YLÄMAAN KANSA
Kirj.
Charles G. D. Roberts
Suomentanut
I. K. Inha
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.
SISÄLLYS:
Esipuhe.
Aavikkojen harhailijat.
Mac Phairrsonin onnellinen perhe.
Ison Aution järvellä.
Sarvas siellä, kontio täällä.
Lumen valta-aikana.
Puna-McWhan kesytys.
Melindy ja ilvekset.
Rouva Gammitin porsas.
Mustan veden pata.
Talven rautainen reuna.
Syvyyden satimessa.
Rouva Gammit ja piikkisiat.
Melindy ja kevätkarhu.
Kujanjuoksu kulovalkeassa.
Oveen kolkuttava hirvi.
Esipuhe.
Uusi Brunswick, jossa Robertsin, samoin kuin monet Setoninkin, kertomukset liikkuvat, on parhaiten luonnontilassa säilyneitä osia Pohjois-Amerikasta, lukuunottamatta kylmää pohjolaa.
Tämä on sitä omituisempaa, kun tuo maa on kaikkein varhaimmin tunnettuja osia siitä. Näille rannoille saapui Grönlannista Punaisen Eerikin heimo jo ensimäisen vuosituhannen lopulla, nimittäen sen Viinimaaksi paljon paremmalla syyllä kuin uuden hyisen kotinsa Grönlanniksi. Cabot, Cartier vakoilivat näitä rantoja vähän myöhemmin kuin Columbus Keski-Amerikkaa, ranskalaiset perustivat sinne, Akadiaansa, ensimäisen siirtokuntansa, josta tämän maan väestö yhä vieläkin on suureksi osaksi ranskalaista.
Siitä huolimatta ei asutus tahtonut päästä Uudessa Brunswickissä varttumaan. Suurena syynä siihen olivat ainaiset sodat, joiden jalkoihin se joutui. Toiseksi ei sen kautta kulkenut maanosan sisuksiin valtaväylää, joka olisi voinut Pyhän Laurentin mahtavan jokireitin kanssa kilpailla, eikä se luonnonrikkauksien puolesta taas voinut kilpailla Uuden Englannin leutojen, rikkaitten maitten kanssa.
Ja sotain lakattua taas se ei voinut tarjota kyllin voimallisia viehätyksiä poikkeuttaakseen puoleensa siirtolaistulvaa, joka pyrki yhä kauemmaksi ja kauemmaksi länteen valtaamaan sen odottavia rikkauksia, riistaa, hyvää maata ja tarumaisia kulta-aarteita. Päinvastoin jätti moni Akadiankin poika maansa lähteäkseen sinne uutta rikkaampaa kotia perustamaan.
Niinpä ovat Uuden Brunswickin sisäosat suureksi osaksi pysyneet asumattomina, suuret salot säilyttäneet monenlaisen riistansa, joet, kosket oivat kalansa. Tukinhakkaajat vain ovat sen sisäosiin tunkeutuneet ja urheilijat, ja viime aikoina uudisasukkaatkin, jotka ylämaan metsiin ovat raivanneet itselleen uudisasutuksia. Riista on suojelevan lainsäädännön turvissa jopa lisääntynytkin, niin että tätä suurta niemimaata nykyään voimme pitää suurena luonnonpuistona, vaikkapa metsästystä ei olekaan kokonaan kielletty.
Uuden Brunswickin sisäosat lukemattomine jokineen ovat urheilijain ja kesäretkeilijäin luvattu maa, eikä kumma, että luontoa ja sen elämää kuvaavat kynäniekatkin ovat sinne askelensa kääntäneet. Missäpä muualla olisi Amerikan lauhkeissa itäosissa enää maata, joka olisi samaan määrään säilynyt luonnontilassa.
Samalla on sikäläinen harva asutus saanut vakaantuneisuuden leiman, joka Amerikan kiireellisessä riennossa on yhtä harvinainen ja yhtä suuressa määrin taiteilijaakin houkutteleva.
Suomentaja.
AAVIKKOJEN HARHAILIJAT.
Paksulta savua kurkussaan ja liekkien humu korvissaan Pekka Noel heräsi, vapisi kuin painajaisen kouristuksissa. Ja siinä samassa hän tunsi kasvojansa polttavan. Koko mökki oli tulessa. Vuoteestaan ponnistaen, peitot perässään vetäen hän juoksi ovelle, repäisi sen auki ja karkasi ulos hankeen.
Mutta aito salolaisena ja kaikin puolin yhtä valppaana kuin metsän omat asukkaat, hän älysi asian melkein ennen kuin vielä ruumiskaan valveutui, ja vaistot olivat vielä älyäkin sukkelammat. Autius ja erämaan hirmuinen kylmyys olivat nykäisseet häntä kylkeen tälläkin kammon hetkellä. Karatessaan ulos paon epätoivossa hän oli paitsi peitteitään hairaissut päänalustansa äärestä pyssynsä ja patruunavyönsä, vieläpä jalkopäästä mokkasiininsakin ja paksun päällystakkinsa. Ylämaan tavan mukaan hän oli nukkunut melkein täysissä pukimissa.
Hän seisoi nyt ulkona lumessa ja katseli kärventynein, kirvelevin silmäluomin pöksänsä tuhoutumista. Sekunnin tai pari hän tuijotti kapistuksiin, joita sylissään puristi, ja ihmetteli, kuinka hän oli tullut ajoissa muistaneeksi. Hoksaten sitten ja hätääntyen, että hän tarvitsi muutakin kuin vaatteet ja rihlan, hän nakkasi ne lumelle ja hyökkäsi takaisin mökkiin, jos ehkä ennättäisi pelastaa siankinkun, taikka jonkun paksuista erämiehen limpuistaan. Mutta ennenkuin hän pääsi ovelle, puski siitä ulos hulmuava liekki syösten hänet puolisokeana takaisin. Kuopaisten lunta molempiin kouriinsa hän painoi siihen kasvonsa tuskia lieventääkseen. Sitten hän vähän pudisteli itseään, kantoi tyynesti pelastamansa aarteet riittävän kauas palosta ja istahti peitteille mokkasiineja jalkaansa vetämään.
Kun hänellä jalassa oli vain paksut sukat, niin olivat ne vähällä paleltua, vaikka muu ruumis paahtui palon kuumuudessa. Aamuvalkeamaan oli vielä pari tuntia. Ei pienintäkään ilman henkäystä tuntunut, vaan liekit karkailivat suoraan ilmaan, töhryisen punaisina ja kirkkaan keltaisina toisiinsa punoutuen, siellä täällä sinipunertavan valkoisiakin kieliä sekaan tuikahdellen. Ulompana palon kuumuutta vankka metsä terävästi naksahteli kovassa pakkasessa. Oli tosiaan niin kylmä, että miehen siinä seistessä ja katsellessa vähäisen, yksinäisen tupansa tuhoutumista ja vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään kuumoittavia kasvojaan varjostaessa, hänen selkänsä oli jäätyä.
Ihminen, joka elelee aikansa metsän yksinäisyydessä, käy helposti filosofiksi. Pekka Noel oli filosofi. Sen sijaan että hän olisi ruvennut ajattelemaan tätä suurta onnettomuutta, hän muistelikin hyvää onneaan, kun oli pelastunut pöksästä hengissä. Pukiessaan päällystakin ylleen hän mielihyvällä totesi, että sen avarissa taskuissa oli tulitikkuja, tupakkaa, piippu, jykevä linkkuveitsi ja rukkaset. Ruokaa hänellä ei ollut. Lähimpään kylään oli sata mailia, viisikymmentä tai kuusikymmentä lähimpään tukkilaisleiriin. Lunta oli paria kyynärää vahvalta ja se oli pehmeätä. Ja hänen kunnon lumikenkänsä, joiden päällä nämä matkat ja vaikeudet olisivat olleet aivan joutavanpäiväiset, ne ylläpitivät nyt paloa. Mutta siitä huolimatta hänen mielestään olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Entä jos hän olisikin pelastunut vain paljain jaloin? Tästä ajatuksesta hän muisti, kuinka pahoin hänen jalkojaan todella parhaillaan paleli. Niin aina, hyvähän tämä oli ollut mökki ja hyvin häntä suojellut. Tästä lähtien siitä kyllä ei enää ollut asuttavaksi, mutta hyötyä hän tahtoi siitä viimeiseen saakka. Hän latoi peitteensä huolellisesti vahvan kannon suojaan ja kävi niiden päälle istumaan. Sitten hän pani piippuunsa, sytytti sen, nojautui taapäin mukavaan asentoon ja ojensi jalkansa paloon päin. Joutuihan tästä liikkeelle lähtemään, antoipa tuon nyt palaa pohjiaan myöten. Olkoon koti koti, niin kauan kuin siitä on vähänkään jäljellä.
Kovana kuin teräs ja kuulakkaana kuin lasi alkoi varhaisin salaperäinen aamuharmaa ikipuitten keskeltä selvitellä omituisia näköaloja ja samalla palokin riutui. Mökistä ei ollut jäljellä kuin tuhkaläjä, siellä täällä hirren pätkiä, joissa liekit vielä lepattelivat, ja vähäisen savupiipun rauniot hehkuvan punaisina pystyssä töröttämässä. Paikalla kuin rauniot olivat sen verran jäähtyneet, että niitä saattoi lähestyä, etsi Pekka tuoreen seipään ja alkoi sillä vakaasti penkoa. Hänellä oli monenlaisia epämääräisiä toiveita. Kirvestään ja peltikattilaansa hän varsinkin olisi tarvinnut ja jotakin syömisen puolta. Kirvestä ei kuitenkaan löytynyt mistään, ei ainakaan semmoisella etsinnällä, mikä tässä oli mahdollinen. Kaikki peltiastiat ilmeisestikin olivat hajonneet tai sulaneet. Mutta sai hän sentään seipäällään selvitellyksi nyrkin kokoisen, mustan, hiiltyneen kimpaleen, joka tuoksahti syötävälle. Kaavittuaan päältä palaneen huolellisesti hän huomasi, että se oli kinkun jäännös. Pekka kävi aamiaiseensa käsiksi melkein yhtä vähillä tempuilla kuin nälkäinen susi, sillä kurkihirren menetys oli tuntuvasti lyhentänyt sitä välimatkaa, jonka hän oli eläinkunnasta edellä. Syötyään palaneen kinkun palan ja janonsa sammutettuaan vedellä, jota hän puoleksi sulaneesta lumesta puristi tuohiseen, hän kääri peitteensä käteväksi mytyksi, kohautti olkapäitään ja lähti pyrkimään Conroyn leirille, joka oli viidenkymmenen mailin päässä lounaan ilmalla.
Nyt vasta Pekka Noel alkoi ajatella niitä vaaroja, jotka hänen oli voitettava. Lumikengittään hän huomasi olevansa aivan saatuna. Polulla oli lunta kolmesta neljään jalkaan ja se oli pehmyttä. Ei ollut ollut suojia eikä kovia tuuliakaan, jotka olisivat sen kovettaneet. Kaaleltuaan pari-, kolmesataa syltä hänen täytyi pysähtyä lepäämään, maahan kyyristyen. Tuimasta pakkasesta huolimatta hänen pian tuli niin lämmin, että hiki tippui. Pari tuntia näin aherrettuaan hän tunsi polttavaa janoa. Hänellä ei ollut mitään, missä olisi lumen sulattanut; tarpeetonta mainitakaan, ettei hän ruvennut lunta syömään, sen hän tiesi varoa. Mutta hän keksi keinon, josta jo kannatti kehaistakin itseään. Sytytettyään polun viereen, valtavan hemlokki-kuusen suojaan tulen hän riisui punaisen puuvillaisen kaulahuivinsa, pani sen lunta täyteen ja piti sitä valkean päällä. Lumen ruvetessa sulamaan hän puristi siitä runsaan vesivirran. Mutta ah! se vesivirta ei väriltään ollut kovin houkutteleva. Hän totesi, ja se häntä vähän hävetti, ettei hän ollut tullut pesseeksi kaulahuiviaan — niin, eipä häntä haluttanut sanoa, kuinka moneen aikaan. Huolimatta karttavasta janostaan hän sen vuoksi jatkoi lumen sulattamista, kunnes vesi juoksi jotakuinkin puhtaana. Sitten hän joi kärsivällisesti ja sen päälle poltti kolme piipullista käryävää mustaa tupakkaa sen vankan aterian sijasta, jota hänen vatsansa vaati.
Koko purevan hiljaisen päivän hän vakaasti kaaloi eteenpäin, silloin tällöin aina vähän vyötään kiristäen ja kaiken aikaa nälkäisin silmin vaanien, eikö näkyisi minkäänlaista riistaa. Hän toivoi jänöä, lintua taikka lihavaa piikkisikaa; mutta vaihteen vuoksi hän olisi pistänyt mahalaukkuunsa vaikkapa minkinkin suonikkaat lihat ja pitänyt sitä onnenpotkauksena. Auringonlaskun aikaan hän tuli laajan paljaan maan reunalle, jolle riutuva länsi ihannoiden valoi haaleata kultaansa ja autiota purppuraansa. Itää kohti juoksi matala kannas, jonka takavuosina kulo oli polttanut ja jolla nyt harvassa törötti aavemaisia keloja, kuivin paljain latvoin säälin tuntematonta taivasta rukoillen. Tämä oli Ison aavikon pää. Kovin Pekka Noelin mieltä kaiveli, jopa kuin pelon puuska käännälti, kun hän huomasi koko pitkän päivän ponnisteltuaan kulkeneensa vain viisitoista mailia. Ja häntä vaivasi kalvava nälkä. Niin, mutta hän oli liian väsynyt jaksaakseen sinä päivänä pidemmälle; ja kun ei ollut, mitä syödä, niin parasta kai oli ruveta maata. Ensin hän kuitenkin päästeli irti mokkasiiniensa nauhat ja viritti niistä jäniksen jäljille muutaman askelen päähän kuusikkoon kömpelön paulan. Metsän reunalla seisoi synkkä rintama kuusia ja aivan niiden alle hän tuulensuojan puolelle kuopi lumeen syvän haudan. Haudan toiseen päähän hän rakensi pienoisen tulen murtamastaan lahosta puusta ja tuoreista koivun vesoista, joita hän linkkuveitsellään vaivalloisesti katkoi lyhyiksi kalikoiksi. Haudan viereen hän käden ulottuviin pinosi kasaan lahoa ja tuoretta puuta sekaisin. Haudan pohjalle, kyynärän päähän tulesta, latoi kuutta tuumaa vahvalta kuusen oksia, jotta niistä tuli kuiva, joustava vuode.
Kun nämä valmistukset saivat tehdyiksi, oli jo tuimatähtinen talviyökin verhonnut erämaan. Ei koko aavassa piirissä kuulunut muuta kuin silloin tällöin isojen puiden onttoja, hätkähdyttäviä napsahduksia pakkasen jännityksen lauetessa tai haudasta Pekan kotoisen pienen tulen kuiskailua ja pihinää. Pistäen päänsä alle hyvähkön oksakimpun Pekka sytytti piippunsa, kietoutui peitteihinsä ja asettui levolle, jalat tulta kohti.
Ja siinä Pekka Noel sitten, hautansa pohjalla maaten, piippu ja tuli lohdutuksenaan, piilossa ulkopuolisen maailman suunnattomalta, äänettömältä tylyydeltä, siinä hän nyt katseli viluja tähtiä ja kuusikon latvoja, tulosen häälytellessä kammottavia punaisia leimujaan sen mustalla uhkaavalla rintamalla. Hän tunsi hyvin — eikä kukaan paremmin häntä —erämaan tuiman ja järkähtämättömän ankaruuden. Hän tiesi sen äänettömän vastustajan pelättävyyden, jota vastaan kohtalo nyt oli pakottanut hänet aivan valmistuksitta kaiken taitonsa käyttämään. Vaara oli hänet nyt yllättänyt, siitä ei epäilystä. Tähän saakka hänen aina oli onnistanut tavalla tai toisella työskennellä luonnon kanssa yksistä puolin ja oli siten tottunut pitämään luonnon voimia ystävinään. Mutta nyt ne olivat jyrkkään kääntyneet häntä vastaan, vieläpä aivan varottamatta. Hän suuttui huomatessaan, että tässä olikin tosi edessä. Mutta kiukun keralla heräsi myös miehuuden lannistamaton henki. Nousten äkkiä istumaan hän ikäänkuin uhmaten ja taisteluun vaatien hautansa reunan takaa loi syvistä silmistään katseen yön synkkiin tiloihin. Tuli mikä tuli, hän itsekseen lupasi, hän aikoi pitää puolensa. Tämän katseellaan julistettuaan Pekka Noel vaipui takaisin sijalleen ja nukkui.
Talviretkeilijäin ja yleensäkin ylämaan kansan kesken vallitsevan tavan mukaan hän aina tuntikauden tai sillä vaiheilla nukuttuaan heräsi tultaan rakentamaan; mutta aamupuoleen hän vaipui uupumuksen raskaaseen uneen. Hänen siitä herätessään oli tulisija kiviharmaana, päällinen taivas valkeahkona, sinipunervia juomuja kirjavanaan ja hänen ylitseen kallistuvien kuusien vihannalla rintamalla päilyi ruskojen vienoja henkäyksiä. Kasvoja ympäröiväin peitteitten reunat olivat kankeat ja hengityksestä vahvassa jäässä. Reväisten ne tylysti pois hän nousi istumaan ja kiroili itseään, kun oli antanut valkean sammua, ja sitten, silmiään vähän haudan reunan takaa nostaen, loi katseen hohtavalle aavikolle. Siinä samassa hän taas vaistomaisesti kyyristyi takaisin piiloonsa. Kiihkeä tuli paloi hänen silmissään ja nyt hän siunasi onneaan, kun oli antanut tulen sammua. Harjun selkää pitkin kulki kelojen seassa suuri lauma karibu-peuroja. Mustina ja suurina ne näkyivät auringonnousua vasten ja söivät mennessään.
Kyyristyen syvälle hautaansa Pekka kiireesti kokosi peitteensä, kiinnitti mytyn selkäänsä ja ryömi sitten lumen poikki kuusikon suojaan. Näkyvistä päästyään hän paikalla nousi ylös, korjasi hyödyttömästä paulastaan mokkasiininsa nauhat ja palasi takaisin jäljille niin pian kuin kaalaamaan pääsi. Se yksi vilkaus haudan reunan takaa oli hänen tottuneille silmilleen ilmaissut kaikki, mitä hänen tarvitsi tilanteesta tietää.
Karibut, nuo rauhattomimmat, oikullisimmat ja pisimmältä kiertelevät erämaan kaikista asukkaista, olivat menossa etelää kohti tavanmukaisilla, näköjään päämäärättömillä vaelluksillaan. Ne matkasivat selännettä pitkin, alituiset tuulet kun olivat sieltä pois puhaltaneet lumen tai kovettaneet sen. Pyssyn kantomatkaa ne olivat paljon kauempana. Mutta hän päätti saavuttaa ne jälkiä seuraten, vaikka lumi olikin niin pehmeätä. Hellittämättömän itsepintaisesti ja viekkaasti hän aikoi sen tehdä, vaikkapa täytyisi nelin kontin ryömiä.
Se, mitä oli tuulta, kevyttä purevaa ilman viimaa, joka silloin tällöin henkieli luoteen puolesta, puhalsi suoraan miehestä peurakarjaa kohti, mutta karja oli liian kaukana haistaakseen vihamiestään ja siitä säikähtääkseen. Pekan ensi huoli oli kiertää peurakarjan taa, kunnes ei tästä vaarasta olisi mitään pelkoa. Kotvaksi hän ajokiihkossaan aivan unohti nälkänsäkin; mutta pian se taas, hänen hitaasti rämpiessä eteenpäin synkässä metsässä, kävi niin tuimaksi, ettei sitä enää voinut laiminlyödä. Hän pysähtyi kiskaistakseen kuorta balsamikuusen vesoista, joita sattui tiellä olemaan, kaapi siitä ohuen makean mäihän, jota on kaarnan ja kypsän puuaineen välillä, ja söi sen. Hän kokosi niinikään kirpeitä koivun nuppuja, pureskeli niitä monet kouralliset ja sylki suustaan takaisin kovat kuoret. Ja tällä tavalla hän ainakin sai ruokahalunsa tyynnytellyksi vihaisesta vaatimuksesta jonkinlaiseksi epäluuloiseksi odotukseksi.
Vihdoin metsä harveni hänen pari tuntia vaivalloisesti eteenpäin rämmittyään, maa alkoi kohota ja hän tuli harjun rinteelle, tosin kauaksi peurain taa, mutta joka tapauksessa tuulen alle. Hanki oli peuralauman jäljillä rikki sotkettua ja lunta oli vain puolentoista jalkaa. Mieleisensä kumpareen tavattuaan hän jaloillaan kuopi paljaan maan näkyviin ja löysi, kuten oli odottanutkin — vähän gaultherian [Gaultheria procumbens amerikkalainen kanervakasvi, jolla on hyvät punaiset marjat. Suom. muist.] punaisia marjoja; ne olivat jäässä, mutta mehukkaita ja hyvänmakuisia. Puolella kourallisella hän taas hetkeksi petti nälkänsä ja ponnisteli nyt harjun selkää eteenpäin reippaasti, vaikka varoen, käyttäen suojanaan jokaista keloa, mitä eteen sattui. Kun vihdoin lauman takimmaiset jätättelijät alkoivat näkyä, vaikka tosin vielä paljon ampumamatkaa kauempana, kyyristyi hän maahan kuin kissa ja kömpi selänteen poikki toiselle rinteelle, pysyäkseen paremmin salassa.
Harjun itärinteellä oli paljon aluspensaikkoa. Pekka hiipi nopeaan pensaikosta pensaikkoon ja päätteli sitä kyytiä kulkien ehkä tunnissa pääsevänsä verkalleen matkaavan lauman kohdalle. Tunnin kuluttua hän sitten taas ryömi selänteelle matalan katajapensaikon suojassa. Tuottavasti hän tähysti pensaitten lomitse, rihla valmiina. Hänen muotonsa mustui katkerasta pettymyksestä. Oikulliset eläimet olivat menneet menojaan. Ne olivat taas saaneet jonkun käsittämättömiä päähänpistojaan — Pekka oli varma siitä, ettei ainakaan hän ollut niitä säikäyttänyt, — ja olivat nyt kaukana valkoisella aavikolla, vaivalloisesti kaalellen etelää kohti.
Pekka puri päättävästi hammasta. Vilu ja nälkä, kumpikin liitostaan yhä voimakkaampana, kävivät nyt kiukkuisesti hänen kimppuunsa. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli heittää kaikki suojat ja hyökätä perään suorinta tietä, leveältä tallattuja jälkiä seuraten. Mutta samalla hän jo älysi, että niin menetellen hän enemmän menettäisi kuin voittaisi. Vaikka vahva pehmyt lumi haittasikin niiden kulkua, niin tiesi hän kuitenkin niiden voivan kulkea siinä paljon nopeammin kuin nyt, jos niitä peloittaisi, ja paljon nopeammin kuin hän saattoi seurata. Kärsivällisyys ilmeisestikin oli hänen valttinsa. Hiipien varovaisesti kelolta kelolle, milloin ryömien, milloin madellen kuin käärme, hän kulki hyvin sukkelaan alamäkeä aivan aavikon reunalle saakka. Siihen loppuivat kaikki suojat, mutta lauman häntäpää oli vielä pyssyn kantomatkaa kauempana. Rohkeasti hän nyt astui esiin pienestä näreiköstä ja lähti takaa ajamaan. Hänen näkyviin tullessaan joka sarvipää kohosi hetkeksi ilmaan ihmetellen ja säikähtäen; sitten lauma oikaisi pakoon vyöryvässä valkoisessa pilvessä, tehden taivalta paljon nopeammin kuin Pekka, vaikka hyvin tunsikin niiden kyvyn, oli pitänyt näin vahvassa lumessa mahdollisenakaan. Synkkänä, vaikka rohkeuttaan menettämättä, hän lähti niiden jälkiä rämpimään.
Noelin mieleen piintyi kahta itsepäisemmin se ajatus, että hänen täytyi saavuttaa lauma. Kaikki muut ajatukset, tunteet ja kyvyt tympeytyivät nälkään ja yrityksiin olla sitä ajattelematta. Tunnin toisensa jälkeen hän rämpi eteenpäin seuraten valkoisia sotkuisia jälkiä äänettömän valkean aavikon poikki. Ei ollut mitään, mihin olisi katseensa kohottanut, hän sen vuoksi antoi niiden konemaisesti etsiä sotketusta lumesta helpoimpia kohtia, siten voimiaan säästääkseen. Näin hän ei tullut hoksanneeksikaan, ettei aurinko enää säteillyt aavikon päällä. Häneltä oli jäänyt huomaamatta, kuinka ilmankansi oli kylmänsinisestä muuttunut kaameankalpeaksi. Jäänyt huomaamatta, kuinka tuuli, nyt vasten kasvoja puhaltaen, oli kiihtynyt kovaksi. Mutta äkkiä hän havahtui tuiskahduksesta, joka läimäytti hienoa lunta hänen kasvoihinsa kuin piiskalla sivaltaen. Kohottaessaan katsettaan jäljistä hän huomasi, että koko lakeus oli kadonnut näkyvistä lumipilvien kiitävään tulvaan. Tuuli vinkui kummaa ilkkuvaa uhkaustaan hänen kasvoihinsa. Lumimyrsky oli hänet yllättänyt.
Myrskyn täydellä raivollaan hyökätessä Pekan kimppuun ja kietoessa hänet helmaansa, niin että henkeä salpasi, häntä hetkisen pöyristytti. Tämä oli uusi vastustaja, jota vastaan hän ei ollutkaan mieltään karkaissut. Mutta vain hetkisen sitä kesti. Sitten hänen uupunut mielensä jälleen toipui ja hän tuijotti myrskyä vihaisesti silmästä silmään. Vilun, myrskyn, nälän, kaikki hän aikoi saattaa häpeään ja voittaa. Kumartaen päätään ja vetäen päällystakkinsa paarretta suunsa eteen, jotta hengitys olisi helpompaa, hän hyökkäsi uudelleen eteenpäin, ikäänkuin uudet voimavarat saatuaan.
Jos metsä olisi ollut lähellä, tai jos hän ajoissa olisi havainnut ilman muutoksen, olisi hän paikalla lähtenyt metsän suojaan. Mutta hän tiesi, että hänen viimeksi ympärilleen katsoessaan lauman jäljet olivat pitäneet suoraan yhä leviävän aavikon keskustaa kohti. Nyt hän varmaan oli parin mailin päässä lähimmästä suojasta; ja hän tiesi varsin hyvin, ettei hän löytäisi sinne myrskyn myllerryksessä, se kun tylsisti hänenkin kaltaisensa miehen metsätiedon ja hämmensi näön ja vielä kaikki muutkin aistit. Hänen ainoa toivonsa oli pysyä peurain jäljillä. Karibut joko rupeisivat makuulle tai kaartaisivat metsiin. Tämänkaltaisessa myrskyssä ei mikään muu eläin kuin ihminen itse voinut metsästää eikä jälkiä seurata. Ei kukaan muu kuin ihminen voinut lannistumatta taistella moista ilmaa vastaan. Karibut unohtaisivat sekä taitonsa että muiston siitä, että heitä ajettiin takaa. Hän joko yllättäisi ne, tai johtaisivat ne hänet johonkin suojaan. Itsepintaisen ylpeänä etevämmyytensä tiedossa erämaan muitten eläjäin rinnalla hän vihaisesti uhmasi myrskyä ja nälän ja väsymyksen uuvuttamana mutisi itsekseen ja kirosi luonnonvoimia, jotka niin armotta häntä ahdistivat.
Tuntikausia hän kovapintaisesti rämpi eteenpäin, pysyen jäljillä enemmän tunnon kuin näön avulla, niin paksulta tuiskusi purevaa lunta. Kinokset kasaantuivat hänen tielleen yhä tiiviimmiksi ja tiiviimmiksi ja kauheat pitkälliset ponnistukset alkoivat uuvuttaa hänen viimeisetkin voimansa ja hänen kulkunsa oli etanan kulkua. Itsepintaisesti hän koetti ylläpitää tarmoaan ja elinvoimiaan, mutta vähä vähältä hänen kaikki kykynsä vetäytyivät itseensä ja kohdistuivat yhteen ainoaan asiaan — eteenpäin vaikka millä hinnalla. Häntä alkoi viekoitella se ajatus, että olisiko heittää. Hän alkoi ajatella lämpöä ja lepoa, jotka olivat saatavissa ja vapautumista tuulen vimmatusta myllerryksestä, sillä yksinkertaisella keinolla, että kaivautuisi syvälle paksun lumen sisään. Hän varsin hyvin tiesi tämän yksinkertaisen keinon, joka oli metsälintujen turva pakkasen ja myrskyn yltyessä ylen määrin julmiksi. Mutta viisaampi vaisto ei sallinut hänen näin pettää itseänsä. Jos vatsa olisi ollut täysi ja taskussa olisi ollut evästä, niinihän ehkä olisi voinut turvautua metsälintujen sukkelaan temppuun. Mutta hän tiesi, että jos hän näin nälkiintyneenä, nääntyneenä, lopen riutunein elinvoimin, sallisi lumen viettelyksen voittaa itsensä, niin ei häntä nähtäisi, ennenkuin kevätaurinko hänet jälleen paljastaisi kammon esineenä palaaville vireoille ja nokilinnuille [amerikkalaisia lintuja. Suom. muist.] aavikon paljaalla vihertyvällä pinnalla. Ei, parasta olla kaivautumatta tuulen suojaan. Hän nauroi ääneensä ajatellessaan, kuinka mieletöntä se olisi ollut; ja yhä edelleen hän puski ja ryntäsi myrskyä vastaan, lannistumatta.
Äkkiä hän kuitenkin lyhyeen seisahtui ja hänen mielensä masentui julmasti. Hän tunnusteli varovaisesti puoleen ja toiseen, ensin jaloillaan vahvassa lumessa haparoiden, sitten käsillään. Viimein hän jyrkkään käänsi selkänsä tuulta vastaan, kyyristyi alas, pää käsivarsien välissä, päästäkseen kuulemasta sen pirullista vihellystä ja vinkunaa, ja koetti ajatella, kuinka ja milloin se oli tapahtunut. Hän oli eksynyt lauman jäljiltä!
Kaikki hänen kykynsä havahtuivat terävään valppauteen tästä peloittavasta havainnosta, hän älysi, kuinka se oli tapahtunut, mutta ei, missä. Tuisku oli täyttänyt jäljet, kunnes ne olivat kerrassaan hävinneet lakeuden pinnalta; mutta hän oli vain kulkenut suoraan eteenpäin, tuulen pusku johtonaan. Karibut taas olivat poikenneet syrjään ja lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan. Minnepäin? Hänen täytyi itselleen myöntää, ettei hänellä ollut minkäänlaista osviittaa, josta olisi voinut tämän päättää, niin oikullisia ovat nämä aavikkojen sarvipäät kuljeksijat. Hyvä, hän kovapintaisesti ajatteli, antaa niiden mennä! Hän jatkaa ilman niitä. Ponnistellen pystyyn hän taas kääntyi tuuleen ja pinnisti tuimasti ajatuksiaan muistaakseen, missä suunnassa tuuli oli ollut, kun hän oli sen viimeksi merkille pannut, ja kuinka se synkkä metsä kulki, joka kahden puolen reunusti tätä aavikkoa.
Viimein hän teki päätöksensä, millä suunnalla metsä mahtoi olla lähinnä. Hän näki sen sielunsa silmillä, suuren mustan kuusikkoniemen, joka pisti kauas aavikolle. Hän kääntyi, tarkkaan tähdelle pannen, koska tuuli täytenään suomi hänen vasenta poskeaan. Varmana siitä, että hän nyt kulki ainoata mahdollista pakopaikkaa kohti, hän jälleen ponnisteli eteenpäin. Ja mennessään hän mielessään kuvitteli, kuinka parhaillaan koko karibulauma mahtoi pyrkiä samaan suojaan. Ja vielä kerran hän, nälän ja heikkouden voittaen, rohkaisi mieltään ja vannoi, että jos eläimet jaksoivat suojaan ponnistella, niin kyllä hänkin. Sitten hän metsätiedoillaan pakottaisi metsän antamaan itselleen edes jotakin syötävää, sen verran, että se riittäisi ylläpitämään suonissa hengenkipinää.
Ehkä puolisen tuntia tämä uhmaava, lannistumaton tarmo sai Pekka Noelin yhä eteenpäin ponnistamaan. Mutta kun pohjolan lyhyt päivä alkoi sammua ja myrskyn sakean, valkoisen synkeyden takaa tuntua pimeän varjo, alkoivat hänen sitkeät, suonikkaat lihaksensa ja karkaistut hermonsa taas raueta. Hän huomasi kompastelevansa ja etsivänsä puolustusta sille, että ylös noustessaan vitkasteli. Huolimatta kaikista tahdonponnistuksistaan hän näki näkyjä — sankkoja suojaavia metsiä aivan ääressä milloin toisella, milloin toisella puolella, taikka kodikkaan, puoleksi nietoksiin hautaantuneen tukkilaisleirin ja ikkunoista kuultavan lämpöisen valon. Suuttuen hän ravisti itseään, järkiinsä tullakseen, ja nämä pettävät harhanäyt katosivat. Mutta ne hämmensivät mieltä niin kauan kuin kestivät, ja äkkiä hän, aivan mieltäkäännättävän selkeästä harhanäystä havahtuessaan, huomasi pudottaneensa rihlansa! Se oli auttamattomasti menetetty. Isku valveutti hänet muutamaksi minuutiksi. Ja menköön, olihan hänellä veitsi. Se perältäkin oli niistä kahdesta tärkeämpi. Hän kahlasi eteenpäin, ilmi valveilla taas rupeaman, ja kamppaili kohtaloaan vastaan.
Pimeys sakeni nopeaan; ja viimein myrskyn vimmattuun raivoon sekaantuen alkoi luoda kummia hirmukuvia. Näiden harhakuvien karsiminen ja mielestään manaaminen piti Pekka Noelia vireillä. Mutta äkkiä eräs näistä kummituksista ei ottanutkaan kadotakseen. Hän oli juuri heittäytymäisillään sen päälle puolihoureisessa kiukussa, kun se korskahtaen hyppäsi ylös ja ponnisteli pois hänen luotaan. Siinä samassa Pekan joka aisti hätkähti hereille, toivon riemastuksen tuikkaisemana. Loikkien, kaalellen, madellen hän seurasi, paljastettu veitsi kädessään. Yhä uudelleen ja uudelleen kompasteleva eläin, iso, kylkiään myöten lumeen uppoova karibusarvas, vältti hänet. Kun hän hurjassa tepastuksessaan vihdoin sai sen kiinni, sai sarvas käännytyksi puoleksi ympäri ja sohaisi häntä sarven kärjellä tuimasti vasempaan olkapäähän. Välittämättä loukkaantumisestaan Noel takertui sarveen vasemmalla kädellään ja armotta painoi sitä taapäin. Ja siinä samassa hänen puukkonsa tottuneen käden ohjaamana viilsi poikki eläimen kurkun.
Pekka Noel oli, samoin kuin idän eränkävijöistä useimmatkin, hyvin tarkka ruoastaan ja keitti lihan aina hyvin kypsäksi. Raaka liha inhoitti häntä. Mutta nyt hän oli luontokappaleen asemassa ja taisteli henkensä edestä luonnonvoimia vastaan. Ja lisäksi hän tiesi, että hän nyt oli tavoittanut parhaan kaikista mahdollisista virkistysaineista. Hän käytti uuden kerran veistään, tällä kertaa pistäen sen sarvaan sydämeen. Kun saalis huokaisten heitti henkensä, kyyristyi Pekka alas kuin peto ja joi lämmintä, punaista nestettä, jota pulppusi uhrin kurkusta. Ja niin tehdessään hän tunsi lämmön, voiman ja neron kuiviinehtyneitten virtain tulvivan takaisin omiin suoniinsa. Hän joi itsensä kylläiseksi; kaivautuen sitten puoleksi jykevän ruhon alle hän painautui sitä vastaan pitkäkseen levätäkseen ja miettiäkseen.
Siinä varmassa tiedossa, että hänellä nyt oli matkaeväät ja että hän hyvin kykeni voittamaan kaikki muutkin vastukset, mitä saattoi tiellä vastaan tulla, Pekka Noel arveli parhaaksi nukkua, ja kietoutui peitteihinsä kuolleen karibusarvaan alle. Mutta sitten hänessä alkoivat liikkua vanhat erämiehen vaistot. Kaikkialta hänen ympäriltään, tuulen hetkeksikin hiljetessä, kuului korsketta ja raskasta hengitystä. Hän oli joutunut keskelle uupunutta laumaa. Tässä oli nyt tarjolla mahdollisuus hankkia vähän korvausta siitä, kun oli menettänyt mökkinsä ja talven varustukset. Hän saattoi tappaa joitakuita näistä uupuneista eläimistä, piilottaa ne lumeen ja katsoa maamerkit, paikalla kun sää selkeni. Sitten hän sopivassa tilaisuudessa ottaisi hevoset lähimmästä kylästä ja vedättäisi jäätyneet lihat pois, myydäkseen ne salavihkaa, riistanvartijan sattuessa muita hommaamaan.
Avaten jälleen linkkuveitsensä hän varkain hiipi lähintä raskasta hengitystä kohti. Ennenkuin hän huomasikaan eläintä sään metelissä ja pimeässä, hän jo olikin sen yllättänyt. Hänen kurotettu vasen kätensä tapasi rajusti kohoilevan kyljen. Säikähtynyt eläin nousi läähättävällä korskahduksella ja yritti päästä pakoon; mutta peräti uupuneena se taas melkein paikalla vaipui maahan, nöyrtyen tähän tuntemattomaan surmaan, joka myrskystä ja pimeästä hiipi hänen päälleen. Pekan käsi saavutti sen, samalla kuin se jälleen asettui alalleen. Hän tunsi sen värisevän ja vetäytyvän kokoon hänen koskettaessaan. Vaistomaisesti hän alkoi silitellä ja kyhniä sen kankeata karvaa, samalla kuin varovasti työnsi kavalaa kättään eteenpäin pitkin sen kohoilevaa kylkeä. Kohoilu kävi tyynemmäksi, pelokkaat korskahdukset taukosivat. Uupunut eläin näytti rauhoittuvan tuosta varmasta viihdyttävästä kosketuksesta.
Ennätettyään kädellään vastustelemattoman eläimen kaulaan Pekkaa alkoi tympäistä. Toisessa kädessä oli veitsi valmiina tekemään tehtävänsä vinkuvassa pimeydessä; mutta mikä lienee ollut, hän ei saanut itseään sitä paikalla käyttämään. Se olisi ollut kavallusta. Mutta olihan hän kärsinyt kovin tuntuvan vahingon, ja tässä oli korvaus kuin kohtalon kouraan kantamana. Hän viivytteli, väitellen kärsimättömästi itsekseen. Mutta niin tehdessäänkin hän yhä silitteli vankkaa, lämmintä, elävää kaulaa. Ja kosketuksesta virisi julmassa pimeydessä myötätunto ihmisen ja eläimen välille. Hän ei voinut sille mitään. Eläinparat ja hän olivat samassa hädässä, molemmat taistelivat henkensä puolesta myrskyn sokeata ja raakaa vimmaa vastaan. Sitäpaitsi oli peuralauma pelastanut hänet. Hän se oli velallinen. Hyväily, joka oli niin kavalana alkanut, muuttui rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi. Häpeänsekaisesti naurahtaen Pekka käänsi linkkuveitsensä kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.
Hän silitteli nyt tyyntynyttä kaributa molemmilla käsillään, kyhsi sen korvain taustaa ja sarvien juurta, ja tämä näytti tuottavan sille tyydytystä. Kerran, käden eksyessä sen pitkälle turvalle, eläin kauhistuneena kavahti ja pärskähti pelättyä ihmisen hajua, joka niin tylysti täytti sen sieraimet. Mutta Pekka jatkoi viihdyttävää ja varmaa silittelyään; ja taas eläin rauhoittui. Pekka lopulta päätteli, että hänen oli parasta viettää yönsä taikka ainakin odottaa myrskyn asettumista lumen salpaaman rauhallisen eläimen lämmössä. Kaivautuen lumeen, niin ettei tuuli sen koommin häneen käsiksi päässyt, hän kääriytyi peitteihinsä ja painautuen liki karibun kylkeä vaipui hyvällä luottamuksella uneen.
Elävän toverin tietoisuudessa Noel nukkui raittiisti, vaikka myrsky myllerti. Vihdoin häntä häiritsi liikunto, joka tuntui kylkeen. Hän heräsi ja tunsi, että omituinen vuodekumppani oli kämpinyt jaloilleen ja mennyt matkoihinsa. Myrsky oli asettunut. Taivaalla tuikki tähtiä hänen ylöspäin kääntyneitten kasvojensa päällä. Ympäriltä kuului joka puolelta vaivalloista ponnistelua, raskasta tepastelua, yskimistä ja korskumista. Unohtaen tavanmukaisen äänettömyytensä karibut iloisesti murtautuivat ulos vankeudestaan. Pekka oli tuota pikaa ypö yksinään. Pakkanen oli vielä ennallaan, purevan tuimana; mutta hänen oli lämmin olla syvässä kuopassaan, peitteihinsä käärittynä. Kun häntä yhä unetti, peitti hän kasvonsa ja nukkui vielä jonkun tunnin.
Toisen kerran herätessään hän oli virkistynyt ja ilmi valveillaan. Päivä oli juuri valkenemaisillaan. Pakkanen puri kuin synti. Keveitä salaperäisiä häiveitä näytti ainiaksi hyytyneen ilman sanomattomaan kristallikuultavuuteen. Pekka nousi ylös ja vilkaisi itäänpäin pitkin lauman sotkuisia jälkiä. Siinä oli metsä tuskin puolenkaan mailin päässä, mustana ja laajana ja jäljet johtivat suoraan siihen. Ja vähän alempana oikealla kohtasi näky, joka riemastuksesta hytkäytti hänen sydäntään. Suoraan ilmaan pyrkien, laventelikiehteisenä hopealiljana idän kalpealla sahramilla, kohosi siellä solakka savu. Savu nousi tukkilaisleiristä, sen hänen tottunut silmänsä paikalla sanoi; ja nyt hän tiesi, että tukkilaiset olivat kaukaa Ottanoonsiin latvoilta tulleet hänen asuinmailleen.
MAC PHAIRRSONIN ONNELLINEN PERHE.
I.
Täytyi kulkea pienen käymäsillan poikki, jos mieli lähteä Mac Phairrsonia ja hänen perhettään tapaamaan, pienen, korkean, omituisesti kyhätyn käymäsillan poikki, joka yhdisti kapean, vaikka sangen rajun kosken rannat. Sillan keskellä oli portti — taikka oikeammin sanoen ovi — taajasta ja vankasta rautalanka-verkosta tehty. Ja tällä kohdalla oli sekä ovi että silta reunustettu vankasta lennätinlangasta tehdyllä piikkipaarteella, jonka piikit siirottivat joka suuntaan. Kun portti oli kiinni, olisi totisesti pitänyt olla moitteettomasti toimivat siivet, jos mieli päästä tuohon jyrkkään pieneen kosken saareen, Mac Phairrsonin kotiin ja linnaan.
Vasemman käsivartensa taipeessa hellävaroen pitäen, kantoi Poika ruskeata hurstipussia, joka toisin ajoin rajusti reutoili, niin että sitä oli lepytellen rauhoitettava. Kun Poika tuli siltaovelle, joka oli kiinni, tuli hänen vastaansa saarelta kaksi omituista asukasta, jotka viisaan näköisinä kurkistelivat häntä oven silmukoista. Toinen oli iso mustan ja säämiskän kirjava koira, jolla oli pitkä ruumis, karva aaltoileva, silkkimäiset luppakorvat ja runsaskarvainen häntä kuin Gordon-setterillä, mutta mäyräkoiran lyhyet lenkosääret, jotka kannattivat tätä ruumista vain kahdeksan tuumaa korkealla maasta — kaiken kaikkiaan siis sangen ihmeellisen näköinen yhdistelmä. Tämä nurinkurinen luonnon oikku eläimekseen katseli tulijaa älykkäillä, tervetuloa toivottavilla silmillä, kieli ystävällisesti suusta roikkuen, häntäänsä hiljalleen häälytellen. Se erikoisesti hyväksyi tämän pojan, vaikka se yleensä piti poikia harmin kappaleina, joita enintään saattoi sietää, vaan ei suinkaan rohkaista. Toinen saaren asukkaista, joka seisoi aivan koiran vieressä, ikäänkuin vahtina, ja tutkisteli vierasta pienillä kalpeilla, ajatuksiaan ilmaisemattomilla viekkailla silmillä, oli puolikasvuinen mustan ja valkoisen kirjava porsas.
Poika mutisi portista tuttavallisia tervehdyssanoja portin vartijoille, kiskaisten samalla puisesta rivasta, niin että vanha ruskea lehmänkello rupesi oven päältä rämisten soimaan. Kesäinen ilma oli ääriään myöten täynnään ääntä — alla olevan rajun kosken pauhua, kerman ja meripihkan värisen ryöpyn jyrinää, joka viidenkymmenen askeleen päässä kaatui padon reunalta, ja padon vieressä töröttävän ison sahan monien sahojen sihinää ja vinkunaa. Mutta kaiken tämän metelin läpi kuului lehmänkellon ääni mökkiin. Mökin takaa alkoi kuulua soinnukasta nenä-ääntä honk-ka, honk-ka-honkk ja nurkan takaa tuli uteliaana näkyviin ison canadalaishanhen käärmemäinen musta pää. Kynnyksen virkaa toimittavan veistetyn pölkyn toisessa päässä istui suorana kuin sotamies luonnottoman kookas ja lihava murmeli ja tirkisteli, kuka se mahtoi olla, joka tuli. Heräsi punainen kettukin, joka oli maannut kippurassa Mac Phairrsonin ainoan ruusupensaan alla, ja siirtyi ylenkatseellisesti saaren toiselle puolelle, pois näkyvistä, se kun periaatteellisesti halveksi kaikkia vierailijoita. Sakean näreikön varjosta kompuroi sillan päästä hirvenvasikka laiskasti jaloilleen ja pää kumarassa ja isot korvat häälyen katsoi pitkän uneliaan kysymyksen. Mökin sisästä kuului vuoroin karmeita rääkäyksiä, vuoroin sorahtelevaa naurua ja huutoja »Ebeneser! Ebeneser! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» Sitten mökin ovi aukeni selälleen ja oveen ilmestyi Mac Phairrson, kainalosauvoihinsa nojaten, viheriäinen papukaija olallaan ja kaksi suurta valkoista kissaa rampain jalkainsa juuressa.
Mac Phairrson, papukaija ja kissat tirkistivät kaikki pitkään sillan porttia, koettaen lankaverkon läpi erottaa, kuka tämä vieras oikein oli. Papukaija, mustan- ja kullankirjavine silmineen tuimasti tutkaillen, huomasi ensimäiseksi. Se julisti paikalla hoksanneensa ja hyväksyneensä tulijan kirkuen: »Poika! Poika! Ohhoh! Herrajesta! Halloo!» ja kapusi pää edellä alas pitkin Mac Phairrsonin rintamusta. Mac Phairrsonin kiireesti nilkuttaessa sillalle tervetullutta vierasta sisään laskemaan papukaija nokallaan ja kynsillään kiinni pitäen siirtyi liikkuvalle kainalosauvalle ja koetti, vaikka huonolla menestyksellä, näykätä toista valkoista kissaa. Kun tämä ystävällinen aikomus niin huonosti onnistui, kapusi se taas sukkelaan kainalosauvan päähän ja pääsi Mac Phairrsonin olalle paikalleen siksi ajoissa, että ennätti tervehtiä Pojan sisään astumista sydämellisillä sanoilla: »Ohhoh! Herrajesta! Halloo!»
Mac Phairrson (hän kyllä kirjoitti nimensä Mac Pherson, niinkuin pitikin, mutta lausui sen kaikkien muitten kyläläisten tapaan Mac Phairrson r:ää vahvasti sorauttaen) oli vanha tukkimies. Kevätvesillä tukkeja uitellessaan ja vuosi vuodelta reisiään myöten jäisessä vedessä kaalellessaan hän oli saanut niin pahan leinin, että toinen sääri oli vääntynyt melkein aivan kelvottomaksi. Kainalosauvoillaan hän kuitenkin pääsi liikkumaan miten kuten; ja kun hän oli hyvin saava käsistään ja sukkelasanainen, niin tuli hän vallan välttävästi toimeen korjailemalla kaikenlaisia epäkuntoon joutuneita kaluja, joita kyläläiset ja sahan työväki liiatenkin hänen mökilleen kantoivat. Mökki oli oikea linna jyrkällä kallion nyppylällään sahaa käyttävän pienen rajun virran koskessa. Kallion päällä oli vähäinen ala maata, ja sillä oli mökki ja puolenkymmentä pensasta ja vielä pieni tilkku hietaista, auringon paahtamaa nurmeakin. Puolensadan askelen päässä toimeliaasta sahasta, mutta kuohuvan kosken ympäröimänä eleli Mac Phairrson kirjavan karjansa eli, kuten ihmiset sanoivat, »onnellisen perheensä» keralla tässä tyyssijassaan, käymäsilta ainoana yhdyssiteenä muuhun maailmaan.
Onnellinen se perhe epäilemättä olikin vankilan ahtaista rajoista huolimatta, sillä Mac Phairrson hallitsi sen jäseniä isäntävallan ja rakkauden yhteisillä voimilla. Hänessä lisäksi oli se salaperäinen ymmärtämys, joka on oleellinen ehto, jos todella tahdomme päästä läheisiin väleihin niiden heimolaistemme kanssa, joita, sen enempää ajattelematta, sanomme järjettömiksi. Ja niinpä hän sai perheensä elämään vallan siedettävässä sovussa. Kaikki nämä eläimet suvaitsivat häntä mielellään, ne kun rakastivat häntä; ja koska niissä myös asui häntä kohtaan terveellinen pelko, niin ne ylimalkaan suvaitsivat hyvin toisiaankin. Osa perheestä oli semmoisia, joita saattoi sanoa vakinaisiksi. Ne olivat pysyvien laitosten luontoisia. Semmoisia olivat Pätkä, se lenkojalka mäyräkoirasetteri; hanhiukko James Edward; murmeli Rasvalöllö; Melindy ja Jim, ne kaksi valkoista kissaa; Luupussi, ruskea pöllö, joka istui kaiken päivää laatikon reunalla mökin pimeimmässä nurkassa; ja viheriäinen papukaija Ananias-ja-Safira, joka oli saanut nimensä siitä, kuten Mac Phairrsonin oli tapa selittää, että se oli niin inhimillinen ja ettei siitä saanut koskaan oikein tolkkua. Ebeneser porsas oli vielä liian nuori tullakseen ylennetyksi vakinaiseksi; mutta se oli jo osoittanut niin paljon luonteikkuutta, älyä ja arvonsa tuntevaa yksilöllisyyttä, että Mac Phairrson oli päättänyt säästää sen siltä alennukselta, että tekisi siitä kinkkua. Ebeneser jääköön siis taloon, vaikkapa kasvaisi niin suureksi, että siitä olisi vastusta.
Mutta toisin oli hirvenvasikan, Susannan, ja seuraakarttavan ketunpenikan, Porkkanan laita. Mac Phairrson älysi, että kun Susanna kasvaisi heimonsa täyteen kokoon, mahtuisi se tuskin enää hänen saarelleen. Hän aikoi silloin pyytää lupakirjaa Frederictonin riistalainvartijalta ja myydä kiltin kasvattinsa johonkin eläintieteelliseen puutarhaan, jossa sen arvo ymmärrettäisiin ja sen loppuikä olisi turvattu. Mitä taas Porkkanaan tuli, niin ei sen käytöksessä ollut sijaa minkäänlaisille moitteille, se oli kerrassaan tahraton ja moitteeton, mutta Mac Phairrson tunsi, että se sydämeltään oli auttamattomasti uudestisyntymätön. Älykäs pikku eläin hyvin kyllä ymmärsi perheen peruslain »tiedä oma arvosi, anna arvo toisellekin», ja se tiesi, että jos hän sen lain rikkoisi, niin saisi hän siitä aivan paikalla rangaistuksen. Mutta kun se makasi, kuono ojennetuilla siroilla mustilla käpälillään, ja tarkasteli ukkohanhen, James Edwardin, tai Rasvalöllön, lihavan murmelin, liikkeitä, niin sen raollaan oleviin tutkimattomiin silmiin tuli hurja välähdys, jonka merkityksen Mac Phairrson erehtymättä ymmärsi. Ja vaikka sen käytös olikin moitteeton, niin piti se kuitenkin kaikki ajatuksensa niin visusti omina hyvinään, ettei suvaitsevainen ja ystävällinen Mac Phairrsonkaan huomannut siinä mitään rakastettavaa. Sen kohtalo oli senvuoksi ratkaistu; se on, Mac Phairrson itse oli sen julistanut ja alati huomaavaiset Pätkä ja Ebeneser hyväksyneet, että Porkkana heti ensi tilaisuuden sattuessa myytäisiin pois.
Kun Poika oli kulkenut pienestä siltaportista, tervehtivät Mac Phairrson ja hän toisiaan lyhyeen ja levollisesti. He kuuluivat kumpikin salojen vaiteliaaseen veljeskuntaan. Pätkälle ja Ebeneserille, jotka rakkaasti haistelivat hänen sääriään, hän ei suonut suurempaa huomiota kuin huolimattoman hyväilyn. Ananias-ja-Safiraakaan, joka oli kiireesti kavunnut Mac Phairrsonin olalta hänen olalleen ja alkanut hellävaroen nyppiä hänen korvaansa pelätyllä noukallaan, sitäkään hän ei ollut huomaavinaan. Hän tiesi pahasisuisen linnun pitävän hänestä yhtä paljon kuin isännästäänkin ja huolellisimmin varovan, ettei liian kovaan nipistäisi.
Tämä pieni juhlakulkue liikkui sitten vakavasti ja vaieten sillalta mökille, vaikk'ei vaikeneminen tosin ollut mitenkään huomiotaherättävä, koko ilma kun tutisi sahain nousevista ja laskevista kihauksista, ryöppyjen jytyytyksestä ja saarta kiertävän kosken sotkuisen poljennollisesta pauhusta. Samassa heihin jo yhtyi Susannakin, joka kömpelöillä säärillään kompuroiden, isoja korviaan häälytellen, ojensi pitkän, ruman, taipuisan, riippuvan turpansa nuuskiakseen tutkistelevasti Pojan taskua. Ollen verraten uusi Mac Phairrsonin perheessä se vielä oli täynnään uteliaisuutta kaikkea ja jokaista kohtaan ja ilmeisestikin piti tietojensa kartuttamista elämäntehtävänään. Sen varma vakuutus oli, että hajun tunto oli ainoa keino vaikka minkä tiedon hankkimiseen.
Muutaman askelen päässä ovesta villihanhi James Edward arvokkaana tuli heitä vastaan ja astuessaan hieman painoi alas pitkää siroa mustaa kaulaansa ja soukkaa käärmemäistä päätään. Jos Poika olisi ollut vieras, olisi häntä nyt kohdannut ensimäinen vihamielisyyden ilmaus. Ei Mac Phairrsonin ilmeinen suosiokaan olisi estänyt leppymätöntä, pelkäämätöntä ukkohanhea tervehtimästä tulijaa vihaisella kahinalla ja uhmalla kohotetuin siivin. Mutta Poikaa kohtaan, jonka se hyvin tunsi, sen tumma älykäs silmä ilmaisi suvaitsevaisuutta, joka sen osoittamaksi oli kylläkin suuri suosio.
Kynnyksellä istui Rasvalöllö, murmeli, yhtä töykeän epäsuosiollisena tervehdyksessään kuin James Edward itse, ikäänkuin kantaen jotakin salaista kaunaa yleiseen koko maailmaa vastaan, taikka ehkä, mahdollista kyllä, erikoisesti Ananias-ja-Safiraa vastaan, johon nähden se oli valppaan puolueettomuuden kannalla. Juhlakulkueen lähestyessä se lähti kynnykseltä, käänsi vieraalle lihavan ruskean selkänsä ja syventyi kokonaan jyrsimään paksua kaalin vartta. Se pelkäsi, että jos se rupeisi hyvänluontoiseksi ja ystävälliseksi, niin sitä ehkä vaadittaisiin näyttämään muutamia temppuja, jotka Mac Phairrson väsymättömällä kärsivällisyydellä oli sille opettanut. Sitä ei huvittanut tehdä kuperkeikkoja eteen-, sen enempää kuin takaanpäin, eikä kävellä kuin tanssiva karhu, tulipa mimmoinen poika tahansa!
Rasvalöllön nurjamielisyys ei kuitenkaan herättänyt vähääkään huomiota. Sekä Mac Phairrson että vieras tyytyivät siihen kuin luonnolliseen asiaan. Sitäpaitsi oli nyt tärkeämpiä asioita. Elävä retusteleva pussi, jota Poika niin huolellisesti kantoi käsitaipeessaan, herätti vanhan tukkimiehen uteliaisuutta. Tukkimiesten ja sahan työmiesten tapana oli, samoinkuin kyläkunnan maanviljelijäinkin monen mailin piirissä, tuoda kaikenlaisia metsän eläimiä Mac Phairrsonin onnelliseen perheeseen pyrkimään. Ja aina kuin siis tuli vieras, jolla oli pussissaan jotakin elävää, katseli Mac Phairrson pussia samanlaisella toivehikkaalla ja kiihkoisella odotuksella kuin lapsi joululahjojaan.
Kun kumpikin oli astunut tupaan ja käynyt istumaan, Poika akkunan ääreen suureen tynnörituoliin, Mac Phairrson vuoteensa reunalle askeleen päähän siitä, kokoontui muu joukko keskelle lattiaa odottavaan puolipiiriin. Toisin sanoen Pätkä ja Ebeneser ja ne molemmat valkoiset kissat tekivät niin, niiden tarkat sieraimet ja uteliaat silmät kun jo olivat olleet mytyn vuoksi vilkkaassa toimessa. Astuipa James Edwardkin ovesta tupaan jonkun askeleen ja vaikka se hienolla älyllä oli olevinaan mitään välittämättä mistään, tahtoi se kuitenkin pysyä tapausten tasalla. Susanna vain oli todella välinpitämätön, oven ulkopuolella maaten – Susanna ja suuri pörhöinen ruskea höyhentukko tynnörillään tuvan nurkassa.
Ilma oikein väreili odotuksesta, kun Poika asetti polvelleen reutovan pussin ja kävi sitä avaamaan. Paikalla kuin hän sai sitä vähän raotetuksi, ilmestyi pussista terävä pieni musta kuono, joka kiihkeästi työnsi ja väänsi päästäkseen vapaaksi. Tuokiossa seurasi kuonoa musta, älykäs, vallaton silmäpari. Sitten ryömi esiin pitkähäntäinen pesukarhun poikanen, kapusi Pojan olalle ja kirkkaalla uhmalla kääntyi silmäilemään kokousta. Ei vielä koskaan hän ollut nuoren elämänsä varrella nähnyt näin merkillistä kokousta; joka tosin ei ollutkaan ihme, sillä varmaan ei toista samanlaista ollutkaan koko maan piirissä.
Uuden tulokkaan vastaanotto ei kaiken kaikkiaan ollut epäystävällinen. Molemmat valkoiset kissat tosin vähän pörhöttivät häntäänsä, peräytyivät piiristä ja lähtivät päiväliekkoseen maata, nukkuakseen pois vastenmielisyytensä vierasta kohtaan. James Edwardkin poistui ylpeänä, uteliaisuutensa tyydytettyään. Mutta Pätkä, yhteisellä suostumuksella perheen vanhin, heilutti häntäänsä, roikotteli punaista kieltään niin pitkälle kuin sitä riitti ja läähätti niin ilmeistä tervetuloa, että sen jo olisi ymmärtänyt pesukarhua paljon yksinkertaisempi eläin. Ebeneser ei yhtä selvään ilmaissut tunteitaan, mutta erehtymättä sen pienistä silmistä vilkkui suopeutta. Ananias-ja-Safira oli tavattoman utelias. Kamalalla kiireellä se kapusi alas pitkin Mac Phairrsonin käsivartta, sitten pitkin hänen säärtään, lattian poikki ja ylös pojan housuja pitkin. Poika oli hieman huolissaan.
»Mahtaako se purra sitä?» hän kysyi, valmiina puolustamaan suosikkiaan.
»Minä en sitä luule», vastasi Mac Phairrson, pannen merkille, etteivät oikullisen linnun höyhenet olleet pörhössä, vaan niin tiukasti ja sileinä ja litteinä pitkin ruumista, että se näytti tavallista paljon pienemmältä. »Ei se yleiseen ole häijy, kun se tuolta näyttää. Mutta mahdottoman utelias se on, se on vissi.»
Pesukarhun penikka kyykki Pojan oikealla olkapäällä. Ananias-ja-Safira kapusi kynsin ja noukin ketterästi toiselle olalle. Kurkottaen sitten kaukaa Pojan kasvojen ohi se iski vieraaseen vääjäämättömän, läpitunkevan katseensa ja päästi korviasärkevän naurun rähäkän. Pikku pesukarhun hermot eivät olleet valmistautuneet tämmöiseen koetukseen. Kauhistuneena se korkealta istuinpaikaltaan mukelsi lattialle ja pakeni suorinta tietä hämmästyneen porsaan leveälle selälle, ja porsas piti sitä suurena kunniana.
»Penikka-riepu on vallan erinomainen!» julisti Mac Phairrson, kun hän ja Poika olivat lakanneet nauramasta. »Ei Ananias-ja-Safirasta vaaraa ole. Se pitää kaikista eläimistä, joita se voi kuranssata ja peloittaa. Ja Pätkä ja tämä hullunkurinen Ebeneser-veitikka kyllä pitävät siitä huolta.»
II.
Viikkokauden kuluttua siitä kuin pesukarhun penikka oli perheen jäseneksi otettu; Mac Phairrsonille sattui tapaturma. Hänen kulkiessaan alas sahan pitkää luisua siltaa tarttui toisen kainalosauvan pää rakoon ja hän kaatui nurin niskoin, satuttaen päänsä tukkiketjun jykevään renkaaseen. Pyörtyneenä hänet nostettiin sillalta ja kannettiin lähimpään mökkiin. Monta päivää hän makasi tainnoksissa ja tohtori epäili, tokko hän enää toipuisikaan. Lopulta hän kuitenkin tuli tajuihinsa, mutta ei enää ollut sama mies kuin ennen. Hänen mielensä oli nyt vain jonkinlaista hyväntahtoista höperyyttä. Häntä oli ruokittava ja hoidettava kuin pientä lasta. Lääkäri lopulta otaksui jonkun luun painavan hänen aivojaan ja vamman kaipaavan leikkausta, jota tekemään hänen taitonsa ei likimainkaan riittänyt. Sahan miehet ja kyläläiset hänen ehdotuksestaan kokosivat rahasumman, ja lapsellisesta mielihyvästä hymyilevä Mac Phairrson toimitettiin sairashuoneeseen pienellä höyryllä, joka kävi kaupungissa kolmesti viikossa.
Heti kuin sahan lähettyvillä tuli tunnetuksi — se oli mökkeineen vähän syrjässä kylästä — että Mac Phairrson viipyisi kauemminkin matkallaan, alettiin kysyä: »Entä miten käy perheen?» Tapaturma oli sattunut aamulla ja iltapäivällä Poika oli tullut eläimiä katsomaan. Kun sahalla lakattiin työstä auringonlaskun aikaan, niin pidettiin äkkiä vaienneitten raamien keskellä kokous.
»Entä miten orvoille käy?» alusti Jimmy Wright asian.
Musta Angus Mac Allister, päällysmies — häntä sanottiin Mustaksi erotukseksi Punaisesta Anguksesta, joka kuului tukinuittajiin — oli jo muodostanut asiasta varman mielipiteen ja päättänyt, että niin sitä tehdään. Hän ei totta puhuen välittänytkään juuri mitään kenenkään muun kuin Pojan mielipiteistä, sillä tätä hän kaikissa metsäneläimiä koskevissa asioissa piti viisaimpana Mac Phairrsonin itsensä jälkeen. Musta Angus oli hyvin suuri, isokätinen, mustapartainen mies, ääni kuin härällä, ja hänen käskynsä ja kirouksensa kuuluivat läpi sahain läpitunkevimmankin rähinän. Kun hän pinnisti mieheen vastaaninttämistä suvaitsemattomat silmänsä, niin tavallisesti asia kävi niinkuin hän sanoikin, olivatpa kuulijat siitä itsekseen kuinka toista mieltä tahansa. Mutta hänen luonteessaan oli hellä, melkeinpä sentimentalinen piirre, joka esiintyi siinä, että hän piti kaikista eläimistä. Hevosista ja häristä, jotka tekivät työtä sahan ympärillä, pidettiin hyvä huoli, joka niistä kyllä päältäkin näkyi; ja päällysmies oli vaikka koska valmis pieksämään miehen puolikuoliaaksi, jos näki hänen vähänkään huonosti kohtelevan eläintä.
»Ihminen voi pitää puolensa», hän selitykseksi sanoi, »mutta voiko järjetön luontokappale? Meidän asiamme on pitää niiden puolta.»
»Pojat», hän sanoi, ennenkuin vielä oli ennättänyt päästää mahtavaa ääntään vireestä syntyneen hiljaisuuden mukaiseksi, »kuulkaas nyt, mitä minä sanon, jaetaan ne eläimet meidän kesken, me sahan miehet ja tämä poika, ja pidetään niistä niin hyvää huolta kuin voidaan, siksi kuin Mac Phairrson paranee!»
Hän katsoi Poikaan kysyvästi ja Poika, ylpeänä siitä, että häntä pidettiin näin tärkeänä henkilönä, vastasi vaatimattomasti —
»Sitä juuri minä toivoin teidän ehdottavan, herra Mac Allister. Tiedättehän te, etteivät ne tule siellä yksin toimeen. Ne eivät kauan olisi onnellista perhettä. Ne alkaisivat tapella ja toinen puoli heittäisi tuota pikaa henkensä.»
Seurasi hetken aprikoitseva äänettömyys. Sahassa ei ollut lupa polttaa tupakkaa, mutta suussaan sitä piti joka mies. Jimmy Wright pani merkille kahdeksan jalan päässä olevan äsken sahatun lankun kirkkaan pinnan ja erehtymättä sylkäisi aivan keskelle ja kohauttaen sitten housujaan huomautti —
»Antaa pomon ja Pojan päättää. He sen parhaiten ymmärtävät.»
»Se on oikein, Jimmy! Me siis sovimme asiasta!» sanoi Musta Angus. »Mitä minuun tulee, niin minun mieleni tekee papukaijaa ja porsasta. Se se vasta on lintu, tuo Ananias-ja-Safira. Ja porsas — Ebeneseriksihän sitä sanoo Mac Phairrson — se on niin viisas, että sitä pitää nauraa vallan katketakseen. Ja niin siisti — siisti kuin viini prouva. Ne kaksi minä haluaisin saada mökkiini. Ja otan minä vielä kolmannenkin, jos se on tarpeellista.»
»Sitten teidän olisi parasta ottaa pesukarhukin, herra Mac Allister», sanoi Poika. »Se ja Ebeneser pitävät kovin toisistaan ja niiden tulisi ikävä, jos ne erotettaisiin.»
»All right. Pesukarhu minulle!» vastasi päällysmies. »Minkä eläimen
Poika itse ottaa?»
»Minä odotan, että näen, mitä nämä muut pojat tahtovat», vastasi Poika.
»Minä pidän niistä kaikista, ja kaikki ne sangen hyvin tuntevat minut.
Minä otan, mitä jää.»
»No sitten», sanoi Jimmy Wright, »otan minä Susannan. Se kirottu hirvenvasikka on ainoa koko joukosta, jonka kanssa minä tulisin toimeen. Se näyttää niin vähämieliseltä ja pitävän minusta!» Ja taas hän pani merkkinsä lankun puhtaaseen pintaan.
»No, minä ja minun muorini, me otamme mielihyvällä ne molemmat valkoiset kissat!» tokaisi siihen harmaaparta ukko Billy Smith. »Akka sanoo, ettei sen kauniimpia kissoja ole koko maakunnassa. Ehkä ne eivät ikävysty meillä niinkuin jossakin muualla, kun meidän mökkimme on niin lähellä Mac Phairrsonin siltaa ja ne itse koko ajan näkevät, ettei saarella enää ole ketään!»
»Pätkästä ei kukaan ole puhunut mitään!» muistutti Poika. Koira oli yleiseen suosittu ja puolenkymmentä tarjoutui paikalla sen ottamaan.
»Mikko saa koiran!» päätti päällysmies, katkaistakseen kaikki väittelyt.
»No sitten minä otan sen ison ukkohanhen», sanoi Kalju Pallen, yksi niistä, joiden täytyi Pätkästä luopua. »Eipä olekaan paljon niin viisaita koiria kuin se on.»
»Niin, on ainakin sinulla siitä paljon opittavaa, Kalju!» myönteli päällysmies. Nauru kiersi miehestä mieheen Kaljun kustannuksella. Sitten ei muutamaan sekuntiin kuulunut muita tarjoomuksia.
»Ei kukaan näy huolivan Rasvalöllö parasta eikä Luupussista!» nauroi Poika. »Ne eivät kumpikaan ole seuramiehiä. Mutta Luupussilla on hyvätkin puolensa. Se näkee pimeässä; ja se on kovin tarkka hoitamaan omat asiansa. Rasvalöllöllä on koko joukko älyä, mutta se on semmoinen jörö, ettei näytä sitä kenellekään muulle kuin Mac Phairrsonille itselleen Taitaa olla parasta, kun minä otan ne kummankin, minä kun tunnen niiden heikkoudet.»
»Eikös siellä ole ketunpoikakin?» kysyi päällysmies.
»On kyllä, Porkkana; mutta jääköön se saareen», vastasi Poika. »Jos joku teistä käy joka päivä heittämässä sille ruokapalan, niin ei se muuta kaipaa. Pahaa se ei voi tehdä, eikä se poiskaan pääse. Se on niin arvostaan pitävä, ettei kenelläkään olisi siitä iloa!»
Kun oli näin pitkälle päästy, niin kokous hajaantui, jatkaakseen istuntoa Mac Phairrsonin saarella, jonne otettiin mukaan köyden pätkiä, riimu ja pari kaurapussia. Perheen jäsenet, epämääräisen levottomuuden valtaamina isäntänsä pitkän poissaolon johdosta, tulivat melkein kaikki alas sillalle uteliaina katsomaan, keitä tuli — tosiaan kaikki, lukuun ottamatta kettua, joka hiipi mökin taa; Rasvalöllöä, joka peräytyi laatikkoonsa; ja Luupussia, joka jäi nurkkaansa halveksivan välinpitämättömänä. Muut silmäilivät joukkoa levottomina, mutta rauhoittuivat pian nähdessään Pojan heidän kerallaan. Ne todella kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen niin lähelle kuin suinkin, lukuun ottamatta Pätkää, joka kierteli tuttaviaan tervehtimässä, ja James Edwardia, joka peräytyi siikemmäksi siivet koholla ja ylpeästi kähisten, niinkuin muka ei sallien minkäänlaisia vapauksia.
Jimmy Wright teki ensi yrityksen. Hän oli keksinyt sen tempun, että oli tuonut vähän suolaa taskussaan. Siinä sivussa huomauttaen, ettei hän aikonut panna sitä sen hännän päälle, hän tarjosi kourallisen vapaalle Susannalle. Kömpelö eläin puhalsi enimmän osan tuuleen isohenkisellä korskahduksella, mutta muutti sitten mieltään ja nuoli ahneesti suuhunsa ne muutamat rakeet, mitä oli jäänyt. Päätellen sitten, että Jimmy oli miellyttävä mies, josta saattoi jotakin toivoa, se salli hänen sujuttaa kaulapannan kaulaansa ja vastustelematta taluttaa itsensä sillan yli.
Musta Angus sitten teki esityksiään Ebeneserille, jonka selässä pesukarhun poikanen istui. Ebeneser kallisti niille korvansa sekä arvontunnolla että epäilykselläkin, mutta ei suostunut liikahtamaan tuumaakaan Pojan vierestä, ja Musta Angus ymmällään kyhni päätään.
»Taitaa olla suotta lähteä sitä taluttamaan!» hän mutisi.
»Niin, kyllä teidän täytyy kantaa se sylissänne, herra Mac Allister», nauroi Poika. »Hyvä asia, ettei se ole vielä sen suurempi. Mutta kas tässä, ottakaa Ananias-ja-Safira ensin. Jos se rupeaa ystäväksenne, niin vaikuttaa se paljon Ebeneseriin.» Ja sievästi hän siirti papukaijan omalta olaltaan, jonne se paikalla oli paennut hänen tullessaan, päällysmiehen korkealle olkapäälle.
Lintu oli hetkisen ymmällä. Se painoi alas höyhenensä, kunnes näytti aivan silolta ja säädylliseltä ja ojensi itseään kauas ulospäin, ikäänkuin hypätäkseen takaisin entiselle istuinpaikalleen, Mutta kun toinen siipi oli leikattu niin se ei uskaltanut. Sillä oli ollut riittävästi kokemusta niistä kamalista lepatuksista ja kuperkeikoista, joiksi lento kävi, kun oli vain toinen siipi kunnossa. Kääntyen pois Pojasta se katsoa killisteli Mac Allisterin nenää pahalla vilkumattomalla silmällä. Ehkä se aikoi purra sitä. Mutta samalla Mac Allister kohotti valtavan kätensä silittääkseen pelottomasti sen päätä, aivan yhtä pelottomasti kuin ei sillä vähääkään olisi ollut noukkaa, jolla vaikka purra puhki saappaat. Tämä rohkeus teki siihen suuren vaikutuksen, se kurlutti kurkussaan ja otti suuren peukalon sirosti leukainsa väliin niin hellävaroen, ettei ruusun lehdelle olisi vikaa tullut. Jaha, se paikalla päätteli, tämä mies oli hänen mielensä mukainen, ja hänen kätensäkin haisi aivan kuin olisi se ollut Mac Phairrsonin oma käsi. Pudottaen peukalon pienellä tyydytyksen rääkäyksellä se vikkelään kulki sivuittain ylös ja alas Mac Allisterin olalla ja oli aivan kuin kotonaan.
»Kas vain, mutta se taisikin mielistyä teihin, herra Mac Allister!» huudahti Poika. »En ole milloinkaan ennen nähnyt sen tekevän noin.»
Päällysmies naurahti ylpeänä.
»Ananias-ja-Safira kai kuuluu hienohelmoihin, vai mitä?» kysyi Kalju
Pallen, katsoen viekkaasti toisiin.
»Kyllä se on naisväkeä!» vastasi Poika. »Niin sanoi Mac Phairrson!»
»Siinä se!» sanoi Kalju. »Niin kaikki naisväki hullaantuu tähän meidän päällysmieheemme. Katsokaas nyt!»
»No nyt Ebeneser!» keskeytti päällysmies, puheenaihetta vaihtaakseen. »On parasta, kun Poika antaa sen minulle, ehkä se pitää sitä suosituksena.»
Juhlallisena Poika kumartui lattiaan, työnsi pesukarhun penikan syrjään ja otti porsaan syliinsä. Ebeneser hämmästyi, sitä kun ei oltu milloinkaan ennen pidelty sylikoirana, mutta ei se kuitenkaan vastustellutkaan, ojensi vain säärensä aivan kankeiksi, niin että sitä oli koko vaikea pidellä. Päällysmiehen suureen syliin pantuna se kohotti kärsänsä suoraan ilmaan ja päästi kimakoita kiljauksia; mutta huomatessaan sitten Ananias-ja-Safiran, joka rauhallisena istui anastajansa korvan alla, sekin jonkin verran rauhoittui, eikä enää inttänyt sitä eikä tätä. Se ei kuitenkaan voinut hyväksyä näin selittämätöntä ja kerrassaan halventavaa asentoa, jonka vuoksi se piti kärsäänsä jäykkänä pystyssä niin korkealla kuin suinkin ja sulki tiukkaan pienet silmänsä, ikäänkuin odottaen jotakin uutta kohtalon kolausta.
Tähän saakka oli kaikki käynyt hyvin, arveli Musta Angus. Ebeneserin suvaitsevaisuus ja Ananias-ja-Safiran suostuvaisuus hänen mielestään ilmeisesti kohensivat hänen arvovaltaansa.
»No nyt pesukarhun poikanen!» hän sanoi leikillisesti. Mutta tuskin hän oli saanut sanat suustaan, kun hän tunsi terävien kynsien aika vauhdilla kapuavan ylös säärtään ja tuossa tuokiossa pesukarhun penikka oli hänen olallaan, ojentaen pitkää mustaa kuonoaan huolellisena haistellakseen Ebeneserin sääriä ja vakuuttautuakseen, että kaikki oli niinkuin pitikin.
»Hyppäävä Jimmy! Ohhoh! Herrajesta!» kiljaisi Ananias-ja-Safira, tästä äkkihyökkäyksestä säikähtyen ja näykkäsi rauhanhäiritsijää tuimasti koipeen, niin että tältä pääsi huuto ja se äkkipäätä pyörähti toiselle olalle.
»No nyt minä luulen, että te olette saanut kaikki, mitä teille kuuluu, herra Mac Allister», nauroi Poika.
»Sitten minun taitaa olla parasta lähteä omani kanssa kotiin päin!» vastasi Musta Angus ylen tyytyväisenä. Varovaisesti kääntyen, etteivät olallaistujat putoaisi, hän kulki sillan poikki ja lähti nousemaan sahajauholla korjattua tietä lautaista huvilaansa kohti, Ebeneser yhä pitäen kärsäänsä jäykkänä ilmassa ja silmiään suljettuna sankarillisessa alistuvaisuudessa, jotavastoin Ananias-ja-Safira, kamalasti kiihtyneenä tästä retkestä ulkomaailmaan, yhtä mittaa huuteli voimainsa takaa: »Ebeneser, Ebeneser, Ebeneser! Ohhoh, herrajesta! Missä ukko!»
Heti kuin Mustan Anguksen meluisa ja maalarin pensselin arvoinen katoaminen oli tapahtunut, lähti Kalju Pallen luottavaisena ottamaan kiinni villiä hanhea, James Edwardia. Hän näytti luulevan pistävänsä sen kainaloonsa ja muitta mutkitta astelevansa sen keralla kotiinsa. Tämän älytessään Poika katseli ympärilleen, totisena silmää iskien. Ukko Billy Smith ja puolenkymmentä katsojaa, joilla ei ollut mitään osaa tässä hommassa, nauraa virnistelivät. Kun Kalju lähestyi, sovinnon kättä kurottaen ja tipu tiputtaen vakuuttelevasti, ikäänkuin pitäen James Edwardia kanana, kohotti viimeksimainittu käärmemäistä mustaa päätänsä ja tuijotti häneen ylpeän hämmästyneesti. Sitten se päästi terävän varoituskähähdyksen. Oliko mahdollista, että tuo hävytön outo mies alkoi puuttua hänen asioihinsa. Kyllä, ilmeisestikin se oli mahdollista. Se näytti olevan aivan varmaa. Paikalla kuin James Edward oli tästä selvillä, painoi se alas pitkän kaulansa, syöksi sen pitkälle maan suuntaisesti, levitti komeat siipensä ja hyökkäsi Kaljun sääriä vastaan sähisten kuin pannusta puhiseva höyry. Kalju säikähtyi, joutui ymmälleen. Linnun nipistäessä hänen sääriään vankalla kovalla noukallaan vihaisesti ja piestessä niitä kipeästi suurilla, satuttavilla, tuulekkailla siivillään, hän syljeskeli: »Jumppi Juutas!» hätääntyneellä äänellä ja pakeni Billy Smithin ja Pojan taa.
Räjähti riemastuksen nauru, kun James Edward ylpeänä voittajana peräytyi pois ja huolettomana lähti astelemaan mökkiä kohti. Huudettiin: »Ota, Kalju, kiinni sukkelaan!» »Koetappas vähän mielitellä!» »Kalju, älä kohtele hanhi-vaaria niin pahasti!» »Vihellä sille, niin se tulee perässä!» Mutta näistä kokkapuheista välittämättä Kalju hieroi sääriään ja kääntyi Pojan puoleen ohjausta saadakseen.
»Tahdotteko varmaan sen nytkin?» tämä kysyi.
»Tietysti minä sen tahdon!» vastasi Kalju, tyhmistyneen irvistyksellä.
»Kyllä minä sen pään käännän, kun saan sen kotiini liikuteltavakseni.
Mutta millä hitolla minä saan sen? Minä pelkään, että se ottaa
loukkaantuakseen, se näyttää niin hienotunteiselta ja herraskaiselta!»
»Meidän täytyy piirittää se jollakin tavalla. Odottakaas vähän, pojat!» sanoi Poika. Juostuaan tupaan ynseän James Edwardin ohi hän tuota pikaa tuli takaisin, vahva peitto kainalossaan.
Iso ukkohanhi näki hänen tulevan, mutta pysyi halveksivan välinpitämättömänä. Se oli tottunut pitämään Poikaa kerrassaan vaarattomana. Kun siis peiton kietovat poimut sen peittivät, oli jo liian myöhäistä vastustaa Tuossa tuokiossa se oli pimeyteen kääritty ja sidottu varmasti kiinni ja häpeällisesti pistetty Kaljun Pallenin kainaloon.
»Nyt, kun olette sen saanut, niin älkää päästäkö karkuun!» varoitti Poika, ja rohkaisevien kokkapuheiden keskellä Kalju lähti matkaan, kantaen myttyä voiton merkkinä mukanaan. Mutta tuskin hän oli päässyt sillan poikki, kun katsojat saarelta näkivät soukan mustan pään pujottelevan esiin mytyn toisesta päästä, syöksyvän ylöspäin hänen vasemman käsivartensa taitse ja kiukkuisesti käyvän miehen korvaan kiinni. Kiljaisten Kalju hairasi pään käteensä ja piti sitä lujasti suuressa kourassaan, kunnes Poika juoksi apuun. Kun James Edwardin noukka oli saatu irti Kaljun vertavuotavasta korvasta ja sen raivoisa hyökkäilevä pää takaisin peiton sisään pistetyksi, niin Poika sanoi —
»Kuulkaas nyt, Kalju, se oli teidän oma syynne, kun ette pitänyt paremmin kiinni. Ette voi moittia James Edwardia, vaikka se purikin!»
»Enpä tietenkään!» vastasi Kalju rattoisasti. »En vähääkään minä sitä moiti. Sehän se vasta onkin, kun sillä on tuommoinen kuraasi. Kyllä me sovimme.»
James Edwardin mentyä oli jännityskin lopussa. Poika nosti maasta molemmat valkoiset kissat, Melindyn ja Jimin, ja sijoitti ne ukko Billy Smithin syliin, johon ne paikalla vakautuivat, katsellen uneliaan viisaina ympärilleen. Varhaisimmasta penikka-ajasta oli kotokutoisen paidan haju merkinnyt niille kaikkea mahdollista hyvyyttä ja suojaa, eivätkä ne siis nähneet olevan mitään syytä moittia Billy Smithinkään syliä. Ukko Rasvalöllö oli näihin aikoihin, perheen hajaantumisesta huolissaan, yrmeissään vetäytynyt porraspäässä olevaan pieneen tynnöriinsä. Poika pisti tynnörin päähän kaurapussin ja sitoi sen kiinni. Sitten hän meni tupaan ja pisti toisen pussin pahaa-aavistamattoman Luupussin päälle, joka pöyhisti kaikki höyhenensä ja naksutteli nokallaan kuin kastanjeteilla. Parissa minuutissa se oli niin tiukkaan sidottu, ettei voinut purra eikä kynsiä.
»Sepä kävi sievästi!» huomautti Puna-Angus, joka ei tähän saakka ollut puuttunut asioihin tavalla eikä toisella. Hän oli muitten miesten kanssa tullut perässä, toivoen vielä enemmän mielenkiihdytystä.
»No nyt, Angus, auttakaa te nyt minua. Ottakaa te tuo tynnöri ja pitäkää varanne, ettei Rasvalöllö pääse jyrsimään reikää ja karkaamaan.»
Puna-Angus otti tynnörin ja kantoi sitä huolellisesti edessään, pussipää ylöspäin, ettei viekas vanha murmeli pääsisi salavihkaa karkuun pujahtamaan. Sitten Poika otti Luupussin kaurapusseineen ja sulki tuvan oven. Kun joukko poistui saarelta ja pieni silta kovin tömisi sen jaloissa, hiipi ketunpenikka varovasti esiin mökin takaa ja katseli poistuvain perään, viekkaasti silmiään siristäen. Viimeinkin hän saisi yksin hallita koko saarta; ja se ryhtyi kaivamaan pesää aivan kynnyksen alle, johon ei se joka asiaan sekaantuva Mac Phairrson koskaan antanut kaivaa.
III.
Kesäkuu oli vihannimmillaan, kun Mac Phairrson vietiin pois. Kun hän pienine myttyineen palata nilkutti kotia, prameili takalisto ylt'yleensä jo lokakuun alkupuolen punaisissa ja keltaisissa väreissä. Hän oli aivan parantunut. Jaksoi harvinaisen hyvin. Mutta toivoton yksinäisyys synkisti hänen kotiintuloaan. Hän tiesi, että mökki olisi aivan samassa asussa kuin hänen lähtiessäänkin, siellä jyrkällä, kuohujen piirittämällä saarellaan; ja hän tiesi, että Poika olisi siellä avaimen kera, laskeakseen hänet sillan poikki ja lausuakseen hänet tervetulleeksi kotia. Mutta mitä olisi saari ilman perhettä? Poika epäilemättä oli tehnyt, mitä oli voinut. Arvatenkin hän oli pitänyt huolta Pätkästä ja Ananias-ja-Safirasta. Mutta loput perheestä epäilemättä oli hajaantunut tiesi minne. Kyynelet tulivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli itseään ja Pätkää ja papukaijaa, kuinka he surkeassa yksinäisyydessään kosken herkeämättömässä kohinassa surisivat menneitä tovereitaan. Hänen sydäntään vilutti eikä vain lähestyvän syksyisen hämärän vuoksi.
Mutta kun hän saapui pienelle sillalle, niin hänen sydämensä jälleen lämpeni, sillä siellä oli Poika, kädellään viittoen ja rientäen alas portille häntä sisään laskemaan. Ja siellä totisesti oli Pojan kantapäillä Pätkä. Mac Phairrson huusi, ja hänen äänekkään huutonsa kuullessaan Pätkä kerrassaan hurjistui ja koetti väkisinkin rynnätä portin läpi. Kun portti aukeni, niin tulijan täytyi nojautua sen patsasta vasten, ennenkuin saattoi tarttua Pojan käteen, niin hurjat ja ylenpalttiset olivat haukkuvan Pätkän hyväilyt. Mielellään hän ne suvaitsi, antaen riemastuneen koiran nuolla kätensä ja kasvonsakin; sillä kaiken kaikkiaan oli Pätkä sentään perheen paras ja rakkain jäsen. Saadakseen sen asettumaan hän sitten antoi sille myttynsä tupaan kannettavaksi ja ylpeänä Pätkä mytyn kera juoksi edellä. Mac Phairrsonin ääni vavahti, kun hän koetti kiittää Poikaa siitä, että hän oli tuonut hänelle Pätkän takaisin — vavahteli ja takertui kurkkuun.
»En voi sille mitään!» hän puolustuksekseen sanoi, kun jälleen sai puhutuksi. »Minä tietysti pidän enimmän Pätkästä! Sinä säilytit minulle parhaan. Mutta voi kehnoa, Poika, kuinka minä kaipaan niitä muitakin!»
»En minä ole hoitanut Pätkää!» selitti Poika, kun he nousivat polkua. »Mikko Sweeneyn luona se on ollut. Hän toi sen tänne tänä aamuna, koska hänen täytyi lähteä metsiä tarkastamaan. Minä pidin huolta Luupussista — se on tuvassa laatikollaan — ja häijystä Rasvalöllö-ukosta. Jukopätkä, kuinka Rasvalöllö on teitä kaivannut, Mac Phairrson! Se puri minua kahdesti siitä syystä vain, kun minä en ollut te. Tuossa se on, pistellen kuonoaan ulos tynnöristään.»
Vanha murmeli luuli kuulleensa Mac Phairrsonin äänen, mutta ei ollut varma. Se tuli ulos ja istahti lihaville takakintuilleen, sieraimet odotuksessa eläen. Sitten se näki tutun ontuvan tulijan. Pienellä ilon vikahduksella se porhalsi eteenpäin ja alkoi puristella ja kynsiä isäntänsä sääriä, kunnes Mac Phairrson nosti sen syliinsä. Josta se tuli niin iloiseksi, että jos jotenkin tuhri kuonoaan Mac Phairrsonin kaulaan. Juuri nyt kettu ilmestyi piilostaan mökin takaa ja istahti, korvat viekkaasti hörössä ja pää kallellaan, todetakseen isäntänsä kotiatulon.
»Herranen aika, kuinka Porkkana on kasvanut!» huudahti Mac Phairrson heltyneenä ja kutsui sitä luokseen. Mutta kettu haukotteli hänelle vasten naamaa, nousi ylös laiskasti ja juoksi saaren toiselle puolelle. Mac Phairrsonin kasvot synkistyivät.
»Sillä ei ole sydäntä alkuunkaan», sanoi Poika, lieventääkseen hänen pettymystään.
»Ei siitä ole mihinkään», sanoi Mac Phairrson »Taitaa olla parasta, kun luovumme siitä.» Sitten hän nilkutti tupaan tervehtimään Luupussia, joka hänen lähestyessään pöyhisti höyhenensä, mutta tunsi hänet ja salli hänen silitellä itseään.
Mac Phairrson oikaisi itsensä kainalosauvainsa varassa, kääntyi ja nielaisi jotakin, joka pyrki kurkkua kuristamaan.
»Hyvin maar me täällä taas elämme», hän sanoi, »minä ja Pätkä, ja Rasvalöllö ja Luupussi. Mutta minä tahtoisin tietää, miten minä saisin Ananias-ja-Safiran luoksemme. Sitä lintua minä kaipaan koko joukon, se oli niin hullunkurinen ja viisas. Sinä et taida sattua tietämään, kuka sen sitten sai, vai mitä?»
»Minä tiedän, että se sai hyvän kodin!» vastasi Poika, niinkuin asia olikin. »Mutta sitä minä en osaa sanoa, missä se juuri tällä haavaa voisi olla!»
Juuri nyt kuului kuitenkin porttikellon kalina ja huutoja —
»Ohhoh, herrajesta! Jumppi Jimmy! Ohhoh, Poika! Missä ukko?»
Mac Phairrsonin riutuneet ja harmaantuneet kasvot loistivat. Sukkelaan hän nilkutti ovelle, nähdäkseen Pojan jo olevan sillalla porttia avaamassa. Hänen ihmeekseen astui sieltä saarelle itse päällysmies, Musta Angus, olallaan kirkkaan kimalteleva Ananias-ja-Safira kaikenlaisia rumia sanoja kirkuen — ja kukapa muu hänen kannoillaan kuin Ebeneser ja rengashäntäinen pesukarhun penikka. Vanha tukkimies hämmästyi niin, että pudotti toisen kainalosauvoistaan. Sen sijaan, että olisi mennyt sillalle tulevia vastaan, hän senvuoksi putosi istumaan ovipielessä olevalle penkille ja odotti. Ja pian saapuikin tuo omituinen kulkue. Mac Phairrson tunsi Mustan Anguksen mahtavasti puristavan kättään, Ebeneserin, joka oli kovin kasvanut, tonkivan polviaan ja tyytyväisenä rohkaisten, ja Ananias-ja-Safiran vanhaan tapaan kiihkeästi kapuavan ylös paitansa rintaa.
»Kas niin, niin, oleppas nyt, vanha kumppani», hän mutisi porsaalle, toisella kädellään sen korvia hypistellen, toisen linnulle antaen, tämän ihastuneesti nokassa pideltäväksi ja tunnusteltavaksi, pesukarhun tätä katsellessa kirkassilmäisellä, syrjäisellä mielenkiinnolla.
»Angus», sanoi nyt vanha tukkimies, yrittäen sanoa jotakin kiitokseksi, »sinä älyät ihmeellisesti, kuinka järjettömiä luontokappaleita on pideltävä — ei siltä, että Ananias-ja-Safiraa kukaan voi oikeudella sanoa järjettömäksi, eipä tietenkään — ja minä vannon, etten minä olisi koskaan saanut niitä kautta kesän näyttämään noin siisteiltä ja sileiltä. Minä luulen —»
Mutta mitä hän luuli, se jäi kun jäikin sanomatta. Alas hänen sillalleen laskeutui juuri toinen ja vielä suurempi kulkue kuin Mustan Anguksen. Ensimäisenä, parhaillaan jo portista tulemassa, hän näki Jimmy Wrightin, joka talutti honteloa hirven mullikkaa, ja hän tunsi tämän Susannaksi. Aivan hänen takanaan tuli ukko Billy Smith, sylissään molemmat valkoiset kissat, Melindy ja Jim; ja sitten Kalju Pallen, kainalossaan pitkä peitemytty. Heidän perässään tulivat sahan muut miehet, kasvot tervetuloa loistaen. Mac Phairrsonin koko ruumis vapisi, suuret kyynelet herahtivat hänen silmiinsä ja kurotettuaan kättään pudonneen kainalosauvansa maasta ottaakseen hän nousi ylös. Kun vieraat tulivat ja häntä sydämellisesti tervehtivät, ei hän löytänyt sanoja, mitä vastaisi. Kalju laski myttynsä varovasti maahan ja kaikella kunnioituksella kehi sen auki. Ulos astui ylväs James Edward ja kohotti päätä ja siipiä huolestuneena honkk-a-honkaten. Heti Mac Phairrsonin nähtyään se tuli ja seisahtui aivan hänen viereensä, mutta se olikin enintä, mitä ylpeä ukkohanhi alentui innostusta osoittamaan. Kissat sillävälin kehräten hankasivat itseään vanhan isäntänsä säärtä vasten ja Susanna haisteli häntä äänekkäällä, hyväksyvällä korskahduksella. Mac Phairrsonin kurkku alkoi liikkua, sitten koko naama. Kuinka toisenlainen tämä kotiintulo oli kuin hän oli odottanut! Tässä oli, voi ihmeitten ihme, koko rakastettu perhe hänen ympärillään! Kylläpäs pojat olivat olleet hyviä! Hänen täytyi yrittää heitä kaikkia kiittää. Oikaisten itseään toisen kainalosauvan nojaan hän koetti heille tulkita sanomatonta kiitollisuuttaan ja iloaan. Turhaan hän jonkun sekunnin ponnisteli, nielläkseen alas sen, mitä kurkkuun pyrki. Sitten hän jättiläismäisellä ponnistuksella sai sanotuksi: »No hel-vetti, pojat!» putosi istumaan ja kätki vettyvät silmänsä Pätkän tuuheaan turkkiin.
ISON AUTION JÄRVELLÄ.
Osaksi varmaankin ylpeydestä, kun oli kerrankin onnistunut välttämään mummonsa kaikkinäkevän silmän, Mandy Ann, ja vielä juoksujalkaa, jaksoi kantaa korin, joka oli melkein yhtä suuri kuin hän itse — kantaa sen koko matkan mäen alle ja joen rannalle saakka kertaakaan kompastumatta taikka pysähtymättä henkeään vetämään. Kori ei ollut vain iso, vaan vielä vastuksellinenkin, sitä kun näyttivät häiritsevän sisälliset mullistukset, jotka saivat sen keikkumaan ja kallistelemaan niin pahoin, että se tuon tuostakin uhkasi aivan kääntää nurin Mandy Annin epävarman tasapainon. Mutta tällä nuorella neitosella oli luonteenlujuutta ja hän vain painoi päälle, välittämättä siitäkään, että rannan kivet olivat sangen terävät hänen paljaitten pienien jalkainsa tallata.
Viimein hän saapui auringonpaisteiseen lahdelmaan, jonka matalassa, kirkkaan ruskahtavassa vedessä puikkelehti mutuparvia, ja tämä olikin hänen pakoretkensä määrä. Rantaan lyötyyn seipääseen kiinnitettynä oli siinä korkealaitainen vanha ruuhi, jota Mandy Ann kauan oli himoinnut, se kun hänestä olisi ollut aivan ihanteellinen leikkihuoneeksi. Korkea kokka hieman pohjaan tarttuneena, perä vedessä vapaasti uiden, se veltosti käänteli laiskan ilman satunnaisissa löyhäyksissä. Mandy Ann oli vain neljän vuoden ikäinen ja hänen punainen karttuunihameensa juuri ja juuri ulottui kuoppaisiin likaisiin pikku polviin saakka; mutta sukupuolensa erehtymättömällä vaistolla hän kokosi helmansa ja likisti ne lujaan rintansa ja korin reunan väliin. Sitten hän astui veteen, kahlasi vanhan ruuhen viereen ja kiipesi siihen.
Vanha alus oli sisältä vallan kuiva, täynnään lämpöisen tervan raikasta kirpeää hajua. Mandy Ann suori punaisen hameensa ja keltaiset kiharansa ja laski ison peitetyn korinsa alas ruuhen pohjalle. Kori keikkui yhä vimmatusti.
»Siivolla, siivolla!» hän huudahti, heristäen sille typykkää sormeaan.
»Yksi minuutti, yksi pikku minuutti vain, niin sittenpähän nähdään.»
Kurkistaen laidan yli Mandy Ann mielihyväkseen näki, että ruuhen ympärillä oli vettä joka puolella, vaikka sora raapikin pohjaa. Istuen sitten pohjalle hän tyytyväisyydellä totesi, että ruuhen korkeat, ulospäin kallistuvat laidat täydelleen suojelivat häntä kaikilta kotoisilta katseilta, mitä sattuisi rantaan tulemaan. Hän oli varma siitä, etteivät edes mummon silmät tuolta harmaasta mökistä vihannalta mäeltä löytäisi tähän aavistamattomaan pakopaikkaan. Huokaisten sanomattomasta tyydytyksestä hän meni aivan ruuhen perään, kiskoen temmeltävää koria perässään. Istuen pohjalle hän otti korin syliinsä ja päästeli irti peitteen, vienosti hyräillen sitä tehdessään. Viiksikäs ruskea typökuono ilmestyi paikalla reunalle, uteliaana haistellen ja nykien. Pyöreä musta pää pienine pyöreine korvineen ja pelottomine kirkkaan mustine silmineen kohosi samalla reunan yli. Mielihyvästä äännähtäen nuori lihava murmeli, melkein täysikasvuinen, kapusi korista ja hyppi Mandy Annin olalle. Saatuaan äkkiä peräänsä painoa ruuhi luiskahti somerelta ja hiljalleen käänteli puoleen ja toiseen köytensä päässä.
Huomatessaan aluksen uivan vapaasti Mandy Ann ihastui. Nyt hän mielestään oli kahta paremmassa turvassa takaa-ajolta. Kiskaisten taskustaan multaisen porkkanan hän kohotti sitä murmelille, joka kuonollaan hyväellen kaiveli hänen hiuksiaan. Mutta tuoreen mullan hajusta pikku eläin muisti sen, josta se piti vielä enemmän kuin Mandy Annista — tosiaan vielä enemmän kuin mehukkaasta porkkanastakin. Se halusi päästä pois vähäksi aikaa siitä hellästä, toisinaan liian uutterasta huomaavaisuudesta, jota pikku emäntä sille osoitti — päästä pois oikein sydämensä kylläisyydeksi kaivelemaan viileätä ruskeata multaa, joka oli heinänjuuria täynnään. Välittämättä porkkanasta se pehmeään, rentoon tapaansa kapusi alas Mandy Annin olalta ja juoksi parrasta pitkin keulaan. Huomatessaan mahdottomaksi päästä rantaan menemättä veteen, jota se inhosi, se vingahdellen morisi ja työnsi pyöreätä päätään ylös ja alas, ikäänkuin tuumaillen, hyppäisikö.
Huomatessaan nämä oireet Mandy Ann, joka oli pitänyt sitä silmällä, huusi sille ankarana: »Hyi kuinka paha! Palaatkos paikalla takaisin, hyvä herra! Vielä menet ja kantelet minusta mummolle! Tule paikalla emäntäsi luo, sisso!» Hänen äänensä kuullessaan pikku eläin näytti rupeavan katumaan hätäilyään. Veden välkkyminen ja läikkyminen peloitti sitä. Se palasi Mandy Annin rinnalle ja alkoi syvämietteisesti jyrsiä porkkanaa, jonka tämä pisti sen nokan eteen.
Tästä huolesta päästyään Mandy Ann otti korista epäsäännöllisen mytyn. Se oli sidottu sinisen ja valkoisen kirjavaan nenäliinaan. Päästellen solmut mitä suurimmalla huolella, ikäänkuin sisällys olisi ollut erikoisen kallisarvoinen, hän paljasti kokoelman monenvärisiä lasi- ja kirkaskuvaisia posliinipaloja. Onnellisena katsellen näitä aarteitaan, jotka välkkyivät päivänpaisteessa kuin jalokivet, hän alkoi lajitella ja huolellisesti järjestää niitä ruuhen lähimmälle teljolle. Mandy Ann teki »Chaneyn taloa», joka kyläkunnan lasten kesken oli yleinen ja arvossapidetty leikki. Lasten kesken vallitsi kova kilpailu, kuka löytäisi parhaan paikan ja aineet näille ihmerakennuksille ja Mandy Annin rohkeaan mielikuvitukseen oli iskenyt, ettei kukaan olisi voinut uneksiakaan parempaa »Chaneyn talon» paikkaa kuin vanha ruuhi oli.
Tuntikauden tai enemmänkin Mandy Ann oli kokonaan kiintynyt viehättävään tehtäväänsä. Ja niin hiljaa hän siinä oleili, että aina silloin tällöin keltapeipponen tai kärpässieppaaja istahti ruuhen parraspuulle, pyrähtääkseen taas pois pelästyneesti ja suuttuneesti livertäen. Murmeli porkkanansa syötyään koukistui päiväliekkoseen ja vaipui uneen.
Mandy Annin kokoelmassa oli tosiaan runsas valikoima värejä. Joka pala oli koko aarre hänen silmissään. Mutta vaikka hän pitikin niin paljon maalatuista posliinipaloistaan, olivat lasit vielä paljon paremmat. Niitä oli punaisia paloja ja monenlaatuista viheriää, ja sinisiä, keltaisia, ruskahtavia, purppuraisia ja opaliharmaita. Jokaisen palan hän, ennenkuin laski sen tuhdolle sille tulevaan paikkaan, nosti silmänsä eteen ja tarkasteli maailmaa sen läpi. Muutamat läheiset puunlatvat ja sininen taivas valkoisine kesäisine untuvapilvineen, siinä se maailma, mikä hänen tyyssijaansa näkyi; mutta eriväristen lasipalojen läpi nähtynä ne vaihtelivat mitä ihmeellisimmällä ja ihastuttavimmalla tavalla. Ja niin hartaasti hän oli tähän kiintynyt, ettei vähääkään huomannut, kuinka vanhan ruuhen liikkeet olivat käyneet paljon levottomammiksi kuin hänen ensin siihen astuessaan. Ei hän edes huomannut sitä, ettei hänen värikkäässä taikamaailmassaan enää näkynyt puunlatvoja ensinkään. Viimein pohjan alta kuului ihmeellistä lotinaa ja ruuhi keikahti niin pahasti, että toinen puoli »Chaneyn talon» aarteista pudota kalahti pohjalle tai Mandy Annin helmaan. Murmeli heräsi säikähtyneenä ja kiipesi emäntänsä syliin suojaa etsimään.
Suuresti hämmästyen Mandy Ann nousi polvilleen ja kurkisti ruuhen laidan päällitse. Hän ei enää ollut pienessä suojaisessa lahdessa, vaan kaukana keskellä virtaa. Rannat, jotka silosti ja nopeaan liukuivat hänen ohitseen, näyttivät hänestä vierailta. Sillä suunnalla, jossa hän oli tottunut näkemään kylän hajalliset rakennukset, sulki nyt näön mahdottoman korkea puiden peittämä törmä. Hänen niin hartaasti katsellessaan monivärisiä lasejaan oli ruuhen korkeihin laitoihin sattunut tuulen puuskaus, joka oli saanut veneen kiskaisemaan kiinnitysköyttään. Köysi, jonkun hätiköivän pojan huolimattomasti kiinnittämänä, oli päässyt irti; ja ruuhi oli hiljaa liukunut rientävään virtaan. Puolen mailin päässä myötämaassa virta kiersi metsäisen niemen ja siinä ajolle joutunut vene katosi näkyvistä, jos ehkä joku olisi rientänyt rantaan sitä kiinni ottamaan.
Mandy Ann ei alussa pelästynyt vähääkään. Hänen siniset silmänsä säihkyivät innostuksesta, kun hän kasvoiltaan heitti pois vallattomia kiharoitaan. Nopeana, mutta sileänä juokseva virta välkkyi ja läikkyi herttaisesti päiväsydämen auringonpaisteessa, ja sangen mielenkiintoista oli katsella, kuinka nopeaan rannat liukuivat ohi. Vaarasta ei ollut merkkiäkään; ja luultavasti Mandy Ann pienen aivokoppansa sopukoissa aavisti luonnollisena asiana, että kaunis virta, josta hän aina oli pitänyt, vaikk'ei hänen koskaan sallittu leikkiä sen kanssa, kuljettaisi hänet takaisin mummonsa luo yhä hiljaa ja odottamatta, kuin oli hänet poiskin vienyt. Toistaiseksi hän vain ajatteli tilanteen pöyristyttävää ja uuden uutukaista jännitystä. Ruuhen kääntyessä ympäri tilapäisessä öljysileässä pyörteessä, hän iloisesti nauroi tätä liikettä ja ylpeili siitä, ikäänkuin se olisi ollut hänen itsensä aikaan saama. Ja murmeli, joka alussa oli ollut kovin hermostunut, se kun huomasi asiain tavalla tai toisella olevan hullusti, rauhoittui siihen määrään emäntänsä ilmeisestä mielihyvästä, että se uudelleen koukistui ruuhen pohjalle ja kiiruhti jatkamaan kesken katkennutta untaan.
Vähän ajan kuluttua virta taas teki mutkan, kääntyen takaisin alkuperäiseen suuntaansa. Äkkiä alkoi kylän loistava kirkontorni näkyä etäisyydessä, sitten tutut talot. Mandy Annin nauravat kasvot kävivät totisiksi, kun hän huomasi, kuinka kovin, kovin kaukana ne näyttivät olevan. Ja täältä etäältä nähden niihin tuli jotakin vierasta, joka koski hänen sydämeensä. Tämä hänen ihmeteltävä seikkailunsa lakkasi häntä viehättämästä. Hän tahtoi paikalla palata takaisin. Sitten alkoi näkyä mummon pieni harmaa tupa rinteeltään. Voi, kuinka kauhean pieneltä ja kummalliselta ja etäiseltä se näytti. Ja joka minuutti se meni kauemmaksi ja kauemmaksi pois. Kauhistunut huuto »mummo! mummo! vie minut kotia!» pääsi hänen huuliltaan. Hän nousi ylös ja meni sukkelaan ruuhen toiseen päähän, joka, vastavirrassa ollen, oli lähempänä kotoa. Kun hänen painonsa siirtyi keulaan ja keula painui syvempään virran työnnettäväksi, niin ruuhi hitaasti kääntyi ympäri, kunnes se osoitti vastakkaiseen suuntaan. Mandy Ann kääntyi uudelleen ja riensi siihen päähän, joka oli lähempänä kotoa, jonka jälkeen ruuhi toisti hämmästyttävän temppunsa. Yht'äkkiä tilanteen koko totuus valtasi Mandy Annin mielen. Hän oli hukassa. Virta kuljetti häntä niin kauas, ettei hän koskaan, koskaan enää pääsisi takaisin. Se oli ryöstänyt hänet siihen kauheaan erämaahan, josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan. Hänen polvensa pettivät pelosta. Lyyhistyen pieneksi punaiseksi jäsenkasaksi ruuhen pohjalle hän koroitti äänensä kimakaksi valitukseksi, joka siihen määrään säikäytti murmelia, että se hiipi hänen helmainsa alle piiloon.
Kylän alla joki monet mailit juoksi yhä autiommaksi käyvän seudun läpi, jossa ei rannalla ollut asumusta, ei raiviota, ja laski sitten yhä autiompaan järveen, jota sanottiin Ison Aution järveksi; se oli kymmentä mailia pitkä yksinäinen selkä, soitten ja kulon polttamien maitten ympäröimä. Ison Aution järven alapäästä joki raivoisena koskena laski mailin verran pauhaavia portaita kuruun, jota tukkimiesten kesken sanottiin »Pirun kaukaloksi». Tämän raivon uuvutettua vimmansa rotkon mustien seinämäin välissä, joki hitaasti jatkoi matkaansa merta kohti. Muutama maili kylän alapuolella virta kiihtyi ja kävi levottomaksi, laskien kuohuvin aalloin kivisiä koskia. Kun ruuhi laski ensimäiseen, katkesi Mandy Annin valitus ja nyyhkytys yht'äkkiä. Valkoisten aaltojen kohina ja niiden läiskivän kiukun näkö saivat hänet aivan ymmälle. Hän istahti keskituhdolle, puristaen värisevää murmelia rintaansa vasten, ja tuijotti ympärilleen hurjistunein silmin. Joka puolella hyppi aaltoja pystyyn, mustina, valkoisina ja pihkanruskeina ryntäillen keikkuvaa ruuhta vastaan. Mutta vaikka ne Mandy Annista näyttivät niin hirveiltä, eivät ne kuitenkaan olleet kovin vaarallisia vankalle korkealaitaiselle veneelle, joka häntä kuljetti. Vanha ruuhi oli nimenomaan rakennettu liikkumaan tämmöisillä vesillä. Ei mikään voinut sitä kaataa, ja kun sen laidat olivat niin korkeat ja ulospäin kallistuvat, niin eivät tavalliset aallokot voineet sitä täyttääkään. Voitokkaana se ui kohisevat kosket, milloin painaen alas korkean keulansa, milloin kolkaten kiviin ja kallistellen, mutta aina suoriutuen pahoista paikoista ilman mainittavaa tapaturmaa. Koskissa Mandy Ann aina istui vaieten, liikkumatta, kauhun tenhoamana. Mutta pitkillä, verraten sileillä virtamatkoilla hän taas sen verran tointui, että hiljaa itki murmelin pehmeään ruskeaan turkkiin, kunnes tämä järkevä pikku eläin, tuskastuneena hänen vetistävistä hyväilyistään, ponnisteli irti ja ryömi vihattuun koriinsa.
Vihdoin, ruuhen laskettua toistakymmentä moista isoäänistä koskea, Mandy Ann alkoi väsyä pelkoon ja ajatella jotakin hauskempaa. Istahtaen jälleen ruuhen pohjalle hän murheellisena koetti virkistää mielenkiintoaan »Chaneyn taloon». Hän hypisteli kauneimpia maalattuja posliininpaloja ja hoki itsekseen, kuinka kauniita ne olivat. Tai valitsi hän veripunaisen tai sinipunervan lasinkappaleen, kohotti sen kärsineiden, kyynelten kastamain kasvojensa eteen ja koetti löytää jotakin mieltäkiinnittävää värikkäästä maisemasta, joka liukui ohi. Mutta se oli suotta. Yksin meripihkan värinenkin lasi oli menettänyt tenhonsa. Ja vihdoin hän, pelostaan ja yksinäisyydestään uupuneena, vaipui ruuhen pohjalle ja nukkui.
Oli myöhä iltapäivä, kun Mandy Ann nukkui, ja hänen unensa oli sitä raskasta puolihorrostilaa, joka seuraa lohdutonta murhetta ja pelkoa. Sitä ei häirinnyt niiden kovempien koskien keikuttelut, joita ruuhi nyt laski. Viimeinen maili joen juoksua, ennenkuin se järven yhdytti, oli syvää tyyntä suvantoa; mutta kun päivän lopulla oli alkanut kovasti tuulla luoteesta, niin ruuhi ajelehti edelleen yhtä nopeaan kuin ennenkin. Illan suussa, auringon juuri vaipuessa länsirannan taa kelojen paljaitten latvain sekaan, ruuhi työntyi Ison Aution järven hylätyille vesille ja tuulen ajelemana keskijärveä riensi etsimään »Pirunkaukalon» jyriseviä putouksia ja ärjyviä pyörteitä.
* * * * *
Ulkona keskijärvellä, jossa kova tuuli pääsi vapaasti puhaltamaan, isojen aaltojen keikuttelu ja jyskytys peloitti pientä murmeliparkaa, niin että se oli aivan tulla hulluksi; mutta väsyneeseen lapseen ne eivät tehneet mitään vaikutusta, hänen väristen nyyhkiessä unessaan. Mutta ne tekivät suuren vaikutuksen kevyeen tuohikanoottiin, joka rannan suojassa hiipi vastatuuleen kahden melan työntelemänä. Melojat olivat tukkilaisia, jotka palasivat joen suupuolesta. Kaiken kevään ja alkukesän he olivat olleet poissa kyläkunnasta uittamassa talvella kaadettuja tukkeja ja nyt he, hartaasti kotiin pyrkien, kovapintaisesti ponnistelivat eteenpäin tuulta ja aaltoja vastaan. Ison Aution järven kaikilla soiden rikkomilla rannoilla tuskin oli ainoatakaan kunnollista leiripaikkaa muuta kuin aivan järven päässä, missä joki siihen laski, ja tämän paikan matkamiehet olivat päättäneet saavuttaa ennen pimeän tuloa. Seuraavana päivänä heillä sitten olisi edessään selvä sauvontamatka ja illallisen ajaksi heidän piti joutua kotia.
Keulassa oleva, mustapartainen roteva mies, punainen paita päällään, meloi hitain vakain pistoksin, upottaen syvään suuren vaahteramelansa ja selkä kumarassa työntäen, huolimatta mitään raskaista mustista aalloista, jotka joka toinen sekunti hyökkäsivät häntä vastaan ja uhkasivat peittää alleen hataran aluksen keulan. Edesvastuu ei kuulunut hänelle. Hänen tehtävänsä oli vain antaa voimaa, vakaata, hellittämätöntä voimaa, jolla nousta kiinteän tuulen päälle. Perässä olevan miehen tehtävä sitävastoin oli ajatella ja vahtia ja kohdata joka hyökkäys, samalla kuin myös työntää venhoa eteenpäin halki vellovan veden. Hän oli laiha, pitkäkätinen nuori jättiläinen, lakitta päin, takkuinen ruskea tukka taapäin puhaltaen puna-ahavoituneilta kasvoilta. Hänen terävät harmaat silmänsä panivat merkille ja arvostelivat jokaisen oikullisen järviaallon, joka vastaan hyökkäsi, ja tottunut ja voimakas ranne muunteli aina jokaista pistosta sen mukaan kuin tarve kulloinkin vaati. Ei siinä kyllä, että kanootti oli estettävä pistämästä liian terävään aaltoihin, täyttymästä tai kaatumasta. Hän piti tarkkaa huolta siitäkin, ettei siihen päässyt vettä nakkaamaan ja kastamaan aarteita, joita hän kuljetti kotia ylämaan metsiin pienen merenrantakaupungin puodeista. Ja samalla kuin hänen silmänsä näyttivät olevan niin tiukassa työssä Ison Aution aaltoja vastaan taistellessaan, väikkyi hänen mielessään kaiken aikaa toinen virkistävämpi kuva — harmaa mökki päivänpaisteisen mäen laella, jossa hänen äitinsä odotti ja jossa pieni keltakutrinen tyttö hänelle huutaisi: »Isä, voi i-sä!», nähdessään hänen tietä nousevan.
Itsepintaiset matkamiehet olivat ehkä parin mailin päässä järven päästä ja aurinko parhaillaan teki laskuaan autioitten kelometsien taa, valaen aaltojen vihaiselle läikkeelle omituisia violetteja, punertavia ja ruskahtavia välkkeitä, kun keulamies, jonka silmät saattoivat vapaasti harhailla, sattui näkemään tuuliajolla olevan ruuhen. Se oli vähän heidän edellään, mutta kauempana järvellä.
»Eikös tuo, Chris, ole ukko Joen ruuhi?» hän kysyi, tottunut tukkimiehen silmä kun tunsi aluksen joistakin pienistä rakenneseikoista tai vioista.
»Niin taitaakin olla!» vastasi Chris, sitä hetkisen tarkastettuaan. »On päästänyt sen karkaamaan. Vesi mahtaa nousta nopeaan!»
»Tunnin parin kuluttua siitä tulee hyviä kahvipuita, jos se tuota kyytiä kulkee», arveli toinen laimealla mielenkiinnolla. Mutta enemmän asia koski nuoreen jättiläiseen, joka perässä istui. Hän pahoitteli sitä, että ukko Joe näin menetti veneensä.
»Hemmetin vanha hölmö, kun ei sitä kiinni sitonut!» hän päivitteli. »Ellei tuuli olisi näin kovin vastassa, niin voisimme ottaa sen kiinni ja soutaa rantaan. Mutta nyt emme voi.»
»Minä en pysähtyisi, vaikka siinä olisi säkillinen kultaa!» murahti toinen, pinnistäen melallaan vielä entistäkin enemmän, kun yöpaikka vielä näytti olevan niin kovin kaukana. Hän oli nälissään ja väsynyt eikä edes malttanut piippuaan sytyttää aaltojen pauhussa.
Ruuhi oli sillävälin nopeaan kulkenut tuulen alle, kulkien heidän ohitseen vain viidenkymmenen sylen päässä. Mieliapein Chris näki sen sivu luistavan särkyäkseen pirstaleiksi Pirun kaukalon ärjyvässä vimmassa. Kun se oli mennyt ohi, keikkuen aalloilla korkealla, kuten niin hyvän vanhan aluksen sopikin, niin hän katsoi taakseen naurahtaen, puoleksi katumapäällä. Niin tehdessään hän sattui jotakin huomaamaan ja vilkaisi vielä toisenkin kerran. Pieni pörhöinen ruskea eläin tuijotti sieltä partaan takaa kanoottia. Ruuhen laita sillä haavaa juuri kallistui häntä kohti ja hän näki sen selvään. Oli kuin olikin se murmeli, ei siitä epäilystä. Ja se näytti sanattomana pyytävän heitä tulemaan ja pelastamaan kamalasta kuolemasta. Chris oli kahden vaiheilla, katsellen epäröiden kumppaninsa kohoavaa ja laskevaa selkää. Se selkä näytti kovin taipumattomalta. Chris sitäpaitsi oli vähän häpeissään omasta tunteenpuuskauksestaan. Hän tiesi, että häntä pidettiin joutavanpäiväisen hellätunteisena eläimiä, lapsia ja naisia kohtaan, vaikka harvaa halutti sitä liian suoraan lausua hänelle. Hän vähin pelkäsi, että toverilla olisi tässä tapauksessa oikeus häneen suuttua. Mutta hän ei voinut sietää sitä ajatusta, että pikku eläin — joka niin ilmeisesti oli häneltä apua pyytänyt — saisi mennä Pirun kaukalon hirmuihin kuolemaan. Ja hän teki päätöksensä.
»Mart», hän huudahti, »minä käännän takaisin. Tuossa vanhassa ruuhessa on jokin, jota minä tarvitsen.» Ja hän käänsi kanootin keulan isoa aaltoa vastaan.
»Vielä mitä siellä on!» tiuskasi toinen, nostaen melansa vedestä ja katsoen taakseen äkeänä ja vastustaen. »Mikä se on?»
»Melo, senkin vietävä! Pistä kovemmin!» komensi Chris. »Kyllä minä sanon, kun sinne päästään.»
Tämän kovan käskyn saatuaan tukkimies totteli kiroten, sillä perästämelojalla on kanootissa sananvalta. Ei ollut aikaa väittelyihin kanoottia käännettäessä moisessa aallokossa. Mutta heti kuin kanootti oli käännetty ja se peloittavasti hyökkäillen karkasi aallolta aallolle pakenevaa ruuhta takaa ajamaan, niin hän näki ja ymmärsi.
»Piru sinuas, Chris Mc Keen, mitättömän murmelinko vuoksi sinä!» hän huusi ja yritti huovata melallaan, ikäänkuin kanootin kääntääkseen.
Chrisin harmaat silmät jäykistyivät. »Kuules nyt, Mart Babcock», hän huusi, »älä nyt rupea hulluttelemaan. Kirota saat niin paljon kuin haluttaa — mutta melo niin kuin minä käsken, tai ole aivan melomatta ja istu hiljaa. Minä se tämän kanootin suunnan määrään.»
Babcock nosti melansa venhoon ja kiroili katkeraan.
»Murmelin! Kelvottoman murmelin vuoksi!» hän huusi, painostaen kuvaamattoman halveksivasti joka sanaa. »Olethan sinä houkaksi tunnettu, Chris Mc Keen, mutta en minä tiennyt sinua tuommoiseksi maailmanlopun narriksi!»
»Murmelipa tietenkin!» myönsi Chris, työntäen tiukkaan melallaan. »Luuletko sinä, että minä päästäisin eläinrievun 'kaukaloon' vain sen vuoksi, että sinä tuntia aikaisemmin pääsisit eväittesi kimppuun? Minä olen aina pitänyt murmeleista.»
»Otan minä tuon villin nahkastasi, kun rantaan päästään; odotappas!» pauhasi Babcock urheasti. Hän tiesi, että kuluisi vielä monias tunti, ennenkuin he rantaan pääsisivät, ja että hänellä siis olisi tilaisuus unohtaa uhkauksensa.
»Se käy laatuun, Mart!» sanoi Mc Keen hyväksyen. »Kaikki minun nahkani sitä tässä odottaa. Mutta nyt sinä ole valmiina ja tee juuri niinkuin minä käsken, äläkä anna kanootin kolkata ruuheen, kun rinnalle tulemme. Taitaa käydä vähän tukalaksi saada eläinriepu käsiin näissä aalloissa. Minä vien sen kotia Mandy Annille.»
Kanootin kiitäessä hyppivän ja keikkuvan ruuhen luo Babcock pisti ulos melansa ulontaakseen tai kiinni ottaakseen, miten käskettiin, ja kurkisti sisään, Chrisin silmien vielä ollessa hommassa kiinni. Hänen tummat kasvonsa lensivät valkoisiksi kuin palttina.
»Jumalan tähden, Chris! Anna anteeksi! Enhän minä osannut arvata!» hän voihkasi.
»Se on — Mandy Ann!» huudahti isä hillityllä äänellä, nousi ruuheen ja otti lapsen syliinsä.
SARVAS SIELLÄ, KONTIO TÄÄLLÄ.
Päivänpaisteisena, säille alttiina, harmaat ulkohuoneet ja matala harmaa navetta valoisaa siivotonta karjapihaa puolittain ympäröiden, seisoi mukava pieni talo paljaan mäen laella, jossa metsän kaikki sulotuulet saattoivat yöt ja päivät sen ympärillä löyhytellä.
Mäen rinteillä nousi sitä kohti joka puolella kaura-, tatar- ja perunasarkoja; mutta puutarhaa oli vain väljänlainen kaali- ja vihannesmaa paria sataa syltä alempana metsänreunan puolessa, jossa pieni ala lihavaa mustaa savimultaa oli erikoisesti kehoittanut puutarhakokeiluihin.
Samoin kuin useimmat ylämaan viljelijät, oli Sam Coxenkin tottunut ylimalkaan halveksimaan puutarhanhoidon kaltaisia pieniä hommia. Alhaalla kylässä pidetty maanviljelysnäyttely oli kuitenkin muuttanut hänen mielensä, ja kaalimaa oli nyt hänen paras huollettavansa. Hän jo hautoi ylpeitä ajatuksia, mitä palkintoja mahtaisikaan saada ensi näyttelyssä — johon ei enää ollut kuin kolmisen viikkoa.
Hänen tapansa oli, että aina kuin hän valjasti parihevosensa kylässä käydäkseen, niin hän mennessään kaikkein viimeiseksi käänsi päätään ja loi pitkän mielihyvän silmäyksen kaalimaahansa, jonka viileä eloisa vihannuus niin kirkkaasti erosi ympärilläolevien vainioiden kellanruskeasta. Tänä aamuna hän ei kääntynyt tuota silmäystä luomaan, ennenkuin oli hypännyt vaunuihinsa ja ottanut ohjakset käteen. Mutta kun hän sitten katsoi, niin lensi suuttumuksen puuska hänen hyvänluontoisten kasvojensa poikki.
Siellä seisoi aivan tuon kalliin kaalimaan keskellä iso hajasarvinen sarvas, sievistelevän herkutellen näykki aina uudesta ja uudesta ja veitsiviiltoisilla etukavioillaan kuin aivan pahaa tehdäkseen leikkeli hajalleen mureita kaalinkupuja.
Sam Coxen pudotti ohjakset, hyppäsi vaunuista ja juoksi veräjälle, joka vei pihasta kaalimaahan; ja hevoset — arvonsa vuoksi hän aina ajoi parihevosilla kylään mennessään — alkoivat syödä lyhyttä hienoa nurmea, jota lähteen takana kasvoi. Vaikka Sam oli takalistolla kasvanut, puuttui häneltä kuitenkin takaliston tieto. Hän ei ollut metsämiehiä, ja yhtä vähän kuin hän tiesi, yhtä vähän hän välitti metsän kansasta. Hänellä oli semmoinen ylimalkainen käsitys, että kaikki hirvaat olivat pelkoja; ja jos joku olisi hänelle sanonut, että sarvaat kiima-aikanaan voivat olla hyvinkin sotaisia, niin hän olisi moiselle halveksien nauranut.
Veräjälle kiiveten hän ärjyi pahantekijälle vimmatusti, ja luuli sen siitä punaisena viivana pois häviävän. Mutta sarvas vain kohotti kaunista päätään ja kummissaan töllisteli veräjältä elämöivää kummaa olentoa. Sitten se kylmäverisesti viilsi auki uuden mehevän kaalinkuvun ja näykki sen tiivistä valkoista sydäntä.
Kovin suuttuneena Coxen jälleen luikkasi terveitten keuhkojensa koko voimalla ja huitoi hurjasti käsillään päänsä päällä. Mutta ihmisäänen kehutulta isäntävallalta näyttikin jollakin selittämättömällä tavalla puuttuvan liittymäkohtia sarvaan tietoisuuteen. Noitten vihaisten käsien huitominen kuitenkin teki siihen vaikutuksen. Se näytti pitävän sitä tappelunhaasteena, koska se ravisti kauniita sarviaan ja uhmaten tömisteli etujalkojaan — ja halkaisi taas uuden kallisarvoisen kaalinkuvun.
Kiukku ja hämmästys taistelivat Sam Coxenin sielussa. Sitten hän päätteli, ettei tässä riittänyt paljas kosto, vaan että piti saada hirvaan lihatkin menetettyjen kaalinkupujen korvaukseksi.
Tupaan hyökäten hän tempaisi keittiön seinältä naulasta vanhan suustaladattavan pyssynsä. Takaliston tapaan pyssy oli ladattu jonkinlaisella yleishyötypanoksella, susihauleilla ja pitkulaisilla rautapuikoilla, joilla piti voida pysäyttää vaikka karhu sen yrittäessä sikaa varastamaan. Coxen kun ei ollut mikään urheilija, niin ei hän edes viitsinyt vaihtaa vanhaa nallihattua, joka oli ollut kuusi kuukautta tappinsa päässä. Riittihän se, kun pyssy oli ladattu.
Coxen riensi juoksujalkaa mäen alle vastakkaista rinnettä, niin ettei sarvaan sopinut häntä nähdä, ja pääsi taajan metsän suojaan. Sitten hän, yhä juosten, kiersi sarkain juurta, kunnes kaalimaa tuli uudelleen näkyviin ja pahantekijä, yhä sen keskellä herkuttelemassa.
Sam Coxenissa alkoi tällä kohdalla herätä kauan uinaillut metsämiehen vaisto. Hänen mieleensä välähti kaikki, mitä hän oli kuullut puhuttavan ison riistan lähestymisestä, ja hän päätti paikalla olla sen mukaan. Hän pani merkille tuulen suunnan ja ilokseen huomasi, että se tuli hänen sieraimiinsa suoraan kaalimaasta.
Hän käveli hiipien, nostellen ja laskien maahan jalkojaan raskaine saappaineen niin kepeästi, ettei hän ollut luullut sitä hänen jaloillaan mahdolliseksikaan. Hän alkoi unohtaa kiukkunsa ja ajatella vain sitä, kuinka saaliin saisi — niin helposti alkuvaistot elpyvät ihmisen aivoissa. Ja sitten Coxen, päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän siitä paikasta, josta hän luuli hyvin kantavan, kävi vielä entistäkin varovammaksi. Hän kulki kumarassa, pysytellen tiheimpien suojain takana. Sitten hän, vielä paremman tempun muistaen, rupesi nelin kontin ryömimään.
Sattuipa niin, etteivät Sam Coxenin silmät olleet ainoat, joita punasarvaan hommat olivat puoleensa houkutelleet. Suuri musta karhu oli metsän suojaisia liepeitä vaeltaessaan äkännyt vainiolla olevan sarvaan ja uteliaana heimonsa laatuun istahtanut viidakkoon katselemaan kaalimaan tuhoa.
Vakaata aikomusta lähteä suurta Sarvasta pyydystämään sillä ei ollut vähääkään, hyvin se tiesi, että sitä olisi ollut vaikea tavoittaa ja että se tavoitettunakin olisi tuottanut huolta. Mutta se oli tuolla utelevalla, tappelunhaluisella, riitaisella päällä, joka syyspuoleen tapaa vallata vanhan koiraskarhun.
Kun karhu sattui huomaamaan ryömivän piilottelevan Sam Coxenin parin askelen päässä piilopaikastaan, oli sen ensi ajatus kadota, hävitä metsän hiljaisiin syvyyksiin kuin suuri peloittava haamu. Seuraava taas, vuodenajan mukainen, hyökätä miehen kimppuun ja nytistää hänet.
Mutta sitten se huomasi, ettei hän itse ollutkaan miehen hiipivän vainon esine. Se näki, että metsämiehen huomio olikin kiintynyt kaalimaahan ja sarvaaseen. Se istahtikin suurille mustille takakintuilleen katsellakseen tapausten kulkua. Vähänpä Sam Coxen aavisti, mitkä punaiset viekkaat silmät häntä tähystivät hänen siitä sivu ryömiessään.
Tultuaan sille paikalle, jossa suoja oli lähinnä kaalimaata, Coxen huomasi vielä olevansa liian kaukana. Virittäen hanan hän astui parikymmentä askelta avomaan poikki, seisahtui ja tähtäsi pitkään ja tarkkaan.
Huomatessaan hänet, heti kuin hän tuli esiin pensaikon suojasta, sarvas kohotti päänsä ja vain uteliaana katseli häntä jonkun aikaa. Oliko tuo vaaraton ohikulkija, vai aikoiko se tulla saaliinjaolle hänen vastikään keksimäänsä kaalimaahan? Tarkemmin katsoen se huomasikin tulijan samaksi elämöiväksi olennoksi, joka oli häntä veräjän päältä uhitellut. Kun tämä selvisi sarvaalle, tuli sen silmiin punainen välke. Se kääntyi päin, polki jalkaa ja ravisteli uhmaavasti sarviaan.
Coxen, eläimen samalla jyvälle saaden, veti liipaisimesta. Nalli ei palanut. Kiukkuisena hän laski pyssyn alas, otti nallin pois ja tutki sitä. Se näytti aivan hyvältä ja vänkkireiässä oli ruutia niinkuin pitikin. Hän pyöräytti nallin toisin päin ja tähtäsi jälleen huolellisesti.
Nämä temput eivät sarvaan mielestä voineet muuta tietää kuin selvää haastetta ryhtyä tappelemaan elämästä ja kuolemasta. Se oli juuri sillä päällä, että moinen haaste oli sille mieliksi. Kahdella hypyllä se selvisi kaalimaasta ja tuli siroin askelin kaksintaisteluun. Tämä odottamaton käänne ällistytti kokematonta metsämiestä siihen määrään, että hän aivan unohti virittää pyssyn hanan. Kahdesti hän vimmatusti veti liipaisimesta, mutta ilman tulosta. Sitten hän, nolouden tunteen valtaamana, viskasi pyssyn vihollista vastaan ja livisti pakoon.
Melkein yhdellä hyppäyksellä hän lensi aidan poikki ja hyökkäsi lähintä puuta kohti, johon näytti helpolta kiivetä. Sattui niin pahasti, että tämä puu oli aivan sen viidakon laidassa, josta karhu niin suurella mielenkiinnolla katseli tapausten kulkua.
Metsän eläin älyää, koska ihminen pakoon juoksee, ja harvoin se laiminlyö tilaisuutta osoittaakseen, että se tämän käsittää. Sam Coxenin hypätessä kiinni alimpaan oksaan ja kiikuttaessaan itsensä puuhun, karhu tallusti esiin viidakosta ja nousi uhkaavana puunrunkoa vastaan.
Sarvas, joka juuri oli aidan poikki hypännyt, seisahtui siihen paikkaan. Ilmeisestikin oli hänen vuoronsa nyt näytellä katsojan osaa.
Coxen, alas katsoessaan ja uutta vihollistaan katsellessaan, tunsi sydämensä kuohahtavan siitä tunteesta, että hänelle tapahtui vääryys. Olivatko erämaan eläimet liittoutuneet häntä vastaan? Pelkuri hän ei ollut, mutta hän alkoi kieltämättä ikävystyä. Hänen mieleensä välähti tämä ajatus: »Entä miten käy hevosille, ellen minä pääse tästä niitä valjaista riisumaan?» Sillävälin hän kuitenkin kiipesi yhä korkeammalle ja korkeammalle, etsien neuvoa pois päästäkseen.
Puun keskivaiheilta pisti ulos pitkä oksa niin kauas, että se melkein kattoi nuoren taajan kuusen. Coxen hivutteli itseään hiljalleen tälle oksalle. Samalla kuin karhu saavutti oksan tyvipään, oli Coxen päässyt latvapäähän. Siihen hän jäi, uskaltamatta pudottaa itseään alas.
Karhu lähti varovaisesti oksalle; ja vankka oksa taipui syvälle sen painon alaisena, kunnes Coxen oli vain parin jalan päässä nuoren kuusen latvasta. Hermostuneena irti päästäen hän laski itsensä putoomaan, tarttui epätoivon kourin taajoihin oksiin ja piti niistä lujasti kiinni.
Iso oksa, täten äkkiä vapautuneena vankanlaisen miehen painosta, ponnahti takaisin niin rajusti, että karhu oli pudota. Vihaisesti möristen se kapusi takaisin runkoon ja rupesi laskeutumaan sitä maahan, perä edellä.
Karhun liikkeitten itsetietoisesta reippaudesta Coxen arvasi, ettei hän kauan saisi pelastuksestaan iloita. Maahan oli vain pari syltä ja helposti hän olisi voinut päästä pakoon, sillä aikaa kuin karhu laskeutui maahan isommasta puusta. Mutta alla seisoi sarvas, pitäen vilkkaalla mielenkiinnolla silmällä sekä karhua että miestä. Coxenia ei vähääkään haluttanut antautua mokomain teräväin sarvien ja viiltävien kavioitten vimman esineeksi. Hän mieluummin jäi siihen, missä oli, toivoen odottamatonta onnenpotkausta. Samoin kuin useimmilla takaliston miehillä, samoin hänelläkin oli kuivan huumorin vaistoa, eikä aseman vakavuuskaan aivan voinut häneltä pimittää sen hullunkurisuutta.
Coxenin mielessään hautoessa jos minkälaisia tuumia, miten pälkähästä päästä, tapahtui se kaikkein viimeinen asia, mikä hänen päähänsä olisi voinut pälkähtää. Sarvas menetti mielenkiintonsa mieheen ja käänsi huomionsa karhuun, joka nyt oli seitsemän tai kahdeksan jalan päässä maasta, suurta runkoa halaillen ja varovasti päästellen itseään alemmaksi kuin pieni poika, joka pelkää housunsa repivänsä.
Mahdollista on, että erikoisesti tämä sarvas kantoi jotakin vanhaa kaunaa karhuja vastaan. Jos niin oli, niin oli tässä tietysti tarjolla mitä paras tilaisuus maksaa vanhoja velkoja. Karhun tukala asema ja suojelematon takaruumis ilmeisestikin houkuttelivat sitä pieneen koetukseen. Se astua sipsutteli eteenpäin, puoleksi leikillään, puoleksi kostonhimoisesti nousi takajaloilleen ja pukkasi karhua oikein vihaisesti sarviensa terävillä kärjillä. Sitten se hyppäsi taapäin kahdeksan tai kymmenen askelta ja odotti, karhun kiiruumman kaupalla luisuessa maahan ja päästäessä raisun vihan mörähdyksen.
Sam Coxen oikein väänteli itseään sisällisestä naurusta ja oli vähällä kuusestaan pudota.
Karhussa ei nyt ollut mitään sijaa miehen muistelemiselle. Se oli sarvaan julkeudesta raivon vimmassa ja syöksi sen kimppuun kuin hirmumyrsky. Sarvas ei ajatellutkaan jäädä niin musertavaa hyökkäystä vastustamaan. Aivan viime nipukassa se ponnahti syrjään loikkauksella, joka siirti sen kerrassaan kolmenkymmenen jalan päähän. Vielä semmoinen hyppy, vielä, vielä: ja sitten se lähti vallattomasti keikkuen samoamaan metsän kaartoja, karhun voimattomana vääntäessä perässä.
Sam Coxen livahti alas puusta, ennenkuin ne olivat näkymättömiin päässeet, ja meni kiiruimman kaupalla aidan yli. Aukealla vainiolla hän tunsi olevansa vähän paremmassa turvassa, otaksuen hädän tullen voittavansa karhun juoksussa. Mutta sen verran hän sentään ennätti seisahtua, että hairasi pyssynsä maasta.
Luotuaan sitten tuhottuihin kaalinkupuihin murheellisen silmäyksen hän nopeaan nousi mäkeä, kurkistellen tuon tuostakin taakseen paremmaksi varmuudeksi, ettei kumpikaan vihollinen takaisin palannut, uusi yritys mielessään.
LUMEN VALTA-AIKANA.
I.
Lunta oli melkein neljää jalkaa vahvalti raivion pienen hirsimökin ympärillä. Sitä oli katolla, minkä se kantaa jaksoi. Matala leveä hirsinavetta oli melkein räystäitä myöten kinoksissa. Se ympäröi valkoisena muurina sen tallatun pihan-osan, joka lastukkoineen ja heinänjätteineen oli navetan ja tuvan välillä. Sitä oli pinoutunut kummiksi keoiksi, ru'oiksi ja patsaiksi kantojen päälle, joita puoleksi raivattu nuori uudismaa oli täynnään. Vahvalti sitä oli kiintynyt kuusten, jalokuusten ja tsugain syväänvaipuneille oksille. Se verhosi erämaan aution piirin jonkinlaiseen hengettömään hiljaisuuteen.
Työntäen alas peitteet ja kirjavan tilkkuryijyn Taavi Patton kohottautui toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi nuoren vaimonsa kalpeihin kasvoihin. Vaimo nukkui. Ääneti hän hiipi vuoteesta, suori peitteet keveällä kädellä jälleen paikoilleen ja veti sukkelaan jalkaansa kaksi paria paksuja karkeita kotokutoisia villasukkia. Aamuvalkeaman varhaisin harmaa hämärä täytti tuvan ja pakkanen oli niin pureva, että ylämaan miehen karkaistuja sormia pisteli. Astuen hiipien kuin kissa karkeatekoisen lankkupermannon poikki hän riensi latomaan hellaan koivun tuohta sytykkeeksi ja kuivia, kovasta puusta pilkottuja nalikkahalkoja. Tulitikun koskettaessa tuohi syttyi ja käpristyi terhakasti ritisten, ja jylisten taiten ladotut puut syttyivät palamaan kovassa ilmankulussa. Taavi Patton oikaisi itseään ja hänen harmaat silmänsä kääntyivät pieneen matalaan, korkealaitaiseen vuoteeseen, joka oli tuvan vastakkaisessa nurkassa.
Vuoteen laidan takaa kurkistivat suurilla halukkailla sinisilmillään pienet pyöreät kasvot, joita ympäröi sekaantunut keltainen hiuskuontalo. Lieden avoimesta ovesta sattui lapsen kasvoihin punainen hohde. Heti huomatessaan isänsä katselevan tyttö lähti kiipeämään ulos vuoteestaan; mutta Taavi tuli paikalla hänen rinnalleen, suuteli häntä ja pisti hänet jälleen alas peittojen sisään.
»Elä tule pois vuoteesta, tyttöni», hän kuiskasi, »ennenkuin huone on hiukan lämminnyt. Eläkä herätä vielä äitiä.»
Lapsen silmät elivät vilkkaasti, mutta hän vastasi hillityllä äänellä.
»Isä, minä ajattelin, että jos nyt on joulu!» hän kuiskasi, ottaen kiinni hänen sormistaan. »Ja ensin minä luulin, että jos sinä, isä, oletkin Santta Klau. Voi, kun joulu pian tulisi!»
Mielipahan varjo kulki Taavi Pattonin kasvojen poikki.
»Jouluun on vielä melkein viikko, tyttöseni!» hän vastasi hiljaa puhuen, vaimonsa unta säälien. »Ja miten luulet Santta Klaun löytävän näihin suuriin metsiin tämän määrättömän lumen läpi?»
»Voi, isä!» huudahti lapsi kiihtyneenä. Sitten mielensä malttaen hän taas hiljensi äänensä kuiskaukseksi. »Etkö sinä tiedä, että Santta Klau löytää vaikka minne? Lumesta ja kylmästä ja niistä — niistä – niistä suurista mustista metsistä — niistä hän ei välitä mitään, ei yhtään mitään. Hän löytää minut täältä aivan yhtä hyvin, kuin jos me asuisimme kylässä! Eikö totta, isä?»
Äiti liikahti vuoteessaan, pienokaisen äänen herättämänä. Hän nousi väristen istumaan ja heitti punaisen saalin olkapäilleen. Hänen silmänsä etsivät Taavin silmiä merkitsevästi ja myötätuntoisesti katsoen.
»Äidin tytön ei pidä ajatella niin paljon Santta Klauta», hän pyyteli. »Minä en tahtoisi, että hän sitten pettyisi. Kylissä Santta Klau poikkeaa, ja tiedäthän sinä hyvin, tyttöseni, että jos hän tulisi tänne jouluaattona, niin sitten kaikki kylän pojat ja tytöt jäisivät ilman. Ethän sinä tahdo, että ne kaikki jäisivät ilman vain sen vuoksi, että hän voisi käydä täällä metsissä pienen tyttömme luona, jolla kuitenkin on isä ja äiti!»
Lapsi nousi vuoteessaan pystyyn istumaan, hänen silmänsä aukenivat suuren suuriksi ja täyttyivät kyynelistä ja huulet värisivät. Tämä oli ensimäinen todella tehokas isku, mitä hänen uskonsa jouluun ja Santta Klauhun oli koskaan saanut. Mutta paikalla hänen luottamuksensa taas sai uutta ryhtiä. Innon hehku palasi hänen kasvoilleen ja itsepäisesti hän ravisti keltaista päätään.
»Kyllä kai hän silti voi käydä kyläinkin lasten luona, isä?» hän huudahti. Ja vastausta odottamatta hän jatkoi: »Santta Klau voi olla kaikkialla samalla haavaa, niin voikin. Hän on niin kiltti ja hyvä, että hän muistaa kaikki kylän pienet pojat ja tytöt, eikä unhota minuakaan, vaikka me asummekin metsässä. Voi, äiti, kun tänä iltana jo olisi jouluaatto!» Ja iloisissa odotuksissaan hän hyppi vuoteessaan, sinisessä flanellisessa yöhameessaan kuin iloinen keiju.
Taavi kääntyi pois raskaalla sydämellä ja tukki lieteen enemmän puita. Vetäen sitten jalkaansa vahvat lehmännahkaiset varrelliset mokkasiininsa, takkinsa ylleen ja saatuaan käteensä villaiset tumppunsa hän lähti ulos karjaa ruokkimaan. Rattoisan tulen hormissa humutessa tupa jo alkoi lämmetä, mutta ulkona pakkanen puri kivakasti, vaikka salavihkaa, oli terävä kuin veitsen terä. Vankalle miehelle se kuitenkin oli raikasta ja reipastuttavaa, vastarintaan vaativaa. Mielenmasennuksestaan huolimatta Taavi vaistomaisesti verestyi kylmän ilman kiihoituksesta, seisahtui porraspäähän vetämään laajat keuhkonsa täyteen ilmaa ja luomaan katseen edessään olevan auringonnousun salaperäiseen lumoukseen.
Mökki oli raivion ylälaidassa, takanaan sankka kuusimetsä, joka suojeli sitä pohjoista ja koillista vastaan. Pihan takana, mökin länsipuolella, kohosivat lumesta hirsinavetan ja siihen liittyvän vajan nietoksia kantavat katot. Etupuolella raivattu maa verkalleen kallistui alapuolella olevaan metsään, lumen kietomana, salaviehkeän kimaltelevana, pinta täynnään lumihattupäitä kantoja. Raivion itäkulmasta, aivan oven ja sen edessä seisovan Taavin kohdalta lähti suora tie kyläkuntaan ja se oli nyt ihmeteltävän ihanana, johtaen suoraan auringonnousuun.
Erämaa aleni itää kohti monen monet mailit ja polku oli kuin avoin portti taivaan ja maan väliseen suureen avaruuteen. Ilmankansi oli idän ääriltä taivaannapaan saakka — siihen Taavi Pattonin koko huomio nyt kiintyi — täynnään taivaallisia ruuhkia, ruusunpunertavia huuruja, ohuita ilman tukkoja, väriltään melkein ajatuksen arvaamattomia. Ei kuitenkaan taivaanranta! Tämä oli juuri siltä kohdalta, jossa se polun lumotusta portista näkyi, väkevän läpikuultavan, oranssin ja purppuranpunaisen hohteen pohjatonta sädetulvaa, jonka omituisuus oli niin sykäyttelevää, että Taavia himotti vetää sitä itseensä, samoin kuin hänen keuhkonsa vetivät sisäänsä elähyttävää ilmaa. Tästä elävän valon lähteestä tulvi lukemattomia virtoja ohutta väriä, muodostaen salaperäisen punaisia viivoja, häiveitä ja läikkiä matalamman metsän latvoihin ja virittäen raivion lumipinnan helmiäisen ja opalin värivivahduksiin. Taavi käänsi päätään luodakseen katseen mökkiin, navettaan ja takaisin metsiin. Kaikki ui samassa kirkastavassa valotulvassa. Sen kauneus koski kummasti hänen tunteeseensa, mutta tämä vaikutus paikalla muuttui jonkun hänen käsitettäväkseen liian hämärän aateyhdistelmän kautta kipeäksi mielihaikeaksi, kun hän ajatteli sitä pettymyksen iskua, joka uhkasi hänen pienokaisensa iloista luottavaa sydäntä. Näköalan kuulakas tarumaisuus sai hänet myötätunnon ja kaukaisen hämärän muiston vaikutuksesta ajattelemaan sitä tarumaista kimaltelua ja epätodellista kauneussäteilyä, joissa joulukuusi ja joululahjat hohtivat lapsen valoisissa odotuksissa. Hän muisteli niitä kimaltelevia helyjä, joita sukulaiset olivat kolmena viimeksikuluneena jouluna hellyydessään koonneet hänen ympärilleen. Eikä hän, isä, nyt voinut millään tavalla hankkia lapselle semmoista joulua, että se olisi vähääkään eronnut kaikista muista päivistä, joiden ahdaspuitteinen yksitoikkoisuus häntä ikävystytti. Toivo ja ihmetyksen kiihtymys antoivat nyt pienokaiselle uutta elämää. Taavia peloitti, kun hän ajatteli, mikä havahtumus, pettymys ja surun epätoivo valtaisi lapsen sydämen joulupäivän valjetessa. Hän tunsi masentavia omantunnon soimauksia, kun ei ollut ajoissa tätä kaikkea ajatellut ja sen mukaan toiminut, ennenkuin lumen vahvuus oli aivan sulkenut kylään vievän tien. Mitä voi hän nyt tehdä?
Raskain askelin Taavi kulki pihan poikki navetan ovelle. Tallatun ja kuivan lumen narskuessa hänen jalkainsa alla kuului navetasta odottavan karjan matalaäänistä ruokahaluista ynisemistä. Kun hän kohotti vankan puusäpin ja avasi oven, niin hepo hänelle hirnahti pilttuustaan, joka oli perällä, kapisteli tervetuloaan kavioillaankin, ja vasten hänen kasvojaan löyhähti höyryävä hyvä lämpö. Hevosen pilttuusta ja lehmäin karsinoista kääntyi häntä kohti suuria lempeitä silmiä. Nakatessaan hyvähajuista heinää seimiin ja kuunnellessaan tyytyväisyyden päristyksiä ja puhalluksia pehmeiden turpain apetta pohtiessa hän ajatteli, kuinka onnellisia nämä eläimet sentään olivat lämpöisessä turvallisuudessaan. Hän ajatteli, kuinka onnellisia hän ja hänen vaimonsa nyt olivat, vaimon kolmen vuoden pakollisen ja melkein yhtämittaisen eron jälkeen jälleen kotia päästyä. Hänelle ja nuorelle vaimolle, joka monivuotisesta sairaudestaan toivuttuaan nyt voimistui kuusimetsien raikkaassa ilmassa, oli tästä lupaillut tulla häiritsemättömän ilon joulu. Vain yhdelle ainoalle, hänen sydänkävylleen, jonka onni oli hänen ainainen ajatuksensa, oli tuo päivä oleva surun ja murtuneiden toiveiden päivä. Kuta enemmän hän tätä ajatteli, sitä paremmin hän tunsi, että se ei käynyt päinsä. Hämäriä, mutta säälittäviä muistoja omilta lapsuudenajoilta liikkui hänen aivoissaan ja hän käsitti, kuinka korjaamattomia, kuinka lopullisia ja lohduttomia lapsen pienet surut sentään ovat. Äkkipäätös iski hänen mieleensä. Sitä katkeruutta ei hänen pienokaisensa ainakaan saisi tuntea. Hän heitti heinähangon päättävästi takaisin heinävajaan ja lähti navetasta varman aikomuksen nopein askelin.
Taavi Patton oli kolme vuotta aikaisemmin kylässä asuessaan monen toinen toistaan seuraavan onnettomuuden johdosta menettänyt melkein kaiken omaisuutensa, jonka vuoksi hänen oli täytynyt jättää vaimonsa ja kolmivuotias tyttönsä vaimon omaisten luo, lähteäkseen itse kaukaisimmille saloille perustamaan uutta kotia metsämaahan, ainoalle palstalle, mitä hänelle oli entisistä tiluksistaan jäänyt. Maa oli hedelmällistä, siinä oli hyvä metsä, ja hänen yrityksensä oli alkanut menestyä. Mutta vaimon oli heikon terveytensä vuoksi ollut mahdotonta lähteä jakamaan uudisasukaselämän rasituksia ja vaaroja kahden päivämatkan päähän lähimmästä asutuksesta. Vasta edellisenä kevännä Taavi oli uskaltanut tuoda perheensä salokotiin, jota hän niin kauan oli heille valmistellut. Mutta elämä olikin sen jälkeen menestynyt mitä parhaiten. Täällä ylämaan parantavassa ilmassa hän oli nähnyt värin vähitellen palaavan vaimonsa kalpeille poskille; ja lapsi taas oli ollut muuta muistamattoman onnellinen erämaan seurassa, kunnes suuret lumet tulivat ja erottivat hänet tästä uudesta ja mielenkiintoisesta maailmasta.
Taavin palatessa tupaan oli pöytä asetettu ikkunan eteen ja hän tapasi vaimonsa vastaamassa taikinaa tatarpiiraihin, joita hän aikoi aamiaiseksi paistaa. Pöydän toisessa päässä istui Lidey, yllään yhä pieni sininen flanelli-yöhameensa, mutta pienoisissa jaloissaan helmikirjaiset hirvaannahka-mokkasiinit ja vallattomat kullankeltaiset hiukset sinisellä nauhalla somasti yhteen sidottuina. Hänen innokkaat kasvonsa olivat vaipuneet paperiarkin päälle, jolle hän — suurella vaivalla, ehkä jo kahdettakymmenettä kertaa, kirjoitti kirjettä Santta Klaulle ilmoittaakseen hänelle, mitä hän toivoi saavansa.
Tämä jos mikään vahvisti Taavi Pattonin päätöksen. Kirjoittamisen hommaan syventyneestä lapsesta hänen silmänsä kohosivat ja kohtasivat vaimon kysyvän katseen.
»Minä tässä arvelen, etteikö pitäne sentään lähteä, Mari!» hän tyynesti sanoi. »Minä ajattelen, että etteköhän te tule tässä neljää tai viittä päivää toimeen minuttakin? Ei taida tässä kuussa enää tulla lisää lunta.»
Vaimon rinnasta kohosi pieni huokaus, mutta rattoisata myöntymystä sisälsi katse, jonka hän mieheensä loi.
»Taidat olla oikeassa, kultani! Minun kai täytyy päästää sinut lähtemään, vaikka tuntuukin niin kamalalta olla täällä yksinään viisi pitkää päivää. Minä olen asiaa ajatellut», hän jatkoi, sovitellen sanojaan siten, ettei Lidey mitään ymmärtäisi, — »ja kovin vaikeata olisi sitä katsella, Taavi!»
»Olet oikeassa!» myönsi mies. »Pilkon ison kasan puita ja sytykkeitä, eikä sinun, armaani, tarvitse muuta kuin lypsää ja hoitaa eläimet. Ellet sinä pelkää olla yksin, niin käy kaikki hyvin, vai mitä?»
»Koska lähdet?» kysyi vaimo, kääntyen työhönsä valaen taikinaa pieniksi kihiseviksi, harmaan valkoisiksi rinkeleiksi kuumalle rasvatulle paistinpellille.
»Huomisaamuna ensi työkseni!» vastasi Taavi, istuen pöydän ääreen kypsyvien piiraitten tuoksun täyttäessä huoneen ruokahalua kiihoittavasti. »Keli on aivan parhaallaan lumikengillä kulkea ja helposti minä pääsen jouluaatoksi takaisin.»
»Isä, katso vain, ettet myöhästy», keskeytti lapsi ja katsoi häneen, pelokas ilme pyöreissä silmissään. »Minä en välitä vähääkään Santta Klausta, ellet sinäkin ole täällä!»
»Ehkäpä hän käskee minut pieneen rekeensä! Mutta oli miten oli, kyllä minä ajoissa palaan!» nauroi Taavi iloisesti.
II.
Taavi lähti matkaan aamun koittaessa hirvennahka-lumikengillään, jotka soinnukkaasti narskuttelivat hankea, ja yksinäisellä raiviolla tultiin sitten joku aika sangen hyvin toimeen. Se ei sentään tuntunut kovinkaan yksinäiseltä päiväsydämen kirkkaudessa, auringonpaisteen kootessa suojaiseen pihaan miltei lämpöä. Puolenpäivän aikaan molemmat valkoisen ja punaisen kirjavat lehmät ja leveäsarvinen punainen härkäpari paistattivat päivää vajan edustalla kaivon vieressä, tyytyväisinä palaansa märehtien. Tähän aikaan kanatkin, keltaisen ja mustan kirjavat ja pilkulliset, tulivat pihalle ruuhkia kuopimaan, viisastumatta koskaan, vaikk'ei niiden alta löytynyt mitään muuta kuin lunta. Punaisen, mustan ja valkoisen kirjavia ristinokkiakin tuli parvittain pihaan ja harmaan vihertäviä pulmusia, ja suuria, luottavia, lapsellisia mänty-nokkavarpusia loistavan ruusun punaisine päälaki- ja kaulatäplineen. Nämä kiinnittivät Lideyn mieltä ja auttoivat kulumaan päiviä, jotka hänen kiihkeän odotuksensa vuoksi nyt tuntuivat niin pitkiltä. Jopa puolenkymmentä kertaa päivässä hän riipusti Santta Klaulle vaikeatajuista tiedonantoa, keksien yhä uusia aatteita ja ehdotuksia. Nämä epistolat lähetettiin lasten hyvälle pyhimykselle nopeinta tietä, kyökin humuavan tulen kautta; ja kun veto heitti ilmaan hiiltyneet palat, oli Lidey varma siitä, että ne menivät suorinta tietä sinne, minne pitikin. Lapsen odottava ilo oli nyt entistä täydellisempi, kun äiti isän lähdettyä oli lakannut hänen toiveitaan horjuttamasta.
Jouluaaton edellisenä päivänä äiti kuitenkin tunsi merkkejä vanhan tautinsa palaamisesta. Hän huolestui siitä kovin, sillä monta vertaa tärkeämpää hänelle nyt oli pysyä tervennä. Tämä hermostunut pelko kiiruhti sitä, mitä hän kaikkein enimmän pelkäsi. Hänen vaivansa ja heikkoutensa pahenivat hetki hetkeltä. Tuskastuneena entisten vaivain muistoista hän ei ensinkään ollut siinä mielentilassa, että olisi kyennyt hyökkäystä vastustamaan. Illalla kuljettuaan navettaan suurella vaivalla hän hämmästytti hevosta ja lehmiä tyrkyttämällä niille uudelleen juotavaa, sitten tunki seimiin kahden päivän heinävarat, ja lopulta sirotteli kanoille jos kuinka paljon tattaria. Seuraavana aamuna hän tuskin sai kompuroiduksi vuoteesta tulta tekemään; ja Lidey sai aamiaiseksi vain leipää ja voita ja määrättömän paljon siirappia, ja oli sen puolesta kylläkin tyytyväinen.
Tämä oli pienokaiselle sangen ikävä päivä, vaikka hänellä olikin niin tärkeät emännän huolet. Saaleihin käärittynä, tumput kädessä, hän sai äitinsä ohjeita seuraten kannetuksi karjalle vähän vettä pienessä peltikattilassa, monta matkaa tehden. Ja vieläpä hän kykeni pitämään liedessä tulenkin. Mutta tunnit kuluivat niin hitaasti, ja levottomuus vaivasi häntä niin kovin, että kaikki hänen tavanmukaiset leikkinsä menettivät makunsa. Ei edes se harvinainen huvi, että äiti salli hänen leikellä kuvia vanhoista kuvalehdistä, voinut kääntää hänen mieltään illan loistavista toiveista. Mutta ennenkuin joulu saattoi tulla, täytyi hänen isänsä tulla; ja puolestapäivästä alkaen hän aina muutaman minuutin kuluttua juoksi ovelle, kurkistaakseen tielle odottavin silmin. Hän oli varma siitä, että pahimmassakin tapauksessa isä tulisi ainakin illalliseksi, sillä häntä tarvittiin illallista tekemään — taikka oikeammin, Lideyn sanoja käyttääksemme, auttamaan häntä tekemään illallista äidille! Lideyn ei tietenkään ollut nälkä, mutta hän alkoi aivan kamalasti tyrtyä paljaaseen leipään ja voihin ja siirappiin.
Mutta illallisen aika tuli ja meni, eikä Taavia vain näkynyt, ei kuulunut. Itkuun puhkeamaisillaan Lidey vähän haukkasi hänelle nyt vastenmieliseksi käynyttä ruokaa. Uupuneena tuskistaan, jotka viimeinkin olivat helpottaneet, äiti oli vaipunut raskaaseen uneen. Tuvassa ei ollut muuta valoa kuin avoimen lieden hehkuva hiilusta ja kirkas sinivalkoinen kuutamo, joka tulvi huoneeseen etuikkunasta. Lapsen kärsimättömyys kävi sietämättömäksi.
Paiskaten oven auki jokohan sadannen kerran hän ikävöiden katseli kuun valaiseman lumen poikki tielle. Pilvetön kuu, aivan kapean yksinäisen tien päällä päilyen, muutti sen satumaan poluksi. Salaviehkeä sinertävän valkoinen valo heikkoine, puoleksi mielikuvituksellisine, smaragdinvärisine ja ruusunpunervine henkäyksineen ei Lideystä ollut vähääkään yksinäinen. Hirmuinen erämaa muuttui hänen silmissään hopea- ja kristallipuistoksi. Vastustamatta se hänen katsellessaan viehätti häntä puoleensa.
Äkkipäätöksen tehden hän hiljaa sulki oven, sytytti lampun ja alkoi pukea ylleen päällysvaatteitaan, hiipien ympäri varpaillaan, ettei äitiään herättäisi. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että isän jo täytyi olla melkein kotona. Hautoessaan tätä ajatusta pienissä aivoissaan hän jo oli hänet näkevinään, kuinka hän nopein askelin lähestyi kuutamossa juuri tien mutkassa. Kiirettä pitäen hän ehkä ennättäisi isäänsä vastaan, ennenkuin tämä pääsisi raivion aukealle. Tämä ajatus valtasi hänet. Luoden varovan katseen äitinsä kasvoihin ollakseen varma siitä, että hän nukkui, hän hiipi ulos kuutamoon. Ja pian nyt tyttönen, hilkka päässä, tumput kädessä, lämmin päällysnuttu yllään, mokkasiinipukuisilla jaloillaan hyppeli lumen poikki.
Metsätien päässä Lidey ensi kerran tunsi mieltään ahdistavan. Valo-ura kyllä oli suorana hänen edessään kaikkine satukirja-viehätyksineen. Mutta tien kahden puolen olivat juhlalliset metsät täynnään suuria varjoja ja niin kammottavan ääneti. Lidey tällä kohdalla vähin ajatteli, kääntyisikö takaisin. Mutta nuoruudestaan huolimatta oli hänellä jo sangen varmat mielipiteet, hän ei vähällä luopunut siitä, mihin oli ryhtynyt; ja liian vilkkaan mielikuvituksensa vaikutuksesta hän yhä vielä luuli näkevänsä isänsä, joka juuri tien mutkan takana nopeaan lähestyi. Jopa hän kuvitteli kuulevansa hänen askelensakin peloittavassa hiljaisuudessa. Vapisevalla sydämellä, mutta kiihkeän toivon innostamana, hän juoksi edelleen, uskaltamatta enää vilkaista metsään. Rohkeuttaan ylläpitääkseen hän koko ajan ajatteli, kuinka hänen isänsä ilostuisi ja hämmästyisi nähdessään hänet vastaansa juoksevan — aivan tien mutkassa!
Mutkaan oli melkein neljännesmailin matka, mutta vihdoin lapsi siihen saapui. Huudahtaen luottavasta helpotuksesta hän juoksi edelleen. Pitkä tien aukea — joka nyt oli puoleksi varjossa suuntaa muutettuaan — jatkui tyhjänä edelleen. Pettymyksensä haikeudesta hän puhkesi itkemään ja istahti lumelle epätietoisena, mitä tehdä.
Hänen ensi ajatuksensa — kun hän oli minuutin verran itkenyt ja pyyhkinyt silmiään pienillä tumpuillaan, jotka purevassa pakkasessa paikalla kohmettuivat — oli kääntyä takaisin ja juosta kotiin niin sukkelaan kuin suinkin. Mutta kääntyessään ja taakseen katsoessaan hän näkikin paluumatkan aivan toisenlaisena. Maailma näytti kolkolta ja tylyltä, kun hän ei enää kulkenut kuuta kohti. Joka puolella oli tuntemattomia hirmuja tuolla tylyllä sinervän valkoisella tiellä, metsän pelättävä synkkyys kahden puolen. Epätoivoisesti nyyhkyttäen hän jälleen kääntyi kuuta kohti. Edessäpäin tieaukea kaikesta hänen pelostaan huolimatta vielä oli koko kirkas ja häikäisevä. Ja edessäpäin varmaan oli isäkin, kuten hän taas muisti, riensi tyttöään vastaan, vaikk'ei hän ollutkaan aivan niin lähellä kuin Lidey oli otaksunut. Rohkaisten jälleen itseään ja lohduttaen yksinäistä mieltään ajattelemalla, mitä kaikkea Santta Klau mahtoikaan hänelle tuoda, hän taas nousi ylös ja jatkoi matkaansa, sukkelaan astua taputtaen.
Hän ei ollut kulkenut kuin muutaman askelen, kun jostakin kaukaa takaapäin kuului kummaa korkeata ääntä, joka kerrassaan salpasi hänen henkeään ja kiiruhti hänen kulkuaan juoksuksi.
Taas kuului sama pitkäveteinen, korkea, väreilevä ääni; lapsen sydän melkein seisahtui. Olisi vain isä näkynyt! Tyttönen ei ollut koskaan kuullut senkaltaista ääntä; se ei ollut vihaista, eikä kovin kovaakaan, mutta sen sulavassa laskussa oli siitä huolimatta joku selittämätön kauhu. Se hänestä muistutti, jonkun verran vain, muutamien kylän koirien ulvomista, jonka hän oli kuullut. Koiria hän ei pelännyt. Mutta hän tiesi, ettei metsässä ollut koiria.
Juurikuin hän alkoi hengästyä ja hiljentää juoksuaan, kuului samaa kamalaa ulinaa taas puitten keskeltä, ja nyt se oli paljon kovempaa ja lähempänä. Se antoi uutta voimaa hänen väsyneille pikku jaloilleen ja hän pakeni vielä entistäkin nopeammin, punaiset huulet auki ja silmät selällään. Jälleen tie vähän kääntyi ja juoksi taas suorempaan kuuta kohti, jatkuen sitten yhä edelleen ja edelleen, kunnes kapeni näkymättömäksi. Mutta Taavia ei vain näkynyt hohtavalla aukealla missään. Lideyllä ei värisevässä mielessään nyt ollut kuin yksi ajatus, juosta ja juosta vain ja päästä isän luo, ennenkuin ne kamalat äänet hänet saavuttaisivat. Hän tiesi, että ne nopeaan lähestyivät. Ne tuntuivat olevan kamalan lähellä. Päästyään satakunnan syltä viimeisestä tien mutkasta hän huomasi muutaman askelen päässä edessäpäin aivan vähäisen raivion, jonka toisella reunalla pienen mökin pääty kohosi joitakuita jalkoja lumesta. Hän tunsi paikan. Hän oli kesällä leikkinyt tässä, isän niittäessä raiviolta nurmea. Yksinäiset erämiehet ja tukkimiehet olivat aikanaan asuneet mökissä. Kun se oli ihmiskätten työtä, niin lapsi tunsi hetkellistä lohdutusta, ikäänkuin hän olisi saanut seuraa tässä kamalassa erämaassa. Hän seisahtui, epävarmana siitä, jatkaisiko tietä pitkin, vai menisikö tyhjän tuvan turviin.
Mutta kun hänen omien pienten jalanjälkiensä karske vaikeni, niin hän paikalla kuuli takaa päin muitten jalkain tassutusta. Taakseen katsoessaan hän näki, kuinka mutkan takaa samalla tuli parvi harmaita eläimiä. Ne olivat vähän koiran näköisiä. Mutta Lidey tiesi, etteivät ne olleet koiria. Hän oli nähnyt niitten kuvia — kamalia kuvia. Hän oli lukenut niistä juttuja, jotka olivat saaneet veren hyytymään. Nyt hän tunsi, kuin olisivat kerrassaan hänen luunsa sulaneet. Ne olivat susia! Hetkeksi hän ei saanut ääntäkään kurkustaan. »Isä!» — hän sitten huusi epätoivoisesti ja hyökkäsi mökkiin.
Sudet olivat tuskin kymmenenkään askelen päässä, kun hän sen saavutti. Ovi oli puoliavoinna ja siitä oli tuiskunut sisään niin paljon lunta, että katon alla oli vain jalan verta tyhjää tilaa. Tähän matalaan tilaan lapsi ryömi, pää edellä kuin kaniini, ryömi oven taa ja vaipui huohottaen lumelle, ollen niin kauhun masentama, ettei saanut edes huudetuksi. Askelen päähän ovesta sudet äkkiä seisahtuivat. Lumen hautaama maja ja pimeä reikä, joka siihen vei — ne olivat niistä käsittämättömiä asioita, vaikka ne kyllä tiesivät ne ihmisen töiksi. Mutta vaarallista oli kaikki, mikä ihmisestä oli. Ne epäilivät ansaksi mokomaa mustaa aukkoa. Johtaja tuli sen luokse ja melkein pisti sisään haistelevan kuononsa. Mutta sitten se äkkipikaa peräytyi taapäin, ikäänkuin olisi sitä joku kuonolle läimäyttänyt, ja sen sieraimet menivät kiukkuisesta vihasta kurttuun. Ihmisen haju oli mökissä kovin väkevä. Kovin se oli ansan kaltainen.
Vatsallaan, maaten oven takana Lidey tuijotti kapeasta raosta silmillä, jotka näyttivät päästä pullistuvan. Ulkona kimaltelevassa kuutamossa hän näki susien vihaisina kulkevan edes ja takaisin ja kuuli niiden askelet, kun ne varovaisina kiersivät mökin ympäri toista aukkoa etsien. Ensin ne pysyttelivät siitä viiden tai kuuden jalan päässä, niin kovin ne epäilivät ihmishajua, joka oli johtajan nokkaan pistänyt sen majan sisustaa tutkaillessa. Useita minuutteja kierrettyään mökin ympäri ne kaikki istahtivat oven eteen takajaloilleen ja näyttivät tuumivan asiaa. Lapsi tunsi niiden peloittavien silmien katsovan aivan hänen lävitseen, niiden etsiessä häntä raosta ja tutkiessa hänen hataraa pakopaikkaansa.
Äkkiä hän, lauman kääntäessä häntä kohti kiiluvat silmänsä, näki johtajan sukkelaan tulevan eteenpäin ja tunkevan verenhimoista kuonoaan ovenrakoon. Mielettömänä pelosta tyttö löi sitä pienellä tumpullisella kädellään. Susi näytti vielä epäröivän miehen hajun vuoksi, joka ensimäiseksi oli sen nokkaan pistänyt, ja kavahti varovasti taapäin. Sitten koko lauma lähestyi jalan tai kaksi avointa ovea. Vaikka ne olivatkin kovin nälissään, eivät ne vielä olleet vakuutettuja siitä, etteikö mökki ollutkin ansa. Ne eivät vielä olleet aivan valmiit sisään ryömimään ja saalista anastamaan. Mutta vähitellen ne yrittivät yhä lähemmäksi. Muutaman hetkisen kuluttua verenhimoinen, vaikka samalla varovakin johtaja varmaan ryömisi sisään. Se oli jo ennättänyt tottua tuohon uhkaavaan hajuun. Nyt se ryömi sisään, etupuoli ruumista tutkisteli. Sen punaiset leuat ja pitkät valkoiset hampaat ilmestyivät oven reunan taa. Tämä näkö se palautti Lideylle äänen lahjan. Ryömien taapäin etäisintä seinää vastaan hän päästi huudon toisensa jälkeen, ja ne tuntuivat kuin viiltävän kamalaa hiljaisuutta. Kauhistuksensa mielettömyydessä hän tuskin huomasikaan, että suden pää oli äkkiä kadonnut.
III.
Lähtiessään kylille pyrkimään Taavi Patton huomasi lumikenkäkelin niin hyväksi, purevan pakkasen niin virkistäväksi ja oman sydämensä toivosta ja terveydestä niin kevyeksi, että hän kykeni tekemään matkan vähemmässä kuin puolessatoista päivässä. Neljän tunnin unet hän oli suonut itselleen tästä ajasta, nukkuen vanhassa tukkilaismajassa tien vieressä. Kylässä oli, eikä se ollut siitä vähän ylpeä, montakin sekatavaran kauppaa, joista saattoi ostaa vaikka mitä lapsen kalistimesta pussilantaan tai makuuhuonesisustukseen asti, ja hänen oli varsin helppo kerätä kaikenlaista kirkkaanväristä pikkurihkamaa ja niiden keralla arvokkaampiakin lahjoja, joiden hän arveli käyvän yhteen Lideyn toiveitten kanssa. Käydessään vaimonsa kodissa oli sielläkin jokaisella joku pieni lisä hänen Santta Klaun kantamukseensa, oli sekä Marin että pienokaisen varalle; ja ilomielin hän ajatteli, mikä joulu siitä tulisi heidän yksinäisessä erämaan mökissään. Vaimolleen hän oli ostanut pari kolme lahjaa; ja kun hän nakkasi tavaramytyn selkäänsä, lyhentäen viilekkeitä ja sitoen sen tiukkaan, ettei se päässyt hölskymään hänen nopeaan astuessaan, niin hänen täytyi tunnustaa, ettei se ollut mikään kevyt kuorma. Mutta hänen sydämensä oli sitä kevyempi.
Sinä yönä hän nukkui vain kaksi tuntia vanhassa tukkilaismajassa, aikoen heti puolenpäivän aikaan päästä kotiin. Mutta aamulla alkoi olla kaikenlaisia vastuksia. Myttyyn ensin ilmestyi, niinkuin myttyihin enimmäkseen tapaa ilmestyä ilman huomattavaa syytä, joku pakkula, joka hellittämättä hieroi hänen olkaansa. Tavan takaa hän pysähtyi, koettaen sitä korjata. Mutta siitä ei tullut apua. Vihdoin hänen täytyi pysähtyä, avata myttynsä ja sovittaa uudella tavalla joka esine, ennenkuin se alkoi selkään sopia.
Kun hän puolen tuntia myöhemmin poikkesi polulta jonkun askelen juodakseen kumpuavasta lähteestä, joka pysyi sulana kovimmillakin talvipakkasilla, tarttui lumikenkä lumen peittämään oksaan, niin että hän kompastui ja samalla lumikengän sanka katkesi. Äkeässä malttamattomuudessaan hän vain pikimmältään korjasi vian, sen verran että kotiin pääsisi. Mutta korjaus oli niin hatara, että se jo toisella maililla hajosi. Taavilla ei ollut muuta neuvoa kuin pysähtyä sen verran, että ennätti korjata kunnolla. Sitä varten hän leikkasi saarnen kappaleen ja siitä vuoli pari ohutta sitkeää lastaa, sitoen sitten taittuneen kohdan lujasti vankalla lohisiimalla, joka hänellä aina oli mukanaan. Näinkin hän käsitti, että hänen täytyi kulkea varovasti ja sääliä korjattua kohtaa. Ja pian hänen täytyi itsekseen myöntää, että hän vasta myöhään illallisen ja Lideyn maatamenoajan jälkeen kotiin ennättäisi.
Kuun noustessa hän sai seurakseen varjonsa, jättiläismäisen, kumman muotoisen haamun, joka ihmeellisesti hyppeli lumella hänen edessään. Kuun noustua korkeammalle hyiselle taivaalle varjo lyheni ja alkoi käytellä itseään järkevämmin. Ponnistaen kovapintaisesti edelleen, liian uupuneena ajatellakseen, Taavi huvikseen katseli varjon kummia temppuja, jotka näyttivät osaksi aiheuttavan hänen lumikenkäinsä kirpeän soinnahtelun.
Tästä huolettomasta haaveilusta Taavin äkkiä herätti äänen henkäys, joka metsän kautta ajelehti häntä kohti. Se oli pitkää, valittavaa luikkuuta, joka syystä tai toisesta karmi hänen hiusjuuriaan. Hän ei osannut sanoa, mikä se mahtoi olla. Mutta hän tunsi, ettei se voinut olla mitään inhimillistä. Mutta se lähti jostakin kodin tältä puolelta; ja vaistomaisesti hän kiirehti askeliaan, mielihyvällä ajatellen lämmintä kodikasta tupaa, joka hänen rakkaitaan suojasi.
Tuota pikaa sama pitkäveteinen luikkuu kuului uudelleen, ja se oli lähempänä, selvempää ja vavahtelevaa. Taavi oli ennenkin kuullut susia, sekä Labradorissa että Lännessä. Ellei hän olisi varmaan tiennyt, ettei susia oltu tässä osassa maata nähty, ei kuultu, niin hän olisi voinut vaikka vannoa, että ääni oli susilauman ajoluikkuuta. Mutta sehän oli mahdotonta. Tuskin hän kuitenkaan oli tullut tähän päätökseen, ennenkuin ääni kuului uudelleen. Taavi muutti nyt mieltään, vaikka vastahakoisesti. Että ääni oli susilauman, se ei ollut vain mahdollista, se oli varmaa. Hänen mieltään harmitti se ajatus, että nämä ahnaat rosvot olivat maahan osanneet.
Taavin tottuneet korvat tuota pikaa selvittivät, että sudet tulivat suoraan häntä kohti. Mutta samalla hän myös älysi, että niillä oli saalis ajettavanaan. Taavi halveksi susia, kuten idän metsäkansa yleiseenkin, ellei niitä ollut hyvin suurta laumaa; ja tämä lauma taas oli pieni, niin hän tuota pikaa päätti. Hän ei luullut, että ne uskaltaisivat käydä hänen kimppuunsa. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi tunnustaa mahdolliseksi, että ne ehkä ankaran nälän pakosta unohtaisivat ihmispelkonsa. Hän ei kuitenkaan vähääkään epäillyt, ettei kirves siinä tapauksessa olisi aivan riittävä puolustusase. Mutta hänellä oli nyt kiivas kiire ennättää kotia. Häntä ei vähääkään haluttanut tulla pysäytetyksi ja tappeluun pakotetuksi. Hetkisen hän ajatteli, kiertäisikö metsän kautta, jättäen näille yöllisille rosvoille väljältä tilaa. Sitten hän muisti vialliset lumikenkänsä. Lumi oli metsässä sangen pehmeää ja siellä lumikenkä ehkä taas rikkoutuisi. Oliko hän sitten niin huono mies, että muutama susihurtta hänet pakottaisi tieltä väistymään? Lumikenkä ratkaisi asian. Hän puri hammasta, päästi irti kirveensä ja ponnisti eteenpäin. Susilauma oli nyt niin lähellä, että sen ulvontaan aivan hukkui yksi ainoa viiltävä »Isä!» huuto, joka muutoin olisi hänen korviinsa kantanut. Ulvonnalla oli nyt lisäksi uusi sävy, jonka Taavin korva selitti siten, että saalis nyt oli näkyvissä. Sitten meteli äkkiä taukosi, jotakuta kärsimätöntä haukahdusta lukuun ottamatta.
»Mikä lieneekin, jota ajavat, nyt se pääsi pakopaikkaan», sanoi Taavi itsekseen. »Ja tuohon vanhaan mökkiin!» hän sanoi, nähdessään pienen raivion edessään.
Nähdessään susien huomion kokonaan kiintyneen hommaansa hän ääneti hiipi eteenpäin aivan metsän reunaan. Riippuvan hemlokkikuusen takaa kurkistaen hän näki mökin katon, puoleksi avoimen, lumen melkein umpeen tukkiman oven ja sudet ympäri kuljeskellen ja haistellen, pysyen siitä kuitenkin muutaman askelen päässä.
»Pelkäävät ansaa!» hän naurahtaen ajatteli ja sadatteli huonoa onneaan, kun hänellä ei ollut rihlaa matkassaan.
»Pari tuommoista paksua harmaata nahkaa!» hän ajatteli — »tulisipa niistä pienokaiselle kelpo turkki!»
Niitä oli kuusi sutta ja ne olivat suuria — enemmän kuin tarpeeksi yhdelle miehelle, jolla oli vain kirves aseena. Taavi oli hyvillään, että niillä oli jotakin, joka esti niitä häntä huomaamasta. Hän katseli niitä vähän aikaa ja päätti sitten kiertää raivion toista puolta, etteivät ne häntä huomaisi.
Hän peräytyi takaisinpäin hiljaa kuin ilves. Missä metsän katto oli taaja, siellä lumi oli pehmeää, hankiaista ei pinnalla ensinkään; tieaukealla hänen askeleensa olivat narskuneet, mutta täällä lumi ei päästänyt mitään ääntä hänen astuessaan, pehmeästi vain huokaili.
Taavi oli astunut useita askelia taapäin, kun hänen mieleensä välähti ajatus, joka sai hänet pysähtymään. Miksi sudet niin pelkäsivät mennä mökkiin, kun saalis varmaankin oli sisällä? Ansan pelko ei itsessään riittänyt selittämään niiden varovaisuutta. Ajatus herätti hänessä tuskallista levottomuutta. Paras kääntyä takaisin ja katsoa uudelleen! Sitten hänen kärsimättömyytensä taas sai vallan. Mari ja pienokainen häntä kotona odottelivat ja tähystelivät. Hän peräytyi taas askelen tai pari. Mitä joutavaa hän kulutti aikaansa susisakin vuoksi, joka oli ajanut ketun tuohon vanhaan mökkiin? Taavi oli varma siitä, että se oli kettu. Mutta ei! Hän ei voinut päästä siitä vakuutuksesta — vaikka olisi kuinka halunnut — että jos pakolainen oli kettu, taikka mikä muu Koillisen metsäeläin tahansa, niin kuudessa sekunnissa kuusi nälkäistä sutta olisi voittanut epäilyksensä ja lähtenyt sen perään. Entäpä jos se oli joku nälkiintynyt intiaani, joka palasi kyläkuntaan huonosti menestyneeltä eräretkeltä! Oli kuka oli, pyssyä hänellä ei ollut, muutoin olisi jo aikoja sitten kuulunut ammuntaa. Taavi älysi, että hänen täytyi lähteä asiaa peräämään. Mutta tämä uusi viivytys suututti häntä. Kiroten susia ja intiaania, joka ei sen paremmin osannut itsestään huolta pitää, Taavi hiipi takaisin lymypaikkaansa hemlokinoksan taa ja kurkisti vielä kerran, ei enää uteliaana, vaan harmistuneena. Sudet istuivat nyt takajaloillaan mökin ovella. Niiden omituinen käytös sai hänet vakuutetuksi siitä, että sisällä oli ihminen. Jaa-a, siitä ei päässyt mihinkään, tässä täytyi tapella. Hän vain toivoi, että se vietävä, joka siellä sisällä oli, myös kykenisi jotakin puolestaan tekemään. Taavi hiljaa päästeli mytyn selästään ja heitti pois paksun takkinsa, voidakseen heiluttaa kättään vapaammin. Juuri tällä hetkellä lauman johtaja päätti ryömiä majaan.
Kun susi pisti päänsä matalaan oveen, tarttui Taavi kirveeseensä, työnsi syrjään hemlokin oksan ja syöksyi vaieten raiviolle. Hän ei huolinut huutaa, koska hän halusi, jos suinkin, yllättää vihollisensa. Matkaa ei ollut kuin parikymmentä askelta. Niin kiihkeästi sudet pitivät silmällä johtajansa liikkeitä, että Taavi melkein saattoi yllättää ne, ennenkuin ne kuulivat hänen tulevan. Silloin ne vilkaisivat taakseen. Kolme kavahti takaperin, miehen suurta, uhkaavaa haahmoa pelästyen. Mutta kaksi hyppäsi hänen kurkkuaan kohti haukkovin leuoin. Ensimäistä kirves sattui rintaan iskun koko voimalla ja se putosi maahan hervotonna. Toinen sai väistetyksi lyhyen iskun ja peräytyi varovaisesti takaisin. Sitten kuuluivat mökin pimeydestä ne kauhun mielettömyyden huudot.
Taavin sydän yhdeksi sykäykseksi seisahtui. Hän tunsi äänen!
Iso susi parhaillaan peräytyi ulos. Se kääntyi ja kiepahti ympäri kuin löysätty jousi, nähdessään Taavin korkean haahmon päällään. Mutta se ei ennättänyt ajoissa. Kirves putosi, leikaten sen reidet poikki, se oikaisi itsensä ja suonenvedontapaisesti loksutti vankkoja leukojaan. Taavi huomasi, ettei sen leuoissa ollut verta, ja samalla hänen oma verensä palasi sydämeen. Hän oli ennättänyt ajoissa. Mökissä huudot tukehtuivat säälittäviin nyyhkytyksiin.
Taavin mieleen välähtivät näyt siitä kauhun tuskasta, jota Lidey oli kärsinyt näiden luikkuitten ensin tavattua hänen korvansa. Hänen sydämentuskansa muuttui vimmatuksi koston raivoksi. Karkeasti huutaen kääntyessään muitten sutten kimppuun hän tunsi kaulallaan kuuman hengityksen ja irvistävät hampaat tavoittivat vimmatusti hänen kurkkuaan, päästen tuuman päähän siitä. Hyökkääjä sai siksi ajoissa takaisin ponnahdetuksi, että vältti kirveen surmaniskun, mutta samalla kolme muuta hyppäsi sijaan. Yksi sai viiston sivalluksen, joka karkoitti sen äristen. Mutta kaksi muuta oli jo niin lähellä, ettei Taavi joutunut uudelleen sivaltamaan. Vaistomaisesti hän kirvesvarren päällä sysäsi lyhyen taka-iskun, joka sattui erään hyökkääjän mahaan. Vatsanväänteissä ja pelästyneenä tästä odottamattomasta tappelun mallista peto selkänsä koukistaen kiljaisi hätäisesti ja juoksi pois häntä koipien välissä. Samalla Taavi, kirveensä pudottaen, sai toista petoa tukevasti kurkusta kiinni. Kouristava käsi oli sentapainen ase, jota vastaan peto ei ollut koskaan oppinut varaansa pitämään, ja se joutui paikalla alakynteen. Raivosta ja voimanponnistuksesta ärjäisten Taavi sulki hellittämättömän kouransa, jännitti itsensä ja nosti raskaan pedon maasta. Kiepauttaen sitä ilmassa päänsä ympäri hän heitti sen menemään. Eläin lensi kautta ilman koivet harallaan ja ympäri kiepahtaen, ja putosi sitten selälleen parin sylen päähän. Maahan pudottuaan se oli menettänyt tappelun halun. Ennenkuin Taavi sen kirveellään tavoitti, se oli päässyt jaloilleen ja kauhistuneena kiirehti kahden eloonjääneen kumppaninsa perään.
Huohottaen raskaasti voimanponnistuksistaan ja rinnassaan yhä vielä raivoavasta mielenliikutuksen myrskystä Taavi kääntyi mökin ovea kohti ja huudahti —
»Lidey! Lidey! Oletko siellä?»
»Isä! Oi isä rakas! Minä luulin, ettet sinä tulisikaan!» huudahti hento värisevä ääni. Ja lapsi hiipi ulos kuutamoon.
»Voi isä!» hän nyyhkytti, painaen silmänsä isän kaulaan kiinni, tämän puristaessa häntä rintaansa vastaan, »ne aikoivat syödä minut, ja minä ajattelin, ettet sinä tulisi ollenkaan!»
IV.
Mytty selässään ja Lidey käsivarrellaan Taavi astui kotia kohti, väsymystään muistamatta. Hänen ensi huolensa vaimoonsa nähden jonkun verran keventyi, kun hän kuuli hänen jääneen nukkumaan Lideyn lähtiessä; sillä hän muisti, että raskas uni aina merkitsi kohtauksen päättymistä. Sitä hän vain toivoi, että unta kestäisi, kunnes he kotia ennättäisivät, sillä hänen sydäntänsä kouristi, kun hän ajatteli vaimonsa kauhistusta, jos tämä heräisi ja huomaisi Lideyn kadonneeksi. Kun he tulivat ulos raivion reunalle ja näkivät, että mökissä kaikki oli rauhallista, niin Taavi sanoi —
»Emme tänä iltana kerro mitään äidille susista, tyttöseni, eikö niin? Hän siitä kiihtyisi niin kovin, eikä kestäisi sitä nyt, kun on niin sairas. Emme puhu siitä mitään, ennenkuin huomenna!»
»Niin!» kuiskasi Lidey, »hän pelästyisi kauheasti!»
He olivat päässeet kotirinteen puoliväliin, kun tuvasta kuului säikähtynyt huuto »Lidey! Lidey!» Ovi ponnahti auki, lampunvaloa valui ulos, suotta yrittäen kuutamon kanssa kilpailla, ja rouva Patton tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat pelosta valkeat. Kun hän näki Taavin ja pienokaisen itseään kohden rientävän, pusersi hän molemmat kätensä sydäntään vastaan huojennuksen tunteen ylenpalttisuudessa, ja vaipui ovensuuhun tuolille.
Taavi sievällä väännällyksellä potkaisi lumikengät jalastaan, astui sisään, veti oven kiinni ja naurahtaen ja suudellen laski Lideyn äidin syliin.
»Hän juuri juoksi alas minua vastaan!» selitti Taavi totuuden mukaisesti, samalla peitellenkin.
»Voi, lapsi rakas, kuinka sinä minua säikäytit!» huudahti vaimo, sekä itkien että nauraen. »Minä heräsin, Taavi, ja huomasin hänen kadonneen; ja puolipökerryksissä ollen en voinut sitä käsittää!»