punakukkaiset papukoeynnoekset verhosivat saeaenpieksaemaein hirsien alastomuutta. Karja lisaeaentyi. Harvoin vanhan Taavin tarvitsi laehteae moekiltae niin, ettei ollut selaessae miehen kantamus kaikenlaista tavaraa, jota Kirsti laehetti kylaeaen kaupan. Metsaen kansan kesken Mirandan vaikutusvalta vaehitellen kasvamistaan kasvoi, kunnes ne kaikki, vaikk'ei ainoakaan tutustunut haeneen yhtae hyvin kuin Kroof, pyrkivaet haentae seuraamaan kunnioittavan vaelimatkan paeaessae, vaikkeivaet sitae naeyttaeneet. Ne eivaet koskaan tappaneet haenen naehtensae, ja siten vallitsi lopulta ikaeaenkuin ainainen sovittu vaelirauha niin laajalti kuin haenen naekevae katseensa kantoi. Kroofin kevaeisin raiviolle saapuessa sen rinnalla toisinaan keikkui poerhoeinen lystikaes musta pojan tallukas. Penikka ei koskaan vaehaeaekaeaen vaehentaenyt sen kiintymystae Mirandaan. Se aina kasvoi nuoreen karhuikaeaen saakka milloin suuremmalla, milloin vaehemmaellae ystaevyydellae sietaeen emonsa kaesittaemaetoentae ystaevaeae, kunnes viimein samosi pois muille markkinoille; sillae Kroof oli yksinvaltias omalla alueellaan eikae sallinut omain lastensakaan tulla mailleen niiden taeysi-ikaeisiksi vartuttua. Penikoita tuli, toisia meni; mutta Kroofin ja Mirandan vaelinen rakkaus pysyi muuttumatonna.

Talvisin Miranda nykyisin suoritti enimmaet sukankutomukset ja Kirsti suurilla kalskavilla kangaspuilla kutoi kangasta pienen maatilansa runsaasti kavattamasta pellavasta. He olivat paeaettaeneet olla pitaemaettae raiviolla lampaita, jott'eivaet ne houkuttelisi susia takaisin palaamaan. Kun vanha Taavi eraeaenae laempoeisenae kevaetpaeivaenae hitaasti laehti kompuroimaan takaisin kyliin, selaessaeaen melko kantamus tumppuja, sukkia ja saeaeryksiae, joita Mirandan nopeat sormet olivat kutoneet, niin haen huomasi, ettae pari kettua kulki haenen peraessaeaen. Ne eivaet tulleet aivan laehelle, eivaetkae osottaneet haenelle erikoista huomiota. Ne vain naeyttivaet suosivan haenen seuraansa, kuten haen itse sanoi. Mailin tai pari haentae naein oudosti saateltiin, ja haen oli siitae suuresti ymmaellaeaen; sillae haen ei kaesittaenyt mitaeaen syytae, miksi haentae naein metsaessae kunnioitettaisiin. Eraeaen toisen kerran haenen kantaessaan samanlaista kuormaa tuli Wapiti sarvas ja haisteli haentae sangen ystaevaellisesti. Ja kun haen seuraavana paeivaenae kantoi samaa noiduttua kauppatavaraa, niin hyppieli haenen rinnallaan monta jaenistae, ei tosin aivan laehellae, mutta ikaeaenkuin toivoen parempaa turvallisuutta haenen laeheisyydestaeaen. Taemaen kaiken salaperaeisyys alkoi haentae kiusata. Ensin haenen vaehin teki mieli luulla, ettae haen naeki kummituksia; mutta onneksi haen paremmaksi varmuudeksi tutki jaeljet, ja siitae haenelle kaevi varmaksi, ettae haenen ihmeelliset seurakumpaninsa todella olivat lihaa ja verta. Mutta siitae huolimatta haen alkoi kammota naeitae retkiaensae aarniometsaen halki ja lopulta haen puhui asiasta Kirstille.

Kirsti nauroi omaan vakavaan tapaansa. "No mutta Taavi", haen alkoi selittaeae, "ettekoe te tiennyt kuinka kovasti Miranda ja metsaen elaeimet ovat toisiinsa liittyneet? Niin, ettae haen puoleksi kuuluu niihin itsekin. Eikoes teillae ollut selaessae vaikka kuinka paljon Mirandan kutomia tavaroita, kun elaeimet teitae sillae tavalla seurasivat?"

"Niin aina se, Kirsti, olikin!" vastasi vanha kirvesmies. "Minae muistankin nyt, kuinka se iso sarvas haisteli myttyaeni, jossa sukat ja tumput olivat!"

"Ne olivat niitae Mirandan ystaeviae; ja kun ne haistelivat tumppuja, niin ne luulivat haenen olevan laehettyvillae, taikka muutoin paeaettivaet teidaen olevan haenen ystaeviaeaen."

Vanha Taavi siitae pitaeen aina tiesi saavansa kulkea kunniavartijain saattamana, kun haen kantoi Mirandan kudelmia kyliin; ja haen oli naeistae kunnianosotuksista ylen ylpeae. Tietysti haen puhui asiasta juttukumppanien kanssa; ja siitae alkoi kierrellae paljon kummia puheita. Toiset vaeittivaet Kirstin ja Mirandan puhuvan metsaeelaeinten kanssa selvaeae englannin kieltae, samaa jota tavalliset kuolevaisetkin kaeyttaevaet, ja ettae he tiesivaet kaikki metsaen salaisuudet ja vielae paljon muutakin, jota ihmisten ei ole sallittu tietaeae. Toiset vielae taikauskoisemmat ja kiihkoisemmat kuiskailivat, etteivaet ne olleet paljaita elaeimiae, joiden kanssa Kirsti seurusteli, vaan ettae haenen yksinaeisen moekkinsae ympaerillae liikkui henkiae jaeniksien, kettujen, kissain, pantterien ja karhujen nahkoissa. Moiset ilkeaet puheet tuottivat Taavi ukolle monta katkeraa hetkeae, ja monta tuimaa tappeluakin, kunnes juorukontit oppivat kielensae hillitsemaeaen haenen laesnaeollessaan. Mitae nuoreen Taaviin tulee, niin oli haen karkottanut mielestaeaen raivion kaikkineen ja laehtenyt Kuah-Davikin pohjoispuolisiin sydaenmaihin, jossa haen nopeaan tuli kuuluksi metsaestaejaenae ja eraemiehenae. Harvoin haen tuli kyliin, ja milloin tuli, niin vaehaenpae haen viitsi kuunnella kylaenpuheita. Haenen mielensae oli muodostumaisillaan suureksi, rauhalliseksi ja suvaitsevaiseksi suurien sydaenmaitten opissa.

X LUKU.

Filistealaisten pakoon ajo.

Kirstin maanpakolaisuuden seitsemaentenae vuotena sattui muuan tapaus, josta kylaen juorut saivat uutta vauhtia ja raiviota verhoova salaperaeisyys kammottavan vaerityksen.

Talvesta tuli vaehaeluminen, niin ettae Kroof juurakonalaisessa pesaessaeaen heraesi jo kauan ennen kevaettae. Ei ollut riittaevaesti lunta, jotta se olisi pysynyt suojassaan laempoeisenae ja voinut nukkua. Mutta maa oli jaeaessae, ruokaa oli niukasti ja sitae alkoi kiusata naelkae. Miranda huomasi, kuinka se laihtui, ja toi sille kokeeksi annoksen papuruokaa heidaen omasta padastaan. Pavut olivat kerrassaan ilmestys naelkaeiselle karhulle. Se kaesitti, ettae Mirandan aeiti mahtoi tavalla tai toisella kuulua taemaen jutun yhteyteen, ja sen kauan kestaenyt vierominen haihtui kuin tuuleen kiitollisen mauntunnon laemmoessae. Kun Kirsti ja Miranda seuraavana paeivaenae puolenpaeivaen aikaan istuivat ateriansa aeaereen, niin ilmestyi Kroof moekin ovelle ja haisteli kaihomielin kynnystae.

"Mikae tuolla oven takana nuuskii?" ihmetteli Kirsti, koko joukon levottomuutta vakavassa aeaenessaeaen. Mutta Miranda oli paikalla rientaenyt akkunaan katsomaan.

"Aeiti, se on Kroof!" haen huudahti ja loei ilosta kaesiaeaen yhteen, ja ennenkuin aeiti ennaetti sanaakaan sanoa, niin haen paiskasi oven selkisten selaelleen. Mesikaemmen paikalla tallusteli tupaan viekkaita pieniae silmiaeaen vilkuttaen. Se istahti laehelle poeytaeae takajaloilleen ja tuijotti valkeaan erinomaisen kiinteaellae uteliaisuudella. Kuiva puu samalla raeiskaehti ja paukahti kovasti ja sai mesikaemmenen paikalla pakenemaan turvallisemman matkan paeaehaen; mutta siitae huolimatta se yhae vain tuijotti tuohon kummaan ilmioeoen.

Sekae Kirsti ettae Miranda olivat katselleet karhua henkeaeaen pidaetellen uteliaina naekemaeaen, miten se kaeyttaeytyisi. Mutta nyt Miranda keskeytti aeaenettoemyyden.

"Voi rakas vanha Kroof! Me olemme niin kovin iloiset, ettae viimeinkin olet tullut meille vieraisiin!" haen huudahti, hyoekkaesi mesikaemmenen luo ja kiersi molemmat kaesivartensa sen kaulan ympaeri. Kirstin kasvot naeyttivaet hieman epaeroeiden vahvistavan taemaen tervetulon toivotuksen. Kroof ei paljon huomannutkaan Mirandan hyvaeilyae, haet'haetaeae vain nuolaisi haenen korvaansa ja tutki edelleenkin mieltaekiinnittaeviae liekkejae. Taemae levollinen kaeytoes rauhotti Kirstiae, jonka vieraanvaraisuus paikalla heraesi.

"Anna raukalle muutamia tatarpiiraita, Miranda", haen sanoi. "Se on varmaankin tullut sen vuoksi, kun sen on naelkae."

Mirandaa ei haluttanut otaksua, ettae vierailuun oli niin itsekkaeaet syyt; mutta haen kuitenkin paikalla toi vadillisen piiraita, jotka haen oli siirapissa liottanut, jotta ne haenelle itselleen paremmin maittaisivat. Haen asetti vadin poeydaen kulmalle niin laehelle vierasta kuin suinkin ja veti hiljaa karhun kuonoa sen puoleen. Sitae ei tarvinnut kahdesti kaeskeae. Valkea unohtui paikalla. Tatarpiiraitten ja siirapin haju oli kerrassaan uutta Kroofin sieraimille, mutta sen heraettaemae maittava tunne oli valmiina, taeysin kehittyneenae ja odottavana. Se tyoensi ulos kapean punaisen kielensae. Piiraat katosivat melkein pikemmin kuin hyvae tapa olisi sallinut, siirappi tuli putipuhtaaksi nuolluksi ja ihastuksesta irvistaeen mesikaemmen katsoi heihin enemmaen saadakseen. Aivan Kirstin edessae oli iso kasa samoja herkkuja, jotka aesken pannusta otettuina vielae olivat kuumia. Ahnaalla vaikka arastelevalla kaemmenellae Kroof tavotteli niitae. Mutta se ehdottomasti oli sivistymaetoentae kaeytoestae. Kirsti kohotti vadin niin korkealle, ettei siihen ulottunut, ja Miranda varmalla kaedellae tyoensi omalupaisen kaemmenen poeydaeltae.

"Ei Kroof, sinae et saa mitaeaen enaeae, ellet ole kiltti!" haen sanoi uudelleen ja nosti sormensa varottavaan asentoon.

Harva elaein ottaa opetuksen niin aekkiae onkeensa kuin karhu, ja Kroofin jaerki oli kehittynyt omituisen valppaaksi haenen ja Mirandan kauan kestaeneen ystaevyyden aikana. Se alistui paikalla noeyraenae ja odotti kieli pitkaellae, kun Miranda sille valmisti mahdottoman suuren vadillisen leipae- ja siirappirokkaa. Kun se oli taemaen syoenyt, niin se tutki moekin kaikki paikat ja meni lopulta sisemmaen huoneen nurkkaan makaamaan. Ennen auringonlaskua se nousi yloes ja tallusteli pois pesaelleen, talviunensa jaeljiltae vielae unisena.

Vanha karhu tuli taemaen jaelkeen joka paeivae moekkiin puoliselle, soei Kirstin ja Mirandan keralla ja iltapaeivaet uinaili matollaan valitsemassaan nurkassa. Kirsti tottui pitaemaeaen sitae perheen jaesenenae. Karjasta ja kanoista se ei vaelittaenyt vaehaeaekaeaen. Muutaman paeivaen kuluttua haeraet lakkasivat sarviaan heristaemaestae sen sivu kulkiessa; ja kukko, Saundersin yhtae kopea seuraaja, lakkasi kiekauttamasta kimakoita, saettiviae varotushuutojaan, joilla se oli tavannut ilmaista sen saapumisen.

Eraeaenae iltapaeivaenae, ennenkuin kevaet vielae oli taeydellae todella alkanut, moekille saapui kaksi epaemieluista vierasta. Kuah-Davikin latvajoen varrella, viidentoista mailin paeaessae, oli eraeaessae tukkilaisleirissae tapeltu. Miehistae oli kaksi, jotka kaiken talvea olivat riidelleet ja yllyttaeneet pahuuteen, lopulta jonkun erikoisen raakuuden kautta suututtanut sekae paeaellikoen ettae toverinsa siihen maeaeraeaen, ettei heille enaeae annettu anteeksi. Haukkumisin ja selkaesaunoin leiristae karkotettuina he olivat laehteneet samoamaan metsien kautta kyliin lyhintae tietae. Synkkae viha riehui heidaen sydaemissaeaen. Kolmen aikaan iltapaeivaellae he sattuivat tulemaan raiviolle ja pyysivaet jotain syoedaekseen.

Vaikka he tuntuivatkin synkiltae ja ilmassa oli jotain uhkaavankin tapaista, niin puhuivat he kuitenkin alussa kyllaekin hoeylisti, ja Kirsti haeaeraesi minkae joutui, taeyttaeaekseen heidaen haenen mielestaeaen kohtuullisen pyyntoensae. Vieraanvaraisuuden lait ovat takametsissae sangen sitovat. Miranda, jota ei miellyttaenyt vieraitten ulkomuoto, pysyi vaieten syrjaessae ja tarkasteli heitae.

Kun Kirsti oli heidaen eteensae kattanut hyvaen aterian—kuumaa teetae ja kuumia keitettyjae papuja, munia, vehnaeleipaeae ja voita—niin he kiukuttelivat sitae, kun ei tuotu sianlihaa, eivaetkae he kauaa haikailleet, ennenkuin pyysivaet.

"Minulla ei ole", sanoi Kirsti, "meillae ei syoedae sianlihaa. Kaipa te tulette toimeen sillae, mikae kelpaa Mirandalle ja minullekin."

Se oli jotain kuulumatonta, ettei takametsaen talossa ollut sianlihaa, tuota vaelttaemaetoentae, yleistae, tukkimiehen elaemaen ehtoa. He kumpikin luulivat, ettae haen ahneudesta kielsi sianlihan.

"Sinae valehtelet!" huudahti toinen, laiha, lyhyt, mustaverinen roikale. Toinen nousi yloes ja astui askeleen naista kohden, joka seisoen katsoi heitae pelotta silmiin. Haenen poerhoeiset punaiset parrankarvansa olivat pystyssae kuin harjakset ja jykevaet olkapaeaet kohosivat pahaa tietaevaesti kyssaeaen isoja korvia kohti.

"Anna taenne sianliha ja tee se sukkelaan!" haen kaeski ja lisaesi vielae koko joukon semmoisia voimasanoja, joita tukkilaiset kaeyttaevaet—vaikk'ei naisvaeen seurassa.

"Senkin elukka!" huudahti Kirsti, silmaet ja posket palaen. "Ulos paikalla taestae huoneesta." Ja haenen silmaensae etsivaet asetta. Mutta samassa silmaenraepaeyksessae roisto kaevi haeneen kiinni. Vaikka Kirsti olikin vaekevaempi kuin useimmat miehet, niin ei haenessae kuitenkaan ollut taemaen tunnetun tappelupukarin ja kaikenlaisten painitemppujen taiturin vastusta. Sekunnissa haen oli nurin. Miranda raivon parkauksella sieppasi kaeteensae poeytaeveitsen ja syoeksyi aeitinsae rinnalle; mutta lyhempi roisto, jota taemae leikki suuresti miellytti, huuti: "Pidae sinae, Bill, huolta akasta. Kyllae minae hoidan tyttaeren!" ja tavotteli Mirandaa.

Taemae kaikki tapahtui niin aekkiae, ettae Kirsti hetkeksi aivan typertyi. Kun sitten tilanteen koko kamaluus haenelle selvisi, niin sai haen kuin mielipuolen voimat. Haen iski hampaansa vastustajansa ranteeseen semmoisella raivolla, ettae taemae kiljasi ja hetkiseksi hellitti otteensa. Taenae hetkisenae Kirsti sai puoleksi vapautettua itsensae ja iski pitkaet voimakkaat sormensa haenen kurkkuunsa kiinni. Se oli vain sekunnin armonaika, mutta se riitti kaeaentaemaeaen toisen roiston huomion Mirandasta. Mahdottomalla naurulla haen kaeaentyi vapauttamaan toveriansa Kirstin kuristavasta kouristuksesta.

Taemae haeneltae kuitenkin jaei tekemaettae. Kroof sattui juuri samalla hetkellae unenpoepperoessae ja melua ihmetellen kurkottamaan turpaansa sisaehuoneesta. Mustaverinen heittioe seisoi hetkisen kuin kivettyneenae haemmaestyksestae. Vihaisesti moeristen Kroof hyoekkaesi haenen paeaellensae, mutta haen poeydaen ympaeri kiepahtaen sai oven auki temmatuksi ja karkasi pakoon Kroofin syoeksyessae haenen jaelkeensae.

Vaikka toisen pahantekijaen huomio oli taeysin kiintynyt haenen omaan pulaansa Kirstin hurjasti kiristaeessae haentae kurkusta, niin naeki haen kuitenkin silmaepielestaeaen taemaen mustan kummituksen ilmestyvaen kuin murhanenkelin ja kaeyvaen haenen toverinsa kimppuun. Haenestae Kroof oli haerkaeae suurempi. Huohottaen ja kiroten haen riistaeytyi irti; ja sysaeten Kirstin melkein poeydaen poikki syoeksyi haen moekistae ulos. Mies kauhistui, ettae hirvioe ehkae palaisi ulkoa ja saisi haenet kiinni kuin hiiren loukusta, josta ei olisi ollut mahdollista pakoon paeaestae.

Ja Kroof todenteolla palasikin takaisin vihapaeissaeaen itsekseen myoentaeen, ettae vastustaja oli nopeampi juoksemaan. Mutta kas! tuossa oli toinen samaa maata aivan oviaukossa sen edessae. Miehen silmaet olivat paeaestae pullistua, kun karhu asettui haenen eteensae. Kiljaisten haen, sukkelana kuin kuikan kaula, pujahti sivu. Karhu koetti vihaisesti iskeae haentae rankaisevalla kaemmenellaeaen. Jos se olisi ulottunut, niin olisi maailma paeaessyt yhdestae roistosta ja moekin kynnys olisi tahrattu verellae. Mutta se ei ulottunut ja mies livisti tiehensae. Haen juoksi hurjasti lumilaeikkaein poikki pakenevan toverinsa peraessae; kun taas Kroof, kaikki karvat pystyssae kiukusta, riensi moekkiin, jossa Kirsti ja Miranda sitae syleilivaet ja kehuivat kiitollisin kyynelin.

Kun ensimaeiseksi karkuun laehtenyt, se laiha ja mustaverinen, oli paeaessyt metsaenreunaan, niin haen pysaehtyi taakseen katsoakseen. Ei ollut ketaeaen muuta peraessae tulevaa kuin toveri, joka vaehaen ajan kuluttua kovasti laeaehaettaeen saavutti haenet ja tarttui haeneen kiinni. Kumpikaan ei minuuttiin tai pariin saanut henkeae haukkoessaan sanaakaan suustansa, ei muuta kuin katkonaisen kirouksen. Sillae isolla poerhoeisellae roistolla, jonka nimi oli Bill, oli ranteessaan Kirstin purema haava, josta vuoti verta, ja haenen punottava poehoettynyt kaulansa todisti Kirstin sormien voimaa. Toinen oli paeaessyt leikistae ilman merkkiae. He mulkoilivat toinen toistaan noloina ja ymmaellaeaen.

"Onko tuommoista naehty tai kuultu?" kysyi Bill vakavana.

"Se oli itse paeaepiru!" paransi toveri kiroten. "Hittoja vielae! Karhu se oli!" vastasi Bill aeaenellae, joka oli kuuluvinaan leikkisaeltae. "Mutta suurempi kuin haerkae! Minun puolestani olkoot rauhassa!"

"Karhu tai piru, onko sillae eroa? Laehdetaeaen pois ja paikalla!" vastasi toinen, ja oitis molemmat kohottivat silmaensae naehdaekseen auringon paikan ja saadakseen selville matkan suunnan. Mutta ei se ollut aurinko, jonka he naekivaet. Heidaen naamansa piteni. Ja hiukset nousivat pystyyn. Hetkisen he seisoivat kuin maahan naulattuina sanomattoman kauhun vallassa.

Aivan heidaen paeaensae paeaellae, harmaan hongan valtavalle kaltevalle haaralle kyyristyneenae makasi pantteri ja tuijotti heihin kiinteaellae kiihtyvaellae katseella. He naekivaet sen pistaevaen ulos kyntensae ja painavan ne lujasti kaarnaan. He naekivaet sen poimuisten aerisevien huulien kurtut ja oksalta heitae kohti kurkottavan alas painuneen paeaen. Taemae kuva syoepyi moniaan sydaentae kouristavan sekunnin kuluessa heidaen karkeihin aivoihinsa; korisevalla parkauksella, joka paeaesi kummankin kurkusta kuin yksi aeaeni, kumpikin hyppaesi syrjaeaen kuin jaenis, ja sitten hurjaa laukkaa polkua pitkin pois juoksemaan.

Ei kulunut kun monias tunti heidaen kylille saavuttuaan, ennenkuin kylaellae kaikki tiesivaet Kirstin moekissae olevan kotihaltijoita, jotka saattoivat ruveta vaikka minkae muotoisiksi, miten milloinkin halusivat, karhuksi, pantteriksi, sudeksi tai villiintyneeksi uroshirveksi karkottaakseen pois matkamiehiae, jotka sattuivat harhautumaan siihen kirottuun sydaenmaahan. Kylaellae oli joitakuita harvoja taikauskoisia, jotka todella uskoivat taemaen jutun; toiset olivat uskovinaan saadakseen puheen ainetta. Eikae siitae ollutkaan ikaeviae seurauksia kenellekaeaen muulle kuin sille roistolle, jonka nimi oli Bill, sillae nuori Taavi kerran monesta ajasta kylaessae kaeydessaeaen joutui haenen kanssaan vaeittelemaeaen ja hyvaeksi lopuksi Bill sai selkaeaensae.

XI LUKU.

Miranda ja nuori Taavi.

Taemaen jaelkeen ei raiviolla tarvittu suurin pelaetae rosvoja. Kylaen kaikkein epaeilevimmistaekin kotikutoisista filosofeista naeytti ilmeiseltae, ettae Kirstiae ja Mirandaa ympaeroei joku salaperaeisyys ja ettae he olivat ihmisistae eronneet viljellaekseen metsaen elaeinten tuttavuutta. Vanha Taavi oli ainoa, jota huvitti kaeydae seudussa, jota karhut vartioivat ja jossa hiiviskeli viekkaita ilveksiae, ja ylpeaet karibusarvaat tepastelivat karjatanhualla. Mitae nuoreen Taaviin tulee, niin ei haentae haluttanut joutua riitoihin ihmisten kanssa, jotka naein ystaevaellisesti muistelivat Kirstiae ja Mirandaa, vaan haen laehti ansoineen, eraemiestietoineen ja tarkkoine pyssyineen raivauksesta etaeaempaenae oleviin seutuihin.

Ja niin tapahtui, ettae Miranda kehittyi naiseksi ilman ainoankaan toisen ihmisen kuin aeitinsae seuraa. Mutta aeitiaensae haen oli niin laehellae, ettae he molemmat ikaeaenkuin sulivat toisiinsa. Mitae Kirstillae oli kasvatusta, mitae niukkaa, vaikka sitae kallisarvoisempaa hengenviljelystae haen oli hankkinut, kaikki siirtyi kuin itsestaeaen Mirandaan. Lisaeksi haentae huomaamatta kasvattivat metsaen hiljainen kansa ja suuri aeaenettoemyys, yoetaivaiden avarat ihmeet ja tuulten juhlamieli. Haen oli seitsemaentoista vuoden vanha, ikaeaensae paljon kehittyneempi nainen, mutta haen oli omituinen, haenessae oli jokin keijukaismainen tai faunimainen erikoisuus: ikaeaenkuin ihmishaahmossa olisi elaenyt sielu, joka ei ollut paljasta inhimillistae. Haen oli vaitelias, kesytoen, hymytoen, haenen myoetaetuntonsa ei kuulunut ihmisille, vaan sille kesyttoemaelle vaikenevalle kansalle, joka ei tunne hymyn suloa. Mutta pitkin vaeliajoin haen sai laulavan raton puuskauksia; ja hellyys kaikkia kaersiviae kohtaan ja veren kammo, nekin olivat ominaisuuksia, jotka olivat haenen seurakumppaneilleen eraemaan elaeimille yhtae vieraita. Taemae ammottava juopa yhdessae haenen myoetaetuntonsa ja herkaen kaesityksensae kanssa epaeilemaettae olivat syynae siihen salaperaeiseen valtaan, joka haenellae oli metsaessae; sillae ei haenen paeaehaensaekaeaen olisi enaeae paelkaehtaenyt vaeistaeae pantteriakaan taikka hurjistelevaa uroshirveae. Itse ilmassa tuntui olevan jotain, joka kuiskasi kaikille elaeimille, ettae haen oli valtias.

Ulkomuodoltaan Miranda oli aeitinsae vastakohta, vaikka vaerit olivat melkein samat. Miranda oli vaehaen lyhyempi keskikokoa, hoikka, suloliikkeinen, hienoluinen, kaedet ja jalat pienet ja sirot, iholla terveyden, ulkoilman ja auringon verrattoman kauneusvoiteen heleaet ruskotukset. Haenen upeat pronssimustat hiuksensa, joista naeytti vaelaehtelevaen liekkejae auringonvalon niihin sattuessa, valuivat syvaeaen leveaelle matalalle otsalle. Silmaet, joissa tuo valta metsaekansan yli suureksi osaksi piili, kuten olemme naehneet, olivat suuret ja tummat. Niissae oli joku omituinen laepikuultavuus, sukua aarniometsaen varjojen taikalumoukselle. Taessae haenen katseensa selittaemaettoemaessae kirkkaudessa oli mitae lienee ollut epaetodellista ja mieleen palaavaa, samanlaista salaperaeisyyttae kuin taeydellisen peilikirkkaan veden heijastuksissa. Haenen suora ja jalosti muodostunut nenaensae oli ennemmin suuri kuin pieni, sieraimet valppaan herkaet erottamaan kaikki sydaenmaan tuoksut, metsaen puhtaasti elaevien elaeinten puhtaat yksiloelliset tuoksut ja nekin sanomattoman haihtuvat tuoksuviestit, joita ilmaan toisin ajoin hiipi tuoden tietoa vuodenajan vaihtumisesta. Suu oli suuri, vaikk'ei liian suuri kauneuden kannalta, ei laiha, eikae taeytelaeinenkaeaen, kirkkaan veripunainen, liikkuva ja vaiherikas, mutta siitae huolimatta luja; ja huulien reunat olivat taesmaellisesti muotoillut. Haenen liikkeensae olivat, samoin kuin aeidinkin, yleensae levolliset ja hillityt, mutta taemae levollisuus muistutti oksalla lepaeaevaeae lintua, joka on joka hetki valmiina aavistamattomaan nopeuteen; Kirsti taas oli levollinen kuin kumpu, jonka uumenissa hehkuu ainainen kuohuva tuli. Veripunainen nauha, jota Miranda naisenakin aina piti kaulassaan, samoin kuin oli tyttoenae pitaenyt, naeytti olevan haeviaemaettoemaen hengen omituisuuden tunnusmerkki, jota vastoin Kirstin punainen paeaehine vain oli ilmauksena siitae intohimosta, joka haenessae ainiaan paloi levollisen pinnan alla.

Miranda oli joka suhteessa luonnollinen ja itsetiedoton, eikae sen vuoksi ole ihme, ettae haen oli epaejohdonmukainen. Rauha, jonka haen oli ympaerilleen luonut—tuo Pax Mirandae —oli niin kauan suojellut haenen silmiaeaen katalan verenvuodatuksen naekemiseltae, ettae haen oli kuoleman unohtanut ja uskoi tuskiin vain puoleksi. Mutta siitae huolimatta haen yhae vielaekin oli surman nuoli jaerven ja joen taimenille. Kalastus oli haenelle iloa. Se tyydytti joitakuita julmia esipolvilta perittyjae vaistoja, joita haen ei yrittaenytkaeaen sen tarkemmin itselleen selitellae. Joen soitteleva sohina, matalan kosken kuohu ja pauhu, syvaet, mustat, kiiltaevaet suvannot, joiden ylitse lehtikuusten ja hemlokkien juuret riippuivat, pyoerteiden synkkae purppura ja ambra hitaasti kiertelevine vaahtilauttoineen—kaikki taemae haentae viehaetti, samalla kuin uhkasikin. Ja sitten pienen syoetetyn koukun tai kiiltelevaen kaerpaesen hiipivae heittaeminen, jaennitetty odotus, siiman saehkoeiset tempoilut, maalle nostamisen jaennitys ja riemastus ja taeplikkaeaen, hopealle ja punalle hohtavan saalin kauneus olivinkarvaisella sammalpatjalla! Haenen paeaehaensae tuskin juolahtikaan, ettae naemae suvantojen kalat olivat hengittaeviae ja tuntevia olentoja. Epaeilemaettae haen olisi vieronut kaikkia semmoisia kaesityksiae, ettae vaeijyvaen juoksevan elementin kylmaet asukkaat olivat haenen sukulaisiaan. Miranda oli tosiaan sangen laehellae luontoa, ja haenen taeytyi myoes olla osallisena luonnon vastakohtain ainaisesta taistelusta.

Astelipa Miranda myoehaeaen eraeaenae kesaeiltapaeivaenae joelta kotoa kohti, kantaen hyvaenlaista haarukan taeyttae taimenia. Paeivae oli laemmin ja tyyni, eikae vuodenaika ollut kalastukseen suotuisa. Mutta naeissae kylmissae vesissae kala nousi vielae heinae- ja elokuussakin, ja Mirandan taeky tai kotona solmittu kaerpaenen oli niille aina surman tuottava viettelys. Haen kantoi saalistaan—avokitaista kahden naulan taimenta ja puoltakymmentae pienempaeae uhria—veripunaisten kidusten kautta leppaehaarukkaan pujotettuina. Haenen tummat kasvonsa hehkuivat, hiukset olivat valloillaan—haen ei koskaan kaeyttaenyt hattua—ja suurista hajamielisistae silmistae etsivaet kuvastuksiaan vaihtelevat varjot—paadet, puunkuoren eloisat kirjaukset ja sattumalta lepattava perho tai pieni arvokkaan naekoeinen poelloe, joka istui petaejaen kolossa,—mutta ne eivaet naeyttaeneet naekevaen naeitae, vaan taehystaevaen jotain niiden sisaessae tai takana olevaa.

Mutta aekkiae niiden huomion kiinnitti naeky, joka karkotti kaukomietteet. Niiden polttopiste naeytti laehenevaen, ilme vaekevoeityi hehkuvaksi jaennitykseksi, sitten leimahti harmaaksi vihaksi haenen nopeaan astuessaan askeleen eteenpaein ja taas seisahtuessaan hetkisen kahden vaiheilla siitae, mitae tehdae.

Haenen edessaeaen oli pieni avoin aukio, turvallisena ja houkuttelevana, taeydessae paeivaepaisteessa. Sen toisessa paeaessae oli tuuheaoksainen matala pyoekki erottautunut puunrunkojen ja metsaen kujien sokkeloista ja peitti kappaleen maata omalla yksinaeisellae varjollaan. Taessae varjossa nukkui maassa nuori mies, huolettomana venyen, paeae toisen kaesivarren varassa. Pitkae, laihahko, harmaihin kotokutoisiin ja jotenkin kuluneeseen sarvaannahkaiseen takkiin puettu nuori mies. Punertavanruskea tukka oli leikattu jotenkin lyhyeksi, vaaleankellertaevaet pitkaet ja silkkiset viikset naeyttivaet kahta vaaleammilta kasvojen ruskettuneella iholla. Rihla oli laeheistae puuta vastaan pystyssae, omistajan nukkuessa joutilaan kesaeiltapaeivaen surutonta unta.

Mutta vajaan viiden askeleen paeaessae oli mahdottoman suuri pantteri maahan kyyristyneenae ja vahti makaajaa.

Peto oli valmiina hyoekkaeaemaeaen haenen kurkkuunsa, paikalla kun haen vaehaenkaeaen liikahtaisi tai osottaisi elon merkkiae. Haentae suoraksi ojennettuna ja jaeykkaenae, paeae hiukan sivuun kaeaennettynae se siinae kyyroetti,—suuret valokkaat silmaet niin tuikeasti kiintyneinae varmaan saaliiseen, ettei elaein edes huomannut Mirandan aeaenetoentae laehestymistae.

Tytoen mielestae makaaja oli mitae ihanin ilmestys, kaunis samaan elottomaan tapaan kuin soma kukka, avopaikalla kasvava korkea puu, taikka auringonlaskun ruskot ja helmiaeisvaerit—mutta vieraampi olento haenelle kuin metsaen kaikki tuttavat elaeimet. Kuitenkin haenessae syttyi omituinen suojeleva viha, kun haen ajatteli taemaen mieltaekiinnittaevaen olennon vaaraa. Miranda hyvin tiesi, kuinka verenhimoinen ja rohkea pantteri oli, ja vavisten haen pelkaesi, ettae makaaja unessa kaeaentyisi, taikka liikahuttaisi jaeseniaeaen. Haen astui aivan nukkujan viereen ja kiinnitti elaeimeen haemmentaevaen katseensa.

"Pois paikalla!" haen tuimana kaeski ja teki kaeskevaen kaedenliikkeen.

Pantterin tiedot ihmisten puheenparresta epaeilemaettae olivat sangen niukat, mutta kaedenliikkeet kuuluvat luomakunnan yleiskieleen. Kaedenliikkeen se ymmaersi taeydelleen. Peto katsoi Mirandaa silmaestae silmaeaen ja kesti immen katseen jonkun sekunnin, aikoen nousta ylivaltaa vastaan. Sitten sen katse horjahti, sen koko kaeytoes muuttui. Se nousi kyyristyneestae asennostaan, haentae vaipui, jaennitys raukesi, se vilkaisi taapaein olkansa yli, kaeaentyi sitten ja tallusteli hiipien matkoihinsa. Juuri sen laehtiessae mies saepsaehtaeen heraesi, nousi istumaan, loi Mirandaan ihmettelevaen katseen, huomasi poistuvan pantterin ja tavotti rihlaansa.

Nopeana kuin leimaus Miranda sen esti. Astuen haenen kaetensae ja esineen vaeliin haen aekkiae kiukkuun kiehahtaen sinkautti vihansa salamat.

"Kuinka te uskallatte—ampua sitae!" haen huudahti vaerisevaellae aeaenellae.

Mies oli hypaennyt pystyyn ja tuijotti immen hehkuviin kasvoihin ihailun ja nolouden valloissa. "Mutta sehaen aikoi hypaetae minun paeaelleni!" intti haen.

"Niin kyllae", vastasi Miranda lyhyeen, "mutta sepae ei hypaennytkaeaen! Eikae teillae ole mitaeaen syytae ampua sitae!"

"Miks'ei se hypaennyt?" kysyi nuorukainen.

"Minae karkotin sen. Jos minae olisin pelaennyt teidaen ampuvan, niin minae olisin antanut sen hypaetae teidaen paeaellenne", vastasi tyttoe kylmaesti.

"Entae miks'ei se hypaennyt teidaen paeaellenne?" kysyi muukalainen, jonka teraevaet harmaat silmaet alkoivat saeteillae, kun haenelle vaehitellen tilanne selvisi.

"Entaepae ellei se uskaltanut—eikae olisi tahtonutkaan!"

"Minae aavistan", sanoi vieras ja ojensi kaetensae, hymyn lieventaeessae haenen kasvojensa aprikoivaa jyrkkyyttae, "ettae te varmaan olette pikku Miranda."

"Minun nimeni on Miranda", impi vastasi, vaelittaemaettae ojennetusta kaedestae; "mutta voin vakuuttaa, etten tunne teitae, joka tulette taenne minun metsaeaeni ystaeviaeni tappamaan."

"En karvaakaan niistae hukkaa!" nuorukainen vakuutti innostuneena, vaikka haentae samalla naurattikin. "Mutta olenhan minaekin ystaeviaenne, Miranda! Olin ainakin ennen."

Haen astui askeleen laehemmaeksi, ojentaen yhae rukoilevaa kaettaeaen. Miranda peraeytyi ja pani kaetensae selkaensae taa. "En tunne teitae", haen intti, taellae kertaa kuitenkin enemmaen itsepaeisyydestae kuin vihamielisyydestae. Vanhat muistot olivat alkaneet elaeae unhotetuissa aivosoluissa.

"Te olitte ennen nuoren Taavin ystaevae", sanoi nuorukainen kiihkeaesti kuiskaavalla aeaenellae. Mirandan kauneus ja sen omituisuus alkoivat vaikuttaa haenen kauan haeiritsemaettae olleeseen vereensae.

Tyttoe paikalla ojensi kaetensae avomielisen ystaevaellisesti. "Oi, nyt muistan!" haen sanoi. "Kauan olette meidaet unohtaneet, eikoe niin? Mutta vaeliae siitae. Tulkaa mukanani moekille, niin tapaatte aeitini ja saatte illallista."

Taavi punastui mielihyvaestae taemaen kutsun saadessaan.

"Ystaevaellinen kiitos, Miranda, tulenpa varmasti", sanoi haen; ja vaehaen syrjaeaen poiketen otti rihlansa. Mutta kun Miranda naeki aseen, niin haenen uusi ystaevyytensae jaehmettyi ja haenen suuriin silmiinsae tuli moittiva kiilto.

"Antakaa minun koettaa, paljonko se painaa", haen aekkiae pyysi, ojentaen kaeskevaesti kaetensae.

Taavi luovutti sen paikalla paheksuvan naekoeisenae, vaikka haenen pitkaein kellervaein viiksiensae alla vaeraehtikin hymyn henkaeys.

Mirandaa ei vaehaeaekaeaen huvittanut kirotun aseen paino sen enempaeae kuin tasapainokaan: sen omistaminen oli haenelle paeaeasia.

"Minae kannan sen", haen jyrkaesti huomautti. "Ottakaa te naemae", ja ojentaen haenelle taimenhaarukan haen kaeaentyi polulle.

Taavi seurasi haentae, milloin sivulla astuen, milloin kunnioittavasti itseaeaen jaetaettaeen, kuinka polku kulloinkin vaati. Ei puhuttu mitaeaen johonkin aikaan. Immen vaistomainen myoetaetunto miestae kohtaan, jonka suojaksi haen oli niin taeperaellae hetkellae ilmestynyt, hukkui nyt vihamielisyyteen haenen ajatellessaan miehen murhaavaa ammattia. Jyrkaellae mielipahalla haen otaksui haenen suvaitsevan, mutta samalla halveksivan haenen ystaevyyttaeaen piilevaeae kansaa kohtaan. Haenessae hehkui takautuva saeaeli kaikkia niitae elaeimiae kohtaan, jotka eraemiehen luoti oli kaatanut, taikka sokeat ja raakamaiset ansat pyydystaeneet. Ansa oli Mirandan silmissae sietaemaetoen hirmu. Eikoe haen kerran pienenae tyttoenae naehnyt ilvestae—tiesi vaikka olisi ollut Ganner itse—joka oli takajaloistaan loukkuun tarttunut? Peto ei ollut vielae aivan kuollut,—se oli tehnyt kuolemaa monta paeivaeae. Silmaet olivat himmenneet, mutta tuijottivat hurjasti, ja mustana ja turvonneena roikkui kieli irvistaevien leukojen vaelistae. Miranda oli paikalla naehnyt, ettae elaeintae oli mahdoton auttaa; ja haen olisi kidutuksen paeaettaenyt, jos haenen pienet kaetensae olisivat tienneet, miten tappaa. Mutta avuttomana ja tuskan vihlomana haenen taeytyi paeta koko paikalta, ja tuntikauden haen oli vavissut ja itkenyt silmaensae kyynelettoemiksi. Sitten haenen mieleensae oli tunnonvaivain keraellae juolahtanut, ettae se kamala kieli varmaan kaipasi vettae, ja haen oli juossut takaisin laekkituopilla kantaen taetae lohduttavaa juomaa; mutta haen oli saapunut naehdaekseen, ettae elaein oli juuri henkensae heittaenyt. Se tuskallinen ajatus, ettae haen ehkae olisi voinut lieventaeae sen viimeisiae hetkiae, mutta oli jaettaenyt sen tekemaettae, syoevytti koko tapauksen katoamattomaksi muistoksi haenen sydaemeensae; ja nyt taemaen uljaan ansamiehen, haenen lapsuutensa hyvaen ystaevaen haenen rinnallaan astuessa, tuo tapaus tuskineen palasi haenen mieleensae julman sopimattomalla ajalla. Mutta kaikkein enemmaen haenen sydaemensae paatui taetae miestae kohtaan siitae uhkaavasta tunteesta, jonka haenen ilmapiirinsae toi mukanaan,—epaemaeaeraeisestae vaarasta, joka vaani haenen koko elaemaenjaerjestystaeaen, myoetaetuntojaan, tyytymyksiaeaen ja rauhaansa.

Taavi puolestaan tunsi uponneensa syvaelle epaesuosion kylmaeaen virtaan ja huolestuneena pohti mielessaeaen, eikoe olisi keinoa paeaestae takaisin neitosen hymyn paeivaepaisteeseen. Puolivilli vaisto paikalla kuiskasi haenelle, ettae Mirandan viha liittyi haenen pyssyynsae ja osaksi haen kaesitti haenen vastenmielisyytensae eraemiehen koko ammattia vastaan. Haen kiihkeaesti toivoi voivansa haenet sovittaa; ja aeaeneti astuessaan metsaen tuoksuvissa haemaerissae salakaarroissa, poikki taeplaeisen polun vihantain ja harmaitten ja ruskeiden vyoehykkeitten,—haen kauas taehtaeaevaellae mielenmaltilla kutoi suunnitelmiaan. Kuvaavaa haenen tyynelle hallitsevalle mielelleen oli, ettei haenen mieleensaekaeaen vaelaehtaenyt semmoinen sovinto, joka olisi kaesittaenyt pyssyn ja ansain hylkaeaemisen ja inhimillisemmaen ammatin valitsemisen. Ei, semmoisia teitae ja keinoja haen nyt mielessaeaen pohteli, millae voisi taivuttaa Mirandan omaan kaesityskantaansa. Haen tunsi, vaikkei ollutkaan kyllin filosofi sitae selvaesti julkilausuakseen, ettae koko luonto kannatti haenen pyrkimystaeaen saada impi tahtonsa mukaan muodostelluksi, jota vastoin neidon kanta oli yksinaeinen, vielaepae haentae uhkasi suuri itsepetoksen vaara omassa sydaemessae.

Vaiteliaisuus oli hyvaeae politiikkaa Mirandaa kohtaan, joka oli vaiteliaisuuteen tottunut ja piti siitae. Mutta naisena Miranda piti vielae enemmaen siitae ettae toinen oli vaiti. "Te olette metsaemies, eikoe niin?" haen lopulta kysyi paeaetaeaen kaeaentaemaettae.

"Niin olen, Miranda."

"Ja ansapyytaejae myoes?"

"Niin, Miranda, siksi minua sanovat."

"Ja teistaekoe on hauska tappaa elaeimiae?"

"Niin kyllae, Miranda, ainakin toisia niistae; niin aina, ja taeytyyhaen niitae tappaa, ettae elaeisi. Aivan samalla tavalla ne itsekin tekevaet, toisiaan tappavat, ettae itsekukin elaeisivaet ja se on ainoa elaemaenlaatu, joka minulle mallaa—kaukana metsissae, pimennoissa ja hiljaisuudessa, siellae on puita ja taivasta ja puhtauden lemua ja siellae kuulee kuiskeita, joita ei koskaan ymmaerrae."

Taavi sulki suunsa aekkilujaan taemaen harvinaisen tunteenpurkauksen paeaetettyaeaen. Ei ollut ketaeaen muuta, jolle haen olisi siihen saakka naein ilmilausunut ihastustaan eraemiehen elaemaeaen; ja nyt Miranda, joka oli aekkipaeaetae kaeaentynyt aivan ympaeri, katsoi haeneen omituisella tutkistelevalla katseella. Taavi joutui siitae ymmaelleen; ja taemaen katseen alaisena, jota oli mahdoton karttaa, haen pelkaesi puhuneensa tyhmyyksiae. Siitae huolimatta Mirandan aeaenessae nyt oli vaehemmaen kylmaekiskoisuutta, vaikk'eivaet sanat olleetkaan rohkaisevia.

"Jos teitae huvittaa elaeimien tappaminen", haen sanoi hitaasti, "niin ei teille ole taeaellae paikkaa. Ehkae sitten onkin parempi ettette tule meidaen moekillemme ensinkaeaen."

"Ei minua haluta tappaa teidaen elaeimiaenne, ei millaeaen muotoa", Taavi intoillen intti vastaan. "Ja aina siitae pitaeen kun minae kuulin, kuinka te ja karhut ja karibut olette kuin ystaeviae, olen tarkkaan pysynyt vedenjakajan toisella puolella, enkae kertaakaan ole virittaenyt ansaa Kuah-Davikin laakson taelle puolelle. Mitae naeihin elaeimiin tulee, joihin te, Miranda, olette niin kiintynyt, niin en kadottaisi karvaakaan ainoankaan selaestae, sen vannon!"

"Viisainta onkin olla niihin koskematta! Minae itse tappaisin teidaet", haen kivahti kiukkuisena, pikainen uhkaava liekki tummassa katseessaan; "taikka usuttaisin Kroofin teidaen paeaellenne", haen lisaesi ilon vaelaehdyksen aekkiae kirkastaissa haenen kasvojaan ja kauniisti tummentaessa haenen silmiaeaen, niin ettae Taavi oli aivan huumauksissaan haenen sulostaan. Mutta haen saeilytti kuitenkin siksi jaerkensae, ettae neidon uudelleen polulle kasvonsa kaeaentaeessae aelysi saaneensa luvan kaeydae haenen kerallaan.

"Kuka on Kroof?" kysyi eraemies noeyraesti ja astui aivan immen rinnalle, vaikka polussa juuri sillae kohtaa oli leveyttae vain yhdelle.

"Paras ystaevaeni", vastasi Miranda. "Saatte naehdae haenet moekillae. Mutta kyllae teidaen on paras pitaeae varanne, kun Kroof on saapuvilla, sen voin vakuuttaa!"

XII LUKU.

Nuori Taavi raiviolla.

Loppumatkalla—sitae kesti astua tunnin verran—ei Mirandan ja Taavin kesken vaihdettu monta sanaa; sillae aarniometsillae on se ominaisuus, ettae puhuminen niissae kuuluu joutavanpaeivaeiseltae. Kun ihmiset vaeltavat salojen korkeita kujia, niiden laepikuultavassa haemaeryydessae, niin heidaen ajatuksensa pyrkivaet vaihtumaan aeaenettoemyyden ja myoetaetunnon tietae, elleivaet jaeae aivan vaihtamatta. Miranda ei muuta ajatellut kuin kumppaniaan, mitae muutoin lieneekin pahoja aavistellut, harmitellut ja vihotellut. Haen oli haeneen siihen maeaeraeaen kiintynyt, ettei edes huomannut pimentojen harvinaista tyhjyyttae matkan varressa.

Piilevae kansa oli tosiaan kaikki paennut pois. Metsaestaejaen laesnaeolo taeytti sen vaistomaisella pelolla; ja niiden taerkeimpaeaen puolustuskeinoon, liikkumattomaan lymyaemiseen, ei taellae kertaa ollut luottamista, kun Mirandan kaikki huomaava silmae oli mukana. Vieras oli samanlainen kuin haenkin—ja vaikka ne luottivat Mirandaan kaikessa muussa, niin oli niille tunnettu asia luonnon pakko, ja ne pelkaesivaet, ettae haen pettaeisi heidaet kaltaiselleen kumppanille. Siitae syystae ne varovaisina pysyttelivaet syrjaessae—jaenis ja piikkisika, kettu ja ilveskissa; pesukarhu pujahti vaahteran koloon ja metsaehiiret mennae livistivaet hemlokin juurien alle ja tikka asetti niin, ettae puun koko vahvuus oli haenen tyoemaansa ja Mirandan silmaein vaelillae. Ainoastaan huoleton utelias sepelpyy jaei koivun oksalle istumaan aivan polun paeaelle ja odotti uteliaana heidaen laehestymistaeaen, kunnes se aekkiae havahtui pelon vaistosta ja haetaeaentynein siivin pakeni kautta vaehenevien kaartojen. Petaejaen haarassa pieni ruskea poelloekin naksautti nokkaansa ja kaehisi huolestuneena naeiden molempien astuessa sen istuinpaikan alitse. Mutta kaikki naemae merkit, jotka toisissa mielialoissa olisivat kovaaeaenisesti muutosta ennustaneet, jaeivaet nyt Mirandalta huomaamatta. Haen vastaanotti paraillaan uusia vaikutuksia, ja ne taeyttivaet kokonaan haenen mielensae.

Raivion laidalle tultuaan Taavi ihmekseen naeki, kuinka paljon kaikki oli muuttunut siitae, kun haen kolmetoista vuotta takaperin auttoi Kirstiae pakenemaan kylaekunnasta. Raivio oli yhae vielaekin alaston, aavan kaikkoamattoman autiuden syleilemae, sillae kumpuava maa kohotti sen pois metsaen suojasta ja teki siitae yksinaeisen taivaan naapurin. Mutta avoimilla vainioilla rehottivat sinikukkainen pellava, punavalkoinen tatar, perunain tumma vihannuus ja vehnaen uljaat sarat; ja kantoinen laidun oli kirjavana lehmistae, joita oli enemmaen kuin puolen kymmentae, ja lihavia ne olivatkin. Aidat olivat hyvaessae korjuussa. Moekki ja navetta olivat saaneet ympaerilleen hohtavia paeivaennouttiheikkoejae, kukkivia samettihaapoja ja punaista turkinpapua. Nuori eraemies tunsi kuin pistaevaeae tuskaa, naehdessaeaen taemaen pienen palan kotisuloa ikaeinkuin kohotettuna kohti maailmankaikkeuden mittaamatonta eraemaata. Se sai haenet ajattelemaan eksyneen lapsen hymyae, kun lapsi ei tiedae, ettae se on eksynyt.

Haenen kummakseen nousi nyt mustavatukkapensaikon takaa suurin karhu, mitae haen oli milloinkaan naehnyt. Valtava elaein pysaehtyi vieraan naehdessaeaen ja istahti takajaloilleen haentae katsellakseen. Sitten se jaelleen laskeutui alas neljaelle jalalle, tallusteli Mirandan rinnalle ja pisti kuononsa miellytellen immen kaeteen. Taavi katseli sitae ihailevalla hymyllae. Kuva miellytti haentae. Eikae Miranda, kateellisen teraevaesti haenen kasvojaan tutkiessaan, voinut niissae huomata muuta kuin hyvaeksymistae.

"Taemae on Kroof", sanoi haen suloisesti.

"Enpae ole elaeissaeni naehnyt noin kaunista karhua!" huudahti nuori mies kyllaekin tosissaan. Ja liikaa haetaeillen haen unohti kuinka varovaisuus hallitsee kaiken piilevaen kansan tapoja, oravia lukuun ottamatta, ja haen ojensi kaetensae silittaeaeksaan Kroofin komeata turkkia.

Taemae liikarohkeus sai paikalla rangaistuksen. Harmistuneena moeraehtaeen Kroof vaeisti ja kaemmenellaeaen letkautti loukkaavaa kaettae, mutta ei juuri eikae juuri osannut, Taavi kun ennaetti temmata sen takaisin, ennenkuin tuho tapasi. Vihan kuohahdus synkisti haenen kasvonsa, mutta haen ei sanonut mitaeaen. Miranda oli pahoillaan, tuntien vieraanvaraisuutensa haevaeistyksi. Tylyin moittein haen iski karhua teraevaesti kuonoon ja poistui siitae vaehaen kauemmaksi.

Kroof haemmaestyi. Taemae oli ensi kerta tuon jaenisjutun jaelkeen, kun Miranda haentae loei, ja silloin oli kaesi ollut lapsen, joka ei loukannut. Nyt oli asianlaita toinen; ja karhu tunsi, ettae tuo pitkae muukalainen oli taehaen erotukseen syynae. Sydaen kuohahti vihaisesti kontion karvaisessa rinnassa. Se loi Mirandaan katkeran moittivan silmaeyksen ja tallusti hitaasti pois pitkin vihannan perunavainion vakoja.

Moniaan hetken epaeroeiden Miranda katsoi Kroofista Taaviin ja Taavista Kroofiin. Sitten sydaen soimasi haentae. Pientae itkun tapaista kurkussaan haen nopeaan juoksi karhun peraessae ja sen kaulaa halaillen supatti katumuksen sanoja. Mutta niihin vaehaeaekaeaen huomiota kiinnittaemaettae Kroof kulki tietaeaen vakaasti metsaeae kohti, vetaeen peraessaeaen Mirandaa kuin karvoihinsa takertunutta takkiaista. Vasta kun se oli saapunut aivan metsaen reunaan siihen paeivaenpaisteiseen kolkkaan, jossa heidaen oli ollut tapana leikkiae ystaevyytensae etaeisinae ensi vuosina, vanha karhu pysaehtyi. Se kaeaentyi ympaeri, istahti takakintuilleen, katsoi muutaman sekunnin vakaasti tytoen kasvoihin ja nuoli sitten haenen korvaansa. Se merkitsi anteeksiantamusta ja sovintoa; mutta Kroof oli liian syvaesti loukkautunut palatakseen Mirandan kanssa moekille. Immen pyytelyihin vastaukseksi se vain ahkeraan nuoli haenen kaesiaeaen, ikaeaenkuin rukoillen, ettei haentae vaeaerin ymmaerrettaeisi, sitten laskeutui alas neljaelle jalalle ja vaelsi pois metsaeaen, jaettaeen Mirandan kyynelsilmin katselemaan.

Kun Miranda palasi nuoren odottavan eraemiehen luo, niin oli haenen ystaevaellinen mielenkiintonsa kadonnut ja he kulkivat edelleen moekille yllaepitaeen kylmaekiskoista aeaenettoemyyttae—aivan toisenlaista kuin se kaunopuhelias aeaenettoemyys, joka vajaa puolituntinen aikaisemmin oli heidaen vaelillaeaen vallinnut. Kirstin tervehdys oli niin laemmin kuin Taavi suinkin saattoi toivoa, eikae haen sanallakaan moittinut haentae niin monen vuoden laiminlyoennistae—josta haen, Taavi itse, sen sijaan nyt soimasi itseaeaen kahta katkerammin. Paras turva omantunnon soimauksia vastaan on toisten moite; mutta Kirsti saeaelimaettae ja perin pohjin riisti haeneltae taemaen turvan. Kirsti uteli haeneltae yksityiskohtia myoeten, minkaelaista oli elaemae yksinaeisenae ansamiehenae, onnitteli haentae, ettae haen oli niin hyvin menestynyt, naeytti olevan myoetaetuntoinen haenen ammattiaan kohtaan eikae yrittaenytkaeaen kaeaennyttaeae haentae kasvisruoka-jaerjestelmaeaen. Katsellessaan Kirstin jaloa muotoa ja haenen voimassaan ja tyyneydessaeaen yhae kauniita kasvojaan nuori mies muisteli niitae muinaisia kylaen parjauksia ja paeaetteli, ettei Frank Craig voinut omasta tahdostaan hylaetae vaimoa, joka oli naein kauttaaltaan suloinen ja miehen mielen mukainen. Haen paeaetti tiheaeaen kaeydae taeaellae raivion moekillae, vaikkapa Miranda olikin haentae kohtaan ynseae.

Ja ynseae impi kieltaemaettae oli haenelle koko illan,—kylmae ja vaelinpitaemaetoen, ikaeaenkuin haentae ei olisi ollutkaan, lukuun ottamatta tietenkaeaen illallisateriaa, jonka aikana sekae kohteliaisuus ettae vieraanvaraisuus velvotti haentae pitaemaeaen huolta siitae, ettei vieras istunut tyhjae lautanen edessaeaen, ja ettei haenen ateriaansa turmeltu itsepintaisella vaitiololla. Taavi katseli haentae salavihkaa aeidin kera jutellessaan; eikae se seikka, ettae immen kesytoen herkkae kauneus sykaeytteli haenen vertaan ja saattoi naurettavaksi haenen sydaemensae kiukun, suinkaan estaenyt haentae nauttimasta kunnon ateriaa, munia, hoeyryaeviae, voilla voideltuja piiraita siirapin keralla ja makeata kotijuustoa viinimarjahyyteloeineen. Kirsti ei sietaenyt kuullakaan, ettae haen laehtisi pois yoen selkaeaen, ja haen siis jaei ja nukkui samassa vuoteessa, jossa haenen isaensaekin oli nukkunut toistakymmentae vuotta takaperin.

Aamulla haen oli uutterana apuna karjapiha-askareissa, josta Kirsti haentae kaunein sanoin kiitti; Miranda kuitenkin oli yhae jaeaetaevaen kylmae haenen ihailulleen. Mutta aamiaisen aikaan Kroof palasi takaisin, vielaepae sillae mielellae, ikaeaenkuin olisi kokonaan unohtanut illan pienen ikaevyyden. Taavia se ei ollut huomaavinaankaan, vaan katseli haenen laevitseen, taakseen ja ympaerilleen; mutta mesikaemmenen palattua Mirandan kaeytoes hieman menetti jaeykkyyttaeaen. Omatunto ei enaeae soimannut haentae yhtae ankarasti, kun haen huomasi, ettei haenen hetkellinen kiintymyksensae vieraaseen ollut aivan auttamattomasti rikkonut suhdetta vanhaan ystaevaeaen.

Taavi oli matkalla kyliin jaerjestaeaekseen eraeitae raha-asioita ja nahkain myyntiae. Huolimatta Kirstin vierasvaraisista vastasyistae haen piti paeaensae ja laehti matkaan heti aamiaisen jaelkeen. Haenen ottaessaan pyssynsae saengyn takaa nurkasta Miranda kuin rauhan merkiksi antoi haenelle luotipussin. Mutta suurta ruutipulloa kirkkaan viheriaeisine nauhoineen haen ei antanut. Haen meni sen kerralla ovelle ja kylmaeverisesti tyhjensi sen sisaellyksen takkiaisten sekaan. Sitten haen selittaemaettoemaen hymyn hymyillen ojensi pullon takaisin omistajalleen.

Nuorta metsaestaejaeae harmitti. Ruuti oli haenen kaesityksensae mukaan pyhitettyae tavaraa ja niin mieletoen haaskaus haenestae tuntui suorastaan rikolliselta.

"Siinae oli kaikki ruuti, mitae minulla oli ennenkuin kylaeaen paeaesen", haen sanoi soimaavalla aeaenellae.

"Sitae parempi", sanoi Miranda.

"Mutta eihaen ymmaertaeaekseni ole mitaeaen syytae haevittaeae sitae tuolla tavalla", intti eraemies.

"Kuka tietaeae, mitae voisi tapahtua meidaen ja kylaen vaelillae", arveli impi tarkotellen.

Taavi punastui harmista. "Enkoe minae antanut sanaani, etten minae menetae hiuskarvaakaan elukkainne selaestae?" haen kysyi.

"No mitae te sitten teette ruudilla siirtokunnan taellae puolella?" impi kysyi kiusottavan itsepaeisenae.

Vaikka nuori eraemies olikin vakava ja selvaejaerkinen, niin ei haen kuitenkaan ollut sananvaihdossa ovela, ja Miranda oli haentae julman paljon etevaempi. Haemillaeaen haenen viime kysymyksestaeaen Taavi pahasti sekaantui vastauksessaan.

"Mutta—entae jos pantteri hyppaeae paeaelleni, niinkuin oli eilen tehdae?" haen vaeitti vastaan.

"Ettekoes te luvannut, ettette hiuskarvaakaan menettaeisi ainoankaan selaestae", arveli siihen Miranda miettivaeisenae, mutta voitonilolla.

"Antaisitteko te sitten pedon tappaa minut vain sen vuoksi, ettae pitaeisin lupaukseni?" haen vastasi ja leikillisyys alkoi selvittaeae haenen haemmennystaeaen.

"Enkae tiedae, miksikaes ei", mutisi Miranda. "Ja oli miten hyvaensae, teidaen taeytyy nyt tulla ruuditta toimeen. Eikae teidaen tarvitse pelaetae, Taavi",—taemaen haen sanoi hyvin suojelevalla aeaenellae— "isaellaenne ei ole koskaan pyssyae, kun haen meillae kaey, eikae haen ole sitae vielae koskaan tarvinnut."

"No hyvae sitten", nauroi Taavi, "minae koetan pitaeae varani enkae aio aivan kuoliaaksi pelaestyae. Hyvaesti, Kirsti! Hyvaesti, Miranda! Saattaapa tapahtua, ettae minae taas pikapuoleen kaeyn teitae katsomassa."

"Ennenkin kuin kahdentoista vuoden paeaestae", sanoi Kirsti viehkeaesti hymyillen, ja taemae hymy karsi kaiken moitteen haenen sanoistaan.

"Eikoepaehaen", vastasi Taavi ja laehti pitkin joutuisin askelin polkua poistumaan.

Mirandan silmaet seurasivat haentae vastahakoisesti.

XIII LUKU.

Lypsyaikana.

Nuori Taavi Titus ei ollut aivan vailla alkeellisia tietoja naisesta, vaikka haenellae olikin ollut niin vaehaen tilaisuutta perehtyae taehaen kaikista tieteistae vaikeimpaan. Haen ei kaeynyt raivion moekissae toista kertaa, ennenkuin oli antanut Mirandan monta viikkoa ihmetellae, miksi viipyi tulematta. Vasta kun maissivainiolla oljet olivat valkoisen ja harmaan kirjavat ja kurpitsat kullan keltaiset, kun tatarsarka oli kirkkaan ruskea, kun vaahterain tulipuna metsaen reunalla alkoi haalistua,—silloin haen eraeaenae iltapaeivaenae myoehaeaen palasi tavallisin hitain askelin, juuri samalla kun lehmaenkellojen hidas taenk ae tonk alkoi mehevin aeaenin julistaa lypsyaikaa ja auringonlaskua. Syksyn elaehyttaevae raikkaus sydaenmaan aukealla vastasi suloisesti sieraimiin haenen tullessaan ulos metsien laempoeisemmaestae hiljaisuudesta. Haju, lehmaenkellojen aeaeni—ne olivat kodikkaan suloiset koko paeivaen yksinaeisyyden jaelkeen taipaleella. Mutta naekoeala—harmaa moekki taivasta kohti kohotettuna verkalleen paisuvalla vainioaallolla—se oli itse yksinaeisyys. Raivio oli Taavista kuin pieni kaunis hukkunut maailma ja haenen sydaemeensae koski kipeaeaen, kun haen ajatteli niitae vuosia, jotka Miranda ja Kirsti olivat taeaellae yksin viettaeneet.

Aivan metsaen reunalla haen tapasi Kroofin, joka kaiveli ja pureskeli kasvijuuria. Haen puhui sille ystaevaellisesti, mutta mesikaemmen kiepautti ympaeri suuren takapuolensa eikae ollut haentae vaehaeaekaeaen huomaavinaan. Haen olisi mielellaeaen saavuttanut taemaen viekkaan elaeimen suosion, taikka ainakin sen, ettae se olisi haentae suvainnut. Haen olisi niin suonut kaeyvaen, koska karhun kaeyttaeytyminen oli jaettaenyt syvaen vaikutuksen haenen mielikuvitukseensa, ja koska sen suopeus Mirandan silmissae varmaan kaikkein parhaiten puhuisi haenen puolestaan. Mutta haen ei kuitenkaan koettanut tungetella tuttavuuttaan, ja siinae haen tekikin viisaasti.

"Pikku hiljaa, poikani, pikku hiljaa vain. Taemae on naisvaekeae; ja hyvin luultavaa on, ettet tiedae miten se oikein on voitettava", haen itsekseen mutisi leirinsae ainaisessa yksinaeisyydessae saadun tavan mukaan. Jaettaeen Kroofin omaan jurouteensa haen kiirehti moekille, toivoen siksi ajoissa saapuvansa, ettae voisi auttaa Kirstiae ja Mirandaa lypsaemaeaen.

Vaehaeae ennen kuin haen ovelle ehti, tapasi haentae uusi yllaetys, mikaeli haen yleensae saattoi kokea yllaetyksen tunnetta taessae tarumaisessa ympaeristoessae. Moekin takaa astui esiin Wapiti sarvas, taikka ehkae joku nuorempi sarvas, joka oli perinyt isaensae sisua kahdenkertaisen annoksen. Aivan sen takana kulki kaksi naarasta, jotka epaeluuloin haistelivat vieraan ilmassa tuntuvaa hajua. Wapitin mielestae taemae vieras epaeilemaettae oli vihamies, taikka ainakin epaeiltaevae, sillae eihaen moekillae koskaan kaeynyt vieraita. Se astui sirosti polulle, polki uhitellen kauniita kavioitaan ja laski hyoekkaeysasentoon sarviensa asevaraston. Ne olivat teraevaet ja lujat ne lokakuun sarvet, sillae taemae oli tappelukuukausi ja sarvas oli sen varalle valmiina. Kiima-aikaan Wapiti oli sankaria kiireestae kantapaeaehaen.

Taavi Titus sattui hyvin tietaemaeaen, ettei taemae ollut Wapitin puolelta mitaeaen tyhjaeae uhittelua. Haentae se huvitti, mutta samalla haen oli pulassa. Haen ei voinut taistella taetae odottamatonta vihollista vastaan, sillae voitto ja tappio olisivat olleet yhtae kova kolaus haenen toivolleen saada Miranda itseensae suostutelluksi. Ja siinae haen siis nyt seisoi, Taavi Titus, tunnettu metsaemies, Nimrod itse, jolta kiimainen sarvas sulki tien! Hyvae, pula oli Mirandan aikaan saama. Haenen velvollisuutensa oli myoes haenet siitae paeaestaeae. Jaeaeden seisomaan viiden tai kuuden askeleen paeaehaen Wapitista sen eteen haen nojasi rihlansa peraen varvastaan vastaan ja kajahutti taeytelaeaellae sointuvalla aeaenellaeaen heihoo, heihoo! huutonsa tyyneen ilmaan. Metsaen reunat ottivat huudon kiinni ja vastasivat siihen yhae uudelleen ja uudelleen. Kirsti ja Miranda tulivat ovelle katsomaan, ken huhuili, ja ensi silmaeyksellae kaesittivaet tilanteen.

"Kutsu pois koirasi, Miranda", huuti nuori Taavi, "niin tulen taestae vieraaksenne."

"Se luulee, ettae aiot tehdae meille pahaa", selitti Kirsti; ja Miranda juoksi apuun iloisesti nauraen.

"Elae pelottele taetae kilttiae pikku poikaa, Wapiti", haen huuti, tyoentaeen ison hirven pois tieltaeaen ja juosten Taavin rinnalle. Heti kun Wapiti naeki Mirandan Taavin rinnalla, niin se kaesitti, ettei vieras ollut vihollinen. Sarviaan heilauttaen se astui syrjaeaen ja johti joukkonsa pois karjapihasta.

Tultuaan ovelle, jonka luona Kirsti odotti ystaevaellisenae, vaikka muutoin asiaan puuttumatta, Taavi huudahti: "Taas tyttoenne pelasti henkeni, Kirsti. Ensin pantterin ja nyt kiimaisen sarvaan kynsistae. Saapa naehdae, minkae kynsistae ensi kerralla!"

"Luultavasti kaniinin, taikka ehkae oravan", haernaeili Miranda pisteliaeaesti.

"Oli minkae tahansa", jatkoi Taavi hellittaemaettae, "kolmas kerta on joka tapauksessa minun onneni. Jos vielae kerran pelastat henkeni, Miranda, niin sitten sinun pitaeae aivan ottaa minut suojaasi. Minae tavallani tulen sinusta riippumaan."

"Sitten, Taavi, taidat saada ensi kerralla suoriutua pulasta omin neuvoinesi", vastasi Miranda paeaettaevaeisyydellae, joka ei juuri ollut rohkaiseva.

"Siinae sait, Taavi", huomautti Kirsti tarkkaa puolueettomuutta teeskennellen. Mutta Mirandan selaen takana haen iski silmaeae, ikaeaenkuin sanoakseen "elae ole millaesikaeaen siitae, mitae haen sanoo, toista sydaen ajattelelee!" Siinae ei kuitenkaan ollut vaehaeaekaeaen peraeae. Jos Taavi olisi ollut niin ymmaertaemaetoen, ettae olisi avoimesti kosinut, Mirandan tunteitten taellae kannalla ollessa, niin haen olisi saanut aekkilaehdoen.

Taavi tuli siksi ajoissa, ettae sai olla apuna lypsaemaessae, mikae toimi tuotti haenelle poikamaista iloa. Lehmaet, joita oli viisi luvultaan, ammuivat jo veraejaellae. Kirsti toi ulos kolme peltikiulua. "Voit auttaa meitae, jos sinua haluttaa, Taavi", haen huudahti, mutta Miranda naeytti kovin epaeilevaen, tokko niin koempeloe olento kykenisi lypsaemisen hienoon taitoon. "Osaatko lypsaeae?" haen kysyi.

"Tietenkin minae osaan, vaikkei minulla ole viime vuosina ollut paljoa tilaisuutta harjotella", sanoi Taavi.

"Osaatko lypsaeae lehmaen viottamatta sitae? Oletko varma siitae? Ja osaatko lypsaeae loppumaidon aivan tyhjaeksi?" Miranda itsepintaisena ja ilmeisesti epaeilevaenae jatkoi.

"Annahan kun koetan", sanoi Taavi.

"Antaa haenen saada vanha Kirjo, Miranda. Ehkae haen saa sen lypsetyksi siinae kuin me muut", arveli Kirsti.

"Niin, miks'ei, kuka hyvaensae voi Kirjon lypsaeae", myoensi Miranda; ja Taavi itsekseen lupaili, ettae jos haenestae mihinkaeaen oli, niin lypsaeisi haen vanhan Kirjon, lypsaeisi aivan tyhjaeksi, lypsaeisi sen mieliksi ennenkuin Kirsti tai Miranda olisivat ensimaeisestaekaeaen lehmaestaeaen selviytyneet. Haen silitti lehmaen kylkeae, kyhni hiljaa sen mahaa ja naein aikaan sai ystaevaelliset vaelit, ennenkuin alkoi; ja haenen suuren kaetensae joustava vakavuus sattui mainiosti sopimaan Kirjon suuriin nisiin. Lehmae katsoi haeneen suosiollisesti ja antoi maitoansa runsaasti. Kun taeydet suihkut alkoivat kiulussa soida yhae maitoisammin, niin Taavi tiesi, ettae kaikki kaevi, niinkuin pitikin, ja haen joutui luomaan katseen kilpailijoihinsakin. Siinae Kroof haenen ihmeekseen seisoi takakynkillaeaen aivan Mirandan vieressae, kapea punainen kieli roikkuen avoimien laiskojen leukojen vaelistae, ja suurella mielenkiinnolla katseli maitolaehteitae.

Kirstin vielae painaessa punaliinaista paeaetaeaen lypsettaevaen kylkeae vastaan ja Mirandan juuri ruvetessa pingoittamaan ulos lihavaa loppumaitoa laekkituoppiin, Taavi oli saanut urakkansa suoritetuksi. Haenen kiulunsa—johon haen oli lypsaenyt loppumaiden muun maidon sekaan,—vaahtosi kermaisena reunoja myoeden taeynnaeaen.

Taavi nousi seisomaan ja kehaisi itseaeaen. "Jonain paeivaenae kun on liikaa aikaa", haen uhitteli, "minae opetan teitaekin lypsaemaeaen."

"Aelae luulekaan, ettae se jo tuli kaikki tehtyae", vastasi Miranda yloes katsomatta. "Minae lypsaen Kirjosta vielae korttelin, kunhan taestae paeaesen."

Mutta Kirsti tuli siihen ja vilkaisi kiuluun. "Etpae, Miranda,—et taellae kertaa", haen huudahti. "Taavi on meidaet voittanut, ei siitae epaelemistae. Vanha Kirjo ei elaeissaeaen ole meille antanut taeydempaeae kiulua. Taavi, sinae osaat lypsaeae. Kaey ja lypsae Mikko, se mustan ja valkoisen kirjava, minun edestaeni. Minae jaetaen sinut taenne Mirandan kanssa lypsyae lopettamaan, ellette rupea riitelemaeaen; minae sillae vaelin menen ja laitan teille oikein tavallista paremman illallisen, ehkae sitten taas pian kaeyt luonamme. Minae tiedaen, ettae teillae miehillae on sydaen vatsassa, jotta me naiset voisimme sen sitae helpommin tavottaa. Mikaehaen meidaet olisi perinytkaeaen, ellei Luoja olisi opettanut meitae ruokaa laittamaan!"

Moinen tavaton leikin lasku osotti Mirandalle, ettae Taavi oli suuresti haenen synkaen aeitinsae suosiossa, ja taemae vaikutti, ettae haenen teki mielensae olla vielae tavallistakin jaeykempi tasapainoa yllae pitaeaekseen. Taavi yritti saada aikaan keskustelua, mutta Miranda vain vastaili juu ja ei, niinkauan kuin lypsyae kesti, ja pian saikin pojan alakuloisena vaikenemaan. Tuli sitten illallinen,—ateriaan kuului verestae maissijauhossa paistettua taimenta, kullankeltaisia kuumia maissipiiraita punaisen siirapin keraellae, tomaattien keraellae paistettuja munia ja hoerkkaa kerman keralla, ja kaikki mitae parhaiten valmistettua Kirstin lupauksen mukaan. Aterioidessa Miranda taas hiukan suli ja puheli vapaasti. Mutta Taavia oli niin pahasti nolattu, ettei haenen hyvae tuulensa tahtonutkaan enaeae palata. Haenen kielensae se nyt vain vastaili juu ja ei. Huomatessaan toeykeytensae johtaneen semmoiseen tulokseen Miranda tunsi herkaen sydaemensae pehmenevaen. Haen kaeaentyi tuolillaan pistaeaekseen vieressaeaen istuvan Kroofin odottavaan suuhun suuren palan siirappiin kastettua maissipiirasta ja puhui nyt Taaville aeaenellae, jonka sulo vaereili pojassa aina sormenpaeihin saakka. Keimailun vaisto, joka on synnynnaeinen eikae piilevaelle metsaekansallekaan vieras, alkoi liikahdella Mirandan kokemattomassa sydaemessae.

"Laehden illalla jaervelle, Taavi", haen sanoi, "ja lasken yoeksi siimaa, ehkae saan taimenen. Kuu on taeysi ja jaerveae kannattaa katsella. Etkoe tahdo tulla meidaen kanssamme?"

"Enkoe tahdo? Enpae, Miranda, tiedae mitaeaen hauskempaa!" vastasi Taavi innokkaasti.

"Laehdemme paikalla, kun olemme saaneet astiat pestyksi", sanoi impi. "Ja sinae voit meitae siinae auttaa—vai mitae, aeiti?"

"Tietenkin Taavi voi meitae auttaa", vastasi Kirsti, "jos sinulla on luontoa panna haenen kaltaistaan naisten tyoehoen. Mutta minae ajattelen, etten minae laehdekaeaen kanssanne yoeksi jaervelle. Kroof ja Taavi saavat pitaeae sinusta huolta."

"Taikka minae Taavista, niin se pikemminkin kaey", huudahti Miranda harmistuneena, muistellen sekae Wapitia ettae pantteria. "Mutta mikae sinun on, aeiti? Tule mukaan. Ei ole lainkaan yhtae hauskaa, ellet sinae ole myoetae."

"Minusta tuntuu, ettae minua taenae iltana vaivaa jonkinlainen vaesymys, ja minun tekee mieleni jaeaedae kotiin ajattelemaan."

Miranda hyppaesi poeydaen aeaerestae, huolestusta kasvoillaan, ja juoksi ympaeri aeitinsae tuolin luo.

"Vaesymystaekoe, aeiti!" haen huudahti, tutkien huolestuneena haenen saevyjaeaen. "Kuka on koskaan kuullut sinun ja minun laisten voimallisten ja oikealla tavalla elaevaein ihmisten puhuvan vaesymyksestae? Minae pelkaeaen, ettet voi hyvin, aeiti; en kulje taeaeltae askeltakaan."

"Kyllae, lapseni, kyllae sinun taeytyy", vastasi aeiti, eikae Miranda ollut vielae koskaan kapinoinut sitae lujaa saevyae vastaan, joka nyt oli Kirstin aeaenessae. "Minae tosiaan tahdon olla vaehaen yksinaeni ja ajatella. Taavin kaeynti on heraettaenyt minussa paljon vanhoja ajatuksia ja minae tahdon vaehaen muistella niitae. Minae luulin niiden jo vuosia takaperin kuolleen ja jaeaeneen unhotukseen!"

"Onko se varma, aeiti, ettet ole sairas?" jatkoi Miranda, palaten epaeroeiden takaisin paikalleen.

"On, lapseni, en minae ole sairas. Mutta minae olen naeinae viime paeivinae aina silloin taelloein tuntenut vaesymystae, vaikk'ei olisi ollut syytae. Minae alan tuntea, ettae taemae metsien suuri yksinaeisyys minua jollain tavalla kuluttaa. Minae olen, Taavi, kaikkina naeinae vuosina pysynyt sen suojassa pystyssae ja se on antanut minulle rauhaa ja voimia aikoina, jolloin minae, Jumala sen tietaeae, sitae kyllaekin tarvitsin. Mutta minusta tuntuu, ettae se on minulle jollain tavalla liian paljon, ja se ajan pitkaeaen musertaa minut. Moekkimme on minulle rakas, mutta en tahdo taeaellae paeiviaeni paeaettaeae."

"Aeiti", huudahti Miranda, hypaeten jaelleen yloes tuoliltaan, "en elaeissaeni ole kuullut sinun tuolla tavalla puhuvan! Ettaekoe sinae aiot hylaetae moekkimme! Hylaetae metsaet! Minae en voisi elaeae, minae en suorastaan voisi elaeae missaeaen muualla!"

"On niitae muitakin paikkoja, Miranda", mutisi Taavi. Mutta Kirsti jatkoi syittensae selitystae.

"Sinun laitasi, lapsi kulta, on vaehaen toinen", haen sanoi miettivaeisenae. "Sinae olet taeaellae kasvanut. Metsaet ja taivas ovat sinut muodostaneet. Ne ovat sinun veressaesi. Sinae elaet ja hengitaet niitae. Sinae olet kummallinen lapsi, enemmaen keijukainen tai muu metsaen olento kuin ihmislapsi, jo ennenkuin taenne metsaen helmaan tulitkaan. Kaikki mitae metsaessae elaeae, naeyttaeae pitaevaen sinua kaltaisenaan; ja sinae naeet semmoista, mitae muut ihmiset eivaet naee,- -mitae metsaen kansa ei itsekaeaen naee. Niin niin! sinun laitasi, Miranda, on vaehaen toinen. Isaesi tapana oli katsella sinua ja sanoa, ettae sinusta tulisi naisfauni taikka metsaen kuningatar, taikka ettae keijukaiset sinut veisivaet. Taemae paikka sopii hyvin sinulle. Ja minun oli tapana ajatella, ettae minae olin kyllin iso ja luja luonnoltani voidakseni kestaeae taetae koko loppuikaeni. Mutta minae alan luulla, ettae se on minulle liikaa. Minae en tahdo kuolla taeaellae, Miranda!"

Miranda tuijotti haeneen suuresti huolissaan.

"Sinae et saa kuolla, ennenkuin minaekin olen kyllin vanha kuollakseni, aeiti", haen huudahti, "sillae minae en voisi elaeae paeivaeaekaeaen ilman sinua. Mutta", haen kiihkeaesti lisaesi "minae tiedaen, ettae minae kuolisin pian, suoraa paeaetae, jos minun taeytyisi laehteae pois moekistaemme! Minae tiedaen, ettae niin kaevisi!"

Miranda puhui sitae rajummalla varmuudella, kun haen juuri sitae sanoessaan tunsi epaeilevaensae omia sanojaan. Haen vaelaeykseltae naeki itsensae vanhenevan taeaellae aavassa sydaenmaassa kahden Kirstin kanssa ilman ketaeaen muita likimaillakaan. Ja se henkiloe, joka niin julmasti loisti poissaolollaan, oli haemaeraesti nuoren Taavin naekoeinen. Haen ei itseltaeaen kysynyt, oliko mahdollista, ettae haen vielae kerran haluaisi hyljaetae moekin, hiljaisuuden ja aarniometsaen kaiken kansan, mutta jossain sydaemensae sisaelokerossa haen tunsi, ettae sekin oli mahdollista, ja se kipeaesti kouristi haenen sydaentaeaen. Haen juoksi ja kietaisi molemmat kaesivartensa Kroofin kaulan ympaeri ja pyyhkaesi salaisen kyynelen sen poerhoeiseen turkkiin.

Taavi, jonka vaisto nopeaan terottui pelosta, ettae koko jaervimatka ehkae menisi myttyyn, aelysi keskustelun joutuneen vaaralliselle tolalle. Haen sen vuoksi varovaisesti muutti puheenaineen lausuakseen ajatuksia maissipiiraista.

XIV LUKU.

Hirvien hirnunta kuutamolla.

Kuu oli jo noussut matalalle taivaanrannalle ja paistoi suurena ja taeydellae teraellaeaen moekin akkunasta, kun Miranda oli valmiina laehtoeoen. Haen otti pienen tinatun kattilan, jossa oli vaehaeisiae kaloja taeyiksi.

"Missae ovat siima ja koukut?" kysyi Taavi.

"Niitae pidaen ontossa puussa jaerven rannalla", sanoi Miranda. "Mutta aelae ota tuota kapinetta mukaan, taikka et tule minun kanssani!" haen lisaesi teraevaesti, kun nuori mies tarttui rihlaansa.

Taemae laski sen sukkelasti taas luotaan.

"Mutta yoellae, Miranda!" haen koetti vastustella.

"Oletko varma siitae, ettei ole vaaraa?"

"Aelae tule sitten, jos pelkaeaet!" impi vastasi murhaavasti ja astui ulos valoon ja kylmaeaen kirpeaeaen ilmaan.

Taavi tuota pikaa oli haenen rinnallaan vaelittaemaettae sen enempaeae pilkasta, joka sopi haeneen vaehemmaen kuin kehenkaeaen muuhun mieheen. Mirandan toisella puolella tallusteli koempeloe Kroof, immen hyvaeilevae kaesivarsi kaulallaan.

"Me emme viivy kauaa, aeiti", huudahti Miranda Kirstille, joka oli tullut oveen.

Mutta ennenkuin oli kuljettu kahtakymmentae askelta Kroof aekkiae seisahtui aprikoimaan. Se piti Mirandan suojelemista (vaikk'ei Miranda mitaeaen suojelusta kaivannut) omana erikoisena virkanaan naeillae yoellisillae retkillae, joille impi laehti sillae paeaellae ollessaan. Aikoiko tuo kehno vieras nyt anastaa haenen virkansa ja etuoikeutensa? Haen, Kroof, ei aikonut suostua mihinkaeaen jakoon. Parempi jaeaedae sinne, missae haentae tarvittiin.

"Tule mukaan, Kroof!" kehotti Miranda, kiskaisten sitae karvoista. Mutta mustasukkainen karhu oli itsepaeinen. Se pyoersi ympaeri ja laehti tallustamaan moekin ovea kohti. Mirandaa harmitti.

"Jaeaekoeoen sitten!" haen huudahti, kaeaensi kasvonsa metsaeae kohti ja hymyili entistae ystaevaellisemmin nuorelle Taaville. Kroof kieltaemaettae oli sangen harmillinen.

"Niin oikein!" sanoi Taavi, joka oli iloisempi kuin haen uskalsi naeyttaeaekaeaen. "Se jaeae aeitisi seuraksi kunnes palaamme takaisin."

"Kroof naeyttaeae ajattelevan, ettae minae olen sen omaisuutta!" sanoi Miranda miettivaeisenae. "Minae pidaen siitae enemmaen kun mistaeaen muusta maan paeaellae aeitiae lukuun ottamatta; mutta minae en saa pilata sitae, kun se tyhjaestae suuttuu. Eihaen sovi, ettae se rupee kadehtimaan, kun minae olen sinulle ystaevaellinen, Taavi! Minae olen sille kovin vihoissani, kun se oli niin tuhma. Pitaeisihaen sen tietaeae, ettet sinae ole minulle mitaeaen sen rinnalla; vai mitae?"

"Tietysti", myoensi Taavi niin rattoisasti kuin saattoi. Sitten haen viekkaasti alkoi Mirandaa suostutella, kertoen laajalti Pekka nimisestae kesystae karhusta—sen henkisistae, siveellisistae ja ruumiillisista ominaisuuksista,—jonka eraes kylaen tukkimiehistae omisti. Aihe olikin viisaasti valittu ja sillae oli se vaikutus, ettae Miranda tunsi itsensae melkoista vaehemmaen vieraaksi ihmisten maailmaa kohtaan. Se haenessae heraetti semmoisen ajatuksen, ettae ihmisten maailman ja aarniometsaen vaelillae ehkae sittenkin saattoi olla jonkinlaista ymmaerrystae.

Kun kuutamoinen aukea jaei heidaen taakseen, niin tavotteli kuun aavevalo heitae pitkillae sormillaan siellae taeaellae hajoavien lehvaekaartojen lomitse. Sitten viimeinenkin pujotteleva saede jaei taakse ja he astuivat lauhaan pimeaeaen. Taavi huomasi mieluisaksi, vaikka vaelttaemaettoemaeksi pakoksi pysytellae laehellae Mirandan kyynaerpaeaetae, jopa niin ettae kosketti haenen hamettaan, sillae eivaet haenenkaeaen tottuneet eraemiehen silmaensae alussa huomanneet mitaeaen. Mutta Miranda, joka oli niin ihmeellisen teraevaenaekoeinen, astui sukkelaan ja epaeroeimaettae, ikaeaenkuin keskipaeivaellae ja sileaetae tietae.

Mutta pian Taavinkin silmaet tottuivat ja haen kykeni erottamaan epaemaeaeraeisiae eroavaisuuksia, sekae sankempia kohtia ettae puoleksi laepikuultavia pimeyden vahvassa vaipassa, Sillae jonkun verran valoa oli, se mikae lukemattomien taittumisien ja heijastuksien kautta paeaesi aarniometsaen syvyyksiin tunkeutumaan latvimmaisten lehtien marista pinnoista, jotka heijastivat taivaankannen valoa. Ja vuosikausia elettyaeaen luonnon ainaisen puhdistuksen alaisena haen lisaeksi oli kehittynyt niin puhdasveriseksi ja herkkaehermoiseksi, ettae muut aistimet korvasivat sen mikae naeoestae puuttui. Haen naeytti paremminkin tuntevan kuin naekevaen petaejaen ja koivun runkojen taeyden aineen, kun kasvot olivat tulleet niistae kaesivarren mitan paeaehaen. Ja sammalen alta haen tunsi kovempaa paisuvaa maata, aina kun juuriverkko laehestyi puuta, johon se kuului. Haenen sieraimensa erottivat petaejaen, kuusen, hemlokin, balsamipoppelin ja hyvaelle tuoksuvan dirka puun heidaen niiden ohi kulkiessaan; ja tamarakkisuon laeheisyyden haen vainusi jo paljoa ennen kuin sille tultiin. Korvistaan haenellae vain ei ollut apua. Lukuunottamatta Mirandan askelia, jotka olivat pehmeaet kuin untuva sammalella, ja haenen omaa raskaampaa, mutta taiten masennettua astuntaansa, ei metsaessae kuulunut mitaeaen, lukuun ottamatta epaemaeaeraeistae kuisketta, joka oli niin heikkoa, ettae se saattoi olla lehtien supatusta tai pienempiin oksiin kohoovan kasvimehun kihinaeae. Haen ei virkkanut sanaakaan, sen enempaeae kuin Mirandakaan. Hiljaisuus oli niin juhlallista, ettae aeaeni olisi kuulunut loukkaavalta. Huomatessaan mahdottomaksi pysyae rinnalla kompastelematta ja pahaa aeaentae aikaan saamatta Taavi vastaan sanomatta alistui immen etevaemmaen johdon alaiseksi.

"Sinun taeytyy nyt naehdae minunkin puolestani, sinae ihmeteltaevae Miranda, sillae en enaeae pysy rinnallasi!" haen kuiskasi immen korvaan. Kun impi niskassaan tunsi haenen hengityksensae vienon laemmoen, niin kulki haenen ruumiinsa kautta vaeristys, joka kerrassaan haemmensi; mutta immestae se tunne oli mieluinen. Taavi tarttui Mirandan kaesivarteen sangen hellaevaroen, itseaeaen vaehaen tukeakseen, ja melkeinpae haemmaestyi sitae, ettae impi sen salli. Taavi oli kuitenkin siksi viisas, ettei kiinnittaenyt taehaen suosion osotukseen liian suurta huomiota. Haen paeaetteli itsekseen, ettae Miranda, joka ei ollut kylaen tyttoejae, ei sillae tarkottanut niin mitaeaen.

Aekkiae he naekivaet aivan edessaeaen kaksi kalpeata hehkuvaa silmaeae, jotka olivat parin jalan verran maasta. Miranda puristi kainaloon pujoteltua kaettae merkiksi, ettei Taavin tarvinnut kaivata rihlaansa. Eikae Taavia sillae hetkellae haluttanut kaipailla mitaeaen.

"Ilves!" haen kuiskasi immen korvaan.

"Ei, pantteri!" mutisi Miranda vaelinpitaemaettoemaesti suoraan eteenpaein astuen. Taavi ei, taemaen pelottavan sanan kuullessaan, asianhaaroihin naehden voinut kokonaan masentaa huoliaan. Pantteria ei ole hyvae pimeaessae kohdata. Mutta kalpeahehkuiset silmaet vaipuivat salaperaeisesti maata kohti ja peraeytyivaet Mirandan edelleen astuessa; ja muutaman sekunnin kuluttua ne luisuivat toiselle puolelle ja katosivat.

"Millae ihmeellae sinae saat tuon aikaan, Miranda?" kuiskasi Taavi melkein kammolla.

"Ne tuntevat minut", vastasi impi; ja taemae oli haenestae, vaikk'ei Taavista, aivan riittaevae selitys.

Ei puhuttu sen enempaeae. Pimeyden lumous sai kummankin kulkemaan henkeaeaen pidaetellen. He olivat kumpikin omituisen saehkoeisen tunteen ja odotuksen jaennityksessae. Taavin sormet immen kaesivarrella levaeten vaereilivaet kumman suloisesti. Kerran kuului aivan heidaen vierestaeaen kuusen kuorta kapuavien kynsien rapinaa, ja sitten ylhaeaeltae hehkui heitae kohti kaksi pientae valopistettae, jotka olivat aivan laehekkaein. Miranda ja Taavi kumpikin hyvin tiesivaet, ettae se oli pesukarhu, eivaetkae sanoneet mitaeaen. Kauempana he aekkiae tapasivat aavemaisen hohtavan olennon, joka oli aivan heidaen tiellaeaen. Se oli melkein miehen mittainen. Taemae aavemainen valo kasvoi ja katosi heidaen silmaeinsae edessae. Pelokas mielikuvitus olisi voinut sanoa sitae hengeksi, joka oli laehetetty heitae varottamaan, ettae heittaeisivaet yrityksensae kesken. Mutta he tiesivaet, ettae se vain oli laho koivupoekkoe, joka oli alkanut hehkua fosforivaloa. Heidaen ohi kulkiessaan Taavi murti siitae palasen ja hienonsi sen, ja sen sinervae valo tarttui vaehaeksi aikaa haenen sormiinsa kuin haju.

Vihdoin he kuulivat huuhkajan juhlallisesti huhuavan etaeaempaeae. " Tu'oh-huu-huu-huu-uu ", sen kolkko alakuloinen aeaeni kajahteli.

"Me olemme laehellae jaerveae", Miranda kuiskasi. "Minae tunnen Uah- huun; se asuu vanhassa puussa aivan veden partaalla. Me olemme melkein perillae." Sitten kimalteli valoa, rikkinaeistae ja haaleata, kuutamon hopeoimasta etaeisestae pinnasta. Pian tuntui kylmaen henkaeys, vaikka oli aivan tyyni. Ja sitten he tulivat jaerven avoimelle rannalle.

Miranda irrotti paeaettaevaellae liikkeellae kaesivartensa Taavin kouristuksesta ja sitten he rinnan astuivat pitkaeae oikealle paein kaartavaa hiekkarantaa.

"Katsoppa tuota nokkaa", sanoi Miranda, "jolla seisoo yksi ainoa nuokkuva puu. Siihen puuhun olen piilottanut siimani ja koukkuni."

"Kuinka voit laskea siimaa ilman venettae?" kysyi Taavi.

"Minulla tietysti on vene!" impi vastasi. "Isaesi teki minulle toissa kesaenae haapion ja minae pidaen sitae tuon nokan takana."

Kuu oli nyt noussut korkealle ja kulki kaartaan hyisessae loistossa rannattoman aarniometsaen yllae. Jaervi oli tyyni kuin peili. Ranta oli sangen sileae ja valkoinen, maan puoleinen reuna puiden varjoista lovisena. Eraeaessae paikassa kasvoi kolme pajua yhdessae ryhmaessae aivan laehellae veden reunaa, luoden laepikuultavan salaperaeisen varjon. Juuri samassa kun Taavi ja Miranda saapuivat taehaen hohtavan hiekan keskelliseen pieneen keitaaseen, kuului veden poikki uroshirven pitkae taeytelaes hirnunta. Se oli syvae, soinnukas ja kauas kantava aeaeni, se tavallaan tuntui olevan itse autiuden julki lausuttu ajatus.

"Tuo vasta on minun mielestaeni soitantoa!" sanoi Taavi.

Mutta ennenkuin Miranda ennaetti sanoa mitaeaen, vastasi aivan vierestae metsaen pimeydestae jyrisevae karjuva hirnaus; alusmetsaestae kuului raskasta ryskettae ja hiekan reunaan ilmestyi toisen uroshirven korkea patsasmainen haahmo, taisteluun vaatijaa taehyten. Huomatessaan Taavin ja Mirandan se paikalla hyoekkaesi niitae kohti.

"Sukkelaan puuhun!" huuti Taavi temmaten tupestaan pitkaen puukkonsa ja astuen immen eteen.

"Aelae puutu asiaan, niin kaey kaikki hyvin!" sanoi Miranda teraevaesti. "Seiso sinae tuon puun takana!" ja tarttuen haenen kaesivarteensa impi koetti tyoentaeae haenet naekymaettoemiin. Mutta Taavi hetkisen typeraesti vastusti.

"Houkka!" impi haenelle tiuskasi. "Kuinka luulet minun tulleen taehaen asti toimeen ilman sinua?"

Immen silmaein kiukku laevisti haenen mielensae ja sai haenet jaerkiinsae. Taavi oivalsi, ettae Miranda tavalla tai toisella hallitsi tilannetta, ja vastahakoisesti astui haen ison pajun taa. Se olikin viime tingassa, sillae raivostunut elaein oli melkein saavuttanut heidaet. Samalla jaerveltae tuleva ilman henkaeys kantoi Mirandan hajun elaeimen sieraimiin ja sai sen epaeroeiden peraeytymaeaen. Miranda paikalla vihelsi pehmeaesti ja astui ulos kirkkaaseen kuutamoon. Uroshirvi tunsi haenet, seisoi aivan hiljaa, kohotti valtavat sarvensa taeyteen korkeuteensa ja kurkotti impeae kohti pitkaentaipuisan kuononsa, ystaevaellisesti haistellen. Sitten se laehestyi askel askelelta immen odottaessa ja ojentaessa sitae kohti pienen kaetensae, kaemmen yloespaein; ja Taavi katsoi puun takaa ihmetellen, vaikka vielae epaeillen ja puukonpaeaetae hypistellen.

Samalla kajahti taas jaerven takaa ensimaeisen hirven hirnaus. Taemae hirvi paikalla unohti Mirandan. Se kiepahti sukkelaan ympaeri, laski sarvensa julkista taisteluunvaatijaa kohti, moelaeytti vastauksensa ja hyoekkaesi pitkin rantaa tappelemaan elaemaestae ja kuolemasta. Kun se oli kadonnut maentyniemekkeen taa, niin tuli pimeydestae naekyviin iso naarashirvi, joka laehti sen peraessae juoksemaan.

Miranda kaeaentyi Taaviin voitonriemuisena, unhottaen kaikki suuttumukset.

"Minae vannon, Miranda!" nuori eraemies huudahti, "ettae se tyttoe, joka saa kiimaisen uroshirven lauhtumaan, se on varmaan metsaen kuningatar. Minae otan lakin paeaestaeni teidaen majesteettinne edessae!"

"Pane se taas paeaehaesi, Taavi", sanoi impi, joka ei vaehaeaekaeaen pahastunut, "ja mennaeaen sitten siimaa laskemaan."

Niemen nokan takaa loeytyi rautapuu- ja mustikkapensaikosta [Footnote: Taemae pohj.-amerikkalainen kasvi ( Gaylussacia ) on pensas, jolla on mustikan kaltaiset tummansiniset syoetaevaet marjat. (Suom. muist.)] puinen kanootti eli haapio taeysin hyvaessae kunnossa. Taavi tyoensi sen vesille ja Miranda nakkasi siihen kelan, jolle oli kiedottu vankkaa turskasiimaa, siimassa aina neljaen jalan paeaessae toinen toisestaan neljae puolentoista jalan mittaista kieluketta vankkoine koukkuineen. Sitten haen alkoi peltiastiastaan pistaeae koukkuihin taekyjae.

"Miks'ei niin pitkaessae siimassa ole enempaeae koukkuja?" kysyi Taavi.

"Mitaepae minae pyytaeisin enemmaen taimenia kuin syoedae jaksamme?" selitti Miranda. "Ei niitae ole hauska pyytaeae taellae tavalla, eivaetkae ne suolattuina maistuisikaan paljon miltaeaen."

Meloja oli vain yksi ja sen Taavi anasti. "Istu sinae keulassa, Miranda, ja hoida siimaasi, niin minae melon", haen sanoi.

Mutta siihen ei Miranda vaehaeaekaeaen suostunut. "Kuuleppa nyt, Taavi", haen huudahti, "naemae ovat minun hommiani ja sinae olet vieras. Totta tosiaan, minun melkein on mieleni paha siitae, kun otin sinut kanssani. Istu nyt vaan siinae, johon sinut on asetettu, ja tee, niinkuin minae kaesken, taikka en huoli sinua kanssani toista kertaa."

Nuori mies kaevi noeyraesti venhoon polvilleen, vaehaen keulan puoleen, mutta ei niin kauas, ettae kanootti haenen suuremman painonsa vuoksi olisi kaeynyt nokkapainoon. Sitten Miranda astui siihen sirosti, istahti peraeaen poikkituhdolle ja alkoi pistellae melallaan tarkkaan ja ihmeen taitavasti. Kanootti aeaeneti kiiti varjosta kareettomalle peilille. Aivan nokan kohdalla, toistakymmentae syltae rannasta, kellui puinen koho uppikiveen kiinnitettynae. Miranda pysaeytti kanoottinsa sen viereen, huovaten aeaeneti melallaan voimallisin rannepunalluksin. Kohossa oli ruostunut maeaerly, ja siihen haen kiinnitti siiman paeaen.

"Taemaen nokan edustalla taitaa olla syvaeae vettae", arveli Taavi.

"Tietenkin", vastasi Miranda. "Taimenia ei olekaan muuta kuin syvaessae vedessae."

Taavin oli kyllae lupa lausua julki mietteitaeaen, mutta hommiin haen ei saanut sen tehokkaammin ottaa osaa. Kun haen oli enemmaen toimen ja haaveen kuin puheen mies, niin ei taemae osa ollut haenen mielensae mukainen, ja haen sen vuoksi piti suunsa; kun taas Miranda, kaetevaesti siimaa lappaen toisella kaedellaeaen, toisella kaedellae taitavasti hoiti melaansa siten, ettae kanootti liukui rantaa kohti. Haen oli liian kiintynyt hommiinsa selitellaeaekseen niitae Taaville, mutta taemae naeki, ettae haen aikoi kiinnittaeae siiman toisen paeaen paaluun, joka kohosi vedestae melkein rantapiissae.

Miranda pisti nyt siiman paeaen jalkansa alle, jotta se pysyi kiinni, ja kahden kaeden melaan kiinni kaeyden aikoi laskea rantaan, kun samalla yhtae koukkua nykaeisi rajusti. Siima luiskahti haenen keveaen jalkansa alta ja lappoi jaerveen sen sileaen tien. Taavi huomasi, miten kaevi; mutta haen oli siksi viisas, ettei ruvennut sanomaan, eikae edes aeaenellae tarkottamaan, ettae "enkoes minae . . ." Haen sen sijaan kaeaentyi ja osotti kohoa, joka nyt liikkui hyvin oikullisestae, hyoekkaeillen puoleen ja toiseen ja toisinaan aivan veden alle sukeltaen. Jaerven lasimainen peili meni rikki. "Sinae jo sait kalan, Miranda", haen huudahti voitonriemuisena; ja haenen ilmeinen intonsa kokonaan lauhdutti Mirandan harmin. Pari kolme kertaa melalla pistaeen impi palautti kanootin kohon luo ja Taavi sai palkkansa.

"Ota kohosta kiinni, Taavi", Miranda kaeski, "ja nosta kala kanoottiin, minae sillae vaelin hoidan kanoottia."

Taavi suuren molskeen ja melskeen keraellae veti venhoon suuren, ainakin kahdentoista naulan painoisen taimenen, ja nakkasi sen pohjalle laeiskimaeaen. Miranda pisti puukkonsa sen niskaan ja taellae inhimillisellae, vaikka tuimalla tavalla paeaetti sen taistelun.

Taavin ihaillen katsellessa kimaltelevaa saalista Miranda alkoi paeaestellae siimaa kohosta.

"Mitae sinae nyt teet, Miranda?" kysyi Taavi, kun tyttoe vielae otti syoetit muista koukuista ja nakkasi ne jaerveen.

"Emme viikkoon tarvitse taimenta, kun taemaen saimme", impi selitti. "Taemae kun on niin iso ja kaunis." Ja haen kaeaensi venhon keulan kohti niemen varjoa ja omaa rantaa.

XV LUKU.

Riistapaisti.

Kautta koko seuraavan talven Taavi sovitti matkansa siten, ettae haen saattoi kaeydae pari kolme kertaa kuussa raiviolla, mutta ei haen silti huomannut Mirandan kaeyvaen haentae kohtaan paljoakaan suosiollisemmaksi. Toisinaan impi oli ystaevaellinen, kuten alussakin, toisinaan taas vaelinpitaemaetoen ja pilkallinen. Vain kerran haen naeki immessae jonkun verran mielihyvaen merkkiae siitae ettae haen tuli. Taemae tapahtui kerran, kun haen tuli metsaen laepi lumikengillaeaen kuutamossa, lumen hajottaessa joka puolelle valoa, niin ettae polku naekyi taajimmassa tiheikoessaekin. Aamupuhteella tullen haen yllaetti Mirandan navetan ovella tulossa karjaa ruokkimasta. Impi punastui haenet naehdessaeaen; ja haenen suuriin tummiin silmiinsae tuli ilme, jota ei Taavikaan vaatimattomuudessaan voinut aivan vaeaerin ymmaertaeae. Mutta haenen ilonsa sammui sukkelaan, Miranda oli haentae kohtaan ynseaen vaelinpitaemaetoen koko ajan, jopa siihen maeaeraeaen, ettae Kirsti moitti haentae epaekohteliaisuudesta, kun Taavi oli mennyt.

"Minkae minae sille voin, aeiti!" impi selitti. "Minae en tahdo haentae vihata, mutta mitae haen on teurastajaa parempi? Haenen leipaensae on verellae tahrattu. Hyi! Toisinaan oikein tuntuu veren hajua, kun haen on taeaellae,—hajua kilttien metsaeelaeinten verestae."

"Mutta ethaen sinae kuitenkaan tahdo estaeae haentae tulemasta", pahotteli aeiti.

"Tiedaethaen sinae itse, ettae se tuottaa sinulle iloa, kun haen joskus kaey taeaellae", sanoi tyttoe haemaeraesti.

Taavi jatkoi kaeyntejaeaen aikaansa odottaen. Haen kaeytti joka tilaisuutta totutellakseen Mirandan mielikuvitusta ihmisen tarpeihin, mikaeli haen niitae itse oivalsi, ja jaerkevaeaen elaemaenkaesitykseen oman parhaan ymmaerryksensae jaelkeen. Haen ei tehnyt taetae suoranaisesti, vaan keskustelussa Kirstin kanssa, jolle haenen sanansa olivat lohdutusta taeynnaeaen. Taavi oli paeaettaenyt kumota Mirandan ennakkoluulot eraemiehen ammattia kohtaan, joka haenen mielestaeaen oli ainoa miehen arvoinen—terveellinen, raikas, taeynnaeaen seikkailua, taeynnaeaen viehaetystae. Haen oli niinikaeaen paeaettaenyt voittaa immen syvaelle juurtuneen vastenmielisyyden liharuokaan. Haen tunsi, ettae vasta kun naemae molemmat kohdat oli voitettu, kaevisi Miranda kyllin inhimilliseksi ymmaertaeaekseen ihmisrakkautta ja yleensaekin inhimillisiae tunteita. Taessae luulossa haen visusti piti varansa, ettei millaeaen tavalla kosinut; ja siten haen rakensi paremmin kuin itse aavistikaan.

Taavi oli kylmaen aikana hyvillaeaen siitae, ettei Kroofia silloin naekynyt ei kuulunut, sillae mesikaemmen oli omalla vaiteliaalla tavallaan osottanut itsensae kerrassaan leppymaettoemaeksi. Taavi oli turhaan koettanut ostaa sen suosion hunajalla, hyvaellae kekomehilaeishunajalla, jonka haen oli kennoineen tuonut aina kylaestae saakka. Mutta Kroof ei tahtonut olla haenen kanssaan missaeaen tekemisissae, ei millaeaen hinnalla; ja Taavi tunsi, ettae taemae seikka alensi haenen arvoaan Mirandan silmissae. Haen toivoi, ettae Kroof sinae kevaeaenae myoehaeaen nukkuisi pesaessaeaen petaejaen juurien alla. Mutta samalla kun Taavi naein uutteraan ja oman luulonsa mukaan viekkaasti puuhasi Mirandaa muodostellakseen ja kehittaeaekseen, Miranda aivan huomaamatta muodostelikin haentae. Rihla ja ansat alkoivat haenen ajattelemattansakaan menettaeae viehaetystaeaen; ja haenen Kuah-Davikin takana olevan leirinsae sanomaton yksinaeisyys alkoi peittelemaettae tuntua ikaevaeltae. Kerran haen liian kauan viivytteli laukaustaan vain siitae syystae, ettae ilves naeytti niin pahaa aavistamattomalta, vaikka muutoin oli mitae parhaan matkan paeaessae, joten laukaus lopulta myoehaestyi ja turkiskimppu siitae jaei yhtae hyvaeae nahkaa koeyhemmaeksi. Ja ampuessaan kerran syvaeaen lumeen nuoren naarashirven haen tunsi mieltaeaen kaeaentelevaen oudolla tavalla, kun huohottava, verta vuotava elaein loi haeneen tuskallisen nuhtelevan katseensa. Haenen kaetensae ei ollut yhtae varma kuin tavallisesti, kun haen pisti puukkonsa sen kurkkuun. Taemae oli heikkous, jota haen ei tahtonut ruveta liian tarkkaan selvittelemaeaen. Haen tiesi, ettae nuoren naarashirven liha oli mureata ja hyvaeae, ja jaeaedytettyaeaen sen haen ripusti sen kylmaeaen kellariinsa. Vaikk'ei haen olisi sitae hetkeksikaeaen myoentaenyt, ei edes itselleenkaeaen, niin oli haen kuitenkin mielissaeaen siitae, ettei karhujen kaataminen talvella kuulunut haenen hommiinsa, sillae jos haen olisi karhun ampunut, niin haen ehdottomasti olisi tuntenut tehneensae vaeaerin Mirandaa kohtaan. Mutta samalla kun haen sydaemensae salatuissa syvyyksissae tunsi taemmoeisiae tunnonvaivain pohjavirtauksia, menestyi haenen metsaestyksensae sinae talvena tammi- ja helmikuussa harvinaisen hyvin; ketut, ilvekset ja ahmat naeyttivaet suorastaan juoksevan haenen pyssynsae suuhun ja etsivaen haenen ansojaan kuin pakopaikkaa. Haen tappoi oikein uhmalla, ikaeaenkuin kurittaakseen mielensae orastavaa heikkouden itua. Mutta ei haen ensinkaeaen tuntenut entistae mielihyvaeae naehdessaeaen nahkavarastonsa kasvavan. Ammatti oli nyt muuttunut elinkeinoksi, paljaaksi toimeentulon pakoksi. Mielihyvaeae haenelle sen sijaan tuotti, kun haen naeki Mirandan ruokkivan siivekkaeitae ruokavieraitaan—pulmusia, peukaloisia, punaisia kaepylintuja, joukossa joku kiiltaevae variskin—niiden aamusin kokoontuessa haenen ympaerilleen saamaan vilja—ja leipaemuru-ateriansa. Ne istahtivat haenen hiuksilleen, olkapaeilleen, kaesivarsilleen; ja pyoereaepaeiset lapselliset kaepylinnut nokkivat leipaeae haenen punaisten huuliensa vaelistae; ja silloin taelloein hyppi varis sukkelaan kylkimyyryae haenen luokseen ja vallattomasti kiskasi haentae mokkasiinin nauhasta.

Impeae kohtaan ei tarvinnut laemmittaeae Taavin sydaentae—siellae paloi nyt tuli, jota haen kaikesta metsaelaeisjaeykkyydestaeaen huolimatta osasi hyvin huonosti salata—ja se laempeni lintujakin kohtaan ja niiden kautta metsaen kaikkea turkiskansaa kohtaan, haenen katsellessaan taetae kaunista naekyae. Haen pani merkille, etteivaet linnut vaehaeaekaeaen pelaenneet Kirstiae, joka niinikaeaen ruokki niitae; mutta Mirandaa kohti haen huomasi niiden osottavan vilkasta, jopa kilpailevaa kiintymystae, pyrkien kateesti koskettamaan haenen kaettaeaen, jalkaansa tai hameenhelmaansa, kun haenellae ei ollut tarjota minkaeaenlaisia herkkupaloja. Ja eraes toinenkin naeky talvi-illan haemaertyessae teki haeneen oudon vaikutuksen. Silloin tulivat kesyttoemaet valkoiset jaenikset (Taavi samoin kuin Kirsti ja Mirandakin sanoivat niitae kaniineiksi) lumen poikki moekin ovelle syoemaeaen, hyvaessae turvassa siitae, ettei ollut kissaa eikae portimoa kintereillae. Ne tunkeilivat immen ympaerillae ja naeykkivaet ahneesti haenen apilas- heinae-tai porkkanatukkoaan; toiset haenen jaloissaan kyykkien, toiset pystyssae istuen ja takoen haenen hameenhelmojaan hermostuneilla etukaepaelillaeaen, kaikki korvillaan viittoen ja empimaettae luottaen taehaen apilakkaaseen Mirandaan.

Kevaetpuoleen Miranda alkoi olla huolissaan Kirstin terveyden vuoksi. Haen huomasi, ettae aeidin varmat kasvonpiirteet alkoivat kaeydae tavattoman jyrkiksi ja poski- ja leukaluut pistaeae oudosti esiin. Sitten haen huolestuneena tutkistelujaan jatkaessaan huomasi haenen ihonsa alaisen kalpeuden, harmahtavan valkeuden silmaepielissae ja eloisuuden puutetta huulien tavallisesti kirkkaassa veripunassa; sillae aina siihen saakka Kirsti oli ennallaan saeilyttaenyt nuoruuden eloisat vaerit ja vivahdukset. Ja sitten haenessae ilmeni vaelinpitaemaettoemyyttae, halua levaetae ja hengaehtaeae kesken aivan tavallisia puunhakkuu- ja karjanruokkimistoimia. Taemae huolestutti neitosta paljon enemmaen kuin se, ettae Kirsti pyrki yhae enemmaen istumaan takkavalkean aeaeressae haaveilemassa, vaikka olisi ollut tyoetaekin. Miranda tunsi kykenevaensae suorittamaan kaikki talviaskareet ja haen tiesi, ettae aeiti, samoin kuin haen itsekin, aina haaveili, kun sille paeaelle tuli. Mutta taemae haaveileva hajamielisyys alkoi Mirandaa lopulta tuskastuttaa, kun aeiti eraeaenae aamuna, lunta tuiskivan myrskyn kasattua nietoksia akkunain puolivaeliin, antoi haenen luoda auki kaikki polut vaehaeaekaeaen auttamatta, vielaepae syytaekaeaen selittaemaettae tai anteeksi pyytaemaettae. Miranda ei ollut siitae mitenkaeaen pahoillaan, kaukana siitae; mutta haen alkoi pelaetae, pahoin pelaetae. Se oli niin toista kuin vilkkaan ja uutteran Kirstin tapa oli ennen ollut. Miranda tietysti kaeaentyi Taavin puoleen, pyytaeen haedaessaeaen neuvoa, kun Taavi seuraavan kerran saapui raiviolle.

Neuvottelu tapahtui navetan laempimaessae haemaeraessae, jossa Taavi tapansa mukaan auttoi Mirandaa lypsaemaeaen, sillae vaelin kun Kirsti rakensi illallista. Nuori metsaemies naeytti vakavalta, vaikk'ei haemmaestyneeltae.

"Minaekin olen huomannut muutosta parina viime kuukautena, Miranda", haen sanoi, "ja minae vaehaen ihmettelin, kuinka sinun suuret silmaesi, jotka erottavat semmoisia asioita, mitae me tavalliset ihmiset emme naeekkaeaen, eivaet naehneet taetae, joka sinua niin laeheltae koskee."

"Naeinhaen minae, Taavi", intti impi harmistuneena; "mutta minae en kaesittaenyt, miten sinae olisit voinut asiaa auttaa. Enkae kaesitae nytkaeaen; mutta kun ei ollut ketaeaen muuta, jonka kanssa voisi siitae puhua", lisaesi haen aeaenen vaeraeyksellae, joka ennusti laehenevaeae itkua.

"Kyllae minae voisin jonkun verran auttaa, jos vain sallisit, Miranda", vastasi Taavi epaeroeiden, "sillae hyvin minae tiedaen, mitae haen tarvitsee."

"No mitae?" kysyi impi. Taavin aeaenessae oli jotain, joka heraetti haenessae painostavia, epaemaeaeraeisiae pahoja aavistuksia.

"Hyvaeae tuoretta paistettua lihaa haen tarvitsee!" sanoi Taavi.

Seurasi hetken aeaenettoemyys. Miranda kaeaentyi ja katsoi ulos ovesta poikki kimaltelevien kenttien.

"Haenen verensae on kaeynyt laihaksi ja heikoksi", jatkoi Taavi. "Ei mikaeaen muu kuin liharuoka voi haentae nyt auttaa ja haenen tulee sitae saada." Taavi alkoi aavistaa, ettae oli aika antaa Mirandan tuntea lujempia otteita.

"Minae en usko sinua!" sanoi tyttoe ja alkoi taas kiivaasti lypsaeae.

"No niin, saadaanpahan naehdae", vastasi Taavi. Mirandan aeaenettoemyys haenelle ennusti haenen mielipiteidensae hidasta voittoa.

Haen pani sinae iltana merkille, ettei Kirstillae ollut vaehaeaekaeaen ruokahalua illallista syoetaeessae, vaikka kaikki ruuat olivat vietteleviae ja hyvin valmistettuja. Mirandakin sen huomasi. Haen tunsi uusia pelon tuskia aeitinsae puolesta, mutta ajatteli samalla harmin tunteella, ettae Taavi pitaeisi jokaista oiretta oman kaesityksensae vahvistuksena. Miranda rehellisellae inholla taetae kaesitystae vastusti, sillae haenen silmissaeaen liharuoka oli jonkinlaista salaista myrkkyae. Mutta Miranda oli liian huolissaan aeitinsae terveyden puolesta vastustaakseen julkisesti mitaeaen, eipae vihoviimeistaekaeaen keinoa, josta luultiin apua olevan. Haen paeaetti sen vuoksi pysyae taessae asiassa syrjaessae ja antaa aeitinsae ja Taavin paeaettaeae se mielensae mukaan.

Nuoren eraemiehen keskustelusta elpyneenae Kirsti oli aterian aikana tavallista virkeaempi; sitae suurempi oli haenen pettymyksensae, kun Taavi heti illallisen jaelkeen nousi yloes matkaan laehteaekseen. Taavi ei suostunut millaeaen jaeaemaeaen, intti vain, ettae haen oli tullut katsomaan, olivatko he molemmat terveinae, ja sanoi erinomaisen taerkeiden asioiden vaativan haentae oikopaeaetae palaamaan takaisin leiriin. Kirsti ei ottanut uskoakseen. Haen kaeaensi Mirandaa kohti kasvonsa, joista puhui niin peittelemaetoen nuhde, ettae immen taeytyi ryhtyae itseaeaen puolustamaan.

"No voi! eihaen se ole minun syyni, aeiti", haen intti ja naurahti hieman vaekinaeisesti. "En minae ole ollut haenelle millaeaen tavalla haeijy. Jos haen laehtee, niin ei se ole muuta kuin haenen omaa itsepaeisyyttaeaen, sillae kyllae haen tietaeae, ettae me soisimme haenen jaeaevaen yoeksi nyt, niinkuin aina ennenkin. Mutta antaa haenen mennae, jos tahtoo!"

"Miranda", sanoi aeiti vakaasti nuhdellen, "minae soisin, ettet sinae olisi niin jaeykkae Taavia kohtaan. Jos sinae kohtelisit mykkiae elaeimiaesi samalla tavalla kuin haentae, niin tuskinpa ainoakaan palaisi luoksesi toista kertaa. Sinae et naeytae muistavan, ettae Taavi ja haenen isaensae ovat ainoat ystaevaemme ja ettei varsinkaan nyt, kun isae on metsaenhakkuussa, ole ketaeaen muuta kuin Taavi, johon voisimme luottaa."

"Voih! Ei minulla ole Taavia vastaan mitaeaen, aeiti, paitsi ettae haenen kaetensae ovat niin veriset", puolustautui impi ja kaeaensi pois kasvonsa.

Nuori eraemies kohautti olkapaeitaeaen pahotellen, hymyili Kirstille hitaan molemminpuolisen ymmaerryksen hymyn ja astui ovea kohti.

"Hyvaeae yoetae teille kummallekin", haen sanoi rattoisasti. "Enkoepaehaen minae ole taeaellae taas huomenna taehaen aikaan paeivaestae."

Haenen laehtiessaeaen Miranda haemmaestyksellae ja laempimaellae tunteella huomasi, ettae haen kerran ja ensimaeisen kerran oli tullut ilman eroamattoman pyssynsae seuraa. Tyhjaen aeaenettoemyyden aikana, joka seurasi haenen laehtoeaeaen, Kirstin kielellae jo pyoeri: "Miranda, minae soisin, ettae sinae kiintyisit Taaviin". Mutta haenen naisen sydaemensae ajoissa varotti, eikae haen virkkanut mitaeaen. Ja seuraus taestae jaerkevyydestae oli, ettae Miranda sinae iltana levolle mennessaeaen tunsi palon tapaista sydaemessaeaen. Se ettae Taavi oli tullut ilman pyssyae, oli haenen vaikutuksensa suoranaista tunnustamista ja se jossain maeaerin korjasi Taavin kamalaa ehdotusta, ettae aeiti saastuttaisi suunsa lihalla.

Seuraavana iltana kaikki askareet olivat tulleet tehdyiksi; "kaniinit" apiloineen ja porkkanoineen olivat olleet ja menneet; ja Kirsti ja Miranda juuri istuivat illallispoeytaeaen, kun Taavi astui sisaeaen. Haenellae oli mukanaan ruskeaan saekkiin kiedottu mytty, ja taellae kertaa haenellae oli rihlakin matkassa. Kirstin tervehdys oli peittelemaettoemaen innostunut, mutta Miranda naeki rihlan ja jaeykistyi. Taavi huomasi haenen katseensa ja vaiston vaelaehdyksellae paikalla kaesitti sen.

"Minun taeytyi ottaa se matkaan, Miranda", haen selitti haetaeaentyneenae. "En olisi taenne muutoin paeaessyt ollenkaan. Sudet olivat palanneet, kuusi kappaletta. Kaevivaet kimppuuni oman moekkini ovella."

"Hyi, sudet!" huudahti Miranda inhon aeaenellae. "Ne ovat maanvaiva."

Aina siitae etaeisestae paeivaestae, kun haen lapsen kasvojaan ruutua vastaan painaen, lapsen sydaemensae kiukusta ja itkusta pakahtuessa, oli naehnyt susien hyoekkaeaevaen Ten-Tinen pienen lauman kimppuun, haen oli koko sielustaan vihannut naeitae ahnaita petoja.

"Suokoon Jumala, ettae sait ne kaikki tapetuksi!" sanoi Kirsti hurskaalla hartaudella.

"Kaksi paeaesi karkuun; muitten nahkat ovat tallessa", vastasi Taavi.

"Sepae oli reippaasti tehty", kiitteli Kirsti hyvaellae mielellae; "tule nyt syoemaeaen illallista."

"Ei juuri vielae, Kirsti", vastasi tulija, myttynsae avaten. "Minae olen viime aikoina huomannut, ettae te naeytaette niin huonolta eikae teille maita ruoka. Kun ihmisen laita alkaa olla sillae tavalla, niin minae ymmaerraen asiaa yhtae hyvin kuin moni tohtori, ja minae tiedaen mistae siihen tulee apu. Jos tahdotte lainata minulle valkeatanne ja paistinpannua, niin minae laitan teille illallisen, joka parantaa teitae paremmin kuin sangollinen tohtorin rohtoja."

Miranda tiesi, mikae siitae oli tuleva. Haen tiesi, ettae Taavi oli kaeynyt eraemoekillaeaen saakka Kuah-Davikin takana lihaa hakemassa, jottei haenen tarvitsisi kokea niitae vihoja, joita tuottaisi Mirandan suojeluksen alaisten elaeinten tappaminen. Haen tiesi myoes, ettae Taavi tuskin oli ennaettaenyt tunnin verran nukkua, kun oli moisen matkan kulkenut neljaessaekolmatta tunnissa. Siitae huolimatta impi paadutti sydaemensae haentae vastaan. Haen loi katseensa lautaseensa ja kuunteli jaennitetyllae mielellae, mitae haenen aeidillaeaen olisi sanottavaa taestae perin taerkeaestae asiasta.

Kirstin uteliaisuus oli nyt ylimmillaeaen. "Tuossa on tuli, Taavi", haen sanoi, "ja paistinpannu on naulassa astiahyllyn vieressae. Mutta mitaehaen sinae olet tuonut? Minae olenkin kaiken ajan kaivannut jotain vaihtelua—vaikkei siltae, ettei se ruoka, jota Miranda ja minae tavallisesti syoemme, olisi hyvaeae ja terveellistae."

"No niin, Kirsti", nuori eraemies vastasi syvaeaen hengaehtaeen, ennenkuin kaevi asiaan kiinni, ja samalla kohottaen vaatteen pois helakan punaisen hirvenpaistin paeaeltae, "ei se ole sen kummempaa kuin tuoretta lihaa. Se on hirven lihaa, puhdasta ja terveellistae hirven lihaa; ja minae nyt paikalla paistan teille taemaen murean viipaleen, jota taessae leikkaan irti."

Kirsti saeikaehti aivan suunniltaan. Moekissae oli lihan kielto ollut niin kauan voimassa ja kyllaekin niin yleiseen tunnettu, se oli niin joka puolelta poenkitetty periaatteilla ja ennakkoluuloilla, ettae Taavin sanat haenestae melkein tuntuivat loukkaukselta. Kirsti tunsi, ettae haenen olisi pitaenyt suuttua; mutta kaevikin niin, ettae haen vain oli levoton siitae, mitae Miranda ajattelisi niin uhkarohkeasta ehdotuksesta. Samalla haen aekkiae tunsi pakanallista himoa juuri samaa kiellettyae tavaraa kohtaan. Haen loi Mirandaan pelokkaan katseen, mutta lapsi naeytti kokonaan vaipuneen omiin ajatuksiinsa.

"Mutta tiedaethaen sinae, Taavi", haen sanoi nuhdellen, "ettemme me kumpikaan koske minkaeaenlaiseen liharuokaan. Tunnethan sinae mielipiteemme taestae asiasta."

Sanat sinaeaen olisivat tyydyttaeneet Mirandaa, ellei haen olisi huomannut aeaenen saevyssae jonkinlaista horjuvaisuutta. Taaviin ne eivaet vaikuttaneet vaehaeaekaeaen. Hetken aikaan haen ei vastannut mitaeaen, leikkasi vain kiireesti viipaleita paistista. Haen latoi ne huolellisesti kuumaan voihin, joka karisi hiillokselle nostetussa pannussa; ja sitten haen, oikaisten itsensae tyoestaeaen suoraksi, puukko kaedessae reippaasti vastasi: "Se on aivan oikein. Mutta naehkaeaes, kaikki ihmiset pitaevaet minua vaehaen kuin tohtorin tapaisena, ja taemae ruoka, jota nyt teille paistan, ei oikeastaan olekaan ruokaa. Se on rohtoa; eikae ole oikein, ettae te nyt kiellaette sen itseltaenne, kun tarvitsette sitae rohtona. Se on vaeaerin Mirandankin vuoksi. Enkoe minae ole naehnyt, kuinka te olette kaiken talvea kitunut. Uutta verta te tarvitsette ja rautaa. Lihasta, eikae mistaeaen muusta kuin lihasta te saatte rautaa ja uutta verta. Kun te sitten olette terve ja voimallinen kuin ennenkin, niin voitte taas heittaeae lihan, jos haluttaa—ja antaa minulle potkut, kun olen asiaan sekaantunut; mutta nyt—"

Haen keskeytti kaunopuheliaaseen paussiin. Haen oli vasten vaiteliaita tapojaan puhunut nimenomaisella tarkotuksella. Haen tunsin luonnon vaatimusten voiman. Haen odotti, ettae Kirstin yksinkertaiset ruumiilliset tarpeet puhuisivat haenen perusteittensa puolesta. Haen odotti juuri sen verran, ettae paistin kutkuttava haju oli huoneen taeyttaenyt ja tehnyt ihmeensae. Nyt olivat lumot liikkeellae. Haen katsoi Kirstiin vastauksen saadakseen.

Paikalla taemaen hajun tuntiessaan Kirsti tiesi, ettae haen oli oikeassa. Liha, riistan liha voissa paistettuna oli juuri se, mitae haen tarvitsi. Haenellae ei ollut moneen viikkoon ollut ruokahalua; nyt haenen tuli kamala naelkae. Sitae paitsi tuhannet pienemmaet voimat, joita pitkaet keskustelut Taavin kanssa olivat liikkeelle saaneet, kehottivat haentae juuri sellaiseen muutokseen, jota lihan syoenti haenelle merkitsisi. Mutta—entae Miranda? Kirsti tuijotti haeneen hermostuneen pelon vallassa, odottaen vihan purkausta. Mutta Miranda ei naeyttaenyt tietaevaen mitaeaen siitae, mitae moekissae tapahtui. Haenen pohjattomat silmaensae tuijottivat suurina ja hajamielisinae ulos akkunasta. Haen koetti kaikin voimin ajatella salaperaeistae vaaleansinervaeae saedetulvaa, joka naeytti valuvan taeysikuusta kuin virta;—piileviae karvaisia elaeimiae, joiden haen tiesi aeaeneti kulkevan edes takaisin aarniometsaen kuutamoisten aukioitten poikki;— hirvilaumaa, joka makasi kuusikossa hyvaessae turvassa korkeiden lumiseinaemaein vaelissae, tallattuaan itselleen siihen pari viikkoa takaperin "tarhan"; Kroofia, joka makasi mykkyraessae laempimaessae pesaessaeaen petaejaen juurakon alla, sylen verta nietosta paeaellaeaen. Mutta oikeastaan haen kiukkuisella epaetoivolla paadutti mieltaeaen ihmeellistae ruokahalua vastaan, joka tuon katalan hajun vaikutuksesta oli haenessae heraeaemaessae. Haen melkein kauhulla huomasi joutuneensa sotaan itseaeaen vastaan,—huomasi, ettae toinen puoli haenen luonnostaan todella himoitsi tuota kiellettyae ruokaa.

Taavi huomasi kysyvaen katseen, jonka Kirsti loi Mirandaan.

"Ah, ei teidaen tarvitse haeneen katsoa, Kirsti, saadaksenne haeneltae kannatusta tuhmuudellenne", haen jatkoi. "Puhuin siitae haenen kanssaan eilen illalla, eikae haenellae ollut mitaeaen sanottavaa laeaekettaeni vastaan."

Mutta Miranda ei vain vielaekaeaen sanonut mitaeaen. Jos Miranda, jolle lihan hylkaeaeminen oli uskonto, saattoi tinkiae vakuutuksestaan, niin miks'ei haen, Kirsti, jolle se vain oli ennakkoluulo ja mielijohde, voinut hetken vaatimuksesta rikkoa piintynyttae tapaa? Haen oli sisaellisesti jo kuukausia ollut huolissaan tilastaan. Sekunnin tai kaksi eparoeityaeaen haen teki paeaetoeksensae; ja kun Kirsti kerran paeaetti, niin harvoinpa asia siihen jaei.

"No minae sitten koetan sinun tohtoroimisiasi, Taavi", haen sanoi verkkaan. "Minae koetan sitae kunnolla. Mutta kun kerran olet hommassa, niin miks'et paista itsellesikin? Oletko pannut suolaa pannuun? Ja taessae on ripponen pippuria."

"Ei", vastasi nuori eraemies iloaan salaten, kun haen paistille kohtuullisesti sirotteli tarjottua suolaa ja pippuria, "en minae itse kaipaa, en minae kaipaa lihaa kuin joskus, kun alan tuntea heikkoutta. Mutta ei mikaeaen sovi minun makuuni niin hyvin kuin ne ruuat, joita minae taeaellae saan—kihisevaen kuumat riisi- ja tatarpiiraat ja niiden kanssa runsaasti voita ja siirappia, ja maissipiiraat, ja perunapaistos ja kananmunat, jotka te osaatte keittaeae niin maukkaiksi. Minae taeaellae ollessani usein ajattelen, etten vaelittaeisi vaikk'en enaeae koskaan naekisi tuoreen lihan tai porsaanpaistin viipalettakaan. Mutta meidaen ruumiimme on rakennettu omalla tavallaan, eikae ihminen mihinkaeaen paeaese luonnon aikomuksista. Meidaen hampaamme todistavat sen todeksi ja sisaelmyksemme myoes—minae olen taestae kaikesta lukenut laeaekaerien kirjoista. Minae luen koko joukon eraemoekillaeni. Asia on se, Kirsti, ettae me olemme rakennetut samalla tavalla kuin karhu— elaeaeksemme kaikenlaisesta ravinnosta, lihat siihen luettuna—ja ellemme me aina joskus saa joka lajia, niin sitten pian kaey huonosti."

Taavi ei vielae koskaan ollut puhunut naein paljoa; mutta nyt haen kiihkeaesti koetti estaeae, ettei asiasta syntyisi vaeittelyae. Puhellessaan haen paistoi lihan valmiiksi ja kantoi sen poeydaelle. Kirsti soei mielihalulla, joka sai Taeavin vakuutetuksi siitae, ettae haen oli osannut oikeaan. Kirsti soei kaikki mitae haen oli paistanut; ja Taavi oli niin viisas, ettei paistanut lisaeae, ettae ruokahalu saeilyisi vielae huomiseenkin. Sitten Kirsti soei muutakin ruokaa harvinaisella himolla. Miranda palasi poeydaen aeaereen, jutellen hauskasti kaikesta muusta paitsi ei terveydestae, ruuasta eikae metsaestyksestae. Itselleen haen oli vihoissaan; mutta Taaville haen hymyili taemaen ihmeeksi niin suloisesti kuin harvoin ennen. Haentae liikutti Taeavin hienotunteisuus, taemae kun oli esittaenyt paistin laeaekkeenae; ja kun haen itse oli sanonut mieluummin syoevaensae heidaen tavallisia verettoemiae ruokiaan, niin oli haen tavallaan asettunut haenen, Mirandan, puolelle, vaikka olikin rikkonut haenen periaatteitaan vastaan. Mutta—voi sitae hyvaeae tuoksua! Se hoeysti moekin ilman; se synnytti kiihkeaetae himoa haenen haemmaestyneessae ruokahalussaan. Miranda vapisi pelosta ja vihasta itseaeaen kohtaan.

Kun Kirsti laski alas veitsen ja kahvelin, entisen hohteen jo alkaessa palata haenen kasvoihinsa, ja vieraalleen selitti, "sinae olet hyvae tohtori, Taavi Titus, ei siitae ole epaeilemistaekaeaen; minae alan jo voida paremmin, sen sanon arvelematta", niin Miranda nousi yloes ja sanaakaan sanomatta laehti ulos kuutamoon raikasta ilmaa hengittaemaeaen ja mielentilaansa selvittelemaeaen.

Taavi olisi seurannut haentae, mutta Kirsti esti. "Parempi antaa haenen olla", haen sanoi tarkotellen, matalalla aeaenellae. "Haen on saanut niin paljon ajattelemista viime puolen tunnin kuluessa."

"Mutta haen suostui siihen vaehaeistae paremmin kuin minae luulin", vastasi Taavi.

Ja yhden hirvenpaistin vuoksi haenen toiveensa nyt taehtaesivaet korkeammalle kuin olivat vielae koskaan uskaltaneet.

XVI LUKU.

Kuolema vaehaen elaemaen edestae.

Siitae pitaeen Kirsti kahdesti tai kolmesti viikossa paranteli itseaeaen tuoreella riistan lihalla, jota nuori Taavi uupumatta kantoi, ja siihen aikaan kuin kevaet oli raiviolla valtaan paessyt, haen jaelleen oli entisissae reippaissa voimissaan. Mutta Taavin toiveet olivat sitaevastoin huvenneet olemattomiin. Miranda oli kauhistunut aekillistae lihanhimoaan ja koettaessaan voittaa taemaen hetkellisen heikkouden haen oli karttanut Taavin vaikutusta niin paljon kuin mahdollista. Taehaen haentae oli lisaeksi yllyttaenyt vaelinpitaemaettoemyys, jota haen oli huomaavinaan karvaisten ja siivekkaeitten ruokavieraittensa puolelta. Pari kettua, jotka epaeilemaettae olivat haenen mailleen muualta eksyneet, oli tehnyt suuria tuhoja jaenisten kesken naeiden palatessa moekiltae ruokaretkiltaeaen. Ne naelkaeiset rosvot olivat parina yoenae vaeijyneet raivion sivussa metsaenreunassa. Ne olivat murhanneet saeaelimaettae. Sitten ne olivat kadonneet, epaeilemaettae paikkakuntalaisten karkottamina, jotka tiesivaet miten piti tappaa taidolla ja suojella omaa aluettaan sivullisten pyynniltae. Mutta jaenikset siitae pelaestyivaet ja vaehaen niitae nyt tuli iltasin Mirandan apiloille ja porkkanoille. Miranda paeaetteli, ja se koski haenen sydaemeensae sangen kipeaesti, ettae haen oli menettaenyt vaikutusvaltansa aarniometsaen asukkaihin. Oravienkin kesken oli tapahtunut majanmuuttoja, niin ettae naeitae punaisia uutteria puuhailijoita nyt oli katon alla paljon vaehemmaen entistaeaen. Ja linnut—ne olivat melkein kaikki matkaan laehteneet. Harvinaisen aikainen kevaet, joka sulatti lumet matalammilta mailta ja sai hyoenteiset liikkeelle ennen aikojaan, oli hajottanut Mirandan kesyttoemaet karjat paria viikkoa tavallista aikaisemmin. Eivaet mitkaeaen leivaenmurenet voineet korvata turpoovia siemeniae ja ensimaeistae lihavaa paeivaekorennoista. Mutta Miranda luuli niiden kaikkien paenneen siitae syystae, etteivaet ne haeneen luottaneet. Kroof, vanha vakaa Kroof oli aivan ennallaan talvisilta uniltaan tullessaan; mutta taenae kevaennae se toi mukanaan harvinaisen kauniin penikan, ja penikka luonnollisesti anasti Mirandalta suuren osan emon ajasta ja huomiosta. Kun Miranda sen kanssa kuljeskeli aarniometsaen hiljaisia laepikuultavia solia, niin palasi koko entisyys takaisin kristallikirkkaana ja ehjaenae kuin ennen. Jaelleen piilevae kansa hommaili omia hommiaan haenen laeheisyytensae turvallisessa rauhassa; jaelleen haen oikean hurmauksen valtaamana iloitsi naekoensae ihmeteltaevaestae hienoudesta; jaelleen haen oli varma katseensa tehosta. Mutta naein oli vain Taavin kaeyntien vaeliajoilla. Kun Taavi oli raiviolla, niin oli kaikki toisin. Haen ei enaeae missaeaen asiassa ollut varma itsestaeaen. Ja pahinta oli, ettae kuta vaelinpitaemaettoemaemmaeksi haen teeskentelihe Taavin suhteen, sitae vaehemmaen haen sitae vaelinpitaemaettoemyyttae tunsi. Haen ei vaehaeaekaeaen aavistanut, ettae aeiti kaiken aikaa salavihkaa piti silmaellae haenen taisteluitaan. Mutta Taavin kaeytoeksen haen huomasi sitae paremmin. Haen huomasi, ettae Taavi naeytti joeroeltae ja tyytymaettoemaeltae, joka oli haenelle mieleen—haen ei itsekaeaen tiennyt miksi—ja vahvisti haentae kylmaekiskoisuudessaan. Mutta lopulta Taavin sydaemessae alkoi palaa hidas kiukku ja haen rupesi noudattamaan sitae juonta, ettei ollut vaelittaevinaeaen immestae ensinkaeaen, vaan omisti kaiken huomionsa Kirstille, jonka jaelkeen Mirandassa heraesi se ajatus, ettae haenen sula velvollisuutensakin oli olla kohtelias aeitinsae vieraalle.

Taemae muutos, joka ei ollut silmaeaen pistaevae, mutta Taaville hyvin suuri asia, tapahtui immessae kesaekuussa laidunmaan ollessa voikukkaa kirjavanaan. Toimitettiin paraillaan kylvoeae ja perunain istutusta. Moekin seinustalla olivat sireenipensaat taeynnaeaen purppuralumoaan. Se ei ollut kylmaen vaelinpitaemaettoemyyden aika; ja Taavi iski oitis kiinni taehaen sulavaan mielialaan. Mutta haen kaeyttaeytyi sillae tavalla, ettei Miranda voinut siitae itseensae ottaa.

"Miranda", haen sanoi, sulan hyvaen toverisuhteen aeaenellae ja naeoellae, "tahtoisitko huomenna tehdae kanssani pienen matkan, nyt kun touoiltakin vaehaeksi aikaa joudat?"

"Minne sitten, Taavi?" sanoi Kirsti vaeliin, koska haen pelkaesi tytoen umpimaehkaeaen kieltaevaen, ennenkuin tiesi, mitae Taavi aikoikaan.

"Niin naehkaeaes, minun taeytyy kulkea vedenjakajan poikki ja laskea Isoa Haaraa kanootillani Gabe Whiten moekille viemaeaen haenelle vaehaen rohtoja, jotka olen tuonut kylaestae haenen pienelle sairaalle pojalleen. Se on semmoinen pieni poika raeaesy, viiden vuotias, hiukset pitkaet ja keltaiset, kaunis kuin kuva, mutta niin huono ja laiha, ettae oikein sydaemeen koskee haentae katsella. Gabe tuli eilen kylaeaen ja kaevi haenen taehtensae tohtorin puheilla rohtoja saamassa; mutta haenen taeytyi laehteae vielae kauemmaksi kaupunkiin saakka nahkoja myymaeaen ja saamaan eraestae ainetta, jota tohtori sanoo pikku miehen tarvitsevan, mutta jota ei ole kylaessae ensinkaeaen. Gabe sen vuoksi antoi taemaen pullon minulle", (haen veti sen metsaestysmekkonsa povitaskusta) "jotta veisin sen haenelle oikopaeaetae, pikku mies on kovin sen tarpeessa. Se on oikein naetti matka, Miranda, ja Isossa Haarassa on koskia, jotka varmaan miellyttaevaet sinua. Mitae sanot?"

Taavi alkoi Mirandan opissa viisastua. Haen tiesi, ettae pienen pojan kuva houkuttelisi impeae; ja myoes, ettae sairastavan lapsen naekeminen vaikuttaisi haenen herkkaeaen mieleensae ja siinae heraettaeisi uuden inhimillisen harrastuksen ja salassa puhuisi haenen puolestaan. Maisemain kauneus, koskien jaennitys—naemae olivat toisarvoisia vaikutuksia, mutta haen tiesi, etteivaet ne olisi vaikuttamatta kauneutta ihailevaan pelottomaan Mirandaan.

Immen syvaet silmaet saeteilivaet haenen naeitae kuullessaan. Haentae halutti naehdae jotain muutakin, joka ei kuitenkaan olisi vierasta eikae vihamielistae—uuden joen, toisia maekiae ja metsiae, syvemmaen laakson, vielae yksinkertaisemman moekin etaeisemmaellae raivauksella, yksinkertaisen vaimon—ja ennen kaikkea sen pienen sairaan pojan, jolla oli ne pitkaet keltaiset hiukset.

"Mutta sinne on varmaan pitkae matka, Taavi", haen esteli, vaikka aeaenellae, joka kehotti vastavaeitteihin.

"Ei niin pitkae kuin kylaeaen", vastasi Taavi; "eikae puoltakaan aikaa kulu, kun matka sujuu niin joutuisasti myoetaevirtaa. Mutta parempi meidaen on minun mielestaeni olla yoetae Whiten moekissae ja palata mukavasti seuraavana paeivaenae,—ellei teillae, Kirsti, ole mitaeaen sitae vastaan! Sary Ann White on kovin hyvae nainen ja Miranda varmaan pitaeae haenestae. Se tekee raukalle kovin hyvaeae, kun saa vaehaen jutella Mirandan kanssa."

Haenen teki mieli sanoa, ettae rouva Whitelle tekisi kovin hyvaeae, kun saisi katsella Mirandan kesytoentae suloa; mutta niin rohkeaan kohteliaisuuteen haenellae ei kuitenkaan ollut uskallusta.

"Ei, mitaes minulla olisi sitae vastaan, jos Mirandaa haluttaa laehteae", sanoi Kirsti; "en minae taenne yksin jaeae, kun Kroof on melkein koko ajan seuranani."

Se oli tullut luonnolliseksi asiaksi ja siihen vastaan sanomatta suostuttiin, ettae kun Taavi laehti jonnekin Mirandan kanssa, niin mustasukkainen vanha karhu jaei kotiin.

Taavi oli monessa tuskassa ja huolessa siitae, ettae Miranda muuttaisi mielensae, aina siksi kun oltiin kunnolla matkassa. Mutta retki olikin kerrassaan immen mielen mukainen, eikae haenen paeaehaensae ensinkaeaen pistaenyt heittaeae sitae sikseen. Syoetyaeaen aamiaisen ani varhain, kesaekuun aikaisen aamuruskon vasta hohtaessa moekkiin kylmiae ruskokajastuksiaan ja himmentaeessae liedessae palavan tulen loistoa, Taavi ja Miranda laehtivaet matkaan. He kulkivat polkua lepikoen laehteelle ja poikkesivat siitae suoraan aarniometsaeaen, suunnaten pohjoisesta hiukan idaen puoleen. Pihan lastukolla ja ratamoruohoissa oli vahvalta hopeisia kastehelmiae. Laehteen luona olivat niitae taeynnaeaen soreat ruohot, leppaein nuoret lehdet, ja haemaehaekkien haeikaeisevaet verkot. Taellae kerralla Taavi otti rihlan matkaan, eikae Miranda ollut sitae huomaavinaankaan.

Metsaet olivat laevitseen maeraet, mutta niissae oli harvinaisen paljon valoa. Vasta noussut aurinko loi raikkaita saeteitaeaen syvaelle aeaenettoemiin soliin ja jokainen kostea lehti tai hohtava kaarnaroso heijasti ympaerilleen vaehiae valojaan pimennoita kirkastaakseen. Kun aurinko kohosi korkeammalle ja kaste alkoi haihtua, niin metsaen haemaerae hieman tummeni, ilman sanomaton kirkkaus varjoissa palasi ja aarniometsaen sydaen sai takaisin lumoutensa. Naekymaettoemaenae vaikuttavan lumouksen aavemaisuus, tarkottava ja odottava hiljaisuus, laeheisten ja etaeisten sekaantuminen, tavallisten esineitten epaetodellisuus—taemae kaikki yhae kiehtoi molempain matkamiesten mielikuvitusta tenhoisasti, ikaeaenkuin he eivaet olisikaan siihen tottuneet jo pienestae pitaeen. Aarniometsaen salaperaeisyys ei tottumuksen kautta tylstynyt. Herkkinae sen lumoukselle kuin lasin pinta hengitykselle naemae molemmat kaikkine hermoinensa olivat sille avoinna, ja aeaenettoemyys valtasi heidaen huulensa. Se aeaenettoemyys oli keskinaeistae ymmaerrystae. Se oli Taavin tehokkainta kosintaa, jota vastaan Mirandalla ei ollut mitaeaen varokeinoa tai puolustusta.

Heidaen astellessaan taeten aeaeneti ja kevein jaloin kuin piilevae kansa itsekin, kuului pienestae aukiosta suoraan edestae paein nuoren virginiahirven heikko sointuva aeaennaehdys. He olivat nyt, kolme tuntia nopeaan astuttuaan, saapuneet semmoisiin metsiin, jotka olivat Mirandalle tuiki tuntemattomat. Se aukio oli kalliota, jolla kasvoi ohutta sammalta ja vaehaen viinimarjapensasta; laehellae oli kohoovan maeen graniittiperustuksen maasta pistaevae polveke.

Kuulumattoman varomatonta oli nuoren virginiahirven huutaa niin ajattelemattomasti metsaen vaarallisissa kaetkoeissae. Molemmat kulkijat pysaehtyivaet vaistomaisesti ja sitten hiipivaet eteenpaein entistae varovaisemmin, oksain lomitse ympaerilleen kurkistellen. Metsaen asukkaille, sekae elaeimille ettae ihmisille, se mikae on tavatonta on aina epaeiltaevaeaekin ja siis myoes pelaettaevaeae. Muutaman askeleen astuttuaan he tulivat paikkaan, josta Miranda naeki varomattoman hirvaan vasikan.

"Hiljaa!" haen kuiskasi, laskien kaetensae Taavin kaesivarrelle. "Katsos, se raukka on eksynyt. Elae saeikytae sitae!"

"Pian se saa muuta pelaettaevaeae", mutisi Taavi, "ellei heitae maeaekimistaeaen."

Tuskin haen oli saanut naemae sanat sanotuksi, ennenkuin pieni elaein hyppaesi, vaerisi, yritti juoksuun ja sitten surkeana katsoi puolesta toiseen ikaeaenkuin epaetietoisena, mihin suuntaan paeta ja mitae vaaraa. Siinae samassa ponnahti alusmetsaestae ilveksen harmaanruskea haahmo nopeana kuin salama. Se karkasi nuoren sarvaan kurkkuun kiinni, kiskoi sen nurin, raateli sitae vihaisesti ja alkoi juoda sen verta.

"Tapa se! tapa se!" huohotti Miranda eteenpaein hyoekaeten. Mutta Taavin kaesi pidaetti haenet.

"Odota!" haen sanoi varmasti. "Se pieni raukka on jo kuollut: sitae emme enaeae voi auttaa. Odota, niin saamme ne kelvottomat kummankin. Niitae tietysti on kaksi."

Tavallisissa oloissa Miranda ei olisi vaehaeaekaeaen suostunut "molempain kelvottomain" saantiin; mutta taellae haavaa haen oli taeynnaeaen vihaista saeaeliae nuoren sarvaan puolesta ja kostonhimolla muisteli sitaekin etaeistae paeivaeae, kun Ganner oli tullut raivaukselle ja ainoastaan Taehden, heidaen urhoollisen haerkaensae kunto oli pelastanut haenet itsensae ja Mikko vasikan julmasta kuolemasta. Haen sen vuoksi totteli Taavin kaeskyae ja odotti.

Mutta oli toinen, joka ei odottanut. Emo oli kuullut pienokaisensa avunhuudon. Hurjalla kiireellae, vaikka aeaeneti, se pehmeitae sammalpatjoja loikki huutoa kohti. Se joutui naekemaeaen saman, minkae Miranda ja Taavi naekivaet. Mutta se ei pysaehtynyt aprikoimaan tai punnitsemaan, tekikoe nyt viisaasti vai eikoe. Yhdellae loikkauksella se oli aukiolla ja toisella murhamiehen kimpussa. Naelkaeinen ilves katsahti yloes siksi ajoissa, ettae juuri ennaetti vaeistaeae emon putoovat kaviot, jotka olisivat siltae selaen katkaisseet. Naein isku vain hipaisi kylkeae, revaeisten rikki sen kauniin nahkan ja nakaten sen monen askeleen paeaehaen alamaekeen.

Ennenkuin ilves ennaetti taeysin tointua, oli virginiahirvi jaelleen sen kimpussa; ja Miranda kiihkosta ja innosta saeihkyvin silmin ja punottavin poskin puristi toverinsa kaesivartta tuimasti ja haenen hoikat sormensa tuottivat taelle suloista kipua. Ilves pelaestyneenae ja raivostuneena kaeaentyi kaksinkerroin takaisin ja iski sekae kyntensae ettae hampaansa vastustajansa reiteen, aivan olan alle. Mutta vaikka se oli vihainen ja voimakas, niin olisi sen kuitenkin kaeynyt huonosti, ellei samalla naarasilves olisi laukannut maekeae alas ja vihaisesti aeristen hypaennyt hirvaan niskaan, sortaen sen polvilleen.

"Ammu! ammu!" huuti Miranda ja hyppaesi syrjaeaen Taavin rinnalta haenelle tilaa antaakseen. Mutta Taavin pyssy oli poskella, ennenkuin haen ennaetti mitaeaen sanoa. Kun Miranda huudahti, niin se jo samalla pamahti; ja jaelkimaeinen hyoekkaeaejistae mukelsi saetkien nurin. Taavi heti juoksi paikalle. Koirasilves irti ponnistaen syoeksyi metsaeaen; mutta juuri kun se oli katoamaisillaan, Taavi lyhyen matkan paeaestae laukaisi toisen piipun ja luoti kulki viistoon takapuolen poikki selkaerangan katkaisten. Taavia mainittiin niiden seutujen parhaaksi tarkkampujaksi; mutta Miranda ei vaehaeaekaeaen huomannut sitae taitoa, jota haen oli taessae osottanut. Mirandan mielestae oli ampuminen luonnollisestikin sama asia kuin osaaminen ja osaaminen sama kuin tappaminen. Taavin ensi laukaus oli tappanut. Elaein makasi jo liikkumatonna. Mutta toinen ilves vaeaenteli pensaikossa suulleen sortuneena, ja sen tuskat vihloivat immen sydaentae.

"Voi kuinka se kaersii! Tapa se, sukkelaan!" haen huohotti. Taavi juoksi paikalle, kohotti pyssynsae, puolesta piipusta kiinni pitaeen, ja iski petoa takaraivoon, niin ettae se heitti henkensae. Virginiahirvi hoiperteli sillae vaelin ontuen ja verta vuotaen takaisin vasikkansa luo, jonka ruumis hervottomana makasi sammalella. Hetkisen se haisteli sitae herkillae sieraimillaan ja huomattuaan, ettae se oli aivan kuollut, poistui hitaasti metsaen pimennoihin. Itse se paeaesi taestae vaarallisesta seikkailusta pahemmitta vammoitta.

Miranda kaevi vuoron takaa kunkin tapetun elaeimen luona ja katseli niitae miettivaeisenae Taavin vaieten tuumiessa, mitae nyt oli tehtaevae. Haen oivalsi, ettae haenen oli paras liikkua varoen, niinkauan kun Miranda taisteli tunteidensa kanssa. Viimein sanoi tyttoe nyyhkyttaevaellae aeaenellae ja silmaet suurina ja kirkkaina:

"Tule, laehdetaeaen pois taestae kamalasta paikasta!"

Taavi tunsi lievaeae mielipahaa, kun piti jaettaeae kaksi hyvaeae nahkaa kettujen kaluttaviksi; mutta sanaakaan sanomatta haen kuitenkin seurasi Mirandaa. Olisi ollut vaarallista puhua taellae haavaa nahkoista. Mutta heti kun avorinne oli kadonnut puiden peittoon, haen kaeaentyi sivulle paein ja suuntasi kallionnyppylaeae kohti, joka naekyi puitten vaelistae.

"Miksi sinae taenne kaeaennyt?" kysyi Miranda.

"Minae epaeilen, ettae ilveksillae on noissa louhissa pesaensae", haen vastasi, "ja meidaen tulee etsiae se."

"Mitae me niiden pesaellae?" impi haemmaestyen kysyi.

"Varmaan siinae on joku ilveksen penikka", sanoi Taavi, "ja ne meidaen tulee loeytaeae."

"Minkae vuoksi?" kysyi Miranda epaeluuloisesti.

Taavi katsoi haeneen.

"Pyysit minua ampumaan molemmat vanhemmat, Miranda", haen sanoi hitaasti, "hirvaan vuoksi. Soisitko nyt penikkain kuolevan naelkaeaen?"

"Sitae en tullut ajatelleeksikaan, Taavi", vastasi impi omantunnon tuskalla; ja haen katsahti Taaviin uudenlaisella hyvaeksymisellae. Haen itsekseen ajatteli, ettae Taavi, vaikka olikin eraemies ja veren tahraama, kuitenkin osotti herkempaeae ja jaerkevaempaeae hellyyttae metsaen karvaista kansaa kohtaan kuin haen itse.

Melkein puolen tuntia he etsivaet kalliopykaelaen louhikoista, ja lopulta loeysivaet matalan luolan, jonka suuta peitti riippuva vaivaiskedri-vaippa. Luolan suulla oli luita ja sisaellae kelli kuivalla sammalpatjalla kaksi pienoista ruosteen ruskeata kissanpenikan kaltaista olentoa pehmeaesti yhteen kietoutuneina. Mirandan tarkka naekoe keksi ne paikalla, mutta Taavin silmaet tottuivat vasta jonkun sekunnin kuluttua pimeaeaen. Ilveksen penikat karvakeraeksi yhteen kietoutuneina naeyttivaet Taavista sangen somilta—hyvaeiltaeviltae ja suojeltavilta. Haen hyvin tiesi, kuinka niiden avuttomuus heraettaeisi saeaeliae Mirandan hellaessae sydaemessae. Siitae huolimatta haen lujalla rohkeudella, jota harvat sankarit olisivat samoissa oloissa kyenneet osottamaan, astui eteenpaein, kumartui, selvitti erilleen pehmeaen karvakeraen ja metsaestyspuukkonsa raskaalla paeaellae napautti kumpaakin penikkaa teraevaesti niskaan, tappaen ne paikalla ja helposti.

"Voi noita pikku raukkoja!" haen mutisi; "ei niille voinut mitaeaen muutakaan", ja haen kaeaentyi Mirandan puoleen.

Impi oli peraeytynyt luolan suulta ja seisoi nyt kasvot punaisina tuijottaen haeneen vihasta saeihkyvin silmin.

"Sinae raakalainen!" haen huudahti.

Taavi oli otaksunut, ettae tapauksesta syntyisi keskustelua. Mutta ei haen osannut juuri taetae odottaa. Haen sanoi puolestaan selvaet sanat.

"Minae luulin sinua taeysikasvuiseksi naiseksi; ja vaikka sinun ajatuksesi ovatkin tuntuneet niin kaukaa haetuilta, niin olen minae antanut niille paljon arvoa; ja ovat ne minuun vaikuttaneetkin. Mutta nyt minae huomaan, ettae oletkin vain tyhmae lapsi, joka et viitsi ajatella. Luulitko sinae tosiaan, ettae nuo pienet raeaesyt olisivat voineet elaeae ja pitaeae huolta itsestaeaen?"

Taavi puhui kylmaesti, uhmaten; ja haenen aeaenessaeaen oli isaennoeivae saevy, joka lannisti neitosta. Ja Miranda lisaeksi haemmaestyi. Haenen kasvonsa punastuivat vielae tummemmiksi, mutta haen loi alas silmaensae.

"Minae olisin vienyt ne kotiin ja kesyttaenyt ne", vastasi haen vallan noeyraesti.

Taavin jyrkkae ilme lauhtui.

"Sinae et millaeaen olisi voinut niitae elaettaeae. Ne olivat liian nuoret, pikkuista liian nuoret. Kas nyt, eihaen niillae ole vielae silmiaekaeaen. Ne olisivat kaesiisi kuolleet, Miranda, se on varma asia!"

"Mutta—kuinka sinae saatoit!" impi intti, ei enaeae vihalla, vaan kurkussa saeaelin vaeraehdys.

"Se oli juuri sama temppu, Miranda, jonka sinae teet kaloille niiden kaersimyksen paeaettaeaeksesi."

Miranda katsahti yloes aekkiae, silmaet suurina.

"Tiedaetkoe mitae, Taavi, sitae en ole koskaan ennen tullut ajatelleeksi", haen vastasi. "Minae en enaeae koskaan pyydae kaloja, en koko elaemaessaeni! Laehdetaeaen pois taeaeltae."

"Naeetsen", alkoi Taavi, joka oli paeaettaenyt kylvaeae Mirandan mieleen muutamia epaeilyksen siemeniae haenen omien mielipiteittensae oikeuteen naehden, "naeetsen, Miranda, ei ole mahdollista olla aina elaemaessae johdonmukainen; mutta saatpa naehdae, ettae aina elaemae tavalla tai toisella saattaa sinut haepeaeaen. En minae tahdo sillae sanoa, ettae sinae olet kauttaaltaan vaeaeraessae, en toki. Kun olen tullut naekemaeaen, kuinka sinae ymmaerraet metsaen elaeimiae ja kuinka ne ymmaertaevaet sinua, niin niiden tappaminen on alkanut minusta itsestaekin tuntua vaehaen toiselta kuin ennen. Mutta, Miranda, luonto on luonto eikae sillae pitkaelle paeaese, jos sitae vastaan puskee. Katsoppas taetae, sinae kaeskit minua ampumaan ilveksen, koska se tappoi hirvaan vasikan. Mutta ei se tappanut sitae haeijyydestae eikae vain oman vatsansa taeyttaemiseksi—senhaen sinae tiedaet. Se tappoi naaraansakin tarpeiksi. Ilvekset eivaet ole niin rakennetut, ettae ne voisivat syoedae ruohoa. Ellei naarasilves olisi saanut tarvitsemaansa lihaa, niin penikat olisivat kuolleet naelkaeaen. Sen taeytyy tappaa. Luonto on sille antanut taemaen lain, ja panttereille, ketuille, susille ja pesukarhuille ja portimoille samoin. Ja karhuille se on antanut saman lain, vaikk'ei niin ankaraa, ja ihmiselle niin ikaeaen; naemae kaikki ovat siten rakennetut, ettae niiden tulee syoedae kaikenlaista ruokaa, lihaa muun mukana. Ja oikein elaeaekseen ja ollakseen taeydesti sitae, mitae niiden on oltava, niiden kaikkien taeytyy joskus syoedae lihaa, sillae luonto ei paljon suvaitse sitae, ettae sen lakeja laiminlyoedaeaen!"

"Olenhan minae terve", keskeytti Miranda kiihkeaesti, ilmeisellae esimerkillae kumotakseen nuo puheet.

"Ehkaepae et ainiaan!" arveli siihen Taavi.

"No jos minae sairastun,—niin minae kuolen, ennenkuin syoen lihaa!" vaeitti impi kiihkeaesti. "Mitae iloa on elaemaestae, jollei se ole muuta kuin murhaa, murhaa ja murhaa, ja jos jokaisen edestae, joka jaeae eloon, monen taeytyy kuolla!"

Taavi pudisti paeaetaeaen jaerkeillen.

"Sitae, Miranda, ei vielae kukaan ole voinut selvittaeae. Minae olen ajatellut sitae koko joukon, ja lukenut myoes siitae koko joukon yksinaeisessae leirissaeni, enkae voi mitenkaeaen sitae kaesittaeae. Usein minusta on tuntunut siltae kuin ei koko elaemae olisi muuta kuin muutaman perhosen lepattelemista hautausmaalla. Mutta siitae huolimatta, ellemme liian paljon typeraesti haudo semmoisia asioita, joita emme voi ymmaertaeae, niin meistae tuntuu hauskalta elaeae; ja minae, Miranda, ajattelen ettae taemae elaemae voisi olla ihanampi kuin ihaninkaan uni."

Haenen aeaenessaeaen oli, kun haen sanoi naemae viimeiset sanat, jotain joka sai Mirandan vaeraehtaemaeaen, mutta samalla kehotti haentae olemaan varuillaan.

"No niin", impi huudahti jyrkaesti, vaikk'ei asiaan kuuluvasti, "minae en enaeae koskaan pyydae kaloja."

Vastaus ei ollut juuri sen laatuinen, jota Taavi olisi kaivannut pikku hyoekkaeystaeaen tukemaan, haen sen vuoksi nolostui ja antoi keskustelun raueta.

XVII LUKU.

Koskien pauhussa.

Vaehaeae ennen puoltapaeivaeae, sydaenkesaen helteen heikosti suotaessa aarniometsaenkin viileihin soliin ja haaleansinisen perhon siellae taeaellae toverinsa keralla karkeloidessa kirkkaan varjon poikki ja metsaen hyvaenhajuisten tuoksujen levitessae ilmaan tavallista runsaampina, molemmat vaeltajat raukaisevan laemmoen muistutellessa pysaehtyivaet puolista syoemaeaen. Kaatuneen hemlokin rungolla, pienen, mutta melskeisen puron rannalla istuen he soeivaet vaatimattoman aterian, juustoa ja mustaa leipaeae, jota Kirsti oli pannut Taavin laukkuun. Lyhyt oli heidaen lepohetkensae, ja kun he jaelleen laehtivaet liikkeelle, niin Taavi sanoi:

"Taestae ei ole mailiakaan Isoon Haaraan. Gaben kanootti on kaetketty pensaihin aivan taemaen pienen puron suuhun. Eikoes se pidae aika aeaentae?"

"Minae pidaen siitae aeaenestae", huudahti Miranda, astuen sukkelaan ja iloisesti, ikaeaenkuin joen kevyt sointuva soitto olisi haenen veriinsae mennyt.

"Niin, mutta Iso Haara on sentaeaen vaehaen isoaeaenisempi", jatkoi Taavi. "Se on vaekevaeae vettae, koski kosken peraestae kaiken matkaa aina Gaben raivaukselle saakka. Ethaen vain pelkaeae, Miranda?"

Impi nauroi kauniin naurahduksensa, se oli sangen kimakka, mutta lyhyt, sointuva ja kumman haernaeaevae. Haen kiihkomielin odotti koskenlaskua.

"Minae luotan siihen, Taavi, ettae sinae osaat kanoottia hoitaa", siinae kaikki, mitae haen sanoi. Haenen aeaenensae luottavaisuus vaikutti, ettae Taavi mielestaeaen oli paeaessyt melkoista laehemmaeksi paeaemaeaeraeaensae. Haen ei uskaltanut puhua, ettei taemae ilo itseaensae ilmaisisi.

Vaehaen ajan kuluttua alkoi kuulua toista aeaentae, johon pienen puron kirkas ilakoiminen ei kuitenkaan hukkunut, eikae edes haemmentynyt, vaan esiintyi kirkkaana kuin jylhaeae taustaa vastaan. Se oli suurta, mutta lauhkeata, sykkivaeae pauhua, joka naeytti kuuluvan samalla haavaa joka puolelta; ikaeaenkuin olisi heitae laehestynyt etaeisiae karjalaumoja ontolla maalla kulkien. Taavi katsahti Mirandaan, joka loi haeneen saeteilevaen ymmaerryksen katseen.

"Siellae on koski!" haen huudahti. "Laskemmeko tuon?"

Taavi nauroi.

"Emme tuota! Emme likimainkaan! Se on 'Metsaekarju', joka siellae pauhaa, ja se on enemmaen putous kuin koski. Aivan sen alla on pyoerre ja suvanto, ja siitae me laehdemme kanootilla."

Heidaen jatkaessaaan kulkuaan tuntui tuo suuri paisuva pauhu Mirandan mielestae taeyttaevaen haenen sielunsa ja se vaikutti haenessae syvaen vaikka hiljaisen kiihtymyksen. Mutta vaikka sen mahti nopeaan paisui, niin pysyi puron kevyt loiske kuitenkin selvaenae, ikaeaenkuin sen pinnalla uiden. Sitten metsaen edestae paein ohetessa ja valkoisen paeivaenvalon sieltae vastatessa puron aeaeni yht'aekkiae tukehtui, kerrassaan hukkui. Lauhkea laepitunkeva pauhu puhkesi yht'aekkiae vapisevaksi, rajuksi, taistelevaksi, raejaehtelevaeksi jyrinaeksi; ja metsaestae ulos astuessaan heillae oli edessaeaen mutkainen putousrinne pitkin pituuttaan. Valkoisina, keltaisina, ruskean vihertaevinae aallot hyppelivaet ja mukeltelivat nurin niskoin pitkin aerjyvaeae rinnettae ja siellae taeaellae mustat kalliopaadet pistivaet vedestae olkapaeaensae ja ainiaan harasivat hyoekyjen voimaa vastaan.

Miranda seisoi taemaen naeyn tenhoamana ja katseli, sillae aikaa kun Taavi pensaista veti ruskahtavan keltaisen koivuntuohi-kanootin ja tyoensi sen vesille tyveneen, vaikka vaahtilaikkaiseen akanvirtaan, joka palasi rantaa pitkin vastavirtaan. Keulaan haen pani tiiviin risukimpun Mirandalle istuimeksi, toisen latuskan kimpun haenelle selkaenojaksi, jottei poikkituki tekisi haenelle haittaa.

"Sinun on parempi istua matalalla, Miranda, eikae olla polvillasi", Taavi selitti, "sillae minun taeytyy toisissa korvissa seisoa ja auttaa sauvoimella, ja sinun on vakavampi istua kuin olla polvillasi."

"Mutta minae melon paremmin polviltani", intti Miranda.

"Ei sinun tarvitse meloa", sanoi Taavi hieman tuikeasti. "Sen verran ehkae vain, ettae joskus ulotat kalliosta, siinae kaikki. Virta ja minae pidaemme huolen lopusta."

'Metsaekarjun' putous paeaettyi sangen laajaan ja syvaeaen lampeen, jonka suuret pohjaontelot lauhduttivat veden raivoa, niin ettae se jurona laehti matkaa jatkamaan. Taavi oli peraessae polvillaan, mela kaedessae, pitkae valkoinen sauvoin peraestae pitkaelle pistaeen, niin ettae se oli joka hetki kaesillae. Muutamalla melan pistoksella pieni venho kiiti syvaen virran sileille purppuran ja meripihkan karvaisille pyoerteille, joilla vaahtisiekaleita hitaasti kierteli. Muutaman minuutin kuluttua kierrettiin aekkijyrkkae kasvien kaartama kallionpolveke, jonka jaelkeen virran viimeinenkin voima raukesi syvaeaen tilavaan kanavaan, koprun aerjyntae masentui aekkiae samaksi sykkivaeksi jyrinaeksi, jonka he olivat ensin kuulleet, ja kanootti, Taavin aeaeneti sille kyytiae antaessa, kiiti myoetaemaahan tumman ruskeata lasipintaa. Mailin verta oli taetae hiljaista vettae, ja taellae vaeliae Mirandan piti vaelttaemaettae saada meloa. Kalliot kohosivat suoraan virran kalvosta ja puut riippuivat alas niiden partaalta ja kesaekuun aurinko, jonka laemmin valotulva taeytti vettae virtaavan kalliokaukalon, vielae suuresti kohensi sen jylhyyttae. Sitten kalliot alenivat ja veden rajaan vietti jyrkkiae, rehevaen kasvullisuuden peittaemiae rinteitae ja edestae paein alkoi kuulua paisuvaa temmeltaevaeae pauhua. Virta valveutui kanootin alla ja kiiti sukkelampaan eteenpaein. Kuohujen pauhu naeytti hyoekkaeaevaen vastavirtaa heitae vastaan. Virran kalvo alkoi kallistua matkan mukaan; silti kuitenkaan murtumatta se jaerjestyi pitkiin nauhamaisiin poimuihin. Kaukana vesimaeen alla mellasti sitten vastassa ahnas poellyinen valkoinen vyoehyt lyhyitae hyoekyaaltoja, jotka kulkivat aivan uoman poikki.

"Parempi melomatta nyt, Miranda", sanoi Taavi tyynellae aeaenellae, nousten hetkeksi seisomaan veden kulkua tutkiakseen kanootin sukkelaa luistaessa myllaekkaeae kohti. "Nyt on paljasta keskimatkaa aina Gaben moekille saakka. Eikae sitae kauaa viivytae taellae matkalla."

Lyhyen hetken kuluttua Miranda naeki lehvaeisten rantain ikaeaenkuin vastaan juoksevan ja aaltojen kiehuvan rintaman ikaeaenkuin heitae kohti karkaavan. Haen ei ollut vielae koskaan laskenut koskea; jaervellae vain haen oli opetellut kanoottia hoitamaan. Haen pidaetti henkeaeaen, mutta pysyi pelottomana myllertaevaen veden pauhatessa ja voihkiessa haenen ympaerillaeaen. Sitten haenen verensae kiihtyi jaennityksestae; hermoja kimitti. Haenen teki mieli kirkaista ja meloa hurjasti ja umpimaehkaeaen. Mutta haen hillitsi kuitenkin mielensae. Ei liikahtanutkaan. Piti kiinni melasta, joka makasi joutilaana haenen edessaeaen, ja kaedellaeaen vain kiristi sen vartta, niin ettae rystaet valkenivat. Taavi ei virkkanut sanaakaan; ei mikaeaen ilmaissut haenen laesnaeoloaan, paitsi ettae kanootti ampui suoraan kuin nuoli ja iski varmasti kiinni suuriin hyoekyviin aaltoihin, niin ettae Miranda kyllae tiesi haenen teraesranteidensa sitae ohjaavan. Aekkiae pulpahti aivan keulan eteen saermaeinen musta kallio, jota vastaan vesi hurjasti rynnisti, suistuakseen murrettuna takaisin kahden puolen. Kanootti syoeksyi suoraan sen paeaelle ja Miranda pidaetti henkeaeaen.

"Pistae oikealta puolelta!" kaeski Taavi teraevaeaen. Miranda pisti terhakasti melallaan, pisti kerran—toisen—jo kolmannenkin,—ja viime tingassa kaeaentyen ja veden partaillaan solistessa kanootti hyvaessae turvassa kiiti ohi.

Miranda herkesi melomasta. Edessae oli jyrkempi rinne, mutta selvae uoma, aallot eivaet olleet korkeita, mutta lainehtivat sisaeaenpaein keskustaa kohti. Kanootti hyoekkaesi niiden keskelle, kellervaen viheriaein, sisaelmyksiaeaen myoeten vaahtojuomuisten hyoekyjen molemmilta puolilta sitae rutistaessa. Penkan juurella kihisi teraevaenae ja auringonpaisteessa loistaen kolme suurta kaarevaa aaltoa, keskiuomassa paikallaan hyoekyen, taapaein kipertyvaet harjat ohuina ja saermaeisinae. Taavi laski suoraan niiden puhki. Ohuet harjat heittivaet nopean venhon niitae puhkoessa toinen toisensa jaelkeen kylmaet tyrskyt vasten Mirandan kasvoja, kastaen haenet ja syytaeen kanoottiin suuren sangollisen vettae.

"Ohhoh!" hengaehti Miranda yllaetettynae ja ravisti hiuksiaan hurjasti nauraen.

Taemaen jaelkeen oli satakunta syltae tyynempaeae vettae ja Taavi laski varovasti rantaan.

"Meidaen taeytyy mennae maihin ja tyhjentaeae vene", haen sanoi. "Ei koko matkalla ole taemaen jaelkeen enaeae samanlaisia isoja aaltoja; eikae nyt enaeae nakkaa vettae Gabelle mentaeessae."

"Ei tee mitaeaen, vaikka nakkaisikin!" huudahti Miranda innoissaan. "Se oli ihanaa, Taavi! Ja sinae laskit mainiosti!"

Taemae kiitos hieman haemmensi Taavia, eikae haen osannut osottaa tyytyvaeisyyttaeaen sen johdosta muuta kuin tyhmaellae irvistyksellae, joka yhae oli haenen kasvoillaan haenen taas kaeaentaeessaeaen kanootin oikein paein ja tyoentaeessaeaen sen vesille. Se oli vielae paikallaan, kun Miranda asettui keulaan; ja kumma kyllae, tytoellae ei ollut mitaeaen halua moittia haentae siitae.

Tuntikauden kesti vielae laskua ja se oli melkein yhtaemittaista koskimatkaa, siellae taeaellae vain lyhempi kappale tyyntae vettae. Ei ollut ainoatakaan yhtae pitkaeae ja rajua koskea kuin ensimaeinen; mutta kun kanootti lopulta hiljensi kulkuaan tullessaan sille suvannolle, joka kulki Gaben raivauksen kohdalla niityn halki, niin kauan kestaenyt jaennitys raukaisi Mirandaa. Haenestae tuntui, kuin olisikin se ollut haenen, eikae Taavin erehtymaetoen silmae ja pettaemaetoen ranne, joka kuljetti kanootin voitokkaasti aerjyvien uhkaavien hyrskyjen halki.

He laskivat maihin kukkaisen niityn rantaan ja Taavi kumosi kanootin ruohokkoon jalavan varjoon, jottei iltapaeivaen aurinko paeaesisi pihkaa saumoista sulattamaan. Gaben moekki oli kivenheiton paeaessae niitystae siksi korkealla maalla, ettae se oli kevaettulvilta turvassa. Se oli kalju, huonosti hoidettu paikka; kaikki tatar- ja perunamaat olivat vielae mustia kantoja taeynnaeaen; ulkohuoneet hajoamaisillaan; moekin ympaerillae ei koeynnoestae, ei pensasta. Miranda tunsi saeaelin pistoksen sitae katsellessaan. Heidaen moekkinsae oli kyllaekin autio, mutta sen autius oli korkeata, jylhaeae ja kirkasta; se naeytti pitaevaen seuraa taivaan taehtien kanssa. Mutta taemaen paikan autius oli umpinaista laakso-autiutta, se oli vailla taivaanrantaa ja toivoa. Haen oli niin suruissaan, ettae melkein itki, naehdessaeaen sen kalpean vaimon alakuloisine silmineen, joka ilmestyi moekin oveen heille tervetuloa toivottamaan.

"Sary Ann, taemae nyt on Miranda, josta teille puhuin."

Molemmat naiset kaettelivaet toisiaan hieman ujosti rotunsa vaiteliaaseen tapaan, eikae kumpikaan puhunut sanaakaan.

"Kuinka Jimmyn laita on?" kysyi Taavi.

"Melkein kuin ennenkin, kiitos vaan huolestasi, Taavi", vastasi vaimo ja kulki vaesyneesti tupaan.

Akkunan vieressae istui matalalla tuolilla laiha, kalpea pikku poika, jonka pitkaet vaaleat hiukset valuivat hartioille ja joka haluttomasti leikki likaisella punaisen ja keltaisen kirjavalla tilkkunukella. Haen kohotti surulliset sinisilmaensae Mirandan kasvojen puoleen, kun taemae, nopean hellyyden ja saeaelintunteen valtaamana, juoksi eteenpaein ja polvistui haentae syleillaekseen. Immen eloisuus ja haenen katseensa hellae kirkkaus paikalla suostuttivat lapsen. Haenen kuihtuneet pienet kasvonsa kirkastuivat. Haen kohotti lapsensuunsa suudeltavaksi. Miranda painoi haenen kellervaen paeaensae vienosti rintaansa vastaan ja sai toein tuskin estetyksi silmaensae kyyneltymaestae,—niin koskivat haeneen lempi ja saeaeli ja sydaemen aeitiyden kaiho.

"Se suostuu teihin, Miranda", sanoi vaimo hymyillen. Ja Taavi, jonka tunteet olivat aivan reunainsa yli kuohua, ei malttanut olla ylpeaenae huudahtamatta:

"Tahtoisinpa minae tietaeae, kuka ei haeneen suostuisi?"

Haen taellae hetkellae tunsi, ettae Miranda nyt oli paljasta ihmistae, eikae koskaan voisi kokonaan palata salaperaeiseen kaameaan eraemaahansa eikae pitaeae metsaen mykkaeae karvaista heimoa omaa laemmintae ihmissukuaan parempana. Haen kaivoi rohdot laukustaan; ja Jimmy otti laeaekkeen Mirandan avuliaasta kaedestae, ikaeaenkuin se olisi ollut jumalten juomaa. Jimmyn aeiti katseli impeae peittelemaettoemaellae mielihyvaellae. Jos olisi ollut pelkoa, ettae Miranda jaeisi sinne pitemmaeksi aikaa, niin haenessae olisi heraennyt aeidin kateutta; mutta naein ollen haen tunsi vain mitae suloisinta helpotusta, kun Jimmy naein sai olla muutaman tunnin muitten huomassa. Haen kuiskasi Taaville kuultavasti—tai oli vain kuiskaavinaan paremmin haernaetaekseen:

"Siitae tuleekin sinulle, Taavi Titus, hyvin naetti ja veikeae pikku vaimo, ja haen se osaa hoitaa lapsesi. Sinae olet onnen poika, ja minae vain toivon sinun ymmaertaevaen, kuinka onnellinen olet!"

Taavi parka. Se oli kuin sangollinen kylmaeae vettae vasten kasvoja. Hetken haenen teki mieli kuristaa ystaevaellinen, karkeasyinen, hyvaentahtoinen tyhmae vaimo, joka seisoi ja saeteili heitae molempia kohti kelmeaetae hyvaentahtoisuuttaan. Haen kirosi itseaeaen, kun ei ollut haentae varottanut, ettei Mirandaa sopinut haernaetae samalla tavalla kuin kylaen tyttoejae. Haen naeki Mirandan kasvojen lentaevaen punaisiksi korvia myoeten, vaikka haen koukistui Jimmyn yli, eikae ollut kuulevinaankaan; ja Taavi tiesi, ettae sillae samalla hetkellae haenen hyvae tyoensae tuhoutui. Muutamaan sekuntiin haen ei voinut sanoa mitaeaen ja hiljaisuus alkoi tuntua tuskastuttavalta. Sitten haen aenkoetti:

"Minae pelkaeaen, Sary Ann, ettei minua odota semmoinen onni, vaikka minae halusta haenet ottaisin, sen taivas tietaeae. Miranda ei pidae minusta kovin paljoa."

Vaimo katsoi haeneen, ikaeaenkuin ei uskoisi.

"No mutta Herran nimessae, Taavi Titus, mitae haen sitten tekee taeaellae kahden kesken sinun kanssasi?" haen huudahti ja vaesymys palasi taas lauseen lopulla haenen aeaeneensae. "Mene nyt jaerveen! Ethaen sinae tunne naisia ensinkaeaen!"

Taemae oli jo liikaa Taaville, jonka vaisto oli kehittynyt erehtymaettoemaen hienoksi niinae pitkinae kuukausina, joiden kuluessa aarniopuut, suuret tuulet ja vakaat taehdet olivat olleet haenen ainoana seuranaan. Haenen omat kasvonsa kaevivaet nyt punaisiksi Mirandan vuoksi.

"Minae olisin teille, Sary Ann, kiitollinen, jos taemae asia saisi jaeaedae taehaen", haen sanoi tyynesti. Mutta haenen aeaenessaeaen oli lujuus, jonka vaimo kaesitti.

"Te olette varmaan kumpikin puolikuolleena naelaestae", haen sanoi. "Minun taeytyy paikalla ruveta illallista hommaamaan." Ja haen laehti lieden luo ja taeytti kattilan.

Miranda ei sen jaelkeen illallisen aikana eikae lyhyen illan mittaan virkkanut Taaville sanaakaan. Haen puhui rouva Whitelle jonkun verran ja hyvin ystaevaellisesti, kaunaa kantamatta; mutta pikku Jimmyyn kiintyi muuten haenen koko huomionsa. Ja haen saikin pitaeae Jimmyn melkein omanaan, sillae rouva White sai Taavin seurakseen laehtiessaeaen ulkoaskareille ja lypsaemaeaen. Myoehemmin takkavalkean aeaeressae, jota pidettiin enemmaen huvin kuin laemmoen vuoksi, rouva White enimmaekseen keskusteli Taavin kanssa. Haen ei ollut taelle kiukuissaan saamastaan nuhteesta,—kantoi sen sijaan epaemaeaeraeistae kaunaa Mirandaa vastaan, taemae kun muka oli siihen syynae. Rouva White alkoi aelytae, ettae Miranda oli toisenlainen kuin muut tytoet ja toisenlainen kuin haen itse oli tyttoenae ollut. Mirandan hienous ja herkkyys tuntuivat haenestae suorastaan loukkaavilta, vaikk'ei haen voinutkaan niiden laatua maeaeritellae. Haen aivan ylimalkaisesti sanoi, ettae tyttoe oli olevinaan; ja haen alkoi tuota pikaa arvella, ettae Taavin kaltainen pulska poika oli haenelle liian hyvae. Mutta siitae huolimatta vaimo oli oikeamielinen nainen omaan uupuneeseen vaerittoemaeaen tapaansa; eikae haen voinut muuta kuin myoentaeae, ettae Mirandassa varmaan piili paljon, koska pikku Jimmy haeneen niin kiintyi—"sillae lapsi tuntee hyvaen sydaemen", kuten haen itsekseen arveli.

Matkamiehet laeksivaet seuraavana aamuna heti paeivaenkoiton jaelkeen paluumatkalle, Miranda vaivoin riistaeytyen irti pikku Jimmyn syleilystae ja jaettaeen haenet epaetoivoisen itkun valtoihin. Miranda oli nyt Taavia kohtaan aivan kohtelias ja semmoinen kuin tavallisestikin, jopa siihen maeaeraeaen, ettae kiltti, tylsae rouva White paeaetti kaiken taas olevan ennallaan. Mutta Taavi tunsi jaeaetaevaen erotuksen; ja haen oli liian ylpeae ja ehkae sillae haavaa liian toivotonkin koettaakseen sitae sulattaa. Koskien nouseminen sauvomalla oli hidasta ja ankaraa tyoetae, Taavi teki ihmeitae taitavuudellaan ja voimallaan, mutta oli aivan aeaeneti. Haenen voimatyoensae eivaet jaeaeneet Mirandalta huomaamatta, mutta impi paadutti sydaentaeaen itsepintaisesti; sillae haepeaen tunne, jota haen ei ollut koskaan ennen kokenut, antoi nyt kiinteyttae haenen kiukulleen. Siitae huolimatta haenen kuitenkin taeytyi kaiken aikaa sykkivin sydaemin katsella taetae taistelua kohisevia koskia vastaan ja ihailla niiden hidasta jaerkaehtaemaetoentae voittamista. Metsaen poikki astuttiin vaieten nyt kuten menomatkallakin; mutta kuinka erilailla nyt vaiettiin! Se vaitiolo ei nyt ollut tarkotuksesta saehkoeistae, vaan kylmaeae, seinaellisen huoneen aeaenettoemyyttae. Ja metsaen henget naeyttivaet olevan hyvillaeaen Taavin vastoinkaeymisestae, ne eivaet nyt sallineet mitaeaen vaelikohtausta, ei mitaeaen viihdykettae. Ne pitivaet kaiken metsaekansan piilossa, ne haeaetivaet metsaen pihoilta kaiken elaemaen ja merkityksen. Ja Taavin mieli synkistyi.

Saapuessaan takaisin raivaukselle vaehaeae ennen auringonlaskua he pysaehtyivaet moekin ovelle. Taavi katsoi Mirandaa silmiin puoleksi moittien, puoleksi rukoillen. Kirstin aeaeni kuului moekin takaa vadelmapensaista rattoisasti haastellen Kroofille. Miranda ojensi kaetensae kylmaen avomielisesti ja loi Taaviin ilmeettoemaen vastakatseen.

"Se oli oikein hauska matka, Taavi, kiitos siitae", haen sanoi. "Aeidin loeydaet tuolta vadelmia poimimasta."

XVIII LUKU.

Vieraan tihutyoe.

Kaiken kesaeae ja alun syksyaekin Taavi aina parin viikon kuluttua kaevi raivion moekillae ja Miranda aina osotti haentae kohtaan samaa kylmaeae totunnaista kohteliaisuutta. Haen tunsi taikka ainakin luuli tuntevansa kiitollisuutta Gabe Whiten suorapuheista kelmeaetae vaimoa kohtaan, joka niin koempeloeillae kolauksilla oli haenet jaerkiinsae palauttanut juuri kun haen oli ollut vaehaellae uhrata vapautensa ja yksiloellisyytensae miehelle—voimalliselle miehelle, joka olisi haenet itseensae yhdyttaenyt. Kiihkeaellae innolla haen jaelleen etsi piilevaen kansan seuraa, aarniometsaen salaisuutta ja ihmeitae. Kun se oli inhimillinen rakkaus, jota haen paraillaan tukahutti, ja kun haen samalla sydaemessaeaen tunsi kalvavaa ihmisyyden kaipausta, vaikk'ei sitae itsekaeaen tiennyt, niin tuli Kirstin osaksi semmoinen mielenosotuksellinen hellyys jommoista tyttoe ei ollut koskaan ennen osottanut. Se miellytti Kirstiae ja haen vastasi siihen sydaemestaeaen tyyneen voimalliseen tapaansa; mutta haen aelysi, mikae sen pohjalla piili ja hymyili ajatuksiensa piilosopissa itsekseen, uskaltamatta aavistustaan edes varmaksi ajatella, koska haen pelkaesi immen vaistomaisesti sen silloin tajuavan. Haen piti Taavia suuressa arvossa, vaikk'ei sitae Mirandalle koskaan sanonut; ja haen rohkaisi vakaasti alakuloista kosijaa yhtae mittaa vakuuttaen: "Kaikki kaey hyvin, Taavi. Aelae sureksi, vaan odota, kunnes aika tulee." Ja Taavi sen mukaan odotti aikaansa tyynenae, vakaana ja kiireettoemaenae; ja jos haen sureksikin, niin koetti haen ainakin kaikin tavoin olla sitae naeyttaemaettae.

Kirsti oli siis Taavin liittolainen, mutta kaikki metsaen asukkaat olivat haenen leppymaettoemiae vastustajiaan; sillae niin laehelle Mirandaa ei metsaen kansa ollut vielae koskaan tullut sillae ajalla, jonka haen oli viljellyt sen puolisalaista tuttavuutta. Kroof oli melkein aina haenen seurassaan, jos suinkin vielae entistaekin uskollisempana ja paljon ovelampana Mirandan puhetta ymmaertaemaeaen. Ja Kroofin penikka, erinomaisen hyvaen naekoeinen ja kauniisti kehittynyt elaein, oli melkein yhtae uskollinen kuin emo. Kun naemae molemmat joskus harvoin olivat poissa omilla retkillaeaen, jotka Kroof huomasi tarpeellisiksi penikan lihasten harjottamiseksi, niin silloin ketut alkoivat seurata Mirandaa, juosten kuin koirat haenen kintereillaeaen; ja eraeaenae painostavana iltapaeivaenae, kun haen oli nukahtanut maennynneulasten peittaemaelle rinteelle, tuli se sama suuri pantteri, jonka kynsistae haen oli Taavin pelastanut, ja laiskasti tallusteli ja kaevi haenen viereensae maata. Miranda heraesi sen kovaa kehraetessae aivan haenen korvanjuuressaan. Pantteri kehraesi vielae kovemmin, kun haen hiljaa kynsi sen leuanalustaa. Mirandan taeytti omituinen innostus, kun haen huomasi vaikutuksensa metsaen elaeimiin yhae kasvavan ja laajenevan. Ei mikaeaen, niin haen lupasi, saisi milloinkaan viekotella haentae pois naeistae kirkkaista varjoista, taestae vaikenevasta kansasta, jota haen hallitsi kaedellae ja silmaellae ja taestae salaperaeisestae elaemaestae, jonka ainoastaan haen saattoi tuntea. Kun vanha Taavi, johon haen oli laempimaesti kiintynyt, taehaen aikaan yhae harvemmin kaevi raiviolla, niin Miranda pyrki haentae karttamaan ikaeaenkuin pelaeten, ettae haen heikentaeisi taetae paeaetoestae; ja itsepintaisesti haen oli ajattelematta pikku Jimmyn kalpeita kasvoja ja lapsen suuta, sillae se ajatus oli vaarallisin kaikista. Ja taestae seurasi, ettae kun lokakuu tuli ja koko metsae kaikkialla oli taeynnaeaen varisevien lehtien aeaenetoentae elaemaeae ja sinisen taivaankannen valo alkoi tutkia paikkoja, jotka olivat olleet siltae suljetut kaiken kesaeae, niin Miranda mielestaeaen oli sangen varma paeaetoeksessaeaen; ja Taavin oli nyt taisteltava, ettei haenen sydaemensae epaetoivo paeaesisi kasvoihin kovin selvaeaen kuvastumaan.

Sen lokakuun lopulla Taavi metsaestysretkellaeaen tuli kulkeneeksi samalle avoimelle kalliopaikalle, jossa haen oli kesaekuussa Mirandan kanssa tavannut ilveksen. Haen paraillaan etsi Kirstille verestae lihaa, mutta riistaa ei ollut naekynyt sinae paeivaenae ensinkaeaen. Juuri kun haen jonkinlaisen koti-ikaevaen haikeudella tunsi taemaen paikan, jossa haen ja Miranda olivat naeyttaeneet lyhyen hetken olevan keskenaeaen niin taeydelleen sopusoinnussa—kuinka kauan siitae oli ja kuinka uskomattomalta koko tapaus haenestae nyt tuntui!—niin haenen eraemiehen silmaensae keksi naeyn, joka sai rihlan viipymaettae poskelle lentaemaeaen. Aivan aukion reunalla seisoi karhunpenikka ja ahneesti riipi taepoetaeysistae varsista mustikoita ja moeraehteli tyytyvaeisenae kun niitae oli niin paljon ja ne olivat niin hyviae.

"Karhunpaisti onkin", Taavi ajatteli, "Kirstille mitae parasta. Naeyttaeae rupeavan vaehaen vaesymaeaen sarvaan lihaan!"

Haen taehtaesi kiireettae, rihla paukahti teraevaeaen laeiskaehtaeen, ja soma karhunpenikka suistui suulleen ja mukelsi nurin laepi aivojen ammuttuna. Taavi meni sen luo. Se oli paikalla kuollut—niin silmaenraepaeyksessae ja tuskatta, ettae puoliavoin suu vielae oli taeynnaeaen marjoja ja pieniae tummanviheriaeisiae lehtiae. Taavi tunnusteli sen pehmeaetae ja kiiltaevaen mustaa karvaa.

"Olipa siinae kaunis karhun alku", haen mutisi melkein katumapaeaellae. "Oli kai vaehaen ilkeaetae tehdae sinusta noin aekkiloppua, kun sinun oli siinae yksinaesi niin lysti olla."

Mutta Taavi ei ollut se mies, joka antoi turhalle hemmottelulle mielessaeaen sijaa. Haen viipymaettae nylki saaliin ja kaetki nahkan huolellisesti, latoen sen paeaelle kasan isoja kiviae, palatakseen ottamaan sen niin pian kuin aika salli. Haen oli nyt matkalla raivaukselle, eikae voinut ottaa matkaansa veristae nahkaa, joka olisi lopullisesti tuominnut haenet Mirandan silmissae; mutta nahka oli liian kaunis jaeaedaekseen kettujen ja ahmain saaliiksi. Kun se oli varmassa tallessa, niin haen leikkasi penikasta mureimmat palat, kaeaeri ne koivun tuoheen ja nakkasi kantamuksen selkaeaensae, laehtien sitten raivausta kohti harppaamaan. Haenen mielessaeaen oli, ettae Kirstin vielae sinae iltana piti saada karhunpaistia.

Vaehaen sen jaelkeen kuin haen oli laehtenyt kallioaukiolta, jolla punainen raato rumasti irvisti paeivaen paisteelle, ilmestyi pimennoista toinen karhu verkkaan tallustellen. Se oli suunnattoman suuri, karva ruosteen ruskahtava, harmaita karvoja kuonon ympaerillae. Se pysaehtyi ympaerilleen katsellakseen. Samassa sen ruumis jaeykistyi ja sitten se rytinaellae hyoekkaesi mustikkapensaitten kautta kohti sitae paikkaa, missae kamala raato venyi verissaeaen. Karhu kulki sen ympaeri kahdesti, kuono ilmassa ja taas maatakin sivuten. Sitten se poistui siitae hitaasti takaperin alamaekeen, tuijottaen siihen silmillaeaen ikaeaenkuin odottaen, ettae se nousisi yloes ja seuraisi haentae. Metsaen reunalla se sukkelaan pyoerii ympaeri ja laehti vihaista laukkaa seuraamaan Taavin jaelkiae.

Se oli vanha Kroof; ja Taavi oli tappanut sen penikan.

Se hyoekkaesi hurjasti haenen peraessaeaen, kamala verikosto mielessaeaen, mutta niin sukkelaa teki Taavikin matkaa, ettae kului melkein tunti, ennenkuin kontion teraevae vaisto ilmaisi, ettae vihamies oli laehellae. Raivo ei sitae sokaissut. Se hiljensi kulkuaan ja astui pehmein askelin; ja pian se naeki saaliinsa, joka oli jonkun matkaa edellae, nopeaan harpaten metsaen ruskeavarjoisia kujia.

Ei koko metsaessae ollut toista yhtae viekasta karhua kuin Kroof; ja Kroof tiesi, etteivaet koko sen hirmuinen voima ja raivo riittaeneet asestettua metsaemiestae vastaan. Se odotti edullisempaa hetkeae. Hiljaa kuin portimo tai minkki se valtavasta koostaan huolimatta seurasi jaelkiae. Nuori Taavi ei kaikesta eraemiestaidostaan, valppaista aistimistaan eikae vaistoistaan huolimatta aavistanutkaan sitae kostajaa, joka saeaelimaettoemaenae seurasi kuin koira haenen kintereillaeaen. Taavi piti semmoista kiirettae, ettae hiukset syksyn viileydestae huolimatta maerkinae takertuivat otsaan. Kun haen saapui purolle, joka alkoi moekin laehteestae, niin haen arveli peseytyvaensae, ennenkuin laehtisi vieraihin. Haen nakkasi myttynsae ison hemlokin alle, heitti maahan lakkinsa, vyoensae, paitansa ja laski niiden viereen ladatun pyssynsae. Sitten haen, vyoetaeisiaeaen myoeten alasti, poikkesi parikymmentae askelta syrjaeaen joen muodostamalle somalle allikolle ja kyykistyi sitten polvilleen, huuhtoakseen itsensae kunnollisesti.

Kroofin pienet silmaet kiiluivat punottaen. Nyt oli hetki tullut.

Se hiipi laehemmaeksi, pitaeen hemlokin runkoa itsensae ja vihamiehensae vaelillae, kunnes tuli tavarain luo, jotka Taavi oli heittaenyt puun juurelle. Se nuuski haenen kokoon kaeaerittyae myttyaeaen ja kaeaensi sen nurin kaemmenellaeaen. Sitten se raivosta ja tuskasta lyhyeen rohkaisten syoeksyi penikkansa murhaajan kimppuun.

Taemae vihainen roehkaeisy oli Taavin saama ensimaeinen varotus uhkaavasta vaarasta. Haen katsahti sukkelaan yloes, paeae ja olkapaeaet vettae valuvina. Tunsi Kroofin. Ei siinae ollut valitsemiseen aikaa. Valtava kontio oli haenet tavottamaisillaan, mutta samalla hetkellae haen oivalsi koko murhetapauksenkin. Haenen sydaentaeaen kouristi. Allikon toisella puolella oli juuri haenen kohdallaan suuri pyoekki, ei sen kauempana, kuin ettae siihen melkein ulotti kaedellaeaen. Yhdellae hyppaeyksellae haen saavutti sen. Seuraavalla haen sai kiinni oksasta ja keikautti itsensae ilmaan juuri ja juuri vaelttaeen Kroofin kostavan kaemmenen iskun.

Haen nousi puuhun ketteraesti ja etsi oksaa, jota pitkin paeaesisi toiseen puuhun ja sen kautta alas maahan pyssyn luo; ja Kroof, hetkisen epaeroeityaeaen, kiipesi haenen peraessaeaen. Mutta Taavi ei loeytaenyt, mitae etsi. Vaehaen oli tosin aarniometsaessae puita, joiden ylimmaet oksat eivaet sotkeutuneet laehimmaen naapurin oksiin, mutta kun ihminen luonnostaan kammoo uintia semmoisessa vedessae, jota ei suoranainen auringonpaiste raitistuta ja elvytae, oli Taavikin sen vuoksi valinnut paikan, jossa puut olivat hajallaan niin ettae taivaan sini kuvastui veteen. Haen kiipesi seitsemaen kahdeksan syltae korkealle maasta, ennenkuin loeysi oksan, joka tarjosi vaehaenkaeaen toivoa. Haen laehti sitae kulkemaan, tukien ruumistaan hennommalla oksalla, joka oli haenen paeaensae paeaellae. Kulkien oksaa pitkin niin kauas kuin se kesti, haen huomasi asemansa tuiki toivottomaksi. Haen ei olisi voinut, vaikka olisi kuinka taitavasti itseaeaen heiluttanut ja vaikka onni olisi ollut kuinkakin hyvae, tavottaa laehimmaen puun laehintae oksaa. Haen kaeaentyi takaisin, mutta Kroof oli jo oksan juuressa. Se iski kyntensae oksaan; ryoemi haentae kohti hitaasti, armotta; se oli saanut ahdistetuksi vihamiehensae ansaan.

Taavi seisoi jaennitettynae ja liikkumatta, odottaen kontiota. Haenen kasvonsa olivat kalpeat, suu tiukkana. Haen tiesi, ettae kaiken ihmislaskun mukaan haenen hetkensae luultavasti oli tullut; mutta haen aikoi tehdae, mitae tehdae saattoi. Syvaellae haenen allaan, haenen ja maanpinnan muodostavan kallion ja sammalen vaelillae (haen katsoi alas siihen, myoehaeisen auringonvalon haeikaeisemaenae) oli vankka hemlokin oksa. Haen aikoi pudottaa itsensae viime tingassa; ja taemae oksa—haen aikoi tarrata siihen kiinni—ehkae pysaeyttaeisi haenen putoomisensa, ainakin ehkaeisisi sitae! Se oli hatara toivo, mutta se oli ainoa toivo. Haen ei pelosta vavissut, mutta haen tunsi murhetta ja pettymystae toiveidensa saadessa taemmoeisen lopun; ja kohtalon murhaava iva tuntui katkeralta. Oksa taipui alemmaksi ja alemmaksi Kroofin mahtavan painon laehestyessae. Paeaellimaeinen oksa, joka oli liian heikko yksin kestaeaekseen haenen painonsa, tuki haentae vielae. Haen piti paeaensae pystyssae, uhmaten kuolemaa.

Sattui niin, ettae Miranda, joka oli laehettyvillae, oli kuullut Kroofin karjauksen, jonka se paeaesti hyoekaetessaeaen Taavin kimppuun. Sen vihainen aeaenensaevy oli saanut haenet haemmaestyneenae ja pahaa pelaeten paikalle rientaemaeaen. Haen tunsi Taavin rihlan ja metsaestysmekon hemlokkipuun juurella ja kauhean pelon valtaamana haenen sydaemensae suli. Sitten haen naeki Taavin korkealla pyoekissae, paljaat olkapaeaet hohtaen ruskeitten lehtien seasta. Haen naeki Kroofin, joka nyt oli vain kolmen jalan paeaessae saaliistaan. Haen naeki vihan, joka puhui pedon silmistae ja avoimesta suusta.

"Kroof!" haen huuti vihaisella kaeskevaellae aeaenellae; mutta Kroof ei huolinut siitae enempaeae, kuin jos se olisi ollut tuulen kuiskaus. "Kroof! Kroof!" haen uudelleen huuti rukoilevan ahdistuksen, kouristavan kauhun valtaamana, kun julma elaein ryoemi yhae edemmae. Taavi ei kaeaentaenyt paeaetaeaen, vaan huuti alas levollisella aeaenellae: "Se ei sinusta vaelitae taellae kerralla, Miranda. Eikoe taessae liene laehtoe kaesissae, ei sille mahda mitaeaen!"

Mutta Mirandan kasvot aekkiae kuin kivettyivaet. Haen hairasi maasta rihlan. "Pidae varasi!" haen huuti ja tarkkaan ja varmalla kaedellae taehdaeten veti ensin toista ja sitten toista liipasinta niin peraekkaein, ettae molemmat paukaukset melkein sulivat yhteen. Sitten haen pudotti aseen ja seisoi ja hurjasti tuijotti.

Karhun ruumis nytki hetken kouristuksentapaisesti, naeytti sitten lyyhistyvaen oksalle kokoon, pitaeen siitae kiinni. Seuraavassa silmaenraepaeyksessae se hitaasti vieraehti pois ja putosi alas pehmeaenae suunnattomana myttynae. Huokaisevalla jyraehdyksellae se tapasi maan. Miranda paeaesti matalan huudahduksen aeaenen kuullessaan, kaeaentyi pois ja nojasi hemlokin runkoa vastaan. Kaeaensi kasvonsa puuta kohti ja kaetki ne kaesivartensa taipeeseen.

Taavi tiesi nyt, ettae kaikki, mitae haen oli toivonut, oli nyt haenen. Mutta ensimaeisen huumaavan, tukahuttavan riemun sykaehdyksen jaelkeen haenen sydaemensae paisui saeaelistae impeae kohtaan, saeaelistae ja pohjattomasta hellyydestae. Haen kiipesi alas pakopaikastaan, puki paeaelleen metsaestysmekkonsa ja vyoensae, katsoi uteliaana tyhjaeae rihlaa, joka makasi sammalella ja potkaisi koeytetyn lihamytyn pensaikkoon. Sitten haen meni ja seisahtui aivan Mirandan viereen.

Lyhyen hetken jaelkeen haen laski kaesivartensa immen olkapaeille ja kosketti haentae isolla kaedellaeaen, kevyesti mutta varmasti. "Sinae ihmeteltaevae Miranda", haen sanoi, "jaelleen olet lahjoittanut minulle elaemaeni! Mutta minae en kiitae sinua, ennenkuin kuulen, mitae aiot minun tehdae. Elaemaeni on ollut kokonaan sinun siitae hetkestae, jolloin ensi kerran naein sinut taeysikasvuisena naisena. Mitae aiot tehdae elaemaelle, jonka olet pelastanut, Miranda?"

Haen puserti immen olkapaeaetae lujemmin sydaentaensae vastaan ja kumartui haenen ylitseen, uskaltamatta kuitenkaan juuri suudellakaan pronssinvaeristae tummaa tukkaa, jolle haen hengitti. Impi aekkiae nyyhkyttaeen kaeaentyi ympaeri, tarttui haeneen kiinni ja kaetki kasvonsa haenen rintaansa vastaan. "Voi Taavi!" haen huudahti surkealla aeaenellae, "vie aeiti ja minut pois taestae paikasta; minae en tahdo enaeae elaeae raiviolla. Sinae olet surmanut sen vanhan elaemaen, jota minae rakastin," Ja haen puhkesi myrskyiseen itkuun.

Taavi odotti, kunnes haen oli tyyntynyt. Sitten haen sanoi: "Jos minae olen sinun elaemaesi muuttanut, Miranda, niin olet sinaekin hiukan muuttanut minun elaemaeaeni. Minae en enaeae metsaestae, enkae viritae ansoja, rakkaani, eikae metsaen elaeinten enaeae tarvitse olla huolissaan minun taehteni. Me myoemme moekin ja laehdemme alas Meramichiin, jossa minae voin saada hyvaen toimen metsaenlukijana. Siihen minae olen ensimaeisiae. Ja minae luulen—voi, minae rakastan sinua ja minae luulen voivani tehdae sinut onnelliseksi, sinae ihmeteltaevae Miranda."

Impi kuuli haenen puheensa loppuun saakka ja vapautui sitten hiljaa haenen syleilystaeaen. "Mene kertomaan aeidille, mitae olen tehnyt, Taavi", haen sanoi vakavalla aeaenellae, "ja jaetae minut taenne hetkeksi kahden kesken Kroofin kanssa."

Mirandan palattua moekille Kirsti ja Taavi illalla laehtivaet lapioiden ja lyhdyn keralla allikolle pyoekin luo. Missae kiviperaeisestae maasta loeytyi pehmeaempaeae kohtaa, siihen he kaivoivat haudan; ja he hautasivat vanhan Kroofin syvaelle maan poveen, etteivaet ahman kynnet paeaesseet sen rauhaa haeiritsemaeaen, eikae kevaetauringon lumous sitae unesta heraettaemaeaen.