Erään rikoksen varjo

ERÄÄN RIKOKSEN VARJO

Kirj.

HALL CAINE

Englannin kielestä [The Shadow of a Crime] suomentanut

Väinö Nyman

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.

I.

WYTHBURNIN KAUPUNKI.

Tervaista villaa, tervaista villaa, tervaista villaa on paha kehrätä; senvuoksi karttaa hyvin, karttaa hyvin, karttaa hyvin, ennenkuin aloitat.

Vanha laulu.

Wythburnin kaupunki sijaitsi Lauvellenin juurella kapeassa laaksossa Bracken Waterin ylimmäisessä päässä. Kylä oli pieni, mutta väkirikas. Siellä asui pääasiallisesti paimenia, joiden laumat kävivät laitumella läheisillä kukkuloilla. Talot, joita ei ollut sataakaan, olivat kaikki olkikattoisia ja paksuseinäisiä.

Kaupungin pohjoispuolella oli lammikko, eräs pitkä säännötön pieni järvi, jonka keskipalkoilla vanha roomalainen kivisilta yhdisti sen molemmat rannat toisiinsa. Lännessä päin kiemurteli kuoppainen ratsutie, joka jatkui etelään ja pohjoiseen silmän kantamattomiin. Tämän tien vieressä puolen penikulman [tarkoitetaan engl. penikulmaa; 1 engl. penikulma = 1609,3 m] päässä Bracken Waterin eteläisestä päästä oli parin kukkulan välissä luonnollinen aukko ja sen pohjalla polku, jota pitkin päästiin kaupunkiin.

Laakson asukkaat sanoivat kumpujen välistä kuilua kaupungin portiksi, mutta miksi kuilua sanottiin portiksi ja kylää kaupungiksi, ei kukaan voinut sanoa, vaikka ihmiset olivatkin aina käyttäneet näitä nimityksiä. Viisaimmatkin pudistivat vakavasti päätään koettaessaan selittää vieraille, että porttia pitäisi oikeastaan nimittää vahtiportiksi viertotien viereisen tuvan vuoksi. Seudun aikakirjatkaan eivät tienneet asiasta sen enempää.

Ne kukkuloiden miehet ja naiset, jotka asuivat näissä vuorisissa seuduissa noin pari sataa vuotta sitten, olivat raakoja sivistymättömiä ihmisiä. Heitä ympäröivät seudut olivat täynnä kamalia taruja ja useat olivat nähneet virvatulten palavan Deer Garth Ghyllissä ja kuulleet valitushuutoja Clarks Loupista.

He eivät voineet olla vapisematta näistä salaperäisistä seikoista puhuttaessa, kun kuu kiersi rataansa synkällä taivaalla ja tuuli ulvoi tuvan nurkissa heidän ollessaan kokoontuneina takan ääreen.

Heidän yhteytensä muun suuren maailman kanssa oli hyvin vähäpätöinen. Ratsastava kulkukauppias oli heidän nopein uutistentuojansa ja jalkaisin kulkeva rihkamasaksa kertoi heille aina viikon tärkeimmät tapahtumat. Viiden penikulman päässä pohjoisessa ratsutien varrella sijaitsi heidän Gaskarth-niminen markkinapaikkansa, jonne he veivät myytäviksi villansa ja siitä kudotut kankaansa. Lauvellenin huipulta voivat he katsella niiden laivojen valkoisia purjeita, jotka liukuivat leveää Solwaytä alaspäin. Nämä olivatkin ainoat vilahdukset heidän vuoriensa ulkopuolella olevasta maailmasta, joka heidän mielestään tuntui salaperäiseltä ja kauhistuttavalta.

Wythburnin asukkaiden ja ulkopuolisen maailman välillä oli kuitenkin vielä eräs side. Kaupungin lammikon pohjoispuolella asui nimittäin muudan perhekunta lammaspaimenia, joita sanottiin Shoulthwaite Mossin Rayksi. Siihen kuului mies vaimoineen ja kaksi poikaa.

Talon isäntä, Angus Ray, oli jo nuorena saapunut seudulle Cumberlandin äärimmäisiltä rajamailta. Hän oli melkein jättiläinen kooltaan pitkine voimakkaine jäsenineen ja lihaksineen, jotka muistuttivat pyökin pahkaisia oksia. Asetuttuaan asumaan Wythburniin hankki hän itselleen nopeasti kaikenlaista omaisuutta ja muutamien vuosien kuluttua oli hän niiden seutujen suurin lammastenomistaja. Voitiin todellakin sanoa onnen suosivan Angus Raytä, ja silloinkin se oli yhtä eittämättömästi hänen puolellaan, kun hän sopivaan aikaan rupesi katselemaan itselleen emäntää.

Mary Rayllä ei näyttänyt olevan montakaan yhteistä ominaisuutta miehensä kanssa. Hänellä ei ollut sitä voimakasta ruumiinrakennetta eikä tuota joustavaa suloa, mikä on vuoristolaisille ominaista, ja se johtui suurimmaksi osaksi niistä olosuhteista, joissa hän nuoruudessaan oli elänyt. Hän oli muutaman laaksolaisen ainoa lapsi, joka oli hankkinut itselleen niin paljon maata, että häntä kotiseudullaan sanottiin suureksi maanomistajaksi. Äiti oli kuollut tytön syntyessä, ja ennenkuin tyttö ehti kasvaa nuoreksi naiseksi, tuli hänen isänsä, joka oli mennyt vanhana naimisiin, heikoksi ja kykenemättömäksi työhön. Hänen kätensä vapisivat kovasti, hänen silmänsä olivat liian heikot ja hänen henkeään ahdisti niin kovasti, ettei hän enää uskaltanut lähteä vaikeille ja vaarallisille vuoristomatkoille. Senvuoksi ei hän enää ajatellutkaan omaisuutensa kartuttamista, vaan asettui tyynesti asumaan Castenandissa sijaitsevalle maatilalleen ja tyytyi niiden sävelien suomaan iloon, joita hän silloin tällöin loihti esille viulustaan, soittimesta, jonka soittamisessa hän jo nuoruudestaan asti oli osoittanut jonkinlaista taitoa. Tässä rauhallisessa elämässä oli hänen tyttärensä hänen ainoa toverinsa.

Wythburnissä ei voitu nähdä mitään sen liikuttavampaa kuin tytön hellyys, millä hän koetti lieventää isänsä viimeisiä ikävuosia. Hän arvasi isänsä toivomukset, ennenkuin ne ehdittiin lausuakaan, kesti nurkumatta hänen oikkunsa, lohdutti häntä niissä kuvitelluissa suruissa, jotka ovat joskus ominaisia sen ikäisille, ja voipa hän liikuttavan leikillisesti olla yhtyvinään hänen usein uudistuviin mielikuvitteluihinsa.

Voidakseen tehdä sen oli hänen luonnollisesti pakko luopua monista niissä huvituksista, joista hänen ikäisensä ja -säätyisensä tytöt tavallisesti pitävät, vaikka hän ei enää siinä osoittanutkaan minkäänlaista näkyvää itseuhrautumista. Hänellä oli monta ihailijaa, sillä nuoruudessaan oli hän hyvin kaunis, ja vielä useampia kosioita, sillä häntä luultiin rikkaaksi. Mutta ei imartelu eikä todellisen intohimon tulisuus näyttäneet vaikuttavan häneen ollenkaan, ja ne, jotka muka tahtoivat tavata hänen isäänsä jonkun ilmeisen verukkeen nojalla saadakseen puhutella häntä, saivat tavallisesti poistua pääsemättä sen pitemmälle.

Hän hymyili ja toivotti jokaisen vertaisensa tervetulleeksi iloisesti jutellen, ja sen vuoksi ne nuoret laaksolaiset, jotka kosivat häntä alhaisista vaikuttimista, sanoivatkin häntä tavallisesti pieneksi keimailijaksi. Ne taasen, jotka pyysivät häntä vaimokseen jalommista syistä, joutuivat toivottomiksi ajatellessaan, että rakkauden myrskyjen vienoinkaan puuska tuskin milloinkaan voi rikkoa hänen sydämensä tyyntä rauhaa.

Muutamana päivänä kuoli kuitenkin äkkiä vanha maanomistaja eikä hänen viulunsa säveleet kaikuneet enää milloinkaan illan hiljaisuudessa laaksossa. Vanha soitin sai riippua keittiössä koskemattomana ja tomuisena siinä naulassa, johon hän itse oli sen ripustanut hattunsa alle.

Kun nyt koko elämä tuntui surevasta tytöstä sanomattoman tyhjältä erämaalta, johon ei auringon sädekään pilkistä, ilmestyi Angus Ray ensimmäisen kerran kosijana Castenandin luona sijaitsevaan taloon, puristi tytön käden omaansa ja katsoi häntä tyynesti silmiin. Hän sanoi, ettei tyttö voi pitkää aikaa jatkaa yksinäistä turvatonta elämäänsä, huomautti, ettei hän saa tehdäkään sitä, vaikka hän voisikin ja tahtoisikin, ja lopetti pyytäen, että tyttö tulisi hänen luokseen.

Hänen sanansa vaikuttivat voimakkaasti kuin magneetti teräkseen. Tyttö katsoi kyynelten sumentamin silmin Anguksen voimakkaihin kasvoihin, joiden ankaruutta nyt lievensi jokin tunne, jota ei niissä milloinkaan ennen oltu huomattu. Kun hän painoi hellästi ja varovaisesti tytön rintaansa vasten, vuotivat tytön kimaltelevat kyyneleet nopeasti ja kuumina kirkastuneille ja loistaville kasvoille, ja kuin piilottaakseen ne painoi hän päänsä Anguksen rinnalle.

Niin helposti suoriutui Angus Ray koko kosimisesta.

Heillä oli kaksi poikaa, joista nuorempi muistutti hyvin paljon äitiään. Willy Ray ei ollut ainoastaan perinyt äitinsä kasvojenpiirteitä, vaan vieläpä hänen luonteensakin. Hänellä oli naisen pyöreä kaula ja joustavat jäsenet, hieno iho ja kaihoisa ilme lempeissä sinisissä silmissään.

Kun hänen poskensa vuosien kuluttua peittyivät ohuella kiharalla parralla, ei sekään vähentänyt ollenkaan niiden naisellista kauneutta. Näytti aivan siltä kuin luonto olisi vielä viime hetkeen saakka aikonut hänestä tyttöä. Koulussa oli hän ollut taipuisa ja ahkera oppilas ja kuului nyt niihin harvoihin Wythburnin asukkaihin, jotka voivat sanoa omaavansa jonkinlaisen sivistyksen.

Willyn vanhempi veli, Ralph, muistutti enemmän isäänsä. Hänellä oli isänsä voimakas ja kookas ruumiinrakenne, mutta hän oli perinyt muutamia äitinsäkin ominaisuuksia. Hän ei ollut niin ankara ja vaatelias kuin isä, mutta ei myöskään niin hiljainen ja ystävällinen kuin äiti. Hän ei ollut lainkaan innostunut lukemiseen, ja vain isän voimakas käsi oli pannut hänet poikasena pelkäämään rangaistuksia, jotka olisivat seuranneet laiskoittelemista. Rohkeus ja päättäväisyys olivat hänen tunnusmerkillisimmät luonteenominaisuutensa.

Eräänä päivänä, kun hän muutamien toveriensa kanssa samoili kallioiden välissä, juoksi pieni sokea karitsaraukka määkien heidän sivuitseen suurta korppi-, varis- ja pöllöparvea pakoon. Säälimättömät linnut olivat hyökänneet viattoman eläimen kimppuun sen maatessa ja nukkuessa muutaman puun juurella, puhkaisseet sen silmät ja syöneet ne, ja nyt kun veri virtasi ammottavista reijistä sen turvalle, raakuivat ja kirkuivat ne ajaakseen sen ensin jyrkänteen laidalle ja sitten kuolemaansa kohti alempaan kuiluun, jossa ne olisivat voineet herkutella sen raadolla.

Puolustautuminen näitä julmia lintuja vastaan ei ollut niinkään helppoa niiden saaliin läheisyydessä, mutta Ralph juoksi karitsan jälkeen, otti sen kiinni ja nosti syliinsä välittämättä omia silmiään uhkaavasta vaarasta. Hän heilutti sauvaansa päänsä ympärillä karkoittaen pois linnut, jotka kirkuen lentelivät sinne tänne aikoen hyökätä hänen kimppuunsa.

Oli luonnollista, että hänen laisestaan pojasta kehittyi kukkuloiden paras paimen. Ralph tunsi jokaisen vuoripolun ja jokaisen piilopaikan, jonne lampaat voivat paeta sadetta ja myrskyä pakoon, ja jokaisen ketunluolankin. Silloin kun lampaita kerittiin, pestiin ja merkittiin, oli hän parhaimpien joukossa, ja kun laumojen eläinten lukumäärä oli laskettava, kun ne tuhatpäisissä joukoissa kiiruhtivat portista, oli hänen tapanaan laskea ne neljittäin ja kuusittain eikä parittain. Hän ei ollut niin ylpeä, että hän noissa niin sanotuissa keritsemisjuhlissa olisi pysynyt poissa hauskasta kansantanssista, sarasta, vaan otti osaa kaikkiin sen vuoroihin sekä ensimmäiseen, toiseen että kolmanteen — luontiin, kaiteeseen panemiseen ja kutomiseen.

Ja hänen voimakkaan äänensä, johon useimmiten vain kuilujen kaiut vastasivat, kuultiin joskus hyräilevän jotakin laulunpätkää kylän ravintolassa. Mutta Ralph, vaikka hän mielellään näyttikin ottavan osaa yleisiin huvituksiin, oli kuitenkin pohjaltaan hyvin vakava, melkeinpä juhlallinen. Hän oli suoraan sanoen raa'an maan raaka poika, kovakätinen ja usein karkea puheissaankin ja tietämätön kaikista niistä hienouksista, jotka sulostuttavat elämän.

Siihen aikaan kun Ralph saavutti täyden miehuutensa, oli kuninkaan ja parlamentin välinen taistelu kiivaimmillaan. Saatiin odottaa kauan aikaa, ennenkuin huhut tästä taistelusta kantautuivat Wythburniin, ja vieläkin useampia viikkoja kului kaupungin asukkaiden keskustellessa niistä ymmärtääkseen ne täydellisesti. Kaikkien kummastukseksi ilmaisi nuori Ralph Ray aikovansa yhtyä parlamentin joukkoihin niin pian kuin suinkin. Tämä erikoinen mielijohde tuntui aivan uskomattomalta, mutta Ralph oli tehnyt päätöksensä.

Isä ei sanonut sitä eikä tätä, ei hyvää eikä pahaa poikansa suunnitelmista. Poika oli täysi-ikäinen ja sai ajatella puolestaan. Mutta sydämensä syvyydessä Angus oli ylpeä poikansa päätöksestä. Ralph ei ollutkaan mikään hentomielinen narri.

Ralphin äiti tuli sitävastoin hyvin pahoilleen, mutta kuten hän kauan aikaa sitten oli alistunut isän tahtoon, alistui hän nytkin pojan pyyntöön. Kuluneet vuodet olivat muuttaneet hänen luonteensa yhä lempeämmäksi ja kypsyttäneet hänen kasvonsa, jotka nyt olivat punakat ja pyöreät, vaikkakin ryppyiset. Ihmiset sanoivat hänen näyttävän sitä onnellisemmalta ja puhuvan sitä vähemmän, kuta enemmän aikaa kului, ja Wythburnissä sanottiinkin, ettei Shoulthwaite Mossin emäntä milloinkaan voi olla hymyilemättä eikä sanomatta jokaiselle: "Jumala siunatkoon teitä!"

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä sinä aamuna, jolloin hänen poikansa tuli suutelemaan häntä jäähyväisiksi poistuessaan ensimmäisen kerran kotoaan, mutta hän kuivasi ne talousesiliinallaan ja lähetti pojan menemään tavallisella siunauksellaan.

Ralph yhtyi siihen armeijaan, jonka Cromwell oli koonnut kuningas Kaarlea vastaan Dunbarin luo vuonna 1650.

Vajaan kolmen vuoden kuluttua sen jälkeen palasi hän jälleen Wythburniin ja aloitti taasen entisen elämänsä vuorilla. Miliisillä oli enää vain vähän tehtävää. Kaarle oli paennut. Pitkä parlamentti oli laskettu hajalle ja Cromwell oli määrätty valtionhoitajaksi.

Sotaretki ei ollut muuttanut nuorta puritaania eli "Pyöreäpäätä" ulkonaisesti juuri ollenkaan. Hän oli päässyt leikistä ehein nahoin. Hän oli kyllä hieman vakavampi, hänen tervehdyksensä ei ollut enää niin lämmin ja sydämellinen kuin ennen, ääni oli menettänyt jotakin iloisesta soinnustaan eikä hänen naurunsakaan ollut enää niin mukaansa tempaavaa, vaan hillitympää. Ehkä tämä kaikki johtui vain siitä, että elämän vakavuus alkoi painostaa häntä. Muuten hän oli aivan samanlainen kuin ennenkin.

Tullessaan Wythburniin toi Ralph mukanaan erään itseään paljon vanhemman toverin, joka heti jäi asumaan hänen isänsä taloon ja otti kuin palvelija osaa perheen miesjäsenten tavallisiin töihin.

Tämän miehen ulkomuoto oli kauttaaltaan epäilyttävä ja pahaenteinen eikä hänen käytöksensäkään poistanut ollenkaan näitä vaikutelmia. Häntä sanottiin James Wilsoniksi ja hän oli epäilemättä skotlantilainen, vaikka hänellä ei ollutkaan tämän rodun ruumiillisia eikä henkisiä ominaisuuksia. Hänen paksujen epätasaisten kulmakarvojensa alla olevat silmänsä olivat pienet, vilkuilevat ja valppaat. Ruumiinrakennukseltaan oli hän pieni ja hento ja nilkutti toista jalkaansa. Hänen äänensä oli heikko, puoleksi naurava, puoleksi uikuttava, eikä hän juuri milloinkaan katsonut sitä henkilöä silmiin, jonka kanssa hän keskusteli.

Hänessä oli jotakin salaperäistä, mitä eivät Mossin asukkaat koettaneetkaan saada selville, eikä Ralphkaan ruvennut selittämään Wythburnin uutistenonkijoille mitään Wilsonin henkilöllisyydestä eikä hänen muistakaan olosuhteistaan; ja kuta enemmän aikaa kului, sitä paremmin ruvettiin huomaamaan, että hän tuli hieman levottomaksi, kun miehestä jotakin kysyttiin.

Alussa onnistui Wilson pääsemään melko paljon laakson asukkaiden suosioon; hän koetti puhua mielistelevän lempeästi ja sirotteli ympärilleen sellaisia imartelevia liukkaita huomautuksia, joita vastaan eivät nämä vaatimattomat ihmiset kyenneet puolustautumaan. Hän näytti olevan ylenmäärin kiitollinen jostakin salaisesta palveluksesta, jonka Ralph oli tehnyt hänelle, ja silmät maahan luotuina oli hänen tapanaan sanoa: "Jumala tietää, että rakastan tuota kunnon poikaa kuin omaa veljeäni."

Ralph ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin ihailijansa veljellisiin huomautuksiin, vaihtoi vain hänen kanssaan sellaisia sanoja kuin heidän yhteiset työnsä vaativat. Vanha Angus piti kuitenkin tarkemmin silmällä tätä uutta ja odottamatonta perheensä jäsentä.

"Hän on kelvoton maankiertäjä, jolla on vain paita yllään vaeltaessaan paikasta paikkaan", oli hänen tapanaan sanoa vaimolleen.

Wilsonin ruumiilliset puutteet olivat kuin jonkinlaisia vikoja vanhan laaksolaisen mielestä ja hän murahtikin usein, että Wilsonin vanha kuivunut iho oli niin ryppyinen kuin hän olisi oma isoisänsä. Eikä hän voinut kärsiä Wilsonin matelevaa mielisteleväisyyttäkään.

"Tuo matelevainen raukka on niin liukas kuin puron pohjalla kiemurteleva ankerias", sanoi hän, "ja luullakseni voisi hän ryömiä vaikeudetta mutkaisimpaankin kaniinin reikään."

Ehkä Anguskin tunsi hieman samanlaista vastenmielisyyttä skotlantilaisia kohtaan kuin muutkin hänen aikoinaan elävät englantilaiset.

"Voisin vaikka vannoa, että hän on roisto", sanoi hän eräänä päivänä. "En uskaltaisi mitenkään uskoa hänelle kupillista hernekeittoakaan, ellen jo itse ennen olisi syönyt osaani siitä."

Huolimatta tästä hänen osakseen perheen isännän puolelta tulleesta jyrkästä epäluulosta jäi vanha Wilson kuitenkin pitkäksi ajaksi Shoulthwaite Mossin perheen jäseneksi ja toimitti tehtävänsä uskollisesti unhottamatta milloinkaan kiitollisuuden velkaansa. Ihmiset olivat huomanneet hänen kiihkeän uteliaisuutensa aina silloin kun ulkopuolisesta maailmasta saapui jonkunlaisia uutisia laaksoon. Mutta ei kukaan kiinnittänyt siihen sen suurempaa huomiota, ennenkuin muudan kulkukauppias toi kylään sellaisen hämmästyttävän tiedon, että valtionhoitaja oli kuollut. Perhe istui juuri syömässä aamiaista vanhan talon keittiössä, kun tämä hidas Merkuriuksen sanansaattaja saapui ja ilmoitti edellä kerrotun uutisen. Wilson käsitti heti kummallisen teräväjärkisesti tämän kuolemantapauksen merkityksen.

"Toittepa todellakin tänään tärkeitä uutisia, ystäväni", änkytti hän huomattavan harrastavasti koettaen salata, hermostuneisuuttaan.

"Niin, vanhus on nyt kuollut", sanoi kauppias niin vakavasti kuin hänen tärkeä uutisensa vaati. "Luullakseni tehdään hänen pojastaan, Richardista, nyt valtionhoitaja", hän lisäsi.

"Tuo samainen Richard on hyvin ylimielinen henkilö", vastasi Wilson. "Otaksun nuoren Kaarlen piankin saavan oikeutensa takaisin ja silloin saa moni joukostamme yrittää hauskaa sotatanssia. Olemme viettäneet elojuhlaa jo tarpeeksi kauan. Uutisenne, että vanha korppi on nyt kuollut, oli todellakin mainio, ystäväni."

Wilsonin ei oltu milloinkaan ennen kuultu puhuvan niin paljon eikä niin kiihkeästi. Hän oli niin hermostunut, ettei hän voinut istua paikoillaan, vaan nousi seisoalleen ja alkoi kävellä sinne tänne lattialla.

"Mitä te siinä kävellä venkailette?" kysyi Angus hämmästyneenä. "Tehän nuuskitte kuin sika lunta."

Silloin Wilsonin silmien pahansuopa ilme, minkä hän tähän saakka oli pitänyt kurissa, näytti äkkiä leimahtavan liekkiin ja hän kääntyi kiivaasti isäntäänsä päin kuin vastatakseen ivalla ivaan. Mutta hän hillitsi itsensä, otti hattunsa ja läksi ovea kohti.

"Älkää vilkuilko minuun noin vihaisesti", huusi Angus hänen jälkeensä, "tahi muuten saatte nähdä, että paiskaan oveni kiinni nenänne edessä!"

Wilson oli kuitenkin jo poistunut pihalle ja kääntyen poikiinsa päin jatkoi Angus:

"Näittekö, miten tuo raukka niiskautti nenäänsä, kun kauppias kertoi Cromwellin kuolleen?"

Oli ilmeistä, että piakkoin saataisiin kuulla jotakin enemmän rengin yksityisistä asioista. Kulkukauppias teki vaikeudetta sellaisen johtopäätöksen, että Wilson on jokin salainen vakooja, tasavallan valepukuun pukeutunut vihollinen, ehkä karkoitetun kuningassuvun salainen kannattaja ja kaiken lisäksi vielä kiihkeä katolilainenkin.

Rouva Rayn lempeät kasvot pysyivät yhtä tyyninä, sillä hän oli aivan varma siitä, ettei miesraukka tarkoittanut mitään pahaa. Ralph oli yhtä vaitelias kuin ennenkin, vaikka hän näyttikin levottomalta, ja kun hän hetkisen kuluttua nousi pöydästä, meni hän etsimään miestä, jonka hän oli tuonut isänsä taloon, mutta joka nyt näytti rupeavan häiritsemään perheen rauhaa.

Jonkun ajan kuluttua tämän tapauksista rikkaan aamun jälkeen sattui Ralph kuulemaan, kuinka hänen isänsä ja Wilson kiihkeästi riitelivät aidan takana. Hän ei kyllä saanut selville mistä oli kysymys, vaikka hän kuulikin, että Angus Ray oli suunniltaan vihasta. Hän sanoi Wilsonin uhanneen häntä tahi ainakin hänen omaa lihaansa ja vertansa ja kielsi Wilsonia milloinkaan enää näyttäytymästä Shoulthwaite Mossissa.

"Jos hän vain uskaltaa kerrankaan vielä pistää nenäänsä tänne", sanoi laaksolainen leimuavin silmin, "viruttelen häntä purossa, kunnes hän on märkä kuin lionnut säkki!"

Hän ei ollut vielä niin vanha, ettei hän olisi jaksanut täyttää uhkaustaan. Hänen suuri ruumiinsa näytti voimakkaammalta nyt kuudenkymmenen vanhana kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja hänen kasvonsa pitkine tasaiseksi leikattuine harmaine partoineen näyttivät ankarammilta kangaslakin varjossa kuin milloinkaan ennen. Wilsonia ei kuitenkaan kuulunut takaisin eikä uhatusta kastelemisesta niin ollen tullutkaan mitään.

Mutta kummallinen pieni skotlantilainen ei poistunutkaan Whytburnin seuduilta, vaan asettui asumaan kyläräätälin luo Forssineen Shoulthwaite Mossin läheisyyteen. Räätäli, Simeon Stagg, sai tietysti elää säälittävässä köyhyydessä asuessaan seudulla, jossa paimenten kotikutoisesta kankaasta valmistetut nutut kestivät melkein ihmisiän. Hän olisi ollut yhtä yksinäinen kuin köyhäkin, ellei hänen yhdeksäntoistavuotias tyttärensä, Rotha, olisi hoitanut hänen pientä kotiaan tyytyen elämään köyhyydessä, vaikka olisi saanut nauttia rikkaampien kotien mukavuuksista jossakin muualla.

"Vanha isäsi on sinulle vain vaivaksi ja vastukseksi, tyttöseni", sanoi Sim tavallisesti valittaen. "Silloin vasta muuttuu elämäsi helpommaksi, kun saat muuttaa ylleni viimeisen puhtaan paidan ja viedä minut kirkkomaahan lepäämään", lisäsi pieni mies nenäänsä nyyhkyttäen.

"Hiljaa, isäkulta", vastasi tyttö silloin peittäen hänen suunsa leikillisesti kädellään. "Saatpa nähdä, että kaikki muuttuu vielä hyväksi."

Sim oli kovasti velkaantunut ja se vaivasi hänen mieltään. Hän oli aina ollut surkuteltava olento eikä hän milloinkaan ollut kerskailevasti lörpötellyt virkaveljiensä tapaan. Senvuoksi ei hänestä pidettykään Wythburnissä, jonka asukkaista vain harvat, niin, tuskinpa kukaan, kävivät hänen luonaan.

Viime aikoina näyttivät hänen huolensa ajavan hänet pitkille öisille kävelyretkille. Niin kauan kuin päivää riitti, olivat hänen ajatuksensa kiintyneet työhön, mutta pimeän tultua ei hän voinut karkoittaa ahdistavia ajatuksia mielestään, vaan käveli teillä ja kujanteilla koettaen miettiä muita asioita.

Tämän miehen kotiin muutti Wilson sen jälkeen kuin hänet karkoitettiin Shoulthwaite Mossista. Jörö skotlantilainen oli tietysti tervetullut, vaikkakaan ei mikään mieleinen vieras, kun hän saapui vuokralaisena rahoineen taloon, jossa köyhyys itse näytti isännöivän. Vanha Wilson ei ollut valinnut räätälin taloa kodikseen senvuoksi, että hän olisi luullut siellä saavansa nauttia jonkinlaisista mukavuuksista. Hänellä oli omat syynsä, miksi hän ei halunnut poistua Wythburnistä sen jälkeen kuin Angus Ray oli ajanut hänet muitta mutkitta pellolle.

"Pienenkin pensaan juurella on ihminen paremmin turvassa kuin aivan taivasalla", oli hänen tapansa sanoa, ja sellaisen suojan tarjosikin räätälin talo hänelle eikä hän muuta nykyisin näyttänyt kaipaavankaan.

Wilson ei ehtinyt asua pitkää aikaa räätälin kodissa, ennenkuin Simiä näyttivät rupeavan vaivaamaan uudet huolet, joiden esineenä oli hänen uusi vuokralaisensa, Wilsonin käyttäytyminen oli viime aikoina huomattavasti muuttunut. Hänen entinen liukkautensa ja orjamainen mielisteleväisyytensä olivat hävinneet kokonaan, ja hän oli nyt puheissaan yhtä katkera kuin hän ennen oli ollut rauhaa rakastava. Simiä ja hänen todellisia tahi kuviteltuja huoliaan kohtaan ei hän näyttänyt haluavan osoittaa minkäänlaista myötämielisyyttä.

"No, no, sinun pitää tyyntyä ja kärsiä köyhyyttä edelleenkin, kuten muinoin Jobinkin äitineen", sanoi hän. "Sellainen, jolla ei ole varoja hanhien elättämiseen, saa tyytyä hanhen poikasiin."

Sim oli velkaa isännälleen vuokransakin, ja ajatus, että hänet joskus vielä häädetään pois pienestä asunnostaan, vaivasi häntä yöt päivät. Ihmiset luulivat hänen tulevan lopulta hulluksi senvuoksi. Simin huolet eivät siitä huolimatta olleet sen vähäisemmät, vaikka niiden syy ei ollutkaan sen kummempi.

"Tuki nyt jo lörpöttelevä suusi!" huudahti Wilson eräänä päivänä. "Vaikka et voikaan hekumoida yltäkylläisyydessä, ei sinun silti tarvitse kuvitella kuolevasi nälkään."

Mutta kuinka sattuvia muutamat skotlantilaisen huomautukset joskus olivatkin, oli luonnollista, että laaksolaiset rupesivat ihmettelemään hänen käytöksensä muuttumista. Nämä hyvät ihmiset rupesivat kovasti kummastelemaan, mitä tämä kaikki tarkoittikaan? Sen alla täytyi varmasti piillä jotakin.

Wilsonin huomautukset olivat silloin erittäinkin ilkeitä, kun hän suuntasi ne niitä ihmisraukkoja kohtaan, joiden luona hän asui ja jotka olivat suuresti riippuvaisia hänen säälistään, koska hän tiesi olevansa hyvin välttämätön heidän toimeentulolleen. Kun Wilson kerran palasi kotiin päivän kestäneeltä matkaltaan, näki hän Simin tyttären itkevän takan luona.

"Mikä nyt on hätänä?" kysyi hän. "Eikö sinulla ole luita kaalikeitossasi?"

Rotha ilmoitti hänelle viittauksella, että hänen illallisensa on valmis.

"Sinä lutka!" huudahti Wilson kimeällä äänellään "Kuinka kauan aiot itkeä vollottaa siinä? Naisen itkun katseleminen ei todellakaan ole sen huvittavampaa kuin hanhiparven kaakattamisen kuunteleminen."

Ralph Ray tuli seuraavana aamuna käymään räätälin asunnossa ja näki Simin olevan aivan suunniltaan vihasta ja surusta sen raa'an kohtelun vuoksi, mikä oi tullut Rothan osaksi Wilsonin puolelta. Niin kauan kuin skotlantilaisen ilkeät huomautukset olivat kohdistuneet Simiin itseensä, oli hän sietänyt ne koettamattakaan vastata niihin, vaikka ne olivatkin kaivelleet hänen mieltään, mutta nyt kun hänen tyttärensä oli joutunut niiden esineeksi, oli hän syvästi liikutettu. "Istuin tuossa!" huudahti hän huohottaen kiihkosta, "niin juuri tuossa, minä vaivainen olento ja kuuntelin, kuinka tuo kurja roisto sätti tytärtäni. En ole mikään rohkea mies, Ralph, vaan pikemminkin pelkuri raukka, mutta ei paljon puuttunut, etten tarttunut hänen tuolla nurkassa olevaan varstaansa ja löylyyttänyt häntä kelpolailla, niin, olisinpa melkein voinut tappaakin hänet. Mutta olen varmaankin niin suuri raukka, etten uskaltanut."

Ralph rauhoitti häntä niin hyvin kuin voi ja pyysi häntä jättämään asian hänen huolekseen. Hän olikin ehkä Simin ainoa ystävä. Usein sivu mennessään pistäytyi hän räätälin luokse, kun hän aamuisin oli menossa laitumilleen. Ihmiset sanoivat Simin olevan kiitollisuuden velassa Ralphille oleellisemmistakin ystävyyden osoituksista kuin paljaasta myötätunnosta. Kun nyt Sim voi luottaa voimakkaan ja rohkean ystävänsä lupaukseen, menetti hän kaiken miehuutensa ja itki. Ralph ei saattanut liikutuksetta katsella pienen miesraukan surua, vaan puristi hänen kätensä omiinsa ja tunsi kuumien kyynelten valuvan niille.

Kun nuori laaksolainen oli sinä aamuna poistumaisillaan räätälin tuvasta, tapasi hän portailla keskustelun esineen, joka juuri oli tulossa tupaan. Tarttuen häntä tyynesti mutta lujasti kaulukseen työnsi hän miehen muutamia askelia taaksepäin.

Sim oli hypännyt seisoalleen istuimeltaan ja tirkisteli nyt heihin innokkaasti ikkunasta. Mutta Ralph ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa hänen vuokralaiselleen. Hän sanoi vain korostavasti muutamia hyvin valittuja sanoja, joita ei räätäli kuitenkaan voinut kuulla. Wilson ei näyttänyt vastaavan mitään, ja irroittaen otteensa läksi Ralph jatkamaan tyynesti matkaansa. Wilson oli aivan kalpea raivosta tullessaan tupaan ja hän mumisi kuin itsekseen:

"Luullakseni voimme piakkoin selvittää välimme, poikaseni. Suuri kumous on alkanut eivätkä sinun tulta leimuavat silmäsi voi nylkeä minua. Cromwellinne on nyt poissa ja kaikki petturit saavat piakkoin killua hirressä."

Millainen skotlantilaisen salaisuus sitten lienee ollutkaan, ilmeistä oli, että Simeon Stagg oli saanut jonkinlaista vihiä siitä, vaikka hän ei siitä milloinkaan maininnut sanaakaan. Hän päinvastoin karttoi nähtävällä levottomuudella kaikkia vuokralaistaan koskevia kysymyksiä.

Kaikki olivat kuitenkin aivan varmoja siitä, että hän jollakin tavoin oli saanut selvän Wilsonin luonteen pimeistäkin puolista. Ei kukaan ihminen voinut varmasti sanoa, miten Wilson ansaitsi toimeentulonsa. Skotlantilainen ei ollut Wythburnin ympäristössä asuvien maanviljelijäin eikä paimenten palveluksessa eikä hänellä itselläänkään ollut ainoatakaan lammasta. Hän läksi tavallisesti varhain kotoa ja palasi takaisin myöhään illalla, suunnaten kulkunsa melkein aina Gaskarthia kohti. Kerran nousi hän aamun ruvetessa sarastamaan, heitti varstan olalleen ja sanoi viipyvänsä poissa kokonaisen viikon. Seuraava viikko olikin hyvin rauhallinen Fornsidessä sijaitsevan pienen tuvan asukkaille.

Simin tytär, Rotha, oli tähän aikaan melkein alituisesti työssä Shoulthwaite Mossissa, jossa häntä todellakin kohdeltiin niin sydämellisesti kuin hän olisi kuulunut perheeseen. Vanha Angus ei ollut ollenkaan myötätuntoinen tytön isälle, mutta hän piti Rothasta hänen iloisuutensa, miellyttäväisyytensä eikä vähimmin hänen kätevyytensä vuoksi. Hän osasi lypsää ja kirnuta, leipoa ja panna juomaa. Sellaisista nuorista naisista piti Angus enemmän kuin muista.

"Rotha on oikein sydämellinen tyttö", sanoi hän kuullessaan, miten Rotha lauleskeli työskennellessään maitokamarissa.

Shoulthwaiten emäntä näytti rakastavan kaikkia ihmisiä, mutta hän oli varannut sydämessään erityisiä nurkkia lemmikeilleen, joihin Rothakin kuului.

"Ansaitseeko tytön isä niin huonosti, että hänen on pakko pitää tuota äreää maankiertäjää luonaan?" kysyi vanha laaksolainen eräänä päivänä.

Hän puhui nyt Wilsonista ensi kerran uittamisuhkauksensa jälkeen. Kun hänelle kerrottiin Wilsonin raa'asta käyttäytymisestä Rothaa kohtaan, sanoi hän vain: "Muudan vanha sananlasku sanoo: 'Arasta kissastakin voi kehittyä rohkea rotta.'" Sen jälkeen ei hänen kuultu puhuvan Wilsonista enää mitään.

Luonto näytti oikeastaan tahtoneen luoda Rothasta hilpeän ja iloisen tytön, vaikka se oli kutonut tummempiakin lankoja hänen valoisaan luonteeseensa. Hän oli pitkä ja solakka, ja hänen pieni päänsä oli melkein lumoavan kaunis. Kun hän lypsi, kirnusi tahi leipoi, kuultiin hänen tavallisesti lauleskelevan mielilauluaan:

"Vie veikkonen kaunis tää nokkani, jolla ohria poimiskelen, ett' torven siit' herttua Hamiltoni vois tehdä itselleen."

"Satakielellä on hilpeä tulkki", sanoi Willy Ray nojautuen sivumennessään hetkiseksi maitokamarin ovenpieleen. Rotha siellä vain lauloi, kun hän valkoinen esiliina yllään ja hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle punnitsi viimeisestä kirnuuksesta saatuja voipalasia ja merkitsi palaset vanhalla kömpelöllä merkillä. Tyttö taivutti päänsä ja punastui kuullessaan Willyn sanat. Viime aikoina oli hän tullut sellaiseksi, ettei hän voinut enää mitenkään katsoa nuorukaista silmiin. Willy ei sanonut enää mitään, punastui vain kovasti poistuessaan.

Ralphia kohtaan käyttäytyi Rotha aivan eri tavalla. Hän puhutteli tyttöä hyvin harvoin, mutta kun hän sattui sen tekemään, katsoi tyttö häntä aina ujostelematta silmiin. Jos Rotha tapasi hänet pihalla, kuten joskus tapahtui, kun hän haki vettä lähteestä, nosti Ralph tavallisesti voimakkailla käsillään vesisangot veräjän yli hänelle, ja silloin tuntui tytöstä aina siltä kuin hänen äänensä olisi kuulostanut lempeämmältä.

"Minusta näyttää", sanoi rouva Ray miehelleen eräänä päivänä kehrätessään Shoulthwaite Mossin keittiössä pysäyttäen rukin rattaan ja sivellen sormillaan villaa, "minusta näyttää, että Willy pitää tavallista enemmän räätälin kauniista tytöstä."

"Entä Ralph sitten?" kysyi Angus.

II.

ÖINEN RIKOS.

Samana iltana, jolloin vanhan Wilsonin luultiin palaavan takaisin Fornsideen, poikkesi Ralph Ray räätälin tupaan. Sim näytti olevan enemmän huolissaan kuin milloinkaan ennen, jos nyt sellainen oli mahdollista. Näytti aivan siltä kuin naapurien synkät ennustukset olisivat todellakin olleet toteutumaisillaan, sillä Sim oli kieltämättä menettämäisillään järkensä. Hänen tuijottavat silmänsä ja hajamielinen levoton käyttäytymisensä, kun hän käveli pienessä työhuoneessaan edestakaisin istuutuen silloin tällöin, mutta nousten taasen aloittaakseen jälleen kulkemisensa, ilmaisivat sen. Hän kokosi työkalunsa yhteen kasaan, mutta levitti ne heti jälleen purkaen koko ajan suustaan oikullisia lauseita, jotka joskus olivat aivan asiaan kuulumattomia, mutta joskus taasen tavattoman sattuvia. Kaikki tämä, vaikka ei sitä voitu sanoakaan muuksi kuin liioitteluksi, näytti viittaavan alkavaan mielipuolisuuteen.

Isäntä oli tänä aamuna vaatinut häneltä vuokraa, jota ei pitkiin aikoihin oltu maksettu. Hän ei ollut suostunut minkäänlaisiin sovitteluihin. Sim nauroi kertoessaan tämän Ralphille, mutta hänen naurunsa oli niin synkkää, ettei siinä ollut minkäänlaista iloa. Ralph olisi mieluummin kuunnellut hänen valituksiaan ja verukkeitaan, joilla hän tavallisesti kestitsi vieraitaan.

"Ette jää kodittomaksi, Sim, vaikka pahinkin sattuisi tapahtumaan", sanoi hän.

"Kodittomaksiko? Eikö mitä!" ja pieni mies nauroi jälleen.

Ralph tuli levottomaksi, sillä tämä muutos ei ennustanut hyvää. Rotha oli istunut ikkunan vieressä kehrätessään voidakseen käyttää hyödykseen viimeistäkin päivänvalon pilkahdusta, ja vaikka olikin hämärä, näki Ralph kuitenkin hänen silmiensä olevan täynnä kyyneliä. Hetkisen kuluttua Rotha nousi poistuen huoneesta.

"Sitä ei minun tarvitse ollenkaan pelätä, että kuolen nälkään", sanoi Sim. "Ei sinnepäinkään", lisäsi hän hymyillen tyytyväisesti ja vakuuttavasti.

"Jumala sen estäköön!" huudahti Ralph. "Asianne korjautuvat kyllä vielä. Olette vain joutunut tilapäisiin vaikeuksiin."

"Niinkö luulet?" vastasi räätäli kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt.

"Ja sanotaanhan", jatkoi Ralph, "että kuorma tuntuu aina raskaammalta lopussa."

"Mutta sanoohan toinen sananlasku", vastasi Sim, "että vaihdos tuntuu ikävältä, vaikka hyppääkin vain vuoteestaan puroon."

Räätäli purskahti nyt äänekkääseen nauruun, mutta keskeytti sen niin äkkiä, että se oli melkein hämmästyttävää. Pila kuulosti hirveältä hänen huuliltaan.

"Sanoit kuorman tuntuvan aina raskaimmalta lopussa", sanoi hän tullen Ralphin luo, joka oli sekä hämmästynyt että suruissaan. "Kuormani ei kevene milloinkaan. Maailmassa on muutamia, jotka saavat taistella aina vaikeuksia vastaan. Eilen aamulla oli ilma sateinen ja kylmä, niin, sinähän muistat itsekin, miten kylmä siellä oli. No niin, Rotha oli tuskin ennättänyt lähteä, kun oveeni koputettiin, ja arvaapa kuka seisoi portailla. Muudan nainen, joka näytti nälkäiseltä ja itkettyneeltä. Joku oli varmaan sanonut häntä joskus kauniiksikin. Hän oli tuskin omaa tytärtäni vanhempi, mutta hänen rinnallaan lepäsi kuitenkin pieni heikko lapsiraukka ja toinen pienokainen seisoi hänen vieressään. Nainen oli märkä ja kylmissään ja pyysi suojaa itselleen ja lapsilleen — suojaa ja lepoa", toisti räätäli hiljempaa kuin mumisten itsekseen. "Suojaa ja lepoa — minulta!"

"Entä sitten?" kysyi Ralph kiinnittämättä huomiotaan Simin muminaan.

"Sittenkö?" toisti Sim kuin hän olisi luullut Ralphin voivan arvata jatkon.

"Oliko naisraukka häädetty kodistaan?"

"Oli ja paljon pahempaakin vielä", sanoi pieni räätäli vapisten mielenliikutuksesta. "Etkö tiedäkään, että kuningas on saanut jälleen oikeutensa takaisin?" lisäsi hän niin katkeran ivallisesti kuin suinkin.

"Olisi voinut käydä huonomminkin", vastasi Ralph; "mutta mitä se tähän kuuluu?"

"Mitäkö?" sanoi Sim melkein huutaen. "Etkö ymmärrä, että nyt jokainen mies, joka kahdeksan vuotta sitten taisteli tasavaltalaisten armeijassa, ammutaan ehkä vakoojana. Etkö ole kuullutkaan sitä, poikaseni?" Ja pieni mies tarttui melkein kiihkeästi Ralphin olkapäihin ja katsoi häntä silmiin.

Nuoren laaksolaisen kasvot värähtelivät hetkisen, mutta sitä kesti vain niin vähän aikaa, että Sim ehti huomata sen, ja sitten palasi entinen tyyneys niihin takaisin.

"Mutta kuinka tuon naisraukan ja hänen lastensa laita oikeastaan olikaan?" kysyi hän rauhallisesti.

"Hänen miehensä, muudan vanha puritaani, oli lähtenyt vangitsemismääräystä pakoon. Nainen oli sitten häädetty maantielle lapsineen ja kaikkine omaisuuksineen. Hänen vanha äitinsä oli kuollut viluun ensimmäisenä katkerana yönä ja sen jälkeen oli nainen kulkenut pari viikkoa yhtämittaa lapsineen ja elänyt taivas tietää millä."

Ralph näytti nyt ymmärtävän ystävässään tapahtuneen suuren muutoksen, vaikka hänestä tuntuikin mahdottomalta, että vain pelko hänen turvallisuudestaan oli lisännyt Simin toivottomuutta niin, että sitä voitiin sanoa mielipuolisuudeksi.

"Oletko kuullut Wilsonista mitään?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

Räätäli säpsähti kuullessaan nimen.

"En tiedä hänestä mitään, en kerrassaan mitään!" vastasi hän kuin hän olisi tahtonut saada toisen uskomaan jotakin sellaista, mitä ei kukaan ollut epäillytkään.

"Aikoiko hän palata tänä iltana takaisin tänne Fornsideen, Sim?"

"Niin hän ainakin sanoi."

"Mitä luulette hänen toimittaneen Gaskarthissa?"

"En tiedä, en tiedä mitään, en todellakaan!"

Ralph oli nyt aivan varma asiasta. Sim oli liian innokas kieltämään kaikki tietonsa vuokralaisensa toiminnasta. Hän ei halunnut tunnustaa, että heidän äskeinen ja nykyinen puheenaiheensa olivat jollakin tavoin yhteydessä keskenään.

Ilta oli saapunut ja huone oli pimeä, paitsi avonaisessa takassa kytevää pientä tulta. Nuori laaksolainen katsoi kauan siihen, hänen rintansa kohoili mielenliikutuksesta ja ensi kerran täyttyivät hänen silmänsä suurilla kyynelillä sen jälkeen kuin hän oli kasvanut mieheksi.

Asian täytyi sittenkin olla niin Tämä avuton miesraukka, joka oli kärsinyt niin paljon vaikeuksia ja kestänyt ne, oli nyt melkein suunniltaan kauhusta pelätessään sitä onnettomuutta, joka uhkasi hänen ystäväänsä. Tiesikö hän enemmän kuin mitä hän oli kertonut? Mutta sitä oli turha kysyäkään. Aikoiko hän ryhtyä johonkin? Ralph katsahti pieneen mieheen, joka näytti todellakin hyvin masentuneelta, kuten hän itse oli sanonutkin. Ei, äskeinen ajatus tuntui hänestä nyt luonnottomalta. Nuorukainen nousi mennäkseen; hän ei voinut puhua, tarttui vain Simin käteen puristaen sen omaansa. Sitten kumartui hän ja suuteli ystäväänsä poskelle.

* * * * *

Seuraavana aamuna heti auringonnousun jälkeen oli koko Wythburn liikkeellä. Ihmiset juoksivat ovelta ovelle ja koputtivat hereille ne muutamat, jotka vielä nukkuivat. Miesten äänet kuulostivat käheiltä varhaisen aamun sumussa ja naiset taivuttivat päänsä yhteen ja keskustelivat kuiskaillen.

Tuntia tahi paria myöhemmin saapui kolme ratsastajaa kylän ravintolan edustalle. Sisällä huoneissa vallitsi tulinen kiire ja paljon poikia oli kokoutunut ryhmiin ulkopuolelle. Jotakin kauheata oli tapahtunut yöllä. Mutta mitä?

Willy Ray, joka varhain aamulla oli poistunut kotoaan, palasi huohottaen ja punaisin poskin Shoulthwaite Mossiin takaisin. Ralph ja äiti istuivat juuri aamiaispöydässä. Hänen isänsä, joka oli ollut torilla edellisenä päivänä, ei ollut vielä noussut.

"Hirveää, hirveää!" huudahti Willy. "Vanha Wilson on kuollut. Ihmiset olivat löytäneet hänen ruumiinsa ojasta Smeathwaiten ja Fornsiden väliltä, joku on varmasti murhannut hänet anastaakseen hänen viikkopalkkansa, koska hänellä ei ollut ollut kolikkoakaan taskussaan."

"Taivas meitä varjelkoon!" huudahti rouva Ray. "Tappaa nyt mies viikkopalkan takia." Ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta hän hämmästyksissään oli noussut seisoalleen.

"He ovat vieneet hänen ruumiinsa Punaiseen Leijonaan ja oikeudenpalvelija on jo tullut tänne Gaskarthista."

Willyn koko ruumis vapisi.

Ralph nousi pöydästä kuin huumautuneena. Hän ei sanonut mitään, vaan otti hattunsa ja poistui pihalle. Willy katsoi hänen jälkeensä ja näki hänen lähtevän Fornsideen päin.

Kun hän saapui sinne, huomasi hän ihmisten ympäröineen pienen tuvan kokonaan. Kuistin ympärillä oli paljon naisia ja poikia, jotka koettivat tirkistellä sisään ikkunoista. Ralph tunkeutui joukon läpi ja meni sisään. Gaskarthista tulleet miehet ja useat muut olivat kokoutuneet keittiöön. Muutamalla tuolilla kylmän takan vieressä, jossa ei ollut ollut tulta senjälkeen kuin hän viimeksi oli ollut siellä, istui Sim lasimaisin tuijottavin silmin. Hänen kaulansa oli paljas ja vaatteet olivat epäjärjestyksessä. Hänen takanaan seisoi Rotha, joka oli kietonut käsivartensa isänsä kaulaan. Simin pitkät laihat sormet puristivat Rothan ristissä olevia käsiä kuin ruuvipihdit.

"Teidän pitää tulla mukaamme", sanoi muudan vieras mies räätälille. Hän oli piirin rauhantuomari ja oikeudenpalvelija.

Sim ei vastannut mitään eikä liikahtanutkaan. Sitten nuoren tytön ääni rikkoi painostavan hiljaisuuden.

"Tule, isä; menkäämme!"

Sim nousi kuultuaan sen ja käveli kuin unissaan. Ralph tarttui hänen käsivarteensa ja kun ihmiset tunkeutuivat liian lähelle, työnsi hän heidät syrjään mennessään pihalle.

Ihmiset suuntasivat matkansa harmaassa aamusumussa sitä paikkaa kohti, jonne kuollut oli viety. Simiä aiottiin syyttää, rikoksesta. Sittenkuin oli suoriuduttu alustavista toimenpiteistä, kutsuttiin todistajat sisään. Murhan tapahtuessa ei paikalla ollut ollut ketään. Muudan työmies oli löytänyt murhatun ruumiin. Pään alla oli ollut suuri terävä kivi ja kuolema näytti aiheutuneen pääkallon halkeamisesta, joka taasen oli johtunut raskaasta kaatumisesta. Ruumiissa ei nähty lyönnin merkkiäkään.

Simiä vastaan esiintuodut todistukset olivat hyvin painavia. Vanhan Wilsonin oli nähty kulkevan Smeathwaiten läpi heti pimeän tultua ja hän oli nähtävästi ollut matkalla asuntoonsa räätälin tupaan. Ihmiset olivat nähneet Siminkin olevan liikkeellä meikein samaan aikaan. Tämä ei vielä ollut mitään vaarallista, mutta silloin ilmestyi Simin tuvan omistajakin todistajaksi. Hän sanoi olleensa Simin luona eilen aamulla vaatimassa vuokraansa, mutta ei ollut onnistunut aikeessaan. Myöhään eilen illalla oli Sim koputtanut hänen oveensa ja antanut hänelle rahat.

"Kysyessäni häneltä, mistä hän tulee niin myöhään", sanoi mies, "tuijotti hän vain minuun kuin mieletön eikä puhunut mitään."

"Minkä näköinen hän oli?"

"Hänen vaatteensa olivat epäjärjestyksessä ja hän katsoi alituisesti taakseen."

Nyt kuultiin ympärille kokoutuneiden mumisevan jotakin. Simin syyllisyyttä ei voitu enää epäilläkään.

Tätä seuranneen lyhyen väliajan kuluessa lähestyi Ralph rauhantuomaria. Hän näytti hyvin liikutetulta ja kysyi, saisiko hän tehdä todistajille muutamia kysymyksiä. Kyllä. Sellainen ei ollut kyllä oikein sääntöjen mukaista, mutta hänelle suotiin kuitenkin se oikeus. Silloin kyseli hän tarkasti sen haavan laatua, jonka sanottiin aiheuttaneen kuoleman. Saatuaan tietää sen tahtoi hän saada tarkan selostuksen kivestäkin, jolla kuolleen pää oli levännyt.

Se oli ollut viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta etelään päin.

Sitten koetti hän todistaa, että koska kuolleen päässä ei ollut muuta kuin ruhjehaava, oli selvää, että kuolema oli aiheutunut kaatumisesta. Nyt oli enää vain kysymys siitä, miten hän oli kaatunut. Voitiin otaksua, että hänen jalkansa oli luiskahtanut niin, että hän oli kompastunut. Hän muistutti miehiä, että Wilson oli nilkuttanut toista jalkaansa. Jos kaatuminen olisi todellakin aiheutunut lyönnistä, oli melkein naurettavaa otaksuakaan sellaista, että Simin lainen heikko mies olisi voinut antaa sellaista lyöntiä. Tavallisten olosuhteiden vallitessa olisi vain Wilsonia itseään voimakkaampi mies jaksanut kaataa hänet maahan niin kovasti, että siitä olisi ollut kuolema seurauksena.

Katselijat alkoivat jälleen murista, mutta nyt se kuulosti Ralphista kuin saaliinsa menettäneiden villien petojen ärinältä.

Ja sitä, että ihmiset olivat nähneet räätälin liikkuvan ulkosalla niin myöhään, voitiin kai pitää hyvin tavallisena seikkana. Tuvan omistajan todistukseen ei Ralph puuttunut eikä sekautunut.

Oli selvää, ettei Simiä voitaisi vangita niin huonojen; todistusten perusteella. Hänet laskettiin senvuoksi irti ja julkinen tuomio peruutettiin. Katselijat eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä saadessaan räätälin jälleen joukkoonsa viattomana miehenä.

Uskaltaako hän lähteä yläkertaan katsomaan ruumista? He uskoivat taikauskoisesti, että kuolleen haavasta rupeisi vuotamaan verta, jos murhaaja koskettaisi siihen kädellään. Sim ei sanonut mitään, tuijotti vain hurjasti ympärilleen.

"Tule nyt vain, isä", sanoi Rotha, "ja täytä heidän pyyntönsä."

Pieni mies suostui vihdoinkin seuraamaan muita yläkertaan. Ralph seurasi vastahakoisesti muita. Hän oli vapauttanut ystävänsä, mutta näytti nyt paljon huolestuneemmalta kuin ennen. Kun ihmiset saapuivat paarien viereen, asettui Ralph seisomaan ruumiin pääpuoleen, jolloin muudan mies vetäisi pois liinan, jolla ruumiin kasvot oli peitetty. Ne olivat aivan multaiset.

Sitten työnsivät ihmiset Simin ruumiin luo, mutta katsahdettuaan kerran noihin kalpeihin ylöspäin käännettyihin kasvoihin huudahti hän hurjasti ja kaatui pyörtyneenä lattialle.

Haa! Ihmiset rupesivat mumisemaan jälleen, mutta sitten seurasikin kuolemanhiljaisuus.

Rotha rikkoi ensimmäiseksi tämän kaamean hiljaisuuden. Hän polvistui maassa makaavan isänsä viereen ja sanoi nyyhkytyksiensä välistä:

"Sano heille, ettei se ole totta; sano se heille, isä!" Mumina uudistui jälleen. Hän ymmärsi sen merkityksen ja nousi leimuavin silmin.

"Minäpä sanonkin heille, ettei se ole totta", sanoi hän. Sitten meni hän tyynesti kuolleen luo ja huudahti: "Katsokaa nyt tänne kaikki! Minä, hänen tyttärensä, kosketan nyt tämän kuolleen miehen käteen ja rukoilen Jumalaa antamaan meille jonkun merkin, jos isäni on syyllinen hänen murhaansa."

Sanottuaan sen tarttui hän murhatun käteen puristaen sen suonenvedontapaisesti omaansa.

Mumina vaikeni odottavaksi kaameaksi hiljaisuudeksi. Kuolleen ruumis ei muuttunut ollenkaan. Irroittaen otteensa kääntyi Rotha huoneeseen kokoutuneiden ihmisten puoleen ja katsoi heihin ylpeästi ja ivallisesti.

"Pitäkää tätä taivaan antamana todistuksena siitä, että isäni on viaton", hän huudahti.

Jännitys kävi liian voimakkaaksi katselijoille ja he poistuivat huoneesta vuorotellen. Vain Ralph jäi ja sittenkuin Sim palasi tajuihinsa, auttoi hän hänet jaloilleen ja vei takaisin Fornsideen.

III.

PUNAISESSA LEIJONASSA.

"Millaisissa hamppuisissa kotikutoisissa täällä tepastelettekaan!"

Kesäyön unelmasta.

Aina ikimuistoisista ajoista saakka oli Wythburnin pääkadun varrella sijainnut muudan vaatimaton ravintola, jota sanottiin Punaiseksi Leijonaksi. Silloin tällöin sattui sinne majoittumaan joku tilapäinen matkustaja, joka oli valinnut laakson kautta kulkevan tien päästäkseen pohjoiseen, mutta todellisuudessa oli se aiottu vain laaksolaisille, joiden oli tapana saapua sinne hämärissä ja juoda tuopillinen kotiolutta keskustellessaan punertavan turvetulen valossa.

Sinne oli Wilsoninkin ruumis viety sinä aamuna, jolloin se oli löydetty tieltä. Tämä sattui juuri Martinmessun aikaan.

Eräänä iltana seuraavan talven alussa oli pienen ravintolan seurusteluhuoneeseen kokoutunut tavallista suurempi joukko miehiä. Huone oli kummallisen vanhanaikainen, toista vertaa leveyttään pitempi ja niin matala, että pisimpien paimenien oli pakko kumartua kävellessään kattoparrujen alla.

Muutamissa niihin kiinnitetyissä hihnoissa riippuivat pyssy, ruoska ja torvi. Pari neliskulmaista ikkunaa, joista voitiin katsella kapealle viertotielle, oli peitetty punaisella vaatteella. Kummankin ikkunan syvennyksessä oli tammipenkki. Seinät oli kokonaan laudoitettu tammella, johon siellä täällä oli kaiverrettu kummallisia vanhanaikaisia vaakunamerkkejä. Laudoitus oli nyt melkein kokonaan vuosien tummaksi mustuttama ja vaaleammat paikat, jotka oli kiilloitettu sileiksi ja kirkkaiksi kuin lasi, ilmaisivat vain, missä astiakaapit tavallisesti olivat.

Jykeviä lavitsoita ja leveitä tuoleja oli siellä täällä lattialla, kivikovaksi poljetulla maalla, joka oli nyt hiekoitettu. Takan nurkkaus oli kokonaisen seinän levyinen. Uuni oli avonainen kummallakin puolella olevine seiniin naulattuine istuimineen, joiden välissä lattialle sytytetty tuli paloi. Valkaistulla uuninreunustalla ei ollut muita koristuksia kuin täytetty vuohenpää ja pari härän sarvea.

Tänä iltana vuonna 1660 myrskysi ja tuuli hirveästi. Lumimyrsky, joka aamulla oli riehunut Castenandin huipulla, oli jo päivän kuluessa ehtinyt laaksoon. Kova lumisohju ropisi kovasti ruutuja vasten. Sen kovimmat puuskat vaimensivat miesten iloiset äänetkin. Pieni vierashuone näytti lämpimältä ja kodikkaalta kuivine, suurine ja hehkuvine turvepaakkuineen, jotka hitaasti palaa rätisivät tuhkaksi suuressa takassa. Silloin tällöin aukeni ovi ja joku paimen tuli huoneeseen. Hän oli jo vienyt lampaansa suojaan yöksi ja kun hän nyt viimeksi tulleena istuutui lämpimälle paikalle tulen ääreen piippu toisessa ja tuopillinen kuumaa olutta toisessa kädessään, ei hän enää välittänyt ulkona riehuvasta myrskystä.

"Martinmessuksi hyvä lihava hanhi, kunnon piirakka jouluksi ja hyvää olutta koko vuodeksi", sanoi muudan uuninloukossa istuva vanha ukko.

Puhuja ei ollut kukaan muu kuin Matthew Branthwaite, Wythburnin filosofi ja leikinlaskija, entinen kutoja, joka nyt eleli vanhoilla säästöillään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta hieman vuosien koukistama. Yllään oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uumille vedetyn vyön alapuolella oli taskuja kohtisuorine suineen. Rantuiset kantatuista villoista kudotut sukat ja raskaat kengät täydensivät tuon suuremman vaatekappaleen kanssa hänen pukunsa näkyväisen osan. Vanha Matthew oli laajalti kuuluisa viisaista sutkauksistaan ja sananlaskuistaan, joista hänen puheensa olikin melkein kokoonpantu, ja vaikka laaksolaiset olivatkin kuulleet hänen vanhat sutkauksensa tuhansia kertoja, eivät ne milloinkaan näyttäneet menettävän mitään pirteästä raa'asta voimastaan.

"Tänä iltana on kurja ilma, Matthew Branthwaite", sanoi muudan vasta tullut.

"Luuletko minua synnynnäiseksi tyhmeliiniksi?" kysyi vanhus. "Etkö usko minun tienneen sitä ennen sinun tänne tuloasi sinun tarvitsematta minulle siitä lörpötellä?" Vanhuksen leikissä oli hieman todellista maalaiskiivautta, joka yhä enemmän kohotti sen arvoa.

"Älä luulekaan, poika, että maailman läpi päästään vain höyhenpatjalla makaamisella", lisäsi hän.

Mies, jota näin nuhdeltiin, oli muudan Robbie Anderson-nimineen nuorukainen, joka jo kauan aikaa oli melko vapaasti juonut sitä hyvää olutta, jota filosoofi oli juuri äsken suositellut nautittavaksi vuodet läpeensä. Kaikki ihmiset sanoivat hänen kiitävän turmiotaan kohti ja piakkoin köyhdyttävän itsensä ja lähimmät omaisensa kerjäläisiksi. Siitä huolimatta kuiskailtiin kumminkin, että Robbie oli suosituin kaikista niistä kosijoista, jotka ihailivat Matthew Branthwaiten nuorta Liisa-nimistä tytärtä. Mutta vanha isä, jota ei milloinkaan oltu voitu sanoa tunteelliseksi, toisti toistamistaan:

"Hänelle ei jää kapustaakaan nuoltavaksi, joka menee naimisiin sellaisen miehen kuin Robbien kanssa."

Viime aikoina oli nuorukainen vaieten näyttänyt jonkinlaisia parantumisoireita. Hän ei ollut kyllä lakannut nauttimasta sitä hyvää olutta, josta hänen lankeemistaan syytettiin, mutta kun hän nykyään tuli Punaiseen Leijonaan, näytti hän saapuneen sinne vain nukkumaan eikä juomaan. Kylän filosofi oli alkanutkin taputella häntä selkään ja sanoa rohkaisevasti:

"Mikään ei ole milloinkaan niin huonosti, Robbie, ettei sitä hyvällä tahdolla saada korjatuksi."

Robbie suhtautui tässäkin tilaisuudessa nolostuttavaan vastaukseen hyvin tyynesti ja istuuduttuaan etäisimpään nurkkaan lavitsalle näytti hän melkein heti vaipuvan uneen.

Laaksolaisia oli saapunut sinä iltana tavattoman runsaasti ravintolaan. Siellä istui Thomas Fell, Legberthwaiten mylläri, punakkoine poskineen ja suhteettoman suurine nenineen, ja Thomaksen serkku, Adam Ruthledge, joka oli juuri palannut eräältä Carlisleen tekemältään seikkailuretkeltä, saatuaan siellä nauttia Doomsdalen ylellisyyksistä. Doomsdaleksi sanottiin erästä epäterveellistä tyrmää, joka oli oikeastaan aiottu velhoille ja murhaajille, mutta jonne joskus työnnettiin joku hyvin pahapäinen juopunutkin.

Kunnioitettavampaan yhteiskuntaluokkaan kuului läsnäolevien joukosta Job Leathes Dale, Headistä, muudan pitkä laiha laaksolainen vaaleanharmaine silmineen. Siellä oli Luke Cockriggkin Aboonbeck Bankista ja paksu John Jackson Armbothista. Hän muodosti voimakkaan ja elävän vastalauseen sitä yleistä harhaluuloa vastaan, että seurusteleminen aaveiden kanssa välttämättömästi aiheuttaa sellaisia hirmuisia seurauksia, joiden kerrotaan seuranneen niitä näkyjä, joita juutalaisten profeettain ja ennustajain sanotaan nähneen.

John oli parikymmentä vuotta maannut Armbothin kummitushuoneessa eikä ollut milloinkaan nähnyt mitään sen peloittavampaa kuin oman varjonsa. Mutta Matthew Branthwaiten vieressä istui pieni vilkassilmäinen Reuben Thwaite, joka oli nähnyt Armbothin aaveen. Hän oli törmännyt siihen palatessaan eräänä yönä Punaisesta Leijonasta kotiinsa. Se oli ollut kummallisesti jonkun kalkki- tahi saviläjän näköinen, ja mitä Reubeniin tulee, ei hirmuinen näky ollut tosin aiheuttanut suonenvetokohtauksia eikä hulluutta, vaikka sen seurauksia ei voitu kieltääkään. Kun Reuben heräsi seuraavana aamuna, huomasi hän makaavansa ojassa.

"Siellä on sittenkin oikea koiranilma, Matthew", sanoi Reuben Robbie Andersonin vetäydyttyä syrjään. "Tullessani tänne näin muutaman Angus Rayn heinäsuovan kaatuvan kumoon kedolle — siinä ei auttanut mikään, kun tuuli oikein tarttui siihen."

"Se tuo mieleeni äiti Garthin ja vanhan Wilsonin heinäruot", sanoi Matthew.

"Miten niin? Kuinka niille sitten kävi?" kysyi Reuben.

"Pitäisipä sinun vielä muistaa se. Se tapahtui juuri sinä päivänä, jolloin Wilson haravoi Anguksen heiniä aliniityllä. Rouva Garth sattui kulkemaan siitä ohi illalla ja pysähtyi tielle niityn kohdalle katselemaan revontulia. 'Kuulkaahan nyt, Sarah', sanoi vanha Wilson, 'näyttäkää nyt meille joku taikatemppunne, sillä en pelkää teitä ollenkaan.' Mutta tuskin hän oli ehtinyt sanoa sen, kun vihuri hyökkäsi vuorilta ja kaatoi jokaisen ruon. Silloin Sarah purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi: 'Et luullakseni haluakaan enää nähdä useampia taikatemppuja!' Ja siinä olihan aivan oikeassa."

"Aivan varmasti", vastasivat muutamat kuuntelijat toisten nauraessa.

"Wilson oli hyvin ilkeä rouva Garthille", jatkoi Matthew. "Mutta en milloinkaan saanut selville, miksi. Hän sanoi rouva Garthia noidaksi eikä hän siinä luullakseni suuresti erehtynytkään."

"Ehkä rouva Garth ei aina ole ollutkaan tällainen kuin nyt", sanoi Jackson.

"Ehkä ei", myönsi Matthew, "mutta hän on ollut äreä ja ilkeä aina siitä päivästä asti, jolloin hän ensi kerran tuli Wythburniin."

"Luulin häntä silloin viattomaksi nuoreksi olennoksi lapsineen", vastasi Jackson.

"Annahan, kun muistelen", sanoi Reuben Thwaite; "hänen tulostaan tänne on kai nyt suunnilleen kulunut kuusikolmatta vuotta."

"Enemmän, veikkonen", sanoi Matthew. "Ostin uudet kangaspuuni paljon ennen hänen tuloaan tänne ja puut ovat tulevana jouluna olleet hallussani kuusikolmatta vuotta."

"Muistelen ihmisten sanoneen, että hän oli paennut miehensä luota, jonka kanssa hän oli mennyt naimisiin jossakin tuolla pohjoisessa", huomautti Adam Ruthledge oluttuoppiin, jonka hän samalla kohotti huulilleen. "Hän piti varmaankin enemmän pullostaan kuin Sarah voi sietää."

"Ei ollenkaan. Olette aivan väärässä", sanoi Matthew. "Hän oli kuulemma pieksänyt Sarahia alituisesti niin armottomasti, että Sarahin oli ollut pakko paeta hänen luotaan. Ja senvuoksi on Sarah vieläkin niin ilkeä ja äreä."

"Asia on juuri niin", sanoi Reuben.

"Mutta vanhan Wilsonin viha häntä kohtaan antoi minulle kuitenkin paljon ajattelemista", sanoi Matthew jälleen. "Hän halusi poltattaa Sarahin kuin noidan. 'Kaikenlaiset puheet noista noidista ovat vain joutavuuksia ja hullutuksia', sanoin hänelle kerran, 'sillä sellaisia ei ole olemassakaan. Jumala on aina pirua voimakkaampi.' 'Ei, ei', vastasi Wilson, 'et sano sitä hullutukseksi sitten, kun hän taikoo päämme hartioiltamme. Hän tekee kyllä vielä jotakin jollekin joukostamme.'"

"Hssh!" kuiskasi Reuben, kun ovi samassa aukeni ja huoneeseen tuli muudan pitkä ruma punatukkainen nuori laaksolainen, joka näytti hyvin äreältä.

Hieman myöhemmin juuri kun vihuri sattui puhaltamaan hyvin kovasti, saapui Ralph Raykin ja pudisti pois jäätyneen lumen pitkän kauhtanansa liepeistä. Hän oli aivan märkä ja kylmissään, piti paimensauvaa kädessään ja komensi koiraansa, joka oli tullut huoneeseen hänen kintereillään. Vanha Matthew tervehti häntä iloisesti.

"Sinustakin kai tuntuu tänä iltana mieluisemmalta oleskelu lämpimässä huoneessa kuin vuorilla, Ralph." Vanhus iski merkitsevästi silmää, sillä hän oli tarkoittanut enemmän kuin oli sanonut.

"Niin, oleskelen täällä yhtä mielelläni kuin Simin luolassakin, Matthew, jos tarkoititte sanoillanne sitä", sanoi Ralph ojentaen kämmenensä tulta kohti ja hieroen niitä sitten polviinsa.

"Et ole milloinkaan ollut mikään houkkio, Ralph", vastasi Matthew. Ja tarttuen lapioon heitti tämä leikillinen uuninloukon haltija vieläkin suuren turpeen tuleen.

"Siitä on jo kulunut aikaa, kun Sim viimeksi lämmitteli tällaisen tulen ääressä", lisäsi hän nyökäyttäen päätään tulta kohti.

"On kyllä", vastasi Ralph hiljaa kuin koettaen karttaa tätä keskustelunaihetta.

"Siellä, missä ruukku on särkynyt, on palastenkin annettava maata, poikaseni", sanoi vanhus. "Säästä sinä henkeäsi voidaksesi jäähdyttää hernekeittosi ja kuuman oluesi, jota sinulle juuri tuodaan."

Hänen puhuessaan toi emäntä tuopillisen höyryävää olutta antaen sen Ralphille.

"Anna jokaisen vastata teoistaan, Ralph. Sim on paha mies ja on vain saanut ansioittensa mukaan."

"Olette aivan oikeassa, Matthew Branthwaite", sanoivat muut nauraen, "sillä sellainen hän todellakin on."

Nuori laaksolainen nojautui taaksepäin tuolissaan, ryyppäsi kulauksellisen oluttaan, asetti sitten tuopin polvelleen ja katsoi yhtämittaa tuleen kuin sellainen, joka on juuri saapunut pimeästä valoon. Hetkisen kuluttua hän sanoi tyynesti:

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, ettei joukossanne ole ketään, joka uskaltaisi lähteä Simin luolaan tänä iltana. Ja kuitenkin karkoitatte hänet sinne jokaisena iltana vuodessa."

"Ilkeät unet sen vain tekevät, poikaseni", sanoi vanhus pudistaen merkitsevästi päätään, "ilkeät unet ja vanhan Wilsonin haamu, joka karkoittaa Simin öisin vuorille, vaikka ei hänellä ole siellä mitään tekemistä."

"Juuri niin", sanoivat muut ottaen piipun suustaan ja puhuen niin vakavasti ja juhlallisesti kuin he vasta nyt olisivat keksineet oikean ratkaisun jollekin vaikealle arvoitukselle.

"Vanhan Wilsonin haamu sen aiheuttaa eikä mikään muu!"

"Sauvojenne haamut pikemminkin, luulisin", sanoi Ralph kääntyen heihin päin heikko ivallinen ilme rehellisillä kasvoillaan.

Hänen toverinsa nauroivat. Juuri silloin rupesi myrsky raivoamaan entistä kovemmin ja kova tuulenpuuska tunkeutui huoneeseen uunin piipusta. Koirat, jotka olivat maanneet hiekoitetulla lattialla, nousivat ja murisivat siirtyen noloina huoneen toiselle puolelle. Päästyään sinne paneutuivat ne jälleen nukkumaan. Nuori laaksolainen katsoi oluttuoppiinsa ja mumisi kuin itsekseen:

"Kun ei miesraukkaa voitu todistaa syylliseksi, kiusaatte häntä epäluuloillanne, jotka ovat vielä katkerampia kuin todistukset, niin ettei hän enää uskalla nukkua vuoteessaan öisin, vaan pakenee sinne, jonne ei ainoakaan Wythburnin kerskailija uskalla seurata häntä."

"Niin, niin, poikaseni", sanoi vanhus iskien merkitsevästi silmää. "Ketuilla on luolansa."

Hänen sanansutkaukselleen naurettiin yleisesti.

Mutta välittämättä siitä sanoi Ralph:

"Luola todellakin. Kunpa se sellainen olisikin, mutta sehän on vain paljaaseen kallioon uurtunut kolo, avoin melkein kaikille tuulille ja jokaiselle sadekuurolle, yksinäinen autio kuoppa, jota ei ainoakaan pensas eikä puu suojaa ja jota ei kettukaan valitsisi asunnokseen."

Ralph oli liikutettu, mutta uuninloukossa istuva leikinlaskija ei näyttänyt välittävän siitä. Ottaen piipun suustaan kertasi hän seuraavan säkeen lyöden tahtia piipunvarrellaan:

"Siellä, missä on paljon aitoja, on enemmän kiviä kuin raitoja."

Veritilkasta, mies minkä vuodatti, hei tralalala-laa! Tuli nokkansa nipukkahan tuohahti, hei, hei, tralalaa! Tämä johtava nenä sepä vallan vei: tulitornina kuumana hohteli, hei kuin aurinko itse, — ett' Englanti ei sitä selville saanut, — ei saanut, helei! — "onko päivä vai yö?" —? No siinä nyt työ, — hei tralalala, tralalala-laa!

Oliver oli Huntingdonista, hei tralalala-laa! Yksi olvenkeittäjän pojista, hei, hei tralalaa! Pian hihnat ja rattahat hylkäsi tuo, näki halvoiksi tuopit ja tynnyrit nuo: "mitätön se on mies, joka krouvaa ja juo! Paras puikkia lie kuninkaansa nyt luo vähän koettelemaan kultakruunua vaan…" — Hei tralalala, tralalala-laa!

Peljäten katsoa näyttämön palkeilta raivonsa varjoa, aikojen kuvaimen armotta rikki he murskaa. — — Näyttämö uljaana heillepä rauhaa ei tarjoa: Tuomari lahjomaton tuo hullun ja — hurskaan! —

"Ken tässä nyt pelkäisi kuumetta, hoilaa! Pojat, tarjoan teille ma huumetta, hoilaa! Eläköön ajast'aikahan kuningas! — Tuo seikkahan kuulu ei meille, kas! — Siis hoilaa-laa! Pojat, hoilaa-laa! Eläköön ajast'aikahan kuningas!" —

Tälle toiselle sukkeluudelle naurettiin yhä enemmän. Samalla tunkeutui toinen tuulenpuuska piipusta tupaan tuoden mukanaan kylmää ja lämmintä. Myrsky helisytti ikkunoita yhä kovemmin ja lumisohju rapisutti niitä lujasti. Koirat syöksyivät ylös ja murisivat.

"Pysykää aloillanne siinä!" huusi Ralph. "Laskeudu pitkäksesi, Laddie! Kuuletko sinä!"

Laddie, muudan voimakas paimenkoira, jonka pitkä takkuinen karva oli vielä märkä ja kimalteleva kovasta sulamattomasta lumesta, oli mennyt ovelle ja pistänyt kuononsa sen alle rakoon.

"Sieltä tulee joku", sanoi Ralph katsoen koiraan ja puhuen melkein kuiskaamalla.

Robbie Anderson, joka tähän asti oli maannut vaieten oven vieressä lavitsalla, nousi haukotellen ja tarttui puiseen salpaan. Voimakas myrsky vetäisi oven heti auki. Hän katsoa tuijotti hetkisen sateeseen ja pimeään, mutta ei nähnyt mitään.

"Ei täällä ole ketään", sanoi hän äreästi.

Ja painaen leveät hartiansa jykevää tammiovea vasten työnsi hän sen jälleen kiinni. Tuuli tunkeutui ulvoen huoneeseen raosta, ennenkuin hän onnistui saamaan salvan paikoilleen. Niiden mielestä, jotka olivat kuunnelleet meren kohinaa, muistutti se takaisin palaavan murtuneen aallon jyrinää.

Nuorukainen kääntyi lepattavien kynttilöiden valossa ja pyyhki laiskasti lumisohjun ja veden parrastaan ja rinnaltaan ja paneutui jälleen pitkäkseen lavitsalle väristen ja haukotellen.

"Siellä on todellakin hirmuinen ilma tänä iltana", mumisi hän ja vaipui sen jälkeen tavalliseen uneliaaseen tilaansa.

Oven avaaminen ja sulkeminen ja siitä aiheutunut kylmä veto olivat herättäneet muutaman pienen miehen, joka istui toisessa uuninloukossa Matthewia vastapäätä. Hän istui kyyrysillään lämpimällä kivipenkillä jalat allaan ja hänen päänsä nojasi toiseen niistä seinistä, jotka ympäröivät häntä molemmilta puolilta. Samalla kohtaa oli suuri liikkiö, joka riippui siellä kuivamassa. Hän oli nukkunut koko edellisen keskustelun ajan ja ottanut vain osaa sen käänteisiin silloin tällöin liian äänekkäällä kuorsaamisellaan.

Mutta nyt hypppäsi hän äkkiä seisoalleen. Hän oli melkein kääpiö mieheksi ja hänen kummallisessa ruumiissaan oli jotakin äärettömän naurettavaa. Pää oli suuri ja hyvin muodostunut, ruumis paksu ja kömpelö ja jalat lyhyet ja surkastuneet. Hän oli Wythburnin opettaja ja hänen nimensä oli Monsey Laman.

Laaksolaisten mielestä oli pieni opettaja hauskin toveri, mitä he milloinkaan onnistuivat saamaan kumppanikseen lasin ääreen. Hänellä oli joku sattuva huomautus jokaiselle heistä, hän lauloi, laski leikkiä ja sinkautti silloin tällöin sanan, joka sattui, mutta ei loukannut ketään. Heidän tapanaan oli sanoa häntä "pieneksi notkeaksi ranskalaiseksi" hänen kummallisen kävelytapansa vuoksi, mikä näiden raskasjalkaisten vuoristolaisten mielestä muistutti jollakin tavoin ranskalaisen tanssinopettajan käyntiä.

Samalla kun opettaja heräsi näytti keskustelu ravintolassa olevan muuttumaisillaan iloisemmaksi. Ei ulvova lumipyrykään kuulostanut enää niin kovalta eikä hirveältä. Oven vieressä lavitsalla lepäävä laaksolainen haukotteli ja nukkui jälleen entiseen tapaansa, ja Ralphinkin luja alahuuli kävi lempeämmäksi, vaikka hän ei milloinkaan ollutkaan mikään iloinen eikä leikillinen toveri. Miehet täyttivät jälleen piippunsa ja pyysivät emännältä enemmän maustettua olutta.

"Jumala siunatkoon sen sydäntä, joka panee hyvää olutta! sanoo sananlasku. Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?" sanoi Monsey vastakkaisessa uuninloukossa istuvalle Matthewille.

"Kehu kahlaamoa vasta sitten kun olet löytänyt sen", vastasi filosoofi. "Olen aina huomannut hyvän oluen suovan hyviä päähänpistoja. Ihmisiä, jotka halveksivat hyvää olutta, pitäisi kaikkien muiden halveksia."

"Siinä tapauksessa olisitte ollut valmis hirtettäväksi jo monta vuotta sitten, isä Matthew", sanoi Monsey, "sillä olette painanut alas hyvää olutta enemmän kuin kukaan muu koko Wythburnissä."

Vanha Matthew sai nyt sietää häneen itseensä kohdistuneen naurun tällä kertaa. Mutta sen vielä kestäessä kumartui hän Ralphiin päin ja kuiskasi kuin korvatakseen tappionsa: "Hän on hyvin poikamainen, tuo pieni mies, aivan varmasti."

Ja sitten hän lisäsi tärkeän näköisenä kuin hän olisi sanonut jotakin uutta: "Häneen nähden voidaan todellakin sanoa, että kuten metsään huudetaan, niin siten sieltä vastataan."

"No, no", sanoi hän ääneen, "älkää luulkokaan, etten voi kärsiä tappiotani."

Huolimatta tästä odottamattomasta häviöstä alkoi vanhus juuri nyt näyttää, mihin hän oikeastaan kykeni. Tämä sukkela harmaaparta ei ollut milloinkaan niin onnellinen, ei näyttänyt milloinkaan niin viisaalta, ei pudistanut milloinkaan päätään niin hyväntuulisesti eikä milloinkaan iskenyt silmää niin leikillisen syvämielisesti kuin silloin, kun pieni notkea ranskalainen sanoi jonkun sukkeluuden.

Hän pyysi Monseyta laulamaan ja soittamaan viulua, sillä hän oli aivan varma siitä, ettei Monsey halua kieltäytyä.

"Pitäisikö minun laulaa, herra?" huudahti pieni mies. "Laulaa! Herra, koira saa määrätä sen asian. Jos se heiluttaa häntäänsä, suostun laulamaan, mutta ellei se tee sitä, en sittenkään voi olla hiljaa. No, Laddie, mitä siihen sanot?"

Koira vastasi tähän pyyntöön heiluttamalla innokkaasti ellei juuri erikoisen ymmärtäväisesti sitä ruumiin jäsentä, josta tällä hetkellä niin tärkeä päätös johtui. Silloin haettiin heti esille viulu muutamasta vaaleasta seinäkaapista ja hetkisen kuluttua vaimensi kielien jännittäminen ja sävelikköjen harjoitteleminen myrskyn pauhinan.

"Teidän pitää lyödä tahtia, patriarkka", sanoi Monsey.

"Eikö mitä, hyvä mies. Sinun asiasi on lyödä tahtia ja tappaa aikaa", vastasi Matthew.

"Siinä tapauksessa pitää teidän lyödä merkki tahi merkitä lyönti tahi lyödä oma merkkinne, sillä ettehän luullakseni osaa kirjoittaakaan."

Sitä kannatti todellakin katsella, kun pieni opettaja käytteli käyräänsä, löi tahtia jalallaan ja päästi silloin tällöin hurjan huudon keksiessään jonkun iloisen päähänpiston, sillä hän osasi jonkun verran improvisoidakin. Kaikki nauroivat kuunnellessaan hänen lauluaan, jossa tällä kertaa puhuttiin muutamasta isä Matthewin raukkamaisesta teosta.

Nauru ei ollut vielä lakannut kaikumasta, kun oveen kovasti koputettiin. Ralph hyppäsi seisoalleen.

"Sanoinhan jonkun olevan tulossa ja olkoonpa hän sitten kuka tahansa, on hän ollut täällä ennenkin."

Sanottuaan sen meni hän ovelle ja avasi sen. Laddie oli siellä ennen häntä.

"Onko Ralph Ray täällä?"

Ääni oli naisen ja se värähteli mielenliikutuksesta.

Ralph oli selin tuleen ja senvuoksi ei nainen ollut tuntenut häntä. Mutta valo sattui sitävastoin kirkkaasti tulijan kasvoihin.

"Rotha!" sanoi Ralph. Hän veti tytön sisään ja aikoi juuri sulkea oven, kun tyttö sanoi hermostuneesti:

"Ei, älähän nyt. Seuraa minua, sillä tuolla ulkona on joku, joka haluaa puhutella sinua ja joka ei voi eikä haluakaan tulla tänne."

Hänen vaatteensa olivat aivan märät ja lumisohjun kastelemat, ja tukka oli liimautunut otsaan kiinni. Hilkka, jonka hän oli kiireesti pistänyt päähänsä, oli mennyt vinoon tuulen voimasta. Ralph olisi mielellään vienyt hänet takan ääreen, mutta hän sanoi jälleen:

"Ei vielä!" Hänen silmänsä näyttivät huolestuneilta, hämmästyneiltä ja tuskallisilta.

"Silloin lähden mukaasi heti", sanoi Ralph.

He kääntyivät. Laddie syöksyi tielle ennen heitä ja hetkisen kuluttua olivat he jo hävinneet illan pimeyteen.

IV.

HYLKIÖ.

Myrsky ei raivonnut enää niin kovasti. Lumisohjua lennättävä pyry oli lakannut, mutta tuuli puhalsi vielä kovasti ja voimakkaasti ajaen edellään suuria synkkiä pilviröykkiöitä vasta nousseen kuun ohi. Ilma oli pistävän kylmää. Rotha käveli nopeasti puhuen tuskin sanaakaan. Ralph ymmärsi heidän matkansa tarkoituksen.

"Onko hän kaukanakin?" kysyi hän.

"Ei."

Rothan ääni vapisi liikutuksesta ja kun tuuli kantoi sen Ralphin korviin, tuntui Ralphista kuin se olisi ollut täynnä surua. Mutta tyttö koetti olla näyttämättä pelkoaan.

"Ehkä hän tuntee jo olevansa parempi", sanoi hän.

Ralph paransi vauhtiaan. Koira oli juossut heidän edelleen ja hävinnyt pimeään.

"Ojenna minulle kätesi, Rotha. Lumisohju on jäätynyt ja tie on liukas."

"Älä välitä minusta, Ralph. Kävele nopeammasti. Koetan pysyä mukanasi."

Samalla kuului kovaa haukuntaa aivan läheisyydestä. Se uudistui monta kertaa, mutta sen sävy muuttui. Laddie oli tavannut jonkun ystävän.

"Hän on tulossa", sanoi Rotha pidättäen henkeään.

"Tuossa hän jo onkin."

Huudahtaen kimakasti kuin jokin haavoittunut eläinraukka, joka taas huomaa pelastuneensa omiensa joukkoon, tuli Sim juosten heitä kohti pimeässä.

"Ralph, ota minut mukaasi, ota minut mukaasi äläkä salli minun palata enää tänä iltana vuorille. En voi mennä sinne, usko minua, en voi enkä uskalla. Ota minut mukaasi, Ralph! Sääli minua äläkä halveksi minua senvuoksi, että olen tällainen avuton raukka. Tämä on melkein sellaista, että olen valmis kiroamaan mahtavaa Jumalaakin. Ah ei, en tahdo tehdä sitäkään! Voi, Ralph, Ralph!"

Miesraukka olisi vaipunut väsyksissään ja hengästyksissään Ralphin jalkoihin, mutta Ralph kannatti häntä ja puhui hänelle jyrkästi, mutta ystävällisesti.

"Rohkaiskaa mielenne, Sim, kuuletteko", sanoi hän, kun räätäli alkoi vähitellen toipua.

"Teidän ei tarvitse palata enää sinne tänä iltana. Kuinka märkä olettekaan! Teillähän ei ole ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta yllänne, mies. Teidän pitää ensin tulla kanssani Punaisen Leijonan lämpimän takkatulen ääreen ja sitten menemme —"

"Ei, ei, ei!" huusi Sim. "Ei sinnekään, ei milloinkaan! Silloin haluan mieluummin olla täällä tuulessa ja sateessa. Suostun mihin muuhun tahansa, mutta en siihen."

Ja hän katsoi olkansa yli kuin koettaen katseillaan lävistää takanaan olevan pimeyden. Ralph ymmärsi hänet. Tällä ahdistetulla miesraukalla oli vielä villempiä tovereita kuin vuorilla elävät pedot.

"Mutta te kuolette ennen aamua, ellette saa kuivia vaatteita yllenne."

Simiä värisytti ja hänen hampaansa kalisivat kylmästä. Hänen laihat kätensäkin vapisivat kuin tuskasta.

"Kuolenko minä? Mutta enhän minä saa kuolla, Ralph, en ainakaan vielä."

Oliko elämässä vielä olemassa jotakin, minkä vuoksi eroaminen siitä tuntui vaikealta hänen laisestaankin hylkiöraukasta?

"Seuraan sinua siinä tapauksessa takaisin ravintolaan", sanoi hän tyynemmin.

He kääntyivät ja pitäen Simiä välissään kulkivat Ralph ja Rotha takaisin samaa tietä, jota he äsken olivat tulleet. Matka ei ollut pitkä, mutta Sim horjui kuin juopunut, ja vaikka ravintolaan oli enää vain muutamia askelia, pysähtyi hän kokonaan.

"Ei, en sittenkään voi", sanoi hän, hengittäen lyhyeen ja nopeasti.

"Kas niin, Sim, tulkaa nyt vain. He antavat teille paikan uuninloukossa, lupaan sen. No, tulkaahan nyt", sanoi Ralph suostutellen.

"Olen kävellyt jo tunnin tänä-iltana tämän talon edustalla", sanoi Sim. "Kuljin edestakaisin odotellessani sinua, pelkäsin omaa varjoani, jonka ikkunoista tulviva valo aiheutti, ja piilouduin joka kerta, kun ovi aukeni tahi sulkeutui."

Ralphiakin värisytti. Hänen aavistuksensa olivat olleet tosia. Sitten hän sanoi:

"Niin, niin, mutta nyt teidän pitää tulla mukaani kuin rohkea mies ainakin. Ymmärrätte kai sen?"

Sim säpsähti kuullessaan leikkipuheen, millä Ralph oli koettanut rohkaista hänen mieltään, sillä se herätti hänessä ikäviä muistoja. Ralphkin tunsi sen.

"No, tulkaahan nyt", sanoi hän murtuneella äänellä. "Ei!" huusi Sim tarttuen molemmin käsin päähänsä. "Ne ovat pahempia kuin villit pedot. Menin tänä iltana luolaani entiseen tapaani. Tuuli puhalsi kovasti ja läpitunkevasti laaksossa, mutta tuolla vuorilla raivosi täydellinen myrsky. Ryömin sisään ja rupesin kohentelemaan vuoteeni kuivia sanajalkoja, mutta silloin alkoi sataa, ensin vettä ja sitten rakeita, jotka vihdoin muuttuivat lumisohjuksi ja pieksivät minut melkein tunnottomaksi. Ja tuuli ulvoi hirveästi yksinäisen kotini ympärillä."

Ja suurissa sieluntuskissaan alkoi hän jälleen horjahdella.

"Tämä on täydellistä tyventä siihen tuuleen verraten", jatkoi hän. "Niin, tyventä. Ja sitten alkoivat kivet vyöryä kallioilta ja sade valui virtana luolaani sen katon suurista halkeamista. Mutta jäin kuitenkin sinne lähtemättä minnekään, vaikka puro rupesi kohisemaan yhä kovemmin, kunnes se oli tulvimaisillaan yli äyräittensä. Kuulin, kuinka virtaava vesi siirteli suuria kallionlohkareita paikoiltaan. Ne vyöryivät kovasti kolisten vuoren jyrkännettä alas laaksoon, jolloin painauduin vain lähemmäksi luolan seinää. Hetkisen kuluttua kuulin susienkin rupeavan ulvomaan ja —"

"Ei, Sim, älkää nyt puhuko hullutuksia, vanha ystäväni."

"Hullutuksiako? Kuulin varmasti Lauvellenin susilauman ulvovan. Myrsky oli karkoittanut nekin luolista, joissa eivät nekään uskaltaneet oleskella tänä yönä." Simin harhaluulot näyttivät nyt aivan musertavan hänet.

"Älkää muistelko sitä enää, Sim", sanoi Ralph kiertäen käsivartensa hänen ympärilleen. "Olette nyt vihdoinkin turvassa ja kaikki muuttuu vielä kerran hyväksi."

"Odotahan nyt. Ne lähestyivät minua yhä enemmän, kunnes tiesin niiden olevan ympärilläni valmiina hyökkäämään kimppuuni. Painauduin kuitenkin vain kalliota vasten, kunnes melkein tunsin niiden kuuman hengityksen kasvoillani. Vihdoin näin parin punaisen silmän loistavan minua vastaan pimeästä ja —"

"Teillä on kuumetta tänä iltana, Sim", keskeytti Ralph.

"Silloin välähti kirkas salama ja iski suoraan edessäni kallioon. Sitä seurasi sellainen jyrähdys kuin taivas olisi haljennut enkä sen jälkeen enää kuullut tuulen ulvontaa, sateen rapinaa enkä veden kohinaa, sillä luultavasti pyörryin Tultuani tajuihini koetin hapuilemalla saada selville, missä oikeastaan olin —"

"Näitte vain unta, Sim."

"Ei se ollut unta! Mihin kosketinkaan? Olin pelastunut! Jumalalle kiitos, minua ei oltu aiottu sellaisen kuoleman uhriksi. Nousin, horjuin pois luolasta ja pakenin."

Ravintolan ikkunoista tulvivan heikon kajastuksen valossa — sieltä kantautui heidän korviinsa äänekästä naurua — näki Ralph, että kyyneleet vuotivat virtanaan hermostuneen räätälin poskille. Rotha seisoi lyhyen matkan päässä heistä kädet silmillään.

"Ja vihdoin, kun ette voinut löytää minua täältä, menitte Fornsideen, että Rotha läksisi hakemaan minua", sanoi Ralph.

"Aivan niin. Älkää halveksiko minua, Ralph, älkää taivaan nimessä." Sitten hän lisäsi rukoilevasti: "En voisi kestää sitä, Ralph."

Kyyneleet vuotivat jälleen. Hänen tuntemansa hirmuiset sieluntuskat näyttivät vihdoin kokonaan lannistavan hänet ja hän vaipui tajutonna tielle. Rotha polvistui heti jäätyneelle maalle isänsä viereen, mutta ei itkenyt.

"Meillä ei ole enää valitsemisen varaa", sanoi hän murtuneella äänellä.

"Ei olekaan", vastasi Ralph. "Anna minun kantaa hänet sisään."

* * * * *

Sittenkuin ravintolan ovi oli suljettu Ralphin poistuttua Rothan kanssa, veti vanha Matthew Branthwaite, joka oli tointunut Monseyn laulun aiheuttamasta hämmästyksestä, istuttuaan hetkisen kyynärpää polvellaan, piippu kädessään ja suu ammollaan, ryppyiset kasvonsa tarkoittavaan virnistykseen ja sanoi:

"Vai sieltäpäin se tuuli nyt puhaltaakin!"

"Puhaltakaa tuleen, vanha korppi", vastasi Monsey, "älkääkä lörpötelkö."

"Kun keltamot ovat lakanneet kukkimasta, on suuteleminen sopimatonta eikä siitä tulekaan mitään", vastasi filosoofi mietittyään hetkisen.

"Olette väärässä jälleen, suuri Salomo", sanoi Monsey. "Ralph ei ole sellainen mies, että hän hylkää tytön senvuoksi, että tytön isälle on käynyt onnettomasti."

"Tiedätkö, onko hän kihloissa tytön kanssa?"

"En."

"Ehkä laitasi ei ole sen parempi kuin meidän muidenkaan. Et luullakseni saa selvää hänestä, onko hän musta vai valkoinen."

"Satuitte olemaan kerrankin oikeassa, suuri filosoofi. Aurinko ei paista hänen lävitseen."

"Hän on vain tavallinen maankiertäjä", sanoi muudan laaksolainen kohottaen oluttuopin huulilleen. Hän oli Wythburnin seppä.

"Mitä sanoittekaan?" kysyi Monsey.

"En mitään", murahti mies äreästi.

"Vai ette mitään", sanoi Matthew.

"En ainakaan teille, enkä muillekaan"

"Ettekö ole milloinkaan kuullut vanhaa sananlaskua: 'Se, joka puhuu itselleen, puhuu hullulle'?"

Kuuntelijat nauroivat.

"Ei", toisti Matthew kääntyen opettajan puoleen. "Ralph ei tule milloinkaan menemään kihloihin räätäliroiston tyttären kanssa. Miehellähän on jo melkein hirttonuora kaulassaan. On hirmuista katsella häntä luolassaan vuoren rinteellä. Hän on kuihtunut aivan varjoksi."

"En ymmärrä, mistä hän sai rahat vuokransa maksamiseen", sanoi muudan paimen. "Mistä hän ne hankki, opettaja?"

Monsey ei vastannut mitään. Nähtiin selvästi, ettei hän pitänyt tästä puheenaiheesta. Hänen sukkeluutensa olivat jo loppuneet kokonaan.

"Niin mistä hän ne sai, kysyn vain sitä", toisti paimen kuin hän olisi koettanut ratkaista jotakin vaikeaa arvoitusta.

Vanha Matthew otti jälleen piipun hampaistaan.

"Yksi hullu voi kysyä enemmän kuin kymmenen viisasta vastata."

Paimen liikahteli levottomasti lavitsallaan.

"Vanha Wilson olikin hyvin ilkeä mies", jatkoi Matthew tyynesti. "Hän oli tottunut kohtelemaan huonosti naapureitaan välittämättä ollenkaan heidän kärsimistään vahingoista. Hänellä oli aina paha mielessä, ainakin viime aikoina. Tuo kurja maankiertäjä olisi kyllä aiheuttanut jonkinlaisia vaikeuksia Ralphille, jos hän vain olisi saanut elää. Hän vannoi tekevänsä sen, tuo kiittämätön roisto; ja hän olikin hyvin häikäilemätön mies."

"Ihmiset sanovat hänen uhanneen Ralphin isääkin", sanoi Monsey huomattavasti vapisten.

"Niin kyllä, mutta Angus ei olekaan mistään arkalasta kotoisin. Muistan, miten hän kerran pieksi sonnia hypättyään ensin sen selkään. Angus on oikea miesten mies ja hyvin vaarallinen silloin kun hän on vihoissaan."

"Muistatteko vielä Anguksen ja Wilsonin välisen riidan, josta kerroitte minulle silloin?" sanoi Reuben Thwaite Matthew Branthwaitelle.

"Mistä riidasta sinä nyt puhutkaan?" kysyi Monsey.

"Mistäkö? Heidän viimeisestä riidastaan tietysti. Silloin sai Wilson lähteä siekailematta Shoulthwaitestä", sanoi Matthew.

"En ole kuullut siitä milloinkaan mitään", sanoi opettaja.

"Siinä ei ole paljon kuulemistakaan. Olin menossa Ralphin kanssa Mossiin eräänä päivänä, kun kuulimme Anguksen ja Wilsonin riitelevän. Wilson sanoi Angukselle katkeran ivallisesti: 'Koittaa vielä hetki, jolloin selvitän välini täydellisesti kanssanne. Hän saa osakseen vielä kummallisen kohtalon. Vannon, että komea poikanne saa piakkoin tutustua pyöveliin.' Angus oli aivan suunniltaan raivosta, sanon sen teille, ja sanoi Wilsonille: 'Sinä änkyttävä ja uikuttava roisto siinä, näytän sinulle vielä huutia! Vai aiot sinä hankkia vangitsemismääräyksen. Miten paksupäinen ja pöyhkeä houkkio sinä oletkaan! Annan sinulle vielä kunnollisesti selkään. Laputa nyt matkoihisi hyvän sään aikana, kun vielä voit liikuttaa koipiasi!'"

"Ja Angus olisi kyllä toteuttanutkin uhkauksensa eikä se olisi ollut ensi kerta", sanoi pieni Reuben pudistaen tarkoittavasti päätään.

"Entä sitten, Matthew?" kysyi Monsey. "Sanottuaan sen kohotti Angus keppinsä ja Wilson huusi ennenkuin häntä lyötiinkään. Mutta Angus laski sauvansa ja sanoi hänelle: 'Huuda sitten vasta kuin sinua lyödään.'"

"Mutta kun vanhusta sitten lyötiin, ei hän voinutkaan huutaa", lisäsi Reuben.

"Emme tiedä sitä tarkasti", sanoi Matthew, "ja tuskin milloinkaan saammekaan tietää."

"Mitä te sanoittekaan vangitsemismääräyksestä?" kysyi Monsey.

"En mitään, hyvä ystävä, mutta uhkauksen alla piili luullakseni enemmän kuin kukaan meistä varmasti tietää."

"Mutta te aavistatte kuitenkin jotakin, eikö niin?" sanoi Reuben iskien imartelevasti silmää saadakseen Matthewin puheliaammalle tuulelle.

"Luulisinpa melkein niin", sanoi kutoja tyytyväisen näköisenä.

"Ymmärsikö Ralph hänen tarkoitustaan?" kysyi Monsey.

"Ei, opettaja. Tahi jos hän ymmärsikin, ei hän ruvennut sitä selittämään, vaikka heti kysyinkin sitä häneltä."

"Mutta te ymmärsitte kai itse, mitä hän tuolla puheellaan vangitsemismääräyksestä tarkoitti?" sanoi Reuben merkitsevästi.

"Niin, niin, miehet, asiat ovat niinkuin olen ne kertonut. Koko maa on menossa hunningolle ja nuori Kaarle aikoo katkaista melkein jokaisen kaulan, joka on taistellut Oliverin puolella häntä vastaan. Enkä ole puhunut muuta kuin totta hallituksen vakoojista, joita on kaikkialla, ehkä paraillaan täälläkin keskuudessamme. Ja vanha Wilson oli sellainen vakooja, ei enempää eikä vähempää, ja hän aikoi hankkia vangitsemismääräyksen Ralph Raylle. Siinä nyt kuulitte koko jutun."

"Mutta Sim teki siitä lopun repäisevällä tavalla", sanoi Reuben myhäillen. "Hän ei aavistanutkaan, millaisen palveluksen hän teki Ralphille tuona yönä Martinmessun aikana."

"Muistaakseni olen kuullut ihmisten kertovan, että Ralph oli pelastanut Wilsonin hengen sodassa", sanoi Monsey. "Miksi siis Wilson syytti häntä ja koetti saada hänet hirtetyksi?"

"Koira lakkaa ulvomasta, kun heität sille luun, mutta vakoilija on koiraakin pahempi", vastasi Matthew syvämielisesti.

"Mutta miksi hän tahtoi tehdä sen?"

"Tietysti kostaakseen vain vanhalle Angukselle."

"Sen on täytynyt johtua vielä jostakin muustakin, Matthew, aivan varmasti."

"Minä puolestani en ole kuullut milloinkaan muuta."

"Vanhalla Wilsonilla oli varmaankin rahoja taskussaan tuona yönä", sanoi Monsey, joka oli katsellut vakavasti tuleen kädet ristissä polvien ympärillä.

Saadessaan tällä tavoin rohkaisua rikki viisaalle mielijohteelleen, mihin hän äsken itse oli vihjaissut, sanoi sama paimen, joka äskenkin oli puhunut: "Niin, mistä hän muualtakaan olisi voinut ne hankkia, kysyn minä?"

"Käenpoikanen siinä", sanoi Matthew, "osaatte vain kukkua yhdellä tavalla."

Sukkeluutta seuranneen ivallisen naurunpuuskan aikana aukeni ravintolan ovi taasen ja hetkistä myöhemmin seisoi Ralph Ray keskellä lattiaa Simeon Stagg sylissään. Rotha seisoi hänen takanaan hyvin kalpeana, mutta tyynenä. Jokainen huoneessa oleva mies nousi seisoalleen. Isäntäkin tuli lähemmäksi kaikkea muuta kuin ystävällisen näköisenä ja sisähuoneesta riensi hänen vaimonsa nopeasti paikalle. Pieni Monsey seisoi paikoillaan väännellen käsiään. Vanha Matthew oli pudottanut suustaan piipun, joka oli murskautunut palasiksi takkakiviä vasten.

"Hän on pyörtynyt", sanoi Ralph laskematta taakkaansa maahan. "Siirtäkää tuo lavitsa tulen ääreen." Kukaan ei liikahtanutkaan, vaan jokainen seisoi paikoillaan kuin huumautuneena. Simin pää retkotti Ralphin käsivarrella ja hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat.

"Pois tieltä!" karjaisi Ralph tyrkäten syrjään muutaman suuren kömpelön miehen, joka seisoi hänen vieressään suu auki.

Miehet saivat vihdoinkin puhelahjansa takaisin. Pitäisikö heidän istua ravintolassa tuon räätälihirtehisen kanssa? Isäntä, joka luuli miesten vedonneen häneen, vastasi, ettei hän kärsi minkäänlaista meteliä talossaan.

"Tämän ei tarvitse synnyttääkään sellaista", sanoi Ralph laskien tajuttoman Simin lavitsalle ja ruveten riisumaan hänen yltään märkää takkia. Kääntyen sitten emännän puoleen sanoi hän:

"Martha, tuokaa minulle pian vähän vettä."

Martha kääntyi ja totteli häntä vastustamatta ollenkaan.

"Hän tointuu kyllä pian", sanoi Ralph Robbie Andersonille pirskotellen vettä Simin kalpeille kasvoille. Robbie, joka näytti nyt olevan täydellisesti hereillään, oli polvistunut Simin viereen hieromaan hänen käsiään.

Rotha seisoi isänsä vieressä liikkumattomana.

"Kas niin, nyt hän tointuu", sanoi Ralph. "Martha, eiköhän olisi parasta, että veisitte Rothan keittiön takan ääreen."

Naiset poistuivat huoneesta.

Sim avasi silmänsä, jotka olivat kosteat jostakin muusta aineesta kuin kyynelistä. Puna palasi jälleen hänen poskiinsa, mutta tajunnan palatessa kävivät hänen poskensa laihemmiksi ja riutuneemmiksi. Hän huokaisi raskaasti ja näytti tuntevan ympärilläolijat. Toisella vapaalla kädellään — Robbie hieroskeli vielä toista — tarttui hän Ralphia vyöhön.

"Salli minun poistua, sillä olen jo paljon parempi", sanoi hän käheästi kuiskaten, koettaen nousta.

"Ei mitenkään", vastasi Ralph painaen hänet hiljaa takaisin makaavaan asentoon.

"Parasta olisi, että antaisitte tuon uikuttavan raukan mennä", sanoi muudan mies äreästi. "Ehkä hän ei ollut edes pyörtynytkään."

Seppä siinä jälleen puhui, sama mies, joka oli murahtanut Ralphin nimeä mainittaessa Ralphin poissaollessa. Häntä sanottiin Joe Garthiksi.

"Tuki kitasi, kurja raukka!" karjaisi Robbie Anderson kääntyen kiivaasti puhujan puoleen.

Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan.

"Kas tuossa", sanoi hän heittäen Simin takin Matthewille, joka oli palannut uuninloukkoon uusi piippu suussaan. "Kuivatkaa se tulen ääressä."

Märkä takki oli jäätynyt aivan kovaksi.

"Tätä pitäisi oikeastaan käsitellä pyykkinuijalla", sanoi vanha kutoja levittäen sen eteensä.

"Hoitakaa te tätä, opettaja", sanoi Ralph heittäen Simin lakin hänen syliinsä.

Monsey hyppäsi paikoiltaan huudahtaen pelosta kuin käärme olisi häntä pistänyt.

Ralph katsahti häneen säälivästi.

"Minun olisi pitänyt tietää, että olette pelkuri raukka, opettaja. Mutta lasin ääressä olette kyllä rohkeampi."

Pienen Monseyn pelkoa ei voitu epäilläkään. Hänen leikillisyytensä oli ollutta ja mennyttä.

Sim oli huomannut, että hänen vaatteihinsa koskeminenkin aiheutti kauhua. Hän oli melkein sairaalloisen valpas huomaamaan kaikki pienimmätkin tapahtumat.

"Salli minun poistua", sanoi hän jälleen katsoen rukoilevasti Ralphiin.

Vanha Matthew nousi ja avasi oven.

"Ilma ei näytäkään enää niin hirveältä. Myrsky alkoi tyyntyä vähän aikaa sitten."

"Entä sitten?" kysyi Ralph, vaikka hän ymmärsikin huomautuksen.

"Anna minun Jumalan nimessä mennä!" huusi Sim tuskissaan katsoen miehiä kasvoihin.

"En", vastasi Ralph istuutuen hänen viereensä. Robbie oli palannut takaisin lavitsalleen.

"Tarvitset härän marhaminnan voidaksesi pitää hänet aisoissa", sanoi vanha Matthew ivallisesti Ralphille.

"Ja te aasin kuolaimet voidaksenne tukkia suunne", lisäsi Ralph vakavasti.

"Viisaiden miesten poissa ollessa saavat hullutkin määräillä. Muuten ei meidän mitenkään olisi ollut pakko sietää tätä", jatkoi Matthew. "Uskallan lyödä vaikka vetoa, että joukossamme on nyt muudan henkilö, jonka vanha Niku on pyytänyt vieraakseen tulevassa elämässä."

"Olkaa senvuoksi varuillanne, ettette itse joudu samaan kyytiin."

Vanha Matthew mumisi jotakin partaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo, sillä Ralphin oli harvoin kuultu puhuvan niin katkerasti. Kaikki huomasivat vastustaneensa jo tarpeeksi. Simin vetiset silmät eivät olleet sekuntiakaan liikkumatta. Ollen täynnä kuvottavaa pelkoa katselivat ne salavihkaa miehiä kasvoihin. Miesraukka näytti päättäneen koota rintaansa kaiken halveksimisen, mikä poltti sitä.

Takassa hehkuvat turpeet levittivät voimakasta lämpöä ympärilleen, mutta räätäli värisi sittenkin vilusta. Silloin Ralph otti haltuunsa takin ja lakin ja saatuaan varmuuden siitä, että ne olivat kuivat, ojensi hän ne Simille, joka puki ne ylleen. Ehkä hän ei ollut oikein ymmärtänyt Ralphin tarkoitusta, sillä hän nousi seisoalleen ja katsoi kysyvästi nuorukaista kasvoihin kuin pyytäen lupaa saada poistua sieltä.

"Ei vielä, Sim", sanoi Ralph. "Lähdette silloin kun minäkin. Saatte nukkua tämän yön luonani."

Uunin loukossaan istuva Monsey näytti hämmästyvän ja vetäytyi yhä kauemmaksi suuren liikkiön varjoon, joka riippui hänen yläpuolellaan.

"Ja nyt, miehet, kuunnelkaa minua", sanoi Ralph. "Sanotte ihmisen tappamista kurjaksi teoksi, ja niin se onkin!"

Monsey muuttui kalmankalpeaksi ja jokainen pidätti henkeään. Ralph jatkoi:

"Ettekö ole milloinkaan ajatelleet, että ihminen voidaan tappaa muutenkin kuin lyömällä?"

Ei kukaan vastannut, mutta Ralph ei näyttänyt vastausta odottavankaan, vaan jatkoi:

"Halveksitte sellaista ihmistä, joka vuodattaa lähimmäisensä verta, ja siinä te menettelettekin oikein. Se ei vaikuta mielestänne ollenkaan asiaan, että murhattu on ehkä ollut paljon pahempi mies kuin murhaaja. Olette siinäkin oikeassa, sillä te kiinnitätte vain huomionne vaikutteihin, joiden vuoksi murha on tehty, onko se tehty kostosta vai ahneudesta. Sitten te sanotte: 'Tuon miehen täytyy kuolla!' Jumala suokoon, että me aina voisimme kammoksua murhaa niin."

Kuului hyväksyvää muminaa.

"Mutta me voimme tappaa ihmisen vuodattamatta lainkaan hänen vertaan. Voimme olla murhaajia aavistamatta ollenkaan, millaisen hirveän rikoksen olemme tehneet. Kun kiusaamme jotakin epäluuloillamme, tuhoamme hänet ivallamme; kun kiusaamme häntä julmilla vihjauksilla ja kidutamme häntä kovilla katseillamme, niin silloin tapamme hänet vuodattamatta verta. Ettekö ole milloinkaan ajatelleet sitä? Maailmassa on paljon virallisia pyöveleitä pahempia ihmisiä."

"Mutta hänhän aikoo hirttää itsensä", mumisi Matthew Branthwaite. Toisetkin mumisivat jotakin epäselvästi.

"Ymmärrän tarkoituksenne", jatkoi Ralph. "Mielestänne pitää syyllisen, jota lain käsivarsi ei ole voinut saavuttaa, joutua lähimmäistensä kirouksen alaiseksi. Niin, sellaista on taivaan jakama oikeus."

Sim painautui lähemmäksi Ralphia ja vapisi huomattavasti.

"Mutta kuunnelkaahan vielä", sanoi Ralph. "Tiedätte minun puhuneen Simin puolesta", hän kiersi voimakkaan käsivartensa räätälin hartioiden ympärille, "mutta ette tiedä sitä, etten ole milloinkaan kysynyt häneltä eikä hän ole milloinkaan ilmoittanut minulle, onko hän syyllinen vai syytön. Syyllinen on ehkä nytkin tässä huoneessa ja hän voi olla aivan eri mies kuin Sim. Mutta vaikka hän olisi oma veljeni tahi isäni, niin —"

Vanhan Matthewin piippu oli sammunut ja hän tuprutteli nyt tyhjää. Sim nousi ja polki jalkaansa samalla kun hänen kasvojensa surkea ilme muuttui uhmaksi.

"Salli minun heti poistua, kuuletko!" huusi hän.

Robbie Anderson meni hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä, mutta Sim näytti olevan aivan suunniltaan ja purskahtaen hermostuneeseen itkuun vaipui hän takaisin lavitsalleen taivuttaen päänsä rinnalleen.

"Hänet hirtetään vielä mitä karkeimmalla köydellä", murahti muudan mies. Joe Garth oli jälleen syyllinen. Hänet vaiennettiin vielä kerran. Muut olivat alkaneet käydä lempeämmiksi.

"En ole kysynyt häneltä, onko hän viaton", jatkoi Ralph, "mutta tämä vainoaminen pakottaa minut siihen ja kysyn häneltä nyt sitä."

"Olen, olen!" huusi Sim kohottaen päätään ja paljastaen heille kauhistuneet kasvonsa.

"Tunnetteko murhaajan?"

"Tunnen, mutta mitä sanonkaan! Sallikaa minun poistua."

Hän oli noussut seisoalleen ja kulki nyt kiivaasti edestakaisin lattialla. Ralphkin nousi ja asettui häntä vastapäätä.

"Taivaan nimessä olette velvollinen ilmaisemaan meille hänen nimensä", sanoi hän.

"Ei, Jumala varjelkoon!" huusi Sim.

"Se on velvollisuutenne itseänne ja —"

"En välitä ollenkaan itsestäni."

"— tytärtänne kohtaan, ajatelkaahan sitä. Tahdotteko tahrata hänen nimensä rikoksella, josta teitä syytetään?"

"Taivaan Jumala minua auttakoon!" huusi Sim vapisten mielenliikutuksesta. "Ralph, Ralph, älä kysele minulta enempää, sillä et aavista ollenkaan, mitä haluat tietää."

"Se on velvollisuutenne taivasta kohtaan, sanon sen teille."

Hän laski kätensä Simin olkapäälle ja katsoi häntä vakavasti silmiin, mutta Sim riistäytyi hurjasti huudahtaen irti, juoksi ovelle ja katosi silmänräpäyksessä ulkona vallitsevaan pimeyteen. Ralph jäi seisomaan siihen paikkaan, johon Sim hänet jätti, näyttäen aavistavan jotakin hirveää. Jonkinlainen hidas halpautuminen näytti puuduttavan hänen aistinsa. Se, minkä hän oli lukenut noista silmistä, näytti vieläkin kummittelevan hänen edessään.

"Hyvää yötä!" sanoi vanha Matthew nousten ja poistui hitaasti tuvasta.

Useimmat muutkin nousivat mennäkseen.

"Hyvää yötä!" sanoivat useimmat, mutta Ralph ei vastannut mitään. Robbie Anderson oli viimeinen.

"Hyvää yötä, Ralph!" sanoi hän. Hänen karkea äänensä värähteli liikutuksesta.

"Hyvää yötä, poikaseni", vastasi Ralph hajamielisesti.

Robbie oli jo mennyt ovelle ja nojasi toisella kädellään sen pieleen. Mutta hän kääntyikin takaisin ja sanoi:

"Ralph, missähän isäsi mahtaa olla tänä iltana?"

"Gaskarthissa. Nythän on toripäivä. Hän meni viemään sinne viime keritsemisessä saatuja villoja."

Hän puhui kuin unissaan. Robbie poistui hänen luotaan.

"Onko Rotha valmis lähtemään?" kysyi Ralph.

V.

TYHJÄ SATULA.

Yö on ollut levoton: — — — Ilmassa on kajahdellut valituksia, kummallisia kuolinhuutoja.

Macbeth.

Myrsky oli jo melkein lakannut raivoamasta. Kuu loisti kirkkaasti ja sen ohi kiiti enää vain muutamia pilviä. Idästä häämöttävä Lauvellen näkyi kokonaan huipulle asti ja lännestä siintävä Raven Craig kuvastui synkkänä taivasta vasten. Tuuli oli kuitenkin vielä pistävän kylmää ja ilma oli jäähtynyt paukkuvaksi pakkaseksi. Äsken satanut lumisohju oli jo jäätynyt levyihin tielle, jota varmajalkaisten vuoristolaistenkin oli senvuoksi melkein mahdoton kulkea. Puut eivät enää huokailleet eivätkä valittaneet tuulessa. Niiden jäykät neulaset olivat jäätyneiden lumikiteiden peitossa ja tuuli kiiti humisten niiden oksien välitse. Tulvivat vuoripurot kohisivat kovemmin kuin tavallisesti ja niitä näytti nyt ilmestyneen jokaiseen kallionuomaan. Putoukset olivat tulvineet yli äyräittensä, mutta hiljaisuus hiipi hiljaa virroille ja suurimmat joet näyttivät melkein tyyniltä.

Ralph ja Rotha kävelivät rinnakkain Shoulthwaite Mossia kohti. Ralph oli sanonut, ettei tytön kannata lähteä enää takaisin Fornsideen. Hänen isänsä ei ole kuitenkaan siellä eikä autio talo sovi hänelle turvapaikaksi tällaisena yönä. Rothan oli senvuoksi tultava yöksi hänen äitinsä luo.

He olivat tuskin vaihtaneet sanaakaan lähdettyään liikkeelle. Isän surullinen kohtalo painoi tytön mieltä sanomattoman raskaasti. Lapsen luonteen ensi vaisto kehoittaa sitä turvautumaan vanhempiin kuin johonkin voimakkaaseen tukeen. Maailman silmissä voi tämä tuki kyllä särkyä, mutta lapsen ounastavasta mielestä tuntuu se kuitenkin aina vain samalta. Lapsi turvautuu vielä horjumatta ja ylpeästi raunioon, joka ei sen rakastavaisista silmistä näytä ollenkaan sellaiselta. Ah, miten onnellinen se onkaan, ellei sen silmiä milloinkaan aukaista! Mutta kun kaikki, mikä tuntuu voimakkaalta ja todelliselta, näyttää selvenneestä katseesta heikolta ja väärältä, niin onko silloin olemassa sellaista sanaa, jolla voidaan ilmaista huomion aiheuttama suru?

"Luuletko, Ralph, että voin kestää hirveän vastauksen seuraukset, jos teen sinulle hirveän kysymyksen?"

Rotha rikkoi heidän välillään vallinneen hiljaisuuden näillä sanoilla ja Ralph vastasi heti:

"Kyllä. Mitä tahtoisit kysyä?"

Tyttö ei näyttänyt voivankaan jatkaa. Hän koetti puhua, mutta keskeytti ja peruutti sanansa lausuakseen ne uudelleen toisessa muodossa kuin peläten kysymyksensä töykeyttä. Hänen toverinsa huomasi hänen hämminkinsä ja tahtoi auttaa häntä sanoen iloisesti:

"Esitä kysymyksesi vain pelkäämättä, Rotha. Luullakseni voin sen arvatakin. Haluat tietää, onko —"

"Ralph", keskeytti tyttö äkkiä, sillä hän luuli paremmin kestävänsä sanat, jos hän itse saisi lausua ne, "Ralph, hän on isäni ja se on riittänyt minulle tähän asti. En voisi rakastaa häntä enemmän, vaikka mitä tapahtuisi. En ole milloinkaan kysynyt häneltä mitään. Hän on isäni ja vaikka hän olisi millainen tahansa, on hän silti isäni. Mutta, Ralph, kerro minulle, koska sanoit minun voivan kestää sen ja minä tunnenkin sinun puhuneen totta, kerro minulle, Ralph, onko isäni todellakin syyllinen?"

Rotha oli pysähtynyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä. Ralphkin pysähtyi. Hänen äänensä oli syvä ja paksu, kun hän vastasi hitaasti:

"Ei, Rotha, hän on aivan syytön."

"Eikö isäni olekaan syyllinen?" huusi tyttö. "Tiedätkö sen varmasti?"

"Tiedän."

Hänen äänensä ei kuulostanut nytkään sellaisen ihmisen ääneltä, joka tuo iloisia uutisia, mutta sanat sisälsivät muutenkin runsaasti riemua niiden korvien kuultaviksi, joille ne oli aiottu, ja Rotha näytti olevankin melkein suunniltaan onnesta. Hän tarttui Ralphin käsivarteen molemmin käsin.

"Taivaalle olkoon kiitos!" sanoi hän. "Nyt jaksan kestää kaikki. Isä, isäraukka!"

Tämän jälkeen näytti tyttö melkein kiitävän jäätynyttä tietä pitkin vasta saavutetun onnensa riemun vallassa. Raskaiden kuukausien kasvavan jännityksen kuorma näytti äkkiä pudonneen hänen hartioiltaan ikuisiksi ajoiksi. Puoleksi nauraen ja puoleksi itkien riensi hän eteenpäin koiran laukkaillessa iloisesti hänen ympärillään. Hänen iloiset sanansa kajahtelivat kylmässä ilmassa. Silloin tällöin ilmestyi hänen eteensä puronen, joka matkallaan ylempää vuorilta alempaan järveen katkaisi tien, mutta hän hyppäsi kevyesti sen yli, ennenkuin Ralph ehti ojentaa kätensä auttaakseen häntä.

Heidän oli kävellessään pakko seurata ratsutietä, joka mutkitteli lammikon rantaa pitkin, ja tämän tästä hän riensi veden rajaan taittelemaan siellä kasvavia sanajalkoja tahi koettelemaan heikkoa jäätä jalallaan. Hän nauroi ja vaikeni jälleen ja purskahti taasen iloiseen nauruun. Lörpöteltyään hetkisen itsekseen tietämättään hän naurahti taasen. Koko maailma oli tänä iltana onnellisen tytön mielestä aivan erilainen kuin ennen.

Ja luonto oli todellakin tarkoittanut hänet hilpeäksi tytöksi luodessaan hänet. Hänen tumma tukkansa oli sotkeutunut, kuin orjantappurapensaat olisivat sitä repineet ja se olisi ollut vielä täynnä piikkejä. Hänen tummat kulmakarvansa ja pitkät ripsensä varjostivat mitä tummimpia tummanruskeita silmiä. Suu oli ilmeikäs ja herkkä, ja pieninkin tunteitten vaihdos kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen pukunsa oli väljä, melkeinpä kulunut, mutta ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan siihen eikä ajatellut, oliko se vaatimaton vai hieno. Ääni oli tavallisesti hilpeä, vaikkakin pehmeä, ei puissa vinkuvan vihurin kaltainen, vaan pitkässä ruohossa humisevaa tuulta muistuttava, ja vuoristolaistyttö oli ehkä saanut sen ponnistuksista puhua kovemmin kuin nämä luonnon äänet. Se värähteli joskus heikosti, ja kun hänet sattumalta yllätettiin, saattoi hän katsoa kieroonkin. Tällaisina vakavina hetkinä oli hänen olennossaan jotakin, joka vangitsi katsojan mielikuvituksen. Hänellä oli varmasti käytettävänään suuret voimanlähteet, jotka oli suotu hänelle turvaksi itselleen ja lohdutukseksi muille jonkun tulevan hirveän hetken koittaessa. Mutta tänä iltana, kun hän kävellä sipsutteli kuutamossa, ei aavistuskaan tuosta hetkestä kyennyt hetkeksikään synkistyttämään hänen mieltään.

Entä millainen oli Ralph, joka käveli niin juhlallisesti hänen rinnallaan? Hän oli muuttunut viime aikoina. Hän puhui hyvin vähän eikä milloinkaan niistä tapahtumista, joita hän oli nähnyt pitkällä sotaretkellään. Hänestä oli äkkiä tullut hyvin toimelias ja ajatteleva mies. Hänen mielestään näytti jonkin yliluonnollisen olennon varjo pimittävän kaiken, ja tänä iltana oli tuo varjo paljon synkempi kuin ennen.

Suunnattomassa ilossaan Rotha ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Ralphin ääneen, kun Ralph yhdellä sanalla oli antanut hänelle sen uuden elämän, mikä pani hänen valtimonsa sykkimään. Mutta hänen äänensä oli ollut surullinen ja tuo sana oli näyttänyt imevän hänen suonistaan osan siitä ilosta, joka nyt pani Rothan sydämen tykyttämään. Eikö se merkinnyt hänelle mitään, että tuo hylkiö miesten joukossa, jota vain hän ja tämä nuori urhoollinen tyttö olivat uskaltaneet puolustaa, oli nyt onnistunut saamaan hänet vakuutetuksi viattomuudestaan? Ja eikö sekään ollut hänestä minkään arvoista, että kirkkaan aamun sarastus oli lopettanut hänen rinnallaan kävelevän hilpeän tytön pitkän yön ja valaissut hänen nuoren elämänsä onnellisemman tulevaisuuden lupauksella?

"Katsohan, Ralph, noita kuihtuneita saroja, miten kuuraisia ne ovat!" sanoi Rotha iloissaan astuen hänen viereensä vasta taitettu korsi kädessään. Ralph vastasi hänelle hajamielisesti ja hän jatkoi lörpöttelyään itsekseen. "Aion panna sinut talteen, kaunis sara. Kuinka sinä kimalteletkaan kuutamossa!" Sitten hän alkoi laulaa erästä vanhaa rajaseutujen kansanlaulua.

"Dacre on lähtenyt sotaan, Willy, Dacre on lähtenyt sotaan. Dacre on poistunut meidän luota kahlaamon poikki sotaan."

"Isäraukka", sanoi hän vakavammin, "isäraukka! Mutta nyt hän palaa kotiin jälleen, omaan pieneen kotiimme."

Ja sitten hän aloitti jälleen ymmärtämättä laulunsa vakavaa sisältöä:

"Naworthin linna on autio, Willy, Naworthin linna on autio. Tornissa siellä vain vartija astuu vartija siellä vain vaeltelee."

Kuu loisti kirkkaasti, myrsky oli lakannut raivoamasta ja vain tytön hopeanheleä ääni vaimensi purojen kaukaisen kohinan ja Ralphin raskaiden askelien kolinan. Mutta äkkiä Rotha näytti huomaavan toverinsa surullisuudenkin eikä vain hänen vaiteliaisuuttaan. Hän ihmetteli, kuinka hän oli niin kauan aikaa voinut kulkea huomaamatta sitä.

"Mutta sinähän et näytäkään ollenkaan iloiselta, Ralph", sanoi hän muuttuneella äänellä puoleksi kysyen, puoleksi ystävällisesti moittien kuin sellainen, jonka mielestä oma ilo olisi tuntunut paljon suuremmalta, jos joku toinen olisi ottanut siihen osaa.

"Enkö? Mutta, Rotha, olen todellakin iloinen; tarkoitan, olen mielissäni senvuoksi, ettei isäsi ole enää vanhan Matthewin häränmarhamintojen tarpeessa", sanoi hän koettaen nauraa omalle sukkeluudelleen.

Kuinka ontolta se kuulosti hänen omista korvistaankin! Pilaa ei hänen isänsäkään olisi voinut sanoa sydämelliseksi. Mitä merkitsikään tämä surumielisyys, joka hiipi hänen mieleensä ja jäykisti kaikki tunteet? Oliko hän vielä itsekään huomannut sen vakavuutta? Ralph pudisti itseään ja löi kädellään rintaansa kuin karkoittaakseen kylmyyden ruumiistaan. Mutta hän ei voinut karkoittaa sieltä sitä aavistusta, mikä oli saanut hänet valtoihinsa silloin kun Sim viime kerran katsoi häntä silmiin ja huusi: "Salli minun poistua!"

Laddie hyppeli vallattomasti heidän ympärillään ja haukkui oman äänensä kaikua, joka kantautui takaisin heidän korviinsa kuulakkaassa ilmassa vuorten syvistä onkaloista. Heillä ei ollut enää pitkää matkaa jäljellä. Shoulthwaiten keittiön ikkunasta tulviva valo rupeisi jo näkymään ensimmäisessä tien mutkassa. Heidän piti kulkea vielä niittyä ympäröivän metsäsaarekkeen läpi päästäkseen Angus Rayn talon pihalle.

"Ralph", sanoi Rotha käveltyään hetkisen vaieten, "kaikki elämäni surut tuntuvat nyt haihtuneen. Sinä olet karkoittanut ne pois." Hänen äänensä värinä ilmaisi aivan toista kuin se hilpeä nauru, johon hän sanojensa johdosta purskahti.

Ralph katsoi hänen kyynelien sumentamiin silmiinsä. Oliko hänen ääretön surunsa todellakin haihtunut? Ja hänkö oli sen karkoittanut? Jos asian laita oli niin, eikö se kaikki ja paljon enemmän ollut sen sijaan kokoutunut hänen omaan sydämeensä? Mahtoikohan asia olla niin?

"Olet kestänyt sen rohkeasti, Rotha, hyvin rohkeasti", vastasi hän. "Luuletko nyt, että minä olisin voinut kestää sen niin urhoollisesti kuin sinä?"

Hänen äänensä värähteli ja hänen kasvoissaan oli niin hellä ilme, ettei Rotha ollut nähnyt niissä sellaista milloinkaan.

"Kestääkö sen niin urhoollisesti kuin minä?" toisti hän. "Maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä sinä et voisi kestää." Hänen iloiset kauniit kasvonsa loistivat kirkkaassa kuutamossa ihanasti kuin aurinko.

"Se ei ole niinkään varmaa, Rotha tyttöseni", vastasi Ralph epäröiden. "En tiedä sitä vielä." Hän lausui nämä viimeiset sanat pää painuksissa.

Rotha astui hänen eteensä, laski kätensä hänen olalleen, pysähdytti hänet ja katsoi häntä tutkivasti silmiin.

"Miksi olet niin suruissasi, Ralph? Onko olemassa vielä jotakin, mitä et ole kertonut minulle, jotakin sellaista, mikä kerran tultuaan julki riistää minulta kertomiesi uutisten aiheuttaman ilon?"

"En voisi olla niin julma, Rotha. Luuletko todellakin, että saattaisin menetellä niin?"

Hymy kirkasti hänen kasvojaan, kun hän siveli tukan pois Rothan otsalta ja suoristi irtautuneen hilkan, joka oli mennyt kallelleen.

"Minun ei siis tarvitse pelätä minkäänlaisia jälkiseurauksia?"

"Ei minkäänlaisia sellaisia, mitkä häiritsisivät onneasi, tyttöseni, tahi lopettaisivat rakkautesi. Rakastathan isääsi, vai kuinka?"

"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa!" vastasi Rotha tulisesti. "Isäraukka!"

"Enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa", toisti Ralph hajamielisesti ja kuin huokaisten. Tytön kiihkeät sanat näyttivät liikuttavan häntä syvästi ja hän toisti ne vielä kerran, vaikka ne jäivätkin kesken hänen huulilleen. "Enemmän kuin ketään —" Sitten he jatkoivat matkaansa.

He olivat jo melkein saapuneet metsikköön, jonka puut varjostivat tietä, kun Rotha pysähtyi ja sanoi:

"Ralph, saanko suudella sinua?"

Ralph kumartui ja suuteli häntä otsalle, jolloin hänen sydäntään painava kuorma tuntui paljon raskaammalta kuin ennen. Hän tunsi suudellessaan tyttöä, että hänen ja tytön välissä oli hänen puolellaan kuilu, jonka yli ei ehkä milloinkaan voitaisi rakentaa siltaa. Oliko hän rakastanut tyttöä? Hän tuskin tiesi sitä, sillä hän ei ollut kysynyt sitä milloinkaan itseltään. Rakastiko tyttö häntä? Kyllä, eikä hän voinut sitä epäilläkään. Entä hänen suutelonsa? Niin, se oli rakkauden suudelma, mutta millaisen rakkauden? Nuo rehelliset ylöspäin kääntyneet kasvot ilmaisivat sen hänelle liiankin selvästi.

He olivat jo päässeet puiden varjoon ja näkivät Shoulthwaitestä tuikkivat valot. Parin minuutin kuluttua olisi heidän matkansa lopussa.

"Tartu käteeni, Rotha, sillä voit ehkä kompastua liukkaalla tiellä tällaisessa pimeydessä."

Ralph oli tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun Rotha huudahti heikosti ja horjahti. Ralph kiersi heti käsivartensa hänen ympärilleen, jolloin Rotha sai tasapainonsa takaisin.

"Mikä siinä oli?" sanoi hän vapisten pelosta ja kääntyi katsomaan taakseen.

"Kinos jäätynyttä lumisohjua luultavasti", sanoi Ralph potkaisten sitä paikkaa, johon Rotha oli kompastunut.

"Ei, ei", vastasi Rotha vapisten jostakin hirveästä pelosta.

Ralphkin peräytyi ja kumartui katsomaan jotakin suurta esinettä, joka oli poikkiteloin tiellä. Koirakin nuuski sitä.

"Mitä siellä on?" kysyi Rotha hermostuneesti.

Ralph ei vastannut. Hän oli laskeutunut polvilleen esineen viereen ja tunnusteli sitä nyt käsillään. Seuraavat hetket olivat tuskallisen jännittäviä.

"Mitä siellä on?" toisti Rotha.

Hän ei saanut vieläkään vastausta. Ralph oli noussut, mutta polvistunut jälleen. Hän hengitti kiivaasti. Rotha luuli kuulevansa hänen sydämensä sykinnänkin.

"Ah, mutta sinun on pakko ilmaista se minulle!" huudahti tyttö. Ja hän peräytyi taaksepäin kuin koskeakseen itse tiellä lepäävään esineeseen.

"Ei mitään", sanoi Ralph nousten ja tarttuen lujasti Rothan ojentamaan käteen. "Ei mitään. Rattailta on pudonnut tielle säkillinen ohria, ei mitään muuta", lisäsi hän käheästi kuiskaten.

Hän kuljetti Rothaa poispäin muutamia askelia. Mutta Rotha pysähtyi. Koira oli pysähtynyt samalle paikalle, jossa Ralph oli äsken ollut polvillaan, ja ulvoi nyt surkeasti.

"Laddie, tule tänne", sanoi Ralph. "Tule sinäkin, Rotha."

"Kestän kyllä, vaikka sanoisitkin minulle totuuden, Ralph. Luulen ainakin niin", vastasi Rotha.

Ralph kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan sanomatta sanaakaan. Rotha tunsi hänen voimakkaan ruumiinsa vapisevan ja hänen kovan äänensä hiljenevän kuiskauksiksi, jolloin hän arvasi totuuden. Hän tunsi tämän miehen paremmin kuin useimmat muut, niin, paremmin kuin kukaan muu.

"Palaa takaisin, Ralph", sanoi hän. "Minä kiiruhdan kotiin."

Koira jatkoi ulvomistaan heidän takanaan.

Ralph ei näyttänyt kuulleenkaan hänen sanojaan, vaan jatkoi kävelyään hänen rinnallaan. Rothan rohkeus lannistui ja hän katsoi säälivästi Ralphia kasvoihin.

Ja samalla alkoi kuulua heidän edestään nopeiden askelten aiheuttamaa kopinaa. Ihmisiä oli tulossa talosta heitä kohti ja tulijoilla oli lyhty mukanaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä he saapuivat jo pihalle. Siellä olivat kaikki liikkeellä. Koko talon väki näytti kokoutuneen sinne, ja pihan keskellä seisoi tamma, Betsy, satuloituna, mutta ratsastajatta ja tyhjät villakorit riippuivat sen molemmilla sivuilla.

"Taivaan Jumalalle olkoon kiitos, että Ralph ehti kotiin", sanoi Willy. Hän seisoi pihalla avopäin suitset kädessään.

"Niin, Jumala siunatkoon sinua!" huudahti rouva Ray, kun hänen poikansa astui hänen luokseen. "Tamma on tullut yksinään kotiin, poikani, mutta missä on isäsi?"

"Tiet ovat huonossa kunnossa tänä iltana, äiti", sanoi Ralph koettaen voimakkaasti hillitä mielenliikutustaan, mikä kuristi hänen kurkkuaan.

"Jumala auttakoon meitä, Ralph; et suinkaan tarkoita totta puheellasi!" sanoi Willy ymmärtäen veljensä vihjauksen.

"Poika, ojenna minulle lyhtysi", sanoi Ralph eräälle läheisyydessä seisovalle paimenelle. "Rotha tyttöseni, vie äiti tupaan."

Sitten hän astui äitinsä luo, joka seisoi paikoillaan kuin kivettyneenä pelosta, ja suuteli häntä hellästi. Sellainen kuului harvinaisuuksiin, minkä vuoksi rouva ymmärsikin hänen tarkoituksensa ja purskahti itkuun. Rotha kiersi käsivartensa äidin ympärille, suuteli häntä myös ja talutti hänet sisään.

Willy oli aivan suunniltaan kauhusta. "Ralph, et suinkaan tarkoita tietäväsi, että isä —"

Hän ei voinut sanoa enempää. Ralph oli kohottanut lyhdyn tamman koppien korkeudelle irroittaakseen hihnan, jolla ne oli sidottu yhteen. Valo sattui suoraan hänen kasvoihinsa.

"Ralph, onko hän loukkautunut hyvinkin vaarallisesti?"

"Hän on kuollut."

Willy horjui taaksepäin kuin häntä olisi lyöty.

"Jumala minua auttakoon! Ah, Jumala minua auttakoon!" huudahti hän.

"Anna minulle suitset", sanoi Ralph, "ja odota täällä pihalla palaamistani. En viivy poissa pitkää aikaa. Pidä silmällä, ettei keittiön ovea avata, sillä äiti on siellä. Mene isän huoneeseen ja laita kaikki valmiiksi."

"Ei, ei, en voi tehdä sitä." Willy vapisi huomattavasti.

"Jää nyt tänne kaikissa tapauksissa äläkä äännähdäkään, ennenkuin palaan."

"Ota minut mukaasi, Ralph, sillä en uskalla jäädä tänne yksikseni."

"Kanna sitten lyhtyä", sanoi Ralph.

Tamma välissään kävelivät veljekset äskeiselle paikalle puiden varjoon. Heidän tielleen oli tänä iltana langennut sellainen varjo, jota tuskin aikakaan kykenisi milloinkaan karkoittamaan. Hevonen oli aina tämän tästä kompastua jäätyneellä tiellä. Willykin olisi aina hetkisen kuluttua pysähtynyt ja kääntynyt takaisin, mutta jatkoi kuitenkin matkaansa, sillä hän ei uskaltanut poistua veljensä viereltä. Koira ulvahteli heidän edessään ja vihdoinkin he saapuivat paikalle.

Angus Ray lepäsi siinä tiellä suullaan. Hänen suuri ruumiinsa oli nyt kova, kylmä ja jäykkä kuin sen alla oleva jää. Voimakas mies oli pudonnut satulasta päälleen maahan, jolloin hänen niskansa oli taittunut ja kuolema seurannut silmänräpäyksessä. Lähellä maassa oli merkkejä, joista nähtiin, miten hevonen oli kompastunut. Se oli pudottanut kaatuessaan yhden kenkänsä, joka löydettiin tieltä. Tamman polvista vuoti vieläkin verta.

"Ojenna minulle lyhty, Willy", sanoi Ralph ja polvistui koettamaan isänsä sydäntä. Hän oli kyllä laskenut kätensä sille ennenkin ja tiesi liiankin hyvin, ettei se enää sykkinyt. Mutta hän aukaisi takin ja koetti vielä kerran. Willy käveli edestakaisin tiellä uskaltamatta katsoa ruumiiseen. Ja tämän lohduttoman hetken yksinäisyydessä murtui hänen veljensä suuri sydänkin ja hän taivutti päänsä kylmälle rinnalle, jonka viereen hän oli polvistunut, ja hänen itkuun tottumattomista silmistään autoilivat nyt kuumat kyyneleet ruumiille.

"Kas niin, ota lyhty jälleen, Willy", sanoi Ralph nousten. Sitten hän nosti ruumiin heidän vieressään tyynesti seisovan tamman selkään.

Silloin putosi muudan paperi kuolleen miehen povitaskusta. Willy otti sen käteensä, mutta nähdessään, että sen taakse oli kirjoitettu "Ralph Ray", ojensi hän sen veljelleen, joka pisti sen lukematta poveensa.

Sitten he läksivät takaisin taloon kävellen kamalan kuorman kummallakin puolella.

VI.

HEIDÄN KOTINSA.

Kun seuraavan päivän aamu koitti Shoulthwaitelle, oli nevalla sijaitseva vanha talo vaipunut syvään hiljaisuuteen. Mies, joka oli tehnyt siitä sellaisen kuin se nyt oli ja joka oli ollut sen elinehdoille aivan välttämätön, nukkui viimeistä untaan makuuhuoneessa keittiön ullakolla. Neljänkymmenen vuoden aikana oli hänen äänensä ensimmäiseksi kuultu tässä vuoristokodissa silloin kun aamun ensi sarastus alkoi hiipiä huoneihin mataloista pieniin ruutuihin jaetuista ikkunoista. Ehkä hän jonakin toripäivän jälkeisenä aamuna nukkui tuntia pitempään kuin tavallista, mutta hänen ankara elämänjärjestyksensä ei säästänyt ketään ja häntä itseään kaikkein vähimmin.

Vaikka hänen voimakkaat jäsenensä eivät kuudenkymmenen ikäisinä olleet enää niin notkeat kuin ennen ja vaikka hänen Jupiterinpäähänsä ja aaltoilevaan partaansa oli ilmestynytkin kuuraa, ei hän senvuoksi ollut vähääkään tinkinyt itsehillinnästään.

Välittämättä käsillä olevasta työstään ja tilapäisestä seurastaan nousi hän paikoiltaan ja meni nukkumaan, kun keittiön kello iltaisin löi kymmenen. Ja tuskin aamu ennätti ruveta sarastamaan, kun hän oli jo liikkeellä herättäen ensin perheeseensä kuuluvat miehet ja sitten naiset. Jokainen oli aina odottanut hänen kutsuaan. Ei mikään ääni ollut heille ollut sen tutumpi kuin hänen lujat askeleensa, jotka joskus varhaisen aamun hiljaisuudessa olivat panneet vanhat lattiapalkit narahtelemaan. Noita askelia ei tulisi kukaan enää kuulemaan.

Rouva Ray istui takan ääressä tuolissaan, jossa hän oli istunut koko yön, puhuen tuskin mitään, mutta vaikeroiden silloin tällöin. Hän ei ollut nukkunut silmäntäyttäkään, vaikka hän ei näyttänyt olevan oikeastaan hereilläänkään. Eilisiltainen järkytys tuntui kokonaan lamauttaneen hänen sielulliset kykynsä, vaikka se oli tuonut hänen mieleensä koko hänen entisen elämänsä. Kiinnittäen tuskin ollenkaan huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, näki hän kuin kuvastimessa kaikkien niiden kuluneiden vuosien tapahtumat, jotka olivat niin kauan olleet unhotuksissa.

Hän oli näkevinään Castenandin juurella sijaitsevan pienen talon, vanhan isän, joka soitti viuluaan kesäillan hiljaisuudessa, ja itsensä, nuoren reippaan tytön, askartelemassa hänen ympärillään ja tekemässä hänelle kaikenlaisia pieniä palveluksia. Sitten seurasi, suuri suru ja pitkä kuolettava hiljaisuus. Mutta kaikki nämä seikat tuntuivat kuuluvan johonkin toiseen varhaisempaan olotilaan. Ja sitten oli aurinko alkanut valaista myöhempää onnellisempaa elämää. Hänen koko olemuksessaan oli tapahtunut jonkinlainen pyhä muutos ja hänen kirkastuneista tunteistaan oli koko maailma näyttänyt erilaiselta. Mutta loistava aurinko oli nyt laskenut ja kaikki hänen ympärillään oli vajonnut pimeyteen. Hän istui tuntikausia tuolissaan heilutellen ruumistaan hitaasti sinne tänne näiden muistojen vuoroin tulviessa hänen mieleensä, vuoroin haihtuessa jälleen.

Kaikki taloushuolet olivat nyt joutuneet Rothan niskoille. Nuori tyttö oli istunut viime yönä kauan aikaa, vanhan emännän vieressä pitäen hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle hiljaa oman surunsa purkausten välissä. Hän oli kuiskannut jotakin kunnon pojista, joihin äiti nyt voi empimättä turvautua, mutta sitten oli lohduttaja itse tarvinnut lohdutusta ja hänen hyväilevä äänensä oli lakannut kuulumasta.

Kun aamuvalo alkoi tunkeutua huoneeseen verhoilla peitetyistä ikkunoista, nousi Rotha väsyneenä, mutta kävi kuitenkin päättäväisesti käsiksi niihin tehtäviin, jotka olivat niin odottamatta joutuneet hänen niskoilleen. Hän siirsi rukin ikkunakomeroon ja vyyhdin pitimen seinän viereen, sillä niitähän ei nyt tarvittu. Sitten hän järjesti keittiön laudakon ja otti alas ne suolatut liikkiöt, jotka riippuivat orressa kuivamassa. Vihdoin hän keitti varhaiseksi aamiaiseksi kaurapuuroa ja kaasi pojan navetasta tuoman maidon vateihin, jotka hän oli latonut pitkälle tammipöydälle, joka ulottui keittiön toisesta seinästä toiseen.

Willy Ray oli kulkenut melkein koko yön keittiöstä huoneeseensa ja taas takaisin. Hänen pieneen matoilla verhottuun makuuhuoneeseensa päästiin ensimmäiseltä portaanlevolta ja sen ikkunoista voitiin katsella rakennuksen takana virtaavaa vuoripuroa. Se ei ollut ainoastaan hänen makuuhuoneensa, sillä hän säilytti siellä kirjojaankin, mutta tänä yönä ei hän voinut nukkua eikä lukea. Hän käveli vain päämäärättä sinne tänne kuin unissaan päästäen silloin tällöin hermostuneita huudahduksia, joiden jälkeen häntä rupesi värisyttämään ja hän kiiruhti pois. Kuolema oli eilen ensi kerran ilmestynyt hänen tielleen ja niin hirmuisella tavalla. Sen nähtävä läheisyys kauhistutti häntä. Hän oli nyt heikko kuin lapsi. Hän oli valmis nojautumaan ensimmäiseen inhimilliseen käsivarteen, joka ojennettaisiin hänelle, ja vaikka Rotha ymmärsi vain epämääräisesti ne huolet, jotka ahdistivat hänen mieltään, keksi hänen terävä vaistonsa kuitenkin parhaimman tavan lohduttaa häntä.

Hän lohdutti Willyä niin ystävällisesti kuin hän ikinä vain voi ja Willy palasi hänen luokseen yhä uudestaan kummallisine kuvitteluilleen ja heikkoine filosoofisine päätelmineen, joita hän oli ajanut aivoihinsa kirjoistaan. Mutta vaatimattoman tytön silmien ilme ja hänen kätensä kosketus tekivät kuoleman vähemmän pelättäväksi kuin minkään muun. Willy näytti turvautuvan Rothaan, joka puolestaan tuntui tulevan voimakkaammaksi huomatessaan sen.

Kannettuaan vainajan yläkertaan oli Ralph edellisenä iltana mennyt nukkumaan tavalliseen tapaansa. Häntä ei nähty ennenkuin aamulla ja kun hän tuli alakertaan ja kumartui hetkiseksi katsomaan äitiään, joka istui tuolissaan tuijottaen tuleen, hämmensi Rotha juuri puuroa kapustalla. Hän katsoi Ralphia kasvoihin, kun Ralph kosketti hiljaa ja myötämielisesti äitinsä käsivarteen, jolloin hänestä tuntui, että jotakin toivon tapaistakin sekoittui siihen lievenneeseen suruun, jota ne ilmaisivat. Edellisen illan surua ei voitu huomata hänen äänessään eikä hänen ulkomuodossaankaan. Hän oli tavallista tyynempikin, vaikka hän näytti vanhentuneen kuluneina tunteina. Kaikesta huolimatta suoritti hän kuitenkin tavalliset aamutehtävänsä kodissa sellaisen miehen tapaan, jolla on ajatukset mukana työssään. Syötyään aamiaisen otti hän sauvansa nurkasta ja poistui vuorille koiransa kanssa.

Päivän kuluessa toimitti Rotha naapurien avulla, mitä tällaisissa tapauksissa auliisti tarjottiin, kaikki ne pienet tehtävät, joita tilanne vaati. Hän meni kuolleen huoneeseen ja poistui jälleen sieltä tuntien kammoa, mutta ei pelkoa. Vain kerran ennen hän oli katsonut kuolemaa silmiin tahi jos hän oli nähnyt sen pari kertaa ennen tätä päivää, oli hänen ensi tutustumisensa siihen tapahtunut kauan aikaa sitten hänen lapsuudessaan, jota hän tuskin enää muisti. Hänen isänsä oli silloin kantanut hänet sylissään tällaiseen samanlaiseen hämärään huoneeseen ja ojentanut hänet silmänräpäykseksi valkoisia kasvoja kohti, jotka olivat olleet hänen äitinsä. Mutta vaikka hän oli tottumaton kuoleman aiheuttamiin vakaviin tilanteihin, näytti hän sittenkin vaistomaisesti ymmärtävän tehtävänsä.

Uutiset siitä onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaite Mossin asukkaita, olivat pian levinneet kaikkialle Wythburniin. Aina hetkisen kuluttua tuli joku paimen vaimoineen valittamaan surua, jolloin heidät vietiin yläkerrassa sijaitsevaan hiljaiseen huoneeseen. Muutamat ilmaisivat surunsa ja lohduttivat kuolleen omaisia niin yksinkertaisesti kuin he myötämielisyydessään huonon ymmärryksensä johtamina kykenivät, minkä vuoksi lohdutuksia usein voitiin verratakin lohduttajiin. Muutamat seisoivat melkein sanattomina huohottaen vain silloin tällöin: "Hyväinen aika!" mutta toiset taasen näyttivät joutuneen sellaisten tunteitten valtaan, joita vanha Matthew Branthwaite sanoi "vilutaudin puuskiksi".

Oli jo melkein ilta, kun vanha Matthew itse saapui Shoulthwaiteen. "Olen rouvan vanhin naapuri", oli hän sanonut Punaisessa Leijonassa iltapäivällä, kun siellä oli keskusteltu edellisen illan tapahtumista. "Senvuoksi teen siinä aivan oikein, että menen lohduttamaan häntä tänä kauheana päivänä. Hän ilostuu kyllä kuunnellessaan vanhan naapurinsa ystävällistä puhetta."

He olivat juuri syömässä illallistaan, makeaa lihalientä, kun Matthew koputti oveen. Hetkisen kuluttua ilmestyi hänen melko riutunut olemuksensa kynnykselle.

"Käykää peremmälle", sanoi rouva Ray. "Mitä teille kuuluu, Matthew?"

"Mitä minuun tulee, niin voin mainiosti. Mutta kuinka teidän itsenne laita nyt on?" vastasi vanhus.

"Tunnen jo olevani paljon terveempi, mutta minä menen kyllä piakkoin samaa tietä, mikä sopiikin minulle parhaiten nyt." Ja rouva Ray kohotti esiliinan silmilleen.

"Ette te vielä eroa täältä, Mary", sanoi Matthew. "Siihen kuluu vielä vuosia, ennenkuin hetkenne koittaa. Älkää senvuoksi itkekö, Mary."

Matthewin oma nyyhkyttävä ääni ei ollut oikein sopusoinnussa hänen tyynen neuvonsa kanssa.

Rotha oli ottanut esille kupin ja sijoittanut vanhuksen itsensä ja Willyn väliin vastapäätä rouva Raytä.

"Tapasin Ralphin aamupäivällä", sanoi Matthew. "Hän kertoi minulle tarkasti, miten kaikki oli tapahtunut. Hän oli luullakseni matkalla kirkkomaalle sopimaan hautauksesta."

Rouva Ray kohotti esiliinan jälleen silmilleen. Willy nousi ja poistui huoneesta. Tällainen lohduttaminen kiusasi ainakin häntä.

"Hän on parempaa lajia, hän", sanoi Matthew nyökäyttäen päätään ovea kohti, josta Willy oli poistunut. "Häneen se on koskenut kovasti, on totisesti. Ralphkin oli kyllä alakuloinen, mutta ei noin kovasti kuitenkaan. Hyväinen aika, teillä on monenlaisia poikia, vaikka teillä on niitä vain kaksi. Niin, niin", lisäsi hän kuin mukautuen Willyn hellyyteen ja Ralphin jäykkyyteen, "ellei olisi vuoria, ei olisi laaksojakaan."

Matthew oli kääntänyt kuppinsa suulleen ilmaistakseen siten, että hän oli lopettanut ateriansa. Rouvakin nousi ja istuutui entiselle paikalleen tulen ääreen. Päivällä oli hän ollut iloisempi, mutta illalla oli hän käynyt jälleen vaiteliaaksi ja alkanut huojuttaa ruumistaan istuutuessaan tuolissaan.

"Alkaa olla jo pimeä, tyttöseni", sanoi Matthew Rothalle täyttäessään piippuaan. "Etkö aio sytyttää kynttilöitä?"

Kynttilät tuotiin ja vanhus sytytti piippunsa muutamasta istuutuen rouva Rayn viereen takan ääreen.

"Muistatte kai ajan, jolloin Angus tuli ensi kerran näille seuduille?" sanoi hän. "Minä ainakin muistan sen vielä mainiosti. Luulen melkein näkeväni hänet Deer Garth Bottomin herraskartanon pihassa. Millainen mies hän siihen aikaan olikaan! Ralph on vain pieni poikanen siihen verrattuna, millainen hänen isänsä siihen aikaan oli. Naapurit sanovat, että isä ja poika ovat niin toistensa näköiset kuin kaksi marjaa, mutta sellainen on vain joutavaa puhetta. Siihen aikaan ei ollut olemassa ketään, joka olisi kyennyt voittamaan Anguksen, eikä niitä ole ollut myöhemminkään. Ja Castenandissa asui muudan tyttö, joka oli rakastunut Angukseen, vaikka hän ei ilmaissut sitä kellekään. Hän oli niiden seutujen kaunein tyttö, oli totisesti. Sanotaan, ettei kauneus ole minkään arvoinen hyvyydettä, mutta hän oli läpeensä hyvä. Hänestä pidettiinkin yleisesti. Ette suinkaan pahastu, vaikka minäkin ilmaisen kuuluneeni hänen ihailijoittensa joukkoon: Mutta hän ei ollut tietääkseenkään minusta, vaan oli uskollinen Angukselle, jolloin palasin kotiin ja särjin haan uusista tuoleistani. Ja merkillisintä tässä kaikessa on, etten sen jälkeen jäänyt naimattomaksi."

Tämä muistelma varhaisimmasta ja melkein ainoasta rakkausseikkailustaan näytti liikuttavan jotakin vanhuksen sydämen herkkää kieltä, koska hän veteli haikuja piipustaan kiivaammin kuin ennen.

Rouva Ray tuijotti vain tuleen kuunnellen tuskin ollenkaan vanhuksen lörpöttelyä, joka niin ollen sai jatkua esteettömästi. Silloin tällöin käänsi hän levottomasti päätään kysyen Rothalta, oliko Ralph palannut, ja kuultuaan vastauksen, ettei häntä vielä ollut näkynyt, istuutui hän jälleen entiseen asentoonsa katsoen tiileen hajamielinen ilme silmissään. Kun jostakin kauempaa kuului tuulen huminaa kovempaa haukuntaa, heräsi hän jälleen todellisuuteen ja pyysi Rothaa valmistamaan illallista. Mutta Ralphia ei kuulunut vieläkään palaavaksi. Missä hän mahtoikaan viipyä?

Oli jo melko myöhäinen, kun Matthew nousi lähteäkseen. Hän oli tehnyt parhaansa lohduttaakseen vanhaa naapuriaan hänen surussaan, käyttäen kaikki sananlaskunsa ja lauseensa, jotka olivat jotenkin sopineet tilanteeseen ja joiden joukossa oli ollut pari melko sopimatonta ja raakaa. Mutta rouva Ray ei ollut kiinnittänyt niihin sen enemmän huomiotaan kuin muihinkaan. Hän oli vain kunnioittanut vanhuksen hyvää tahtoa katsomatta liian tarkasti "lahjaksi saamansa hevosen suuhun."

"Hyvää yötä, Matthew Branthwaite", sanoi hän vastaukseksi vanhuksen jäähyväisiin. "Hyvää yötä ja Jumala teitä siunatkoon!"

Matthew oli avannut oven ja katsoi pihalle ennen lopullista lähtemistään.

"Taivas on tasaisessa pilvessä tänä iltana", sanoi hän. "Kuu ei ole vielä noussut ja tuuli puhaltaa yhtä kovasti kuin ennenkin. Hyvää yötä, Mary; huomenna saatte olla ahkerasti toimessa saadaksenne kaiken valmiiksi hautajaisiin. Luulen vaimoni ja pienen Liisan pistäytyvän tänne huomenna."

Rouva Ray huokaisi raskaasti.

"Koettakaa rohkaista mieltänne, Mary. Muistakaa, että hyvässä sadossa saa olla muutamia ohdakkeitakin."

Kun ovi oli sulkeutunut kutojan mentyä, palasi Willy takaisin keittiöön pienestä huoneestaan.

"Eikö Ralph ole vielä tullut?" kysyi hän Rothalta.

"Ei", vastasi tyttö koettaen turhaan salata lievää levottomuuttaan.

"Ihmettelen, millaista asiaa Robbie Andersonilla mahtoikaan olla hänelle. Hän kävi täällä pari kertaa aamupäivällä. Entä opettaja sitten? Mitähän hänelläkin oli sanottavaa, koska hän näytti niin kiihtyneeltä? Sellainen ei ole ollenkaan hänen tapaistaan."

"Siitä saat olla aivan varma, ettei se ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa", sanoi Rotha. "Eilisiltainen tapahtuma on vain hermostuttanut meitä kaikkia."

"Niin kyllä, mutta he olivat molemmat hyvin kummallisen näköisiä, vaikka en silloin kiinnittänyt siihen huomiotani. Sanotaan, etteivät onnettomuudet tule milloinkaan yksinään. Toivon, että Ralph olisi jo kotona."

Rouva Ray oli noussut paikoiltaan takan äärestä ja asetti nyt toisen kynttilän ikkunan komerossa sijaitsevalle pienelle pöydälle.

Seisoen selin vanhaan rouvaan kohotti Rotha sormen huulilleen merkiksi Willylle, ettei hän puhuisi enempää.

VII.

SIMIN LUOLA.

Kun Ralph poistui omaan huoneeseensa isänsä kuoliniltana, painoi hänen sydäntään raskaampi taakka kuin tämä kauhistuttava tapaus voi aiheuttaakaan. Sellaisen miehen kuin Ralphin mielestä ei kuolemassa itsessään ollut mitään niin hirmuista, etteivät monet tunteet olisi voineet haihduttaa sen aiheuttamaa pelkoa. Ja mitä hänen isäänsä tuli, ei isä ollut tuntenut minkäänlaisia kuoleman kauhuja; hän ei ollut nähnyt sitä uhkaavana edessään, minkä vuoksi hänen kuolemansa oli vain sana eikä hänen hautansa ollut syvä. Ei, hauta ei ollut syvä. Ah, millainen pisto sisältyikään siihen ajatukseen, millainen uusi pisto siihen sisältyikään!

Ralph muisteli Simeon Staggin kasvojen ilmettä, kun hän illalla — kuinka kauan aikaa siitä tuntui jo olevankaan — oli pyytänyt häntä ilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli murhannut Wilsonin. "Se on velvollisuutenne taivaan edessä", oli hän sanonut. "Sillä ette suinkaan halua tahrata lapsenne nimeä rikoksella, josta hänen isäänsä syytetään?" Silloin oli Simin silmiin ilmestynyt jotakin sellaista, mikä oli antanut erityisen merkityksen hänen äsken lausumilleen sanoille: "Ralph, et tiedä, mitä oikeastaan kysyt."

Ah, mutta eikö hän tiennyt sitä nyt liiankin hyvin? Ralph käveli lattialla edestakaisin tuntien, että suuren rikoksen kuorma oli musertamaisillaan hänet. Hauta ei ollut syvä, ah, kunpa se olisi ollut vain pohjaton, niin, kunpa! Jos asian laita olisi niin, lopettaisi hauta kaiken. Mutta ei, asia on niinkuin vanha kirja sanoo: "Kun ihminen kuolee, kysyvät eloon jääneet, mitä hän on jättänyt jälkeensä, mutta enkelit, jotka kumartuvat hänen puoleensa, tiedustelevat, mitä hän on lähettänyt edellään." Ja hänen isänsä, joka oli kantanut häntä sylissään ja jota hän nyt oli kantanut, mitä oli hän lähettänyt edellään?

Ralph käveli raskaasti edestakaisin. Hänen koiransa, joka nukkui matolla kynnyksen edustalla, rupesi raapimaan ovea ja ulisemaan, koska se ei ollut tottunut sellaisiin ääniin. Mutta kun kaikki asiat otettiin huomioon, ei hänellä vielä ollutkaan varmoja todistuksia. Huomenaamulla aikoi hän mennä vuorille puhuttelemaan Simiä kahden kesken. Simin täytyi tietää totuus. Jos se koski häneen niin läheisesti kuin hän nyt luuli, oli illan tapahtuma poistanut kokonaan syyt sen salaamiseen. Entä Robbie Anderson, mitä hän olikaan tarkoittanut? Ralph oli epäselvästi muistavinaan, että nuori laaksolainen oli kerran kysynyt jotakin hänen isästään. Robbie oli ystävällinen Simillekin, huolimatta muiden halveksimisesta. Mitä tämä kaikki tarkoittikaan?

Ralph alkoi riisuutua raskain sydämin. Hän oli jo avannut vyönsä ja heittänyt takkinsa tuolille, kun hän muisti paperin, joka oli pudonnut isän povitaskusta silloin kun hän oli nostanut kuolleen maasta tamman selkään. Mitä siihen oli kirjoitettu? Niin, tuossahan se oli hänen taskussaan ja kuumeisen kiivaasti hän avasi sen.

Oliko hän turvautunut heikkoon toivoon, ettei synkkä pilvi, joka näytti uhkaavan häntä, musertaisikaan häntä? Ah, hän oli nyt tuomittu menettämään viimeisenkin toivon kipinän, sillä paperi oli hänen omalle nimelleen laadittu vangitsemismääräys, jossa häntä syytettiin kavalluksesta. Sen oli laatinut Carlislen kruununvouti ja se sisälsi, että Ralph Ray oli vehkeillyt kuninkaan vallan kumoamiseksi silloin kun hän oli palvellut kapteenina viimeisen vallan anastajan vallankumousarmeijassa. Se oli allekirjoitettu ja vahvistettu ja annettu lähempiä toimenpiteitä varten kuninkaan palvelijalle, James Wilsonille. Määräys oli päivätty pari päivää ennen Wilsonin kuolemaa.

Kaikki oli nyt mennyttä, sillä tämä oli vain lopun alkua. Varjo oli laskeutunut. Mutta se ihmisluonteen näennäinen mahdottomuus, mikä vaikuttaa, että ihminen kärsii mieluummin onnettomuuden itsensä kuin sen aavistuksen, helpotti Ralphin mieltäkin, kun hän sai tietää pahimman.

Siihen liittyi kyllä vielä paljon sellaista, mitä hän ei osannut selittää, mutta huomenna hän saisi kaiken selville. Hän meni nukkumaan ja nousi päivän sarastaessa, ellei nyt juuri kevyemmälläkään sydämellä, niin ainakin tyynempänä.

Otettuaan paimensauvansa kouraansa sinä aamuna kääntyi hän Fornsiden kukkuloille päin. Kohoten Wanthwaiten laakson takaa sijaitsi vuori melkein Blencathran purppuran värisiä harjanteita vastapäätä. Sen kaikki rinteet olivat yhtä epätasaisia kuin jyrkkiä. Ralph ei kiivennyt kuiluihin, vaan kiersi Castle Rockin ja suuntasi matkansa pohjoiseen suurien kallionlohkareiden välitse. Irtonaiset kivenlohkareet olivat vielä kuurassa muodostaen kovan, mutta vaarallisen polun. Aurinko paistoi heikosti pilkistäen puiden latvojen yli. Se oli kimallellut Styx Ghyllin jääpuikoissa hänen kulkiessaan sen kautta ja kuilun yli pääseminen olisi ollut hyvin työlästä. Kestävät mustat vuoristolampaat olivat määkineet kylmissään jossakin näkymättömässä paikassa ja tuuli oli kantanut niiden äänen pois, kunnes se oli muuttunut vaikeroimiseksi ja lakannut kuulumasta.

Kun Ralph saapui täydellisesti varjoon, jonka Castle Rockin ulospäin työntyvä huippu heitti vuorille, pysähtyi hän ja katsoi ympärilleen. Niin, hän oli epäilemättä kiivennyt liian korkealle. Hän alkoi senvuoksi laskeutua alemmaksi. Kallioiden huiput suojelivat häntä nyt tuulilta ja hiljaisuudessa hän kuuli kuokan tahi vasaran lyöntejä ja heti sen jälkeen takovan miehen epäselvää laulua. Hän tunsi Simin äänen ja näki jo hetkisen kuluttua hänen luolansakin, vuoren rinteeseen uurtuneen kolon, joka oli niin korkea ja leveä, että mies saattoi tunkeutua siitä sisään. Suuria kallionlohkareita oli kaikkialla sen ympärillä.

Aurinko ei päässyt milloinkaan paistamaan sinne. Yksinäinen suuri kallionlohkare näytti suojelevan sen suuta ja pysyvän paikoillaan tuetta siinä asennossa, johon sen jäävirta vuosituhansia sitten oli sijoittanut. Koira olisi hyökännyt Simin kimppuun Simin istuessa siinä laulamassa työskennellessään, ellei Ralph olisi pidättänyt sitä katseellaan. Laulajan hiljainen ääni kuulosti sanomattoman synkältä tässä yksinäisessä paikassa ja omituinen laulunpätkä sopi mainiosti molempiin.

"Hän nojannut ol' päänsä nyt orjantappuraan, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja lapsensa hän nuorimman siell' saanut maailmaan, kyll' maailman valta leijonalle maistaa.

Hän kuutamossa kaivoi viel' haudan hyvin syvän, Carlislen valleille aurinko paistaa; ja sinne hän nyt peittää tuon lapsensa niin hyvän, kyll' maailman valta leijonalle maistaa."

Laulaja keskeytti kuin hän olisi aavistanut jonkun kuuntelevan ja kohottaen katseensa istuessaan pyöreällä pölkyllä, jollaista samanlaista hän juuri pilkkoi haloiksi, huomasi hän Ralph Rayn, joka seisoi luolan suulla nojautuen sauvaansa. Hän oli jo kuullut puhuttavan onnettomuudesta, joka oli kohdannut Shoulthwaiten asukkaita.

Sanomattoman osanottavainen ilme villeissä aroissa silmissään, kuin jokin myötätuntoisuuden puuska olisi kehoittanut häntä kietomaan käsivartensa Ralphin ympärille ja suutelemaan häntä, vaikka toinen häpeän tunne kaskikin häntä polvistumaan Ralphin jalkoihin, lähestyi Sim häntä koettaen sanoa jotakin. Mutta hän ei voinutkaan puhua mitään. Ralph ymmärsi hänen vaitiolonsa ja oli kiitollinen siitä. He menivät luolaan ja istuutuivat siellä vallitsevassa hämärässä.

"Saatte empimättä kertoa minulle kaiken nyt", sanoi Ralph minkäänlaisetta esipuheetta, sillä kumpainenkin tiesi, mikä toisen sydäntä raskaimmin painoi. "Hän on kuollut nyt ja olemme nyt täällä kahden kesken, minkä vuoksi ei puhettamme kuule muut kuin me itse."

"Tiesin sinun saavan sen selville jonakin päivänä", sanoi Sim, "mutta tein kaikkeni voidakseni piilottaa sen sinulta. Usko minua, että tein kaiken voitavani, mutta sitä ei voitu auttaa."

"Näin onkin parempi, Sim", vastasi Ralph, "sillä te ette saa ottaa niskoillenne rikosta, jota ette ole tehnyt."

"En ole paljon rikollista viattomampi minäkään", sanoi Sim. "En luule ainakaan. Kaukana siitä."

"Luulen ymmärtäväni teidät, Sim, mutta te ette sittenkään ole syyllinen rikokseen."

"Voisin kyllä olla, ellei muudan sattuma olisi tullut väliin. Olen kuitenkin usein ajatellut, ettei rikos sisälly tekoon, vaan tarkoitukseen. Ei, Ralph, minä tässä sittenkin olen syyllinen, sillä isäsi ei ollut milloinkaan ajatellut tehdä rikosta, kuten minä, joka olin hautonut sitä jo viikkokausia."

"Menittekö ulos sinä iltana pannaksenne sen toimeen?" kysyi Ralph.

"Kyllä, sillä luullakseni ainakin aioin, vaikka en olekaan varma siitä. Kaikki tunteeni olivat sekaisin enkä tiennyt, mitä minulla oikeastaan oli mielessä. Jos Wilson olisi sanonut minulle tiellä silloin kun tapasin hänet, sillä aioin puhutella häntä, tulleensa takaisin pannakseen toimeen sen, mitä hän niin usein oli uhannut, silloin olisi minun ollut pakko tehdä se, niin, pakko, siitä en olisi päässyt mihinkään."

"Mitä hän sitten oli uhannut?" kysyi Ralph, mutta hänen äänessään ei ollut kysyvää sointua. "Keneen nuo uhkaukset kohdistuivat?"

"Sinuun, Ralph", vastasi Sim kääntäen päänsä pois. "Mutta mitä sen nyt enää on väliä", lisäsi hän. "Se on kaikki ollutta ja mennyttä nyt."

Ralph otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut hänen isänsä povesta.

"Tätäkö tarkoitatte?" kysyi hän ojentaen sen Simille.

Sim vei sen valoon nähdäkseen, mitä siihen oli kirjoitettu. Palattuaan takaisin Ralphin luo huusi hän kimeästi:

"Hän oli siis todellakin palannut takaisin tehdäkseen sen! Hyvä Jumala, voidaanko sellaisen roiston tappamista sanoa murhaksi?"

"Ettekö ole tiennyt tästä paperista ennen mitään?"

"En. Wilson uhkasi kyllä hankkia sellaisen, kuten jo sanoinkin, sillä hän sanoi ripustavansa sinut ensimmäiseen hirsipuuhun, sinut, joka olit pelastanut hänen henkensä, kuten olen kuullut sanottavan. Voi sitä kovasydämistä hirviötä!"

"Roiston pelastaminen vaarasta tuottaa aina onnettomuutta, Sim. Entä sitten?"

"En uskonut kuitenkaan milloinkaan, että hän tekee sen, niin, en milloinkaan. Miksi ei roiston tappamista sanota hyväksi työksi?"

"Kuinka se oikeastaan kävi, Sim?"

"Tiedän tuskin sitä itsekään ja se on totta. Muistat kai vallan hyvin, että se tapahtui päivänä, jolloin Abraham Coward, isäntäni, tuli hakemaan minulta vuokraa. Samana päivänä pakeni tuo naisraukka lapsineen turvaan luokseni. Sinäkin kävit luonani sinä iltana, muistat kai senkin? No, sitten kuin poistuit — muistatko, miten se tapahtui?"

"Kyllä, Sim."

"Sydämeni oli jo entuudestaan melkein murtunut, mutta suudelmasi teki minusta melkein hullun. Luulen varmasti olleeni aivan mielipuoli, Ralph, sitä ei voida epäilläkään, kun ajattelin, mitä mies aikoo tehdä ainoalle ystävälleni maailmassa, ainoalle minun ja tyttöraukkani ystävälle. Menin viertotielle ja kävelin siellä edestakaisin. Ilta oli hyvin pimeä. Äkkiä juolahti tuo hirveä ajatus mieleeni. Seisoin silloin tienristeyksessä, josta Gaskarthiin vievä tie eroaa. Tiesin Wilsonin palaavan sitä tietä, mutta jokin pakotti minut vain eteenpäin. Ennen olin silloin tällöin pysähdellyt, mutta nyt pakotti jokin kauhistuttava voima minut vain kulkemaan. En osaa sanoa, mitä se oli, mutta se oli sellaista, etten jaksanut sitä vastustaa. Se vaimensi kaikki epäilykseni, kaikki järjestään, ja silloin aloin juosta, niin, juosta. Mutta olin niin heikko, että minun oli pakko pysähtyä hengähtämään. Sydämeni löi kovasti ja painoin kädelläni sitä lujasti nojatessani vanhan kivisillan kaiteeseen. Mutta se löi vain. Silloin kuulin hänen tulevan. Tunsin hänen askeleensa. Hän oli jo hyvin likellä, mutta en voinut liikahtaa paikoiltani, en ollenkaan. Hengitykseni tuntui salpautuvan kokonaan, jos liikahdin. Hän tuli yhä likemmäksi ja hänen takaansa kuulin hevosen kavioiden kapsetta tieltä. Ratsastaja oli vielä kaukana, mutta hän ajoi laukkaa, laukkaa. Nyt se on tehtävä, ajattelin, nyt tahi ei milloinkaan. Otin läheltäni maasta kiven käteeni, niin, tein sen, ja koetin lähestyä miestä, mutta jokin naulasi minut paikoilleni. Minulla ei ollut voimia ollenkaan. Tuo heikkouteni oli tuskaa eikä mitään muuta. Wilson ei ehtinyt vielä saapua lähelleni, kun ratsastaja sai hänet kiinni. Kuulin Wilsonin sanovan jotakin miehen ratsastaessa hänen sivuitseen. Silloin tunsin isäsi ja näin hänen kääntyvän takaisin. Kuulin hänen sadattelevan Wilsonia kovasti ja erotin Wilsonin katkeran naurun — kai vielä muistat, millaiselta se kuulosti?"

"Kyllä, kyllä. Entä sitten?"

"Angus laskeutui seuraavassa silmänräpäyksessä satulasta ja sitten kuulin kumean jymähdyksen enkä mitään muuta."

"Ettekö todellakaan tiedä muuta?"

"Tiedän kyllä vähän muutakin. Isäsi nousi jälleen satulaan, jolloin minäkin olin jo ehtinyt tien keskelle. Hän huomasi minut ja pysähtyi. 'Olet ansainnut hyvin vähän viime aikoina', sanoi hän, 'ota tämä, ystäväni, ja maksa vuokrasi.' Hän otti muutamia kolikoita kukkarostaan antaen ne minulle ja ajoi laukkaa tiehensä Luulin hänen tappaneen Wilsonin ja hiivin senvuoksi katsomaan ruumista. En löytänyt häntä ensin, vaan hapuilin pimeässä, kunnes kosketin kädelläni hänen kasvoihinsa. Mutta silloin luulin hänen olevan vielä hengissä, niin, olin siitä melkein varma. Säikähdin ajatustani ja lähdin pakoon, en tiedä, miten. Ralph, näin käteni jäljen hänen kasvoillaan seuraavana päivänä, kun minut pakotettiin menemään ravintolan makuuhuoneeseen. Sinä iltana maksoin vuokrani isäsi rahoilla ja palasin kotiin."

"Ne olivat siis isäni rahoja eivätkä Wilsonin?" sanoi Ralph.

"Kaikki tapahtui niinkuin olen kertonut", vastasi Sim kuin loukkautuen huomautuksesta.

Ralph laski kätensä hänen olalleen. Miesraukka oli tuominnut itsensä syylliseksi ja hänen omatuntonsa oli kuin pyörre, joka veti kaikki luokseen.

"Kertokaa minulle, Sim, jos suinkin voitte, kuinka tulitte epäilleeksi Wilsonia kaikesta tästä?"

Sanoessaan tätä naputti Ralph sormellaan vangitsemismääräystä, jonka Sim oli antanut hänelle takaisin.

"Saamalla selville, ettei hänen oikea nimensä ollutkaan James Wilson."

"Vai huomasitte te senkin. Kuinka se kävi?"

"Rouva Garthin ansiota se oli eikä minun", sanoi Sim.

"Mitä hän kertoi teille?"

"Ei mitään, ei ainakaan sitä, että Wilson käyttää väärää nimeä. Ei, sain sen kokonaan itse selville, vaikka minun onkin kiittäminen häntä huomiostani."

"Tiesitte siis kaiken tämän tuona onnettomuuden yönä Martinmessun aikaan?"

"Kyllä osapuilleen, Ralph. Muori tuli asuntooni eräänä iltana ja mursi Wilsonin matka-arkun auki. Sitten hän vei mukanaan muutamia papereita, niin, ainakin yhden."

"Ette luultavasti tiedä, mitä siinä oli?"

"En. Se tapahtui kerran Wilsonin ollessa poissa tavallisilla matkoillaan Gaskarthiin. Rotha oli Mossissa; hän ei ollut palannut kotiin sinä iltana. Olin työskennellyt pimeään asti ja silmäni olivat väsyneet, jolloin menin tielle kävelemään. Ilta pimeni nopeasti ja palatessani kuulin muutamien miesten laulavan ja nauravan tullessaan minua kohti."

"He olivat varmaankin olleet juopottelemassa Punaisessa Leijonassa."

"Niin. Hyppäsin kuitenkin ojan yli ja oikaisin kotiin niityn poikki seuraamatta tietä. Tullessani Fornsideen näin valoa takimmaisesta pienestä huoneesta. Se oli Wilsonin huone, sillä hän oli halunnut juuri sen eikä muuta. Luulin hänen palanneen takaisin ja hiivin hänen ikkunansa alle, en tiedä miksi, mutta hiivin sinne ja katsoin sisään. Mutta siellä ei ollutkaan Wilson, vaan rouva Garth. Hän oli avannut vanhuksen arkun ja haki jotakin sen pohjalta paperien joukosta."

"Menittekö hänen luokseen?"

"Pelkäsin kyllä muoria, Ralph, mutta menin kuitenkin sisään epäröiden ja änkyttäen jotakin."

"Mitä hän sanoi?"

"Tullessani hänen luokseen hän juuri tarkasti muudatta paperia. Hän säpsähti vähän, mutta nähdessään kuka tulija oli, paiskasi hän arkun kannen kiinni ja syöksyi ohitseni paperi kädessään. 'Saatte kertoa hänelle, että olen käynyt täällä, jos haluatte', sanoi hän vain minulle ja ennenkuin ehdin kääntyä, oli hän jo poistunut. Mikähän paperi se oli, Ralph? Tiedättekö sen?"

"Ehkä saamme tietää sen vielä, ehkä emme."

"Heidän välillään oli kyllä jotakin erikoista, mitä sitten lienee ollutkaan."

"Ettekö voi arvata sitä? Tehän saitte selville hänen oikean nimensäkin."

"Niin, Wilson Garth. Sain sen selville hänen papereistaan. Avasin arkun muorin mentyä ja tarkastin paperit. En kiellä ollenkaan tehneeni sitä."

"Muistatte kai, milloin hän tuli näille seuduille? Se tapahtui kyllä niin kauan aikaa sitten, etten minä voi sitä muistaa, mutta teidän pitäisi muistaa se vielä, Sim."

"Muistaakseni sanoivat ihmiset hänen olleen naimisissa rajaseuduilla jonkun roiston kanssa."

"Ovatko ihmiset milloinkaan puhuneet, että mies on kuollut?"

"Ei. En voi ainakaan muistaa sitä. Mies oli lyönyt ja piessyt häntä, kunnes hänestä tuli tuollainen noita-akka, ja sitten oli hän paennut miehensä luota pienokaisensa kanssa, Joen, kuten häntä nyt nimitetään. En muista ihmisten puhuneen muuta."

"Pari kakkosta voidaan helposti laskea yhteen, Sim. Hänen nimensä oli Wilson Garth eikä James Wilson."

"Ja hän oli rouva Garthin mies ja Joen isä."

"Niin minäkin luulen."

Sim näytti melkein murtuvan tästä odottamattomasta huomiosta, joka oli hitaasti valjennut hänelle.

"Mutta, Ralph, kuinka tulit tuoneeksi hänet tänne palatessasi sodasta? Kaikki näyttää jollakin tavoin johtuvan siitä."

"Niin, kaikki ja luultavasti tämä viime onnettomuuskin." Ralph siveli kädellään tukkaansa ja sitten otsaansa. Sim huomasi ystävän käytöksessä tapahtuneen muutoksen.

"Olin väärässä sanoessani niin", sanoi hän. "En tiedä sen olevan tottakaan. Mutta kerro minulle, kuinka se tapahtui."

"Juttu on lyhyt ja helposti kerrottu, vanha ystäväni vaikka en tähän saakka ole siitä puhunutkaan. Tein miehelle erään palveluksen Carlislessa."

"Sinun sanotaan pelastaneen hänen henkensä."

"Se oli suorastaan onnen potkaus, se on totta, mutta olin tehnyt sen, ainakin aluksi, vaikka en siitä tiennytkään. Mutta se on pitkä juttu."

"Kerro se minulle, Ralph."

"Se on nyt ollutta ja mennyttä, kuten mies itsekin, mutta seuraukset eivät ole kuolleet eivätkä ne helposti häviäkään muistista. Muutamien meistä pitää katsoa niitä silmästä silmään vieläkin. Wilson, häntä nimitettiin siihen aikaan niin, oli kuninkaallismielinen tutustuessani häneen. Jumala yksin tietää, millaiset hänen mielipiteensä ennen olivat olleet. Mutta jouduttuaan kerran vaaraan pelastui hän erään puritaanin avulla. Hän oli kavaltanut kuninkaallismieliset eikä senvuoksi uskaltanut palata ystäviensä luo. Ymmärsin hänen asemansa ja suojelin häntä. Valloitettuamme Carlislen joutui hän yhä läheisempiin tekemisiin kanssani, jakun sotaretki loppui, rukoili hän, että ottaisin hänet mukaani näille seuduille. Suostuin vastahakoisesti hänen pyyntöönsä. En luottanut häneen ollenkaan, mutta luulin hänen haluaan saada oleskella läheisyydessäni kiitollisuudeksi, miksi hän sitä sanoi. Mutta se ei johtunutkaan siitä, Sim."

"Oliko se pelkoa? Pelkäsikö hän, että ystävät ja viholliset hirttävät hänet? Eikö hän ollut kavaltanut kumpiakin?"

"Se johtui osaksi pelosta, mutta suurimmaksi osaksi ahneudesta ja kostonhimosta. Hän ehti tuskin olla viikkoakaan Shoulthwaitessä, kun keksin hänen salaisuutensa, sillä olisin ollut sokea, ellen olisi huomannut sitä. Kun hän meni naimisiin nuoren vaimonsa kanssa rajalla, eivät ihmiset sanoneet hänen vaimoaan noita-akaksi. Naisen piti jonakin päivänä periä pieni omaisuus ja silloin kun hän pakeni, menetti mies kaikki oikeutensa noihin rahoihin. Wilson ei pitkiin aikoihin haeskellutkaan häntä, sillä hänhän oli vielä köyhä ja koditon ja pienen lapsen äiti. Vasta myöhemmin alkoivat hänen aviomiehen oikeutensa käydä voimakkaammiksi. Muistatteko ajan, jolloin Joe Garth perusti oman pajan tuonne kylään?"

"Kyllä", vastasi Sim. "Se tapahtui sota-aikaan. Ihmiset kertoivat erään vanhan naimattoman tädin, tuollaisen vanhan akan kuin hän itsekin on, jättäneen Joen äidille noin sadan punnan suuruisen perinnön."

"Wilson tiesi sen asian paljon paremmin kuin naapurimme. Hän tiesi senkin, mihin hänen vaimonsa oli piiloutunut, vaikka hän ei siitä tähän asti ollut etujensa vuoksi välittänytkään. Sim, hän käytti hyödykseen minua päästäkseen Wythburniin."

"Se paholainen!"

"Päästyään kerran tänne ilmoitti hän piakkoin vaimolleen tulostaan. Pidin häntä silmällä ja tiesin senvuoksi hänen tekonsa. Huomasin hänen tarkoituksensa olevan tehdä Garthit onnettomiksi, sekä äidin että pojan, ryöstää heidän omaisuutensa ja jättää heidät sitten puille paljaille. Päätin estää hänen aikomuksensa. Tiesin sen syykseni, että hän oli tullut tänne vaivaamaan heitä. 'Jos uskallatte vaivata heitä tahi jos sanalla tahi teolla näytätte muille tuntevanne heidät, luovutan teidät heti kavaltajana ensimmäiselle tuomioistuimelle', sanoin hänelle."

"Miksi et tehnyt sitä joka tapauksessa? Voi, miksi jätit sen tekemättä?" huudahti Sim kiihkeästi.

"Olisin menetellyt tyhmästi. Hän vihasi minua nyt senvuoksi, että olin turmellut hänen suunnitelmansa."

"Mutta sinähän olit pelastanut hänen henkensä."

"Hän vihasi minua kaikissa tapauksissa enemmän tahi vähemmän. Minulla ei nyt ollut muuta keinoa kuin pitää hänet kurissa edistääkseni etujani ja Garthien etuja. En pidättänyt häntä enkä sallinut hänen poistuakaan."

"Olit voimakkaampi häntä viimeiseen asti", sanoi Sim, "ja suojelit minua ja tytärtäni hänen ilkeyksiltään. Mutta mitä Joe Garthiin ja hänen äitiinsä tulee, niin he eivät näytä olevan hyvinkään kiitollisia sinulle."

"He luulevat minun tuoneen Wilsonin tänne kiusaamaan heitä. Selitykseni eivät voisi muuttaa ollenkaan asiaa. Olen kyllä pahoillani senvuoksi, mutta sellaiset erehdykset jätän tulevaisuuden oikaistaviksi. Ja silloin kun totuus vihdoin tulee ilmi tällaisissa tapauksissa, on siinä aina jokin tarkoitus."

"Niin, silloin kun se tapahtuu. Mutta milloin se tapahtuu?" sanoi Sim hiljaa kuin itsekseen. "Siihen saattaa joskus kulua pitkältikin aikaa."

"Saattaa kyllä, siinä olette aivan oikeassa." Laaksolainen oli ymmärtänyt Simin tarkoituksen ja laski kätensä Simin käsivarrelle omaan vanhaan tapaansa, millä hän ilmaisi ajatuksensa paremmin kuin sanoillaan.

"Ja nyt on jäljellä vain yksi mahdollisuus, minkä vuoksi tämä vilpitön keskustelu asiasta on ollut paikallaan, nimittäin se, että muutkin koettavat tehdä saman kuin Wilson. Viranomaiset, jotka ovat laatineet vangitsemismääräyksen, unhottavat tuskin, että he ovat joskus sellaisen kirjoittaneet. Näin erään muukalaisen täällä tutkimispäivän jälkeisenä päivänä ja luulen tietäväni nyt, kuka hän oli."

Sim vapisi huomattavasti.

"Silloin hän poistui, mutta saatte olla varma siitä, että hän ilmestyy tänne jälleen."

"Onko sitten totta tuo Wilsonin puhe, että kaikki Oliverin puoluelaiset vangitaan?"

"Sanotaan vakoilijoita olevan joka kylässä ja nimettömiä valmiiksi sinetöityjä vangitsemismääräyksiä jokaisen poliisiviranomaisen hallussa siltä varalta, että niitä voidaan käyttää jonkun ilmiannetun vangitsemiseen. Nuo ihmiset sanovat, että puritaanit hävitetään Englannista sukupuuttoon. Emme siis voi olla tarpeeksi varuillamme."

"Toivoisin voivani suojella sinua, Ralph, tahi ainakin toivon, että saisin astua sijaasi."

"Aioitte pelastaa minut silloin, vanha ystävä, kun menitte Wilsonia vastaan tuona yönä kolme kuukautta sitten. Isänikin luuli pelastavansa minut tehdessään tekosensa. Hätäilitte molemmat liiaksi ja olitte molemmat väärässä. Ette voineet pelastaa minua siten. Isäraukka! Taivas yksin tietää, kuinka vähän hän on auttanut minua vielä."

Hän kohotti kätensä silmilleen.

VIII.

ROBBIEN ILMOITUKSET.

Kun Ralph nousi mennäkseen, seurasi Sim häntä rinteen puoliväliin. Siellä tuli Robbie Anderson vastaan lähestyen heitä nopeasti. Koska hänellä oli selvästi asiaa Ralphille, palasi Sim takaisin luolaansa.

"Kävin jo hakemassa sinua Shoulthwaitestä", sanoi hän, "mutta siellä sanottiin minulle sinun lähteneen vuorille, jolloin seurasin sinua tänne."

"Näytät huolestuneelta, poikaseni", sanoi Ralph. "Onko sinulle tapahtunut jotakin ikävää?"

"Ei, Ralph, mutta sinulle voi tapahtua jotakin, ellet kuuntele, mitä minulla on sinulle sanottavaa."

"Sellaista, mikä voisi huolestuttaa minua suuresti, ei voi tapahtua, Robbie. Ei enää missään tapauksessa."

"Tuo Joe Garth houkkio; seppä, ei ole milloinkaan antanut sinulle anteeksi selkäsaunaa, jonka annoit hänelle vuosia sitten senvuoksi, että hän tappoi koirasi Laddien emän."

"Hän ei tule antamaan sitä minulle milloinkaan anteeksi, mutta mitä se tähän kuuluu? En ole sitä pyytänytkään."

"Mutta, Ralph, pelkään hänen aikovan maksaa sen sinulle takaisin moninkertaisesti. Tiedätkö, että hänen asunnossaan on jälleen vakoilijoita? Miehet ovat tulleet tänne vangitsemaan sinua. Joe oli tänään Punaisessa Leijonassa juovuksissa, vaikka päivä ei olekaan vielä sen pitemmälle kulunut. Hän sanoa tokaisi silloin jotakin vakoilijoistakin, jolloin riensin ilmoittamaan sinulle."

"Joe ei ole ollenkaan syyllinen tähän tukalaan tilanteeseen, Robbie, vaikka vakoilijat tahi keitä he Menevätkään ehkä maksavatkin hänelle vähän alivakoilijan tehtävistä niin kauan kuin se on heidän etujensa mukaista."

"Joe tahi ei, he aikovat kaikissa tapauksissa vangita sinut ensi sopivassa tilaisuudessa. Ihmiset sanovat kaiken olevan hunningolla nyt, maan ja lait, kun suuri Cromwell on kuollut. Eiköhän olisi parasta, että poistuisit täältä jonnekin?"

"Olit kelpo toveri, Robbie, tullessasi varoittamaan minua, mutta en voi poistua kotoani vielä. Isäni on ensin haudattava, ymmärrät kai sen."

"Aivan niin", sanoi Robbie muuttuneella äänellä. "Angus-raukka!"

Ralph katsoi tarkasti toveriinsa ajatellen hänen eilisiltaista kysymystään ravintolassa.

"Sano minulle", kehoitti hän katsoen tutkivasti Robbieta silmiin, "tiedätkö mitään vanhan Wilsonin kuolemasta."

Nuori laaksolainen näytti joutuvan hämilleen. Hän taivutti päänsä kumaraan kuin hän ei olisi voinut sietää Ralphin katsetta.

"Kerro minulle kaikki, Robbie, sillä tiedän jo melkein koko totuuden."

"Ryöstin rahat", sanoi nuorukainen; "niin, tein sen, mutta heitin ne puroon minuutin kuluttua."

"Kuinka se tapahtui, Robbie? Kerro se minulle."

Robbie seisoi vielä paikoillaan pää painuksissa ja raapi jalallaan maata, kun hän sanoi:

"Juopottelin kovasti siihen aikaan, kuten tiedät. Olin juovuksissa sinäkin iltana eikä minulla ollut penniäkään taskussani. Ollessani matkalla ravintolasta kotiin kaaduin ojaan ja nukuin sinne. Heräsin kuullessani parin miehen riitelevän. Tiedät, keitä he olivat. Vanha Wilson heilutteli muudatta paperia päänsä yläpuolella nauraen ja ivaillen. Silloin sieppasi toinen sen hänen kädestään. Wilson kirosi hirveästi ja hyökkäsi toisen kimppuun. Kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Toinen antoi pienelle roistolle sellaisen lyönnin, että roisto lensi päälleen tielle. Näin miehen ratsastavan pois ja näin Simeon Stagginkin. Kun kaikki oli jälleen hiljaista, ryömin esiin ojasta ja otin Wilsonin rahat; niin, otin ne, mutta heitin ne seuraavaan puroon. Koskiessani häneen luulin hänen olevan vielä hengissä. En ole juonut sen jälkeen enää niin kohtuuttomasti, Ralph, enkä aio sitä tehdäkään."

"Et, Robbie, ja sinä kykenet paljon parempaankin."

Ralph ei sanonut enempää. He eivät puhuneet kumpikaan mitään pitkään aikaan. Hiljaisuuden rikkoi vihdoin Robbie, joka ei voinut kestää sitä kauempaa, vaan toisti jälleen: "Otin ne, mutta heitin ne seuraavaan puroon."

Miesraukka näytti turvautuvan tähän viimeiseen tosiseikkaan kuin se jossakin määrin olisi vähentänyt hänen rikoksensa suuruutta. Hiljaisina katumushetkinään oli hän usein ajatellut sitä kuin jotakin lieventävää asianhaaraa. Hän oli päättänyt parantaa tapansa äkkiä ja se oli ollut tämän päätöksen ensi hedelmä. Huomatessaan, millaista osaa hän oli näytellyt rikoksessa, hän selveni humalastaan ja käsitti, että hänen ottamansa rahat muodostaisivat todistuksen häntä vastaan. Hän heitti ne pois ja silloin jäi hänen mieltään kiusaamaan vain muisto siitä, mitä hän todellakin oli aikonut tehdä, vaikka hän ei oikeastaan ollut pannutkaan aikomustaan täytäntöön.

"Miksi et kertonut tästä tutkinnossa?" kysyi Ralph. "Olisit voinut pelastaa Simeon Staggin. Vaikenitko senvuoksi, ettet tahtonut syyttää isääni?"

"En voi sanoa tehneeni sitä siitäkään syystä, sillä tunsin olevani itse rikollinen. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisin ollut siihen puoleksi syyllinen."

Nyt vaikenivat jälleen molemmat hetkiseksi.

"Robbie", sanoi Ralph vihdoin, "voisitko olla puhumatta tästä muille, jos pyydän sinua?"

"En ole puhunut siitä vielä kellekään eikä minun ole pakko vastakaan lörpötellä."

"Simkin vaikenee kyllä, jos pyydän. Tässä on kysymys äidistäni, poikaseni; hän ei elä enää pitkää aikaa ja miksi siis murtaisimme hänen mielensä. Hänen rakkaat vanhat hartiansa ovat jo tarpeeksi kumarassa muutenkin."

"Lupaan sen sinulle, Ralph", sanoi Robbie. Hän oli kääntynyt puoleksi syrjään ja puhui änkyttäen muistaessaan erään toisen äidin, jonka pää oli saanut painua vielä syvempään ja jonka sydän oli ollut sairas poikansa pahoista töistä. Nyt kasvoi jo ruoho hänen haudallaan.

"Silloin se on sovittu."

"Ralph, on jotakin, mistä minun olisi pitänyt puhua aikaisemmin, mutta en ole uskaltanut, sillä kukapa olisi luottanut juopon sanoihin. Sillä sellainen olin, Jumala minua auttakoon! Siitä ei sitäpaitsi olisi ollut mitään hyötyä, ei ainakaan minun tietääkseni, enemmän vain harmia."

"Mitä on se?"

"Eikö Wilson sanottu löydetyn viidenkymmenen kyynärän päästä sillan alapuolelta?"

"Kyllä. Hänet löydettiin tieltä viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta eteläänpäin."

"Mutta silloin kun poistuin hänen luotaan, oli hän yhtä kaukana sillan pohjoispuolella. Olen aivan varma siitä, sillä selvenin kokonaan katsellessani riitaa. Voisin vannoa sen taivaan nimessä, Ralph. Hän lepäsi viidenkymmenen kyynärän päässä sillan toisella puolella pajasta laskien."

"Ajattele tarkemmin asiaa, poikaseni, sillä puhut vakavista asioista."

"Olen ajatellut sitä jo liiaksikin. Se on kiusannut minua yöt päivät. Vaikka koetankin sanoa itselleni, että olen erehtynyt, ei se hyödytä mitään. Paikka oli varmasti viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta puron toisella puolella pajasta laskien, Ralph."

Laaksolainen näytti vakavalta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat kuin toivon säde olisi kiitänyt hänen lävitseen. Sim oli sanonut nojanneensa sillan kaidepuuhun. Kaiken, mitä Angus oli tehnyt, oli täytynyt tapahtua sen pohjoispuolella. Oliko sittenkin mahdollista, ettei Angus ollut tappanutkaan Wilsonia lyönnillään?

"Sanoit äsken, että koskiessasi häneen luulit hänen olevan vielä hengissä."

"Sanoin kyllä, sillä ajattelin silloin niin."

Simkin oli luullut samaa.

"Näitkö ketään muita liikkeellä sinä iltana?"

"En."

"Etkö kuullut askeliakaan?"

"En viimein muita kuin omani."

Siinä ei ollut mitään johtolankaa. Ralph pisti tietämättään kätensä povitaskuunsa ja kosketti paperiin, jonka hän oli työntänyt sinne. Ei, tässä ei ollut mitään toivoa. Varjo, joka oli himmentänyt hänen taivaansa, oli pimittänyt sen ikuisiksi ajoiksi.

"Ehkä mies tointui niin paljon, että hän kykeni kävelemään sata metriä ennen lopullista kaatumistaan. Ehkä hän koetti päästä kotiinsa."

"Mutta, Ralph, silloinhan hän olisi kulkenut aivan väärälle suunnalle."

"Olet oikeassa. Tämä on hyvin, hyvin kummallista, jos vain puhut totta. Lepäsikö hän viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta sen pohjoispuolella?"

"Lepäsi."

Laaksolaiset jatkoivat matkaansa. He pääsivät jo kylään vievälle tielle, kun pieni opettaja törmäsi heihin melkein ennenkuin he ehtivät huomatakaan häntä.

"Ah, siinähän sinä vihdoinkin olet!" huohotti hän. "Ovatko he tulossa?" kysyi Robbie Anderson hypäten turveaidalle nähdäkseen paremmin.

"Ovat." Pieni opettaja oli istuutunut muutamalle kivelle ja kuivasi nyt otsaansa. Huoahdettuaan hän jatkoi:

"Sanon sinulle, herra miekkailija, että miksi et tappanut häntä kunnollisesti silloin kun olit tilaisuudessa tekemään sen? Niin, miksi et tappanut?" Monsey käänsi peukalonsa maata kohti katsoessaan Ralphia silmiin.

"Tappanut! Kenen sitten?" Hän ei voinut olla hymyilemättä opettajan naurettavalle olemukselle ja hänen liikkeelleen.

"Tuon Garthin, tuon ilkeän, roistomaisen ja pirullisen Joe Garthin!"

"En näe heitä", sanoi Robbie hypätessään jälleen tielle.

"Kyllä he sieltä pian tulevat, odotahan vain", sanoi Monsey ja ojentaen kätensä Ralphia kohti hän huusi melkein hurjasti:

"Pakene, pakene, pakene!"

"Sallikaa minun ilmoittaa teille", huomautti Ralph hymyillen, "ettei pakeneminen voi tulla kysymykseenkään, ja kysyä, miksi en saa jäädä tähän paikoilleni, kunnes olette kertonut minulle kaiken."

"Elämäsi ei olle penninkään arvoinen, jos jäät tänne ja antaudut niiden vangiksi. Voi tuota pirullista ja roistomaista Joe Garthia!"

Nähtävästi ei ollut olemassa mitään sellaista lisänimeä, joka olisi paremmin sopinut Monseyn kiihkeän vihan esineeksi kuin hirviön oma nimi.

"Ystäväni", sanoi Ralph vakavammin, "on selvää, etten voi poistua näiltä seuduilta ennen isäni hautaamista, ja yhtä selvää on, etten saa olla läsnä hautajaisissa, jos jään tänne. Mutta avullanne voin mahdollisesti suoriutua molemmista tahi ainakin olla suoriutuvinani."

"Selitä meille, kuinka, sillä en jaksa nyt ruveta ratkaisemaan arvoituksia", sanoi Monsey. "Poistua vai eikö poistua, siinäpä se kysymys juuri onkin."

"Voinko minä auttaa sinua?" kysyi Robbie vakavasti ja vaatimattomasti.

"Opettaja, teidän pitää palata takaisin Punaiseen Leijonaan."

"Tunnen sen paikan, sillä olen ollut siellä ennenkin. Entä sitten?"

"Kertokaa siellä, jos omatuntonne vain sen sallii, sillä tiedän miten herkkä se on, että näitte minun menevän Lauvellenin yli Fairfieldiä kohti. Puhukaa tyynesti, ei, kuiskatkaa se salaisuutena vanhan Matthewin korvaan, niin muuta ei tarvitakaan."

"Minulla on ollut muutamia yhteisiä salaisuuksia sen patriarkan kanssa ennenkin ja tunnin kuluessa ne ovat muuttuneet kaikkien yhteisiksi, niin yhteiseksi kuin kasvavat sienet ja hänen sananlaskunsa."

"Robbie, hautajaiset on määrätty ylihuomiseksi kello kolmeksi iltapäivällä. Silloin kirkkomaalla? —"

"Voi tuota Garthia, tuota pirullista Joe Garthia!"

"Silloin tuodaan ruumis Gosforthin kirkkomaalle", jatkoi Ralph. "Kierrä talosta taloon sekä kaupungissa että laaksossa ja pyydä hyvissä ajoin jokaista isäntää ja emäntää tulemaan Shoulthwaite Mossiin kello yhdeksän aamulla. Tule sinne itsekin edustamaan perhettäni ja pidä huolta siitä, että kaikkia vanhoja tapoja noudatetaan. Kirkkomaa on parinkymmenen penikulman päässä rotkoisen vuoriston takana ja teidän pitää kulkea sinne yleistä tietä."

"Styehead-solan kauttako?"

Ralph nyökäytti myöntävästi päätään. "Lähtekää matkalle kello yhdentoista aikaan. Sitokaa arkku vanhan tamman selkään ja antakaa pojan ratsastaa varsalla, jonka sidotte tammaan tullessanne suuren solan suulle. Nuo miehet, nuo vakoilijat tahi poliisit, keitä he nyt lienevätkään, väijyvät minua luonnollisesti talon läheisyydessä sinä aamuna. Elleivät he näe minua isäni hautajaisissa, luulevat he tietysti minun paenneen. Sinun pitää taluttaa tammaa, muista se, Robbie. Kun olette päässeet solan päähän, tulee ehkä joku sijaasi tahi ei tule. Ymmärrätkö?"

"Kyllä."

"Älä anna minkään rikkoa tätä suunnitelmaa, jonka olen selittänyt sinulle. Jos unhotat jonkun pienen yksityiskohdankaan, voi kaikki mennä myttyyn."

"Lupaan, etten anna minkään vaikuttaa asioiden kulkuun. Mutta ajattelehan Willyä. Ellei hän suostuisikaan."

"Sano hänelle minun sitä toivovan, niin silloin hän kyllä suostuu."

Molemmat vaikenivat hetkiseksi.

"Robbie, päätöksesi, josta kerroit minulle äsken, on jalo. Voit kai pysyäkin siinä?"

"Kyllä Jumalan avulla."

"Älä riko sitä ylihuomennakaan. Muistat kai vanhat tapanne, joiden rikkomista joskus pidetään kunniakkaampana kuin niiden pitämistä, mutta sinun pitää pysyä päätöksessäsi sinä päivänä, sillä kaikki riippuu siitä. Tämä on kyllä hirveän uskallettua, mutta —"

Robbie ojensi kätensä Ralphille ja molemmat kookkaat laaksolaiset katsoivat toisiaan vakavasti silmiin. Nuoremman miehen silmien ilme oli pelottoman päättäväinen. Hänen päätöksensä oli jyrkkä ja hänen rikoksensa oli pelastanut hänet.

"Tämä riittää", sanoi Ralph. Hän oli tyytyväinen.

"Mutta tehän nukutte, nukutte!" huudahti pieni opettaja.

Edellisen keskustelun aikana hän oli juoksennellut tiellä edestakaisin, kiivennyt aidalle ja hypännyt maahan jälleen, ja kohottanut silloin tällöin kätensä kulmilleen suojellakseen silmiään takaapäin puhaltavalta tuulelta, samalla kun hän oli pitänyt silmällä odotettua vihollista.

"Te nukutte, nukutte, ja tuo Garth, tuo pirullinen Garth, joka on ilkeätäkin ilkeämpi, tulee —"

"Ja nyt me eroamme ainakin lyhyeksi ajaksi", sanoi Ralph. "Lausun jäähyväiset teille molemmille." Sanottuaan sen hän poistui samaa tietä kuin oli tullutkin.

Monsey ja Robbie ehtivät kävellä vain muutamia askelia toiselle suunnalle, kun pieni opettaja pysähtyi ja kääntyen ympäri huusi kovasti:

"Niin, kyllä tiedän, Leijona! Olen ollut siellä ennenkin. Kuiskaan vanhalle Matthewille, että olet poistunut."

Robbie laski kätensä Monseyn olalle ja käänsi hänet ympäri. Ralph ei kuullut sen enempää.

IX.

RIKOKSEN VARJO.

Viime yönä rukoilin ääneen huolissani ja tuskissani.

Coleridge.

Yö oli jo pitkälle kulunut eikä Ralph ollut vielä palannut Shoulthwaiteen. Matthew Branthwaiten poistumisestakin oli jo kulunut kolme tuntia. Rouva Ray istui vielä turvevalkean ääressä ja katseli vaieten tuleen. Rotha istui hänen vieressään ja Willy lepäsi takan viereen siirretyllä lavitsalla. Kaikki odottivat askelia, joita ei milloinkaan kuulunut.

Vanha kello käydä raksutti yhä kovemmin ja sirkkain tasainen sirkutus tuntui käyvän yhä tuskallisemman äänekkääksi. Tuuli humisi lehdettömissä puissa ulkona ja kun tyyntyvä myrsky hetkiseksi hiljeni, kantautui sisällä istuvien korviin vesiputouksen kohinakin. Mikähän Ralphia viivytti? Ei ollut mitään tavatonta, että hän oli ulkona aamuvarhaisesta hämäriin, mutta nyt näyttivät kellon osoittimet jo melkein yhtätoista eikä häntä vieläkään kuulunut tulevaksi. Tämän yön jos minkään olisi hän tietysti halunnut mielellään viettää kotonaan.

Aikaisemmin illalla oli Rotha keksinyt jonkun verukkeen mennäkseen jollekin asialle naapuriin ja siellä oli hänelle kerrottu Ralphin ratsastaneen heti puolenpäivän jälkeen Styeheadin kautta Wastdaleen. Kun hän palattuaan kertoi sen Mossissa, näytti vanha emäntä tyyntyvän.

"Hän ajattelee kaikkea", oli hän sanonut. Koko päivän oli hän toivonut, että Angus ehkä voidaan haudata vuorien toisella puolella sijaitsevaan Gosforthiin. Sen vanhassa kirkkomaassa lepäsivät hänen isänsä ja äitinsä ja kaikki hänen muutkin sukulaisensa. Noille ylätasangoille, jotka sijaitsevat Wastdalen autioiden rantojen takana, oli matkaa parikymmentä penikulmaa. Sitä matkaa ei voitaisi suorittaa edestakaisin vähemmässä kuin viidessä tunnissa. Mutta kun nyt oli ehditty jo laskea kaksi kertaa viisi tuntia eikä Ralph ollut vielä palannut, eivät vanhan talon asukkaat voineet enää hillitä levottomuuttaan. Heidän siinä jännittyneinä odottaessaan tuntui heistä kuin kello olisi raksuttanut kovemmin kuin ennen, sirkat sirkuttaneet riemuitsevammin, tuuli ulvonut kimakammin ja putous kohissut kovemmin. Mutta ei mikään mieluisampi ääni rikkonut hiljaisuutta.

Vihdoin Willy nousi ja otti hattunsa. Hän aikoi mennä kapean polun ja päätien risteykseen odottamaan Ralphia. Hän olisi mennyt sinne jo ennenkin, mutta kuljeskeleminen niiden puiden varjossa pimeällä, joiden juurelle hänen isänsä eilen illalla oli pudonnut, oli peloittanut häntä niin, ettei hän ollut uskaltanut. Mutta nyt hän tukahdutti pelkonsa ja läksi matkalle.

Myöhäinen täysikuu oli noussut ja loisti kirkkaasti. Sykkivin sydämin sivuutti hän kauhistuttavan paikan ja pääsi sen taakse viertotielle, mutta ei kuullut ollenkaan hevosen kavioiden kapsetta. Sen sijaan kuuli hän askelia ja meni niitä kohti. Pari miestä meni aivan hänen sivuitseen, mutta ei kumpikaan niistä ollut Ralph. He eivät vastanneet hänen tervehdykseensäkään, kun hän paikkakunnan tavan mukaan sanoi heille: "Hyvää iltaa!" Miehet olivat outoja ja katsoivat häneen tarkasti, melkeinpä epäilevästi, kävellessään hänen ohitseen.

Willy kulki vähän kauemmaksi ja palasi sitten takaisin. Päästyään taloon vievälle kujalle näki hän miehet jälleen. Nytkin katsoivat he häntä tarkasti kasvoihin. Peloissaan puhutteli hän heitä, mutta he menivät taasen hänen ohitseen vastaamatta. Kun Willy kääntyi kotiin päin, selveni hänelle totuus, että nuo molemmat miehet olivat syypäät Ralphin poissaoloon. Hän tiesi tarpeeksi hyvin maailman tapahtumat ymmärtääkseen, että veljen paljas osanottokin parlamentin sotaan vuosia sitten voi ehkä vieläkin aiheuttaa hänelle ikävyyksiä. Näytti aivan varmalta, että Wythburnin Manorin herra hirtetään. Vain Ralphin vähäpätöisyys ja mitätön yhteiskunnallinen asema olivat suojelleet häntä tähän saakka.

Kun Willy palasi takaisin keittiöön, voitiin hänen kasvoistaan nähdä, että Ralphin olemassaolo oli muistettu ja että häntä ajettiin takaa. Hänen äitinsä ymmärsi hänen huolistaan vain sen, että hän oli pahoillaan veljensä viipymisestä, ja käänsikin katseensa heti hänen kasvoistaan takaisin tuleen, joka nyt hitaasti oli sammumaisillaan takassa. Rotha sitävastoin käsitti paremmin Willyn hermostuneisuuden ja kummalliset sanat. Tilanne alkoi jo näyttää hänestäkin melkein toivottomalta. Mitä tulisikaan koko tästä taloudesta, jos viimeinenkin voimakas tuki vietäisiin pois nyt, kun vanha isäntäkin lepäsi kuolleena ullakolla? Sitten hän muisteli omaa isäänsä. Mihin hänkin joutuisi? Missä hän mahtoi ollakaan tänä yönä? Mutta uhkaavan onnettomuuden aiheuttama tunne lisäsi kuitenkin hänen voimiaan. Hän nousi ja laski kätensä Willyn käsivarrelle, kun Willy käveli edestakaisin maalattialla, sillä Willyn heikkouden vaikuttama tuskin selitettävä tunne kiinnitti hänet yhä läheisemmästi Willyyn.

"Nyt sieltä on tulossa joku", sanoi Willy kiihkeästi — hänen kuulonsa oli käynyt melkein kiusallisen herkäksi. "Kuulin jonkun tulevan pihaan takaportista."

Ralph sieltä vihdoinkin saapui. Hän oli laskeutunut vuorilta putouksen vierustaa ja tullut taloon takaportista. Kaikki hengittivät tyynemmin.

"Jumala sinua siunatkoon!" sanoi rouva Ray.

"Olette varmaankin olleet hyvin levottomia vuokseni. Menettelin kehnosti antaessani teidän odottaa näin kauan", sanoi hän nähtävästi ponnistaen, koettaessaan käyttäytyä entiseen tapaansa.

"Otaksun, ettet ole voinut sille mitään, poikaseni", sanoi rouva Ray. Tyyntyneenä ja iloiten Ralphin palaamisesta hääräsi hän ahkerasti valmistaessaan Ralphille illallista.

"En kyllä", vastasi Ralph. "Käväisin Gosforthissa ja sinne on pitkä matka. Lainasin Jacksonin ponin Armbothilta. Miten jylhää seutua se onkaan! Styeheadissä raivosi todellinen myrsky. Siellä oli ikävät oltavat tällaisena päivänä, äiti. Jaksoin tuskin hillitä hevostani."

"En sitä ihmettelekään, Ralph. Mutta katso, täällä on puurosi valmiina. Syö nyt, sillä olet kai melkein nälkään kuolemaisillasi."

"Eikö mitä. Poikkesin sivumennessäni Broom Hilliin."

"Mutta miksi tulit kotiin takaportista, rakas Ralph? Etkö kulkenutkaan tavallista polkua?"

"Kävelin alemman niityn kautta nähdäkseni, onko siellä kaikki kunnossa, ja sieltähän pääsee suorinta tietä kotiin seuraamalla kukkulan juurta."

Willy ja Rotha katsahtivat samanaikaisesti Ralphiin kuullessaan hänen sanansa, mutta he eivät huomanneet hänen kasvoissaan, äänessään eivätkä käytöksessään mitään, mistä he olisivat voineet päättää, koettaako hän sanoillaan salata totuutta.

"Mutta kas, kuinka myöhäinen nyt onkaan!" sanoi hän, kun kello löi kahtatoista. "Eiköhän liene parasta, että me kaikki menemme nyt nukkumaan."

"Minun luullakseni on ainakin pakko", sanoi rouva Ray poistuen Rothan kanssa keittiöstä. Willykin seurasi heitä hetkisen kuluttua jättäen Ralphin syömään illallistaan. Laddie, joka oli tullut keittiöön isäntänsä seurassa, lepäsi kytevän valkean ääressä, ja sittenkuin sen isäntä oli lopettanut ateriansa, sai sekin runsaan osansa vaatimattomasta illallisesta. Vihdoin Ralph nousi ja ottaen hattunsa ja sauvansa meni tyynesti veljensä huoneeseen. Willy oli jo vuoteessa, mutta hänen kynttilässään oli vielä tuli. Istuutuen vanhalle tammiarkulle oven viereen sanoi Ralph:

"Lähden ehkä matkoihini aamulla ennen sinun heräämistäsi, mutta kaikki saadaan kuitenkin tehdyksi hyvään aikaan. Hautajaiset ovat ylihuomenna. Robbie Anderson pitää huolta kaikesta."

"Robbie Andersonko?" huudahti Willy hämmästyneenä.

"Tiedäthän laaksossa vahastaan olevan tapana, että joku perheen ystävä pitää huolta kaikista tällaisista asioista."

"Niin kyllä, mutta miksi valitsit juuri Robbie Andersonin?"

"Voitte luottaa häneen ehdottomasti", vastasi Ralph.

"Kuulen nyt ensi kerran, että hän voi pitää huolta itsestään", sanoi Willy.

"Olet oikeassa, mutta olen tyytyväinen Robbiehin. Sinun ei tarvitse pelätä mitään. Robbie on luullakseni kokonaan muuttunut."

"Muuttunut todellakin, Ralph, jos uskallat uskoa hänelle tehtävän, jota ei perheen parhain ystäväkään voi liian hyvin toimittaa."

"Mutta Robbie tekee sen yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä paremminkin. Tiedäthän, Willy, minun aina pitäneen enimmän eksyneistä lampaista. Saatuani sellaisen takaisin kuvittelen jollakin tavoin sen olevan parhaimman koko katraasta."

"Kunpa tämäkin eksynyt lammas todistaisi kummallisen luulosi oikeaksi, rakas veli."

"Rotha pitää kyllä huolta täällä kotona esiintyvistä tehtävistä", sanoi Ralph nousten mennäkseen.

"Ralph", sanoi Willy, "tiedätkö, että minä —" Hän änkytti ja aloitti jälleen nähtävästi aivan toisesta asiasta. "Oletko käynyt tuolla tänä iltana?" Hän nyökäytti päätään huonetta kohti, jossa heidän isänsä maalliset jäännökset lepäsivät. "En, oletko sinä?"

"En, sillä en uskalla mennä sinne ja vaikka uskaltaisinkin, en sittenkään menisi. Haluan muistella häntä sellaisena kuin hän oli eläessään keskuudessamme ja vain silmäys hänen kuolleisiin kasvoihinsa haihduttaisi sen muiston ikuisiksi ajoiksi."

Ralph ei ymmärtänyt sitä. Hänen luonteessaan ei ollut sellaista kieltä, joka olisi värähdellyt tällaisista tunteista, mutta hän ei vastannut mitään.

"Ralph", jatkoi Willy, "tiedätkö minun luulevan, että Rotha — ajattelen melkein — etkö luule Rothan pitävän vähän minusta?"

Ralphin kasvot värähtivät melkein huomattavasti mutta sitten hän vastasi hymyillen kummallisesti "Luuletko todellakin hänen rakastuneen sinuun, veikko?"

"Kyllä. Olen siitä melkein varma."

Ralph oli istuutunut jälleen tammiarkun kannelle Juuri lausutut änkyttävät sanat olivat järkyttäneet häntä sydänjuuria myöten. Piiloutuneena sinne niin syvälle, ettei hän ollut tiennyt sitä itsekään, oli siellä uinunut jo kuukausia sellainen voimakas rakkaus, jota ainoastaan jalot sydämet voivat tuntea. Silmänräpäyksen kuluessa hän oli keksinyt sen ja oppinut ymmärtämään sen merkityksen. Niin, hän oli todellakin rakastanut tuota tyttöä ja rakasti häntä vieläkin. Kun hän puhui jälleen, kuulosti hänen äänensä aivan soinnuttomalta ja tuntui purkautuvan esille hänen rintansa syvimmistä komeroista.

"Entä sinä itse, Willy?" kysyi hän.

"Minäkin rakastan häntä luullakseni."

Kuinka varma olikaan toinen veli täydellisemmästä tunteesta kuin vakuuttavimmillakaan sanoilla voidaan ilmaista! Ralph istui hiljaa paikoillaan hetkisen, kuten hänen tapansa oli ollessaan jonkun voimakkaan tunteen vallassa. Hän taivutti päätään suunnaten katseensa lattiaan, samalla kun hän sisimmässään taisteli ankaran taistelun. Tunnustaisiko hän heti oman rakkautensa? Rakkaus vastasi tähän kysymykseen myöntävästi, sillä rakkaus on yläpuolella kaikkien sukulaisuussuhteiden ja veren vaatimusten. Mutta uhrautuvan luonteen monet kielet vastasivat kieltävästi. Ellei tämä ollut oikein, menee se myttyyn itsestään, mutta jos se on oikein, oli taisteleminen sitä vastaan aivan hyödytöntä. Hänen sisällinen kamppailunsa päättyi pian hänen uhrautuvaisen luonteensa voittoon. Mutta mihin hintaan, mihin äärettömään hintaan!

"Ja sitten meidän pitää ajatella hänen isäänsä", lisäsi Willy. "Minua hieman peloittaa sellainen sukulaisuus. Veressä voi olla jotakin vikaa, sitä voidaan ainakin pelätä ja —"

"Sinun ei tarvitse olla ollenkaan huolissasi, että Rotha on perinyt joitakin huonoja ominaisuuksia isältään, Simeon Staggilta. Sim on viaton mies."

"Niin sinä sanot, niin sinä sanot ja toivokaamme asian olevankin niin. Minua oikein kauhistuttaa ajatus mennä naimisiin murhaajan tyttären kanssa."

"Rotha on yhtä vapaa rikoksen aiheuttamasta häpeästä kuin sinäkin. Hän on jalo tyttö ja sinun ja jokaisen muun miehen arvoinen huolimatta siitä, millainen hänen isänsä on", sanoi Ralph.

"Niin, niin, tiedän sen ja luulin sinun sanovankin niin. Olen iloinen, Ralph, en voi sanoakaan sinulle, kuinka iloinen olen kuullessani sinun sanovan niin. Ja jos olen oikeassa luulossani, että Rotha todellakin rakastaa minua, tiedän sinun iloitsevan siitä yhtä paljon kuin minäkin."

Ralphin kasvot värähtelivät hieman, mutta hän nyökäytti päätään ja hymyili.

"Mutta enhän minä voi ajatella sitä vielä pitkään aikaan", jatkoi Willy. "Tämän kauhistuttavan tapauksen on pakko karkoittaa sellaiset ajatukset mielestä vuosikausiksi."

Willy näytti kuitenkin olevan onnellinen ajatellessaan tätä suunnitelmaa, vaikka sen toteutuminen ei ollutkaan varma. Ralph veti syvään henkeään katsellessaan veljensä kirkastuneita kasvoja. Hänen oli pakko haudata oman sydämensä salaisuus sinne ikuisiksi ajoiksi. Niin, hän oli sen jo päättänytkin. Hän ei milloinkaan ryhtyisi pimentämään sitä tulevaisuutta, mikä kuvastui noista loistavista silmistä. Mutta tämä hetki oli siitä huolimatta hyvin tuskallinen, sillä hän sai nyt olla läsnä sielunsa voimakkaimman tunteen hautajaisissa. Vihdoin hän nousi ja avasi oven.

"Hyvää yötä ja Jumala sinua siunatkoon!" sanoi hän käheästi.

"Viivy vielä hetkinen, Ralph. Näitkö tullessasi tiellä paria tuntematonta miestä? Ah, nythän minä muistankin, että tulit kotiin takaportista."

"Miehet ovat Joe Garthin ystäviä", vastasi Ralph sulkien oven mennessään.

Tultuaan omaan huoneeseensa hän istuutui muutamiksi minuuteiksi vuoteensa reunalle. Millaiset tunteet häntä nyt järkyttivätkään! Hän tiesi sitä tuskin itsekään, mutta hänen sydämensä tuntui toivottomalta. Hänen elämänsä näytti menettäneen toivonsa tahi toivolla ei ollut ehkä enää mitään toivomista. Eikä hän vielä kuitenkaan ollut kokenut pahinta. Jokin hirveä aavistus vielä kovemmasta kohtalosta näytti painavan hänen mieltään.

Noustuaan riisui hän kenkänsä ja veti jalkaansa tukevammat saappaat. Sitten pauloitti hän lujasti nahkaiset säärystimensä ja ottaen oven takaa esille paksun nutun hän heitti sen käsivarrelleen. Kaikki nämä tehtävät suoritti hän kuutamossa.

Hiipien hiljaa vanhaa narahtelevaa käytävää siihen huoneeseen, jossa hänen isänsä lepäsi, hän avasi oven ja meni sisään. Takassa savusi suuri turvepaakku ja sen lämmin hehku sekoittui kuutamon kylmään sineen. Kuinka tulvillaan huone nyt tuntuikaan olevan menneiden vuosien tuntua! Vaalennut olkikatto näkyi selvästi jykevien kattoparrujen välitse. Mustalle tammilattialle oli levitetty lampaannahkoja. Ralph meni takan luo ja pysähtyi muutamalle nahalle nojautuessaan uuninreunaan. Kuinka hiljaista ja synkkää siellä olikaan!

Huone oli koko talon levyinen ja sen kummassakin päässä oli ikkuna. Kuu, joka näkyi julkipuolen ikkunasta, valaisi vuoteen toista päätä. Ralph oli tullut sanomaan viimeiset jäähyväisensä siinä lepäävälle miehelle. Tässä huoneessa hän oli itsekin kerran syntynyt. Ehkä hän ei milloinkaan enää tulisi astumaan sen kynnyksen yli.

Kuinka tuo voimakas mies nyt näyttikään avuttomalta! Kaikista hänen ylpeistä voimistaan oli vain jäljellä tämä. "Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman." Niin, mitä todellakaan on ihminen, joka hengittää sieraintensa kautta!

Kuunvalo hiipi hitaasti vuoteen pääpuolta kohti. Siinä lepäävä mies oli yhtä hiljaa kuin se salaisuuskin, jota hän ei ollut milloinkaan ilmaissut kuurolle pielukselleenkaan. Oliko tämä salaisuus kapinoinut sydämessä, joka tiesi kunniakkaan toimintansa jo loppuneen. Ah, kuinka totta se onkaan, että omatunto on kuin tuhat miekkaa! Vaikka häntä vastaan ei ollutkaan muita todistajia kuin hän itse, niin minne hän sittenkään olisi voinut paeta syytöstä, joka poltti hänen rintaansa kuin tuli? Kahleet ja vankilat eivät olisi voineet puhua niin tälle voimakkaalle miehelle kuin hänen ainutlaatuisen sydämensä kamala ääni. Kuinka omantunnonvaivat olivat mahtaneet jäytääkään tuota sydäntä, ja kuinka tarkasti hän nuo hetket oli mahtanut laskeakaan! Kuinka tämä yksi ainoa verinen teko oli mahtanut haihduttaa hänen mielestään kaikki entiset iloiset muistot! Mutta salaiset sieluntuskat olivat vihdoin loppuneet, loppuneet kokonaan.

Kuunvalo oli nyt siirtynyt vuoteen toiseen päähän. Se hopeoi pieluksella lepäävät harmaat hiukset. Ralph meni vuoteen viereen ja veti peitteen pois kuolleen kasvoilta. Olivatko ne muuttuneet sen jälkeen kuin hän viimeksi oli niitä katsellut? Eilen olivat ne vielä olleet hänen isänsä kasvot: oliko rikos lyönyt niihin nyt leimansa? Kuinka tuon kauhistuttavan hetken näkyvä harhakuva oli mahtanut usein näyttäytyäkään noille silmille! Kuinka ankarasti kohtalo oli mahtanut rypistääkään otsaansa noille piirteille! Ja kuitenkin olivat ne vieläkin hänen isänsä kasvot.

Entä sitten isän viimeinen suuri tilinteko? Kuka voi sanoa, millaisen tuomion välittäjä viimein julistaisi? Oliko hän, joka lepäsi tuossa, hänen isänsä, ottanut tämän syyllisyyden ja omantunnon tuskien kuorman niskoilleen rakkaudesta häneen, poikaansa? Oliko hän poistunut vielä ankaramman tuomioistuimen tuomittavaksi ja tehnyt kaiken tämän rakkaudesta perilliseensä?? Miten kovalta tuntuikaan, ettei hän ollut saanut tietää tätä ennenkuin nyt, kun oli liian myöhäistä tarttua hänen käteensä ja katsoa häntä silmiin! Ja vieläpä nyt, kun hän tietämättään oli kiduttanut häntä sadoilla julmilla sanoilla.

Ralph muisti, miten hän kuukausia sitten oli puhunut isänsä kuullen katkerasti siitä miehestä, joka sallii ihmisten syyttää Simeon Staggia murhasta, johon Sim oli aivan syytön. Ja murha olikin tehty hänen oman henkensä pelastamiseksi, tyhmästi ja ajattelemattomasti kylläkin, mutta kuitenkin hänen, Ralphin, hengen pelastamiseksi.

Ralph laskeutui polvilleen vuoteen viereen. Millainen muuri kuolleen ja hänen välillään oli ollutkaan, kun ei toinen elämänsä aikana ollut milloinkaan paljastanut tunteitaan toiselle? Tuollainen ilmaiseminen ei nyt enää voinut tulla kysymykseenkään, mutta kaikkihan voitiin nyt nähdä niin selvästi kuin kuvastimessa.

"Ah, isäni!" huudahti Ralph kätkien kasvonsa käsiinsä, "kunpa kyyneleeni voisivat polttaa pois syntisi!"

Sitten oli hän jälleen kuulevinaan kuiskattavan noita vanhoja sanoja:

"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."

Hän oli kauan polvillaan isänsä vuoteen vieressä ja kun hän vihdoin nousi, oli hän tyynempi, vaikka hänen sydämensä tuntuikin raskaammalta.

"Jumalan viha on varmasti kohdistunut minuun", mumisi hän, sillä hämärää arvoitusta ei voitu muuten selittää. "Hän on mennyt tuomiolle ei rikokseni, vaan kohtaloni kuorma niskoillaan."

Hän meni takan luo ja kohenteli turvepalasia, jotka leimahtivat palaaman hetkiseksi. Sitten hän otti taskustaan paperin, joka oli pudonnut isän povesta, ja katseli sitä kauan heikossa valossa. Se oli melkein ainoa isän rikoksen todistaja ja se oli hävitettävä. Hän vei sen lähelle liekkejä, mutta vetäisikin kätensä pois miettiäkseen vielä kerran tarkemmin asiaa. Sitten hän muisti suruun vaipuneen äitiraukkansa ja näytti tekevän päätöksensä. Hänen oli pakko polttaa tämä todiste isää vastaan ja hävittää sen tumma varjo käsissään. Kunpa hän yhtä helposti voisi murskata uhkaavan tuomion varjonkin ja yhtä täydellisesti poistaa tulevassa maailmassa tehtävän tilin aiheuttaman pelon!

Hänen kädessään oleva paperi oli koskettanut lepattavia liekkejä. Se oli jo syttynyt, mutta hän veti sen vielä kerran pois ja musersi palavan nurkan tuhkaksi käsissään.

Ei, hän ei saanut sittenkään tuhota sitä. Hän muisti, kuinka Rotha oli kumartunut isänsä tajuttoman ruumiin yli kylän ravintolassa ja huutanut: "Sano heille, ettei se ole totta!" Kuka voi sanoa, millaiseksi hyödyksi tämä paperi vielä voi olla hänelle ja hänen isälleen?

Ralph työnsi hiiltyneen ja rypistyneen vangitsemismääräyksen yllään olevan takkinsa povitaskuun.

Palava paperi oli hetkiseksi valaissut huoneen kokonaan. Kun viimeinen liekki oli sammunut ja palaneen nurkan tuhka oli vielä hänen kädessään, käveli Ralph julkipuolen ikkunaan ja katsoi pihalle, kaikki oli hiljaista, ainoastaan tuuli humisi. Kuinka mustilta näyttivätkään laakson toiselta puolen kohoavan Castle Rockin jyrkät rinteet kuutamossa!

Kääntyen jälleen vuoteeseen päin peitti Ralph ruumiin kasvot ja sanoi:

"Kuolema on armeliain. Kuinka olisin voinut katsoa häntä kasvoihinkaan, jos hän olisi ollut vielä hengissä?"

Ja jälleen juolahtivat hänen mieleensä nuo vanhat sanat:

"Ylpeät pitää nöyryytettämän ja röyhkeät masennettaman."

Sitten hän meni, toisen ikkunan luo ja aukaisi sen varovasti. Siitä voitiin katsella kedolle ja Shoulthwaiten putoukselle päin. Sen alla sijaitsevan matalan kuistin katto ulottui melkein maahan asti. Hän laskeutui hiljaa sille ja pysähtyi hetkiseksi sille lankeavaan varjoon.

Hänen piti luoda nyt viimeinen silmäys ympärilleen ja sanoa viimeiset jäähyväiset. Vastakkaisesta ikkunasta tulviva kuunvalo valaisi vielä kuolleen hopeanharmaita hapsia. Tuuli puhalsi kovasti ja tunkeutui huoneeseen avonaisesta ikkunasta heilutellen kuolleen kasvoille levitettyä liinaa. Ralph työnsi ikkunan kiinni ja hetkisen kuluttua oli hän jo poistunut.

X.

MATTHEW BRANTHWAITE NOLAA PAPIN.

Shoulthwaite Mossin asukkaat olivat varhain liikkeellä Angus Rayn hautaamispäivänä. Matthew Branthwaiten vaimo ja tytär olivat jo auringonnoususta saakka työskennelleet ahkerasti vanhan talon keittiössä.

Rouva Branthwaite oli hento pieni nainen, jonka kukoistusajasta oli jo kulunut kauan aikaa. Hänen silmissään, joiden ympärille syvät rypyt olivat uurtaneet vakonsa, oli aina kaniinin arka katse ja ne sopivat mainiosti sellaiselle vanhalle hyvälle ihmiselle, joka aina näytti taistelevan sitä vakaumusta vastaan, että hän teki kaikki työnsä hullusti.

Hänen tyttärensä Liisa oli sievä noin kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli mitä sinisimmät silmät, pyöreimmät posket ja hilpein ääni maailmassa. He olivat lähteneet kotoaan jo aamuhämärissä joutuakseen ajoissa valmistamaan hautajaisaamiaista kaikille vieraiksi kutsutuille laaksolaisille. Se oli syötävä ennenkuin muutamat heistä lähtisivät pitkälle matkalleen vuorten yli.

Edellinen päivä oli ollut niin sanottu "naulaamispäivä", mikä nimitys vihjaisi Wythburnin puusepän, Abraham Strongin, viimeiseen tehtävään. Sen päivän illalla oli kaikkien naapurivaimojen tapana kokoiltua surutaloon lohduttamaan kuolleen omaisia parhaan taitonsa mukaan ja syömään runsaasti makeaa lihalientä, rusinoilla ja sokerilla maustettua keittoa, jota oli tapana tarjoilla sellaisissa surullisissa tilaisuuksissa.

Noudattaen vanhaa tapaa kokoutuivat laakson arvokkaimmat isännät naulaamispäivän jälkeisenä aamuna kello yhdeksän surutaloon; ja auttaakseen Rothaa kaikkien näiden ihmisten tarpeiden tyydyttämisessä oli vanha rouva Branthwaite tyttärineen tullut sinne. Pitkä tammipöytä oli siirrettävä seinän vierestä ikkunan luota keskelle lattiaa. Robbie Anderson oli tullut jo varhain aamulla Mossiin auttamaan naisia sen muuttamisessa. Tuhlattuaan lihastensa voiman tämän raskaan huonekalun siirtämiseen ja sijoitettuaan pitkät lavitsat sen sivuille ja tuoleja sen päihin meni hän talliin harjaamaan hevosta ja katsomaan, että se varustettiin pitkän matkan mukaiseen tarpeeksi terävään kenkään.

Keittiössä suoritettaviin tehtäviin kului pari tuntia, minkä ajan rouva Ray ja Willy istuivat eräässä yläkerran huoneessa. Rotha oli selittänyt äidille syyn Ralphin poissaoloon saatuaan sen ensin kuulla Robbie Andersonilta. Vanhus oli mukautunut tähän välttämättömyyteen luonteenomaisella alistuvaisuudellaan, sillä hän tiesi, että se, minkä Ralph otaksui parhaimmaksi, olikin parasta. Hän ei aavistanut minkäänlaista uhkaavaa onnettomuutta.

Willy sitävastoin oli tullut hyvin levottomaksi. Kun hän aamulla heidän yöllisen keskustelunsa jälkeen oli mennyt veljensä huoneeseen, oli hän heti selvästi nähnyt, ettei vuoteessa oltu maattu. Nuo Joe Garthin molemmat ystävät, joista Ralph oli puhunut niin välinpitämättömästi, olivat kuitenkin karkoittaneet hänet kotoaan yön pimeyteen. Sitten hän sai kuulla Rothan selityksen.

Hänen pahimmat aavistuksensa olivat toteutuneet. Oliko mahdollista, että Ralph voi pelastua niiden vehkeiltä, jotka jo olivat onnistuneet pyydystämään Wythburnin lordinkin verkkoihinsa? Jokainen, joka oli taistellut parlamentin hyvin harjoitetuissa joukoissa, oli nyt joutunut jokaisen sellaisen henkilön mielivallan alaiseksi, joka kostaakseen kokemansa vääryydet rupesi hänen ilmiantajakseen.

Molemmat muukalaiset olivat näyttäytyneet kaupungissa edellisenä päivänä Heidän aikomuksensa oli nähtävästi jäädä sinne niin pitkäksi ajaksi, kunnes aika todistaisi sen huhun oikeaksi, että Ralph oli poistunut seudulta paetakseen heitä. Seppä oli kerskaillut lasinsa äärensä Punaisessa Leijonassa, että Wilfrey Lawson, Carlislen poliisikunnasta, tulee vangitsemaan Ralphin lyhyemmässä ajassa kuin viikossa. Robbie Anderson oli kuullut sen ja kertonut sen Mossissa. Robbie sanoi tietävänsä asian paremmin ja uskaltavansa nauraa sellaisille otaksumisille. Willy ei ollut niin herkkäuskoinen Hän luuli, että hänen parempi kasvatuksensa ja senvuoksi sellaisten hallitusvaltaa vastaan suunnattujen taistelujen historian perinpohjaisempi tuntemus oikeuttivat hänen pelkonsa. Hän istui yläkerrassa äitinsä luona sillä aikaa kuin alakerrassa näin puuhattiin, ymmärtäen nähtävästi täydellisesti, että hänen velvollisuutensa oli lohduttaa äitiä. Mutta hän menetteli siinä niin omituisesti, että vanhus katsoi häneen silloin tällöin suurin silmin, joiden ilmeestä voitiin huomata, että poika koetti saada hänen hitaamman järkensä näkemään satoja vaaroja ja satoja erilaisia suruja, joita hän ei voinut huomata eikä ymmärtää.

Wythburnin arvokkaimmat isännät, alkoivat saapua siinä yhdeksän korvissa. Ne, jotka aikoivat saattaa vanhaa naapuriaan hänen viimeisellä matkallaan Gosforthin kirkkomaahan, tulivat ratsastaen vuoristoponeilla, joiden selästä he laskeutuivat pihalla taluttaen ne sitten erääseen tyhjään latoon. Mutta useimmat tulivat jalan ja heidän joukostaan aikoi moni seurata saattoa Armboth Fellin korkeimmalle huipulle ja palata sitten takaisin vaivautumatta tuolle kolmattakymmentä penikulmaa pitkälle vaikeasti kuljettavalle taipaleelle, joka erotti laakson rannikon tasangon kirkkomaasta.

Matthew Branthwaite oli ensimmäisten tulijoiden joukossa. Vanha kutoja oli pukeutunut parhaimpaan juhlapukuunsa, jota hän tavallisesti käytti vain niin sanottuina "kirkkopyhinä". Heitettyään nyt syrjään jokapäiväisen kuluneen tummanruskean nuttunsa tämän komeuden tieltä tuntui hän sen johdosta käyneen muutenkin juhlallisemmaksi. Huolimatta tilanteen vakavuudesta näytti hän silloin tällöin olevan halukas lausumaan jonkun sananlaskun, joka ei sopinut ollenkaan hautajaisiin. Kun hän tullessaan keittiöön näki kaikki ne suurenmoiset valmistukset, joihin oli ryhdytty vieraiden kestittämiseksi, ilmaisi hän todellakin tarkoituksensa auttaa juhlallisuuksissa samalla tapaa kuin vanha kunnianarvoisa peukaloinenkin, joka huusi: "Minä autan!" pudottaessaan vesitipan mereen. Samalla saapuikin Raisen kappelin pappi Mossiin ja Matthew valmistautui panemaan aikeensa täytäntöön.

Pappi, Nicholas Stevens, ei ollut cumbrialainen. Hän oli pysytellyt virassaan kolmen hallituksen aikana ja oli ollut yhtä kuuliainen kaikille niiden laatimille laeille. Mutta hänen mukautumiskykynsä ei ollut niin huomattava, kun hän joutui tekemisiin henkilöiden kanssa, joiden yhteiskunnallinen asema ei hänen mielestään ollut niin korkea kuin hänen Todellisuudessa salli hän kuitenkin seurakuntalaistensa seurata melko paljon omaa päätään. Kun hän joskus tuli heidän joukkoonsa, teki hän sen aina ennakolta harkitsemallaan tavalla, mikä ei johtunut niin paljon henkien näkijän etevämmyydestä kuin siitä, että hän luuli eroavansa seuralaisistaan suuren vaikutusvaltansa, korkean asemansa ja ehkä jalomman rotunsa perusteella. Nytkin hän istuutui pöydän ylimmäiseen päähän sellaisen henkilön tapaan, jonka päähän ei milloinkaan olisi juolahtanutkaan istuutua jollekin alemmalle paikalle. Hän ei puhunut juuri mitään aluksi ja kun joku puhutteli häntä, käänsi hän päänsä hitaasti puhujaa kohti hajamielisen ja tyytyväisen näköisenä samalla kun heikko armollinen hymy näytti sanovan lempeästi: "Sanoitteko jotakin, ystäväni?"

Matthew istui pöydän toisessa päässä ja pöydän kummallakin puolella istui laaksolaisia, yhteensä neljäkolmatta miestä. Siellä olivat Thomas Fell ja Adam Ruthledge, Job Leathes ja Luke Cockrigg, John Jackson Armbothista ja pieni Reuben Thwaite.

Hänen kunnianarvoisuutensa leikkasi kinkun palasiin, jotka olivat yhtä säännnöllisiä kuin hänen uskontonsakin, sillä aikaa kuin vanha Matthew kaateli vieraiden tuoppeihin parista suuresta nahkapullosta. Robbie Anderson toi ja vei lautasia ja rouva Branthwaite ja Liisa tarjoilivat ohra- ja kauraleipää.

Aamiainen oli tuskin ehditty aloittaa, kun keittiön ovi avattiin raolleen ja erään pienen miehen suuri pää ilmestyi näkyviin ennenkuin tulijan sääret ja ruumis olivat ehtineet tulla huoneeseen.

"Tulenko liian myöhään?" kuultiin tulijan käheästi kuiskaavan alhaalta oven raosta. Vieras oli Monsey Larnan ja hän oli aivan punainen ja hengästynyt kiivaasta kulustaan.

"Kas, pieni ranskalainenhan siellä on", sanoi Matthew. "Tulkaa kaikin mokomin sisään."

Rotha, joka kulki edestakaisin keittiön ja ruokasäiliön väliä, toi opettajalle tuolin ja tämä istuutui siihen heti sellaisen henkilön tapaan, joka koettaa uskotella itselleen, ettei kukaan ole huomannut hänen myöhäistä tuloaan.

"Tapasin Garthin, tuon Joe Garthin, tiellä, ja hän viivytti minua", kuiskasi Monsey anteeksipyytävästi Matthewille pöydän yli. Kuoleman läheisyys oli karkoittanut opettajan leikillisyyden.

Kun tämä tapahtui pöydän toisessa päässä, meni Rotha sen toiseen päähän leikatakseen muka juuston kappaleiksi, mutta saadakseen todellisuudessa kuunnella keskustelua, johon hänen kunnianarvoisuutensa Nicholas Stevens alkoi ottaa tavattoman kiihkeästi osaa. Joku oli viitannut Ralphin nopeaan ja kuten väitettiin salaiseen poistumiseen seudulta iltaa ennen isän hautajaisia. Joku toinen taasen oli valittanut tuon poistumisen välttämättömyyttä ja sanonut sitä kunniallisen miehen vapauden raa'aksi loukkaamiseksi. Hänen korkea-arvoisuutensa suvaitsi taasen olla erimieltä tästä myötämielisestä vaikkakin hieman uskottomasta mielipiteestä. Hänen mielestään oli lain määräykset pantava toimeen. Sellaiset toimenpiteet olivat tietysti ristiriitaisia yksityistunteittemme kanssa ja hänkin oli senvuoksi äärettömästi pahoillaan, koska hän rakasti seurakuntalaisiaan, mutta persoonalliset tunteet on uhrattava yleisen hyvän vuoksi. Tämä nuori mies, Ralph Ray, oli rikkonut maansa lakeja taistellessaan ja vehkeillessään voideltua kuningastaan vastaan. Se oli kovaa, mutta oikein, että häntä rangaistaisiin petoksestaan. Hänen kunnianarvoisuutensa puhui kovalla metallinheleällä äänellä, joka kuulosti Rothasta kahleitten kilinältä.

"Meidän pitää sitäpaitsi kaikkien palvella kuningastamme", jatkoi pappi, "ilmiantamalla sellaiset rikolliset viranomaisille."

"Joutavia!" huusi Matthew Branthwaite pöydän toisesta päästä. Kaikki keskustelijat vaikenivat äkkiä.

"Joutavia!" toisti Matthew. "Mitä teitte te itse kuninkaan puolesta Oliverin aikana? Haluatteko, että kerron sen muille? Ettekö te itsekin vannomalla evännyt kuningashuoneen oikeudet viisi vuotta sitten? Kieltäkääpä se. Ja ettekö kulkenut talosta taloon kehoittamassa meitä kaikkia tekemään samoin?"

Pappi näytti nolostuvan. Hän pudotti veitsensä ja voimatta vastata kääntyi läheisyydessä istuvien puoleen ja sanoi hyvin hämmästyneenä: "Oletteko milloinkaan kuulleet tuollaista?"

"Emme!" huudahti Matthew käyttäen saavuttamaansa voittoa hyväkseen. "Mutta te saatte kuulla sen vielä kerran, jos haluatte."

Rouva Branthwaite-raukka näytti hyvin levottomalta. Seisoen miehensä tuolin takana näytti hän taistelevan halun ja pelon välillä, painaisiko hän kätensä löyhäsuisen miehensä suulle vai ei, estääkseen siten sen tuntemattoman onnettomuuden, minkä hän luuli varmasti johtuvan tästä odottamattomasta ja itsepäisestä uhmasta nykyisten vallassaolijoiden Wythburnissä asuvaa edustajaa vastaan.

Rotha katsoi Matthewiin hyvin kiitollisesti, mitä tämä raivostunut kuvienhävittäjä ei kuitenkaan huomannut. Kiinnittäen katseensa vakavasti pappiin antoi kutoja hänelle useamman kuin yhden tilaisuuden kuunnella näitä vastenmielisiä paljastuksia. Hän viittasi kirkon miehelle liiankin selvästi, että hänen uskollisuutensa hallitusta kohtaan johtui vain hänen kolmensadan punnan suuruisesta vuosipalkastaan, ja sanoi suoraan, että hänen myöntyväisyytensä luovuttaa Ralph Carlislen poliiseille oli kehittynyt siitä, ettei nuori mies milloinkaan ollut salannut vastenmielisyyttään nostaa hattuaan papille, joka kolmasti oli paljastanut päänsä rahakukkarolle.

"Palatkaa te vain takaisin kirkkoonne, Nicholas Stevens", sanoi Matthew, "ja kiduttakaa isällistä rintaanne saadaksenne ainoan haltuunne uskotun sielun pelastetuksi, ja muistakaa samalla vanhaa sananlaskua: 'Älkää silloin käyttäkö ruoskaa, kun suru tahtoo sitä heilutella.'"

"Te ansaitsette saada lyönnit omaan selkäänne, herraseni, koska unhotatte pyhän virkani ja uskallatte puhutella minua näin", sanoi pappi.

"Ja te unhotatte pyhän virkanne nimittelemällä minua", vastasi Matthew häpeämättä ollenkaan.

"Näen ettette ole noita herjaavia kveekareja parempi, jotka tuomari Rawlinson viisaasti kyllä on sulkenut yleiseen vankilaan. Nuo nälkiintyneet viettelijät, jotka olisi pistettävä jalkapuuhun."

"Rikkailla ihmisillä on aina paljon ystäviä", vastasi Matthew, "eikä heiltä milloinkaan tule sellaisia puuttumaankaan niin kauan kuin teidänlaisianne miehiä on maailmassa."

Hänen kunnianarvoisuutensa huomasi pian, ettei saarnatuoli ollut ollut niin hyvä harjoituspaikka kuin Punainen Leijona tällaiseen väittelyyn valmistautumiselle. Hän kääriytyi niin hyvin kuin suinkin halveksittuun ja ivailtuun papilliseen arvokkaisuuteensa ja koetti osoittaa halveksimistaan kutojalle jättämällä ottamatta huomioon hänen huomautuksiaan. Kääntyen läheisyydessä istuvien puoleen rupesi hän tavattoman kiihkeästi puhumaan velvollisuuden täyttämisestä.

Kääntäen keskustelun jälleen Ralph Rayn pakoon Wythburnistä hän sanoi nuoren miehen menetelleen siinä viisaasti, sillä jos hän olisi jäänyt näille seuduille pitemmäksi aikaa ja ellei Carlislen tuomari olisi ryhtynyt mihinkään toimenpiteihin häneen nähden, olisi hän itse, vaikkakin hyvin vastenmielisesti, katsonut velvollisuudekseen Jumalan ja kuninkaan palvelijana pakottaa hänet vannomaan uskollisuudenvalan uudelle kuninkaalle.

"En halua sanoa ihan varmasti, että olisin tehnyt sen", sanoi hän luottavaisesti väliin, "mutta pelkään, etten olisi jaksanut vastustaa velvollisuudentunnettani."

"Muistakaa vähentää tuuma jokaisesta vaaksanmitasta!" huudahti Matthew. "Tuollaista joutavaa lörpöttelyä en ole milloinkaan jaksanut kuunnella."

Alentumatta kiinnittämään minkäänlaista huomiota tähän keskeytykseen jatkoi hänen kunnianarvoisuutensa puhettaan ilmaisemalla, että hän juuri äskettäin oli kuullut tuomiokunnan tuomarin aikoneen nimittää Angus Rayn, kaivatun vainajan, piirin rauhantuomariksi. Sitä oli ajateltu aina tuosta keskuudessamme sattuneesta surullisesta tapahtumasta saakka, jota ei vieläkään oltu saatu täydellisesti selville, vaikka epäsuorat todistukset viittasivatkin salaisuuden ratkaisuun.

Sanottuaan sen käänsi puhuja kuin tahtomattaan tahi tietämättään katseensa sitä paikkaa kohti, missä Rotha seisoi. Hän oli tullessaan taloon sivuuttanut tytön eteisessä vastaamatta hänen tervehdykseensä.

"Ja jos Angus Ray olisi elänyt ja hänet olisi nimitetty tuomariksi", jatkoi pappi, "olisi hänen velvollisuutensa ollut Jumalaa ja kuningasta kohtaan luovuttaa poikansa Ralph viranomaisille syytettynä kavalluksesta."

Robbie Anderson, joka seisoi läheisyydessä, tunsi sillä hetkellä, että hänen velvollisuutensa on ehkä piakkoin tarttua muutamaan papillisen puvun erikoiskohtaan ja kantaa pappi melko kovakouraisesti enemmän pehmeälle kuin hyvätuoksuiselle vuoteelle.

"Se olisi ollut hänen velvollisuutensa, toistan sen", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa tarkoituksellisen korostavasti, "Jumalaa ja kuningasta kohtaan."

"Alkaa sekoittako Jumalaa tähän", huudahti Matthew. "Puhukaa hänestä silloin kun nousette saarnastuoliinne. Ette silloinkaan kykene pettämään ketään muita kuin ne, jotka juoksevat perässänne. Älkää ylistäkö itseänne Jumalan turvissa."

"Kirjoitettu on", sanoi hänen kunnianarvoisuutensa: "'On kauheata, jos kuninkaat harjoittavat pahuutta, sillä valtaistuin on perustettu rehellisyydelle.'"

"Aiotte varmaan nolata minut raamatun tuntemisellanne", sanoi Matthew hieman ylenkatseellisesti. "Niin, jokainen kukko kiekuu omalla tunkiollaan. Muistutatte mielestäni suuresti Tickellin pappia, joka ei kyennyt väittelemään ollenkaan suurta Geordie Foxia vastaan, vaan nousi paikoiltaan ja murskasi vieraansa nenän suurella perheraamatullaan."

Tämä viimeinen vastaus oli jo liikaa papillekin, joka nousi, koska ateriakin oli jo lopussa, ja meni Rothan sivu viereiseen huoneeseen, jossa leski ja Willy istuivat suruissaan. Laaksolaiset katselivat hänen poistumistaan ja kun sisähuoneen ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuulivat he hänen kovalla äänellään kysyvän, oliko vainaja oikeudellisesti järjestänyt maalliset asiansa.

Papin ja kutojan kiivaan väittelyn aikana olivat muut näyttäneet hyvin puolueettomilta. Sitä ei voida kyllä kieltää, että pieni Liisa oli luullut sanaharkkaa mainioksi pilaksi ja senvuoksi nauranut sille sydämensä pohjasta. Hän oli hihittänyt ja kikattanut aivan samoin kuin viime sunnuntainakin, kun muudan hänen toverinsa, erään baptistiperheen ainoa elossa oleva lapsi, oli saanut vettä kasvoilleen ristiäisissään Raisen kirkossa. Mutta Luke Cockrigg, Reuben Thwaite ja muut olivat kuunnelleet vaieten ja hieman kauhistuneina. Opettaja olisi kyllä mielellään ottanut osaa väittelyyn, mutta koska hänen asemansa oli niin tukala, että hänen oli pakko osoittaa papille virallista kunnioitustaan, vaikka hän kannattikin kutojan mielipiteitä, tyytyi hän vain pudistamaan suurta päätään silloin tällöin vakavasti. Nämä pudistukset, jotka voitiin tulkita monella tavalla, olivat vähimmän moitteenalaiseksi saattavia vastustavan mielipiteen ilmaisuja, mitä hän voi keksiä. Mutta heti kun ovi oli sulkeutunut papin jälkeen, alkoivat pöydän ääressä istujat nauraa hihittää. Matthew oli vielä suunniltaan raivosta. Tottunut kun hän oli lainailemaan naapuriensa kanssa Punaisessa Leijonassa, tunsi hän nyt olevansa hirveästi kiihkoissaan. Sellaista jaloa otusta kuin äsken ei usein sattunutkaan hänen tielleen.

"Matthew Branthwaite", sanoi Reuben Thwaite, "kuinka voittekaan niin nolata papin! Teillä näyttää suu olevan hyvässä voiteessa ja pää paikoillaan."

"Joutavia! Pappien ja varisten ampuminen on huonoa hommaa", vastasi Matthew.

Kun aamiainen oli syöty, siirrettiin lavitsat takan ääreen, jossa palava suuri turvevalkea hehkui punaisena ja lämmitti suuren keittiön tänä kylmänä talvisena päivänä. Oluttuopit täytettiin uudelleen, vieraille tuotiin piippuja ja tupakkaa ja kutoja luovutti juomanlaskijan oikeutensa tyttärelleen.

"Olisin oikea tyhmeliini enkä jättäisi mitään itselleni, jos tarjoilisin teille muille", sanoi hän tehdessään niin. Robbie Anderson puki nyt ylleen suuren takkinsa ja otti ruoskan muutamasta kattoparruun isketystä naulasta.

"Mitä tämä on?" sanoi pieni Reuben Robbielle. "Aiotko lähteä juomatta ensin tuopillista olutta?"

Robbie ilmaisi aikovansa tehdä juuri niin eikä mitenkään muuten. Kuultuaan sen nauroivat kaikki, minkä jälkeen Reuben vilkutellen pieniä silmiään rupesi kiusaamaan Robbieta vähän aikaa sitten sattuneen pitkän kuivuuden johdosta, jolloin yleinen paasto oli määrätty ja Robbie kysynyt, miksi eivät ihmiset tyydy silloin olueen, kun he eivät voi saada vettä.

"Liisa, täytä pieni tuopillinen tälle suurelle Robbielle", sanoi Matthew.

Liisa toi heti vaahtoavan tuopillisen, mutta nuorukainen työnsi sen luotaan hymyillen ujosti tytölle, joka nauroi ja ojensi sen jälleen punastuen Robbielle.

"Ei vielä, Liisa, mutta ehkä sitten palattuani."

"Etkö tahdo ottaa sitä minulta?" sanoi tyttö kääntäen kauniin päänsä syrjään ja korostaen ujosti sanojaan.

"En vielä sinultakaan, Liisa."

Hänen kieltonsa loukkasi pientä pahankurista keijukaista, joka päätti, että Robbien on juotava olut tahi kieltäydyttävä siitä senkin uhalla, että hän menettää Liisan suosion.

"No, Robbie, juohan nyt pois tämä. Sinun pitää."

"Ei, tyttöseni, ei mitenkään!"

"Luulen tietäväni montakin, jotka tekisivät sen mielellään pyynnöstäni", sanoi Liisa kohottaen hymykuoppaista leukaansa ja näyttäen vähän loukkautuneelta.

"Niin, sitä eivät voisi olla muut tekemättä kuin Robbie Anderson", sanoi Robbie nauraen ensi kerran sinä aamuna poistuessaan keittiöstä.

Hän palasi muutamien minuuttien kuluttua sanoen kaiken olevan valmiina ja lähtöhetken koittaneen. Kaikki nousivat ja menivät pihalle rakennuksen edustalle. Vanha tamma, Betsy, oli jo tuotu tallistaan ja arkku köytetty lujasti sen leveään selkään. Hevosen loukkautuneet polvet olivat parantuneet, jäätikkö oli sulanut, ja tamma oli nyt niin terävässä kengässä, etteivät sen jalat voineet luistaa. Sittenkuin surijat olivat kokoutuneet hevosen ympärille, tuli pappi, Nicholas Stevens, pihalle sukulaisten, itkevän äidin ja pojan ja Rotha Staggin kanssa, minkä jälkeen tavallinen hautajaisvirsi veisattiin.

Saattue, johon kuului sekä ratsastajia että jalankulkijoita, läksi sitten liikkeelle. Robbie Anderson ratsasti edellä taluttaen tammaa, joka kantoi kirstua. Hänen vieressään ratsasti muudan poika nuorella hevosella. Willy Ray ratsasti viimeisenä ja kun he sivuuttivat sen paikan, jossa puut varjostivat tietä, kääntyi hän satulassaan ja heilutti kättään niille parille naiselle, jotka seisoivat portailla ja katselivat heidän lähtöään kyyneleet silmissä.

XI.

LIISAN KEPPONEN.

Saattue oli tuskin ehtinyt kääntyä kujalta vanhalle tielle, joka mutkitteli lammikon rantaa pitkin, kun pari vastaan tulevaa miestä käveli hitaasti sen sivu. Vaikka silloin oli ollutkin pimeä, kun Willy oli heidät ensi kerran kohdannut, ei hän hetkeäkään epäillyt, keitä miehet olivat.

Huhu Ralphin poistumisesta, jota Matthew oli uutterasti kuiskaillut kaikille, oli vihdoin kantautunut niidenkin korviin, joille se oli tarkoitettu. Carlislen poliisin edustajat tiesivät nyt työskennelleensä hyvin epäedullisissa olosuhteissa koettaessaan vangita laaksolaisen tämän omassa vuorilinnassa. Heidän intonsa ei sitäpaitsi ollut niin suuri, että he välttämättä tahtoivat antautua sellaisen vangitsemisen aiheuttamiin vaaroihin, mikä, ei voinut tapahtua kovatta taistelutta. Senvuoksi he uskoivat mielellään huhut Ralphin paosta, vaikka he eivät luonnollisesti voineet laiminlyödä tätä tilaisuutta saadakseen varmuuden huhun todenperäisyydestä. He olivat koko aamun kierrelleet taloa käyttäen oppaanaan erästä kylän asukasta, jonka he tyhmästi kyllä olivat valinneet siihen toimeen Nyt he katselivat tarkasti kaikkien niiden surijain kasvoja, jotka olivat lähteneet pitkälle vuoristomatkalle.

Vanhan Matthewin naurunhalu sai nähtävästi uutta kiihkoa ajatuksesta, kuinka heitä oli petetty. Huolimatta niistä surullisista olosuhteista, joiden vuoksi hän nyt oli matkalla, ei hän voinut olla paikoiltaan saatosta toivottamatta heille "iloista ja hauskaa aamua", mutta tyytymättä tulokseen, jonka tämä hänen ivallinen tervehdyksensä aiheutti, ei hän voinut vastustaa kiusausta sanoa heille, että he olivat peloittaneet, mutta eivät vielä vanginneet otustaan.

"Linnun peloittaminen lentoon ei ole oikea tapa saada sitä vangituksi", huusi hän papin suureksi kauhistukseksi. Tämä aikoi ensin moittia kutojaa kevytmielisyydestä, mutta ajateltuaan lähemmin asiaa hän päätti tyytyä passiivisempaan vastarintaan ja nosti päänsä pystyyn kohottaen äkkiä nenänsä korkealle.

Tällaista halveksimista ei nähtävästi se henkilö olisi huomannutkaan, jolle se oli tarkoitettu, ellei Reuben Thwaite, joka käveli Matthewin rinnalla, olisi korostanut sitä tyrkkäämällä Matthewia hiljaa kyynärpäällään ja viittaamalla peukalollaan.

"Hän tirkistelee varmaan kuuta, kunnes hän tuiskahtaa nenälleen tielle", sanoi Matthew murahtaen mielihyvästä.

Molemmat muukalaiset olivat nyt sivuuttaneet saaton ja Willy Ray hengitti vapaammin ajatellessaan, että tämä kohtaaminen oli ehkä haihduttanut uhkaavan vaaran.

Saatto jatkoi nyt kierrellen matkaansa Bracken Waterin rantoja pitkin. Kun edellä ratsastava Robbie Anderson oli päässyt paikalle, josta Armboth Fellille vievä polku erkani ratsutiestä, pysähtyi hän hetkiseksi kuin epäröiden, lähteäkö seuraamaan sitä vai eikö.

"Seuraa vanhaa ruumistietä", huusi Matthew ja sitten selittääkseen neuvoaan hän muistutti vanhasta cumbrialaisesta laista, jonka mukaan jostakin polusta tulee silloin yleinen tie, kun ruumista kuljetetaan sitä pitkin. Vähän ajan kuluttua saapui saattue Cockrigg Bankin yli vievälle vuoripolulle, jota sen tarkoitus oli seurata Watendlathiin saakka.

Siinä erosi pappi, Nicholas Stevens, surevista. Vanhan tavan mukaan oli hänellä oikeus vaatia, että he kulkisivat hänen Raisessä sijaitsevan kirkkotarhansa läpi ennen poistumistaan hänen alueeltaan, mutta hän luopui tästä kunnianosoituksesta asetuksille. Lausuttuaan sopivan siunauksen, poistui hän katsahtaen kuitenkin ensin halveksivasti kutojaan, joka melkein liian äänekkäästi mumisi erästä mukaelmaa vanhasta laulusta:

"Nostan kai omenapuuhun papan, joka on yhtä katkera ja hapan."

"Luullakseni", jatkoi Matthew pienelle Reuben Thwaitelle, kun saattue jälleen läksi liikkeelle, "luullakseni vanha Nikunne", hän viittasi peukalollaan olkansa yli, "pitää tuhkakeskiviikosta enemmän kuin tästä, sillä silloin hän saa kirota jokaisen ja vaatia sanoilleen ihmisten hyväksymisen."

Opettaja oli kävellyt hyvin säädyllisesti tähän saakka eikä papin poistuminen näyttänyt paljonkaan parantavan hänen tuultaan. Hautajaisvierasten joukossa oli pieni ranskalainen nähtävästi surullisin.

Oli synkkä talviaamu, kun saattue läksi Shoulthwaitestä. Tuuli ei ollut tyyntynyt hetkeksikään tuon hirveän illan jälkeen, jolloin Angus Ray oli kuollut. Mutta kun he pääsivät kukkuloille, oli jo keskipäivä ja auringon säteet olivat vähitellen haihduttaneet sumun, joka oli ympäröinyt vuorta huipun puoliväliin saakka. Tuuli kuljetti sitä nyt pitkinä valkoisina pilvinä etelää kohti, missä se enemmän suojassa olevien kukkuloiden välissä tiheni sateeksi.

Kun he saapuivat Armboth Fellin laelle, oli taivas pilvetön, aurinko paistoi kirkkaasti ja valaisi keltavuokkoja, joita kasvoi penikulmien laajuisilla aloilla. Ne muodostivat erisuuria vaaleansinisiä täpliä, jotka toisissa paikoissa näyttivät purppuran värisiltä ja toisissa taasen aivan mustilta. Tuuli puhalsi täällä kovemmin kuin laaksossa ja High Seatiltä Glaramaraa kohti kiitävät vihurit olivat joskus melkein musertavan voimakkaita.

"Tämä vie voiton kaikesta", sanoi Matthew kallistuessaan tuulen voimasta. "Jos ihminen asuisi täällä ylhäällä, ei luihin jäisi variksenkaan ateriaksi lihaa."

Kun saatto saapui Watendlathin kylään, pysähdyttiin lepäämään. Matkan täältä Borrowdalen kautta Stye Headin solan päähän täytyi tietysti olla hirveän vaikea ja väsyttävä, koska ei suurien kivilohkareitten välissä ollut kunnollista polkua. Siellä sovittiin, että jalan kulkevat saattajat palaisivat takaisin ja jättäisivät matkan vaikeimman osan niiden kuljettavaksi, jotka ratsastivat varmajalkaisilla poneilla. Matthew Branthwaite, Monsey Laman ja Reuben Thwaite olivat niiden muutamien laaksolaisten joukossa, jotka erosivat saatosta täällä.

Kun he palatessaan jälleen pääsivät Armboth Fellin laelle ja alkoivat laskeutua Bela Tarnin sivu Wythburniä kohti, pysähtyivät he hetkiseksi korkeimmalle kohdalle ja katsoivat viime kerran pientä saattoa, joka, seuraten edellä kulkevaa ratsastajatonta hevosta, jatkoi hitaasti matkaansa Rosthwaiten tuolla puolen Derventin mutkaisia rantoja pitkin, joka heistä nyt näytti alemman laakson keskelle vedetyltä kapealta siniseltä viivalta.

Heti kun saattue oli lähtenyt Shoulthwaitestä, oli siellä ryhdytty valmistamaan ateriaa, jonka piti olla valmiina vieraille illalla, kun he palaavat matkaltaan.

Ohimennen toimitetussa valmistavassa tarkastuksessa niiden, ruokien paljoudesta, jotka oli valmistettava välituntien kuluessa, huomattiin vehnäjauhojen loppuneen, jolloin päätettiin, että jonkun oli heti lähdettävä noutamaan niitä Legberthin myllystä, jos ylelliseen illallispöytään aiottiin saada vielä kuuma korinttikakku.

Liisa puki senvuoksi nutun ylleen, sitoi hattunsa nauhat lujaan pyöreiden poskiensa ympärille ja kiiruhti pois laaksoon melkein heti ruumissaaton lähdettyä talosta. Pieni olento kävellä sipsutteli kevyesti tuntien syvästi oman tärkeytensä kysymyksessä olevien valmistusten toimeenpanemisessa, mutta ajattelematta ollenkaan syvemmin niiden tapahtumien vakavuutta, joista ne olivat aiheutuneet. Hän oli tuskin ehtinyt vanhan kivisillan yli, jolta päästiin Legberthwaiteen vievälle tielle, kun hän näki sepän tulevan nopeasti vastakkaiselta suunnalta.

Asian laita oli nyt sellainen, ettei Liisa ollut ollenkaan tunteeton tämän Vulcanin pojan ihailulle, vaan oli sopivansa tilaisuudessa hyvinkin mukautuvainen siihen. Tavallisesti kuitenkin loukkautui hän tahi oli loukkautuvinaan siitä kiihkeydestä, johon seppä turvautui kosiessaan häntä, ja kun hän nyt näki sepän tulevan vastaan, tunsi hän aluksi vähän hermostuvansa.

"Tuolla tuo suuri väsyttävä mies jälleen tulee", ajatteli hän. "Hän ei päästä milloinkaan tyttöjä ohitseen puhuttelematta heitä. Mieleni melkein tekee hypätä aidan yli ja kulkea myllyyn ketojen poikki."

Liisa ei kuitenkaan pannut toimeen tätä aikomaansa tuskin naisellista voimannäytettä, ja tämä hänen muuttunut tuumansa antoi aiheen kummallisemmalle sielulliselle arvoitukselle kuin tämä pieni olento itse saattoi ollenkaan arvatakaan.

Kävikin niin, että juuri kun Liisa oli päättänyt olla mistään syystä rikkomatta varmaa aiettaan, ettei hän salli nuoren sepän puhutella itseään, hän huomasi hämmästyksekseen, ettei tällä nuorella miehellä näyttänyt olevan siihen ollenkaan haluakaan. Seppä kiiruhti hänen ohitseen hajamielisen näköisenä ja niin välinpitämättömänä kuin hänen tarkoituksensa olisi ollut näyttää, ettei hän edes huomaakaan Liisan läsnäoloa.

Oli kyllä totta, ettei Liisa halunnut puhutella Josephia eikä sekään ollut valhetta, että hän aikoi olla tuntematta häntä, mutta ettei Joseph halunnut puhutella häntä eikä ollut tuntevinaan häntä, oli enemmän kuin hänen itsepäinen vähäinen kiemailunsa jaksoi kärsiä, semminkin kun sitä tällä haavaa enensi hänen parhaan pukunsa loistavuus. Lyhyesti sanoen, Liisa ei jaksanut vastustaa haluaan, vaan päätti ottaa selvän siitä tärkeästä asiasta, mikä nähtävästi oli karkoittanut hänet kokonaan pois sepän ajatuksista.

"Herra Garth", sanoi hän pysähtyen, kun seppä pääsi hänen kohdalleen.

"Liisa, tekö siinä todellakin olette?" vastasi seppä. "Minun on nyt äärettömän kiire, tyttöseni. Hyvästi."

"Herra Garth", toisti Liisa, "kai te sentään minulle kerrotte, miksi teidän on niin kiire. Onko jonkun hevonen pudottanut kenkänsä vai kuljetteko kokoamassa saatavianne vai mitä tämä on, koska ette enää tunne vastaanne tulevia ihmisiä?"

"Ei, ei, tyttöseni! Hyvästi nyt, Liisa. Minun on pakko kiiruhtaa."

"No, sille ei voida mitään, herra Garth, jos teidän kerran täytyy, niin teidän täytyy. Minä en halua pidättää ketään, en lainkaan, elleivät ihmiset halua muuten jutella kanssani", sanoi Liisa keikauttaen päätään ylenkatseellisesti ja kääntäen melkein selkänsä sepälle. "Mutta seuraavan kerran kun puhuttelette minua, saatte te aloittaa, muistakaa se."

Ja ilmein, mikä ilmaisi tällä ivallisella ja ylenkatseellisella pienellä purkauksella saavutettua voittoa, työnsi Liisa syrjään hattunsa nauhat, jotka pieksivät hänen kasvojaan tuulessa, ja näytti aikovan lähteä jatkamaan matkaansa.

Mutta herra Garth ei näyttänyt jaksavan kestää hänen erolaukaustaan. Nuori mies oli pysähtynyt, muutamien askelten päähän tielle ja näytti olevan hetkisen kahden vaiheella, mitä tehdä, mutta vihdoin voitti tunne, mitä hän luuli rakkaudeksi, mielijohteen, joka sittemmin osoittautui vihaksi. Hän palasi takaisin ne muutamat askeleet, jotka erottivat hänet tytöstä, ja sanoi:

"Älkää pahastuko, Liisa-tyttöseni. Jos olisin tiennyt teidän todella tahtovan puhutella minua, olisin pysähtynyt heti ja niin tulen vastaisuudessa menettelemäänkin. Pysähdyn puhuttelemaan teitä milloin tahansa, vaikka te mielestäni aina olette ollutkin liian hyvä ystävä Robbien kanssa, niin, liian hyvä. Mutta jos todellakin haluatte ottaa minut — tarkoitan, puhutella minua, pysähdyn mielelläni milloin vain."

Sepän aulis tarjous ei näyttänyt tekevän niin voimakasta vaikutusta teräväpäiseen tyttöön kuin se tosiseikka, että herra Garth oli nyt luultavasti sellaisella asialla, mihin hän ei ollut ryhtynyt yhtä epäitsekkäistä syistä. Hän ei ollut kyllä erittäin utelias saamaan selville tämän asian luonnetta, mutta se seikka, ettei hän tuntenut sitä ja ettei sitä haluttu hänelle ilmaista, kiihoitti jo tarpeeksi hänen tiedonhaluaan.

Liisa oli yksinkertainen maalaistyttö, mutta olisi erehdys luulla, että vaikka hän oli kasvanut kaupungissa, joka oli pienempi kuin mikään muu samanlainen sillä nimityksellä jo entuudestaan kunnioitettu, ja kuluttanut koko elämänsä kangaspuiden ja maitoastioiden ääressä näkemättä milloinkaan tanssiaisia ja oopperaa ja käyttämättä koskaan naamiota tahi munkkikaapua, hän oli aivan vapaa vaistomaisesta vehkeilyhalusta, mitä iloisemmassa ja vilkkaammassa maailmassa luullaan hänen sukupuolensa puoleksi perinnöksi.

Kääntäen päänsä ujosti syrjään ja nykien hattunsa nauhoja maahan luoduin katsein sanoi hän:

"Kuka on sanonut, että pidän enemmän kuin muista? Minä en ole milloinkaan sanonut sitä, vai mitä? En sano tätä siksi, että pidän erikoisemmin kenestäkään toisestakaan, en ollenkaan."

Sen sanan viekas korostaminen, joka ilmaisi Liisan vastenmielisyyden itse ilmaista tunteitaan jotakin, salaperäistä tuntematonta olentoa kohtaan, tuntui herra Garthin mielestä epäämättömästi todistavan, että hänen edessään seisova tyttö vihjaisi pitävänsä jostakin olennosta, joka ei ollut sen salaperäisempi kuin hänkään. Sepän kasvot kirkastuivat ja hänen käytöksensä muuttui. Hänen äskeinen melkein rukoileva äänensä koveni varman voittajan tyyneksi puheeksi.

"Liisa", sanoi hän, "aion juuri tehdä Robbielle pienen sievän kepposen. Hän on turvautunut Ralph Rayhin viime aikoina, mutta tällä kertaa minä hänet kumminkin nolaan."

"Ei, Joseph, aiotteko todellakin tehdä sen?" sanoi Liisa kirkastunein kasvoin, jotka näyttivät sanovan herra Garthille: "Tehkää se kaikin mokomin."

"Ehkä sen teenkin", sanoi seppä pudistaen tarkoittavasti päätään. Tytön viattomat kasvot olivat kietoneet hänet pauloihinsa yhtä helposti kuin ruohokkoon piilotettuun häkkiin teljetty hamppuvarpunen pettää pääskysen.

"Ja Ralph, tuo suuri maankiertäjä, kohtelee minua kuin roistoa, aivan kuin roistoa."

"Mutta nyt aiotte maksaa sen hänelle, vai mitä, Joseph?" sanoi Liisa kuin iloiten sepän tulevasta suuruudesta.

"Liisa, tyttöseni, kerronko teille jotakin?" Hänen päänsä ja sydämensä näyttivät sulavan noissa pienissä keimailevissa silmissä palavan tulen vaikutuksesta ja hän tuli hyvin puheliaaksi. Hiljentäen ääntään sanoi hän:

"Ralph ei ole lähtenyt pakoon ollenkaan. Hän aikoo olla mukana isänsä hautajaisissa, ei enempää eikä vähempää."

"Eihän toki!" huudahti Liisa hämmästyneenä. Hän hämmästyi todellakin niin kovasti Joen odottamattomasta ilmoituksesta, että hänen uteliaisuutensa nyt muuttui yhtä todelliseksi kuin ilmeiseksikin.

"Kyllä", sanoi herra Garth, "ja täällä on muutamia, jotka tietävät, kuinka hänet voidaan vangita vielä tänä päivänä."

"En ihmettelisi enää ollenkaan, vaikka Robbie Andersonkin olisi hänen kanssaan jossakin tekemisissä", sanoi Liisa nyrpistäen huuliaan niin halveksivasti kuin hän olisi hirveästi inhonnut poissaolevan Robbien käytöstä.

"Ehkä hän onkin", sanoi herra Garth nyökäyttäen vakavasti päätään kuin hän olisi tiennyt enemmän. Oli selvää, että hän tiesikin ja tahtoi toimia sen mukaan.

"Mutta te kai aiotte mennä heidän luokseen, Joseph? Täällä on sellaisia, jotka haluavat saada hänet käsiinsä, ja ainakin muudan, joka hakee häntä, lähtee kai vangitsemaan hänet, eikö niin?"

"Kyllä", vastasi Joseph korostavasti. "Mutta minun pitää nyt lähteä, tyttöseni, sillä minun pitää satuloida heille hevoset eikä meillä enää ole pitkälti aikaa."

"Vai aiotte te lähteä ratsain, Joe. Eikö siihen mene liiaksi aikaa?"

"Pari tuntia, sillä meidän pitää ratsastaa Black Sailin ohi ja palata takaisin Wastdale Headiin, ja se on pitkä kiertotie, kuten tiedätte."

"Aiotte siis vangita heidät Wastdale Headissä", sanoi Liisa kääntäen päänsä syrjään kuin tyttömäinen ujous olisi hänet kokonaan voittanut, mutta todellisuudessa katsoen salavihkaa ruumissaaton jälkeen ja arvaillen, voitaisiinko se saavuttaa.

Joseph oli hieman hajuillaan huomattuaan ilmaisseensa tahtomattaan niin paljon suunnitelmastaan. Niiden kirkkaiden sinisten silmien voima, jotka olivat katsoneet niin ihailevasti häntä kasvoihin huomattuaan, kuinka terävästi hän oli ottanut selvän salaisuudesta, josta eivät tyhmemmät olleet saanet vihiäkään, oli taivuttanut hänet näihin odottamattomiin tuttavallisiin paljastuksiin.

Mutta sanottuaan näin paljon näytti herra Garthista selvästi viisaimmalta sanoa loputkin, semminkin, koska hän luuli sen olevan vaaratonta, sillä hän näki ruumissaaton ehtineen jo kukkulan huipulle. Työntäen toisen jalkansa askeleen eteenpäin kuin ollakseen valmis lähtemään milloin hyvänsä sanottuaan nopeat jäähyväiset kertoi seppä Liisalle tavanneensa opettajan samana aamuna ja saaneensa niin paljon selville muutamista pienen miehen ajattelemattomista sanoista, että hän oli aikonut mennä puhuttelemaan sitä vanhaa puheliasta akkaa, jonka luona opettaja asui. Hänen äitinsä, rouva Garth, oli kuitenkin ottanut tämän arkaluontoisen tehtävän osalleen ja viekoitellutkin akan ilmaisemaan, että Ralph Ray oli vihjaissut vapauttavansa ehkä Robbie Andersonin tehtävästä Stye Head solan päässä.

Kun Liisa oli kuullut tämän, oli hän saanut tietää tarpeeksi eikä hänellä enää ollut mitään sitä vastaan, että seppä kiiruhtaisi pois hänen näkyvistään niin nopeasti kuin suinkin, jotta hänkin vuorostaan pääsisi hänen näkyvistään niin äkkiä kuin suinkin ja saattaisi juosta takaisin Mossiin kertomaan Rothalle hirveän tietonsa.

XII.

PAKO VUORILLA.

1.

Kuljettuaan muutamia askelia, että näyttäisi siltä kuin hän aikoisi jatkaa aloittamaansa matkaa, odotti Liisa, kunnes seppä oli päässyt niin kauas, että hän voi palata sillalle. Sitten hän kiipesi aidan yli ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin takaisin Shoultwaiteen.

Hän oli suunniltaan kiihkosta saapuessaan takaisin taloon, mutta Rotha pysähdytti hänet ja onnistui suurella vaivalla hillitsemään hänet, ettei hän aivan julkisesti kuuluttanut kaikille niitä tietoja, jotka polttivat hänen kieltään ja jotka eivät ollenkaan sopineet talon rauhalle.

Huohottaen vielä kovasti kertoi hän tärkeimmän osan tekemistään huomioista ja vaikeni sitten yhtä paljon ruumiillisten ponnistusten väsyttämänä kuin uhkaavan onnettomuuden musertavasta tunteesta.

Rotha ymmärsi silmänräpäyksessä Liisan epäjohdonmukaisesti kertoman viestin tärkeyden. Hänen kalpeat kasvonsa vaalenivat yhä enemmän, silmät vääntyivät kieroon, kuten usein ennenkin, hänen herkät huulensa vapisivat ilmeisesti ja hän seisoi muutamia minuutteja paikoillaan epäröiden ja voimatonna.

Mutta sitten muuttuivat nuoren tytön kasvot äkkiä hyvin päättäväisiksi. Jättäen Liisan kuistiin hän meni hakemaan sisältä hattuaan ja nuttuaan. Kun hän sitten palasi toverinsa luo, oli hän tehnyt rohkean suunnitelman.

"Kaikki sellaiset Wythburnin miehet, joihin voimme luottaa, ovat saatossa", sanoi hän. "Meidän pitää senvuoksi lähteä sinne itse, ainakin minun."

"Ota minut mukaasi", sanoi Liisa. "Mutta minne aiot lähteä?"

"Aion kiivetä vuorten yli Stye Headiin."

"Emme voi suoriutua siitä, Rotha, me kaksi tyttöä."

"Entä sitten? Mutta eihän sinun ole pakko lähteä. Sinne on kahdeksan penikulmaa suoraan ja minun pitää ehkä juosta melkein koko matka. Saatto on ollut matkalla melkein tunnin ja se on jo päässyt näkymättömiin. Minun pitää juosta suorinta tietä kanervikon poikki."

Seikkailun aiheuttama kieltämätön jännitys synnytti Liisan mielessä melkein samanlaisen tunteen kuin urheilu ja tukahdutti vaarallisen vuoristomatkan vaikeuksien ja vaarojen herättämän pelon, minkävuoksi hän jälleen pyysi päästä mukaan.

"Haluatko todellakin tulla kanssani?" kysyi Rotha tuntien lievää vastenmielisyyttä hänen toveruuttaan kohtaan. "Sinne on vaivalloinen matka, koska meidän pitää kulkea Glaramaran kautta." Hän puhui kuin hänellä olisi ollut kypsyneemmän iän oikeus varoittaa ystäväänsä uskalletusta yrityksestä.

Mutta Liisa vastusti sanoen, ettei hän halua mitään niin kiihkeästi kuin tulla mukaan. Hän hyväksyi empimättä sen ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden, mistä hänen nuori toverinsa ylpeili. Jos yhteiskunnalliset edut olisivat merkinneet tässä jotakin, olisivat kaikki edut olleet Liisan puolella, mutta nyt ne tässä punakassa tytössä eivät olleet minkään arvoiset verrattuina toisen kalpean nuoren naisen voimiin, jolla tuskin oli enemmän vuosia hartioillaan kuin hänelläkään.

"Meidän pitää lähteä heti", sanoi Rotha, "mutta ensin on minun käytävä Fornsidessä."

Poikkeaminen räätälin autioon asuntoon ei pidentänyt sanottavasti heidän matkaansa. Rotha oli joka päivä pikimmältään pistäytynyt pienessä hylätyssä kodissaan aina siitä hirveästä illasta asti, jolloin Shoulthwaiten isäntä oli kuollut. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa muuttaakseen synkän kotinsa iloisemmaksi. Tavallisesti hän oli sytyttänyt tulen takkaan ja levittänyt isänsä työkalut ikkunan viereen pöydälle, jonka ääressä räätäli työskenteli. Mutta mikään ei ollut houkutellut Simiä palaamaan. Seuraavana aamuna oli kaikki samassa kunnossa kuin edellisenäkin hänen siellä käydessään.

Kun tytöt saapuivat tuvalle, peräytyi Liisa vaistomaisesti. Rothan tunteellinen luonne huomasi toverinsa vastahakoisuuden ja siinä ilmenevä pelko pahoitti hänen mieltään.

"Pysähdy sitten tähän", sanoi hän vastaukseksi toverinsa lausumattomalle vastahakoisuudelle mennä etemmäksi. Hän ei viipynyt matkallaan minuuttiakaan, mutta kun hän palasi, olivat hänen silmänsä kosteat.

"Hän ei ole täällä", sanoi hän selittämättä tarkemmin. "Emmekö voi mennä vuorelle hänen luokseen?"

He kääntyivät Fornside-vuorelle päin toimittaakseen asian, minkä molemmat ymmärsivät ja mitä ei kummankaan tarvinnut ruveta selittämään.

"Kiusaavatko sinua milloinkaan minkään laulun sanat, Liisa, toistumalla mielessäsi alituisesti ja haihtumatta milloinkaan?"

"Ei. Kuinka niin?" kysyi Liisa lapsellisesti.

"Ei mitään, mutta tänään en saa erästä laulunpätkää karkoitetuksi mielestäni. Se toistuu siellä vain:

"Tornissa siellä vain vartija astuu, vartija siellä vain vaeltelee."

Tytöt eivät ehtinet kulkea kauaksikaan, kun he jo huomasivat haettavansa nojaavan erääseen matalaan muuriin ja varjostavan silmiään käsillään, kuin jännittäen katsettaan nähdäkseen jonkun kaukana siintävän esineen.

Simeon Stagg alkoi jo olla sellaisen kurjimuksen näköinen, jonka ihmiset ovat karkoittaneet joukostaan. Hänen kampaamaton ja takkuinen tukkansa oli kasvanut pitkäksi ja hänen partansa oli ajamatta. Molempiin oli ilmestynyt paljon harmaita karvoja. Hänen pukunsa oli käynyt väljäksi eikä hänellä ollut vyötäkään. Hänen riutunut ulkomuotonsa, niin luonnollinen kuin se olikin hänen kasvoilleen, pisti nyt enemmän silmiin.

Sim ei ollut huomannut tyttöjä eikä hän humisevassa tuulessa ollut kuullut heidän askeliaankaan, ennenkuin he olivat melkein hänen vieressään. Kun hän tajusi täydellisesti heidän läsnäolonsa, seisoi Rotha hänen vieressään käsi hänen käsivarrellaan. Liisa seisoi pari askelta kauempana.

"Isä, oletko tarpeeksi voimissasi lähteäksesi pitkälle matkalle?" kysyi Rotha.

Sim oli kääntynyt ja katsoi nyt tytärtään suoraan silmiin häveten, nolona ja ylpeänä. Näytti aivan siltä kuin hänen sydämensä olisi kaivannut sitä rakkautta, johon hän luuli menettäneensä kaikki oikeutensa.

Rotha selitti hänelle lyhyesti tapahtumien käänteen, jolloin Sim tuli äärettömän levottomaksi. Hän käveli edestakaisin lyhyin hyppelevin askelin ja valitti, ettei hän keksi siihen mitään apua.

"Olin näkevinäni, että kolme miestä talutti kolmea hevosta High Seatin rinteelle pajan takaa. Miehet olivat siis noita kavaltajia, olivat aivan varmasti. Katselin heitä juuri silloin kun tulitte tänne. Katsokaa, tuolla he ovatkin, tuolla putouksen takana järven puolella tuon suuren kallion vieressä. Mutta he pääsevät pian huipulle, pääsevät varmasti, jolloin Wythburnin paras mies vangitaan meidän voimatta häntä auttaa."

Pieni mies käveli edestakaisin kynien partaansa pitkillä hermostuneilla sormillaan.

"Niin kyllä, mutta häntä on autettava", sanoi Rotha, "ja me voimmekin auttaa."

"Kuinka? Sano se minulle. Olet niin äitisi näköinen, olet varmasti. Hänkin katsoi aina noin."

"Sano minulle ensin, aikoiko Ralph odottaa saattoa Stye vai Wastdale Headissä?"

"Stye Headissä. Hän poistui luotani auringon noustessa tänä aamuna mennäkseen sinne."

"Silloin voidaan hänet pelastaa", sanoi tyttö päättävästi. "Saaton on seurattava polkua. Koska heillä on ruumis mukanaan, on heidän pakko kulkea hitaasti. He tarvitsevat puolitoista tuntia päästäkseen solan suuhun. Sen ajan kuluessa voin minä Liisan kanssa kiivetä vuorten yli Harrop Tarnin ja Glaramaran kautta ja päästä solan suuhun, niin, ehkä sen päähänkin. Mutta se ei riitä, sillä poliisit eivät aio kulkea samaa tietä kuin saatto. He ymmärtävät, että jos Ralph on Stye Headillä, on hän siellä pitääkseen silmällä saattoa, jolloin hän varmasti huomaa heidätkin yhtä helposti."

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Sim.

"Senvuoksi he menevätkin, kuten seppä sanoi, Honisterin ja Scarf Gapin kautta Wastdaleen Black Sailin yli. He ratsastavat nopeasti ja palatessaan Stye Headiin toivovat he voivansa hyökätä Ralphin kimppuun takaapäin ja vangita hänet yllättämällä. Isä", jatkoi Rotha puhuen päättäväisesti kuin voimakas mies, "jos menet High Seatin yli, sitten laakson poikki Dale Headin sivu ja pysyttelet Great Gablen tuonnimmaisilla rinteillä, voitat puolet matkasta ja saavut sinne yhtä pian kuin poliisitkin ja voit pitää heidät näkyvissäsi melkein koko matkan. Voitko tehdä sen ja onko sinulla voimia siihen? Näytät niin riutuneelta ja heikolta."

"Kyllä, kyllä minulla voimia on ja minä lähden heti matkalle. Kun tässä on kysymys maailman parhaimman miehen elämästä ja hengestä, niin silloin en epäröi."

"Emme saa hukata hetkeäkään. Liisa, emme saa viipyä enää minuuttiakaan."

2.

Jo paljon ennen kuin hautajaissaatto oli päässyt Armboth Fellille, seisoi Ralph Stye Headin huipulla katselemassa, milloin ensi vilahdus saatosta näkyisi eräässä paikassa, jonka ohi sen välttämättä täytyi kulkea. Viime pakkasen jäljet olivat jo hävinneet näkymättömiin tältäkin korkeudelta. Ralph oli kävellyt solan vaikeimmasti kuljettavan osan kautta ja saanut varmuuden siitä, ettei häntä siltä taholta uhannut mikään vaara. Rajuilma oli pannut virrat tulvimaan. Vesi kohisi kumeasti suurten kivilohkareitten yli viskellen vaahtoa korkealle ilmaan, missä tuuli sen äkkiä hajoitti kaikille suunnille. Jokaiseen suojaiseen syvänteeseen kokoutui suuria keltaisia vaahtokokkareita. Kuilun putouksen pauhu hiljensi myrskyn, joka raivosi sen yläpuolella.

Tuuli puhalsi Great Gablen kukkuloilta melkein musertavan voimakkaasti solan ylimmäiseen osaan. Kova vihuri oli kerran kaatanut Ralphinkin pitkäkseen maahan. Se oli vielä samaa rajuilmaa, joka oli alkanut raivota isän kuolinpäivänä. Ralph oli ensin ollut huolissaan lähestyvän saaton turvallisuudesta, mutta hän oli löytänyt suojatumman polun pensaikon juurelta ja aikoi opastaa saaton sen kautta sen saavuttua paikalle. Muutaman putouksen kohdalla oli pensaikossa aukko, jonka kautta tuuli puhalsi hirveän voimakkaasti kuin käyttäen sitä luonnollisena tienään etelää kohti, mutta aukko oli kapea ja sen ohi päästäisiin nopeasti.

Näiden tutkimusten aiheuttamasta säännöttömästä työstä palasi Ralph tämän tästä suuren kuilun päähän ja katseli kaukaa siintävien vuorten ja laaksojen yli etäisyyteen. Hänen pitkä nuttunsa ulottui polvien alapuolelle ja hän oli sitonut sen lujasti uumilleen vyöllä. Lakki oli hyvin pään mukainen ja sen laitojen alta näkyivät hänen paksun tukkansa lyhyet kiharat, joita tuuli heilutteli. Hänen koiransa, Laddie, oli hänen mukanaan.

Hän meni suojaan muutaman suuren kallionlohkareen taakse ja odotti kauan suunnaten katseensa kukkulalle, joka sijaitsi kuuden penikulman päässä laaksoon päin.

Saatto tuli vihdoinkin näkyviin. Kylmä ja synkkä aamu näytti äkkiä kirkastuvan melkein keväisen loistavaksi — tuolla alempana ainakin, ellei täällä ylhäällä. Aurinko rupesi paistamaan lyijynharmaalta talviselta taivaalta ja heitti juuri tällä hetkellä loistavan sädekimpun kukkulan laelle. Se siirsi äkkiä siellä kulkevan synkän matkueen kuin keitaaseen. Sitten kimppu laajeni ulottuen laaksoon ja sumupilvet, jotka olivat vyöryneet sen ja hänen välillään, haihtuivat paljastaen sinisen pilvettömän taivaan.

3.

"Minkä tien me nyt valitsemme?"

"Niin, niitä on kaksi, mutta ehkä te mieluummin —"

"No, minkä tien? Sano se pian äläkä lörpöttele."

"Ratsastakaa laaksoon Dale Headin ja Grey Knottsin välistä, kunnes saavutte Honisteriin."

"Toivokaamme, että olet parempi opas kuin poliisi, nuori mies, tahi meille käy, kuten vanhus aamulla sanoi meille tiellä, että karkoitamme vain linnun pois voimatta vangita sitä. Lörpöttelevä kielesi on jo tehnyt meille ilkeän kepposen, mies, ja koeta nyt senvuoksi palvella meitä paremmin päälläsi, tahi käy ehkä niin, että menetät molemmat."

Nuo kolme miestä ratsastivat niin nopeasti kuin Kukkuloiden välissä kiemurtelevalla polulla suinkin saattoi. Seppä Garth mumisi jotakin hampaittensa välistä. Hän alkoi jo toivoa, ettei hän olisi ryhtynyt koko tähän ikävään yritykseen. Ei edes voiton sulostuttava kostokaan kyennyt ilahduttamaan hänen mieltään, koska miehet, joiden palvelukseen hän oli antautunut, sättivät häntä kaikenlaisilla ivallisilla ja halveksivilla nimityksillä.

"Tätä voidaan sanoa hauskaksi villihanhien metsästysretkeksi", sanoi toinen poliisi. Hän ei ollut puhunut mitään ennen, oli vain ponnistellut eteenpäin hevosensa kanssa käyttäen siihen nähtävästi kaiken ruumiillisen tarmonsa ja tehostaen työtään ilkeän luonteensa kiukkuisilla purkauksilla.

"Vai murahtelet sinä jälleen, Jonathan. Milloin sinä tuletkaan tyytyväiseksi?"

Puhuja oli pieni teräväsilmäinen mies, jonka hymy oli ylimielinen, ääni kova ja läpitunkeva ja käytös ärtyisä.

"En ainakaan silloin kun olen vaarassa taittaa niskani joka askeleella tahi eksyä nummelle, voimatta jättää siihen sen näkyvämpiä jälkiä kuin mereen, tahi hukkua sumupilviin, jotka ovat yhtä paksuja kuin tuhansien pesupäivien höyryt, tahi upota hirveiden ammottavien kuilujen saippuavaahtoon tahi lammikkoihin, kuten te niitä muistaakseni nimitätte. Ja kaiken tämän saamme tehdä ilmaiseksi, emme saa katsella väärän punnan laitaakaan palkinnoksi tästä hienosta työstä."

"Älä ole siitä niin varma", sanoi pieni mies. "Ellei tuo tyhmeliini tuossa", hän keikautti päätään taaksepäin seppää kohti, joka ratsasti heidän takanaan, "ole liian paljon erehtynyt suunnitelmissaan, saamme vielä otuksen pyydystetyksi."

"Emme milloinkaan, usko vain minua. Olen arvostellut miehemme ennen tätä päivää. Hän vastaa viittäkymmentä sellaista roikaletta kuin erinomainen oppaamme on. Tiesin mitä tein poistuessani täältä viime kerralla ja jättäessäni hänet rauhaan."

"Mutta sinulle on naurettu sen jälkeen melkoisesti. Sanottiin sinun hieman pelänneen", sanoi pieni mies ivallisesti hymyillen.

"He saavat nauraa vielä kerran, David, jos heitä haluttaa. Ja anna sitten sen miehen, joka nauraa kovimmin, tulla sijaani ensi kerralla. En tule kadehtimaan häntä ollenkaan."

"Minun on todellakin pakko tunnustaa, etten ymmärrä kummallista puhettasi. Minä en milloinkaan puhu tuolla tapaa, en milloinkaan. Osoitat siten vain halveksimista virallesi, et enempää etkä vähempää", sanoi poliisi David.

"Sinä olet sellainen mies, joka asetat tuon niin sanotun velvollisuuden muita asioita korkeammalle, korkeammalle kuin vaimon, elämän ja kaiken muunkin, ja sittenkuin olette täyttäneet sen vaatimukset, alentaa se tavallisesti teidät kaikkia muita halvemmiksi. Minäkin olen ollut narri aikoinani, David, mutta en milloinkaan sellainen. En ole milloinkaan ollut sen koiran kaltainen, joka luopui herkullisesta lihapalasesta tokaistakseen sen varjoa. Kun olen joutunut sellaiseen tilanteeseen, olen laskenut tyynesti lihapalaseni maahan ja sitten —. Kas, tuolla on jälleen muudan niskantaittajakivi, tuollainen vierinkivi, kuten niitä nimitätte. Ei mikään hevonen maailmassa voi seisoa jaloillaan tällaisella tiellä."

Miehet ratsastivat vaieten vähän matkaa. Sitten pieni mies, joka pysytteli muutamia askelia edellä, pysähdytti hevosensa ja sanoi:

"Sanoit, ettet löytänyt vangitsemismääräystä Wilsonin taskuista. Voihan olla mahdollista, että joku näistä laaksolaisista otti sen haltuunsa ennen sinun tuloasi."

"Niin, joku laaksolaisista. Mutta sen on täytynyt tapahtua samalla kertaa kun tuo toinen hirveämpi tekokin tehtiin. Sitä ei ole voitu suorittaa jälkeenpäin. Tulin tänne seuraavana aamuna. Päällikkö lähetti minut vanhan skotlantilaisen jälkeen."

"Eikö sinun mieleesi juolahtanut, että mies, jolle oli edullisinta saada vangitsemismääräys omaan haltuunsa, hankkikin sen itselleen?"

"Kyllä ja poltti sen sitten. Ei kukaan ihminen vapaaehtoisesti kanna omaa kuolemantuomiotaan lähellä sydäntään. Huonompaa laastaria voisi tuskin olla olemassakaan."

"Mitä nyt?" huusi pieni mies sepälle, joka oli kuunnellut heidän keskusteluaan ja hämmästyksissään tietämättään vetäissyt hevosta suitsista niin, että se pysähtyi.

"Mitä sinä nyt töllistelet? Ratsasta vain edellä. Onko tämä tuo mainitsemasi Scarf Gap?"

4.

Simeon Stagg oli seurannut miehiä niin nopeasti, ettei hän ollut kadottanut heitä näkyvistään, ja kuitenkin pysytellyt niin kaukana, etteivät miehet olleet häntä vielä huomanneet. Kiivettyään Bleaberry Fellille oli hän laskeutunut Watendlathiin ja sivuuttanut suuren vierinkiven juuri silloin kun miehet ratsastivat Rosthwaiten kylään. Hän oli kadottanut heidät hetkiseksi näkyvistään, kun miehet kääntyivät Hornisteriin, mutta päästyään Grey Knottsin huipulle näki hän selvästi, kun miehet parin penikulman päässä alkoivat juuri kiivetä Scarf Gapille. Jos hän vain kykenisi sivuuttamaan Brandrethin, ennenkuin miehet saapuvat Black Sailin juurelle, ei hänen enää tarvitsisi pelätä ilmituloa ja, mikä oli vielä tärkeämpää, hän saisi silloin olla melkein varma, että hän ehtii Stye Headille ennen heitä. Hän voisi silloin pujahtaa Kirk Fellin ja Great Gablen väliin paljon ennen kuin he ehtisivät kiertää Wastdale Headin ja palata sitten takaisin solaan.

Mutta kuinka heikko hän tunsikaan olevansa! Kuinka hirveästi hän oli väsynytkään näiden muutamien penikulmien matkalla! Sim muisti syöneensä hyvin! vähän näinä viime päivinä. Riittäisivätkö hänen voimansa yrityksen toteuttamiseen? Kyllä, sillä niiden täytyi riittää. Säälimättömien ihmisten tuomitsemana oli tämän riutuneen henkipaton koko rakkaus kuin myrskyn kallistaman puun juuret kiertänyt juurensa kallion ympärille, josta ei mikään vihuri jaksanut kiskoa niitä irti.

Joskus hän kiiruhti askeleensa melkein juoksuun ja joskus hiljensi ne vaivalloiseksi laahustamiseksi. Jyrkät rinteet ja kohtisuorat nousut, lammikkojen kaltaiset leveät kuilut, virtaavat joet ja pehmeä maa olivat kuluttaneet kovasti niitä vähäisiä voimia, jotka hänellä lähtiessään oli ollut jäljellä. Joskus hän istuutui minuutiksi ja painoi laihalla pitkällä kädellään kovasti sydäntään, mutta sitten hän läksi jälleen liikkeelle pikemminkin vain pelosta eikä takaisin saatujen voimien pakosta.

Niin, nyt hän oli päässyt Brandrethin juurelle eivätkä ratsastajat olleet vielä näkyvissä Scarfilla. Ah, kuinka kuumissaan ja janoissaan hän olikaan! Tuolla oli muudan paimenmaja, ensimmäinen ihmisasunto, jonka sivu hän kulki Watendlathista lähtönsä jälkeen. Pyytäisikö hän vähän maitoa? Se virkistäisi ja voimistaisi häntä varmaankin.

Kun Sim vielä seisoi tuvan portilla epäröiden, menisikö hän sisään vai jatkaisiko matkaansa, tuli paimenen vaimo pihalle, jolloin Sim pyysi häneltä vähän maitoa juodakseen. Nainen sanoi tuovansa sitä mielellään hänelle.

Hän katsoi kuitenkin Simiin niin kiinteästi, että Simiä vapisutti. Hän oli kyllä nyt niin kaukana Wythburnistä, ettei häntä voitu epäilläkään mistään rikoksesta, mutta hänen omatuntonsa kidutti häntä kumminkin. Tiesikö siis koko maailma, että Simeon Stagg olisi tehnyt murhan, jos hän vain olisi kyennyt siihen, ja aavistiko se, että hän todellisuudessa oli sen jo tehnytkin sydämessään? Eikö hän milloinkaan voisi paeta noita lausumattomia moitteita? Ei, näiden autioiden vuorten huipuillakaan ei hän saanut olla rauhassa.

Nainen kääntyi ja meni hakemaan tuvasta maitoa. Hänen poistuessaan jäi Sim portille ja äkkiä kääntyivät hänen ajatuksensa hänen omista tarpeistaan ja surkeudestaan Ralphiin, samalla kun hänen katseensa suuntautuivat Scarf Gapille. Miehet olivat päässeet jo huipulle ja ratsastivat nyt kovaa vauhtia vuoren tasaisempaa rinnettä Ennerdaleä kohti. Kymmenen minuutin kuluttua olisivat he saavuttaneet hänet.

Nainen oli tulossa tuvasta kupillinen maitoa kädessään, mutta odottamatta sitä ottaakseen sen vastaan läksi Sim liikkeelle ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin vuoren rinteelle. Nainen seisoi kuppi kädessään ja katsoi, kuinka laiha mies hävisi etäisyyteen. Hän arvaili sitten jälkeenpäin, oliko hän nähnytkin vain aaveen.

5.

"Et voi siis ymmärtää, miksi Wilfrey Lawson haluaa niin välttämättä saada tämän Rayn käsiinsä?" kysyi poliisi David.

"En todellakaan", vastasi poliisi Jonathan. "Eikö se mielestäsi riitä, että hän on taistellut parlamentin armeijassa?"

"Kyllä kuninkaalle ja tälle uudelle laille puritaanien hävittämisestä, mutta ei herra Wilfreylle. Ei kansa sitäpaitsi rupea enää pitkää aikaa sietämään tätä vanhojen parlamentin soturien hirttämistä. Parlamentin aikana kiusautui ja vaivautui maa ja huusi kuin väsynyt ihminen lepoa, millaista lepoa tahansa, ja nyt se on saavuttanut haluamansa — saavuttanut sen kostolla. Mutta levottomampaa lepoa ei ole olemassakaan kuin toimekkaan miehen lepo, paitsi toimekkaan maan, eikä Englanti tule kauan kärsimään tätä miesten teurastamista tänään senvuoksi, että he eilen täyttivät velvollisuutensa — niin, velvollisuutensa juuri, kuten sinun tapasi on sanoa."

"Luulet siis, että herra Wilfrey aikoo virittää kaksinkertaisen ansan Ralph Raylle?"

"En tiedä hänen aikomuksiaan, mutta hän ei ole ruvennut etsimään tavallista puritaania tuhansien samanlaisten joukosta paljaasta velvollisuudentunteesta. Sellainen ei ole herra Wilfrey Lawsonin tapaista."

"Mutta tämä mies toimi viime aikoina kapteenina vallankumouksellisessa armeijassa", sanoi pieni poliisi. "Mies", huudahti hän Garthille, joka äreänä ratsasti heidän edellään, "onko tämä Ray milloinkaan kerskaillut kapteenina tekemistään urotöistä?"

"Mikä sanoittekaan hänen olleen? Kapteeniko? En ole kuullut siitä milloinkaan puhuttavankaan", murahti seppä.

"Kerskaillut — joutavia. Hän ei ole ollenkaan sellainen mies", sanoi poliisi Jonathan.

"Muistan ihmisten puhuneen, että hän oli pelastanut vanhan Wilsonin hengen", murahti Garth jälleen.

"Ja jos hän sen jälkeen nitistikin hänet hengiltä, niin mitä se muihin kuuluu", sanoi poliisi Jonathan halveksivasti "Kiiruhda eteenpäin siellä? Nyt olemme vihdoinkin laella. Pitääkö meidän lähteä jälleen laskeutumaan alas? Mitä tuolta alhaalta näkyy? Talohan siellä on lopultakin. Kuka sieltä läksi nyt juoksemaan? Olemme varmaan aivan kohtauspaikan läheisyydessä. Onko tuo meidän miehemme? Eteenpäin! Jos meidän kerran on tehtävä tämä, niin tehkäämme se."

"Ray siellä varmaankin on", sanoi pieni mies kannustaen hevosensa laukkaan saavuttuaan Ennerdalen ensimmäisille pelloille.

Parin minuutin kuluttua saapuivat miehet Brandrethin rinteellä sijaitsevalle pienelle majalle, josta Sim oli pyytänyt juotavaa.

"Hei, emäntä, hei! Kuka mies täältä läksi juoksemaan hetkinen sitten?"

"En tuntenut häntä — jokin mielipuoli, luullakseni. Hän oli laiha ja väsynyt. Hän pyysi minulta maitoa juodakseen, mutta ennenkuin ehdin tuoda sitä hänelle, läksi hän matkoihinsa kuin salama."

"Kukahan hän oli? Ei ainakaan hakemamme mies. Tiedättekö te, seppä?"

Puhuteltu mies oli monta kertaa kalvennut ja punastunut naisen puhuessa. Hänen mielessään välähti kuin salama, että pieni Liisa Branthwaite oli pettänyt hänet.

"Luultavasti vain tuo räätäliroisto, tuo Sim", sanoi hän hikoillen kovasti.

"Ja hän on tullut tänne ilmoittamaan Raylle tulostamme. Eteenpäin! Seuratkaamme miestä. Tästä puupäästä sepäksi emme enää välitä."

6.

Robbie Andersonin ja tamman johtama surusaatto oli kulkenut hitaasti Borrowdaleen, sittenkuin jalan kävelevät vieraat olivat kääntyneet takaisin Wythburniin, Seuraten kiemurtelevaa Derwentiä olivat he sivuuttaneet Stonethwaiten ja Seathwaiten kylät ja saapuneet paria tuntia Shoulthwaitestä lähtönsä jälkeen Stye Head-solan päähän. Keskipäivän kirkkaus oli nyt muuttunut cumbrialaisen joulukuun päivän harmaaksi pakkaseksi.

Laakson pohjalla olivat he suojassa tuulelta, mutta he näkivät vuorten rinteillä leijailevien sumupilvien rikkoutuvan pitkiksi suikaleiksi ja ymmärsivät siitä, ettei myrsky ollut vielä lakannut. Saavuttuaan kohtuullisen matkan päähän niiden vuorien välisestä leveästä aukosta, joiden yli heidän piti kulkea, näkivät he silmänräpäyksen ajan erään miehen kuvastuvan selvästi taivasta vasten.

"Hän on siellä", ajatteli Robbie ja kiiruhti arkkua kantavaa tammaa. Hän muisti Ralphin sanatkin: "Sido nuori hevonen tammaan solan päässä", ja hän teki niin. Mutta kuljettuaan vähän matkaa huomasi hän sen pikemmin estävän heidän kulkuaan kuin auttavan sitä.

"Solassa on liian jyrkkiä mutkia", ajatteli hän irroittaen hevoset toisistaan. Sitten he jatkoivat matkaansa ahdasta solaa ylöspäin seuraten virtaa, joka kohisi vaahdoten heidän sivullaan.

7.

"En jaksa enää kauemmaksi, Rotha. Minun on pakko istuutua lepäämään. Jalkani ajettuu, koska kääre on ruvennut puristamaan sitä."

"Koeta, tyttöseni, koeta jaksaa vielä vähän matkaa. Kestä vielä viisi minuuttia, vain viisi minuuttia, niin ehdimme perille."

"Minun ei kannata yrittääkään", vastasi Liisa vaikeroiden. "Olen jo koettanut koettamasta päästyänikin ja ellen nyt istuudu, pyörryn." Sanottuaan sen vaipui tyttö nurmikolle ja alkoi kääriä auki nilkan ympärille kiedottua sidettä.

"Voi, rakkaani, tuolla he jo tulevat solan puolivälissä ja ehtivät solan päähän kymmenessä minuutissa. Ralphkin on huipulla, sillä näen hänetkin ja koiran. Mitä meidän on tehtävä, mitä voimmekaan tehdä?"

"Jatka sinä matkaasi ja jätä minut tähän, mutta palaa sitten takaisin. Ei sentään, ei niinkään, älä jätä minua tähän paikkaan", sanoi Liisa itkien surkeasti ja vaikeroiden loukkautuneen jalan aiheuttamista tuskista.

"Mahdotonta", sanoi Rotha. "Kuka sen tietää, löytäisinkö sinua enää milloinkaan näiltä poluttomilta vuorilta."

"Voi, tuota onnetonta kiveä!" vaikeroi Liisa. "Minut on varmasti lumottu. Äiti Garth kykenee kyllä —"

"Hän on huomannut meidät", sanoi Rotha. Hän seisoi muutamalla kallionlohkareella ja heilutti huiviaan tuulessa. "Niin, hän näkee meidät ja vastaa. Mutta ymmärtääkö hän tarkoitustamme? Ah, rakkaani, kunpa vain voisin kiinnittää Willyn tahi Robbien huomion puoleeni! Ehkä he ymmärtäisivät. Missähän isä on? niin, missä?"

Hirveä voimattomuuden tunne täytti Rothan mielen, kun hän seisoi avuttoman ystävättärensä vieressä katsellen päämaalia, johon päästäkseen hän oli ponnistellut. Tällainen oli jo liikaa tällekin lujatahtoiselle tytölle ja hän purskahti itkuun.

8.

Niin, solan päästä Ralph Ray näki huivin, jota Rotha heilutteli, mutta hän oli niin kaukana, ettei hän voinut tuntea tyttöjä.

"Pari naista, joista toinen oli pitkällään maassa", ajatteli hän. "Heille on tapahtunut jokin onnettomuus."

Siellä, missä hän seisoi, oli lyijynharmaalta taivaalta ruvennut valumaan tihkusadetta, jota tuuli ajoi edellään kuin sumupilviä. Se kasteli läpi pehmeän turpeen ja kokoutui raskaana sammaleen, joka peitti jokaista suojattua kiveä.

"Hänen jalkansa ovat luiskahtaneet", ajatteli Ralph. "Minun pitää ratsastaa heidän luokseen, kun hevoset; pääsevät tänne solasta; en voi lähteä ennen."

Ruumissaatto oli nyt tullut näkyviin. Muutamien minuuttien kuluttua olisi se jo hänen luonaan. Niin, siellä tuli Robbie Anderson taluttaen tammaa. Hän ei ollut vielä sitonut nuorta hevosta tammaan, mutta sehän voidaan tehdä täällä. Mutta hänen olisi pitänyt tehdä se solan päässä. Kuinka oli Robbie unhottanut sen?

Ralphin vakavat kasvot kävivät yhä vakavammiksi, kun hän katsoi juhlallista kulkuetta, joka lähestyi häntä. Willy oli tuntenut hänet. Kas, miten hän painoikaan päätään kumaraan istuessaan satulassa! Tällä hetkellä Ralph ei enää ajatellut viime päivien hirveitä tapahtumia ja vielä hirveämpiä huomioita. Hän ei muistanutkaan sitä onnen käännettä, mikä oli tuonut hänet tälle paikalle, vaan näki ainoastaan sen valkoisen kuorman, jota tamma kantoi selässään, ja ajatteli vain häntä, johon hänen varhaisimmat muistonsa liittyivät.

Kohottaessaan päätään ja pyyhkiessään kyyneliä silmistään hän näki vastakkaisella kukkulalla seisovan toisen naisen lähtevän juoksemaan häntä kohti kovasti huutaen kuin pelosta, mutta tuuli kantoi hänen äänensä syrjään, niin ettei Ralph kuullut hänen sanojaan. Naisen liikkeistä ymmärsi hän kuitenkin sen verran, että jotakin oli tapahtunut hänen takanaan. Mikään vaara ei uhannut enää saattoa tällä lyhyellä matkalla, minkävuoksi Ralph kääntyi ja kiipesi nopeasti ylöspäin. Silloin kuulosti naisen ääni kovemmalta ja kimakammalta kuin milloinkaan ennen ja sen sävy oli äärettömän tuskallinen ja toivoton.

Ralph kääntyi jälleen ja pysähtyi. Eikö hän ollut ymmärtänytkään naisen viittauksia oikein? Oliko saatolle sattunut jotakin? Ei, tamma kiipesi tyynesti solaa ylöspäin.

Mitä se sitten tarkoitti? Kimakat huudot kantautuivat vielä hänen korviinsa ja tuuli kantoi pois sanat. Jokin oli nyt hullusti, jokin vakava asia. Hänen pitää mennä vielä ylemmäksi katsomaan.

Samassa hän huomasi Simeon Staggin juoksevan häntä kohti kauhistuneen näköisenä. Hänen kintereillään seurasi kaksi ratsastajaa ja kolmas ratsastaja oli vähän kauempana. Simiä ajettiin takaa. Hänen hurjistunut käytöksensä ilmaisi sen.

Ralph ei kysynyt itseltään, miksi, vaan juoksi Simiä kohti. Nopeammasti kuin ajatus ja ennenkuin Sim ehti huoahtaakaan hyökkäsi Ralph eteenpäin, tarttui molempien hevosten suitsiin ja keikautti hurjalla tempaisulla molemmat ratsastajat maahan. Ei kumpikaan loukkautunut.

Molemmat hyppäsivät heti pystyyn ja syöksyivät Ralphin kimppuun koettaen tarttua häneen lujasti voidakseen panna käsiraudat hänen käsiinsä.

Silloin ehdittyään ajatella ensi kerran selveni hänelle totuus kuin salamanleimahdus. Häntähän tässä ajettiinkin takaa ja hän oli itse antautunut poliisien käsiin. He seisoivat pensaikon läpi johtavan aukon vieressä. Saattajatkin olivat jo saapuneet solan päähän ja näkivät mitä oli tapahtunut. Robbie Anderson lähestyi heitä nopeasti tammoineen. Poliisit huomasivat vangin piakkoin saavan apua ja heittivät sen vuoksi käsiraudat menemään koettaen nostaa Ralphin toisen hevosen selkään. Sim koetti kiskoa hevosta syrjään ja koira haukkui raivokkaasti purren heidän sääriään. Mutta miehet onnistuivat sittenkin voittamaan hänet ja kaatoivat hänet maahan.

Nyt olivat he jo kaikki joutuneet aukkoon ja tappelivat matalan virran pohjalla. Robbie päästi tamman suitset käsistään ja riensi auttamaan Ralphia. Samalla puhalsi kova vihuri vuorilta ja tunkeutui aukkoon. Se tarttui tammaan, joka säikähtäen miesten kovia huutoja ja koiran haukuntaa ja pelästyen vihuria läksi kovasti laukkaamaan vuoria kohti arkku selässään.

"Tamma, tamma!" huusi Ralph, joka oli nähnyt onnettomuuden Robbien päästäessä suitset käsistään. "Kiiruhtakaa, Jumalan nimessä, sen jälkeen!"

Hän sai samalla jäseniinsä kymmenen miehen voimat ja nousi maasta, johon hänen vastustajansa olivat painaneet hänet, heittäen miehet syrjään kuin he olisivat olleet viheriöitä varpuja, jotka hän taittoi. He kaatuivat hänen kummallekin puolelleen jääden makaamaan paikoilleen. Sitten hän riensi muutamien askelten päässä seisovan nuoren hevosen luo ja nostettuaan pojan satulasta maahan hyppäsi itse sen selkään. Hetkisen kuluttua ajoi hän jo laukkaa tamman perään.

Mutta tamma oli jo ehtinyt kauaksi. Se kiiti tuulen edellä kaukaa siintäviä tummia vuorten huippuja kohti. Sumu alkoi jo piilottaa sen näkyvistä. Ralph seurasi sitä, kunnes miehet, jotka seisoivat kuin halvattuina solan päässä, eivät enää voineet nähdä häntä.

XIII.

PULMALLINEN KYSYMYS.

Kun poliisi David koetti nousta kaaduttuaan, huomasi hän liiankin monta syytä mullakseen jalkaansa katkenneeksi. Poliisi Jonathan ei ollut kolhiutunut niin pahasti, mutta noustuaan jälleen jaloilleen tunsi hän velvollisuuden äänen vaienneen sisimmässään sellaisiin toimenpiteihin nähden, jotka voisivat panna hänet vielä vakavammille vastuksille alttiiksi. Hän päinvastoin ihaili vastustajansa rohkeutta kuin ammattitaistelija ainakin eikä suinkaan ollut ollenkaan vihoissaan hänelle tappiostaan.

"Mies on varmasti kuuden jalan yhtä hyvin kuin tuumankin pituinen ja voimakas kuin härkä", sanoi hän kumartuen toverinsa puoleen ja tiedustellen tämän saamia vammoja.

Poliisi David ei näyttänyt olevan niinkään halukas osoittamaan sitä alistuvaisuutta, mikä johtuu tinkimättömästä vaatimattomuudesta ja mikä saa lohtua, vieläpä kiihoitusta itserakkaudelleen tappiosta enemmän kuin raukkamaisen ylpeyden synnyttämästä vihasta, mikä ei voi mukautua kompastumiseen eikä häviöön.

"Tämä on kaikki tuon kurjan palkeitten puhaltajan syytä", sanoi hän vihjaisten seppään tällä halveksivalla viittauksella sepän ammatista.

Poliisi Jonathan ei voinut olla nauramatta nimitykselle eikä sen vihjaamalle tarkoitukselle.

"Niin, mutta jos hän olisi polttanut ilmaa tällä kertaa puhaltamisen asemesta", sanoi hän, "olisimme ehkä voineet kohottaa sen väliimme. Mutta, tulehan nyt, niin nostan sinut satulaan sen sijaan. Heh, heh, kas vain", lisäsi hän, kun hevonen hätkähteli jokaisessa vihurin puuskassa, "täällä ylhäällä ei kenenkään tarvitse kiihoittaa tuulta. Hiljaa siinä! Kas niin, nyt istut luullakseni mukavasti. Et voi käyttää kuin toista jalustinta."

Oli ehkä luonnollista, että poliisien suhtautuminen onnettomuuteen rajoittuisi vain heidän vankinsa karkaamisen lailliseen puoleen; mutta poliisien moitteiden esine ei ollut niin virallisen kiihkon läpitunkema, että hän olisi voinut välinpitämättömästi katsella sitä kauheata onnettomuutta, joka aiheutui kirstua kantavan hevosen paosta. Seppä Garth oli pysähdyttänyt oman hevosensa noin parinkymmenen askeleen päähän siitä paikasta, missä Ralph Ray oli heittänyt hänen toverinsa satulasta, eikä hän sitä seuranneen taistelun aikana ollut tuntenut mitään voittamatonta halua auttaa sitä puoluetta, joka hänen silmissään edusti sekä kostoa että etuja, ellei nyt juuri oikeutta.

Kun tamma vihdoin läksi laukkaamaan vuorille, istui hän satulassaan kuin kivettynyt, kunnes Robbie Anderson, joka ensin tointui huumauksestaan ja palaavan tajunnan ensi hetkenä tunsi sepän ja arvasi ottelun tuloksen, herätti hänet käsittämään tilanteen elävästi iskemällä hänet hyvin suunnatulla lyönnillä pitkäkseen maahan. Garth hämmästyi nähtävästi liiaksi voidakseen maksaa samalla mitalla. Hän rupesi sen sijaan sättimään vastustajaansa voimakkailla kirouksilla, jotka putoilivat Robbien niskaan niin nopeasti kuin kanat nokkivat jyviä. Sitten hän kiipesi jälleen hevosensa selkään ja näyttäen niin paljon miehekästä vastenmielisyyttä kuin hän vain voi sellaisen häpeällisen tappion jälkeen kiiruhti hän pois niin nopeasti kuin suinkin.

Hän ei kuitenkaan vielä ollut saanut täydellistä palkkaa osanotostaan päivän tapahtumiin. Ehdittyään jo melkein Wythburniin ollessaan matkalla kotiinsa joutui hän vielä sellaisen tavattoman onnettoman sattuman uhriksi, että hän kohtasi Liisan. Tämä nuori nainen pikemmin riippui kuin istui erään hevosen selässä, jonka omistaja Rothan oli onnistunut taivuttaa avukseen. Rothan kävellessä hänen rinnallaan ponnisteli hän nyt takaisin kaupunkiin mielentilassa, minkä päivän tapahtumat olivat kiihoittaneet hirveän ärtyisäksi. Todellisuudessa oli Liisa oikeastaan salaa vihainen itselleen sen huolettoman hypyn vuoksi erään suuren kiven yli, joka oli nyrjäyttänyt hänen nilkkansa niin pahasti, että hänen oli pakko vaikeroida tuskista. Mutta sukupuolensa epäjohdonmukaiseen tapaan ei hän voinut tietoisesti näyttää niin spartalaista urhoollisuutta, että hän olisi syyttänyt itseään tapahtumasta.

Juuri tämän onnettomuuden ja pahantuulisuuden aiheuttaman tuskin lupaavan yhteensattuman aikana sattui hän kohtaamaan sepän, jolloin kaikki ne katkerat tunteet, jotka olivat käyneet ja kiehuneet hänessä ja sopivamman esineen puutteessa purkautuneet hevosta, satulaa, tietä ja Rothaakin vastaan, saivat Joe Garthista mitä sopivimman ja kelvollisimman maalitaulun.

Ajaa hölkyttäessään hitaasti kotiinsa päin oli tämä herrasmies hautonut mielessään ilkeitä ajatuksia sitä pientä paholaista kohtaan, joka oli pettänyt hänet. Hän oli ajatuksissaan jo monesti toistanut ne halveksivat moitteet ja vielä halveksivammat katseet, joilla hän aikoi kohdella tyttöä ensi sopivassa tilaisuudessa, jolloin tyttö onnettomuudekseen joutuisi hänen tielleen.

Sellainen uskottomuus ja viekas petollinen menettely tuntui Garthista ansaitsevan millaisen rangaistuksen tahansa, koska ei voitu sovittaa ruumiillista rangaistusta, jota hän mitä suurimmalla mielihyvällä olisi itse ollut valmis jakamaan, mutta josta ei ehkä olisi ollut niinkään mukava joutua vastuuseen, koska Robbietakaan ei voitu sivuuttaa.

Ehkä se johtui muutamista hänen sukupuolensa epäjohdonmukaisista vaistoista, ettei hänen omatuntonsa soimannut häntä, kun hän mielessään valmisteli näitä suunnitelmia Liisan rankaisemiseksi petoksesta ja viekkaudesta. Varmaa kuitenkin on, että kun nämä kysymyksessä olevat henkilöt joutuivat vastakkain muutamassa tien mutkassa, ei johdonmukaisuudella ollut juuri mitään tekemistä heidän kiihkeässä keskustelussaan.

Seppä Garth aikoi näyttää hyvin halveksivaa naamaa tulevan esitelmänsä esipuheeksi, mutta koska Robbien lyönti oli sattunut hänen silmiensä väliin ja ne sen johdosta olivat piiloutuneet suuren ja monivärisen ajettuman alle, muuttuikin hänen halveksiva silmäyksensä enemmän mielettömän irvistyksen kaltaiseksi. Kun Liisa huomasi tämän kevytmielisen suhtautumisen hänen moniin onnettomuuksiinsa, kohosi hänen vihansa kiehumispisteeseen ja hän syyti suustaan Joeta kohtaan enemmän talonpoikaisia haukkumasanoja kuin hän milloinkaan tyynempinä hetkinään antoi lipsahtaa huuliltaan.

"Sinä tyhmeliini siinä", sanoi hän, "päässäsi ei ole enemmän järkeä kuin luudanvarressa. Mokomakin kerskailija, millaisia kauniita asioita sinä nyt olet saanut aikaan. Niele tämä nyt kupuusi, mutta älä kuljeskele ympäriinsä surisemassa kuin mehiläinen pullossa. Enpä olisi voinut uskoa sinua sellaiseksi Judakseksi."

Seppä Garth hämmästyi epäilemättä tällä kertaa. Joutua tällaisen hyökkäyksen esineeksi sellaisen henkilön puolelta, jonka kimppuun hän itse oli aikonut käydä, ja kuunnella saman henkilön lausumia syytöksiä vääryyksistä, jonka hän luuli tehneen vääryyttä hänelle, riitti kokonaan hämmentämään sepän tyhmän järjen.

"Ei, ei", sanoi hän toinnuttuaan, "kuka tässä Judas on? Se on tarpeeksi pulmallinen kysymys mielestäni."

"Possu!" huusi Liisa rupeamatta miettimään loukkauksen merkitystä ja — kuin oikea Eevan tytär voimatta ollenkaan uneksiakaan, että häntä voitaisiin syyttää uskottomuudesta; "possu, possu", hän maanitteli tavallisesti sikojaan näin, "olet oikea äitisi poika, sen noita-akan."

Seppä joutui kokonaan sanattomaksi kuunnellessaan näitä neitseellisiä soimauksia ja menetti kokonaan sen hillitsemiskykynsä, minkä hän tyynempinä hetkinään oli huomannut melkein välttämättömäksi omalle turvallisuudelleen. Kalveten raivosta hän kohotti kätensä lyödäkseen Liisaa, joka samalla suoristautui ja lyödä läimäytti häntä kovasti kummallekin poskelle sanoen: "Pidä kyntesi erillään minusta, mokomakin pölkkypää, ja mene Robbie Andersonin luo. Kuulin sinun saaneen kuonoosi häneltä kelpo tavalla. Se oli juuri omiaan possunkärsällesi."

Tämä palautti sepän ajoissa järkiinsä. Hän laski kätensä alas ja ratsasti tiehensä mumisten vihaisesti partaansa.

"Älä koetakaan lähestyä minua enää tämän jälkeen!" huusi Liisa melko tarpeettomasti hänen jälkeensä.

Tämä puuska vaikutti kuitenkin sen, että se haihdutti kaiken vihan tytön mielestä, ja katsottuaan sepän perään, kunnes tämä katosi kokonaan näkyvistä, vastasi hän Rothan moitteisiin tämän tuskin tyttömäisen mielenpurkauksen vuoksi hilpeästi nauraen.

* * * * *

Samana iltana kokoutui Punaiseen Leijonaan tavallista enemmän väkeä. Ne isännät, jotka olivat eronneet saatosta Watendlathissä, olivat menneet ensin kyläravintolaan kuluttaakseen siellä ne muutamat tunnit, jotka heidän täytyi odottaa, ennenkuin saatto palaisi takaisin Shoulthwaiteen.

He eivät olleet vielä ehtineet istua pitkää aikaa oluttuoppiensa ääressä, kun John Jackson ja muutamat muut laaksolaiset, jotka olivat aikoneet seurata saattoa Gosforthiin, tulivat aikaisemmin takaisin kuin heitä oli osattu odottaakaan. Tämä johti solassa sattuneen onnettomuuden kertomiseen.

Punaisen Leijonan vieraiden ja yleensä kaikkien Wythburnin asukkaiden hämmästys kuullessaan tämän oli yhtä suuri kuin heidän ihmettelynsä. Mitään niin hirmuista ei ollut tapahtunut miesmuistiin. Ruumiille sattunut onnettomuus kauhistutti heitä kaikkia vanhaan cumberlandilaiseen tapaan.

Mikään ei heidän mielestään ollut niin ikävöimisen arvoista kuin onnellinen kuolema eikä mikään muu ajatus ollut niin lohduttava kuin se, että heidät jonakin päivänä kunniallisesti haudataan. Angus ei ollut saanut kumpaakaan. Väkivaltainen kuolema eikä minkäänlaista hautaa; ei mitään muuta kuin tämä vuorille suuntautunut hurja ratsastus, mikä voi kestää päiviä, ehkä kuukausiakin. Siinä oli varmasti jotakin kohtalokasta.

Laaksolaiset kokoutuivat Punaisen Leijonan takan ääreen kalpeina ja äänettöminä kauhusta.

"Ikävä tapaus tämä", sanoi Reuben Thwaite kohottaen molempia käsiään.

"Meidän kaikkien pitää lähteä vuorille huomenna varhain hakemaan vanhaa Betsyä", sanoi Jackson. Matthew Branthwaiten viisaimmatkin sananlaskut olivat jättäneet hänet pulaan. Tällaista tilannetta ei niiden mainio toistaja ollut milloinkaan osannut aavistaakaan. Se oli saattanut hänet kokonaan suunniltaan.

Vanhan Matthewin voimakas persoonallisuus olisi ehkä, jos hän olisi elänyt parisataa vuotta myöhemmin, muuttunut vapaamielisyydeksi, ehkäpä aineellisuudeksikin, mutta siihen aikaan, jolloin hän eli täällä maailmassa, ei oltu vielä täydellisesti opittu taitoa suhtautua asioihin luonnollisella tavalla. Matthewin mieltä painoi tunne, mitä hän ei ymmärtänyt eikä koettanutkaan määritellä. Hän oli aivan varma ainakin siitä, ettei tammaa saataisi kiinni. Kohtalo oli jollakin tavoin jostakin syystä määrännyt tamman laukkaamaan vuorilla kuormineen vuodet läpeensä. Kun Jackson ehdotti, että he lähtisivät hakemaan sitä, sanoi Matthew:

"Ei, John, ei mitään sellaista. Voitte kyllä kiivetä vuorille, mutta ette milloinkaan löydä Betsyä. Se on kohtalon määräämää, kuten jo äsken sanoin teille. Siitä saavat äidit sopivan tarinan lapsiensa pelottelemiseksi."

"Myrsky rupesi silloin todellakin raivoamaan hirveästi", sanoi John. "Kypärituuli [Englannin vuoristoissa puhaltava tuuli. Suom.] kai se oli, vaikka en muista nähneeni kypäriä vuorenhuipulla. En ole milloinkaan elämässäni nähnyt hevosen laukkaavan sellaista vauhtia."

"Eikö teistä kukaan kyennyt pidättämään sitä?" sanoi muudan hieman ivallisesti.

"Tyhmyyksiä! Luuletteko niitä vuoria siellä jonkinlaisiksi karjanlaitumiksi?" sanoi Matthew.

"Emme, mutta jyrkkiä ne ovat", jatkoi Jackson. "Ja sellainen humina ja ulina kuin siellä kävi! Entä sitten taistelu! Mutta Ralph paiskasi heidät molemmat kumoon noin vain."

"Hän on tullut isäänsä, Ralph", sanoi Matthew.

"Niin, hän on isänsä oikea poika", myönsi Reuben. "Mutta Joe Garth on oikea lurjus, uskallan vaikka vannoa sen."

"Hänen luonteensa on läpeensä ilkeä ja senvuoksi hän onkin oikea raukka", sanoi Matthew. Ralph Rayn vaara ja pelastus olivat hänen mielestään niin mitättömiä seikkoja, etteivät ne voineet rikkoa lumousta, minkä hänen isänsä ruumista kohdannut onnettomuus oli aiheuttanut.

Robbie Andersonkin tuli ravintolaan myöhään illalla. "Tämä oli surullinen kotiintulo", sanoi hän tullessaan huoneeseen.

Oli helppo huomata, kuinka järkytetty hän oli. Hänen silmänsä leimahtelivat, hän käveli ja istui, astui pari askelta ja pysähtyi, siveli alituisesti sormillaan kiharaa lyhyttä partaansa, löi polviinsa ja tilasi olutta tilaamasta päästyäänkin. Puhuessaan vuorilla sattuneesta onnettomuudesta hän nauroi hurjasti ollen luonnottoman iloinen.

"Kaikki johtui vain minun ajattelemattomuudestani", mumisi hän, kun pieni Reuben Thwaite muutamien vaatimuksesta oli jälleen toistanut usein kuullun selostuksen tapahtumasta, kuinka tamma oli lähtenyt pakoon ja kuinka Ralph oli hypännyt nuoren hevosen selkään ajaakseen sitä takaa.

"Kaikkiko sinun syytäsi, Robbie? Mitä sillä tarkoitat?"

"Jos olisin sitonut nuoren hevosen tammaan solan suussa, ei tamma olisi voinut lähteä pakoon."

"Annettiinko sinulle sellaiset määräykset, Robbie?"

"Annettiin, hitto minut vieköön. Opettajakin oli siellä ja kuuli ne."

"Ralph käski hänen tehdä niin, kuulin sen selvästi", sanoi Monsey paikoiltaan uuninloukosta, jossa hän istui nolona, mutta kokonaan muistamatta sitä, kuinka ratkaisevasti hänen oma lörpöttelynhalunsa oli vaikuttanut hänen tietämättään päivän surullisiin tapahtumiin.

"Mutta älkää olko millännekään enää. Tuokaa enemmän olutta, emäntä. No, nopeasti nyt, tyttöseni."

Robbie oli jälleen noussut seisoalleen ja käveli kiihkoissaan edestakaisin lattialla.

"Mikähän Robbieta vaivaa?" kuiskasi Reuben Matthewille. "Mitä hän miettineekään? Ikävyyksiä, luullakseni."

"Älä välitä hänestä. Robbie aloittaa jälleen, pelkään minä. Hän on taasen juomatuulella. Tämä hirveä asia panee ehkä pojan järjen sekaisin, sillä hänen piti vastata kaikesta."

"No, tyttöseni, eikö sitä olutta tuodakaan?"

"Olet jo saanut tarpeeksesi, Robbie", sanoi emäntä.

"Mene kotiisi. Olut nousee jo tukkaasi. Tule saamaan huomenna lisää."

"Ei, kun tänään, tyttöseni. Minulle on annettava vielä tänään, on varmasti."

"Robbie aloittaa varmasti jälleen", kuiskasi Reuben. "On surullista katsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään."

"Älä sano mitään hänelle", vastasi Matthew. "Tänään hän on aivan suunniltaan."

Ilta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat poistuakseen.

"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet", sanoi Jackson "Menkäämme nyt nukkumaan."

XIV.

KUNNES PÄIVÄ VALKENEE.

"Kunnes päivä valkenee ja varjot haihtuvat."

Ralph ei aluksi tuntenut minkäänlaista kauhua. Hänen ruumiillinen tarmonsa tukahdutti kaikki sellaiset tunteet jättämättä minkäänlaista tilaa pelkoa herättäville kuvitteluille ja sallimatta hänen täydellisesti käsittää tapahtumaa. Se, mikä näytti halvaannuttavan muut ja tuntui hirmuisella todellisuudellaan kiinnittävän heidät maahan kuin kivipatsaat, soi hänelle melkein yliluonnolliset voimat ja innoitti hänet sellaisella mielijohteella, että hänen oli pakostakin ryhdyttävä toteuttamaan sitä.

Hypättyään nuoren hevosen selkään hän ajoi laukkaa tamman jälkeen pitkän kukkulajonon poikki, ulos ja sisälle niiden luolamaisiin onkaloihin, ylös ja alas niiden kumpuja ja rotkoja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden halki tihkusateessa. Kerran hän näki tamman kuormineen, kun se kiiti nopeasti erään ulospäin työntyvän ylätasangon poikki, jota hän ei voinut tarkasti nähdä sumupilvien vuoksi. Silloin hän läksi ajamaan sitä takaa yhä nopeammin, mutta tulisempaa vauhtia kuin hänen hevosensa saattoi laukata poluttomassa vuoristossa kiiti se hevonen, jota hän ajoi takaa. Hän ei nähnyt tammaa enää. Hän ratsasti kuitenkin vain eteenpäin.

Kun hän saapui tumman vuoriston äärimmäiselle laidalle ja pysähtyi siihen, missä Great Howe työntyy tasankoa kohti, kääntyi hän takaisin ja ratsasti kukkuloiden toiselle puolelle. Kerran vielä hän ratsasti ulos ja sisälle luolien onkaloihin, ylös ja alas kukkuloita ja kuiluja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden poikki yhä vieläkin tihkusateessa. Mutta tammaa ei näkynyt missään.

Sitten hän ratsasti eteenpäin Angle Tarniin, jossa yhtyy kolme vuorijonoa. Seuraten aluksi sitä, joka, oli lähinnä huippuja, hän ratsasti Bow Fellin juuritse Crinkle Cragsin sivu Three-Shire Stonesin luo Greyfriarsin juurelle, missä kukkulat alkavat viettää Duddon-laaksoon päin. Mutta tammaa ei näkynyt sielläkään.

Palattuaan jälleen Angle Tarniin hän läksi seuraamaan ainoata jäljellä olevaa jonoa Pike of Sticklen sivu, kunnes hän saapui Dungeon-putousten synkän kuilun laidalle. Mutta tammasta ei näkynyt jälkeäkään. Pelko ajoi sitä eteenpäin ja vain pelko voisi saada sen kiinni. Onnettomuus oli tapahtunut noin kolmen aikaan iltapäivällä. Siitä oli jo kulunut ainakin kolme tuntia ja Ralphin ratsu, joka oli väsynyt ja melkein loppuun ajettu, kompasteli lisäytyvässä pimeydessä. Hän käänsi sen takaisin Wythburniä kohti ja ratsasti takaisin kaupunkiin Harrop Tarnin sivu.

Saavuttuaan ensimmäiseen taloon, se oli Luke Cockriggin ja sijaitsi puron törmällä, hän jätti sinne hevosensa ja lainasi lyhdyn. Tuvan asukkaat koettivat kyllä houkutella häntä luopumaan palamaasta takaisin vuorille, mutta hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Oli aivan hyödytöntä koettaakaan järkyttää sitä päättäväisyyttä, mikä oli lyönyt leimansa hänen jäykkiin ja kalpeihin kasvoihinsa.

Tihkusade ei ollut vieläkään lakannut ja ilta oli jo pimennyt, kun Ralph uudestaan suuntasi kulkunsa vuorille.

Ja nyt alkoivat kuvottavat kauhun tunteet kiduttaa häntä, sillä nyt hänellä oli aikaa tarkemmin ajatella tapahtumaa. Ratsastajattoman hevosen kuva, kun se kiiti kuolleine kuormineen tuulen edellä, oli syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä; ja samalla kun pimeys kätki todellisen ympäristön hänen näkyvistään, maalasi se tämän harhanäyn jokaisen kallion ja puun kimaltelevaan kylkeen. Minne hän vain katsoikaan tuijottaen tähdettömään ja kuuttomaan pikimustaan yöhön näkemättä pilviä ja taivasta, vaan ainoastaan synkän pimeyden kaikkialla ympärillään, oli hän huomaavinaan haihtuvissa alinomaa toistuvissa välähdyksissä, milloin oikealla, milloin vasemmalla puolellaan, milloin edessään, milloin takanaan, nyt maassa jalkojensa juuressa ja hetkisen kuluttua hänen ympärillään leijailevassa äänettömässä sumussa, ratsastajattoman hevosen aaveen. Joskus hän pysähtyi kuuntelemaan kuvitellen kuulevansa laukkaavan hevosen kavioiden kapsetta sivultaan, mutta sitten hän huomasikin äänen jonkun näkymättömän virran kohinaksi, kun sen vesi lirisi kivien yli. Joskus hän oli kuulevinaan hevosen hirnuntaa kaukaa, mutta se olikin vain tuulen huminaa. Hänen koiransa oli seurannut hänen kintereillään, kun hän pakeni solasta, ja se oli vieläkin hänen mukanaan. Se kiiti silloin tällöin matkoihinsa pimeässä viipyen poissa muutamia minuutteja. Sitten kuului sen kumeaa haukuntaa, jolloin Ralphin sydän tuntui lakkaavan sykkimästä jonkun värisyttävän tunteen vaikutuksesta, mitä hän ei uskaltanut nimittää toivoksikaan. Ei, siellä olikin vain lammas, joka oli eksynyt katraastaan ja tunkeutunut muutamaan kapeaan rotkoon kiven alle tuulta ja sadetta pakoon. Nyt se tuntien eksyneensä määkyi surkeasti yksinäisyydessään.

Ei, ei, ei; kukkulat eivät aikoneet missään luovuttaa hänelle hänen etsintänsä esinettä, ja Ralph käveli vain eteenpäin yhä raskaammin sydämin.

Hän tunsi nämä poluttomat ylätasangot ehkä paremmin kuin kukaan muu eikä näiden yksinäisten tuntien hajamielisyyskään vienyt häntä askeltakaan väärään. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin läpi pitkän pimeän yön, kerran vielä Stye Headiin ja sitten taasen onkaloisten kukkuloiden ohi hän jatkoi matkaansa huudellen tammaa sillä kummallisella tavalla, minkä hevonen tunsi niin hyvin, ja kuunnellen sen vastaavaa hirnuntaa, mutta erottaen vain tuulen huminan ja putousten kohinan, jolloin hän taasen läksi painamaan eteenpäin.

Kun aamun ensi säteet alkoivat kirkastaa itäistä taivaanrantaa, seisoi Ralph Screesin huipulla. Harmaat juovat levisivät hitaasti taivaalle aina vain kauemmaksi käyden yhä kirkkaammiksi ja muuttuen milloin keltaisiksi, milloin vaaleanpunaisiksi karkoittaessaan tieltään pimeyden mustia seiniä, jotka hitaasti haihtuivat näkymättömiin kaikille suunnille. Jyrkän Screesin, jonka rinteitä vyöryvät kivet alinomaa jyrisyttivät, juurella syvänteessä oli pieni tumma lammikko, joka vielä oli puoleksi aamusumun peitossa. Iretonin laaksotkin olivat samanlaisen udun verhoamat, mutta kaukana kumpuisten tasankojen takana, joiden halki joki kiemurteli, aaltoili laaja Länsimeri, jonka äärimmäistä laitaa vasta nousseen auringon kultaiset säteet valaisivat.

Ralph kääntyi palaten takaisin taivaan kirkkauden heijastuessa hänen koviin kalpeihin kasvoihinsa. Lyhdyn lamppu, jota hän ei vielä ollut sammuttanut, paloi pienellä lepattavalla liekillä. Tämäkin yö oli väistymäisillään uuden päivän tieltä ja toiset ja taas toiset tulisivat jälleen väistymään, mutta vaikuttavatko yhden ihmisen tahi useampienkaan sydänsurut luonnon erehtymättömään ja muuttumattomaan kulkuun! Yhden yön aiheuttamat ilmiöt, jotka olivat vastanneet hänen harhanäkyjään, eivät olleet minkäänarvoiset sellaisen aamun todellisuuksiin verrattuina, jonka julma valo näytti hänelle vain selvemmin hänen toivottomuutensa pohjattomuuden.

Se kauhun tunne, mikä nyt sai hänet valtoihinsa, oli hirveämpi, koska se oli henkisempää kuin ennen. Jäädä haudattomaksi! Sellainen ajatuskin on jo kauhea, kauhea ajatusyhdistelmässään muutaman vanhan juutalaisen Kainin kiroustakin julmemman kirouksen kanssa, mutta kauhein senvuoksi, että se Ralphin kiihoittuneesta mielestä tuntui tunnuskuvalta — entisten ja tulevien tekojen korvauksen tunnuskuvalta.

Niin, asia oli niinkuin hän oli ajatellut ja puoleksi aavistanut; Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään — hänen ja muiden, ja muiden vain hänen vuokseen. Ymmärrettyään vain kerran tämän mahdollisuuden julmassa kokonaisuudessaan ja saatuaan vain kerran täydellisesti tuntea sen vaikutuksen tämän hirveän tapahtuman väkivaltaisuudessa ja nopeudessa näytti Ralph aivan tietoisesti tarkastelevan tämän sairaalloisen kuvitelman vaikutusta mieleensä. Hän seurasi sen jälkiä takaisin siihen hetkeen asti, jolloin Wilsonin murhaa koskeva totuus tahi ainakin se, minkä hän luuli totuudeksi, oli selvinnyt hänelle silmänräpäyksessä nähtyään Simeon Staggin katseen. Hän voi seurata sitä vieläkin kauemmaksi, tuohon iltaan Dunbarissa, jolloin hän tunteesta, mitä hän oli luullut sääliksi, oli pelastanut sen vihollisen hengen, joka sitten oli tuhonnut hänen ja kaikkien niiden elämän, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa. Hänen kidutetusta sielustaan tuntui rikoksia olevan kaikkialla, hänen omiaanko vai muiden, se oli yhdentekevää; ja nyt oli Jumala sallinut tämän hirveän onnettomuuden tapahtua merkiksi, että kosto on hänen ja että hyvitys oli tapahtunut ja tulee tapahtumaan.

Oliko se vain liioitellun kuvittelun aiheuttama unelma, kiihoittuneen mielikuvituksen synnyttämä painajainen? Hän ei voinut kuitenkaan vapautua siitä. Se oli muuttanut koko maailman valaistuksen toisenlaiseksi — synkäksi.

Ralph käveli nopeasti kukkuloiden yli katkoen kanervien oksia, taitellen pensaitten ohuita varpuja ja pysähtyen joskus katsomaan jotakin kiveä, puroa tahi polkua, jotka eilen illalla olivat tuntuneet hänestä niin tutuilta kuin oman kämmenensä viivat, mutta jotka nyt äkkiä olivat käyneet vieraiksi ja salaperäisiksi. Joku yliluonnollinen varjo synkistytti kaiken.

Koko sen päivän käveli hän ympäriinsä kukkuloilla etsien ratsastajatonta hevosta ja kutsuen sitä, toivomatta kuitenkaan näkevänsä sitä tahi kuulevansa sen ääntä. Silloin tällöin näki hän vilahdukselta Wythburniläisiäkin, jotka vaelsivat siellä samoilla asioilla kuin hänkin, mutta eivät milloinkaan tulleet äänen kuuluville. Lamauttava häpeän tunne piti hänetkin kaukana heistä, vaikka hän ei tiennytkään, miksi hänen pitäisi hävetä, yhtä vähän kuin laaksolaisetkaan aavistivat, että hänestä tuntui siltä.

Sellainen päivä koittaisi kyllä, jolloin kaikki näkisivät Jumalan käden lepäävän raskaana hänen päällään. Niin, Ralph; mutta kun se päivä vihdoinkin koittaa, ymmärtävät myös kaikki sen, että sillä ihmisellä, jonka päällä Jumalan käsi lepää, on Jumala vasemmalla puolellaan.

Kun toinen ilta alkoi pimetä, laskeutui Ralph High Seatin rinteitä kotiaan kohti. Hänen kintereillään juosta läähätti väsynyt koira. Se käveli muutamia askelia pää painuksissa ja häntä koipien välissä, paneutui pitkäkseen muutamiksi sekunneiksi ja nousi jälleen laahautuakseen uupuneena eteenpäin.

XV.

RALPHIN UHRAUTUMINEN.

Saavuttuaan vanhaan taloon oli Ralph valmistautunut kaikkien mahdollisien onnettomuuksien varalta, sillä sellaisia seurauksia oli enää olemassa hyvin vähän, joihin hänen olisi pitänyt valmistautua. Keittiöstä näkyi valoa ja senkin huoneen ikkunat olivat valaistut, missä hänen isänsä äsken oli levännyt. Kun Ralph tuli huoneeseen, istui Willy takan ääressä käsi kädessä Rothan kanssa, joka istui hänen vieressään. Hänen kalpeiden kasvojensa kaikissa piirteissä oli kärsimysten merkkejä.

"Kuinka äiti jaksaa?" kysyi Ralph käheästi tarkastellen katseillaan keittiötä.

Willy nousi ja laski kätensä Ralphin olalle. "Menkäämme hänen luokseen yhdessä", sanoi hän ja he läksivät kulkemaan yläkertaan vieviä portaita kohti.

Siellä hän lepäsi, tämä näiden kovasti koeteltujen poikien äiti, tietämättä heidän kärsimyksiään ja tuntematta omiaan. Hän oli kuitenkin vielä hengissä. Aina siitä asti, jolloin hänelle oli kerrottu solassa sattuneesta hirveästä tapahtumasta, oli hän ollut tällaisessa tunnottomassa tilassa, jollaiseen turtumukseen tapahtuman aiheuttama järkytys oli hänet saattanut. Willy itki katkerasti seisoessaan vuoteen vieressä ja kyyneleet lievensivät hänen tuskaansa niin paljon, että hän tyyntyi vähän. Ralphin kärsimykset eivät huojentuneet niin helposti. Hän kumartui suutelemaan noita tiedottomia kasvoja lihaksenkaan värähtämättä jäykistyneissä omissaan. Jättäen veljensä huoneeseen hän palasi keittiöön. Kuinka oudolta tämä vanha paikka nyt hänestä tuntuikaan! Oliko kaikki muuttunut? Suuri kello tikutti kyllä vielä nurkassa ja suuri musta madonsyömä tammikaappi, puoleksi astiakaappi, puoleksi lipasto, oli paikoillaan; siellä oli pitkä pöytäkin kuin graniittimöhkäle, rukki oli entisessä paikassaan ikkunakomerossa, ruoskat ja sarvet riippuivat entiseen tapaansa kattoparruista, mutta kaikki näytti sentään kummallisen vieraalta.

Rotha oli nopeasti ruvennut valmistamaan hänelle illallista. Ralph istuutui takan ääreen siirretylle lavitsalle riisuen raskaat läpimärät kenkänsä. Hänen vaatteensa, jotka olivat kastuneet läpi edellisen yön sateessa, olivat kuivaneet hänen yllään. Hän oli nälissään, sillä hän ei ollut syönyt mitään eilisen päivällisen jälkeen, ja kun ruoka kannettiin pöydälle, söi hän sellaisella hyvällä ruokahalulla, mikä usein seuraa pitkällisiä sielullisia kärsimyksiä.

Istuessaan syömässä seurasi hän katseillaan herkeämättä nuoren tytön liikkeitä, kun tyttö toimitteli hänen läheisyydessään taloustehtäviään. Olisi ollut hyvin vaikea sanoa, millaisten intohimojen tahi tunteitten kanssa hänen sydämensä taisteli tyttöön nähden. Hänen mielestään oli tyttö nyt kuin häneltä riistetty toivo tahi kuin ilo, jota hän ei milloinkaan saa nauttia, jonkunlainen sen hänen luonteensa osan täydennys, mikä ei milloinkaan tulisi toteutumaan.

Entä tyttö? Oliko hän tietoinen jostakin hänelle erikoisesta tunteesta tätä kunnollista vaikkakin sivistymätöntä miestä kohtaan, jonka sydän oli kuitenkin tarpeeksi hellä kiintyäkseen häneen ja kuitenkin niin voimakas, että se voi pysyä erillään rautaisen kohtalon hirveistä vaatimuksista? Ehkä ei. Tyttö puolestaan tunsi myötämielisyyttä häntä kohtaan; hän tiesi sen tunteen voiman, mikä teki Ralphista hänen ajatuksiensa keskipisteen, jonka ympärillä hänen syvimmät tunteensa hänen tietämättään kiersivät. Mutta sitä hän ei mielessään yhdistänyt ollenkaan rakkauteen. Jos nyt rakkaudella oli ollenkaan sijaa hänen sydämessään, niin ehkä se tällä hetkellä suuntautui sinne, missä hänen saalinsa tahi pikemmin hänen ylpeytensä saisivat tilaisuuden ensi kerran esiintyä. Ehkä Ralph oli hänen mielestään liian korkealla, jotta hän olisi voinut rakastua häneen. Hänen veljensä heikompi ja naisellisempi luonne olivat enemmän hänen ulottuvillaan.

He vaikenivat molemmat pitkäksi ajaksi.

"Rotha", sanoi Ralph vihdoin, "tämä tulee olemaan viime iltani Mossissa, viimeinen pitkiin aikoihin, enkä luullut voivani saapuakaan tänne tänään. Voitko luvata minulle erään asian, tyttöseni? Se ei tule tuottamaan sinulle minkäänlaisia vaikeuksia nyt, ei ollenkaan." Hän vaikeni.

"Mitä tarkoitat, Ralph?" sanoi Rotha pelästyneellä äänellä.

"Vain sitä, ettet poistu tästä talosta äidin eläessä." Rotha painoi päänsä kumaraan. Hän muisteli Fornsidessä sijaitsevaa autiota tupaa ja häntä, jonka oli määrä asua siellä. Ralph luki nämä ajatukset hänen kasvoistaan.

"Koeta houkutella hänet tänne, jos vain voit", sanoi hän. "Hän voisi auttaa Willyä maatöissä."

"Hän ei sittenkään tule", vastasi Rotha. "Pelkään hänen kieltäytyvän."

"Ei hän halua palata Fornsideenkään. Lupaa minulle, Rotha, että niin kauan kuin äitini elää — hänen kuolemansa ei ole kaukana, vaan luultavasti hyvinkin lähellä — asut tässä talossa kuin kotonasi."

"Pyhin velvollisuuteni on totella isääni", sanoi Rotha painaen kädellään silmiään.

"Olet oikeassa, olet epäilemättä oikeassa", sanoi Ralph, ja tunne, että kaksi kotia oli nyt joutunut hylätyksi, vaiensi hänet jollakin, mikä hiipi hänen mieleensä kuin jäykistyttävä häpeä. Oli olemassa vain yksi keino tämän vaikeuden voittamiseksi, nimittäin se, että kodit yhdistettäisiin. Jos Rotha vain rakastaa hänen veljeään yhtä paljon kuin hän tiesi veljen rakastavan Rothaa, niin silloin —

"Rotha", sanoi Ralph huomattavasti värähtelevällä äänellä, "teen sinulle vielä toisenkin kysymyksen ja ehkä — kuka sen oikein tietää — ehkä minun on sitä vaikeampi kysyä kuin sinun siihen vastata; mutta sinähän lupaat vastata minulle, lupaathan, sillä kysyn sinulta vakavasti taivaan nimessä ja juhlallisemmilla sanoilla kuin mitä milloinkaan tietääkseni olen lausunut."

Hän keskeytti jälleen. Rotha istui lavitsan päässä ja katsoi tuleen ristissä käsin. Hänen huulensa vapisivat ja luomet nytkähtelivät kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.

"Nyt ei ole aikaa turhuuksiin", sanoi Ralph, "eikä mihinkään väärään häveliäisyyteen, eikä sinulla sitäpaitsi ole taipumusta kumpaankaan, vaikka asian laita olisikin niin. Jumalan käsi lepää raskaasti meidän kaikkien hartioilla, Rotha, ja sydämemme ovat avoinna hänen edessään ja toistemmekin edessä, luullakseni."

"Niin", vastasi Rotha. Hän tuskin tiesi, mitä vastata ja mitä Ralph tarkoitti sanoillaan. Hän tiesi vain Ralphin puhuvan hänelle vakavammin kuin milloinkaan ennen. "Niin, Ralph", toisti hän.

"Kuten jo äsken sanoin, minun on ehkä vaikeampi sitä kysyä kuin sinun siihen vastata, Rotha", jatkoi hän, ja tämä voimakas mies katsoi tyttöä silmiin koko maailmallinen hellyyttä katseessaan. "Luuletko pitäväsi Willystä tavallista enemmän? Näin teidän istuvan vierekkäin tullessani sisään. Olen pitänyt sinua silmällä ennenkin, kun hän on ollut läheisyydessäsi. Olen seurannut hänenkin käytöstään. Olet ollut hänen apunsa ja lohdutuksensa tässä surussa. Luuletko voivasi rakastaa häntä, Rotha, jos hän rakastaa sinua? Odotahan hieman", lisäsi hän, kun Rotha kohotti katseensa ja raotti huuhaan kuin sanoakseen jotakin, "en kysy tätä hänen vuokseen. Jumala tietää sen olevan yhtä paljon sinun kuin hänen vuokseen ja ehkä — myönnän sen, kaikista enimmän itseni vuoksi."

Rehellisin äänin ja kasvoin ja loistavin silmin, joiden ilmeessä ei ollut pelkoa eikä häpeää, Rotha vastasi:

"Kyllä, luulen voivani rakastaa häntä ja ehkä jo rakastankin."

Hän puhui Ralphille kuin hän olisi puhunut isälle, jota hän kunnioittaa ja jolta hän ei halua piilottaa pienintäkään sydämensä salaisuutta. Ralph kuunteli häntä vaieten. Vasta nyt, vasta sitten kun hän oli kuullut Rothan viime sanan, huomasi hän, mitä sen kuuleminen tulisi hänelle maksamaan. Koko elämän tuskat tuntuivat keskittyneen tähän yhteen silmänräpäykseen. Mutta hän oli valmistautunut siihen ja nyt se oli vihdoinkin ohi. Luopuminen hänestä — oli ehkä muudan hyvityksen ketjun renkaista. Ehkä se hyväksyttäisiin mykäksi sovitusuhriksi, jos hän voi olla puhumatta sanaakaan omasta rakkaudestaan? Ehkä se lieventäisi hänen maanpakolaisuuttaan ajatuksilla sellaisen vääryyden sovituksesta, millä hän tietämättään kohtalon oikuista oli turmellut hänen ja hänen isänsä elämän, jos hän näkisi Rothan voittavan veljen rakkauden ja veljen rakkauden voittavan Rothan. Hänen äänessään oli vielä jotakin lannistetun intohimon voimasta, kun hän jälleen puhui.

"Hän rakastaa sinua, Rotha", sanoi hän tyynesti, "ja tulee pian pyytämään sinua vaimokseen. Mutta hän ei voi tehdä sitä vielä ja niin kauaksi kuin äitini elää — kun minä olen poistunut, Jumala yksin tietää, minne — kun ei minua enää ole täällä vanhassa kodissa — pyydän sinua vielä kerran jäämään."

Suuren nurkkakellon tikutukset kuuluivat selvästi sinä väliaikana, mikä nyt seurasi. Vain tämä ääni ja takan vieressä nukkuvan koiran hidas hengitys kantautuivat korviin.

"Minä jään", sanoi tyttö, ja hänen puhuessaan tuli Willykin keittiöön.

Sitten he keskustelivat kauan ja vakavasti toistensa kanssa, nämä kolme, elämästä ja kuolemasta kauhean salaisuuden varjon painaessa heidän mieltään. Ralph lausui ajatuksensa kuin henkilö, joka pelkää suunnattomasti kohtaloaan. Elämä ja sen vaiheet olivat piirtäneet syvälle hänen sydämeensä muutaman viestin ja opetuksen, mitkä eivät olleet ainoastaan toivoa lisääviä. Hän näki kohtalon riippuvan yhdestä ainoasta langasta, elämän olevan aivan sattuman varassa ja kaikkien ilojemme ja surujemme, jos niiden jälkiä seurataan takaisin niiden lähteille, johtuvan sellaisista mitättömyyksistä kuin jostakin sanasta tahi katseesta. Hänen vakavat sanansa tuntuivat sisältävän, että tämän maailman ja tämän elämän sisimmässä on jonkinlainen ruttopesäke, joka saastuttaa kaiken. Me voimme tehdä parhaamme ja se on velvollisuutemmekin, mutta me emme siitä saa odottaa mitään palkintoa. Ehkä saamme palkinnon elämämme aikana, mutta luultavampaa on, että siitä tehdään se kruunu, joka lasketaan haudallemme. Olemme onnellisia, jos rakkautemme voittaa tarkoituksensa, jollei mikään kirous turmele sitä. Onko meidän vieläkin toivottava? Hän tuskin tiesi sitä. Kohtalo seuraa omia teitään.

Siten he juttelivat vuorten juurella sijaitsevassa yksinäisessä talossa. He istuivat paikoillaan myöhäiseen iltaan, nämä vuoriston sivistymättömät pojat ja tyttö, koettaen epävarmalla ja oppimattomalla tavallaan ratkaista elämän ongelmia, joita viisaammat päät kuin heidän vuosisatoja ennen ja vuosisatoja jälkeen eivät ole milloinkaan voineet selvittää eivätkä herättää kaikuja maailman suurien ja hirveiden salaisuuksien äänettömissä kuiluissa.

XVI.

AURINGON NOUSTESSA RAISELLÄ.

"Kiinnitä ystäväsi ja heidän hyväksymisensä sieluusi teräskoukuilla."

Seuraavana aamuna auringon noustessa käveli kaksi miestä Wythburnin läpi Raise-nimistä kukkulaa kohti etelään päin vievää pitkää tietä pitkin. Nuorempi mies oli jo saavuttanut miehuusiän täydellisen kypsyyden. Hän oli voimakas ja kookas jäntevine jalkoineen, jotka polkivat lujasti maahan, tyynine ja hillityine voimineen, pystyine paineen, soinnukkaine, pehmeine, mutta kuitenkin täyteläisine bassoäänineen ja kasvoineen, joiden suurin kauneus ilmeni niiden miehekkäässä voimassa ja päättäväisyydessä, mutta jotka olivat ehkä muuttuneet hellemmiksi saatuaan kylpeä surun vedessä; sellainen oli nyt Ralph Ray. Paitsi tavallista takkiaan oli hänen yllään samanlainen pitkä napeilla ja vyöllä varustettu nuttu, jollaisia hänen kotiseutunsa laaksolaiset käyttävät. Päänmukaisen pukinnahkalakin alta näkyivät hänen mustan paksun tukkansa lyhyet kiharat. Raskas laukku oli hänen hartioillaan ja kädessään oli hänellä pitkä vuoristosauva.

Voikohan koko avaran maailman erilaisten kasvojen ja vartaloiden joukossa olla miestä, jonka kasvot ja vartalo olisivat eronneet niin paljon Ralphin ulkomuodosta kuin sen miehen, joka käveli, ei, vaan hyppeli hänen rinnallaan lyhyin epätasaisin askelin? Hän oli pieni ja hento pitkine, ohuine, harmaine tukkineen ja takkuisine partoineen, pelokkaine silmineen, jotka olivat kuin ahdistetun kauriin, levottomine, vilkuilevine ja terävine ryppyisine kasvoineen, joiden piirteet muuttuivat jokaisella askeleella ja sanalla, hermostuneesti koukistelevine sormineen, kimeine äänineen ja nopeine puheineen. Mies oli Simeon Stagg, henkipatto ja hylkiö.

Heidän piti piakkoin erota toisistaan. Koira, joka juoksi heidän kintereillään, ei ollut enemmän kiintynyt isäntäänsä kuin Sim Ralphiin. Hän oli nyt menettämäisillään sen ainoan ystävän, jolla oli tahtoa ja voimaa suojella häntä sitä julmaa todellisuutta vastaan, mikä, muodosti hänen koko maailmansa.

He kävelivät ratsutietä kukkulan juuritse puhumatta pitkään aikaan mitään. Kumpikin oli vaipunut ajatuksiinsa, ja toinen oli liian heikko, toinen liian voimakas pukemaan niitä sanoiksi. Mutta heidän saavuttuaan Raiselle sanoi Ralph:

"Meidän pitää nyt erota, vanha ystäväni." Hän koetti puhua iloisesti. "Teidän pitää joka päivä kiivetä vuorille katselemaan. Turhaahan se on, pelkään, mutta teidän pitää silti mennä sinne, kuten minäkin olisin mennyt, jos olisin saanut jäädä kotiseudulleni."

Sim nyökäytti myöntävästi päätään.

"Ja nyt teidän on palattava Mossiin, kuten olen teille jo sanonutkin. Rotha on yhtä paljon apunne tarpeessa kuin Willykin. Olette siellä minun sijassani, kunnes palaan; ymmärrättekö?"

Sim pudisti päätään.

"Olisin siellä vain vaivana ja vastuksena tytölle, kuten ennenkin, vain vaivana ja vastuksena heille kaikille."

"Ei, ei missään tapauksessa, vaan avuksi, jos vain tahdotte yrittää. Olkaa mies, Sim, ja katsokaa ihmisiä silmiin, niin elämänne muuttuu nyt paljon mukavammaksi. Palatkaa asumaan heidän luokseen vanhaan kotiini, sillä he ovat siellä kaikki apunne tarpeessa."

"Koska et anna minun tulla mukaasi, Ralph, niin sano minulle, milloin tulet takaisin. Pelkään, en tiedä, miksi, mutta jokin sanoo minulle, ettet palaakaan. Sano minulle, Ralph, että palaat."

"Näistä levottomista ajoista päästään kyllä pian", sanoi Ralph. "Pelkään suuren tilipäivän piakkoin koittavan. Silloin tapaamme toisemme jälleen älkää sitä epäilkökään. Ja nyt, hyvästi, hyvästi vielä kerran, vanha ystäväni, ja olkoon Jumala kanssanne."

Ralph kääntyi ja käveli muutamia askelia etelää kohti. Koira seurasi häntä.

"Palaa takaisin, Laddie."

Mutta Laddie seisoi paikoillaan melkein samanlainen ilme silmissään kuin äsken sillä miehelläkin, josta Ralph juuri oli eronnut. Uskollinen eläin oli aina ollut Ralphin mukana koko elämänsä ajan, se oli ollut uskollisempi toveri isännälleen kuin hänen oma varjonsa eikä sitä milloinkaan ennen oltu komennettu pois matkasta.

"Palaa takaisin, Laddie", toisti Ralph ja hänen syvä äänensä värähteli hieman. Koira painoi päänsä alas ja hiipi Simin turviin.

Senjälkeen jatkoi Ralph matkaansa.

Aurinko oli jo noussut Lauvellenin takaa ja kirkkaan aamun valkoiset siivet valaisivat laaksossa sijaitsevaa kylää. Sim seisoi kauan aikaa Raisen huipulla ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin etelää kohti, minne hänen ystävänsä pienenevä vartalo oli haihtumaisillaan hänen näkyvistään.

Se katosi vihdoin kokonaan; ympäröivät kukkulat olivat piilottaneet sen. Silloin ystävätön hylkiö läksi palailemaan hitaasti takaisin.

XVII.

GARTHIT: ÄITI JA POIKA.

Monesta piipusta tuprahteli jo hitaasti sinisiä savukiehkuroita, kun Sim käänsi selkänsä Raiselle ja palasi Wythburniin.

Pajan viereisessä tuvassa — ne olivat molemmat lähekkäin sillan päässä — oli juuri sytytetty tuli takkaan. Suuren kattilan alla, joka riippui piilotetusta rautakoukusta, räiskyivät ja savusivat oksat levittäen ympärilleen lahonneen puun hajua.

Riisuutuneena vyötäreitään myöten pesi seppä itseään tuolille asetetun vedellä täytetyn maljakon ääressä. Hänen äitinsä istui matalalla jakkaralla teräspihdit kädessään lisäillen oksia tuleen takan viereisestä läjästä. Hän oli suuri voimakas vanha nainen suurine luisevine käsineen ja kovine karkeapiirteisine kasvoineen, joissa oli siellä täällä rumentavia luomia. Hän oli huolettomasti pukeutunut melko likaiseen pukuun. Tahrainen pellavahilkka peitti hänen takkuista, harmaata, kampaamatonta tukkaansa.

"Häntä ahdistetaan sekä edestä että takaa", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Hänelle käy vielä hullusti."

Äiti Garth murahti tyytyväisesti heittäessään vielä yhden risukimpun tuleen.

Joe vastasi hänen puheeseensa käheästi nauraen ja rupesi kuivaamaan kasvojaan pyyheliinaan mumisten jotakin partaansa.

"Ei, ei, äiti, Ralph ei olekaan minkään eilisen teeren poikia, ei ollenkaan. Hänen vangitsemisensa ei ole mitään lastenleikkiä, ja he tietävät sen."

Tämä korostaminen lausuttiin hiljaisemmalla äänellä ja nyökäyttämällä päätä erästä ovea kohti, josta päästiin johonkin toiseen huoneeseen.

"Lasten- tahi kissanleikkiä, se on yhdentekevää, hän on kaikissa tapauksissa pahassa kiipelissä, Joe, usko vain minua", sanoi äiti Garth ja hänen kylmät silmänsä leimahtivat, kun hän jälleen murahti tyytyväisesti.

"Sitähän sinä aina laulat", sanoi Joe äreästi, "mutta siitä ei ole ennenkään tullut mitään eikä tule vastakaan."

"No, no, maailmassa ei ole mitään niin kummallista kuin muutamat ihmiset", mumisi äiti Garth.

Joe näytti ymmärtävän äitinsä vihjauksen.

"Olen suunnattomasti kyllästynyt sekä sinuun että heihin", sanoi hän. "Olen hirveän iloinen, että he lähtevät matkoihinsa nyt aamulla, en kiellä sitä ollenkaan."

Tätä sepän totuudenrakkautta ei voitu sanoa ystävällisyydeksikään, sillä hän näytti niin synkältä kuin hän punakkoine kasvoineen vain voi.

Äiti Garth katsahti häneen. "Kuulehan nyt, poikaseni, mikä sinua oikeastaan vaivaa? Olet vihainen kuin mehiläinen tänään", sanoi hän äänellä, minkä tarkoitus oli houkutella poika paremmalle tuulelle.

"Niin olenkin", murahti seppä.

"Mutta miksi?" kysyi äiti kehräten nyt toisella tapaa.

"Miksikö? Senvuoksi, etten saa enää nukkua öisin nykyään enkä voi työskennellä päivisin; sentähden vain."

"Hush!" sanoi äiti Garth katsahtaen nopeasti tuohon ennenmainittuun oveen. Sitten kääntäen jälleen tyynesti huomionsa oksiin hän lisäsi muuttuneella äänellä: "Siitä ei sinun tarvitse välittää, poikaseni."

"Tarvitaan paksumpi nahka kuin minun, äiti, kestämään tätä vielä jonkun aikaa", sanoi Joe käheästi koettaen kuitenkin puhua hiljaa.

"Sinulla onkin niin ohut nahka kuin kissalla", kuiskasi äiti Garth katkerasti.

"Olen sanonut sinulle jo ennen, etten voi kestää kauempaa", sanoi Joe. "En mitenkään."

"Tuki ainakin suusi!" tiuskaisi äiti Garth kattilan takaa.

He vaikenivat molemmat muutamiksi minuuteiksi.

Seppä puki vaatteet ylleen. Hänen äitinsä kuunteli kiehuvan veden sihinää ja porinaa.

"Kuinka kauaksi lupasit viedä heidät?"

"Gaskarthiin. Pieni loukkautunut raukka aikoo matkustaa sieltä heti postivaunuissa Carlisleen."

"Milloin sinun käskettiin olla valmiina hevosinesi ja rattainesi?"

"Kello yhdeksän aamupäivällä."

"Siis on jo aika herättää heidät."

Äiti Garth nousi tuoliltaan ja laahusti ovelle, johon he keskustellessaan olivat viitanneet lukemattomilla nyökkäyksillä ja synkillä silmäyksillä, koputtaen kovasti siihen pari kolme kertaa.

Sen toiselta puolen vastasi muudan ääni unisesti: "Hyvä on, olemme jo hereillä, hyvä emäntä."

Äiti Garth kumartui lähemmäksi oven rakoa.

"Parasta on, että nousette vuoteestanne oikea jalka edellä, hyvät herrat", sanoi hän hyvin ystävällisesti. "Aamiaisenne on jo melkein valmis."

"Oikea jalka, David, kuulitko? Ha, ha, haa!" kuultiin toisen miehen sanovan hiljaa kamarissa.

Äiti Garth kääntyi ovelta muistamatta enää päähänpistoaan. Hän kuiskasi Joelle äänellä ja tavalla, mitkä olivat kokonaan muuttuneet:

"Olet oikea lörpöttelevä tyhmeliini." Seppä oli vaipunut ajatuksiinsa eikä hänen vastauksensa sopinut ollenkaan äidin sanoihin.

"Tyhmeliini tahi ei, mutta en suostu siihen sittenkään", sanoi hän korostavasti.

"Mihin sitten?" kysyi hänen äitinsä uteliaasti.

"Siihen, mistä äsken kerroin."

"Tyhmyyksiä, mitä se sinuun kuuluu?"

"Se kuuluu minuun paljonkin, kuuluu varmasti."

"Joutavia! Olet muudan noista viisaista aaseista."

"Jos nuo poliisit", hän nyökäytti päätään heidän oveaan kohti, "jos he tulevat takaisin, kuten he sanovat, vangitsemaan Ralphia, en halua sekautua siihen enää."

"No, miksi sitten autoit heitä tällä kertaa?" kysyi äiti Garth kohottaen paksuja kulmakarvojaan.

"Koska en tiennyt, mitä heillä oli mielessä. Jos olisin aavistanut heidän tulleen tänne hänen vuokseen, niin —"

"Tuki suusi! Voisit kiusata papinkin kiroilemaan", sanoi äiti Garth hampaittensa välistä.

"Kuulin, mitä he puhuivat vangitsemismääräyksestä, äiti", sanoi Joe. "Se on sama vangitsemismääräys, josta; Matthew aina puhua lörpöttelee, ja nyt se on poissa ja minusta tuntui kuin he aikoisivat syyttää Raytä, Ralphia —"

"Etkö voi pitää kitaasi kiinni?" sanoi äiti Garth käheästi kuiskaten. Sitten hän lisäsi tyynemmin: "Ja vaikka he tekisivät sen, poika, vaikka he sen tekisivätkin, niin mitä se sinuun kuuluu? Kuulithan itsekin, että se oli joku noista Rayistä, joku heistä, kuka, se on yhdentekevää, sillä he ovat kaikki samanlaisia, isä ja pojat."

Samalla alkoi kamarista kuulua heikkoa liikettä ja akka nosti sormen huulilleen.

"Ja kuka voi sanoa, ettei se ollut joku heistä, joka —", lisäsi äiti Garth lyhyen vaitiolon jälkeen.

"Ei, äiti", sanoi Joe ja hänen karkea äänensä kuulosti käheältä. "Ei, äiti, mutta on olemassa sellaisiakin, jotka tietävät sen."

Vanhus naurahti lyhyesti kuin pakosta.

"Sinä voisit saada siankin nauramaan", sanoi hän.

Sitten meni hän lähemmäksi poikaansa, joka harva kampa kädessään seisoi tummuneen ja naarmuisen kuvastimen edessä, ja kuiskasi:

"Hän ei saa mitään lepoa, ennenkuin jotakin on tehty, ei mitään, usko vain minun sanoihini. Mutta sitten kuin jokin roisto hirtetään hänen vuokseen, joutuu asia pian unhotuksiin. Silloin muiden kieletkin vaikenevat kokonaan. Mitä se sinuun kuuluu, mies, kenen he hirttävät. Jokainen on lähinnä omaa itseään, Joe."

Äiti Garth korosti mielipidettään taputtamalla poikaansa hiljaa rintaan.

"Olet sanonut minulle tuon saman jo aikoja sitten", sanoi seppä, "kun panit minut liikkeelle saadaksesi räätälin hirteen. En ole voinut katsella häntä enää sen jälkeen, en mitenkään."

Äiti Garth tarttui poikaansa raa'asti olkapäihin.

"Parasta on, että menet pihalle valjastamaan hevosta. Jos seisot täällä lörpöttelemässä, ette pääse lähtemään pariin päivään."

Tieltä kuului askelia.

"Kuka siellä nyt kulkee?" kysyi äiti Garth.

Joe meni ikkunaan.

"Pieni Sim", sanoi hän painaen päänsä kumaraan.

XVIII.

RAKKAUDEN HERÄÄMINEN.

Vaikka rouva Ray menettikin parhaimmat sielunvoimansa, ei hän kuitenkaan kokonaan sortunut sen halvauskohtauksen uhriksi, minkä kaksinkertainen onnettomuus aiheutti. Aamulla Ralphin poistumisen jälkeen Wythburnistä näytti hän heräävän siitä horrostilasta, missä hän oli levännyt pari edellistä päivää. Hän aukaisi silmänsä ja katsoi kasvoihin, jotka olivat kumartuneet hänen puoleensa.

Silmien ilmeessä oli vielä merkkejä ymmärryksestä, joka oli säästynyt hänen ruumiillisten voimiensa haaksirikolta. Puhekyky oli mennyttä, mutta hänen silmänsä olivat täynnä elämää. Kun hänelle puhuttiin, näytti hän kuulevan sanat. Joskus hän tuntui ponnistavan voimiaan vastatakseen, mutta nämä hetkelliset yritykset hiljenivät epäselviksi kurkkuääniksi, jolloin hänen silmiensä huomattiin täyttyvän kyynelillä.

"Hän haluaa sanoa: 'Jumala siunatkoon teitä'", sanoi Rotha huomatessaan nämä voimattomat ponnistukset, ja sellaisissa tilaisuuksissa oli tytön tapana kumartua ja koskettaa huulillaan sairaan otsaa.

Vähitellen keksivät nämä molemmat jonkinlaisen merkkikielen keskenään, vaikka toiselta oli riistetty melkein kaikki mahdolliset keinot ilmaista ajatuksiaan. Sadat pienet mykät merkit, katseet, kohotetut kulmakarvat, käsien kosketus, hymy, suutelot — kaikilla niillä oli oma merkityksensä ja jollakin tavoin ne näyttivät puhuvan hiljaisella, kärsivällä kielellä, mikä oli yhtä selvää kuin sanat. Vihdoin saatiin selville, että rouva Ray voi ehkä elää useita vuosia tällä tapaa.

Viikon tahi vain muutamien päivien kuluttua siirrettiin hänen vuoteensa keittiön viereiseen kamariin ja kerran eräänä päivänä nostettiin hänet suureen nojatuoliin, joka sitten lykättiin tavalliselle paikalleen takan viereen.

"Hänellä on siinä hauskempaa", sanoi Rotha ehdottaessaan muutosta. "Hän haluaa mielellään kuunnella puhettamme, vaikka hän ei voikaan vastata meille, mummoraukka."

Vähitellen päästiin siihen, että sairas vietti joka aamu pari tuntia tavallisella paikallaan takan ääressä samassa tuolissa, jossa hän oli istunut päivät pitkät entisinä aikoina, ennenkuin nämä kauheat onnettomuudet olivat tulleet kuin hävittävät ruttotuulet ja vieneet hänen voimansa.

"Arvailen, muistaako hän, mitä tapahtui", sanoi Willy. "Luuletko hänen kaipaavan heitä, isää ja Ralphia?"

"Kyllä varmasti", vastasi Rotha. "Mutta hänen korvansa ovat paremmassa kunnossa kuin hänen silmänsä. Oletko huomannut, kuinka hän hengittää kiivaasti kuultuaan äänesi ja kuinka kirkkaat hänen silmänsä ovat ja kuinka hän koettaa sanoa: 'Jumala siunatkoon sinua!' kun tulet hänen luokseen?"

"Olen muistaakseni huomannut sen", sanoi Willy, "ja olen nähnyt senkin, että hänen katseensa muuttuu tyhjäksi tuijottamiseksi tahi ihmetteleväksi, kuin hän haluaisi kysyä minulta jotakin kohdistaessaan sen minuun."

"Ja Laddie tuossa, kun se haukkuu kujalla, oletko katsellut äitiäsi silloin? Hänen rintansa kohoilee, toisen käden sormet liikkuvat ja hänen huulensa vapisevat kuin sanoakseen: 'Rotha, tyttöseni, laita illallinen pian valmiiksi, sillä hän on täällä, tyttöseni, hän on tullut kotiin.'"

"Olet luullakseni oikeassa, Rotha, otaksuessasi, että hän kaipaa Ralphia", sanoi Willy.

"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta", sanoi Matthew Branthwaite eräänä aamuna pistäytyessään Shoulthwaiteen. "Emäntä ei ole milloinkaan ollut mikään puhelias ihminen, tuollainen kuin muutamat, mutta uskokaa minua, hän pitää kuitenkin puhelemisesta."

Ja Matthew toimi täydellisesti sen mukaan, millaiseksi hän oli vanhan naapurinsa taudin määritellyt. Hän poikkesi emännän luo usein, viipyi kauan, kertoi hänen huvikseen kaikki kylän juorut, toisteli viisaita sananparsiaan ja käyttäytyi, ollessaan sairaan luona, yleensä aivan entiseen tapaansa. Vastaukseksi niihin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin Punaisessa Leijonassa, toisti hän aina vaatimattoman selityksensä rouva Rayn tilasta sanomalla:

"Hän on vain hieman hiljaisempi kuin ennen, ei muuta; hän ei ole milloinkaan ollutkaan mikään puhelias ihminen, kuten tiedätte."

Rotha Stagg jäi Shoulthwaiteen Ralphille antamansa lupauksen mukaan. Ja taloudelle oli onneksi, että hän teki niin, sillä vaikka hän olikin nuori, näytti hän yksin omaavan sen verran itsehillintää, tarpeellista tarmoa ja huolellisuutta, että hän voi pitää talon ja maanviljelyksen auttavassa kunnossa. Vasta monen päivän kuluttua niiden hirveiden onnettomuuksien jälkeen, mitkä olivat kohdanneet hänen omaisiaan, sai Willy sen verran takaisin tarmoaan, että voi ryhtyä tavallisiin töihinsä. Hän oli viettänyt nämä muutamat päivät samassa huoneessa, jossa hänen halvaantunut äitinsä lepäsi, ollen melkein yhtä tietämätön kuin hänkin ympärillään sattuvista tapahtumista; hänen luonteensa oli todellakin saanut kolahduksen, vaikka hieman lievemmän.

Sillä välin otti Rotha huolekseen kodin hoidon. Kukaan ei milloinkaan vastustanut hänen valtaansa. Räätälin tytär oli astunut paikoilleen Mossin taloudenhoitajattareksi ja hallitsi nyt taloa sellaisella tahdonvoimalla, mitä heikommat luonteet tavallisesti tottelevat kysymättä ja melkein tietämättä alistumistaan. Hän yksin tiesi täydellisesti, mitä oli tehtävä.

Ja mitä räätäliin itseensä tulee, oli hänkin — ainakin osaksi — alistunut tyttärensä passiiviseen ohjaukseen. Päivän tahi parin kuluttua Ralphin poistumisesta oli Rotha lähtenyt hakemaan isäänsä ja tuonut hänet mukanaan tullessaan. Hän oli antanut isälleen jotakin tehtävää ja koettanut saada hänet innostumaan siihen. Mutta Sim ei näyttänyt voivan vapautua tunteesta, että hänen asemansa oli jollakin tavoin riippuvainen Rothasta, ja joskus hän oli aivan sen näköinen kuin jokin vuoriston villi eläin, joka kyllä on joutunut vangiksi, mutta joka vain odottaa sopivaa tilaisuutta päästäkseen pakoon.

Sim nousi päivän alkaessa sarastaa ja kiipesi ensiksi vuorille, vaikka ilma olisi ollut millainen tahansa. Tunnin tahi parin kuluttua hän palasi jälleen takaisin.

Rotha ymmärsi hänen tarkoituksensa, mutta he eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään selitykseksi. Joka päivä katsoi hän tutkivasti isäänsä kasvoihin huomaamatta kuitenkaan milloinkaan mitään sellaista, mikä olisi lisännyt hänen toivoaan. Tamma oli ja pysyi poissa eikä sitä milloinkaan löydettäisi.

Joskus joutui Sim kummallisen toivottomuuden valtaan. Sellaisissa tilaisuuksissa poistui hän sanomatta sanaakaan kenellekään eikä häntä sitten nähty moneen päivään. Rotha tiesi hänen menneen entiseen asuntoonsa vuorille, sillä ei mikään voinut taivuttaa häntä palaamaan Fornsideen. Kukaan ei mennyt hakemaan häntä. Päivän tahi parin kuluttua hän palasi takaisin ja ryhtyi työhönsä kuin hän ei milloinkaan olisi ollutkaan poissa. Kävellen tyynesti pihalle saattoi hän tarttua luutaan ja ryhtyä lakaisemaan tahi mennä talliin ja ruveta korjaamaan jotakin vanhojen valjaiden rikkoutumaa.

Voidaan tuskin sanoa, että Willy Ray karttoi Simiä; hän ei yksinkertaisesti ollut Simiä näkevinään. Mutta näiden kahden välillä oli voimakkaampi side kuin Willy aavistikaan. Vaikka hän itse oli selittänyt uskovansa Simin viattomaksi, ei hän kuitenkaan voinut karkoittaa jonkinlaista vastenmielisyyden tunnetta ollessaan Simin läheisyydessä. Hän koetti kyllä tukahduttaa sen Rothan vuoksi, mutta oli olemassa vain yksi keino hänen epäluulojensa näkyväisten ilmausten karttamiseksi, nimittäin se, että hän käyttäytyy kuin hän olisi ollut kokonaan tietämätön Simin oleskelemisesta talossa. "Tyttöä ei voida moittia", toisti hän itselleen toistamistaan. "Rotha on ainakin viaton, kuka sitten lieneekään syyllinen."

Hän ajatteli tätä asiaa tällä tavoin usein ja koetti kiihkeästi selittää itselleen, ettei Rothaa ainakaan voida syyttää mistään, että paljaat nämä yrityksetkin pakottavat hänet salaisesti epäilemään Simiä.

Mitä taasen Simin käyttäytymiseen Willyä kohtaan tuli, oli se aivan samanlaista kuin minkä hän oli omaksunut koko sitä pientä maailmaa kohtaan, missä hän eli; hän asettui rikollisen asemaan, miehen, jota ihmisten pitää karttaa ja jonka saastaista kosketusta jokaisen henkilön syystä kyllä täytyy varoa. Simin mieleen ei milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen sydämeensä oli haudattu salaisuus, mikä olisi voinut muuttaa ne suhteet, joissa hän oli Angus Rayn nuorempaan ja itserakkaampaan poikaan.

Ehkä, jos hänelle vain kerrankaan olisi selvinnyt, että toinenkin saa kärsiä niistä samoista epäluuloista, jotka liittyivät hänen nimeensä — jos hän olisi ymmärtänyt, että Rothakin saa kärsiä kohtalokkaan häpeän polttomerkistä vain senvuoksi, että hän on isänsä tytär — ehkä, jos hän olisi kerrankaan tuntenut tämän mahdolliseksi samanaikaisuudeksi, hän olisi karkoittanut synkän raskasmielisyytensä, mikä näytti oikeuttavan sen vastenmielisyyden, millä hänen parissaan elävät ihmiset häneen suhtautuivat, ja kohottanut päänsä ellei itsensä, niin ainakin Rothan vuoksi.

Mutta Simillä ei ollut miehekästä voimaa. Sairaloinen surumielisyys oli jo kauan aikaa hallinnut hänen sydäntään eikä hänen mieleensä ollut milloinkaan juolahtanutkaan, että hänen rikoksensa tahi sen rikoksen, josta häntä epäiltiin, varjo voisi jollakin tavoin herättää epäluuloja Rothaakin kohtaan.

Ja Rotha oli todella kaikkien häpeällisten epäluulojen yläpuolella. Vaikka hän olikin sivistymättömässä seudussa asuva sivistymättömän ajan sivistymätön tytär, vailla kaikkea kasvatuksen suomaa hienoutta, niin kuinka puhdas ja suloinen hän silti oli, kuinka voimakas ja kuitenkin niin hellä, kuinka tietämätön uhrautuvaisuudessaan toisten hyväksi, kuinka harras uskollisuudessaan ja kuinka varma luottamuksessaan!

Mutta kuinka syvä ja rikas Rothan uskollinen sielu olikaan, ei se kuitenkaan ollut täydellinen. Hän itsekin oli huomannut, että suuria muutoksia oli nyt juuri tulossa. Hän ymmärsi niitä vähän, tuskin ollenkaan, mutta hänestä tuntui kuin jokin uusi tunne jollakin tavoin olisi saanut hänet valtoihinsa. Ja uusi valo oli todellakin ruvennut valaisemaan hänen pientä maailmaansa. Oliko se vielä liian kirkas, että hän olisi voinut käsittää, mitä se oli? Se valaisi kaiken hänen ympärillään muuttaen koko maailman toisen väriseksi kuin ennen. Onnettomuus oli seurannut onnettomuutta näiden viime päivien kuluessa, mutta niistäkin huolimatta — hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui — suru ei yksinomaan hallinnut hänen sydämessään.

Kun hän makasi valveillaan öisin, askartelivat hänen ajatuksensa muussakin kuin viime tapahtumissa; hänen unensa eivät olleet vain painajaisia, ja aamuisin, kun surulliset ajatukset äkkiä valtasivat hänen mielensä hänen herätessään, seurasi niitä heti voimakas lohduttava tunne. Mitä tässä tulisikaan tapahtumaan?

Rakkaus oli nyt heräämäisillään hänen sydämessään, vaikka se olikin vielä niin heikkoa ja epämääräistä, että se tuskin tiesi esinettään.

Willy Ray huomasi tytössä tapahtuneen muutoksen ja luuli ymmärtävänsä sen. Hän suhtautui siihen kuin viimeiseen toivon ja onnen säteeseen heille molemmille vallitsevan pimeyden keskellä. Rotha karttoi hänen tutkivia katseitaan. Ollessaan taloustoimissa karkoitti hän tämän vasta keksimänsä uuden tunteen aiheuttaman lumouksen.

Aamuisin miesten tullessa aamiaiselle ja iltaisin heidän saapuessaan illalliselle oli hän niin syventynyt töihinsä kuin hän ei olisi ajatellutkaan eikä tuntenutkaan muuta kuin mitä siihen kuului Mutta kun päivän rauhallisemmat hetket soivat hänelle aikaa ajatella muutakin, voi hän seisoa kauan aikaa paikoillaan ja katsoa sairasraukkaa, jonka kasvatiksi ja hoitajaksi hän oli tullut samalla kertaa, tahi kävellä, tietämättään miksi, ikkunakomeroon ja laskea kätensä vanhalle rukille, jota nyt ei kukaan pyörittänyt eikä käyttänyt, ja katsoa etelään silmin, jotka eivät nähneet mitään näköalasta.

Eräänä aamuna noin pari viikkoa Ralphin poistumisesta Wythburnistä seisoi hän sellaisessa asennossa, kun Willy tuli keittiöön ja istuutui ennenkuin Rotha sitä huomasikaan lavitsalle samaan ikkunakomeroon, jossa Rothakin seisoi.

Tarttuen käteen, joka riippui toimetonna Rothan sivulla, kertoi hän Rothalle lyhyesti rakkaudestaan. Hän sanoi rakastaneensa Rothaa kauan hiljaisuudessa, rakastaneensa häntä ennenkuin Rotha oli muuttunut siunaukseksi hänelle ja hänen kodilleen, ja tänään hän sanoi rakastavansa Rothaa enemmän kuin milloinkaan ennen.

Tarina oli vaatimaton, mutta se lausuttiin korostavasti kuin sen jokainen sana olisi ollut totta.

Hän luuli, että Rothakin rakastaa häntä — hän oli joskus ajatellut niin — oliko hän väärässä?

He vaikenivat molemmat lyhyeksi aikaa. Saatuaan hetkiseksi mielenmalttinsa takaisin käänsi tyttö silmänsä kerran vielä sivulle ja katsoi ikkunasta etelää kohti. Hän tunsi poskensa punastuvan ja tiesi nuorukaisen nousseen seisoalleen hänen vieressään. Willy puolestaan näki vain edessään olevat kauniit kasvot ja tunsi ainoastaan sen pienen käden kosketuksen, joka lepäsi hervotonna hänen kädessään.

"Tämä on surullinen koti, johon pyydän sinua tulemaan. Olisi hyödytöntä kysyä, oletko ollut onnellinen täällä — se olisi kuin ivaa, mutta — mutta —"

"Olen ollut onnellinen, tarkoitan onnellinen saadessani tehdä kaikki Ralphin toivomusten mukaisesti."

"Ja minunkin toivomusteni mukaisesti."

"Niin, sinunkin toivomustesi mukaisesti, Willy."

"Olet ollut siunaukseksi meille, Rotha. Ajattelen joskus sentään, että teimme tuskin oikein tuodessamme sinutkin tämän kurjuuden keskelle."

"Hän teki sen parhaassa tarkoituksessa."

"Kuka?"

Rotha säpsähti hieman kuin palaavasta tajunnasta.

"Ralph", vastasi Rotha painaen päänsä kumaraan.

"Niin, se on totta, hän teki sen parhaassa tarkoituksessa", toisti Willy vaieten jälleen.

"Ja kuten tiedät, ei minulla silloin sitäpaitsi ollut minkäänlaista kotia."

Kuinka kiinteästi tytön katse olikaan kiintynyt kaukaiseen etelään!

"Olihan sinulla isäsi koti, Rotha."

"Ah, ei! Kun se lakkasi olemasta isäraukan koti, kuinka se sitten enää olisi ollut minunkaan? Ei, olin koditon."

He vaikenivat jälleen.

"Salli minun siis pyytää, että teet tämän kodin omaksesi ikuisiksi ajoiksi. Etkö voi suostua siihen?"

"Kyllä luullakseni — voin tuskin sanoa sitä — hän sanoi sen olevan parasta —"

Willy päästi hänen kätensä irti. Oliko hän uneksinut? Oliko se ollut vain hurjaa mielikuvitusta — tämä onnen kirkas säde, joka oli tunkeutunut pimeyden läpi, mikä ympäröi häntä kaikilta suunnilta joka askeleella?

Kuinka ikävöiden katselivatkaan tytön silmät vielä kaukaiseen etelään!

"Älkäämme keskustelko tästä enää tällä kertaa, Rotha", sanoi Willy käheästi. "Jos haluat, voimme joskus muulloin ottaa tämän asian puheeksi — tarkoitan, jos haluat, mutta ellet halua, ei sillä ole väliä."

Nuorukainen oli kääntymäisillään pois. Muuttamatta katseensa suuntaa Rotha sanoi tyynesti:

"Willy, rakastan ehkä sinua — sanon ehkä, sillä en tiedä sitä varmasti. Muistan hänen sanoneen, että sydämemme ovat avoinna toisilleen —"

"Kuka niin sanoi, Rotha?"

Rotha säpsähti toisen kerran kuin unesta heräten. Sitten hänen suuret silmänsä katsoivat suoraan Willyn silmiin ja kieli, joka olisi mielellään puhunut, kieltäytyi tottelemasta. Nimi, joka puoleksi lausuttuna kuiskauksena väreili hänen huulillaan, tunkeutui esille sydämestä.

Mutta tyttö ei tiennyt omaa salaisuuttaan vielä nytkään.

"Emme puhu siitä nyt tällä kertaa enää, Rotha", toisti. Willy murtuneella äänellä. "Jos haluat, voimme keskustella tästä jolloinkin muulloin; anna minulle jokin merkki, niin ehkä otamme jälleen tämän asian puheeksi."

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä nuorukainen oli jo poistunut.

XIX.

KIHLAUS.

Jäätyään yksikseen käsitti tyttö vasta täydellisesti tilanteensa. Hän kohotti kätensä silmilleen, saman käden, jossa vielä tuntui Willyn käden heikko kosketus.

Mitä olikaan tapahtunut? Oliko Willy pyytänyt häntä vaimokseen? Ja oliko hän vastannut näennäisesti kieltävästi?

Willyn ääni oli vielä värähtelevinään hänen korvissaan heikkona katkonaisena muminana, melkein kuin nyyhkytyksinä.

Oliko hän sittenkin kieltäytynyt? Se ei voinut olla mahdollista. Hänhän oli vain koditon tyttöraukka, vailla kaikkea sellaista, mikä olisi oikeuttanut hänet saamaan Willyn laisen miehen. Kuitenkin hän tiesi — hänhän oli kuullut — että Willy rakasti häntä ja aikoi jonakin päivänä pyytää häntä vaimokseen. Hän oli kyllä otaksunut tuohon päivään olevan vielä pitkälti aikaa. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, että se tapahtuisi nyt. Miksi ei Willy ollut antanut hänelle ajatusaikaa? Jos Ralph vain tietäisi, mitä hän olikaan tehnyt!

Pari tuntia kuljeskeli Rotha talossa hajamielinen ilme silmissään.

Willy palasi takaisin hetkisen kuluttua ja auttoi Rothaa siirtämään rullatuolin, jossa äiti lepäsi, takan ääreen. Willy oli jo saavuttanut tavallisen tyyneytensä ja puhui kuin Rothalle ei mitään erinomaisempaa olisi tapahtunutkaan. Ehkä kaikki tuo, mikä ahdisti Rothan mieltä, oli ollutkin vain jonkinlaista unta, sillä Willyhän jutteli iloisesti. Juuri silloin tuli Rothan isä keittiöön ja hiipi hiljaa paikoilleen avaran uuniloukon kaukaisimpaan nurkkaan. Willy meni pihalle melkein heti. Kaikki tuntui Rothasta hyvin sekavalta. Oliko mahdollista, että hän oli näennäisesti vastannut kieltävästi?

Raisen kappalaisen tulo herätti hänet äkkiä tällä hetkellä huumauksestaan.

Tämä oli hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas Stevensin, ensimmäinen vierailu hautajaisten jälkeen. Hän oli kuullut puhuttavan Mossin perhettä kohdanneesta viime onnettomuudesta. Hänelle oli kerrottu hieman siitä halvauskohtauksestakin, jonka onnettomuus oli aiheuttanut, eikä hän enää voinut laiminlyödä juhlallista velvollisuuttaan käydä vieraisilla. Hänen pyhään tehtäväänsä kuului, että hän soi lohtua läsnäolollaan onnettomille ilahduttaen heidän mieltään näyttämällä kasvojaan. Tällaiset onnettomuudet kuuluivat sielunhoidon vaikeimpiin tapauksiin. Hänen kunnianarvoisuutensa, Nicholas, oli tänä aamuna pukeutunut ja puhdistautunut parhaan ymmärryksensä mukaan ja tartuttuaan kultakahvaiseen keppiinsä kävellyt tuon parin penikulman pituisen matkan Shoulthwaiteen.

Rotha oli juuri sitomassa rouva Rayn valkoisen myssyn nauhoja hänen leukansa alle, kun pastori saapui. Hän haki pastorille tuolin asettaen sen sairaan viereen, mutta pastori ei istuutunutkaan heti. Hänen silmänsä tarkastelivat keittiön jokaisen sopukan yhdellä silmäyksellä. Hän näki rouva Rayn istuvan pielusten varassa tuolissaan ja katselevan hajamielisesti ympärilleen, mutta papin huomio näytti kiintyneen Simiin, joka istui levottomana lavitsallaan koettaen nähtävästi karttaa hänen tarkastelevaa katsettaan.

"Mitä tämä tällainen on?" sanoi hän kylmästi ja ärtyisästi. "Tuo mieshän on Simeon Stagg. Onko hänkin täällä?"

Hetkistä aikaisemmin oli Rotha mennyt viereiseen maitokamariin ja tultuaan takaisin ojensi hän kulhollisen maitoa isälleen. Sim tarttui tuoppiin vapisevin sormin.

Hänen kunnianarvoisuutensa käveli harkituin askelin sitä paikkaa kohti, missä Sim istui. Sitten hän pysähtyi metrin tahi parin päähän Simin taakse, joka vielä katsoi syrjään.

"Minulle on kerrottu, että olette asettunut asumaan vuorille. Se onkin epäilemättä sopiva paikka sellaiselle, joka ei ole kelvollinen asumaan lähimmäistensä joukossa."

Simin kädet vapisivat kovasti ja hän laski kädessään olevan kulhon viereensä lattialle. Rotha seisoi metrin tahi parin päässä heistä ja hänen rintansa kohoili kovasti.

"Oletteko poistunut sieltä ainiaaksi?" Kun pappi teki tämän kysymyksen, kuulosti hänen äänensä hieman ivalliselta.

"Hän ei palaa sinne enää milloinkaan", sanoi Rotha huohottaen.

Sim oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä nojaten kyynärpäitään polviinsa.

"Se on ehkä sitä suurempi häpeä. Kuka sen tietää, mutta se olisi ehkä sittenkin ollut paras paikka hänen häpeänsä piilottamiseksi."

Sim nousi ja kiiruhti pihalle kohottamatta katsettaan maasta.

"Olette karkoittanut hänet pois jälleen, tiedättekö sen?" sanoi Rotha voiden jälleen puhua. Hänen silmänsä leimahtelivat, kun hän katsoi suoraan pappia silmiin.

"Siinä tapauksessa olen tehnyt hyvän työn, nuori nainen." Tarkasteltuaan Rothaa hyvin halveksivasti hän lisäsi: "Ja mitä sinulla on täällä tekemistä?"

"Hoidan rouva Raytä muitten tehtävieni lomassa."

"Todellako? Onko sinua pyydetty tulemaan tänne?"

"On tietysti."

"Kuka sitten?"

"Ralph, hänen poikansa."

"Kuinka vähän hän on siinä tapauksessa sinua kunnioittanutkaan, nuori nainen."

"Ilmaiskaa minulle tarkoituksenne selvemmin, herra", sanoi tyttö katsoen pappiin ylpeästi ja uhmaavasti.

"Tarkoitukseniko selvemmin, nuori nainen! Eikö sinulla ole minkäänlaista häveliäisyyden tunnetta. Onko tämä sen häpeän seurauksia, mikä on kohdannut roistoa, joka juuri poistui täältä?"

"Ei sanaakaan hänestä enää! Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa minusta, niin sanokaa se, herra."

"Mitä! Isä on kuollut, äiti on tajuttomassa tilassa, kaksi poikaa ja sinä nuori nainen — eikö seurakunnassa ollut ainoatakaan naitua naista, koska nuoren tytön on ollut pakko tulla tänne?"

Puna, josta Rothan posket hehkuivat, kohosi hänen otsaansa ja laskeutui niskaan. Tekosiveys, mikä itsessään on jo synti, oli tunkeutunut hänen viattomuutensa panssarin läpi. Sanomatta sanaakaan hän kääntyi poistuen keittiöstä.

"No, leski Ray", kuuli hän hänen kunnianarvoisuutensa sanovan muuttuneella äänellä sairaalle. Mutta hän ei välittänyt kuunnella sen enempää.

Hänen lumouksensa oli nyt haihtunut ja herättäminen oli todellakin tapahtunut julmasti. Ehkä hänellä ei sittenkään ollut mitään tekemistä, tässä talossa — ehkä pappi sittenkin oli oikeassa. Mutta ei, asia ei sittenkään voinut olla niin. Hän ajatteli, kuinka murtunut ja riippuvainen ympäristöstään jokaisessa elämän pienimmässäkin seikassa rouva Ray oli, muistellen samalla Ralphille antamaansa lupausta. "Lupaa minulle", oli Ralph sanonut, "että jäät tänne vanhaan kotiini niin kauaksi aikaa kuin äitini elää." Ja hän oli luvannut; hänen antamansa sana oli kirjoitettu muistiin taivaassa.

Mutta ehkä Ralph ei silloin ollut aavistanutkaan, että hänen äitinsä voi elää samanlaisessa tilassa vuosikausia. Epäilemättä oli Ralph luullut äidin pian kuolevan. Hän ei ollut saattanut tarkoittaa, että Rothan on aina asuttava veljen talossa.

Hänen tarkoituksensa oli kuitenkin ollut sellainen. "Hän pyytää sinua piakkoin vaimokseen, Rotha", oli Ralph sanonut, "mutta hän ei voi tehdä sitä vielä."

Tämä palautti hänen mieleensä aamun varhaisemmat tapahtumat. Willy Ray oli jo pyytänyt häntä vaimokseen. Ja mitä hän oli tehnyt puolestaan? Eikö hän ollut näennäisesti vastannut kieltävästi?

Willy oli häntä paljon korkeammalla. Oli liiankin totta, että hän oli vain köyhä koditon tyttöraukka, vailla maallista omaisuutta ja kaikkea muuta, paitsi käsiään, joilla hän työskenteli. Willy oli nyt maanomistaja ja sitäpaitsi jossakin määrin oppinut mieskin. Niin, hän oli joka suhteessa Rothaa korkeammalla. Eikö ollut olemassa muita, jotka rakastivat häntä? Ralph oli kuitenkin näyttänyt haluavan häntä veljelleen emännäksi, ja minkä Ralph oli sanonut olevan parasta, täytyikin tietysti olla edullisinta.

Hän ei voinut taivuttaa itseään poistumaan Shoulthwaitestä — sen hän ainakin ymmärsi huumautuneesta tilastaan huolimatta. Mutta hän ei voinut jäädä samaan asemaankaan kuin ennen — sekin oli liiankin selvää. Jos Ralph olisi kotona, kuinka erilaista silloin kaikki olisikaan! Hän olisi yhdellä ainoalla sanalla johdattanut hänet pois tästä huolestuttavasta sekasorrosta.

Kun Willy Ray erosi Rothasta rakkaudentunnustuksensa jälkeen, tunsi hän, että hänen elämänsä aurinko oli ainiaaksi sammunut. Hän oli elänyt viikkoja ja kuukausia sellaisessa paratiisissa, joka ei ollut hänen omansa. Hän voi tuskin sanoa, miksi hän oli rakastanut tätä tyttöä. Rothahan oli — kaikkihan sen tiesivät — köyhän räätälin tytär, räätälin, joka oli koko seudun kurjin ja halveksittavin olento.

Nuori mies ei voinut olla sanomatta itselleen, että hän olisi voinut suunnitella naimisiinmenoa penikulmien laajuisen alan sisällä asuvan suurimman maanomistajan tyttären kanssa.

Mutta tyttö itse oli jalo ihminen, sitä ei kukaan voinut kieltää. Hän oli ehkä sivistymätön muutamissa suhteissa, koska hänellä ei ollut muita tietoja kuin mitä elämän kova koulu oli hänelle opettanut, mutta hänen sielunsa oli ylevä, syvä kuin tunturijärvi ja yhtä kirkas ja puhdas kuin se.

Ja hän oli kuvitellut tytön rakastavan häntä. Mikään onnettomuus ei ollut kyennyt täydellisesti varjostamaan sitä loistavaa toivoa, minkä tämä otaksuminen oli herättänyt. Mutta eikö Rotha sensijaan rakastanutkin Ralphia? Ehkä tyttö ei itsekään ymmärtänyt, että rakkaus hänen veljeensä oli saanut hänet valtoihinsa. Mutta rakastiko Ralph tyttöä? Asian laita ei voinut olla niin, sillä hän olisi kyllä arvannut totuuden tuona iltana, jolloin he keskustelivat asiasta. Ja kuitenkin voi sittenkin olla mahdollista, että Ralph kaikesta huolimatta rakasti Rothaa.

Seuraavana aamuna oli Rotha päättänyt, että hänen velvollisuutensa tänä ratkaisevana hetkenä viittasi vain yhteen keinoon, jota hänen oli käytettävä. Ralph oli sanonut, että hänelle olisi onneksi, jos hänestä tulisi Willyn vaimo, ja hän oli luvannut Raphille, ettei hän poistu talosta Ralphin äidin eläessä. Hän halusi tehdä Ralphin toivomusten mukaan.

Willy oli pyytänyt häneltä merkkiä ja hänen oli annettava Willylle sellainen, mikä merkitsi, että hän oli valmis vastaamaan myöntävästi, jos Willy tänään halusi samoin kuin eilen.

Tehtyään tämän päätöksen tunsi hän mielensä täydellisesti keventyneeksi. Millaisen merkin hän antaisikaan? Rotha käveli ikkunakomeroon ja seisoi siinä ajatellen käsi rukin rattaalla ja katse suunnattuna etelään. Niin, millaisen merkin hän keksisikään?

Ei ollut niinkään helppoa sellaisen merkin keksiminen, mikä heti näyttäysi Willylle hänen päätöksensä ja ilmaisisi hänelle, että vaikka hän oli epäröinytkin eilen, oli hänen päätöksensä horjumaton tänään. Hän seisoi kauan tehden monta suunnitelmaa, joista ei kuitenkaan ainoakaan vastannut hänen mielentilaansa.

"Miksi en voisi sanoa sitä hänelle muutamilla sanoilla?" Mutta joka kerta kun hänen mieleensä juolahti tämä, peloitti häntä tämä vaikea koe.

Ei, hänen oli keksittävä jokin merkki, mutta hän alkoi tulla toivottomaksi, löytäisikö hän milloinkaan sopivaa sellaista. Sitten hän siirsi katseensa ikkunasta näkyvästä maisemasta rouva Rayhin, joka istui tuolissaan hänen läheisyydessään. Kuinka epämääräinen ja hajamielinen olikaan noiden rakkaiden silmien ilme, kuinka mykiksi olivatkaan käyneet nuo huulet, jotka halusivat sanoa: "Jumala siunatkoon sinua!" kuinka liikkumattomina lepäävätkään nyt sormet, jotka kerran olivat niin kätevästi kehränneet vanhalla rukilla!

Vanha rukki — niin, siinähän se oli ja Rothan oikea käsi lepäsi vielä sen rattaalla. Ah, rukki, niin siinähän oli varmasti hänen kaipaamansa merkki.

Hän istuutuisi kehräämään — hän osasi kehrätäkin, vaikka hän ei ollutkaan tehnyt sitä pitkiin aikoihin — niin, hän istuutuisi äidin tuolille, juuri sille, jolla äidinkin oli ollut tapana istua kehrätessään, ja ehkä Willy ymmärtäisi siitä, että Rotha haluaa asettua hänen äitinsä paikalle, jos hän vain haluaa.

No nopeasti nyt, sen täytyy tapahtua heti. Willy tuli tavallisesti kotiin tähän aikaan aamulla.?

Rotha katsoi kelloon. "Willy saapuu piakkoin", ajatteli hän; "niin, hän voi ehkä olla jo tulossakin."

Ja Willy olikin todella sillä hetkellä vain muutamien metrien päässä rakennuksesta. Hän oli käväissyt vuoristossa sinä aamuna. Hän oli ollut siellä samalla asialla useana aamuna peräkkäin, vaikka hän ei milloinkaan ollut tunnustanutkaan itselleen suoraan tämän asian laatua. Palatessaan kotiin tänään hän oli uudestaan punninnut mielessään asiaa, mikä oli lähinnä hänen sydäntään.

Jos Ralph todellakin rakastaa tyttöä — mutta kuinka hän saisi tietää totuuden, ellei Rotha sitä tiennyt? Jos tyttö puolestaan rakastaa hänen veljeään, voi hän kyllä luopua tytöstä. Hän ei tuntenut minkäänlaista mustasukkaisuutta ajatellessaan sitä. Harhakuva, jota hän oli palvonut, näytti murskautuneen — siinä kaikki.

Jos hän huomaa Rothan rakastavan Ralphia, on hänen pakko ikuisiksi ajoiksi luopua ainoasta onnen unelmastaan — ja asia loppuu siihen.

Miettien tätä hän avasi keittiön oven juuri kun Rotha oli asettanut jalkansa polkimelle ja tarttunut pellavaan.

Tyttö istui siinä hänen äitinsä vieressä kehräten rukilla, johon ei hänen muistaakseen ollut milloinkaan koskenut muut kuin yksi käsi. Kuinka terveiltä ja kauniilta nuo nuoret kasvot näyttivätkään, kun ne nyt hehkuivat tietoisesta punasta!

Rotha oli koettanut kohottaa silmänsä Willyn tullessa huoneeseen. Hän oli aikonut kohdata hymyillen Willyn katseen, sillä hän halusi nähdä Willyn kasvojen ilmeen. Mutta hänen luomensa olivat raskaammat kuin lyijy ja pakottivat hänet suuntaamaan katseensa rukkiin ja edessään olevaan pellavaan.

Hän tunsi, että Willy astuttuaan pari askelta pysähtyi hänen eteensä. Hän tiesi kasvojensa punastuneen ja hänen silmänsäkin alkoivat himmetä.

"Rotha, kultaseni!" Hän ei kuullut enempää. Rukki oli nopeasti siirretty syrjään. Rotha oli noussut seisoalleen ja Willy oli kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen.

XX.

SALAISIA SUUNNITELMIA.

Kun pastori poistui Shoulthwaitestä sinä aamuna, tapasi hän Joe Garthin tien mutkassa. Seppä tulla tallusteli tietä pitkin vanne olallaan. Hän nosti lakkiaan, kun pastori saapui hänen kohdalleen. Hänen kunnianarvoisuutensa oli tavallisesti niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän vastannut sellaisiin tervehdyksiin, mutta tällä kertaa hän kuitenkin pysähtyi.

"Olisiko kukaan kuolevainen voinut uskoa sitä", sanoi hän. "Tuo Simeon Stagg asuu ja oleskelee vanhan ystäväni ja kunnioitetun seurakuntalaiseni, Angus Rayn talossa."

Joe Garthin näytti olevan hyvin vaikea ymmärtää tämän huomautuksen merkitystä. Hän ei vastannut mitään.

"Mies on uskomattoman julkea", jatkoi pappi. "Ajatelkaa hänen häpeämättömyyttään. Kuvitteleeko hän, että Jumala ja ihmiset ovat unhottaneet sen, mitä tapahtui tuona yönä Martinmessun aikaan."

Seppä ymmärsi, että pappi odotti häneltä jonkinlaista vastausta. Katsoen maahan hän mumisi: "Niin, hän voittaa julkeudessa oman itsensä."

"Voittaa julkeudessa oman itsensä! Luulisinpä niin, todellakin. Mutta totisesti, tilinteon päivä on koittanut. Voi häntä, joka kantaa rikoksen kuormaa sydämessään ja luulee, ettei kukaan tiedä siitä mitään! Parempi olisi hänelle, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän heitettäisiin meren syvyyteen."

Pastori läksi jatkamaan matkaansa. Garth seisoi hetkisen paikoillaan katsellen yhä maahan huomaamatta, että hän oli jäänyt yksikseen. Sitten hän jatkoi matkaansa toiselle suunnalle.

Saavuttuaan kotiin hän heitti vanteensa pajaan ja meni asuinrakennukseen. Hänen äitinsä oli siellä.

"Sim asuu nyt Shoulthwaitessä", sanoi hän. "On hyvin luultavaa, että hänen tyttärensäkin on siellä."

Äiti Garthin kasvot muuttuivat hyvin ivallisen näköisiksi.

"Niin onkin. Hän on juuri sellainen, että hän voisi mennä naimisiin lantatunkion kanssa rahojen vuoksi."

"Tarkoitatko, että hän koettaa kietoa pauloihinsa jompaakumpaa Rayn veljeksistä?"

Rouva Garth niiskautti nenäänsä antamatta sen selvempää vastausta.

"Hän ei ole niinkään tyhmä, tuo tyttö", huomautti seppä.

Tätä hän ei oikeastaan ollut aikonut sanoa. Vaiettuaan hetkisen hän lisäsi: "Mihin hänen paperinsa joutuivat arkusta?"

"Kenen?"

"Kyllä sinä sen tiedät."

Rouva Garth vilkaisi nopeasti poikaansa.

"Ne ovat luultavasti vielä Fornsidessä. Minun pitää tarkastaa ne vielä kerran."

Seppä vastasi kiihkeästi:

"Tee se, äiti, viipymättä."

He vaikenivat molemmat jälleen. Joe oli teroittavinaan viilaa, jonka hän oli ottanut käteensä lavitsalta.

"Et ole varmaankaan saanut selville, onko vanha Angus tehnyt testamenttia?" kysyi rouva Garth.

"En."

"Et tietystikään", sanoi rouva Garth nyrpistäen ivallisesti huuliaan. "Se, minkä haluan saada tehdyksi, pitää minun tehdä itse. Niin on aina ollut, ja niin tulee olemaankin."

"Toivoisin sen olevan totta, äiti", mumisi Joe melkein kuulumattomalla äänellä.

"Minkä sitten?"

"Ei minkään."

"Käväisen Shoulthwaitessä huomenna", hyrräsi rouva Garth. "Ellei vanhus ole tehnyt mitään testamenttia, on minulla heille ehkä jotakin sanottavaa, mikä tulee hämmästyttämään heitä kelpo lailla."

Nainen murahteli tyytyväisesti itsekseen ajatellessaan sitä. "Niin, niin", mumisi hän, "se tekee lopun heidän kuhertelustaan. Ja mikä on vielä ihanampaa, se tuo Ralphinkin päätä pahkaa kotiin."

"Äiti, äiti", huudahti seppä, "etkö voi milloinkaan karkoittaa tuota ilkeätä asiaa mielestäsi?"

XXI.

ROUVA GARTH SHOULTHWAITESSÄ.

Seuraava päivä ja vielä toinenkin kului Rothan mielestä kuin unessa. Hänen käytöksensä oli muuttunut vielä ystävällisemmäksi ja hänen äänensä vielä lempeämmäksi kuin ennen, ja hänen silmiensä ilme oli käynyt hyvin itsetietoiseksi. Seuraavan päivän iltapäivällä juoksi Liisa Branthwaite Mossiin tervehtimään häntä. Rotha oli maitokamarissa kirnuamassa ja kun Liisa aukaisi oven ja ilmestyi odottamatta hänen eteensä, joutui hän hetkiseksi niin hämilleen, että se tuntui tuskalliselta ja selittämättömältä. Pienen Liisankin posket punoittivat kovasta kävelystä ja hän oli kietonut yläruumiinsa kurkkua myöten suureen huiviin vihaisen tuulen vuoksi.

"No, Rotha, tyttöseni, mikä maailmassa sinua oikeastaan vaivaa?" sanoi Liisa pysähtyen keskelle lattiaa ja ottamatta esille käsiään, jotka hän oli vetänyt hihoihinsa pitääkseen ne lämpiminä, katsoi hän vakavasti Rothaa silmiin.

"En tiedä, Liisa; toisoivin, että voisit sanoa sen minulle", sanoi Rotha tointuen sen verran, että voi turvautua verukkeeseen, "Täällä olen kirnuta pärskyttänyt koko aamun eikä tästä vain näytä syntyvän voita."

"Ah sinua huolestuttaa jokin muukin, ei vain voi", sanoi Liisa pudistaen viisaan näköisenä päätään.

"Ehkä se onkin kirnun syy. En voi saada tästä mitään."

"Niin syytä sinä vain kirnua, tyttöseni. Olet aivan Bessie Mac-Nabin näköinen, kun ihmiset sanoivat Jamien Glenistä hakkailleen häntä tanssiaisissa Robin Forbesin tuvassa tässä eräänä iltana."

"Ssh, Liisa", sanoi Rotha kumartuen tarpeettoman syvään tarkastamaan työn edistymistä. Sitten hän lisäsi kirnun syvyyksistä: "No, miltä Bessie sitten näytti?"

"Näyttikö?" huudahti Liisa kohottaen leukaansa kuin hänen mielestään sanan itsensä olisi pitänyt olla tarpeeksi selittävä. "Näytti, sanoit sinä. Hän oli juuri", jatkoi Liisa suostuen vihdoinkin kuvailemaan kysymyksessä olevan nuoren tytön ulkomuotoa tytön maalaistanssiaisissa saaman suutelon jälkeen, "sinun näköisesi, Rotha."

Sitten heittäen paksun huivin yltään odottamatta minkäänlaista muodollista kehoitusta alkoi Liisa kotiutua hyvin käytännöllisellä tavalla.

"Kas niin, anna minun nyt kirnuta hetkinen", sanoi hän, "niin nähdään, onko kirnulla minkäänlaista syytä huoliisi… ja johtuuko siitä, että silmäsi ovat niin suuret ja tuijottavat kuin olisit sairastumaisillasi kuumeeseen ja että poskesi ovat niin punaiset kuin Becca Ruddin kalkkunan heltat."

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo kääri hihojaan valmistautuen kokeeseen, johon hän oli tarjoutunut; mutta tämä työ ei ollut, sellaista, että se olisi kyennyt tyrehdyttämään hänen sanatulvaansa.

"Mutta kuulehan nyt, tyttöseni", hän jatkoi lörpöttelyään, "oietko kuullut, mitä tuo vanha juoruakka, rouva Garth, on puhunut Becca Ruddille sinusta? Becca kertoi sen minulle itse, mutta minä sanoin Beccalle: 'Älä usko sellaista', sanoin minä, 'se on kaikki valhetta sillä tuo vanha kuiva akan kaahura valehtelee enemmän kuin kukaan muu ja se jo alkaa riittää, kuten tiedät. Ja sitäpaitsi', sanoin minä, 'se ei liikuta sinua eikä häntä, Becca, eikä minuakaan, vaikka se olisikin totta, mitä en minä ainakaan usko', sanoin minä."

"Mutta mistä tässä nyt on oikeastaan kysymys, Liisa? Et ole vielä kertonut minulle, mitä rouva Garth on sanonut minusta."

Rotha oli keskeyttänyt kirnuamisensa ja seisoi toimetonna punan kohotessa yhä korkeammalle hänen kasvoihinsa. Onneksi ei Liisa ehtinyt tarkastelemaan ystävänsä hämmingin pienempiä ilmauksia, sillä hän oli ottanut männän Rothalta ja valmistautui nyt aloittamaan työn.

"Sanonutko!" huudahti hän. "Tuo vanha kaahura lörpöttelee kaikkea unhottaen kokonaan rukouksensa… Hän sanoo sinun kiemailevan jommalle kummalle Rayn veljeksistä, niin hän juuri sanoo, tuo vanha noita-akka, sillä sellainen hän juuri on, ei ollenkaan sen parempi. Mutta asia on niinkuin sanoinkin Becca Ruddille: 'Vaikka se olisikin totta', sanoin minä, 'mitä se keneenkään kuuluu; mutta se ei ole totta', sanoin minä, 'ja vaikka se olisikin, niin mistä löydätte tytön, jolla olisi siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Ralphille hän ei ainakaan voi kiemailla, Becca', sanoin minä, 'sillä Ralph on poistunut paikkakunnalta eikä luultavasti palaa enää milloinkaan takaisin näille seuduille koko ikänään.'"

"Älä sano niin, Liisa", keskeytti Rotha käheästi.

"Miksi ei? Nuo Carlislen punatakit ajavat häntä takaa, vai mitä?"

"Älä sano, ettei hän tule takaisin. Tiedämme tuskin, mitä tulee tapahtumaan."

"Niin isä ainakin sanoo. Mutta joko hän palaa tahi ei palaa, Ralph se ei ainakaan voi olla, sanoin Beccalle."

"Hänen arvoistaan tyttöä ei ole olemassakaan, Liisa, ei koko seudulla. Mutta älkäämme toistelko tuon vanhan akan juoruja, Liisa."

"Ei, ellet sinä halua, Rotha. Mutta mitä siihen tulee, ettei täällä olisi Ralphin arvoista tyttöä", sanoi Liisa keskeyttäen työnsä ja suoristautuen suoraksi niin arvokkaasti kuin hänen laisensa pieni nainen vain voi, "niin en ole ollenkaan varma siitä. Tunnustan kyllä, että hän on hienon herrasmiehen näköinen ja jostakin syystä ei häntä voida kohdella samoin kuin muita miehiä, kun hän sattuu joutumaan läheisyyteen. Hän on varmasti matkustellut paljon, mutta kun sanot, ettei täällä ole hänen arvoistaan tyttöä, on se samaa kuin kuunnella Nabob Johnnyä, kun hän kertoo Tibby Fowlerille, ettei hän ole milloinkaan kohdannut tyttöä, joka ei olisi rakastunut häneen."

Rotha ei käsittänyt täydellisesti vertausta, johon Liisa vilkkaalla mielikuvituksellaan oli turvautunut, mutta hän ei vastustanutkaan sitä, koetti vain vaihtaa puheenaihetta.

"No, kuinka Robbie nyt jaksaa, tyttöseni?" hän kysyi.

"'Ja mitä taasen Willy Rayhin tulee', sanoin Beccalle", jatkoi kielevä kirnuaja kiinnittämättä huomiotaan kysymykseen, "'ei ole ollenkaan totta, että Rotha kiemailee hänelle, mutta Rotha on täydellisesti hänen arvoisensa etkä voi näyttää minulle ketään toista, joka sopisi hänelle paremmin.'" Rothan hämminki lisääntyi vain joka minuutti. "'Ja vaikka hänen isänsä ei voikaan antaa hänelle suuria myötäjäisiä, on hänellä sellainen pää, joka vastaa täydellisesti Willyn taskuissa olevan kullan ja enemmänkin.' Silloin sanoi Becca: 'Entä Kitty Jackson sitten?' 'Joutavia', sanoin minä, 'hän ei tee muuta kuin kähertää tukkaansa kuvastimensa edessä.' 'Entä Armbothin Maggie?' sanoi Becca. 'Hänellä ei ole Rothan päätä', sanoin minä; 'sitäpaitsi tuhlaa hän kokonaisia omaisuuksia tärkkelykseen myssyjensä, kauluksiensa ja rimpsujensa kiilloittamiseksi enkä tiedä mitä kaikkea.'"

Liisa oli lörpötellyt yhtämittaa, kunnes käsivarsien ja kielen yhtyneet ponnistukset pakottivat hänet vihdoin vaikenemaan ja huoahtamaan. Nojaten toisella kädellään kirnuun kohotti hän toisen päähänsä sivelläkseen syrjään tukkansa, joka oli valahtanut otsalle. Kun hän helpottaakseen tätä liikettä heitti päätään taaksepäin, sattui hän vilahdukselta huomaamaan Rothan punastuneet kasvot. "Minun on pakko todellakin myöntää, että tämä on kummallinen kirnu", sanoi hän, "koska se näyttää muuttavan sinut yhtä punaiseksi kuin Beccan kalkkunan, vaikka katseletkin syrjästä toisen askartelua sekaantumatta siihen."

"Luuletko minun voivan punastumatta kuunnella itseäni noin kiitettävän?" sanoi Rotha kääntyen pois.

"Mutta minä voisin… koetapas, niin saat nähdä", vastasi Liisa nauraen. "Tämä ei ole mitään siihen verrattuna, mitä Nabob Johnny sanoi minulle kerran, jolloin annoin tuolle vanhalle tepastelevalle riikinkukolle aikamoisen korvatillikan. No, hän onkin paljasta pitsiä — hänellä on sitä kaulansa ja ranteillensa ympärillä ja —"

"Sinä et suosinut häntä ollenkaan, Liisa."

"En, vaan isä suosi ja sanoi" (vallaton pieni noita matki tässä isänsä ääntä ja liikkeitä): "'Kuulehan, tyttöseni, mene hänen kanssaan naimisiin, niin sinusta tulee piakkoin muudan hänen perillisistään!' 'Hän tarvitsee muutamia karvoja lisää', sanoin minä, 'sillä tuo vanha miesraukka olisi aivan kaljupäinen, jos hän menettäisi jäljellä olevat kolme hiuskarvaansa.'"

"Niin kyllä, mutta miten Robbie Anderson jaksaa?" sanoi Rotha nauraen saavutettuaan jälleen tasapainonsa.

Kun Liisa kuuli tämän kysymyksen, muuttui hänen käytöksensä. Hänen ylvästelevä livertelemisensä, missä oli hieman veitikkamaisuutta, jopa ilkeyttäkin, hävisi kokonaan. Taivuttaen päätään ja hiljentäen ääntään hän vastasi:

"En ymmärrä, mikä poikaa oikeastaan vaivaa. Hän kuljeskelee sinne tänne lörpötellen itsekseen päivät pitkät, paitsi silloin, kun hän on Leijonassa. Silloin hän luullakseni lörpöttelee aivan eri tavalla."

"Etkö voi taivuttaa häntä tekemään työtä kunnollisesti?"

"En. Työskenneltyään päivän John Jacksonin luona Armbothissa menee hän pariksi päiväksi Semmy Robsonin luo Punaiseen Leijonaan, ja sen, mitä hän ansaitsee toisessa paikassa, tuhlaa hän toisessa. Kun hän on selvä — ja se tapahtuu hyvin harvoin nykyään — on hän hapan kuin rouva Garthin luumut, ja kun hän on juovuksissa, on hänen päänsä pehmeä kuin vaha."

"Se oli onnettomuuden päivä Robbielle, kun hänen vanha äitinsä kuoli", sanoi Rotha.

"Ja se sattui tapahtumaan hänen ollessaan juovuksissa", sanoi Liisa. "Luulin silloin hänen luopuvan väkijuomista ainiaaksi. Hän rakasti vanhusta, Robbie, vaikka hän ei aina kohdellutkaan äitiään hyvin. Ja nyt hän hurjistelee jälleen välittämättä mistään."

Oli selvää, että Liisan oli hyvin vaikea pidättää kyyneliään, ja tietäen sen ponnisti hän kaikki voimansa uskotellakseen olevansa hyvin vihainen.

"Inhoan miestä nähdessäni hänen käyttäytyvän kuin hänen päänsä olisi pehmeä kuin vaha. Eipä sillä, että minä siitä välitän", lisäsi hän kuin hän vasta liian myöhään olisi huomannut ilmaisseensa tunteensa liian avoimesti; "se ei kuulu minuun, ei ainakaan minun ymmärtääkseni. Mutta Wythburn on nyt kerta kaikkiaan sellainen juorujen pesä ja tietysti kehittyy siitä hirveä häpeäjuttu."

"Sääli Robbieta", sanoi Rotha myötätuntoisesti.

Liisa voi tuskin pidättää itkuaan. Kuivattuaan pari kyyneltä silmistään sanoi hän: "En voi ymmärtää, mistä tämä kaikki johtuu. Hän miettii vain miettimästä päästyäänkin suu auki, paitsi silloin kun hän puree hampaitaan. Inhoan nähdessäni miehen kävelevän ympäriinsä kuin heinäruon. Ja Robbie kun tavallisesti ennen aina oli niin leikillinen."

Liisan silmät alkoivat jälleen täyttyä kyynelistä. "Hän ei voi unhottaa, mitä tapahtui tammalle tuolla vuoristossa — ja se olikin jotakin hirveätä, Liisa."

"Isä sanoo sen johtuneen siitä, että Robbiella oli määräämisvalta, mutta Joe Garth väittää syyn olevan siinä, että Robbie oli aina Ralph Rayn seurassa. Miten hauska Robbie ennen olikaan!"

Liisan kasvot alkoivat kirkastua joistakin huvittavista muistoista.

"Muistatko tuota viime talvista hauskaa iltaa, jonka vietimme Reuben Thwaiten luona Aboon Beckissä?"

"En ollut silloin siellä, Liisa", sanoi Rotha.

"Robbie esiintyi näyttelijänä aivan samoin kuin hän oli nähnyt niiden esiintyvän Carlislessa. Hän oli olevinaan kapteeni ja hän murhasi kuninkaan ja sitten hänestä itsestään tehtiin kuningas. Ja sitten tuli muudan haamu, joka istuutui hänen tuoliinsa eräässä hänen toimeenpanemassaan suuressa juhlassa. Voi, kuinka hullunkurista se oli! Ensin hän tuli sisään ja silloin kun hänen piti murhata, selitti hän meille, että hän näkee alituisesti tikarin heiluvan silmiensä edessä. Hän päristeli ja hyppeli kuin suuri kissamme silloin kun Mouser kiusaa sitä. Olisit varmaankin kuollut nauruun. Sitten hän saapui juhlaan ja polki jalkaansa lattiaan huutaen, että haamu lähtisi tiehensä, ja sitten hän vapisi ja tärisi päästä jalkoihin asti kuin Mouser lauantai-iltaisin kylvyn jälkeen. Se oli niin hullua, että olimme kuolla siihen paikkaan."

Liisan ihastus surunäytelmään ei ollut haihtunut siinä tilaisuudessa, sillä muistellessaan sen eri kohtauksia nauroi hän omalle kertomukselleen.

"Mutta ne päivät ovat olleet ja menneet", lisäsi hän. "Tapasin Robbien tässä eräänä iltana ja sanoin hänelle: 'Oletko vienyt tanssikenkäsi panttiin, Robbie, koska näytät niin happamelta?' Sillä sellainen hän on, paitsi silloin kun on hän juovuksissa. Mutta voitko arvata, mitä hän hullutellessaan teki?"

"Mitä sitten?" kysyi Rotha.

"Mitäkö?" vastasi Liisa suuren kyyneleen ollessa tipahtamaisillaan hänen silmänsä nurkasta. "Hän kokosi jälkeensä kaikki Wythburnin raajarikkoiset koirat: Becca Ruddin Dashin, joka nilkuttaa toista takajalkaansa, Nancy Greyn Mogin, jonka toinen silmä on sokea, kuten tiedät, ja Grace M'Nipponin King Dickin, jonka häntä on ollut poikki niin kauan kuin minä muistan, ja ne seurasivat kaikki Robbien kintereillä, kun hän oli nousuhumalassa, ja silloin hän oli tyytyväinen ja kävellä laahusti eteenpäin lakki toisella korvallisella, jolloin kaikki ihmiset nauroivat hänelle kuin jollekin suurelle tyhmeliinille."

Huolimatta ajatellun tilanteen koomillisuudesta oli Liisan sydän pakahtumaisillaan surusta ja, tahtomatta enää salata tuskaansa kosijansa lankeamisen johdosta, hän laski päänsä Rothan rinnalle ja itki katkerasti.

"Meidän pitää mennä rouva Rayn luo; hän on niin yksinään, vanhusraukka", sanoi Rotha kuivaten Liisan silmät. "Hän ei sitäpaitsi ole saanut vielä illallistaankaan."

Tytöt poistuivat maitokamarista, jossa kirnuaminen oli edistynyt huonosti tähän asti, ja menivät keittiön läpi siihen huoneeseen, jossa Shoulthewaiten emäntä lepäsi vaipuneena siihen pitkään äänettömyyteen, mikä oli alkanut aikaisemmin hänelle kuin muille.

Samalla kun he menivät sairaan huoneeseen, tuli rouva Garth eteiseen. Tämä oli hänen ensimmäinen vierailunsa tänne vuosikausiin, ja hänen tulonsa tällä hetkellä tuntui tytöistä ennustavan onnettomuutta. Mutta hänen käytöksensä oli tavattomasti muuttunut. Hänen äänensä ei ollut enää niin ivallinen ja hänen hapan ulkomuotonsa, mikä usein oli pannut Liisan ajattelemaan hänen omassa puutarhassaan kasvavia luumuja, oli muuttunut tavattoman suopeaksi.

"Ilma on kostea ja kylmä, mutta olen tullut katsomaan vanhaa naapuriani", sanoi hän. "Olen todellakin ollut kauan aikaa pahoillani onnettomuudesta, mikä on kohdannut häntä, rouvaraukkaa."

Rotha ei toivottanut häntä hyvinkään ystävällisesti tervetulleeksi. He menivät kaikki kolme rouva Rayn huoneeseen ja istuutuivat.

"Rouvaraukka, kukapa sitä olisi voinut aavistaakaan", sanoi rouva Garth kohottaen esiliinan silmilleen nähdessään sairaan hajamielisen katseen. "En välitä nyt enää ollenkaan, milloin oma elämäni loppuu. Olen surrut tätä onnettomuutta niin kovasti, että kasvoni ovat pian täynnä ryppyjä."

"Niitä hänen ei tarvitse kauan odottaa, jos hän on niin halukas pääsemään pois", kuiskasi Liisa Rothalle.

"Niin", jatkoi rouva Garth synkkää yksinpuheluaan, "suren päivät päästään."

"Hän on liian mukautuva ja liukaskielinen", kuiskasi Liisa jälleen. "Mitähän tämä kaikki tarkoittaakaan? Saat olla aivan varma siitä, että hänellä on jotakin mielessään."

"Vanha hyvä kunnollinen rouvaraukka! Ja nyt ei kukaan tiedä, ovatko hänen vanhat päivänsä edes turvatut. Niin, sitä ei tiedä kukaan, vai kuinka?"

Ei kumpikaan tytöistä näyttänyt olevan halukas vastaamaan tähän kysymykseen. Rouva Garth kohotti senvuoksi vielä kerran esiliinansa silmilleen ja jatkoi: "Niin, kuka olisi voinut uskoa, että hän vaipuu niin alas, hän, joka aina piti päätään niin korkealla."

"Vai niin hän teki! En ole kuullut puhuttavan siitä milloinkaan", keskeytti Liisa.

Välittämättä tästä keskeytyksestä rouva Garth jatkoi: "Ja nyt kuka tietää, eikö hän joudu vielä huonompaan asemaan… kuka sen tietää, mutta niin voi käydä."

Saamatta vieläkään vastausta synkkiin vihjauksiinsa rouva Garth vastasi itse kysymykseensä:

"Niin, meidän joukossamme ei luullakseni ole ketään, joka sen tietää. Ja millainen alaspäin liukuminen se olisikaan hänelle, rouvaraukalle."

"Hän pysyttelee kiinni samassa aiheessa kuin takkiainen", sanoi Liisa välittämättä tällä kertaa hiljentää ääntään. "Mitä maailmassa hän sillä tarkoittaakaan?"

Rothakin alkoi tulla levottomaksi samasta syystä ja sanoi sen vuoksi: "Sellainen ei ole ollenkaan luultavaa, että rouva Ray-raukka joutuisi huonompaan asemaan niin kauan kuin hänellä on kaksi poikaa, jotka pitävät huolta hänestä."

"He eivät voi auttaa häntä paljonkaan, eivät kumpainenkaan, luullakseni, ja se on sitäkin surkeampaa", mumisi rouva Garth turvautuen jälleen esiliinaansa.

"Kuinka niin?" Rotha ei voinut vastustaa kiusausta koettaa saada selitys näille salaperäisille vihjauksille.

"Asia on niin, ellei rakas vainaja, Angus itse, ole tehnyt testamenttia hänen hyväkseen, ja kuten sanoin Joelle, ei ole olemassa ketään, joka tietää, onko hän milloinkaan tehnyt sellaista, eikä hän luultavasti olekaan."

Rotha vastasi, etteivät maanomistajat tavallisesti tee testamenttia. Perintöön nähden on laissa selvät määräykset. Sitä ei kenenkään milloinkaan tarvitse asettaa kysymyksen alaiseksi, kuinka suuri osa rouva Raylle tulee jäljelle jääneestä omaisuudesta. Ja vaikka asian laita niin olisikin, ei se vaikuttaisi mitään häneen nähden, sillä kaikki, mitä hänen poikansa omistavat, on hänen ja kaikki hänen omaisuutensa on poikien.

Rouva Garth höristi korviaan kuullessaan sen. Hän ei voinut piilottaa mielenkiintoaan Rothan ilmaisemaa asiaa kohtaan ja karkoittaen surumielisyytensä hän kysyi äänellä, josta surullisuus oli kaukana: "Hän on siis jättänyt kaikki asiat järjestämättä jälkeensä?"

"En tiedä siitä mitään", vastasi Rotha, "mutta se ei kuulu ollenkaan meihin, vaikka hän ei olisi tehnytkään testamenttiaan. Testamentti voi olla hyvinkin tarpeen suurille tilanomistajille ja heidän kaltaisilleen ihmisille, sillä syystä tahi toisesta ovat heidän tiluksensa niin sekaisin, ettei kukaan oikeastaan tiedä, missä ne sijaitsevat, mutta tavalliselle maanomistajalle, joka ehkä omistaa pari sataa hehtaaria maata ja pari tuhatta lammasta, paitsi rakennuksia ja muuta omaisuutta, ei se ole ollenkaan tarpeellinen. Perimissuhteet on laki täydellisesti määrännyt."

"Aivan niin, aivan niin, tyttöseni", vastasi rouva Garth. Tyttöjen mielestä muuttui hänen silmiensä ilme oikein julmaksi ja ilkeäksi hänen puhuessaan. "Niin, laki on kyllä täydellisesti määrännyt perimissuhteet, mutta niinkuin sanoin Joelle, laki ei aina järjestä kaikkia asioita meidän mieliksemme."

Liisa ei voinut enää sietää rouva Garthin hämäriä vihjauksia. Tullen lähemmäksi uhmaavaan tapaansa pieni nainen sanoi: "Kuulkaahan, lopettakaa tuo sähisemisenne ja jos teillä on jotakin sanottavaa, niin aukaiskaa suunne ja antakaa kuulua."

Tämä haaste oli päättäväinen ja selvä.

"Jumala siunatkoon tyttöä!" huudahti rouva Garth hyvin hämmästyneenä. "Mikä pienelle kullanmuruselleni nyt tuli?"

"Kuulkaahan nyt, olette lörpötellyt täällä jo liikaa meidän voimatta uskoa puheitanne niin viattomiksi kuin miltä ne kuulostavat!" huudahti Liisa korostavasti koettaen siten osoittaa suurta halveksimistaan juoruja kohtaan yleensä ja rouva Garthin lörpöttelyä kohtaan erikoisesti.

Rouva Garth aikoi ensin nolata vastustajansa muutamilla ivallisilla sanoilla. Nyrpistäen halveksivasti huuliaan sanoi hän poiketen kokonaan keskustelunaiheesta: "Olen kuullut sanottavan sinua hyvin erinomaiseksi morsiameksi, Liisa."

"Se on ainakin enemmän kuin mitä te milloinkaan olisitte voinut olla", vastasi Liisa, joka aina unhotti arvokkaisuutensa sitä mukaa kuin hänen vihansa kiihtyi.

"Sinuun ei voi enää kukaan luottaa, sillä sinua sanotaan jo kevytkenkäiseksi", sanoi rouva Garth. "Olen aina sanonut Joelle, että hänen pitää luopua sinusta, ja olen iloinen, että hän on totellut neuvoani."

"Voi, onko hän, onko hän?" sanoi Liisa joutuen melkein pois suunniltaan vihjauksesta, että hän olisi sepän hylätty morsian. "Olen aina sanonut teitä seudun ilkeimmäksi valehtelijaksi. En haluaisi Joetanne, vaikka hänen huuliltaan tippuisi hunajaa ja hänen taskunsa olisivat täynnä kultaa. Mikään ei voisi minua taivuttaa siihen. Joe, todellakin!" lisäsi Liisa ollen näkevinään sepän punatukkaisen pään edessään. "Hänen tukallaanhan voitaisiin sytyttää vaikka kynttilä."

Rouva Garthin pilkka ei ollut tarkoitettu kestämään tällaista hyökkäystä. Nousten seisoalleen hän sanoi: "Sinä olet todellakin kelpo heilakka. Olet aina ollut hullu punaisten nauhojen perään. Jokaisessa sopivassa tilaisuudessa heität sinä yltäsi esiliinan ja panet hatun päähäsi. Haluaisit varmaankin silkkipuvunkin, letukka."

"Älkää välittäkö vaatteistani", sanoi Liisa. Rouva Garth ei antanut hänelle aikaa sanoa enempää, sillä suunniltaan vihasta hän kääntyi Rothan puoleen ja lisäsi: "Ja sinäkin olet harvinaisen viisas mamselli, sinä. Voitaisiin melkein otaksua, että olet syntynyt hovissa, sinä, joka et edes osaa puhdistaa navettaa."

"Menkää kotiinne nukkumaan, vanha noita", sanoi Liisa. "Syökää enemmän hernekeittoa ja koettakaa silittää suoraksi muutamia vanhan kuivettuneen nahkanne ryppyjä."

"Keimailet vain Rayn veljeksille", jatkoi rouva Garth, "mutta muista sanani, ettei se sinua ollenkaan hyödytä. Vanha Angus ei ole tehnyt minkäänlaista testamenttia ja jos perintösuhteet joutuvat lain määrättäviksi, saat nähdä."

"Älkää jauhako alituisesti samaa asiaa, akka", sanoi Liisa.

"Älä sinä koetakaan nolata minua. Annan teille kaikille ansionne mukaan eikä teidän tarvitse sitä kauan odottaakaan."

Rouva Garth oli nyt päässyt eteiseen. Hän oli jo kokonaan unhottanut osanottovierailunsa ja sairasraukan, joka makasi vuoteessaan katsellen hajamielisesti hänen vihaisia kasvojaan.

"Hyvää yötä, Sarah!" huusi Liisa ärsyttävän tuttavallisesti. "Eläkää tervennä kaikki elämänne jäljellä olevat päivät."

Mutta rouva Garth oli jo silloin pihalla.

Rotha seisoi kuin puulla päähän lyötynä ja katsoi hänen jälkeensä, kunnes hän katosi tien mutkaan. Liisa purskahti hillittömään nauruun.

"Hush, Liisa; pelkään, että hänellä on paha mielessä."

"Tuollako vanhalla noita-akalla?" huudahti Liisa. "Jos ilkeyttä vain myytäisiin huutokaupalla Leijonassa, millaisen omaisuuden tuo nainen kokoaisikaan!"

XXII.

HIRMUINEN UHKAUS.

Rothan pelko onnettomuudesta, aiheutuiko se sitten rouva Garthin uhkauksesta vai sen syystä, toteutui nopeasti.

Päivän tahi parin kuluttua edellä kerrotun tapahtuman jälkeen saapui kolme muukalaista Shoulthwaiteen, menivät sisälle taloon muitta mutkitta ja istuutuivat pitkälle keittiön lavitsalle.

Rotha ja Willy sattuivat olemaan juuri silloin siellä. Toinen leipoi kauraleipiä ja toinen korjasi nuoran palasella ruoskaa, joka oli hajoamaisillaan kappaleiksi. Miehet olivat siviilipuvussa, mutta Willy näki yhdellä silmäyksellä, että pisin heistä oli muudan niistä poliiseista, jotka olivat koettaneet ottaa Ralphin kiinni Stye Headillä.

"Mitä haluatte?" kysyi hän äkkiä.

"Hieman kohteliaisuutta", vastasi kookas poliisi, joka nähtävästi oletti olevansa oikeutettu edustamaan tovereitaan.

"Kenen asioilla te liikutte?"

"Saatte pian tietää, nuori mies, kenen asioilla ja mitä varten. Olemme Carlislen tuomarin apulaisia ja olemme luvallanne tulleet vangitsemaan Ralph Raytä."

"Hän ei ole täällä."

"Niin mekin otaksuimme." Poliisit katsoivat tarkoittavasti toisiaan ja hymyilivät.

"Sanon teille vieläkin kerran, ettei hän ole täällä" sanoi Willy menettäen nähtävästi malttinsa suutuessaan.

"Menkää sen vuoksi hakemaan häntä."

"En tekisi sitä, vaikka voisinkin, mutta en voi, vaikka tahtoisinkin. Menkää siis matkoihinne."

"Voisimme vaatia teiltä sellaista vastaanottoa, mihin tuomarin apulaiset ovat oikeutettuja."

"Vaatikaa vain. Mutta te olisitte tervetulleempia, jos osaisitte jäljitellä häntä."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies, ja antakaa sen koitua hyödyksenne. Haemme Ralph Raytä, viimeisen vallananastajan kapinallisen armeijan kapteenia. Meillä on vangitsemismääräys mukanamme. Kas, tässä se on. Mies naputteli sormellaan paperiin, jonka hän veti vyöstään."

"Sanon teille vielä kerran, ettei hän ole täällä", sanoi Willy.

"Ja me kehoitamme teitä vielä kerran: menkää hakemaan häntä ja Jumala suokoon, että löytäisitte hänet Se on parasta teille kaikille", lisäsi poliisi katsellen ympärilleen keittiössä.

Willy oli nyt melkein suunniltaan raivosta. Hän meni hermostuneesti keittiön poikki samalla kun poliisi avasi vangitsemismääräyksen hyvin tyynesti ja luki:

"Täten käskemme ja määräämme me teidät heti vangitsemaan Ralph Rayn ja sulkemaan hänet varmaan vankilaan säilytettäväksi —"

"Teillä on ollut tuo vangitsemismääräys hallussanne jo kauan aikaa aivan hyödyttömästi, luullakseni", keskeytti Willy. "Saatte kuljettaa sitä mukananne vieläkin vähän aikaa."

Poliisi kiinnitti vain sen verran huomiotaan tähän, että hän keskeytti lukemisensa lyhyeksi aikaa. Sitten hän aloitti jälleen yhtä tyynesti:

"Senvuoksi käskemme, julistamme ja selitämme, että sanotun Ralph Rayn, joka ei tähän saakka ole antautunut oikeuden tutkittavaksi, on neljäntoista päivän sisällä ilmoittauduttava Carlislen tuomarille, uhalla että hän muussa tapauksessa menettää kaikki oikeutensa anteeksiantoon ja korvaukseen henkeen ja omaisuuteen nähden."

Sitten kääri poliisi paperin jälleen tyynesti kokoon ja pisti sen takaisin vyöhönsä. Willy seisoi nyt kuin huumautuneena.

"Näette siis tästä, nuori mies, olevan viisainta, että heti menette hakemaan häntä."

"Ja mitä seuraa, ellen voi?" kysyi Willy. "Mitä silloin tapahtuu?"

"Henkipattoisuus, ja suokoon Jumala, että se supistuisi siihen."

"Entä sitten?"

"Kruunu takavarikoi sekä kiinteän että irtaimen omaisuuden."

"Kuinka niin?" kysyi Rotha tullen lähemmäksi. "Rouva Ray elää vielä ja Willy on Ralphin veli."

"Heidän pitää lähteä täältä johonkin toiseen paikkaan, nuori neitiseni."

"Ette suinkaan tarkoita, että voitte heittää naisraukan maantielle?" sanoi Rotha vakavasti.

Mies kohautti hartioitaan. Hänen toverinsa nauroivat ja liikahtelivat paikoiltaan.

"Ette voi tehdä sitä, ette mitenkään!" sanoi Willy korostavasti polkien jalkaansa lattiaan.

"Ja miksi emme?" Poliisia ei näyttänyt liikuttavan mikään. "Angus Ray on kuollut. Ralph Ray on hänen vanhin poikansa."

"Se sotii lakia vastaan, sanon sen teille", sanoi Willy.

"Näytätte olevan selvillä lain pykälistä, nuori maanviljelijä; pyydämme, että selittäisitte niitä meille vähän."

"Äidilläni, isäni leskenä, on osuutensa pesässä ja oma kiinteä ja irtain omaisuutensa, jonka hän on perinyt isältään ja joka nyt joutuu hänen omaisuudekseen hänen miehensä kuoleman jälkeen."

"Se on kyllä totta, te oppinut lakitieteen tohtori" sanoi poliisi kääntyen toveriensa puoleen.

"Ja minullakin on osuuteni", jatkoi Willy, "kaikkeen muuhun paitsi taloon. Näihin osuuksiin ei laki voi kajota, vaikka se ehkä voikin takavarikoida veljeni omaisuuden."

"Kuulkaahan nyt, nuori mies", sanoi poliisi katsellen ympärilleen ja koroittaen ääntään, "jokaisen valtuutetun on pakko valittaa, että lakitiede on menettänyt yhden terävimmistä päistään silloin kun te rupesitte kuluttamaan päivänne ja yönne lammashoidon hyväksi, mutta on olemassa muudan pykälä, jota ei niin oppineen miehen, kuin te olette, olisi pitänyt sivuuttaa. Kun sanoitte vainajan leskellä olevan oikeuden osuuteensa ja hänen nuorimmalla pojallaan samoin, unhotitte, ettei kavaltajan vaimolla eikä lapsilla ole suurempia oikeuksia kuin kavaltajalla itellään."

"Selittäkää minulle, herra, mitä tarkoitatte", sanoi Willy.

"Niin terävien aivojen kuin teidän ovat olisi heti pitänyt käsittää tarkoitukseni. Tarkoitan, että Angus Ray oli yhtä suuri kavaltaja kuin hänen poikansa ja ellei viimeksi mainittu neljäntoista päivän sisällä ilmoittaudu persoonallisesti tuomarille, takavarikoi kruunu koko Shoulthwaiten tilan, koska se on kavaltajan ja hänen henkipattoisen poikansa omaisuutta."

"Nuo ovat vain rikkiviisaita verukkeita, häpeällisiä tekosyitä", sanoi Willy. "Isäni ei välittänyt hituistakaan politiikastanne, kuninkaistanne eikä tasavallastanne."

Poliisit liikahtelivat jälleen paikoillaan.

"Hän tuntee sen kyllä, kun hän joutuu vastakkain sen kanssa", sanoi muudan poliisi ja toiset nauroivat.

Rotha oli tuskallisessa jännityksessä. Tätä siis oli nainen tarkoittanut hämärillä vihjauksillaan tulevista onnettomuuksista viereisessä huoneessa melkein tajutonna lepäävälle sairaalle.

Miehet nousivat mennäkseen. Kietoen päällystakkinsa ympärilleen sanoi poliisi, joka oli johtanut puhetta:

"Ymmärrätte nyt olevan viisainta noudattaa neuvoamme. Hakekaa hänet meille, niin voi olla mahdollista, että hän saa armahduksen ja korvauksen henkeen ja omaisuuteen nähden."

"Se on vain veruke, kurja veruke", huusi Willy polkien jalkaansa lattiaan. "Armahduksenne on vain ivaa ja korvauksenne vain valhetta."

"Olkaa varovainen, nuori mies! Säästäkää tiukat sananne parempaan tilaisuuteen ja käyttäkää hyödyksenne neuvoamme."

"Tuossa on teille neuvoistanne!" huusi Willy menettäen kokonaan malttinsa ja näpsäyttäen sormiaan heidän nenänsä alla. "Tehkää pahimpanne ja olkaa varmat siitä, ettei mikään voisi taivuttaa minua ilmaisemaan veljeni olinpaikkaa, vaikka sen tietäisinkin, mitä en tee."

Poliisit nauroivat. "Mehän tiesimme sen jo, kuten näitte. Teille ei olisi ollenkaan haitaksi, jos voisitte olla yhtä tyyni kuin veljenne, nuori herra. Hän olisi tuskin purkanut vihaansa näin. Pääsisimme paljon vähemmällä, jos hän olisi samanlainen kuin te. Mutta hän on koko joukon maltillisempi ja se on ikävää se." Tämä ärsyttävä vertaus ei lauhduttanut ollenkaan Willyn vihaa.

"Riittää jo!" huusi hän niin kovasti kuin suinkin viitaten samalla oveen.

Miehet hymyilivät julmasti ja kääntyivät poistuakseen.

"Muistakaa, että tulemme luoksenne jälleen neljäntoista päivän kuluttua."

Rotha piti kiinni uunin nurkasta pysyäkseen pystyssä. Mutta Willy viittasi jälleen kädellään vapisten vihasta.

"Neljäntoista päivän kuluttua tästä päivästä", toisti poliisi tyynesti sulkien oven mennessään.

XXIII.

HÄN EI PUHUNUT MILLOINKAAN RAKKAUDESTAAN.

Kun ovi sulkeutui poliisien jälkeen, vaipui Willy uupuneena tuoliinsa. Kiihkon aiheuttama jännitys oli ollut liikaa hänen vilkkaalle luonteelleen ja vastavaikutus oli sen vuoksi äkillinen ja tuskallinen.

"Armahdus ja rangaistuksesta vapautuminen", mumisi hän; "ivaa ja valhetta kaikki — niin, sellaista se juuri on ja sen sanoinkin heille. Ei ole puhettakaan armahduksesta eikä korvauksesta, kun ihminen kerran joutuu heidän kynsiinsä. Ymmärrän tarpeeksi tietääkseni sen. Se on vain veruke meidän pettämiseksemme, mutta Jumalalle kiitos, meitä ei niinkään helposti petetä."

"Ajattelen kuitenkin, että Ralphin pitää saada tämä tietää — tarkoitan, jos voimme lähettää sanan hänelle", sanoi Rotha. Hän nojautui vieläkin uunin nurkkaan. Hänen kasvonsa, jotka äsken olivat olleet punaiset, olivat nyt tuhkanharmaat ja hänen huulensa olivat tiukasti yhdessä.

"Hän antautuisi varmasti heidän käsiinsä. Tunnen hänet niin hyvin, että olen aivan varma siitä, mitä hän tekisi", sanoi Willy.

"Mutta siitäkin huolimatta ajattelen, että hänen pitää saada tämä tietää", sanoi Rotha. Tyttö puhui hiljaisella äänellä, mutta hyvin päättäväisesti.

"Rakas Rothani", sanoi Willy ärtyisästi, "ymmärrän tämän asian paremmin kuin luuletkaan ja tunnen veljeni paremmin kuin sinä. Armahdus ei tulisi siinä kysymykseenkään, sanon sen sinulle. Ralph ajettaisiin maanpakoon."

"Älkäämme sentään kiihoittako heitä mihinkään pahempaan", sanoi Rotha.

"Mikä voisikaan olla pahempaa?" sanoi Willy nousten ja ruveten kävelemään edestakaisin lattialla. "Se on kyllä totta, että he voivat karkoittaa meidät kodistamme, eikä sitäkään voida kieltää, että he voivat tehdä meistä kerjäläistäkin köyhempiä, mutta onko se pahempaa kuin maanpakolaisuus. Pahempaa! Mikään ei voi olla sen pahempaa —"

"Niin, mutta jokin voi olla vieläkin pahempaa", sanoi tyttö tiukasti siirtämättä päättäväistä katsettaan siitä paikasta, minne poliisit olivat hävinneet. "Willy, tästä seuraa vielä jotakin hirveämpää ja Ralphin pitää saada jonkinlainen ilmoitus, jos se vain on mahdollista."

"Et tunne veljeäni", toisti Willy hyvin ärtyisästi. "Hänet ajettaisiin maanpakoon, sanon sen sinulle."

"Vaikka hänet ajettaisiinkin, niin —" sanoi Rotha.

"Niin!" huudahti Willy lopettaen Rothan aloittaman lauseen. "Jos niin kävisi, ostaisimme oikeutemme jäädä tähän paikkaan veljeni vapaudella. Onko sielusi niin alhainen, Rotha?"

"Päätöksesi on hyvin jalo, mutta sinä teet minulle suurta vääryyttä", sanoi Rotha kiihkeämmin kuin ennen.

"No, nyt minä ymmärrän", sanoi Willy hieman vihaisesti, mihin sekoittui vähän moitettakin, "miten asiat ovat. Tiedän nyt, mihin haluat minua kehoittaa. Tahdot pidättää minua kiihoittamasta noita verikoiria johonkin pahempaan toivoen voivasi säilyttää siten tämän kurjan omaisuuden meille ja mahdollisesti lapsillemme. Mutta voisinko nauttia niistä ollenkaan, jos ne ostettaisiin sellaisella hinnalla? Oletko ajatellut sitä? Ja oletko ajatellut sitä kirousta, mikä niihin liittyisi — jokaiseen kiveen ja jokaiseen kolikkoon meille ja lapsillemme ja lastenlapsillemme? Taivas antakoon minulle anteeksi, mutta aloin jo epäillä, onko kukaan, joka ajattelee näistä asioista siten, arvokas kantamaan niihin liittyvää nimeä."

"Ei, herra, mutta jos sopimus on epäedullinen, voidaan se helposti purkaa", sanoi tyttö leimuavin silmin ja suoristaen vapisevaa ruumistaan.

Willy odotti tuskin hänen vastaustaan. Kääntyen äkkiä pois kiiruhti hän huoneesta pihalle.

"Hänen päätöksensä on jalo", sanoi Rotha itsekseen jäätyään yksin, "ja se hyvittääkin vielä pahemman loukkauksen. Niin, sellainen uhrautuvaisuus ansaitsee syvempää hellyyttä kuin mitä minä voin tarjota. Hän ansaitsee anteeksiantoni ja hän tulee saamaankin sen. Mutta se, mitä hän sanoi, oli todella julmaa — hyvin julmaa."

Tyttö meni ikkunakomeroon ja laski kätensä rukin rattaalle. Hänen silmänsä alkoivat täyttyä kyynelillä, kun hän katseli hajamielisesti etelää kohti.

"Hyvin, hyvin julmaa, mutta hän olikin vihoissaan. Miehet suututtivat hänet. Hän oli aivan suunniltaan. Willy-raukka, hän kärsii kovasti! Mutta sittenkin se oli julmaa, hyvin julmaa todellakin."

Rotha käveli keittiön poikki ja nojautui jälleen uunin nurkkaan. Oli kuin hänen järkyttynyt mielensä olisi läpikäynyt niiden tapahtumien pienimmänkin yksityiskohdan, jotka olivat juuri äsken sattuneet paikassa, missä hän nyt seisoi yksinään.

Yksinään! Uuden surun taakka painoi hänen hartioitaan nyt. Joutua epäilyksen alaiseksi itsekkäisyydestä silloin kun hänen sydämensä oli tuntenut vain uhrautuvaisuutta; sitä oli hyvin vaikea kestää. Mutta se oli vielä kovempaa, että mies, jonka paremmin kuin kenenkään muun olisi pitänyt tuntea hänen sydämensä ja nähdä, mitä siellä oli, hautoi tällaisia epäluuloja. "Willy oli aivan suunniltaan, poikaraukka", toisti hän itselleen jälleen, mutta tätä tyynnyttävää ajatusta seurasi heti kirpeä muisto. "Se, mitä hän sanoi, oli julmaa, hyvin julmaa."

Tyttö koetti karkoittaa toivottomuutensa, minkä ehkä tämä viime tapaus oli pääasiallisesti aiheuttanut. Oli luonnollista, että hänen oma pieni surunsa kohosi pinnalle, mutta hänen sydämensä oli liian suuri hautoakseen vain omia henkilökohtaisia vastoinkäymisiään.

Hän meni viereiseen huoneeseen, joka sekä hänen että sairaan mukavuudeksi oli järjestetty rouva Rayn makuuhuoneeksi. Ralphin äidin kasvot olivat rauhallisuudessaan tyynet, melkeinpä loistavat. Niissä ei näkynyt tällä hetkellä jälkeäkään siitä huolestuneesta ilmeestä, mikä Rothan mielestä merkitsi turhaa yritystä lausua: "Jumala siunatkoon sinua!" Jumalalle kiitos, hän ainakaan ei vielä tiennyt siitä mitään, mitä oli tapahtunut ja mitä vielä tulisi tapahtumaan! Ajatellen vain häntä, heikkoa tajutonta sairasta, joka oli lähellä kuolemaa, oli Rotha sanonut, että jotakin pahempaa saattaa tapahtua. Karkoittaminen talosta ja kotoa toisi kuoleman vielä lähemmäksi. Maantielle joutuminen suojattomaksi — olipa se sitten oikeudenmukaista tahi ei, se ei kuulu asiaan — olisi samaa kuin kuolema vuoteessaan lepäävälle naisraukalle.

Ei, niin ei saa eikä tulekaan tapahtumaan, jos hänellä vain on tarpeeksi voimia sen estämiseksi.

Rotha kumartui vuoteen yli, kiersi käsivartensa sairaan kaulaan ja suuteli hellästi noita rauhallisia kasvoja. Sitten tytön kaunis pää nuorine kasvoineen, joihin työ ja surut olivat jo uurtaneet syviä vakoja, painui pielukselle leväten siinä hiljaisten kyynelten virratessa hänen poskilleen.

"Ei, jos vain voin sen estää", kuiskasi hän kuuroihin korviin. Mutta ajatellessaan vain toisen parasta, ja tämä toinen oli sekä Willyn että Ralphin äiti, hiipi hänen mieleensä kuin myrkyllinen käärme muisto Willyn katkerasta moitteesta. "Se oli julmaa, hyvin julmaa."

Sydäntuskissaan kääntyi tytön sielu vain yhdelle taholle, hänen puoleensa, jonka poissaolo oli aiheuttanut tämän viime ahdingon. "Ralph, Ralph!" huusi hän ja kyyneleet, jotka olivat kuivuneet hänen silmistään, ilmestyivät nyt jälleen hänen ääneensä.

Mutta ehkä Willy sittenkin oli oikeassa kaikesta huolimatta. Maantielle joutumisen ei tarvinnut merkitä sitä, että sairasraukan oli pakko kuolla talvipakkaseen. Ympäristössä oli paljon hyväntahtoisia ihmisiä, jotka mielellään ottaisivat hänet kattonsa alle. Mutta ei sittenkään, tämä on Ralphin asia ja millä oikeudella ihmiset rupeisivat osoittamaan armeliaisuutta hänen äidilleen hänen tietämättään? Ralphille oli ilmoitettava asiasta, jos se vain on mahdollista. Niin, hänelle on ilmoitettava viipymättä.

Sittenkuin Rotha oli tehnyt vakavan päätöksen tähän nähden, nousi hän vuoteen laidalta ja sipaisten sotkeutuneen tukkansa pois otsaltaan meni keittiöön. Pysähtyen paikalle, jossa hän oli seisonut poliisien ollessa huoneessa, muisteli hän jokaista yksityisseikkaa ja oli kuulevinaan jokaisen tavun uudestaan.

Ei enää voitu epäilläkään, että Ralphin piti saada tietää kaikki, mitä tähän saakka on tapahtunut ja mitä vielä uhataan tehdä. Mutta kuka ilmoittaa sen hänelle ja miten hänelle saadaan sana? Willyn kanssa keskusteleminen oli hyödytöntä, lujasti päättänyt kun hän oli alistua mieluummin häätämiseen kuin aiheuttaa Ralphin vangitsemisen tahi joutua ihmisten epäilyksen alaiseksi siitä.

"Se oli jalo ajatus, mutta se oli väärä", ajatteli Rotha, jonka mieleen ei milloinkaan juolahtanutkaan mukautua erehdykseen. "Se oli jalo ajatus", ajatteli hän jälleen, ja kun muisto hänen omasta surustaan juolahti kerran vielä hänen mieleensä, tukahdutti hän sen ajatuksella: "Willy joutui kovaan koetukseen, poikaraukka!"

Mutta kuka veisi sanan Ralphille ja kuinka se tapahtuisi? Kuka tietää, minne hän on matkustanut, ja jos joku sen tietäisikin, niin kuka lähtisi häntä hakemaan? Kunpa hän itse olisi mies, niin hän löytäisi Ralphin varmaan, vaikka hänen pitäisi vaeltaa koko valtakunnan ympäri! Mutta hän oli ikävä kyllä vain nainen ja hänen velvollisuutensa oli pysyä täällä — täällä pienessä piirissä Ralphin äidin luona, hänen ja hänen veljensä kodissa. Kuka siis lähtisikään hakemaan Ralphia.

Juuri tällä epäilyksen hetkellä sattui Sim tulemaan talon pihaan. Hän ei ollut näyttäytynyt kertaakaan papin käynnin jälkeen, ja näyttämättä mitenkään, että hän tiesi olleensa poissa, tarttui hän lapioon ja alkoi puhdistaa pihaa lumesta, jota oli satanut edellisenä yönä. Rothan silmät kirkastuivat ja hän kiiruhti ovelle huutaen isälleen.

"Isä", sanoi hän kun Sim oli seurannut häntä sisään, "teit äskettäin pitkän matkan Ralphin hyväksi, voisitko lähteä sellaiselle jälleen?"

"Mitä on tapahtunut? Kuljeskelevatko he vielä seudut ristiin rastiin vangitsemismääräys taskussaan?"

"Tämä on jotakin pahempaa. Jos asia supistuisikin siihen, saisi Ralph selvittää yksinään välinsä heidän kanssaan; he eivät voisi milloinkaan täyttää vangitsemismääräystään, eivät milloinkaan."

"Pahempaako? Mikä voi olla sen pahempaa, tyttöseni?" sanoi Sim kalveten.

"Henkipattoisuus."

"Mitä se on? Mitä on henkipattoisuus? Se ei kai koske millään tavalla Wil-Wilsonia, vai mitä?" sanoi Sim kuiskaten hyvin nopeasti ja hermostuneesti.

"Ei, ei, ei mitään sellaista. Se tarkoittaa, että ellei Ralph neljäntoista päivän sisällä ilmottaudu tuomarille, takavarikoivat voudin apulaiset koko Shoulthwaiten."

"Entä sitten?" sanoi Sim. "Ottakoot he vain talon, parempihan se on kuin että. Ralph joutuu heidän käsiinsä."

"Isä, rouva Ray-raukka ajettaisiin silloin maantielle — He eivät tunne lainkaan sääliä, eivät ollenkaan."

"Niin, se on totta", sanoi Sim. "Se panee minut epäröimään."

"Meidän on haettava Ralph käsiimme aivan heti."

"Käsiimmekö? Hän on matkustanut Jumala yksin tietää minne."

"Isä, jos olisin mies, löytäisin hänet, niin totta kuin elän."

"Tämä on melkein pahinta, mitä olisi saattanut tapahtuakaan", sanoi Sim.

"Pahin tulee tapahtumaan, ellemme löydä häntä."

"Mutta kuinka ja mistä? Lähteä seuraamaan häntä on melkein samaa kuin lähteä kulkemaan sinne, minne nenä viittaa", sanoi Sim.

"Sanoit hänen poistuneen Raisen yli", sanoi Rotha. "Hän ei ole mennyt kauaksi, saatte olla aivan varma siitä. Hevosta ei ole saatu vielä kiinni. Ralph on vielä vuoristossa, uskallan melkein vannoa sen."

"Ilma on nyt sellainen, että vuorilla liikkuminen on hyvin vaarallista, Rotha. Maa on märkä ja liukas."

"Niin se on, niin se on ja sinä olet käynyt heikoksi, isä. Lähden itse. Liisa Branthwaite tulee kyllä tänne sijaani."

"Ei, ei, kyllä minä lähden, niin, aivan varmasti" sanoi Sim. Rothan lämmin kiihko oli voittanut hänen pelkonsa, että hän epäonnistuisi.

"Matkani tulee kaikissa tapauksissa kestämään vain neljätoista päivää, siinä kaikki", lisäsi Sim.

"Niin, ei enempää. Ellet löydä Ralphia neljäntoista päivän kuluessa, saat palata kotiin."

"Mutta minun on pakko löytää hänet ja Jumalan avulla se minulle onnistuukin", sanoi Sim.

"Niin, hän auttaa sinua, isä", sanoi Rotha kyyneleet silmissä.

"Milloin minun pitää lähteä?"

"Huomenna päivän koittaessa. Minä ainakin tahtoisin, että lähtisit silloin", sanoi Rotha.

"Huomenna, sunnuntainako? Tapahtukoon se tänä iltana. Huomenna sataa, koska perjantainakin satoi, Tapahtukoon se tänä iltana, Rotha."

"No, tänä iltana sitten", sanoi tyttö mukautuen isänsä taikauskoiseen pelkoon. Työntäen kätensä syvälle muutamaan taskuun lisäsi hän: "Minulla on vähän rahaa, ei paljon, mutta kuitenkin niin paljon, että se riittää sinulle yösijoihin neljäksitoista päiväksi."

"Viis rahasta, tyttöseni", sanoi Sim. "Pane vähän evästä laukkuun, niin heitän sen selkääni ja se riittää."

"Sinun pitää ottaa rahatkin, isä. Muista, että yöt nykyään ovat hyvin kylmät. Lupaa minulle, että vietät yösi ravintoloissa tien varrella. Muista pitää yllä voimiasi, sillä löytääksesi hänet ainoat mahdollisuutesi johtuvat niistä. Lupaa minulle se."

"Annan sinulle sanani, Rotha."

"Ja lupaa minulle nyt, ettet sano mitään tästä Willylle", sanoi Rotha.

Sim ei vastannut, mutta hänen nopea silmäyksensä ilmaisi paremmin kuin sanat, kuinka varma Rotha saa olla hänen vaiteliaisuudestaan siihen nähden.

"Kiivettyäsi Raisen yli pitää sinun mennä Kendaliin", sanoi Rotha, "ja kysellä jokaiselta tapaamaltasi ihmiseltä. Miehet palaavat neljäntoista päivän kuluttua, muista se ja ilmoita se Ralphille tavatessasi hänet."

"Pelkään hänen ilmoittautuvan tuomarille", sanoi Sim huolestuneesti epäillen vieläkin tehtävänsä onnistumista.

"Sen saa hän itse päättää, sillä hän tietää sen parhaiten", vastasi Rotha. "Tule illalla illallisen jälkeen kujan päähän, niin tapaan sinut siellä."

Kuultuaan sen Sim poistui huoneesta.

* * * * *

Kun Willy Ray noin tuntia aikaisemmin poistui Rothan luota, tunsi hän musertavaa pettymystä. Hän oli kiinnittänyt huomionsa lopettamattomaan lauseeseen ja tehnyt väärän johtopäätöksen Rothan vaikutteista. Hän luuli erehtyneensä Rothan luonteesta, ja vaikka hän olikin kärsinyt katkerasti muutamia päiviä sitten ajatellessaan, ettei Rotha rakastakaan häntä, eivät niiden hetkien tuskat olleet mitään verrattuina tähän sielunhätään, kun hän nyt alkoi epäillä, ettei hän rakastakaan Rothaa. Tahi jos hän todellakin rakasti tyttöä, kuinka hirmuista olikaan todeta — ja hän luuli tekevänsä sen liiankin elävästi — ettei Rotha ollutkaan hänen rakkautensa arvoinen. Eikö hän ollut halunnut pelastaa vanhaa kotia hänen veljensä vapauden hinnalla? Ralph oli hänen veljensä eikä Rothan ja ehkä olikin liikaa vaatia, että Rotha voisi tuntea Ralphin nykyisen tilanteen vaikeudet yhtä syvästi kuin hän. Ja kuitenkin hän oli luullut Rothaa jaloksi, epäitsekkääksi olennoksi, yhtä puhtaaksi kuin hyväksikin. Oli hirveätä ajatella sitä vain haihtuvaksi unelmaksi, kuivan todellisuuden paljaaksi ivaksi, ja todeta, että paratiisi, jossa hän oli elänyt, oli ollutkin vain pilvilinna.

Ja ajatella vielä, että tämä tyhjä unelma tulee ahdistamaan häntä alituisesti, ajatella, että tämä murskautunut ihanne, jota hän ei enää voinut kunnioittaa, tulee seuraamaan häntä loppuun asti, nousemaan ja menemään nukkumaan hänen kanssaan ja olemaan aina hänen vierellään! Mutta ehkä hän sittenkin oli ollut liian kova tytölle. Hän sanoi itselleen tehneensä väärin odottaessaan tytöltä niin suuria. Rotha oli — hänen pitää katsoa ankaraa todellisuutta suoraan silmiin — vain maalaistyttö, ei sen enempää. Ja eikö hän sitäpaitsi ollut Simeon Staggin tytär?

Niin, Rotha oli ollut kuin auringonpaisteen kirkastama, kun hän oli katsonut häneen ennen, ja se oli suonut hänelle sellaista kauneutta, mikä ei ollut hänen omaansa. Mutta se ei ollut ollut hänen syytään, tyttöraukan. Hän oli ollut liian kova Rothalle. Hän tahtoi hyvittää tekemänsä vääryyden.

Willyn tullessa keittiöön tuli Sim häntä vastaan. He sivuuttivat toisensa sanomatta sanaakaan.

"Suo minulle anteeksi, Rotha", sanoi Willy mennen hänen luokseen ja tarttuen hänen käteensä. "Puhuin vihoissani liian töykeästi."

Rotha antoi kätensä levätä Willyn kädessä, mutta ei vastannut mitään. Pyytäen näin anteeksi Willy tahtoi lieventää erehdystään.

"Katsohan, Rotha, et tunne veljeäni niin hyvin kuin minä ja sen vuoksi et voinut aavistaakaan, mitä tulisi tapahtumaan, jos olisin seurannut ehdotustasi."

Rotha ei vieläkään vastannut. Willy jatkoi nyt hitaammin: "Ja oli väärin olettaa, että me, antautuipa Ralph tahi ei, saisimme jäädä asumaan tähän taloon, mutta oli luonnollista, että sinusta tuntui edulliselta, jos voisimme pelastaa tämän kodin itsellemme."

"Ajattelin vain äitiäsi, Willy", sanoi Rotha katsoen maahan.

"Äitiänikö? Niin, se on totta." Willy ei ollut ajatellutkaan tätä puolta asiasta ennen. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanutkaan, että Rotha oli ajatellut niitä vaaroja, joita mahdollinen häätäminen aiheuttaisi hänen äidilleen.

Hän oli ollut kokonaan väärässä. Hänen ensi mielijohteensa oli puristaa tyttö syliinsä ja tunnustaa, millaista vääryyttä hän ajatuksissaan oli tehnyt hänelle, mutta hän kavahti tällaista ajatusta ja senjälkeen hänen aivonsa koettivat keksiä puolustuksia erehdykselleen.

"Pelastaa äiti vaarasta joutua häädetyksi maantielle, se olisi todellakin ollut jotakin, niin, paljonkin. Ralph itse olisi kyllä valinnut sen. Mutta jos hän vain kerran olisi joutunut noiden verikoirien käsiin, olisi se merkinnyt vuosien, ehkä elämän pituista maanpakolaisuutta, niin, ehkä kuolemaakin."

"Ja vaikka niinkin", sanoi Rotha astuen askeleen taaksepäin ja kohottaen päänsä pystyyn samalla kun hän risti kätensä suonenvedontapaisesti.

"Ja vaikka niinkin", toisti hän. "Kuolema saavuttaa jokaisen niin hänet kuin jokaisen toisenkin ja kuinka hän voisi kuolla kauniimmin? Vaikka hän olisi tuhat kertaa veljeni, voisin luovuttaa hänet sellaiselle kuolemalle."

"Rotha, kultaseni", huudahti Willy kietoen käsivartensa hänen ympärilleen, "häpeän käyttäytymistäni. Suo minulle anteeksi, että sanoin sinun vain ajattelevan itseäsi. Katso minuun, kultaseni, suo minulle yksi ainoa silmäys ja sano antaneesi minulle anteeksi." Rotha oli kääntänyt katseensa maahan ja hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä.

"Olin oikea hirviö voidessani ajatella niin, Rotha. Katso minua silmiin, tyttöseni, ja sano antaneesi minulle anteeksi."

"Olisin voinut seurata sinua maailman ääriin, Willy, toivomatta itselleni suurempaa onnea. Olisin voinut luottaa sinuun ja rakastaa sinua, vaikka meillä ei olisi ollut muuta kattoa päämme päällä kuin Jumalan taivas."

"Älä tapa minua tunnontuskilla, Rotha. Älä kokoa tulisia hiiliä päälaelleni. Katso minuun ja hymyile vain kerran, rakkaani."

Rotha kohotti kyynelten sumentamat silmänsä rakastajaansa kohti ja Willy kumartui suutelemaan hänen vapisevia huuliaan. Samalla joutui hän sellaisen tunteen valtaan, mitä hän ei kyennyt tukahduttamaan, ja sanat, joita hän turhaan koetti pidättää, tunkeutuivat! hänen huuliltaan.

"Suuri Jumala", huudahti hän vetäisten äkkiä päänsä takaisin, "kuinka isäsi näköinen sinä oletkaan!"

XXIV.

KAVALLUSKO VAI MURHA?

Ilta, joka nyt seurasi, oli hyvin pimeä. Päivä oli ollut oikea cumbrialainen talvipäivä. Lyijynharmaat pilvet, jotka kiitivät matalalla suurissa röykkiöissä olivat vain väistyneet valkoista aaltoilevaa sumua joka piilotti vuorten huiput ja joskus vyöryi alemmaksi niiden jyrkkiä ja rosoisia rinteitä pitkin. Ilma ei ollut vielä kirkastunut illan pimetessäkään. Kuuta ei näkynyt. Tähtiä ei voitu huomata sumun läpi joka himmensi ne. Oli aivan tyyni ja ilta oli hyvin kylmä ja rauhallinen.

Rotha seisoi kujan päässä, jossa Shoulthwaiteen vievä tie yhtyi ratsutiehen. Hänellä oli yllään pitkä villainen päällystakki, jonka hilkka peitti kokonaan hänen kasvonsa. Hänen isänsä oli eronnut hänestä puoli tuntia sitten ja vaikka pimeys olikin melkein heti piilottanut hänet Rothan näkyvistä, oli Rotha kuitenkin jäänyt seisomaan paikalle, mihin Sim oli jättänyt hänet.

Hänen ruumiinsa oli hento ja hänen tahtonsa olikin voimakkaampi kuin se, mutta häntä ei silti vilustanut. Hän punnitsi vain ottamaansa askelta ja ajatteli kuinka paljon riippuikaan sen onnistumisesta. Joskus hän oli melkein valmis epäilemään omaa arvostelukykyään ja tunsi halua juosta isänsä jälkeen ja huutaa hänet takaisin, mutta sitten jokin voimakkaampi mielijohde kehoitti häntä heti kiiruhtamaan isän jälkeen ja ottamaan hänet kiinni vain viedäkseen hänen viestinsä nopeammin perille reippaammilla askelillaan.

Mutta ei, kohtalolla oli osansa siinä; jokin mahti mikä oli voimakkaampi häntä, tuntui hallitsevan hänen tahtoaan. Hänen oli pakko alistua ja totella. Ja nyt se oli tehty.

Tyttö oli juuri kääntymäisillään kotia kohti, kun hän kuuli lähestyviä askelia siltä taholta, jonne hänen isänsä oli poistunut. Hän ei voinut muuta kuin pysähtyä, tietämättä oikein miksi, ja hetkisen kuluttua näyttäytyi rouva Garthin laiha vartalo hänen vieressään tiellä. Rotha olisi nyt mielellään kiiruhtanut kotiin, mutta nainen oli jo tuntenut hänet pimeydestä huolimatta.

"Kuinka nyt Shoulthwaitessä jaksetaan?" kysyi rouva Garth viehkeimmällä äänellään, "varmaankin huononlaisesti entiseen tapaan."

Rotha vastasi kohteliaasti tavalliseen tapaansa ja kääntyi mennäkseen. Mutta rouva Garth oli pysähtynyt ja tyttö tunsi olevansa pakotettu myös pysähtymään. "On kummallista katsella, ettet ole työssä, tyttö", sanoi nainen mielistelevästi. "Olethan tavallisesti aina niin ahkera kuin Thorpin vaimo, kun hän häärää talossaan käyden käsiksi kaikkeen."

Rotha vastasi jälleen jotakin kohteliaasti ja astui taasen askeleen kotia kohti.

"Olen juuri ollut juomassa teetä pienen Becca Ruddin luona. On vielä liian varhaista mennä kotiin, mutta kuten sanoin Joelle, sen vertaista paikkaa ei ole olemassakaan ja niin se onkin. Olet kai sen sinäkin huomannut, tyttöseni, ennen näitä tapahtumia."

Rouva Garthin äänessä hänen lausuessaan näitä viime sanoja oli jotakin ivallista. Kun hän ei saanut minkäänlaista vastausta, lisäsi hän:

"Ja isäsi, hänkin on varmasti huomannut sen saatuaan niin kauan hakea turvaa toisten luota. Tapasin miesraukan tiellä vähän aikaa sitten."

"Ilma on niin kostea ja kylmä, rouva Garth. Hyvää yötä", sanoi Rotha.

"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät", sanoi rouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. "Arvaan, ettei hän ole lähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan."

Nainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei saanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni toisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili itsekseen, miksi ei nainen poistu.

"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle", jatkoi rouva Garth.

"Mille asialle?" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen tarkoitus.

Rouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.

"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten vihittävien morsianten joukkoon", sanoi rouva Garth.

Rotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti. Tiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko hän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?

"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse", sanoi Rotha tyynesti. Mutta se oli onneton huomautus.

"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään", sanoi rouva Garth teennäisen vilpittömästi. "Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen, kun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan sellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin, hän on parempaa lajia siihen nähden."

Mitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha oli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi huomauttavasti ja puoleksi kysyvästi:

"Etkä luultavasti ole saanut riviäkään häneltä hänen poistumisensa jälkeen. Mutta hän ei olekaan mikään kaivattava, hän ei mene milloinkaan naimisiin kanssasi, tyttö, ja sen vuoksi sinun ei tarvitse vaivatakaan aivojasi ajattelemalla häntä."

Rotha tuli aivan naisen viereen ja katsoi häntä kasvoihin. Mitähän ilkeyttä hän nyt hautoikaan mielessään?

"Mitä nyt, sinä nenäkäs letukka", sanoi rouva Garth niiskauttaen, "koetatko nolata minut, kuten tuo nenäkäs pikku Liisakin?"

"Kas niin, rouva Garth, koettakaamme nyt ymmärtää toisiamme", sanoi Rotha vakavasti. "Mitä oikeastaan haluatte sanoa minulle? Sanoitte isäni lähteneen turhalle asialle. Mitä tiedätte siitä. Ilmaiskaa se minulle älkääkä kiusatko minua enää."

"Minulla ei ole mitään ilmaistavaa. Ei mitään muuta kuin että Ralph Ray on nyt tällä kertaa joutunut aidan pahemmalle puolelle."

Rouva Garth nauroi jälleen.

"Hänellä on vaikeuksia, se on kyllä totta; mutta mitä hän on tehnyt teille, koska hänen onnettomuutensa ilahduttaa teitä niin kovasti?"

"Tehnyt, tehnyt!" toisti rouva Garth. "Niin, mutta ei puhuta nyt siitä, tyttöseni. Kysy häneltä, jos haluat saada sen tietää. Tahi ehkä haluat kysyä sitä tuolta raukalta, isältäsi nimittäin."

Mitähän nainen oikeastaan tarkoittikaan?

"Usko minun sanojani: älä milloinkaan kiinny Ralphiin, sillä hän on tuomittu mies. Punatakit eivät aja häntä takaa senvuoksi, mitä hän on tehnyt sodassa. Asia on pahempi, paljon, paljon pahempi."

"Mitä te oikeastaan haluatte ilmoittaa minulle, nainen? Puhukaa asiat selvästi kieroilematta", huudahti tyttö; mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua sanat, kun hän jo halveksi itseään senvuoksi, että hän suhtautui asiaan niin vakavasti.

Mutta rouva Garth kumartui häneen päin ilkeän näköisenä ja kuiskasi: "Tässä on kysymys murhasta, ja se on pahempaa kuin sota. Älköön mitään pahempaa milloinkaan sattuko keskuudessamme, sanon minä;" Rotha kätki kasvonsa käsiinsä ja seuraavassa silmänräpäyksessä hiipi nainen tiehensä. Vihdoinkin oli Rotha saanut sen selville.

* * * * *

Rotha horjui takaisin taloon. Työmiehet olivat jo syöneet illallisensa ja lepäilivät nyt eri asennoissa keittiön lavitsoilla.

Tytön työt olivat jo loppuneet siltä päivältä ja hän meni senvuoksi omaan huoneeseensa. Hänellä ei ollut kynttilää ja riisumatta vaatteitaan yltään hän heittäytyi vuoteeseensa. Mutta hän ei saanut unta. Hän makasi tuntikausia heittelehtien kyljeltä toiselle miettien syitä voidakseen epäillä naisen sanoja. Mutta pelko voitti hänen vakaumuksensa.

Rouva Garth oli varoittanut heitä edellisestä onnettomuudesta ja hän voi olla nyt liiankin hyvin selvillä tästä viimeisestäkin.

Rotha tukahdutti jo heti alussa jokaisen ajatuksen, että Ralph olisi syyllinen kysymyksessä olevaan rikokseen. Hän ei tiennyt mitään yksityisseikoista, mutta hänen sydämensä kumosi heti tämän syytöksen. Ehkä rikos liittyi johonkin tapahtumaan, joka oli sattunut sodassa kuusi vuotta sitten. Se ei mitenkään voinut olla sama, joka vielä oli tuoreessa muistissa heidän omassa kylässään. Tämä viimeinen hirveä salaisuus oli vieläkin yhtä paljon salaperäisyyden verhoama kuin ennenkin. Ralph oli sanonut, että hänen isänsä oli syytön siihen ja hän tiesi sydämessään asian olevankin niin. Mutta miten hän olikaan sanonut? "Tiedätkö, ettei isäni ole murhaaja?" oli hän kysynyt ja Ralph oli vastannut: "Tiedän hänet syyttömäksi!" Tarkoittiko hän, että hän itse —?

Ilma hänen huoneessaan tuntui tukahduttavalta tänä talviyönä. Hänen otsansa oli kuuma ja ohimot jyskyttivät ja hänen huulensa olivat kuivat ja kuumeiset. Hän nousi avaten ikkunan, jolloin kylmää vuoristosumua virtasi huoneeseen.

Se oli valhetta, mikä hetkinen sitten aikoi hiipiä hänen mieleensä, julmaa ilkeätä valhetta. Ralph oli yhtä viaton murhaan kuin hänkin. Puhtaampaa sielua ei ole milloinkaan elänyt maailmassa. Jumala tietää sen olevan totta.

Hiljaa! Mikä huuto kantautuikaan hänen korviinsa yön hiljaisuudessa? Eikö se ollut hevosen hirnuntaa?

Rothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut enää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin vain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun tutun hevosen hirnunnalta.

Rotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja raskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan sarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen sydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?

Mutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu koitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille, ikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja vaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.

Tyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime käännettä käytännölliseltä näkökannalta.

Jos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat edellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli pakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän sanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi tuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy oli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka olisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun kauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä sekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan takavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton voitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään mikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua vangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.

Ralphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä oli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut leikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.

Hän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä hän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa Ralphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa kohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.

Mitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.

Mutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa takaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja sellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään kotona kuin jokin — vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä aikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.

Hän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin jälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko tunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli ollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään siihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta Willy ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo molemmat nimet sopivat yhteen.

Aamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni alakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.

Työmiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki oli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti hänen mieltään.

Hän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo lähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta kysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän olikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?

Kun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään näyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.

"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?" kysyi hän kauhuissaan.

Silloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut uskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle tytölle.

"Ja mitä voin nyt tehdä?" lisäsi hän lopuksi.

Kertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä sylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi vastaukseksi Rothan viime kysymykseen: "Minä tiedän. Juoksen heti puhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin."

"Robbietako?" sanoi Rotha hämmästyneenä.

"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise mielesi, tyttöseni."

Seuraavassa silmänräpäyksessä Liisa jo juoksi kujalla niin nopeasti kuin suinkin.

XXV.

LIISAN SUUNNITELMA.

Heti kun pieni nainen pääsi suurelle tielle, kääntyi hän Wythburniin päin. Pysähtymättä hetkeksikään juoksi hän vain eteenpäin ja kun hän matkallaan sivuutti monta maalaisryhmää, antoi hän itselleen harvoin aikaa vaihtaa heidän kanssaan muuta kuin jonkun tavallisen kohteliaisuuden tahi tervehdyksen ohimennessään.

Oli sunnuntaiaamu ja raskaan ilman läpi, joka ennusti sadetta, kuuluivat Raisen kirkon kellot, jotka kutsuivat ihmisiä aamujumalanpalvelukseen.

"Mikähän pientä Liisaa nyt kiidättää?" sanoi muudan nuori laaksolainen, joka juhlallisena sunnuntaipukimissaan oli matkalla kirkkoon, nähdessään pienen naisen kiiruhtavan ohitseen. "Hänhän riuhtoo eteenpäin kuin hullu."

"Ristitäänkö joku lapsi ennen jumalanpalvelusta, Liisa?" huusi toinen nuori laaksolainen hänen jälkeensä muistaessaan nuoren tytön ihastuksen sellaisessa tilaisuudessa muutamia viikkoja sitten.

Mutta Liisa ei kiinnittänyt huomiotaan kysymyksiin eikä ivaan. Hänen päämääränään ei totisesti ollutkaan nyt kirkko, vaikka hän juoksikin kovemmalla vauhdilla sitä kohti kuin mihin rakkaus jotakin hänen kunnianarvoisuutensa Nicholaksen toimitusta kohtaan milloinkaan ennen oli voinut hänet pakottaa.

Vihdoinkin hän saapui kylään. Hänen isänsä talo oli aivan läheisyydessä, mutta hän juoksi vain eteenpäin; pysähtymättä vaihtamaan sanaakaan puheliaan isänsä kanssa, joka seisoi portailla piippu kädessään ja pukeutuneena sunnuntaipukimiinsa, joilla hän ikävä kyllä vain harvoin kunnioitti pyhäkköä.

"Tuoltahan Liisa tuleekin", sanoi Matthew kääntäen päätään puhuakseen vaimolleen, joka istui tuvassa. "Hän kiitää tiellä kuin hullu vinttikoira."

Rouva Branthwaite oli kuorinut omenia sitä ainoata hienoa päivällistä varten, jonka perhe söi kerran viikossa. Laskien niitä sisältävän kulhon lattialle meni hän ovelle ja katseli katoavan tyttärensä jälkeen.

"Liisa siellä varmasti on", sanoi hän. "Mikähän nyt on hätänä? Tyttö meni äsken Mossiin. Kas niin, nyt hän pysähtyy, vai mitä?"

"Niin, vieläpä Punaiseen Leijonan edustalle", vastasi Matthew. "Arvaan jonkin taasen olevan hullusti Robbieen nähden. Pistäydyn sinne katsomaan."

Hengästyksissään ja kuumissaan kylmästä talvi-ilmasta huolimatta ja punaisena hiusmartoaan myöten oli Liisa pysähtynyt kylän kapakan oven edustalle. Mikään väärä vaisto ei ollut ohjannut tyttöä valitsemaan tätä päämäärää. Vaikka olikin sunnuntai, oli nuorukainen, jota hän haki, kuitenkin siellä ja vaikka aamupäivä ei vielä ollutkaan pitkälle kulunut, oli hän jo puolittain juovuksissa, missä tilassa Liisa oli aina huomannut Robbien hyvin leikilliseksi.

Avaten oven halveksivalla tyrkkäyksellä, mikä johtui osaksi hänen paikkaa kohtaan tuntemastaan halveksimisesta ja osaksi ärtyisyydestä, minkä ne tapahtumat, jotka olivat pakottaneet hänet alentumaan tähän vierailuun, olivat aiheuttaneet, hän huusi niin kovasti kuin hän nykyisessä hengästyneessä tilassaan vain voi: "Robbie, tule heti sieltä tänne!"

Puhuteltu herrasmies makasi tällä hetkellä hieman arvottomassa asennossa lattialla. Puoleksi ryömien ja puoleksi nojaten toiseen polveensa yllätettiin Robbie kesken muudatta huvitteluaan, jota karski pieni nainen, jonka hän oli valinnut rakastetukseen, oli muutamia päiviä sitten sanonut suuresti halveksivansa. Tämä ajanviete supistui turhiin yrityksiin saada muudan nilkuttava koira tanssimaan. Kysymyksessä oleva eläin ei ollut mikään muu kuin Becca Ruddin Dash. Liisa ei ollut kuvaillut ollenkaan liian ankarasti Dashin ruumiillisia puutteellisuuksia sanoessaan sen nilkuttavan toista takakoipeaan, sillä molemmat nämä jäsenet olivat niin huonossa kunnossa, että pieninkin siirtyminen oli mitä kovimman horjumisen tulos. Luultavasti juuri tämä seikka oli kiihoittanut Robbieta käyttämään Dashia kokeissaan, joilla hän huvitteli juovuksissa ollessaan, ja puoli tuntia kestäneen hyödyttömän kokeilun jälkeen oli mukautuva pieni eläin hyvin surullinen ilme silmissään vihdoinkin onnistunut nousemaan takajaloilleen, kun Liisa avasi oven ja huusi sen opettajan luokseen.

Hänen tulonsa keskeytti tietysti harjoituksen ja Dash käytti tilaisuutta hyväkseen palauttaakseen etujalkansa tavalliseen toimintaan. Samalla puoleksi makaava opettaja katsoi tyttöön pikemmin surullisesti kuin vihaisesti paikaltaan lattialta ja sanoi äänellä, jonka tarkoitus oli näyttää, kuinka syvästi pahoillaan hän oli: "Katsohan nyt, tyttöseni, kuinka turmelit kaiken!"

"Nousetko siitä, tyhmeliini! Mitä sinä lörpöttelet, houkkio, maatessasi siinä lattialla koirain ja kirppujen seassa?"

Liisa seisoi vielä oviaukossa niin kunnioitettavan juhlallisessa asennossa, että se olisi sopinut itse Cassandrallekin. Hänen säälimättömät sanansa aiheuttivat naurunpurskahduksen, mutta eivät Robbien puolelta. Huoneessa oli pari muutakin miestä, nimittäin Reuben Thwaite, joka ei milloinkaan ollut lukeutunut pyhimyksiin ja joka aina kulutti sunnuntaiaamunsa tässä paikassa samalla tavalla, ja pieni Monsey Laman, jonka opettajanvirkaan liittyivät myös lukkarin, kellonsoittajan ja kirkonpenkkien avaajan toimet, mutta joka tänä sunnuntaiaamuna oli saanut vapautuksen paikallisista toimistaan ilmoittamalla sairastavansa tautia, mitä vihdoin ei näytetty voivan parantaa muulla kuin hyvin voimakkailla annoksilla sitä lääkettä, jota saatiin vain Punaisesta Leijonasta. Näiden kunnianarvoisten miesten nauru ei miellyttänyt Liisaa, sillä kääntyen kiivaasti heidän puoleensa hän sanoi: "Ja te olette vielä pahempia kuin hän, te vanhat juopporatit."

"Liisa, Liisa!" huusi Robbie, kohottaen etusormeaan uhkaavasti samalla tapaa kuin äsken onnettomalle Dashille. "Liisa, ajattele nyt mitä teet nimittäessäsi tätä kunnianarvoisaa lukkaria, kellonsoittajaa ja kirkon esimiestä juopporatiksi."

"Sellainen hän juuri on; hän on aivan samanlainen kuin sinä, vaikka hän nyt onkin vain nousuhumalassa, puolihullu."

"No, älähän nyt, Liisa!" huusi Robbie nousten istumaan antaakseen enemmän painoa yritykselleen toimia rauhanvälittäjänä ja hillitäkseen pienen vilpittömän ystävättärensä kiihkoa.

"Tule pois täältä, sanon sinulle", sanoi Liisa odottamatta kehoitusta, joka jo pyöri lattialla istuvan tihrusilmäisen filosoofin kielellä.

"Tule vain pois", Liisa toisti; "haluan puhella vakavasti ja järkevästi kanssasi."

Robbie koetti juuri tällä hetkellä saada jälleen kiinni levottoman Dashin, joka huomaten mahdollisuuden päästä pakoon oli nilkuttanut ovelle.

"Odotahan hetkinen", sanoi hän saatuaan karkurin kiinni, "odotahan hetkinen, Liisa, niin Dash näyttää sinulle, kuinka rouva Garth tanssii."

"Viis Dashista!" sanoi Liisa astuen askeleen tahi pari huoneeseen ja auttaen eläimen vapauteen antamalla sille potkun, joka kiidätti sen pois Robbien käsistä. "Luuletko minun tulleen katselemaan tänne temppuja, joita teet humalapäissäsi?"

Robbie vastasi tähän kysymykseen kysymällä ärsyttävän hyväntuulisesti, oliko Liisa tullut ravintolaan antamaan hänelle jonkin merkin rakkaudestaan.

"Anna minulle suukkonen, tyttöseni", sanoi hän nousten seisoalleen ja ojentaen käsivartensa ottaakseen sen.

Mutta Liisa antoikin hänelle jotakin muuta sen sijaan, mikä aiheutti äänekkäämmän ja kovemman läjähdyksen.

"Millaisen iskun hän antoikaan hänelle!" sanoi Reuben opettajalle.

"Luulen sen olleen enemmän ilmaa kuin villoja kuin sikaa kerittäessä", sanoi Matthew Brathwaite, joka sattui juuri silloin tulemaan ravintolaan.

Robbien hyväntuulisuus oli yhtä loistavaa kuin ennenkin. "Suukkonen joka lyönnistä", sanoi hän nauraen painiskellessaan pienen naisen kanssa. "Se on kristillinen hyve, vai mitä, isä?"

"Et saa montakaan niitä tuolla tapaa", vastasi Matthew ollen kaikkea muuta kuin tyytyväinen tapahtumaan, jota hän ei voinut ymmärtää. "Työlästä on syödä kirnupiimää haarukalla."

"Etkö milloinkaan voi puhua järkeä kanssani?" huusi Liisa, jonka kasvojen kaikki piirteet ilmaisivat mitä tulisinta vihaa, kun hänen hurjapäinen sulhasensa koetti vangita hänen käsiään saadakseen suudella häntä. "Sanon sinulle —" sitten he hetkisen kuiskuttelivat toisilleen, millä näytti olevan sellainen seuraus, että Robbie selveni silmänräpäyksessä. Hänen hurja vilkkautensa muuttui mitä syvimmäksi vakavuudeksi, joka ei ollut vailla sellaista tuskallista ilmettä, mitä joskus nähdään henkilöissä, jotka koettavat koota harhailevia ajatuksiaan.

"He saavat vangita yhden lisäksi, jos he vain kerran saavat hänet käsiinsä", sanoi hän muuttuneella äänellä sävelien kädellään silmiään.

He kuiskuttelivat vielä hetkisen toisilleen ja menivät sitten ulos. Palaten ovelle Liisa huusi isälleen, joka yhtyi heihin viertotiellä ravintolan edustalla.

Robbie oli nyt kuin toinen mies. Hänen hurjasta vilkkaudestaan ei näkynyt enää jälkeäkään.

Matthewille kerrottiin poliisien vierailusta Shoulthwaitessä ja Simin lähettämisestä hakemaan Ralphia.

"Hän on varmasti matkustanut Carlisleen", sanoi Robbie seisoen hajasäärin lakki kädessään ja kynsien takaraivoaan.

"Niin minäkin luulen", vastasi Matthew, "ja ehkä se onkin turvallisin paikka hänelle. Parasta on istua takan läheisyydessä silloin kun uuni savuaa sisään".

"Hän ei tee mitään pelastaakseen itsensä, isä", sanoi Robbie ja kääntyen Liisan puoleen hän lisäsi: "Mutta mitä sinä sanoitkaan rouva Garthista?"

"Tuo vanha noita-akka sanoi Ralphia ajettavan takaa jonkun murhan vuoksi", vastasi tyttö.

"Se on sitten valhe!" sanoi Robbie kiihkeästi.

"Olen siinä yhtä mieltä kanssasi", sanoi Matthew; "mutta mitä maailmassa meidän nyt pitää tehdä?"

"Robbien on tietysti haettava Sim takaisin", sanoi Liisa innokkaasti.

"Tyttö on oikeassa", sanoi Robbie, "lähden heti matkalle." Ja nuorukainen pyörähti kantapäällään kuin pannakseen heti aikeensa täytäntöön.

"No, älähän nyt hätäile", sanoi Matthew, "arvaan pienen räätälin ehtineen jo kauemmaksi ensimmäistä majataloa. Sinun pitää tulla ensin syömään päivällistä ja lähteä sitten matkalle jotakin taskussasi."

"Viis matkarahoista! Minun pitää lähteä heti", sanoi Robbie. Mutta vanhus tarttui niin lujasti hänen käsivarteensa, ettei hän olisi voinut vapautua käyttämättä harkittua väkivaltaa. He kääntyivät ja lähtivät kävelemään kutojan asuntoa kohti.

"Millainen auttamaton houkkio olen ollutkaan, kun olen kuluttanut päiväni ja yöni tässä luolassa!" sanoi Robbie viitaten sormellaan olkansa yli Punaiseen Leijonaan, josta he juuri tulivat.

"Olen usein sanonut sen sinulle", sanoi Matthew, joka ei pelännyt olla Jobin lohduttajien kaltainen.

"Ja kaiken hyvän lisäksi vielä silloin kun näitä ikävyyksiä on suunniteltu", lisäsi Robbie taivuttaen katuvaisena päätään.

Heidän oli kuljettava muutaman Wythin lisäjoen yli päästäkseen Matthewin taloon. Kun he saapuivat sen rannalle, huusi Robbie: "Odottakaa hetkinen!" Sen jälkeen juoksi hän rannalle, laskeutui polvilleen ja ennenkuin hänen toverinsa ehtivät estää häntä, oli hän heittänyt lakin päästään ja pistänyt päänsä monta kertaa kylmään veteen.

"Mitä sinä nyt teet, ihminen?" sanoi Matthew. "Tarvitaan enemmän kuin inhimillistä ja heinähankojen voimaa kestämään jotakin tuollaista. Tällaisena talviaamuna on vesi yhtä kylmää kuin äitipuolen tervehdys."

"Mutta se teki minulle kuitenkin tavattoman hyvää", sanoi Robbie pudistaen märkää tukkaansa ja sitten kuivaten sen nenäliinallaan, jonka Liisa oli ojentanut hänelle siihen tarkoitukseen. "Olen tunteeton kuin kivi", lisäsi hän, mutta noustuaan seisoalleen hän kompastui ja kaatui.

"Siinä tapauksessa et ole milloinkaan kuullut sananlaskua. 'Vierivään kiveen ei kasva sammalta'", sanoi Matthew.

Tämä pila ei sopinut ollenkaan tilanteeseen ja kaikki kolme jatkoivat matkaansa vaieten. Kun he vihdoin pääsivät taloon, syötiin päivällinen viipymättä eikä edes rouva Branthwaiten vierasvarainen, vaikkakin vähän kömpelö, rasittava itsepintaisuus voinut taivuttaa Robbieta syömään kyllikseen.

"Kas niin, poika", sanoi Matthew, "sinähän tyydyt melkein kuin äitipuolen antamiin palasiin."

"Olen ottanut enemmän kuin kuukauden kuluessa olen syönyt miksikään ateriaksi — niin enemmän kuin olen syönyt sen jälkeen kuin tuo tapahtui vuorilla", vastasi Robbie nousten pöydästä. Hän kiinnitti vyöllä pitkän takkinsa lujasti uumilleen ja sitoi paulat tiukasti suurten saappaittensa leveiden varsien ympärille.

"Matthew seuraa sinua vähän matkaa, Robbie", sanoi rouva Branthwaite.

"Ei, ei, arvaan, että olisin siellä liikaa. Pojalla on varmasti mieluisampaakin seuraa."

Tämä sanottiin vihjaavalla äänellä ja tarkoittavalla pään nyökähdyksellä Liisaa kohti, joka oli kääntänyt selkänsä häntä kohti hiipiessään ovelle.

"Ei, ei nyt; kukaan ei saa seurata minua", sanoi Robbie, "sillä minun pitää hypellä ojien yli kuin kilpa-ajohevonen."

"Sinulla onkin pitkä matka edessäsi, Robbie."

Robbie nauroi, heilautti kättään vanhuksille, jotka vielä istuivat päivällispöydässä, ja poistui pihalle.

Liisa oli siellä näyttäen kummallisesti ujolta kuin hän hetken kehoituksesta olisi ollut, taipuvainen suopeuteen, jota hänen syystä kyllä piti hävetä.

"Anna minulle nyt suukkonen, tyttöseni", kuiskasi Robbie pysähtyen hänen taakseen ja kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. Hetkisen kuluttua kuuluikin äänekäs maiskahdus.

"Mikä se oli?" huusi Matthew huoneesta "Luulin portin salvan paukahtaneen portin sulkeutuessa."

XXVI.

"HOUKKIO, ÄLÄ IMARTELE!"

Kun rouva Garth puhuteltuaan Rothaa tiellä saapui kotiinsa, oli hänen käytöksensä niin sametinpehmeää kuin hän olisi ollut hyvin tyytyväinen itseensä ja ympäristöönsä.

Seppä, joka työskenteli pienen keittiöön sijoittamansa lavitsan ääressä, oli myös tavattoman hyvällä tuulella.

"Niin, nyt hän on kiinni — melkein kuin kiinni", sanoi rouva Garth.

Hänen poikansa nauroi, mutta hänen äänessään oli kuin pakotettua iloisuutta.

"Missä he sanoivat hänen olevankaan, Lancasterissäkö?"

"Niin, sitä ei voida epäilläkään."

"Olivatko he varmat, että mies tuolla Lancasterissä on hän?"

"Eivät, vaan minä olin, kun he kertoivat minulle, millainen mies hän on."

Seppä, joka karkaisi juuri talttaa, nauroi jälleen.

"Se ei kuulu minuun, vai mitä, äiti?"

"Ei vähääkään, Joe-poikaseni."

"He ajavat häntä takaa kuin kavaltajaa, mutta ymmärtääkseni se ei liikuta minua, mitä he tekevät hänelle sitten kun he saavat hänet kiinni. Se ei kuulu minuun ollenkaan, vai mitä, äiti?"

"Ei."

Garth nauroi ääneensä. Sitten hän sanoi kuiskaten:

"Eikä sekään liikuta minua, kuinka hänen perheelleen sitten käy."

Hän keskeytti työnsä ja koko hänen käytöksensä muuttui. Kääntyen äitiinsä päin, joka istui takan vieressä, hän sanoi:

"Oliko hänellä sitten sukulaisia, äiti?"

Rouva Garth katsahti nopeasti poikaansa.

"Oli veli, ei muita."

"Millainen mies hän on, äiti?"

"Samanlainen roisto kuin hänkin."

"Oletko tavannut häntä?"

"En pariinkymmeneen vuoteen."

"Etkä suinkaan haluakaan tavata?"

Rouva Garth nyrpisti huuliaan.

XXVII.

RALPH LANCASTERISSÄ.

Sen päivän iltana, jolloin Carlislen tuomarin apulaiset olivat vierailleet Shoulthwaitessä, ja samana iltana, jona Sim oli poistunut Wythburnistä hakemaan Ralphia ja jonka Rotha oli viettänyt suruissaan ja sieluntuskissaan vuoristossa sijaitsevassa yksinäisessä talossa, vallitsi iloinen ja hilpeä tunnelma Lancasterin kirkkaasti valaistuilla kaduilla. Aamu oli ollut kostea ja kylmä, mutta sadepilvet kiitivät pohjoista kohti päivän kuluessa, ja auringon laskiessa oli lyijynharmaalla taivaalla kirkkaita juovia kukkulalla sijaitsevan harmaan linnan torneista länteen päin.

Kuninkaan antama julistus luettaisiin sinä päivänä julki ja vanha kaupunki oli tehnyt kaiken, mitä näinä vaikeina aikoina voitiin tehdä, ottaakseen vastaan kuninkaallisen julistuksen tarpeellisilla kunnianosoituksilla. Liput, jotka kauan aikaa olivat olleet piilossa, liehuivat nyt rintavarustuksilla ja talojen päädyissä, ikkunoista ja parvekkeilta, torneissa ja torninhuipuissa. Sellaisetkin ovet, joita tavallisesti vain raotettiin, avattiin nyt selko selälleen ja monessa talossa syötettiin kansaa ilmaiseksi.

Tuossa puolenpäivän tienoissa kiipesi eräs mies torilla sijaitsevalle korokkeelle ja luki julki kuninkaan ensimmäisen julistuksen ja naulasi sen ristiin.

Komppaniallinen punatakkisia sotilaita oli marssinut Castle Hilliltä lounaiselle kummulle, jonka kuusi vuotta sitten ruosteenkarvaisiin pukuihin pukeutuneet soturit olivat luoneet piirittäessään linnaa, jonka he sitten olivat valloittaneetkin. Sitten olivat he marssineet takaisin ja saaneet lomaa illaksi.

Kun illan pimeys kietoi kadut ja kujat vaippaansa, sytytettiin kapeiden katujen keskelle nuotioita, jotka heittivät ympärilleen oikeita valovirtoja kirkastaen katujen molemmilla puolilla sijaitsevien talojen julkipuolet ja rusottaen taivaan, jolla kiitäviä synkkiä pilviä vasten vankilatornin nelikulmaiset muurit kuvastuivat.

Jokaisessa nurkassa oli pieniä ihmisryhmiä ja kaikkien tulien ympärille oli kokoutunut paljon köyhää rahvasta. Puhetta, naurua ja juomasarvien kolinaa kuului kaikilta suunnilta. Mutta ilta oli vasta alussa eikä mikään ollut vielä rikkonut järjestystä.

Torilla oli suurin tungos. Joukko miehiä ja nuorukaisia joko istui tahi seisoi ristin portailla keskustellen julistuksesta, joka päivällä oli luettu julki. Silloin tällöin joku oppineempi nuorukainen vei soihtunsa paperin läheisyyteen ja luki tavaten ja änkyttäen läpi sen käsittämättömät lauseet niiden kuuntelijain tyydytykseksi, jotka kurottivat päätään paremmin kuullakseen.

Julistus oli suunnattu yleisiä erilaisia paheita ja pahoja tapoja vastaan, joita ei laki voinut rangaista. Siinä sanottiin, että on olemassa paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät osaa muuten osoittaa alamaisuuttaan hallitsijalleen kuin juomalla hänen maljansa, ja toisia, jotka niin vähän kunnioittavat uskontoa ja hyviä tapoja, etteivät he pidä naisten kunniaa minkäänlaisessa arvossa.

Lancasterin asukkaiden uskollisuutta ei ehkä ollut syytä epäilläkään, vaikka ei heidän julistuksen aiheuttamaa iloaan voitu sen paremmin asettaa kysymyksen alaiseksi.

"Ja Charles Stuartko tämän on sepittänyt?" sanoi muudan nauraen ja lisäsi tuttavallisemmin enemmän myötätuntoisuudesta kuningasta kuin kunnioituksesta hänen juhlallista julistustaan kohtaan: "Millainen viekas veitikka hän onkaan!"

"Kuka tuo suuri pitkään takkiin pukeutunut mies onkaan?" sanoi toinen, joka ei ollut yhtynyt tovereittensa leikillisiin huomautuksiin Kaarlen ja hänen juomaveikkojensa puritaanilaisia keksinnöitä kohtaan. Hän nyökäytti päätään paikkaa kohti, missä muudan mies, jonka olemme oppineet tuntemaan toisissa olosuhteissa, aukoi juuri tietä itselleen ihmisjoukon läpi.

"En tiedä eivätkä sitä näytä muutkaan tietävän", vastasi politikoitsija, joka terävyydellään oli onnistunut selittämään salaperäisen paheita ja kevytmielistä elämää vastaan suunnatun julistuksen.

"Hän ei ole ollut Lancasterissä viikkoa pitempää aikaa vai mitä?"

"Ei, eikä tuo pieni kuiva veitikkakaan, joka seuraa häntä kuin varjo, ole ollut täällä sen kauempaa. Mutta mikään kaivattu toveri ei hän suinkaan ole, niin minä ainakin luulen."

"Missähän pieni mies nyt onkaan?"

"Kyllä hän varmasti on jossakin täällä läheisyydessä."

Ralph Ray lainasi soihdun eräältä pojalta, joka seisoi läheisyydessä, ja meni tutkimaan paperia, joka oli naulattu ristiin. Juuri silloin tunkeutui muudan vanhahko, lyhyt kalpea mies, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta! kimalteli pari kirkasta silmää, väkijoukon läpi ja pysähtyi aivan Ralphin viereen.

Hänen tarkoituksensa ei nähtävästi ollut lukea julistusta, sillä vilkaistuaan siihen kiinnitti hän katseensa Ralphin kasvoihin. Mutta jos hän oli toivonut näkevänsä niissä jonkinlaisen ilmeen, hän pettyi. Ralph luki julistuksen läpi antamatta lihaksenkaan värähtää naamassaan. Hän oli juuri ojentamaisillaan soihdun takaisin sen omistajalle, kun pieni mies ojensi sormensa viitaten ristiin kiinnitettyyn paperiin, katsoi viekkaasti Ralphia silmiin ja sanoi: "Tavattoman hyvin sanottu, vai mitä?"

Ralph ei vastannut. Kuin päättäen pakottaa hänet keskusteluun kohautti pieni mies hartioitaan ja lisäsi: "Clarendonin työtä, vai mitä?"

Koska hän ei vieläkään saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän: "Sillä ei petetä ketään. Siitä on jo kauan aikaa kun mikään tuollainen oli totta Englannissa, ikävä kyllä."

Murre, jota hän käytti puhuessaan, oli sitä sekarotuisten kieltä, jota näinä levottomina aikoina käyttivät vain skotlantilaiset luopiot, jotka kyllä asuivat Englannissa, mutta jotka syystä tahi toisesta halusivat olla ilmaisematta kansallisuuttaan.

"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että se on vain paljasta leikkiä", lisäsi puhuja kuiskaten Ralphille välittämättä muista ympärillä seisovista ihmisistä.

Ralph kääntyi ja suomatta puhujalle muuta kuin katseen hän poistui joukosta virkkamatta sanaakaan.

Pieni mies jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta hiipi sitten samalle kadulle, jolle hän oli nähnyt Ralphinkin poikkeavan.

Teatterissa piti tänään olla juhlanäytäntö ja ihmiset alkoivat jo liikehtiä S:t Leonardin portteja kohti. Pääkaduilla oli paljon kantotuoleja, joille soihdunkantajat aukoivat tietä, ja vaunuja pujotteli nuotioiden välitse. Punaisiin viittoihin pukeutuneita henkilöitä näkyi harmaapukuisten kaupunkilaisten joukossa ja siellä täällä kolisivat miekat katukivitykseen.

Teatteri oli yksinkertainen puurakennus sijaiten joen rannalla aukealla paikalla, joka oli kaupungin itäpuolella ja ulottui peltoihin asti. Siinä oli parveke, joka kohosi vinosti permannolta, ja enimmin silmään pistävät paikat oli verhottu punaisella veralla. Näyttämö, joka ulkoni kuin nelisnurkkainen kamari ympyränmuotoisesta katsomosta, valaistiin lampuilla, jotka riippuivat näyttelijäin yläpuolella.

Ennen näytännön alkamista oli jokainen paikka varattu. Miehet huusivat ystävilleen teatterin toiselle puolelle, nauroivat, laskivat leikkiä ja lauloivat muutamia säkeitä kuningasmielisistä tahi muista lauluista. Naiset, joista useimmilla oli naamio tahi huntu, kuiskailivat toisilleen, keimailivat viuhkoillaan ja vastasivat ujostelematta heille lausuttuihin tervehdyksiin.

Ralph Ray, joka myös oli siellä, seisoi permannon takalaidassa ja aivan hänen vasemmalla puolellaan seisoi sama tuhoa ennustava pieni mies, jota jo aikaisemmin illalla oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän käyttäytymisensä toisiaan kohtaan oli samanlaista kuin torin ristinkin luona: toinen esitti alituisesti kuiskaten kysymyksiä, joihin toinen vastasi vakavalla katseella tahi ei ollenkaan.

Kun esirippu nousi, esiintyi pieni perhosmainen sinipunaiseen miehen pukuun pukeutunut olento, pukuun, joka oli valmistettu paljaista pitseistä, röyhelöistä ja palttinasta, näyttämöllä ja alkoi hyppien, tanssien ja irvistellen lausua esipuhetta, jossa ylistettiin kuningasta, hänen hallitustaan ja hänen suhtautumistaan näyttämöön.

Se ei ollut hyvinkään sattuva, johdonmukainen eikä mieltäylentävä, mutta se palkittiin kuitenkin kättentaputuksella, joka kiihtyi riemuitsevaksi hyväksymiseksi, kun entisen anastajan ankaruutta ivailtiin seuraavaan tapaan:

"Peläten heidän vihansa seurauksia he tuhosivat aikojen kuvastimen, näyttämön; mutta näyttämö julisti silloin sodan heitä vastaan, koska he olivat häväisseet puhujalavan ja tuomioistuimen."

"Kauniita aikoja todellakin, jos joku noista voi olla niiden kuvastimena", kuiskasi pieni mies Ralphin vieressä.

Sitten alkoi itse kappale, jossa muudan keikari yritti häväistä erään hovinaisen luullen häntä ilotytöksi. Katsojat nauroivat jokaiselle julkealle irstailijan sukkeluudelle ja oikein kiljuivat riemusta, kun ujo neitonen sanoi jotakin, mikä voitiin tulkita monella tavalla. Vihdoin, kun nainen sanoi olevansa hyvin ihastunut häkkilintuihin ja herra otti taskustaan kukkaron, jota hän heilutteli naisen nenän alla kysyen, sellaisiako lintuja hän haluaa, ei katselijain riemulla ollut enää minkäänlaisia rajoja. Pitsien ja röyhelöiden koristamat miehet heittäytyivät taaksepäin tuolissaan voidakseen nauraa oikein tarpeekseen ja naiset heiluttelivat keimailevasti viuhkojaan tahi näpsäyttivät niillä miehisiä tovereitaan päähän lempeästi ja veitikkamaisen nuhtelevasti.

"Vahinko, etteivät he pilanneet näyttämöä samoin kuin puhujalavaa ja oikeusistuinta, jos nyt tämä näytteleminen on olevinaan tahratonta", kuiskasi pieni mies jälleen.

Väliajoilla osa katselijoista joi pulloista, joita he kantoivat vöissään, ja lauloi pieniä laulunpätkiä. Muudan permannolla istuva suurisuinen metelijöitsijä esitti kuninkaan maljan ja lauloi sen lisäksi laulun, jossa "Suuri Charles kuin Jehova" kuvattiin lempeäksi ja jalomieliseksi niille vihollisille, jotka tahtoivat anastaa hänen kruununsa, ja käärmeille, jotka halusivat pistää häntä. Tämän uskollisuutta ilmaisevan laulun kuoroon yhtyivät kaikki "tokanpojat" sydämestään yksimielisesti:

"Kuumetta kukaan ei pelätä saa, vaan painaa sen alas tällä, kuningasta aina te suojelkaa, vaikk' tarvetta ei olis hällä."

Ralphista tuntui ilma tukahduttavalta tässä paikassa, joka oli muuttunut inhoittavaksi melkein jokaiselle tunteelle. Hän aukaisi itselleen tien ulos horjuvien vartaloiden ja heiluvien käsivarsien välitse, jotka täyttivät koko permannon. Tehdessään niin hän tunsi, vaikka ei kääntänytkään päätään, että aivan hänen kintereillään siinä aukossa, jonka hän teki joukkoon, seurasi hänen eroamaton "varjonsa".

Ilma ulkopuolella oli kylmä ja raitis. Ralph käveli S:t Leonardin portilta erästä takakatua Dam Sideen. Niin hyvin joki kuin vanha kaupunkikin oli valaistu, jokainen venhe oli koristettu lyhdyillä mastojen huippuun asti. Kaikenvärisiä lamppuja riippui myös sillalla kuvastuen veteen niiden alla.

Yö kului nopeasti ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toiset nauroivat ja toiset lauloivat, muutamat riitelivät ja muutamat tappelivat. Jokaisesta ravintolasta ja kahvilasta, joiden sivu Ralph kulki, kuului äänekästä puhelua. Uskolliset lancasteriläiset istuivat niissä ja kunnioittivat sen päivän kuninkaallista julistusta noudattamalla hengessään sen määräyksiä, mutta rikkomalla sen sananmuotoa vastaan.

Ralph oli kävellyt Dam Sideä melkein siihen paikkaan asti, jonka vasemmalla puolella on Covel Cross, kun pari juopunutta tuli horjuen hänen edessään sijaitsevasta kapakasta. Heidän puvustaan nähtiin heidän ammattinsa ja arvonsa. He olivat sen rykmentin luutnantteja, joka äskettäin oli sijoitettu linnaan. Molemmat olivat humalassa. Toinen teki toivottomia hyppyjä esittääkseen tanssia ja toinen laulaa loilotteli säettä siitä katulaulusta, jota juuri silloin laulettiin jokaisessa kadunkulmassa:

"Hänen verensä juossut, luulen niin, sun hei ja hei ja hei, tulen sytytti vain Oliverin sieraimiin, sun hei ja hei ja hei! Tämä suuri nenä sai määräämismahdin, suuruudellaan niin järjesti tahdin, että Englanti tuskin oi, yön päivästä erottaa voi, sun hei ja hei ja hei!"

Laulaja, joka näin kuvasi Cromwellia ja hänen häpeäänsä, keskeytti nyt tuntien kovaa janoa ja turvautui senvuoksi heti siihen pettämättömään parannuskeinoon, jota hän säilytti nahkapullossa kädessään.

Ralph poistui käytävältä suodakseen laulajalle niin laajan alan kuin hänen tilansa vaati, kun laulajan toveri samalla horjahti häntä vasten ja sitten hyppäsi heti taaksepäin notkeasti.

"Mitä tämä on, että estätte herrasmiestä pääsemästä eteenpäin?" sanoi mies nikotellen ja tehden naurettavan kokeen suoristuakseen täyteen pituuteensa ja keskeyttäen hyppelemisensä voidakseen paremmin näyttää sotilaallista arvokkuuttaan.

Sitten tullen lähemmäksi Ralphia ja katsoa tuijottaen häntä kasvoihin hän huusi: "Ei, mutta tämähän on se salaperäinen mies, jolle kersantti on antanut sellaisen nimen. Kuulkaahan nyt, herra", lisäsi juopunut upseeri vetäen vaivalloisesti miekan tupesta, joka killui ja kolisi hänen sivullaan, "nyt teidän pitää sanoa meille, kuta te olette. No, nopeasti nyt, mikä on nimenne?"

Mies heilutteli miekkaansa ymmärtäen nähtävästi yhtä vähän sen käyttöä kuin se olisi ollut kohennusrauta. Ralph löi sen syrjään jykevällä sauvallaan, joka hänellä oli kädessään ja aikoi jatkaa matkaansa, kun laulava upseeri lähestyi häntä ja sanoi:

"Viis hänen nimestään, mutta olkoon hän presbyteriläinen tahi kveekari, pitää hänen juoda kuninkaan malja. Kas tässä", hän huusi täyttäen pikarin pullostaan, joka hänellä oli kädessään, "juokaa kuningas Charlesin kunniaksi!"

Ralph otti maljan ollen kohottavinaan sen huulilleen, mutta heittikin nopealla liikkeellä sen sisällön "varjon" kasvoille, joka oli juuri silloin hiipinyt hänen taakseen. Upseerit olivat liian juovuksissa huomatakseen hänen tekoansa ja sallivat hänen jatkaa matkaansa vaivaamatta häntä sen enempää. Kulkiessaan kuuli hän takaansa toisen säkeen samasta katulaulusta. Siinä kerrottiin, kuinka

"Huntingdonista oli Oliver kotoisin kai, sun hei ja hei ja hei, vain mitättömän panijan poika, ai, sun hei ja hei ja hei. Mutta panimosta pian hän karkuun kiisi, hän humaloista, maltaista välitti viisi, kun kruunua tavoitteli ja sille ponnisteli, sun hei ja hei ja hei!"

"Mitä tuo suuri mies itse sanoikaan?" kysyi "varjo" tullen Ralphin rinnalle. "Hän sanoi: 'Haluan mieluummin palvelukseeni sarkatakkisen kapteenin, joka tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ja joka rakastaa, mitä hän tietää, kuin sellaisen, jota sanotaan herrasmieheksi.' Ja hän oli luullakseni oikeassa."

"Jumala sen tietää", sanoi Ralph kääntyen pois. Hän pysähtyi katsomaan pientä väkijoukkoa, joka oli kokoutunut Bridge Lanen nurkkaan. Muudan sokea viulunsoittaja istui tuolilla sen keskellä ja soitti iloisia kappaleita. Hänen kuulijansa olivat enimmäkseen miehiä ja poikia. Heidän joukossaan oli sentään kirjavapukuinen tyttökin, joka selvästi kuului yhteiskunnan kurjimpiin. Huolimatta räikeästä puvustaan näyttivät hänen tummat silmänsä niin surullisilta kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.

Tanssikappale loppui äkkiä ja sitä seurasivat vaatimattoman vanhan virren hitaat ja juhlalliset säveleet, joita oli kuunneltu useimmissa englantilaisissa kodeissa monen ihmispolven aikana. Soitto koveni ja hiljeni asteittain, ja hiljaa, ennenkuin kukaan huomasikaan, oli heikko suloinen naisääni yhtynyt kuoroon lausuen sanat.

Ilotyttö siinä vain lauloi. Olivatko säveleet herättäneet muiston jostakin maalaiskodista? Muistuivatko hänen mieleensä hänen viattomat, puhtaat nuoruudenpäivänsä, jotka tämän yön huvitusten pyörteessä palasivat hänen ajatuksiinsa pannen hänet muistelemaan kylää, kirkkoa ja kuoroa, jossa hän oli itse laulanut mukana?

Virsi sulatti monen läheisyydessä seisovan sydämen ja laulajankin silmissä oli nyt kyyneliä.

* * * * *

Millaisissa sieluntuskissa Rotha olikaan saman illan samana tuntina kaukana pohjoisessa vuorten välissä sijaitsevassa yksinäisessä talossa?

* * * * *

Ralph taivutti päätään ja tunsi jotakin kohoavan kurkkuunsa.

Samalla muudan paksuhuulinen mies, jolla oli julmat silmät, tunkeutui ihmisjoukon läpi paikalle, missä tyttö seisoi, ja tarttui raa'asti tyttöä olkapäähän työntäen hänet pois.

"Tuki suusi!" sanoi hän hampaittensa välistä; "onko sinun tehtäväsi laulaa virsiä kaduilla? Mene kotiisi nukkumaan, se sopii sinulle paremmin, luullakseni."

Tyttö hiipi pois häpeissään, mutta samalla tunkeutui Ralph ihmisjoukon läpi, joka erotti hänet miehestä, ja päästyään miehen eteen hän tarttui miehen kurkkuun. Haukkoen ilmaa koetti mies päästä vapaaksi, mutta Ralph piti häntä kiinni kuin ruuvipihdeissä.

"Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, mutta laittakaakin niin, että tämä on viimeinen."

Sanottuaan sen Ralph heitti miehen luotaan ja mies kaatui kuin avuton lapsi hänen jalkoihinsa.

Päästyään jälleen seisoalleen sanoi mies katsoen Ralphiin hämmästyneenä ja vihaisesti: "Ei, ei, älä luulekaan tätä viime kerraksi — älä sellaista ajattelekaan."

Sitten hän hiipi pois joukosta ja kun hän pääsi kadun toiselle puolelle, nähtiin saman pienen kalpean ukon, jota yleisesti sanottiin Ralphin "varjoksi", liittyvän hänen seuraansa.

* * * * *

"Onko mies hän?"

"Juuri sama."

"Silloin sen täytyy tapahtua tänään. Olemme viivytelleet jo liian kauan."

XXVIII.

KOHTALON SORMI.

1.

Kun Ralph samana iltana makasi vuoteessaan eräässä China Lanen varrella sijaitsevassa kahvilassa, ei mikään vakaumus painanut voimakkaammin hänen mieltään kuin se, että hänen velvollisuutensa oli heti poistua Lancasteristä. Oli selvää, että häntä vahdittiin ja että hänen oleskelunsa vanhassa kaupungissa oli herättänyt epäluuloja. Mies, joka monta päivää oli kiusannut häntä vastenmielisellä seurallaan, oli nähtävästi liitossa sen toisen miehen kanssa, joka oli loukannut tyttöä. Viimeisen tunsi hän jo entuudestaan vilpittömäksi ja katkeraksi vihollisekseen. Luultavasti odottivat miehet vain viranomaisia, ehkä jonkun epäluulon vahvistumista, ennenkuin he pyytävät poliisin apua hänen vangitsemisekseen. Hänen pitää lähteä Lancasteristä heti.

Ralph nousi vuoteestaan ja pukeutui uudestaan. Hän kiinnitti suuren laukkunsa selkäänsä, kutsui emännän huoneeseen ja maksoi laskunsa. "Täytyykö herran lähteä matkalle keskellä yötä?" Kyllä, sillä odottamatta saapunut viesti pakotti hänet siihen. "Eikö hän saa ensin lämmittää hänelle tuopillista olutta? — yöt ovat talvella niin kylmiä?" Ei tänään, hänen piti lähteä viipymättä.

Kun Ralph keskellä kylmää yötä käveli Lancasterin kaduilla, ei hän ollut ollenkaan varma, minne hän suuntaisi matkansa. Hänestä oli samantekevää, minne hän matkusti tämän kilpajuoksun kestäessä, jossa henki oli kysymyksessä. Mikä satama tahansa, joka tarjosi hänelle yksinäisyyden rauhaa, sopi hänen turvapaikakseen.

Kaduilla vallitsi nyt rauha, sillä meluavat juopuneetkin olivat menneet asuntoihinsa. Mutta Ralphilla ei ollut kotia missään — vain tätä hurjaa ajoa paikasta paikkaan ilman turvaa ja lepoa.

Hänen raskaat askeleensa ja niiden kaiku olivat lopulta ainoat äänet, jotka rikkoivat kaduilla vallitsevan hiljaisuuden.

Hän kääntyi etelään vievälle tielle ja kun hän saapui sulkupuomille, pysähtyi hän hetkiseksi ja käänsi katseensa pohjoista kohti. Kaduille sytytetyt nuotiot olivat sammumaisillaan, mutta kukkulalla sijaitsevan linnan nelikulmaiset tornit rusottivat vieläkin punaisina.

Vanha kaupunki oli nyt vaipunut uneen. Siellä nukkui tuhansittain ihmisiä.

Ralph ajatteli niitä, jotka nyt nukkuivat tutussa kodissa kaukana, kaukana pohjoiseen päin tästä kaupungista ja noista torneista. Millaisen rikoksen hän olikaan tehnyt, että hänet oli karkoitettu sieltä ehkä ikuisiksi ajoiksi? Mikä oli hänen rikoksensa Jumalan ja ihmisten edessä? Hänen äitinsä, hänen veljensä ja Rotha —

Ralph löi rintaansa ja kääntyi. Ei, sitä ei kannattanut ajatella. Se unelma ainakin oli mennyttä. Rotha oli onnellinen rakastaessaan hänen veljeään, ja mitä häneen taas tuli, se oli hänen kohtalonsa ja hänen oli se kestettävä.

Mutta minkä arvoinen olikaan nyt elämä, että hänen piti taistella näin pelastaakseen henkensä?

Ralph palasi vanhaan vakaumukseensa, että Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään. Tämä ajatus, niin sairaalloinen kuin se olikin, soi hänelle nyt lohtua. Kerran hän vielä pysähtyi ja käänsi uudestaan katseensa pohjoista ja niitä viittäkymmentä pimeää penikulmaa kohti, jotka olivat hänen ja niiden henkilöiden välissä, joita hän rakasti.

Juuri tällä toivottomuuden hetkellä Rotha kuuli hevosen hirnuvan nojautuessaan ikkunasta.

2.

"Voi miesraukkaa! Martinmessun aikaan takavarikoi kruunu hänen kotinsa ja kontunsa."

"Ne ovat surullisia uutisia hänelle, kun hän saa kuulla, että hänen vanha äitinsä, vaimonsa ja lapsensa on häädetty maantielle."

"Niin, niin, sen minä vain sanon, että John Rushton oli yhtä hyvä ihminen kuin äänekkäin säkkipillin puhaltaja heidän joukossaan, olipa tässä sitten kysymyksessä kavallus tahi muu."

Ralph istui syömässä aamiaistaan eräässä tien varrella sijaitsevassa ravintolassa, kun pari lancashireläistä talonpoikaa tuli huoneeseen ja aloitti keskustelun näin: "Niin, niin, puritaanilaista hapatusta ei vain saada haihtumaan sellaisilla keinoilla. Mutta se onkin aivan kunniatonta, ei sen enempää eikä vähempää. Mitä tarkoittaa vuoden '59:n julistus', ellei se lupaa armahdusta jokaiselle, joka on taistellut parlamentin joukoissa, paitsi noille niin sanotuille kuninkaanmurhaajille?"

"Joutavia, mies, se ei hyödyttänyt ketään. Kuningas palasi ehdoitta, ja kaikki, jotka taistelivat häntä vastaan, ovat yhtä syyllisiä kuin nekin, jotka katkaisivat hänen isänsä kaulan."

"Mutta kansa ei rupea kärsimään sitä pitkää aikaa. Pieni hapantaikina on jäljellä ja jonakin kauniina päivänä rupeaa se nousemaan."

"Joutavia, ihmiset ovat kaikki narreja, paitsi ne, jotka ovat veijareita. Katsohan vain, kuinka mielellään he juopottelevat ja huvittelevat. Ulkokultaisuus ja irstailu saavat olla varmat vallastaan vielä muutamia vuosia. Englanti on Iloinen Englanti, kuten sanotaan, ja se tahtoo olla iloinen mihin hintaan hyvänsä."

"John-raukka, siitä tulee kova isku hänelle!"

Ralph oli kuunnellut tarkkaavasti maalaisten keskustelua. Miehet olivat nähtävästi vanhoja whigejä ja parlamentin kannattajia.

"Suokaa anteeksi, herrat", keskeytti hän, "mutta puhutteko Aberleighin John Rushtonista?"

"Kyllä. Kunnollisempaa miestä ei ole milloinkaan elänyt Lancashiressä."

"Se on kyllä totta, mutta missä hän silloin oli, kun tämä onnettomuus kohtasi hänen perhettään?"

"Jumala yksin sen tietää. Hän oli paennut oikeutta ja hänet julistettiin henkipatoksi."

"Ja kruunuko on takavarikoinut hänen talonsa ja häätänyt hänen perheensä maantielle? Mistä häntä syytettiin? Varmaankin jonkin kehnon verukkeen perusteella kavalluksesta?"

"Luultavasti. Mutta syytös ei nykyään merkitse mitään, tuomio vain on kaikki kaikessa ja se on julistettu jo edeltäpäin."

"Aivan niin."

"Tunsitteko naapurini Johnin?"

"Kyllä; olimme tovereita vuosikausia sitten."

Sanottuaan sen Ralph nousi lopettamatta aamiaistaan ja poistui ravintolasta.

Millaista samanlaista ilkityötä mahdettiinkaan nyt suunnitella Wythburnissä hänen poissa ollessaan? Palaisiko hän takaisin? Se olisi hyödytöntä ja vielä pahempaakin. Mitä hän voikaan tehdä?

Äkkiä juolahti sellainen rohkea ajatus hänen mieleensä että hän matkustaa Lontooseen, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Niin, se oli ainoa, mitä hän enää voi tehdä ja hän tekeekin sen. Hänen anomustaan ei ehkä oteta vastaan, hänet voidaan vangita ja asettaa oikeuden tutkittavaksi, mutta mitä sen oli väliä? Hän oli varma, että hänet ennemmin tahi myöhemmin vangitaan ja silloin loppuu vihdoinkin tämä surullinen kilpajuoksu vapauden ja hengen pelastamiseksi.

3.

Samana päivänä lähestyi Ralph Ray, joka vieläkin kulki jalkaisin, Prestonin kaupunkia. Oli sunnuntaiaamu, mutta hän näki, kuinka savu peitti talot kuin musta pilvi ja kohosi korkealle tornien ja tapulien ympärille. Äkkiä ilmestyi kaupunginportista maantielle meluava roskajoukko huutaen ja kiljuen. Sen edellä ja luultavasti sen takaa-ajamana oli melkein alaston mies, joka aina muutamia metrejä juostuaan kääntyi katsomaan taakseen, kohotti kätensä ja ennusti onnettomuuksia ja kurjuutta niille ihmisille, jotka hän nyt hylkäsi. Mies oli joku kveekarisaarnaaja ja hänen oleskelunsa kaupungissa oli aiheuttanut tämän levottomuuden.

"Oo, Preston", huusi hän, "kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan, niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan, oo, Preston!"

"Mene matkoihisi, sinä tekopyhä kristitty", sanoi muudan joukosta kohottaen keppiään. "Laputa vain tiehesi, tahi muuten saat jälleen maistaa Garvas Bennettin keppiä."

"En aio milloinkaan lakata kohottamasta ääntäni petosta ja turhuutta vastaan", huusi saarnaaja kovemmin kuin metelijöitsijät. "Te sanotte pyhittävänne lepopäivän, mutta pukeuduttekin hienoihin vaatteihin ja naisenne kävelevät pää pystyssä."

"Hiljaa! Lyökää häntä! Kivittäkää hänet!"

"Käärme puree varmasti, ellei sitä lumota", vastasi saarnaaja, "eikä lörpöttelevä ihminen ole sen parempi. Hullun huulet nielevät hänet itsensä."

Kirkonkellot alkoivat soida kaupungissa ja ääni kantautui peltojen yli ja se voitiin kuulla joukon ivallisesta naurusta huolimatta.

"Teilläkin on kirkkonne", huusi saarnaaja, "ja henkisten markkinapaikkojen kellot soivat nyt juuri siellä, missä pappinne ja opettajanne myyvät tavaroitaan. Mutta Jumala ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Oo, Prestonin miehet, enkö ole ennustanut, että tulva ja nälänhätä, rutto ja muut onnettomuudet tulevat osaksenne, ellette turvaudu siihen valoon, jonka Kristus antaa loistaa kaikille ihmisille? Ja eikö itämaiden rutto olekin jo porttinne edustalla?"

"Ja kuka on tuonut sen tänne, kuka on tuonut sen tänne?" kiljui useampi kuin yksi ääni joukosta. "Kuka toi ruton tänne idästä? Antakaa hänelle selkään!" Ja heilutellen käsivarsiaan ympäröi roskajoukko saarnaajan.

"Kaupunkinne tuhotaan, talonne tyhjentyvät ja koko maa muuttuu erämaaksi. Ja mitä te teette, oo, Prestonin miehet, tuhon päivänä ja hävityksen kestäessä, joka lähestyy teitä kaukaa?"

Roskajoukko sivuutti nyt Ralphin yhä kirkuen ja huutaen hurjalle kiihkoisalle intoilijalle edessään.

Ralph käveli kaupunkiin ja käsitti äkkiä syyn niihin synkkiin savupilviin, jotka peittivät sen. Joku hyvin levottomuutta herättävä kulkutauti oli alkanut raivota monessa kaupunginosassa ja pelättiin sen olevan tuota hirmuista ruttoa, joka oli saapunut Englantiin idästä.

Preston näytti tavattoman synkältä tänä sunnuntaiaamuna. Miehet ja pojat kantoivat soihtuja kaduilla desinfioidakseen ne ja soihduista lähtevä savu muodosti kuin pilven kaupungin yläpuolelle. Paksussa ja kellahtavassa ilmassa näyttivät ne, jotka kävelivät sinne tänne kaduilla, suurilta ja mustilta.

4.

Ralph oli kulkenut näin kauaksi siinä vakaassa aikomuksessa, että hän jatkaa Lontooseen asti, pyytää päästä kuninkaan puheille ja rukoilee armahdusta. Mutta hänen päättäväisyytensä, joka ei milloinkaan ennen ollut jättänyt häntä pulaan, alkoi nyt horjua. Varmasti jokin muukin kuin hänen poliittiset rikoksensa oli aiheuttanut sen pitkän onnettomuuksien sarjan, mikä oli kohdannut hänen kotiaan. Hän ajatteli, kuinka jokainen rengas tässä onnettomuuksien ketjussa tuntui olevan kiinnitetty niihin kahleihin, jotka riippuivat hänen omissa ranteissaan. Wilsonin oleskelu Wythburnissä, hänen kuolemansa, Simin vaikeudet, Rothan suru, hänen isänsä hirmuinen kuolema ja vielä hirmuisempi tapahtuma hautajaisissa, sitten hänen äitinsä sairaus, joka oli vienyt äidin lähelle kuolemaa — kuinka lähellä kuolemaa hän oli silloin, tiesi ainoastaan Jumala — kaikki, kaikki, aina tähän viime onnettomuuteen, hänen henkipattoisuuteensa asti, näyttivät jollakin tavoin keskittyvän häneen itseensä. Niin, niin, sen täytyi olla synti ja synnin palkka, mikä näyttäytyi kaikessa tässä, mutta mikä synti? Mikä rikos se olikaan, joka varjosti hänen elämäänsä?

"Kuten vesi virtaa pois silloin kun sulut avataan", sanoi saarnaaja, "niin Jumalan armahtavaisuuskin loppuu sinua kohtaan."

Mitä kuninkaan suoma armahdus siinä tapauksessa hyödyttäisikään? Se olisi ivaa, paljasta ivaa. Tällaisessa asiassa voi vain itse kuningasten kuningas suoda armahduksen.

Ralph peitti kädellään silmänsä, kun hän jälleen oli näkevinään ratsastajattoman hevosen kiitävän kamalan kuormansa kanssa vuorten yli. Ei minkäänlaista hautaa. Se oli tuo vanha juutalainen kirous — rangaistus synnistä, jota ei milloinkaan voida antaa anteeksi.

Hän muisteli jälleen vanhassa kodissa asuvaa kovasti koeteltua äitiään ja sitten rakkautta, mikä oli haihtunut hänen elämästään kuin uni. Taivas oli määrännyt, että missä miehen sydän ikävöi rakkautta, haluaa jossakin maailman kolkassa asuvan naisen sydän vastata siihen. Mutta kirous saavuttaa jonkun siellä ja jonkun täällä — palkitsemattoman rakkauden kirous.

Kirkonkellot soivat vielä savun peittämän kaupungin yli.

Rotha on onnellinen rakkaudessaan! Jumala olkoon hänen kanssaan ja siunatkoon häntä. Ja mitä häneen itseensä tuli, liittyi sekin vielä häntä kohdanneeseen kiroukseen, että Rothan kasvot ahdistivat häntä unissa ja että hän oli kuulevinaan Rothan äänen nukkuessaan ja että nimi Rotha kohosi hänen huulilleen nyyhkytyksinä yön pitkinä vaikeina tunteina.

Niin sen täytyi olla, kuten hän oli ajatellutkin, että Jumalan käsi lepää raskaana hänen päällään. Ihminen ei voi kohtalolleen mitään. Miksi hän kohottaisi heikot kätensä estämään sen täyttymistä? Loppu olisi loppu, missä ja milloin se sitten häntä kohtaisikaan. Miksi hän siis vastustaisikaan?

Ralph oli päättänyt keskeyttää matkansa tähän. Hän aikoi viipyä Pretonissa yön ja lähteä jälleen pohjoiseen päivän koittaessa. Oliko hän joutunut toivottomuuden valtaan? Ja vaikka niin olisi ollutkin, tunsi hän olevansa voimakkaampi kuin milloinkaan ennen. Hänen toivonsa oli rauennut, mutta pelko oli haihtunut sen mukana.

Rohkaise mielesi, Ralph Ray, sinä epäitsekäs ja kovimmin koeteltu ihmisten joukossa. Jumalan käsi lepää todellakin raskaana päälläsi, mutta Jumala itse on oikealla puolellasi.

5.

Sinä päivänä käveli Ralph katuja tyynemmällä mielellä. Illan ruvetessa hämärtämään meni hän erääseen ravintolaan ja tilasi itselleen vuoteen. Sitten hän meni ravintolan vierashuoneeseen istuutuen sinne kokoutuneitten vieraiden joukkoon ja keskustellen vilkkaasti päivän kysymyksistä.

Seuran johtavana sieluna oli muudan pieni mustaan pukuun pukeutunut mies, jonka nauhakoristeista voitiin päättää, hänen kuuluvan asianajajien säätyyn. Toiset nimittivätkin häntä asianajaja Lampittiksi kysyessään häneltä, oliko hänellä paljonkin tekemistä oikeuden istunnossa huomenna.

"Kyllä", vastasi hän tärkeän näköisenä, "kveekarisaarnaajaa syytetään levottomuuksien toimeenpanemisesta ja minun pitää kuulustella häntä."

"Saatiinko hänet sitten kiinni?" kysyi muudan.

"Hän on nyt hyvin hiljaa vanhassa tornissa", sanoi asianajaja asettuen mukavaan asentoon tuoliinsa tulen ääreen.

"Mielestäni olisivat hänen kiusaajansakin sopivia tovereita hänelle", sanoi Ralph.

"Ehkä niin, nuori mies; en rupea väittelemään siitä."

"Niiden joukossa oli tuskin ainoatakaan miestä, joka ei näyttänyt roistolta", jatkoi Ralph.

"En aio lausua siitäkään mielipidettäni", sanoi asianajaja, "mutta ilmaisen teille erään vanhan teoriani. Olen nimittäin sitä mieltä, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä."

Kuuntelijat nauroivat. He olivat tottuneet näihin logiikan voittoihin ja nauttivat niistä. Jokainen mies suoristautui istuimellaan.

"Mutta, kuinka sen selitätte, asianajaja?" kysyi muudan kaupunkilainen, joka istui tuolillaan jalat allaan räätälien tapaan. Hän olisi tuskin hämmästynyt, jos asianajaja olisi tarjoutunut todistamaan, että hän ui kuin joutsen Kreikan saaristossa.

"Kerron teille erään tarinan", sanoi puhuteltu herrasmies. "Yorkshiressä asui kerran hyvin vanha perhe ja perheen päämies oli hyvin ärtyisä luonteeltaan. Muutamana päivänä tappoi hän mustasukkaisuudessaan vaimonsa ja kaikki lapsensa, jotka sattuivat olemaan kotona, heittäen heidät vallihautaan linnan tornista. Hänelle jäi enää vain yksi lapsi, jota hoidettiin eräässä penikulman päässä sijaitsevassa maalaistalossa. Hän oli lähtenyt matkalle sinne tappaakseen senkin, kun äkkiä puhkesi kova rajuilma ja hän pysähtyi."

"Hänen mielestään kai se oli jonkinlainen varoitus", sanoi muudan kuuntelija.

"Se herätti hänen omantuntonsa ja hän luopui yrityksestään."

"Entä sitten?"

"Mitä luulette hänen sitten tehneen?"

"Emme arvaa — hän hukuttautui varmaankin."

"Ei. Ja tämä todistaa sanani, että murhaaja ja sankari ovat melkein samanlaisia ihmisiä. Hän antautui oikeuden käsiin puhumatta mitään oikeuden istunnoissa ja pelastaakseen omaisuutensa eloon jääneelle lapselleen hänellä oli tarpeeksi mielenlujuutta alistuakseen tuohon hirveään kuolemaan, jota sanotaan peine forteksi."

"Mitä se tarkoittaa, asianajaja?"

"Rikollisen mestaamista niin, että hänen alastomalle ruumiilleen ladotaan rautapainoja niin paljon, että hän murskautuu kuoliaaksi niiden alla."

"Hirveätä! Ja pelastiko hän todellakin maatilansa lapselleen kärsimällä sellaisen kuoleman?"

"Kyllä. Hän ei puhunut mitään oikeuden istunnoissa ja antoi tuomarien langettaa tuomion kuulustelematta häntä. Laissa on siihen selvät pykälät. Kruunu ei voi takavarikoida kenenkään maatilaa, ennenkuin rikollinen tutkitaan ja tuomitaan."

"Entä jos rikollinen on julistettu henkipatoksi?" kysyi Ralph melko kiihkeästi.

"Paollaan tunnustaa rikollinen itsensä syylliseksi."

"Minulla oli kerran muudan toveri", sanoi Ralph värähtelevällä äänellä, "joka pakeni viranomaisia ja julistettiin henkipatoksi ja jonka lapsiraukat häädettiin maantielle. Olisiko hän voinut pelastaa kotinsa ja kontunsa perheelleen, jos hän olisi antautunut alttiiksi sellaiselle kuolemalle, josta äsken kerroitte?"

"Olisi. Se laki on voimassa vielä tänäänkin."

"Luuletteko kenenkään ihmisen voivan alistua sellaiseen nyt, jos asiat niin vaatisivat?"

"Kyllä", vastasi asianajaja, "mutta missä on sellainen mies. Voimme ainoastaan ajatella jotakin rikollista, jonka kaikissa tapauksissa pitää kuolla, siis jotakin murhaajaa."

"En tiedä, en tiedä", sanoi Ralph nousten ja voiden vain huonosti piilottaa mielenliikutuksensa. Hän poistui huoneesta lausumatta minkäänlaisia jäähyväisiä.

6.

Tiistaina käveli Ralph Kendalin läpi matkallaan pohjoiseen. Päivä oli vasta alullaan. Ralph aikoi syödä aterian Kent-joen varrella Kirklandissa vanhassa lepopaikassaan Woodmanissä ja sitten jatkaa matkaansa iltaan asti.

Tulevien postivaunujen torven ääni kantautui hänen korviinsa ja postivaunut — Carlislen postivaunut, jotka näyttivät olevan aivan täynnä matkustajia — vyöryivät ravintolan pihalle samassa silmänräpäyksessä kun hän saapui sinne jalkaisin.

Siellä vallitsi melkoinen hälinä. Joukko palvelijoita, siivoojattaret valkoisissa myssyissään, tallirengit avopäin ja muutamia tilapäisiä tallimiehiä, oli kokoutunut tarjoiluhuoneen ovelle. Postivaunujen ajaja hyppäsi alas istuimeltaan ja tunkeutui tämän joukon keskelle. Hänen matkustajansa keskeyttivät laskeutumisensa postivaunujen katolta voidakseen nähdä pihalla seisovien yli.

"Hän on luultavasti juovuksissa", sanoi muudan vieressään seisovalle. "Tuo julistus oli aivan tarpeeton."

"Joku kulkuriraukka, herra; löysin hänet tajutonna tieltä ja toin hänet tänne", sanoi muudan tallirenki. Ralph käveli joukon ohi ravintolan ovea kohti. "Aukaiskaa hänen kaulahuivinsa; kas tässä on hänelle vähän konjakkia", sanoi eräs matkustajista.

"Hän näyttää tulleen tänne pohjoisesta, herra. Hän tuntuu olevan kuolemaisillaan nälkään ja väsymykseen."

"Pohjoisestako?" kysyi ajaja. "Annan hänelle paikan vaunuissani illalla ja vien hänet kotiin."

Ralph peräytyi pari askelta ja katsoi muiden yli.

Muudan mies makasi maassa pää erään naisen sylissä.

Mies oli Simeon Stagg.

XXIX.

ROBBIE ALOITTAA ETSINTÄNSÄ.

Kun Robbie Anderson lähti Wythburnistä, oli hänen ensimmäinen ja suoranainen tarkoituksensa saada kiinni Simeon Stagg. Ralph Rayn etsiminen ja löytäminen ei ollut niin tärkeätä. Ralphin tarkoitus poistuessaan kotoaan oli nähtävästi ollut pysytellä niin kaukana kuin suinkin oikeudenpalvelijoista, jotka ajoivat häntä takaa. Mutta ei ollut olemassa ketään, joka voi sanoa, mille suunnalle hänen laisensa mies on lähtenyt turvatakseen niiden henkilöiden tulevaisuuden, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä. Shoulthwaiten talon asukkaita oli uhattu häädöllä. Lunnaiksi kelpaisi vain Ralphin vapaus. Sim oli lähetetty ilmoittamaan se hänelle. Mutta vielä suurempi vaara uhkasi Ralphia. Suuren rikoksen varjo pimitti Ralphin elämän. Jos Robbie voisi tavoittaa Simin, ennenkuin Sim oli tavoittanut Ralphin, voisi ehkä estää peloittavan onnettomuuden. Niinkin rohkea mies kuin Ralph epäröisi varmaankin, jos hän kuulisi vaikkakin vain huhuina, että hirmuinen syytös ehkä odottaa häntä Carlislessa.

Syytös voi ehkä olla perusteeton ja sen täytyykin olla. Robbie luuli uskaltavansa vannoa sen valheeksi vaikka armoistuimen edessä. Mutta mitä hyödyttääkään olla viaton nykyään, jolloin syytös on sama kuin tuomio?

Sim on jo vanha mies tahi ainakin on hän jo sivuuttanut parhaimman ikänsä. Hän on heikko raukka ja siis voimaton kulkemaan kiireesti. Iloinen nuori laaksolainen, joka pitkin askelin jatkoi matkaansa, oli melkein varma, että hän jo muutamien tuntien kuluttua saavuttaa Simin ja voi palauttaa hänet takaisin.

Oli sunnuntaiaamu, kun pieni Liisa Branthwaite vainusi Robbien esille Punaisesta Leijonasta ja jo puolen päivän aikaan samana päivänä Robbie aloitti matkansa. Ensi penikulmilla ei hän nähnyt merkkiäkään Simistä. Tämä huolestutti häntä hieman, kunnes hän muisti Simin lähteneen matkalle myöhään illalla ja otaksui räätälin niin ollen sivuuttaneen tienviereiset pienet kylät kenenkään häntä huomaamatta. Kuljettuaan yhdeksän tahi kymmenen penikulmaa kohtasi Robbie ihmisiä, jotka olivat nähneet Simin. Hänestä kerrotut kuvaukset olivat yhtä surullisia kuin ne sopivat hänen luonteeseensa. Sim oli karttanut tervehtimästä niitä, jotka tunsivat hänet, ja yhtä pelokkaasti väistänyt niiden katsetta, jotka olivat hänelle tuntemattomia. Pelko, että häntä kaikkialla epäillään, seurasi hylkiöraukkaa niin hyvin muualla kuin kotonakin.

Vaikka ilta alkoikin äkkiä pimetä tänä talvisena sunnuntaina, oli Robbie kuitenkin kulkenut jo monta penikulmaa, ennenkuin välttämättömyys hakea itselleen asunto yöksi juolahti hänen mieleensä. Hän oli sinä päivänä päättänyt ehtiä pieneen Winanderin kaupunkiin ja hän oli kyennyt sen tekemäänkin. Oli jo kuitenkin hyvin myöhäinen ja syötyään yksinkertaisen illallisen Robbie meni heti nukkumaan.

Varhain seuraavana aamuna, maanantaina, rupesi nuori laaksolainen kyselemään kaupungin asukkailta, oliko muudan mies, joka vastasi hänen kuvaustaan Simistä, nähty kulkevan kaupungin läpi. Useat sanoivat nähneensä sellaisen miehen edellisenä päivänä ja muutamat väittivät hänen vieläkin olevan Winanderissä. Eräs vanha puseropukuinen mies, joka nähtävästi oli kykenemätön mihinkään työhön ja joka kulutti aikansa ja voimansa seisomalla kadunkulmissa ja tarkastelemalla ja puhuttelemalla jokaista, jolla vain oli aikaa kuunnella hänen vanhentuneita juttujaan, väitti lujasti puhutelleensa Simiä tunti sitten.

Oikein tahi väärin, tämä oli kuitenkin sellainen todistus Simin oleskelupaikasta, ettei Robbie voinut sitä aivan sivuuttaakaan. Hänen piti ainakin tutkia sen totuutta kävelemällä kaduilla ja kyselemällä enemmän. Olisi tyhmää lähteä jatkamaan matkaa ennen tämän johtolangan selvittämistä.

Ja niin Robbie kulutti melkein koko päivän etsiskelyyn, mikä sitten osoittautui aivan tuloksettomaksi. Oli selvää, että jos Sim oli ollut Winanderissä, oli hän lähtenyt sieltä jo sunnuntaina. Robbie ajatteli harmissaan, että nyt oli jo maanantai-ilta ja että hän nyt oli kauempana miehestä, jota hän oli lähtenyt ajamaan takaa kuin lähtiessään Wythburnistä.

Ollen melko pahalla tuulella Robbie lähti jatkamaan matkaansa uudestaan illan ruvetessa pimenemään ja seurasi suurta, viertotietä aina Staveleyn kylään asti. Siellä ei ollut hänellä mitään viisaampaa tehtävää kuin hakea itselleen vuode ja mennä nukkumaan, koska ilta oli jo myöhäinen.

Tiistai-aamuna ei Robbie kuluttanut hetkeäkään kysymyksiin, mutta tuhlasi monta kallista hetkeä saadakseen varmuuden muutamiin pieniin yksityiskohtiin, jotka eivät tyydyttäneet häntä ja joihin hän ei voinut luottaa. Kukaan ei näyttänyt huomanneen Simin laista miestä, ei tänään, eilen eikä sunnuntaina.

Hän oli aivan ymmällä ja alkoi ajatella, eikö olisi viisainta kääntyä takaisin, kun muudan onnellinen ajatus juolahti hänen mieleensä.

Mitä olivat ihmiset sanoneetkaan hänelle Simin ujoudesta ja arkuudesta? Olihan selvä kuin päivä, että pieni miesraukka oli koettanut karttaa kyliä kiertämällä niiden ympäri ketojen poikki.

Ollen tästä melkein varma läksi Robbie jälleen matkalle päättäen pysähtyä vasta Kendalissa. Kun hän tuli kylien läheisyyteen, haki hän sellaisia polkuja, joiden hän luuli lyhyesti mutkitellen kiertävän ne, ja kulkiessaan erästä sellaista sivuutti hän muutaman tuvan, joka sijaitsi eräässä tienristeyksessä. Hän oli tähän saakka tehnyt joukon tuloksettomia kysymyksiä ja saanut vastauksia, jotka olivat olleet vielä huonompia kuin arvottomat, mutta hän ei sittenkään voinut vastustaa kiusausta kysyä tästäkin talosta.

Kiertäen tuvan päästäkseen ovelle, joka aukeni takapihalle, meni hän avonaiseen kuistiin. Kuullessaan hänen oudot askeleensa tuli sisähuoneesta kuistiin muudan vanha nainen, jonka kasvot olivat hyvin ruskeat ja ryppyiset. Hän tervehti vierasta niiaten ja kysyi lempeällä äänellä tahi näytti kysyvän, mitä hän haluaa.

"Pyydän anteeksi, rouva", sanoi Robbie, "mutta oletteko ehkä sattumalta huomannut erään harmaatukkaisen ja pitkäpartaisen pienen miehen kulkevan tästä ohi?"

"Sanoitteko pienen miehen?"

"Sanoin. Pienen ja riutuneen näköisen miehen."

"Kyllä", vastasi nainen.

Robbie oli epävarma, mitä tämä vastaus oikein sisälsikään. Mutta ymmärtäen sen pyynnöksi tarkempaan kuvaukseen hän jatkoi:

"Tarkoitan erästä ujoa arkaa miesraukkaa."

"Niin", vastasi nainen vaieten sitten.

Robbie, joka tuskastui viivyttelyyn, oli juuri pyörähtämäisillään melko epäkohteliaasti kantapäällään, kun nainen lisäsi: "Haetteko häntä hyvässä tarkoituksessa?"

"Kyllä, rouva", sanoi Robbie palaten entiseen asentoonsa heti ja ruveten jälleen käyttäytymään tavalliseen ystävälliseen tapaansa.

"Tiedättekö hänen nimeään?" kysyi nainen.

"Tiedän. Hänen nimensä on Sim — tarkoitan Sim Stagg. Älkää pelätkö minua, rouva, olen hänen ystävänsä, saatte luottaa siihen."

"Olette kiltin näköinen poika mielestäni", sanoi muori. "Sim nukkui täällä viime yön."

"Missä hän nyt on?" kysyi Robbie.

"Hän lähti täältä aamulla päivän koittaessa. Hän kysyi Lancasterin postivaunuja ja kun sanoin niiden lähtevän Kirklandin Woodmanistä, lähti hän sinne."

"Kirklandinkö? Missä Kirkland sijaitsee?"

"Kendalissa, kirkon vieressä."

Vihdoin selveni, että kiltti muori oli tuntenut Simin vuosikausia, he kun olivat asuneet naapureina saman kadun varrella eräässä suuressa kaupungissa. Hän oli hoitanut Simin vaimoa hänen viimeisen sairautensa aikana ja pitänyt huolta hänen tyttärestään äidin kuoltua.

Robbie ei tiennyt, milloin postivaunut lähtevät Kendalista Lancasteriin; Simillä oli monen tunnin etumatka ja senvuoksi hän sanoi nopeat jäähyväiset muorille. Vanhus, joka vietti yksinäistä elämää tuvassaan, katsoi kauan nuoren miehen jälkeen silmin, jotka näyttivät sanovan, että huolimatta vaistosta, mikä oli taivuttanut hänet luottamaan Robbiehin, hän jo puoleksi katui tekoaan.

XXX.

KILPAJUOKSU ELÄMÄSTÄ.

Tuskin oli Ralph huomannut, että pohjoisesta tullut kulkuri, joka makasi tajutonna ravintolan pihalla Kendalissa, oli Simeon Stagg, kun hän aukaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja nostaen kevyen ja riutuneen olennon käsivarsilleen käski erään palvelijan näyttää hänelle tien johonkin matkustajahuoneeseen.

Siellä palasi Sim vähän ajan kuluttua tajuihinsa; hänen tautinsa ei ollut sen vakavampaa kuin väsymystä ja kiihoittumista, joka sen osaksi oli aiheuttanut.

Kun hän tajuntansa ensi hetkenä avasi silmänsä ja näki Ralphin, joka oli kumartunut hänen puoleensa, ei hän näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Hän siveli vain hermostuneesti laihalla ja luisevalla kädellään kasvojaan kuin karkoittaakseen näyn, joka useammasti kuin kerran oli ahdistanut ja kiusannut häntä. Mutta kun hän vihdoin käsitti, että hänen edessään oli todella se mies, jonka jäljessä hän oli kulkenut niin pitkän ja väsyttävän matkan ja jonka kasvot hän oli aina nähnyt unissaan — kun hänen huumautuneet aivonsa ymmärsivät, että Ralph Ray oli todella täällä hänen vieressään pitäen hänen kättään omassaan ja puhuen hänelle samalla syvällä äänellä, jonka hän tunsi niin hyvin — silloin ei väsynyt kulkuriraukka voinut enää pidättää mielenliikutustaan, mikä kumpusi esille hänen sydämestään.

Tarina, jonka Sim kertoi ja jota kertoakseen hän oli kulkenut tämän pitkän matkan, oli hyvin hurja ja epäjohdonmukainen, ja innostunut kuulija sai selville sen sisällyksen pikemminkin kertojan innosta kuin selostuksesta. Kiihkeiden tunteenpurkausten keskeyttämänä loppui se kuitenkin vihdoin, ja sittenkuin Ralph mielessään oli koonnut sen langat yhteen ja järjestänyt ne olettamuksensa perusteella luonnolliseen järjestykseen, ymmärsi hän kaiken, mikä hänen pitikin ymmärtää, omasta asemastaan ja vaarasta, joka uhkasi hänen rakkaimpiaan. Se vääryys näytti olevan liiankin uhkaava, että hänet julistetaan henkipatoksi, hänen maatilansa takavarikoidaan ja hänen äitinsä, joka vielä elää, häädetään hänen veljensä ja Rothan kanssa maantielle.

"Parin viikon kuluessa, sanoitteko niin?" kysyi hän. "Aikoivatko he tulla takaisin neljäntoista päivän kuluttua! Parin viikon kuluttua mistä päivästä?"

"Lauantaista", vastasi Sim. "Se on, viikon kuluttua ensi lauantaista."

"Ja tänään on tiistai. Siihen on siis vielä kymmenen kokonaista päivää", sanoi Ralph kävellen pää painuksissa huoneen poikki. "Minun pitää heti lähteä pohjoiseen." Hän aukaisi ikkunan ja huusi ajajalle, joka juuri sattui menemään sen ohi: "Milloin lähtevät ensimmäiset postivaunut pohjoiseen?"

"Yhdeksän aikaan, herra."

"Yhdeksän aikaanko illalla? Niinkö myöhäiseen? Eikö sinne lähde mitään ennen, eikö kuormarattaitakaan?"

"Ei mitään ennen, herra, paitsi — ainakin — ei, ei mitään ennen. Katsokaa, se odottaa Lancasterin postivaunuja ja ottaa sieltäpäin saapuvat matkustajat mukaansa."

"John, John", huusi emäntä, joka oli kuunnellut keskustelua, lähimmästä ikkunasta, "ehkä herra haluaa vuokrata hevosen tahi pari pariksi kyytiväliksi, jos hänellä on kiire."

"Onko teillä sellaista hevosta, joka voi juosta vielä tänään kolmekymmentä penikulmaa?" kysyi Ralph.

"Kyllä, teidän armonne; meillä on montakin sellaista."

"Mihin asti ehtivät postivaunut kello kuudeksi huomenaamulla?"

"Ainakin Penrithiin", vastasi ajaja ottaen lakin päästään ja kynsien korvallistaan, kuin hän olisi ollut hyvin epävarma laskutaidostaan ja maantieteestään.

"Kuinka kauan luullaan koko matkan kestävän?"

"Kaksitoista tuntia, olen kuullut sanottavan — tarkoitan, ellei mitään estettä satu ilmaan ja tiehen nähden tahi jotakin sellaista."

"No laita sitten hevonen heti kuntoon, poikaseni, ja opasta minut sitten emännän luo."

"Et suinkaan aio jättää minua tänne, Ralph?" kysyi Sim, kun Ralph oli sulkenut ikkunan.

"Olette hyvin heikko, vanha ystäväni. Parasta on, että lepäätte täällä tämän päivän ja matkustatte sitten illalla Carlislen postivaunuissa takaisin Mardaleen. Ne saapuvat sinne hyvin varhain aamulla ja hämärissä voitte kävellä Styx-solan kautta Shoulthwaiteen."

"En uskalla, en uskalla; älä jätä minua tänne."

Simin itsepintaisuutta oli mahdoton vastustaa ja Ralph mukautui siihen enemmän säälistä kuin vakaumuksesta. Hän tilasi vielä toisenkin hevosen ja vähemmän kuin puolen tunnin kuluttua ratsastivat molemmat matkustajat, jotka olivat vahvistaneet itseään aterialla, vierekkäin viertotiellä Kendalista pohjoista kohti.

Sim oli vieläkin niin väsynyt, että ratsastamisen aiheuttamat ponnistukset — hänelle se milloin tahansa muulloinkin olisi ollut hyvin kovaa voimistelua — hetkisen kuluttua jälleen synnyttivät hänessä voimattomuuden oireita. Mutta hän pysyi vain päätöksessään seurata Ralphia pohjoiseen niin sitkeästi, etteivät sitä voineet järkyttää hänen toverinsa huolestuneet katseet eivätkä talonpoikien naurunröhötykset. Talonpojista tuntui nähtävästi hauskalta katsella kömpelön, heikon ja aran ratsastajan vääntelehtimistä ja huutaa hänelle ohimennessään kaikenlaisia karkeita sukkeluuksia.

Kun he olivat lähteneet Kendalista, oli Sim nähtävästi ollut aivan varma siitä, että he ratsastavat Wythburniin. Senvuoksi hän vähän hämmästyi ja tuli melko levottomaksi huomatessaan, että Ralph kääntyi oikealle Penrithiä ja luodetta kohti, kun he päästyään kaupungista saapuivat tienristeykseen, josta toinen tie kääntyi Wythburniä ja toinen luodetta kohti.

"Olin luullut pääsevämme suorinta tietä kotiin Staveleyn kautta", sanoi hän epäröiden.

"Voimme kääntyä vasemmalle Mardalessä", sanoi Ralph jatkaen matkaansa rupeamatta sen paremmin selittämään tarkoitustaan. "Sanoitteko, ettei äiti ole vielä kertaakaan puhunut?" kysyi hän pysähdyttäen hevosen hetkiseksi antaakseen Simin vähän huoahtaa. "Ei kertaakaan, Ralph. Hän on mykkä kuin hauta, raukka."

"Entä Rotha?"

"Niin, tyttö on hänen luonaan."

"Jumala siunatkoon häntä tässä ja tulevassa elämässä."

Sitten he jatkoivat matkaansa jälleen vaipuen sellaiseen vaitioloon, mikä oli paljon puhuvampaa kuin sanat. He ratsastivat pitkälti ja nopeasti tällä kertaa ja kun he seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, kääntyi Ralph satulassaan ja näki, että Kendal Scarin huipulla sijaitsevat rauniot olivat jo kaukana heidän takanaan.

"On oikein siunattu asia, että olette luopunut yksinäisestä elämästänne vuorilla, Sim. Minulle on suureksi lohdutukseksi, kun tiedän teidän aina tulevan asumaan heidän luonaan Shoulthwaitessä."

Ralph puhui kuin hän ei itse enää milloinkaan palaisi. Sim tunsi sen, ennenkuin Ralph käsitti sanojensa tarkoituksen.

"Erakon on hyvin vaikea pysyä hyvänä ihmisenä", jatkoi Ralph. "Hän aloittaa tulemalla onnettomaksi ja lopettaa muuttumalla itsekkääksi ja taikauskoiseksi, ehkä hulluksikin. Ettekö ole milloinkaan huomannut sitä?"

"Ehkä, Ralph, ehkä. Johtuu nähtävästi maailman katkerasta julmuudesta, että monet hautaavat itsensä ennen kuolemaansa."

"Silloin se johtuu siitä, että he ovat odottaneet liikaa maailmalta", sanoi Ralph. "Meidän pitää suhtautua tyynemmin elämään. Erehtyvällä ihmiskunnalla täytyy olla heikkoutensa ja kurjalla ihmiselämällä onnettomuutensa, ja silloin kun ne ovat raskaat ja välttämättömät, voiko ihminen menetellä tyhmemmästi kuin paeta niitä, alistua niihin tahi koettaa lieventää niitä? Velvollisuutemme on yksinkertaisesti sietää ne — sietää ne, vanha ystäväni."

Sim ei osannut vastata tähän mitään. Ralph kohdisti sanansa toverilleen, joka ratsasti hänen rinnallaan, mutta oikeastaan hän näytti puhuvankin itselleen.

"Ja nähdä ihmisen tinkivän lykkäystä kuolemalta!" jatkoi hän. "Sitä ei ihmisen pidä tehdä milloinkaan, ei milloinkaan. Ettekö ole ikinä ajatellut, Sim, että se, mikä tapahtuu, on aina parhaaksemme?"

"Siltä se ei ainakaan näytä, Ralph; ei likimainkaan."

"Luulette niin, kun ette katso sen pitemmälle. Lopuksi on se aina parhaaksemme, mitä tapahtuu. Totuus ja oikeus voittavat lopulta; niin on aina käynyt ja niin tulee aina käymäänkin. Vaaditaan vain, että ihminen odottaa taistelun loppua huomatakseen sen." Näissä työmiehen vaatimattomissa sanoissa olisi ollut ylevää vakavuutta, jos Sim olisi aavistanut, että ne todellisuudessa olivat sellaisen henkilön mietteitä, joka luulee kulkevansa varmaa kuolemaa kohti.

Hevoset läksivät jälleen ravaamaan ja kului kauan aikaa, ennenkuin ratsastajien suitset pysähdyttivät ne jälleen. Päivä oli hyvin kylmä ja huolimatta ratsastuksen aiheuttamasta rasituksesta kalisivat Simin hampaat joskus kuin horkassa ja hänen sormensa olivat kohmeessa ja kankeat. He olivat lähteneet Kendalista kello yhdentoista aikaan aamupäivällä ja nyt he olivat jo ratsastaneet pari tuntia. Aamun vaaleat pilvet olivat hävinneet ja taivas oli nyt tasaisesti pilvessä ja lyijynharmaa. Raskas ilma tuntui asteittain tiivistyvän heidän ympärillään, vaikka leikkaava itätuuli puhalsikin kylmästi.

"Saamme pian lumimyrskyn, Sim. Katsokaa, kuinka Grey Crag on kietoutunut synkkiin pilviin. Meidän pitää kiiruhtaa, jos haluamme päästä pakoon."

"Kauanko viipyy, ennenkuin se on täällä?" kysyi Sim.

"Viisi, kuusi tuntia, ehkä enemmänkin", vastasi Ralph; "olemme silloin luultavasti ehtineet jo Penrithiin."

"Penrithiinkö?"

Simin ääni ilmaisi yhtä paljon hämmästystä kuin pelkoakin.

Ralph katsahti häneen. Samalla kun hän kumartui taputtamaan hevosen pitkää harjaa sanoi hän sellaisen henkilön tapaan, joka tekee liian selvän yrityksen vaihtaa puheenaihetta: "Eikö tämä tamma ole hieman vanhan Betsyn näköinen? En voinut olla huomaamatta, kuinka se on vanhan eksyneen tamman näköinen, kun tallirenki toi sen pihalle tänä aamuna." Sim ei vastannut tähän mitään.

"Betsy-raukka!" sanoi Ralph taivuttaen päänsä rinnalleen.

Jälleen jatkoivat he matkaansa kauan aikaa ajaen ravia. Kun he seuraavan kerran pysähdyttivät hevosensa, tekivät he sen voidakseen paremmin nähdä muutamat etäisyydessä olevat esineet, jotka samanaikaisesti olivat kiinnittäneet heidän molempien huomion puoleensa.

"Niitä näyttää olevan monta", sanoi Ralph ja suojaten kädellään korvaansa tuulelta hän lisäsi: "Kuuletteko niiden äänen?"

"Riitelevätkö ne? Onko siellä jokin mellakka?" kysyi Sim.

"Nopeasti nyt! Ratsastakaamme katsomaan." Hetkisen kuluttua saapuivat he pieneen tien vieressä sijaitsevaan kylään.

Siellä lapset huusivat ja naiset vääntelivät käsiään. Viertotiellä oli kaikenlaista kamaa ja huonekaluja yhdessä röykkiössä heitettyinä kasoihin toistensa päälle, niin että paljon oli mennyt rikki. Muudan kersantti ja komppania muskettisotureita toimittivat parhaillaan surullista hävitystyötään häätäen ihmisiä pois heidän pienistä olkikattoisista tuvistaan ja heittäen heidän vaatimattomia huonekalujaan heidän jälkeensä. Kaikkialla vallitsi hirmuinen sekamelska ja hämminki. Vanhukset lepäsivät kylmällä maalla tien vieressä. He olivat syntyneet näissä taloissa ja olivat toivoneet saavansa kuollakin niissä, mutta nyt eivät tuvat enää olleetkaan heidän omaisuuttaan. Hävityksen keskellä käveli muudan nälkiintynyt tilanhoitaja määräten, yllyttäen ja kiroillen silloin tällöin hirveästi.

"Mikä tämän paikan nimi on?" kysyi Ralph eräältä mieheltä, joka silmät leimuten vihasta katseli, kuinka hänen kotiaan hävitettiin.

"Hollowbank", vastasi mies hampaittensa välistä.

Ralph muisti täällä asuneen erään hyvin tunnetun kuningasmielisen, jonka omaisuuden parlamentti oli takavarikoinut. Tämän pienen laakson asukkaat olivat olleet innokkaita parlamentin kannattajia pitkän taistelun aikana. Olikohan lordi ehkä saanut takaisin maatilansa ja käyttikö hän nyt tätä keinoa kostaakseen vuokraajilleen sen, että he olivat vastustaneet sitä asiaa, jonka puolesta hän oli taistellut?

Muudan vanha mies makasi aidan vieressä ja katseli maahan silmin, jotka kertoivat vain toivottomuudesta. Pieni vaaleatukkainen poika piti kiinni isoisän nutun helmasta ja itki katkerasti pelokas ilme pienissä viattomissa kasvoissaan.

"Lähtekää täältä tiehenne kimpsuinenne kampsuinenne!" huusi tilanhoitaja kiroillen jälleen hirveästi.

"Sanotteko tätä paikkaa Hollowbankiksi?" kysyi Ralph katsoen miestä silmiin. "Hellbank [Hollowbank = onkalonäyräs; Hellbank = helvetinäyräs. Suom.] olisi mielestäni sopivampi nimitys."

Mies ei vastannut mitään, katsoi vain vihaisesti, kun Ralph kannusti hevostaan ja lähti jatkamaan matkaansa.

"Jumala taivaassa!" huudahti hän, kun Sim ehti hänen rinnalleen. "Ajatella nyt, että tuollaista voi tapahtua hänen nähtensä?"

"Ja kuitenkin sanot sen parhaaksi, mitä tapahtuu", sanoi Sim.

"Niin se on, Jumala tietää sen olevan niin kaikesta huolimatta", väitti Ralph. "Hirveätä on kuitenkin ajatella, että nuo ihmisraukat häädetään maantielle kuin karja. Karjako? Karjalle he olisivat armeliaampia. On kauheata joutua noin maantielle makaamaan, kuolemaan ja menehtymään."

"Onko nuo ihmiset julistettu henkipatoiksi?" kysyi Sim.

"Kirottua!" huusi Ralph kuin Simin yksinkertaiset sanat olisivat synnyttäneet hänen mielessään uuden kauhean ajatuksen ja lävistäneet hänet kuin tikarinpisto.

Sen jälkeen he ratsastivat kauan aikaa vaieten.

He samosivat vain eteenpäin penikulman penikulman jälkeen lepäämättä ja pysähtymättä, laaksojen halki ja kukkuloiden yli, soiden sivu ja jokien poikki myrskypilvien yhä vain synketessä.

Mikä kova kohtalo ajoikaan heitä eteenpäin tässä hurjassa kilpajuoksussa elämästä?

Oli cumbrialainen sydäntalvi ja päivät olivat lyhyitä. He eivät nähtävästi pääsisikään Penrithiin sinä iltana. Pysähtyminen Hollowbankissä ja lähestyvän lumimyrskyn vuoksi tavallista aikaisemmin tullut hämärä lyhensivät heidän matkaansa. He sopivat, että he viettävät yönsä Askhamin ravintolassa.

Lähestyessään lepopaikkaa näkivät he postivaunujen, jotka olivat lähteneet Carlislesta sinä aamuna, ajavan ravintolan portille. Ne pysähtyivät vain niin kauaksi, että kolme tahi neljä matkustajaa ehti laskeutua maahan, ja lähtivät sitten taasen eteenpäin sivuuttaen heidät matkallaan etelään.

Viisi tuntia myöhemmin niiden oli määrä kohdata pohjoiseen päin matkalla olevat postivaunut, jotka tulivat Kendalista.

Kun Ralph ja Sim laskeutuivat satulasta Askhamin ravintolan "Kettu ja Koirat" edustalla, tuli isäntä nopeasti ovelle heitä vastaan. Mies oli voimakas noin kolmikymmenvuotias laaksolainen. Hän lähestyi matkustajia lausuen heidät tervetulleiksi isännän tavalliseen tapaan, mutta pysähtyi sitten mennen Ralphin luo ja sanoen kuiskaten:

"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta eikö nimenne ole Ray? Kapteeni… hssh!" kuiskasi hän.

Sitten hän vaikeni ja odottamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä luovutti hän hevoset eräälle miehelle, joka juuri silloin sattui tulemaan heidän luokseen, ja viittasi Ralphia ja Simiä seuraamaan ei julkipuolen ovelle, vaan pihalle, takaovelle.

"Ettekö tunne minua enää?" kysyi hän heti vietyään heidät huomaamatta erääseen syrjäiseen pieneen huoneeseen.

"Mutta tehän olette Brown! Kuinka te nyt jaksatte, poikaseni?"

"Hyvin ja hyvinpä tuota tekin näytätte jaksavan. Ette ole paljonkaan muuttunut sitten Dunbarin päivien, olette ehkä hieman lihonut ja antanut partanne kasvaa. En unhota milloinkaan noita aikoja, jolloin palvelin joukoissanne."

"Hyvä on, Brown; mutta miksi johditte meidät taloonne tuollaisia kiertoteitä?"

"Hush!" kuiskasi isäntä. "Tänne on juuri saapunut pari Carlislen pahinta verikoiraa. He laskeutuivat äsken postivaunuista. Tunnen ne roistot. He ovat olleet täällä tänään jo aikaisemminkin. He olisivat varmasti tunteneet teidät ja voi minua, jos he joskus joutuvat vastakkain teidän kanssanne! En antaisi itselleni milloinkaan anteeksi, jos vanhaa kapteeniani kohtaisi jokin onnettomuus talossani."

"Kuinka kauan he viipyvät?"

"Huomiseen varmaankin."

"Kuinka pitkälti on seuraavaan ravintolaan?"

"Kolme penikulmaa Cliftoniin."

"Nukumme puulavitsoilla aamunkoittoon asti, Brown. Ja nyt, poikaseni, hankkikaa meille jotakin syötävää, olipa sitten jäljillämme verikoiria tahi ei."

XXXI.

ROBBIE. KIIRUHDA!

Saavuttuaan Kendaliin Woodmanin ravintolaan voi Robbie enää tuskin epäilläkään, että Sim oli ollut siellä ja jatkanut matkaansa. Muudan pieni tarjoilijatar, joka vastasi hänen kysymyksiinsä, kertoi Simin ohimenevästä sairaudesta ja hänen nopeasta poistumisestaan erään toisen miehen seurassa.

"Millainen mies hän oli, hyvä neiti, hän, joka vei mukanaan pienen miehen?" kysyi Robbie.

"Hän oli melko komea mies, ehkä niin hyvää sukua kuin joku toinenkin", vastasi tyttö.

"Noin kuuden jalan pituinen ja ryhdikäs ehkä?" kysyi Robbie suoristaen ruumistaan kuin täydentääkseen ja selittääkseen kysymystään.

"Niin; hän oli niin suuri kuin Bully Need ja suora kuin Robin Devil", sanoi tyttö.

Robbie ei tiennyt näiden paikallisten suuruuksien ruumiillisia mittasuhteita, mutta hän ei silti laisinkaan epäillyt, kuka mies oli ollut. Oli ilmeistä, että Sim ja Ralph olivat tavanneet toisensa täällä ja lähteneet jatkamaan matkaansa yhdessä.

"Kuinkahan paljon kello silloin oli, kun he lähtivät?" kysyi Robbie.

"Melkein kaksitoista. Ehkä yksitoista tahi niille paikoin."

Kello oli nyt kaksi ja Ralph ja Sim, jotka ratsastivat hyvillä hevosilla, olivat varmaankin kulkeneet jo monta penikulmaa. Robbien oli hyvin vaikea hillitä suuttumustaan ajatellessaan niitä tunteja, jotka hän oli kuluttanut Winanderissä, ja muistellessaan vanhaa kadunkulman lörpöttelijää, joka oli yllyttänyt hänet hyödyttömään hakemiseen.

"Tuo heikko vanha tyhmeliini!" ajatteli hän mykässä vihassaan. "Kun vanha mies alkaa muuttua vanhaksi akaksi, ei mikään ole sen oikeampaa kuin että hän saa kuolla ja joutua kuopattavaksi."

Robbie ei saanut mitenkään vuokrata hevostakaan, että hän olisi voinut lähteä ajamaan takaa ystäviään. Ne vaikeudet, jotka kiusasivat häntä, eivät olleet kuitenkaan pimittäneet hänen järkeään niin, ettei hän olisi ymmärtänyt, että vaikka hän olisi onnistunut saamaankin hevosen, olisivat hänen mahdollisuutensa olleet vähäiset, kun hänen piti tavoittaa kaksi miestä, joilla oli jo kolmen tunnin etumatka.

Hän meni ravintolahuoneeseen neuvottelemaan Carlislen postivaunujen ajajan kanssa. Mies tyhjensi juuri viimeistä lasiaan ennen nukkumaanmenoaan — hän teki työtä yöllä ja nukkui päivällä. Tämä kunnon mies neuvoi häntä hyvin jyrkästi lunastamaan paikan hänen vaunuihinsa, kun hän tänä iltana lähtee pohjoiseen päin.

"Mutta minulle sanottiin, että te lähdette vasta yhdeksän aikaan", sanoi Robbie.

"Entä sitten?" vastasi ajaja, "noiden miesten on pakko nukkua tulevana yönä; he pysähtyvät varmasti johonkin paikkaan yöksi ja siten tapaamme me heidät. Kannattaako siis teidän kiiruhtaa eteenpäin kuin hullu?"

Ajajaa ei näyttänyt epäilyttävän ollenkaan, hänen olettamuksensa kuulosti hyvin viisaalta ja vaikka hänen suunnitelmaansa ei olisi voitukaan toteuttaa, oli se kuitenkin ainoa käyttökelpoinen. Robbien oli siis pakko tyytyä välttämättömään, kuten monen muunkin henkilön, joilla on paremmat apukeinot käytettävinään.

Ehkä hän salaisesti oli hyvinkin tyytyväinen muutamien tuntien viivykkiin nykyisessä olinpaikassaan, koska hän kuvitteli, että pieni tarjoilijatar oli näyttänyt muutamia veitikkamaisia merkkejä puolueellisuuteen äskeisen lyhyen keskustelun aikana hänen kanssaan saadakseen nauttia hänen seurastaan.

Tyttö oli iloinen nenäkäs nuori veitikka, jonka käytöksessä oli juuri sen verran rohkeutta kuin tavallisesti hänen toimessaan tarvitaankin. Robbien vaatimattomuuden kunniaksi meidän onkin myönnettävä, ettei hän ollut hyvinkään paljon erehtynyt arvostellessaan sitä mielenkiintoa, minkä hän äkkiä oli herättänyt tytössä. Oli ehkä hyvinkin vakavaa velvollisuudentunnon unhottamista ajatella valloittamista, vaikkakin aivan viatonta, tällaisessa tilaisuudessa, puhumattakaan sellaisesta vakavasta rikoksesta, että hän voi unhottaa kaukana oleskelevan Liisan. Mutta Robbien oli pakko alistua välttämättömään matkansa keskeyttämiseen, ja nainen, joka hallitsi hänen tunteitaan, oli onnettomuudeksi liian kaukana voidakseen rauhoittaa ne, eikä hän ollut sellainen nuori mies, että hän voi kestää keimailevien mustien silmien hyökkäystä.

Kun Robbie palasi ravintolahuoneesta ilmoittamaan, että hän aikoo odottaa postivaunuja, pyydettiin häntä keittiön takan ääreen lämmittelemään — etuoikeus, johon päivän kova pakkanen tietysti antoi suurimman aiheen. Siellä hän sytytti piippunsa ja aloitti keskustelun siitä, mille suunnalle hänen ystävänsä todennäköisesti olivat lähteneet.

Oli selvää, etteivät Ralph ja Sim olleet lähteneet suorinta tietä kotiaan Wythburniin, sillä jos he olisivat tehneet niin, olisi hän kohdannut heidät tullessaan Staveleystä. Oli olemassa vain se mahdollisuus, että he olivat sivuuttaneet hänet silloin kun hän oli mennyt ketojen poikki vanhan vaimon tuvalle, mutta se ei tuntunut hänestä ollenkaan uskottavalta.

"Oletteko aivan varma, että haette vanhaa miestä?" kysyi tyttö hyvin korostavasti, minkä oli tarkoitus ilmaista epäilyä Robbien kiihkoa kohtaan nähdä niin paljon vaivaa jonkun vähemmän houkuttelevan kuin toiseen sukupuoleen kuuluvan henkilön takaa-ajamisessa, joka ei saanut olla vanha.

Robbie antoi kunniasanansa pantiksi, ettei hänen milloinkaan oltu nähty juoksevan nuorien, tyttöjen jäljessä — vakuutus, jota kuuntelijat näyttivät suuresti epäilevän. Tyttö tuli keittiöön ja poistui sieltä toimittaessaan tehtäviään, ja palatessaan kerran oli hänellä pergamentille piirretty kartta kädessään, jolloin hän sanoi:

"Tässä on muudan paperi, jota Jim, ajaja, käski minun näyttää teille. Siihen on piirretty kaikki tiet Kendalin ja Carlislen välillä. Saatte nyt itse katsoa, voivatko ystävänne matkustaa jotakin toista tietä Wythburniin."

Robbie levitti kartan keittiön pöydälle ja alkoi heti tarjoilijattaren avulla hakea siitä niitä teitä, joita Ralph ja Sim mahdollisesti olisivat voineet kulkea. Kartan kuviot olivat hyvin sokkelomaisen epäselvät ja Robbie ja hänen pieni ystävättärensä saivat ponnistaa järkensä äärimmilleen ottaakseen niistä selvän.

"Kas niin, tässähän se on", huudahti Robbie sen näköisenä kuin hän olisi tehnyt arvokkaankin huomion, "tuossa on penikulmapaalut, ensimmäinen, toinen ja kolmas — ne ovat penikulmapaaluja, ymmärrätkö?"

"Joutavia, tyhmeliini; mittakaavahan se on", sanoi tyttö. "Näethän siihen olevan kirjoitetun: 'Mittakaava'."

"Aivan niin, tyttöseni", sanoi Robbie, joka ei tiennyt varmasti, mitä 'mittakaava' tarkoittaa. Hän oli kuitenkin liian viisas paljastaakseen tietämättömyyttään toista kertaa tälle oppineelle tarjoilijattarelle.

Mutta tehtävää oli silti mahdoton ratkaista. Vaikka he olisivat kuinka kauan tahansa nojautuneet kartan yli, eivät he nähneet siinä muuta kuin viivoja.

"Se on niin täynnä viivoja kuin vanhan Sim-raukan kasvot", sanoi Robbie.

Robbie ja tarjoilijatar ryhtyivät yhteistoimintaan muissakin asioissa. Kartta oli tavattoman pieni. Kaksi henkilöä ei voinut tutkia sitä samalla kertaa joutumatta ärsyttävän lähelle toisiaan.

"Kas, siinähän se nyt on", sanoi Robbie viitaten piipullaan erääseen kohtaan, jonka perinpohjaiseen tarkasteluun tyttö oli syventynyt.

Äkkiä peitti koko kartan melkoinen savupilvi. Se kietoi samalla vaippaansa maantieteen tutkijatkin ja hetkisen kuluttua kuului jostakin syystä hiljainen huulien maiskahdus.

"Ja siinä on sinulle", sanoi tyttö naurahtaen veitikkamaisesti, lyöden Robbieta korvalle ja kiiruhtaen tiehensä.

Jim, ajaja, tuli silloin keittiöön aikoen mennä nukkumaan ja ratkaisi kartan salaisuuden selittämällä, että Robbien ystävät voivat Askhamin kylässä poiketa Carlislen tieltä Gaskarthiin ja Wythburniin johtavalle tielle.

Robbie tyytyi tähän selitykseen ja koetti parhaansa mukaan nykyisissä olosuhteissa käyttää hyväkseen yhdeksään asti sen sataman mukavuuksia, johon hän oli ajautunut. Hän onnistuikin ehkä täydellisemmin näissä yrityksissään kuin olisi voitu odottaakaan, kun kiinnitetään huomio hänen ystäviensä vaaraan ja hänen uskollisuuteensa Liisa Branthwaiteä kohtaan.

Mutta kun kello tuli yhdeksän ja aloitti kymmentä ja vaunut olivat yhä ravintolan pihassa, voitti Robbien velvollisuudentunne sen, mitä hän olisi nimittänyt ajanvietteeksi. Carlislen postivaunut odottivat tavallisesti Lancasterin postivaunuja, ja koska eivät viimeksimainitut olleet vielä saapuneet Kendaliin, oli ensimmäistenkin mahdotonta poistua sieltä. Robbien kärsimättömyys lisäytyi melkoisesti seuraavan puolituntisen kuluessa, mutta sittenkuin kello löi kymmenen eikä vieläkään mitään ratkaisevaa tapahtunut, kiihtyi hänen suuttumuksensa äänekkääksi.

Vaunuihin piti tulla neljä sisämatkustajaa, kaikki naisia; ja vaikka yöstä tuntui tulevankin hyvin kylmä, oli Robbien määrä istua jossakin ulkopuolella. Näiden viiden matkustajan vastalauseet kävivät, vihdoin liian äänekkäiksi ja heidän vaatimuksensa liian vakaviksi sietääkseen pitempää viivyttelyä. Ajaja valjasti senvuoksi hevosensa ja asettui paikoilleen ajurinistuimelle.

Tämä oli tuskin saatu tehdyksi, kun Lancasterin vaunujen torvi kuultiin kaukaa, mikä aiheutti vielä lyhyen odottamisen.

"Toivokaamme, ettette saa siitä ainoatakaan matkustajaa sen saavuttua tänne", sanoi Robbie hieman vihaisesti.

Muutamien minuuttien kuluttua myöhästyneet vaunut ajoivat pihaan ja matkustajat laskeutuivat niistä maahan.

Pari näistä, joiden oli määrä matkustaa Carlisleen, kiipesi tikapuita pitkin Robbien taakse. Oli liian pimeä, että olisi voitu nähdä, keitä ja mitä he olivat. Nähtiin vain, että he olivat miehiä, jotka olivat verhoutuneet pitkiin kaapuihin ja lakkeihin, jotka imeytyivät tiukasti heidän poskiensa ja päänsä ympärille senvuoksi, että ne oli sidottu heidän partansa ja leukansa alle nauhoilla.

Paljon moitteita osakseen saanut Jim lyödä läimäytti nyt ruoskallaan hevosiaan ja seuraavassa silmänräpäyksessä vierivät jo vaunut viertotiellä.

Yö oli pimeä ja hirmuisen kylmä, ja sittenkuin oli päästy kaupungista, oli vaununlyhdyistä virtaava valo ainoa valaistus, johon matkustajat saivat tyytyä ensimmäisellä monen penikulman pituisella kyytivälillä.

Lievä päänkipu, joka oli vaivannut Robbieta silloin tällöin sen jälkeen kuin hän oli pistänyt päänsä jokeen Wythburnissä, oli nyt kokonaan haihtunut, mutta sitä alkoi seurata jonkinlainen omituinen herpaantuminen, mikä tylsistytti jossakin määrin hänen järkeään. Kun vaunut vierivät eteenpäin väsyttävällä matkallaan, eivät Robbien nykyisen korkean ja suojaamattoman aseman jännittävät olosuhteetkaan voineet pysyttää häntä täydellisesti hereillä. Hän torkahti aina muutamiksi silmänräpäyksiksi heräten silloin tällöin lieviin väristyksiin, joskus hioten ja joskus vapisten vilusta.

Kerran ollessaan hereillään kuuli hän katkelmia hänen takanaan istuvien muukalaisten keskustelusta. Hän ei ollut tarpeeksi tarmokas eikä utelias halutakseen kuunnella heidän puhettaan, mutta hän ei voinut silti tukkia korviaan.

"Hänestä olisi varmasti kehittynyt mainio poliisi, jos hän olisi ollut kuninkaan palveluksessa", sanoi toinen. "Viekkaampaa miestä en ole milloinkaan tavannut. On oikein naurettavaa, kuinka hän pettää meitä."

Puhuja oli selvästi joku cumbrialainen.

"Joutavia!" vastasi hänen toverinsa kuiskaten. "Hän on tavallinen pölkkypää. Vien hänet Haribeehin käden käänteessä."

Toinen puhuja oli nähtävästi skotlantilainen, joka kiihkeästi taisteli sitä vaaraa vastaan, että hänen puheensa ehkä ilmaisee hänen kansallisuutensa.

"Olet todellakin kovin kiihkeä saamaan hänet käsiisi. En ole milloinkaan oikein ymmärtänyt vihaasi häntä kohtaan."

"Sinun pitää elää ja oppia. Kunhan vain saan hänet kerran Wilfrey Lawsonin kynsiin, näet sitten kyllä, miksi vihaan tuota ylpeätä roistoa."

"No niin", sanoi cumbrialainen äänellä, joka ilmaisi suurempaa alistumista kuin hän ennen oli osoittanut, "minulla ei ole enemmän syytä pitää hänestä kuin sinullakaan. Näithän, kuinka hän heitti minut kumoon Lancasterin kadulle."

"Kunpa saisit hirttää hänet siitä tempusta, Bailiff Scroope", vastasi skotlantilainen. "Toivon sinun saavan hirttää hänet Haribeen huipulle."

Robbie ymmärsi tarpeeksi paljon tästä keskustelusta saadakseen varmuuden matkatoveriensa yhteiskunnallisesta asemasta ja heidän matkansa tarkoituksesta. Mutta keskustelun yksityiskohdat ja sävy eivät kiinnittäneet niin paljon hänen mieltään, että hän olisi pysynyt hereillään. Hän torkahti uudestaan ja levottoman unensa tiedottomuudessa katkaisi hän monta penikulmaa väsyttävästä yöllisestä matkastaan.

Jokin valo heijastui hänen silmiinsä ja herätti hänet hetkiseksi. Vaunut vierivät juuri Hollowbankin kylän läpi. Tielle oli sytytetty nuotioita ja tummia olentoja istui kyyrysillään niiden ympärillä. Robbie oli liian väsynyt tiedustellakseen noiden tulien tarkoitusta ja hetkisen kuluttua nukahti hän jälleen.

Kun hän heräsi seuraavan kerran, oli hän kuulevinaan sanan "Wythburn" lausuttavan takanaan, mutta oliko se sellaista hänen kuulonsa aiheuttamaa petosta, mitä joskus sattuu heräämisen hetkellä, ei hän voinut sanoa, ennenkuin (nyt hän oli täydellisesti hereillään) hän selvästi kuuli cumbrialaisen lausuvan nimen Ralph Ray.

Hänen uteliaisuutensa heräsi heti ja koettaessaan haihduttaa uneliaisuutensa aiheuttamaa raskasta tunnelmaa hän heitti päätään taaksepäin, minkä molemmat muukalaiset huomasivat. Hän tiesi toisen miehen nousseen seisoalleen ja kumartuneen ajurin puoleen kysyäkseen häneltä, kuka hän on ja mihin hän on matkalla.

"Hän on vain joku maalaispoika", sanoi Jim. "En tiedä hänestä sen enempää."

"Luulin häntä erääksi ystäväksemme", sanoi vieras epäiltävällä totuudenrakkaudella.

Sitten jatkettiin keskustelua vähentymättömällä innolla.

"Hänen matkansa Carlisleen saattaa minut kokonaan ymmälle. Olen jo sanonut häntä hyvin viekkaaksi. Mitähän hänellä nyt mahtanee ollakaan mielessä?"

"Ei mitään! Hän joutuu vain kiinni, siinä kaikki."

"Olisin hyvin tyytyväinen, jos tämä matkusteleminen sinne tänne pian loppuisi. Mistä luulet häntä syytettävän?"

"Sitähän meidän ei tarvitse juuri epäilläkään."

"Murhastako? Luuletteko voivanne järjestää sen niin, Wilfrey ja sinä?"

"Anna meidän pitää siitä huolta."

Robbien koko ruumis oli hiestä aivan märkänä. Hän taisteli melkein ylivoimaista kiusausta vastaan koettaa lihaksiensa voimaa muutamiin raskaihin ruumiisiin heittämällä ne maahan vaunujen katolta vapauttaakseen sen osaksi ruumiillisesta kuormasta, mutta enemmän moraalisesta pahuudesta, minkä alaisena se juuri silloin tuntui vaikeroivan.

Lunta alkoi nyt sataa ja ajaja löi hevosiaan joutuakseen erääseen läheisyydessä sijaitsevaan kylään.

"Meidän on pakko jäädä sinne yöksi", sanoi hän; "tämä lumimyrsky pysähdyttäisi meidät kuitenkin pian."

Molemmat muukalaiset näyttivät tulevan hyvin levottomiksi tämän välttämättömyyden vuoksi ja koettivat kaikin mahdollisin keinoin taivuttaa ajajaa jatkamaan matkaa.

Robbie ei voinut päättää varmasti, oliko hänen tarkoitukselleen parempi, että vaunut pysähtyvät kylään yöksi ja siten viivyttävät noita molempia roistoja, jotka istuivat hänen takanaan, vai että ne jatkavat matkaansa ja auttavat häntä saamaan kiinni Ralphin. Mutta ajaja ratkaisi tämän pulman hyvin päättäväisellä tavalla pysähtymällä Mardalen ravintolan edustalle ja rupeamalla riisumaan hevosiaan valjaista.

"Maailmassa on henkilöitä, jotka eivät sääli ihmisiä eivätkä eläimiä", vastasi hän vierasten väitteihin.

Jimin mielipide oli enemmän paikallaan kuin hän itse tiesikään.

Molemmat miehet poistuivat muristen ravintolaan. Robbie jäi pihalle auttamaan ajajaa.

"Missä Haribee on?" kysyi hän.

"Carlislessa", vastasi ajaja.

"Mikä paikka se on?"

"Haribeeko? Mestauspaikka tietenkin."

Jäätyään yksikseen lumiselle pihalle alkoi Robbie ajatella asioiden tilaa. Oli jo aamupuoli yöstä. Nuo molemmat muukalaiset, jotka nähtävästi ajoivat takaa Ralphia, jäisivät tähän taloon ainakin aamuun asti. Ralph itse nukkui nyt varmaankin jossakin noin kymmenen penikulman päässä kauempana tien varrella.

Ilma oli tavattoman kylmä. Robbien kädet ja kasvot olivat kohmeessa. Lumihiutaleita rupesi putoilemaan sakeammasti ja nopeammasti kuin ennen.

Robbie ymmärsi, että on olemassa vain yksi seikka, mikä korvaa tämän matkan vaivat, nimittäin se, että hän tavoittaa Ralphin ennenkuin postivaunut matkustajineen saavuttavat hänet.

Suoriutuakseen siitä olisi hänen pakko kävellä koko yö, satoipa sitten lunta tahi vettä tahi pakastui.

Hän voi ja hän tahtoikin tehdä sen.

Hyvä, Robbie! Tärkeämpi tulos kuin otaksutkaan johtuu matkastasi. Siis eteenpäin vain!

XXXII.

MITÄ LUMI LUOVUTTI TAKAISIN.

Askhamin ravintoloitsijan, joka oli vanha parlamentin kannattaja, mielenliikutus, kun hän Ralph Rayssä tunsi vanhan kapteeninsa, jota hän oli palvellut, uhkasi ilmaista hänet. Joutuen kuvaamattoman hämmingin valtaan hän tuli ja meni kattaen Ralphin ja Simin eteen sen vaatimattoman aterian, jollaisen hän voi tarjota sittenkuin hän oli täyttänyt kuningasmielisten vieraittensa suuremmat vaatimukset.

Huone, johon matkustajat oli viety salaa, sijaitsi vanhan rakennuksen kylkirakennuksessa ja oli avoin aina valkoisiksi kalkittuihin kattoparruihin asti ja varustettu tavanmukaisella suurella takalla. Seinillä oli aseita — täällä muudan miekka, tuolla keihäs ja uunin nurkalla haarniska. Se oli nähtävästi isännän perheen arkihuone ja huolellisesti erotettu ravintolan julkisemmasta osasta. Mutta kun ovi avattiin, siihen käytävään, joka yhdisti huoneen talon muiden osien kanssa, voitiin sinne kuulla nauravien tahi väittelevien kuninkaallisten äänet.

Kun perhe poistui huoneesta luovuttaakseen sen Ralphille ja Simille, oli takan viereen unhottautunut pieni kolmi- tahi nelivuotias poikanen, joka nähtävästi oli isännän nuorin lapsi. Ralph istuutui nostaen poikasen polvilleen. Lapsella oli suuret siniset silmät ja vaalea kihara tukka. Lapsenhuulet vastasivat hänen hymyynsä ja lapsenkieli lörpötteli hänen korvaansa sellaisella luottamuksella, mitä lapset osoittavat vain, sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka omistavat taikakalun lasten rakkauden voittamiseksi.

"Mikä sinun nimesi on, pieni mies?" kysyi Ralph.

"Kullanmuru", vastasi lapsi katsoen rohkeasti Ralphia silmiin.

"Vai niin. Eikö muuta?"

"Kyllä, Willie."

"Sanotaanko sinua äitisi näköiseksi, Willie?" kysyi Ralph sivellen kauniit kiharat pois lapsen otsalta.

"Olen äidin kullanmuru", vastasi pienokainen viattomin silmin ja nyrpistäen sievästi pientä suutaan.

"Aivan niin. Ja miksi aiot ruveta kasvettuasi suureksi, herttainen poikaseni?"

"Mieheksi."

"Ah, ja oikeinko nerokkaaksi? Mutta minkä ammatin aiot valita? Rupeatko maanviljelijäksi?"

"En, vaan sotamieheksi." Pienet kasvot oikein kirkastuivat tästä tulevaisuuden kuvasta.

"Älä suinkaan, kultaseni. Jos sinun käy, kuten meidän useimpien muidenkin, saat elämäsi kuluessa taistella tarpeeksi sinun tarvitsematta valita taistelemista ammatiksesi. Mutta sinä et ymmärrä minua vielä, Willie-kultaseni."

Pienokaisen isä tuli samalla huoneeseen ja oven auetessa kuulivat vieraat äänekästä melua jostakin kaukaisemmasta huoneesta. Nuo rähisevät kuningasmieliset olivat nähtävästi sellaisia ihmisiä, jotka luulevat, että ihmisten ravintoloissa pitää käyttäytyä aivan eri tavalla kuin kotonaan. Kuta kovemmin he puhuvat, kuten pahemmin he kiroilevat, kuta useammin he huutavat tarjoilijaa ja kuta kovemmin he lyödä läimäyttelevät heitä selkään, sitä tervetulleempia he luulevat olevansa yleisiin ravintoloihin.

Ravintolan kaukaisimmasta osasta kuuluvan melun keskeltä kuului jonkin oven avaaminen ja sitten ääni, jonka kovemmin kun kaikki muut kuultiin huutavan iloisesti isäntää.

"Minun on pakko mennä heidän luokseen", sanoi isäntä. "He haluavat minua vieraakseen, vaikka olenkin isäntä, ja vaativat minua juomaan heidän kanssaan."

Kun ovi sulkeutui jälleen, nosti Sim pojan polvelleen ja katsoi häneen hyvin hellästi. Pieni mies vastasi hänen katseeseensa hämmentyneen näköisenä, mikä ilme näytti asettavan satoja hiljaisia kysymyksiä Simille hänen ryppyisistä poskistaan ja harmaasta pitkästä takkuisesta tukastaan.

"Muistan ajat, jolloin oma tyttäreni ei ollut sen suurempi kuin tämä poikanen", sanoi Sim.

Ralph ei vastannut, vaan käänsi päänsä syrjään ja kuunteli.

"Hänkin oli äitinsä kullanmuru, Rotha."

Simin ääni tarttui kurkkuun.

"Ja minun myös", lisäsi hän. "Kiusoittelimme joskus leikillämme häntä ja kysyimme: 'Kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie', — sanoimme häntä Rotieksi silloin, — 'kenen kanssa aiot mennä naimisiin, Rotie, sittenkuin kasvat suureksi?' 'Isäni kanssa', vastasi hän tavallisesti kietoen pienet käsivartensa kaulaani ja suudellen minua."

Sim nosti känsäisen kätensä otsalleen piilottaakseen kyyneleensä.

Ralph istui vielä vaieten pää sivulle käännettynä ja katsellen tuleen.

"Siitä on jo monta, monta vuotta — minusta ainakin tuntuu siltä. Eukkoni eli silloin vielä. Menimme naimisiin Gaskarthissa, mutta siellä oli niin vähän työtä, että kokosimme tavaramme ja muutimme erääseen suureen kaupunkiin monien kymmenien penikulmien päähän etelään.

"Ja siellä sairastui Josephine-raukkani — lyhensin hänen nimensä Josieksi, koska se tuntui minusta somemmalta ja ystävällisemmältä — niin, siellä hän sairastui ja kuoli. Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän joka päivä, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan — hän oli aivan kuin Rotha siihen nähden — vaan hoiti talouttamme viimeiseen asti."

Kaukaisesta huoneesta kuului nyt kovempi naurunrähäkkä kuin milloinkaan ennen. Miehet laulaa loilottivat jotakin renkutusta.

"Tiedätkö, että Rothakin sanoi äitiään Josieksi. Toruin häntä, mutta vaimoraukkani sanoi: 'Sen ei ole väliä; pienokainen matkii vain sinua.' Olisit itkenyt, jos olisit ollut luonamme hänen kuolinpäivänään. Istuin syventyneenä työhöni, kun hän huusi sanoen olevansa pyörtymäisillään, jolloin hyppäsin seisoalleni, otin hänet syliini ja lähetin Rothan hakemaan naapurivaimoa. Mutta silloin oli se jo myöhäistä. Ystäväraukkani kuoli minuutin kuluessa ja kun pienokainen palasi juosten takaisin luoksemme posket punoittaen, näytti hän hyvin pelästyneeltä ja huusi: 'Josie, Josie!' 'Rotie-raukkani, pieni orpo Rotie-raukkam', sanoin hänelle, 'rakas Josiemme on nyt taivaassa.' Silloin pienokainen huudahti: 'Ei, ei!' purskahtaen niin katkeraan itkuun, että minunkin oli pakko itkeä hänen kanssaan."

Kaukaisen huoneen ovi aukaistiin luultavasti jälleen, koska he kuulivat jonkun miehen karkealla äänellä laulavan erästä juomalaulua. Sanat kantautuivat selvästi heidän korviinsa sen hiljaisuuden vallitessa, mikä ennusti yleistä yhtymistä kuoroon:

"Niin, herttuan nyt kunniaksi juokaamme, pohjaan asti kallistakaa lasinne, koska hän on marttyyrimme poika, kuninkaamme lemmikki."

"Hautasimme hänet sinne", jatkoi Sim; "niin, hautasimme hänet kaupungin kirkkomaahan. Tungos ja melu yläpuolellaan lepää nyt urhoollinen Josieni siellä enkä saa nähdä hänen kasvojaan milloinkaan enää."

Ralph nousi mennen ovelle, josta hän ja Sim olivat tulleet ravintolaan pihalta. Hän aukaisi sen ja seisoi hetkisen kynnyksellä. Suuria lumihiutaleita putoili taivaalta. Lumi oli jo peittänyt maan ja ulkohuoneiden katot ja lehdettömien puiden oksat olivat aivan valkoisina siitä. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut.

* * * * *

Robbie, kiiruhda! Älä tuhlaa tuntiakaan nyt turhaan, sillä tunninkin menetys voi maksaa ihmishengen.

* * * * *

Ralph oli juuri palaamaisillaan huoneeseen ja sulkemaisillaan ulko-oven, kun isäntä tuli nopeasti huoneeseen käytävästä. Hän oli hyvin kiihkoissaan.

"Eikö, kapteeni — sanokaa minulle, eikö isänne koti sijaitse Wythburnissä. Bracken-järven rannalla?" kysyi hän.

"Niin, siellä on isäni koti. Entä sitten?"

"Silloin hakevat nuo verikoirat teitä."

Brownin otsa oli aivan märkänä hiestä.

"He eivät puhele keskenään mistään muusta kuin leikistä, jota he aikovat leikkiä Wythburnissä, ja mitä he aikovat tehdä eräälle, jonka nimeä he eivät milloinkaan mainitse. Jos he vain olisivat sanoneet minulle, ketä he tarkoittavat, silloin olisin näyttänyt heille."

"Isäntä, isäntä!" huuteli joku mies, jonka epävarmojen askelten ääni kuului käytävästä. "Isäntä, tuokaa molemmat vieraanne tänne luoksemme — heidän pitää juoda lasillinen kanssamme."

Mies oli tulossa huoneeseen jonne Ralph ja Sim oli salaa viety. Isäntä livahti käytävään niin kapeasta oven ja ovenpielen välisestä raosta kuin hänenlaiselleen kookkaalle miehelle vain oli mahdollista. Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, kuultiin hänen vastustavan jokaista aietta häiritä hänen vieraitaan. Molemmat herrat olivat tulleet kaukaa matkustaen pari vuorokautta yhteen menoon; he olivat senvuoksi menneet jo vuoteeseen ja nukkuivat nyt raskaasti; isäntä antoi kunniasanansa sen pantiksi.

Juopunut kuningasmielinen näytti tyytyvän tähän selitykseen vieraiden syrjäänvetäytymisestä ja palasi tovereittensa luo laulaa hoilottaen:

"Suojelkoot töryt kuningasta ja riippukoot whighit nuorasta."

Ralph käveli levottomana huoneen poikki. Olivatkohan nämä miehet jo matkalla Wythburniin ryhtyäkseen laillisiin toimenpiteihin häntä ja hänen omaisiaan vastaan?

Isäntä palasi hetkisen kuluttua.

"Se on niin varmaa kuin Jumala on taivaassa", kuiskasi hän. "He halusivat teidät luokseen pakottaakseen teidät juomaan kuninkaan maljan heidän kanssaan, ja kun vannoin teidän nukkuvan, kysyivät he, onko teillä hevosia mukananne. Sanoin teillä olevan yhden hevosen. 'Yksikö vain kahta miestä kohti?', sanoivat he nauraa kohottaen, 'silloin kai piru äitineen on vieraananne.' 'Hevonen', sanoin, 'tahi ehkä kaksikin.' 'Meidän pitää saada ne', sanoivat he; 'takavarikoimme ne kuninkaan nimessä. Meidän pitää ratsastaa vuorten yli Wythburniin huomenaamulla.'"

"Keitä he ovat, Brown?"

"Heidän joukossaan on kolme muskettisoturia ja sitten muudan äreä mies, joka nilkuttaa toista jalkaansa; häntä he nimittävät poliisi Davidiksi."

"Antakaa heille vain hevoset. Silloin säästytte monilta ikävyyksiltä."

Sitten kääntyen Simin puoleen Ralph lisäsi: "Meidän pitää lähteä liikkeelle aikaisin huomenaamulla, vanha ystäväni; päivän koittaessa meidän on oltava jo matkalla. Lunta on jo paksulti huomenna ja ehkä hevoset olisivat olleet meille vain vastuksiksi. Kaikki tapahtuu vain parhaaksemme."

Isäntä otti kiharatukkaisen poikansa Simin sylistä ja poistui huoneesta.

Sim ei voinut salata levottomuuttaan eikä Ralphkaan voinut olla aivan tyyni. Tulisiko hän liian myöhään tehdäkseen sen, minkä hän oli aikonut?

"Sanoitteko lauantaista viikon kuluttua? Nyt on tiistai", sanoi Ralph.

"Viikko lauantaista, niin ainakin Rotha minulle sanoi."

"Tämä on omituista, hyvin omituista."

Vihdoin Ralph rauhoittui ajattelemalla, että viereisessä huoneessa meluavat miehet matkustavat vain Wythburniin yhdeksän päivää aikaisemmin ollakseen valmiit toimittamaan aiotun takavarikoimisen samassa silmänräpäyksessä kuin he saavat määräyksen siitä. Ralphilla oli todellisiakin vaikeuksia siksi paljon, ettei hänellä ollut aikaa pelätä mahdollisia sellaisia.

Juopuneitten melu lakkasi vihdoin ja humalainen humalaisen jälkeen autettiin vuoteeseen.

Sitten tuotiin huopapeitteitä Ralphille ja Simille ja heille valmistettiin vaatimattomat vuoteet leveille lavitsoille. Sim riisuutui heti ja nukkui, mutta Ralph käveli tuntikausia edestakaisin.

Tyyni yö oli jo kulunut aamupuolelle, kun Brown, isäntä, koputti oveen ja tuli huoneeseen.

"En ole nukkunut hetkeäkään", sanoi hän istuutuen kytevän takkavalkean ääreen.

Ralph jatkoi vain kävelyään edestakaisin. Hän muisteli jälleen, mitä oli tapahtunut ja mitä piakkoin tulee tapahtumaan hänelle ja hänen omaisilleen. Hän ajatteli Wilsonin ja isänsä kuolemaa, hevosen pakoa vuorten yli ja kaikkea muutakin, mikä jollakin tavoin keskittyi häneen itseensä. Kaiken tämän täytyi johtua synnistä, vaikka, hän ei ymmärtänytkään miten — synnistä ja sen rangaistuksesta. Hän pääsi yhä paremmin selville siitä, että Jumalan käsi lepää raskaasti hänen päällään. Jokainen hänen tekonsa kääntyi onnettomuudeksi, ja niitä, joille hän toivoi kaikkea hyvää, kohtasi kirous. Ja tätä onnettomuuksien ketjua, tätä kohtaloa, ei voitu murtaa. Eikö ollut minkäänlaista sovitusta? Oli kyllä; täytyi olla. Se, minkä hän aikoi tehdä, kelpaisi kyllä sovitukseksi Jumalallekin. Jumala ottaisi sen kyllä vastaan hyvityksenä — niin juuri. Tässä ajatuksessa oli suloista palsamia, joka vaikutti virkistävästi mieleen kuin aamutuuli.

* * * * *

Sim jatkoi nukkumistaan ja Brown istui kyyrysillään takan ääressä pää käsien varassa ja kyynärpäät polvilla. Talosta ja pihalta ei kuulunut minkäänlaista liikettä; kaikki oli hiljaista ja lumi peitti maan kuin valkoinen paarivaate.

Niin, niin sen täytyi olla; niin sen pitää käydä, että hänen pitää uhrata henkensä lunnaiksi.

Ja se maksettaisiinkin! Silloin pilvet hajaantuisivat ja aurinko pilkistäisi esille.

"Kova kohtalo, väisty! Äiti, Rotha, Willy, odottakaa, minä tulen!"

Ralphin kasvot kirkastuivat ajatuksien aiheuttamasta riemusta. Oliko hänen sairaalloinen kuvittelunsa muuttunut hulluudeksi? Mutta jos niin oli käynyt, oli se sellaista itseuhrautuvaisuuden hulluutta, mikä oli paljasta jaloutta.

Kerran Brown liikahti paikoillaan ja taivutti päätään sivulle kuin kuunnellen jotakin etäisyydestä kantautuvaa ääntä.

"Kuulitteko tekin sen?" kysyi hän kuiskaten ja näyttäen pelkäävän.

"Minkä sitten?" kysyi Ralph.

"Hevosen hirnunnan."

"En ole kuullut mitään", vastasi Ralph mennen ikkunaan kuuntelemaan. "Minkä hevosen?" kysyi hän kääntyen huoneeseen päin.

"Meistä ei kukaan tiedä sitä oikein. Siellä on hevonen, joka kiitää vuorten yli öisin hirnuen yhtämittaa."

"Laaksonne taikauskoa vain — akkojen puheita, luullakseni. Onko sen hirnuntaa kuultu jo vuosikausia?"

"Ei monta viikkoakaan vielä."

Brown istuutui taasen, entiseen asentoonsa takan ääreen ja tunnit kuluivat.

Kun ensi harmahtava kajastus näkyi idässä, heräsi Sim, ja sittenkuin he olivat syöneet nopeasti aamiaisen, läksivät he jatkamaan matkaansa jalkaisin.

* * * * *

Missä Robbie nyt on? Tämän tunnin tapahtumista riippuu kokonainen ihmiselämä.

* * * * *

"Sanokaa heille, että hevoset ovat Woodmanin ravintolasta Kendalista", sanoi Ralph hyvästellessään vanhaa toveriaan. "Olette tehnyt enemmän kuin pelastanut henkemme, Brown. Jumala teitä siunatkoon!"

"Toivotuksenne on enemmän arvoinen kuin mikään maksu, kapteeni", sanoi tämä rehellinen mies.

Yöllä satanutta lunta oli tiellä monen tuuman vahvuudelta ja kukkulat olivat valkoisia niin kauaksi kuin silmä vain kantoi. Päivä valkeni hitaasti Harmaat juovat jatkuivat taivaalle tullen yhä pitemmiksi ja tehden tietä ensimmäiselle keltaisen ja punaisen väriselle sarastukselle. Aurinkokin nousi vihdoin. Ruusunväriset liekit leimahtivat esille kokonaisesta valomerestä ja paksut sumupilvet hajautuivat. Uusi päivä oli koittanut synkän yön jälkeen.

Ralph ja Sim jatkoivat matkaansa vaieten. Lumi kimalteli kuin miljoonat timantit vuorten rinteillä ja jyrkät huiput, joilla se ei voinut pysyä, kimaltelivat kuin teräskiskot.

"Kuinka kaunis maailma sentään onkaan!" sanoi Ralph.

"Niin se on kaikesta huolimatta", vastasi Sim.

"Kaikesta huolimatta", toisti Ralph.

He olivat kiivenneet muutaman pienen kukkulan laelle ja ruvetessaan laskeutumaan sen toista rinnettä näkivät he lumen muodostaneen suuria kinoksia sen juurelle.

Samalla kiinnittivät he huomionsa johonkin kummalliseen esineeseen etäisyydessä.

"Mikä esine tuolla on puoleksi lumen peitossa?" kysyi Sim.

"En tiedä. Mutta pian saamme sen selville."

Ralph puhui huohottaen.

"Mutta siellähän on joku hevonen!" sanoi Sim.

"Kuinka se on jätetty ulos tällaiseksi yöksi?" sanoi Ralph.

Hänen kasvonsa vapisivat mielenliikutuksesta. Kun hän puhui jälleen, oli hänen äänensä käheä ja hänen kasvonsa kalmankalpeat.

"Sim, mitä sen selässä on?"

"Varmasti kuorma. Sillähän on jokin musta esine poikittain selässään."

Ralph veti syvään henkeään ja pysähtyi. Sitten hän läksi juoksemaan.

"Suuri Jumala!" hän huusi "Betsy! Siellähän on Betsy ruumisarkkuineen!"

XXXIII.

VIHDOINKIN HAUDATTU.

Betsy siellä todellakin oli, tamma, jonka he olivat menettäneet tuona kauheana päivänä Stye Headin solassa. Sen hirmuinen kuorma, ruumisarkku, jossa oli Angus Rayn maalliset jäännökset, oli vielä kiinni sen selässä. Kukaan ei ollut päässyt sitä lähelle, sillä muussa tapauksessa olisi arkku irroitettu. Tamma oli riutuneen ja väsyneen näköinen noustessaan nyt jaloilleen lumessa. Vanha hevonen oli hyvin mukautuvainen tänä aamuna ja kun Ralph taputti sen päätä, näytti se tuntevan käden, joka kosketti siihen.

Se oli kiivennyt vuorten yli ja syönyt epäilemättä vuorten rinteitten ohutta ruohoa. Jos lunta olisi satanut aikaisemmin, olisi se piankin kuollut nälkään.

Ralph oli hirveästi liikutettu. Sim ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä niin järkytettynä. Jos hevonen kuormineen olisi ollut yliluonnollinen olento, ei sen vaikutus Ralphiin olisi voinut olla voimakkaampi. Tarttuessaan suitsiin oli hän sellaisen ihmisen näköinen, jonka on vaikea päättää, eikö tämä sittenkin, tämä, mitä oli tapahtunut, ollutkin pikemmin kuvittelua, mikä oli tullut esille hänen unelmiensa maailmasta, kuin ilmeistä todellisuutta, siunattua armollista todellisuutta, armoa, josta kiittääkseen hänen heti siinä paikassa olisi pitänyt langeta polvilleen maahan, vaikka lumi olisi peittänytkin hänet siihen ikuisiksi ajoiksi ja tehnyt tämän hänen viime työkseen. Sitten täyttyivät hänen riemun sokaisemat silmänsä kyynelistä, joita eivät tunteellisemmatkaan hetket olleet voineet houkutella esille. Nämä henkeä salpaavat sekunnit kuvastivat sen, mikä oli tuntunut viideltäkymmeneltä toivon ja pelon vuodelta.

Ralph päätti, ettei mikään voima maailmassa voisi irroittaa hänen kättään suitsista, ennenkuin isän ruumis vihdoinkin haudattaisiin. Askhamin seurakunnalla oli varmaankin kirkko ja hautausmaa, ja sinne Angus Ray haudattaisiin. He eivät olleet vielä sivuuttaneet kirkkoa, sen täytyi siis olla jossakin kauempana, ja taluttaen hevosta, joka kantoi kuormaansa, ystävykset jatkoivat matkaansa.

Kun Ralph sai puhekykynsä takaisin, sanoi hän:

"Keskiviikko. Siitä on siis kolme viikkoa tänään, kun menetimme sen, ja kolme viikkoa on isäni saanut odottaa hautaamistaan."

Hetkisen kuluttua näkivät he pienen vaatimattoman kirkon, joka sijaitsi kahden tien risteyksessä. Kulmassa oli tienviitta, jonka osoittimet viittasivat kolmelle taholle. Kirkko oli matala valkaistu goottilaistyylinen rakennus pienine tapulineen, jossa ei ollut kelloa. Sen takana oli toinen rakennus taitepäätyineen ja pyöreine kattoikkunoineen, jotka olivat syvällä olkikatossa. Molempien rakennusten edustalla oli hautausmaa. Se oli nyt hyvin synkän ja kylmän näköinen, kun lumi peitti sen monet kummut ja vesi tippui sen vanhojen vaatimattomien ristien lämpimämmästä puusta. "Tässä on kai pappila", sanoi Ralph. He menivät sen edustalle ja koputtivat laajan kuistin oveen. Muudan vanha mies aukaisi sen ja katsoi vieraitaan tiukasti ja tutkivasti. Hänellä oli yllään ruumiinmukainen jakku sinisestä kotikutoisesta kankaasta ja hänen leveäkärkiset saappaansa oli pauloitettu lyhyitten housunlahkeitten ympärille.

"Asuuko pastori täällä?" kysyi Ralph tieltä, pidellen tammaa kiinni suitsista.

"Täällä ei asu ketään pastoria", sanoi vanhus hieman äreästi.

"Tämä on siis varmaankin katolisen papin asunto?"

"Ei hänenkään."

Kirkollisen hallinnon vaihdokset olivat viime aikoina olleet niin lukuisat, että oli mahdotonta tietää, mikä uskonto milloinkin oli voimassa. Ralph ymmärsi vanhuksen lyhyillä vastauksillaan tahtovan ilmaista vastenmielisyytensä nykyisiä oloja kohtaan ja koetti senvuoksi toisella tavalla.

"Saarnaatteko te tässä kirkossa?"

"Minäkö? En! Koetan vain noudattaa Jumalan käskyjä."

Hetkisen kestäneen väittelyn jälkeen, joka paljon enemmän ärsytti kuin huvitti Ralphin asemassa olevaa henkilöä, saatiin selville, ettei seurakunnassa tällä haavaa ollut pappia ja että kirkko oli ollut kiinni monta kuukautta, minkä vuoksi seurakuntalaisten sielunhoito nykyään oli lamaannuksissa. Vanhus, joka vastasi Ralphin kysymyksiin, oli seurakunnan haudankaivaja, ja tärkeämpää kuin vanhuksen kuvailema seurakunnallinen vararikko oli nyt Ralphille sen selville saaminen, oliko haudankaivajankin työ lopetettu — eikö seurakuntalaisia kuollut ja eikö haudankaivajan tarvinnut haudata heitä sinä aikana, jolloin seurakunta on ilman pappia.

Ralph selitti lyhyesti käyntinsä tarkoituksen ja pyysi haudankaivajaa kaivamaan haudan heti.

"Luulen sen olevan vastoin kirkkolakia", sanoi vanhus pudistaen vakavasti harmaata päätään. "Pelkään, että minua rangaistaan, jos se tulee tiedoksi."

Ralph työnsi muutamia kolikoita vanhuksen käteen niin huomaamatta kuin suinkin, jolloin ukko jatkoi paljon suopeammin:

"Mutta minun asiani ei ole kieltää keneltäkään kristityltä kristillistä hautaamista, tarkoitan sitä osaa siitä, mikä voi käydä päinsä ilman kirjaa. Herra, tulen luoksenne aivan heti. Kiertäkää portille, herra."

Ralph tovereineen totteli määräystä ja muutamien minuuttien kuluttua vanhus tuli kiiruhtaen heidän luokseen muutamasta takaovesta, josta päästiin hautausmaalle.

Hänellä oli lapio olallaan ja suuri avain kädessään.

Hän pisti avaimen suureen munalukkoon ja väänsi syrjään portin ruosteisen salvan, jolloin portti kääntyi hitaasti ruosteisilla saranoillaan, jotka olivat kokonaan sammaleen peitossa.

Sitten Ralph pitäen vielä kiinni tamman päästä tuli hautausmaalle Simin seuratessa hänen kintereillään.

"Tässä on muudan paikka, johon ei ole milloinkaan haudattu ketään", sanoi vanhus viitaten erääsen kohtaan läheisyydessä, jossa pitkiä siankärsäheinän korsia pisti esille lumesta. "Se on hyvää maata, herra, ja kirkkaina päivinä paistaa aurinko siihen."

"No kaivakaa hauta sitten siihen", sanoi Ralph.

Vanhus loi heti lumen pois, teki suorakaiteen muotoisen neliön maahan lapionsa kärjellä ja alkoi kaivaa.

Ralph, Sim ja Betsy seisoivat parin askeleen päässä hänestä. Aamu oli vielä niin varhainen, ettei kukaan tullut häiritsemään hautausmaalle kokoutunutta pientä ryhmää.

Vanhus keskeytti silloin tällöin työnsä hengähtääkseen ja kuivatakseen hien otsaltaan. Näinä väliaikoina; olisi hän nyt mielellään ollut yhtä puhelias kuin hän ennen oli ollut vaitelias, mutta Ralph ei halunnut kiihoittaa hänen puheliaisuuttaan ja Sim seisoi mykkänä jonkinlainen kauhunilme silmissään.

"Niin, sitten Mikonmessujen ei meillä ole ollut pappia;: silloin tuli uusi asetus voimaan, kuten tiedätte", sanoi vanhus.

"Mikä asetus?" kysyi Ralph.

"Mitä? Herra ei suinkaan tarkoita, ettei herra tiedä mitään yhdenvertaisuuslaista?"

"Tarkoitan juuri sitä, ystäväni", vastasi Ralph.

"Sitäkö, ettette tunne yhdenvertaisuuslakia? Oletteko sitten kuullut puhuttavan viiden penikulman laista?"

"En."

"Ettekö test-laistakaan, jonka piispa haluaa julkaista?"

"En siitäkään."

"Siunatkoon!" huudahti haudankaivaja selvästi kauhuissaan huomatessaan Ralphin tietämättömyyden näistä ehdotetuista kirkollisista laeista. Sitten kääntäen päänsä syrjään ja iskien viekkaasti silmää lisäsi vanhus: "Ehkä teidän armonne on oleskellut ulkomailla?"

Ralphin oli pakko torjua tämäkin kunnioitettava veruke, millä hän olisi voinut puolustaa vaillinaisia tietojaan olevista oloista, jotka nähtävästi sen miehen mielestä, jonka kanssa hän keskusteli, olivat oikeita elinkysymyksiä ja hänen päivittäisten keskustelujensa aiheita.

Vanhus oli jälleen ryhtynyt jatkamaan työtään. Kun hän seuraavan kerran keskeytti työnsä, teki hän sen haihduttaakseen Ralphin tietämättömyyden näistä tärkeistä asioista.

"Katsokaa, herra, vanha episkopaalinen kirkkolaki on astunut jälleen voimaan ja ne presbyteriläiset papit, jotka alistuvat siihen, saavat pitää virkansa, kun taas ne, jotka eivät alistu siihen, erotetaan virastaan. Sellainen on yhdenvertaisuuslaki."

"Sanoisin sitä mieluummin erilaisuuslaiksi", vastasi Ralph.

"Eikä ainoakaan presbyteri saa asettua asumaan viittä penikulmaa lähemmäksi jotakin markkinapaikkaa — sellainen on viiden penikulman laki. He eivät saa ruveta koulujen johtajiksi eivätkä opettajiksi eivätkä he saa hoitaa yleisiä virkoja, elleivät suostu nauttimaan kirkon sakramenttia. Sitä sanoo piispa test-laikseen, mutta sitä ei hän saa ajetuksi läpi moneen vuoteen, ei missään tapauksessa."

Vanhus oli lausunut helposti käsitettävän selityksensä sellaisen miehen tapaan, joka voi vaatimattomasti ylpeillä suuremmilla tiedoillaan.

"Mutta sittenkuin hän saa sen ajetuksi läpi, tarvitsee hän vielä toisenkin lain, ainakin minun ymmärtääkseni", sanoi Ralph, "nimittäin lain; että hän saa haudata presbyterit elävinä. Hehän joutuvat jo tämän lain perusteella melkein sellaiseen asemaan."

Vanhuksen viekkaiden silmien ovela katse ilmaisi, että hän nyt oli tehnyt kolme johtopäätöstä. Ralph oli hänen luulonsa mukaan joko presbyteri tahi puritaani taikka kumpikin.

"Meidän pappimme oli presbyteri", huomautti hän ääneen, "ja silloin kun asetus astui voimaan, poistui hän paikastaan."

Mutta Ralph ei ollut ollenkaan halukas keskustelemaan tästä aiheesta.

Hauta oli nyt kaivettu. Sen piti olla pitkä ja leveä, mutta ei syvä.

Lunta alkoi sataa jälleen.

"Kovaa työtä tällaisena aamuna", sanoi haudankaivaja yskien ja heitti lapionsa pois. "Tämä on sellainen varhainen aamu, mikä panee tällaisen vanhan miehen huohottamaan. Enkä ole sitäpaitsi aina ollutkaan haudankaivaja. Mikonmessuihin asti olin opettaja."

Aika oli nyt koittanut sen kuorman luovuttamiseen haudalle, jota tamma oli kantanut selässään kolme viikkoa. Vasta nyt päästi Ralph irti Betsyn suitset lujasta otteestaan. Tehtyään sen ryhtyi hän aukomaan niitä hihnoja ja nuoria, joilla arkku oli sidottu kiinni. Kun kaikki oli kunnossa, valmistautui hän nostamaan arkun maahan. Mutta se oli niin suuri ja raskas, että sekä Simin että haudankaivajan piti auttaa.

Heidän yhteisillä ponnistuksillaan saatiin arkku kuitenkin lasketuksi maahan hevosen selästä. He olivat juuri tekemässä sitä, kun Betsy, päästyään äkkiä vapaaksi kuormasta, jota se oli kantanut, hyppäsi sivulle näyttäen pelästyvän jotakin, syöksyi portista tielle ja läksi laukkaamaan.

"Antaa sen mennä", sanoi Ralph kiinnittäen huomionsa taasen maahan laskettuun arkkuun.

Sitten Angus Ray laskettiin viimeiseen leposijaansa ja lumihiutaleet putoilivat hänen arkulleen muodostaen kuin valkoisen pehmeän paarivaatteen.

Ralph seisoi vieressä, kun vanhus ajoi mullan takaisin hautaan. Se putoili arkulle kumeasti jymähdellen. Sim seisoi kumarassa muutaman kiven vieressä ja katseli pelästynein silmin toimitusta.

Viimeksi asetettiin turpeet paikoilleen. Askhamin pieneen hautausmaahan oli ilmestynyt uusi kumpu, ja niin oli kaikki lopussa. Haudankaivaja heitti lapion olalleen ja aikoi sulkea portin.

Mutta juuri silloin heidän huomionsa kiintyi siihen, että taivaalta heidän päänsä yläpuolelta kuului ääniä, jotka olivat kuin puron lirinää kesän kaunistamien puitten juurilla, kuin syvän veden kohinaa sen syöksyessä padon yli tahi kuin vaahtopäisten aaltojen vyörymistä kajahtavaa kalliota vasten. Katsokaa taivaalle! Jokainen vanhan lehdettömän seljapuun oksa oli täynnä lintuja. Kuunnelkaa! Hetkinen vielä ja niiden laulu on vaiennut, ne ovat jälleen kohonneet siivilleen ja kiitäneet pois kuin synkkä sadepilvi valkoisten untuvien täyttämässä ilmassa. Sitten vallitsee hiljaisuus kaikkialla.

Oliko se Jumalan antama merkki ja tunnuskuva — Jumalan lähettämä viesti tämän onnettoman miehen sielulle? Oliko se Jumalan lähettämä rauhansanoma?

Kuka uskaltaa sanoa, ettei se ollut?

"Nyt on raskas kuorma nostettu sydämeltäni", sanoi Ralph.

Hän muisteli vuorilla viettämäänsä hirveätä yötä. Ja hänen kasvojaan kirkasti todellakin nyt toisenlainen ilme. Hänen isänsä oli nyt haudattu. Jumala oli antanut tämän armonosoituksen hänelle merkiksi siitä, että hänen piti tehdä se, mitä hän aikoikin tehdä. Siten selitti Ralph hevosen satunnaisen löytämisen.

He sanoivat jäähyväiset vanhukselle ja poistuivat hänen luotaan. Sitten he, kävelivät teiden haarautumaan, jossa tienviitta oli. Osoittimet olivat lumen peitossa ja Ralph kiipesi kiviaidalle sen taakse ja pyhkäisi niiden kirjoitukset puhtaiksi kuurasta.

"Kendaliin." Se osoitin viittasi sille suunnalle, mistä he olivat tulleet.

"Gaskarthiin."

"Se on meidän tiemme", sanoi Sim.

"Ei", vastasi Ralph; "tämä se on — 'Penrithiin ja Carlisleen'."

Mitä mahdollisuuksia jäikään nyt enää Robbielle?

XXXIV.

VÄISTY, ESTÄVÄ KOHTALO!

Muutamia minuutteja vaunujen saapumisen jälkeen Mardaleen ponnisteli Robbie eteenpäin pimeässä tuntemattomalla tiellä. Entinen väsyttävä päänkipu alkoi vaivata häntä jälleen ja silloin tällöin otti hän kourallisen lunta maasta viilentääkseen pakottavaa otsaansa.

Se oli hyvin väsyttävää kävelyä ja sen suorittamiseen tarvittiin todellakin nuoret voimakkaat jäsenet ja rohkea mieli. Hän sivuutti kyliä, mutta ne olivat kaikki yhtä hiljaisia ja rauhallisia kuin ihmisetkin, jotka nukkuivat niiden tuvissa. Vasta viiden tunnin kuluttua kohtasi Robbie ensimmäisen elävän olennon.

Päivän koittaessa lakkasi lumisadekin ja Robbien saavuttua Askhamiin oli myöhäinen aurinkokin jo noussut. Koska hänen alkoi olla jo nälkä, meni hän muutamaan tupaan ja kysyi eräältä vanhalta mummolta, joka asui siinä, saako hän vaivata mummoa maksusta valmistamaan hänelle jotakin aamiaiseksi. Vanhusta säälitti nuoren miehen väsynyt ulkomuoto ja hän pyysi vieraanvaraisesti nuorukaista käyttämään hyväkseen talon antimia. Kun Robbie oli syönyt kulhollisen puuroa ja maitoa, voitti matkan aiheuttama väsymys hänet kokonaan. Vastatessaan katkonaisesti vaatimattoman emäntänsä kysymyksiin hän nukkui kesken kaiken tuoliinsa. Säälistä antoi vanhus hänen nukkua tarpeekseen.

"Poikahan on aivan kuolemanväsynyt", sanoi hän katsellen Robbien riutuneita kasvoja.

Kello oli jo yli kahdentoista päivällä, kun Robbie heräsi.

Ah, mitä silloin oli menetettykään ikuisiksi ajoiksi! Mitä sellaista oli silloin tapahtunut, mitä ei enää voitu peruuttaa?

Hän hyppäsi seisoalleen vihoissaan menettämästään ajasta ja läksi uudestaan matkalle. Kun hän sivumennessään poikkesi ravintolaan, kuuli hän harmikseen, että jos hän silloin olisi mennyt sinne, kun hän auringon noustessa oli poikennut pieneen tupaan, joka sijaitsi vain parin sadan metrin päässä siitä, olisi hän helposti tavoittanut Simin ja Ralphin. Postivaunut eivät kuitenkaan olleet vielä ehtineet tähän kyytitaloon, ja senvuoksi Robbie voi osaksi suoda itselleen anteeksi viipymisensä.

Hän ei epäröinyt juuri ollenkaan, minkä tien hän valitsee saapuessaan teiden haarautumaan kirkkomaan kulmassa. Jos Ralph oli valinnut Gaskarthiin vievän tien, oli hän turvassa, mutta jos hän on lähtenyt Carlisleen, on hän vaarassa. Senvuoksi päätti Robbie seurata viimeksi mainittua.

Hän ei kysellyt ihmisiltä mitään, ennenkuin hän kuljettuaan Penrithin kauppalan läpi oli saapunut sen pohjoiselle sulkupuomille. Silloin hän kysyi niiltä, jotka näyttivät tulevan kaukaa, olivatko he nähneet paria sellaista miestä, joita hän haki. Sillä tavoin sai hän kuulla puhuttavan monesta sen vaivalloisen matkan yksityiskohdasta, jolle hänen ystävänsä olivat lähteneet. Simin voimat olivat loppuneet ja Ralph oli halunnut jättää hänet erääseen ravintolaan tien varrelle voidakseen, itse jatkaa matkaansa Carlisleen. Mutta Sim oli rukoillut, että hän pääsisi mukaan, ja vihdoin oli muudan maalainen, joka oli matkalla Carlislen torille ja jolla oli vain yksi vapaa paikka rattaillaan, tarjoutunut ottamaan Simin mukaansa. Tätä tarjousta olivat ystävykset käyttäneet kiitollisina hyväkseen.

Jokaisesta yksityiskohdasta, minkä Robbie sai selville, voitiin selvästi nähdä, että Ralph ponnisti jokaista lihastaan päästäkseen perille Carlisleen. Mikä hirveä kohtalo se olikaan, joka niin pakotti häntä kiiruhtamaan eteenpäin ehkä kuolemaansa kohti?

Penikulman penikulman jälkeen Robbie kulkea laahusti eteenpäin vaivalloisella matkallaan. Hän oli sairas, vaikka hän tuskin sitä huomasikaan, ja hänen oli pakko levähtää hyvin usein.

Rupesi hämärtämään ja kerran vielä pimeni ilta, mutta reipas nuori laaksolainen ponnisteli vain eteenpäin päämääräänsä kohti. Lumi oli kovettunut ja käveleminen oli nyt helpompaa, mutta tie oli pitkä ja kulkija oli hyvin alakuloinen.

Aamu valkeni vihdoin ja kun sumu haihtui niityiltä, näki Robbie edessään vanhan Carlislen kaupungin. Aavistus, että hän tulee liian myöhään, riisti kaiken ilon kauan ikävöidyltä näöltä.

Oliko taivas pilvessä? Uhkasiko myrsky maailmaa? Kertoivatko virtaavat joet ja kohisevat kosket Robbielle sen toivottoman tarinan, mikä lepäsi kylmänä ja mykkänä hänen sydämessään? Eivät!

Aurinko nousi pannen valkoisen maailman säteilemään. Se pehmitti puiden kankeat oksat ja lumi alkoi sulaa ja tippua maahan suurina pisaroina, jotka olivat kuin aamukastetta. Koko luonto näytti iloitsevan julmasti, ivallisesti ja armottomasti, hilpeästi ja riemuitsevasti. Linnut tulivat esille kuurottuneista pesistään laulaen iloisesti kirkkaassa aamuilmassa. Muudan pieni hamppuvarpunen, joka ei ollut paljon sormustinta suurempi, lensi kauniille koivun oksalle ja valoi koko sielunsa kirkkaihin säveliin.

Robbie käveli vaivalloisesti eteenpäin laahustavin askelin ja hyvin alakuloisen näköisenä. Hänen takkinsa oli auki, niin että villapaita näkyi, toisen kätensä, jossa oli piippu, hän oli työntänyt vyönsä alle ja toisella veti hän perässään raskasta sauvaa; lakkinsa oli hän työntänyt takaraivolleen kuumalta otsaltaan.

Hän käveli välinpitämättömänä Carlisleen sen eteläisestä Bother-portista. Kirkonkello löi juuri kymmentä. Kulkiessaan kaduilla hän tuskin tiesi omaa asiaansa ja päämääräänsä. Hakematta sitä sen paremmin saapui hän vihdoin vanhan kaupungintalon edustalle. Paljon väkeä oli kokoutunut torille sen läheisyyteen ja lisää näytti olevan vain tulossa sinne johtavilla kaduilla. Robbie oli vain kerran ennen käynyt Carlislessa, mutta hän oli kuitenkin varma, että jotakin tavatonta oli tekeillä. Hän kysyi eräältä kaupunkilaiselta, joka seisoi hänen vieressään, mitä joukkojen liikehtiminen kaduilla oikeastaan merkitsi. Mutta mies ei kyennyt selittämään hänelle mitään. Sitten hän kysyi toisilta tämän näytelmän katselijoilta, jossa ei näyttänyt olevan mitään nähtävää, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä kuin hänkin. Hälinä kiihtyi kuitenkin vain kaikesta huolimatta.

Torilla oli vanha kiviristi korkealla askelmilla varustetulla jalustalla ja Robbie kiipesi sinne nojautuen siihen. Sitten hän kuuli ihmisten puhuvan, että jokin kuuluisa rikollinen oli antautunut. Toiset väittivät rikollista varkaaksi, toiset taasen murhaajaksi; muutamat sanoivat häntä väärentäjäksi ja muutamat taasen väittivät häntä kuninkaanmurhaajaksi, jonka viranomaiset lähettävät nyt Lontooseen.

Vain yhdestä seikasta näytti joukko olevan melkein samaa mieltä, nimittäin siitä, että rikollinen oli vapaaehtoisesti antautunut viranomaisille sittenkuin määräys hänen vangitsemisestaan oli julkaistu.

Melu kiihtyi huippuunsa, kun vanhan kaupungintalon ovet avautuivat ja ryhmä sotilaita ja siviilipukuisia henkilöitä tuli torille.

Miehet oli määrätty vartioimaan vankia, jota nyt vietiin yhteiseen vankilaan odottamaan tutkintoa.

Robbie joutui synkän, kiusallisen ja painostavan tunteen valtaan. Hän kiipesi ristin poikkipuulle ja katseli joukon yli pientä ryhmää.

Vanki oli Ralph Ray. Hän käveli parin sotilaan välissä lujin askelin ja avonaisin vakavin katsein. Aivan hänen kintereillään laahusti Simeon Stagg katsoen maahan.

Robbien hakeminen oli loppunut.

XXXV.

ROBBIEN MATKAN LOPPU.

Kaikki oli nyt ohi. Vaivalloinen haku oli loppunut ja Robbie Anderson oli tullut liian myöhään. Ralph oli antautunut ja paljon ikävämmät mahdollisuudet kuin Robbie oli arvannutkaan ja paljon kauheampi onnettomuus kuin Rotha Stagg ja Willy Ray olivat pelänneet tahi aavistaneetkaan uhkasi nyt johtua siitä.

Sotilaat olivat poistuneet vankeineen, joukko oli seurannut heitä ja Robbie seisoi yksinään torilla. Seisoen ristin portailla hän kääntyi katsomaan poistuvaa kirjavaa joukkoa. Se näytti suuntaavan kulkunsa English-kadulle.

Kuinka kuumalta ja polttavalta hänen otsansa tuntuikaan! Sitä oli kivistänyt ennen, mutta nyt se poltti kuin tuli. Robbie painoi sen lujasti ristin kylmää kiveä vastaan. Sitten hän läksi kävelemään sieltä tietämättä matkansa määrää. Hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne hän olisi voinut mennä, eikä hänellä ollut mitään tehtävääkään. Tuntikausia hän harhaili sinne tänne vanhan kaupungin kaduilla. Lunta oli vielä suuret kasat talojen räystäillä ja porttiholveissa, ja joskus se tipahteli suurina möhkäleinä kaduille. Viertotiet oli lakaistu puhtaiksi.

Edestakaisin Blackfriars-katua vankilan ohi, joka sijaitsi luhistuneen luostarin tontilla, pitkin Abbey-katua kirkon ohi suoraan Head Lanen poikki takaisin torille jälleen, sitten Caldewin rantoja pitkin ja läntisen muurin yli, jolta voitiin katsella etelään päin jatkuville kukkuloille, Shaddon-portin ympäri linnan varjostamalle sillalle ja sitten Eden-joelle ja pohjoiselle suurelle skotlantilaiselle portille hän ponnisteli. Hän vain kulki kulkemistaan tietämättä minne ja välittämättä miksi, kunnes hänen jalkansa kieltäytyivät kantamasta häntä enää ja kunnes pitkät talorivit vaalenneine parruineen, jotka pistivät esille seinistä, ja päätyineen ja vintinikkunoineen näyttivät nojautuvan häneen päin ja tanssivan kuin haaveelliset olennot hänen edessään.

Aamun tapahtumat olivat tehneet syvän vaikutuksen kaupunkilaisiin. Heidän joukossaan vallitsi kummallinen samanmielisyyden puute siihen rikokseen nähden, josta vankia syytettiin; mutta Robbie huomasi kaikkien olevan yhtä mieltä siitä, että se oli jotakin hirveätä. Hän näki senkin, ettei kukaan menettänyt hyväntuulisuuttaan ajatellessaan sitä kohtaloa, mikä uhkasi heidän lähimmäistään. "Tämä on hyvin vastenmielistä. Tule, John, juomaan lasillinen kanssani."

Robbie oli kääntynyt sivukadulle, jota sanottiin Kings Arms Laneksi. Tarkoituksetta ja ajattelematta mitään hän pysähtyi erään ahtaan aukeaman laitaan, jossa oli muudan kummallinen rakennus vähän syrjässä kadusta. Mataloine leveine ikkunoineen, jotka olivat syvällä kiviseinissä, omituisine päänmuotoisine koristeineen, jotka vuosia sitten oli leikattu korkokuviksi, mutta jotka pakkanen ja sade nyt olivat turmelleet, näytti se jonkun vanhan luostarin sivurakennukselta, joka aikoja sitten jollakin tavoin oli mennyt kaiken maailman tietä. Muudan hyvin vanha pieni mies pyöriskeli aukeamalla luoden pois lunta ja puhdistaen ikkunoita.

"Tuo mies tuli tänne juuri käräjiksi", huomautti toverilleen muudan nuorukainen viitaten taloon ja sanoen hiljaa jotakin, jota Robbie ei kuullut.

"Mikä paikka tämä on?" kysyi Robbie heidän mentyään kävellen portille ja kohdistaen sanansa ukolle.

"Tuomarin asunto", vastasi hoitaja kohottaen katseensa työstään ja näyttäen hämmästyvän kysymyksestä.

"Milloinka oikeudenistunnot alkavat?"

"Ensi viikolla ne alkavat."

Vanha hoitaja ei nähtävästi ollut lainkaan puhelias, ja Robbie, joka ei halunnut jaaritella joutavia, poistui sieltä.

Kaupungissa pitempään viipyminen tuskin kannatti. Kaikki oli ohi. Pahin oli jo tapahtunut. Hän voi yhtä hyvin lähteä kotiinsa. Mutta kuinka hänen otsansa olikaan kuuma! Olisikohan tuo sukellus Wythburnin vieritse virtaavaan puroon pannut hänen päänsä palamaan kuin sulatusuuni?

Robbie ajatteli Simiä. Miksi hän ei ollut tavannut Simiä pitkillä kierroksillaan kaupungin läpi? Hehän olisivat voineet lähteä kotiin yhdessä.

Bother-portin ja English-kadun kulmassa oli pari kauppaa ja kun Robbie meni niiden sivu, keskustelivat kauppiaat innokkaasti aamun tapahtumista.

"Näin hänen menevän tästä sivu tuon pienen raukan kanssa, aivan varmasti. Olin juuri avaamassa luukkuja, kun se tapahtui", sanoi toinen miehistä matkien silloin tekemiään liikkeitä.

"Siunatkoon! Mihin aikaan se oli?" kysyi toinen.

"Kuten jo sanoin, avasin silloin juuri luukkujani, kun se tapahtui", vastasi toinen matkien jälleen liikkeitään. "En ollut vielä hiekoittanut lattiaa enkä lakaissut kauppaa, joten kello oli kai noin kahdeksan tahi vähän vaille minun laskuni mukaan."

"Hyväinen aika, hyväinen aika?" vastasi toinen kauppias, jonka veri nähtävästi jähmettyi pelosta, kun hän kuuli näitä kauheita yksityiskohtia kerrottavan.

Robbie jatkoi matkaansa. Kahdeksan aikaan. Hän oli siis tullut vain pari tuntia liian myöhään — vain pari mitätöntä tuntia.

Hän ajatteli harmissaan ja katkeroituneena niitä useita tunteja, jotka hän oli kuluttanut turhaan tahi käyttänyt huonosti sen jälkeen kuin hän oli poistunut Wythburnistä sunnuntaina. Hän ei olisi suonut itselleen sitä aikaa, minkä hän oli käyttänyt nukkumiseen ja lepäämiseen.

No niin, kaikki oli ohi nyt; ja väsynein jaloin lähti Robbie Carlislesta Bother-portin kautta samaa tietä, jota hän aamulla oli tullutkin sinne. Lumi suli nopeasti ja tien molemmilla puolilla oli aurinkoisia viheriöitä niittyjä. Kuinka somia ne olivatkaan! Kuinka julmalta tuntuikaan luonto tahraamattomassa kauneudessaan!

Robbien mielestä ei haihtunut hetkeksikään tunne, että suuri onnettomuus uhkasi häntä, mutta siitäkin huolimatta sai jonkinlainen lamaannus vähitellen hänet valtoihinsa. Hän kulutti aikaansa tarkastelemalla pienintäkin tien yksityiskohtaa. Oliko hän huomannut tuota koivua tahi tammea ennen? Oliko hän matkallaan Carlisleen nähnyt tuon portin tahi kiivennyt tuon puomin yli? Muudan poika ajoi lammaskatrasta edellään. Toinen puoli katraasta oli merkitty punaisella ristillä ja toinen mustalla pilkulla. Robbie laski molemmat puoliskot lammas lampaalta ja arvaili, kenen ne olivat ja minne ne olivat matkalla.

Sitten hän istuutui lepäämään ja jäähdyttääkseen kuumaa otsaansa painoi hän sen ruohoon. Kun hän jälleen nousi, tuntui koko tie tanssivan hänen ympärillään. Muudan maalaisrenki, valkoinen pusero yllään, lähestyi taluttaen paria hevosta ja toivotti ohimennessään matkustajalle "Hyvää iltaa!" Robbie jatkoi matkaansa kuin kuulematta sitä, mutta kun mies ehti hänen äänensä kuulumattomiin, kääntyi hän kuin jostakin äkillisestä mielijohteesta ja vastasi tervehdykseen viittaamalla ystävällisesti kädellään.

Sitten hän istuutui vielä kerran nojaten päätään käsiinsä. Ohimot jyskyttivät kovasti ja hänen koko ruumiinsa päästä jalkoihin asti oli joskus kuuma ja joskus niin kylmä, että hän vapisi vilusta. Vihdoinkin hän alkoi ymmärtää, että hän on sairastumaisillaan vakavasti.

"Pelkään laitani olevan huonosti", ajatteli hän koettaen miettiä asemaansa.

Hetkisen kuluttua hän koetti nousta ja huutaa renkiä palaamaan takaisin hevosineen. Kohoutuen vaivalloisesti toiselle vapisevalle polvelleen hän heilutti väsynyttä käsivarttaan suonenvedontapaisesti ja huusi lukemattomia kertoja. Mutta ääni hämmästytti häntä, sillä se ei kuulostanut ollenkaan hänen omaltaan. Hänen voimansa olivat lopussa. Hän vaipui takaisin maahan eikä muistanut mitään sen jälkeen.

Puseropukuinen mies oli mennyt, mutta toinen maalainen oli tulossa Carlislesta päin. Mies ei ollut kukaan muu kuin pieni silmiään räpyttelevä Reuben Thwaite. Hän istui hyvin suojattuna työrattaillaan ja lauleskeli iloisia laulunpätkiä pysyttääkseen lämmön keuhkoissaan. Reuben oli ollut Carlislessa yön tuotuaan sinne suuria lankakääryjä, jotka hän oli myynyt pellavankutojille. Hän oli tehnyt edulliset kaupat tuomalla tavaransa näin kauaksi ja palaili nyt Wythburniin hyvällä tuulella.

Kun hän — kuten hän itse olisi sanonut — "äkkäsi Robbien" makaamassa tien vieressä, hyppäsi hän tielle rattailtaan.

"Kukahan poikaraukka tämä on? Mitä nyt? Onko nyt kummempaa nähty?" huudahti hän koettaen käsittää tilanteen. "Robbie Andersonhan tämä on!"

Sitten kirkasti veitikkamainen hymy Reubenin ryppyiset kasvot, kun hän kumartui taputtamaan ja tyrkkimään makaavaa herättääkseen hänet tajuihinsa.

"No, Robbie, poikaseni! Kuuletko? Tämä tällainen ei käy mitenkään päinsä, Robbie. Nyt sinä olet taasen unhottanut lupauksesi. No, Robbie, nousehan nyt!"

Mutta Robbie ei näyttänyt kuulevan ollenkaan Reubenin kehoituksia, ei leikillisiä eikä uhkaavia.

"No, no, poika näyttää siemaisseen itsensä aivan täyteen tällä matkalla kaikissa tapauksissa."

Koska Robbien herättäminen näytti aivan mahdottomalta, koetti Reuben äärettömän vaivalloisesti nostaa nuoren miehen rattailleen muutaman ohimenevän työmiehen avulla, puhkuen, huohottaen ja hikoillen. Kun hän vihdoin makasi rattaiden pohjalla pitkin pituuttaan, heitettiin hänen peitokseen muutamia lankasäkkejä, minkä jälkeen Reuben kiipesi paikoilleen ja jatkoi matkaansa.

"Vanha Martha Anderson-raukka!" mumisi Reuben itsekseen. "On onni, että hän on kuollut, naisraukka. Tämä olisi melkein särkenyt hänen sydämensä… niin, uskon, että se olisi sen tehnytkin."

He eivät olleet vielä ehtineet kauaksi, kun Reuben itse vaativampien siveyssaarnaajien epäjohdonmukaisuutta noudattaen alkoi tuntea halua maistaa sitä siunattua juomaa, jonka vaikutuksia hän juuri oli surkutellut. Hän pysähdytti senvuoksi hevosensa siinä tarkoituksessa muutaman ravintolan edustalle, joka sijaitsi tien vieressä, ja tilasi lasillisen lämmintä viinaa. Hän oli juuri ottamaisillaan sen isännän kädestä, kun postivaunut saapuivat ravintolan pihaan ja ajaja ja pari matkustajaa tilasivat muutamia lasillisia konjakkia.

"Tuletteko Carlislesta?" kysyi toinen näistä katsellen paikoiltaan Reubenia ja puhuen sellaisella äänellä, mikä pienestä laaksolaisesta kuulosti vieraalta näille seuduille.

Reuben myönsi sen nyökäyttäen tyytyväisesti päätään ja vääntäen samalla toisen suupielensä melkein silmännurkkaan asti. Hän ajatteli hyvää ansiotaan.

"Kuuluuko sinne mitään uutta?" kysyi toinen matkustaja äänellä, minkä pieni laaksolainen tiesi varmasti tunnettavan näillä seuduilla.

"Lanka oli siellä hyvässä hinnassa", vastasi Reuben.

"Kuulitteko minkäänlaisia uutisia linnasta tänään?"

"Linnastako? En — tarkoitan, kyllä. Kuulin jonkun miehen antautuneen viranomaisten käsiin, mutta en tiedä asiasta sen enempää."

"Kuulitteko hänen nimensä?"

"En."

"Kiiruhtakaa siellä edessä, hyvä ystävä. Lähtekäämme jo matkalle. Olemme menettäneet jo tarpeeksi aikaa lumen vuoksi."

Ajaja oli jo kiivennyt istuimelleen ja kietoi juuri lampaannahkaa polviensa ympärille.

"Mikä teillä on rattaillanne?" sanoi hän Reubenille.

"Tämäkö? Robbie Andersonhan siinä vain on, poikaraukka! Hän kuuluu sellaisten ihmisten joukkoon, joilla ei ole muuta kuin yksi vihollinen tässä maailmassa, nimittäin hän itse."

"Ollut juopottelemassa, vai mitä?"

"Kas niin, lähtekää nyt jo matkalle, mies, älkääkä tuhlatko enää aikaa ikävyyksiin", huusi toinen kärsimätön matkustaja.

Noin puoli penikulmaa kauempana hiljensi Reuben hevostensa vauhtia mennäkseen erään joen yli, jolloin hänen vieterittömien rattaittensa kolinan hiljetessä hän oli kuulevinaan Robbien puhuvan takanaan.

"Miten ilkeä ilma nyt onkaan", sanoi Robbie.

"Niin on, märkä ja liukas", vastasi Reuben mielistelevästi; "sekä sisällä että ulkona, jalkojen alla ja pään yläpuolella."

"Se oli sillan pohjoispuolella", kuiskasi Robbie.

"Mitä — Carlisleko?" kysyi Reuben hyvin iloisesti.

"Stye Headillä tuulee kovasti tänään, Ralph. Tie on hirveän kapea. En voi milloinkaan sitoa nuorta hevosta. Hiljaa, Betsy, hiljaa tamma —!"

"Vai niin, poika hourii", sanoi Reuben itsekseen.

"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin", kuiskasi Robbie jälleen ja koventaen ääntään hän huusi: "Se on pillastunut, se on pillastunut!"

"Hän hourii aivan varmasti."

Reuben alkoi nyt ymmärtää, ettei Robbie ainakaan nyt ollut juovuksissa, vaan sairas. Muutamien terveiden ihmisten epäjohdonmukaiseen itsepäiseen tapaan luuli hän voivansa haihduttaa Robbien sairauden leikinlaskulla, olipa se sitten millaista tahansa, ja sen vuoksi hän laskettelikin tulemaan tajuttomalle Robbielle kaikki kompansa, jotka vain sattui muistamaan.

Mutta hänen hyvää tarkoittavat yrityksensä olivat aivan turhat. Robbie vain kuiskaili: "Se oli sillasta pohjoiseen päin", tahi sanoi nauraa hihittäen: "Ah, tuolla on Garth, mutta minä iskin hänet maahan, sen pölkkypään."

Pieni laaksolainen luopui kaikista yrityksistään järkevän keskustelun aikaansaamiseksi vannoen juhlallisesti, samalla kun hän vakavilla päänpudistuksilla juurrutti käsityksensä terävään järkeensä, että poika todellakin näyttää sairastuneen vakavaan tautiin.

Sitten he jatkoivat matkaansa tuntikausia vaieten. Ilta oli jo pimennyt, kun he ajoivat Threlkeldin läpi ja kääntyivät Wanthwaiten laaksoon lähestyessään Wythburniä.

"Tiedän tuskin, missä Robbie nyt asuu, kun vanha Martha on kuollut", ajatteli Reuben. "Poikkean Shoulthwaiteen kysymään."

XXXVI.

ROTHAN TUNNUSTUS.

"Rakastettuunsa suuttuminen tuntuu aivoissa hulluudella."

Coleridge.

Kun Reuben Thwaite teki tämän päätöksen, ei Shoulthwaiteen ollut enää penikulmaakaan. Talon asuinrakennuksessa istui Rotha silloin yksinään, paitsi hiljaista ja tajutonta rouva Raytä. Päivän työt oli jo tehty. Oli ollut toripäivä eikä Willy Ray ollut vielä palannut Gaskarthista. Kaikki oli hiljaista ja rauhallista vanhan talon huoneissa eikä tuulen henkäystä tuntunut ulkonakaan. Ei kuulunut muita ääniä kuin kuivien risujen rätinää takassa ja sulavan lumen kumeaa tipahtelemista.

Tuolin vieressä, jossa rouva Ray istui ja tuijotti hajamielinen ilme silmissään samalle taholle, istui Rotha kirja kädessään. Hän koetti lukea, mutta sanat olivat menettäneet tarkoituksensa. Hänen katseensa siirtyi vastustamattomasti pois avatulta sivulta. Vihdoin vaipui nahkakantinen vanha kirja, joka pantiin kiinni suurilla vaskihakasilla, hiljaa tytön syliin.

Samalla alkoi kuulua askelia pihalta. Nousten levottoman näköisenä Rotha meni ikkunaan siirtäen verhon hieman syrjään.

Siellä oli Matthew Branthwaite.

"Mitä kuuluu, tyttöseni?" sanoi hän avatessaan oven; "kaikki on kai ennallaan. Tiet ovat hyvin liukkaat lumisateen jälkeen", lisäsi hän kopistellen sohjun saappaistaan. Katsellen sitten ympärilleen huoneessa kysyi hän:

"Eikö Liisa ole käynyt täällä tänä iltana?"

"Ei vielä", vastasi Rotha.

"Mihinkähän tyttö on mennytkään? Luulin hänen juosta pyyhkäisseen tänne. Mutta kaikesta huolimatta on hänellä nykyään aina yllään parhaat vaatteensa ja koristuksensa."

"Hän tulee kyllä luullakseni pian tänne", sanoi Rotha nostaen Matthewille hänen tavallisen tuolinsa takan viereen rouva Raytä vastapäätä.

"Hän on tavaton juttelemaan, meidän Liisa. Sanoin hänelle, että hän levittelee liian innokkaasti kylään kaikenlasia juttuja poliisien tulosta Wythburniin eilen. Hänellä oli se niin selvillä kuin hän olisi nähnyt sen painettuna, että ne tuovat mukanaan huonoja uutisia, ja tuo pieni velho riensi heti kertomaan kyläläisille sen."

"Hän ei tarkoita mitään pahaa, Matthew."

"Mutta miksi hän ei rientänyt tänne tänään yhtä nopeasti kertomaan hyviä uutisia?"

"Hyviä uutisiako, Matthew? Millaisia sitten?" kysyi Rotha kiihkeästi, mutta enemmän pelkoa kuin iloa äänessään.

"Sellaisia vain, että poliisit ovat poistuneet."

"Poistuneetko?"

"Niin juuri. Muudan poliisi tuli tänään hakemaan heitä ja nyt he ovat menneet matkoihinsa."

Matthew odotti nähtävästi, että hänen uutistaan tervehdittäisiin riemulla.

"Mitä siitä sanot, tyttöseni?" lisäsi hän tuprutellen sauhuja piipustaan, jota hän juuri sytytti kynttilästä. Sitten kohottaen katseensa Rothaan hän sanoi: "Mitä nyt? Mikä sinua vaivaa? Mikä nyt on hullusti?"

"Menneet tiehensä, sanoitte te", sanoi Rotha. "Pelkään näitä kaikkein pahimmiksi uutisiksi, Matthew."

Mutta juuri silloin kuului kujalta rattaiden pyörien kolinaa. Hetkisen kuluttua ovi vetäistiin auki ja Liisa Branthwaite seisoi kynnyksellä Reuben Thwaite takanaan.

"Täällä tulee Robbie Anderson takaisin Reubenin rattailla!" huusi Liisa huohottaen.

"Tuokaa hänet tänne", sanoi Matthew. "Onko hänestä tullut ujo viime aikoina?"

"Minulla ei ole siihen tarpeeksi voimia, Matthew", sanoi Reuben. "Poika on aivan mennyttä, kokonaan lopussa, sanon sen sinulle. Nostin hänet rattailleni maantieltä."

"Hän voi tuskin liikuttaa käsiään ja jalkojaan!" huusi Liisa. "Tulkaa pian!"

Hetkisen kuluttua seisoi jo Rotha rattaiden vieressä.

"Hän on sairas ja aivan tajuton", sanoi hän. "Mistä löysitte hänet?"

"Parin penikulman päästä Carlislesta tännepäin", vastasi Reuben.

Rotha horjui ja olisi kaatunut, ellei Matthew, joka silloin tuli hänen luokseen, olisi estänyt sitä.

"Sanon sinulle, kuinka asiat ovat, tyttöseni", sanoi vanhus. "Olet itse sairas ja melko kovasti kaiken hyvän lisäksi. Mene jälleen tupaan takan ääreen."

"Niin, Robbien laita on jotenkin hullusti, sitä ei voida epäilläkään", sanoi Reuben.

"Tietysti on hänen laitansa hullusti", vastasi Matthew tarkoituksellisen korostavasti. "Hän ei ole milloinkaan osannut juopotella taiteelliseen tapaan, hän, Robbie Anderson."

"Hän on hourinut yhtämittaa koko kotimatkan", jatkoi Reuben. "Uudestaan ja taas uudestaan hän on kertonut jostakin, joka oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin."

"Meidän pitää viedä hänet kotiin", sanoi Liisa tullen nopeasti keittiöstä huopapeite käsivarrellaan. "Peittäkää hänet tällä. Rotha ei tarvitse sitä nyt."

Tuota pikaa kierrettiin peite monta kertaa Robbien tajuttoman ruumiin ympärille.

"Jättäkää hänelle kaikissa tapauksissa hengitysaukko", sanoi Matthew. "Poika saa totisesti enemmän kuin tarpeeksi villaa ylleen", lisäsi hän, kun Rotha toi vielä lampaannahan ja saalin.

"Yö on kylmä ja hänen kotiinsa on vielä ainakin kolme penikulmaa", sanoi tyttö.

"Hän asuu Becca Ruddin luona. No, lähtekäämme nyt liikkeelle", sanoi Liisa kiiveten aisalle ja siitä rattaille. "Tule sinäkin, isä, tänne pian."

"Robbie, Robbie, nyt olet pahemmassa kuin pulassa, niin, pahemmassa kuin pulassa", sanoi Matthew päästyään rattaille. "Pidä häntäsi vedessä, poika, niin kaikki toivosi ei ole vielä mennyttä."

Sanottuaan tämän kuvaannollisen lauseen istuutui Matthew ajaakseen mukana. Rotha kääntyi Reuben Thwaiten puoleen.

"Kuulitteko mitään Carlislessa? Tapasitteko siellä ketään tuttua?" kysyi hän.

"Kuulin ja tapasin", vastasi Reuben iskien silmää, mitä ei kuitenkaan huomattu pimeässä.

"Tarkoitan Wythburniläisiä. Tapasitteko ketään —? Näittekö Ralphia tahi isääni?"

"En kumpaakaan."

"Ettekö kuullutkaan heistä mitään?"

"En… mutta odotahan… hyväinen aika sentään, nyt kun oikein ajattelen asiaa… se ei ennen juolahtanut mieleenikään… kuulin jonkun miehen ilmoittautuneen viranomaisille kaupungintalolla ja viedyn sitten vankilaan. On aivan mahdotonta, että mies oli… ei, ei… rupean varmaan itsekin nyt hourimaan."

"Ralph; mies oli Ralph!" sanoi Rotha vapisten. "Kiiruhtakaa nyt: Hyvää yötä."

"Ralphko Carlislessa?" sanoi Matthew. "No, no, tuulta seuraa myrsky. Senvuoksi poliisitkin matkustivat tiehensä ja siksi on Robbiekin palannut takaisin. No, no! Nouse äkkiä rattaille, Reuben, että saamme koettaa, mihin vanha konisi kykenee."

* * * * *

Rotha ei saanut milloinkaan tietää, kuinka hän sinä iltana pääsi takaisin tupaan. Hän ei muistanut kuulleensa vieterittömien rattaiden kolinaakaan, kun ne poistuivat talosta. Kaikki oli silloin tuntunut hänestä kuolleelta ja tyhjältä.

Kun hän tuli tajuihinsa, istui hän rouva Rayn vieressä kädet sairasraukan kaulassa ja pää painautuneena hänen rintaansa vasten. Sairaan sieluttomat silmät katsoa tuijottivat ilmeettöminä tytön surullisiin kasvoihin.

Kiduttava tietämättömyys oli nyt lopussa ja pahin oli tapahtunut. Mitä pitää hänen nyt kertoakaan Willylle? Willy ei tiennyt mitään hänen teostaan. Simin poissaolo oli liian tavallinen ilmiö epäluulojen herättämiseksi eikä Robbie Andersonia ollut vielä kukaan kaivannut. Mitä hän sanoisikaan?

Nyt oli torstai-ilta. Sunnuntaita seuranneiden raskaiden ja kiduttavien päivien kuluessa oli Rotha usein kuvitellut mielessään sitä riemun hetkeä, jolloin hän ilmoittaa Willylle kaiken. Hän oli päättänyt tehdä sen silloin, kun hänen isänsä tahi Robbie tahi molemmat palaavat pantuaan hänen suunnitelmansa menestyksellisesti toimeen. Mutta mitä hän nyt sanoisikaan?

Lähestyvien vaunujen kolina herätti tytön näistä surullisista mietteistä. Willy oli tulossa kotiin. Minuutin kuluttua oli hän jo keittiössä Rothan luona.

"Rotha, Rotha", huusi hän kiihkoissaan, "minulla on sinulle hyviä uutisia, parempia kuin osaat aavistaakaan."

"Millaisia uutisia?" kysyi Rotha uskaltamatta katsoa häneen.

"Suuria uutisia", toisti Willy.

Kohottaen salaa katseensa hänen kasvoihinsa Rotha näki, kuinka hänen kasvonsa loistivat samasta ilosta, mitä oli hänen äänessäänkin.

"Verikoirat ovat menneet tiehensä", sanoi hän heittäen yltään viitan ja säärystimet. Sitten hän suuteli tyttöä ja nauroi onnellisen ihmisen iloista naurua. Tehtyään sen hän kiiruhti pihalle riisumaan hevosensa valjaista.

Mitä pitikään Rothan tehdä? Mitä hän sanoisikaan? Tämä Willyn erehdys muutti hänen asemansa vielä kauheammaksi. Kuinka hän voisikaan sanoa hänelle, että hänen ilonsa on aiheetonta? Jos Willy olisi tullut hänen luokseen surullisena, olisi hän ehkä voinut kertoa hänelle kaiken, niin, koko julman totuuden. Jos Willy olisi tullut kotiin moittimaan häntä, kuinka helposti hän silloin olisi voinutkaan keventää sydämensä taakan. Mutta tämä nauru ja suutelot olivat tehdä hänet hulluksi.

Minuutit kiitivät ohi nopeasti kuin ajatukset ja pian oli Willy taasen hänen luonaan.

"Uskoinkin, etteivät he uskalla tehdä sitä. Muistat kai minun sanoneen heille niin. Nyt he näkivät, että olin oikeassa."

Hänen oma käsityksensä tästä viime tapahtumasta oli kiihoittanut hänet niin, ettei hän voinut istua hiljaa paikoillaan paria minuuttia, vaan käveli edestakaisin huoneessa nauraen joskus ja pysähtyen joskus hyväilemään äitinsä tukkaa.

Oli onneksi Rothalle, että hänen täytyi ruveta puuhaamaan Willylle illallista, ja tämä velvollisuus pelasti hänet välttämättömyydestä heti vastata Willyn huomautuksiin. Willy puolestaan ei nyt ollut sellaisessa mielentilassa, että hän olisi kiinnittänyt huomionsa pikku seikkoihin, eikä hän senvuoksi huomannut Rothan hämmennystä pitkiin aikoihin.

"Toivokaamme, että Ralph palaa pian taas luoksemme", sanoi hän. "Sitä ei voida epäilläkään, mutta me kaipaamme häntä, vai kuinka?"

"Kyllä", vastasi Rotha kumartuen niin syvään kuin mahdollista tulen yli, jota hän juuri sytytteli.

Vastauksen sävy kiinnitti Willyn huomion puoleensa. Hän näytti heti huomaavan, että tytön käytöksessä oli koko ajan ollut jotakin omituista.

"Etkö ole oikein terve, Rotha?" kysyi hän hiljempaa. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että tytön isä oli ehkä taasen jollakin tavoin syynä hänen suruunsa.

"Minua ei vaivaa mikään", vastasi Rotha heittäen päätään taaksepäin hieman pakotetun iloisesti.

"Mutta silmäsihän ovat kosteat kyynelistä, tyttö. Eivätkö? Ovathan!" Ne ovat ilon kyyneliä, ajatteli hän; hän rakastaa Ralphia kuin veljeä. "Minä nauran silloin kun olen onnellinen, Rotha, mutta sinä näytät itkevän."

"Luuletko niin?" vastasi Rotha arvaillen, salliiko laupias isä taivaassa tämän katkeran hetken milloinkaan loppua.

"En. Olet vain suruissasi, Rotha; niin se on. On aivan ilmeistä, että olet vähän sairas."

Willy olisi ollut tyytyväinen tähän selitykseen, mutta Rotha rikkoi hiljaisuuden sanomalla:

"Mitä sanoisit, elleivät uutiset olisikaan hyviä?"

Sanat olivat tukahduttaa hänet ja hän keskeytti.

"Olisikaan hyviä! Mitkä uutiset?" kysyi Willy kummastellen toistaen hiljaa tytön sanat.

"Uutiset, että poliisit ovat menneet tiehensä."

"Tiehensä! Mitä se on? Mitä tarkoitat, Rotha?"

"Mitä, jos poliisit ovat poistuneetkin", sanoi tyttö taistellen mielenliikutustaan vastaan, "vain senvuoksi — mitä, jos he ovat menneet tiehensä vain siksi, että Ralph on vangittu?"

"Vangittuko? Missä? Mitä ajatteletkaan?"

"Ja ajattele, mitä seuraa, ellei Ralphia syytetäkään kavalluksesta, vaan — vaan — murhasta? Oi, Willy", huudahti tyttö toivottomuudessaan luopuen kaikesta teeskentelystä, "se on totta, siinä ei ole ollenkaan valhetta."

Willy istuutui huumautuneena. Hurja ja jäykkä ilme silmissään katsoa tuijotti hän Rothaan istuessaan häntä vastapäätä. Hän ei puhunut mitään, sillä kauhun tunne oli saanut hänet valtoihinsa.

"Eikä siinä ole vielä kaikki", jatkoi Rotha kyynelten virratessa hänen poskilleen. "Mitä sanoisitkaan siitä ihmisestä, joka tämän on tehnyt — siitä henkilöstä, joka on ohjannut Ralphin tälle — tälle kuolemanpolulle?" huusi tyttö kätkien nyt kasvonsa käsiinsä.

Willyn huulet olivat lyijynharmaat. Ne liikkuivat kuin puhuakseen, mutta sanoja ei kuulunut.

"Mitäkö sanoisin?" sanoi hän vihdoin katkerasti ja ivallisesti noustessaan jäykästi istuimeltaan. "Sanoisin —" Hän keskeytti purren hampaitaan ja siveli kärsimättömästi toisella kädellään kasvojaan. Aavistus, että Simeon Stagg oli toiminut ilmiantajana, juolahti silloin hänen mieleensä. "Älä kysy minulta milloinkaan, mitä sanoisin!" huudahti hän.

"Willy, rakas Willy", nyyhkytti Rotha kietoen käsivartensa hänen ympärilleen. "Henkilö —"

Nyyhkytykset uhkasivat tukehduttaa hänet, mutta hän ei tahtonut säästää itseään.

"Tuo henkilö olin minä!"

"Sinäkö?" huusi Willy riistäytyen irti hänen syleilystään. "Entä murha?" kysyi hän käheästi. "Kenen murha?"

"James Wilsonin."

"Päästä minut, päästä minut heti irti, sanon sen sinulle!"

"Vielä sananen." Rotha meni ovelle, mutta Willy työnsi hänet äkkiä syrjään ja kiiruhti pihalle.

XXXVII.

MIKÄ SYYTÖS?

Carlislen vanhan yksinkertaisen raatihuoneen kellarikerroksessa oli kauppa, jonka omisti muudan käytettyjen kirjojen myyjä. Kaupan lattia oli kivestä ja sitä valaisi iltaisin pari lamppua, jotka riippuivat kattoparruista. Rivi kirjahyllyjä erotti huoneen toisessa päässä kaupan julkisemmasta osasta pienen komeron, jossa oli uuni ja huonekaluina pöytä, pari kolme tuolia ja täytetty lavitsa.

Noin viikon kuluttua edellä kerrotuista tapauksista istui takan ääressä siinä huoneessa muudan ilkeännäköinen mies, jonka useammasti kuin kerran olemme jo nähneet toisissa tilaisuuksissa.

"Eikö hän ole tullut vielä alas, Pengelly?" kysyi tämä mies kirjakauppiaalta, horjuvalta raukalta, joka oli pukeutunut pitkään takkiin ja samettikalottiin.

"Ei vielä."

"Eikö hän sitten milloinkaan tule? Tämä on sellaista hullun asioilla liikkumista, sen uskallan vaikka vannoa."

Sitten kohauttaen hartioitaan kuin häntä olisi värisyttänyt lisäsi hän:

"Tämä teidän kauppanne on kirotun kylmä."

"Lämpimämpi Doomsdaleä kuitenkin, vai mitä?" vastasi kirjakauppias irvistäen pyyhkiessään tomua laudakoilta.

Toinen nauroi. Hän otti kepin uunin nurkasta ja kohenteli tulta niin, että se leimahti kirkkaaseen liekkiin. Se olikin melko mukavaa työtä ajan kuluksi ja synnytti aika miellyttäviä ajatuksia.

"Nyt kuulen askelia portailta."

Muudan mies tuli kauppaan.

"Siitä ei ole mitään hyötyä", sanoi tulija. "Herra Wilfreylle puhuminen on paljasta voimien tuhlaamista."

Hänen äänensä kuulosti vihaiselta.

"Kerroitko hänelle, mitä olen kuullut tuomari Hidestä ja hänen menettelytavoistaan Newcastlessa?"

"Kyllä ja minä sanoin hänelle, ettei hän milloinkaan saa ajetuksi juttua läpi Hiden toimiessa tuomarina."

"Ja mitä poikanen siihen sanoi?"

"Joutavia", sanoi hän. "Millet on valamiesten joukossa ja hän pitää kyllä huolta siitä, että kavaltaja tuomitaan lain määräysten mukaan."

"Hän ei siis halua käyttää ollenkaan hyväkseen toista syytöstä?"

"Siitä ei ole mitään hyötyä, sanoo hän; mies tuomitaan varmasti kavalluksesta, sanoo hän. On vain tyhjää puuhaa, että koetatte pakottaa minua syyttämään häntä murhastakin."

"Pakottaa häntä! Tuo ei ollut minkään huonosti sanottu — pakottaa häntä — vai mitä?"

Puhuja kiinnitti jälleen huomionsa tuleen.

"Hän joutuu tappiolle", lisäsi hän; "hän joutuu tappiolle, herra Wilfrey. Hiden toimiessa tuomarina ei tuomio kavalluksesta voi tulla kysymykseenkään. Ja silloin pääsyyte menee päin seiniä ja Ray pääsee ehein nahoin asiasta."

"Kummastelen vieläkin suuresti, että Ray antautui vapaaehtoisesti oikeuden käsiin."

"Kaikkea muuta, mies. Etkö milloinkaan opi ymmärtämään temppuja? Hän teki sen vastatakseen kavalluksesta ja voidakseen pyytää armoa, saada sakkoja tahi istua vuoden Doomsdalessä päästäkseen joutumasta hirteen. Hän on viekas konna. Hän tekee kyllä kaikkensa pelastaakseen henkensä."

"Olet väärässä; minun on pakko sanoa, että olet erehtynyt siihen nähden. Tunnen miehen ja kuten olen sanonut sinulle, maailmassa ei ole mitään sellaista, mitä hän ei uskaltaisi tehdä. Voisitko uskoa sitäkään, että näin hänen eräänä päivänä —"

"Tuki suusi! Näkisit kyllä hänen vapisevan jonakin päivänä, ellei tuomarinne pelkäisi omaa varjoaan. Näkisit hänet vain Haribeella; niin, ehkä säätkin nähdä hänet jonakin päivänä siellä tuomarin tahdosta tahi tahtomatta."

Tämä sanottiin sellaisella katkeruudella, mikä ilmaisi syvää ja kuolettavaa vihaa.

Liikahdellen levottomasti toverinsa tiukan katseen edessä toinen sanoi:

"Miksi tuijotat minuun noin? Minulla ei ole minkäänlaista aihetta rakastaa häntä, vai mitä?"

"Ei minullakaan", vastasi edellinen puhuja ilkeiden tunteiden vääristäessä hänen kasvojaan. "Saat sylkeä hänen haudalleen vielä, herra Scroope, luota vain siihen, ja tanssia hänen hautakummullaan, kunnes sielusi riemuitsee; niin, sen sinä tulet tekemään tuomarista huolimatta."

Juuri silloin kantautui heidän korviinsa torven törähdys. Keskustelu katkesi ja molemmat miehet sekä kirjakauppias menivät ovelle. Torille oli kokoutunut paljon kaupunkilaisia. Hetkisen kuluttua lähestyivät Scotch-katua nopeata vauhtia hyvin kirjaviksi koristellut vaunut livreepukuisine eturatsastajineen ja torvenpuhaltajineen, joka ratsasti muiden edellä.

"Tuomarit ovat matkalla Kings Arms Laneen", huomautti kirjakauppias.

XXXVIII.

PEINE FORTE ET DURE.

Istuntosali oli pakaten täynnä kello kymmenen seuraavana aamuna. Kaikki paikat, joissa oli vain vähänkin tilaa, olivat aivan täynnä ihmisiä. Suuri istuntosali oli kaupungintalon läntisessä päässä. Se oli suuri parvekkeeton neliskulmainen huone. Katto-orret ja parrut olivat jalostamatonta tammea, kirveellä suoraan veistettyjä kaadetuista puista. Ikkunat olivat pienet ja valaistus oli senvuoksi heikko. Pitkä pöytä, joka muistutti graniittipaatta, peitettynä haalistuneella vihreällä veralla ja varustettuna suurilla kaiverretuilla jaloilla, oli huoneen toisessa päässä ulottuen melkein seinästä seinään. Pöydän takana korokkeella istuivat tuomarit mustissa kauniisti kaiverretuissa korkeaselkäisissä tuoleissa. Pöydän toisessa päässä oli luja aita ja sen takaa johtivat portaat alempana sijaitsevaan huoneeseen. Muudan oikeudenpalvelija seisoi aidakkeen toisessa, päässä. Aivan sitä vastapäätä oli kolme lavitsaa, jotka askelmien tapaan kohosivat toisiaan korkeammalle. Ne oli varattu valamiehistölle. Määrätyillä paikoilla pöydän ääressä istuivat yleinen syyttäjä, notaari ja pari kolme asianajajaa. Pöydällä oli vanha raudoitettu tammiarkku, joka oli suljettu monella munalukolla.

Päivä oli hyvin kylmä. Sakea sumu oli laskeutunut vuorilta ja peitti nyt raskaana raatihuoneen tunkeutuen jokaisesta raosta huoneeseen kylmänä ja kosteana.

Valmistukset istunnon aloittamiseen veivät paljon aikaa, ja ihmiset, jotka tunkeilivat salissa, suhtautuivat niihin hyvin huonosti salatulla kärsimättömyydellä. Vangittuja syytettiin monenlaisista rikoksista, kuten murhista, tappelusta ja varkauksista.

Kaikki vaikenivat, kun Ralph Rayn juttu huudettiin esille.

Ralph nousi tyynesti portaita korokkeelle ja laski toisen kätensä aidakkeelle edessään. Hänen kätensä olivat kahleissa. Hän katsoi ympärilleen eikä hänen vakavassa katseessaan ollut ylpeyden eikä nöyryyden merkkiäkään. Järkähtämättä hän kesti kaikki lukemattomat katseet, jotka oli suunnattu häneen. Salin toisessa päässä melkein oven vieressä seisoi sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän katseensa kohtasivat toisensa, mutta ei kumpikaan näyttänyt ollenkaan hämmästyvän. Aivan toisen vieressä seisoi sama kömpelömpi roisto, joka oli loukannut katulaulajatarta. Ihmisjoukosta näkyivät vielä eräät tutut kasvot. Willy Raykin oli saapunut sinne ja kun hänen katseensa kohtasi hetkiseksi veljen katseen, käänsi Ralph äkkiä katseensa syrjään. Aidakkeen juurella istui Simeon Stagg katsoen maahan.

Notaari luki erään julistuksen, joka valtuutti oikeuden kuulustelemaan ja tuomitsemaan kavalluksesta syytteeseen asetetut, ja tämän muodollisuuden kestäessä tarkasteli Ralph tuomareitaan. Toinen oli lihavahko punakka mies, joka näytti jo melko vanhalta. Ralph tunsi hänet heti erääksi asianajajaksi, joka oli alistunut parlamentin määräyksiin kuusi vuotta sitten. Toinen tuomari oli ankaran näköinen mies ja aivan outo Ralphille. Istuntoa johti oikeastaan ensiksi mainitsemamme näistä tuomareista. Toinen tutki juuri jotakin asiakirjaa pitäen sitä kasvojensa edessä. Paperi peitti silloin tällöin hänen silmänsä ja vaipui joskus hänen leukansa tasalle.

"Hyvät herrat", sanoi tuomari aloittaen toimensa, "te muodostatte tämän kreivikunnan rikostuomioistuimen ja nyt teillä on edessänne vanki, jota syytetään valtiorikoksesta. Valtiorikoksia, hyvät herrat, voi olla kahta lajia: sellaisia, jotka tehdään vain ajatuksissa, ja sellaisia, jotka ovat ilmeisiä. Edelliset myrkyttävät sydämen, mutta jälkimmäiset puhkeavat toimintaan."

Tuomari kääri viitan paremmin ympärilleen ja aikoi juuri jatkaa, kun toinen tuomari laski äkkiä paperin, jota hän oli tarkastellut, pöydälle kasvojensa edestä.

"Suokaa anteeksi, veli Millet", keskeytti hän viitaten Ralphin käsiin. "Kun vanki tuodaan oikeuteen, on hänen kahleensa irroitettava. Onko teillä mitään muistuttamista noiden käsirautojen poistamista vastaan?"

"Ei mitään, veli Hide", vastasi tuomari melko äreästi. "Vanginvartija, irroittakaa vangin käsiraudat."

Oikeudenpalvelija näytti häpeävän ilmoittaessaan, ettei hänellä ole tarpeellisia välineitä mukanaan.

"Niiden ei ole väliä, herra tuomari", sanoi Ralph.

"Mutta ne on irroitettava!"

Kun tämän tehtävän aiheuttama viivytys oli ohi ja käsiraudat putosivat kolahtaen lattialle, ryhtyi tuomari Hide jälleen lukemaan asiakirjaa ja tuomari Millet jatkamaan selostustaan.

Hän kuvaili valtiorikosten luonteen ja rikollisuuden kaunopuheisesti ja perinpohjaisesti. Hän toisti sananmukaisesti sen vannan lain, jossa kansa puhuen itsestään sanoo, ettei se lähinnä Jumalaa tunnusta minkäänlaista muuta ylivaltaa kuin kuninkaan.

"Nämä eivät ole omia, vaan lain sanoja", sanoi hän, "ja painostan niitä senvuoksi sitä enemmän, ettei kukaan tekisi vaarallisia loppupäätelmiä peittääkseen niillä valtiorikolliset toimensa. Herrat, kuningas hallitsee Jumalan asemesta eikä häntä mahtavampaa ole. Jos joku henkilö anastaisi itselleen jonkun luulotellun vallan, pitää teidän ymmärtää, ettei se ole mikään lieventävä asianhaara, vaan hyvin raskauttava seikka."

Kerran vielä tuomari keskeytti, kiersi vaipan lujemmin ympärilleen ja kääntyi äkkiä valamiehistöön päin katsomaan sanojensa vaikutusta ja sitten tuomaritoveriinsa nähdäkseen hänen kasvojensa ilmeen. Mutta tuomari Hiden silmät olivat asiakirjan peitossa.

"Mutta nyt, hyvät herrat, kääntäkäämme tarkkaavaisuutemme näistä yleisistä seikoista yksityisiin asioihin. Sodan aloittaminen kuningasta vastaan on valtiorikollista samoin kuin hänen valtansa vastustaminenkin. Siitä seuraa senvuoksi, että kaikki sellaiset aikeet, joiden tarkoitus on estää kuningas kuninkaallisista tehtävistään, ovat valtiorikollisia. Jos ihmiset sopivat keskenään, että he sotimalla ajavat läpi jonkun näistä aikeistaan, on se valtiorikollista. Jos muistatte tämän, ei minun tarvitse sanoa enempää."

Kun tuomari lopetti esityksensä, kuultiin salista hyväksyvää muminaa. Ehkä tarkkaavainen katselija olisi huomannut tyytymättömyyttä toisen tuomarin kasvoissa niin usein kuin asiakirja, joka hänellä oli kädessään, vaipui niin alas, että hänen silmänsä ja suunsa tulivat näkyviin. Esityksen kestäessä liikahteli hän levottomasti tuolillaan puolelta toiselle, ja sittenkuin se oli loppunut, kysyi hän melko kärsimättömästi syytöskirjelmää.

Notaarion piti juuri huutaa todistajat esille, kun Ralph pyysi lupaa saada lukea syytöskirjelmän läpi. Hymyillen ojensi virkamies hänelle latinankielisen otteen siitä. Katsahdettuaan siihen Ralph heitti sen takaisin pöydälle pyytäen käännöstä.

"Luettakoon englanninkielinen; syytöskirjelmä julki", sanoi tuomari Hide.

Se luettiin siis julki ja siinä väitettiin, että Ralph Ray muiden mukana, unhotettuaan Jumalan käskyt ja paholaisen viekoittelemana, kavalalla ja rikollisella tavalla, vastoin asianomaista alamaisellista velvollisuuttaan ja tottelevaisuuttaan, oli useissa tilaisuuksissa ja eri paikoissa vehkeillyt kuninkaan valtaa vastaan.

Ihmiset kuuntelivat hyvin tarkkaavaisesti syytöskirjelmän lukemista ja kun vankia kehoitettiin vastaamaan, ei salista kuulunut hiiskahdustakaan.

"Mitä tähän vastaat, Ralph Ray? Oletko syyllinen valtiopetokseen, josta sinua syytetään ja jonka vuoksi olet tuotu tänne oikeuteen, vai etkö ole?"

Ralph ei vastannut heti. Hän katseli tyynesti ympärilleen ja sanoi sitten lujalla äänellä osoittamatta minkäänlaista mielenliikutusta:

"Vaadin vapauttamista vetoamalla yleiseen armahdukseen."

Salista alkoi kuulua ihmettelevää ja kysyvää muminaa.

"Se ei hyödytä teitä ollenkaan", sanoi tuomari, joka oli pitänyt puheen. "Armahdusta ei voida sovelluttaa teidän asiaanne. Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."

"Kai minullakin on oikeus yleiseen armahdukseen, kuten muillakin?"

Notaari nousi jälleen.

"Oletteko syyllinen vai ettekö?"

"Suodaanko minulle oikeus väittää syytöstä vastaan?"

"Teillä on siihen samanlainen oikeus kuin kaikilla muillakin kuninkaan alamaisilla", vastasi tuomari Millet. "Olette kuullut nyt syytöksen ja teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai ettekö."

Tuomari Hide oli jälleen piiloutunut asiakirjan taakse.

"Minut on tuotu tähän oikeuteen syytettynä siitä, että olen vastustanut kuninkaan valtaa", sanoi Ralph tyynesti. "On ilmoitettu sekin, milloin tuon valtiorikoksen olisi pitänyt tapahtua. Vastustan syytöstä väitteellä, että Englannin kuningas oli kuollut silloin."

Yleisö alkoi liikahdella levottomasti salissa. Paperikin vaipui silmien alapuolelle.

"Vaivaatte oikeutta näillä anteeksiantamattomilla poikkeuksilla asiasta", huusi tuomari Millet koettamattakaan hillitä suuttumustaan. "Englannin lain mukaan ei kuningas kuole milloinkaan. Vastauksenne pitää olla asiallinen — syyllinen vai syytön. Ei kukaan, jonka asema tuomioistuimen edessä on samanlainen kuin teidän, saa vastata muuten syytökseen."

"Saanko puolustaa itseäni, herra tuomari?"

"Kyllä, mutta ette ennenkuin kuulustelussa."

"Tässä on kysymyksessä muudan lakipykälä ja senvuoksi haluan asianajajan avukseni", sanoi Ralph. "Voin maksaa hänen vaivansa."

"Näytätte olevan hyvin perillä oikeudenkäynnistä, nuori mies", vastasi tuomari peittelemättömän ivallisesti.

Paperi vaipui nyt leuan tasalle.

"Herra Ray", sanoi tuomari Hide ystävällisesti, "asianlaita on nyt niin, että teidän pitää vastata."

"Minua ei ole syytetty mistään rikoksesta, herra tuomari. Kuinka minä silloin voisin vastata?"

"Herra Ray", toisti tuomari jälleen, "olen pahoillani, että minun on pakko keskeyttää teidät. Olen sitä mieltä, että suurinta armeliaisuutta on osoitettava teidän asemassanne olevalle miehelle. Mutta nämä väitteenne sotivat kaikkea sellaista vastaan. Haluatteko vastata?"

"Hänen on pakko, veli; siinä ei ole mitään, haluatteko"? väitti toinen tuomari.

Paperi kohosi jälleen silmien tasalle. Pöydän edustalle kokoontuneet nauroivat hillitysti.

"Hän luulee voivansa rankaisematta uhmata oikeutta", sanoi yleinen syyttäjä.

"Veli Millet", sanoi tuomari Hide, "kun syytetty oikeuden kuullen vetoaa muodolliseen seikkaan, on hänen pyyntöönsä suostuttava."

"Tietysti, tietysti", vastasi toinen entiseen ystävälliseen tapaansa. Sitten kääntyen Ralphiin päin hän sanoi:

"Mihin lakipykälään te vetoatte?"

"Se, mistä minua syytetään, tapahtui parlamentin käskystä silloin kun parlamentilla oli korkein valta maassa", vastasi Ralph.

"Vaietkaa, herra!" huusi tuomari Millet. "Parlamentissa oli silloin vain joukko vallananastajia, jotka tottelivat alhaisen tyhmän johtajansa määräyksiä. Herrat", jatkoi hän mielistelevästi hymyillen kääntyen valamiehistön puoleen, "muistakaa, mitä olen sanonut."

"Parlamentti oli kansan valitsema", vastasi Ralph tyynesti, "ja ulkomaalaisten ruhtinaitten tunnustama."

"Mutta se muodosti vain kolmannenosan valtiovallasta."

"Se ei toiminut ollenkaan salaisesti. Sen maine levisi useiden kansojen keskuuteen."

Ralph puhui vieläkin tyynesti ja kuuntelijat pidättivät henkeään.

"Tiedättekö, missä nyt olette, herra?" huusi tuomari punaisena raivosta. "Olette hänen majesteettinsa kuninkaan tuomioistuimen edessä. Oletteko niin tavattoman julkea, että puolustatte tämän armollisen ruhtinaan palvelijoiden kuullen rikoksianne vetoamalla anastajan valtaan?"

"Minua ei ole syytetty muusta", sanoi Ralph, "kuin siitä, että olen laskenut käteni auralle, jota silloin kaikkien oli pakko vetää. Minua on vain syytetty uskollisuudesta sitä asiaa kohtaan, mihin muutamat syyttäjistäni, jotka nyt näyttävät olevan täällä, aluksi alistuivat, mutta minkä he sitten kavalsivat."

Nyt kävi hälinä yhä äänekkäämmäksi salissa. Paperi oli vaipunut pöydälle tuomari Hiden kasvojen edestä. Hänen toverinsa oli kalpea raivosta.

"Mikä mies tämä oikeastaan onkaan?" kysyi viimeksimainittu hyvin levottomana. "Ettekö sanonut hänen olevan laaksolaisen vuoristosta?"

"Laaksolainen tahi ei, armollinen tuomari, on hän kaikissa tapauksissa viekas ja vaarallinen mies", vastasi yleinen syyttäjä.

"Näen jo, että hän on sellainen, joka on valmis sanomaan mitä tahansa pelastaakseen kurjan henkensä."

"Veli Millet", keskeytti toinen tuomari, "olette syystä huomauttanut, että tämä on armollisen kuninkaamme tuomioistuin. Johtakaamme senvuoksi sen istunnoita unhottamatta sitä."

Kuultiin lakimiesten viittojen kahinaa pöydän luota ja kuiskailemista salista.

"Herra Ray, olette kuullut syytöksen. Siinä vaaditaan teille rangaistusta valtiopetoksesta hänen armollisinta majesteettiaan kuningasta, korkeinta ja luonnollisinta hallitsijaanne vastaan. Teidän pitää nyt vastata, oletteko syyllinen vai syytön."

"Eikö minulla ole mitään oikeutta yleiseen armahdukseen?" kysyi Ralph.

Tuomari Millet, joka oli nyt toipunut tilapäisestä tappiostaan, sanoi:

"Armahdusmanifesti julkaistiin ennen hänen majesteettinsa nousemista valtaistuimelle."

"Entä minun rikokseni… eikö sitäkin tehty ennen hänen majesteettinsa valtaanpääsyä? Eivätkö kuninkaan lupaukset olekaan niin pyhiä, kuin kansan lait?"

Tuomioistuimen jäsenet mumisivat taasen jotakin.

"Veli Hide, sallimmeko syytetyn enää häiritä tuomioistuimen toimintaa näillä hyödyttömillä väitteillä?"

"Pyydän asianajajaa", sanoi Ralph.

"Tässä tapauksessa ei syytetylle voida määrätä asianajajaa", vastasi tuomari Hide. "Jos rikoksenne osoittautuu valtiopetokseksi ei sitä voida puolustaa, mutta jos sitä voidaan puolustaa, ei se olekaan valtiopetoksellista laatua. Laki on määrännyt meidät neuvonantajiksenne ja senvuoksi neuvon teitä luopumaan vetoamisestanne armahdukseen päästäksenne vapaaksi, sillä se on samaa kuin jos tunnustaisitte itsenne syylliseksi."

"En tunnusta mitään", sanoi Ralph.

"Teidän pitää vastata, oletteko syyllinen vai syytön. Kolmatta vaihtoehtoa ei ole. Oletteko syyllinen vai syytön?"

Kun tämä sanottiin, oli salissa hiljaista kuin kuolinhuoneessa.

Ralph viivytti vastaustaan. Hän kohotti päätään ja katseli tyynesti ympärilleen. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen kasvoihinsa, jotka näyttivät kovilta kuin kallio. Pari silmää kaukana oven luona kimalteli pirullisesta vahingonilosta. Ralph käänsi jälleen katseensa tuomareitaan kohti. Hiljaisuutta ei rikkonut vielä mikään. Tuntui siltä kuin sitä olisi ollut ilmassa.

"Syyllinen vai syytön?"

Vastausta ei kuulunut.

"Kieltäytyykö syytetty vastaamasta?" kysyi tuomari Hide.

Mutta vastausta ei vieläkään kuulunut. Ei ainoakaan kuiskaus eikä jalan raapaisu rikkonut hiljaisuutta. Sitten kuultiin tuomarin hitaasti sanovan:

"Ralph Ray, emme halua, että pettäisitte itsenne. Ellette vastaa, tullaan teitä kohtelemaan kuin olisitte tunnustanut."

"Eikö minulla ole oikeutta vaieta?"

"Ei ollenkaan!" huudahti tuomari Millet kiertäen viitan tiukemmin ympärilleen.

"Anteeksi, veli; lain määräysten mukaan saa syytetty olla vastaamatta, jos hän vain haluaa." Ja kääntyen Ralphin puoleen lisäsi tuomari Hide:

"Mutta miksi?"

"Pelastaakseni takavarikosta maani, lampaani ja irtaimistoni, samoinkuin äitini ja veljenikin omaisuuden, jonka on väärin ilmoitettu kuuluvan minulle."

Tuomari Millet katsoi kysyvästi tuomari Hideen.

"Sellainen on laki", sanoi tämä nähtävästi vastaukseksi lausumattomaan kysymykseen. "Rikoksellisen omaisuutta ei voida takavarikoida kruunulle, ennenkuin hän on todistettu syylliseksi ja tuomittu. Sellainen on laki, ja meidän pitää alistua sen määräyksiin."

"Jumala varjelkoon muusta", sanoi tuomari Millet lempeimmällä äänellään.

"Ralph Ray", jatkoi tuomari Hide, "ymmärrättekö täydellisesti sen seuraukset, mitä nyt aiotte tehdä? Ellette vastaa, odottaa teitä hirveä rangaistus."

Tuomari Millet tokaisi väliin:

"Toistan, että syytetyn on pakko vastata. Vanhassa laissa peine fortesta ja duresta tehdään nimenomaan poikkeus vain kuninkaanmurhaa koskeviin juttuihin nähden."

"Eikä syytöskirjelmässä syytetä vankia mistään kuninkaanmurhasta."

Tuomari Millet piilotti tappionsa silmäilemällä syytöskirjelmän läpi jälleen kerskailevaan tapaansa.

"Mutta älkää silti pettäkö itseänne", jatkoi Hide kääntyen syytetyn puoleen. "Tiedättekö, millaiseen rangaistukseen vastaamaan kieltäytyneen on alistuttava? Oletteko selvillä siitä, että kieltäytyessänne vastaamasta pelastaaksenne omaisuutenne perheellenne alistutte samalla hirveään kuolemaan — kuolemaan tuomiotta, kuolemaan, joka on ehkä liian hirveä kuviteltavaksikaan? Tiedättekö sen?"

Yhteen sulloutunut joukko salissa uskalsi tuskin hengittää tämän hirveän silmänräpäyksen aikana. Jokainen odotti vastausta. Se tuli hitaasti ja harkitusti:

"Minä tiedän sen!"

Paperi putosi tuomarin kädestä liidellen lattialle. Salista kuului hiljaista hämmästyksen aiheuttamaa muminaa. Tuolla seisoi mies, joka oli valmis uhraamaan henkensä ja kaiken muunkin, mikä oli hänelle kallista ja rakasta. Ei itsepäisyydestä, ei senvuoksi, että hän oli joutunut vangiksi, eikä kovan kohtalon pakotuksesta, vaan iloisesti vapaasta tahdostaan.

Ihmettelyä ja kauhua voitiin nähdä kaikkein kasvoissa. Rohkeat miehet tunsivat sydämensä paisuvan ja valtimonsa sykkivän nopeammin nähdessään, että miehet — vaatimattomat sivistymättömät miehet, englantilaiset, veriheimolaiset — voivat vielä menetellä jalomielisesti. Mutta raukat kyyristyivät pelosta.

Ja koko tässä joukossa oli sen miehen katse, joka oli vihkiytynyt kuolemalle, tyynin ja kirkkain. Kaikkien silmät olivat kohdistuneet hänen rauhallisiin kasvoihinsa.

Tuomarin ääni rikkoi vihdoin hiljaisuuden.

"Ja tässä tarkoituksessa ja tietäen tämän te antauduitte vapaaehtoisesti lain käsiin?"

Ralph pani käsivartensa ristiin rinnalleen ja kumarsi.

Hiljaisuus muuttui sietämättömäksi. Katselijain mumina puhkesi korvia huumaaviksi riemuhuudoiksi, kuin monien putousten kohina, kuin hirmumyrskyn jyminä ja vinkuna, mikä nousee ja laskee ja sitten hiljenee kohistakseen jälleen.

Vahtimestari ei ollut vielä kyennyt tukahduttamaan melua, kun huomattiin, että oven läheisyydessä metelöitiin jostakin toisesta syystä. Muudan nuori nainen lapsi käsivarrellaan tunkeutui keihäällä asestetun sotilaan ohi, joka oli vahdissa ovella, ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen vangin yhteen sulloutuneen joukon yli, jonka hallussa oli jokainen tuuma lattiasta.

"Sallikaa minun nähdä hänet vain vilahdukselta, vain vilahdukselta — antakaa minun, Jumalan nimessä, katsoa häneen vain kerran — vain yhden ainoan kerran!"

Tuomari vaati hiljaisuutta ja vahtimestari oli juuri ajamaisillaan naisen ulos, kun Ralph käänsi kasvonsa kokonaan oveen päin.

"Näen hänet nyt", sanoi nainen. "Minun mieheni ei hän ole. Ei", lisäsi hän, "mutta olen nähnyt hänet jossakin ennen."

"Missä, hyvä rouva? Missä olette nähnyt hänet ennen?"

Tämän kuiskasi hänen korvaansa muudan mies, joka oli tunkeutunut joukon halki hänen rinnalleen.

"Onko hän kotoisin Gaskarthin tuolta puolen?" kysyi nainen.

"Kuinka niin?"

"Tämä melu sopii hyvin huonosti tähän tärkeään juttuun, jota nyt käsittelemme", sanoi toinen tuomari ankarasti.

Hetkisen kuluttua olivat nainen ja mies, joka niin kiihkeästi puhutteli häntä, poistuneet salista toistensa seurassa.

Sitten neuvottelivat molemmat tuomarit hetkisen keskenään.

"Armahduksen täytyy pitää paikkansa", sanoi toinen; "sillä muussa tapauksessa kävisi toiselle puolelle Englannin asukkaista hyvin huonosti."

"Ja kuitenkin palasi kuningas takaisin minkäänlaisitta ehdoitta", vastasi toinen.

Salissa syntyi yleistä liikehtimistä. Julkinen huutaja vaati hiljaisuutta.

"Vangin kuulustelu lykätään viikoksi."

Sitten vietiin Ralph pois kaiteen vierestä.

XXXIX.

OMANTUNNON ÄÄNI.

He veivät Robbie Andersonin samana iltana vanhan lesken taloon, jossa hän asui, mutta heidän matkansa sinne oli aivan turha. Reuben Thwaite hyppäsi maahan ja koputti oveen. Vanha Becca Rudd aukaisi sen, kohotti kädessään olevan kynttilän korkealle ja katsoi pimeään. Saatuaan kuulla, millaisen sairaan vieraan he olivat tuoneet hänelle, alkoi hän vapista päästä jalkoihin asti ja pyysi, etteivät he lyhentäisi sellaisen vanhan raukan elämää, jonka päivät on jo luettu.

"Ei, ei; viekää hänet pois, viekää hänet pois!" sanoi hän.

"Oletteko tullut hulluksi vai mitä te tarkoitatte?" kysyi Matthew Branthwaite rattailta.

"En, mutta armahtakaa minua, armahtakaa minua!" huusi Becca rukoilevasti.

"Ovatko asiat niin", sanoi Matthew. "Vanhoja hulluja sanotaankin pahemmiksi kuin muita. Poika hourii, kuuletteko, hän hourii. Haluatteko, että heitämme hänet ojaan kuolemaan kuin koiran?"

"Viekää hänet pois, viekää hänet pois!" huusi Becca peräytyen sisälle. Hänen marinansa muuttui vain äänekkäämmäksi ja vihaisemmaksi.

"Otaksun, että olisitte parempi kasvatusäiti vanhalle nilkuttavalle koirallenne, jos se saisi syyhyn", sanoi Matthew.

"Ei, mutta rutto. Pelkään ruttoa! Olette kuulleet, mitä uudet saarnaajat sanovat siitä. Robbie on saanut sen, Robbie on saanut tartunnan, olen aivan varma siitä".

Becca laski kynttilän kädestään lavitsalle ja väänteli käsiään.

"Vai olette te varma siitä", sanoi Matthew. "Mutta nyt sanon teille, mistä minä olen varma. Olen nyt saanut varmuuden siitä, että kuulutte sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät mistään hinnasta tahdo luopua kurjasta hengestään. Olette vain vanha kurja juoruakka, joka yhtenä päivänä puhuu enemmän armeliaisuudesta kuin mitä hän on valmis osoittamaan koko vuonna. Tule, Reuben. Lyö vanhaa kaakkiasi selkään. Lähdetään meille. Olisin mieluummin köyhä kuin kirkonrotta, kuin kääntäisin selkäni äidittömälle poikaraukalle, joka on melkein haudan partaalla."

"Älä sano niin, isä", nyyhkytti Liisa.

"Ei, Matthew", huusi Becca, "asia ei ole ollenkaan niin. Tässä on päinvastoin minun henkeni vaarassa."

"Tyhmyyksiä! Arvoton kapine ei voi ikinä joutua minkäänlaiseen vaaraan. Minkä ruton luulette rupeavan vaivautumaan niin paljon, että se tarttuisi sellaiseen vanhaan nahkariekaleeseen kuin te olette. Hyvää yötä, Becca, hyvää yötä! Olkoon Jumala kanssanne ja palkitkoon teille ansionne mukaan."

Sitten ajoivat he Matthew Branthwaiten taloon ja laittoivat vuoteen sairaalle käytännöstä pois joutuneeseen työhuoneeseen, jossa kangaspuut eivät olleet helskyneet kymmeneen vuoteen.

Vaatimaton vuode oli pian kunnossa, uuniin sytytettiin heti tuli ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, istui rouva Branthwaite Robbien vuoteen vieressä ja hautoi hänen otsaansa etikkaan kastetulla rievulla. Pieni nainen, joka tavallisissa oloissa oli hyvin arka ja hermostunut, tahtoi nyt näyttää, että hän saattaa olla rohkeakin.

"Robbie on sairastunut kuumeeseen, aivokuumeeseen", sanoi hän. Ja hän oli oikeassa. Vanhan naisen taudinmäärittely oli nopea kuin ajatus. Seuraavana päivänä haettiin Gaskarthin lääkäri sairasta katsomaan. Hän tuli, näytti viisaalta ja juhlalliselta, teki kolme kuusitavuista kysymystä keskeyttäen puheensa jokaisen tavun jälkeen. Sitten hän koetti sairaan valtimoa. Hän olisi melkein kuullut sen lyönnit. Mutta sairaan sydän jyskytti melkein kovemmasti. Hän ei vieläkään puhunut mitään. Syvän hiljaisuuden vallitessa otti hän lansettinsa ja avasi suonen. Sitten kuultiin hänen mumisevan ja hymisevän itsekseen neuvomatta ja rohkaisematta kuitenkaan ollenkaan.

"Onko tauti vaarallistakin?" kysyi pieni Liisa levottomana. Hän seisoi pää pois kääntyneenä kulhosta, jota hänen äitinsä piti kädessään, hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti ja rinta kohoili.

Viisas mies lausui vastaukseksi pari varovaista sanaa.

Oli näyttänyt aivan siltä kuin Robbie olisi ollut tajuillaan ennen suoneniskua, mutta nyt alkoi hän jälleen houria. Hetkisen kuluttua oli hän jo aivan sekaisin.

Kuuluisa mies otti samalla kertaa hattunsa ja maksun vaivoistaan. Hänen vaiteliaisuutensa oli todellakin ollut kullan arvoista.

"Oletteko milloinkaan nähneet tyhmempää mörökölliä?" sanoi Matthew lääkärin poistuttua. "Hän ei alentunut edes vastaamaan toisten kysymyksiin."

Tämä lääkäri ei pistänyt enää milloinkaan nenäänsä vanhan Matthewin taloon.

Robbie lepäsi neljä päivää tajutonna ja rouva Branthwaite oli silloin ja edelleenkin hänen ainoa lääkärinsä ja hoitajattarensa. Kolmantena iltana hänen sairastumisestaan — sunnuntaina — uskoi Rotha Stagg oman sairaansa erään naapurivaimon hoitoon ja käveli Matthewin taloon.

Willy Ray ei ollut palannut vielä Carlislesta. Hän oli tuskin vaihtanut puolta tusinaa sanaa Rothan kanssa tuon edellä kertomamme keskustelun jälkeen. Rotha ei ollut tullut Shoulthwaiteen miellyttääkseen Willyä, eikä hän aikonut poistuakaan sieltä sen vuoksi, että Willy oli suuttunut.

Kun tyttö tuli kutojan taloon ja meni sairastupaan, istui Matthew itse takan ääressä piippuineen puhallellen savun uuninpiippuun. Rouva Branthwaite hautoi sairaan päätä, josta tukka oli ajeltu pois. Liisa koetti kuvitella itselleen, että hän työskentelee hyvin ahkerasti neuloessaan uutta pukua itselleen, vaikka neula pysähtyikin parikymmentä kertaa minuutissa. Robbie oli aivan sekaisin.

"Robbie, Robbie, tiedätkö, kuka on tullut sinua katsomaan?" kysyi Liisa kumartuen hänen puoleensa.

"Niin, äiti, niin; olen nyt vihdoinkin taas kotona", mumisi Robbie.

"Hän hourii jälleen", sanoi Matthew uuninloukosta.

"Jumala siunatkoon vanhaa sydäntäsi, äiti, mutta nyt aion parantaa tapani. Voin kyllä pitää lupaukseni. Nyt se on ihan varmaa, äiti, saatpahan vain nähdä. Ei, ei, koeta minua vielä kerran, äiti."

"Hän jauhaa alituisesti vain tuota samaa asiaa, poikaraukka", kuiskasi Matthew. "Se on ahdistanut varmaankin kovasti hänen mieltään vanhan Marthan kuolemasta asti."

"Älä itke, äiti, älä itke."

Liisa-raukka huomasi juuri silloin, että hänen piti kiinnittää uuteen pukuunsa kaikki huomionsa. Hän painoi päänsä melkein siihen kiinni.

"Se oli viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin, uskallan vaikka vannoa sen. Niin, uskallan vaikka vannoa sen!" huusi Robbie niin kovasti kuin hänen heikontuneet voimansa vain sallivat.

"Tuotakin hän toistaa alituisesti", kuiskasi Matthew Rothalle. "Muistatko, että pieni Reuben sanoi samaa?"

Robbie mumisi vielä hiljaisella rukoilevalla äänellä:

"Älä itke, pikku äiti, ellet halua tappaa minua tähän paikkaan. Tappaako sinut? Niin, se on totta, mutta aion nyt parantaa tapani. Siitä saat olla aivan varma."

Robbien äänessä oli itkua, vaikka kyyneliä ei näkynytkään hänen silmissään.

"Kas niin, kas niin, Robbie", kuiskasi rouva Branthwaite tyynnyttävästi hänen korvaansa. "Rauhoituhan nyt toki, Robbie?"

Kohtaus oli järkyttävä. Voimattoman, oikullisen ja helläsydämisen nuorukaisraukan sielu näytti hänen houriessaan olevan aivan murtumaisillaan omantunnontuskiin.

"Jos hän vain saisi nukkua", sanoi rouva Branthwaite; "mutta hän ei voi."

Liisa nousi mennen pihalle.

Robbie koetti kohottautua kyynärpäänsä varaan. Hän käänsi tulipunaiset kasvonsa syrjään kuin kuunnellakseen jotakin kaukaista kolinaa. Sitten hän kuiskasi käheästi:

"Viisikymmentä askelta sillasta pohjoiseen päin. Se ei ollut unta — pohjoiseen, sanon minä, pohjoiseen."

Hän vaipui hengästyneenä takaisin pieluksille, ja Rotha valmistautui poistumaan.

"Tuosta sukeltamisesta tämä kaikki johtuu, sitä meidän ei tarvitse epäilläkään", sanoi Matthew, "siitä ja väkijuomista. Muistan hänen isänsä. Hän oli aivan samanlainen, aivan samanlainen. Vanha Martha-raukka, hänellä oli kyllä tekemistä hoitaessaan isää ja poikaa. Ja molemmat ovat pohjaltaan miesten parhaita, kummatkin, poikaraukat."

Tärkeämpi asia kuin Matthew milloinkaan osasi aavistaakaan riippui nyt Robbien tajuttomuudesta, ja kun hän palasi tajuihinsa, oli onnettomuus jo tapahtunut.

XL.

GARTH JA KVEEKARIT.

Kun Rotha poistui kutojan asunnosta, kohtasi hän Liisan eteisessä.

"En voi muuta kuin nauraa noille uusille saarnaajille", sanoi hän käheästi. Hän käänsi pois päänsä kuivatakseen salaa kyyneleet silmistään saaliinsa, jonka hän oli kietonut ympärilleen. "Siellä he ovat, Punaisessa Leijonassa. Teen väärin nauraessani heille, mutta he ovat todellakin hyvin hullunkurisia."

Veruke oli niin ilmeinen, ettei se voinut olla kiinnittämättä Rothan huomiota puoleensa. Sanomatta sanaakaan kietoi hän käsivartensa Liisan ympärille ja suuteli häntä. Pidätetyt kyyneleet valuivat nyt avoimesti tytön poskille ja hän painoi itkien päänsä Rothan rinnalle. He erosivat vaieten ja Rotha käveli pientä ihmisryhmää kohti, joka oli kokoontunut tielle punertavaan auringonpaisteeseen melkein ravintolaa vastapäätä. Miehet olivat juuri noita "uusia saarnaajia", joista Liisa oli kertonut, samoja, joiden Robbien asunnon omistajatar oli väittänyt ennustaneen rutosta. Heitä oli kolme ja heidän ympärilleen oli kokoontunut miehiä, naisia ja lapsia. Muudan heistä, eräs pitkä laiha mies, jolla oli pitkä harmaa tukka ja hurjat silmät, puhui kimeimmällä äänellään. Toinen korosti hänen sanojaan äänekkäillä halleluja-huudoilla, ja kolmas vaipui polvilleen tielle ja rukoili kiihkeästi äänellä, joka kajahteli kylän kaduilla, joilla ei sinä päivänä näyttänyt olevan minkäänlaista liikettä. Ennenkuin rukous oikein loppuikaan, aloitettiin nopeatahtinen hengellinen laulu, jonka kuoro kuulosti hyvin iloiselta.

Sitten seurasi toinen kehoituspuhe. Se oli täynnä hirveitä ennustuksia. Maailma on aivan täynnä vihaa, kateutta, juoppoutta ja turhia huveja. Ihmiset ovat hylänneet valon, sen, jonka pitäisi valaista kaikkia heitä. Heidän mielensä on täynnä petosta ja turhamaisuutta. He luottavat pappeihin ja opettajiin, jotka ovat vain kiliseviä kulkusia. "Mutta Herra on lähellä!" huusi saarnaaja, "hän musertaa voimallaan vuoretkin tomuksi."

Nyt seurasi toinen virsi, vielä riemuitsevampi kuin äskeinen. Heidän kiihkonsa tarttui vähitellen useaan kuulijaan. Siellä oli vanhoja miehiä, joiden riutuneet kasvot kertoivat pitkästä taistelusta maailmaa vastaan, jossa he kuuluivat voitettujen luokkaan; ja vanhoja naisia, kiusautuneita ja väsyneitä ja valmiita vaipumaan unholaan sittenkuin heidän pitkä päivätyönsä on päättynyt; äitejä pienokaisineen ja lapsia, jotka eivät uskaltaneet liikkua minnekään heidän viereltään, sekä leikkiviä tyttöjä ja poikia, joilla oli vielä elämän koko taistelu edessään.

Yksinkertainen kveekarivirsi kertoi suuresta, rauhallisesta, kaukaisesta kodista, joka kuitenkin on niin lähellä.

Melu oli houkutellut vieraat Punaisesta Leijonasta tielle ja muutamat olivat tulleet hyvin lähelle saarnaajia. Pari kolme heistä oli jo aivan juovuksissa. Heidän joukossaan oli Garth, seppä. Hän nauroi hurjasti, huusi ja karjui jokaiselle kehoitukselle ja uudelle säkeelle. Kun saarnaajat huusivat halleluja, huusi hänkin toistaen sitä alituisesti sopivaan ja sopimattomaan aikaan, kunnes hänen äänensä sortui ja hiki valui virtanaan hänen punaisille kasvoilleen. Hänen juopuneet toverinsa yhtyivät alussa hänen koviin huutoihinsa. Kun muudan saarnaaja koroitti äänensä kiihkeään rukoukseen, huusi Garth yhä kovemmin kysyen, luuleeko mies, että Kaikkivaltias on kuuro.

Ihmiset alkoivat vapista kuunnellessaan sepän pilkkaa. Juopuneimmatkin hänen tovereistaan hiipivät pois hänen luotaan.

Saarnaaja mainitsi kerran jotakin niistä joukoista, jotka seuraavat heitä.

"Teillä on pullollinen viinaa jossakin", huusi Garth, "sen vuoksi ne seuraavat teitä."

Voimatta enää sietää tätä hirmuista epäsointua tunkeutui muudan noista kolmesta kveekarista — hän oli pieni vilkassilmäinen, hermostunut mies — joukon läpi sinne, missä Garth seisoi sen laidassa. Garth nojasi selkänsä ravintolan seinään ja nauroi hysteerisesti kveekarin varoitukselle: "Voi sinua ja sinun laisiasi, kun Jumalan rakkaus kääntyy pois teistä!"

Garth vastasi tähän niin ivallisesti ja Jumalaa pilkkaavasti, ettei hänen hirveitä sanojaan voida toistaa. Mutta hän uudisti ne huutaen ja kiljuen.

Kauhuissaan vaipui kveekari polvilleen sepän eteen ja mumisi melkein kuiskaten seuraavan rukouksen:

"Jumala suokoon, että ne seitsemän perkelettä, niin, seitsemän kertaa seitsemän perkelettä voitaisiin karkoittaa hänestä!"

Silloin Garthkin vaikeni hetkiseksi.

"Tunsin samanlaisen miehen kuin sinäkin olet, viisi vuotta sitten", sanoi kveekari. "Ja kuinka luulet hänen kuolleen?"

"Missä?" kysyi Garth nikotellen.

"Mutta hän pelastui vihdoin. Valo, jolla Kristus valaisee kaikkia ihmisiä, pelasti hänetkin."

"Missä?" toisti Garth kiroten kamalasti.

"Hirsipuussa. Hän oli tappanut oman isänsä ja —"

"Ole kirottu! Ole kirottu sekä maailmassa että helvetissä!"

Ihmiset, jotka olivat kokoontuneet heidän ympärilleen, tukkivat korvansa käsillään voidakseen päästä kuulemasta hirmuisia kirouksia. Garth, joka oli selvinnyt hieman hurjassa raivossaan, mikä ei enää ollut teeskenneltyä, vaan todellista, työnsi heidät syrjään ja poistui pitkin askelin muudatta takatietä.

Rothakin erosi joukosta ja lähti kävelemään Shoulthwaiteen päin. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hänen edellään kävellä laahusti seppäkin pää painuksissa. Rothaa halutti ottaa hänet kiinni, vaikka hän olikin juovuksissa, puolihullu ja ehkä pirujen riivaamakin tällä hetkellä. Hän ei ymmärtänyt, mikä voima, ajatus tahi toivo pakotti hänet siihen. Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut minkäänlaista kiintymystä tuohon mieheen, mutta nyt halusi hän kuitenkin puhutella häntä. Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt! Ah, kunpa hän vain olisi sen tehnyt — ei hänen vuokseen eikä hänen itsensäkään vuoksi — mutta nyt, juuri nyt, kun jumalattomat sanat vielä polttivat hänen huuliaan.

Rotha juoksi pari askelta ja pysähtyi. Garth tallusteli vain äreänä eteenpäin. Hän ei kohottanut kertaakaan katsettaan taivaaseen.

Kun hän tuli kotiin, heittäytyi hän lavitsalle uunin eteen. Hän oli jo selvinnyt. Äiti oli nukkunut sunnuntai-iltapäiväuneensa lavitsalle keittiön toisella seinällä, mutta heräsi nyt pojan aiheuttamaan kolinaan. Seppä musersi muutamia turpeita turvetikulla ja potkaisi palaset tuleen.

"Mikä sinua nyt vaivaa?" kysyi rouva Garth avaten silmänsä ja haukotellen.

"Voisin kysyä pikemminkin, mikä sinulle on tullut", murahti Joe.

"Mitä nyt?"

"Myytkö omaa lihaa ja vertasi?" kysyi Joe.

"Myynkö mitä? Mitä tyhmyyksiä sinä nyt taasen jaarittelet, tuuliviiri? Joskus voitaisiin sinua luulla niin kylmäksi, ettei voikaan sula suussasi, mutta sitten taasen —"

"En ole sentään niin tyhmä kuin minä minua kohdellaan, äiti", keskeytti seppä.

"Olenhan sanonut sinulle ennenkin, että kuulut viisaiden aasien joukkoon. Mitä tarkoitit tuolla myynnilläsi?"

"Mielestäni sinun pitäisi tietää se, kun vieraat ihmiset voivat sanoa sen minulle jo kadulla."

Seppä vaipui synkkään äänettömyyteen katsoa tuijottaen vain tuleen.

"Ahaa, olet kai kuullut tuon miehen joutuneen Doomsdaleen, vai mitä?"

Joe murahti jotakin käsittämätöntä.

"Aion lähteä kuulemaan kuulustelua", jatkoi rouva Garth tyytyväisenä kehräten.

"Ehkä et haluaisi nähdä minua hänen sijassaan, äiti? Ah ei, et suinkaan."

"Sinä iankaikkinen lörpöttelevä tyhmeliini!" huusi rouva Garth nousten ja koventaen äänensä uhkaavaksi. "Missä olet ollut?"

Joe murahti jälleen jotakin kumartuen syvempään tulta kohti ja äidin jäntevä vartalo nojautui uhkaavasti hänen ylitseen.

XLI.

HEVOSEN HIRNUNTA.

Sumea aurinko oli laskemaisillaan sumukerroksen läpi. Rotha käveli nopeasti kujaa, joka johti tielle Mossin asuinrakennuksesta. Laddie, paimenkoira, joka Ralphin poistumisen jälkeen oli kiintynyt häneen, juoksi nyt hänen rinnallaan.

Hän oli matkalla Fornsideen, vaikka hänellä ei ollut sinne mitään asiaa. Willy Ray ei ollut vielä palannut. Rothan isä ei ollut vielä tullut takaisin pitkältä matkaltaan. Missähän Willy oli? Mihin oli hänen isänsä joutunut? Mikähän oikeastaan heitä viivyttikään poissa kotoa? Ja kuinka oli Ralphille käynyt, hänelle, joka niin sanoaksemme oli kuin kuoleman kidassa, jonne hän omin käsin oli lähettänyt hänet? Uskaltaisiko hän enää milloinkaan toivoa? Nämä samat kysymykset oli Rotha tehnyt itselleen jo satoja kertoja ja elänyt enemmän kuin viikon kestäneiden päivien ja öiden vastauksista tyhjät tunnit jollakin tavoin, hän ei itsekään tiennyt, kuinka.

Levottomuus jäyti hänen sieluaan uhaten polttaa sen piakkoin kuivaksi tuhaksi. Ja hän oli syntynyt naiseksi, heikoksi naiseksi, olennoksi, joka on määrätty istumaan kotona jalka rukinpolkimella sillä aikaa kuin hänen rakastamansa henkilöt olivat vaarassa ja menehtyivät muualla.

Rotha oli kokonaan muuttunut. Hän ei ollut enää sama hilpeä tyttönen, joka kerran oli voittanut vanhan jäykän Angus Rayn sydämen. Koettelemuksien koulussa hänestä oli tullut päättäväinen nainen. Melkein sellaisen tunteen kuin toivottomuuden ärsyttämänä oli hän nyt vaarallisempi kuin päättäväinen.

Hän oli toimittava kummallisia tekoja jonkun ajan kuluttua. Hänen aurinkoinen ja tyttömäinen viattomuutensakin oli häviämäisillään. Hän oli kehittymäisillään yhtä viekkaaksi kuin pelottomaksikin. Epäilettekö sitä? Mutta asettukaa vain hänen sijaansa. Ajatelkaa, mitä hän oli tehnyt ja miksi hän oli niin menetellyt; muistelkaa sen aiheuttamia seurauksia ja mitä siitä vieläkin seuraisi. Sitten tarkastelkaa omaa sydäntänne tahi pikemminkin jonkun toisen, että huomaisitte sitä nopeammin kaiken siellä piilevän totuuden ja vääryyden.

Sen jälkeen odottakaa, mitä seuraavat kuusi päivää tuovat mukanaan.

Fornsidessa sijaitsevaa tupaa ei ollut kukaan valinnut asunnokseen sen jälkeen kuin räätäli hylkäsi sen. Koko Wythburnissä oli tuskin niin köyhää ihmistä, että hän olisi halunnut valita tämän kurjan hökkelin kodikseen. Se oli yksikerroksinen rakennus, jonka julkipuoli oli pihalle päin. Eteiseen johtivat viisi- tahi kuusiaskelmaiset portaat pienestä kasvitarhasta alaspäin. Rakennuksessa oli kolme pientä matalaa huonetta, joissa oli kivilattiat. Kesäisin koristivat sen julkipuolta valkoiset ja punaiset fuksiat, mutta näin talvella peitti sen seiniä vain tummanvihreä muratti.

Yksinäisenä, synkkänä ja nykyisin kyläläisten taikauskoisen pelon tuomitsemana näytti pieni tupanen niin ränstyneeltä kuin salaman halkoma petäjä kukkulan laella.

Kun Rotha saapui rakennuksen läheisyyteen, pysähtyi hän epäröiden kuin hän ei olisi tiennyt, pitikö hänen mennä sisälle vai kääntyä takaisin. Hän seisoi pienellä portilla koiran juoksennellessa kasvitarhassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Laddie hyökännyt jo tupaan sisälle.

Kuinka sellainen voi olla mahdollista? Hänhän oli lukinnut oven. Avaimen oli hän piilottanut entiseen tapaansa sellaiseen paikkaan, jota eivät tienneet ketkään muut kuin hän ja hänen isänsä. Rotha kiiruhti portaille ja pisti kätensä syvälle olkiin, joilla eteinen oli katettu. Avain oli poissa. Ovi oli auki.

Ja nyt kuuli hän, paitsi koiran tassuttelemista, muutakin kolinaa huoneista.

Rotha painoi kädellään sydäntään. "Oliko mahdollista, että hänen isänsä oli palannut kotiin? Oliko hän täällä, täällä?"

Tyttö meni keittiöön. Silloin kuuli hän toisesta huoneesta kovan paukahduksen kuin jonkun arkun kansi olisi sulkeutunut. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului hameen kahinaa ja Rotha ja rouva Garth seisoivat vastakkain hämärässä huoneessa.

Rotha hämmästyi aivan sanattomaksi voimatta puhua mitään. Rouva Garth katseli häneen hetkisen niin pelästyneenä, ettei hänen kovissa kasvoissaan oltu milloinkaan nähty sellaista ilmettä.

Sitten hän tunkeutui Rothan ohi ja poistui.

"Pysähtykää!" huusi Rotha saaden takaisin tarmonsa.

Mutta nainen oli mennyt eikä tyttö lähtenyt ajamaan häntä takaa.

Rotha meni siihen huoneeseen, josta rouva Garth oli tullut. Se oli Wilsonin huone. Hänen arkkunsa, jota ei kukaan ollut tullut perimään, oli vielä siellä. Arkunkannen nopea lukitseminen oli aiheuttanut sen kolahduksen, jonka hän oli kuullut. Mutta se oli aina ollut huolellisesti lukittu. Rotha tarttui hermostunein sormin suureen munalukkoon, joka riippui arkun kannesta. Suuri avainkimppu riippui nyt siitä. Rotha ei tuntenut niitä. Kenenkähän ne olivat?

Arkku ei ollut lukossa, kansi oli vain painettu kiinni. Rotha kohotti sen auki vapisevin käsin. Arkussa oli kaikenlaisia vaatteita, mutta ne oli huolettomasti heitetty syrjään. Niiden alla oli papereita, paljon papereita hajallaan arkun pohjalla. Mitähän ne sisälsivät.

Ilta alkoi pimetä. Rotha muisti, ettei talossa ollut ainoatakaan kynttilää eikä yhdessäkään lampussa öljyä. Hän pisti kätensä arkkuun ottaakseen sieltä paperit ja viedäkseen ne mukanaan, mutta kun hän kosketti vainajan vaatteihin, peräytyi hän säpsähtäen. Kansi paukahti raskaasti kiinni.

Tytön jokainen jäsen alkoi vapista. Kuka tietää, eikö kuolleen sielu kummittele niissä paikoissa, jossa kuollut on elämänsä kuluessa asunut ja kuollut? Laupias taivas, hänhän oli Wilsonin huoneessa! Rotha horjui ulos lisäytyvässä pimeydessä tarttuen oveen mennessään. Kun hän jälleen tuli eteiseen, rupesi hän hakemaan ulko-oven avainta. Se oli lukossa. Tällä kertaa ottaisi hän sen mukaansa. Sitten hän muisti arkun lukosta riippuvat avaimet. Hänen pitää ottaa nekin mukaansa. Hän ei kysynyt, miksi. Mikä hyvä tahi paha voima pakottikaan tytön toimimaan?

Houkuteltuaan koiran luokseen hän meni rohkeasti tupaan jälleen ja sitten kerran vielä vainajan huoneeseen. Hän sijoitti munalukon paikoilleen, kiersi avainta lukossa, veti sen pois reiästä ja työnsi avainkimpun taskuunsa. Parin minuutin kuluttua oli hän jo viertotiellä kävellen Shoulthwaiteä kohti.

Hänen sydämessään sanoi jokin hänelle, että päivän tapahtumat olivat kohtalokkaita. Ja valon enkeli oli todella johdattanutkin häntä synkkään rakennukseen.

Aurinko oli laskenut. Höyryn kaltainen sumu ennusti yön tuloa. Haihtuva päivä peitti hänen poskensa ja kätensä tahmealla kosteudella.

Kun hän tuli Fornsiden tielle, käänsi hän katseensa pajaan. Tuolla se oli ja kirkkaanpunainen hehku tulesta, jonka kihisevä sydän oli valkohehkuinen, valaisi ilman sen ympärillä. Rotha kuuli palkeiden kumean puhkumisen ja kovat lyönnit alasimeen. Lukuunottamatta näitä ääniä oli kaikki hyvin rauhallista.

Millaista salaisuutta siellä asuva nainen säilyttikään? Rotha oli aivan varma siitä, että se koski hänen isäänsä, Ralphia, häntä itseään ja kaikkia hänen rakastamiasi henkilöitä. Nuori tyttö päätti, että tämä salaisuus kerran vielä riistettäisiin naisen sydämestä, olkoot seuraukset sitten millaiset tahansa.

Kuu yritteli heikosti hajoittaa muudatta pilviröykkiötä valaisten joskus taivaan kuin majakka meren. Kotimatkallaan sivuutti Rotha pari nuorukaista, jotka nauroivat kävellessään.

"Hyvää iltaa Rotha", sanoi nuori laaksolainen.

"Hyvää iltaa, kultaseni", sanoi hänen morsiamensa.

Rotha vastasi tervehdyksiin.

"Hän on hieno tyttö", kuiskasi nuorukainen.

"Onko hän mielestäsi? Hän on liian hidas minulle", vastasi hänen toverinsa. "Inhoan hitaita ihmisiä."

Tämän lyhyen keskeytyksen jälkeen alkoivat he laskea jälleen leikkiä ja ilakoida.

Kuu oli hajoittanut pilvet nyt.

Yöstä näytti tulevan aivan samanlainen, paitsi pakkasta ja tuulta, kuin sekin kohtalokas yö, jolloin Ralph ja Rotha tulivat yhdessä Punaisesta Leijonasta. Kuinka onnelliselta se yö oli silloin tuntunutkaan hänestä — onnelliselta aina loppuun asti! Hän oli silloin laulanutkin kuutamossa. Mutta hänen laulunsa oli ollutkin totuudenmukaisempi kuin hän oli silloin aavistanutkaan, paljon totuudenmukaisempi:

"Tornissa siellä vain vartija astuu, vartija siellä vain vaeltelee."

Rotha palautti mieleensä vähitellen kaikki öisen kävelyn erikoiskohdat, kaikki Ralphin sanat ja hänen äänensä sävyn.

Hän oli sanonut Rothalle, että Rothan isä on syytön, vannoen tietävänsä sen.

Hän oli kysynyt Rothalta, rakastaako Rotha isäänsä, mihin Rotha oli vastannut: "Enemmän kuin ketään toista maailmassa."

Oliko se ollut totta, ehdottomasti totta? Rotha pysähtyi ja alkoi hypistellä muudatta pensaiden oksaa.

Kun hän oli kysynyt syytä Ralphin suruun, kun hän oli vihjaissut, että Ralph ehkä salaa jotakin, mikä tekisi tyhjäksi äskeisen hyvän uutisen aiheuttaman ilon niin mitä Ralph silloin oli sanonutkaan? Niin, Ralphhan oli sanonut hänelle, ettei mitään sellaista tule tapahtumaan, mikä turmelee hänen onnensa ja häiritsee hänen rakkauttaan. Oliko sekin ollut totta, ehdottomasti totta?

Ei ei, kumpikin vakuutus oli ollut valhetta; mutta petollisuus oli ollut Rothan alkuunpanema.

Hän rakastaa kyllä isäänsä, mutta ei enemmän kuin jotakin toista. Ja senjälkeiset tapahtumat olivat turmelleet hänen onnensa ja häirinneet hänen rakkauttaan. Kuka olikaan hänen rakkautensa esine, niin kuka?

Rotha pysähtyi jälleen kuin vetääkseen henkeään. Koko hänen sisimmäinen minänsä tuntui nousseen kapinaan. Se taisteli riistääkseen pois naamion, joka peitti sen omia kasvoja. Se ei sietänyt sitä enää.

Hän ajatteli kihlaustaan Willyn kanssa ja silloin häntä värisytti.

Hän jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui samojen puiden varjoon, joiden juurelle Angus Ray oli kuollut. Siihen hän pysähtyi katsoen maahan. Hän voi melkein kuvitella näkevänsä kaiken samoin kuin silloin, jolloin he löysivät ruumiin.

Samalla alkoi koirakin nuuskia juuri sitä paikkaa. Tässä hänen jalkansa olivat luiskahtaneet; tässä oli Ralph nostanut hänet syliinsä, tässä taasen oli Ralph vetänyt häntä mukanaan ja tässä hän oli kuullut melua talosta.

Mutta mikä ääni tuo olikaan? Hevonenko siellä hirnui? Saman äänen olivat he silloinkin kuulleet. Hänen muistelmansa menneistä tapahtumista ja nykyinen todellisuus sekaantuivat nyt toisiinsa.

Vieläkö kerran? Ei, ei, tuo oli hirnuntaa, oikeaa hirnuntaa. Rotha kiiruhti eteenpäin. Koira oli jo laukannut pihaan. Hetkisen kuluttua haukkui se jo kiihkeästi. Silloin saapui Rothakin kartanolle.

Siellä seisoi vanha tamma aivan kuin ennenkin.

Oliko tämä unta? Oliko hän menettänyt järkensä? Rotha riensi lähemmäksi ja tarttui marhamintaan.

Ei, tämä oli todellisuutta. Hevonen oli Betsy.

Sen selässä ei ollut ruumisarkkua. Hihnat, joilla se oli ollut kiinni, riippuivat maassa.

Mutta hevonen oli kuitenkin entinen vanha tamma eikä mikään harhakuva.

Niin, Betsy oli tullut kotiin.

XLII.

TURMIOLLINEN TODISTAJA.

Paljon ennen sovittua määräaikaa, jolloin tuomarien piti kuulustella Ralph Raytä uudestaan, oli Carlislen torille kokoontunut ääretön ihmisjoukko, joka tunkeili vanhan raatihuoneen portaitten edustalla odottaen ovien avaamista. Kun tornikello löi kymmenen, käveli kolme miestä rakennuksen sisällä sijaitsevaa käytävää avatakseen sisäänkäytävän yleisölle.

"Minä melkein kadun sitä", sanoi muudan; "olette pakottanut minut siihen. En olisi milloinkaan ryhtynyt siihen kehoituksettanne."

"Tyhmyyksiä, ystäväni", kuiskasi toinen, "näittehän, kuinka se meni. Tuon toisen toimiessa tuomarina ja tämän viekkaan roiston seisoessa syytettyjen paikalla olivat kaikki mahdollisuudet melkein lopussa. Toiveemme ratkaisevan tuomion langettamisesta olivat hyvin vähäiset."

"Niitä ei ollut ollenkaan, mutta älkää vaivatko enää aivojanne sillä, herra Lawson", sanoi kolmas.

"Pieni räätäli on varma. Hänen todistuksensa ei voi vahingoittaa ketään."

"En ole niinkään varma siitä", vastasi ensimmäinen puhuja.

Ovi avattiin nyt ja nuo kolme miestä väistyivät syrjään päästääkseen ihmiset ohitseen. Ensimmäisten tulijoiden joukossa oli rouva Garth. Ilkeä vanha akka katsahti nopeasti ympärilleen, kun hän hyvin puettuna pakkasen varalta tuli sisään muiden joukossa. Hänen katseensa kohdistui erääseen niistä kolmesta miehestä, jotka seisoivat syrjässä. Hän tarkasteli miestä hetkisen hyvin tarkasti, mutta sitten kävi painostus hänen takanaan niin kovaksi, että hänen oli pakko mennä eteenpäin. Mutta tässä silmänräpäyksessä ehtivät he jo vaihtaa nopean ja ilmeisen tuntemisen katseen. Miehen kasvot värähtivät hieman. Hän näytti tuntevan huojennusta naisen mentyä hänen ohitseen.

Vaikka tungos salissa edellisessä istunnossa olikin ollut suuri, oli se nyt vielä suurempi. Yleisölle tavallisesti varatut lavitsat oli nyt siirretty pois ja katselijat olivat vallanneet jokaisen tuuman lattiasta. Muutamat kiipesivät ikkunoihin ja istuutuivat ikkunanlaudoille. Pari kolme rohkeata veitikkaa kiipesi naapuriensa olkapäille ja sieltä kattoparruille istuutuen hajareisin niille. Vanha raatihuone oli pakaten täynnä kansaa.

Salin vasemman pään ovesta tulivat vuorotellen kaikki ne, joiden paikat olivat pöydän ääressä. Ensimmäiseksi ilmestyi näkyviin sheriffi, Wilfrey Lawson. Hänellä oli muutamia papereita kädessään ja hän istuutui aivan valamiehistön osaston kaidetta vastapäätä. Sitten tuli notaario, koettaen kerskailevaan tapaan näyttää yleisölle, kuinka läheinen tuttava hän oli yleisen syyttäjän kanssa, joka seurasi hänen kintereillään.

Tuomarit istuutuivat paikoilleen. Heidän tullessaan saliin jutteli punakka tuomari hilpeästi toverinsa kanssa, jonka tyyniä vakavia kasvoja eivät hilpeät sukkeluudet kyenneet juuri ollenkaan kirkastamaan.

Vaadittiin hiljaisuutta ja Ralph Ray määrättiin astumaan esille. Hän oli tuskin ehtinyt asettua paikoilleen, kun Simeon Staggkin huudettiin esille. Ralph näytti hetkisen hyvin hämmästyneeltä. Sheriffi huomasi sen ja hymyili. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Sim hänen rinnallaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja hänen pitkä mustanharmaa tukkansa valui ohimolle. Hänet talutettiin sisään ja asettuessaan paikoilleen tarttui hän kuumeisesti kaiteeseen edessään. Vielä ei hän ollut kohottanut katsettaan. Hetkisen kuluttua teki hän sen ja kohtasi Ralphin katseen. Silloin hiipi hän aivan Ralphin viereen. Katsojat venyttivät kaulojaan nähdäkseen paremmin odottamattoman vangin.

Monien valmistavien muodollisuuksien jälkeen ilmoitettiin molempia vankeja syytettävän murhasta perustelluista syistä.

Syytöskirjelmä luettiin julki. Siinä syytettiin Ralph Raytä ja Simeon Staggia siitä, että he harkitusti ja pahassa tarkoituksessa olivat murhanneet James Wilsonin, oikeudenapulaisen.

Vankeja kehoitettiin vastaamaan. Ralph vastasi heti kovalla äänellä: "Ei syyllinen", mutta Sim epäröi, näytti hämmentyneeltä, änkytti, kohotti kysyvästi katseensa Ralphin kasvoihin ja mumisi sitten epäselvästi: "Syytön."

Tuomarit katsoivat toisiinsa. Notaari mumisi jotakin ivallisesti yleiselle syyttäjälle. Katselijat kuiskailivat hieman levottomasti keskenään. Heidän mielipiteensä olivat aivan vastakkaiset kuin vankien — ainakin Ralphiin nähden.

Kun vangeilta kysyttiin, kuinka he halusivat heitä kuulusteltavan, vastasi Ralph kääntyen tuomarien puoleen, että häntä seitsemän päivää oli pidetty niin kovassa vankeudessa, ettei kukaan ollut päässyt häntä puhuttelemaan. Pakotetaanko hänet vastaamaan, vaikka hän ei ollut tiennyt syytöksestä mitään ennen oikeuteen tuloaan?

Hänen valitukseensa ei kuitenkaan kiinnitetty minkäänlaista huomiota, ja valamiesluettelo laadittiin. Yleinen syyttäjä nousi sitten ja aloitti tavalliseen monisanaiseen tapaansa ladella syytöksiään molempia vankeja vastaan. Aluksi ryhtyi hän selostamaan sen hirveän alhaisen ja raakamaisen rikoksen vaikutetta ja syytä, joka oli tehty ja jolle hänen sanojensa mukaan tuskin löydettiin vertaista oikeuden pöytäkirjoista; sitten pyysi hän tuomareita kiinnittämään huomionsa niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa rikos oli tehty, ja lopuksi hän ehdotti, että hän saisi selittää, millä perusteilla hän päättää, että molemmat vangit ovat syyllisiä murhaan.

Hän kertoi oikeudelle, että James Wilson-vainaja oli hyvin innokkaasti toimittanut virka-asiansa, mitkä kuuluivat hänen velvollisuuksiinsa etsivänä. Laillisessa toimessaan ollessaan oli hän pyytänyt ja saanutkin määräyksen vangita Ralph Rayn. Mutta tuota määräystä ei hän ollut milloinkaan käyttänyt. Miksi? Wilsonin ruumis oli päivänkoitteessa löydetty syrjätieltä molempien vankien asunnon läheisyydestä. Vangitsemismääräystä ei oltu löydetty ruumiin taskuista. Se oli vieläkin kateissa. Hän väittää, että vangit olivat jollakin tavoin saaneet kuulla tällaisen vangitsemismääräyksen olemassaolosta ja senvuoksi hyökänneet nyt kuolleen etsivän kimppuun heidän murhanhimoisille aikeilleen hyvin sopivassa paikassa ja otolliseen aikaan. Ollen viekkaita kuin kekseliäät rikokselliset ainakin olivat he olleet läsnä ruumiintarkastuksessa.

Toista heistä, joka ei ollut niin ovela, oli luonnollisesti epäilty. Mutta toinen, viekas ja vaarallinen mies, oli kaiken hyvän lisäksi vielä puolustanut tehokkaasti kanssarikollistaan. Mutta rikollisen omantunnon soimaamina eivät he olleet uskaltaneet jäädä rikoksensa tapahtumapaikan läheisyyteen, vaan molemmat olivat paenneet kotoaan. Kaiken tämän tulisivat kumoamattomat ja epäämättömät seikat todistamaan.

Yleinen syyttäjä istuutui katselijain raskaasti hengittäessä ja mumistessa äänekkäästi hänen takanaan. Hän aikoi juuri huutaa esille todistajansa, kun Ralph pyysi puheenvuoroa.

"Voidaanko sitä kieltää, että olen vapaaehtoisesti antautunut oikeuden käsiin?"

"Ei."

"Otaksutaanko rikollisen omantunnon pakottaneen minut siihenkin askeleeseen?"

Yleinen syyttäjä huomasi joutuneensa nyt pulaan, ja välittämättä Ralphista sanoi hän:

"Armolliset tuomarit, nuorempi vangeista on antautunut vapaaehtoisesti. Hän antautui oikeuden käsiin saatuaan kuulla vangitsemismääräyksestä, jossa häntä syytetään vehkeilystä kuninkaan valtaa vastaan. Mutta hän vetosi kuninkaan armoon ja vaati päästä osalliseksi yleisestä armahduksesta. Ja miksi? Vain siitä syystä, ettei häntä osattaisi syyttää oikeasta rikoksesta, tahi että hän mahdollisesti parin vuoden vankeudella pelastuisi hirrestä. Siten koetti hän pettää oikeutta, mutta, hyvät herrat", — tässä suoristautui yleinen syyttäjä täyteen pituuteensa, — "mutta oikeus ei anna pettää itseään."

"Varjelkoon siitä Jumala!" myönsi tuomari Millet liikahdellen tuolissaan ja nyökäyttäen päätään hyvin vakavasti.

"En halunnut keskeyttää puhettanne", sanoi tuomari Hide tyynesti ensi kerran koko istunnon aikana, "tahi muuten olisin viitannut, missä esityksenne on ristiriitainen vangitun Rayn elämän kanssa, kuten minä sen tunnen. Ryhtykäämme nyt kuulustelemaan todistajia viipymättä."

Ensiksi esillehuudettu todistaja oli muudan ohuesti ja köyhästi pukeutunut nainen, joka tuli esille kyyneleet silmissä ja ilmoitti nimekseen Margaret Rushtonin. Ralph tunsi hänet samaksi nuoreksi naiseksi, joka ensimmäisen kuulustelun lopussa oli aiheuttanut hetkellisen metelin ovella. Sim tunsi hänet myös, mutta hänen muistonsa olivat vanhempia.

Hän sanoi itseään erään henkipaton leskeksi, jonka maatilan kruunu oli takavarikoinut. Aina siitä asti oli hän viettänyt kuljeskelevaa elämää.

"Oliko miehenne nimi John Rushton?" kysyi Ralph.

"Kyllä", vastasi nainen hiljaa melkein kuulumattomasti.

"John Rushtonko, Aberleighistä?"

"Sama juuri."

"Ettekö kuullut hänen milloinkaan kertovan eräästä vanhasta toveristaan, Ralph Raystä?"

"Kyllä, kyllä", vastasi todistaja peittäen kasvonsa käsiinsä ja nyyhkyttäen ääneen.

"Vanki tuhlaa oikeuden aikaa. Jatkakaamme."

Ralph ymmärsi heti tilanteen. Naisen todistus, olipa se sitten millainen tahansa, pakotettaisiin esille.

"Oletteko nähnyt vangin ennen?"

"Kyllä toisen."

"Ehkä molemmatkin?"

"Niin, ehkä molemmatkin."

"Olkaa hyvä ja kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä tiedätte heistä."

Nainen koetti puhua, mutta keskeytti, koetti taasen, mutta keskeytti jälleen.

Yleinen syyttäjä tuli hänen avukseen ja sanoi:

"Näitte heidät Wythburnissä. Milloin se tapahtui?"

"Kuljin sen kautta lapsineni Martinmessun aikaan", aloitti todistaja änkyttäen selostuksensa.

"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä silloin tapahtui."

"Olin kulkenut kylän läpi ja saapunut erään tuvan luo, joka sijaitsi parin tien risteyksessä. Aamu oli kylmä ja lapseni itkivät. Sitten rupesi satamaankin. Senvuoksi koputin tuvan oveen ja muudan vanha mies avasi sen."

"Onko sama vanha mies nyt täällä oikeussalissa?"

"Kyllä tuolla", sanoi nainen viitaten Simiin, joka seisoi paikoillaan katsellen maahan.

Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

"Kas niin, hyvä nainen, kertokaa nyt tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte asiasta. Te menitte siis tupaan ja —"

"Hän sanoi, että saan lämmittää lapsiani takan ääressä — niiden pienet jäsenet olivat aivan jääkylmät."

"Entä sitten?"

"Hän näytti minusta puolihullulta, mutta hän oli hyvin ystävällinen minulle ja pienokaisilleni. Hän antoi heille hieman lämmintä maitoa ja lupasi meidän olla siellä ilman kirkastumiseen asti. Mutta se ei kirkastunutkaan koko päivänä. Illalla hämärissä tuli vanhuksen tytär kotiin. Hän oli suloinen kaunis tyttö, Jumala häntä siunatkoon!"

Salissa vallitsevan hiljaisuuden rikkoi ainoastaan tukahdutettu huokaus syytettyjen paikalta, missä Sim seisoi katsoen lattiaan. Ralph katseli kyynelten sumentamin silmin kattoparruihin.

"Hän hoiti pienokaisiani antaen heille kaura- ja ohraleipää. Nuo hyvät ihmiset olivat köyhiä itsekin, näin sen kaikesta. Koska sade vain kiihtyi, laittoi tyttö meille vuoteen pieneen huoneeseen ja me nukuimme siellä aamuun asti."

"Sanottiinko mitään siitä huoneesta, jossa nukuitte?"

"He sanoivat sitä vuokralaisensa huoneeksi, mutta hän oli poissa ja palaisi kuulemma vasta seuraavana iltana."

"Jatkoitte siis matkaanne pohjoiseen seuraavana päivänä?"

"Niin, Carlisleen päin. Minulle sanottiin, että jos mieheni vangitaan, viedään hänet Carlisleen. Senvuoksi halusin lähteä sinne. Mutta ehdin tuskin kävellä penikulmaakaan — kannoin nuorinta lastani sylissäni ja pieni poikani voi vain kävellä lyllertää hiljaa vieressäni — kun poikani sairastui eikä jaksanut enää kulkea. Ensin aioin palata tupaan, mutta olin liian väsynyt jaksaakseni kantaa molempia lapsiani. Senvuoksi istuuduin pienokaisineni tien viereen."

Todistaja keskeytti jälleen. Ralph kuunteli hyvin tarkkaavaisesti. Hän nojautui kaiteeseen edessään kuullakseen joka tavun. Kun nainen oli tointunut, sanoi hän tyynesti:

"Siinä läheisyydessä on muudan silta, jota pitkin päästään virran yli. Kummalla puolen siltaa te silloin olitte?"

"Carlislen puolella — siis pohjoispuolella."

Yleinen syyttäjä esti nyt kaikki muut kysymykset. "Olkaa hyvä ja kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä muuta tiedätte, hyvä nainen."

"Olisimme varmasti paleltuneet siihen paikkaan, jossa istuimme, mutta katsoessani ympärilleni huomasin läheisellä niityllä ladon. Se oli avoin edestä, mutta siinä näytti kuitenkin olevan kolme seinää ja sen lattialla oli vähän heiniä. Menin senvuoksi sinne eräästä portista kantaen lapsiani."

"Mitä tapahtui ollessanne siellä? Kiiruhtakaa nyt, nainen, että vihdoinkin pääsisimme asiaan."

"Olimme siellä koko päivän ja kun ilta tuli, hautasin lapseni heiniin ja he itkivät itsensä uneen."

Naisen silmät kyyneltyivät ja muidenkin silmät olivat kosteat.

"Niin, niin, mutta mitä sitten tapahtui?" kysyi yleinen syyttäjä, jonka mielestä ei nähtävästi henkipaton lapsien itkuun kannattanut kiinnittää mitään huomiota. "En voinut nukkua", sanoi nainen käheästi, ja koroittaen äänensä uhmaavaksi hän lisäsi: "Toivon, että hyvä Jumala olisi suonut minun nukkua sinä yönä mieluummin kuin minään muuna yönä elämässäni."

"Kas niin, hyvä nainen", sanoi syyttäjä tyynnyttäen, "mitä sitten tapahtui?"

"Kuuntelin kulkijoiden askelien kopinaa tieltä ja niin kuluivat väsyttävät tunnit vähitellen. Vihdoin loppuivat askeleet kokonaan. Silloin kuulin hevosen kavioiden kapsetta kaukaa pohjoisesta päin."

Todistaja puhui niin hiljaa, etteivät kuuntelijat, jotka seisoivat varpaillaan ja pidättivät henkeään, voineet selvästi erottaa hänen sanojaan.

"Pieni poikani huusi unissaan. Sitten kaikki oli rauhallista jälleen."

Simiä värisytti selvästi. Hän tunsi selkäänsä karmivan.

"Mieleeni juolahti, että ratsastaja ehkä voi antaa minulle jotakin, joka olisi hyvää pojalle. Jos hän tulee kaukaa, on hänellä varmasti konjakkia mukanaan. Senvuoksi poistuin ladosta ja hapuilin ruohokon läpi pensasaidan luo. Silloin kuulin tieltä askelia. Ne olivat tulossa minua kohti."

"Oliko silloin pimeä?"

"Oli kyllä, mutta ei aivan pilkkopimeä. Näin tien toisellakin puolella kasvavan pensasaidan. Ratsastaja ja jalkamies kohtasivat toisensa lähellä sitä paikkaa, jossa seisoin."

"Kuinka lähellä? Ehkä parinkymmenen askeleen päässä teistä?"

"Ei niinkään kaukana. Aioin juuri huutaa, kun kuulin jalkamiehen sanovan jotakin ratsastajalle, joka oli juuri sivuuttamaisillaan hänet."

"Näittekö molemmat miehet selvästi?"

"En", vastasi nainen tiukasti, "en nähnyt heitä selvästi. Näin toisen tiellä. Hän oli pieni mies, joka nilkutti toista jalkaansa."

Salissa oli niin hiljaista, että Ralph melkein kuuli naisen hengityksen.

"He riitelivät, nuo miehet. Kuulitteko heidän sanojaan?" kysyi syyttäjä rikkoen hiljaisuuden.

"Se ei ole totta", huudahti todistaja nopeasti. "En kuullut mitään."

"Tämä nainen ei ole mikään lahjottu todistaja, hyvät herrat", sanoi syyttäjä tyynesti, hymyillen kylmästi. "Entä sitten, nainen?"

"Kookas mies hyppäsi alas hevosen selästä ja he alkoivat painiskella keskenään. Pieni mies kirosi. Sitten kuului raskas kaatuminen ja kaikki muuttui hiljaiseksi jälleen."

Sanottuaan tämän nojautui nainen kaiteeseen ja kätki kasvonsa käsiinsä.

"Millaiselta suurempi mies näytti?"

"Hänen kasvonsa olivat päättäväisen ja voimakkaan näköiset ja silmät olivat suuret. En nähnyt häntä selvästi."

"Näettekö hänet nyt?"

"En uskalla vannoa, mutta luulen näkeväni."

"Onko vasemmalla seisova vanki sama mies, jonka näitte sinä yönä?"

"Ääni on sama, kasvotkin muistuttavat hänen kasvojaan ja hänellä on samanlainen pukukin yllään — pitkä tumma takki, jonka vuori on vaaleata villakangasta."

"Tiedättekö vielä jotakin muutakin tähän asiaan?"

"Tiesin, että rikos oli tehty minun nähteni. Tunsin kuolleen ruumiin lepäävän aivan vieressäni. Olin juuri kääntymäisilläni pois, kun kuulin kolmannen miehen tulevan ja puhuvan ratsastajalle."

"Tunsitteko hänen äänensä?"

"Mies oli tuvan omistaja, joka oli antanut meille yösijan. Juoksin takaisin latoon, sieppasin lapseni syliini kesken heidän untaan ja pakenin ketojen yli, en oikein tiennyt, minne."

Tuomari Hide kysyi todistajalta, miksi hän ei ollut ilmoittanut tätä ennen. Nyt oli jo kolme kuukautta kulunut tapahtumasta.

Nainen vastasi aikoneensa tehdä sen, mutta koska hänen mieleensä oli juolahtanut, että tuvan omistaja oli ehkä jollakin tavoin sekaantunut murhaan, ei hän tehnyt sitä senvuoksi, että mies ja hänen tyttärensä olivat olleet niin ystävällisiä hänelle ja lapsille.

"Mikä sitten nyt on pakottanut teidät näihin paljastuksiin?"

Todistaja ilmoitti tunkeutuneensa oikeussaliin viikkoa aikaisemmin siinä luulossa, että vanki voi ehkä olla hänen miehensä. Hän oli kuitenkin erehtynyt, mutta kun hän oli nähnyt miehen kasvot, oli hän muistanut nähneensä miehen jossakin ennenkin. Muudan mies ihmisjoukosta oli seurannut häntä ja tehnyt hänelle paljon kysymyksiä.

"Ketä hän tarkoittaa?" kysyi tuomari kääntyen sheriffin puoleen.

Puhuteltu viittasi erääseen läheisyydessä seisovaan henkilöön, joka samalla nousi seisoalleen hymyillen tyytyväisesti ja viekkaasti kuin tämä hänen terävänäköisyytensä yleinen tunnustaminen olisi tuntunut hänestä suurelta kunnioitukselta. Hän oli pieni mies, jonka kasvot olivat hyvin ryppyiset ja jonka toisessa tuuheiden kulmakarvojen varjostamassa silmässä oli hyvin pahansuova ilme. Olemme kohdanneet hänet ennenkin.

Tuomari katsoi vakavasti häneen hänen noustessaan seisoalleen. Sitten hän kirjoitti muistiin jotakin paperille, joka hänellä oli kädessään.

Mielenliikutus näytti väsyttäneen ja riuduttaneen todistajan kokonaan. Hänen lausuntonsa aikana ei Sim ollut kertaakaan kohottanut katsettaan lattiasta. Mutta tarkkaavaisuus, jolla Ralph oli kuunnellut hänen kertomustaan, voitiin lukea jokaisesta hänen kasvojensa piirteestä. Kun hänelle annettiin lupa esittää todistajalle kysymyksiä, kysyi hän vienolla ystävällisellä äänellä, tiesikö hän, mikä aika yöstä silloin oli mahtanut olla, kun hän oli nähnyt sen, minkä hän nyt oli kuvaillut.

Nainen sanoi luulleensa kellon olleen silloin yhdeksän ja kymmenen välillä — ehkä jo kymmenenkin.

"Muistatteko varmasti, millä puolen siltaa silloin olitte, pohjois- vai eteläpuolella?"

"Muistan varmasti olleeni sillan pohjoispuolella."

Ralph kysyi, oliko oikeudella hallussaan ruumiintarkastuspöytäkirja. Sitä ei ollut. Voisiko hän saada sen tarkastetuksi. Se ei hyödyttäisi mitään. Mutta miksi?

"Senvuoksi", vastasi Ralph, "että ruumiintarkastajalle vannottiin ruumiin löytyneen sillan eteläpuolelta — viidenkymmenen kyynärän päässä etelään siitä."

Hänen väitteeseensä suhtauduttiin halveksivasti ja ivallisesti nauraen. Mutta kun Ralph voimakkaasti painosti sitä, kuultiin ihmisten joukosta muminaa ja vihellyksiä.

"Me emme voi pyytääkään selviä ja epäämättömiä todistuksia", sanoi tuomari Millet; "mutta me haluamme niin tarkasti kuin suinkin saada selvän niistä seikoista, joiden avulla näin salaperäinen rikos voidaan todistaa. Millainen todistaja hyvänsä voi erehtyä sellaisesta pienestä erikoiskohdasta."

Nuori nainen, Margaret Rushton, sai nyt poistua.

"Vielä sananen", sanoi tuomari Hide. "Sanoitte kuulleenne miehenne puhuvan vangitusta Raystä. Millaisessa äänilajissa se tapahtui?"

"Millaisessako? Hän kuvaili Rayn Englannin jaloimmaksi mieheksi", sanoi nainen kiihkeästi.

Sim kohotti päätään tarttuen kaiteeseen.

"Jumalan nimessä, se on totta, se on totta!" huusi hän kiihkeästi äänellä, joka kantautui salin kaukaisimpaan nurkkaan.

"Hyvät herrat", sanoi syyttäjä, "olette nyt kuulleet vastahakoisen todistajan ilmaiseman totuuden, mutta ette tiedä vielä tämän hirveän teon kaikkia yksityiskohtia Seuraava todistaja ilmoittaa teille murhan vaikuttimet."

Muudan kookas cumbrialainen tuli nyt todistamaan ja sanoi nimekseen Thomas Scroope. Hän oli syyttäjän apulainen.

Ralph katsoi häneen. Mies oli sama, joka oli loukannut katulaulajatarta.

Hän sanoi muistavansa, että vastaaja Ray oli ollut kapteenina entisen parlamentin armeijassa. Ray oli aina ollut ylpeä ja ylimyksellinen. Hän oli karkoittanut entisen kapteenin, jonka virkaa hän sen jälkeen oli hoitanut.

"Milloin se tapahtui?"

"Noin seitsemän vuotta sitten", vastasi todistaja ja lisäsi hiljempaa kuin nauraen itsekseen: "hän on maksanut sen sittemmin kalliisti."

Ralph keskeytti:

"Kenen olen karkoittanut, kuten sanoitte? Kuka mies on pakottanut minut maksamaan sen kalliisti, kuten luulette?"

Mutta todistaja ei vastannut.

"Viis siitä!" mumisi todistaja. Hänen leikillisyytensä oli haihtunut.

Valamiehistön takaa kuultiin heikkoa liikettä. "Sanokaa oikeudelle sen miehen nimi, jota tarkoitatte." Syyttäjä kielsi tuhlaamasta oikeuden aikaa sellaisilla kysymyksillä.

Mutta tuomari Hide torjui kiellon aiheettomana.

Herättäen suurta kummastusta mainitsi todistaja silloin cumberlandin sheriffin, Wilfrey Lawsonin, nimen.

Ja jatkaen lausuntoaan uhmaavaan tapaansa sanoi todistaja muistavansa kuolleen etsivän, James Wilsonin. Hän oli puhutellut Wilsonia päivää ennen Wilsonin kuolemaa. He olivat tavanneet toisensa Carlislessa. Wilson oli näyttänyt todistajalle vangitsemismääräystä, minkä hän oli saanut voidakseen vangita Ralph Rayn, ja kertonut Ralph Rayn uhanneen häntä usein entisinä aikoina ja aikovan kenties ottaa hänet hengiltä. Wilson oli sanonut aikovansa ehtiä ennen, sillä vangitsemismääräys oli hyvä suojeluskeino. Hän oli sanonut senkin, että Rayt ovat huonossa huudossa; isä oli kova, kiittämätön raakalainen, joka oli palkinnut huonosti hänen kuusivuotisen työnsä. Äiti oli parhain heistä, mutta hän olikin vain yksinkertainen tyhmä raukka. Pahin koko perheestä oli tämä Ralph, joka parlamentin hallituksen aikana oli useammasti kuin kerran uhannut luovuttaa hänet, Wilsonin, sheriffille — tuolle toiselle niin sanotulla sheriffille eikä nykyiselle kunnon miehelle.

Ralph teki todistajalle kolme kysymystä.

"Olemmeko milloinkaan tavanneet toisiamme ennen?"

"Kyllä, mutta luultavasti emme tapaa enää milloinkaan", vastasi mies ovelan näköisenä.

"Palvelitteko minua parlamentin armeijassa?"

"Ei sinnepäinkään?" karjaisi todistaja.

"Eivätkö kuninkaan soturit ottaneet teitä vangiksi ja polttaneet merkkiä käsivarteenne kuumalla raudalla senvuoksi että, vaikka olittekin heidän vakoojansa, teitä epäiltiin petoksesta?"

"Se on valhe. Minua ei ole milloinkaan merkitty."

"Vetäiskää takkinne ja paitanne oikea hiha ylös."

Todistaja kieltäytyi.

Tuomari Hide käski silloin muudatta oikeudenpalvelijaa tekemään sen.

Todistaja vastusteli, mutta hihat vedettiin kuitenkin ylös kyynärpäähän asti. Käsivarressa oli kolme selvää polttomerkkiä.

Mies sai mennä matkoihinsa joukon viheltäessä.

Seuraava todistaja oli poliisi Jonathan Briscoe. Hän kertoi, että hänet oli lähetetty hakemaan Wilsonia varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin Wilson oli poistunut Carlislesta. Hänelle oli uskottu vangin kuljettaminen. Hän oli tullut Wytburniin juuri ajoissa voidakseen olla läsnä ruumiintarkastuksessa. Vanki Stagg oli silloin tuotu kuulusteltavaksi ja vapautettu.

Ralph kysyi, onko laillista syyttää miestä toista kertaa samasta rikoksesta.

Tuomari Millet sanoi, ettei ruumiintarkastajan vapauttava päätös riitä, vaikka tarkastaja olisi tuomiokunnan tuomari.

Todistaja muisti, kuinka syytetty Ray oli tilaisuudessa puolustanut toveriaan. Hän oli väittänyt olevan mieletöntä otaksuakaan, että Staggin lainen heikko mies olisi voinut tappaa Wilsonin yhdellä lyönnillä. Sen voi tehdä vain paljon voimakkaampi mies.

"Epäilittekö silloin lainkaan, kuka tuo voimakkaampi mies olisi voinut olla?"

"En ollenkaan. En ainakaan minä. Tiesin kyllä, että mies, jonka etuihin kuului saada vangitsemismääräys haltuunsa, todennäköisesti olikin henkilö, joka oli ottanut sen, sillä sitä ei löydetty kuolleen taskuista. Raytä vastaan ei silloin ilmennyt pienintäkään todistusta, sillä muussa tapauksessa olisin vanginnut hänet heti."

"Koetitte vangita hänet jälkeenpäin, mutta epäonnistuitte?"

"Aivan niin. Miehellä on härän voimat."

Seuraavat kaksi todistajaa olivat wythburniläisiä. Toinen oli muudan työmies, joka jälleen kertoi tavanneensa Simin murhayönä tiellä ja kohdanneensa Wilsonin penikulman päässä kauempana pohjoiseen päin, ja toinen Simin tuvan omistaja, joka vain toisti entisen todistuksensa.

Salissa syntyi melkoinen hälinä, kun syyttäjä huusi esille viimeisen todistajansa. Muudan nainen katselijoiden joukossa mumisi jotakin, jota eivät kuulleet muut kuin läheisyydessä seisovat Nainen oli rouva Garth. Willy Ray seisoi hänen läheisyydessään, mutta ei saanut selvää hänen sanoistaan.

Todistaja astui esille. Ralph ei näyttänyt hämmästyvän ollenkaan nähdessään henkilön, joka nyt oli tullut esille todistaakseen häntä vastaan. Todistaja oli sama mies, jota Lancasterissä oli sanottu hänen varjokseen ja joka erään edellisen todistajan kanssa oli ollut Robbie Andersonin toverina hänen öisellä matkallaan postivaunuissa; sama, joka oli sivuuttanut Robbien silloin kun Robbie makasi tajuttomana Reuben Thwaiten rattailla; sama, joka oli istunut kirjakauppiaan murjussa viikko sitten; sama, jonka rouva Garth oli tuntenut käytävässä tänä aamuna; sama, jota tuomari Hide oli tarkastellut vakavasti ja kiinteästi silloin kun mies oli noussut salissa seisoalleen vaatiakseen kunniaa osakseen siitä, että hän oli houkutellut rouva Rushtonin ilmaisemaan totuuden.

Hän sanoi nimekseen Mark Wilsonin.

"Toistakaa se vielä kerran", sanoi tuomari Hide tarkastellen paperia kädessään.

"Mark Wilson."

Tuomari Hide viittasi sheriffille kuiskaten hänelle muutamia sanoja. Sheriffi kiiruhti toiseen huoneeseen.

"Oliko murhattu James Wilson veljenne?"

"Oli."

"Kertokaa tuomareille ja valamiehistölle, mitä valaisevaa tiedätte tähän asiaan."

"Veljeni oli innokas kuninkaan palvelija", sanoi todistaja hyvin nöyrästi. "Hän luopui kodistaan, vaimostaan ja perheestään voidakseen esteettömästi toimia kuninkaan oikeudenmukaisen asian hyväksi."

Juuri tällä hetkellä rupesi Simiä pyörryttämään. Hän horjui ja olisi kaatunut, mutta Ralph tuki häntä ja pyysi tuomareilta, että hänen ystävälleen tuotaisiin tuoli ja vähän vettä. Hänen pyyntöönsä suostuttiin ja kuulustelua jatkettiin sitten.

Todistaja oli juuri saamaisillaan luvan poistua, kun sheriffi tuli jälleen saliin, aukaisi itselleen tien tuomari Hiden luo ja antoi hänelle erään kirjan. Simin tarkkaavaisuus näytti tällä hetkellä kiihtyvän kuumeiseksi valppaudeksi. Hypäten seisoalleen tuolilta, jolle Ralph oli painanut hänet, huusi hän niin kovasti kuin suinkin todistajaa pysähtymään. Salissa tuli kuolemanhiljaista.

"Sanoitte veljenne — Jumala taivaassa, millainen hirviö hän olikaan — poistuneen vaimonsa ja perheensä luota", huusi Sim. "Sanokaa meille, palasiko hän milloinkaan takaisin."

"Ei."

"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan rahoista, joita hänen vaimonsa sai hänen karkaamisensa jälkeen — hän nimittäin karkasi vaimonsa luota, hyvät herrat, karkasi vaimonsa ja pienen lapsensa luota — kuulitteko milloinkaan puhuttavan niistä?"

"Vaikka olisin kuullutkin, niin mitä sitten?" vastasi todistaja, joka nähtävästi oli niin hämmästynyt, ettei hän osannut valehdellakaan.

"Tiedättekö, että veliroistonne koetti anastaa rahat itselleen?"

Sim lausui huutaen kysymyksensä hien tippuessa hänen otsaltaan. Tuomarit näyttivät liian hämmästyneiltä välttääkseen vastaan.

"Sanokaa se meille pian! Koettiko hän anastaa rahat itselleen?"

"Ehkä. Entä sitten?"

"Saiko hän ne?"

"Ei."

"Ja miksi ei — miksi ei?"

Todistaja suuttui nyt niin, että hän unhotti olla varuillaan.

"Koska muudan kirottu roisto tuli väliin ja uhkasi hirtättää hänet, jos hän yrittää koskea naisen rahoihin."

"Niin, niin! Mutta kuka tuo kirottu roisto sitten oli?"

Todistaja ei vastannut.

"Kuka? Ilmoittakaa se meille nopeasti."

"Tuo mies tuolla", vastasi todistaja viitaten Ralphiin.

Katselijat mumisivat äänekkäästi. Muudan nainen sai aikaan kovan hälinän heidän keskuudessaan. Hän halusi päästä ulos huutaen kovasti olevansa pyörtymäisillään. Nainen ei ollut kukaan muu kuin rouva Garth jälleen. Sheriffi kumartui pöydän yli kysyen, liittyvätkö nämä kysymykset jollakin tavoin kuulusteluun, mutta Sim ei suonut hänelle aikaa vastalauseiden tekemiseen. Hän ei ajatellut lainkaan, vaikuttivatko nämä kysymykset jollakin tavoin tulokseen.

"Ja ilmoittakaa nyt oikeudelle nimenne."

"Olen sen jo ilmoittanut."

"Ilmoittakaa oikea nimenne ja veljenne nimi."

Tuomari Hide katsoi vakavasti todistajaan. Hänellä oli avattu kirja kädessään.

"Niin, sanokaa meille oikea nimenne", sanoi hän toistaen Simin kysymyksen.

"Mark Garth", mumisi todistaja.

Tuomari näytti odottaneen tällaista vastausta.

"Entä veljenne nimi?"

"Wilson Garth."

"Viekää vääränvalan tekijä vankeuteen."

Sim vaipui hengästyneenä tuoliinsa katsellen ympärilleen kuin hän juuri olisi herännyt jostakin unesta.

Katselijain ja valamiehistön tunteet horjuivat heidän syytettyjä kohtaan tuntemansa myötämielisyyden ja syytöksen totuuden varmuuden välillä, kun he näkivät sheriffin lähestyvän levottomana syyttäjää ja ojentavan hänelle erään paperin. Katsahdettuaan siihen nopeasti asianajaja nousi riemuitsevasti hymyillen ja selitti, että vaikka todistukset tähänkin asti olivat olleet hyvin sitovia kaikissa suhteissa, oli hän kuitenkin vasta nyt tilaisuudessa esittämään ratkaisevan.

Sitten ojentaen paperin Ralphille hän kysyi, oliko Ralph nähnyt sitä milloinkaan ennen. Ralph oli voitettu; hän hengähti syvään ja kohotti tahtomattaan toisen kätensä rinnalleen.

"Kertokaa tuomareille, kuinka saitte haltuunne paperin, joka teillä nyt on kädessänne."

Ralph ei vastannut. Hän oli kääntynyt Simin puoleen ja katseli nyt häntä yhtä sääliväisesti kuin katuvaisestikin.

Paperi oli kulunut ja se oli nähtävästi ollut taitettuna kauan aikaa. Sen muudan nurkka oli hiiltynytkin, kuin se jossakin tilaisuudessa olisi nipin napin pelastunut liekeistä.

"Armolliset tuomarit", sanoi syyttäjä, "paperi on sama vangitsemismääräys, jonka murhattu Wilson toi mukanaan Carlislesta voidakseen viedä tyrmään vangin, joka pitää sitä nyt kädessään. Se on sama vangitsemismääräys, joka on ollut kateissa aina siitä yöstä asti, jolloin Wilson murhattiin; ja mistä luulette meidän sen löytäneen, armolliset tuomarit? Se löydettiin — tiedätte, kuinka tyhmä viisainkin voi olla — katsokaa, kuinka tyhmästi viekkainkin mies joskus menettelee, kuinka törkeitä erehdyksiä ovelimmatkin roistot tekevät — se löydettiin tänä aamuna vastaaja Rayn vaatteista hänen nukkuessaan, muutamasta povitaskusta, joka oli ommeltu kiinni ja jota hyvin harvoin oli käytetty."

"Tämä on ratkaiseva todistus", sanoi tuomari Millet katsahtaen toveriinsa. "Tämän kuultuamme emme voi enää epäilläkään."

"Ehkä vanki voi selittää, kuinka hän on saanut asiakirjan haltuunsa", sanoi tuomari Hide.

"Niin, voitteko sanoa meille, kuinka saitte sen haltuunne?"

"En."

"Ettekö tahdo selittää oikeudelle mitään?"

"En."

"Todistaisiko vastauksenne rikoksenne?"

Ralph vaikeni.

Tähän hetkeen keskittyivät Ralphille vuosikausien vaivat. Hän voi kyllä sanoa, missä hän oli ollut murhayönä, mutta hänellä ei ollut muita todistajia kuin Sim. Hän ajatteli Robbie Andersonia — miksi ei Robbie ollut täällä? Mutta ei, parasta olikin, että Robbie oli poissa, sillä hän voisi pelastaa Ralphin ilmaisemalla isän rikoksen. Ja mitkä todistukset olisivatkaan päteviä vangitsemismääräyksen selvää todistusta vastaan? Hän oli tallettanut tuota asiakirjaa toivoen epämääräisesti voivansa suojella sillä jotenkin Simiä, mutta täällä se oli kuin käärme heidän molempien povessa.

"Tämä vanhus tässä", hänen muuttunut äänensä hämmästytti kuulijoita, "tämä vanha mies tässä", sanoi hän viitaten vierellään seisovaan Simiin, "on yhtä viaton tähän murhaan kuin puhtain sielu Jumalan istuimen edessä."

"Entä te itse?"

"Mitä minuun taasen tulee, mitä minuun tulee", lisäsi hän taistellen mielenliikutustaan vastaan, mikä uhkasi tukahduttaa hänet, "olen viaton ja puhdas hänen edessään, joka tutkii kaikkien sydämet. Olen kauan itkien rukoillut armoa häneltä, jonka edessä me olemme vain tomua ja tuhkaa."

"Viekää jumalanpilkkaaja pois!" huusi tuomari Millet. "Tiedättekö, missä olette, ihminen? Olette kristittyjen ihmisten seurassa. Uskallatteko vedota Jumalaan, että hän vapauttaa teidät hirveiden rikostenne seurauksista?"

Yleisö yhtyi tuomarin sanoihin metelöiden hirveästi. He olivat samoja ihmisiä, jotka olivat hurranneet hänelle viikko sitten.

Sim kyyristyi nurkkaansa ja hautasi laihat sormensa pitkään tukkaansa.

Ralph katseli tyynesti ympärilleen. Hän ei saanut menettää malttiaan nyt. Oli muudan keino, minkä avulla hän olisi voinut muuttaa tämän metelin voimakkaiksi suosionosoituksiksi, mutta siihen keinoon hän ei aikonut turvautua. Hän olisi voinut vapauttaa itsensä todistamalla kuolleen isänsä rikolliseksi, mutta sitä hän ei milloinkaan aikonut tehdä. Ja eikö hän ollut tullutkin tänne kuolemaan? Eikö hän juuri ajatuksissaan ollut suunnitellut sellaista hyvitystä? Se oli oikein, se oli oikein ja parempaa ratkaisua ei ollut. Mutta kuinka Simille kävisi? Joutuisiko hän syylliseksi Siminkin kuolemaan? "Tämä vanha miesraukka", toisti hän sitten kun yleisö oli vaiennut, "on viaton."

Sim olisi noussut, mutta Ralph arvasi hänen tarkoituksensa ja painoi hänet takaisin tuolille. Samalla nähtiin Willy Rayn tunkeutuvan joukon läpi todistajin paikalle. Ralph ymmärsi hänenkin tarkoituksensa ja pysähdytti hänet katseellaan. Willy seisoi kuin kivettynyt. Hän käsitti, että vain toinen noista kahdesta oli murhaaja, Ralph tahi hänen isänsä.

"Älkäämme erotko toisistamme", kuiskasi Sim, ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki tuomari Millet yhteenvedon kaikesta, mikä oli näytetty toteen. Hän ei tuhlaillut sanoja, naisen Rushtonin todistus ja löydetty vangitsemismääräys riittivät. Asia oli selvä kuin päivä. Valamiehistön ei tarvinnut edes poistua paikoiltaan neuvottelemaan.

Ja totellen tuomaria julisti valamiehistö molemmat vangit syyllisiksi. Muudan oikeudenpalvelija vaati hiljaisuutta ja hirveä kuolemantuomio julistettiin.

Huomattiin tuomari Hiden mumisevan jotakin "vetoamisesta korkeampaan oikeuteen", ja noustessaan viittaavan sheriffiä seuraamaan häntä.

XLIII.

RAKKAUDEN ESINE VIHDOINKIN SELVILLÄ.

Varhain seuraavana aamuna palasi Willy Ray takaisin Shoulthwaiteen läpimärkänä päästä jalkoihin asti ja suunnattomasti väsyneenä. Hän oli ratsastanut kovasti Carlislesta, mutta siitä huolimatta oli pari vastenmielistä vierasta ainoastaan puolentunnin matkan päässä hänestä.

"Kotona jälleen", sanoi hän alakuloisesti heittäen ratsupiiskan menemään tullessaan keittiöön, "vaikka tätä ei enää voida sanoakaan kodiksi."

Rotha koetti puhua. "Ralph, missä hän on? Onko hänkin matkalla kotiin?" Nämä kysymykset olivat hänen huulillaan, mutta hänen kurkkuaan kuristi niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

"Ralph on kuollut mies", sanoi Willy teeskennellyn tyynesti vetäessään pitkävartisia saappaitaan jaloistaan.

Rotha peräytyi askeleen. Willy katsahti häneen.

"Ainakin melkein kuin kuollut", lisäsi hän huomattuaan Rothan ymmärtäneen hänen sanansa liian kirjaimellisesti. "Niin no, nyt se on ohi; se on ohi ja antakoon Jumala sinulle anteeksi, tyttö, jos olet jotenkin ollut osallinen siihen."

Willy sanoi tämän äänellä kuin hän olisi alistunut vääryyteen ja koettanut vakuuttaa itselleen, että hän on antanut sen anteeksi.

"Etkö voisi antaa minulle jotakin syötävää?" kysyi hän hetkisen kuluttua.

"Eikö sinulla ole minulle muuta sanottavaa?" kysyi Rotha niin käheällä äänellä, että se kuulosti korpin raakkumiselta.

Willy katsahti häneen jälleen. Hän tunsi äkkiä ohimeneviä omantunnontuskia.

"Unhotin isäsi kokonaan, Rotha. Hänen asiansa ovat yhtä huonosti kuin Ralphinkin."

Sitten hän kertoi Rothalle kaikki, kertoi kaiken niin yksinkertaisilla sanoilla kuin hän luuli parhaiten sopivan Rothan vaatimattomalle luonteelle; kertoi hänelle molemmista kuulusteluista ja lopullisesta tuomiosta ja neuvoi häntä kantamaan surunsa niin rohkeasti kuin hän vain voi.

"Kaikki on ohi viikon kuluttua", sanoi hän lopettaen selostuksensa. "Ja Jumala yksin tietää, mitä sitten tapahtuu."

Rotha seisoi mykkänä tajuttoman sairaan tuolin vieressä tuhkanharmain kasvoin ja ristiin puristunein käsin.

"Tämä kai tuntuu sinusta hyvin kovalta, Rotha, sillä sinä näytit pitävän isästäsi kaikesta huolimatta."

Tyttö vaikeni. Sitten Willyn myötämielisyys, mikä parina minuuttina oli ollut yhtä epäitsekästä kuin lyhytnäköistäkin, kohdistui jälleen hänen omiin huoliinsa.

"Voin tuskin moittia sinua teoistasi", sanoi hän; "niin, voin tuskin tehdä sitä ajateltuani asiaa tarkemmin. Hän ei ollut sinun veljesi, vaan minun. Sinä et ymmärtänyt mitään veljen rakkaudesta, niin, kuinka sinä olisit voinut käsittääkään sitä?"

"Mitä on veljen rakkaus?" sanoi Rotha.

Willy säpsähti kuullessaan hänen kummallisen äänensä.

"Mitä on maailmallinen veljenrakkaus verrattuna sellaiseen rakkauteen kuin minun?"

Ja mennen avoimin lasimaisin silmin Willyn luo hän tarttui hermostuneesti Willyn käsivarteen ja sanoi: "Minä rakastin häntä."

Willy katsoi ihmetellen häneen.

"Niin, rakastin häntä! Puhut rakkaudestasi, mutta se on vain kuin tippa siihen rakkauden mereen verrattuna, millä minä häntä lemmin, kuin pieni hiekkajyvänen sydämeni suureen rakkauden hiekka-aavikkoon verrattuna, joka ei milloinkaan enää tule kukkia kasvamaan."

"Rotha!" huudahti Willy hämmästyneenä.

"Sinun rakkautesi! Katso vain minuun kuoleman siipien suojasta nyt, kun en enää milloinkaan voi toivoa saavani häntä omakseni; nyt tunnustan sinulle suoraan rakastavani häntä."

"Rotha!" toisti Willy nousten seisoalleen.

"Ja minä tulen rakastamaan häntä vielä silloinkin, kun ruoho kasvaa hänen haudallaan tahi minun tahi meidän molempien."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"Rakastan häntä viime veritippaani asti, elämäni viime hetkeen saakka, kunnes kuolema laskee kylmän kätensä sydämelleni, kunnes kerran kohtaamme toisemme taivaassa, missä kaikki on rakkautta iankaikkisesta iankaikkiseen; sanon sinulle, että rakastan ja tulen aina rakastamaan häntä niin totta kuin Jumala on todistajani."

Nuori tyttö aivan hehkui kiihkosta. Hänen kasvonsa värähtelivät mielenliikutuksesta ja hänen taivaaseen kohdistuneet silmänsä eivät olleet sen enemmän täynnä innoitusta kuin kyyneliäkään.

Willy vaipui takaisin istuimelleen ollen melkein peloissaan.

"Olkoon niin, Rotha", sanoi hän hetkisen kuluttua. "Mutta Ralph on tuomittu. Rakkautesi on hedelmätön, sillä se tulee liian myöhään. Muista, mitä kerran sanoit, että kuolema saavuttaa meidät kaikki."

"Mutta on olemassa jotakin kuolemaakin korkeampaa ja voimakkaampaa", huudahti Rotha, "sillä muuten on taivas valhetta ja Jumala itse paljasta ivaa. Ei, he eivät tule kuolemaan, sillä he ovat viattomia."

"Viattomuus on heikko kilpi kuolemaa vastaan. Murhaa ei tehnyt kumpikaan, ei isä eikä Ralph", vastasi Willy, "enkä itseni vuoksi välitäkään, kuka on syyllinen."

Sitten tyynnyttyään toisti hän uudestaan Rothalle nuoren naisen, Rushtonin, todistuksen, naisen, jolle Rotha ja Sim olivat suoneet yösijan Fornsidessä.

"Muistatko varmasti hänen sanoneen, että se tapahtui viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin?" keskeytti Rotha.

"Muistan", vastasi Willy; "Ralph kiinnitti kyllä tuomarien huomion siihen seikkaan, mutta he sivuuttivat sen halveksien."

"Robbie Anderson", ajatteli Rotha. "Mitähän Robbie tietää tästä, koska hän alituisesti toistaa sitä houratessaan? Hän tietää varmasti jotakin. Juoksen kysymään häneltä heti."

Mutta juuri silloin sheriffin kaksi apulaista saapui jälleen Shoulthwaiteen. He ilmoittivat monella eri tavalla ystävällisesti ja tuttavallisesti, että heidän velvollisuuksiinsa kuului asettua sinne asumaan siihen asti, kunnes tuomio on saanut lain voiman ja jättänyt heidän tehtäväkseen takavarikoida rikoksellisen maatilan kruunulle.

"Kuulkaa, nuori neiti, opastakaa meidät huoneeseemme ja muistakaa valmistaa aamiaisemme heti. Voi taivas, olemme nälkäisiä kuin haukat."

"Olette tulleet tänne sellaisessa tarkoituksessakin, herrat", sanoi Rotha, "koska aiotte hävittää toisen kodin."

"Hauska kuvitelma, todellakin! Mutta teidän ei silti tarvitse mulkoilla meihin noin, teräväpäinen tyttöseni. Tulkaa nyt opastamaan meitä, mutta kävelkää hitaasti."

"Tämä sääreni ei ole vielä parantunut, paitsi arpea, sen jälkeen kuin onneton suuri veljenne kaasi minut kumoon vuorilla!"

"Hän ei ole minun veljeni."

"No sulhanen sitten. Nämä käytäväthän ovat pimeät kuin haudat."

"Toivoisin niiden olevan niin hiljaisia ja syviäkin kaikille, jotka kulkevat niitä pitkin."

"Kuulitko hänen sanojaan, Jonathan? Hauta, rauhallinen ja syvä, mutta silloinhan joutuisitte sinne meidän kanssamme, kaunis tyttöseni."

"Mitä sen olisi väliä? Tässä on huoneenne, herrat. Ehkä se kelpaa teille niin pitkäksi ajaksi, kunnes anastatte joka komeron."

"Älkää unhottako aamiaista", huusi pieni mies Rothan jälkeen. "Olemme nälkäisiä kuin, kuin —"

"Tuki suusi ja tule huoneeseen, David. Harjaa multa housuistasi ja anna tytön olla rauhassa."

"Millainen hävytön nuori letukka hän onkaan!" mumisi David.

Noin tunnin kuluttua kiiruhti Rotha niin nopeasti kuin suinkin Matthew Barnthwaiten taloa kohti toimitettuaan välttämättömimmät askareensa. Toiseen käteensä, jonka hän oli piilottanut nuttunsa alle, oli hän puristanut kovasti erään avainkimpun ja huulillaan toisteli hän naisen todistusta ja Robbien hourailemia sanoja: "Se tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta pohjoiseen päin."

Tämä oli hänen ainoa johtolankansa. Mitä hän voisikaan saada selville sen avulla?

XLIV.

LÖYDETTY JOHTOLANKA.

Tuntia ennen Rothan poistumista Shoulthwaitestä lepäili Robbie Anderson lavitsalla takan ääressä vanhan kutojan keittiössä. Matthew vaimoineen oli jossakin ulkona, mutta Liisa oli jalomielisesti ja rohkeasti suostunut täyttämään kaikki potilaan toiveet.

"Mihin kaikki tukkani on joutunut?" kysyi Robbie hämmästyneenä sivellen kädellään lyhyeksi leikattuja hiuksiaan.

Liisa nauroi veitikkamaisesti.

"Ehkä se on jäänyt viidenkymmenen kyynärän päähän sillan pohjoispuolelle", sanoi hän pää kallellaan.

Robbie katsoi häneen hyvin hämmästyneenä.

"Kuka on kertonut sen sinulle, Liisa?" kysyi hän.

"Kertonut minulle, mitä?"

"Mitäkö? Tuon juuri!" toisti Robbie yhtä hämärästi.

"Tyhmä poika! Etkö itse ole kertonut sitä meille enemmän kuin viisikymmentä kertaa?"

"Niin minä teinkin. Vai tein minä niin. Mitä sanonkaan? Milloin kerroin sen teille?"

Robbien silmät olivat pullistumaisillaan pois kuopistaan. Hänen kasvonsa, jotka eivät olleet punakat keskustelun alussakaan, kävivät nyt tuhkanharmaiksi.

Liisa alkoi valittaa.

"Miksi muutuit tuon näköiseksi?" kysyi hän.

"Näköiseksikö? Voi, voi, voi! Olen suuri roisto, en ollenkaan sen parempi. Älä ole milläsikään, tyttöseni."

Robbien silmien entinen ilme palasi ja hänen kasvonsa, jotka olivat äsken venyneet hyvin pitkiksi, muuttuivat jälleen luonnollisiksi.

Liisankin kasvot muuttuivat samanaikaisesti.

"Robbie, oletko antanut hänelle selkään — tuolle Garthille?"

"Mitä?"

Hänen silmiensä ilme muuttui jälleen tuijottavaksi. Liisa pelästyi jälleen ja alkoi taasen hiljaa nyyhkyttää.

"En aikonut olla ilkeä sinulle, Liisa", sanoi Robbie lohduttavasti.

"Sinä osaat kyllä teeskennellä tahtoessasi jotakin", sanoi Liisa koettaen vapautua Robbien käsivarresta, jonka Robbie oli kietonut hänen vyötäreilleen. "Hän on kyllä vain toipilas", ajatteli Liisa, "mutta hän on ihmeellisen voimakas ja puristaa minut sopimattoman lähelle itseään. Mitä tässä taisteleminen hyödyttää?"

Robbie varasti suukkosen.

"Voi sinua, voi sinua onnetonta! Jos olisin tiennyt sinut niin ilkeäksi, en —"

"Suo minulle anteeksi, suo minulle anteeksi, tahi muuten en päästä sinua enää milloinkaan irti", huudahti Robbie.

"Etkö milloinkaan?" Liisa tunsi, että hänen pitää antaa anteeksi tälle tyrannille.

"Jos irroitat käsivartesi, lupaan koettaa."

"Liisa, kuinka paljon sinä oikeastaan rakastatkaan minua?" kysyi Robbie.

"Sanoitko jotakin?"

"En sinulle, vaan vanhalle ryppyiselle Beccalle: Kuinka paljon oikeastaan rakastatkaan minua?"

Robbien rakkaus oli kummallisesti matemaattista.

"Minäkö? Kuinka paljonko? Melkein niin paljon kuin voit tukkia silmääsi."

Robbie koetti näyttää hyvin pettyneeltä. Hän taivutti päätään, mutta katsoi viekkaasti kulmansa alta toisella silmällään, jota juuri oli käytetty hänen ystävättärensä rakkauden mittana.

Kun Liisa luuli päässeensä turviin Robbien silmien tulelta, pehmeni hänen teeskennelty vastenmielisyytensä ja hän katsoi hellästi Robbieen.

Mutta Robbie kohottikin päätään äkkiä. Pieni nainen oli kiinni. Mutta hän kosti koettamalla näyttää hyvin kylmän ylpeältä.

Mutta se ei auttanut ollenkaan. Robbie nauroi, riemuitsi ja laski leikkiä.

Tällä kriitillisellä hetkellä Matthew Brathwaite tuli tupaan.

Kutoja oli selvästi hyvin kuohuksissaan. Hän oli juuri väitellyt kveekarien kanssa armovalinnasta.

"Sivelin heidän tukkaansa väärälle päin", sanoi vanhus, "kysyessäni heiltä, miksi he kulkevat kylissä saarnaamassa, kun jo edeltäpäin on määrätty, kuka pelastetaan ja kuka joutuu helvettiin. 'Olette paholaisen lapsia', sanoi toinen. 'Ehkä olenkin', sanoin minä; 'en ole tiennytkään, että pirulla on sukulaisia, mutta jos asian laita on niin, olette silloin varmaankin hänen serkkunsa'."

Matthewista tuntui kovalta, että kveekarit siten häntä halveksivat hylättyään hänet ensin, sillä hän oli vuosikausia puolustanut heitä pastori Nicholas Stevensin ivaa vastaan.

"Mutta minä heistä viis välitän! Heidän joukossaan on viisi toista ja kuusi toista lajia", sanoi vanha filosoofi karkoittaen siten ikuisiksi ajoiksi kilpailevat uskonoppineet mielestään.

"Voi, Robbie, poikaseni", sanoi Matthew kuin muistaen jotakin. "John Jackson tapasi Willy Rayn, joka oli tulossa Carlislesta, ja voitko arvata, mitä siellä on tapahtunut?"

"Mitä sitten?" kysyi Robbie kalveten jälleen.

"Ralph Ray ja Sim Stagg on tuomittu kuolemaan vanhan Wilsonin murhasta."

Robbie hyppäsi seisoalleen.

"Taivas varjelkoon!"

"Älä nyt rupea saarnaamaan kuin kveekarit", sanoi Matthew.

Robbie oli ottanut takkinsa ja hattunsa.

"Mitä nyt? Mihin aiot lähteä?" kysyi Liisa.

"Lähteäkö? Minäkö?"

"Niin, mihin aiot lähteä? Olet liian heikko mennäksesi mihinkään. Kuumeesi uudistuisi vain jälleen."

Keveiden rattaiden kolinaa kuului tieltä. Reuben Thwaite ajoi tuvan ohi.

Robbie hyökkäsi ovelle huutaen hänelle:

"Matkustatteko myymään lankaa jälleen, Reuben?"

"Oikein arvattu", vastasi pieni mies.

"Ottakaa minut mukaanne?"

Ja Robbie kiipesi rattaille.

Matthewkin nousi ja meni tielle.

* * * * *

Miehet olivat tuskin ehtineet poistua, kun Rotha hengästyksissään saapui tupaan.

"Missä Robbie on?"

"Poistunut; hänen lähdöstään ei ole vielä kymmentä minuuttiakaan", vastasi Liisa nyyhkyttäen.

"Mihin sitten?"

"Tiedän tuskin sitä itsekään. Ehkä Penrithiin. Häntä ei voinut mikään pidättää. Kun isä tuli kotiin ja kertoi Carlislen tapahtumat, riensi hän pois välittämättä mistään. Hän matkusti sinne Reubenin rattailla."

"Mitä tietä?"

"Alempaa."

"Silloin en saa heitä enää kiinni", sanoi Rotha vaipuen masentuneena tuolille.

"Ja niin heikko kuin hän vielä oli. Nyt saa hän kuumeen jälleen, kuten sanoin hänelle, ja alkaa taasen toistaa tuota samaa —"

"Liisa", keskeytti Rotha, "sanoitko hänelle milloinkaan — tarkoitan leikillä — sanoitko hänelle milloinkaan, mitä hän on jutteli houriessaan?"

"En sitä, mitä hän puhui äidistään."

"Ei, ei, mutta jotakin muuta."

"Muistan kertoneeni hänelle, mitä hän alinomaa puhui tappelustaan Garthin kanssa."

"Etkö mitään muuta?"

"Odotahan nyt, kun muistelen, luulen kertoneeni hänelle, että hän aina houri jostakin, mikä tapahtui viisikymmentä kyynärää sillasta pohjoiseen päin ja jota todistaakseen hän oli valmis vannomaan, vannomaan Juma—"

"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Rotha kiihkeästi.

"Sanoiko? Hän ei sanonut mitään, katsoi vain minuun niin, että luulin hänen menneen sekaisin jälleen."

"Siinäkö kaikki?"

"Mikä kaikki, Rotha?"

"Kuulustelussa sanottiin, että Ralph — se oli kaikki valhetta, muista se — siellä sanottiin, että Wilson tapettiin viidenkymmenen kyynärän päässä sillasta pohjoiseen päin. Mutta hänen ruumiinsa löydettiin sillan eteläpuolelta yhtä pitkän matkan päässä siitä. Robbie tietää jotakin. Toivoin saavani sen selville, mutta ei mikään minulle enää onnistu, ei mikään!" Ja nousten äkkiä seisoalleen hän lisäsi: "Ehkä Robbie matkustikin Carlisleen. Minun on nyt pakko lähteä, Liisa."

Ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhti hän jo tietä ylöspäin.

* * * * *

Kulkiessaan suurta viertotietä kylän läpi kohtasi hän kveekarisaarnaajat, joita kuuntelemaan oli kokoutunut suuri joukko kyläläisiä. Karttaakseen heitä poikkesi hän eräälle harvoin kuljetulle tielle. Siellä muutaman portin takana piilossa muilta kuulijoilta, mutta voiden itse katsella heitä seisoi seppä Garth. Hän oli heittänyt nahkaesiliinansa toiselle olalleen. Oli juuri päivällistunnin aika. Hän ei ollut kuullut Rothan keveitä askelia Rothan lähestyessä häntä ja saapuessa vihdoin hänen viereensä. Seppä nojautui porttiin ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa näyttivät sielukkaammilta ja lempeämmiltä kuin Rotha milloinkaan ennen oli huomannut.

Rotha pysähtyi ja näytti haluavan lähestyä seppää, mutta epäröi hetkisen. Kuuntelijat alkoivat veisata vaatimatonta kveekarivirttä, jossa puhuttiin anteeksiannosta ja rauhasta:

"Vaikka syntisi punaistakin punaisemmat oisi, hän luntakin valkoisemmiks' pesee ne taas."

Garth näytti liikutetulta. Hänen kovat kasvonsa pehmenivät, hänen huulensa liikkuivat ja hänen silmänsä olivat kosteat kyynelistä.

Kun virsi loppui, toisti hän säkeet kuiskaten.

"Kunpa väin voisi luottaa siihen!" mumisi hän kätkien kasvonsa käsiinsä.

Rotha meni lähemmäksi taputtaen häntä hartioihin.

"Herra Garth", sanoi hän.

Seppä säpsähti ja koetti olla näyttämättä liikutustaan. Oli olemassa vain yksi keino, millä hänen luontoisensa ja tapaisensa mies voi tehdä sen onnistuakseen jossakin määrin — hän suuttui.

"Mitä haluatte?" tiuskaisi hän.

"Virsi oli hyvin kaunis", sanoi Rotha välittämättä hänen kysymyksestään.

"Ajatteletteko niin?" murahti seppä kääntäen pois päänsä.

"Kunpa vain voisimme luottaa siihen!" sanoi Rotha kuin hän olisi puhunut yhtä paljon itselleen kuin sepälle.

Garth kääntyi ja katsoi häneen ivallisesti.

Mutta tyttö näytti lempeältä kuin enkeli.

"Sitä minäkin tässä juuri ajattelin", mumisi seppä lyhyen vaitiolon jälkeen, mutta lisäsi sitten kovempaa ja hieman ärtyisästi:

"Luottaa mihin?"

"Että meille kaikille suodaan anteeksi, huolimatta synneistämme, että me kaikki vihdoin saamme anteeksi ja löydämme rauhan."

"Hm!"

"Se on hyvin kaunista — uskonto on ihanaa, herra Garth."

Seppä koetti naurahtaa.

"Parasta on, että otatte pestin kveekareilta. Heillä ei varmasti olisi mitään naissaarnaajaa vastaan."

Rotha olisi tällä hetkellä antanut vuosia elämästään, jos hän vain olisi saanut tietää, mitä miehen sydämessä liikkui. Jos hän olisi löytänyt sieltä mädännäisyyttä, syntiä ja rikoksia, olisi hän kiittänyt Luojaa kuin taivaasta sataneesta mannasta.

Rotha puristi kätensä nutun alla kovemmin avainten ympärille ja tukahdutti vihansa.

"Ette ole oma itsenne tänään, herra Garth", sanoi hän.

"Sitä parempi", vastasi seppä ivallisesti nauraen. "Olen kuullut sanottavan vanhaa minääni hyvin ilkeäksi."

Mutta tuskin hän oli ehtinyt lausua nämä sanat, kun hän jälleen äkkiä kääntyi ja katsoi Rothaan kysyvästi. Hän oli muistanut erään äitinsä neuvon, mutta alussa tuntui hänestä aivan siltä kuin sanat olisivat olleet Rothan lausumat eivätkä hänen.

Tytön kasvot olivat lempeät kuin madonnan. "Ehkä olenkin hieman pois tolaltani tänään, en sitä kielläkään. Olen koko viime viikon ollut kuin pyörällä päästäni, tunnustan sen."

Rotha erkani hänestä minuutin kuluttua. Hän jatkoi matkaansa ottaen esille avaimet, joita hän oli säilyttänyt nuttunsa alla kädessään, ja alkoi katsella niitä.

Avainkimppu oli sama, jonka hän oli löytänyt Wilsonin arkun lukon suulta samana iltana, jolloin hän ja rouva Garth olivat pistäytyneet Fornsiden autiossa tuvassa. Kimpussa oli yhteensä parikymmentä avainta, mutta vain parissa niistä oli sellaisia merkkejä, että ne nykyään tahi usein olivat olleet käytännössä. Toisen renkaaseen oli hakattu karkeatekoinen risti, mutta toisen varren ympärille oli kiedottu vähän valkoista palttinaa. Muut avaimet olivat paksun ruosteen peitossa. Ja nyt tämä vilpitön tyttö enkelimäisine suloisine kasvoineen, joka tavallisissa oloissa oli arka kuin pieni viheriävarpunen, aikoi rakkauden voiman pakotuksesta tehdä jotakin, mitä moni tunteeton mies olisi kavahtanut.

Hän seurasi ratsutietä polun takana, joka vei Shoulthwaiteen, ja pysähtyi pajan vieressä sijaitsevan tuvan portille sillan vieressä. Epäröimättä hetkistäkään ja hilliten täydellisesti itsensä avasi hän portin ja käveli ovelle.

"Rouva Garth, oletteko siellä?" huusi hän.

Muudan nuori tyttö avasi oven. Hän oli erään naapurin tytär.

"Hän on poissa, Rotha; rouva Garth ei ole kotona", sanoi pieni tyttö.

"Poissako, Bessie?" sanoi Rotha astuen tupaan ja istuutuen. "Tiedätkö, mihin hän on mennyt?"

"En, mutta kuulin hänen sanovan äidille, että hän viipyy poissa kolme tahi neljä päivää."

"Vai hoidat sinä hänen talouttaan sillä aikaa", sanoi Rotha hajamielisesti katsellen kuitenkin samalla tarkkaavaisesti keittiön kaikkia esineitä. Hetkisen kuluttua käänsi hän jälleen katseensa pieneen taloudenhoitajattareen.

"Herranen aika, kuinka kaunis nauha sinun tukassasi onkaan, Bessie! Tiedätkö, se pukee sinua oikein hyvin. Siitä puuttuu vain pieni nauharuusu tuosta kohti, katsohan nyt."

Viaton lapsi punastui ja hymyili ja siirtyi salavihkaa paikalle, josta hän syrjäsilmällä saattoi nähdä oman kuvansa seinällä rippuvasta naarmuisesta kuvastimesta.

"Tiedätkö mitä, Bessie, sinun pitäisi mennä ulos ja polvistua joen rannalle juuri tähän kohdalle ja katsoa kuvaasi tyynessä vedessä. Kiiruhda nyt, tyttöseni, ja tule sitten kertomaan minulle, mitä siitä ajattelet."

Pienen tytön turhamaisuus kehoitti häntä menemään, mutta hänen ylpeytensä vaati häntä jäämään tupaan, ettei Rotha luulisi häntä niin turhamaiseksi. Ja ylpeys voitti. Bessie taivutti kaunista päätään ja hymyili. Rotha katsoi väsyneesti ympärilleen ja sanoi: "Minua janottaa hirveästi enkä voi juoda rouva Garthin kaivon vettä."

"Mutta eihän hänellä olekaan kaivoa, Rotha."

"Eikö? Tiedätkö, luulin hänellä olevan, mutta ajattelin kai Becca Ruddin kaivoa."

Bessie pistäytyi hetkiseksi pihalle ja palasi tuoden kulhollisen vettä mukanaan.

"Bessy, mitä vettä tämä on — jokivettäkö?" sanoi Rotha veltosti katsellen vanhaa tammiarkkua, joka oli sijoitettu keittiön toisen seinän viereen.

"Ei, vaan lähdevettä", sanoi pienokainen pudistaen monta kertaa vastustavasti päätään.

"Kuulehan nyt, Bessie — sinusta se varmaan tuntuu hyvin kummalliselta — mutta tiedätkö, minä en voi milloinkaan juoda lähdevettä."

"Tuon sinulle kulhollisen maitoa", sanoi Bessie.

"Ei, ei; pidän vain jokivedestä. Etkö halua juosta noutamaan minulle kulhollista sitä; tee se, niin olet kiltti. Näytän sitten sinulle, kuinka sinun pitää sitoa nauhasi."

Pienokainen kiiruhti pois. Hänen turhamaisuutensa kuiskasi hänelle, että hän voi tappaa kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Heti hänen poistuttuaan Rotha otti esille avaimet ja valiten ensiksi sen niistä, jossa oli palttinakaistale, koetti hän sitä munalukkoon, jolla tammiarkku oli suljettu. Ei, se ei sopinut siihen. Mutta arkun taakse seinään oli kiinnitetty kaappi. Rothan kädessä oleva avain ei kuitenkaan sopinut senkään lukkoon.

Keittiön vieressä oli makuuhuone. Rotha meni sinne katsellen ympärilleen. Siellä ei ollut muita huonekaluja kuin liinakaappi, sänky ja tuoli. Hän meni toiseen kerrokseen. Siellä oli kaksi makuuhuonetta, mutta siellä ei ollut ainoatakaan arkkua, laatikkoa, lipastoa eikä kaappia, ei niin mitään, jonka lukkoon sellainen avain olisi sopinut.

Bessie palaisi varmaankin pian. Rotha palasi keittiöön ja meni uudestaan viereiseen huoneeseen. Ah, vuoteen alla oli arkku, luja raudoitettu arkku! Hän koetti liikuttaa sitä, mutta ei saanut sitä heilahtamaankaan. Silloin hän laskeutui polvilleen tarkastamaan sitä. Siinä oli kaksi munalukkoa, mutta avain ei sopinut kumpaiseenkaan. Palaten keittiöön hän istuutui melkein huumautuneena ja katseli ympärilleen.

Samalla palasi pienokainenkin hymykuopat punaisissa poskissaan ja kulhollinen vettä kädessään. Rotha otti kulhon koettaen juoda. Hän oli epäonnistunut jälleen. Hän työnsi avaimet takaisin taskuunsa. Saisiko hän milloinkaan selville tätä salaisuutta?

Hän nousi väsyneesti mennen ulos unhottaen kokonaan näyttää nauharuusukkeen sitomista pienelle taloudenhoitajattarelle, joka pettyneen näköisenä seisoi keskellä lattiaa.

Muudan tehtävä oli kuitenkin vielä suoritettava. Toisella avaimella, joka oli merkitty ristillä, voisi hän avata Wilsonin arkun, joka oli hänen isänsä asunnossa, selailla paperit läpi ja saada ehkä selville, miksi ne niin kiinnittivät rouva Garthin mieltä. Mutta ensin piti hänen tarkastaa ne molemmat kohdat tiestä, joista todistajat olivat puhuneet lausunnoissaan oikeudessa.

Päättäen sen tehdä heti poikkesi Rotha Smeathwaiteen vievälle tielle poistuttuaan sepän tuvasta ja kulkiessaan sillalle päin. Joki virtasi syvällä ja tie teki juuri sen kohdalla tiukan mutkan. Senvuoksi eivät sinnepäin menijät nähneetkään siltaa kulkiessaan sitä kohti.

Viisikymmentä metriä siitä pohjoiseen päin oli kohta, jossa nainen, Rushton, oli sanonut nähneensä murhan tapahtuvan. Mutta paikka, josta ruumis oli löydetty seuraavana aamuna, oli viidenkymmenen kyynärän päässä siitä etelään päin.

Rotha oli jo päässyt sillalle ja oli juuri sivuuttamaisillaan tien mutkan, kun hän peräytyi äkkiä muutaman pensaan taakse piiloutuen sinne. Joku henkilö lähestyi siltaa. Tulija oli rouva Garth. Nainen jatkoi matkaansa, kunnes hän saapui noin viidenkymmenen askeleen päähän Rothasta. Silloin hän pysähtyi. Tyttö voi seurata hänen liikkeitään hänen huomaamattaan.

Rouva Garth katseli ympärilleen pohjoiseen ja etelään tien suuntaan ja tien kummallekin puolelle kedoille. Sitten hän laskeutui ojaan, tonki maata muutamien metrien pituudelta potkien syrjään ojan pohjalla olevat kivet.

Rotha rupesi hengittämään yhä kiivaammin.

Rouva Garth kumartui tarkastamaan erästä suurta tien vieressä lepäävää kiveä. Sitten hän otti maasta pienemmän kiven ja rupesi sillä hankaamaan suurempaa kuin hän olisi halunnut poistaa siitä jonkun naarmun tahi pilkun.

Rotha oli nyt aivan varma asiastaan.

Rouva Garth seisoi juuri sillä paikalla, jossa rikos sanottiin tehdyn. Salaisuus oli siis tämän naisen ja hänen poikansa hallussa. Sitä oli Rotha juuri epäillytkin.

Rotha kuuli oman sydämensä sykinnän. Hän hyökkäsi yhdellä hyppäyksellä piilostaan pensaan takaa tielle. Sitten hän alkoi perääntyä.

Päivä oli kylmä mutta sateeton, ja rouva Garth kuuli Rothan askeleet. Hän jatkoi matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta Rotha ajatteli isäänsä ja Ralphia, jotka oli viattomina tuomittu kuolemaan. Totuus, joka voisi vapauttaa heidät, lepäsi valheen muodostamme pohjasakkoineen tämän naisen sydämen pohjalla. Mutta sen oli tultava sieltä esille, siinä ei auttaisi mikään!

Kun rouva Garth pääsi sillalle, sulki Rotha äkkiä häneltä tien. Nainen säpsähti hieman ja nauroi sitten väkinäisesti.

"Siunatkoon, tyttö; sinähän käyttäydyt kuin aave syöksyessäsi esiin noin."

"Ja te teette toisista aaveita." Sitten varoittamatta toista ollenkaan Rotha katsoi häntä silmiin ja sanoi: "Kuka tappoi James Wilsonin? Sanokaa se minulle heti!"

Rouva Garth hätkähti ja näytti hetkisen hämmentyneeltä.

"Sanokaa minulle, nainen; sanokaa minulle, kuka tappoi hänet tuolla, missä te tongitte maata piilottaaksenne viimeisetkin jäljet taistelusta?"

"Mene kysymään sitä isältäsi", sanoi rouva Garth tointuen. Sitten hän lisäsi nauraen ivallisesti: "Mutta sinun pitää kiiruhtaa, sillä muuten hän ei ehdi kertoa sitä enää sinulle tässä maailmassa."

"Ette voi ilmaista sitä minulle tulevassakaan. Nainen, nainen", huusi Rotha muuttuneella äänellä, "ettekö tunne minkäänlaista sääliä? Tiedän, ettei teillä ole sydäntä, mutta voitteko kädet ristissä katsella kahden sellaisen viattoman ihmisen kuolemaa, jotka eivät milloinkaan ole tehneet teille mitään pahaa?"

Rotha tarttui tuskissaan rouva Garthin hameeseen.

"Teilläkinhän on poika. Ajatelkaa, jos hän viattomana olisi joutunut samanlaiseen asemaan kuin hekin."

Rotha oli polvistunut tielle päästämättä irti rouva Garthin hameesta.

"Mitä tämä kaikki minuun kuuluu, tyttö? Päästä minut irti, letukka, kuuletko! Etkö tottele? Mitä minä tietäisin Wilsonista — en niin mitään."

"Nyt te valehtelette", huusi Rotha hypäten seisoalleen. "Mitä teillä oli tekemistä hänen huoneessaan Fornsidessä?"

"Mitäkö? Hain ehkä sieltä vain oivallista isääsi. Päästä minut irti, letukka, tahi minä näytän sinulle —"

Rotha päästi naisen hameen irti ja tarttui häntä hartioihin. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli tämä hento kalpea tyttö painanut voimakkaan naisen polvilleen. He olivat aivan sillan kaiteen vieressä, joka oli vain muutamien tuumien korkuinen.

"Niin totta kuin Jumala on taivaassa", huusi Rotha huohottaen ja leimuavin silmin, "heitän teidät tuonne virtaan, jos uskallatte toistaa vielä tämän valheen. Nainen, sanokaa minulle totuus! Peruuttakaa valheenne, jotka kauhistavat kadotettujen sieluja helvetissä."

"Päästä minut! Vai et sinä halua. No, silloin pakotan sinut siihen heti."

Taistelu oli lyhyt. Tyttö lensi syrjään tielle.

Rouva Garth nousi polvistuneesta asennostaan hymyillen katkerasti.

"Olen aivan varma siitä, ettet ole halukas piankaan uudistamaan koettasi", sanoi hän lähtien kävelemään. "Mene Doomsdaleen, tyttöseni, ja uudista kysymyksesi siellä. Olen juuri tulossa sieltä, sanon sen sinulle."

Myöhään samana iltana, kun aurinko hitaasti laski pajan taakse, kiiruhti Rotha Fornsiden tuvasta kotiinsa Shoulthwaiteen. Hänellä oli pinkallinen papereita nuttunsa alla ja hänen kasvonsa loistivat toivosta.

Johtolanka oli löydetty.

XLV.

TUOMITUT DOOMSDALESSÄ.

Kun Ralph Simin kanssa saapui Carlisleen ja antautui sheriffille, Wilfrey Lawsonille, vietiin hänet heti oikeuteen ja lyhyen kuulustelun jälkeen päätettiin, että hän saisi odottaa juttunsa tutkimista ensi käräjiin. Sitten hänet vietiin yleiseen vankilaan, joka oli sijoitettu Mustain Veljesten luostarin raunioihin. Hänelle määrätyssä kopissa oli jo entuudestaan muudan mies ja nainen. Huone oli hyvin pieni ja sinne päästiin pihalta lyhyitä portaita pitkin. Se oli hyvin vastenmielinen niille parille aistille, joihin se voi vaikuttaa — kylmä ja kostea. Viereinen koppikin, josta sinne tultiin, oli samanlainen, ja molempien koppien ovet olivat hyvin kapeat, niissä ei ollut ilmanvaihtamiseksi tirkistysreikääkään ja ne olivat kovasti raudoitetut ja varustetut parilla lukolla. Lattiana oli paljas maa eikä siellä ollut muuta kalustoa kuin vankien mukanaan tuomia esineitä. Pienestä ikkunasta katon rajassa tunkeutui huoneeseen valoa ja ilmaa, ja siitä poistuivat myös kaikki epäterveelliset kaasut.

Vangit olivat omissa eväissään. Seitsemästä shillingistä viikossa suostui muudan alivartija hankkimaan Ralphille ruokaa ja lainaamaan hänelle patjan. Hänen onnettomuustoverinsa tässä kurjassa paikassa olivat kurjia ihmisiä, joita epäiltiin erään raa'an ja luonnottoman murhan tekijöiksi. Nainen oli ollut miehen rakastajatar ja murhattu oli naisen mies. He olivat jo monta kertaa olleet kuulusteltavina ja vaikka ei kukaan epäillytkään heidän rikostaan, oli heidät tuotu takaisin vankilaan odottamaan ratkaisevampia ja selvempiä todistuksia. Kuinka voimakas heidän rikollinen intohimonsa ennen lienee ollutkaan, heidän sulkemisensa yhdessä tähän kurjaan koppiin oli muuttanut sen molemminpuoliseksi halveksimiseksi. Näiden ahtaiden seinien sisällä ei heistä kumpikaan näyttänyt sietävän toisen pienintäkään kosketusta. He katsoa tuijottivat toisiinsa heikossa valossa kuin aaveet ja öisin nukkuivat he olkikuvoillaan niin kaukana toisistaan kuin suinkin toinen toisella toinen toisella puolen huonetta. Nämä oljet, joita he köyhyydessään olivat jo käyttäneet viikkoja, jopa kuukausiakin, olivat ruvenneet mätänemään ja olivat nyt likaisia ja kosteita.

Sellaisessa paikassa ja seurassa oli Ralph viettänyt ne seitsemän päivää antautumisensa jälkeen, jotka kuluivat, ennenkuin häntä ruvettiin kuulustelemaan maanpetoksesta.

Pieni ikkuna oli kadulle päin ja kerran tahi pari päivässä tuli Simeon Stagg, joka oli saanut selville, missä Ralphia säilytetään, vaihtamaan muutamia sanoja hänen kanssaan lohduttaakseen siten ystäväänsä. Mutta miesraukan surullisten kasvojen päivittäinen näkeminen ei suonut Ralphille suurtakaan lohtua, ellei ehkä Ralphin omat tyynemmät kasvot ja iloisempi ääni tehneet jotakin lohduttajan oman mielen rauhoittamiseksi.

Vaikka nuo toiset onnettomat pahantekijät saivat kävellä tunnin joka päivä vankilan suurella, pihalla ei Ralphille suotu samaa oikeutta, sillä häntä säilytettiin niin kovassa vankeudessa, ettei hänelle suotu pesuvettäkään, paitsi sinä aamuna, jolloin hänet vietiin oikeuden kuulusteltavaksi.

Esiintyessään ensi kerran tuomariensa edessä oli tämä valtiovanki, joka oli vapaaehtoisesti antaunut monen onnistumattoman kiinniottamiskokeen jälkeen, kovissa käsi- ja jalkaraudoissa. Kun hänen juttunsa lykättiin, vietiin hänet takaisin samaan koppiin, jonka hän ennenkin oli jakanut muiden kanssa; mutta ehkä senvuoksi, ettei hän enää voinut sietää entisiä tovereitaan, tahi siksi, että kopin inhoittava ilma tuntui hänestä vieläkin vastenmielisemmältä kuin täyteen ahtautuneen oikeussalin verraten raikas ilma, hän päätti, ettei hän siedä tätä paikkaa enää. Hän pyysi lupaa saada kirjoittaa kaupungin maaherralle, mutta hänen pyyntöönsä ei suostuttu. Silloin huusi hän Simille kadulle ja hankki Simin avulla kuvollisen olkia ja kynttilän. Nämä puhtaat ja tuoksuvat oljet vaihtoi hän niihin, joita hänen onnettomuustoverinsa olivat käyttäneet vuoteenaan. Sitten kooten mädänneet oljet yhteen kasaan keskelle lattiaa hän pisti kynttilästä tulen niihin polttaen ne poroksi. Sen hän teki osaksi puhdistaakseen inhoittavan ilman, joka oli niin raskasta ja kosteata, että se muodosti seinille suuria vesipisaroita, osaksi herättääkseen hitaan vankilanjohtajan huomiota, jonka huoneet olivat kuulemma juuri Ralphin kopin yläpuolella. Yrityksen ensi tarkoitus epäonnistui, sillä homehtuneet oljet aiheuttivat yhtä paljon katkua kuin tuli sitä karkoitti, mutta viime osa onnistui täydellisesti. Savu tunkeutui nimittäin sellaisiin paikkoihinkin, joihin eivät kopin tavalliset höyryt päässeet.

Ralph muutettiin heti viereiseen huoneeseen. Mutta asunnon parantamisesta häntä rangaistiin epäsuorasti. Sim-raukka oli vääntänyt muutaman ikkunanraudan sijoiltaan työntäessään olkia Ralphille, ja senvuoksi Sim vangittiin ja häntä syytettiin vankilaan tunkeutumisesta. Neljä päivää myöhemmin hylättiin tämä mitätön veruke, kuten tiedämme, vakavamman syytöksen tieltä. Ralphin uusi asunto oli valoisampi ja lämpimämpi kuin vanhempi eikä siinä ollut muita vankeja. Siellä hän vietti toisen viikon vankeudestaan. Tämän kopin kiviseinät herättivät surullista mielenkiintoa. Niiden saavutettavissa oleva tuuman levyinenkään ala oli piirretty täyteen ihmisten, lintujen ja muiden eläinten kuvia, joita entiset vangit olivat luultavasti kaivertaneet niihin aikansa kuluksi.

Tässä asunnossa oli elämä ainakin siedettävää, mutta sen paikan mukavuuksista ei Ralphin suotu nauttia pitkää aikaa.

Sittenkuin murhaajien kuulustelu oli päättynyt kuolemantuomioon, vietiin Ralph ja Sim oikeudesta takaisin ei siihen samaan yleiseen vankilaan, josta he olivat tulleet, vaan linnaan, jossa heidät sijoitettiin vankitornin alle epäterveelliseen tyrmään. Sitä nimitettiin yleisesti Doomsdaleksi, ja se oli todellakin oikea "jokaisen rikoksen ja taudin pesäpaikka". Moni laiha ja keltaisenkalpea vanki oli, niin ainakin sanottiin, tuonut mukanaan sen löyhkäävältä lattialta oikeussaliin sellaisen katkun, että hän siten oli voinut kostaa syyttäjilleen. Muutamat vannoivat, ettei kukaan, joka kerran on joutunut sinne, pääse sieltä enää hengissä takaisin. Sinne päästäkseen täytyi jokaisen laskeutua ensin pitkiä kiertoportaita erääseen luolaan, joka oli hakattu kallioon linnan alle. Se oli kostea vedestä, jota tihkui lukemattomista halkeamista ja lattiasta, mihin se kokoutui niin suuriksi lammikoiksi, että jalka upposi niihin nilkkaa myöten.

Ralph oli tuskin sellainen mies, että hän olisi vastustelematta suostunut asumaan tällaisessa kauheassa luolassa. Hän pyysi vielä kerran päästä maaherran puheille, mutta häneltä kiellettiin se oikeus.

Koska heidät oli tuomittu kuolemaan, sallittiin Ralphin ja Simin olla joka päivä kuuntelemassa jumalanpalvelusta linnan kirkossa. Ensimmäisenä vankeutensa päivänä käytti Ralph hyväkseen tätä oikeutta. Mennessään kirkkoon linnanpihan poikki koetti hän lähestyä maaherran asuntoa, mutta vahti esti sen. Koko jumalanpalveluksen ajan odotti hän sopivaa tilaisuutta, mutta sellaista ei ilmestynyt. Jumalanpalveluksen loputtua, kun hän kävellen toverinsa rinnalla oli matkalla takaisin Doomsdaleen vahtien saattamana, näki hän virkapukuisen kappalaisen kulkevan pihan yli asuntoonsa. Silloin hän hetken mielijohteesta työnsi syrjään vartijat, laski kätensä papin olkapäälle pyytäen pappia pysähtymään ja kuuntelemaan häntä.

"Olemme kuolemaantuomittuja", sanoi hän, "ja jos laki pitää paikkansa, on meidän kuoltava kuuden päivän kuluttua, mutta me kuolemme paljon ennen sitä, jos meidän pitää asua tuossa maanpäällisessä helvetissä."

Pappi katsoa tuijotti Ralphiin yhtä hämmästyneenä kuin peloissaankin.

"Viekää hänet pois", huusi hän hermostuneesti vahdille, joka jälleen oli saanut vangin valtoihinsa.

"Olettehan evankeliumin julistaja", sanoi Ralph.

"Teidän palvelukseksenne", vastasi pappi teeskennellyn nöyrästi.

"Minun palveluksekseni, todellakin", sanoi Ralph; "minun palveluksekseni Jumalan edessä, mutta varokaa itseänne tekopyhyydeltä. Olette kristitty pappi ja luette raamatustanne miehestä, joka heitettiin leijonain luolaan, ja niistä kolmesta miehestä, jotka heitettiin tuliseen pätsiin. Mutta onko mikään leijonain luola ollut milloinkaan niin vaarallinen kuin tuo, jonka myrkyllisessä ilmassa ei mikään tuli voi palaa?"

"Hän on hullu", huusi pappi juosten sivulle, "katsokaa vain hänen silmiään."

Vahti teki hyödyttömiä kokeita viedäkseen Ralphin pois, mutta hän huusi jälleen niin kovasti, että linnanpiha kajahteli:

"Olette kristitty pappi ja teidän Herranne lähetti opetuslapsensa maailmaan rahoitta ja laukutta, mutta te elätte täällä ylellisyydessä meidän muiden nääntyessä kurjuuteen. Muistakaa se, ihminen, muistakaa se! Tilinteon päivä on tullut niin totta kuin sama Jumala on meidän kaikkien yläpuolellamme!"

"Mies on hullu ja murhanhimoinen", huusi pelästynyt pappi. "Viekää hänet pois!"

Ja odottamatta käskynsä täyttämistä hävisi ihka uuden tahrattoman virkapuvun kantaja muutamaan linnan sivurakennukseen.

Tämä tavaton välikohtaus olisi voinut pahentaa vankien kohtelua yhä enemmän, mutta sillä olikin aivan vastakkainen vaikutus, sillä vielä samana tuntina muutettiin Ralph ja Sim Doomsdalestä erääseen tornin huippukerroksen huoneeseen.

Heidän uusi asuntonsa oli kaikissa suhteissa entistä mukavampi. Siinä ei ollut uunia ja sillä oli se epäilyttävä etu, että melkein kaikki savu alemmista kerroksista tunkeutui sinne. Nämä paksut pilvet haihtuivat osaksi muutamasta reiästä seinässä, josta kivi oli irroitettu. Sama aukko palveli vielä toista vähemmän toivottavaa tarkoitusta päästämällä huoneeseen esteettömästi tuulta ja sadetta.

Siellä vietettiin seuraavat päivät. Niitä ei ollut monta ja ne olivat lyhyitä. Ei itse Doomsdalekään olisi voinut pitentää niitä.

Pitkä takkuinen tukka kampaamattomana ohimoilla istui Sim tuntikausia ikkunan alla matalalla lavitsalla huutaen aina silloin tällöin, ettei Jumala sallisi heidän kuolla.

XLVI.

VYYHTI SELVIÄÄ.

Heidät tuomittiin kuolemaan torstaina ja tuomio tultaisiin panemaan toimeen seuraavana torstaina. Lauantai, sunnuntai ja maanantai kuluivat mitään sen tärkeämpää tapahtumatta. Tiistaina avasi muudan vankilan virkailija heidän koppinsa oven ja sheriffi tuli huoneeseen. Ralph meni häntä vastaan, mutta Sim perääntyi yhä enemmän varjoon.

"Kuningas on vahvistanut tuomionne", sanoi sheriffi kaunistelematta.

"Tämänkö vain olette tullut kertomaan meille?" kysyi Ralph yhtä lyhyesti.

"Ray, emme tunne toisiamme kohtaan minkäänlaista myötätuntoisuutta eikä meidän senvuoksi tarvitse teeskennelläkään sellaista."

"Emme vihaakaan, ei ainakaan minun puoleltani", lisäsi Ralph.

"Minulla on hyvä todistus tunteistanne minua kohtaan", vastasi sheriffi; "viiden vuoden vankeus." Sitten heilauttaen kärsimättömästi kättään hän lisäsi:

"Mutta olkoon sen asian laita kuinka tahansa. Tulin puhumaan muista asioista."

Ja nojautuen muutamaan lavitsaan hän sanoi: "Istunnon loputtua torstaina viittasi tuomari Hide, joka koko ajan oli teille suosiollisempi kuin hänen laiselleen arvokkaalle henkilölle olisi oikein sopinutkaan, minulle, että seuraisin häntä etuhuoneeseen. Siellä selitti hän, että rangaistus voitaisiin ehkä kuninkaan armahduksen nojalla muuttaa elinkautiseksi vankeudeksi senvuoksi, että todistukset teitä vastaan ovat pääasiallisesti epäsuoria."

Ralphin kasvot vetäytyivät kylmään hymyyn. "Mutta tämä suuri armo, jota teidän ei pidä varmasti toivoa, ei ainakaan minun mielestäni, johtuu kokonaan siitä, tahdotteko tahi voitteko tyydyttävästi selittää, kuinka saitte haltuunne tuon asiakirjan, oman vangitsemismääräyksenne, joka löydettiin taskustanne. Kirjoittakaa uskottava kertomus, kuinka satuitte samaan haltuunne sen, niin voi tapahtua — sanon, voi tapahtua — että tämä tuomio herramme ja kuninkaamme armosta ja suosiosta muutetaan elinkautiseksi vankeudeksi."

Sim oli noussut seisoalleen nähtävästi hyvin kiihkoissaan.

Mutta Ralph pudisti tyynesti päätään.

"En halua enkä sitäpaitsi voikaan", sanoi hän painostavasti.

Sim vaipui jälleen istuimelleen. Sheriffin kasvojen hämmästynyt ilme muuttui nopeasti tyytyväisyydeksi ja rauhallisuudeksi.

"Tunnemme toisemme entuudestaan ja, kuten äsken jo sanoin, meidän välillämme ei ole puhettakaan minkäänlaisesta myötätuntoisuudesta", huomautti hän, "mutta minun syytäni ei se ole, että olette nyt täällä. Mutta siitäkin huolimatta osoittaa vastauksenne tähän jalomieliseen tarjoukseen liiankin selvästi, kuinka hyvin olette ansainnut nykyisen tilanne."

"Teiltä meni viisi päivää tämän — tämän jalomielisen viestin tuomiseen meille, kuten sitä nimitätte", sanoi Ralph.

"Kuningas on nykyään Newcastlessa ja siellä on nyt tuomari Hidekin, josta te, jos olisitte ollut viaton, olisitte saanut innokkaan puolustajan. Sanon nyt teille jäähyväiset."

Sheriffi nousi ja kumartaen vangille naurettavan teeskennellyn kunnioittavasti ja ylpeästi meni ovelle.

"Odottakaa vähän", sanoi Ralph. "Sanoitte meidän tuntevan toisemme jo entuudestaan. Se on valhe. Tähän hetkeen asti ette ole milloinkaan tiennyt ettekä tule milloinkaan tietämäänkään, miksi seison tässä kuolemaan tuomittuna ja vielä kovemman kohtalon tuomitsemana syypääksi tämän viattoman miehenkin kuolemaan. Ette ole tuntenut minua milloinkaan ettekä itseännekään — niin, ette milloinkaan. Mutta ennenkuin poistutte tästä huoneesta, pitää teidän oppia tuntemaan meidät molemmat. Istuutukaa."

"Minulla ei ole aikaa turhiin väittelyihin", sanoi sheriffi äreästi; mutta hän istuutui kuitenkin vankinsa pyynnöstä niin nöyrästi kuin heidän asemansa toisiinsa olisi ollut päinvastainen.

"Teillä on ollut tuo arpi otsassanne", sanoi Ralph, "aina siitä päivästä lähtien, josta nyt aion puhua."

"Tunnette kai sen hyvin", sanoi sheriffi katkerasti. "Teillä on aihetta siihen."

"Niin minulla onkin", vastasi Ralph.

Ja hetkisen kestäneen vaikenemisen jälkeen, minkä kuluessa hän koetti koota puoleksi unhotetun kertomuksen lankoja käsiinsä, hän jatkoi:

"Sanoitte minun syrjäyttäneen teidät kapteenin virasta. Ehkä tein niin ja ehkä en. Jumala saa tuomita välillämme. Menitte kuninkaallisten puolelle ja kuuluitte siihen joukkoon, joka oli juuri ottanut haltuunsa tämän linnan Parlamentin joukot piirittivät linnan eräänä päivänä kehoittaen teitä antautumaan. Mutta ainoaksi vastaukseksi käski kenraalinne ampua valkoista lippua. Se kaatui. Kuusi päivää makasimme juoksuhaudoissa ympärillänne. Sitten lähetitte sanansaattajan vakuuttamaan meille, että linnuejoukot ovat hyvin valmistautuneet piiritykseen, ja ilmoittamaan, ettei mikään voi taivuttaa teitä avaamaan porttejanne meille. Se oli valhe."

"Entä sitten?"

"Kenraalinne valehteli ja sekin mies joka toi meille kenraalinne viestin, oli valehtelija, mutta me lahjoimme hänet puhumaan totta."

"Vai alentuivat siis pyhätkin sellaiseen alhaiseen peliin."

"Hän vannoi päälliköllemme, että kaupungissa puhkeaa kapina, jos vain viivymme päivänkään vielä, ettei linnassanne ole suurempaa linnuetta kuin kourallinen ratsuväkeä ja pari raakaa harjautumatonta rykmenttiä, että niistäkin karkaa miehiä joka tunti ja että muutamissa komppanioissanne on vain parikymmentä miestä. Tämä tapahtui illalla ja meidän oli määrä lähteä sieltä seuraavana aamuna. Se määräys peruutettiin silloin. Lähettiläänne lähetettiin takaisin parikymmentä puntaa rikkaampana."

"Mitä tämä minuun koskee?" kysyi sheriffi.

"Kuulette sen pian. Olin ollut tarkastamassa etuvartijoita sinä iltana ja palatessani leiriin yllätin pari miestä, jotka parhaillaan ryöstivät, pieksivät ja kuten minusta näytti olivat murhaamaisillaan erään kolmannen. Toinen roistoista pääsi pakoon, vaikka hän saikin muskettini perästä sellaisen merkin otsaansa, että hän saa kantaa sitä kuolemaansa saakka. Toiselle annoin selkään paikalla. Mies oli oikeudenpalvelija Scroope, jonka olitte lähettänyt todistamaan minua vastaan. Heidän uhrinsa oli lähettämänne sanansaattaja, nimittäin James Wilson tahi oikeammin Wilson Garth. Tiedättekö tämän? Ettekö? No kuunnelkaa sitten. Huhu hänen kavalluksestaan ja hinta minkä hän oli siitä saanut oli jo levinnyt ja nuo molemmat roistot olivat asettuneet väijyksiin ryöstääkseen häneltä rahat. Hän oli vahingoittunut pahasti taistelussa ja pyörtynyt verenvuodosta. Otin hänet mukaani ja sidoin hänen haavansa. Hän nilkutti sitten kuolemaansa saakka."

"En vieläkään ymmärrä, mitä tämä minuun kuuluu", keskeytti sheriffi.

"Ettekö todellakaan? Selitän sen teille heti. Seuraavana aamuna hyökkäsimme kaupunkiin sakean sumun suojassa. Pääsimme tykkienne alle ja muurienne turviin ennenkuin meitä huomasittekaan. Silloin hyökkäsi pieni ratsuväkijoukko meitä vastaan ja te olitte siinä joukossa. Muistatte kai sen? Ahaa! Olimme kerran toisistamme noin neljän metrin päässä. Näin teidän saavan haavan ja putoavan satulasta. 'Tämä mies', ajattelin, 'luulee syvällä sydämessään minun tehneen hänelle suuren vääryyden. Aion nyt tehdä hänelle suuren palveluksen, vaikka hän ei ehkä saa kuulla siitä puhuttavankaan, ennenkuin viimeisenä päivänä.' Laskeuduin satulasta, nostin teidät ylös, sidoin huivin päähänne ja aioin nostaa teidät takaisin satulaan. Mutta silloin sattui musketinluoti hevosraukkaan ja se kaatui kuolleena kentälle. Samassa kaatui muudan meidän miehemme ja hänen hevosensa lähti pakoon. Otin sen kiinni, nostin teidät satulaan, käänsin sen pään linnoitusta kohti ja peloitin sen laukkaamaan omia joukkojanne kohti. Tiedättekö, mitä sitten tapahtui?"

"Mitäkö tapahtui?" toisti sheriffi koneellisesti näyttäen hyvin hämmästyneeltä.

"Ei, te olitte tajutonna", jatkoi Ralph. "Tänä onnettomana hetkenä kutsui rummun pärinä erään taempana piilleen joukkomme aseihin. Hevonen tunsi merkin ja totteli sitä. Se pyörähti takaisin ja vei teidät leirimme sydämeen. Siellä teidät tunnettiin, teitä kuulusteltiin karkurina ja teidät tuomittiin vankilaan. Oli ehkä luonnollista, että syytitte onnettomuudestanne minua."

Sheriffin katse oli kuin liimautunut Ralphin kasvoihin eikä hän vähään aikaan näyttänyt saavan sanaakaan suustaan.

"Onko tämä kaikki totta?" kysyi hän vihdoin.

"On niin totta kuin Jumala on taivaassa", vastasi Ralph.

"Huivi, minkä värinen se oli?"

"Keltainen."

"Oliko siinä mitään nimeä tahi muuta merkkiä? Minulla on se vieläkin."

"Ei mitään, mutta vartokaahan vähän: sen muutamassa nurkassa oli villalangalla kirjailtu ruusu."

Sheriffi nousi yhteenpurruin huulin ja suurin silmin. Hän meni ovelle ja nykäisi sitä voimakkaasti. Vankilan virkailija aukaisi sen toiselta puolelta ja sheriffi hyökkäsi ulos.

Kääntymättä oikealle tahi vasemmalle hän meni suoraan yleiseen vankilaan. Siellä samassa kopissa, jossa Ralphia oli säilytetty ensimmäisen ja toisen kuulustelun välisenä aikana, istui vääränvalantekijä, Mark Garth, vangittuna.

"Sinä helvetin koira", huusi sheriffi tarttuen häntä tukkaan ja vetäen hänet keskelle lattiaa. "Olen saanut selville pirullisen petoksesi", sanoi hän huohottaen. "Etkö sanonut minulle Rayn antaneen minulle tätä lyöntiä — tätä näin" — hän kosketti kädellään arpea otsassaan — "mutta se oli valhetta, kirottua valhetta!"

"Niin se olikin", sanoi mies katsoen takaisin raivosta leimuavin silmin.

"Ja etkö kertonut Rayn vieneen minut heidän leiriinsä tajuttomana vankina?"

"Sekin oli valhetta", huohotti mies koettamattakaan vapautua otteesta, joka painoi hänet lattiaan.

"Ja etkö taivuttanut minua ahdistamaan tämän miehen henkeä, jonka avutta minä nyt olisin kuollut?"

"Muistatte kaikki asiat ihmeellisen tarkasti, herra Lawson", vastasi vääränvalantekijä.

Sheriffi katseli häntä hetkisen ja heitti hänet sitten luotaan.

"Ihminen, ihminen, tiedätkö mitä olet tehnyt?" huusi hän muuttuneella äänellä. "Olet tahrannut sieluni innoittavalla rikoksellasi."

Vääränvalantekijä nyrpisti ivallisesti huuliaan.

"Minä annoin teille tuon lyönnin", sanoi hän julmasti hymyillen viitaten laihalla sormellaan sheriffin otsaan. "Mutta sekin oli valhetta."

"Sinä paholainen!" karjaisi sheriffi. "Ja nyt olet tappanut miehen, joka pelasti veljesi hengen, ja ruvennut toveriksi toiselle niistä, jotka aikoivat murhata hänet."

"Minä itse olin toinen", sanoi mies pirullisen tyynesti. Se olikin totta. "Minulla on todistus siitä täällä", lisäsi hän koskettaen takaraivoaan, jossa lyhyeksi leikatun tukan alta kuulsi syvä arpi.

Sheriffi perääntyi leimuavin silmin ja laajentunein sieraimin. Hänen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen oli hyvin vaikeata hengittää.

Mies katseli häntä yhteenpurruin hampain ivallisesti hymyillen. Kuin myrkyllinen käärme olisi kiemurrellut hänen polkunsa yli kääntyi Wilfrey Lawson pois ja poistui sanomatta enää sanaakaan.

Hän palasi linnaan ja kiipesi takaisin vankitorniin. "Ilmaiskaa minulle, kuinka saitte käsiinne vangitsemismääräyksen", sanoi hän. "Pyydän, kertokaa se minulle niin hyvin oman sieluni kuin teidän henkenne vuoksi."

Mutta Ralph pudisti päätään.

"Se ei ole vieläkään liian myöhäistä. Lähden heti ratsastamaan Newcastleen."

Sim oli hiipinyt Ralphin taakse ja veti häntä hiljaa takista.

Ralph kääntyi ja katsoi surullisesti vanhusta kasvoihin. Hänen päätöksensä näytti hetkisen horjuvan.

"Jumalan laupeuden nimessä", huusi sheriffi, "oman henkenne, tämän miesraukan ja kaiken sen nimessä, mikä on rakkainta teille molemmille, vannotan teitä antamaan minulle keinoja viattomuutenne todistamiseen, jos kerran olette syyttömiä tähän rikokseen?"

Mutta Ralph pudisti jälleen päätään.

"Siis olette päättänyt kuolla?"

"Kyllä. Mutta tämä ystäväraukka tässä — pelastakaa hänet, jos vain voitte."

"Ette siis halua sanoa minulle mitään vangitsemismääräyksestä?"

"En."

"Silloin on kaikki mennyttä."

Mutta hän meni kuitenkin suoraan linnan talliin ja huusi eräälle tallirengille:

"Satuloi hevonen ja tuo se asuntooni puolen tunnin sisällä."

Ja ennen sen loppumista ratsasti Wilfrey Lawson kovaa vauhtia Newcastlea kohti.

XLVII.

RUTTO SAAPUU KAUPUNKIIN.

Seuraavana aamuna Rothan taistelun jälkeen rouva Garthin kanssa sillalla huhuttiin Wythburnissä, että rutto oli saapunut piirikuntaan. Uusien saarnaajien esiintymisestä asti olivat ihmiset kuvitelleet tuon peloittavan ruoskan riippuvan jokaisen sellaisen vieraan hihasta, joka oli saapunut sinne kaukaa pahasta maailmasta. He olivat pitäneet silmällä kaikkia peloittavia oireita, he olivat odottaneet niitä ja olivat kutsuneet ne luokseen. Jokainen tuulenpuuska tuntui heistä olevan tulvillaan rutontartuntaa ja jokainen pieninkin pahoinvointi näytti heistä siltä.

Ei luottamus Jumalaan eikä uskominen kohtaloon, ei rohkeus eikä alistuminen, ei epäitsekkäisyys eikä huoleton välinpitämättömyys olleet pelastaneet asukkaita tuosta alituisesti uudistuvasta pelosta, että näkymätön ja kavala vihollinen niittää heidät maahan. Ja nyt tuntui rutto todellakin saapuneen jo heidän ovilleen. Se oli aluksi mennyt pajan viereiseen tupaan. Huhuttiin rouva Garthin tuoneen sen mukanaan Carlislesta ja nyt oli hänen poikansa sairastunut.

Seppä oli palannut kotiinsa heti sen jälkeen kuin Rotha oli eronnut hänestä. Hänen äitinsäkin oli jo tullut ja kertoi pojalleen kaiken, mitä hän oli kuullut rutosta. Tämän hän teki kääntääkseen pojan huomion pois niistä asioista, joiden hän tiesi poikaa enimmin vaivaavan — oikeudenistunnosta ja siitä, kuinka se oli päättynyt. Hänen tarkoituksensa onnistui liiankin hyvin.

Garth kuunteli häntä vaieten ja lähti sitten äreänä pajaan.

"Olen niin sairas, etten voi työskennellä tänään", sanoi hän tullen takaisin puolen tunnin kuluttua.

Hänen äitinsä siirsi lavitsan takan ääreen ja järjesti pielukset, että poika voisi laskeutua levolle.

Mutta hänellä ei ollut mitään rauhaa. Hän palasi alasimen ääreen ja työskenteli niin kovasti, että hiki virtasi hänen otsaltaan. Sitten hän palasi tupaan.

"Suutani kuivaa niin kummallisesti tänään", sanoi hän; "etkö sanonut sitä yhdeksi merkiksi?"

"Tyhmyyksiä, poika, olet vain kuumissasi työstäsi."

Garth palasi vielä kerran pajaan ja työskenteli siellä aavistusten kiduttamana, kunnes hänen kaikki vaatteensa olivat ihan märkinä hiestä. Sitten hän palasi tupaan jälleen.

"Kuinka ohimoni jyskyttävätkään", sanoi hän; "sanoit varmasti jyskyttäviä ohimoita yhdeksi merkiksi, ja minun ohimoni jyskyttävät."

"Vaiti siinä; olet nyt vain saanut jotakin päähäsi."

"Valtimonikin lyö hurjasti, äiti. Sanoit sitäkin joksikin merkiksi. Älä kielläkään sitä. Olen aivan varma siitä, olen aivan varma siitä, ja valtimoni lyö hurjasti. Voisin kärsiä kuivan suun ja jyskyttävät ohimot, ellei valtimoni löisi niin kovasti."

"Mene tiehesi, tyhmeliini. Mitä sinä nyt oikeastaan kuvitteletkaan?"

Nyt ei puuttunut muuta kuin ajettuneet rauhaset, että oireet olisivat olleet täydelliset.

Garth palasi alasimen ääreen vieläkin kerran. Hänen silmänsä pyörivät kuopissaan ja kävivät pian yhtä punaisiksi kuin rauta, jota hän takoi. Hän kirosi poikaa, joka auttoi häntä, lyöden poikaa kovasti. Hän huusi kuin hullu ja heitti vasaran kädestään joka kolmannella lyönnillä. Poika säikähti ja hiipi kotiinsa. Hetken mielijohteesta repi Garth paitansa rinnan auki ja työnsi vasemman kätensä oikeaan kainalokuoppaansa. Nyt hän ei enää epäillyt. Hän tuli hyvin surulliseksi ja menetti kokonaan rohkeutensa. Hänen jokainen jäsenensä vapisi vilusta huolimatta hikoilemisesta, ja viime kerran palasi seppä nyt tupaan.

"En välittäisi kuivasta suustani enkä jyskyttävistä ohimoistani, äiti, en ollenkaan, enkä hurjasti lyövästä valtimostanikaan, mutta ah, äiti, rauhanenkin on ajettunut, niin, se on ajettunut. Olen tuomittu mies, tuomittu mies. On hyödytöntä kieltääkään sitä. Olen kuoleman oma, sellainen on totuus, sellainen on totuus, äiti."

Ja silloin laski tauti, olipa se sitten ruttoa tahi jotakin muuta kuumetta, kuuman kätensä sepän jyskyttäville ohimoille ja seppä alkoi houria.

Pieni Betsy hiipi kotiinsa, kuten pajapoikakin, kertoen kauheita juttuja sepän taudista ja kuumehoureista.

Alussa tulivat naapurit kysymään hänen tilaansa osaksi uteliaisuudesta, mutta pääasiallisesti pelosta. Mutta rouva Garth lukitsi oven kieltäytyen avaamasta sitä uusille tulokkaille.

Tämä pakollinen eristäytyminen osoittautui pian tarpeettomaksi. Jonkun ajan kuluttua ei Garthin perheestä, äidistä eikä pojasta, välittänyt enää kukaan. Nopeammin kuin huono maine levisi Wythburnin asukkaiden keskuuteen hirveä uutinen, että vihdoinkin pitkän odotuksen jälkeen rutto, oikea rutto, oli saapunut heidän keskuuteensa.

Sepän tupa oli sillan vieressä ja päästäkseen tien varrella sijaitsevaan markkinapaikkaan täytyi ihmisten sivuuttaa se vähemmän kuin viidenkymmenen metrin päässä. Oli todellakin surkeaa katsella kaikkia niitä temppuja tartunnan karttamiseksi, joihin muutamat sellaisetkin turvautuivat, jotka sanoivat luottavansa Jumalan tahtoon ehdottomasti. He tuomitsivat itsensä vankeuteen omiin koteihinsa tahi luopuivat Gaskarthin matkoistaan tahi tekivät penikulman pituisen mutkan erään kukkulan yli voidakseen päästä joutumasta saastutetun asunnon läheisyyteen.

Kolmen päivän juoruamisen ja otaksumisien jälkeen ei piirikunnassa ollut ainoatakaan sielua, joka olisi uskaltanut mennä viidenkymmenen metrin päähän asunnosta, jossa ruton luultiin raivoavan. Sinne ei tullut ainoatakaan lääkäriä, sillä sellaista ei sinne oltu kutsuttukaan. Ne, jotka toivat sinne elintarpeita, jättivät ne kauas tielle ilmoittaen huutaen asukkaille tuomisistaan.

Rouva Garth istui yksinään tuvassa sairaan poikansa luona ja jos joku olisi voinut nähdä hänet siellä yksinäisyydessä ja hylätyssä tilassaan, ehkä hänestä tämä nainen, joka muista tavallisesti tuntui kovalta kuin pii, nyt olisi näyttänyt pehminneen, surussaan. Kun kuumehoureet lakkasivat ja Garth palasi tajuihinsa, vaikka hänellä oli vieläkin kuumetta, valitti hänen äitinsä heidän hylättyä tilaansa.

"Kukaan ei tule katsomaan meitä, Joe, ei kukaan. Siitä nähdään, millaisia naapurit oikeastaan ovat, poikaseni. He antaisivat mielellään meidän kuolla, meidän molempien; he antaisivat meidän kuolla tänne yksinäisyyteen eikä kukaan tulisi meitä katsomaan."

"Yksinäisyyteenkö, äiti? Sanoitko yksinäisyyteen?" kysyi seppä. "Emme ole enää yksinämme, äiti. Joku on tullut meitä katsomaan."

Rouva Garth katsoi hämmästyneenä ympärilleen kääntyen puoleksi istuimellaan.

"Äiti", sanoi seppä, "etkö milloinkaan rukoile?"

"Hiljaa, poikaseni, hiljaa", sanoi rouva Garth nyyhkyttäen.

"Etkö milloinkaan rukoile, äiti?" toisti seppä kuumeisin silmin katkonaisella äänellä.

"Hiljaa, Joe, hiljaa!"

"Äiti, olemme viettäneet melko huonoa elämää, sinä ja minä, mutta ehkä Jumala sentään voisi antaa meille anteeksi."

"Tuki nyt suusi, poikaseni, kuuletko!" Rouva Garth rupesi pöyhimään vuodevaatteita käärien ne poikansa ympärille.

Poika käänsi kokonaan kasvonsa häneen päin ja heidän katseensa yhtyivät.

"Älä katso minuun noin", sanoi äiti koettaen karttaa hänen katsettaan. "Mikä sinulle nyt on tullut, Joe, koska näytät tuollaiselta ja puhut niin kummallisesti?"

"Mikäkö minun on, äiti? Sanonko sen sinulle? Kuolema lähestyy minua, äiti; kuolema, eikä mikään muu."

"Älä sano niin, Joe-poikaseni."

Vanha nainen hautasi kasvonsa esiliinaansa ja nyyhkytti.

Garth katseli häntä kyyneleenkään ilmestymättä hänen avoimiin silmiinsä.

"Äiti", sanoi miesraukka jälleen heikolla katkonaisella äänellään, "äiti, etkö milloinkaan rukoile?"

Rouva Garth paljasti päänsä. Hänen ryppyiset kasvonsa olivat aivan märät, hän heilutteli ruumistaan ja vaikeroi.

"Kyllä, poikaseni, muistan rukoilleeni ollessani pienen pieni tyttö. Minulla oli punaiset posket silloin ja oma vanha äitini suuteli minua usein siihen aikaan. Niin, se on totta. Menimme kirkkoon sunnuntai-aamuisin, kun kaikki kellot soivat. Niin, muistan sen, poikaseni, mutta siitä on niin pitkälti aikaa."

Päivä oli pilvinen ja synkkä. Tuuli kiihtyi hämärissä ja joskus kuulosti sen surullinen humina kiertävän rakennusta. Jokikin, nyt tulviva ja kohiseva, joka virtasi läheisen sillan alitse, yhtyi siihen valittavalla äänellään ikuisella matkallaan kaukaiseen valtamereen.

Mutta sepän tuvassa kiiruhti toinen kulkija vielä nopeammasti vielä kaukaisempaa merta kohti. Ilta pimeni ja Garth heittelehti vuoteellaan. Hänen äitinsä heilutteli ruumistaan hänen vieressään. Muuten oli kaikki hiljaista.

Sitten kuului tieltä askelia ja oveen koputettiin. Seppä koetti kohottaa päätään ja kuunnella. Rouva Garthkin lakkasi liikuttamasta ruumistaan ja vaikeroimasta.

"Kukahan siellä mahtaneekaan olla?" kuiskasi seppä.

"Anna heidän olla siellä missä he ovat, keitä he sitten lienevätkään", mumisi hänen äitinsä liikkumatta paikaltaan.

Mutta oveen koputettiin jälleen.

"Ei, äiti, ei; nyt on jo niin myöhäinen, että —"

Hän ei ehtinyt sanoa enempää, kun salpa kohosi ja Rotha Stagg tuli tupaan.

"Tulin tänne auttamaan teitä hoitamisessa, jos vain sallitte", sanoi hän sairaalle.

Garth katsoi häneen hetkisen vakavasti. Kaikki hänen kasvojensa lihakset värähtelivät. Hänen kasvonsa ilmaisivat häpeää, pelkoa, kauhua ja kaikenlaisia muita tunteita, mutta eivät iloa eivätkä kiitollisuutta. Sitten hän koetti kääntää heikon ruumiinsa poispäin, mutta ei jaksanut. Päänsä hän kuitenkin onnistui kääntämään seinään päin.

"Minusta tuntuu sopivammalta, että ihmiset odottaisivat, kunnes heitä pyydetään", mumisi rouva Garth katsoen lattiaan.

Rotha riisui yltään huivit, joihin hän oli kietoutunut kylmän vuoksi, heittäen ne tuolin selustalle. Sitten hän kohensi tulta saaden sen palamaan kirkkaasti, sillä huoneessa ei ollut muuta valoa. Korupeite, joka sairaan heittelemisestä oli siirtynyt syrjään, levitettiin uudestaan sairaan jaloille. Kumartuen vuoteen yli kohotti hän hellästi sairaan pään käsivarrelleen suoristaessaan hänen pielustaan. Mutta seppä ei katsonut kertaakaan häneen.

Rouva Garth heilutteli vielä ruumistaan istuessaan lavitsallaan. "Ihmisten pitäisi odottaa, kunnes heitä kutsutaan", mumisi hän jälleen, mutta hänen sanansa hukkuivat tukahdutettuun nyyhkytykseen.

Rotha sytytti kynttilän, jonka hän löysi jostakin läheisyydestä, meni viereiseen keittiöön, otti sen nurkkakaapista ruukullisen kaurasuurimoita, palasi takan ääreen ja haki esille pienen padan. Parin minuutin kuluttua kiehua porisi jo jotakin hiilloksella.

Rouva Garth katseli hänen liikkeitään hyvin tarkkaavaisesti.

Hetkisen kuluttua palasi tyttö jälleen sairaan viereen kulho kädessään.

"Syökää vähän tätä, herra Garth", sanoi hän. "Suunne on varmaankin aivan kuiva."

"Kuinka sen tiedätte?" mumisi seppä kohottaen vihdoinkin katsettaan.

Rotha ei vastannut, painoi vain kylmällä kädellään sepän polttavaa otsaa. Mutta seppä käski häntä viittauksella ottamaan pois kätensä ja Rotha totteli.

"Se voi olla vaarallista — se voi olla hyvin vaarallista teille, tyttö", sanoi hän kuiskaten, hengähtäen joka sanan välissä.

Rotha hymyili, laski kätensä jälleen otsalle ja siveli pois kostean tukan hänen märältä ohimoltaan.

Rouva Garth nousi istuimeltaan vuoteen vierestä ja horjui takan ääreen. Siellä istuutui hän matalalle jakkaralle peittäen esiliinallaan päänsä.

Kohottaen jälleen seppää pielusten varasta työnsi Rotha lusikallisen kauralientä hänen polttavien huuliensa väliin. Seppä oli lastakin taipuvaisempi nyt ja salli Rothan noudattaa tahtoaan.

Katsottuaan Rothaan surullisesti hetkisen sanoi hän kääntäen silmänsä muualle:

"Teillä on tarpeeksi omiakin huolia, Rotha, teidän tarvitsematta tulla tänne ottamaan osaa meidän — minun ja äidin vaivoihin."

"Niin onkin", vastasi Rotha ja hänen iloiset kasvonsa synkistyivät.

"Ajavatko he hänet maanpakoon?" kysyi seppä hengittäen kiivaasti. "Äiti sanoo niin. Tuomitaanko hänet maanpakoon?"

"Kyllä ehkä, mutta johonkin toiseen parempaan maahan", sanoi Rotha taivuttaen päätään.

Garth katsoi kysyvästi häntä kasvoihin. Hänen äitinsä liikahteli jakkarallaan.

"Miten niin, miten niin?" kysyi seppä hypistellen hermostuneesti peitettään.

"Miksi kiusaat häntä, tyttö?" sanoi rouva Garth kääntyen heihin päin. "Makaa sinä vain, poikani, hiljaa paikoillasi."

"Äiti", sanoi Garth taivuttaen päätään taaksepäin, mutta siirtämättä hetkeksikään päättäväistä katsettaan Rothan kasvoista, "mitä hän tarkoittaa?"

"Hiljaa, Joe."

"Mitä hän tarkoittaa, äiti?"

"Hiljaa. Ei pidä milloinkaan välittää sellaisista ihmisistä, jotka pyytämättä sekaantuvat toisten asioihin."

Rouva Garth puhui äreästi, nousi jakkaraltaan ja asettui Rothan ja vuoteen väliin.

Garthin avoimet silmät olivat vieläkin kuin kiinniliimatut Rothan kasvoihin.

"Viis siitä, vaikka häntä ei ole pyydettykään", sano: hän; "mutta mitä hän tarkoittaa, äiti? Millaista valhetta hän on tullut kertomaan meille?"

"En mitään valhetta, herra Garth", sanoi Rotha kyyneleet silmissä. "Ralph ja isä on tuomittu kuolemaan ja he ovat viattomat."

"Ole vaiti ja mene tiehesi", mumisi rouva Garth työntäen tytön syrjään kyynärpäällään.

Seppä tuijotti häneen ja veti kovasti henkeä keuhkoihinsa.

"Se on valhetta, äiti; sano hänelle, että se on valhetta."

"Jumala tietää sen olevan totta", huudahti Rotha kiihkeästi.

"Sanokaa, että minä uskoin sen", sanoi Garth kohottautuen vaikeasti kyynärpäänsä varaan ja tuijottaen kauhistuneena Rothaan. "Sanokaa minun uskoneen, että ne houkkiot ovat tuominneet heidät kuolemaan rikoksesta, jota he eivät milloinkaan ole tehneet — eivät milloinkaan; sanokaa minun uskoneen sen — mutta se on valhetta eikä mitään muuta. Tyttö, tyttö, kuinka voitte tulla valhe huulillanne kuolevan miehen luokse? Miten julma te olettekaan! Ettekö ollenkaan sääli kuolevaa miesraukkaa?"

Kyyneleet virtasivat Rothan poskille. Rouva Garth istuutui jälleen jakkaralleen ja heilutteli ruumistaan sinne tänne vaikeroiden.

Seppä katsoi toisesta toiseen hien helmeillessä suurina pisaroina hänen otsallaan.

Sitten hän huusi hirveästi. Hänen kasvonsa olivat kauheasti vääntyneet.

"Se on siis totta!" huusi hän kaatuen takaisin vuoteelleen, jossa hän kiemurteli kovissa tuskissa.

Seppä makasi koko yön polttavassa kuumeessa ja houraili hirveästi.

Tuuli vinkui tuvan nurkissa ja toisen kanssavaeltajan ääni, sillan alitse virtaavan joen, rikkoi hiljaisuuden silloin kun sairas oli rauhallisempi ja kun ei tuulikaan ulvonut.

Nyt ei ollut tulta ainoassakaan kynttilässä, mutta takassa palavat turpeet valaisivat kirkkaasti huoneen. Rouva Garth istui sen ääressä nostamatta katsettaan tuskin kertaakaan.

Hänen poikansa huusi hänelle alituisesti pienen lapsen heikolla äänellä. Silloin värisytti vanhaa naista, hän kumartui itkien tulta kohti ja veteli haikuja pienestä mustasta piipustaan.

Seppä kiemurteli tuntikausia vuoteellaan niin hirveissä tuskissa, ettei niitä voida kuvaillakaan. Hän näytti houriossaan muistavan pilkkaavat sanansa ja se vain lisäsi hänen sieluntuskiaan.

Alaston ihmissielu seisoi siinä vastakkain kuoleman kanssa taistellen sillä aikaa jonkun näkymättömän vihollisen kanssa. Siinä eivät auttaneet enää minkäänlaiset verukkeet.

Voi tätä kauheata synkkää yötä, jolloin tuulen ulvonta ja virtaavan joen toivoton kohina sekaantuivat kurjan, hylätyn ja toivottoman ihmissielun alituisesti toistuviin huutoihin! Olivatko sen mustat siivet pimittäneet ikuisiksi ajoiksi maailman?

Ei. Päivä alkoi vihdoinkin sarastaa. Heikko valojuova hiipi hiljaa huoneeseen pienestä ikkunasta, jossa ei ollut verhoja.

Silloin nousi Garth istualleen vuoteessaan.

"Antakaa minulle paperia — paperia ja kynä pian, no pian nyt!" huusi hän.

"Mitä haluaisitte kirjoittaa, Joe?" kysyi Rotha.

"Haluan kirjoittaa hänelle — Ralphille. Ralph Raylle", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä.

Rotha riensi keittiön kirstun luo avaten sen. Muutamassa sivuosastossa oli kyniä ja paperiakin. Hän palasi laskien ne sairaan eteen.

Mutta seppä oli jälleen menettänyt tajuntansa.

Rotha katsoi häntä kasvoihin. Sepän silmät eivät näyttäneet näkevän mitään.

"Paperia ja kynä!" huusi hän jälleen vielä kiihkeämmästi.

Rotha pisti kynän hänen käteensä ja työnsi paperin hänen eteensä.

"Mitä tähän on kirjoitettu?" huusi seppä viitaten valkoiseen paperiin. "Siihenhän on kirjoitettu jotakin punaisella."

"Mihin?"

"Tähän, joka paikkaan."

Kynä putosi hänen voimattomista sormistaan.

"Voidaanko ajatella kauheampaa kuin että he haluavat vangita kuolevan miehen!" sanoi hän. "Tuskin voisitte ajatella, että heillä on siihen sydäntä, noilla ihmisillä. Niin, tuskin voisitte ajatella sitä, vai mitä?" sanoi hän kiinnittäen lasimaisen katseensa Rothan kasvoihin.

"Ehkä he eivät tiedä sitä", Rotha vastasi lohduttavasti koettaen painaa sepän takaisin pielukselle.

"Se on totta", mumisi seppä; "ehkä he eivät tiedäkään, kuinka sairas olen."

Samalla huomasi hän äitinsä muodottoman vartalon takan ääressä. Tarttuen Rothan käsivarteen toisella kädellään viittasi hän äitiinsä toisella ja sanoi melko voimakkaasti:

"Olen päässyt perille hänen juonistaan, niin, olen päässyt niistä perille."

Sitten hän nauroi, kunnes Rothasta tuntui, että veri hyytyi suonissa.

Kun kirkas auringonvalo virtasi pieneen huoneeseen, oli Garth vaipunut syvään uneen.

XLVIII.

"SAMMU, SAMMU, LYHYT KYNTTILÄ!"

Kun kello löi kahdeksan, heitti Rotha huivit hartioilleen ja kiiruhti tielle.

Kääntyessään Shoulthwaiten kujalle tapasi hän Willy Rayn. "Tulin sinua vastaan", sanoi Willy lähestyessään.

"Älä tule lähemmäksi", sanoi Rotha viitaten torjuvasti kädellään. "Tiedät missä olen ollut. Pysähdy siihen, olet jo tarpeeksi lähellä."

"Joutavia, Rotha!" sanoi Willy tullen hänen luokseen ja laskien kätensä hänen käsivarrelleen. Kosketus ilmaisi luottamusta.

"Huomenna on määräpäivä", lisäsi Willy muuttuneella äänellä. "Lähden Carlisleen puolenpäivän tienoissa, siis neljän tunnin kuluttua."

"Etkö voisi siirtää matkaasi vielä neljäksi tunniksi?" kysyi Rotha.

"Voin, jos haluat, mutta miksi?"

"En tiedä, tarkoitan, etten voi sanoa, mutta odota neljään asti, rukoilen sinua."

Tyttö puhui hyvin vakavasti.

"No, minä odotan", sanoi Willy hetkisen kuluttua.

"Ja lupaat kohdata minut sillalla pajan vieressä?" sanoi Rotha.

Willy nyökäytti myöntävästi päätään.

"Juuri neljän aikaan siis", sanoi hän.

"Tulin vain pyytämään tätä sinulta. Nyt pitää minun palata takaisin."

"Rotha, sananen vielä. Mitä sinulla on tekemistä noiden Garthien kanssa? Koskevatko toimesi jotenkin isääsi ja Ralphia?"

"Sanon sen sinulle sillalla", vastasi Rotha siirtyen sivulle.

"Kaikki ihmiset kummastelevat, että menet sinne", sanoi Willy.

"Minulla on siihen pätevämmät syyt kuin kukaan osaa arvatakaan", vastasi Rotha.

"Ja lujempi usko ja jalompi sydän", lisäsi Willy tunteellisesti kääntäen pois päänsä.

Garth nukkui vielä Rothan palatessa tupaan. Talviauringon vaaleat säteet tunkeutuivat heikosti pienestä ikkunasta huoneeseen. Ne sattuivat vuoteeseen ja valaisivat nukkuvan sairaan sinertävät silmäluomet ja värittömät huulet.

Tuli oli melkein sammunut. Vain muudan hiiltynyt oksa ja kostea turvepalanen savusivat vielä takan harmaassa tuhkassa.

Rothan tullessa tupaan nousi rouva Garth tuoliltaan, jolla hän oli istunut koko yön. Hänen kasvoissaan oli kummallinen ilme. Pitkien tuntien kuluessa oli hän mielessään hautonut vaikeasti ratkaistavaa arvoitusta, jota hän ei kyennyt selittämään, ja hänen kasvojensa ilmeestä voitiin nähdä, kuinka se saattoi hänet ymmälle. Vetäen tytön sivulle hän sanoi käheästi kuiskaten:

"Sano minulle, luuletko pojan puhuvan totta?"

"Isästä ja Ralphistako?" kysyi Rotha.

"Ei vaan hänestä itsestään. Luuletko hänen kuolevan?"

Rotha taivutti päänsä.

"Sano minulle, luuletko niin?"

Rotha ei vieläkään vastannut. Rouva Garth katsoi tutkivasti häntä kasvoihin ja kuin vastaukseksi lausumattomaan vastaukseen hän kuiskasi kiihkeästi:

"Se ei ole totta. Hän työskentelee jo alasimensa ääressä huomenna. Miksi olet tullut tänne kalpeine kasvoinesi? Itketkö sinä? Miksi, sano se minulle?"

Ja vanha nainen tarttui tyttöä olkapäihin pudistaen häntä kovasti.

Rotha ei vastannut. Rouva Garthin kasvojen hämmentynyt ilme kävi nyt yhä selvemmäksi, mutta kääntyessään syrjään hän mumisi jälleen hyvin päättäväisesti:

"Hän työskentelee alasimensa ääressä jo huomenna, aivan varmasti."

Seppä heräsi tyynenä kuin lapsi. Kun hän katsoi Rothaan, pehmenivät hänen riutuneet kasvonsa jonkinlaisesta hymyn tapaisesta. Sitten ne synkistyivät jälleen ja kerran vielä käänsi hän kasvonsa seinään päin.

Ja nyt alkoivat tunnit Rothan mielestä kulua hirmuista vauhtia. Jokainen hetki niistä oli niin kallisarvoinen hänelle kuin hänen oma sydänverensä. Kuinka mitättömän vähän tunteja olikaan enää huomiseen! Asiaa, mitä varten hän oikeastaan oli tullut tänne, ei oltu vieläkään toimitettu. Synkkä toivottomuuden tunne lamautti hänen mielensä.

Rotha hoiti sairasta huolellisesti ja hellästi, ja kun sairas joskus vaipui levottomaan uneen, istui Rotha liikkumattomana ristissä käsin katsoen ikkunasta tielle. Kaikki oli hiljaista, synkkää, kylmää ja väsyttävää. Tuuli oli tyyntynyt melkein kokonaan eikä jokikaan kohissut enää niin kovasti. Laakson toisella laidalla kaivoi joku nainen perunoita pellosta. Muita inhimillisiä olentoja ei ollut näkyvissä.

Siten kuluivat tunnit. Kerran heräsi Garth näyttäen levottomalta ja katsellen tarkkaavaisesti ympärilleen. Hänen äitinsä istui tavallisella paikallaan nähtävästi nukuksissa. Seppä tarttui Rothan hameeseen ja viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Rotha totteli heikon toivon syttyessä hänen rinnassaan. Mutta juuri silloin rouva Garth liikahti tuolissaan kääntäen kasvonsa heihin päin. Seppä veti takaisin kätensä ja painoi puoleksi kohotetun päänsä alas.

Rouva Garth nousi puolenpäivän tienoissa ja poistui huoneesta. Hänen poikansa näytti nukkuvan, mutta hän pitikin tarkasti silmällä jokaista liikettä. Hän tarttui jälleen Rothan hameeseen ja yritti puhua, mutta rouva Garth palasikin hetkisen kuluttua eikä mitään ehditty sanoa.

Rothan rohkeus lannistui. Tuntui aivan siltä kuin hän tuntikausia olisi ryöminyt jotakin toivonsädettä kohti, joka pakeni yhä kauemmaksi.

Alkoi vähitellen hämärtää eikä vieläkään oltu saatu aikaan mitään. Sitten kello löi neljä ja Rotha kietoi kerran vielä huivin ympärilleen kävellen sillalle.

Willy oli siellä satuloitu hevonen rinnallaan.

"Näytät väsyneeltä ja masentuneelta, Rotha", sanoi hän.

"Voitko siirtää matkaasi vielä neljä tuntia?" kysyi Rotha.

"Kahdeksaanko asti? Silloin saan mukautua pitkään ja kylmään öiseen ratsastukseen", vastasi Willy.

"Niin kyllä, mutta sinä voit viipyä kahdeksaan, voithan?"

"Tiedät matkani tarkoituksen. Jumala tietää, etten matkusta sinne ollakseni läsnä viime kohtauksessa heti auringonnousun jälkeen."

"Haluat tavata häntä vielä viime kerran. Niin, mutta odota kello kahdeksaan. En pyydä tätä turhan vuoksi, Willy. En millään muotoa tällaisena vakavana hetkenä."

"No, minä odotan."

Hän luki selvästi tytön surullisista kasvoista tämän tarkoituksen. He erosivat.

Kun Rotha palasi sairaan huoneeseen, oli sytytetty kynttilä ja asetettu vuoteen viereiselle pöydälle. Rouva Garth istui vielä kumarruksissa takan ääressä. Seppä oli hereillään. Kun hän kohotti katseensa tytön kasvoihin, näki Rotha niissä saman tarkkaavaisen ja levottoman ilmeen kuin ennenkin.

"Luenko teille jotakin, herra Garth?" kysyi hän ottaen samalla suuren kirjan katonrajasta hyllyltä. Raamattuhan se oli, tomuinen ruosteisine hakasineen eikä siihen nähtävästi oltu koskettu vuosikausiin.

"Rotha", sanoi seppä, "lukekaa minulle synneistä, jotka olivat veripunaiset, mutta jotka muuttuivat lumivalkoisiksi."

Tyttö haki sen kohdan. Hän luki ääneen täyteläisellä pehmeällä äänellään, joka oli kuin tuulen huminaa korkeassa kaislikossa. Sanat olisivat ehkä voineet lohduttaa jotakin toista miestä ja tytön ääni olisi ehkä vaikuttanut kuin viileä käsi polttavalla otsalla, mutta eivät sanat eikä ääni suoneet Garthille lohdutusta. Hänen mielensä tuntui olevan niin levoton kuin myrskyn myllertämä meri.

Vihdoin ojensi hän heikon kätensä koskettaen tyttöä käsivarteen.

"Olen tehnyt erään veripunaisen synnin", sanoi hän, mutta ennenkuin hän ehti sanoa enempää, nousi rouva Garth ja kääntyi häneen päin luoden häneen varoittavan silmäyksen.

Oli ilmeistä, että seppä, ellei rouva Garth olisi ollut läsnä, olisi tunnustanut kaiken sen, mitä Rotha ennen kaikkea muuta halusi tietää.

Sitten Rotha jatkoi lukemistaan. Hän luki tuhlaajapojasta ja hänestä, joka ei halunnut tuomita syntistä naista. Hetki oli juhlallinen ja hirveä. Tytön kuvaamattoman syvä ääni, joka silloin tällöin, hiljeni vienoksi valitukseksi ja sitten jälleen kohosi läpitunkevaksi huudoksi, tunkeutui sanojen kanssa kuin nuoli kuolevan miehen sydämeen. Hän ei kuitenkaan saanut rauhaa. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi jäätävä kylmyys eikä mikään tuli levittänyt sinne lämpöään. Hänen kasvonsa näyttivät levottoman vakavilta, kun hän erään väliajan kuluessa sanoi:

"En voi saada rauhaa mielelleni, Rotha, ennenkuin kerron teille jotakin, mikä painaa kuin rautapaino sydäntäni."

"Vaikene, poika, ja nuku! Olet varmasti aivan terve huomenna", sanoi rouva Garth äreästi murahtaen.

"Äiti, äiti", huusi Garth surkean pyytävästi ja moittivasti, "milloin huomaatkaan, kuinka sairas olen?"

"Hiljaa, poika; parantumisesi edistyy nopeasti. Saat olla aivan varma siitä, että huomenna jälleen seisot jo alasimesi ääressä."

"Niinkö, äiti", vastasi seppä kohottautuen vaivalloisesti ja katsoa tuijottaen äitiinsä uhmaavasti; "niin, äiti, mutta vain iankaikkisen tulen ääressä, jos saan kuolla tämä hirveä synti omallatunnollani."

Huolimatta itsepetoksestaan oli naisen sielukin kauan taistellut omaa salaista tuskaansa vastaan, ja kun hän nyt kuuli pojan sanat, tasoittuivat hänen kasvojensa tuimat rypyt ja hän käänsi pois päänsä vielä kerran.

Rotha tunsi hetken vihdoinkin koittaneen. Hänen täytyi puhua nyt tahi ei milloinkaan. Ainoa toivo kahdelle viattomalle miehelle, joiden oli kuoltava uuden päivän koittaessa, sisältyi tähän hetkeen.

"Herra Garth", aloitti hän epäröiden, "jos jokin synti painaa raskaasti omaatuntoanne, on parasta, että tunnustatte sen Jumalalle ja heittäydytte taivaallisen isänne armoille."

Ja kooten voimiaan hän jatkoi: "Ja jos se on jokin synkkä salaisuus, joka koskee muitakin kuin teitä — jos muut saavat kärsiä tahi jo kärsivät senvuoksi — jos asian laita on niin, pyydän teitä niin totta kuin luotatte jumalalliseen armoon tunnustamaan sen nyt, ennenkuin se on liian myöhäistä — vapauttakaa raskautettu sydämenne siitä — älkää antako sen hautautua sinne, että se tulisi julki vasta viimeisellä tuomiolla, jolloin jokainen inhimillinen teko, olipa se sitten kuinka salainen tahansa, paljastetaan Herralle, että palkka siitä maksettaisiin iankaikkisesta iankaikkiseen."

Rotha oli noussut seisoalleen. Nojautuen vuoteen yli painoi hän toisella kädellään kuvaamattoman tuskallisesti rintaansa ja tarttui toisella suonenvedontapaisesti sepän käteen.

"Ah, rukoilen teitä", jatkoi hän, "tunnustamaan sen, mikä painaa sydäntänne, itsenne ja muiden vuoksi. Älkää tuhlatko kalliita hetkiä. Tunnustakaa totuus vihdoinkin, lopultakin! Antakaa sitten Jumalan tehdä itsellenne mitä hän haluaa. Älkää viekö tätä syntiä kanssanne viimeiselle tuomiolle. Siunattu, tuhat kertaa siunattu, on katuvan sydämen tunnustus. Jumala kuulee sen kyllä."

Garth katsoi tytön innoittuneihin kasvoihin.

"En voi nähdä tietäni selvästi", sanoi hän. "Olen kuin ihminen, joka hapuilee eteenpäin Legberthwaiten tunnelin keskikohdalla. Valo takanani himmenee yhä enemmän enkä vieläkään näe valon pilkahdustakaan edestäni. En ole vielä ehtinyt synkimpään pimeyteen, en ollenkaan."

"Vieras koputtaa sydämenne oveen, herra Garth. Ettekö halua avata sitä hänelle?" Sitten muuttaen ääntään Rotha lisäsi: "Huomenna päivän koittaessa kuolee kaksi miestä Carlislessa — isäni ja Ralph Ray — ja he ovat viattomat."

"Niin, se on totta", sanoi seppä vihdoinkin muserrettuna.

Jo koettaen vielä kerran kohottautua kyynärpäänsä varaan huusi hän:

"Äiti, kerro hänelle, että minä sen tein eikä Ralph. Kerro heille kaikille, että minä yksin olen syyllinen. Ilmoita heille, että minun oli pakko tehdä se niin totta kuin Jumala on tuomarini."

Vanha nainen ponnahti seisoalleen ja kumartuen lähemmäksi poikaansa hän kuiskasi:

"Sinä hullu! Mitä sinä nyt sanoitkaan?"

"Äiti, rakas äiti, äiti", huusi seppä, "ajattele mitä teet, ajattele minut seisomassa, kuten minun pian pitää seisoa — hyvin pian — Jumalan kasvojen edessä tämä kauhea rikos omallatunnollani! Anna minun vapautua siitä ikuisiksi ajoiksi. Älä koetakaan houkutella minua salaamaan sitä. Rotha, rukoilkaa häntä, rukoilkaa häntä, ettei hän antaisi minun mennä Jumalan kasvojen eteen näin suurissa omantunnontuskissa, tällainen veripunainen synti tunnollani!"

Garth hengitti läähättäen. Hetki oli hirveä. Rotha laskeutui polvilleen. Hän ei ollut tottunut rukoilemaan, mutta nyt virtasivat sanat hänen huuliltaan:

"Rakas Isä taivaassa", rukoili hän, "pehmitä kaikkien meidän sydämemme tänä juhlallisena hetkenä. Anna meidän ajatella kuolemattomia sielujamme. Älä salli meidän luopua iankaikkisesta autuudestamme tämän lyhyen elämän haihtuvien ilojen vuoksi. Isä, sinä tutkit kaikkien sydämet. Mikään salaisuus ei ole niin salainen, mikään teko ei ole niin hyvin piilotettu ihmisten silmältä, ettet sinä sitä näkisi ja voisi koskettaa siihen tulisormellasi. Auta meitäkin tunnustamaan syntimme sinulle. Jos olemme rikkoneet suuresti, anna meille laupeudessasi anteeksi ja suo meille rauha kuvaamattomassa hyvyydessäsi. Lähetä jokin pyhä enkelisi luoksemme nyt lohduttamaan meitä."

Ja Jumalan enkeli liiteli todellakin heidän luokseen tällä hetkellä pieneen tupaan autioiden kukkuloiden väliin.

Rotha nousi kääntyen Garthiin päin.

"Kuoleman varjon lähestyessä", sanoi hän, "vannotan teitä ilmaisemaan minulle, kuinka ja milloin teitte sen rikoksen, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan huomenna?"

Rouva Garth oli palannut kerran vielä jakkaralleen. Sepän voimat alkoivat heiketä. Hänen mielenliikutuksensa oli melkein uuvuttanut hänet. Hänen silmänsä olivat nyt täynnä kyyneliä ja kun hän puhui heikosti kuiskaten, kuultiin tukahdutettu nyyhkytys.

"Hän oli isäni", sanoi hän. "Jumala antakoon minulle anteeksi — Wilson oli isäni — ja hän jätti meidät kuolemaan nälkään, äitini ja minut — ja kun hän palasi tänne luoksemme, luulimme Ralph Rayn tuoneen hänet tänne, että hän saisi ryöstää meiltä senkin vähän, minkä omistimme."

"Jumala antakoon minullekin anteeksi", sanoi rouva Garth, "mutta siinä erehdyimme."

"Erehdyimmekö?" kysyi seppä.

"Niin, se selveni kuulustelussa", mumisi hänen äitinsä.

Garth näytti joutuvan uuden kiivaan mielenliikutuksen valtaan. Rotha kohotti kulhollisen kauralientä hänen huulilleen.

"Niin, niin, mutta kuinka se tapahtui — kuinka?"

"Hän ei kuollut tielle, jonne Ralph — Angus — kumpi sitten lienee ollutkaan, hänet kaasi, vaan nousi hetkisen kuluttua ja laahusti tupaamme — hän sanoi Rayn pukanneen hänet kumoon, jolloin hän sanoi loukkautuneensa — siinä kaikki, mitä hän sanoi. Hän tahtoi tulla luoksemme lepäämään, mutta minä paiskasin oven kiinni hänen nenänsä edessä ja silloin hän kaatui. Sitten hän nousi huutaen jotakin — se oli jotakin minua koskevaa — hän sanoi minua äpäräksi, niin hän juuri sanoi. Silloin tuntui aivan siltä kuin jokin käsi takanani olisi tyrkännyt minua eteenpäin. Avasin oven ja löin häntä. En tiennyt, että minulla oli vasara kädessäni, mutta minulla oli. Hän kuoli heti."

"Entä sitten?"

"Ei mitään? — niin — myöhemmin samana yönä kannoin hänet samaan paikkaan, missä luulin häntä ensin lyödyn — siinä kaikki."

Garthin vähäiset voimat olivat nyt melkein lopussa.

"Tahtoisitteko kirjoittaa nimenne paperiin, jossa tämä kaikki on kerrottu?" kysyi Rotha kumartuen hänen ylitseen.

"Kyllä, jos siitä vain on jotakin hyötyä."

"Se voi pelastaa isän ja Ralphin hengen. Mutta äitinne pitää todistaa se oikeaksi."

"Hän tekee sen kyllä minun vuokseni", sanoi Garth heikosti. "Mitään muuta en enää häneltä pyydäkään. Hänen pitää itsensä matkustaa sinne todistamaan."

"Kyllä, kyllä", nyyhkytti murtunut nainen huojutellen ruumistaan.

Rotha otti kynän ja paperia ja kirjoitti käsialalla, josta voitiin nähdä, kuinka järkytetty hän oli:

"Täten tunnustan minä, Joseph Garth, ollen lähellä kuolemaani, mutta kuitenkin tietäen täydellisesti tekoni luonteen, murhanneeni miehen, jota nimitettiin James Wilsoniksi ja jonka kuolemasta Simeon Stagg ja Ralph Ray on nyt tuomittu kuolemaan."

"Jaksatteko nyt kirjoittaa tämän alle, Joe?" kysyi Rotha yhtä lempeästi kuin kiihkeästi.

Garth nyökäytti päätään myöntävästi. Hänet nostettiin istuvaan asentoon. Rotha levitti paperin hänen eteensä ja sitten kannatti hän selän takaa käsillään.

Seppä otti kynän voimattomaan käteensä koettaen kirjoittaa. Voi, millaisia tuskia tämä ponnistus aiheuttikaan! Voi kuinka jokainen pieni kynänveto tuntui tytön sydämessä kuin omantunnonpisto! Nimi saatiin vihdoinkin kirjoitetuksi, vaikkakin surkealla tavalla. Kuoleva mies laskettiin jälleen pieluksille.

Samassa sai hänen mielensä rauhan.

Kello löi kahdeksan.

Rotha kiiruhti tuvasta tielle ja sitten sillalle. Kuu oli juuri noussut synkän pilviröykkiön takaa. Oli pistävän kylmä.

Willy odotti hevosineen sovitulla paikalla.

"Kuinka järkytetty oletkaan, Rotha; sinähän vapiset kuin haavanlehti", sanoi hän. "Ja mihin olet jättänyt huivisi?"

"Katsohan tätä paperia", sanoi Rotha. "Näet tuskin lukea sitä täällä, mutta se on tunnustus. Se sisältää, että Joe Garth-raukka tekikin sen murhan, josta isä ja Ralph on tuomittu kuolemaan päivän koitteessa."

"Vihdoinkin! Jumalalle kiitos!" huudahti Willy.

"Ota se — pistä se poveesi — talleta se hyvin, jos kuolematon sielusi on sinulle rakas — ratsasta Carlisleen niin nopeasti kuin hevosesi voi sinut kuljettaa ja näytä se heti sheriffille."

"Onko se allekirjoitettu?"

"On."

"Ja todistettu myös?"

"Todistaja tulee sinne itse — muutamien tuntien kuluttua — vain muutamien tuntien — ja hän hakee sinut käsiinsä sieltä."

"Rotha, Jumala itse pani sinut tekemään tämän, ja hän on suonut sinulle enemmän voimia kuin väkevimmälle miehelle."

"Kuinka lyhyessä ajassa voidaan nopeimmin matkustaa Carlisleen yöllä ja kärryillä?" kysyi tyttö kiihkeästi.

"Ehkä viidessä tunnissa, jos tien jokainen kohta on tuttu."

"Ennenkuin lähdet, ratsasta senvuoksi Armbothiin ja pyydä herra Jacksonia tulemaan rattaineen tähän sillalle puolenyön tienoissa. Älä anna hänen kieltäytyä, jos hän vain ajattelee sielunsa autuutta. Ja nyt hyvästi jälleen ja Jumala suokoon sinulle nopean matkan!"

Willyllä oli takki käsivarrellaan. Hän aikoi heittää sen Rothan paljaille olkapäille.

"Ei, ei", sanoi Rotha, "olet itse sen tarpeessa. Minun pitää palata heti takaisin."

Ja hän oli poissa melkein ennenkuin Willy huomasikaan.

Willy aikoi juuri lähteä jatkamaan matkaansa, kun hän kuuli askelia takaansa. Pappi Nicholas Stevenshän sieltä tuli lyhty kädessään, valaisten sillä tietään kävellessään kotiinsa Smeathwaitestä jostakin syntymäpäiväjuhlasta. Hänen lähestyessään Willy meni häntä vastaan.

"Pysähtykää", huusi pappi, "eikö nainen, josta juuri erositte, ollut tuon Simeon Staggin tytär?"

"Juuri sama", vastasi Willy.

"Ja hän tuli ruton saastuttaman sepän talosta?"

"Hän on siellä nytkin", sanoi Willy. "Luulin teidän haluavan jakaa uskonnon lohdutusta kuolevalle miehelle — Garth on kuolemaisillaan."

"Syrjään — menkää pois — älkää koskeko minuun — päästäkää minut ohitsenne", kuiskasi pappi kauhuissaan ja vetäytyi etemmäksi takista, jota Willy kantoi käsivarrellaan.

Rotha pääsi tupaan jälleen melkein ennenkuin kukaan oli häntä kaivannutkaan.

Joe nukahti silloin tällöin. Hänen äitinsä huokaili ja vaikeroi vuorotellen. Hänen ryppyiset kasvonsa, joiden kova ilme oli nyt pehmennyt, tarjosivat toivottoman näyn. Kun Rotha tuli hänen viereensä, kuiskasi hän:

"Poika oli väärässä, mutta en uskaltanut sanoa hänelle sitä. Tuo mies ei ollut Joen isä, vaikka hän olikin mieheni, ikävä kyllä."

Sitten nousten ja katsoen hermostuneesti poikaansa otti hän pöydältä veitsen, hiipi vuoteen viereen, viilsi pienen reiän patjanpäällykseen ja kaivoi sieltä esille likaisen ja ryppyisen paperin.

"Kuulehan, tyttö, otin tämän mieheni arkusta silloin kun hän asui teidän luonanne Fornsidessä."

Se oli ote Joen syntymätodistuksesta ja siitä nähtiin, että hän oli jonkun tuntemattoman miehen poika.

"Tiesin sen olevan hänen hallussaan. Hänen tapanaan oli aina uhata, että hän hankkii sen. Hän aikoi käyttää sitä johonkin ilkeään tarkoitukseen tavalla tahi toisella."

Rouva Garth puhui kuiskaamalla, mutta hänen äänensä häiritsi kuitenkin pojan levotonta unta. Garthin voimat vähenivät nopeasti, mutta hän oli levollisemman näköinen, kun hän jälleen avasi silmänsä.

"Luulen Jumalan antaneen minulle anteeksi suuren rikokseni", sanoi hän tyynesti, "laupiaan vapahtajamme tähden, joka ei tahtonut tuomita syntistä vaimoakaan."

Sitten alkoi hän hiljaa hyräillä kveekarien virttä:

"Veripunaiset vaikk' syntis oisi, hän valkoisiks' kuin lumi muuttaa ne."

Oli sanomattoman liikuttavaa kuunnella hänen heikon katkonaisen äänensä ponnistavan näin viimeisiä voimiaan.

"Veisatkaa minulle, Rotha", sanoi hän keskeyttäen huoahtaakseen.

"Kyllä, Joe. Mitä minä veisaan?"

"Veisatkaa 'Oo Herra Jumalani'", vastasi seppä.

Ja kovemmin kuin virran kohina ja kiihtyvän tuulen hiljainen humina kuultiin tytön suloisen juhlallisen äänen laulavan hellästi ja kyynelten tukahduttamana seuraavan vanhan virren:

"Oo Herra Jumalani, särkynyt sydän vain on nyt osanain; kuria mulle suo, että siitä nähdä saan rakkautesi armiaan."

"Niin, niin", toisti Garth, "särkynyt sydän vain on nyt osanain."

Veisaajan ääni värähteli kovasti, kun hän jatkoi:

"Oo Herra Jumalani, vahvista mua viel', ennenkuin lepään siell' syvällä haudassain; armahda, oo Luoja suuri, sieluparkaani nyt juuri."

"Niin, sieluparkaani", mumisi seppä.

Rotha oli keskeyttänyt ja kätkenyt kasvonsa käsiinsä.

"Siinä on vielä yksi värssy, Rotha; siinä on vielä yksi värssy."

Mutta Rotha ei voinut laulaa enempää. Silloin veisasi kuoleva mies itse heikolla äänellään huohottaen:

"Oo Herra Jumalani, väsynyt ma on, loukkaunut kivikkoon; säästä kuriltasi, kannan syntini ma sulle, rauha suo sa kiusatulle."

Hänen silmänsä näyttivät hyvin kirkkailta. Ja varmasti oli hän saavuttanut voiton vihdoinkin. Hän oli vapautunut syntitaakastaan ainiaaksi.

"Rauha suo sa kiusatulle", mumisi hän jälleen, ja kieli, joka lausui tämän rukouksen, vaikeni ikuisiksi ajoiksi.

Rotha tarttui hänen käteensä. Hänen valtimonsa löi yhä kiivaammin. Hänen kuolemansa oli kuin lampun sammuminen — liekki pieneni pienenemistään, leimahti vielä kerran ja sitten —

Kuolema, tuo laupias sovittaja — kuolema, ainoa oikea tuomari — kuolema, vääryyttä kärsineiden kostaja, — kuolema oli saapunut.

Rouva Garthin suru oli hillitön. Tämä jäykkä nainen oli niin heikko kuin pieni lapsi. Mutta alussa ei hän tahtonut uskoa aistiensa todistusta. Kumartuen vuoteen yli hän nosti puolittain ruumiin syliinsä.

"Ah, hän on kuollut, poikani on kuollut!" huusi hän. "Sano minulle, ettei hän ole kuollut, vaikka hän lepääkin niin hiljaa."

Rotha veti hänet sivulle, ja kumartuen alemmaksi hän suuteli kuolleen kylmiä, riutuneita ja kalpeita huulia.

Puoliyön tienoissa saapuivat katetut vaunut pajan vieressä sijaitsevan tuvan edustalle. John Jackson istui ajajan istuimella. Rotha ja rouva Garth nousivat vaunuihin. Sitten ne vierivät pois.

Kun he olivat kulkeneet sillan yli ja vaunujen piti kääntyä tien mutkassa, joka piilottaisi tumman tuvan heidän näkyvistään, käänsivät molemmat naiset päänsä sinnepäin ja ajattelivat ikävöiden häntä, jonka he olivat jättäneet sinne. Sitten he purskahtivat molemmat itkuun.

XLIX.

RAUHAA, RAUHAA JA LEPOA.

Carlislessa lähestyi loppu lähestymistään. Koko sen päivän, jolloin Wythburnin seppä taisteli viime taisteluaan, istuivat ne molemmat miehet, joiden seuraavana aamuna piti kuolla hänen rikoksensa vuoksi, yhdessä kopissaan vankitornissa.

Ralph oli yhtä tyyni kuin ennenkin ja vielä ystävällisempi. Sovituksen hetki oli käsillä. Lunnaat maksettaisiin pian. Lieventääkseen yhden, ei vaan monen ihmisen kovaa kohtaloa oli hän tullut tänne kuolemaan ja nyt oli kuolema oven takana.

Masentuneena ja heikkona, liidunvalkoisena ja tuijottavin katsein jatkoi Sim väitteitään, ettei Jumala salli heidän kuolla nyt eikä tässä paikassa.

"Jos hän sallii sen tapahtua, niin silloin on valhetta, mitä meille on opetettu, että Jumala suojelee kaikkia luotuja olentoja."

"Mitä sanottekaan, vanha ystäväni?" vastasi Ralph. "Kuolemahan saavuttaa vihdoin jokaisen. Viikatemies koputtaa kaikkien oveen. Jos se vain saavuttaisi toisen siellä ja toisen täällä, niin silloin se todellakin olisi hirveätä."

"Mutta kuoleminen ennen määräaikaansa tuntuu kamalalta", väitti Sim.

"Ennen määräaikaansako — mitä määräaikaa?" kysyi Ralph. "Tänään tahi huomenna — kuka voi sanoa, mikä on teidän aikanne, mikä minun?"

"Niin, mutta kuolla nyt tällä tavoin", sanoi Sim huojuttaen ruumistaan istuessaan.

"Mutta eikö ole totta, että pikainen kuolema on suurin mahdollinen onni?"

"Entä häpeä — siitä johtuva häpeä?" mumisi Sim.

"Se ei liikuta meitä ollenkaan", sanoi Ralph. "Vain rikollinen voi tuntea häpeällisen kuoleman aiheuttaman häpeän. Ei, ei, kuolema on parhain ystävämme. Ja kuitenkin, vanha ystäväni, kadun jo puolittain päätöstäni. Piilotin tuon kohtalokkaan vangitsemismääräyksen, joka on ollut pätevin todistus meitä vastaan, vain siinä toivossa, että se jonakin päivänä voisi auttaa teitä. Teidän vuoksenne ja ainoastaan siksi toivon Jumalan nimessä, että voisin ilmaista, kuinka ja mistä sain sen käsiini."

"Ei, ei, ei!" huusi Sim jälleen hyvin päättäväisesti. "Olen oikea syyllinen kaikissa tapauksissa eikä ole muuta kuin oikein, että minun pitää kuolla. Mutta että sinunkin pitää kuolla, sinun, joka olet yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi — Jumala ei salli milloinkaan sellaisen vääryyden tapahtua, sanon sen sinulle. Jumala ei tule sallimaan sitä ikinä, ei mitenkään!"

Samalla kantautui heidän korviinsa kirkosta urkujen säveleet. Siellä toimitettiin juuri iltajumalanpalvelusta. He voivat kuulla kuoron laulunkin heikosti, hiljaa ja epäselvästi paksujen muurien läpi ruohoisen pihan takaa. Juhlalliset säveleet liitelivät heidän luokseen koppiin kuin virsien säveleet kirkon pitkää sivulaitaa pitkin niiden korviin, jotka seisovat paljaan taivaan alla sen porttien edustalla, syvinä, rikkaina, puhtaina, täyteläisinä ja juhlallisina. Oli kuin he olisivat saaneet viestin ikuisesta rauhasta.

Molemmat miehet sulkivat silmänsä ja kuuntelivat.

Siinä maailmassa, jolle he olivat kääntäneet selkänsä, taistelivat ja sotivat ihmiset, ihmiset, joiden mieltä intohimot raatelevat. Mutta siinä maailmassa, jonne heidän katseensa oli suunnattu, ei kuulunut minkäänlaisia kiiruhtavia hätäisiä askelia, siellä ei kenenkään mieltä kuluttanut intohimojen tuli eikä siellä kukaan surrut pettyneinä toiveitaan. Siellä vallitsi ikuinen rauha.

Vanginvartija koputti oveen. Joku vieras oli tullut tapaamaan Ralphia Hän oli hankkinut alisheriffin luvan saada puhutella Ralphia puoli tuntia kahden kesken.

Sim nousi aikoen seurata vanginvartijaa. "Ei", sanoi Ralph viitaten häntä palaamaan takaisin; "aika on jo niin vähissä, ettei meillä pidä olla enää mitään salaisuuksia välillämme. Hänen täytyy jäädä tänne", lisäsi hän kääntyen vartijan puoleen.

Robbie Anderson tuli huoneeseen hetkistä myöhemmin. Hän oli syvästi liikutettu.

"Olin sairas ja tajutonna kuulustelun kestäessä", sanoi hän.

Sitten hän kertoi tuloksettoman hakemisensa kaikki vaiheet.

"Todistukseni olisi ehkä voinut pelastaa teidät", sanoi hän. "Onkohan se jo liian myöhäistä?"

"On", vastasi Ralph.

"Luullakseni voisin ilmaista, mistä sait vangitsemismääräyksen."

"Robbie, muista valaasi, ettet milloinkaan puhu siitä asiasta enää."

Kuullessaan puhuttavan vangitsemismääräyksestä oli Sim hiipinyt innokkaana heidän luokseen. Ralph huomasi hänen vieläkin toivovan pelastusta. Tulisiko tämä kurja heikkous masentamaan hänen mieltään viimeiseen asti?

"Robbie, jos milloinkaan olet ollut toverini ja nuoruudenystäväni, kätke tämä asia ikuisiksi ajoiksi mieleesi."

Voimatta vastata taivutti nuori laaksolainen päätään.

"Mitä Simiin tulee, olen äärettömästi suruissani. Mutta minä itse, mitä varten nyt enää eläisin? En mitään. Koetin pelastaa talon äidilleni ja veljelleni. Kuinka äitini jaksaa?"

"Hieman parempi, olen kuullut."

"Äitiraukka! Entä Rotha, onko hän —"

"Rotha voi hyvin."

"Jumalalle kiitos! Ehkä sitten kun näistä surullisista tapauksista on kulunut pitkälti aikaa ja ne ovat muuttuneet hämäräksi muistoksi — niin ehkä hän sitten löytää onnensa veljeni rakkaudesta."

"Willynkö?" kysyi Robbie hämmästyneen näköisenä.

Kaikki vaikenivat hetkiseksi.

"Hän on ollut kuin enkeli", sanoi Robbie lämpimästi.

"Enemmän — hän on ollut nainen; Jumala siunatkoon ja suojelkoon häntä!" sanoi Ralph.

Robbie katsoi Ralphia kasvoihin kyyneleet silmissään.

Sim istui paikoillaan vaikeroiden.

"Pieni Rotie-kultaseni!" mumisi hän. "Pieni orpo Rotie-raukkani!"

Hän ajatteli tyttärensä lapsuudenpäiviä. Rotha oli pieni lapsi hänen muistissaan.

"Robbie", sanoi Ralph, "tulomme jälkeen tänne on minulle tapahtunut jotakin kummallista. Luulen sitä todellisuudeksi enkä kiihoittuneen mielikuvitukseni aiheuttamaksi harhakuvitelmaksi."

"Mitä sitten, Ralph?" kysyi Robbie.

"Ensi yönä ollessamme suljettuina tähän paikkaan tuntui minusta maatessani pimeässä aivan valveillani, että joku aukaisi oven. Käänsin päätäni luullen tulijaa vartijaksi. Mutta katsoessani ovelle näinkin Rothan. Suloinen hymy kirkasti hänen rakkaita kasvojaan. Ne ilmaisivat sekä toivoa että iloa. Viime yönä heräsin jälleen Simin itkuun, tuohon kummalliseen, sydäntäsärkevään, kyynelettömään itkuun, mikä jähmetyttää kuuntelijan veren. Silloin makasin valveillani tunnin. Jälleen tuntui minusta kuin joku olisi avannut oven. Katsahdin sinnepäin odottaen Rothaa. Ja hän siellä olikin. Luulen hänen hengessä lähtevän luoksemme tuomaan meille rauhan ja toivon sanomaa — toivon sanomaa siitä paremmasta maailmasta, jonka pian saavutamme."

Vartija koputti. Robbien puolituntinen oli kulunut.

"Kuinka lyhyiltä nämä viime hetket tuntuvatkaan!" sanoi Ralph. "Ja kuitenkin iankaikkisuus viime hetkiä tuntuisi lyhyeltä. Hyvästi, ystäväni. Jumala siunatkoon sinua!"

Laaksolaiset puristivat toistensa kättä katsoen syrjään.

Robbie poistui itkien.

Samalla alkoi jälleen kuulua näkymättömän kuoron laulua kappelista. Urut päästelivät pilleistään kimeitä huilunääniä, jotka kohosivat korkealle kuin leivo korkeammalle ja korkeammalle raikkaassa aamuilmassa. Laulussa puhuttiin enkelistä, joka palaa taivaaseen. Sitten seurasivat jonkun juhlallisemman virren loppusoinnut.

Rauhaa, rauhaa! Ja lepoa! Ja rauhaa!

L.

SEURAAVANA AAMUNA.

Seuraavana aamuna auringon noustessa oli kirvesmiesten vasarain kalke lakannut kuulumasta torilta ja heidän lyhtynsä, jotka valaisivat huonosti koukuissaan kuin tulet sumuisen meren takaa, sammutettiin toinen toisensa jälkeen. Mustaan verhottuna kohosi se hirveä teline, jonka he olivat rakentaneet yöllä, vahtirakennuksen kulmatornien välissä.

Kaupungin asukkaat olivat jo heränneet ja ihmisiä juoksi hätiköiden sinne tänne. Paljon heitä meni taloihin, joiden julkipuolet olivat torille päin. He tahtoivat välttämättä hankkia itselleen edulliset paikat, joista he voivat katsella tämänaamuista näytelmää.

Päivä valkeni hitaasti. Oli pakkasaamu. Seitsemän aikaan oli ilmassa ohutta utua, joka leijaili sinne tänne kuin huntu. Se varjosti talojen julkipuolia, pehmensi niiden jyrkkiä piirteitä ja näytti joskus siirtävän ne kauemmaksi. Aurinko nousi lempeänä ja kalpeana muutaman pilviröykkiön takaa kuin syksyinen kuu.

Kello puoli kahdeksan oli tori jo aivan tungokseen asti täynnä väkeä. Jokaisella neliöjalan suuruisella alalla maata, jokaisella parvekkeella, kaikissa ikkunoissa, kaikissa pylväistöissä, kaikilla katoilla pohjoisessa, idässä etelässä ja lännessä, pidellen kiinni savupiipuista ja riippuen korkealla vahtirakennuksen pyramiidimaisten tornien huipuissa, istuen hajareisin vanhan ristin poikkipuulla, tirkistellen kirkontornin muurinsakarain välistä ja linnan ampuma-aukoista oli ihmisiä, jotka olivat kokoontuneet, sulloutuneet yhteen ja pinoutuneet nähdäkseen tämänaamuisen surunäytelmän.

Millainen kirjava joukko se olikaan! Toiset keltaisissa ja punaisissa, toiset mustissa puvuissa, miehiä, naisia ja lapsia, viimemainitut istuen omaistensa olkapäillä. Muutamien silmät verestivät ja heidän kasvonsa olivat kalpeat, muutamat seisoivat paikoillaan punertavin poskin ja hymyilevin huulin, toiset laskivat leikkiä kuin markkinatorilla ja toiset tervehtivät äänekkäästi katoilla istuvia tovereitaan. Millaisen näytelmän he itse tarjosivatkaan.

Torin koilliskulmassa Scotch- ja English-katujen välissä istui noin viisikymmentä puseropukuista miestä ja poikaa lihakauppojen kauas esiintyöntyvillä katoilla. He huusivat huonoja sukkeluuksia muutamille huonomaineisille naisille, jotka katselivat torille erään talon ikkunoista. Tämä talo oli rakennettu pilareiden varaan muutaman kaivon yläpuolelle ja sitä sanottiin Carnabyn Turhuudeksi.

Vahtirakennuksen katolla seisoi viisi tahi kuusi punatakkista sotilasta. Muudan mies piippu hampaissaan nojautui rintavarustukseen ja heitteli lentosuukkosia eräälle pienelle keimailevalle tarjoilijattarelle, joka nauraa hihitti hänelle verhon takaa vastakkaisesta talosta. Alhaalla tungeksivan väkijoukon keskellä olivat avonaiset vaunut. Niissä istui muudan komea harmaapartainen mies, joka oli pukeutunut mustaan samettiviittaan ja takkiin, joka oli koristettu pitseillä ja röyhelöillä. Hänen vieressään istui hento nuori tyttö, joka oli korviin asti kietoutunut turkiksiin. Aamu oli pistävän kylmä, mutta tämäkään arka ihmistaimi ei ollut voinut vastustaa kiusausta lähteä katsomaan odotettua tapahtumaa. Missä hän nyt on ja mitä hänestä on tullut?

Näytelmää todellakin, sielun silmille yhtä kirjavaa näytelmää kuin ruumiillisellekin näköaistille.

Rintoja, poltinraudalla merkittyjä, löyhkääviä ja inhoittavia saastaisuudessaan. Rikoksien kahleitten vangitsemia sydämiä. Kuumia valloilleen laskettuja intohimoja. Huutavia ristiriitaisuuksia. Muutamia, jotka öisin löivät rintoihinsa tuskissaan ja katumoissaan, ja muutamia, jotka eivät tienneet, kuinka he omantunnon silmiltä piilottaisivat ne salaiset synnit, jotka myrkyttivät heidän mieltään.

Tässä suuressa tungoksessa oli ihmisiä, jotka tunsivat olevansa yksinään, aivan yksinään, ja jotka joskus nauroivat ja joskus vapisivat.

Siellä oli kunniallisiakin miehiä ja naisia, jotka olivat tulleet sinne uteliaisuudesta ja jostakin muusta voimakkaammasta vaikutteesta kuin he itse tiesivätkään. Kuinka tulisivat tuomitut suhtautumaan kohtaloonsa? Tekisivätkö he sen raukkamaisesti peläten, pelottoman urhoollisestiko vai eläimellisen välinpitämättömästi? Kuolema odotti — heltymätön ja kaikki voittava. Kuinka tulee kuolevainen ihminen käyttäytymään joutuessaan vastakkain sen kanssa? Se oli suuri arvoitus silloin ja se on sellainen vieläkin.

Tänä aamuna kello kahdeksan aiottiin mestata pari miestä. Ihmiset kääntyivät alituisesti katsomaan kelloa. Se oli auringonosoittimen vieressä vanhan kaupungintalon kupoolissa. Kuinka hitaasti sen vastahakoiset osoittimet siirtyivätkään! Jumala antakoon heille anteeksi, mutta väkijoukossa oli sellaisiakin, jotka olisivat halunneet kiiruhtaa kellon tyyntä käyntiä, jos he vain olisivat voineet. Ja muutamia minuutteja enemmän tahi vähemmän tässä tahi tulevassa maailmassa, mitä ne merkitsevätkään siinä suuressa lopputilissä, mikä tuomittuja odotti?

* * * * *

Tuomitut istuivat kahden eräässä vahtirakennuksen huoneessa. Heidät oli tuotu sinne linnasta yöllä.

"Tänään taistelemme viime taistelumme", sanoi Ralph. "Vihollinen valloittaa leirimme, mutta Jumalan avulla saavutamme kuitenkin voiton. Älkäämme milloinkaan laskeko lippua. Rohkaiskaa mielenne! Koettakaa olla urhoollinen! Muutamia nopeita minuutteja vielä ja kaikki on ohi."

Sim istui kyyristyneenä takan ääressä väännellen laihoja käsiään tahi repien pitkää harmaata tukkaansa.

"Ralph, siitä ei tule mitään. Jumala ei voi sallia sen tapahtua."

"Karkoittakaa sellaiset ajatukset mielestänne", vastasi Ralph. "Jumala on tuonut meidät tänne."

Sim hyppäsi seisoalleen ja huusi: "Siinä tapauksessa en suostu siihen milloinkaan — en milloinkaan!"

Ralph laski kätensä lempeästi, mutta lujasti Simin käsivarrelle painaen hänet takaisin tuoliin.

Torilta kuului laulua, johon sekaantui ivallisia huutoja ja naurua.

"Kuuntele!" huusi Sim; "kuuntele heitä jälleen, kuuntele!"

Sim kallisti päätään ja kuunteli. Sitten hypäten seisoalleen hän huusi hurjemmin kuin milloinkaan ennen:

"Ei, ei, ei milloinkaan!"

Ralph tarttui häntä vielä kerran käsivarteen ja hiljaa vaikeroiden vaipui miesraukka takaisin tuoliinsa.

* * * * *

Vahtirakennuksen käytävissä ja suurimmassa huoneessa ruvettiin äkkiä meluamaan.

"Missä sheriffi on?" kysyttiin joka suunnalta.

Willy Ray oli siellä ja hän oli monta tuntia jutellut kahden kesken sheriffin apulaisen kanssa.

"Tässä on tunnustus tarpeellisine allekirjoituksineen", sanoi hän viidennenkymmenennen kerran kävellessään hermostuneesti edestakaisin.

"Siitä ei ole mitään hyötyä. Kuninkaan armahduksetta tahi lykkäyksettä mestaus on toimitettava."

"Mutta todistajathan saapuvat tänne tunnin kuluessa. Lykätkää mestausta ainoastaan pieni lyhyt tunti, niin heidän täytyy ehtiä tänne."

"Mahdotonta. Kuningas on allekirjoittanut kuolemantuomion, jota meidän pitää kirjaimellisesti seurata."

"Jumala taivaassa! Ettekö näe ja ymmärrä, että jos niin tapahtuu, kuolee kaksi viatonta miestä?"

"Minun asiani ei ole ajatella, minun pitää vain toimia."

"Missä on päällikkönne? Voidaanko mestaus toimittaa hänettä?"

"Voidaan ja meidän on pakko."

* * * * *

Tornikello oli kymmentä minuuttia vaille kahdeksan. Muudan kalpeakasvoinen mies joukossa alkoi veisata.

"Tukkikaa sen kveekariroiston suu!" huudettiin lihakauppojen katoilta. Samalla alkoivat puseropukuiset miehet laulaa jotakin renkutusta. Mutta mies jatkoi vain veisuutaan, muut yhtyivät siihen ja pian koveni virsi voimakkaaksi sävelaalloksi, kohisten tämän ihmismeren yläpuolella.

Mutta kello alkoi lyödä ja ennenkuin viimeinen lyönti oli lakannut kuulumasta, avattiin muudan vahtirakennuksen ikkuna ja joukko miehiä tuli ulos.

Väkijoukko vaikeni silmänräpäyksessä.

"Missä Wilfrey Lawson on?" kuiskasi muudan.

Sheriffiä ei näkynyt muiden joukossa. Alisheriffi ja muudan lihavahko mustiin pukeutunut mies seisoivat vierekkäin.

Niiden joukossa, jotka torilla seisoivat lähinnä mestauslavaa, oli eräs henkilö, jonka mekin tunnemme. Robbie Anderson oli kävellyt torilla koko pitkän yön. Hän ei ollut voinut poistua paikaltaan. Hän ensiksi huomasikin ne molemmat miehet, jotka seurasivat pappia. Toinen heistä, harteikas mies, käveli lujin askelin pelkäämättä tietään. Nojautuneena hänen käsivarteensa horjui toinen eteenpäin pää painuksissa; hänen tukkansa oli harmaampi ja hänen käyntinsä horjuvampi kuin ennen. Ihmiset nousivat varpailleen nähdäkseen vilahduksen heistä.

"Tämä on hirmuista", kuiskasi Sim.

"Vain minuutti vielä ja sitten on kaikki ohi", vastasi Ralph.

Sim purskahti itkuun ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

"Rohkaiskaa mielenne, vanha ystäväni", sanoi Ralph, joka oli itsekin järkytetty huolimatta kehoittavista sanoistaan. "Vain minuutti ja sitten kohtaamme toisemme jälleen. Olkaa sen vuoksi rohkea älkääkä pelätkö."

Sim koetti tukahduttaa mielenliikutuksensa ja onnistuikin. Hänen kyyneleensä kuivuivat, mutta hänen kasvojensa ilme muuttui hurjaksi, mitä Ralph pelkäsi enemmän kuin kyyneliä.

"Olkaa rauhallinen, Sim", kuiskasi hän; "olkaa tyyni älkääkä virkkako mitään."

Alisheriffi lähestyi Ralphia.

"Haluatteko pyytää jotakin?" kysyi hän.

"En."

"Entä te?" sanoi upseeri kääntyen Ralphin toverin puoleen.

Sim koetti hillitä mieltään.

"Hänellä ei ole mitään sanottavaa", sanoi Ralph tyynesti. Sitten hän kuiskasi jälleen Simin korvaan: "Olkaa rohkea, ystäväni."

Irroittaen käsivartensa Simin suonenvedontapaisesta otteesta riisui hän pitkän takkinsa yltään. Samalla valaisi hänen kasvojaan kalpea auringonsäde. Seurasi painostava hiljaisuus.

Silloin huitoen hurjasti käsivarsillaan hyökkäsi Sim esille ja tarttuen alisheriffiä käsivarteen hän huusi hermostuneesti:

"Minulla on jotakin sanottavaa. Hän on viaton — viekää minut takaisin vankilaan ja antakaa minun todistaa se — hän on viaton — se on totta — se on totta — antakaa minun todistaa se!"

Ralph meni surullisen näköisenä Simin luo ja sanoi: "Silmänräpäys vielä ja kätemme yhtyvät taivaassa."

Mutta nyt huomattiin jotakin liikehtimistä taempana. Sheriffi itse tuli ikkunasta ja lähestyi mestauslavaa. Häntä seurasivat Willy Ray ja John Jackson. Kaksi naista seisoi vierekkäin heidän takanaan, Rotha ja rouva Garth.

Willy lähestyi kietoen käsivartensa veljensä kaulaan.

"Jumala on ollut armollinen meille!" huudahti hän itkien.

Ralph näytti hämmästyneeltä. Sheriffi sanoi jotakin hänelle, mitä hän ei kuullut. Ihmisetkään eivät kuulleet sanoja, mutta kansan suuren sydämen nopea myötämielisyys käsitti silmänräpäyksessä kuulumattomiin häipyneen sanoman.

"Armahdettu, armahdettu!" huusi ainakin viisikymmentä ääntä.

Muudan nainen pyörtyi ikkunan luona taempana. Nainen oli Rotha.

Molemmat miehet katselivat kummastuneina ympärilleen, kun heidät vietiin pois. He kävelivät kuin unissaan.

"Pelastetut, pelastetut, pelastetut!"

Kansa puhkesi nyt voimakkaihin riemuhuutoihin. Se kuulosti yhdeltä ainoalta voimakkaalta ääneltä, kovemmalta kuin myrskyn jyrinä vuoristossa ja syvemmältä kuin valtameren kohina.

LI.

KUUSI KUUKAUTTA MYÖHEMMIN.

Cumbrialainen kesä oli parhaimmillaan. Bracken Mere oli kirkas kuin kuvastin. Kukkulat olivat viheriöitä, harmaita ja purppuran värisiä aina huipuille asti, ja niiden piirteet kuvastuivat selvästi taivasta vasten. Taivaskin olisi ollut aivan pilvetön, ellei pitkä suikale poimutettua valkoista olisi leijaillut sen laajalla sinisellä pinnalla. Vesiputous näytti kokoonkäärityltä lipulta. Tiheän lehvistön peitossa virtaava kuivunut joki lorisi hiljaa. Aurinko paistoi kuumasti ja hyönteisten surina vaikutti nukuttavasti.

Joukko onnellisia ihmisiä oli kokoontunut Shoulthwaite Mossin vanhan päärakennuksen ja sen vieritse johtavan maantien väliselle niitylle. Oli wythburniläisten urheilupäivä ja tänä vuonna vietettiin sitä Shoulthwaitessä. Sinne tänne niityn varjoisimpiin soppiin oli pystytetty telttoja, ja rouva Branthwaite lempeine kasvoineen oli määrätty Shoulthwaiten talouden vierasvaraisuuden päälliköksi ja jakajaksi.

"Täällä ei kitsastella ollenkaan", sanoi hänen miehensä veitikka silmännurkassaan ja tuntien veden tulevan suuhunsa tullessaan tarkastelemaan katettuja pöytiä. Matthew Branthwaite komeili vielä kerran kirkkopuvussaan, jolla vanha kutoja kaikkea muuta kuin oikeaoppisen sydämensä ahdasmielisyydessä harvoin kunnioitti tätä tärkeätä päivää. Rouva Rayn molemmat voimakkaat pojat olivat kantaneet äitinsä niitylle tuolissaan. Hänen lempeät vanhat kasvonsa näyttivät vielä rauhallisemmilta ja tyynemmiltä kuin ennen. Ihmiset sanoivat hänen halvaantumisensa alkavan jo mennä ohi. Matthew itse, joka ei milloinkaan ollut surullisesti suhtautunut vanhan naapurinsa vammaan, seisoi tänään hänen tuolinsa vieressä sinkautellen hänelle viisaita sananlaskujaan ja ollen aivan varma, että naapuri ymmärsi jokaisen sanan niistä.

"Rouva on vielä melko reipas noin vanhaksi", sanoo hän, "ja tulee vielä kauan olemaankin."

Rouva Rayn jalkojen juuressa lepää Willy ruohikossa puettuna siniseen nuttuun ja leveälieriseen hattuun, jossa on sulka. Willyn kasvot kuuluvat niihin, joihin suru painaa leimansa. Hänen takanaan nojautuen veräjään, jonka kautta päästään pihasta niitylle, seisoo Ralph olkihattu päässään ja yllään leveäkauluksinen pusero. Hän näyttää vuosia nuoremmalta kuin hänet viime kerran nähdessämme. Juuri nyt nauraa hän sydämellisesti oppilasjoukolle, joka huvittelee läheisyydessä arvan heittämisellä. Muudan lihava pieni poikanen on hakenut pari piikiveä ja sittenkuin hän jotenkin huomaamatta ja salaperäisesti on piilottanut ne selkänsä taakse, kohottaa hän ne korkealle pienissä nyrkkiin puristetuissa käsissään ja sanoo:

"Heipä, heipä, ka, kumman otat sa, oikeanko vai vasemman?"

"Mitä siansaksaa tuo on?" sanoo Monsey Laman itse.

"Minä heitän kuperkeikkoja, minä", huutaa pieni pyöreäpäinen veitikka. Ja hetkisen kuluttua heittää pieni maalaisleikinlaskija kuperkeikkoja kuparikolikosta.

Niityn keskellä pienen innostuneen katselijajoukon keskellä painii pari miestä. Alastomina vyötäreihin asti temmeltävät he ankarassa sylipainissa. Muutamien metrien päässä heistä nähdään toinen pieni joukko miehiä ja naisia seisovan ympyrässä ja pitävän toisiaan käsistä. Muudan ujo nuori tyttö kulkee ympyrän sisällä kantaen tyynyä. He leikkivät niin sanottua "tyynyleikkiä".

Niityn muutamassa nurkassa on pensaikko, jossa kasvaa paljon valkoisia ja punaisia villejä ruusuja. Robbie Anderson, jonka juuri on onnistunut vapautua muutamasta poikalaumasta, joka oli kiivennyt hänen olkapäilleen ja tarrautunut hänen jalkoihinsa, koettaa saada Liisa Branthwaiten uskomaan, että tämän kukkivan piilopaikan keskellä on jotakin hyvin kummallista ja ihmeellistä.

"Se on hirveän mukavaa", sanoo hän hyvin epämääräisesti. "Tule, tyttöseni, katsomaan."

Mutta Liisa kieltäytyy jyrkästi.

Asia on nimittäin niin, että Liisa myöntymisestään luulee saavansa rangaistukseksi suukkosen. Hänellä ei todellisuudessa ole mitään erityistä tällaista vaihtokauppaa vastaan, mutta kun Robbie on niin innokas, on hän päättänyt oikean naisen tapaan kiihoittaa Robbien halua tilapäisellä vastustamisella.

"Sinne minä nyt en ainakaan lähde", sanoo hän tarkoittavasti nauraen kädet sivuillaan. Ja hetkisen kuluttua sipsuttelee hän tiehensä pienillä sievillä jaloillaan.

Suuren koiralauman ympäröimänä palaa Robbie kentän keskelle, jossa painijat ovat siirtyneet muutamien nuorukaisten tieltä, jotka aikovat lähteä juoksemaan kilpaa vuorille. Robbiekin heittää nutun yltään ja lakin päästään ja vetää vyönsä kireämmälle.

"Mitä nyt, mihin sinä nyt olet lähdössä?" kysyy Liisa, joka samalla lähestyy veitikka silmännurkassaan alkaen kiusoitella sulhastaan. "Aiotko sinäkin juosta? Sinähän olet vain poikanen vielä; et suinkaan aio voittaa?"

"Odota vain ja katso, tyttöseni", sanoo Robbie peittelemättömän hyväntuulisesti.

"Tulet luistamaan koko vuoren rinteen alas asti, saat olla aivan varma siitä", sanoo Liisa.

"Käyköön niin, sillä sinullahan on valmiina lämmintä puuroa katkenneiden jalkojeni hauteeksi", sanoo Robbie.

"Uskaltaisin tuskin yrittääkään, jos olisin sinun sijassasi", jatkaa Liisa katselijoiden suureksi huviksi. "Odota, kunnes sinusta kasvaa mies, Robbie."

Kilpailijat, heitä on kuusi, ovat nyt asettuneet paikoilleen. Lähtömerkki annetaan ja he hyökkäävät taipaleelle.

He juoksevat jyrkkää ja rosoista High Seatiä kohti. Ensimmäinen, joka saavuttaa miehen huipulla ja sitten ehtii ennen muita niitylle, saa palkinnon.

Katsokaa, kuinka he juoksevat kivien ja purojen yli, tiheiden pensaikkojen ja suuria puita kasvavien metsikköjen halki. Nyt katoavat he niityllä seisovien katselijoiden näkyvistä, nyt näkyvät he jälleen ja nyt he taasen katoavat; nyt ilmestyy kolme heistä näkyviin lähellä huippua.

Alhaalla niityllä on jännitys saavuttanut huippunsa. Liisa on hirveästi kiihkoissaan.

"Robbie on ensimmäinen — ei — on — ei — kannustakaa häntä, tehkää se! Kiiruhda — kiiruhda!"

Muudan on päässyt huipulle ja pari muuta seuraa häntä kintereillä. Nyt he laskeutuvat alas juosten, hyppien ja lentäen. Nyt he ovat täällä ja — ja Robbie on todellakin ensimmäinen!

"Hyvin juostu, mainiosti, kaksitoista minuuttia, hyvin tehty!"

"No, no, olen aina sanonut sinun ottavan pitkiä askelia, Robbie", sanoo Matthew.

"Mutta mitä sinä sanot?" sanoo Robbie huohottaen, pukiessaan nuttua ylleen, Liisalle, joka koettaa näyttää hajamieliseltä ja välinpitämättömältä.

"Mitä? Sanoitko minulle jotakin? Ehkä et kiertänytkään Ukkoa. Olet aina ollut sellainen veitikka."

"Tässä on sinulle veitikkaa." Robbie oli kietaissut kätensä Liisan vyötäreille ja vei hänet mukanaan kukkivien ruusupensaiden sekaan. Liisa huomasi Robbien pitävän lujasti kiinni. Hän oli niin sanomattoman vankka. Mitä hyödyttikään ruveta rimpuilemaan irti?

Pari vanhempaa naista katseli huvitettuina Liisan turhia ponnisteluja.

"Otaksun sinun tietävän, että heidän on määrä mennä naimisiin", sanoi toinen.

"Luulen niin", vastasi toinen; "ja olen kuullut Ralphin vuokranneen Robbielle palasen maata ja lahjoittaneen hänelle hevosen."

Matthew Brathwaite oli palannut paikoilleen rouva Rayn tuolin viereen.

"Missä Rotha on?" kysyi vanha kutoja.

"Hän sanoi menevänsä hakemaan isäänsä", sanoi Willy ruohikosta, jossa hän vielä lepäsi äitinsä jalkain juuressa.

"Teitte tyhmästi salliessanne tytön palata Fornsideen isänsä luo", sanoi Matthew tarkoittavasti hymyillen.

"Etkö voinut pitää häntä luonasi täällä? No, olet sinäkin mies."

Willy ei vastaa mitään vanhan kutojan leikinlaskuun. Juuri samalla huomataan Rothan isineen tulevan niitylle kaukaisimmasta portista.

Ralph menee heitä vastaan ja lausuu heidät tervetulleiksi.

Sim on vanhentunut nopeasti näinä viime kuukausina, mutta hän näyttää iloisemmalta ja tyynemmältä. Laaksolaiset ovat kaikin tavoin koettaneet hyvittää entisen vääryytensä häntä kohtaan. Hän vastaanottaa heidän sovinnolliset huomaavaisuutensa melkein liian selvästi huomattavilla yrityksillä olla sydämellinen, sillä hän ei ole enää niin arka kuin ennen.

Ralph vie Rothan istumaan tyhjään tuoliin äitinsä viereen.

"Iloinen sydän punastuttaa posket", sanoo Matthew tytölle. Ja Rothan kasvot ansaitsevatkin tämän kohteliaisuuden. Hän on tänään niin terveen näköinen kuin hän aina on ollut kaunis. Mutta hänen kauneudessaan on nyt jotakin, mitä emme ole siinä ennen huomanneet. Pitkät tummat ripset puoleksi piilottavat ja puoleksi paljastavat lempeämmän katseen kuin milloinkaan ennen on loistanut näistä ruskeista syvistä silmistä. Tytön kasvojen yleisilme ei ole naurava eikä surullinen, vaan tuollainen kuvaamaton jokin, mikä on näiden molempien välillä, kun sydän jälleen surujen haihduttua saa iloita — kuten huhtikuun päivän auringonpaiste.

"Näyttää aivan siltä kuin vihdoinkin olisimme päässeet aidan aurinkoiselle puolelle, Rotha", sanoo Ralph hänen vieressään leikkien olkihatullaan.

Heidän läheisyydessään syntyy aikamoinen temmellys. Opettaja, joka kehuu jalkojaan piirikunnan nopeimmiksi, on vannoutunut juoksemaan kiinni kaniinin. Hän ryhtyy yritykseensä heti ja onnistuu parin sadan metrin päässä.

"Täällä ei ole ketään pienen vikkelän ranskalaisemme vertaista", sanoo Matthew, "olipa sitten kysymyksessä kaniinin kiinniottaminen tahi vanhan Nicky Stevensin pilkkaaminen."

Reuben Thwaite, joka tulee juuri parahiksi kuullakseen kutojan sukkeluuden, nauraa sydämellisesti.

"Mutta on olemassa eräs esine, jota en vielä milloinkaan ole saanut kiinni, Reuben", sanoo Monsey.

"Mikä se sitten olisi?" kysyy pieni silmiään räpyttelevä laaksolainen.

"Aave ja lantakasa!"

"He, he, hänellä on pojan mieli, tuolla pienellä miehellä", sanoo Matthew sellaisen miehen tapaan, joka tietää tekevänsä itsenäisen huomautuksen.

Nyt laskee aurinko Noddle Fellin ja Bleaberryn taakse. Leikit ovat loppuneet, mutta päivän huvitukset eivät ole vielä kaikki. Sittenkuin pimeys on kietonut niityn ja vuoret vaippaansa, on Shoulthwaite Mossin keittiö täynnä iloisia ihmisiä. Wythburnin nuoret naiset ovat tuoneet mukanaan rukkinsa ja istuvat nyt vierekkäin ollen kehräävinään. Nuorukaiset ovat kokoutuneet pihalle. Vanhemmat laaksolaiset ovat toisessa huoneessa rouva Rayn luona.

Nyt kilahtaa pikku kivi ikkunaan.

"Mitä ihmeessä se on?" sanoo eräs nuori tyttö hyvin hämmästyneenä.

Muudan rohkeimmista naisista menee ovelle.

"Ei, mutta täällähän on eräs nuorukainen!" sanoo hän kovasti hämillään.

Odottamaton vieras tulee keittiöön ja hänen kintereillään paljon muita. He istuutuvat pöydälle, lavitsoille, jakkaroille, rukkien väliin, suoraan sanoen joka paikkaan.

Millaisia kujeita nyt seuraakaan! Millaisia juttuja! Miten sydämellistä naurua ja millaista laulua!

Ralph tulee yläkerrasta ja kaikki lausuvat hänet tervetulleeksi. Häntä kehoitetaan laulamaan. Kyllä hän osaa laulaa. Hän lauloi aina ennenkin ja hänen pitää laulaa nytkin.

"Laulan teille jotakin, jonka kuulin Lancasterissä", sanoo hän.

"Mistä sitten — Lancasterin noidistako?"

"Kuka sen on kirjoittanut — pieni Monseyko?"

"Ei, vaan joku Monseyta suurempi mies", sanoo Ralph hymyillen.

"Hänhän olisikin kääpiö, ellei hän olisi opettajaa suurempi", sanoo Liisa Branthwaite, jolla oli niin majesteetillinen vartalo.

Sitten lauloi Ralph täyteläisellä äänellään: "Kuumaa aurinkoa sä älä pelkää."

Rukkien hiljainen hyrinä tuntui sopivan tahdiksi tälle kauniille vanhalle laululle.

Laddiekin, paimenkoira, oli siellä. Se makasi Ralphin jaloissa totisen näköisenä. Nähtävästi mietti se sitä vaikeaa arvoitusta, mikä koskee koirien asemaa tässä maailmassa.

"Enkö kuullut nimeäni mainittavan hetkinen sitten?" sanoi joku oven takaa. Puhujan pää näyttäytyi samalla. Opettaja Lamanhan siellä oli. Hänet oli karkoitettu vanhusten joukkoon.

"Tulkaa vain tänne, opettaja", sanoo Robbie Anderson. "Onko kellään mitään pientä teatterinäytäntöä vastaan?"

Kun ei kukaan näyttänyt olevan hyvinkään vastaan, asetti hän nojatuolin keittiön nurkkaan selkämystä katsojiin päin.

Monsey nousi seisomaan sille. Robbie meni ulos, mutta palasi hetkisen kuluttua hyvin juhlallisen näköisenä, lähestyi tuolia, taivutti toisen polvensa ja alkoi lausua:

"Ah, oisinpa vain sormikas ma kädessä nyt tuossa, niin poskeasi vienoa ma sillä koskettaisin."

Äänekäs naurunpuuska palkitsi tämän hyökkäyksen traagillisen laulunjumalattaren elämää vastaan. Mutta kun opettaja sanoi korkeudestaan teeskennellyllä vienolla äänellä (täydellisesti tarpeeton taiteellinen ponnistus):

"Etkö ole Romeo, muudan Montagueista?"

ja kun otaksuttu Romeo siihen polvistuen vastasi:

"En kumpainenkaan, kaunis neitiseni, jolleivät he teitä osaa miellyttää."

olivat katsojat melkein kuolla nauruun. Näyttelijät eivät nähtävästi välittäneet lainkaan aikaansaamastaan vaikutuksesta, vaan antautuivat tehtäväänsä tunnollisesti ja innostuneesti, kuten todelliset näyttelijät ainakin.

Pieni opettaja hymyili lempeästi, suloisesti ja lumoavasti. Robbie läähätti ja huohotti, huokaili ja vaikeroi.

"Onko milloinkaan nähty miehen käyttäytyvän noin?" sanoi Liisa pyyhkien naurunpuuskien houkuttelemia kyyneliä poskiltaan.

"Odota vähän", sanoi Robbie poiketen liian paljon osastaan.

Robbie oli nähnyt Carlislessa, että tämän surunäytelmän toimintaan kuului kukkakimpun heittäminen Julielle parvekkeelle. Robbie oli jo hankkinut sellaisen itselleen ja odottaessaan hetkeä, jolloin hänen pitäisi käyttää sitä, oli hän asettanut sen taakseen lattialle.

Mutta innostuksissaan ei hän ollut huomannutkaan, että Liisa oli hiipinyt lähemmäksi ja siepannut sen pois.

"Missä kukat ovat?" huusi Romeo kaikkea muuta kuin lempeästi.

Kun kukkavihko ojennettiin polvistuneelle rakastajalle, huomattiin sen olevan kolme kertaa niin suuren kuin Julien pää.

Näytteleminen loppui nyt äkkiä. Rukit siirrettiin syrjään, viulu haettiin esille ja ruvettiin tanssimaan.

"Kaikki muu voidaan pysähdyttää kulussaan, paitsi aika", sanoi Matthew Branthwaite tullen huoneeseen hattuineen ja takkeineen.

Illan hauskuudet olivat lopussa. Vieraiden oli hajaannuttava.

Tytöt panivat myssyt päähänsä ja huivit hartioilleen, ja nuorukaiset kantoivat rukkeja.

Suurin osa vieraista aikoi palata kylään järven yli veneellä ja Rotha, Ralph ja Willy saattelivat heitä Waters Headiin. Sim jäi rouva Rayn luo.

Kuinka kaunis ilta tämä olikaan! Täysikuu loisti tummansiniseltä tähtikirkkaalta taivaalta. Maininkien hitaat loiskahdukset rantaa vasten kuuluivat kovemmin kuin veneen laitoja vastaan liplattavat aallot. Ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Järvi oli muutamien penikulmien pituinen. Se oli rasvatyyni ja kuunvalon elävöittämä. Siellä, missä joku kallio rikkoi nopean mutta tyynen virran pinnan, välähtelevät säteet lähettivät ympärilleen oikeita valovirtoja. Puoleksi maalla ja puoleksi vedessä lepäävä vene oli kuin hopeaseppeleen ympäröimä. Kun heikko tuuli silloin tällöin pani veden aaltoilemaan, rakensivat lukemattomat tähdet valkoisen tien veteen kaukaa hopeanhohtoisesta kuusta.

Ei ainoatakaan asuntoa järven rannoilla, ei elämän merkkiäkään, aaltojen hiljaista loiskumista vain rannan kiviä vasten. Mutta hiljaa, mikä tuo kimeä läpitunkeva huuto oli? Suurkuovi siellä vain kirkuu. Ja yölinnun poistuttua tuntui hiljaisuus vielä painostavammalta kuin ennen.

Kyläläiset, tytöt ja pojat, vanhat miehet ja naiset, astuivat veneeseen. Robbie Anderson ja kolme muuta nuorukaista tarttuivat airoihin.

"Soudamme kotiin tuossa tuokiossa", sanoi Liisa, kun Ralph ja Willy työnsivät veneen vesille.

"Kuulkaahan tyttöä!" huudahti Matthew. "'Me koirat tapoimme jäniksen', sanoi rottakoira rakille."

Filosoofi oli laukaissut viimeisen maalaissananlaskunsa, minkä milloinkaan tulemme kuulemaan hänen vanhoilta puheliailta huuliltaan.

Kun vene oli päässyt irti ja pojat alkoivat soutaa kovasti vastavirtaa, rupesivat tytöt laulamaan.

Nuo kolme, jotka jäivät seisomaan Waters Headiin, kuuntelivat kauan hiljeneviä ääniä.

Polulta kuuluvat askeleet rikkoivat vihdoin lumouksen. Sieltä tuli yksinäinen nainen, murtunut ja heikko. Hän sivuutti heidät sanomatta mitään.

Veljekset katsahtivat toisiinsa.

"Joe-raukka!" sanoi Rotha melkein kuiskaten.

Mutta nuoren tytön ilo oli niin suuri, että hän voi kestää tämän muiston. Hän oli vihdoinkin oppinut tuntemaan oman sydämensä.

Willy astui Rothan ja Ralphin väliin. Hän oli syvästi liikutettu. Hän oli aikeissa luopua elämänsä unelmasta. Hän koetti puhua, mutta keskeytti. Hän koetti jälleen, mutta keskeytti taasen. Silloin hän tarttui Rothan käteen ja laski sen Ralphin kouraan mennen hiljaa tiehensä.

Ja nyt nämä molemmat, joiden sydämet olivat jo kauan kuuluneet toisilleen, mutta jotka suru oli erottanut, joita onnettomuudet olivat jalostaneet ja kärsimykset puhdistaneet, seisoivat käsi kädessä kirkkaassa kuutamossa.

Tämän jälkeen on menneisyys kuollut ja kuitenkin elävä heille. Se, mikä kylvettiin surussa, on kasvanut onneksi, ja se, mikä kylvettiin kärsimyksissä, on muuttunut rakkaudeksi.

Ja niin vanha väsynyt maailmamme liikkuu eteenpäin ja tosi on tänään, kuten eilenkin, että Jumalalla on oikealla puolellaan se, jonka päällä hänen kätensä lepää.