IKUINEN KAUPUNKI

Romaani

Kirj.

HALL CAINE

Ensi painoksen suomentanut

Aino Malmberg

Tämän painoksen tarkistanut

Jalo Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1926.

PROLOGI.

I.

Hän oli tuskin omiaan esittämään tärkeätä osaa elämän suuressa näyttelyssä. Kymmen- tai kaksitoistavuotinen poika, puku tahrainen, pieni posetiivipahainen heitettynä toisen olan yli ja kainalossa puinen häkki, jossa oli valkoinen orava. Oli joulukuun ilta Lontoossa, ja etelän poikasella ei ollut muuta suojaa pohjan kylmää vastaan kuin lyhyt samettitakki, punaiset liivit ja polvihousut. Hän oli menossa kotiin vietettyään pitkän päivän Chelseassa, ja aavistaen, että hänen ulkomuotonsa oli hieman omituinen ja hänen toimensa ehkei aivan laillinen, hän sukeltautui sivukaduille välttääkseen Lontoon poikien naurua ja poliisien huomiota.

Tullessaan Sohon italialaiseen kaupunginosaan hän seisahtui erään puodin ovelle katsoakseen mitä kello on. Se oli kahdeksan. Hänen piti odottaa vielä kokonainen tunti, ennenkuin hän sai mennä katon alle. Tuossa oli leipuripuoti, ja ikkuna oli täynnä kakkuja ja sokerileivoksia. Katukäytävässä olevan rautaristikon läpi kohosi lämmin henkäys kellarikerroksen leivinuunista, ja sieltä hohti valkean punainen hehku ja kuului pitkien leipälapioiden sihahdus, joka muistutti viikatteen ääntä. Poika puristi oravan kainaloonsa, koetteli taskujaan, veti esiin muutamia kuparirahoja ja luki ne. Niitä oli yhdeksän penceä. Juuri yhdeksän penceä hänen täytyi tuoda kotiin joka ilta, eikä siinä ollut puolta pennyäkään yli. Summan hän tiesi kyllä vallan hyvin jo ennen laskemistaan, mutta nälkä oli houkutellut häntä koettamaan, eikö hän ehkä ollut erehtynyt laskuissaan.

Ilma lämpeni hiukan, ja alkoi sataa lunta. Ensin se oli hienoa vihmomista, joka synnytti lumisumua ja tarttui kiinni joka paikkaan. Liike väheni nopeasti, ja kaikki esineet näyttivät suurilta paksussa ilmassa. Poika kulki umpimähkään pitkin katuja odottaen kello yhdeksää. Kun hän otaksui tuon määräajan olevan jokseenkin käsissä, huomasi hän eksyneensä oikealta tieltä. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja tuijotti taloihin, puoteihin ja kyltteihin, mutta kaikki näytti vieraalta.

Lunta satoi satamistaan, ja nyt sitä putoili suurina hiutaleina. Poika pyyhkäisi ne kasvoiltaan, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ne sokaisivat hänet taas. Ne harvat henkilöt, jotka vielä kulkivat kaduilla, häämöttivät hänen silmiinsä pimeydestä, mutta katosivat taas heti aivan kuin jättiläisvarjot. Hän koetti kysellä tietä, mutta ei kukaan ennättänyt seisahtua kuuntelemaan häntä. Eräs mies, joka juuri sulki ikkunaluukkujaan, huusi vastaukseksi jotain, joka häipyi niinkuin kaikki ääni häipyy lumipyryssä.

Poika saapui suurelle porttikäytävälle, jossa oli neljä pilaria, ja astui sinne levähtämään ja miettimään. Pitkät tunnelit savuavia valkeita, jotka hävisivät katujen alapäihin, eivät olleet enää näkyvissä. Siitä hän tiesi nyt olevansa jossakin aukealla. Se oli kaiketi Sohon aukea, mutta hän ei aavistanut, oliko hän sen itä- vai eteläosassa, eikä siis tietänyt, minne päin hänen oli käännyttävä. Suuri hiljaisuus oli levinnyt kaikkialle, ja ajurien hevosten päristely oli ainoa ääni, joka kuului kolkossa ilmassa.

Häntä vilusti kovasti. Lumi oli tunkeutunut hänen kenkiinsä ja päässyt karkeiden sukkien rei'istä sisään. Hänen liiveissään ei ollut nappeja, ja hän tunsi, että hänen paitansa oli märkä. Hän koetti poistaa lunta polkemalla jalkaansa maahan, mutta lumi tarttui siitä huolimatta hänen samettihousuihinsa. Hänen kohmettuneet kätensä tuskin saattoivat pidellä häkkiä, joka sekin oli täynnä lunta. Oven yläpuolella olevasta puoliympyrän muotoisesta ikkunasta tulevan valon välähtäessä hän katsoi oravaansa. Pikku eläin värisi surkeasti jäisellä vuoteellaan, ja poika otti sen häkistä, puhalsi siihen lämmittääkseen sitä ja kätki sen sitten poveensa. Lapsen naurava ja lauleleva ääni kuului talosta oven ja seinän hiljentämänä. Ovi-ikkunasta tulevan valovirran halki hän ei voinut nähdä muuta kuin valkoisia lumihiutaleita, jotka putoilivat väsyneesti.

Poikasta alkoi raukaista, ja hän istahti pilarin juureen. Hetkisen kuluttua kävi kylmä värähdys pitkin hänen selkärankaansa, mutta sitten hän lämpeni ja häntä alkoi nukuttaa. Kirkonkello löi yhdeksän, ja poika kavahti pystyyn syyllisyydentunnon iskemänä, mutta hänen jäsenensä olivat jäykät, ja hän vaipui taas istumaan, puhalteli pari kolme henkäystä povessaan olevaan oravaan ja vaipui horroksiin. Juuri silloin hän luuli näkevänsä sen suuren, kolkon talon, jossa tuskin oli ollenkaan huonekaluja ja jossa hän asui kolmen-, neljänkymmenen toisen pojan kanssa. He astuivat sisään posetiiveineen ja muine soittokoneineen ja luovuttivat kuparirahansa eräälle miehelle, jolla oli leikatut viikset ja joka puhalteli savupilviä pitkästä, mustasta, ruokoon kiinnitetystä sikarista. Sitten istuutuivat kaikki pojat paikoilleen syömään makaronia ja juustoa. Mies ei ollut hyvällä tuulella tänä iltana, ja hän ärjyi muutamille, jotka tulivat myöhään, ja toisille, jotka jakoivat iltasensa povessaan olevien oravien tai olkapäillään istuvien punatakkisten ja punalakkisten apinain kanssa. Poika oli nyt aivan tiedottomana, ja lapsi talon sisäpuolella lauleli aivan kuin hänen pikku sydämensä olisi ollut laululintusten häkkinä.

Kun kello löi yhdeksän, läksi luokka italialaisia poikia kouluhuoneestaan Old Crompton Streetiltä kotiin, ja opettaja virkkoi katsahtaen ikkunasta:

»Sillä aikaa kun olemme puhuneet tuosta suuresta tiestä omaan maahamme, on lumimyrsky raivonnut niin, että meillä on täysi työ löytää tie kotiin.»

Pojat nauroivat vastaukseksi ja huusivat: »Hyvää yötä, tohtori!»

»Hyvää yötä, pojat! Jumalan haltuun», sanoi opettaja.

Hän oli vanhanpuoleinen, jalo-otsainen, pitkäpartainen mies. Hänen surumielisillä kasvoillaan väikkyi hieno hymy, hänen äänensä oli lempeä, käytös miellyttävä. Kun pojat olivat menneet, heitti hän olkapäilleen mustan, punaisella sisustetun päällystakin ja seurasi heitä kadulle.

Hän ei ollut astunut pitkälle lumisateessa, ennenkuin hän huomasi, että hänen leikilliset sanansa pitivät täysin paikkansa.

»Onpa tässä työtä», arveli hän itsekseen, »ei ole matkaa kuin pari askelta, ja kumminkin on vaikea löytää.»

Vihdoinkin hän löysi oikean kadunkulman, ja saavuttuaan oman asuntonsa porttikäytävään Soho Squaren varrelle hän melkein astui pienen mustan- ja valkoisenkirjavan mytyn päälle, joka oli sykkyrässä pilarin juurella.

»Poika», ajatteli tohtori, »joka makaa ulkona tällaisena yönä! Asiat ovat hullusti!» Ja hän pudisteli poikaa herättääkseen hänet.

Poika ei vastannut, vaan alkoi mutista uneliaasti: »Älkää lyökö minua, herra. Lumi siihen oli syynä. En tule enää milloinkaan liian myöhään. Yhdeksän penceä, herra, ja Jinnyä palelee niin kovasti.»

Mies seisahtui hetkeksi, mutta kääntyi sitten oveen ja soitti kiivaasti.

II.

Puoli tuntia myöhemmin pikku soittoniekka makasi tohtorin iloisen vastaanottohuoneen sohvalla. Uunissa paloi valkea ja lampun valoa himmensi pehmeä varjostin. Hän oli vielä tiedotonna, mutta hänen märät vaatteensa oli riisuttu pois ja hänet oli kääritty villaisiin vaippoihin. Tohtori istui pojan vieressä ja kostutti hänen huuliaan konjakilla, kun taas hellä, pyhimyksen näköinen nainen oli polvillaan alapäässä ja hieroi pojan pieniä jalkoja. Vähän ajan kuluttua huomattiin silmäluomien ja suun hiukan värähtelevän.

»Hän herää tuntoihinsa, äiti», sanoi tohtori.

»Vihdoinkin», sanoi hänen vaimonsa.

»Pikku raukka, minun maani lapsia! Hänkin on joutunut niiden miesten uhriksi, jotka elävät meidän italialaisten poikiemme orjuudesta! Konnat! He kulkevat ristiin rastiin Italian kylät ja viettelevät vanhempia parin kolmen punnan lupauksilla eroamaan pojistaan, valehtelevat jostakin oppilaspaikasta välttääkseen lakia, kuljettavat sitten noita pieniä orporaukkoja Englantiin kuin nautakarjaa ja asettavat heidät asumaan kurjiin kasarmeihin ja antavat heille jonkun posetiivin tai muun soittokoneen ynnä marakatin, oravan tai häkillisen valkoisia hiiriä. Ja sitten ajetaan lapset kadulle kerjäämään tai nälkään kuolemaan.»

»Pikku poikaraukka.»

»Sydämeni värisee, kun ajattelen heidän kärsimyksiään, ja sitä enemmän vielä kun muistan, että nuo konnatkin ovat oman rakkaan Italiani lapsia.»

»Mitähän Jumala tekee sellaisille ihmisille tulevassa elämässä?»

»Ainakaan hän ei näy tekevän mitään heille tässä elämässä, äiti, ja se on kyllin pätevä syy, miksi meidän pitäisi koettaa tehdä jotain. Jos Englannissa on olemassa laki, joka suojelee viattomia ja rankaisee rikoksellisia, koetan saada ainakin muutamia noista konnista oikeuden käsiin.»

Poika äänsi ja avasi silmänsä — suuret, avuttomat lapsen silmät, pikimustat ja pitkien mustien ripsien varjostamat. Hän katsoi tulta, lamppua, mattoa, peitteitä, molempia vuoteen ääressä olevia henkilöitä, ja huudahtaen soinnuttomasti hän kohottautui aivan kuin paetakseen.

»Carino!» sanoi tohtori hyväillen pojan kiharoita, »makaa vielä hetkinen.»

Ääni oli kuin hyväily, ja poika vaipui takaisin pitkäkseen. Mutta äkkiä hän nousi taas ja katseli ympäri huonetta aivan kuin hakien jotain. Hyvä rouva ymmärsi hänet heti ja otti pienen valkoisen oravan tuolilta, jossa pojan vaatteet olivat. Se oli kylmässä paleltunut aivan jäykäksi ja makasi nyt kuolleena, mutta poika tarttui siihen lujasti ja suuteli sitä intohimoisesti kyynelten vieriessä suurina pisaroina hänen poskilleen.

»Carino!» sanoi tohtori taas ja otti kuolleen oravan pois pojalta, joka hetkisen kuluttua taas makasi tyynenä ja rauhallisena.

»Italiano — si?»

»Si, Signore.»

»Mistä maakunnasta?»

»Campagna Romanasta, Signore.»

»Mistä hän sanoo olevansa, tohtori?»

»Maaseudulta Rooman ympäristöstä. Ja nyt sinä asut Maccarin luona Greek
Streetillä, eikö niin?»

»Niin, herra!»

»Kuinka kauan olet ollut Englannissa? Vuodenko — kaksiko vuotta?»

»Kaksi ja puoli vuotta.»

»Entä nimesi, poikaseni?»

»Davido Leone.»

»Kaunis nimi, carino! Davido Le—o—ne», toisti tohtori silitellen kiharaa tukkaa.

»Kaunis poika myöskin. Mitä aiot tehdä hänelle, tohtori?»

»Pidän hänet täällä ainakin tämän illan, ja huomenna saamme nähdä, eikö mikään laitos ottaisi häntä huostaansa. Davido Leone! Missähän minä olen kuullut sen nimen ennen? Oliko isäsi maanviljelijä?»

»Ei minulla ole isää», sanoi poika.

»Carino! Mutta äitisi on elossa, eikö niin?»

»Ei minulla ole äitiä.»

»Caro mio! Caro mio! Ei sinun tarvitse mennä huomenna mihinkään armeliaisuuslaitokseen, poikaseni», sanoi tohtori, ja sitten peili kirkastui äkkiä, aivan kuin aurinko olisi loistanut siihen.

»Kuule isä!»

Kaksi pientä jalkaa polki yläkerran lattiaan.

»Lapsi ei ole mennyt levolle vielä. Hän ei tahdo ruveta nukkumaan, ennenkuin hän on nähnyt pojan, ja minun piti luvata, että hän saa tulla alas kohta.»

»Anna hänen tulla alas nyt», sanoi tohtori.

Poika joi juuri lihalientä, kun ovi avautui, ja aivan kuin kimmeltelevä suihku, joka hohtaa auringonpaisteessa, hyppeli sisään pieni kolmivuotias tyttönen, jolla oli tummansiniset silmät, kellertävä iho ja kiiltävä musta tukka. Hän veti laahustimena jälessään valkoista pitkää yöpukuaan, astui tuontuostakin sen etumukselle ja kantoi kainalossaan kissaa niskasta, niin että sen ruumis roikkui alhaalla ja takajalat potkivat minkä ennättivät.

Mutta astuttuaan sisään noin rohkeasti pikku neitonen äkkiä seisahtui nähdessään pojan ja piiloutuen tohtorin selän taakse alkoi heiluttaa hänen takkinsa liepeitä ja kurkistella salaa ja ääneti poikaa.

»Lapset ovat hullunkurisia olentoja», sanoi äiti. »Joku näkyy kertoneen hänelle, että hän kerran ehkä saa veljen, ja kun hoitaja sanoi äsken Susannalle: 'Tohtori on tuonut pojan mukanaan tänne nyt illalla', ei mikään ollut pienoisesta sen varmempaa kuin että tuo nyt oli se luvattu veli, ja nyt — — — Roma, sinä pikku hupakko, miksi et sano mitään poikaparalle, joka on melkein paleltunut kuoliaaksi lumessa.»

Mutta Roman etsiskelevät sormet olivat vajonneet syvälle isän taskuihin hakemaan sokerileivoksia, joita näytti kasvavan siellä. Hän löysi kaksi sokerileivosta nyt, ja se rohkaisi häntä tekemään pikku kokeen. Hän lähenteli varovasti sohvaa, yhä vielä pidellen kiinni tohtorin takin liepeistä, aivan kuin venonen, joka on kiinni ankkurissaan, ja sitten hän työnsi toisen sokerileivoksen lattialle pojan viereen. Poika hymyili ja nosti sen lattialta, ja koska tämä kai oli pienestä Eevan tyttärestä tarpeeksi suuri myöntyväisyyden osoitus pojan puolelta, hän jatkoi lähestymistään.

»Onto tuo poita?»

Poika hymyili myöntymykseksi.

»Onto tuo Roman veli?»

Pojan hymy heikkeni.

»Rakastaako poika Romaa?»

Pikku pojan katse kohosi nopeasti.

Kyyneliä kertyi pojan silmiin, kun tohtori silitellen taas tummia kiharoita sanoi:

»Sinulla on itselläsi pikku sisko kaukana Campagna Romanassa, eikö niin?»

»Ei, herra.»

»Ehkäpä veli?»

»Minulla… minulla ei ole ketään», sanoi poika, ja viimeinen sana loppui nyyhkytykseen.

»Sinun ei tarvitse mennä mihinkään armeliaisuuslaitokseen ollenkaan,
Davido», sanoi tohtori hiljaa.

»Tohtori Roselli!» huudahti hänen vaimonsa, mutta tohtorin kasvoissa oli jotain, joka vaikutti häneen heti, eikä hän virkkanut sen enempää.

»Nyt on jo makuuaika, tyttöseni.»

Mutta tytöllä oli monta estelemissyytä. Sokerileivokset ja kissa ja poikaveli olivat täällä, ja paitsi sitä oli iltarukouskin vielä luettava.

»Lue se sitten, sydänkäpyseni», sanoi äiti, ja kissa kainalossa ja sokerileivos kädessä pikku tyttö laskeutui polvilleen tuleen päin, mutta vilkuili kumminkin tuontuostakin puoleksi sulkeutuneilla silmillään sohvaan päin sekä asetti avuttomat kätösensä ristiin ja alkoi:

»Isä meidän, jota olet taivaassa, pyhitetty olkoon nimesi — — —
Iankaikkisesti, amen.»

Tunnin kuluttua talo Soho Squaren varrella oli aivan äänetön. Tohtorin työhuoneessa väännettiin lampun valo pieneksi, kissa haukotteli tulen ääressä, ja tohtori istui katsellen hiipuvaa hiillosta ja kuunnellen pojan tasaista hengitystä takanaan. Se hiljeni vähitellen aivan kuin kellon heiluri, joka on seisahtumaisillaan, ja muuttui viattoman unen äänettömäksi hengitykseksi. Sitten kunnon tohtori nousi ja katseli pientä tyynyllä olevaa päätä.

Nuo kasvot olivat kauniit, vaikka silmät olivatkin kiinni. Ne olivat sitä tyyppiä, jonka suuret taiteilijat mielellään valitsevat esittäessään pyhimyksiään ja enkeleitään — suloiset, hennot, viisaat ja miettivät. Mistä hän oli tullut, tuo poikanen? Campagna Romanasta, kurjuuden, lian, taudin ja kuoleman pesästä.

Tohtori ajatteli omaa pikku tyttöään, jonka elämä oli ollut yhtä ainoaa pitkää lupapäivää, ja poikaa, jonka elämä oli ollut loppumatonta raatamista.

»Kukapa tietää, vaikka elämän kovissa vaihteluissa pikku Romammekin kohtalo… Mutta Jumala siitä varjelkoon!»

Poika liikahti unessaan ja naurahti unelmoivaa naurua, joka on kuin tuulen hyminä kesäisessä heinikossa, ja se katkaisi tuskallisten mietelmien jakson.

»Pikku poikaparka, hän on unohtanut kaikki huolensa.»

Ehkä hän oli taas aurinkoisessa Italiassa viinitarhojen ja appelsiinipuiden ja kukkien seassa, juosten avojaloin toisten lasten parissa hohtavan valkoisella tiellä!… Ehkä hänen äitinsä taivaassa rukoili sydämestään Pyhää Neitsyttä suojelemaan hänen isätöntä lemmikkiään, joka oli joutunut maailman jalkoihin!

»Oi lasten valitusta, lasten valitusta! Noiden pienten, avuttomien, viattomien yhteiskunnan uhrien! Koko maailman halki heidän valituksensa kohoaa taivaaseen, ja voi sitä kansaa, voi sitä hallitusta, joka ei ota sitä kuullakseen!»

Tuo ajatus oli se avain, joka avasi hänen syvimpien, pyhimpien muistojensa kammion. Ei kukaan tässä hänen uudessa vapaassa isänmaassaan, ei edes tuo pyhimys, joka oli hänen vaimonsa, ollut koskaan vielä sitä avannut. Palatsi Roomassa — hän itse nuorena, kiihkeänä, innokkaana, hehkuen rakkautta isänmaahansa ja halua uhrautua sen puolesta — isä, ylpeä, vallanhimoinen, ankara prinssi paavin hovissa — paavin turhat yritykset sovinnon aikaansaamiseksi heidän välilleen — panna — köyhyys — pimeys ja maanpako — Englanti — uusi nimi — uusi ammatti — elämä kansan keskuudessa — vapaus! Sitten avioliitto hyvän englantilaisen naisen kanssa, joka oli melkein yhtä yksin kuin hänkin, ja viimeksi aivan kuin enkelin henkäys Bethesdan lammikkoon, pikku Roman, heidän lapsensa syntyminen. — Roma, hänen sydämensä parantaja — Roma, samanniminen kuin se kaupunki, jota hänen sielunsa ihaili!

Kadulta kuuluvat äänet keskeyttivät hänen ajatustensa juoksun, ja työntäen uudinta syrjään hän katsoi ulos. Oli lakannut satamasta lunta, ja kuu paistoi. Lehdettömät puut loivat hienoja mustia varjoja valkoiseen maahan, ja vastakkaisessa kadunnurkassa palava keltainen lyhty valaisi poikajoukkoa, joka lauloi joululaulua:

Sai joukko halpojen paimenien, mi laumaansa kaitsien kulki, nyt kuulla äänen enkelien; se ilon suuren toi julki.

Tohtori Roselli veti uutimen ikkunan eteen, sammutti lampun, kosketti huulillaan nukkuvan pojan otsaa ja meni levolle.

ENSIMMÄINEN OSA.

PYHÄ ROOMAN VALTAKUNTA.

(Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.)

I.

Oli vuosisadan viimeisen kuukauden viimeinen päivä. Riemujuhlan viettoa koskevassa bullassa paavi kutsui uskolliset lapsensa Roomaan, ja he olivat kutsua noudattaneet kaikista maailman ääristä. He olivat tulleet tervehtimään uutta vuosisataa pyhittääkseen sen komein juhlamenoin koko maailman palaamiselle ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan, ja siksi väkijoukko nyt kokoontui suurelle Pyhän Pietarin torille.

Poliisit sanoivat, että muutamat olivat olleet siellä yötäkin. Aikaisin aamun sumussa heidän haamumaiset piirteensä näkyivät kuin varjojen meressä. Kun valo alkoi tunkeutua sumun läpi, saattoi ensin huomata vartalon, sitten kasvot epäselvästä ihmisrykelmästä. Campagnalta virtaavan kylmän ilman läpi saattoi kuulla kärryjen kovaa rätinää Rooman kivikaduilla, kun väki tulvaili tänne sivukatuja pitkin. Valkoiset sumupilvet alkoivat haihtua, ja hiljaa nousi idästä auringon suuri, punainen, uninen pallo. Sitten alkoi joltain näkymättömältä vuorelta kuulua kellon mahtava kajahtelu, ja hetkisen perästä sitä seurasi kaikkien Rooman kellojen komea helinä.

Koittava päivä valaisi kummallisen piirin. Tuolla kuumotti kuin vuoristojärvi, jonka aika oli uurtanut. Kummallakin puolen oli sileät, pyöreät seinät ja edessä jättiläisjäätikkö, josta kohosi kaksi huippua ja pyöreä pallo taivasta kohti, ja äärettömän suuria kivimöhkäleitä oli vierinyt alaspäin. Olit kuulevinäsi vesien kohinan vuorituulien hymistessä ja virtojen vyöryessä mahtavaan onkaloon.

Vihdoin nousi lyijynharmaa valo, ja jäätikkö osoittautui Pyhän Pietarin suureksi kirkoksi, pyöreät seinät Berninin kolonnadiksi, kaksi huippua molemmiksi kellotorneiksi, kivimöhkäleet kahdentoista miekka kädessä seisovan apostolin patsaiksi, obeliskeiksi ja suihkukaivoiksi. Ja vesien kohina oli tuon äärettömän ihmisjoukon humu, joka jo oli kokoontunut torille.

Aurinko loi ensimmäisen säteensä kirkon kultaiseen ristiin, ja se kimmelteli kuin Chamonix'n äärimmäiset huiput auringon noustessa, ja sitten levisi laaja valovirta pitkin sinistä kupua ja valkoisia seiniä ja yli alhaalla olevan pyöreän ihmismeren.

Laaja purje varjosti kirkon parveketta, ja porttikäytävää koristivat punaiset ja kultaiset verhot suojaten suurta kokoelmaa, jossa oli paavien erilaatuisia vaakunoita. Isojen portaiden päässä, jonne oli ripotettu hiekkaa ja puksipuun oksia, oli avoin paikka, jota vartioi jalkaväkijoukko.

Kaksi riviä sotaväkeä kulki torin poikki. Toinen asettui puoliympyrän muotoisesti kolonnadin alla olevasta pronssiportista oikeanpuolisen holvin luo kellotapulin alle vasemmalle. Tätä tietä oli paavien kulkue tuleva Vatikaanista Pietarin kirkkoon, ja siksi se pidettiin avoinna kuin kuivuneen virran uoma. Toinen sotilasrivi kulki torin poikki kadun yli kirkon edessä ja keskikäytävälle asti. Se oli kuin virta, joka joskus hiljalleen vyöryy, joskus syöksyy, mutta aina on kulussa.

Kun kello löi seitsemän, avautuivat ovet, ja ihmisvirta alkoi kohota ylös portaita ja kadota kirkkoon.

Ensin tulivat etäältä saapuneet toivioretkeläiset kirjavana, sekavana joukkueena. Tuolla tuli ruskea-ihoisia, synkkäkatseisia, isonaamaisia olentoja, puettuina lampaannahkoihin. Sitten seurasi vilkassilmäisiä napolilaisia naisia punaiset huivit päässä, korallinauhat kaulassa ja hopeaneuloja sinertävän mustassa tukassa. Ja sitten tuli joukko köyhiä miehiä, joilla oli yllään punaiset puserot, ja vanhoja mustakaapuisia ja harsohuntuisia naisia. Jokaisen joukkueen johtajana kulki pappismies, joskus maalainen monsignor, jolla oli leveä sinipunerva nauha mustan kaavun yli, mutta tavallisesti vain vaatimaton pappi, harjaamaton parta ajamattomana, kulunut huopahattu sateen huuhtomana ja paksut kengät mudan likaamina.

Noin kello kahdeksan tuli useita rivejä miehiä ja poikia kantaen keltaisella silkillä ja kullalla kirjailtuja lippuja. Yhdessä rivissä oli ranskalainen työväen lähetystö, joka oli tullut osoittamaan hartauttaan pyhälle isälle ja ylistämään häntä kansanvaltaisuuden ja työväen paavina.

Kun kello löi yhdeksän, alkoi portaita nousevan virran poikki astua juhlapukuisia herrasmiehiä ja naisia, joilla oli pitkät mustat hunnut sekä hohtavia jalokiviä. Näiden lomassa tulivat kahdeksan- ja kymmenmiehisissä joukoissa tulevaisuuden papit, puna-, sini- ja vihreävöiset propagandan tutkijat, ja yhdellä joukolla oli punaiset kaavutkin, jotka viistivät maata kuin verivirta. Sitten seurasi pieni ryhmä nunnia, mustat hunnut peittämässä kasvoja. Ja vihdoin viimeisenä tulivat valtiolliset lähetystöt Vatikaanista, puettuina jos jonkinlaisiin loistaviin univormuihin ja hohtaen kunniamerkkejä.

Nyt oli jo ääretön tungos Pietarin kirkossa, mutta vielä suurempi oli kirjava joukko sen ulkopuolella. Ihmiset täyttivät nyt torin joka kohdalta paitsi niillä paikoilla, mistä mustat ja punaiset karabinieerit ja mustat sekä punaiset poliisimiehet joko käyden tai ratsastaen pitivät ihmisiä etäällä mahdollisten tapaturmien ehkäisemiseksi.

Laaja vuoristojärvi oli nähtävästi heittänyt kuohuaan ylt'ympäri, sillä joka ikkunassa ja parvekkeilla riippui kirjavia verhoja, ja kaikkialta kurkisteli kasvoja.

Riemujuhlan tuli olla pyhä, mutta vaikeata oli sanoa, että tuo tungos tuolla näytti juhlalliselta ja ylevältä. Siellä oli tyttöjä, jotka hotelleissa tanssivat tarantellaa, iloisia pikkutyttöjä, joiden vartalot juuri alkoivat pyöristyä aistillisen naisekkaiksi. Siellä oli lyhythameisia, kirjavasukkaisia taiteilijain malleja, jotka odottelivat taiteilijoita, ja siellä oli rahvaantyttöjä, tummat, itämaiset silmät hehkuen vallattomasti.

Oli siellä myöskin musta-, ruskea- ja valkokaapuisia munkkeja, jokaisella suuri, muodoton sateenvarjo kädessä, ja tuolla oli vanha pappi, jolla oli vanhan akan kasvot, mutta hän oli avuttoman ja epäsiistin näköinen, hänellä kun ei ollut ketään naista huolta pitämässä. Keikarimainen Italian armeijan upseeri kulki sinisessä viitassaan, tanakka rouva rinnallaan, vielä näkyi likainen jäätelöveden ja keltaisten papujen myyjä, sanomalehden myyjä huutaen »La Vera Roma», taskuvaras, Tiberin-takaisen rannan asukas, paksuine niskoineen, taitava pakokauhun järjestäjä ja poliisin välttelijä, ja joukko kerjäläisiä, eri lailla vaivaisia, kirkuen ja valitellen: »Antakaa penni Jumalan rakkauden tähden! Pyhän Neitsyen tähden! Kristuksen tähden! Ja Jumala teitä siunatkoon ja Madonna ja kaikki pyhät!»

Kaikkein viimeisenä tuossa kirjavassa joukossa oli muukalaisten laaja armeija, isolukuinen kuin tähdet taivaalla. Siellä oli englantilaisia, amerikkalaisia, ranskalaisia, venäläisiä, espanjalaisia, jotka kaikki pitävät Roomaa taiteellisena leikkikenttänään ja tulevat katselemaan varsinkin uskonnollisia näytelmiä. Tuossa laajassa yleismaailmassa kuullaan kaikkia Europan kieliä, kaikkia englanninkielen vivahduksia, sievän punavalkoisen, merimieshattuisen englantilaisen missin lepertämisestä iloisen, lyhythameisen, Baedeker kainalossa astuvan amerikalaistytön kirkkaaseen ääneen asti.

Siellä oli kaikki, kaikki kielet, kaikki kansat, kaikki iät, itä ja länsi, menneisyys ja nykyisyys, kaikki oli kokoontunut maailman sydämeen syntyneeseen ikuiseen kaupunkiin. Kansat nousevat ja laskevat, mutta ihmiskunta on ikuinen, ja tuo kauneuden ja voiman näytelmä taivaan hehkuvassa valossa — Pyhän Pietarin kirkko, kansa, Rooma, yhdessä paikassa, yhtenä hetkenä — se oli kuin Jumalan kasvojen kirkas loiste.

II.

Poikia ja miehiä kiipeili kaikille mahdollisille kohopaikoille, ja eräs iloinen tyttönen, joka oli vallannut korkean paikan obeliskin juurella, laverteli ystäväparvelle, joka kuunteli johtajansa puhetta.

»Niin, tuo on Vatikaani», sanoi johtaja osoittaen kolonnadin takana olevaa neliskulmaista rakennusta, »ja paavin huoneisto on tuolla kolmannessa kerroksessa juuri Rafaelin loggian tasalla. Kardinaali-valtiosihteeri asui ennen alapuolella olevissa huoneissa, jonne päästään suuria portaita pitkin Damaskus-pihalta. Sieltä vie yksityiskäytävä paavin huoneistoon ja salakäytävä Pyhän Angelon linnaan.»

»Mitä — onko paavilla vielä salaisia käytäviä?»

»Ei — ei enää. Kun linna joutui kuninkaalle, suljettiin Vatikaanin käytävä. Ah, kaikki on muuttunut niistä ajoista! Paavi kävi ennen Pietarin kirkossa kardinaaliensa ja piispojensa ympäröimänä, ja rummut pärisivät ja kanuunat paukkuivat. Se on kaikki mennyttä nyt. Nykyinen paavi kyllä koettaa uudistaa entistä tilaa näennäisesti, mutta mitä hän voi tehdä! Bullassa, jossa riemujuhla julistetaan, siinäkin hän valittaa ajallisen valtansa häviämistä, joka estää häntä uudistamasta pyhän kaupungin viehätystä.»

»Sanokaa hänelle, että tämä kaupunki on viehättävä juuri tämmöisenään», sanoi obeliskille noussut tyttö, »ja kun juhlatulitus alkaa…»

»Kuulkaa, ystävä», sanoivat tytön vanhemmat, »tahtoisimme saada kuulla koko tämän puuhan ytimen. Rooma kuului paaville — eikö niin? Ja sitten italialaiset ottivat sen ja tekivät siitä Italian pääkaupungin — niinkö?»

»Juuri niin, ja siitä lähtien pyhä isä on ollut vankina Vatikaanissa, mennen sinne kardinaalina ja tullen ulos ruumiina. Tänään paavi ensimmäisen kerran astuu jalallaan Rooman kaduille.»

»Taivas! Onko hän vanginpuvussa?»

»Lilian Martha! Etkö sinä ymmärrä tuon enempää? Ehkä sinä toivot näkeväsi hänet kahleissa ja vaatteissa koppivuoteen oljenkorsia? Paavi on kuningas ja hänellä on hovi — tämä oli vain kuvannollista puhetta.»

»Totta on, että paavi on hallitsija vielä, ja häntä ympäröi valtion virkamiehistö — kardinaalisihteeri, maggiordomo, seremoniamestari, hovimestari, poliisipäällikkö, sveitsiläinen kaarti, ylimyskaarti ja Palatinin kaarti sekä paavin kaarti, jotka asuvat puutarhassa ja vartioivat rajoja yöt ja päivät. Hän vastaanottaa myöskin aivan kuin ennen kardinaalisihteerin joka aamu kello 10, maggiordomon ensimmäisenä ja kolmantena perjantaina, seremoniamestarin kerran viikossa — paavin odotushuoneen seinällä on lista noista kaikista sekä päivä- ja tuntimäärät, jolloin vastaanotto tapahtuu.»

»Miksi siis — — — sanotte häntä vangiksi?»

»Vanki hän on tosiaankin! Vanki, joka tuskin uskaltaa katsoa ikkunoistaan tälle torille syyskuun kahdentenakymmenentenä päivänä joutumatta joukon solvaistavaksi. Ja taivas tiesi, mitä tapahtuu, kun hän uskaltaa tulla ulos tänään!»

»Pääni menee vallan sekaisin kaikesta tästä!»

Ulommaisen sotilasrivin taakse oli asetettu useita vaunuja niin, että niistä saattoi hyvästi nähdä juhlakulkueen. Yhdessä istui ranskalainen, rinta täynnä kunniamerkkejä. Hän oli verevä, teräväsilmäinen soturi, jonka karkea tukka oli valkoinen. Hänen vaunujensa vieressä seisoi nuori, tyypillinen roomalainen, hieno, moitteettomasti puettu, kalpea mies, alaleuka voimakas, silmät tummat ja valppaat, viikset ylöspäin kierretyt ja musta tukka lyhyeksi leikattu.

»Niin, niin», sanoi vanha ranskalainen. »Paljon vettä on vuotanut sillan alitse siitä saakka. Vapautta? Tarkoitatte kai vallattomuutta? Laki sallii kansan tehdä mitä tahansa näihin aikoihin. Syyttäköön itseänsä, jos he anovat ja lörpöttävät roskaa ja anastavat kaikki. Muuttunutko siitä ajasta? Roomako? Olette oikeassa, hyvä herra. Sepä ei ollutkaan siihen aikaan hävittävän armeijan käsissä, eivätkä sen valtiotulot menneet heidän turmeltuneisiin kukkaroihinsa. Kun Rooma kaatuu, kaatuu koko maailma, niin sanotaan, mutta muuttua se voi, ja tämä torikin on muuttunut. Pyhä virasto on paikoillaan, tuo keltainen rakennus tuolla, mutta tuo palatsi esimerkiksi — tuo, jonka parvekkeella on väkeä…»

Ranskalainen osoitti torin etäisimmässä laidassa olevaa vankilan näköistä rakennusta. Alaikkunat olivat rautaristikkojen suojaamat kuin häkit, ja portilla, jonka takaa pilkotti vihreätä, seisoi punaisen- ja ruskeankirjavaan livreaan puettu vartia, poimukas hattu päässä ja kädessä hopealla ja kullalla silattu sauva.

»Tiedättekö, kenen palatsi tuo on?»

»Paroni Bonellin, joka on valtioneuvoston presidentti ja sisäasiain ministeri.»

»Aivan niin! Mutta tiedättekö, kenen se oli ennen?»

»Eikö se ollut englantilaisen Wolseyn oma siihen aikaan, jolloin hän halusi paavinistuinta?»

»Minun aikoinani se oli paavin isän, vanhan paroni Leonen oma.»

»Leone! Sehän on paavin sukunimi, eikö niin?»

»Niin on, ja vanha parooni oli pankkiiri ja raajarikko. Näin hänet kerran juuri tuolla ovella. Hän astui vaunuistaan käärittynä turkiksiin, ja tusina voimakkaita palvelijoita hääräili ja puuhaili hänen ympärillään. Herra paroni! Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne astua? Toinen jalka hänellä oli jo haudassa, mutta kaikki hänen toiveensa keskittyivät hänen poikaansa. 'Pojastani', sanoi hän, ’tulee kerran Rooman rikkain mies, rikkaampi kuin kukaan Rooman prinsseistä, ja hänen oma syynsä on, ellei hänestä tule paavi'.»

»Hänestä on nyt tullut paavi.»

»Mutta ei sillä tavalla kuin isä arveli. Isän kuoltua hän myi kaikki, ja kun hänellä ei ollut ainoatakaan sukulaista, antoi hän joka pennin köyhille. Sillä lailla tuo vanha pankkiirin palatsi joutui Italian pääministerille — joka on uskoton Antikristuksen palvelija.»

»Paavi on siis hyvä ihminen, eikö niin?»

»Ihminen! Hän ei ole ihminen ollenkaan, hän on enkeli! Hänellä ei ole muuta kuin kaksi päämäärää elämässä — kirkon kunnia ja nousevan polven menestys. Hän antoi puolet omaisuudestaan kotien perustamiseksi köyhille pojille yli koko maailman. Pojat — ne ovat paavin heikko kohta! Kerro hänelle jotain liikuttavaa pienestä pojasta, niin hän sulaa paikalla.»

Nuoren roomalaisen katse siirtyi pois ranskalaisesta jokseenkin huonoihin, yhden hevosen vedettäviin rattaisiin, jotka juuri olivat saapuneet torille ja asettuneet vanhan, synkän palatsin varjoon. Niissä istui yksi ainoa mies pehmeä, musta hattu päässä. Hänellä ei ollut ainoatakaan kunniamerkkiä, mutta hänen saapumisensa herätti yleistä huomiota, ja kaikkien katseet kääntyivät häneen päin.

»Kuulkaa», sanoi vanha soturi, »minä kerron teille jotain, josta tunnette Pius kymmenennen, ja jos ihmiset puhuvat teille muuta, voitte vannoa, että he valehtelevat. Nimeni on De Raymond. Olin ennen kapteenina paavin zuaavijoukossa. Niin, hyvä herra, ja haavoituin samana päivänä, jona italialaiset tunkeutuivat Roomaan, eikä se haava ole koskaan parantunut. Vaimoni oli kotona Versaillessa, ja kun hän sai sähkösanoman, että minä olin haavoittunut ja Rooma oli mennyt, joutui hän vuoteen omaksi, ja sinä samana päivänä meidän poikamme syntyi. Äiti kuoli, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, mutta ennen kuolemaansa hän kutsui papin, joka risti lapsen.»

Nuori roomalainen tuskin kuunteli ollenkaan. Hänen katseensa oli kiintynyt mieheen, jolla oli pehmeä musta hattu päässä, ja hän kuuli nimen »Davido Rossi», joka hymisi joukossa aivan kuin ensimmäinen aamutuuli merellä.

»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin toivoin poikani pääsevän paavin ylimyskaartiin. Heillä tosin ei ole kuin sata frangia kuukaudessa, mutta kaksi heistä on aina pyhän isän läheisyydessä. Oli kolme paikkaa täytettävänä, mutta mitä tulin päivää liian myöhään. 'Antakaa minun päästä itse pyhän isän puheille', sanoin. 'Ei maksa vaivaa', sanoi alisihteeri, 'paikat ovat täytetyt, ja pyhä isä pahastuu'. 'Antakaa minun kumminkin tavata häntä', pyysin, ja hän suostui. Mutta hän oli oikeassa — pyhä isä pahastui. 'Monsignor', sanoi hän, 'miksi ette ilmoittanut hänelle, että paikat jo ovat täytetyt?' 'Sen tein, teidän pyhyytenne, mutta hän pyrki välttämättömästi itse puheillenne'. Silloin paavi punastui ja nousi antaakseen minulle merkin poistua. 'Odottakaa hetkinen, pyhä isä', sanoin minä. 'Muistatteko kertomusta Phineaan vaimosta Samuelin kirjassa?' 'Mitä sitten?' 'Hän kutsui poikansa Ichabodiksi, sillä hänen isänsä oli kuollut tappelussa, ja samana päivänä oli Jumalan arkki kadotettu. Muistatteko mikä päivä tämä on, pyhä isä? Nyt on sen päivän vuosipäivä, jona italialaiset tulivat Porta Pian kautta ja paavi kadotti pyhän kaupungin. Sinä päivänä minä haavoituin, eikä se haava ole koskaan parantunut. Sinä päivänä myöskin poikani syntyi, ja hänen äitinsä, joka kuoli, kutsui hänet Ichabodiksi, sillä silloin vietiin Jumalan arkki ja hänen kunniansa hävisi Israelista'.»

»Ja mitä paavi vastasi?»

»Monsignor», sanoi hän, »saatte pyyhkiä pois minkä nimen haluatte ja kirjoittakaa sijaan Ichabod de Raymond.»

Tulisen vanhan ranskalaisen kurkku kävi käheäksi, ja silmät vettyivät, mutta nuori roomalainen sanoi kuivasti:

»Tiedättekö sattumalta, kuka tuo on? Tuo mies vaunussa sen parvekkeen alla, joka on täynnä naisia? Onko se Davido Rossi?»

»Davido Rossi, anarkistiko?»

»Muutamat sanovat häntä anarkistiksi. Tunnetteko hänet?»

»En — en ollenkaan — en todellakaan — tunnen vain hänen kirjoituksiaan, joita on ollut sanomalehdissä.»

»Niin, tietysti! Hänen 'Koitossa' julkaisemistaan kirjoituksista puhutaan yli koko Euroopan, ja hän on varmaan yhtä hyvin tunnettu Pariisissa kuin Roomassa.»

»En tiedä mitään muuta miehestä kuin että hän on pyhän isän vihollinen.»

»Siitä huolimatta hän aikoo ojentaa anomuskirjan paaville tänä aamuna.»

»Mahdotonta!»

»Ettekö ole kuullut siitä? Nuo tuossa lippuineen ja merkkeineen ovat hänen seuralaisiaan.»

Hän osoitti työmiesriviä, joka oli järjestäytynyt vaunujen ympärille kantaen lippuja, joissa näkyivät kirjoitukset »Garibaldi-klubi», »Mazzini-klubi», »Tasavaltalaisten yhdistys» ja »Ihmisten tasavalta».

»Teidän ystävänne Antikristus tuolla», hän osoitti sormellaan olkansa yli palatsia kohti, »on verottanut leivän voidakseen rakentaa uusia sotalaivoja, ja Rossi on noussut häntä vastaan. 'Verottakaa mitä muuta tahansa', sanoo hän, 'mutta älkää verottako kansan elinehtoja. Se on periaatteellisesti väärin, se on käytännössä hirmuvaltaisuutta, eikä sitä voi muuten vastustaa kuin puukolla'.»

»Hm! He näyttävät siltä kuin heillä olisi aika paljon puukkoja housuntaskuissa.»

»Kun hän sitten epäonnistui sanomalehdistössä, parlamentissa ja Kvirinaalissa, on hän tullut paavilta anomaan, että kirkko ryhtyisi vanhaan tehtäväänsä ja rupeisi sorrettujen ja sortajain välittäjäksi — sanalla sanoen asettuisi militarismia vastaan, joka yltyy koko Euroopassa, ja ehkäisisi siten pahimman syövän, mikä ikinä on jäytänyt ihmiskunnan elimiä siitä asti kuin vanhan pyhä Angelo näki pyhän Mikaelin pistävän miekkansa tuppeen.»

»Se on mahdotonta!»

»Miksi?»

»Ketä vastaan paavin pitäisi protesteerata? Italian kuningasta vastaan, joka on ryöstänyt häneltä pyhän kaupungin! Olisi todellakin kaunista polvistua rosvon edessä, joka on teiltä kaikki ryöstänyt! Ja kenen pyynnöstä hänen pitäisi protesteerata? Pahimman vihollisensa! Huh!»

»Te väitätte siis yhä, että Davido Rossi on paavin vihollinen?»

»Hurjin vihollinen, mikä paavilla on koko maailmassa.»

III.

Ranskalaisen sotilaan tuomitsema henkilö näytti vallan viattomalta istuessaan kärryissään vanhan paroni Leonen synkän palatsin varjossa. Ensi silmäyksellä saattoi nähdä miehen, joka oli iältään hiukan yli kolmenkymmenen, pitkä, solakka, vähän kumara, kasvot kaidat ja parta ajettu, silmät suuret ja tummat ja hiukset mustat, peittäen pään lyhyeksi leikatuin kiharoin, jotka olivat melkein yhtä tiheät kuin afrikkalaisella. Mutta toisella silmäyksellä saattoi huomata kaikki ne piirteet, jotka vaikuttavat kansaan ja joita vailla ei kukaan mies voi johtaa suurta liikettä.

Silmissä oli ilmettä ja salattua surumielisyyttä, ja ne näyttivät usein katselevan jotain tämän elämän ulkopuolella olevaa. Mutta niiden tummassa leimahduksessa oli myöskin voimaa, kun niiden katse kohtasi läheisiä esineitä. Värähtelevä suu ilmaisi hellyyttä ja tunnetta, mutta samalla varmuutta ja päättäväisyyttä, ja koko noiden ruskeiden kasvojen ilme, joka oli hiukan masentunut ja väsähtänyt, mutta ystävällinen ja inhimillinen, yhdessä väsyneen ja hellän hymyn kanssa osoitti, että tuolla miehellä oli suuri sydän, jossa myötätunto ja ihmisyys olivat hehkuvana tulena ja pelastuksen toivo palavana pensaana.

Heti Davido Rossin saavuttua syntyi vavahteleva liike kaikkialla, ja vähänväliä tuli ihmisiä puhuttelemaan häntä, jolloin väsynyt hymy pakottautui kuluneille kasvoille, mutta sitten taas hiljalleen katosi. Hetkisen perästä, aivan kuin vähentääkseen tuota persoonallisen huomion tunnetta, hän otti kynän ja soikean paperiliuskareen ja alkoi kirjoittaa polvellaan.

Sillävälin vilkassilmäinen, liikkuva joukko hänen ympärillään, nuo sukkelat, ihmeelliset, kärsivälliset latinalaisen rodun edustajat — suuret lapset, jommoisia Shakespeare rakasti — lyhensivät odotuksen ikävyyttä hyvänsävyisellä leikillä. Suuri pörhötukkainen, koleaääninen olento astui esiin pullo kädessä ja tervehti tuota alaspäin kumartunutta päätä puoleksi nöyrästi ja puoleksi tuttavallisesti, kiipesi sitten ajurin viereen ja alkoi syvällä bassoäänellä hullunkurisesta jäljitellä. Hän oli todella kansan lapsi, ja tuon karun pinnan alla sykähteli lapsen sydän. Ei voinut olla nauramatta, kun katsoi häneen, ja joukon riemu sekä hänen uskaliaat sukkeluutensa osoittivat, että hän oli kaikkien suosikki. Silloin tällöin vain kumartunut pää kohosi kirjoituksestaan, ja tyyni ääni varoitti:

»Bruno!»

Silloin pörhöinen pää kuskipenkillä käännähti, pyyteli anteeksi ja syöksähti taas kahden sekunnin perästä vielä vallattomampaan leikkiin.

»Huh!» hän löi toisella kädellä otsaansa niskaan työnnetyn leveälierisen hatun alta ja ojensi toisella pulloaan. »Onpa nyt kuuma! Oi sinä hallituksen koira, kuinka kuuma nyt on. Otapa naukku, veljeni. Mitä seisookaan aapiskirjassa — kun köyhä mies auttaa toista köyhää miestä, silloin Jumala hymyilee. Nyt on hallitus verottanut suolan! Herra karabinieeri, ettekö tekisi minulle tuota kunniaa?» hän tarjosi pullonsa sotilaspoliisille. »Ettekö? Tietysti ette! Anteeksi herra, unohdin että vanha verenimijä katselee meitä», hän osoitti peukalollaan olkansa yli pääministerin palatsiin päin. »Taas anarkistijuonia! Koetettiin surmata poliisi! No vähätpä siitä, veli, me olemme Italian vientitavaraa, veli. Jospa hallitus olisi ensimmäinen meistä!»

»Bruno!»

»Anteeksi, herra. Eihän kieli luita riko! Kaikki hallitukset ovat huonoja, ja huonoin on paras. Katsokaapa noita neitosia tuolla parvekkeella. He eivät ajattele mitään muuta kuin kauniita hattujaan, se on varma! Tuolla on pieni hohtokivi ja tähti. Jos se myytäisiin huutokaupalla, tuottaisi se kuninkaan lunnasrahan. Minun vaimollani ei taida olla sellaista, ja vanha äitini käyttää punaista pumpulihuivia. Niin, niin, rikkaat teillä on aina luonanne. Mutta seuraavassa elämässä vaihtuvat osat — niin Giuseppen apina aina sanoo saadessaan selkäänsä.»

»Kumminkin te luulitte, että tuhatvuotinen valtakunta alkoi, kun perustuslait annettiin», sanoi paksu ääni joukossa.

»Niinhän me luulimme, veliseni, mutta me olemme kuin entisen hollantilaisen koira. 'Schneider', sanoi hollantilainen, 'sinä olet vapaa'. 'Mutta minne saan mennä?' sanoi Schneider. 'Sinä olet vapaa', vakuutti hollantilainen. 'Jaa, jaa, mutta mitä minä saan syödä?' 'Sinä olet vapaa, etkö kuule!' Seuraavana päivänä löydettiin Schneider kuolleena ojasta. 'Hän ei voi minua syyttää. Minä annoin hänelle vapauden, enkö antanut?' sanoi hollantilainen.»

»Teidän pitäisi hävetä, kun puhutte noin kuninkaastanne ja valtakunnasta», sanoi toinen samea ääni.

»Halloo! Sehän on signor Paolo Pry, kuninkaan päätallirenki. Hänellä on kolmesataa hevosta hallittavanaan ja ne syövät apilasta. Siellä, missä hänen on hyvä olla, siellä on hänen isänmaansa! Älkää menkö vielä, setä Paolo! Kuinkas vanha veljenne jaksaa, joka nukkuu luolissa ja syö puuroa ja polentaa?»

Pietarin kirkon iso kello löi kymmenen joukon naurun kaikuessa.

»Nyt ei kestä kauan enää. Paavi on täsmällinen kuin tähdet. Kun häntä odotetaan kello kymmenen, ei hän koskaan tule myöhempään kuin puoli kaksi. Katsokaapa, kuinka tuo vanha kello vilkuttaa! Se on vilkuttanut siinä jo kolmesataa vuotta. Se on nähnyt yhtä ja toista sinä aikana, veljet. Mutta aina se on samannäköinen, näyttipä se aikaa Bonifaciukselle tai Piukselle — vanhalle syntiselle tai vanhalle pyhimykselle — ja yhtä tyytyväisenä se heiluttaa häntäänsä, tehköötpä täällä alhaalla mitä tahansa.»

»Sinä olet hurja pappissyöjä ja ansaitsisit perikadon, sinä ja kaikki sikiösi — ja niin sinulle kävisikin, jos paavi saisi entisen valtansa.»

»Halloo! Kuka nyt puhui? Herra Pulcinelle, paavin parturi! Saa kahdeksankymmentä frangia kuukaudessa, kun tulee joka aamu Condottista pyhän isän partaa ajamaan.»

»Ellei paavia olisi, niin kyllä tietäisitte, mitä kurjuus on, ja ruohoa kasvaisivat silloin Rooman kadut.»

»Eipä olisi hullumpaa. Nyt siellä kasvaa vain rikkaruohoa, veliseni.»

»Bruno!»

Heikko vanha mies läheni sillä hetkellä vaunuja. Nähdessään hänen lähestyvän Davido Rossi ojensi kätensä. Vanha mies tarttui siihen, mutta ei virkkanut mitään.

»Tahdoitteko puhua minulle, isä?»

»En voi vielä», sanoi vanha mies, ja hänen äänensä värisi ja silmät olivat kosteat.

Davido Rossi astui alas vaunuista ja käyttäen hellää pakkoa, huolimatta estelemisestä asetti vanhan miehen sinne istumaan.

»Tulen Carrarasta, herra, ja kun palaan kotiini ja kerron, että olen tavannut Davido Rossin ja puhunut hänen kanssaan, eivät he usko minua. 'Hän näkee tulevaisuuden niin selvään', sanovat he, 'kuin Jumalan oma tekemä almanakka'.»

Juuri silloin liikahti joukko, ja komentava ääni huusi: »Pois tieltä!» Seuraavassa silmänräpäyksessä Davido Rossi seisoi vaunujensa astuimella ja oli vähällä joutua komeitten ajoneuvojen alle, joita veti kaksi hyppelevää hevosta ja ohjasi lihava, kultaan ja punaiseen puettu englantilainen kuski.

Kova mielenliikutus tummensi Rossin tummia kasvoja vielä enemmän, mutta hetken kuluttua ne saivat entisen ystävällisen ilmeensä, ja hän kääntyi taas vanhan miehen puoleen katsomatta ollenkaan vaunuissa-ajajaan.

Se oli nainen. Hän oli pitkä, ja hänen vartalonsa oli ylpeän täyteläinen sekä hyvin kaunis. Hänen paksu, otsalle valuva tukkansa oli pikimusta ja kiiltävä, ja se varjosti auringonpaistetta hänen kasvoiltaan. Iho oli kellertävä, ja violetinvärisissä silmissä oli välinpitämätön ilme. Hänen vaununsa vyöryivät palatsin portille, jonka vartija hopeapäinen sauva kädessä syöksyi kumarrellen häntä auttamaan. Tyttö nousi seisaalleen tietäen, että moni silmä katsele häntä, ja loi rohkeasti katseensa joukon yli.

Väki seisoi nyrpeän äänetönnä, melkein vihamielisenä, ja jos joku nyt olisi hurrannut, olisi varmaan syntynyt kahakoita. Näissä varmoissa kulmakarvoissa ja rohkeassa hymyssä oli ilme, joka sanoi, että jos joku viheltäisi, niin ei hän väistyisi. Hän ei ollut sitä tyyppiä, jonka maalarit valitsevat maalatessaan pyhän, synnittömän naisen tai madonnan, mutta komea olento hän oli naisellisuuden ensimmäisessä täydessä kukoistuksessa, joka on Luojan loistavin luomistyö.

Hän nosti vaunujen sinisiltä silkkityynyiltä puoleksi kerityn mustan villakoiran, jolla oli sininen nauha kaulassa, otti sen kainaloonsa ja astui pihamaalle jättäen jälkeensä vienon ruusuntuoksun.

Silloin vasta väki rupesi puhumaan.

»Donna Roma!»

Tuo nimi kaikui joukossa äänettömänä kuiskauksena, hiljaisena, yliluonnollisena, aivan kuin yölepakon lento pimeässä.

IV.

Paroni oli pyytänyt muutamia tuttujaan katselemaan paavin juhlakulkuetta palatsinsa parvekkeelta ja ikkunoista, joista näki torille, ja jo puoli yhdeksän aikana he olivat ruvenneet saapumaan. Ensin tuli Amerikan lähettiläs, kenraali Potter, vanhanpuoleinen herra, jolla oli vikkelä kieli, mutta kankea alaleuka, ja rouva Potter, lihava, kodikas rouva. Heti heidän jälkeensä tuli Englannin lähettiläs Sir Evelyn Wise ja Lady Wise, nuorempi, sievempi, jäykempi, ja tuo omituinen ilme kasvoissa, joka ikäänkuin kuuluu diplomaattiseen piiriin.

Portinvartija, poimukas hattu päässä, otti heidät vastaan vihreällä pihalla, keltaisiin housuihin puetut lakeijat olivat vastassa pimeissä portaissa, ja lämpiössä, jonne päällysvaatteet ja päähineet oli jätettävä, oli vielä useampia lakeijoja puuteroidut peruukit päässä. Ensimmäisessä vastaanottohuoneessa, joka oli komeasti koristettu keltaisella ja kullalla keskiaikaiseen tapaan, seisoi hännystakkiin puettuna Felice, paronin juhlallinen kamaripalvelija, ja sanoi synkällä äänellä:

»Paroni pyytää anteeksi, teidän ylhäisyytenne! Hän on neuvostohuoneessa muutamien ministerien kanssa, mutta toivoo pääsevänsä sieltä kohta. Suvaitsetteko istua loggiassa, teidän ylhäisyytenne?»

»Vai pitää isäntämme ministerikokousta, herra kenraali!» sanoi
Englannin lähettiläs.

»Jonkunmoinen koeneuvottelu nähtävästi, joka koskee tämän päivän hommia. Arvattavasti se on tärkeä ja välttämätön. Tunnette kai hänet, Lady Wise?»

Englannin lähettilään puoliso tunsi paronia hyvin vähän. Hänen miehensä oli vasta äskettäin tullut Kvirinaaliin, ja kaikki Roomassa oli uutta heille.

»Hän on suuri mies, herra kenraali, jos puoletkaan on totta, mitä hänestä kerrotaan.»

»Suuri?» sanoi amerikkalainen. »Se riippuu siitä, Sir Evelyn, miltä kannalta asiaa katsoo. Muutamien hänen ihailijoittensa mielestä paroni Bonelli on valtakunnan suurin mies — suurempi kuin itse kuningas — ja liian suuri valtiomies Italialle. Hän on noita mahtavia henkilöitä, jotka murtavat kaikki esteet ja joitten ääntä hallitsijainkin täytyy totella. Hän on hyvin lahjakas, hyvin ylpeä, äärettömän rohkea ja äärettömän rikas mies. Hänellä on myöskin syntyperän ja vanhan rodun tuottamat edut. Paitsi sitä hän on armeijan epäjumala, ja sen tuottaman voiman ja vallan avulla hän näyttää hallitsevan parlamenttia ja itse kuningasta. Sanotaan, että kuningas olisi valmis antamaan hänelle diktaattorin vallan, ja parlamentti näyttää olevan taipuisa nimittämään hänet elinkautiseksi ministeriksi. Se on hänen kuvansa toinen puoli, Sir Evelyn.»

»Entäs toinen puoli?»

Kenraali Potter vilkaisi oveen päin, jota uutimet peittivät ja josta tuontuostakin kuului äänten sorinaa, ja sanoi sitten:

»Jäykkämielinen ja vallanhimoinen, itsevaltaisuuden ja pakanallisen hallitusmuodon perikuvan toteuttaja. Ministeri, joka on enemmin kuninkaan pää kuin kuninkaan käsi ja jonka suosioon ja herruuteen on syynä kuninkaan heikkous ja taikausko. Kuningas melkein pelkää asua Kvirinaalissa, koska se on ollut pappien asuntona, kun taasen ministeri on voimakas ja skeptillinen ja nukkuisi makeasti vaikkapa pyhän Pietarin istuimella. Napoleonin tapaan hän halveksii suuresti yleisön mielipidettä, kansan edustusvaltaa ja ihmisten oikeuksia, ja Voltairen lailla hän on uskonnoton, luonteeltaan taipumaton, kyynillinen ja kirkon julkinen vihollinen.»

»Sanalla sanoen, hänen vihollistensa mielestä hän on julma tyranni.»

»Te laskitte noiden ominaisuuksien summan, Sir Evelyn», sanoi amerikkalainen. »Kansa ei tiedä, mitä se tahtoo, ja se elää aina suurimman valehtelijan armoilla. Parlamentin ainoa ansio on, että se tarkastaa mitä sääntöjä sen etunenässä olevat henkilöt antavat! Kuningas on yhtenäisyyden ja pelastuksen-arkin symboli, ja kaikki kansat kaipaavat keskihallitusta, jolla ei ole muita intressejä kuin yleishyvä. Kuningas, kuningas, yhä vain kuningas, ellei sanota armeija, armeija, armeija!»

»Onko ministeri militarismin puoltaja?»

»Militarismi on hänen kiihkonsa, ja hänen ihanteensa on saattaa Italia vielä kerran, joko yksin tai liittoutumalla muihin, maailman herraksi aseiden avulla, tai, jos tuo on mahdotonta, tehdä Roomasta Euroopan diplomatian keskipiste.»

»Entä kansa?»

»Kansa vihaa häntä tietysti ankaran verokuorman tähden, jolla hän hävittää maan koettaessaan rakentaa sitä.»

»Entä papisto ja hovi ja ylimystö?»

»Papisto pelkää häntä, hovi inhoaa häntä, ja Rooman ylimystö on loppumattoman vihamielinen häntä kohtaan.»

»Ja kumminkin hän hallitsee heitä kaikkia?»

»Hallitsee rautaruoskalla — kansaa, hovia, prinssejä, parlamenttia sekä kuningasta — ja hänellä näyttää olevan yksi ainoa tyydyttämätön himo: Vatikaanin viimeistenkin oikeuksien poistaminen ja vanhan paavin alistaminen valtansa alaiseksi.»

Naiset nauroivat. »Ja kumminkin hän kutsuu meitä istumaan parvekkeelleen ja katselemaan vanhan paavin juhlakulkuetta!»

»Ehkä siksi, että hän arvelee tämän olevan viimeisen laatuaan.»

»Prinsessa Bellini ja Don Camillo Murelli», kuului Felicen hautajaisääni ovelta.

Vanhanpuoleinen ylimyskaunotar, suuri valkoinen höyhen hatussa, pieni hento, kukkasmainen nainen astui sisään kalpean nuoren roomalaisen kanssa, joka oli puettu englantilaiseen tapaan ruudulliseen takkiin ja jolla oli housunlahkeet käännettyinä ylös ja monokkeli puserrettuna toiseen silmään.

»Tekö tulette kirkkoon, Don Camillo?»

»Kuulin, että tällainen jumalanpalvelus tapahtuu vain kerran vuosisadassa, rakas kenraali, ja arvelin, että voisi ehkä sattua este seuraavalla kerralla», sanoi nuori roomalainen.

»Ja te, prinsessa! Tunnustakaa, mikä teidät houkutteli paavin juhlakulkueeseen! Oliko se pyhän savun tuoksu vai ohikulkijat?»

»Älkää nyt, herra kenraali!» sanoi pieni nainen ja löi amerikkalaista lorgnettinsa päällä. »Kuka tällaiseen juhlaan tulee rukouksiansa lukemaan? Ei kukaan! Ja jos pyhä isä itse lukisi…»

»Oh! Oh!»

»Minä olen samaa mieltä kuin prinsessa», sanoi Don Camillo. »Kuka voisi ottaa Misereren vakavalta kannalta, kun elämän hymni kajahtelee sielussa! Ja kuka voi ajatella taivaallisen passionin salaisuuksia, kun kaikki inhimillisen passionin salaisuudet heräävät eloon tänä loistavana aamuna, tuon onnellisen joukon hymyillessä! Katsokaa!»

He astuivat parvekkeelle, jonne ovi vei huoneesta, ja he kuulivat sorinaa, niinkuin matkustajat laivassa kuulevat Atlantin korkeiden aaltojen pauhun.

»Onko se näyttämöllepanon Miserere, joka houkuttelee heitä tähän näytelmään?»

»Se johtaa mieleeni», sanoi pieni kukkanainen, »missä on Donna Roma?»

»Niin, todellakin, missä on Donna Roma?» säesti nuori roomalainen.

»Milloinka Donna Roma on ollut poissa paroni Bonellin pidoista?» sanoi kukkanainen tarkoittavasti nauraen.

»Kuka on Donna Roma?» kysyi englantilainen.

»Santo Dio! Hän ei tiedä, kuka on Donna Roma!»

Valkoinen höyhen heilahti, puuteroidut kasvot heittäytyivät taaksepäin, pienet vilkkuvat silmät sulkeutuivat, ja seurue nauroi ja istuutui loggiaan.

»Donna Roma, hyvä herra», alkoi nuori roomalainen, »on ihanan naisen perikuva, semmoisen, joka on esiintynyt historiassa aina Troian Helenan ajoista asti — yksi noita ihmeellisiä olentoja, joiden kauniit silmät ja ruusuinen suu vaikuttavat valtioasiain kulkuun.»

»Valtioraukka!» nauroi prinsessa.

»Kansakunnan puutarhassa hän on kukkien kukka. Joka paikassa, minne hän menee, seuraa häntä ihailu, ja jokainen tekee tietä hänelle kuin kuningattarelle. Siinä kauneuden ja sulon maailmassa, jossa hän liikkuu, on hän hallitsija, ja semmoisena hän itse määrää tapansa ja moraalinsa.»

»Moraaliraukka!»

»Onko siis tämänlaatuinen nainen vaikuttamassa Italian historiaan tällä hetkellä?» kysyi englantilainen.

Nuori roomalainen hymyili, kumarsi ja levitti kätensä aivan kuin hän olisi soittanut näkymätöntä soittokonetta.

»Miksi pääministeri nimitti sen tai sen? — Donna Roma! — Miksi hän pani viralta pois sen tai sen! — Donna Roma! — Mikä seikka aiheutti kansalle sen tai sen? — Donna Roma! — Kuka hankki nuo arvonimet, kunniamerkit, kunnianosoitukset? — Donna Roma! — Kuka tyynnyttää kiukkuisia politikoitsijoita ja tekee heistä ministerien nöyrimpiä palvelijoita? — Donna Roma! — Kuka järjestää suuret armeliaisuusyhdistykset, kerää varoja ja jakaa ne? — Donna Roma! Aina ja aina vain Donna Roma!»

»Vai niin! Vai ei hamepolitikoitsijain päivät vielä ole ohi Italiassa?»

»Ohi? Ne ovat ohi vasta viimeisen tuomion tullessa. Mutta sinne on vielä pitkälti. Suloinen Donna Roma ihanuudellaan ja rakastettavain silmiensä lemmen hohteella ainoastaan hurmaa suuren pääkaupungin ja —» vilkaisu verhottuun oveen — »pitää suurta ministeriä vankina.»

»Juuri niin», ja valkoinen höyhen liehui taas.

»Siitä syystä hän uskaltaa asettua tapoja vastaan, eikä kukaan uskalla moittia hänen töitään mielistelyn näyttämöllä.»

»Hän ajaa kahdella jalorotuisella hevosella joka iltapäivä Corsolla ja uhkaa ostaa automobiilin.»

»Hänellä on velkoja niin että ne voisivat painaa laivan meren pohjaan, mutta siitä huolimatta hän purjehtii elämän läpi aivan kuin hän ei ikinä olisi köyhyyttä kokenut.»

»Onko hän siis sitä kokenut?»

Verhotun oven takaa kuuluivat äänet nyt entistä kovemmin, ja nuori roomalainen veti tuolinsa lähemmäksi.

»Donna Roma, hyvä herra, oli prinssi Volonnan ainoa lapsi. Ei kukaan enää mainitse hänen nimeään, hänestä täytyy siis puhua kuiskaamalla. Volonnat olivat vanhaa paavillista sukua, ja heillä oli toimi paavin hovissa, mutta nuori prinssi oli vapaamielinen, ja hänen nuoruutensa sattui juuri vuosisadan myrskyiselle keskikohdalle. Vallankumouksen lapsena hänet ajettiin maanpakoon Roomasta, vehkeilystä paavin hallitusta vastaan, ja kun paavi masennettiin ja kuningas tuli sijaan, oli hän yhä vielä tasavaltalainen ja vehkeili hallitsijaa vastaan, ja hänet julistettiin kapinalliseksi. Sillävälin hän kuljeksi läpi Europan, Genevestä Berliiniin, Berliinistä Pariisiin. Vihdoin hän asettui Lontooseen, kaikkien kodittomien kotiin, ja sinne hän katosi ja unohtui. Muutamat sanovat hänen olleen lääkärinä toisella nimellä, toiset väittävät, että hän eli köyhänä miehenä italialaisessa kaupunginosassa Sohossa kiihoittaen kapinallisuuteen maanpaossa olevia kansalaisiaan. Se on varmaa, että hän vanhoilla päivillään palasi takaisin Italiaan kapinallisena — hänen ystävänsä sanovat, että hänet houkuteltiin tänne —. Hänet otettiin kiinni, häntä syytettiin kuningasmurhan aikeista ja hänet ajettiin maanpakoon Elban saarelle aivan ilman tutkintoa ja tuomiota.»

»Domicilio Coatto — pirullinen, saastainen keksintö», sanoi Amerikan lähettiläs.

»Mutta noin kymmenen, kaksitoista vuotta hänen häviämisensä jälkeen tuotiin Roomaan kaunis tyttö ja esitettiin hänen tyttärenään.»

»Donna Roma?»

»Niin. Hänen nuoruutensa ja ihanuutensa yksin olisi ollut kyllin voimakas herättämään huomiota tässä kauneutta jumaloivassa kaupungissa, mutta paitsi sitä hänellä oli vielä sekin etu, että valtakunnan eniten ihailtu mies hänet esitti.»

»Paroni Bonelli?»

»Yhdistyneen Italian pääministeri! Oli selvinnyt, että hän oli maanpakolaisen etäinen sukulainen, ja käydessään Lontoossa hän oli saanut selville, että prinssi oli nainut englantilaisen vaimon maanpaossa ollessaan ja jättänyt jälkeensä orpotyttären. Paroni löysi lapsen vihdoin — taivas tiesi mistä. Huhu kertoo, että tuo kirjava juttu teidän Lady Hamiltoninne aikaisimmista vaiheista on pelkkä idylli verrattuna Donna Roman seikkailuihin.»

»Madonna mia!» sanoi pikku prinsessa, ja taas lehahti valkoinen höyhen ylös ja alas.

»Säälistä suurta nimeä kohtaan paroni rupesi tytön holhoojaksi, lähetti hänet kouluun Ranskaan ja vuokrasi hänelle asunnon Trinità dei Montin varrelta, jossa hän asuu vanhan tädin suojassa, yhtä köyhän kuin hän itsekin. Tämä täti oli entisaikoina suuri keimailija, vaikka hän nyt on lakastunut ruusu, jonka kesä on aikoja sitten mennyt ohitse.»

»Ja sitten?»

»Sittenkö?» — sanoi kertoja vielä kerran soittaen tuota näkymätöntä soittokonetta. — »Ah, kuka voi sanoa mitä sitten tapahtui, hyvä ystävä! Me voimme päättää vain siitä, mitä näemme — Donna Roman komea vartalo pukeutuu silkkiin, komeimpaan, mitä Pariisin parhaat muotikaupat voivat hankkia, ja hän hallitsee nyt puolta Italian naismaailmaa.»

»Ja nyt hänen tätinsä, onnellista kyllä, on vuoteen omana», sanoi pikku prinsessa, »ja hän kuljeskelee yksin ympäri kuin englannitar, ja selittääkseen hullutuksiaan — koska jokainen tietää, että hänen isänsä omaisuus otettiin takavarikkoon — hän on tulemaisillaan kuvanveistäjäksi. Hän on toimittanut itselleen suurenmoisen atelieen, joka on täynnä vedenneitoja, lemmenjumalia ja ruumiinjäseniä.»

»Ja jossa», lisäsi nuori roomalainen, »kaikki maailman mahtavat käyvät häntä tervehtimässä ja imartelemassa ja jossa hän taas vuorostaan imartelee heitä suloisella suullaan, joka on tottunut sekä lemmen maireeseen että kohtalon kovuuteen.»

»Ja vaikka hänellä ei ole hiukkastakaan kykyä, hän saa tilauksia, joista Italian parhaat kuvanveistäjät uhraisivat elämänsä.»

»Ja kaikki tämä tapahtuu — mistä syystä?» kysyi englantilainen.

»Siitä syystä, että» — näkymätön soittokone soitti taas — »hän on paroni Bonellin ystävä!»

»Mitä tarkoitatte sillä?»

»En mitään — ja kaikkea!» sanoi prinsessa nauraen taas.

»Roomassa, hyvä ystävä», sanoi Don Camillo, »nainen voi tehdä mitä tahansa niin kauan kuin hän voi estää ihmisiä puhumasta ääneen hänestä.»

»Oh, ihmiset eivät koskaan puhu aivan ääneen», sanoi englantilainen. »Mutta miksi paroni ei tee hänestä paronitarta, sillä silloinhan vaara olisi vältetty?»

»Siksi, että paronilla on jo paronitar.»

»Vaimo elossa?»

»Elossa ja kuitenkin kuollut.»

Äänet verhotun oven takana kuuluivat taas selvästi, ja ne, jotka tunsivat paronin, saattoivat erottaa tuon jykevän lyönnin rintaan, joka oli sen merkki, että hän oli suuttunut tai muutoin kiihoittunut.

»Surullinen juttu, Sir Evelyn», sanoi nuori roomalainen. »Vaimo naitettiin vastoin tahtoaan — hän oli vallan lapsi silloin, vaaleakiharainen ja silmät siniset ja miettivät — hän itki katkerasti hääpäivänään — mutta sitten hän lohduttautui hankkimalla ystäväkseen nuoren upseerin, joka rakasti tanssia kuten hänkin. Eräänä päivänä hän esiintyy naamiohuveissa Bakkuksen papittarena — valkoinen tunika, paljaat käsivarret ja ruumiinmukaiset hameet, jotka tuskin verhoavat hänen jäseniään. Hän tanssii puoliyöhön asti upseerinsa kanssa, ja silloin saapuu hänen miehensä päällysvaatteet mukanaan, ja sanaakaan sanomatta he astuvat vaunuun. Matka on pitkä ja pimeä. 'Minne me ajamme?' kysyy vaimo, ja mies vastaa: 'Olen antanut käskyni!' Vihdoin vaimo vavisten pelosta pääsee ulos miehen sukukartanossa, joka on ikivanha linna Albanian vuoristossa. 'Täällä tulet asumaan lopun elämääsi', sanoo mies. Ei kulunut vuottakaan, ennenkuin vaimo tuli parantumattomasti mielisairaaksi, ja mies palasi takaisin Roomaan ja maailmaan.»

»Kamalaa!»

»Mutta miksi tuollaiset pienet, ajattelemattomat olennot rupeavat vastustamaan sellaisia miehiä?» sanoi prinsessa.

»Se, mitä kerroitte minulle Donna Romasta, saattaa minut uskomaan, että häntä kohtaan on tehty enemmän syntiä kuin hän on tehnyt muita kohtaan», sanoi englantilainen. »Paronilla, kuten useimmilla julkisen elämän miehillä idässä, on nähtävästi ainoastaan itämainen — uskallanko sanoa raamatullinen? — käsitys naisesta. Nainen on vain välikappale hänen poliittisessa asemassaan. Roma! Se nimi on kuin musiikkia! Syntynyt Englannissa, sanoitte? Arvattavasti Sohon kurjassa kaupunginosassa. Luultavasti hän on vielä brittien valtakunnan alamainenkin! Siinä tapauksessa hän on yhdessä suhteessa minun hoidokkini, ja jos joskus voisin olla hyödyksi hänelle —.»

Valkoinen höyhen heilui pienten kimallelevien silmien yläpuolella.

»Taas voitto rakkaalle Romalle! No niin, maku on niin erilainen!»

V.

Verho työntyi syrjään oven edestä, ja kolme herrasmiestä astui esiin. Ensimmäinen oli pitkä, laiha mies, noin viidenkymmenen ikäinen, viisaannäköinen. Kasvot selvät ja kovat kuin graniitti, silmät kiiluen paksujen kulmakarvojen alla, viikset mustat, ylöspäin kierretyt ja teräksenharmaa tukka hyvin lyhyeksi leikattu korkean otsan yläpuolella. Se oli paroni Bonelli. Hän oli moitteettomasti puettu, ja koko hänen olemuksensa herätti huomiota ja vaikutti voimakkaasti ja mahtavasti.

Toisella hänen seurassaan olevista miehistä oli sellaiset kasvot, että ne näyttivät aivan miekalla tai kirveellä veistetyiltä, hyvät ja rehelliset, mutta typerät ja karkeat. Toisella oli pitkä, kapea pää, aivan kuin, kanan pää — hän oli laiha mies, jonka kasvot ilmaisivat osaksi ylpeyttä, osaksi nöyryyttä.

Seurue nousi paikoiltaan loggiassa, ja sitten seurasi tervehdyksiä ja esittelyitä.

»Sir Evelyn Wise — hyvät herrat, Englannin uusi lähettiläs — kenraali Morra, sotaministerimme, commendatore Angelelli, poliisipäällikkömme. Tuhannesti anteeksi, arvoisat naiset! Sisäasiainministeri kuuluu niihin ihmisatoomeihin, jotka elävät hetkestä hetkeen ja ovat aina kohtalon heitettävinä. Teidän täytyy suoda anteeksi commendatorelle, hyvät herrat, hänellä on tärkeitä velvollisuuksia ulkona.»

Pääministeri puhui selvästi ja pontevasti kuin semmoinen mies ainakin, joka on tottunut käskemään, ja kun Angelelli oli kumartanut kaikille, astui hän ministerin kanssa ovelle.

»Jos hiukankaan epäilette meteliä, niin antakaa heti vangita johtajat. Älköön kukaan leikkikö järjestyksen kanssa, olkoon se kuka tahansa. Se, joka ensin loukkaa, vangittakoon ensimmäisenä, käyttäköönpä hän lakkia tai munkkipäähinettä.»

»Hyvä, teidän ylhäisyytenne.» Ja poliisipäällikkö poistui.

»Meteliä! Epäjärjestystä! Madonna mia!» huusi pikku prinsessa.

»Tyyntykää, arvoisat naiset. Se ei ole mitään! Hallitus sai vain tietoonsa, että paavin juhlakulkuetta tänä aamuna aiottaisiin käyttää aiheena järjestystä vastaan sotivien mielenosoitusten toimeenpanemiseksi, eikä järjestystä tietysti saa rikkoa edes vapauden ja uskonnon varjon alla.»